Siitä lähtien kun Tinsku todettiin 14-vuotiaan näköiseksi, on jonkinasteinen ikäkriisi kytenyt. No, ehkä se on kytenyt jo kauemmin, nyt vaan hiillos pääsi leimahtamaan ilmiliekkeihin. Kolme lasta synnyttäneenä liki nelikymppisenä järki jo sanoo, ettei teinistä ihan mene, mutta jotenkin nuorekas olemus houkuttelee.
Yritin keskimmäiseltä udella, mikä tekee minusta vanhan näköisen.
“No, jos siulla ois kulmakarvat ja ripset, näyttäsit nuoremmalta.”
Tyttö oli oikeassa. Ripset löytyivät lähinnä tuntoaistin perusteella, vaikka Extra Long Volume Mascaraa oli tölvätty puolipurkkia.
Ratkaisukeskeisenä ihmisenä kurvasin seuraavalla kauppareissulla kosmetiikkahyllylle. Jos ei ripsari auttanut, piti ottaa kovat keinot käyttöön eli itsekiinnitettävät tekoripset. Toki pieni pelkokerroin liimalla leikkimisen kanssa oli, mutta mitä siitä!
Kymmenen vuotta sitten minulla oli pidennykset. Vaikka nykyään ne näyttävät vastaantulijoilla enemmänkin siivekkeiltä…? Ihanathan ne olivat. Aamuisin katsoi peilistä ihminen, eivätkä silmäpussit. Ongelma oli, että räpsyttimiä olisi pitänyt huoltaa jatkuvasti. Hampaiden harjaus kaksi kertaa päivässä on jotakuinkin säännöllisintä mihin kykenen, joten pian huoltotoimet jäivät.
Kosmetiikkahyllyllä lärvintuunaustuotteiden huima tuotekehittely iski ilmat pihalle. Liima oli ilmeisesti jo so last season, ripsisuortuvia kiinnitettiin magneetilla.
En tajunnut. Siis mihin ne ottivat kiinni? Liimattiinko magneetit ensin luomiin? Käyttöohjeessa kerrottiin nestemäisen eyelinerin toimivan vastaparina. Voi hitsi. Tussimaiset silmänrajaukset olin hyljännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten, ei onnistunut ollenkaan… Mutta ehkäpä oli aika antaa eyelinerille uusi mahdollisuus.
Muutamaa päivää myöhemmin arvelin olevani henkisesti valmis kokeilemaan ripsiä. Kyllä, rajaaminen oli yhtä helvetillistä kuin muistelin. Käsi vapisi ja viivaa piti tarkentaa sen verran monta kertaa, että rajaus ylsi melkein kulmakarvaan. Päätin, että yksi silmä saisi välttää kokeiluun. Olisipahan vertailukohta.
Rohkeasti räpsäisin ripset rajaukseen ja räpsyttelin.
Nätiltä se näytti, mutta miellyttävä kokemus ei ollut. Karvat pistelivät ja magneetit painoivat silmämunaa. Musta kokkare ärsytti näkökentässä. Ripsien piti nuorentaa, ei riiputtaa ennestään löysiä luomia.
Revin karvatoukan silmästäni ja asettelin sen takaisin koteloonsa. Silloin kiinnitin huomiota koteloon kirjoitettuihin merkkeihin. Koteloon oli merkitty kumpaan silmään kumpikin ripsivana oli tarkoitus liimata. Ei ollut sattunut tuurillakaan oikeaan silmään.
Ja kas, olo helpottui, kun lisäkkeen asetteli oikeaan kohteeseen. Koska ripset oli kuitenkin tarkoitettu magna-hahmoille, pienellä leikkausoperaatiolla sain varaosat tuunattua omiin silmiini sopiviksi.
Jälki näytti sen verran, ei nyt voisi sanoa, että nätiltä, mutta välttävältä, joten päätin testata räpsyjen kestävyyttä seuraavalla kauppareissulla. Valmistautumisen aloitin hyvissä ajoin, sillä nyt aioin sutia molemmat silmät.
Toki ystävättäreni Pirre oli suoriutunut kauppareissusta vain toinen silmä meikattuna, että mahdollista se oli.
Kaupan 18-vuotias täti teki minut onnelliseksi.
“Saiskos henkkarit?”
Kyllä, se toimi! Näytin ainakin alle 30-vuotiaalta! Tai sitten suttuinen ja epävarma rajausjälki yhdistettynä hamuamaani ykköskaljaan herätti kassan epäilykset.
Mutta varsinaisen ilopissan aiheutti Ilosaarirock. Olimme lupautuneet tyttäreni kanssa talkoilemaan välisiivousta rokkiaamuisin. Lauantaiaamuna, viiden tunnin yöunien jälkeen, meikittömänä ja muutenkin freshinä paperilautasia ja liiskaantuneita tölkkejä asfaltista raaputtaessamme pysäytti pyöräänsä taluttava herrasmies meidät.
“Tähän on tullut aidat! Eilen ei vielä ollut.”
Jutustelimme tovin. Saimme kuulla, että vaikka ikää miehellä oli jo 80 vuotta, polki hän joka aamu 20 kilometriä. Ja nyt nämä pirulliset metalliaidat katkaisivat rutiinilenkin. Lisäksi kävi ilmi, että hän oli Suistamon evakkoja. Sieltähän meidänkin suku oli kotoisin! Melkein tuttuja! Joensuussa hän oli asunut pitkään ja siellä asuivat kaikki hänen kolme poikaansakin.
Kello alkoi näyttää vuoron loppumista.
“Pitää meidän tytön kanssa jatkaa siivoomista…”
Miehen silmät laajenivat ja sitten katse siirtyi tyttäreeni.
“Tytön?”
Mies pudisteli päätään.
“Mie katoin, että te ootte siskoksia! Nätti on tyttös.”
Olin samaa mieltä. Puolet geeneistä oli minulta. Sitä paitsi minulle riitti olla nuori, nätti olisi ollut jo liikaa vaadittu.
Miehen jatkettua pyörälenkkiään tajusin, että 80-vuotiaasta kaikki alle 60-vuotiaat näyttivät todennäköisesti yhtä nuorilta.
Ja kuinkas ripsiräpsyttimille kävi? Eivät pysyneet paikoillaan, joten pääsivät hyötykäyttöön…
Ihminen on erehtyväinen, ja varsinkin minulla on ollut aina vaikeuksia erottaa oikea väärästä. Tässä pieniä kertomuksia ihmisen erehtyväisyydestä.
Olin pienenä äitiriippuvainen. Saattoi johtua siitä, ettei isäni ollut koskaan kotona. Äiti parka ei päässyt edes jumppaan ilman lapsiaan. Kun sitten jälleen kerran jouduimme siskon kanssa hytkyvän ja hikisen jumpparyhmän armoille, olin pahalla päällä enkä tyytynyt vain leikkimään nurkassa nukellani. Menin roikkumaan äitini jalkaan ja riipuin sitkeästi reidessä riippakivenä, vaikka kööri alkoi juosta ympyrää. Lienenkö mennyt päästäni sekaisin, mutta yhtäkkiä huomasin roikkuvani jonkun toisen naisen haarovälissä. Siitä se alkoi – elämänmittainen yritysten ja erehdysten sarja.
Kerran opiskeluaikoinani tein lähtöä yliopistolta. Kävelin parkkipaikalle ja avasin omilla autonavaimillani auton oven kuten normaalisti. Istuin ratin taakse ja ryhdyin käynnistämään pirssiä, mutta yhtäkkiä jähmetyin paikoilleni. Autossa haisi vieraalta ja penkitkin olivat oudon väriset. Lisäksi vieressäni oli Nirvanan cd-levyjä ja kummallinen putkikassi. Tajusin kauhukseni istuvani väärän Golfin ratin takana. Naamani venähti, sillä tunsin itseni varkaaksi. Juoksin ulos autostani niin nopeasti kuin pystyin. Tai siis siitä jonkun muun autosta. Mutta olen melkein syytön, mitäs tekevät yleisavaimia.
Reikään kuin reikään.
Siskoni seurusteli aikoinaan englantilaisen miehen kanssa. Kun siskoni ja Dave olivat käymässä Suomessa, päätimme viedä engelsmannin Joensuun yöhön. Jos ei grillijonosta elävänä selviytyisi niin ei olisi talvelle jätettävää! Sullouduimme etkojen jälkeen kaverin Toyotaan. Maikin oli pakko istua Daven syliin, sillä autossa oli ylilasti. Minä istuin kuin silli purkissa takapenkillä Daven ja toisen kaverini keskellä. Yhtäkkiä liikennevaloissa havahduin, kun jonkun sormet hivuttautuivat vihjailevasti reittäni pitkin. Dave! Eipä siinä, samaa sukua kuitenkin. Mitä siskompi, sen discompi? Mitä siskompi, sen liskompi yö? Katsoin kuitenkin parhaaksi huomauttaa: ”Dave, you’ve got the wrong sister!”
Pesin kerran isäni autokorjaamossa asiakkaan Golfin ja lähdin sen jälkeen viemään koslaa katsastusasemalle. Golf lähti käyntiin kuin palmun alta ja hurruuttelin ongelmitta Katekalle. Istuin odottamaan vuoroani, ja pian tuttu katsastusmies otti auton työn alle. Kymmenen minuutin kuluttua mies tuli takaisin hyvin häkeltyneen näköisenä päätään raapien:
”Kuule kerropa, että miten sinä sait tuon Golfin käyntiin?”
”Laitoin avaimet virtalukkoon ja käänsin oikealle”, vastasin kummastuneena oudosta kysymyksestä.
”Sen minäkin tein, mutta kun ei inahdakaan.”
Lähdin rehvakkaasti näyttämään mallia. Vaikeahan se on kattavammin peltilehmää tutkia, jos ei saa edes käyntiin! Istuin ratin taakse ja työnsin avainta reikään. Johan oli kumma. Vaikka kuinka runkutin, vehje ei työntynyt pesään. Soitin isälleni, joka vastasi heti:
”Ei se mikään ihme, jos ette saa käyntiin, kun ne oikeat avaimet on täällä hallin pöydällä. Otit väärän Golfin avaimet. Mutta kerropa, että miten sait ensimmäisellä kerralla käyntiin?”
Vuosi sitten menin toimittajana maalaispitäjään juttukeikalle. Navi ohjasi pihaan, jossa oli traktoria, puupinoa ja saunarakennusta. Ihan niin kuin pitikin. Parkkeerasin Volvon, otin kameralaukkuni olalle ja lähdin etsimään ulko-ovea. Koputtelin aikani ja menin sisään, sillä kukaan ei ilmeisesti kuullut nakutteluani. Tuvassa istui hämmästyneen näköinen pariskunta, mutta en antanut sen häiritä. Pudotin kameralaukun lattialle, sanoin hyvää päivää ja asetuin taloksi. Hetkisen päästä kävi ilmi, ettei kyseiseen osoitteeseen ainakaan toimittajaa oltu tilattu. Pariskunta ohjasi minut kuitenkin ystävällisesti oikeaan paikkaan. En kuulemma voisi erehtyä oikeasta pihasta. Enkö?
Männä viikolla olin lähdössä Aikun, Pirren ja Vapun kanssa muuttamaan ystäväämme Makea. Kun tein puoliltapäivin lähtöä, aviomieheni kyseli aikatauluani. Ilmoitin, että joutuisimme raahaamaan kamat kierreportaita pitkin viidenteen kerrokseen, joten saattaisi kestää. Kerrostalon pihassa selvisi, että kämppä olikin kolmannessa kerroksessa. Kun muuttorumba oli onnellisesti ohi, arvoimme tyttöjen kanssa lähteäkö syömään vai juomaan. Oliko jollakulla kiire kotiin? Sanoin että minulla on erehdykseni ansiosta ainakin pari tuntia peliaikaa, sillä mies oletti edelleen kämpän sijaitsevan viidennessä kerroksessa. Kun olimme ravinneet keskustassa kupumme, suuntasimme parkkihalliin autojemme luo. Vilkutin Aikulle hyvästiksi, käännyin kannoillani ja avasin Pirren punaisen Audin oven. Ovea aukaistaessani hieman ihmettelin Pirren nopeita liikkeitä. Miten helvetissä se kerkesi kuskin paikalle ennen minua, vaikka sillä oli pidempi matka autolle? Kun olin survoutunut puolittain Audin sisälle, huomasin kauhukseni, että kuskin paikalla istui vähän vanhempi painos Pirrestä. Vieras nainen häkeltyi niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan. Koska menin itsekin mykäksi, pystyin vain painamaan vähin äänin oven kiinni ja ottamaan ritolat. Mutta kun auto oli punainen!
Miksi näissä erehdyksissä muuten aina seikkailee auto?
Viime keväänä kävin mieheni ja neiti kolmeveen kanssa kirjastossa. Maskisuositus oli voimassa, joten vedimme kuuliaisesti maskit naamalle. Jossain vaiheessa huomasin, että neiti kolmevee meni hakemaan turvaa vieraasta isästä ja yritti ottaa tätä kädestä kiinni. Harvahiuksinen, mustatakkinen ja maskin peittoama mies muistutti kieltämättä omaani. Lapsi häkeltyi huomattuaan erehdyksensä ja meni mykäksi. Miestä hymyilytti. Koska tilanne huvitti, en voinut olla hiljaa vaan sanoin vieraalle miehelle ja hänen vieressä seisovalle vaimolleen:
”Menisköhän läpi, jos äitikin lähtisi kirjastossa väärän miehen matkaan?”
Miehen mielestä heitto oli hyvä ja hän alkoi nauraa. Vaimo sen sijaan katsoi minua päästä varpaisiin eikä jostain syystä hymyillyt vitsilleni ollenkaan. Otin lapseni syliin ja hiivin vähin äänin hyllyn taakse selailemaan dekkareita.
Muutama vuosi sitten mies poti kunnon miesflunssaa sohvan pohjalla – näytti siltä kuin noutaja tulisi minä hetkenä hyvänsä. Kotvasen kuluttua ukko pihisi peittonsa alta, että olisi pieni pyyntö.
”Kävisitkö rakas vaimo apteekista sitä Canesten Kombia? Nenä on niin tautisen tukossa.”
Lähdin matkaan. Apteekissa oli vastassa tuttu kivikasvoinen ja kylmänviileä mies, joka kyseli miten voisi olla avuksi. Toistin kiltisti mieheni pyynnön.
”Mies tarvitsee nenäänsä Canesten Kombia.”
Apteekkarilta ei värähtänyt ilmekään, kun hän vastasi:
Luen puoliksi pakotettuna Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Arg, miten tekisi mieli laittaa pilkku!) ja vältelläkseni lukemasta lisää intouduin tekemään oman listan.
Asioita yllättävissä paikoissa
Hammaslanka koiran ruokakupissa.
Hammaslanka oli käytetty. Koira on kovin tarkka hammashuollostaan. Ihan omatoimisesti kaivoi kaapista paketillisen hampaitahoitavia puruluita ja söi ne kaikki. (Hampaat voivat hyvin, ilmavaivoista kärsi koko talous.)
Onnekasta, että löysin langan ennen kuin joku söi sen. Siitä olisi voinut käydä taas näin ja juuri tällä hetkellä en kaipaa noin radikaalia boostia.
Tulitikut koiran vesikupissa.
Esimerkillistä paloturvallisuutta?
Kurkku haarukkalaatikossa.
Vihannes siis, ei kenenkään ruumiinosakurkku. Häiritsevästi lusikkaosiossa. Itse olisin laittanut haarukkalaatikkoon – haarUKKa ja kurKKU…
Lasivuoka keskellä olohuoneen lattiaa.
Olisin voinut vannoa, että kulho jäi tiskipöydälle… Erittäin onnistunut suoritus vanhalta ja raihnaiselta koiralta, sillä vuoka oli aivan ehjä ja paistinjämät oli nuoltu viimeistä pisaraa myöten.
Tomaatintaimi lattialistan välissä.
Kyllä, viherpeukalo, joka saa muovikasvitkin kuolemaan, onnistui kasvattamaan lattialle lentäneestä tomaatinsiemenestä kahden sentin taimen keittiön seinän ja lattialistan välissä.
Puutarhanhoidossa pätee uusvanha sananlasku: ei kannata edes yrittää.
Moottoripyörän runko saunan lauteilla.
Saunassa on kuulemma optimaalinen ilmankosteus ja lämpötila.
Kissa piirakkavuoassa
Onneksi huomattiin ennen taikinaa. Ja uunia.
Nuuskakiekko teinin sängyn alla.
Luojan kiitos se oli kuitenkin kaverin! Ei tarvinnut kuin vähän vaan valittaa. Viikon lähettelin kuvia nuuskan aiheuttamista tuhoista suun alueella ja pyysin toimittamaan kaverille.
Se oli aivan tavallinen kesälomakeskiviikko, jolloin teinini törmäsi mahdottomaan tehtävään.
Kyllä vaan ennen vanhaan olisi tällainen hoidettu ihan tuosta noin vaan! Ei tämän mahdottomuuden olisi pitänyt yllätyksenä tulla. Laiskan sutjakkaahan nykynuoriso on, näin luin somesta. Nämäkin kuumien kupeitteni hedelmät olivat pääasiassa lomailleet kesän. Vain pari viikkoa metsähommia, viisi mottia koivua haloiksi ja kuusi edelliskesäistä pinoiksi varastoon, nurmikonleikkuu kerran viikkoon, kuistin purkaminen, avustavat rakennustehtävät sekä jälkiraivaus. Lisäksi viikko lapsenvahtihommia jokaiselle. Jopa sille pienimmälle.
Asenne. Se olisi tämän tehtävän muuttanut mahdolliseksi.
Jälkikasvu oli edellisenä iltana tiedustellut voisimmeko mitenkään pitää ihan vaan löhöilypäivän. Mitä tämä tällainen!? Olimme koko päivän sahanneet, kantaneet ja pinonneet polttopuita, mutta talvi tulisi olemaan pitkä ja sähkönhinta korkealla. Ilmatieteenlaitos lupaili kuitenkin rankkoja ja laajoja sadealueita, joten pitkin hampain suostuimme lepopäivään.
Teinit tuhisivat aamulla huoneissaan, kun suuntasimme miehen kanssa välipäivän puuhailuille; minä metsään ja mies hiplaamaan hitsipilliä.
Suunnitelmani alkoi muotoutua lounasaikaan. Vaikka suuntasin kotiin hyvissä ajoin, verensokeri oli jo syöksykierteessä. Nälkä kiristi leukaperiä ja kihelmöi kämmenissä. Veitsi kiukkusi leikkuulautaa vasten. Miten ruokahommat olivat taas minun harteillani? Salaattiin silppuamani tomaatti alkoi muuttua murskaksi. Kunhan arki alkaisi, jaettaisiin keittiövuorot tasan kaikille viidelle, perkele. Minä mikään palvelija ole! Koneessakin puhtaat pyykit.
Mutta tätä tehtävää minun ei tarvinnut itse suorittaa, sillä minulla oli lapsia.
Your mission, should you choose to accept it… Perkele! Mitään vaihtoehtoja!
Soitin miehen lounaalle. Sen hommat olivat edenneet huomattavasti sujuvammin, kaksi hitsitäppiä ennen kuin kylän miehet olivat kaartaneet pajalle tarinoimaan.
“Kunhan oot syönyt, levität sen pyykin.”
“En.”
“Se alkaa se pyykki haisemaan, jos sitä ei levitä.”
“Senkun alkaa, ei ole miun pyykkiä.”
No ei varmaan ole, kun teinin huone tyhjenee likapyykistä neljännesvuosittain ja puhtaiden vaatteiden puoliintumisaika kodinhoitohuoneesta vetää vertoja jo uraanille.
“Levität silti.”
“Miks aina minä?”
Mies vilkaisi minua ja antoi jatko-ohjeen.
“Sitten rimpsautat kunnolla ja laitat reunoihin ne pyykkipojat. Ei keskelle.”
Edellisellä viikolla pyykkipiika sai palautetta, kun uuden paitani rintamukseen oli kuivatettu pyykkipoikaruttu.
Lounaan jälkeen lapset katosivat keittiöstä. Pyykkikone vaikutti edelleen yksinäiseltä.
“Tule laita astias koneeseen ennen ku levität sen pyykin!”
“Miks minä?”
“Sinun astiat!”
Poika laahusti keittiöön ja siirsi lautasensa koneeseen. Turhauttavan hitaasti.
“Eikö vois kerralla tehdä kunnolla?”
“Ei.”
Lurjus löntysteli pyykkikoneen luo ja aukaisi luukun verkkaisesti.
“Ei täällä ole miun pyykkiä!”
Nassikalla oli selkeästi röntgenkatse, kun ei tarvinnut kurkatakaan koneeseen.
Keskityimme mieheni kanssa päiväkahviin. Pyykkikoneen luona ei ollut havaittavaa liikehdintää. Tenava oli jälleen haihtunut ilmaan.
“Nyt levitä se pyykki!”
Tunkkaisesta teinikammiosta kuului ei niin yllättävä vastaus.
“En. Ei ole minun.”
“No, on kuule ne muutkin levittäneet siun pyykkejä.”
“En levitä.”
“Voi olla, että en lähde hakemaan mopon osia.”
Motivointi moponosilla oli melko toimivaa, ja Posti oli mahdollistanut sen jo viikon.
“Ei kiinnosta.”
Nautiskelimme kahvista ja kahviseurasta, kun silmäkulmasta erotin häivähdyksen, hitaan liikkeen. Kuin kangastus, optinen harha, joka katoaisi kun siihen kohdentaisi katseen.
Ei, kyllä se oli totta.
Hontelot raajat siirtyivät mielenosoituksellisen hitaasti kohti pyykkihuoltopistettä. Jos poika olisi liikkunut yhtään hitaampaa, olisi mennyt jo pakin puolelle.
“Missä se kori on? Se on tuolla ulkona! Tämän takia minä en levitä pyykkiä, kun mitkään tavarat ei ole paikallaan, kun tytöt jättää ne minne sattuu!”
“Mutta eikös se oo siun ittes jäljillä, jos se on aina sie?”
“Heh heh.”
Kaadoin toiset kupit kahvia.
Ulko-ovi kolahti, pyykkikori napsahti lattialle. Syvään huokaisten poika alkoi tyhjentää märkää pyykkiä koriin.
Kolme vaatetta, selän ojennus ja huokaisu.
“Ei täällä ole miun pyykkejä!”
Kaksi myttyä, selän ojennus ja tuhahdus.
“Siis miten paljon tätä on?!”
Kolme kouraisua, selän ojennus ja voihkaisu.
“En mie voi näitä levittää kun kohta sataa vettä!”
Ei kai se nyt ongelma voinut olla, oli meillä pyykkiä joskus liki viikko vesisateessa kuivatettu.
“Ota sellanen pikkuteline ja laita ulos. Sitten voit siirtää sisälle, jos alkaa sataa.”
“Miks pitää laittaa ulos?”
“Kuivaa ulkona nopeempaa.”
“Ei oo todistettu.”
“Levitä nyt vaan se pyykki.”
“Muista rimpsauttaa!”
Jos Tom Cruisen juoksutyylin tunnistaa jo kaukaa, myös tällä actionsankarilla oli hyvinkin persoonallinen tapa laahustaa.
Maalattuani vähän kuistia ja paljon itseäni ja kaivettuani keskimmäiselle ikivanhan lehmänkallon raunioista, kiersin sisälle pyykinkuivauksen kautta. Siellä pyykit olivat nätisti pihalla, suurin osa telineellä. Oikaistukin ne selkeästi oli.
“Kulta! Ne pyykit kuivais paremmin, jos ne ei olis päällekkäin.”
Kesäkuun alussa Tinsku kutsui Whatsappi-ryhmämme mökkeilemään. Yhdellä oli mahatauti, toisella töitä ja kolmas jättäytyi pois koska “liian pitkä matka yhden illan takia”.
Meni perinteisesti. Oli sovittu treffit kahdeksi. Kymmentä vaille kaksi yksi ilmoittaa, ettei ole päässyt lähtemään. Ensimmäiset pääsevät lähtemään kello 14.20 ja kolmelta emäntä kertoo kääntyvänsä takaisin hakemaan vettä ja bensaa.
Itse en panikoi saapumisaikaa, sillä mukaani lähtevän perilliseni työaika loppuu vasta neljältä, vaan viemisiä. Viestiketju on täyttynyt kuvista kätevien emäntien leipomisorgioista: pullaa, piirakkaa, pitsaa, toisenlaista piirakkaa, salaattia, kolmatta piirakkaa, toista salaattia…
Ahdistavaa. Mitä helvettiä minä sinne veisin? Leipominen tässä vaiheessa kesää ei ole vaihtoehto (täältä voi katsoa miksi) ja Mervi on ehtinyt jo ostaa hedelmiä ja juotavia ja ilmeisesti lähikauppansa tyhjäksi. Jotain pitäisi viedä, mutta tulossa olevilla eväillä järjestäisi jo pienen raksan työmaaruokailun. Lisäksi viemisten pitäisi mielellään olla sellaista, että mukulat eivät sihisisi sokerihumalassa koko iltaa ja linjojaan vahtaavat mammat olisivat myös tyytyväisiä.
Kotoa lähtiessäni vilkaisen viestit. Paula epäilee ajaneensa ohi ja kyselee ajo-ohjeita. Perille ensimmäisenä ehtineet tiimiläiset kertovat, että pitää kääntyä maitolaiturin kohdalta. Niitähän ei matkalla olekaan kuin viisi. Vaikka Paulan suunnistustaito on huimasti parempi kuin Tinskun, joka eksyy Lieksan kiertoliittymään, useamman kerran peräkkäin, katsoo Varpu parhaaksi aloittaa alusta: “Millä tiellä sie olet?”
“Moi, nyt siekin kuulet miut. Mie siut yhdistin tuohon isoon kaiuttimeen. Menee hienosti!”
Ei Paula pelkkiä kuulumisia kysele, pyytää koukkaamaan kotiinsa unohtuneen salaatin.
“Joo, toki. Selvisitte perille? Tartteeko jotain vielä?”
“Joo, selvittiin, vaikka me oltiin ihan varmoja, ettei täällä ennen näin paljon peltoja ole ollu! Ja joo, ei tarttee ku levitettä jos toisit.”
Löydän mökille ilman ylimääräisiä ajo-ohjeita ja ajamatta kertaakaan harhaan. Olenhan käynyt mökillä kerran jos toisenkin! Varmuuden vuoksi olen hiljentänyt kaikkien risteysten kohdalla lukemaan tienviittoja, vaikken muista edes osoitetta.
Sen sijaan jokaiseen monttuun en ole tajunnut hiljentää.
Mökillä odottaa joukko huppareihinsa kääriytyneitä muumioita. Hyttysmyrkkyä olisi myös voinut kaupasta tuoda, mutta nyt saavat tyytyä salaattiin.
“Tässä tää salaatti. Ravistettuna, ei sekoitettuna.”
Melkein kuin olisin itse jotain tuonut!
Pullaa?
Yltäkylläisen päivällisbuffetin jälkeen alamme elää todeksi suomalaista kesälomakuvastoa. Lapset räpiköivät rantavedessä, isommat hilaavat venettä kaislikkoon. Aikuiset laskevat laiturilta päitä, nostelevat sinihuulisimpia lämmittelemään, haaveilevat drinkistä. Alkoholilla tai ilman. Kofeiinikin riittäisi!
Yksi lapsista ei tiedä haluavansa uida, mutta ui sitten kuitenkin vaatteet päällä äitinsä suosiollisella avustuksella.
Tähän idylliin ilmestyy Lotan puoliso noutamaan perhettään. Mies istutettaan kahvipöytään ja tarjolle nostellaan sen seitsemän sorttia makeita. Kansia raotellessa käy ilmi, että jälkikasvu on jo käynyt tuhoamassa osan leivonnaisista. Eipä silti, jäljellä olevilla herkuilla saisi helposti pyöritettyä keskivertokahvilaa kokonaiset kolme päivää.
Mies vaikuttaa häkeltyneenä silmäillessään tontilla viuhahtelevia pellavapäitä. Ei niitä tällä kertaa ole kuin kahdeksan, nuorin kaksi vee ja vanhin 14-vuotias. Mutta kun liikkuvat vaan niin sukkelasti ja hävittävät vaatteitaan matkan varrella!
Uimapuku on laitettu kuivumaan!
“Kenen kukakin näistä on?”
Olen salaa ylpeä, että osaan tällä kertaa sekä osoittaa omani sijaintipaikan että nimetä lapseni. Selityksemme pienokaisten sukulaisuussuhteista ja perhekunnista ei miehen ilmeestä päätellen juurikaan selkeytä, mutta keskustelu ajautuu perheenlisäykseen.
“Ei kestä kyllä miun kroppa enää.”
“Miulla kestäs kyllä kroppa, mutta ei ehkä pää.”
Tinskun tarkkaavainen esikoinen iskee heti kiinni.
“Alapää?”
“Eiku yläpää. Petralla ei kestä alapää.”
Lotan puoliso yskii raparperipiirakkaansa vahakankaalle. Onneksi sitä on vielä lisää.
Illan edetessä väki vähenee ja pidot… tuota noin… etenee. Teinit tuijottavat puhelimiaan ja kihertävät. En viitsi valittaa, sillä ovat uineet koko päivän ja vahtineen siinä sivussa myös pienempiään. Huomattavasi onnistuneemmin kuin minä, joka olen hukannut sisätiloissa vessareissun ajaksi vastuulleni sälytetyn taaperon.
Tinskun esikoinen ei ole enää vahdittavissa, mutta veemäinen se oman vesselini mukaan on.
“Se kiusas meitä koko ajan! Heitteli hiekkaa ja räiskytti vettä naamalle!”
“Jaa.”
Ihan kuin tyttö ei olisi siihen kotona tottunut!
Nukkumaanmenoaika alkaa olla ajankohtaista, mutta tällä kertaa en ahdistu vastaanhankaavista vekaroista tai pedeistään pakenevista palleroista, sillä olen virallisesti vastuussa vain siitä teinistä, jonka nukkumaanmeno sujuu itsestään. Liian myöhään, mutta itsestään.
Tinskun kuopus keikkuu tuolilla ja katselee minua veikeästi.
“Aikku, mikä sie oot miulle?”
“Kummitäti. Sellanen haltijakummi.”
“Aa, siulla on kolme toivomusta”, kummityttäreni sisko valistaa pikkusiskoaan.
“Voisit sie tehdä vielä vauvan?”
Ei kai tämä nyt ollut yksi toive!?
“En oikeestaan, ku miulla on jo kolme.”
“Voisit sie vielä yhden.”
Mikä ihmeen krooninen vauvakuume näitä Tinskun pienokaisia koettelee? (Kts. mm. täältä ja täältä.)
“Kun ei ne mahdu autoon sitten.”
“Ostat isomman auton.”
Epäilen häviäväni keskustelun, vaikka vetoaisin finanssitilanteeseemme sekä lähikoulumme henkilökunnan mielenterveyteen, joten kehotan lasta etsimään hammasharjansa.
Samassa Tinsku tanssahtelee teinien makuuhuoneesta:
“Haa! Ne sano, että mie näytän meistä nuorimmalta! Etten ole päivääkään vanhentunut tosta kasiluokan kuvasta!”
Yhdeksään mennessä aivan pienimmät ovat unessa. Tosin myös Paula on viipynyt taaperonsa nukuttamishommilla jo huolestuttavan pitkään. Niin tuppaa käymään yhä useammin illanvietoissamme…
Tinsku sen sijaan aloittaa käskytysvaiheen.
“Nyt mene nukkumaan.”
“En mie nyt ihan vielä. Juoma kesken. “
“Mikä juoma? Mitä sie juot?”
“Tonicia”
“Enkö minä sanonut, että sitä ei juua!”
“Otin jo kaks tuntia sitten! Mutta tämä on pahaa.”
“Niinpä! Nyt nukkumaan!”
“Eipä siinä.”
“Siun pitäs olla jo nukkumassa!”
Lapsi katsoi äitiään raivostuttavan rauhallisesti. Isänsä geenejä.
“Pitäskö avata lager?”
Epäselväksi jää kumman on tarkoitus avata lager, mutta kun nassikat vihdoin nukkuvat ja selviydyimme saunaan, sihahtaa jokaisen rouvan kädessä lager.
Yksi mutsi ja kymmenen kakaraa. Vesillä. Respect.
Aamulla Tinskun lapset hiipivät hiljaa olohuoneeseen, mutta oven sulkeuduttua kersat viis veisaava volumitasoista tai haltijatarkummin kauneusunista. Kummityttö virnuilee veljensä kainalosta.
Sitten en tiedä mitä tapahtuu, mutta kohta minut on karkotettu patjaltani ja paikalleni on peitelty nukkevauva.
Laitan kahvin tulemaan ja suuntaan huussiin kummityttö kannoillani. Arvelen tytöllä olevan vessahätä.
“Mene vaan sie”, tyttö hymyilee. Aivan liian viattomasti.
Kannikat ehtivät tuskin koskettaa istuinta, kun tuo yliluonnollisen ystävällinen hymy muuttuu irvistykseksi, pirpana tempaisee huussin oven kiinni, haka kilahtaa ja räkätys loittonee mökille päin.
Sadasosasekunnissa palaan 12 vuoden takaiseen muistoon, jolloin oma taaperoni lukitsi meidät naapurin ulkosaunaan. Siellä pakoreittinä toimi sentään ikkuna. Ainoa aukko huussissa ei houkuttele. Tällä kertaa minut pelastaa se, ettei pikkulikan pituudella yletytä säppiin.
Kotimatkalla yritän udella tyttäreltäni vanhentaako minua hiusten väri, uurteet silmien ympärillä vai lyhyeksi jääneet yöunet. Mikä on se taika, jolla Tinsku säilytttää nuorekkuutensa?
Tyttäreni pyörittelee silmiään luvattoman pitkien ja tummien ripsien takaa: “Joo, se sekos ihan täysin, kun sanottiin, että se näyttää nuorimmalta.”
Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen kolmas ja viimeinen osa. Lue ensin osa 1 ja osa 2, niin tiedät mistä olet jäänyt paitsi.
Gliffhangerin norjalainen versio.
Sunnuntaina herään hiukan kankein jäsenin juostuani kylmiltäni kymmenen kilometriä Midnight Sun Marathonissa. Sipe kävelee kuin honkelo varsa kevätjäillä puolimaratoninsa jäljiltä, ja Mirkku puhisee kuin pumppuvikainen puudeli pahenevassa koronassaan. Keitän kahvit ja katselen rauhassa muumimukini takaa Tromssan heräilevää elämää, nonstoppina paistavaa aurinkoa ja puolikesytöntä maisemaa lumisine vuorenhuippuineen.
Päätämme lähteä valloittamaan Norjan maaseutua. Peittelemme koronapotilaamme sänkyyn ja hyppäämme neljän hengen voimin autoon suunnataksemme Sommarøyhun. Se on saamiemme tietojen mukaan kesäparatiisi Jäämeren rannalla.
Matka alkaa pelottavan pitkästä tunnelista, joka on täynnä liikenneympyröitä. Navi ei anna signaalia, joten Sipe ja Sandra arpovat suunnan jokaisen ympyrän neljästä mahdollisesta haarasta. Pian joudumme ajamaan tunneliin toista kertaa, sillä ensimmäinen ulostuloaukkomme on väärä. Maikin kanssa keskitymme kertomaan paskoja vitsejä, sillä luoja ei todistettavasti luonut meitä suunnistamaan.
Eipä aikaakaan kun olemme taas upeiden maisemien keskellä. Huokailen jokaisen pienen kalastajakylän kohdalla.
– A dream come true. Oon aina haaveillu pääseväni käymään tämmösessä kalastajakylässä! Saispa vielä lähteä paikallisen kalastajan matkaan!
– Niinku kalalle vai? Sipe kysyy ja muut hörähtävät nauramaan.
– Oleellinen tarkennus.
Sommarøy on kuin paratiisisaari, vesi on turkoosia ja vuorten siluetit kuultavat usvan takaa. Meriharakat pitävät mekkalaa. Pysähdymme hiekkarannalle ja keräämme lapsille tuliaisiksi sinisiä ja pinkkejä simpukankuoria. Kalastajakylässä kiipeämme vuorelle. Tosin itse jänistän puolivälissä, sillä kaulassa keikkuu liian kallis järkkäri ja henkikulta. Siirryn kuvaamaan lokkeja, herttaisia hökkeleitä ja paikallisten hevosten sukukalleuksia. Valloitamme vielä syrjäisen patikointikohteen ja tulemme harvinaisen tietoisiksi omasta pienuudestamme. Jopa Maikin ego kutistuu.
Kun pääsemme takaisin Tromssaan, ihmettelemme asuntomme pihaan ilmestynyttä pyörää.
– Mitä ihmettä, onkohan tässä talon päädyssä toinen asunto? Se selittäs sen hämärän miehen perjantailta ja ne yölliset koputukset. Outoa ettei meille kerrottu mitään, jos täällä asuu joku muukin.
Hetken päästä Sandra kertoo nähneensä miehen, joka meni sisään asuntoon.
– Sopi muuten aika lailla Tinskun kuvaukseen siitä kaljuhkosta ja vähän mahakkaasta miehestä.
– Jes!! Melkein epäilin itseäni, mutta toimittajan tarkkaavuus on todistettavasti tallella.
Rasittavan retkeilyn päätteeksi päätämme illalla molskahtaa luksusmajoituksemme paljuun. Menen suihkun jälkeen pyyhe peittonani altaan eteen. Sandra lilluu jo altaassa ja katselee olemustani jotenkin huolestuneesti.
– Mikä sulla on?
– Miten niin mikä on? Ei mulla mikään ole, ihmettelen.
– Siis mikä sulla on?
– Ei mulla mikään ole hätänä.
– Siis onks sulla uikkarit vai bikinit?
– Aaaaa, ei mulla mitään ole, alasti olen. Pitäskö olla jotain? kyselen.
– No täällä ei hirveenä ole suojaa naapureilta, Sandra sanoo ja nyökkää päällään viereisiin tontteihin päin. Samalla tajuan etten välttämättä halua nostaa reittäni altaan laidan yli ja kiiruhdan etsimään uikkaria.
Kun olemme vajonneet lämpimään veteen, alan kaataa skumppaa laseihin.
– Olis varmaan Tinsku hyvä aukastakin se pullo!
– On taas tarkkaa!
Pian rekisteröimme, että naapuritalojen ikkunoihin ja takapihoille alkaa ilmestyä kummasti miehiä.
– Että vasarointia yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana?
Maanantaina alamme hyvin nukutun yön jälkeen hyvästellä haikeina majapaikkaamme ja katsomme viimeisen kerran aamupalamaisemaamme nälkäisine lokinpoikasineen. Mirkun olo on entistä kurjempi eikä ajomatka oikein houkuta.
– Hei laitetaan Mirkulle autossa kaksi maskia kasvoille ja yksi maski varuilta housuihin. Vai onko meillä vaippaa? Ja verhotaan se tuohon Sipen juoksukisasta saamaan lämpöpeittoon, ettei bakteerit leviä.
– Teidän pitäs antaa kaikki sympatiat mulle eikä miettii itteänne! Mirkku parahtaa.
Istutamme Mirkun etupenkille mahdollisimman mukavaan asentoon huivin alle ja sullomme Volkkarin täyteen tavaraa.
– Miten tätä nyt on enemmän kuin tullessa??!
– Varmaan ne simpukat!
En sano mitään painavasta kivestä, jonka raahasin patikointireitiltä mukaani ja työnsin auton jalkatilaan piiloon.
Reissun kohokohta koittaa sadan kilometrin päästä, kun ajamme keskelle tietyömaata ja hidastamme kolmeenkymppiin. Viikinkien viikinki ja maailman komein asvalttimies kävelee pölyn seassa kuin Dressmannin mainoksesta Volkkarimme ohi ja katsoo meistä jokaista silmiin muikeasti hymyillen.
– AARRRHHHHH näittekö???!!!
– En kestä!!
– Iiiiiikkkkkkkkk!
– Jumalauta miten hyvännäköinen!
– Ihana!!!!!!!!!! Iiiiiiiiiik!
– Voisko se rengas nyt puhjeta!??? Maikki huutaa ja yrittää epätoivoisesti etsiä kuoppia tiestä.
Käännymme katsomaan vielä taaksemme ja jatkamme epämääräistä voihkimista kuolan valuessa suupielistä. Kiljuminen kuuluu takuuvarmasti auton läpi – varmasti elämys myös itse viikingille.
Jossain Helligskogenin kohdilla Sipe katselee kaihoisasti metsikköön.
– Hei tuolla ollaan muuten exän kanssa vietetty yö teltassa! Sipe osoittaa kivikkoa.
– Eli sinne vois mennä seuraavan kerran, on möröt ajettu valmiiksi, kommentoin.
– Tarkoitat varmaan trollit, Maikki korjaa.
Kun ylitämme Suomen rajan, iskee masennus. Tähän asti päässä on soinut Junnu Vainion Matkalla pohjoiseen, JVG:n Vamos, vamos, vamos ja Alatalon Tytöt tahtoo pitää hauskaa, nyt soi Wiskarin mollivoittoinen Tässäkö tää oli?
– Pitäskö muuten sanoittaa uudelleen se Matkalla pohjoiseen? yritän.
– Kun muija tulee tiettyyn ikään, niin sille kelpaa vaikka mikä….
Kukaan ei syty, joten panen muistiinpanovehkeeni huokaisten kassiin.
Kilpisjärvellä päädymme ravintola Haltinmaahan, jossa on loistava ruoka rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta. Yksi villiviisikon sankareista tuijottaa paikallista haalariasuista työmiestä suu auki.
– Ei tässä enää mitään norjalaista viikinkiä kaivata! Käypi ihan nää paikalliset poronnussijatkin!
– AHHHHAAAH.
– Vähän rankempaa huumoria.
Matka jatkuu ja ihmettelen ääneen, miten hyvin Volkkari on jaksanut kehrätä.
– Eikö kieleen koske? Tuuliko se huulia heiluttaa? Maikki huutelee.
– Ja miten vähän tää syö keittoa!
– Nii – minähän sanoin että vähemmän litkii kuin omistajansa!
Etsimme autossa Airbnb-majoituksen Rovaniemeltä ja alan tekstata ukolle olevani jo Suomen puolella. Katson parhaakseni ilmoittaa myös, että seurueessamme on kutsumaton vieras nimeltä korona.
– Mitä olet mieltä, pitäskö miun jäädä vapaaehtoiseen karanteeniin Leville loppuviikoksi? tekstaan.
– Ihan miten rouvasta vaan tuntuu, ukko kuittaa.
Ei tainnut mennä läpi.
Kun pääsemme Rovaniemen majoitukseen, alkaa tehdä mieli pizzaa. Ja kaljaa. Jätämme Mirkun sairastamaan ja lähdemme etsimään evästä.
Paikallisen baarin pitäjä on välitön höpöttäjä, joka sanoo että pizzat voi tilata suoraan baariin.
– Ei Joensuussa ole tämmöstä palvelua!
– Nyt ollaankin Rovaniemellä.
Reissu on mennyt niin kivasti, että teen somepäivityksen baarista.
”Päästiin jo Rovaniemelle. Ala Samppa opetella Eino Leinon Simo Hurtta -runosikermää ruotsiksi. Muillekin pirunmaalailijoille tiedoksi, että Volkkari kehrää edelleen ja vain yksi on tippunut matkalle, mutta melko suurella prosentilla ollaan hengissä ja melko lähellä kotia jo!!!
Tekstin kirjoittamisen jälkeen tekee mieli koputtaa puuta, eihän tässä vielä kuitenkaan kotona olla….
Ruokailun ja parin lonkeron jälkeen alkaa kihahdella ihanasti päässä. Pian alkaa tapahtua myös vatsassa. Ylävatsaa painaa ja kipu yltyy pahaenteisesti. Tytöt ovat vauhdissa ja kyselevät baarimestarilta, mistä löytyy parhaimmat bileet. Itse tekee mieli tiedustella, mistä löytyy parhaimmat pillerit.
– Nyt on maanantai, joten saattaa olla vähän hiljaista, mutta tuota yökerhoa suosittelen.
Kun astumme baarista ulos, kadulla kulkeva paikallinen kultakurkku pysähtyy niille sijoilleen ja jää tuijottamaan meitä.
– Mikä ihana näky! Neljä ihanaa naista! Ihan niinku Sinkkuelämästä! Hymy huulilla ja pilke silmissä. Mikä onnenpäivä! Missä noin ihania naisia kasvaa?!
– Pohjois-Karjalassa! hihkaisen ja lähetän ukolle lentosuukon.
– Pus pus. Ihania ootte! Charlien enkelit! mies huikkaa ja alkaa laulaa:
– Ois jos oisit kultaseni sokerpalanen….
– … pitäisin sun piilossa vain salaa suudellen, yhdymme Maikin kanssa lauluun.
– Joo mieli tekis bilettää, mutta miun pitää päästä kämpille. Koskee, parahdan seuraavaksi.
– Näytät ihan kalpealta.
Tytöt saattavat minut Mirkun luo sairastamaan, sipaisevat punaa huulille ja painuvat yöhön. Herätän Mirkun ja kyselen närästyslääkettä. Mirkku kaivelee sairaalloisen unenpöpperöisenä pienen pillerin arsenaalistaan. Mietin mahtaako silmät ummessa kaivettu pilleri olla närästyslääkettä, laksatiivia vai kenties jotakin rauhoittavaa. Päätän ettei ole vara urputtaa, joten työnnän pillerin suuhuni. Se jää kurkkuun. Kakistelen, yökin ja hieron kurkkuani keittiössä ja yritän juoda vettä. Sitten kaivan paniikissa ruisleipää, jotta saan tabun alas. Aika nolo tapa kuolla.
Seuraavaksi käyn vessassa ja sipaisen samalla pesukoneen päältä vessapaperimytyn pönttöön. Samoin tein kauhistun ja alan onkia myttyä sormillani pois pöntöstä, sillä tajuan kauhukseni, että ne voivat olla siskon tonnin arvoiset hampaat. Tai siis hammasmuotit. Kun saan märän tupon auki, totean, että se on vain paperia.
– Kohta on kolera, jupisen itsekseni.
Olo on tukala, uni ei meinaa tulla millään missään asennossa.
Neljältä herään, kun ovi käy ja kännisten naisten kikatus täyttää talon. Nousen ylös ja raahaudun eteiseen.
– Ei helvetti Maikki luuli painavansa valokatkaisijaa mutta painokin alakerran asukkaan ovikelloa!!! AHHAAHHHA!
– Hihhiihhiihhiii.
– Juostiin karkuun!
– Hihhiihhiihhiii.
– Mutta hitto miten hyvät bileet! Ihania nää rovaniemeläiset, tulivat estoitta juttelemaan. Jotenkin välitöntä meininkiä. Oli belgialaista ja motokuskia ja nuoria poikia. Laulettiin karaokeakin! Ja oltasi päästy saunalautallekin jatkoille! Miksei muuten menty??
– Ja yks junnu saatto meidät kotiovellekin ja kyseli miksei kelpaa kenenkään viereen.
Nauraminen tuntuu vatsassa ja kännisen siskon viereen hilautuminen ei varsinaisesti paranna olotilaa. Kuudelta herään horroksesta ja mietin, että jos tulee tarve oksentaa niin homma käy helposti, kun menen lähemmäksi Maikkia ja hengitän vanhan viinan lemua.
Hieman myöhemmin herään ja katson kelloa, se näyttää kahdeksaa. Maikki käski panna herätyksen seiskaksi, mutta yksikään kännykkä ei soinut. Onkohan kännykkä Norjan vai Suomen ajassa? Seinäkello näyttää kymmentä. En tiedä enää mistään mitään. Mutta sen tiedän, että olen ehdottomasti selväpäisin kuski, jonka pitää olla ysin jälkeen käyttämässä Mirkkua virallisessa koronatestissä.
– Mitä kello on? huutelen.
Humalanhuuruiset neidit alkavat heräillä uuteen aamuun. Jotenkin on vähän hiljaista normaaliin verrattuna, mutta naiset alkavat hiljalleen toimia.
– Positiivista tässä on se, että vaikka ollaan miten kipeitä ja krapulassa, niin jaksetaan meikata ja kähertää tukkaa!
– Jep, meikä ei lähe soitellen sotaan. Kaikkiin synnytyksiinkin oon ehtiny meikata! kommentoin.
– Ootko tosissas?!
– Kyllä. Äiti haukkui bimboksi. Mutta mieti nyt kun pentu tulis maailmaan ja kattos että hyi hitto millanen äiti!
Sairaanhoitajat alkavat kysellä, onko minulta tullut kakka. Sanon ettei vielä.
– Kun tulee niin kato sitten millanen koostumus ja väri siinä on.
– Ei hele joutuuko tässä vielä näytettä antamaan!
– Ihan vaan sillä, jos tuo mahakipu on jotain sappitulehdusta.
Ehdotan muille, että olisi järkevämpää jäädä Rovaniemelle vielä yhdeksi yöksi. Olen edelleen kipeä, vaikkakin fyysisesti ylivoimaisesti kykenevin kuski. Mirkku haluaa kuitenkin sinnikkäästi kotiin sairastamaan ja Maikki sanoo yltiöpositiivisena, että kaikki menee hyvin niin kuin aina ennenkin. Jotenkin ei vakuuta. Mietin myös, millaiset bileet tiistai tarjoaisi pohjoisen yössä, mutta en sano ajatustani ääneen vaan raahaudun ratin taakse.
Kun auto starttaa ja käännän Volkkarin maantielle, on pakko jauhaa purkkaa, että pysyn hereillä. Välillä syön lasten puuroja, juuri muuta elimistö ei ota vastaan. Yhtäkkiä tulee deja vu. Tie tuntuu yhtä pitkältä kuin Tromssan kaduilla kymppiä juostessa. Erona vain se, että jo paluumatkan ensimmäiset kilometrit tuntuvat yhtä pitkiltä kuin juoksukilpailun viimeiset kaksi kilometriä. Matka on myös huomattavasti hiljaisempi kuin tulomatka, kumma homma.
Pian on pakko pysähtyä puskapissille. Yksi meistä kusee kintuilleen.
– Oliko tuo se poronkusema?
– Ei kun se oli horonkusema!
– AHHHAHHHHA.
– Vähän rankempaa huumoria!
Autossa Mirkku laittaa käsidesin kiertämään.
– Ampuu sormille tuo pistooli!
– Onneks ei reisille!
– Kun ampuskin reisille!
– AHHHAHHHHA.
Kohta Sandra alkaa kiemurrella paikallaan ja nostella pakaroitaan.
Onneksi nauru pitää hereillä ja jossain Vuokatin kohdilla Maikki alkaa selviämään sen verran, että haluaa kuskiksi. Matkan edetessä Sipe huomaa somessa mainoksen Burleski-kurssista.
– Hei tää olis niin meidän juttu, kuka lähtee?!
– Minä! huudan.
Ennen kuin ehdin katua, olen ilmoittautunut ja maksanut tanssikurssin. (Tässä vaiheessa en vielä aavista, että Burleski-päivä tulee olemaan yksi kesän parhaimmista päivistä. Mutta se onkin jo toinen tarina se.)
Kotikonnuille selvittyämme pudottelemme neidit yksi toisensa jälkeen kotiin, kunnes olemme siskon kanssa kaksin.
– No ei mennyt paluumatka ihan niin Strömsössä, mutta meni niin kuin Tromssassa! totean.
– Olis varmaan iskäkin ylpee, kun selvittiin reissusta. Volkkarista puhumattakaan. Tarkkaileekohan se meitä pilven reunalta? Exä sanoi, että syytä olisi. Mitä luulet, onkohan iskän levoton sielu siirtyny meihin? kysyn pikkusiskolta.
– En tiiä, Maikki miettii vakavana.
– Tosin sulla on kyllä ollu tuli perseen alla aina. Ja anoppi ja rakas aviomieheni nauroivat tälle miun teorialle. En oo kuulemma muuttunu oleellisesti niiden vuosien aikana, kun ovat miut tunteneet, pähkäilen.
Kotikadulla iskee epätodellinen olo.
– Nyt kun ollaan kotona niin tuntuu siltä kuin ei oltais missään oltukaan, Maikki huokaisee.
– Niin, miks pitää edes lähteä mihinkään?!
– Ihan sama olis ollu mennä sinne Sotkamoon niinku äiti sano. Kyllä äidit tietää.
Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen toinen osa. Ensimmäinen villi osa luettavissa täältä.
Villi ja vapaa lokki – sielumme lintu.
Olemme ohittaneet Norjan rajan ja kaasutamme kohti Tromssaa. Minä poljen kaasua ja kuuntelen kun siiderit sihahtelevat takapenkillä ja radio vaihtaa kanavaa mielensä mukaan. Tie mutkittelee ja maisemat paranevat kilometri kilometriltä. On niin kaunista, että koskee silmään. Meri ja pienet kalastajakylät aallokossa keinuvine puuveneineen aukenevat silmiemme eteen kuin suoraan viikinkien aikaisesta satukirjasta. Vuonot ja vuoret eivät pyytele anteeksi mahtailevaa olemustaan eivätkä vuonojen välistä pirskahtelevat vesiputoukset edes yritä pidätellä tulvaansa.
Kyydissä matkustavat naisetkaan eivät osaa pidätellä sen paremmin vulvan välistä valuvaa tulvaa kuin puhetulvaakaan. Joudumme pysähtelemään puskapissille tuon tuosta ja juttujen laatu huononee metri metriltä.
– Mikä on Minni-hiiren lempiohjelma? Tartu Mikkiin! Mitä astronautti sanoi luurangolle kuussa? Mitä kuuluu? Mitä joulupukki pelkää eniten? Säkkipimeää.
– En minä saa tätä puhelinta heräämään, ei tässä ole nettiä! Lukee vaan OFFLINE. Ihanku meikän seksielämä! Ihan sama mistä painelee, yksi viisikosta tuskailee.
– Mutta tää meidän kombo toimii kyllä hyvin. Maikki ja Tinsku hoitavat kielillä puhumisen ja autolla ajamisen ja Sipe ja Sandra lukevat karttaa, suunnittelevat reitin ja aikataulut.
– Mitäs Mirkku tekee?
– Se on meidän maskotti.
– On se kyllä passeli siihen hommaan, kun on niin söpö!
Illalla saavumme uupuneina ja satumaisemien kyllästäminä Tromssaan Airbnb-majoitukseen. Ajan oikean talon ohi, sillä pihalla hääräävä hämärän oloinen mies hämää minua. Käyn hakemassa vauhtia naapurin pihalta. Naapurin mies katsoo rekkaria ja virnuilee. Saatan lukea huulilta ”jævla turister”.
Majapaikkamme (tai pikemminkin lukaalin) ovessa on ovikoodi. Yritämme lukea saamiamme ohjeita, mutta koodia ei löydy mistään. Kurkistan kynnysmaton alle ja hihkaisen riemusta. Siellä on kortti.
– Hei onks tää se vapaakortti?
– Ei kun se onkin tän maton hintalappu!
Maikki soittaa isännälle ja selvittää ovikoodia englanniksi. Eipä aikaakaan kun ovi aukenee ja kolmikerroksisen lukaalin koko komeus valkenee edessämme. Parempaa kuin osasimme odottaa. Maisemat eivät suinkaan pahene talomme yläterassilta. Huokailemme ja asetumme taloksi. Mirkku heittää housunsa.
Saan parisängyn kellarikerroksen ihanasta viileydestä, Maikki ja Mirkku valloittavat master bedroomin ja Sandra ja Sipe lastenhuoneet.
Kaupassa käynnin jälkeen otan kameran ja lähden kuvausretkelle tromssalaiseen miljööseen ja ihmettelen aurinkoa, joka ei laske ollenkaan. Ihastelen herttaisia postilaatikoita, tulppaaneja ja lumihuippuisia vuoria kesäisen maiseman edessä. Tarkkailen nälkäisiä lokinpoikasia, trampoliineilla pomppivia lapsia, vieri viereen ahdettuja taloja ja norjankielisiä graffiteja. Naapureita jotka vinkkaavat toisilleen grillausreseptejä aidan takaa. Arki – se on samanlaista kaikkialla.
Kämpillä kerron tytöille, että vain vähän hävetti zoomailla ihmisten pihoja.
– Yritin olla tosi huomaamaton ja maastoutua maisemaan.
– Se varmaan onnistu tosi hyvin tolla tautisella putkella! tytöt kikattavat.
Iltapalan jälkeen alan etsiä fööniä.
– Ei jumalauta taasko se rupee? Mirkku huokaa.
– No kun aina saan käydä vikana suihkussa!
– Mie piilotin sen föönin!
– Mie etin sen vaikka kiven alta! Vai patjanko alle työnsit?!
– Tinsku on kyllä herttasen huvittava tapaus, Mirkku nauraa.
Aamulla herään hyvin nukutun yön jälkeen ja nautin yläterassilla kiireettömästä aamupalasta Sipen ja Sandran kanssa.
– Ihanan raikas vuoristoilma. Miettikää jos joka aamu heräis tällasten maisemien keskeltä.
– Niin, kyllästysköhän tähän koskaan?
– Mie taidan juosta sen kympin. Rita laittoi aamulla tekstaria, että kerranhan täällä vaan eletään. Että saattaa kaduttaa, jos en nyt juokse. Rita on oikeassa. Mahtavaa että on ystäviä, jotka tietää mikä mulle on hyväksi, sanon ja hörppään kahvia.
– Sanoi se myös että näkee miut sielunsa silmin ryntäilemässä lähtöviivalla ja näkee jo lööpit edessään: Eksynyt Norjassa!
– Huippua saada juoksuseuraa! Sandra hihkaisee.
– Mutta päivän kunto on täysi arvoitus, saat mennä menojas jos en pysy perässä, lisään.
Juttelemme ihmissuhteiden kiemuroista, äitiyden haasteista ja tavoittelemisen arvoisista unelmista. Keskustele äityy syvälliseksi, kunnes maskotti ja pelle ilmestyvät auringon eteen. Pian selviää, että Mirkulla ja Maikilla on ollut yötön yö monessakin merkityksessä.
– Just kun olin nukahtanu niin Maikki herätti, että joku koputtaa ikkunaan. Meinasin saada slaagin. Kierrettiin sitten tätä taloa ikkuna ikkunalta ja etittiin murtovarkaita. Arvaa saatiinko unta moneen tuntiin, Mirkku tilittää unisena.
– Ahhahhha, Mirkun on turha haaveilla unesta meidän seurassa. Aina joku föönaa tukkaa tai koputtelee ikkunaan.
– Mutta aika spookia, onneksi en kuullut tonne kellariin mitään, totean.
Aamupalan jälkeen suuntaamme Sipen ja Sandra kanssa Tromssan keskustaan ja ilmoittaudun juoksemaan kympin. Kun saan kilpailunumeron kouraani, alkaa jännittää saman tien. Sipeä jännittää vielä enemmän, sillä hänellä on edessään puolimaratoni. Ilmassa väreilevä tunnelma ja suuren tapahtuman tuntu vievät meidät kuitenkin mukanaan.
Vielä toistaiseksi hymyilyttää.Lost in Norway.
Kun olemme kävelleet jalkamme muussiksi kahviloissa, vintageliikkeissä, ravintoloissa ja keskustan kaduilla, pitää vielä jaksaa kävellä kämpille.
– Ei hele miten myö jaksetaan enää juosta??
Kämpillä alamme Sandran kanssa valmistautua seitsemältä starttaavaan juoksuun. Sipe käy hermona ja menee päikkäreille, mutta tulee saattamaan meidät kisan lähtöpaikalle.
Mikä tunnelma! Aloitamme norjankielisellä lämmittelyllä ja sadat juoksijat pyllistelevät hyväntuulisina ympärillä. Kannatti osallistua jo tämän spektaakkelin takia! Kun lähtölaukaus kuuluu, ampaisemme kadulle. Juoksemme Sandra kanssa ensimmäiset neljä kilometriä rinta rinnan. Jos suu ei olisi auki huohotuksesta, se olisi auki hämmästyksestä.
Norskit nimittäin osaavat tämän homman! Pitkin reittiä on hilpeitä ihmisiä vauvasta vaariin liehuttamassa lippuja, päristämässä rumpuja ja huutamassa kannustushuutoja.
– Heja, heja, veldig fint, bra jobbat!
– Keep going! You have paid for this!
Jossain soittaa DJ jytkettä kajareistaan, osa kannustajista grillaa jäämeren rannalla tai tissuttelee viiniä hienoista laseistaan. Ikimuistoisinta on maaliin juokseminen hurraahuutojen läpi – tunnen itseni kuninkaalliseksi.
Unohtumaton on myös pikkusiskon soitto 500 metriä ennen maalia.
– Tere, etkö oo vielä maalissa?!!
– NO EN! (lääh puuh lääh puuh)
– Mitäs sie sitten vastaat puhelimeen?
– En tiiä huvikseni (lääh puuh lääh puuh LÄÄH PUUH)
– No onko rankkaa??!
– Mitä veikkaat vittu ON!!! (tuut tuut tuut tuut)
Täsmälleen saman keskustelun kävimme, kun työnsin esikoistani maailmaan. Mutta täytyy sanoa, että molempien suoritusten jälkeen olin yhtä ylpeä itsestäni.
Juoksuaikani on tunti ja rapiat, Sandra panee yhdeksän minuuttia minua paremmaksi. Otamme palautusjuomat ja lähdemme taivaltamaan kämpille. Kadulla huudan ruotsiksi kahdelle pulloja keräävälle pikkupojalle, että täällä on tyhjä tölkki. Pojat kääntyvät ja katsovat kaulassa roikkuvaa mitaliani.
– Har du sprunget?
– Ja, jag sprang tio kilometer, vastaan ruotsiksi.
– Veldig fint!
Nyt varsinkin hymyilyttää.
Illalla jomottaa, mutta alamme laittautua Tromssan yöelämää varten. Yritän kiriä kiinni kaksi päivää tissutelleita Mirkkua ja Maikkia, joita kiinnostaa juoksun osalta vain yöjuoksut. Yhtäkkiä Mirkku alkaa valitella kurjaa oloaan ja sanoo, ettei hänestä ole baariin lähtijäksi.
Yhdeltätoista lähdemme suurin elein baariin ja tilaamme jumalattomat kolpakot. Joku mies kysyy norjaksi, saako hän ottaa meidän vierestä tyhjän tuolin omalle seurueelleen.
– Ja ja, du kan ta det, vi behöver inte det, vastaan.
Pian mies tulee ja kysyy, saako hän ottaa toisenkin tyhjän tuolin. Maikki on tapansa mukaan kärppänä askeleen edellä ja ojentaa miehelle kolmannenkin tuolin.
– You can take this as well!
Ja niin nauru yhdistää pohjoismaalaisia.
Emme malta kaljoitella pidempään, sillä haluamme todistaa Sipen maaliintuloa. Pian todistamme hurjaa mylvintää ja urheilujuhlan tuntua eikä aikaakaan kun Sipe suuntaa maalia kohti. Maikki huutaa äänensä käheäksi. Aikaa meni reilusti alle kaksi tuntia – ei mikään turha likka.
Yhtäkkiä iskee väsy ja joka paikkaa kolottaa. Päätämme mennä nukkumaan. Se siitä hurjasta yöstä.
Kun pääsemme kämpille, käyn kurkkaamassa Mirkkua. Katson serkkuani, joka nostaa päätään sängystä.
– Oot sie alasti?!
– Mitä? Jumalauta kaikki muut on käyny kysymässä mikä olo ja Tinsku kysyy oonko mie alasti! Mirkku huutaa toisille.
– No kun näytti siltä. Se vointi olis ollu seuraava kysymys.
Luulen että uni tulisi pian, mutta käyn ylikierroksilla. Herään koiranunestani kello 03.18, kun joku koputtaa ikkunaan. Murtovaras? Pulloja hamstraava pikkupoika? Hämärähemmo jonka näimme perjantaina? Paikallinen trolli?? Nukun loppuyön katkonaisesti. Aamulla kauhistutan muita kertomalla kauhutarinani.
– Se on varmaan se hiipparimies perjantailta! Pitäskö meidän kertoa näille talon omistajille? tytöt pähkäilevät.
– Jos laitatte viestiä niin mies oli tukevahko ja kaljuhko, sivuilla lyhyt tumma tukka. Musta t-paita ja harmaat shortsit, kuvailen jäpikkää.
– Kyllä se oli hoikka ja tuuheatukkainen. Valkoinen t-paita ja mustat verkkarit, Sandra tulee väliin.
– Nyt en enää ihmettele miksi ihmiset menee poliisikuulusteluissa sekaisin! pyörittelen päätäni.
Aamulla Mirkun vointi on huonontunut, joten teemme koronatestin. Se näyttää saman tien plussaa.
– Sillä lailla, tämä tästä puuttuikin.
Pian järkytymme lisää, kun saamme sähköpostiin kuvia juoksutapahtumasta.
– AHHAHHAHH, aivan järkkyjä kuvia! Mikä hikinen pulla!!! Tuon näkösenäkö mie oon juossu kaikkien niitten viikinkien ohi! En kestä!! parahdan.
– Mie näytän trontosaurukselta! Sandra huutaa.
– Ens kerralla pitää olla tukka paremmin, voivottelen.
– Miun tukassa ei ollu vikaa, mutta pitäs vähän saada laihdutettua. Ja maaliin tuloa pitäs harjoitella enemmän, Sandra toteaa.
– Että näitä meinaatte parantaa seuraavaan kisaan! Millään muulla esim. juoksukunnolla ei ole väliä! Sipe tukehtuu omaan nauruunsa.
– Miten työ muut muuten ootte onnistunu tiputtamaan kiloja? Pitäs muutama saada veke, Sandra kyselee.
– Röökin poltolla, hyvin on lähteny!
– Suosittelen suolistosairautta.
– Yöjuoksuilla. Kun käy ylikierroksilla niin häviää nälkä ja unet.
– Että valihepa niistä!
Seikkailu (tai paremminkin sikailu) jatkuu seuraavassa jaksossa. Päätösjaksossa selviää, missä oli parhaat bileet ja miksi tulomatka oli hiljaisempi kuin menomatka.
Torstaiaamu on odotusta täynnä. Tänään on SE PÄIVÄ, kun käännämme Volkkarin nokan kohti Norjaa. Tänään on myös SE PÄIVÄ, kun miehet ja äidit halkeavat huolesta.
– Siis kuusi päivääkö sie oot siellä? Hitto niinkö paljon minä annoin sulle lomaa? Meinasitko tulla kotiin ollenkaan? Tai menetkö Tromssasta suoraan toisen perheen luo? ukko kyselee.
Äidillä on hieman pidempi huolilista – varsinkin kun matkaan lähtisivät molemmat tuuliviirityttäret ja heidän huliviliserkkunsa.
– Millä työ siellä maksatte, ei oo eurot käytössä! Vettä pitäs ottoo, tien päälle kun jäätte niin on edes juomista. Onko teillä evästä, entäs kylmäkalleja?! Tuosta otat nuo piirakat matkaan. Mistä meette rajalle, ajatteko Ruotsin läpi? ET TIEDÄ?! KUKAS SEN TIETÄÄ?! Sinne auton hajotatte, maastoauto ois pitäny olla, onko öljyt ja lasinpesunesteet katottu? Ei oo ennee nykyisin huoltoasemapalveluitakaan. Nytkö se Maikki vasta renkaita kiristää?! Tankata pitäs aina ku mahollista, onko pohjosessa ees tankkauspisteitä. Mennessä etitte heti Norjan hätänumeron. Onko mitä järkeä istua autossa kaks päivää, sama ois ollu mennä Sotkamoon! Ja alushousuja voi pestä nyrkkipyykillä!
Kun olen vakuutellut äidille, että homma on hanskassa ainakin nyrkkipyykin osalta, lähdemme hakemaan Mirkku-serkkua Joensuusta. Mirkku yrittää rauhoitella autossa tätiään:
– Kaksi automiehen tytärtä, onhan ne jo hyvissä ajoissa kattoneet öljyt ja kaikki!
– VARMASTI, LUULE VAAN! äiti tuhahtaa.
Mirkku kertoo miehensä ja oman äitinsä olevan huolesta halvaantuneita.
– Santtu on huolissaan, kun lähen nimenomaan TEIDÄN kanssa. Äiti käski nostaa käteistä. Muuten oli puhekyvytön.
Seuraavaksi kyytiin nousee Sandra, jonka äiti on niin ikään muistuttanut nyrkkipyykin autuudesta.
– Ja käski ottaa pienimmät mahdolliset shampoopullot mukaan. Ja jouduin lupaamaan, että pidetään toisistamme huolta eikä hävitetä toisiamme. Ja en saa ajaa toisen autolla, en ainakaan Norjan puolella, enkä ainakaan mutkaisilla vuoristoteillä, Sandra luettelee naureskellen.
Äidit – nuo toivossa väkevät, kaiken näkevät.
Matkalla Maikin luo kyselemme Whatsapissa, onko Maikki edes siivonnut autoa vai onko extrana kaikkea mahdollista tavaraa sirkkelistä joulukuuseen.
– Tietty mulla on extrana kaikkee! Saatetaan matkalla tarvita esim. lastenrattaita, Maikki viestittää.
– Niitä tarvitaan vasta 9 kuukauden päästä reissusta!! Sipe kuittaa viestillä.
Puolen tunnin kuluttua saavumme Maikin pihaan ja vaihdamme matkatavarat äidin autosta Maikin Volkkariin. Tai siis survomme.
Kun takakontti on isketty kiinni, Maikki rauhoittelee äitiään.
– On meillä juomista. Takakontissa on pullo giniä ja tonkka viiniä – tärkeimmät jos jäähään tien päälle!
Kysymme vielä Maikilta, onko öljyt tarkistettu ja onko öljyä mukana.
– Ei tarttee kattoa eikä tarvita mukaan. Ei tää syö öljyä! Audit syö öljyä. Vaikka teinit sanookin tätä Pirkka-Audiksi niin tää ei oo juoppo. Toisin kuin omistajansa.
Kun matka kohti pohjoista alkaa, sataa tihuuttaa ja olo on hieman levoton. Tai ehkei se eroa normaalista olotilasta mitenkään. Kohta soi puhelin. Rakas lankomieheni eli Maikin mies soittaa.
– Olokaahan ihmisiksi. Pysytte erossa kaiken maailman ulf-einareista ja björndahleneista!
– Totta kai.
Kun kerron Maikille miehen terveiset, hän hihkaisee:
– Mutta aslakeista ei puhunu mitään!! Nään tässä mahdollisuuden!
– vapaakortti.fi/lappland!
– Jakaakohan ne siellä rajalla niitä vapaakortteja?
Vuokatista otamme kyytiin viimeisen villahousun eli Sipen.
– Ei meidän tavarat mahdu tänne mitenkään! valitan.
– Nyt nyt, eikö kieleen koske! Kylläpä on kova luotto meikäläisen takakonttiin! Maikki marisee.
Ihme kyllä saamme vielä Sipen tavarat survottua Volkkariin ja matka kohti pohjoista alkaa. Sipeä naurattaa autoon liittyvät epäilykset.
– Hei meillä kaikilla on kaksi toimivaa peukaloa. Meitä on viisi naista, luotan että apuja löytyy!
– Niin ja MINKÄLAISIA naisia! hihkaisen.
– Niin voidaan valita, että kenet huolitaan auttamaan! Ohi, ohi, ohi, kyllä! Vähän niin kuin Tinderissä.
– Hei voidaan muuten kaikki ladata Tinderit kun päästään Norjaan! Helpotetaan Sipen viikingin etsimistä. Kaikki mitä tapahtuu Norjassa, jää Norjaan.
Pissit on jo melkein housussa nauramisesta.
– Ennen on ollut parisuhdereissuja ja perhereissuja. On tää kyllä uudenlainen tulokulma lähteä naisten kanssa reissuun!
– Nimenomaan tulokulma!
– Hei unohdettiin ottaa lähtökuva!
– Käännytäänkö takaisin?
– Hei tuossa on nakkeja tiellä! Miten on mahdollista? Maikki huutaa.
– Hei tuolla on kaksi alastonta miestä! Hiljennä!!!
Kaikki kääntävät katseensa vasempaan. Ikkunaan jää märkä läntti.
– Niin oli! Olivat saunasta jäähyllä!
– Iik!! Miks mie en nähny???!!
– Käännytäänkö ja ollaan olevinaan eksyksissä?
Äidin eväät tuhlaajatyttärille.
– Vieläkö Ari muuten mököttää? tytöt kyselevät.
Kerron tarkemmin edellisyön episodista. Kotiuduin vasta iltakahdeksalta ja pakkaamiset oli pakkaamatta. Laitoin pyykkikoneen pyörimään yhdeksältä ja saunan lämpiämään kymmeneltä, jotta saisin pyykit kuiviksi ennen aamua. Ukko pyöritteli päätään.
– Jotenkin ei taas yllättänyt yhtään tämä rouvan ennakointi.
Puolenyön jälkeen rupesin föönaamaan tukkaani vessassa. Eipä aikaakaan kun ukko säntäsi vihaisena makuuhuoneesta.
– Ei vittu minä pesen aamulla hampaanikin kodinhoitohuoneessa, etten vaan rouvaa herätä ja sinä kuivaat tukkaasi yöllä seinän takana!! Arvaa heräsinkö täydestä unesta ja saanko enää unta!!
Kun ukko meni takaisin nukkumaan, jatkoin kuivaamista ja huusin huminan yli:
– En arvannu, että tämä kuuluu sinne!!!
– Huuda nyt vielä päälle!!
Tyttöjen sympatiat ovat mieheni puolella.
– Jumalauta jos joku alkaisi huudattaa fööniä yöllä niin heittäisin pihalle! Yöunet on pyhä asia, Mirkku toteaa.
– Aamulla löysin vielä rintsikat vedestä lillumasta, kun unohdin ne likoamaan pesuaineeseen. En tiedä missä Ari on pessyt hampaansa, ne kun jäi siihen sen hampaanpesulavuaariin kellumaan. Mutta hinkkasit sitten rintsikat puhtaaksi aamulla ja laitoin märkänä päälle. Kyllä muuten olis äiti ylypeä miun nyrkkipyykkitaidoista!
Teen joutessani somejulkaisun reissun ensimmäisestä päivästä. Pian Facebookiin alkaa sadella kommentteja ja käy selväksi, että miehet ja äidit eivät ole ainoita, jotka ovat huolissaan.
Maikki alkaa kertoa paskoja vitsejä, kun auto nielee tietä.
– Mikä on Titi-nallen syntymättömän siskon nimi? Laka-nalle! Mikä ero on kivellä ja kalliolla? Kivi oli kirjailija ja Kallio presidentti. Mikä on Maija Mehiläisen isän nimi? Faija Mehiläinen!
– Meinasitko Tinsku muuten juosta lauantaina? kysyy Sipe viitaten Tromssan Midnight Sun Marathoniin.
– Enpä oo vielä päättäny. Ehkä mie sen kympin juoksen, mutta eikös sinne voi ilmoittautua paikan päällä.
– Jos on vielä paikkoja jälellä.
– Riski se on pierastessakin. Mie elän hetkessä, katellaan. Mutta hirveenä ei viitti ainakaan tissutella, jos meinaan juosta, sanon.
– Tiiättekö mie oon juossu parhaat juoksuni pienessä krapulassa. Hyvin luistaa, kun tietää edellisenä iltana silleen vähän olleensa jossain. Liika treenaaminen on joskus yliarvostettua, Sandra tunnustaa.
– Seuraavana iltana on kato hyvä juosta morkkista karkuun! Kuunnelkaa vaan sairaanhoitajan neuvoa! Maikki hörähtää.
– Aijaa no sit mie korkkaan tän saman tien, sanon ja sihautan ensimmäisen siiderin auki takapenkin sikaosastolla.
– Hei tuolla on poro! Sipe huutaa.
Kukaan ei lotkauta korvaansa.
– Ei aiheuttanu poro yhtä suuria riemunkiljahduksia kuin alaston mies.
– Niin päättelepä siitä, että kumpi on harvinaisempi näky.
– Kelle on, kelle ei.
– Mutta aattelepa omalle kohalle!
Maikki saa idean.
– Hei pitäskö meidän ajaa Ruotsin läpi takaisin! Tuodaan kaikki nuuskaa niin paljon kuin saadaan tuoda. Jumalauta saadaan matkarahat takaisin ja vielä ylikin! Ne maksaa Suomessa ihan helvetisti yhdestä nuuskapurkista!
Alamme tykittää viestiä kavereille, jotka tietävät nuuskan katuarvon. Pian Maikki saa pettyä. Vaikuttaa siltä, ettemme välttämättä lähtisi voitolla yöhön. Ainakaan kovin montaa euroa ei jäisi viivan yli.
– Olisko muita bisnesideoita? kysyn.
– Mie myyn ne Osuuskaupparockin liput.
– Ne myydään yleensä halvemmalla, että saa ylipäätään kaupaksi.
– Mie kuulin että jotkut ostaa kynsiä ja karvoja, likaset pikkarit on so last season.
– Oikeesti?? Hyi hele.
– Hei voitas Sipestä myydä lomakuvia nyt kun sen koulu kärvistelee skandaalissa. Rehtori luksuslomalla! Katso rehtorin hilpeät lomakuvat!
Pysähdymme pienelle huoltoasemalle. Kun avaamme takakontin, jonkun laukusta alkaa kuulua surinaa ja värinää.
– Kenen laukku?
– Pitikö taas ottaa kaikki lelut mukaan?
Maikki kaivaa kiivaasti laukkuaan muiden laukkujen seasta, availee veskansa taskuja ja vetää lopulta käteen tärisevän patukan. Ja sulkee sitten sähköhammasharjansa.
Lapista voi saada poronan.
Kun ostokset (lue siiderit ja kaljat) on ostettu, vaihdamme Mirkun kuskiksi – näkee nuoremmuuttaan väistellä paremmin poroja. Kun pääsemme matkaan, Sandra tarjoilee juustotikkuja tasapuolisesti kaikille.
– Nää on vapaata riistaa.
– Niinku myökin Norjassa!
– AHHAHHAAHHAH.
– Arvatkaa mitä tää yksi sankari ehotti tuolla kaupassa? Kun sanoin että pitää muistaa ostaa lapselle tuliainen tältä reissulta. Ja että tuliaisen pitää olla joku oikein norjalainen juttu.
– No?
– Se sanoi että vie uusi isi.
– AHHAHHAAHHAH.
Kolmannen oluen jälkeen Maikki alkaa hytkyä ja tanssia apukuskin paikalla. Basso jytkyttää ja soitto soi. Ihanaa olla nuori ja nosteessa!
– Ohituksissa ei sitten kannata hosua, tää auto ei oo nopee kiihtymään. Mie ite kiihyn paljon nopeemmin, Maikki opastaa Mirkkua.
Kun pääsemme Rovaniemelle Airbnb-majoitukseen, kello lähentelee yhtätoista. Maikki alkaa tarjoilla viiniä heti kun olemme asettuneet taloksi.
– Hyi helvetti miten pahaa!
– Yäk!
– Onks tää jotain kyykkyviiniä?
– No ollaan sitä nyt niin fiiniä.
– Ne jotka on lähteneet toiselle kierrokselle, sanovat että toinen kerta on aina parempi, sanon ja otan vähän lisää.
– Joo-o, kyllä tätä jo juo ennemmin kun selekäänsä ottaa, totean.
– Mutta Maikkia ei päästetä enää Alkoon.
Vähän paskaa viiniä, ettei olis liian fiiniä.
– Mie levittäydyn tähän, Sipe sanoo ja asettuu sohvalle.
– Kunhan et levittele! sanon ja alan etsiä fööniä, olenhan juuri pessyt tukkani.
– Tinsku täällä on hiljaisuus kello kymmenen.
– No en mie voi mennä märkänä nukkumaan, muuten ei tukka asetu sitten millään. Sitä paitsi tää on varmaan tosi hiljainen, sanon ja painan namiskuukkelista.
Kun olen jurruuttanut kylmää ilmaa hiljaisella teholla ikuisuudelta tuntuneen ajan, älyän vaihtaa isomman vaihteen ja lisätä lämpöä. Fööni hurahtaa täydelle teholle ja huutaa kuin vähämielinen. Kun lopetan, tytöt ovat sanattomia.
– En kyllä ihmettele, miks Arilla menee hermo. Teki mieli heittää teidät ulos, ensin fööni ja sitten sinut, Mirkku huutelee.
– Mietin että mietitkö muita, kun menit pitkään sillä pienellä volyymilla, mutta sitten alkoi tapahtua, Sipe kikattaa.
– Joo älysin että siinä on toinenkin nappula. Mut joskus tuntuu paremmalta mennä pienellä ja pitkään kuin isolla silleen että on nopeasti ohi, sanon ja isken silmää.
– Mie kerran föönasin tukkaa ja vasta viiden minsan päästä huomasin että pitelen sitä väärinpäin kädessäni! Maikki hirnuu.
– Et oot tosissas!
Aamulla menemme aamupalalle söpöön pieneen hotelliin Rovaniemen keskustaan.
– Tinsku sulla on muuten paidan napit auki.
– No niinhän nuo taas on. Mikä ihme tätä paitaa vaivaa? No Norjassa vedän kaikki napit auki!
Ja niin kikattavien keski-ikäisten aamupala menee jälleen kerran väärään kurkkuun.
Kun pakkaudumme autoon ja matkustuspäivä kaksi alkaa, ei tee enää mieli istua. Perse alkaa puutua, vatsa on kipeä nauramisesta ja mieli on levoton. Mirkku luulee, että porot antavat silittää, joten pysähdymme keskelle tietä levittäytyneen porotokan kohdalla. Mirkku menee käsi ojossa kohti poronvasaa ja katsoo hämmästyneenä, kun kaikki sarvipäät juoksevat livohkaan.
– Yllätyitkö??
Pysähdymme Kilpisjärvellä ravintolakahviossa. Menen viimeisenä kahvin kanssa pöytään ja totean että kaikilla muilla on edessään olutta tai siideriä. Näin minusta tehdään kuski ennen Norjan rajaa.
– Vitsi mitkä maisemat. Ai että tuntee ittensä tosi pieneksi vuorien rinnalla! Maikki huokaa katsoessaan ikkunasta Kilpisjärven maisemaa.
– Ego kutistuu, Sipe kuittaa.
Kahvilassa on kivannäköisiä kalastajia, yksi vilkuilee ja flirttailee.
– Muistakaa tytöt! Kaikki mitä tapahtuu Kilpisjärvellä…. jatkuu Tromssassa!
– Tuota et kirjoita mihinkään!
– Paljon puhetta, vähän tekoja.
Kilpisjärven jälkeen ei mene kauan, kun saavutamme Norjan rajan.
Joo joo varotaan varotaan.
– Mitä mie teen? Minne mie ajan!? huudan.
– Meet vaan suoraan, ne kutsuu tullista, jos näytetään epäilyttäviltä.
Maisemat alkavat muuttua pian rajan jälkeen. Alkaa kuulua huokailua, maiskutusta ja epämääräistä voihkimista.
– En kestä. Mitkä maisemat! Nipistäkää. Ihanaa että pääsin tänne, en voi uskoa että tää toteutui! Kattokaa tonne! Jos kohta kuolen niin kuolen onnellisena. Sanoinko jo miten hienot maisemat?
Seikkailu jatkuu seuraavassa jaksossa. Silloin kuulet pääsikö villiviisikko perille Tromssaan ilman suurempia kommelluksia. Kuulet myös kuka juoksi 21,0975 kilometriä, kuka 10 kilometriä ja kuka juoksi baarissa.
Lämpötila löhnötti kolmenkympin hujakoilla ja karteltavia kotitöitä oli kertynyt jo kasoittain, kun ystävättäreni Paula ehdotti, että lähtisimme telttailemaan Kolille vanhempien tyttäriemme kanssa. Paula oli testannut ja hyväksi havainnut Rykiniemen telttailualueen Herajärven kierroksen varrelta. Helteestä hapertuneet aivoni yhdistelivät Urpojen reissun maisemia Paulan seuraan. Ihan mahtavaa!
Maatessani lähtöä edeltävänä iltana ilmalämpöpumpun alla tajusin, etten tiennyt kuinka pitkää matkaa olimme vaeltamassa. Paula valaisi, että leirintäalue oli aivan parkkipaikan vieressä. Voisimme pystyttää leirin ja käydä siitä jonkin lenkin ilman kantamuksia.
Totta hitossa! Urpojen kuvissa näköalat olivat huikeat!
Retkeilyn aloitimme luonnollisesti Prisman ravintolamaailmasta klo 12. Kumpikaan perheyksikkö ei ollut tajunnut tankata, ja olimme kaikki yhtä mieltä, että lounas kansallispuistossa tulisi olemaan auttamatta liian myöhään.
Ravittuamme itsemme suuntasimme kaupan puolelle. Ostoslistamme oli lyhyt, mutta sitäkin vaativampi: ruokaa – kenelläkään ei ollut enää nälkä, joten ruoka ei kiinnostanut ketään (mansikoita, makkaraa ja patonkia, sushi hylättiin), juomaa – vettä jo oli (kuohujuomaa siis, non-alcoholic), lautasia ja lusikat (koska muistin pakata ainoastaan kupit) sekä piknikviltti – joka halusi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.
Hypermarketista löytyi nimittäin tasan yksi tarpeeksi iso viltti ja sekin oli levitelty nätisti pinottujen pyyhe- ja liinapinojen alle. Prisman kaltevat pyyhepinot huojuivat uhkaavasti, kun Paula koetti vetää vilttiä niiden alta. Tajutessaan, että käytäville leviävät liinavaatteet saattaisivat kerätä turhaa huomiota, Paula luovutti.
Tyydyttyneillä rasvoilla ravitut teiniaivot sen sijaan kehittivät toimivan taktiikan: Toinen piti pinoja pystyssä ja toinen hiisasi viltin esiin. Molemmat kikattivat hysteerisesti. Paulan kanssa päätimme sanattomalla sopimuksella esittää, ettemme tunteneet tyttöjä. Olimmehan jo ravintolassa joutuneet häpeämään lapsia, jotka tunkivat pilliä neniinsä julkisella paikalla.
Loppujen lopuksi pyyhepöydän esillepanokaan ei pahemmin kärsinyt teinien toiminnasta. Aivan hyvin neidit voisivat mainita kesätyöhakemuksissaan myymälän somistustyöt.
Toisella etapilla, eli mansikan myyntipisteellä alkoi allekirjoittanutta turhauttaa. Teinien tehokkuus oli hiipunut, ja tyttäret tuijottelivat mansikkarasioita osaamatta valita sopivaa.
“Ottakaa nyt joku! Samanlaisia ne on!”
“Elähän nyt”, mansikoita myyvä mies myhäili. “Pittäähän sitä valihtemista harjotella, ossaavat sitte ukon valita.”
Kolmatta tuntia kestäneen kauppareissun jälkeen olimmeaavistuksen huolissamme kuinka saisimme pakattua kaksi takakontillista kasseja, pusseja ja muita nyssäköitä yhteen takakonttiin. Mukana oli kaikkea tarpeellista mm. petankki, uimarengas, radio sekä puolenkymmentä naistenlehteä.
Ajatuksissani kutitellut ajatus erävaelluksesta hiipui hetki hetkeltä kauemmas.
Ja kumpaan autoon? Valinta oli lopulta käytännöllinen, joskaan ei lopullinen, sillä minun autossani oli tankki liki puolillaan ja Paulan autoa olisi tankattava. Ajettuani Paulan pihaan, (josta haimme unohtuneita tavaroita) päätin, että menisimme kuitenkin Paulan autolla. Siinä kun oli toimiva ilmastointi.
Tyhjentäessämme peräkontin sisältöä toiseen autoon Paulan mies ilmestyi portaille pyörittelemään päätään.
“Te ette taida tänään selvitä Kolille asti. Jos ei muuta, niin bensa teiltä loppuu.”
“Käydään Uurossa tankilla.”
Itse uhosin, että passikin oli mukana (ei aavistustakaan miksi), tiedä minne ajettaisiin!
“Ette te itärajan yli pääse ja muualle te ette mitenkään kerkee.”
Tungimme konttiin vielä lisää tyynyjä, sillä olin unohtanut omamme kotiin. Paula lainasi minulle myös aurinkolaseja, joissa Peten mukaan näytin “nopeelta kusipäältä”, joka ottaisi juoksukaljat marketista.
Näyttäisin siis todella tyylikkäältä, ja nopeelta, vaeltajalta Herajärven rannoilla.
Kun bensavalo lopulta Paulan auton kojetaulussa syttyi, olimme jo liki kohteessa, joten se olisi seuraavan päivän murhe.
Leiripaikka oli luvatusti vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikasta. Koska teinien kantomaksimi oli kolme kiloa, saimme Paulan kanssa raahata telttoja, pusseja ja junttikasseja ainakin kilometrin verran. Olo oli kuin kyttyräselkäisellä kantomuulilla, mutta vaeltamistahan tämäkin oli.
Telttojen pystytys sen sijaan sujui helposti. Toisesta teltasta uupuneen tapin pystyimme korvaamaan toisen teltan pystytyksestä ylijääneellä tapilla.
Hikoilimme vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Onneksi Paulalla oli kartta, sillä matkalla oli ainakin kaksi risteystä.
Pienen kävelyretken jälkeen oli aika kokata. Tytöt olivat soittaneet jo aikoja sitten kuolevansa nälkään, vaikka olivat jo paketillisen nakkeja vetäneet kitusiinsa.
Kylmä hiki alkoi pukata, kun Paula tyrkkäsi retkikeittimensä eteeni. Voisimmekohan mekin syödä päivällisen kylmänä. Mielessäni pyörivät mieheni sanat, jotka hän oli huikannut vielä lähtiessä. Polttoaine toimi erittäin voimakkaana makuaineena, mikäli sitä pääsisi tipan neljännestäkään mihinkään. Sen kanssa piti olla varovainen.
Varmuuden vuoksi pistin kaasukeittimeen tulet, kahden kattilan taktiikalla tuplasimme mahdollisuudet saada ruokaa.
Katsoimme varuilta Youtubesta ohjevideon retkikeittimen käyttöön. Teoriassa homma oli hallussa, mutta jostain syystä Paulan kanssa epätodennäköisyydet tulivat todennäköisiksi ja muuttujia oli enemmän kuin normaalisti. Videosta ei ollut juurikaan apua, sillä olennaiset kohdat oli rajattu pois, mutta kaivattua itsevarmuutta se toi. Pidätin hengitystä ja uskaltauduin kaataamaan Sinolit kuppiin.
Samaan aikaan kaasukeitin alkoi yskiä ja sammui. Mitä hittoa? Kaasua siinä oli ja venttiilikin auki. Tuhlasin neljä tulitikkua uuteen yritykseen ennen kuin tajusin, että minkäänlaista suhinaa ei kuulunut.
Purin kapineen osiin ja kokosin uudelleen. Rebootilla tietokoneetkin usein alkoivat toimia. Tämä toosa ei alkanut. Pyörittelin venttiiliä edestakaisin, manasin ja irvistelin. Yhtäkkiä sihinä alkoi uudelleen. En ollut aivan varma tuliko sihinä keittimestä vai katkenneesta aivoverisuonesta ennen kuin näin kaasun väreilevän hiekalle heijastuvassa varjossa.
Kaasun kanssa taistellessani tuli ruokakattilan alla oli sammunut, joten lorautin lisää spriitä polttimeen. Ilmeisesti aavistus lirahti ohi, sillä kohta leimahti liekki. Hei, hienoissa ravintoloissa on tapana liekittää annoksia.
Samalla Paula sekoitteli putinvarastoistaan kaivamansa pinaattipastan veteen. Kaasupoltin alkoi yskiä ja sammui jälleen. Enää en viitsinyt kokeillakaan. Vittuilkoon pytty rauhassa.
“Mites noi makkarat…Uskalletaanko me nuotio laittaa?”
Vilkuilimme nuotiopaikkaa huolestuneina. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten pelasimme varman päälle. Tosin retkikeitin meidän käytössämme oli ehkä suurempi metsäpaloriski kuin virallinen nuotiopaikka.
Paula silppusi chorizomakkarat pastamössöön haarukalla, sillä puukothan olivat jääneet kotiin. Ikuisuus ja puolikas patonki myöhemmin pasta alkoi näyttää syötävältä.
Kuinka voikaan ulkonäkö pettää!
Lähes liekitetty pinaattipasta chorizolla. Voi sisältää denaturoitua spriitä.
“Joku kitkerä maku tässä”, tyttäreni sanoi maisteltuaan ruokaa.
“Mikään kitkerä oo!”
En maistanut mitään seuraaviin kolmeen lusikalliseen. Sitten se iski, kitkerä, pistävä maku kielen takaosassa. Makumuisti palautti mieleen ala-asteen kesäkurpitsaraasteen, kurpitsan kuoressa piilleen karvaan metallisen maun…
Paulakin yökki ruokaa.
“Onkohan se se chorizo…? Eikös chilistä voi tulla tuollanen…?”
Toinen todennäköisempi vaihtoehto mausteisen makkaran lisäksi oli se, että olin onnistunut kuitenkin maustamaan sopan Sinolilla.
Tilanne vaati olutta. Ensisijaisesti huuhtomaan maku pois suusta, toissijaisesti lievittämään vitutusta. Pullonavaaja meillä ei ollut, mutta onneksi oli google.
Googlen vinkeistä spriikeittimen kahva oli ainut toimiva, muut olivat paskoja. Hampaiden käytöstä emme kuitenkaan voi varmasti tietää, sillä laskimme, että hammasremontti olisi tullut kalliimmaksi kuin olut tai kaksi.
Kippistimme tyytyväisinä toimintaamme. Hymy kuoli pian oluen kostuttamille huulillemme, sillä olut olikin ihanan kitkerää ja katkeraa souria. Kaupassa se oli tuntunut vielä hyvältä idealta.
Kesäyön hiljaisuutta rikkoi ainoastaan naapuriteltasta kantautuva supina ja kikatus. Teltakangas ei juurikaan ääniä vaimentanut, minkä ei olisi pitänyt yllättää.
Avasimme hiljaa kuohujuoman ja hihittelimme omassa majassamme.
Se oli virhe. Kuohujuoma siis, ei hihittely. Viheliäinen vessahätä iski melkein heti ja teki nukkumisesta mahdotonta. Mykelsin ja koetin etsiä asentoa, jossa rakkoon ei kohdistuisi ylimääräistä painetta. En millään olisi viitsinyt lähteä huussiin. Paula nukkui levollisesti kylkiasennossa.
Kolmelta asennonvaihtaminen ei enää auttanut, vaan oli pakko kömpiä pissalle itikoiden syötäväksi, jotta saisin edes vähän nukuttua.
Paula makasi edelleen samassa asennossa. Oli pakko kuunnella hengittikö se. Sillä oli oltava jäätävän iso rakko!
Aamulla kaasukeittimelläni oli hyvä päivä, joten sain keiteltyä aamupuurot ja -kahvit ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Spriikeittimen kiersin kaukaa. Teinit pitäytyivät rinkeleissä, vaikka vakuutin puuron olevan aivan syötävää. Aivan ymmärrettävää.
Kahvia hörppiessäni ihmettelin, miten Paula oli nukkunut niin paikallaan.
“Se oli ainoa asento, jossa ei pissittänyt.”
Myöhemmin kotona tarkistin vauriot. Reisissä oli kahden euron kolikon kokoisia mustelmia, ilmeisesti kävyistä ja pieniä punaisia paukamia itikoista. Näytin rokkotautiselta gebardilta.
En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.
Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.
Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.
“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”
Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.
“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…”
“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”
“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!”
Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?
“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”
“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”
“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”
Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…
Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi.
“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”
“Oon on tillu ollaan suöty”
Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä.
Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut
Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan.
“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”
“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”
“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”
“Missä?”
“Räystään alla.”
“Missä räystään alla?”
“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”
“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”
“Talon.”
“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”
Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…
“Mitä sie nyt? Yks pesä..”
“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”
“No, en tiiä…”
“Ens syksynä tiiät.”
“…”
“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”
Yritin harhauttaa.
“Kato miten paljon muurahaisia!”
“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”
“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”
“Niitä saa millään pois.”
“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”
“Anna niitten olla rauhassa!”
Raksamies on rakasmies
Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.
Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.
Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.
Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia.
Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.
“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”
Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli.
“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…”
Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.
“Kultsi, sitä toista.”
“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”
“Äh, tää ei mihinkään liiku!”
Ihmettelin miehen tuskailua.
“Aa! Miulla liikku.”
“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”
“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”
Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.
“Voinko mie vielä auttaa?”
“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”
“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”
“Ei ole millistä kiinni.”
“No, sitten osaan.”
Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.
“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”
Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin.
“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”
“Asia ymmärretty.”
Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.
“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”
“Ei ikinä.”
Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.
Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.
“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”
Mitä viikonloppuna opimme?
Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät.
Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat.
Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
Tämä tarina kertoo pienen ja pullean apinasta polveutuvan sohvaperunan ja uljaan, sudesta polveutuvan valioyksilön seikkailusta. Matka suuntasi kansallismaisemiin Herajärven kierrokselle. Kyseinen kierroshan on tunnetusti yksi Suomen vaativimmista vaelluskohteista, josta on moni kokenut Lapin matkaaja lähtenyt kesken matkan taksilla pois (tämä on muuten fakta). Reitin varrelta löytyykin useampi paikka, mihin voit tilata itsellesi kyydin voimien loputtua. Vastaavaa maaston korkeuserojen vaihtelevuutta ei löydy juuri mistään päin Suomea. Atk:ta jos joku osaa selata, niin sieltä löytyy ohjeistusta kuinka kyseisen kierroksen voi suorittaa hengissä.
No mehän ei tunnetusti osata lukea, joten kamoja pakattiin reppuun edellisenä iltana ja samalla arvottiin Crocsien ja lenkkareiden soveltuvuutta reitille. Repulle tuli painoa vaatimattomat 26 kiloa, josta ainakin puolet oli tämän valioyksilön muonaa. Kuten suuret valloittajatkin (Kolumbus ja mitä näitä nyt on), myös Urpo valjasti orjan kantamaan kaiken.
Kuvat kuvattu reitin varrelta. Tässä jutussa satunnaisessa järjestyksessä.
Päivä 1
Matkaan startattiin perjantaiaamuna Kolin parkkipaikalta ja näin korona aikaa kun elämme, ei maisemahissikään ollut käytössä. Hintelä orja saikin esimakua tulevasta seikkailusta jo kiivetessään parkkipaikalta Ukko-Kolin huipulle. Tässä vaiheessa matkaa oli tullut 200 metriä ja nousua korkeussuunnassa 100 metriä. Ukko-Kolilta matka jatkui Ryläyksen vaarojen kautta aina Kiviniemeen. Kiviniemen luontotilan pehtoori osasi kertoa, ettei hänen 12 vuoden uransa aikana ainutkaan ranskanbulldoggi ole koko kierrosta kiertänyt, vaikkakin sen esi-isät ovat siellä aikoinaan eläneetkin. Kiviniemeen pystytimme teltan ja lepuutimme 22 kilometrin matkasta uupuneita tassuja.
Päivä 2
Aurinko nousee aikaisin aamulla, mutta me ei. Teltasta kömmittiin huonosti nukutun yön jälkeen 8 aikoihin aamulla ja yritettiin saada orjan kangistuneet jalat taas toiminta kuntoon. Ravitsevat aamupalat naamariin ja reppu selkään. Matka jatkui kohti eteläpään laavua, jonne saavuimmekin iltapäivällä. Tässä vaiheessa lippukuntamme oli saavuttanut puolivälin (30km). Eteläpäästä suuntasimme Pielisen rannoilla kulkevia harjuja pitkin kohti Rykinniemeä. Rykinniemen hiekkarannoille saavuttua matkaa oli päivälle kertynyt jälleen 22 kilometriä.
Ainainen valittaja, tuo reppua raahaava retkikuntamme vähemmän uljaita ulkomuotoja perinyt jäsen jatkoi valittamistaan väsymyksestä. Ei reppana uskaltanut sukkia heittää jalastaan, siinä pelossa että matka keskeytyisi rakkojen näkemisestä. Annettakoon anteeksi, saihan se teltan pystyyn (ei sen teltan, mitä te kuvittelette) ja valmisti maittavan ruuan ennen kuin kömmimme makuupussiin.
Päivä 3
Heräsimme neljän aikaan aamuyöstä joutsenten sulosointuihin. Retkikuntamme johtaja yritti haukkua nuo kovaääniset kaakattajat tiehensä teltan sisäpuolelta käsin. Orjan saatua suuren johtajan rauhoittamaan jatkoimme unia aamuseitsemään asti. Herättyämme työjuhta kiskoi kengät Buranan voimalla jalkoihinsa ja raahautui pihalle katsomaan aamun säätä. Sään ihmettely vaihtuikin äkkiä joutsenten ihmettelyyn, kun huomasimme pystyttäneemme pesämme 30 metrin päähän joutsenten pesästä. Se selventikin aamuöisen metelin (liekö bileitä pitivät).
Ravitsevan aamupalan, joutsenten haukkumisen ja leirin reppuun pakkaamisen jälkeen olikin aika siirtyä viimeiselle etapille. Rykinniemi-Koli. Reppua raahasi tuttuun tapaan laiska juhta ja tietä näytti tuo valtavalla itseluottamuksella varustettu Pariisin porsas. Siinä missä lippukuntamme johtaja juoksi vaarojen nousut ja laskut, repunkantaja laahusti keppejä apuna käyttäen hitaasti perästä. Iltapäivällä saavutimme tuon kukkulan, jota repunkantaja kutsuu Ukko-Koliksi, siis sen saman paikan mistä koko reissu alkoi. Johtajassako vika, kun ympyrää kierrämme?? Voiton merkiksi lippukuntamme johtaja nostettiin Leijonakuningasmaiseen tyyliin ja lausuttiin kuolemattomat sanat ”kaikki, mitä valo koskettaa on kuningaskuntaamme!”
Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti!
Tässä vielä pari faktaa reissulta:
Herajärven kierroksen merkityn reitin pituus 61 km. Meille kertyi kolmen päivän aikana matkaa kaikkiaan 67 kilometriä. Leirissä liikkumiset mukaan luettuna.
Askelia otettiin kolmen päivän aikana 106 600 kappaletta!
Nousua kertyi 3175 metriä ja jos oikein ymmärsin niin tämähän tarkoitaisi pystysuoraa ylöspäin reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Viisaammat korjatkoon jos oon väärässä.
Keskimääräinen nopeus oli noin 25 minuuttia per kilometri. Ei ihme että johtaja meni edellä. Kertoo toki myös reitin vaativuudesta.
Ja todellakin retkikuntamme johtaja on kutsumanimeltään Urpo. Ette ikinä arvaa kuka sen keksi.
Olen siitä onnellinen, että nain miehen, joka sekä kokkaa, siivoaa että osallistuu lasten asioiden hoitoon. Ei se mikään Gordon Ramsay ole, ei edes Kape Aihinen, mutta kelpaa minulle, koska en minä mikään kulinaristi ole.
Kokkaustaitonsa mieheni lienee perinyt isältään. Appiukon bravuuri on lohisoppa, jota se keittää kylätapahtumiin tuhansia annoksia. Ja se on herkkua, koska se on “munien kanssa keitetty.”
Mutta ei sillä ukilla aina ole putkeen mennyt kokeilevassa keittiössä. Mieheni muisteli lapsuuttaan, ettei esimerkiksi riisivelli pitkäjyväisestä riisistä päässyt jatkoon.
Äitienpäivänä soittelimme anopille onnitteluja. Paikan päällehän emme päässeet, koska autossa oli taas joku paskana.
“Isäs teki meille mummon kanssa täydellisen aamiaisen”, anoppi hehkutti. Sitten anoppi kikatti puhelimeen tikahtuakseen. Naurun pyrskähdysten välistä saimme poimittua tarinan:
Olipa kerran mies ja vaimo, joiden lapset olivat aikuistuneet ja hoitivat omia perheitään ympäri maakuntaa. Elämä soljui rauhallisesti eteenpäin, ja mies ja vaimo olivat onnellisia. Välillä talo tuntui liian hiljaiselta, mutta sitten satunnaiset sukulaiset, serkut ja lapsenlapset rikkoivat tasapaksun arjen.
Eräänä äitienpäiväviikonloppua edeltävänä perjantaina anoppi saapui kaupungin mekkalasta maalle tyttärensä ja vävynsä tykö. Anopilla oli kovin herkkä vatsa ja tarkka ruokavalio, joten ruokapuoli oli vieraillessa otettava huolellisesti huomioon. Ei sillä, kyllä vävylläkin oli verenpainetta laskevaa ja kolesterolia vähentävää vihreää lautasella, siitä piti tytär hellästi huolen. Mummolla vääränlainen ruoka aiheutti kuitenkin akuutimpaa hengenlähtöä. Tyttärellä sattui kuitenkin olemaan menoja illalla, joten käytyään äitinsä kylään hän kirjoitti ohjeet miehelleen ruuanlaittoon ja hävisi, minne lie marttakerhoon tai talkoohommin pyörähtänyt. Catering-keikalle.
Mies luki ohjeita. Perunalaatikkoa. Helppoa, tätä oli ennenkin tehty. Mutta koska ruokarajoitteinen anoppi oli kylässä, noudattaisi hän varmuuden vuoksi ohjetta kirjaimellisesti. Ettei kukaan vaan epäilisi mitään…
Orjallisesti mies kuori ja viipaloi perunat, pilkkoi lihan ja kokosi ne lasivuokaan. Uuniin, kaksi naksautusta, 250 astetta. Vajaan tunnin päästä mies pudotti lämpötilaa ruutupaperille kirjoitetun ohjeen mukaan, vilkaisi samalla luukun lasin läpi ruokaa. Jotenkin se näytti oudolta.
Tunnin päästä mies kurkisti uuniin jälleen. Ruuan piti olla jo valmista. Ei se siltä näyttänyt. Mies vinkkasi anopinkin katsomaan. Mies ja mummo pyllöttivät uuden uunin edessä ja koettivat nähdä ruokaa. Anoppi toivoi, että olisi muistanut ottaa lasinsa mukaan.
“Ei se ihan kypsältä näytä”, anoppi tuumii.
“Jos siulla ei ole nälkä, annetaan olla vielä hetki”, vävy totesi.
Kun perunalaatikko oli ollut neljättä tuntia uunissa, vävy nosti varovasti ruuan pöytään. Olihan sen kypsä jo oltava! Anoppi istui pöydän ääressä. Alkoi jo hieman heikottaa. Lounaasta oli jo jonkin aikaa, mutta ei hän viitsinyt hoputtaa. Vävy näytti sekin nälkäiseltä ja hieman hermostuneelta.
“Pitäis sen kypsää olla”, mies totesi ja lappoi isomummon lautaselle ruokaa. “Maista.”
Anoppi totteli, ohitti sianlihakimpaleen ja valitsi koemaistettavaksi perunaviipaleen. Jo ennen kuin haarukka painui kiinteään perunaan, tiesi, etteivät potut olleet kypsiä. Kiltisti isomummo pureskeli perunanpalaa.
“Juu, raakaa on.”
Tässä vaiheessa mies, jonka olomuoto on hillitty ja hallittu, reaktiot rauhalliset ja perustellut, hermostui ja alkoi ratkaista ongelmaa, minusta ainakin, hyvin loogisesti.
Mies soitti vaimolleen.
“Mikä perkele tässä on? Tein ihan just ohjeen mukaan ja tämä on ihan raakaa!”
“En mie täältä sille mitään mahda.”
“Mummokin on nälissään!”
“Ei miulla mikään hätä ole…”, anoppi huikkasi pöydästä.
“No tulen kaupan kautta.”
“Kiitos.”
Illalla mies palasi asiaan.
“Ihan varmasti oli oikeat asteet 250 ja sitten tunnin päästä 150, ja kaks naksautusta vasemmalle.”
Vaimo kurtisti kulmiaan, nousi sohvalta ja meni uunin luo. Naksutteli hetken uunin nappuloita ennen kuin purskahti räkäiseen nauruun. Osoitteli uunia ja taipui kaksinkerroin.
Miestä alkoi suututtaa.
“Mikä? Mitä sinä?”
“Tuo…” vaimo ei saanut naurultaan sanottua mitään. Mies tuli uunin luo ja vaimo naksautteli uunin kytkintä kaksi naksautusta vasemmalle ja taas oikealle. “Siulla oli valot päällä!”
Anoppi hohotti puhelimeen: “ Se oli valoja pitänyt kolme tuntia päällä! Valohoitoa pottulaatikolle!”
Seuraavalla viikolla kuopus laittoi ruokaa. Seurasin sivusilmällä touhuja, mutta en saanut lupaa osallistua. Hernekeittoa purkista. Kohta kuului viaton kiroilu.
“Voi helkkari! Mie tein ukit! Tää ei oo ollu päällä!”
Appiukko oli tainnut keksiä sekä ruokahitin että uuden sanonnan.
Kyllä häntä nyt nukuttaa! Sori, jos näpyttelyni häiritsee päiväuniasi.
Oli valoisa toukokuun ilta nukkumaanmenon aikoihin, kun Tinsku viestitti työasioista, mutta oli siinä akuuttiakin asiaa.
“Vittu menee hermo! Tuo yks alkaa huutamaan ysiltä kuin sika ettei saa unta. Eikä sitten täällä nuku kukaan ennen puolta yötä. Alan olla aika tööt.”
Samaistuin. Meillä eivät huutaneet ihmispennut, vaan kissat. Edellisenä yönä pullerokissamme oli raapinut makuuhuoneen ikkunaa tuntemattomasta syystä. Oli tarjottu ruokaa, vessaa ja ulkoilmaretkeä. Aina kissa palasi ikkunalle. Lopulta kissa oli teljetty alakertaan, mutta koira oli solidaarisesti avannut kaverille oven ja kohta mirri vingutti jälleen ikkunaruutua.
Palauttavan yön jälkeen päivän perustoiminnot olivat menneet pääasiallisesti autopilotilla, mikä oli muodostunut ongelmaksi muutaman ennalta käsikirjoittamattoman tapahtuman kohdalla. Suurin osa energiasta oli kulunut silmien aukipitämiseen mm. ongelmanratkaisun, hahmottamisen, ajantajun ja kuullunymmärtämisen kustannuksella.
Varttia vailla yhdeksän kuopus vaati liikoja aivotoiminnaltani.
“Äiti, anna miulle viis minuuttia lisäaikaa.”
“Mitä?” Eihän sillä ole edes peliaikaa. Eikä puhelinta. Ehkä.
“Kävisin suihkussa ennen kuin meen nukkumaan.”
Häkellyin. Ei meillä ollut suihkussa käyntiin lupaa tarvinnut kysyä. Ei se slimen tekoon kylppärissä lupaa kysynyt? Edellisen satsin koenäyte roikkui edelleen katossa.
Vilkaisin kelloon ja tajusin tytön tarkoittavan lisäaikaa iltatoimiin. Onneksi kuopus oli ehdollistunut nukkumaanmenoaikaansa.
Sympatiseerasin Tinskua:
“Onko se ehtinyt rauhoittua päivän kiireiden jäljiltä? Onko sillä jotain mielen päällä? Onko se syönyt?”
Liki 15 vuotta nukkumattomia öitä olivat koulineet minusta uniasioiden kohtalaisen kovan kokemusasiantuntijan, joten koin velvollisuudekseni muistuttaa Tinskua näistä asioista. Jos hän ei vaivaisella 12 vuoden kokemuksellaan ollut tullut kaikkea ajatelleeksi. Toki olin paljon parempi kasvattaja ja kasvatusnäkemykseni järkkymättömämpi jo ennen kuin sain omia lapsia.
Lähetin Tinskulle jaxuhaleja ja tszemppipusuja ennen kuin laitoin puhelimen lentokonetilaan. Sitten tarkistin, että yöpöydällä oli tarpeeksi pehmoleluja ja pieniä tyynyjä. Tyynyt ovat tärkeä osa rentouttavaa ja palauttavaa unikokemusta. Ensisijaisen tehtävänsä lisäksi ne toimivat kuollettavana aseena myös kollegani makuuhuoneessa. Täydellisen tarkka tyyny ei kuulemma ole. Vaikka varsinainen kohde eli katossa inissyt hyttynen hiljenikin, sivuosumia saivat sekä yöpöydän irtaimisto että miehen kauneusunet.
Itse en pitänyt tyynyjä hollilla tappamistarkoitukseen (vaikka pistin tämän työkaverin vinkin mieleen), vaan lähinnä uhkailuun. Kissa nimittäin piti entisöimistä odottavaa vintagetuoliani raapimispuunaan. Ikävä kyllä raapimisikkuna ei sattunut heittosektoriin.
Hiljennyin kuuntelemaan omaa kotiani ja nukkuvia lapsiani.
Alakerrasta kuului askelia, kaapin ovet narahtelivat ja seinärakenteiden läpi kantautui vaimeita kirosanoja. Esikoinen etsi takavarikoitua puhelintaan. Turha vaiva. Nyt oli niin hyvä jemma, etten ollut varma löytäisinkö itsekään enää.
Keskimmäinen kiroili huoneessaan ja paiskoi tavaroitaan. Ilmeisesti koekirja oli kadoksissa. Kun tarkemmin kuunteli, selvisi, että koe oli seuraavana päivänä. Ja kyllä, siihen ei oltu kerrattu. Ja luonnollisesti, se oli äitin vika.
Kuopus nyyhkytti dramaattisesti viereisessä huoneessa. Olin loukannut lastani pyytämällä siivoamaan kissanvessat yksin ilman siskonsa apua. (Alkuperäinen esimerkki sensuroitu apulaisen toimesta.)
Kaivoin pienimmän peiton alta ja silitin uneen. Isommat saivat selviytyä keskenään, sillä epäilin läheisyyteni olevan vettä kuumaan munkinpaistoöljyyn.
Mies veti minut kainaloonsa ja huokasimme yhteen ääneen. Päivän urotyöt olivat takana. Miehen hengityksen tasaantuessa omat ajatukseni lähtivät laukalle.
Tytön lupalappu! En varmaan muistaisi sitä aamulla. Tyttö ei ainakaan.
“Minne sie kimpoilet!” mies ärähti.
“Tärkeä asia.”
Koputin keskimmäisen oveen ja kerroin asiani oven läpi. Kohta oven raosta työnnettiin lupalappu.
“Saisko kynän kanssa?”
Sängyssä mies nappasi lusikkaan, lukitsi levottomat jalkani omalla jalallaan.
“Nyt . Nukutaan.”
Ajatukseni kulkivat puutarhan hoitoon, mustaan multaan, joka paikoitellen jo paljastui lumen alta. Lämpimiin kesäpäiviin, kahvihetkiin terassilla…. Laineiden loiske veneen kylkeä vasten…
“Ei vittu saatana, mikä tuo lotina on?!” mies ärähti.
Nousin tarkkailemaan tilannetta.
“Aa, koira. Se nuolee pallejaan.”
Aamu ei ollut iltaa viisaampi, päinvastoin tuntui, kuin yötä ei olisi ollut välissä ensinkään. Keskimmäinen etsi puhtaita housuja liikkatunnille, esikoinen ilmoitti, ettei aikonut herätä, syödä eikä varsinkaan lähteä kouluun. Pienin nyyhki vaatekaappinsa edessä:
“Miulla ei ole päiväalushousuja! Täällä ei ole kuin yöalushousuja. Ei niitä voi pitää päivällä!”
Lapsi ilmoittaa kello 19.10 maanantai-iltana, että nyt tehdään opelle kortti kevätjuhlaan. Tai ei hän suoranaisesti ilmoita vaan käskee.
– Onko ihan pakko just nyt rättipoikkiväsyneenä, meillä on vielä neljä iltaa aikaa! Ja siskos lähti puistoon, pakko juosta perään.
– ON PAKKO! SE TEHDÄÄN TÄNÄÄN JA PISTE!!
Huoh.
– Äiti onko sulla mitään runokirjoja?!
Onhan mulla. Tosin Tommy Tabermanin eroottiset runot eivät välttämättä ole soveliaita kevätjuhlateemaan. (Tai ehkä olisivat, jos kortissa olisi äidin allekirjoitus, sillä lapseni opettaja on aika hottis.) Ja saattaisihan sieltä jotakin yhtäläisyyttä löytyä keväisiin iloitteluihin – mahla virtaa ja terälehdet aukeavat…
Karistan ajatuksen, otan kirjahyllystä teoksen Runoista rakkaimmat ja isken sen tyttäreni käteen.
– Etsi sisällysluettelosta jäähyväiset tai jotain, miun pitää nyt juosta.
– EI TÄÄLLÄ OLE SISÄLLLYSLUETTELOA MIKÄ SE ON BYÄÄÄ EI TÄÄLLÄ OLE MITÄÄN!!
Avaan kirjan randomilla ja luen esiin pompanneen runon:
– Hampaasi ovat niin harvassa että kun hymyilet tuuli tekee minut mustasukkaiseksi. Pentti Saarikoskea.
– Ihan paska!
Jätän lapseni raivoamaan ja juoksen puistoon kalastamaan pienintä. Kun tulemme sisään, olkkarista kuuluu edelleen huuto. Otan runokirjan käteeni.
– Mites tää: Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan ja pidän sen avoimena. Mirkka Rekola.
– Tai hei tää kävis kouluteemaan: On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua puuta. Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen. Paavo Haavikko.
– EI!! MINÄ KIRJOTAN ITE! AUTA!
– Joo no sitten kannattaa ensin miettiä, mitä haluat sanoa.
– En minä tiedä mitä haluan sanoa!
– Ootko oppinu jotain vuoden aikana?
– Ehkä.
– Tykkäätkö opesta ihmisenä?
– Ai onks se ihminen?
– No ei se apinaltakaan näytä (tai sitten on harvinaisen kivannäköinen apinaksi). Jääkö sulla sitä ikävä?
– En tiedä. Se jää sinne töihin edelleen.
– No mitä jäät kaipaamaan teidän kouluvuodesta?
– EN MINÄ TIIÄÄ! BYÄÄ. KUN EN TIEDÄ! Kuuntele vähän lapsiasi!!!!
– Kun loppuu tää, muisto vaan jää? Aika klisee, unohda.
– EI.
– Tässäkö tää oli? Mitään en oppinu, sori.
– BYÄÄÄÄ.
– Tästä alkaa loma, et oo enää ope oma.
– Byäääää.
– Hei nyt välähti! Kun lähtee mister Karhu, pääsee parku!
– Lopeta, hulluko sinä olet? ÄRSYTTÄÄ!
– No miksi sinä pyydät apua, jos en saa ehdotella mitään tai keksiä mitään?!
– EN TIEDÄ.
– Entäs tää: Olin pieni, imin sinusta tietoa kuin sieni. Olet oppaani, minne käykin tieni.
– Miks mie tommosia kakkarunoja laittasin!?
Alan kirjoittaa muistiinpanoja, sillä keskustelu on mielestäni hauska.
– Eihän sulle voi mitään sanoa, kun sie kirjotat kaiken ylös! Varmaan tuonkin laitoit ylös! tyttäreni huutaa.
– No en vielä, mutta nyt kun mainitsit niin laitetaas ylös. Kakkarunoja…
– Tyhmä!
– Hei mitäs myö laitettiin sille bussikuskille silloin eskarissa? Ootas kaivan sen kuvan kortista. Aa tässä: “Kiitos kun rattia mutkissa käänsit, höpöjä juttelit ja vitsiä väänsit. Kiitos kun olit läsnä ja huolta kannoit, turvallisen kyydin perille annoit. Nyt vaihda jo mopoksi menopeli, kurveista nauti – onhan kesäkeli!” Saiskohan näistä jotakin?
– Hihhhiih.
– Kiitos kun huolta kannoit, jälki-istuntoa annoit…
– EI.
– Mukava oli oppilaasi olla, erotaan nyt sovinnolla…
– LOPETA!
– Eikun nyt lähtee. Mukava oli olla oppilaasi, opin että Nasaretiin ratsasti aasi. Paitsi että Jeesushan se ratsasti eikä se aasi…
Tyttäreni katsoo minua murhaavasti ja väläyttää:
– Opin matikkaa ja äikkää ja et mul on hullu äippä!
– Hyvä! Mielenkiintoinen lähestymistapa. No mietitääs nyt tosissaan. Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on….. Mikä siihen rimmaa? Polla, sovinnolla, roviolla, oliolla… Nolla! Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on yksi plus nolla.
– Ok. Laitetaan se.
– Mitäs sitten? Harmi et on vika kerta…
– Joo.
– Noniin Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta… Että sinut taas nään, komeita kasvojas kaipaamaan jään… Saat kääntymään äidin pään…
Kieltämättä huono idea. Lapseni opettaja jatkaa toisen lapseni luokanopettajana ja joudun kohtaamaan hänet jatkossakin.
– No joku tuohon Että sinut taas nään…. Mitä kaipaamaan jään? Oppia, kuria, ohjeita, ilmeitä, vitsejä….
– Ei mitään noista!! Ei se kerro vitsejä eikä ilmeile.
– Onpa tylsää. Ei tartteis kuin yksi lause keksiä. Anna tulla nyt.
– No vaikka se oppia.
– Nonni. Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta, että sinut taas nään, sillä oppias kaipaamaan jään.
– Se on ihan hyvä. Kirjoita sinä! Miten mie tän nallen kuvan nyt saan tohon korttiin kun tää on ihan rutussa?!! BYÄÄÄÄ.
Työn ja tuskan jälkeen.
Yhtäkkiä se iskee tajuntaan. Miksei kukaan oppilas tee minulle tämmöisiä kortteja?
– BYÄÄÄÄÄ. Miksen minä koskaan saa mitään, en edes omenaa! Teidän opet saa miljoona korttia, tikkaria ja ruusua, ulisen.
– Äiti se johtuu varmaan siitä, että sie opetat teinejä. Ne ei tajua. Myö ollaan alakoulussa, tyttäreni valistaa.
Niin – teinien kiitos pitää lukea rivien välistä. Yksi rupesi vasta itkemään, kun kurssi loppui. Toinen kysyi että miten olenkin kestänyt kaiken – kiukuttelut, murheet, selittelyt ja oharit. Kolmas sanoi kerran, että olen ainut ope, jolle ei tee mieli haistatella tai vittuilla. Neljäs sanoi että olen paras ope ikinä – tiukka mutta en mikään tiukkapillu. Voiko sitä enää kauniimmin sanoa?
(Julkaistu 2021, päivitetty uusilla tiedoilla toukokuussa 2022.)
Tapanani on kiehahtaa usein ja vähän kaikesta, mutta yksi asia ärsyttää läpi vuoden, yhtenä viikonloppuna erityisesti. Tämä kyseinen viikonloppu on paradoksaalisesti myös mitä ihanin, sillä siitä alkaa opettajan kesäloma. Tällä autuaaksi tekevällä kevätjuhlalauantailla on siis myös kääntöpuolensa: todistusten ja stipendien jako. Siinä sitä punnitaan kenen kersalla on parhain tokari ja kuka saa himoitun kirjekuoren. Ja tämä suututtaa, ketuttaa ja suoraan sanottuna vi….ttaa. Stipendi. Tai sen jakoperusteet.
Eräässä lähikoulussa samat lapset saavat aina stipendin. En halua mitätöidä heidän osaamistaan ja taitoaan. He menestyvät koulussa, käyttäytyvät (ainakin opettajien nähden) siivosti ja ovat sopivasti sosiaalisia, liikunnallisia ja älykkäitä. Tai kuten eräs äiti totesi “kakkivat sateenkaaria”. Koulumenestys on taattua laatua, kiitettäviä riittää tekemättä mitään.
Koulumenestys on hieno asia, mutta tarvitseeko siitä joka vuosi palkita, jos se sujuu kuin itsestään? Entäs ne, jotka taistelivat kutosensa oppimivaikeuksista tai vaikeasta perhetilanteesta huolimatta? Tai ne, jotka lopulta oppivat istumaan koko tunnin omalla paikallaan? Tiedän lapsia, joiden luokalla kaikki muut saivat vuosien varrella stipendin, paitsi tämä yksi.
Toukokuussa 2022 itkin koulun kevätjuhlassa. Kyyneleet alkoivat poltella luomien alla jo siinä vaiheessa, kun stipendin jaosta kerrottiin. Kuten kerroin, ketuttaa ihan periaatteesta.
Ja katkeruudesta. Omat lapset eivät nimittäin ole saaneet stipendejä niiden kahdeksan vuoden aikana, jona ovat peruskoulussa palloilleet. Äitinä olisin sitä mieltä, että ehdottomasti olisivat ansainneet. On sitä aherrettu niin kovasti!
Kun ensimmäinen stipendi jaettiin “energisimmälle ekaluokkalaiselle”, piti räpytellä ihan tosissaan ja silti kyynel karkasi poskelle. Kerrankin! Tämä tällainen stipendi olisi ollut syytä olla jo aiemmin. Mieheni epäili, että tokko stipendi olisi meidän mukuloille silti sattunut. Duracellpupujemme energiat kun tapasivat suuntautua epätoivottuihin ideoihin.
Siksipä yllätys oli suuri, kun kuopus, viimeinen toivomme, pokkasi stipendin. Yleisössä kohahti jo sukunimen kohdalla, toisen kerran kriteerien kohdalla. Ei se kirjekuori koulumenestyksestä tullut, mutta ystävällisyydestä ja hyvästä käytöksestä.
Tällaisilla perusteilla lapseni luovuttivat isälleen kourallisen kolikoita, koska isi ei koskaan stipendiä koulussa ansainnut.
Stipendin aina tarvitse olla rahaa. Riittää, että tulee huomatuksi. Kuten perusteet, myös stipendit voivat olla persoonallisia ja kohteelle sopivia. Esikoiseni palasi koulusta tukka nyrhittynä. Kaverit olivat palkinneet sankarin koulutoiminnan ilmaisella parturoinnilla koulun roskalavalta pöllityillä rikkinäisillä askartelusaksilla.
Aivan varmasti, joka ikinen lapsi ansaitsee tulla kehutuksi ja jokaisen lapsen tulee tietää, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä riippumatta arvosanoista. Ja pelkkä somessa hehkuttaminen ei riitä, se pitää kertoa myös lapselle itselleen.
Kouluarvosanoilla ei loppujen lopuksi ole elämässä ihan mahdoton merkitys. Ylioppilaslakkikin napsahtaa yhtälailla niille, joilla on 11 ällää kuin niille, jotka kikkailevat kompensaation avulla tokarin kouraan. Yritysjohtajaksikin pääsee ammattikoulupohjalta. Tärkein todistus onkin mielestäni Unicefin kympin tokari . Paras idea ikinä.
Kokosin tähän stipendinantoperusteita meille, joiden lapset eivät stipendiä saaneet, mutta ovat sen ansainneet. Ehkä jokin näistä sopii muillekin.
Itse en voinut olla ylpeämpi esikoisestani, joka kotiin tultuaan kaivoi taskustaan seitsenkertaisesti taitellun dokumentin. Se oli tallessa ja käytännössä ehjänä! Olen kuullut todistuksesta, jota kuljetettiin vasemman jalan lenkkarissa. Koko kesä.
Matikasta ei tullut vitosta vaan kutonen!
Saavutit tavoitteena olleen musiikin vitosen toimivilla työskentelytavoilla!
Teinit ovat luojan rangaistus siitä, että on itse ollut vittumainen teini. Joka kerta, kun hermojen hernekeitto palaa pohjaan manaan lapsilleni yhtä raivostuttavaa jälkikasvua. Ja olen harvinaisen tietoinen, että geneettinen perimä sen heille hyvin todennäköisesti takaa.
Pari viikkoa sitten päätin tehdä lastensuojeluilmoituksen omasta lapsestani. En enää tiennyt kuinka selviytyä teinin kanssa.
“Vittu tee! Ihan sama!” suojelunkohde ilmoitti.
Murrosikä on raskasta aikaa, myös teineille itselleen. Eihän teini tahallaan ole vittumainen. Aivot eivät vaan toimi. Erityisesti etuotsalohkot ovat kehitysvaiheessa ja siellä tapahtuu niinkin merkittäviä aivotoimintoja kuin itsehillintä ja tunteiden hallinta. Samalla mantelitumake on kypsä tuottamaan (ääri)tunteita ja keho pumppaa nuoren täyteen sukupuolihormoneita ja stressihormoneita.
Vähän kuin ajaisi viritetyllä mopolla, josta puuttuu jarrut. Pitää vaan toivoa, että muuten on mopo kunnossa.
Teinien aivot eivät todistetusti kykene tuntemaan myöskään empatiaa, ja oksitosiiniryöpsähdykset saavat teinin kuvittelemaan olevansa maailmankaikkeuden keskipiste. (Tässä on toki hankaluuksia joillain kolmekymppisilläkin. Nelikymppisenä alkaa vituttaa se, kun pitää ottaa huomioon kaikkien tunteet ja toiveet.)
Toissaviikon sota syttyi niinkin tavanomaisesta tilanteesta kuin kotitöistä ja niiden jakautumisesta. Ruuanlaitto lankesi “taas” teinille. Oli käsittämätöntä, myös meille vanhemmille, miksi huone oli “taas” siivottava, sillä roskis ei kovin kaukana ole ja keittiöönkin on kävelymatka.
Ymmärsin kymmenen minuuttia. Sitten takavarikoin puhelimen.
“Nyt en varmasti tee mitään!”
“Saat sen kun ruoka on tulilla ja huone raivattu.”
“En.”
“Et halua puhelinta?”
“En.”
“Asia selvä.”
Teinien kielenkäyttö on muuten helvetin yksipuolista. “En tee. Ihan sama. En. Ei kiinnosta. Mene pois. Vittu, elä kysele. Miks aina minä?”
Jälkiviisaana olisi tässä vaiheessa pitänyt muistaa, että teinin aivot ovat keskeneräiset. Kyky hahmottaa syy-seuraus-suhteita ja pitkäjänteisen toiminnan suunnittelu ovat vielä kehittymässä siellä etuotsalohkossa. Nuorten aivot janoavat mielihyvää ja nopeaa palkintoa, ja kaikki tuntia kauempana on kaukaisessa tulevaisuudessa.
On helvetin paljon mukavampaa makoilla sängyllä tuijottamassa tiktokkia ja snäppäämässä kavereille, kuin lukea kokeeseen, kerätä haisevat vaatteet pyykkikoneeseen (tai edes pyykkikorin tuntumaan), vaikka äiti saattaa seotakin, kun näkee kaaoksen. Tai jos estää mopovarkauden kesken ruotsin tunnin, voi siitä seurata luvaton poissaolo.
Ollakseni objektiivinen on myönnettävä, että oma olotila ei ollut suotuisa diplomatialle. Edelliset viikot olin ottanut töissä haltuun uusia vastuualueita ja ennakoimattomia muutoksia, siviilissä oli useampia surujuhlia. Lisäksi lähestyvät perhejuhlatkin stressasivat. (En väitä, että olisin mitenkään täydellinen kasvattaja muutenkaan, että ei tarvitse soitella ja kertoa sitä.)
Siksipä verbaalisen ruoskan sivaltaessa minun sijasta (tällä kertaa) sivulliseen sisareen, loppui ymmärrys teinin käytöstä kohtaan sekä mieheltä että minulta. Neuvotteluvara katosi ja lauseista tuli vaatimuksia ja konditionaaleista imperatiiveja. Samalla kaikki mahdollisuudet järkevään ja kypsään, vuorovaikutteiseen kommunikointiin hävisivät kuin teini kässäntunnilta.
Kun keskusteluun alkoi liittyä lentäviä tavaroita, otimme tulitauon. Lapsi otti reppunsa ja aavistuksen enemmän etäisyyttä kylätietä pitkin. Mies otti hermosavut, minä hermokahvit. Kuopus vakoili suunnan, josta lähtisimme teiniä etsimään, mikäli routa ei porsasta kotiin ajaisi.
Aloin kaivella netistä lastensuojeluilmoituksen teko-ohjeita, mies googletti vinkkejä teinien kanssa selviytymiseen. Netti vyörytti eteemme artikkeleita teinien kehityksestä (mm. MLL). Helpotuksen aalto vyöryi lohdullisena ylitsemme, tämä oli normaalia!
Ja jos rehellisiä ollaan, sattuuhan sitä itsellekin ylilyöntejä, vaikka pitäisi olla enemmän elämänkokemusta ja tasaisempi hormonitoiminta. Ei siis ihme, jos keskenkasvuisella on vaikeuksia ymmärtää, että epämääräinen paha olo voi johtua nälästä tai väsymyksestä. Aikuisena olisi syytä jo tajuta, että tuiskahtelu ja äksyily johtuu teinilläkin stressistä tai jännityksestä. Jos itseä stressaa, entäpä sitten lasta, joka joutuu olemaan ensimmäistä kertaa sitten kastetilaisuuden huomion keskipisteenä. Ja vielä ilman turvallista hupparia ja likaista lippistä.
Huilitauon aikana mieliala tasaantui. Tajusin, että teini on rasittava keskimäärin kolme vuotta, mikä tekee noin 150 viikkoa (3 x 52 viikkoa). Itse olen vittumainen ämmä vähintään viikon kuukaudessa. Vuodessa se tekee noin 12-13 viikkoa, ehkä noin 30-35 vuoden ajan eli vähintään 350 viikkoa. Sitten olisi vaihdevuodet. Että lyhyemmän aikaa se teini on ärsyttävä. Paitsi tietysti, jos teinillä on kuukautiskierto…
Kun teini palasi, solmimme pidemmän aselevon ja jätimme lastensuojeluilmoituksen toistaiseksi tekemättä. Ensisijaisena tukimuotona ei nimittäin ollut välitön sijoitus.
Kuinkas sitten kävikään?
Sukujuhlista selvittyämme kuoriutui lapsestamme huomaavainen nuori. Kotoa karannut raivopäinen jälkeläiseni leikitti ykkösluokkalaisia kylätapahtumassa ja small talkkasi aikuisten kanssa. Kotona tyyppi teki ruokaa, tyhjensi ruokakassit ja levitti pyykit ilman väittelyä. Etsi varapyörän varastosta (koska aikoi lainata minun pyörääni) ja lainasi rahaa uimahalliin sisarelleen (kysymättä).
Kuvittelin, etten voisi olla enemmän ylpeä jälkeläisestäni. Paitsi, että seuraavana päivänä olin. Kehittymättömistä aivoistaan huolimatta teinini oli koulussa pyytänyt asiallisesti anteeksi mokailujaan. Virheitähän sattuu kaikille. Suurinta kypsyyttä on myöntää tekemänsä virheet.
On viikkoja, jolloin kieli menee solmuun, sanat jäävät suutariksi ja kommunikoinnissa on enemmän yritystä kuin ymmärrystä.
Maanantaina oli pakko turvautua googletranslaattoriin English-Russian, kun minä puhuin aidasta ja maahanmuuttaneet seipäästä. Tai pikemminkin opiskelijat eivät ymmärtäneet, miksi olin unohtanut tulla tunnille. Yritin selitellä ensin englanniksi, sitten suomeksi ja lopulta venäjäksi ja arabiaksi. Tosin en yhtään tiedä, mitä lopulta selittelin, sillä en osaa venäjää enkä arabiaa. Mutta ainakin opiskelijoita hymyilytti.
Tunnin lopussa hymy vaihtui röhönauruun, kun minä luulin meidän puhuvan munakkaasta, mutta mamut puhuivatkin munuaisesta.
Iltapäivän ruotsin tunnilla kävin teinipoikien kanssa läpi ajanilmauksia ja tapaamisesta sopimista. Yritin herätellä jäpiköitä ennen tunnin loppumista ja kyselin vastauksia viimeiseen tehtävään. Piti osata sanoa sana tai lause ruotsiksi.
– No Perttu, anna palaa. “Oletko vapaa lauantaina? Nähdäänkö kello kahdeksan?”
Tommi tökkäsi Perttua kylkeen.
– Ope flirttailee sulle. Vastaa nyt!
– Joooo, nähdään vaan!
Tunnin loputtua eräs opiskelija tuli luokseni ja kysyi, mikä ero on saksan huolehtia-verbeillä. Siinä sitten kirjoitin taululle esimerkkilauseita verbeistä kümmern, sorgen ja aufpassen. Nipistin itseäni. Kuka amis oikeasti kysyy tällaisia? Näkiköhän se, kuinka sytyin? Arvasiko, että tämä oli viikkoni kielellinen kohokohta?
Tiistaina yritin käyttää arabian, saksan ja ruotsin sijaan rakkauden kieltä, sillä oli mieheni syntymäpäivä. Viime vuonna unohdin tämän merkkipaalun ja sain kuulla asiasta sen verran monta kertaa, että tänä vuonna ajattelin vetää överiksi. Oli laulua, munkkeja, kermavaahtoa, liian kallista lahjaa ja lambadaa. Vatsatanssia ja vaakamamboakin lupailin. Ei ollut hyvä sekään – ukko epäili että olen tehnyt tuhmuuksia ja yritän hyvitellä tekosiani.
Keskiviikkona jouduin palaveriin, johon minut oli viekkaasti vedetty mukaan. Pian huomasin kuuntelevani konsultteja, jotka puhuivat diversiteetista, dynamiikasta, kickstarttaamisesta, sweetprobseista, mindseteistä ja tavoitehypoteesipalavereista. Teki mieli panna kamera kiinni ja vajota pöydän alle. Palaverin synerginen sisältö ei innovoinut minua millään tavalla eikä saanut ambitioitani heräämään. Seuraavatkaan stepit saaneet minua nextille levelille konsulttien kanssa, joten voin kertoa, ettei meillä ollut ihan match made in heaven. Ainoat sanat, jonka heidän puheestaan ymmärsin, olivat sienet ja nahkahame. Ihan en kuitenkaan päässyt kärryille, miten sieniä viljelemällä voisi saada nahkahameen aikaiseksi. Mutta viihdytin itseäni keksimällä roiskeläpälle uuden nimen: rouskuläppä.
Kun tulin kotiin, poika puhui flexaamisesta, liivaamisesta, fortista ja apexista. Samaan hengenvetoon hän kertoi tehneensä koulussa hyvän bränkin. Miksei se konsulttipalaveri voinut olla torstaina? Olisin voinut panna paremmaksi ja flexailla näillä trendisanoilla.
Torstaina piti vetää opetusta Teamsissa. Tiesin jo etukäteen, että homma olisi haastavaa, sillä ryhmä oli mykkä. Vaikka huutelisin nimilistaa läpi kolme kertaa, en saisi suullista enkä kirjallista vastakaikua. Eipä siinä, puolen tunnin kuluttua tunsin itseni chat-juontajaksi, tunnin kuluttua positiivisen johtamisen mentoriksi ja puolentoista tunnin kuluttua pelleksi. Teki mieli tehdä jotain repäisevää, mutta seuraavan vuoden työsopimus oli vielä allekirjoittamatta. Toivonpilkahdus heräsi, kun huomasin Jirin kirjoittavan chattikenttään vastausta. Muutuin urheiluselostajaksi: “Ja hyvä hyvä Jiri kirjoittaa vastausta, katsotaan mitä sieltä tulee. Nyt! Ja sieltä lähti oikea vastaus, maaliin meni! Hyvä Jiri, loistava suoritus! Ja nyt eikun lisää näitä!”
Perjantaiaamuna pienin kertoi nähneensä unessa “kesäpinkit kenkät”. Tuota pikaa hän katsoi silmä tarkkana, kun taivutin ripsiäni vessan peilin edessä. Hetkisen hän ihmetteli kummallisen näköistä vekotinta ja teki päätelmän:
– Aikuisten silmätulostin.
Kun neiti kolmevee hetkeä myöhemmin istui aamupalapöydässä, pieni pää mietti taas selvästi jotakin.
– Äiti mun suusta lähtee poikaääniä.
Sitten olikin hyvä miettiä illan ruokalistaa.
– Minä haluan syödä tänään lihakasta!
Hetken päästä valittiin kiivaasti aamuvaatteita. Pallohousut lensivät olan yli, pupupaita oli liian tiukka ja oranssit sukat ihan tyhmät (konsulttien kielellä sou lääst siison). Pian kolmevee totesi taiteelliseen tapaansa käsiään levitellen:
Kello 6.30: Hereille. Ei hengitysvaikeuksia, jippii! Äärimmäisen paha limanirtoamisongelma vain mutta sen kanssa pystyn elämään.
Kello 7.30: Aamun paras hetki on, kun Pekka Pouta makoilee vahingossa suorassa lähetyksessä studion lattialla. Vielä paremmat naurut saan, kun aamu-uutisissa näytetään videokuvaa Valkoisen talon kuistilla vartioivasta poliisista. Miehen rinnassa lukee isolla ”Secret service”.
Kello 15.30: Piristyspuhelu koronaa sairastavalta kollegalta etäpalaverin jälkeen pelastaa päiväni. Käymme läpi oireitamme ja kotona olon ihanuuksia. Puhelun aikana nenästäni alkaa vuotaa verta ja kysyn kuuluukohan se oireisiin. Kollega ei ole varma. Puhelun jälkeen googletan. Ei kuulu. Mikähän minua nyt vaivaa?
Kello 19.30: Pyydän miestäni hoitamaan palleron iltapuuhat. Mies on selvästi aikeissa sanoa ”Siun vuoro!”, mutta nielaisee sanansa vilkaistuaan koronaista naamaani.
Kello 21.20: Illalla kuume meinaa nousta ja päähän koskea, mutta estän oireet nopeasti särkylääkkeellä ja aikaisella nukkumaanmenolla.
Päivä 3
Kello 5.45: Hereille. Ei lainkaan niin huono olo kuin eilen!
Kello 9.30: Säälittävältä tuntuva pelihetki lapsen kanssa. Sanon kolmeveelle että äiti tarvitsee lattialle patjan pystyäkseen osallistumaan. Pallero levittää huolellisesti sohvatyynyt ja viltin lattialle ja pyytää asettumaan siihen. Miten tuon ikäisellä voi olla paremmat tunnetaidot kuin nelikymppisellä isällään?
Kello 11.00: Juon onnellisena Pepsimaxia.
Kello 11.15: Pepsimax ei yhtäkkiä enää maistukaan miltään. Eikä makaronilaatikko. Eikä banaani. Onneksi söin puoli litraa suklaajäätelöä eilen, koska nyt se olisi turhaa.
Kello 13.30: Paras työkaveri soittaa jo toistamiseen. Sanon lepääväni Suomen ykkösartistin tähdittämää ohjelmaa katsoen ennen tunnin päästä alkavaa etäkokousta. Työtoverini tietää heikkouteni univormupukuisiin miehiin ja ihmettelee, miksen katso Poliisit-sarjaa. Vastaan, että minähän sanoin lepääväni. Univormupukuiset miehet vain kiihdyttäisivät minua ja siksi tuijottelen mieluummin homoa.
Kello 14.13: Aivastan ja samalla suustani lentää klimppi paidalle. Vittu. Kaksi minuuttia Teams-kokouksen alkamiseen. Toivottavasti ei tarvitse pitää kameroita päällä.
Kello 17.00: Palleron kakkapyllyä pyyhkiessä toivon, että myös hajuaistini olisi poissa.
Kello 18.00: Nenästä tulee taas verta, mutta ei kai se edelleenkään kuulu oireisiin.
Päivä 4
Kello 8.40: Hereillä. Ihanat 10 tunnin yöunet. Samalla vuoden univelat kuitattu. On tästä jotain hyvääkin seurannut.
Kello 8.50: Suihkussa hiuksia pestessä täytyy levätä vain kerran! Edistystä.
Kello 9.00: Mauton aamiainen.
Kello 13.00: Mauton lounas.
Kello 16.00: Mauton välipala.
Kello 18.00: Mauton päivällinen.
Kello 20.30: Mauton iltapala. Sama olisi syödä kakkaa.
Kello 21.00: Netflixistä Brad Pittin tähdittämä Intohimon tuulet. Oikein hyvä elokuva (jos ymmärrätte mitä tarkoitan).
Päivä 5
Kello 7.40: Hereillä lähes touhukkaana. Tänään on hyvä päivä astua ulkoilmaan.
Kello 8.30: Ilmoitan vastaheränneelle miehelleni, että kohta lähdetään koko perheen voimin ostamaan multaa ja käväisemään mökillä. Hän saa hoitaa ajamisen ja ostokset, me istutaan palleron kanssa autossa ja ihmetellään maisemia. Ovesta ulos astuessani vedän keuhkot täyteen keväistä ilmaa. Alkaa yskittää.
Kello 10.30: Takaisin kotona. Tekipäs hyvää – enpä olisi vielä viikko sitten uskonut, että multasäkin ostaminen voi olla viikon kohokohta. Mutta nyt täytyy vähän levätä.
Kello 11.00: Palleron kanssa kylvöhommiin. Pikkuinen on selvästi onnellinen kun äiti on taas menossa mukana. Kylvämme ruukkuihin minitomaatin, vesimelonin ja laventelin siemeniä. Ruukut ikkunalaudalle odottamaan.
Siementä vakoon.
Kello 12.00: Ruoka ei edelleenkään maistu miltään. Googletan, kuinka pitkään mauttomuutta kestää. Viikosta kuukausiin, tietää Google. Kuulostaa ikävältä, mutta näen samalla mahdollisuuden päästä kesäksi kuntoon.
Kello 16.30: Alan rakentaa tapettitähti-tapettihaitariympyrä-installaatiota makuuhuoneen seinälle, kun on niin tylsää. Viimekertainen yritykseni päättyi katastrofiin, kun komeus ei pysynyt seinällä. Nyt olen valmistautunut paremmin ilmastointiteipillä. Asettelen kappaleet huolellisesti seinälle osittain toistensa päälle käyttäen välillä tytärtäni kannattelijana. Kylläpä näyttää hienolta! Taidan huomenna rakennella pari osiota lisää niin taideteos on valmis.
Kello 17.15: Kesken Uno-pelin makuuhuoneesta kuuluu rumahdus. Pyydän tytärtäni kurkistamaan, mikä osa tuli alas. ”Tähti vaan, äiti”, hän vastaa. ”Ok, ei sitten haittaa, se olikin vähän huonosti kiinni”, totean.
Kello 17.20: Uusi kovempi rumahdus. ”Äiti, nyt se tippui kokonaan!” Tähtitaivas sylissäni!
Kello 22.00: Nukkumaan mennessä mies ihmettelee kurkkunsa karheutta.
Päivä 6
Kello 8.30: Hereille. Suihkuun mennessä toivon että olisin menettänyt myös näköaistini. Kissa on oksentanut kodinhoitohuoneeseen. Se on ollutkin vähän outo viime aikoina. Silläkin on varmaan korona!
Kello 9.00: Aamupalapöydässä mies kertoo yön sujuneen surkeasti kun kurkkuun koski. Nyt se alkaa, ajattelen.
Kello 17.00: Vessapaperi loppu ja jääkaappi tyhjä. Nyt ei uskalla miestäkään lähettää enää kauppaan, vaikka testi näyttääkin negatiivista. Appiukko hätiin.
Kello 18.00: Ihanaa, ihmiskontakti!!! Kohtaan appiukon metrien päästä kun hän kantaa ostoskassit kuistille ja tuijotan kuin lehmä uutta konttia. Pyydettyjen ruokatäydennysten lisäksi tuomisten joukossa on pallerolle suklaamunia ja miniälle narsissi.
Appiukon muna ei oikein maistunut suussa miltään.
Kello 19.00: Testaan suklaamunien avulla makuaistiani. Maistuu himpun verran itselleen, kun oikein kovasti kuvittelee.
Kello 19.30: Mies plussaa testinsä. Oma korona on laitettava taka-alalle, sillä tauti iskee ukkokultaan pahemmin kuin kaikki aiemmat miesflunssat yhteensä.
Päivä 7
Käyn hakemassa vauhtia sairaalasta, sillä henkeä ahdistaa. Pallero jää Tinskulle. Kun pääsen sairaalasta, ajan taksilla äidille ja jään yöksi. Äitikin on koronassa, joten jään palleron kanssa asumaan äidin luo. Onpahan mummolla seuraa ja sairaalakin lähempänä. Suurin syy on kuitenkin se, etten halua mennä kotiin, sillä ukkokulta on alkanut vituttaa jo lieväoireisena. Väliaikainen asumusero kuulostaa loistavalta idealta. Ihan kaikkien mielenterveyden kannalta.
Pari viikkoa sitten Tinsku jakoi kokemuksiaan koronasta. Nyt ääneen pääsee Tinskun sisko Maikki, joka jakaa meille mietteitään omasta koronakuplastaan.
Kello 5.30
Maanantaiaamu. Herätyskello soi. Kurkkua kaihertaa, joten puolileikillään ja velvollisuudentunnosta teen koronatestin. Kaksi viivaa, shit. Ilmoitus töihin ja tieto nukkuvalle miehelle.
– Ei hitto, kohta se on miussakin! mies alkaa vauhkota.
Se siitä sympatiasta. Ei onneksi kovin vakavat oireet ainakaan vielä.
Kello 7.15
Neulon villapaitaa, kun yhtäkkiä panikoidun. Mitä jos saan neulomukseni valmiiksi ennen karanteenin loppumista? Mitä ihmettä sitten tekisin? Mietin myös, kuka perheestäni on elossa sen jälkeen, kun olemme kökkineet kolmistaan neljän seinän sisällä viiden päivän ajan. Hermo on mennyt jo mieheen kolmesti, vaikkei se ole edes noussut sängystä ylös.
Puikkojen heiluttelu estää tehokkaasti mielialojen heilahtelua.
Kello 7.45
Lähetän hyvissä ajoin ohjeet sijaiselle sähköpostilla. Laitan koko viikon tehtävät kerralla, ettei tarvitsisi joka päivä vaivaa nähdä. Ties miten sairaaksi olo kävisi.
Kello 8.30
Sähköpostiviesti joltain ihan muulta kuin sijaiselta: ”Nyt taisi ohjeet tulla väärälle henkilölle, tarkistatko osoitteen!” Doubleshit.
Kello 9.00
Aamupalapöydässä huolestun äidistäni:
– Toivottavasti ei palleron kanssa keretty tartuttaa koronaa mummiin perjantaina.
– Niin ja minä ukkiin eilen!! parahtaa mies.
– Mutta eihän sulla edes ole koronaa, just teit testin, pyörittelen silmiäni.
– No eihän näistä koskaan tiedä, mies toteaa dramaattisesti.
Kello 9.30
Lähetän mieheni hakemaan uutta kaukosäädintä viikonloppuna rikkoontuneen tilalle. Kakelle lienee käyttöä, sillä koronan sairastaminen käy varmasti tylsäksi ja uuvuttavaksi. Mutta ennen kaikkea haluan miehestäni eroon edes hetkeksi. (Ei jumalauta, ollaan oltu yhtä aikaa hereillä puoli tuntia. Tästä tulee piiiiitkä viisipäiväinen.).
Kello 10.30
Ulos palleron kanssa, jos vaikka huomenna en enää kykene. Soitan samalla sympatiapuhelun parhaalle työkaverille. Tuntuu hyvältä kun se sanoo, ettei halua olla koko viikkoa töissä ilman minua. Pyydän tulemaan käymään, niin saisi itsekin lomailla viikon! Jään miettimään tehokkainta tartutuskeinoa, mutta nuhtelen itseäni ajatuksesta.
Mies tulee kotiin uuden kaukosäätimen kanssa. Säädin toimii ja todennäköisesti pelastaa viikkoni. Oli kuulemma kallis ja saan maksaa sen omasta pussistani. Se siitä sympatiasta taas. Mies toitottaa kuitenkin tuoneensa sairaalle kaupasta herkkuja: omppulimppaa ja mansikkatuuttia. Kumpaakaan en koskaan ole suuhuni pannut, kun en tykkää. On kai liikaa vaadittu; että mies 12 yhteisen vuoden aikana tuollaista oppisi.
Kello 12.30
– Ai kamala kun alkaa olla aika sairas olo, mies aloittaa.
– Mutta eihän sulla ees ole koronaa, muistutan.
– No oiskohan sittenkin myötätunto-oireita? hän miettii.
Niin. Kyllähän synnytyskin voi kuulemma olla miehille raskas.
Kello 14.00
– Taidan laittaa palleron päikkäreille niin saan rauhassa korjata kokeita, sanon.
– Voin miekin laittaa sen, lepään samalla itsekin kun alkaa olo olla aika kurja, mies puuttuu peliin.
– Mutta eihän sulla ees…!!! aloitan.
Joo, ihan sama.
Kello 16.00
Lapsi kömpii päiväuniltaan. Mies jää vielä nukkumaan. Onhan se nyt rankkaa, jos on melkein korona. Askartelemme palleron kanssa kissan vessapaperirullasta. Muuhun ei nyt pysty.
Miau.
Kello 22.00
Nukkumaan käydessä on vaikea hengittää. Säikähdän taas. Mies laittaa varmuuden vuoksi oman tyynynsä kohoasentoon.
Tämä oli vasta päivä 1. Miten Maikki selvisi seuraavista? Se selviää seuraavassa jaksossa.Pysy kuulolla!
Valvominen yli iltakymmenen aiheuttaa minulle kolmen päivän sekavuuden, tiedostan sen. Parin vuoden tauon jälkeen aloin kuitenkin olla jo sen verran keikkailun puutteessa, että univelkakrapula ja siitä aiheutuva kärsimys perheelleni oli toissijaista.
Katala virus oli tehnyt kaikkensa estääkseen kohtaamisemme. Keikka peruuntui, toinen siirtyi, ja juuri kun kalenterin sivuilla alkoi näkyä luvattu päivämäärä, sai elämäni kauan kammotun, joskaan ei täysin odottamattoman, positiivisen käänteen. Onneksi niin ajoissa, onneksi niin lievänä, että karanteeni oli lusittu hyvissä ajoin ennen tuota taivaallista lauantaita.
Ystävättäreni oli suojautunut tehokkaammin. Hän ei todellakaan aikonut sairastua ennen ensimmäistä Stam1nan keikkaansa. Koronalta välttyäkseen rouva oli skipannut lounaat, liimannut maskin naamalleen ja vältellyt kollegoita työpaikan pimeimmissä nurkissa kuplamuoviin kääriytyneenä. Ja se oli kannattanut.
Itse en aivan keikkakunnossa ollut. Sosiaalisten kohtaamisten lisäksi hirvitti jo valmiiksi, miten jaksaisin valvoa yhdeksää pidemmälle vaikuttamatta aivokuolleelta zombilta.
Kuppilassa ahdistus kasvoi entisestään, kun näin baaritiskin. Miten hitossa tilattiin kaljaa? Vuoroa ainakin odotettiin siisteissä ja sivistyneissä jonoissa… Milloin viimeksi olin baarissa ollut?
Yksi kalja riitti kihauttamaan kepeään keikkakuntoon, josta rysähdin pian takaisin. Tuntui kuin olisin katsonut keikkaa muovipullosta. Ääneni hävisi ennen kolmatta biisiä ja pelkästään piirileikin katsominen sai sykkeet kattoon.
Toista tuoppia en jaksanut lähteä jonottamaan, mutta puolivälissä keikkaa nautin ulkoisesti puolimukillista keikkalämpöistä olutta, joka niskassa tuntui viileältä, mutta pakaroiden välissä jo lämpöiseltä.
Mitäs seisoin pitin vieressä.
Tai seisoinhan minä, ja melkein eturivissä, sillä liveStam1naneitsyyttään heittävä ystävättäreni hivuttautui pelottavan määrätietoisesti lähemmäs lavaa. Silmät kiiluivat kuumeisina, hymy ylsi korviin ja nyrkki pui ilmaa. Tuo arjen herttainen perheenäiti oli hevipilvessä!
Hymyilytti. Suloisen katkera kateus pisti rinnassa. Saisinko enää koskaan kokea tuota livekeikan hurmiota, pökerryttävää energiaa ja euforiaa?
Ehkä toipuisin kesän rientoihin. Tai voisiko toivoa iltapäiväkeikkaa senioreille?
