Categories
Yleinen

Savu nuolee (mieleni) raunioita…

HelgaKa, Pixabay

Enpä tiennyt, minkä diilin paholaisen kanssa tein, kun palasin kotikylälle ihanaan paritaloidylliin tuoreena äitinä ja unelma leivinuunista toteutui. Rakentaja toki varoitteli, liekö manannut ja noitunut kohtalomme sanoessaan ”Ne on nää uudet talot tiiviitä ku kortonki, se ei tuo uuni vedä iliman, että on joka rööri talosta auki.” Harjoiteltiin, varottiin, opeteltiin ja päästiin alkuun.

Ensimmäinen näytös nähtiin reilun vuoden onnellisen elon jälkeen, kun syksyn kosteassa säässä lähdettiin Aki Sirkesalon tavoin tulella leikkimään. Ei annettu pikkusormea, ei vienyt koko kättä, mutta mielenterveys koki kolauksen. Samalla, kun savu alkoi tupruta talon puolelle laukaisten palovaroittimet koko kämpässä huumaavaan huutoonsa, näin parhaaksi siirtyä lapseni kanssa istumaan kuistille. Naapuri virnisteli meille omalta pihaltaan ”Taittaa huonosti vettää?” Nyökkäsin. 

Sisällä silloinen mieheni taisteli savua vastaan ja yritti saada hormiin tulta palauttaakseen vedon. Hormista syöksyi ruskeaa paksua savua ja kaasutoho jäi taistelussa säälimättä kakkoseksi. Seuraavassa hetkessä siippani oksensikin pihalla kaaressa aitaan nojaten. Syksyinen suursiivous vaati verhojen ja sohvatyynyjen pesun, sohvan ja mattojen ulkoiluttamisen ja toki kämppää piti tuulettaa läpivedolla hyvä tovi. 

Ei onneksi käynyt yhtä pahasti kuin kerran isäni työkaverille. Erkki oli laittanut tulet mökin takkaan, kun Tinskun isä soitti ja houkutteli pilkille. ”Kun just tulet sain” hän oli yrittänyt selitellä. ”No tule nyt kaveriksi, siellähän se palaa sillä välin”. Erkki lähti ja kun hän palasi kalasaaliinsa kanssa mökin pihaan, ikkunat näyttivät oudon mustilta. Tuli ahvenille tuhansien kilohinta, kun mökin savuvahingot lopulta korjattiin. 

Vuosia myöhemmin unelmien avioliitto oli kariutunut, mutta se oli kriiseistä pienin uunin kanssa käytyyn taisteluun verrattuna. Kauhutarina mustista ikkunoista ja aiemmat huonot kokemukset kummittelivat mielessäni kesän kääntyessä kohti syksyä ja kylmän kalseuden hiipiessä myös sisätiloihin. 

Tuntitolkulla lämpöä hormiin ja varovaista paperin ja tuohikierteiden polttamista. Hetken veti, kunnes savu alkoi leikkiä pirullista leikkiään. Ivaili ja nauroi ja hiipi luukun kautta talon puolelle. Hormiin tulta ja hetken homma taas toimi. Tätä leikkiä toistui päivästä toiseen, viikosta toiseen. Välissä työllistin ystävät, naapurin, poikaystävän ja sukulaiset, jotka toimivat vuoroin neuvojina, vuoroin terapeutteina. Ihan oikeaa terapiaakin olen tänä syksynä saanut pitkäaikaissairaan lapseni siivellä, ja eipä olisi parempaan saumaan voinut psykoterapiakäynnit sattua kuin tälle syksylle. 

Suunnittelin hakevani lämmityskauden ajaksi ylityömääräyksen töihin ja laittavani sähkökiertoisen lattialämmityksen täysille. Sillähän siitä selviäisi. Kun minulle valkeni, että takkakytkimen asentajana ei toimisikaan ilmastointimies, kuten olin kuvitellut, vaan sähkömies, niin tarjouspyyntö asennuksesta lähti heti vetämään. Välissä sain toki avuliaalta lähipiiriltäni ehdotuksia tee se itse -mies tyyliin. Poikaystävän versio oli rivien välissä “no miehän laitoin itelleni.” Isäni oli suorasukaisempi ”olisinhan minä sen asentanut”. Kun sanoin, että jos kerrankin luvat omaava ammattimies, niin sitten jo myytiin Tinskun miestä hommaan. 

Ratkaisu oli kuitenkin lähempänä kuin arvasinkaan. Isälläni on nimittäin tapana kutsua itsensä kylään ja näin hän toimi nytkin. Isäni ja Rainbown sytytysneste saapuivat paikalle kuin pelastavat ritarit kuunaan. Iskä roiski sytysnestettä uuniin. Joka kerta kämppään tuprahti kunnon katkuinen savupilvi. Äitini kanssa säestimme tapahtumaa kiljahtelemalla kauhusta. Isäni oli määrätietoisesti päättänyt voittaa taistelun ja lopulta uuni nöyrtyi vahvemman edessä. Hetken kuluttua liekki kääntyi pystyyn ja lopulta poispäin luukusta. Kohta jo puut rätisivät ja paukkuivat iloisesti ja lämpö tuntui poskissa. ”Kylläpä tää uunin sytytys on helppoa!” ”Kato nyt, miten se vetää”, sanoi isäni ylpeyttä hehkuen. 

Seuraavana aamuna ilmassa väreili pehmeän lämmön lisäksi myös jännitystä, kun rohkaistuin sytytyspuuhiin itse. Pienen pelottelun jälkeen savu kääntyi ja taipui tahdossani. Päätin, että pidän liekkiä yllä yhtäsoittoa lämmityskauden yli – huhtikuun lopulle saakka!

Piitu

Kipinämikon paikkoja avoinna! Hae jo tänään!

Categories
Yleinen

Pieni punainen paholainen

By Pirre
“Se hetki, kun vikoinesi kaikkinesi tunnet kuuluvasi joukkoon.”

Auto. Toisille on tärkeää, että se kiiltää ja näyttää selvästi kalliimmalta kuin naapurilla. Itselleni ulkonäköseikat ovat aina olleet toisarvoisia (kunhan vain on kivan värinen) ja auto on merkinnyt lähinnä välinettä päästä paikasta A paikkaan B. Ehkäpä hinnasta säästäminen on vaikuttanut siihen, ettei tämä tavoite ole aina kulkupelini kohdalla toteutunut. 

No, kenelläpä meistä menee auton kanssa aina kuin Strömsössä? Ei kannata turhaan nostaa kättä ylös. Tinsku kulkee tarvittaessa sujuvasti peräluukusta, eksyy reitiltä (toisinaan myös vääriin autoihin) ja kypsyttelee banaaneja auton katolla. Eikä Aikullakaan pala aina valot tai toimi ilmastointi – tai sitten toimii, mutta Aikku ei huomaa.

Mutta ei se päämäärä, vaan se matka. Kaikki eivät ehkä ymmärrä, miten syvä suhde voi syntyä paskaan autoon, kun matkan varrella kertyy niin paljon yhteisiä kokemuksia. Tästä kertoo tarina pieni punainen paholainen.

Tuli avioero ja edessä oli tilanne, kun täytyi hankkia oma kuljetin. Miespuolinen ystäväni lähti mukaan koeajamaan uutta uljasta menopeliä. Testasipa hän samalla minutkin huijaamalla auton sammuneen risteykseen. Todellisuudessa ajokki olikin vain niin ihanan hiljainen. Kaupat tuli! 

Pian ajopelistä olikin jo takajousi katkennut, mutta eipä hätää – se korjattiin vielä kaupanpäällisiksi. Hyvä palvelu, ajattelin, mutta eipä tiennyt tyttö mitä kulman takana odotti.

Eräänä päivänä sitten kiehui yli niin autolla kuin omistajallaankin. Autoihin paremmin perehtynyt tutun tuttu kiirehti arvioimaan tilannetta. Uutiset eivät olleet hyviä, vaikka en heti niitä sisäistänytkään. Kaveri alkoi puhumaan mahdollisesta kansiremontista, joka blondin korvaan kuulosti vain pieneltä pintaremontilta. Harvinaista kyllä, olin väärässä – euroissa puhuttiin kuulemma tuhannesta tai parista. 

Sain hätäohjeita ensiavuksi, jäähdytysnestettä piti lisätä mahdollisimman usein. Opin siis itse aktiivisesti huolehtimaan ajokkini nesteytyksestä – ei ole varmasti joka naiselle itsestään selvää, mihin reikään jäähdytysnestettä laitetaan. Olin salaa hieman ylpeä.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan. Eipä aikaakaan, kun löysin itseni jälleen tien poskesta. Selasin auton ohjekirjaa, jossa käskettiin soittamaan lähimpään merkkihuoltoon. Siispä soitin omalle isälleni. Siinä räntäsateessa isukkia odotellessani selasin puhelinta ja näin sivupeilistä, kun perääni kurvasi ambulanssi valot vilkkuen. Kohta ikkunaan koputti ensihoitaja ja kysyi, onko kaikki kunnossa. Hämmentyneenä ja hieman nolona selvitin hänelle, että elvytystä tarvitsi lähinnä autoni. Joku aktiivinen kansalainen oli kuulemma hälyttänyt heidät paikalle, kun kuski oli nuokkunut ratissa tien poskessa. Well done! Ehkä nyt on viimein aika esittää julkiset kiitokset tälle henkilölle siitä, että olen edelleen (ja olisin myös ilman häntä) hengissä.

Lopulta pääsin hinattavaksi ja sain tilaisuuden harjoitella prinsessavilkutusta sivusta seuraajille ja luoda kontakteja ammatillisen oppilaitoksen autopuolelle, jonne kotteroni kärrättiin korjattavaksi. Oli vuorossa tuo tähtiin kirjoitettu kansiremontti. Loppusumma ei opiskelijatyönä onneksi ollut aivan niin tähtitieteellinen kuin povattiin.

Punainen paholainen kulki jälleen! Suunnitteilla oli vaatimattomasti reissu Saksaan eli autolla Helsinki-Vantaalle, mutta ensin piti hakea kaveri kyytiin matkan varrelta. Kaverin luo kaasuttaessani alkoi auton alta yhtäkkiä kuulua korvia huumaava KRRRIIIIIIIIÄÄÄHHHHHHH, joka pakotti ajamaan kiireesti tien sivuun. Nousin autosta ja kurkistin varovasti sen alle. Maata vasten lepäsi musta, höyryävä muovilevy, joka roikkui puoliksi irti auton pohjasta. Pohjapanssari, kuten myöhemmin opin.

Panssari onkin hyvin osuva termi, sillä se ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka revin ja riuhdoin. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ajaa hieman huomiota herättävän KRRRIIIIIIIIÄÄÄHHHHHHH-äänen saattelemana lähimmälle huoltoasemalle. Parkkipaikalta paniikkipuhelu kaverille, että MITVITNYT!!? Ikään kuin hän olisi sieltä omalta paikkakunnaltaan käsin voinut auttaa. Mutta sitten tapahtui jotain taivaalliseen ihmepelastumiseen verrattavaa. Juhlavaatteisiin pukeutunut iäkäs pariskunta tuli tiedustelemaan, tarvitsinko apua. Herrasmies kävi autostaan muovialustan, levitti sen tyynesti kotteroni eteen ja könysi juhlavermeissään tarkistamaan tilanteen. Hetken päästä hän kysyi, löytyisikö minulta saksia ja narua. Vähemmän tyynenä (lue: edelleen aivan paniikissa) etsin hänelle kaivatut tarvikkeet ja seurasin sormi suussa vierestä, kun mies solmi pohjapanssarin kiinni puskuriin somalla rusetilla.

Aloin jälleen uskoa ihmisten hyvyyteen.

Rusetti kesti hienosti koko matkan Joensuusta Helsinkiin ja takaisin. Koslani tosin esitteli muita erityispiirteitään. Joskus se tuppasi tekemään sellaiset tepposet, että avain vain iloisesti pyöri ympyrää lukossa, mutta lukko ei auennut. Saksasta palattuamme ja parkkipaikalle vihdoin ja viimein päästyämme (nousimme ensin vahingossa hotelleja kiertävään bussiin ja kiersimme kaikki hotellit ihan vain päästäksemme takaisin lähtöpisteeseen odottamaan oikeaa PARKKIPAIKALLE kulkevaa bussia – olisitte nähneet sen hotelleja kiertävän bussikuskin ilmeen, kun jatkettiin vielä viimeisen hotellin jälkeen ainoina matkustajina kyydissä), oli totta kai oikea aika pienelle avainjumpalle. Mikäpäs sen mukavampaa muutaman junamatkan, lentomatkan ja parin bussiseikkailun jälkeen kuin istua kotoisasti oman auton VIERESSÄ matkalaukkujen päällä odottamassa, milloin se päättäisi antautua, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa vielä viimeiset viisisataa kilometriä. Muutaman sesam aukenen ja vittu saatanan jälkeen aika koitti ja päästiin vihdoin lähtemään kotia kohti. Ja kyllä, päästiin todella kotiin asti.

Käänteisen pakopeliominaisuuden lisäksi autoni tyyppivika oli ahkera polttimoiden käräyttäminen, joten opin sekä ostamaan oikeanlaisia polttimoja että vaihtamaan sellaisen autooni. Isäni tarjosi minulle tästä hyvästä oluen – tunnen vieläkin ylpeyttä ja epäuskoa tätä muistellessa. Hyötyä oli niin pienistä käsistä kuin näppäristä sormista. Minusta olisi aivan hyvin voinut tulla myös taitava gynekologi!

Sitten kuvioihin astui nykyinen mieheni. Hän ei ollut järin vaikuttunut menopelistäni eikä myöskään siihen tekemistäni McGyver-ratkaisuista. Ensimmäisenä rakkauden tekonaan hän vaihtoi rautalangalla korjatut pyyhkijäsulat uusiin. Ei aikaakaan, kun hän jo kutsui kotteroani tuttavallisesti pölynimuriksi – kieltämättä se muistutti hieman punaista siivousvälinettäni. Onnekseni mieheni repertuaariin kuului taito korjata autoja. Pääsihän hän vielä tekemään koslaani remonttia ja pelastamaan minua myös tien varresta, johon tyssäsi matka hiihtoreissulle. (Oli muuten viimeinen kerta, kun lähdin ajamaan autoa monot jalassa.)

Lopulta aika (ja mieheni) alkoi olla kypsä auton vaihtamiselle. Kaikesta huolimatta hyvästit olivat hieman haikeat – paljon oli kertynyt yhteisiä kilometrejä seikkailuista ja muistoista puhumattakaan. Ja miten paljon pieni punainen paholaiseni oli opettanut minulle uutta! Ei käynyt elämä koskaan tylsäksi. Uusi menopelinikin on punainen, mutta paholaista siitä ei saa tekemälläkään. Sanotaan että suuret persoonat ovat usein hankalia. Joskus kaipaan sitä hankalaa tasaisen sijaan…

Categories
matkailu rentoutuminen Yleinen

Urheat Urpot Herajärven kierroksella

Tämä tarina kertoo pienen ja pullean apinasta polveutuvan sohvaperunan ja uljaan, sudesta polveutuvan valioyksilön seikkailusta. Matka suuntasi kansallismaisemiin Herajärven kierrokselle. Kyseinen kierroshan on tunnetusti yksi Suomen vaativimmista vaelluskohteista, josta on moni kokenut Lapin matkaaja lähtenyt kesken matkan taksilla pois (tämä on muuten fakta). Reitin varrelta löytyykin useampi paikka, mihin voit tilata itsellesi kyydin voimien loputtua. Vastaavaa maaston korkeuserojen vaihtelevuutta ei löydy juuri mistään päin Suomea. Atk:ta jos joku osaa selata, niin sieltä löytyy ohjeistusta kuinka kyseisen kierroksen voi suorittaa hengissä.

No mehän ei tunnetusti osata lukea, joten kamoja pakattiin reppuun edellisenä iltana ja samalla arvottiin Crocsien ja lenkkareiden soveltuvuutta reitille. Repulle tuli painoa vaatimattomat 26 kiloa, josta ainakin puolet oli tämän valioyksilön muonaa. Kuten suuret valloittajatkin (Kolumbus ja mitä näitä nyt on), myös Urpo valjasti orjan kantamaan kaiken.

Päivä 1

Matkaan startattiin perjantaiaamuna Kolin parkkipaikalta ja näin korona aikaa kun elämme, ei maisemahissikään ollut käytössä. Hintelä orja saikin esimakua tulevasta seikkailusta jo kiivetessään parkkipaikalta Ukko-Kolin huipulle. Tässä vaiheessa matkaa oli tullut 200 metriä ja nousua korkeussuunnassa 100 metriä. Ukko-Kolilta matka jatkui Ryläyksen vaarojen kautta aina Kiviniemeen. Kiviniemen luontotilan pehtoori osasi kertoa, ettei hänen 12 vuoden uransa aikana ainutkaan ranskanbulldoggi ole koko kierrosta kiertänyt, vaikkakin sen esi-isät ovat siellä aikoinaan eläneetkin. Kiviniemeen pystytimme teltan ja lepuutimme 22 kilometrin matkasta uupuneita tassuja.

Päivä 2

Aurinko nousee aikaisin aamulla, mutta me ei. Teltasta kömmittiin huonosti nukutun yön jälkeen 8 aikoihin aamulla ja yritettiin saada orjan kangistuneet jalat taas toiminta kuntoon. Ravitsevat aamupalat naamariin ja reppu selkään. Matka jatkui kohti eteläpään laavua, jonne saavuimmekin iltapäivällä. Tässä vaiheessa lippukuntamme oli saavuttanut puolivälin (30km). Eteläpäästä suuntasimme Pielisen rannoilla kulkevia harjuja pitkin kohti Rykinniemeä. Rykinniemen hiekkarannoille saavuttua matkaa oli päivälle kertynyt jälleen 22 kilometriä.

Ainainen valittaja, tuo reppua raahaava retkikuntamme vähemmän uljaita ulkomuotoja perinyt jäsen jatkoi valittamistaan väsymyksestä. Ei reppana uskaltanut sukkia heittää jalastaan, siinä pelossa että matka keskeytyisi rakkojen näkemisestä. Annettakoon anteeksi, saihan se teltan pystyyn (ei sen teltan, mitä te kuvittelette) ja valmisti maittavan ruuan ennen kuin kömmimme makuupussiin.

Päivä 3

Heräsimme neljän aikaan aamuyöstä joutsenten sulosointuihin. Retkikuntamme johtaja yritti haukkua nuo kovaääniset kaakattajat tiehensä teltan sisäpuolelta käsin. Orjan saatua suuren johtajan rauhoittamaan jatkoimme unia aamuseitsemään asti. Herättyämme työjuhta kiskoi kengät Buranan voimalla jalkoihinsa ja raahautui pihalle katsomaan aamun säätä. Sään ihmettely vaihtuikin äkkiä joutsenten ihmettelyyn, kun huomasimme pystyttäneemme pesämme 30 metrin päähän joutsenten pesästä. Se selventikin aamuöisen metelin (liekö bileitä pitivät).

Ravitsevan aamupalan, joutsenten haukkumisen ja leirin reppuun pakkaamisen jälkeen olikin aika siirtyä viimeiselle etapille. Rykinniemi-Koli. Reppua raahasi tuttuun tapaan laiska juhta ja tietä näytti tuo valtavalla itseluottamuksella varustettu Pariisin porsas. Siinä missä lippukuntamme johtaja juoksi vaarojen nousut ja laskut, repunkantaja laahusti keppejä apuna käyttäen hitaasti perästä. Iltapäivällä saavutimme tuon kukkulan, jota repunkantaja kutsuu Ukko-Koliksi, siis sen saman paikan mistä koko reissu alkoi. Johtajassako vika, kun ympyrää kierrämme?? Voiton merkiksi lippukuntamme johtaja nostettiin Leijonakuningasmaiseen tyyliin ja lausuttiin kuolemattomat sanat ”kaikki, mitä valo koskettaa on kuningaskuntaamme!”

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti!

Tässä vielä pari faktaa reissulta:

  • Herajärven kierroksen merkityn reitin pituus 61 km. Meille kertyi kolmen päivän aikana matkaa kaikkiaan 67 kilometriä. Leirissä liikkumiset mukaan luettuna.
  • Askelia otettiin kolmen päivän aikana 106 600 kappaletta!
  • Nousua kertyi 3175 metriä ja jos oikein ymmärsin niin tämähän tarkoitaisi pystysuoraa ylöspäin reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Viisaammat korjatkoon jos oon väärässä.
  • Keskimääräinen nopeus oli noin 25 minuuttia per kilometri. Ei ihme että johtaja meni edellä. Kertoo toki myös reitin vaativuudesta.
  • Ja todellakin retkikuntamme johtaja on kutsumanimeltään Urpo. Ette ikinä arvaa kuka sen keksi.

Categories
Yleinen

Yksikin pala on liikaa

Kuvan palapeli liittyy tapaukseen.
Kuvan palapeli liittyy tapaukseen.

Kyselin lapsilta, mitä toiveita heillä oli laiskan viikonloppupäivän vietosta. Eskarilainen halusi kuunnella Soturikissoja luureista ilman, että joutuu samalla siivoamaan (ilmainen vinkki!). Neljävuotias puolestaan kysyi, että koottaisiinko yhdessä hyllyllä jo jonkin aikaa odottanut 5oo palan TatuPatu-palapeli.

Se oli virhe.

Väittävät, että pienet lapset ovat herkkävaistoisia ja oppivat nopeasti lukemaan vanhempiaan. No jos näin, on, niin tämä meidän yksilömme vaikuttaisi saaneen niissä arpajaisissa rosvosektorin.

Olin harkitsevinani. Se on kyllä aika iso palapeli. Toisaalta, jos se on sinun toiveesi, niin totta kai, kyllähän äiti voi auttaa. Vietetään yhteistä laatuaikaa. Samalla nyppäisin olaltani sen pienen terveen järjen äänen, joka yritti vikistä, että jospa kuitenkin se 50 palan Frozen riittäisi? Sitä paitsi ihan sama. Jos sille tielle lähdetään, niin alkoholistille riittää yksi paukku ja minä pääsen vauhtiin vaikka Pikku Myyn ensipalapelistä.

Pyhät palapelisäännöstöt velvoittavat kulkemaan tiettyjen alkurituaalien läpi. Ensi palat lajitellaan: reunapalat, taivaspalat, muut mielenkiintoiset kokonaisuudet ja sitten se yksi epämääräinen kasa niille, joille ei parempaakaan pinoa löydy. Yhtään palaa ei ole lupa yhdistää ennen kuin tämä tärkeä valmisteluvaihe on suoritettu.

Lajittelimme paloja hyvässä yhteisymmärryksessä hetken, kunnes neitokaisen katse alkoi harhailla. Pian tämän jälkeen alkoi huijaaminen: tinttara yritti sovitella yhteen osasia lajitelluista pinoista. Onneksi sain kiinni, ennen kuin vahinkoa pääsi tapahtumaan. Huomasin myös, että reunapalojen tunnistaminen ei saavuttanut aivan vaadittuja standardeja ja siksi jouduin käymään läpi myös hänen lajittelemansa palat. Aikaahan siihen meni, mutta ainakin palapelihenget olivat tyytyväisiä, kun kaikki alkurituaalit suoritettiin sillä pieteetillä, jota lajin harrastaminen vaatii.

Viimein päästiin seuraavaan välttämättömään vaiheeseen, eli reunojen kokoamiseen. Hätistin pois eskarilaisen, joka yritti koota violettimekkoista turistia palapelin keskellä. Eikös sinulla ollut se Soturikissat? Tämä on nyt kuule pienemmän siskon oma juttu, ei saa tulla säätämään.

Ohjasin muutaman helpon palan lapselle ja katsoin, miten hän sommitteli niitä yhteen suurella hartaudella. Voi miten suloista! Mutta huomaathan, että bikinirouva seisoo Tatun vasemmalla puolella ja tuo raitapala on selvästi ravintolan markiisia. Tästä tämä lähtee syntymään! Kylläpä meillä on mukavaa. Ja minä kun pelkäsin, että en osaisi olla aikuinen.

– Eieieieieiei! Pinoja ei saa sotkea! Ihan sama, vaikka olisit vain metrin mittainen, pöytään ei nojata niin, että lajitellut palat menevät sekaisin. Tai siis – tässä kulta, haluatko laittaa tämän Tatu-palan paikalleen? Mieti ihan rauhassa, äiti tekee sillä välin nämä reunat loppuun.

Isäukko manaili aikoinaan korttipeleissä, että tällaista se pelaaminen on, kun vastustajat toimivat turistiluokassa, täysin mahdotonta ennustaa siirtoja minkään logiikan mukaan. Ja ihan oikeassa olikin. Alle kymmenvuotiaana hyvä kun säännöt muistin, kortteja en todellakaan laskenut. Sitä paitsi veli väitti aivan päinvastaista: oli tunnistanut hienostuneen taktiikkani ja nimesi sen kuvaavasti nimellä ”pakokauhuinen orava”. Jotain kertoo voittamisen innosta sekin, että isä kirjoitti oman nimensä kohdalle sarakkeeseen ”King”. Niin tai näin, tietynlainen (maaninen) peliin heittäytyminen mahtaa kulkea suvussa, vaikkakin koen saaneeni asian hallintaan.

– Ei sinne! Asfalttimiehen palat ovat jo oikealla kohdalla. Ei niitä saa liikuttaa! Ja älä kuvittelekaan siirtäväsi sitä palapeliä tai et katso Pipsa Possua kuukauteen. Tai siis… jospa seuraisit tuosta sohvalta, kun tämä taitaa olla vähän vaikea? Laitetaanko Pipsa Possu pyörimään?

– Ei kun oikeasti, sormet pois.

Hämärästi muistelen, että murisin ja näytin hampaitani.

Määrättömän ajan jälkeen nostan lasittuneen katseen lähes valmiista palapelistä ja käyn onkimassa vastahakoisen lapsen leikeistään.  

– Tulehan laittamaan viimeinen pala paikalleen, eikös tämä ollut meidän juttu?

Kylläpä meillä olikin mukavaa. Näillä näytöillä lapset kippaavat minut vanhainkotiin heti, kun ensimmäiset dementian oireet ilmestyvät. Onneksi palapelit pitävät tutkitusti virkeänä, joten saan muutaman vuoden lisäaikaa.

Vippe

Categories
Yleinen

Itsensä huijaamista

Ihminen on tyhmin olento, kuuluu monesti sanottavan. Se pikku perkele rotuna aina välillä yllättää, käy kuussa ja keksii lääkkeitä viruksiin. Kuitenkin se palaa aina juurilleen, vanhaan totuttuun turvalliseen kaavaan. Sen kaavan ei tarvitse olla hyvä tai toimiva. Mutta joka vuosi Ihminen palaa siihen tuttuun toimintaan. Esimerkkejä on tuhansia, mutta joulun alla tulee niistä vain yksi väkisin mieleen.

Joka vuosi mietit, että olisipa ihana vuokrata jouluksi mökki erämaasta, ottaa vain tarpeellinen määrä ruokaa ja viihdykkeeksi lautapelejä ja korttipakka. Siellä hiljaisuudessa ja luonnosta nauttiessa voisi nauraa kaikille niille kanssaveljille, jotka kauppakeskuksen kassajonossa ovat jonottaneet jo puoli tuntia ja muistavat, että se perkeleen sinappi jäi. Voisi nauraa partaansa niille aattoaamuna havahtuville ihmisille, jotka muistavat kummilapsiensa olemassaolon ja ryntäävät vielä pikaisille joululahjaostoksille. Itse istuisi vanhassa hirsisaunassa ja ainut ääni olisi kiukaan pesässä lepattava tuli. Välillä havahtuisi omaan hörähdykseensä, kun nauraisi niille idiooteille. 

Kuten kaikissa tarinoissa on tässäkin mutta. Mutta, tämän joulutoiveen muistat vasta silloin, kun siinä kauppakeskuksen jonossa havahdut taas kerran, että onkohan rusinat ja sinapit ostettu. Jo kaksi päivää ennen joulua stressitaso hipoo huippuaan ja mietit, mitä kaikkea vielä voisit ostaa joulupöytään. Ajat ympäri kaupunkia etsimässä jotain lahjaa, jota ei löydy vaikka kuinka ajat korttelirallia.

Erämaajoulu muistuu mieleen, kun kaikki ovat taas aattona syöneet itsensä kipeäksi ja miettivät, onko kaikki ylenpalttinen ruoka tarpeen. Kun lapset avaavat lahjoja ja leluja tulee taas niin jumalaton kasa, että joudut ostamaan taas kerran isomman leluhyllyn. Kun kaikilla aikuisilla stressitaso on niin korkealla, että se yhdessäolo ja toisista nauttiminen on vihoviimeinen ajatus. Silloin käy taas mielessä, jos ensi vuonna varaisi pienen mökin erämaasta…

Ihminen on tyhmä ja tulee aina olemaan. Siispä täytän viinilasini ja rupean katsomaan ensi jouluksi lapsille mieluisia lahjoja ja uusia kakkureseptejä, että ensi joulunakin on ihmisen paha olla.

Holomi

Categories
Yleinen

Miltä nyt tuntuu?

…äääääääÄÄÄÄÄäääääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Vaikuttaa siltä, että meillä on tässä kauden ennätyssuoritus. Kaksivuotias on huutanut keuhkojen täydeltä jo useamman minuutin. Suoritukselle omistautuminen hipoo ammattilaistasoa ja harkitsen taaperon ilmoittamista kansainvälisiin kisoihin.

Tällä suoritustasolla raivo pidetään sormia kihelmöivällä intensiteettitasolla ainoastaan loputtomalla tahdonvoimalla. Lasta on loukattu. Eikä vain loukattu, vaan nolattu, nöyryytetty ja häpäisty. Viaton pieni taimi on kohdannut huutavan vääryyden ja kertoo sen koko maailmalle huutaen.

…äääääääÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Valittu tekniikka on selvästi klassista koulukuntaa. Suoritukseen on lähdetty virittyneessä t-paidassa ja puoli täydessä vaipassa, jossa haalennut pissi on enää imukykyinen muisto. Loukkaantumisen performanssi suoritetaan maassa kieriskellen satunnaisista potkuista vauhtia hakien. Töppöjalat sätkivät sinne tänne, joten katsomon kannattaa pitää varansa.

äääääääÄÄÄÄÄäääääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Kyyneleet ja räkä valuvat pitkin kasvoja kohdaten jossain leuan tietämillä. Pienillä poskilla aikaan saatu liisterimäinen massa levitellään seuraavassa vaiheessa käsiin ja tämän jälkeen mahdollisuuksien mukaan kaikkiin lähellä oleviin tekstiileihin. Lisäpisteitä saadaan kohteista, joita ei voi laittaa pesukoneeseen.

…äääääääÄÄÄÄÄäääääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Käsittämätön keskittymiskyky. Lapsi päästää äänekkään pierun, joka sutkuttaa menemään kuin suuremman kaliiberin perämoottori. Tämä ei kuitenkaan vaikuta suoritukseen millään tavalla. Millä fysiikan kaavalla lasketaan takaliston ilmavirran antama lisäpotku kierähdykseen? Meneekö tämä dopingin puolelle?

Mutta nyt.. hss!… kierähdys pysähtyy kylkiasentoon ja käsi ojentuu koskettamaan ilmassa leijailevia pölyhiukkasia. Silmissä on samanlainen katse kuin isosiskolla silloin, kun taivaalta sataa uutta lunta. Hetken hurmioitunut tuijotus ja hiljaisuus, jonka rikkoo vain nikotteleva henkäisy.  Voisiko se olla? Hiivin varovasti lähemmäksi.

…..…….iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii S iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii………

Ovelaa. Nyt otettiin käyttöön pelikirjan kohta 6 b: sivuuta tiukkis ja vetoa siihen nallemaiseen pehmoon, joka antaa kaiken aina periksi.

Hyytymisen sijaan suoritus viedäänkin uudelle tasolle. Loukkaukselle, nöyryytykselle, häpäisylle ja maailmaa koskettavalle huutavalle vääryydelle haetaan kaikkea muuta kuin puolueeton todistaja.

Yritän näyttää viattomalta. Yritys on kuitenkin toivoton, kun jaloissa pyörii punanaamainen, räkäposkinen ja todennäköisesti vatsavaivainen pieni peikko, joka sulavasti kieriskelyn lomassa puhkaisee nenänpäähän ilmestyneen vaikuttavan räkäkuplan ja nuolaisee sormeaan. Kuka voisi vastustaa?

äääääääÄÄÄÄÄäääääääääääÄÄÄÄÄÄäääääääääÄÄÄÄÄääää….

Okei, okei, oikei! Teppo Helinä saa tulla ruokapöytään. Ilmoitetaan se saman tien väestörekisterikeskukseen ja adoptoidaan perheeseen. Lisään sen testamenttiin ja rakennutan oman huoneen, josta on liukumäki ulos. Maksan jopa vääjäämättömän leikkauksen, jos vain löydät jostain sairaalan, joka operoi identiteetiltään hämmentyneitä pehmosauruksia.

Kunhan. Vain. Lopetat. Huutamisen.

…äääääääääääÄÄÄÄÄäääääääääääääääää.

Rata yksi. Äiti tarvitsee paukun. Ihan sama lasketaanko se dopingiksi.

Vippe

Categories
Yleinen

Asiakaspalvelija ahdingossa

Miehistä näkökulmaa vierailevalta nuorelta kirjoittajalta!

Monia ihmisiä keskuudessamme puhuttaa työhyvinvointi ja syystäkin. Se on tärkeää, oli työ mikä tahansa. Jokaisen tulisi nauttia omasta työstään, tai edes jossain määrin pitää siitä. Hyvin surullista on se, että jopa kaupoissa käynti saattaa vaikuttaa sinun henkilökohtaisen päiväsi kulkuun. Esimerkiksi kun työhönsä pillastuneet asiakaspalvelijat purkavat ärsyyntyneisyytensä juuri sinuun. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää mistä tällainen käytös johtuu, joten antakaa heille hieman siimaa. Syitä on monenlaisia.

Itse näin baarityöntekijänä joudun tällaisiin tilanteisiin valitettavan usein, siis olemaan ärsyyntynyt ja ehkä tartuttamaan vihaisuuteni muihin. En tietenkään pyri siihen, mutta kun kerron syyn, luulen, että jokainen antaa sympatiapisteensä minulle. Ainakin toivottavasti. Baarityössä asiakkaat ovat usein hyvin tyyliteltyjä, kukapa lähtisikään viinille aivan sekaisilla hiuksilla ja epätyylikkäillä collegehousuilla. Nytkun tuli puheeksi, niin aika monet harrastavat sitäkin, mutta näin matemaattisin termein 80% asiakkaista on hyvin laitettuja. Miehillä on hienot vaatteet, pari suihkausta parasta parfyymia kaulalla ja hiuksiin on käytetty enemmän aikaa, kuin minulle on annettu tämän tekstin kirjoittamista varten.

Sama koskee tietysti naisia, luultavasti vain vielä suuremmassa mittakaavassa. Naisten meikit, hiusten suoristaminen ja ne vaatteet. Vaatteet myötäilevät kropan jokaista muotoa. Jokaisen miehen korvaan tämä luultavasti kuulostaa paratiisilta, jossa silmänruokaa on loputtomiin, mutta paratiisi se ei ole. Muistakaa, että olen siinä tilanteessa töissä. Jos alkaisin puhelinnumeroita kysellä, niin mitä luultavammin työnantajani heittäisi minut niskaperseotteella ulos vedoten epäsoveliaaseen työkäytökseen. Toisin sanoen ainoa asia, mikä minulle heistä jää on muisto. Ei mitään muuta.

Tämä väliinpitämättömyyden pakko tyydyttävän näköisiä asiakkaita kohtaan ei kuitenkaan ole suurin syy siihen, mikä siellä töissä masentaa. En voi missään määrin sanoa, että naispuoliset työkaverini eivät tyydytä silmääni millään tavalla. Sieltähän se suurin vitutus syntyy. Kun työkaveri pyörii ympärilläni ja pyllistelee nostellen tavaroita alimmalta hyllyltä, saattaa hikipisara juolahtaa otsalle jostain muusta syystä kuin kiireestä.

Tätä jatkuu viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia. Et missään vaiheessa voi tehdä asialle mitään, ettei yhteishenki työpaikalla murennu. Luojalle kiitos, että töitä tehdessä naiset eivät tälläydy ihan yhtälailla kuin viihteellä ollessaan. On ne mustat ohkaiset legginsit silti kivan näköiset, varsinkin heidän nostellessaan tavaroita alimmaiselta hyllyltä, unohtamatta sitä ruusunpunaista kapeaa kangasta mikä kuultaa legginsien lävitse.

Yhteenvetona pyytäisin teitä kaikkia antamaan kaikille asiakaspalvelijoille armoa. Jos joskus huomaat, että asiakaspalvelijalla ei ole kaikista paras päivä, muista, että syy voi olla näinkin painava.

Kala-Jarkko

Categories
Yleinen

Armoitettu vessarauha

– Mikä siellä oikein rapisee? Vieläkö sulla menee kauan? Huhuu!

Se oli hetki, kun elämäni muuttui.

Minä, omaan napaansa tapittava opiskelijatyttö olin tavannut elämäni miehen vajaa vuosi sitten ja nyt olin tutustumassa uusperhearjen vähemmän tunnettuun puoleen. Kolmevuotias lapsipuoleni makasi vessan oven ulkopuolella ja kuunteli suurella hartaudella vessakäyntini ääniä. Minä, pahasti järkyttyneenä, yritin hoitaa lirutteluni ja rapisteluni niin hiljaa kuin mahdollista. Rehellisestä pierusta ei voinut puhuakaan. Tämä oli pahempaa kuin ensitreffeillä!

Ajattelemattomuuttani olin sulkenut oven. Nyt toki ymmärrän, että lapsien laumakäyttäytymiseen kuuluu vessakokemusten läheinen jakaminen ja on suorastaan julmaa kieltää heiltä tämä lämmin yhteinen kokemus.

Ensisäikähdyksen jälkeen lanseerasin termin vessarauha. Jos jossain, niin vessassa pitää saada olla yksin. Minä halusin paukutella rauhassa, eikä kenenkään tarvinnut tietää, olinko toimittamassa ykkös- vai kakkostyypin hätää. Suhteeni – mieheen tai lapsiin – ei ollut vielä tällä tasolla!

Lienee sanomattakin selvää, että yrityksilleni lähinnä naurettiin. Vessarauha menestyi yhtä hyvin kuin toiveeni, että minun henkilökohtaiset tavarani jätettäisiin rauhaan. Sain jatkossakin vessaseuraa, luentomuistiinpanoihini piirreltiin ja joka kerta lähtiessäni ulos sain käyttää 20 minuuttia kännykkäni etsiskelyyn.

Vessarauha on ollut kadoksissa siitä lähtien. Henkilökohtainen tila on jotain, josta olen joskus ehkä kuullut.

13 vuotta myöhemmin olen täysinoppinut. Teini-ikäiset lapsipuoleni eivät onneksi enää ahtaudu vessaan mukaan, mutta alusta asti itse tuotetut jälkeläiseni pitävät huolen siitä, etten ole ikinä yksinäinen. Onnistuneen suorituksen jälkeen kaksivuotias tarkistaa työn jäljen ja kehuu minua taitavaksi, kun taas neljävuotias vaatii halauksen ja pohdiskelee, mahtoiko olla löysä kakka.

He eivät ole kuulletkaan sanaa vessarauha.

Joskus hetkellisessä mielenhäiriössä yritän hiipiä vessaan yksin kirja kainalossa. Lapset voivat olla täydellisen uppoutuneina kotileikkiin. Lapsi on juuri nukuttamassa vauvaansa päivän kuudensille unille, kun silmiin tulee poissaoleva katse, selkä oikenee ja hän tutkaa tilanteen nanosekunnin nopeudella. Pian kodinhoitohuoneen ovi narisee ja tumma hahmo piirtyy suihkuhuoneen lasiovea vasten. Sormet kurottuvat oven alta ja hamuavat otetta alareunasta…

– Äiti!

Mainitsinko, että siinä #¤%#;n ovessa ei ole lukkoa?

Vippe