Categories
Yleinen

Kerro kerro kannunen, ken on kaikkein tukkoisin

Hieroin hellästi ja esitin kolme toivomusta ennen toimenpidettä. Että kohtelisit kauniisti, ettet runtelisi reikiäni tai kastelisi kupeitani. Paljoa en mielestäni pyytänyt.

Teki mieli hyppiä, pomppia ja tuulettaa, vaikkei voimat riittäneetkään. Sain nimittäin viiden viikon sairastamisen jälkeen vihdoin ja viimein apua valkotakkisilta. Lääkäri suositteli antibioottikuuria, lepoa ja nenäkannua. Koska nenäkannu oli miehelleni ja parille ystävälleni jumalasta seuraava, päätin ottaa kannua sarvesta ja kokeilla röörien rassausta.

Kokeiluajankohta ei välttämättä ollut paras mahdollinen, sillä hermot olivat jo valmiiksi riekaleina. Viimeisen puoli tuntia olin noukkinut kahvinporoja tiskiaaltaasta ja sukanpohjista, sillä olin onnistunut keittämään kahvit pitkin pöytää.

Sitä ennen olin pyörittänyt punajuurishowta samalla kun olin vahtinut kahta nelivuotiasta ikkunasta. Kaikki alkoi siitä, kun ajattelin raastaa kuorimani punajuuret Tupperwaren kätevässä käsisilppurissa. Ensimmäinen erä meni supsakkaasti silpuksi, mutta toinen satsi alkoi kanittaa koneessa. Kävin nopeasti kurkkaamassa pihalla leikkiviä lapsia ja työnsin sitten masiinan haarojeni väliin -tekniikan voi aina korvata voimalla ja väkivallalla. Pyöritin ja paukutin, mutta kone oli ja pysyi jumissa. Ei auttanut kuin tökittää sormella terässä jumissa olevia palasia. Koska silppurissa oli liikaa matskua, päädyin nostelemaan punajuuret takaisin kulhoon. Ryttyilevä palanen irtosi, mutta kädet, pöytä ja lattia värjäytyivät punaisiksi. Sitten pitikin jo juosta ulko-ovelle tihulaisia tiiraamaan. Oven avattuani totesin, että myös kuisti oli saanut uutta väriä pintaan, sillä neidit olivat löytäneet jostakin katuliidut.

Pikkuvikoja, mietin rynnätessäni takaisin keittiöön ja ladatessani kolmannen satsin raastimeen. Kohta kanitti taas.

– Vittu! huusin kun mies käveli keittiöön.

Mies katsoi ilmettäni, keittiön lattiaa ja haarojeni välissä pilkottavaa masiinaa ja alkoi ottaa valokuvaa. Pian tajusin, että se oli video, joka pyöri.

– Voi jumalauta laita se pois!

– Saanko kysyä miksi rouva raastaa käsin, kun meillä olisi koneitakin tuohon tarkoitukseen.

– No rupeepa ettimään niitä tuolta ruokakomerosta, ei tiiä mikä osa kuuluu mihinkin. Nopeempaa käsin jyskyttää menemään kuin kaksi tuntia etsiä puuttuvaa palasta.

– Oisit kysyny! mies pudisteli päätään.

Samassa kävi ulko-ovi ja neidit neljä vee astelivat sisään.

– Mitä tuo on? kysyi siskon tyttö osoittaen punaista lattiaa.

– Onko se velta? kysyi toinen.

– Punajuurta.

Pian hinkkasin hiestä märkänä punertunutta lattiaa, sitten tuolia ja pöytää ja lopuksi punaisia käsiä. Ei välttämättä sitä lepoa, mitä lääkäri oli määrännyt.

– Pyyhkimään! kuului vessasta.

Ja sitten hinkkasinkin kakkaa.

Jotta saisin ruumiini kaipaamaa lepoa, yritin huilia hetken sohvalla. Asento kuitenkin oksetti eikä rentouttanut millään tasolla, sillä olin ostanut torista liian pienen sohvan. (Näytti kuvassa isommalta, mutta ei mennä vieläkään siihen.)

Päätin nousta sohvalta, selättää tautini ja kokeilla nenäkannua. Pyysin miestä näyttämään mallia kannun oikeaoppiseen käyttöön. Katsoin kun hän valutti oikean lämpöisen veden kannuun, mittasi ja sekoitti merisuolan veteen ja työnsi sitten kannun nätisti nenäänsä. Molemmat sieraimet puhdistuivat tuossa tuokiossa. Hän sai kaiken näyttämään helpolta – perhosenkevyeltä ja pumpulinpehmeältä puhdistumisriitiltä.

Sitten olikin minun vuoroni.

Tein kaiken kuten pitikin. 

Mutta voin kertoa, ettei mennyt ihan niin kuin piti.

Kun kallistin päätäni ja aloin tunkea tavaraa nokkaani, osa kannun sisällöstä valui naamalle, osa suusta suoraan paidalle ja puolet suoraan nieluun. Osa vedestä soljui ulos siitä kannun reiästä mistä sitä täytetään niin että paita oli tisseihin asti umpimärkä. Tukka valui suolavettä, naama tursusi mustaa levinnyttä meikkiä ja erinäisiä erivärisiä eritteitä, silmässä kirveli suola ja kyyneleet.

Ainut reikä, mistä vettä ei virrannut, oli sierain. 

Kun nostin katseeni peiliin, silmiini tuijotti tönkkösuolatun telkän ja kymmenen päivää dokanneen uivelon risteytys. Peili näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu naakka.

Mies avasi vessan oven ja löysi minut itkevänä lavuaarin reunalta.

– Näyttää siltä, että tilanne on eskaloitunut, hän totesi hymyään pidätellen.

– Mikään ei onnistu!!! Mie en parane tästä koskaan, itkin ja uikutin.

– Voitko googlata suolan yliannostuksen riskit? jatkoin nyyhkien.

– No niiiiiiin, rauhoitutaaaaanpas, mies lohdutteli puhumalla pitkillä sanoilla ja hieroen selkää pyörivin liikkein (siitä tulisi loistava hätäkeskuspäivystäjä yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen).

– Ota tästäkin video! parahdin.

– No en ota.

– Seuraava, joka suosittelee nenäkannua, voi vetää kannun käteensä ja tehdä itselleen suolihuuhtelun!!! huusin.

Vessan ovelle alkoi muodostua jonoa. Isoin ja keskimmäinen kurkkivat uteliaina isänsä selän takaa äidin järjestämää ohjelmanumeroa, ja pienin vilahti vessaan.

– Miksi äiti on NIIN MÄLKÄ??

Illalla puimme kokemusta miehen kanssa saunan lauteilla.

– Sori kun nauroin, kun avasin vessan oven, ukko aloitti.

– No ei tälle voi kuin nauraa, vaikka aluksi itketti. Ja ehkä se punajuuriperformanssi ei ollu se kaikkein paras keissi siihen alle, virkoin.

– Joo asenne oli jo lähdössä vähän huono, mies pähkäili.

– Mutta tein lääkärin ohjeiden mukaan, otin ensin Duactia tukkoisuuden poistamiseen ja sitten käytin kannua. Apteekin täti muuten sano, että sitä Duactia ei kannata yötä vasten laittaa. Voi tulla painajaisia, mainitsin.

– Aika pitkäaikainen käyttö pitää nenäsuihkeella olla, että tulee painajaisia, mies virkkoi.

– Se Duact on nieltävä kapseli, huomautin.

– Ai, no mikset työntäny Canestenia nenään? mies kysyi.

– Emätinpuikkoa?

Räjähdimme nauramaan.

– Siis Otrivinia, miksköhän aina sekotan ne? mies hekotti punaisena.

Kun lähdin jäähylle, todistin kuinka pienin leikki ammeessa Pipsa Possulla ja työnsi sille kannua nenään.

Lapsi purkamassa traumojaan.

Seuraavana aamuna ajattelin kesyttää perkeleeni uudestaan, joten kääriydyin kauttaaltani isoon pyyhkeeseen ja suuntasin tarmokkaasti vessaan.

En tiedä mitä tein väärin, mutta pian olin taas umpimärkä. Enkä tiedä kumpi mätti – asenne vai asento.

Koska touhuni olivat jälleen herättäneet yleisön mielenkiinnon, kuulin pian selkäni takaa miehen virnuilevan äänen:

– Jotenkin puuttuu tuo draaman kaari minun tekemisestä.

Koska en aikonut luovuttaa, kokeilin kannua jälleen illalla. Kohta todistin peilistä, kun vesi virtasi kauniilla kaarella sieraimesta silmälasin sankaan ja siitä altaaseen.

– Tuu kattoo! Tää voi virrata näinkin!! hihkaisin ukolle ylpeänä.

Kun kannu alkoi jotenkuten pelittää ja tehdä yhteistyötä viidennentoista yrityksen jälkeen, olimmekin jo seuraavan kriisin äärellä. Mutta siitä lisää seuraavassa jaksossa.

Alku aina hankalaa, lopussa sarvi seisoo.
Categories
arki kaaos keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Häpeällinen kotihäpeä

(Julkaistu ensimmäisen kerran 27.10.2021)

Ei meidän koti. Mutta voisi olla.

Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota,  imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”. 

 Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni  ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna  kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt. 

Tervetuloa! Kyllä käy! 

Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.

Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.

“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan. 

Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle. 

Hampaita harjatessani havaitsin peilissä hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten käden voivat laskea ne, jotka eivät aina heti välittömästi tahnapisaroita pese pois. (Ne, jotka pyyhkivät, voivat pitää kättä edelleen ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)

Hymyillessäni pilkulliselle peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus! 

Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku olemme nämä kaikki kokeilleet.

Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”

Vaikka siisteyden tavoittelu tai sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jäävät kakkosiksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.

Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi.  En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?

Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla.  Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää? 

Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.

Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.

Lisää häpeällisiä juttuja: Häpeällinen autohäpeä: Hienohousuinen mies ja hedelmä hanurissa sekä totta kai Autohäpeää pois pesemässä. Äläkä unohda Noloja hetkiä (n)outopisteellä!

Categories
koulu perhe teinit Yleinen

Kuka osaa kuukaudet? – oppivelvollisen uudet haasteet

Energiakriisin, talouskriisin, ilmastokriisin ja terveydenhuoltokriisin (vain muutamia mainitakseni) lisäksi käsillä on myös koulutuskriisi. Pisa-tulokset ovat kotimaamme kohdalla karua luettavaa. Lastemme taitotaso liukuu koko ajan alemmas. Vielä viisitoista vuotta sitten Suomi keikkui tuloslistan kärjessä.

Mitä on tapahtunut?!

Asiantuntijat toteavat asian olevan vaikea ja moniselitteinen. Ei ole rahaa, ei opettajia, ei motivaatiota, ei lapsilla eikä opettajilla. Koulupahoinvointia sen sijaan löytyy, lapsilla ja opettajilla… ja lista jatkuu.

Asiantuntijalausunnot ovat huomattavasti monisanaisemmat kuin kokemusasiantuntijani toteamus. 

“Mitä koulussa tänään?”

“Ei mitään.”

“Kai te nyt jotain teitte?”

“Ei.”

“Kai teidän jotain piti tehdä?”

“En tiiä.”

Ongelma ei ole ehkä niinkään siinä, mitä koulussa on tapahtunut kuin siinä, mitä siellä ei tapahdu.

Yksi selittävä tekijä Suomen ohi Pisa-tuloksissa vilahtaneen Viron voittokulussa on nimittäin opettajavetoinen opetus (yleisen yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi) kerrotaan selvityksessä. Varsin mahdollista, että opettajalla voisi olla tehokkaampi lähestymistapa oppimiseen kuin murrosikäisellä.

Eikös Virossa ollut muitakin innovatiivisia ratkaisuja? Kuten kännyköiden kieltäminen tunneilla…?

Toisessa artikkelissa mainitaan, että vähentynyt viihdelukeminen on linjassa heikentyneiden oppimisvalmiuksien kanssa. Täysin samaa mieltä! Lukemista harrastavilla arvosanat ovat järjestään korkeammat. Ulkoaopetteleminenkin kuulemma sujuvoittaisi tekemistä. 

Kehittäisi se ainakin muistia, joka nykynuorilla on kovin lyhyt. Kun teiniltä kysyy, mitä ruokaa koulussa oli, ei lapsiraukka enää neljän aikaan sitä muista. Mutta annas olla, kun kuorit, pilkot, raastat, vatkaat, keität ja haudutat lapsille einestä päivän päätteeksi, niin eikös vaan uivelon muisti palaa siinä vaiheessa kun soppa on lautasella.

“Meillä oli tätä tänään koulussa.” 

Itse kyllä aina muistan, mitä olen syönyt. Sen sijaan se, mitä olin juuri tekemässä ja minne menossa, voi olla hyvinkin hankala palauttaa mieleen.

Jotain tälle rapautuvalle koulutukselle pitäis tehdä, mutta mitä? Instagramissa käyttäjä kolmiportainentuki on avannut keskustelun mahdollisista ratkaisuehdotuksista, joihin suosittelen tutustumaan. Epäilen vahvasti, että kommenttien takana on ihan oikeita opettajia… Niitä, joilla on käytännön kokemusta sekä opettajien työhyvinvoinnista että oppilaiden koulupahoinvoinnista. 

Onneksi omat lapseni eivät vaikuta uupuneilta tai ahdistuneilta koulun takia. Enemmän stressiä tuntuu aiheuttavan vittumainen mutsi, joka säännöllisesti kyselee, mitä yhteishakulomakkeeseen voisi kirjoitella. Koulunkäynnin vahtimisen olen luovuttanut ryhmänohjaajalle. On ne niin paljon pätevämpiä ja paremmissa väleissä teinin kanssa.

Nyt sain kuitenkin sätkyn, kun vilkaisin masokistisesti Wilmasta lapseni koulusuorituksia.

“Mitä helvettiä! 4+ ruotsista!”

“Elä nyt. Se oli luokan kolmanneks paras.”

Mitä?!?! Täysin vastaansanomaton argumentti… 

Koska jotain oli tehtävä, aloin heti kuulustella lapseltani kaikkea sitä, mitä muistelin peruskoulun ruotsissa olleen. Jännä, että konsukiepret ja deglinaatiot ovat ikimuistissa, mutta jokapäiväisen suomen kielen perussanasto tuppaa katoamaan… 

(Tässä myös pitäisi olla ruotsinkielinen lause ja lapseni käännös, mutta en enää kuolemaksenikaan muista sitä. Siksipä saatte tyytyä retroversioon kultaiselta kasarilta, kun anoppi kuulusteli lapseni isältä läksyjä hyvinkin samantyylisessä tilanteessa.)

“How many windows?”

“Koira meni ikkunasta?”

Ruotsia ei kuulemma kannattanut opiskella, koska A, sitä ei tarvita koskaan ja B, sitä on mahdotonta oppia.

Eikun perustelut paranee!

Vaikka lapseni oli selkeästi perinyt isältään koulunkäyntiin vaikuttavan geenin, koin aavistuksen syyllisyyttä. Sopivalla kannustuksella lapsen olisi ehkä saanut innostumaan koulunkäynnistä. Mutta senkin olin sössinyt. Hesarin artikkelissa En minä kuitenkaan osaa! (HS 10.1.2023) vihjattiin, että sopiva kannustus saa lapsen luottamaan itseensä ja siihen, että harjoittelemalla oppii. Liiat vaatimukset taas saavat pelkäämään epäonnistumista, joka on luonnollinen osa oppimisprosessia ja ylenpalttinen koulumenestyksen painottaminen saa tietyn temperamenttiset lapset yrittämään enemmän, mutta toiset taas lamaantuvat eivätkä viitsi edes yrittää. 

Arvata saattaa kumpaa temperamenttia omat kupeitteni hedelmät ovat.

Jos jotain olen tehnyt oikein, olen ainakin näyttänyt mallia epäonnistumisista ja niistä selviämisestä. Ekasta mokasta ei kannattaa luovuttaa. Kymmenennen kohdalla voi jo harkita. Joten en luovuttanut nytkään teinin tenttaamista. Arvelin, että oli hyvä lopettaa onnistumisen kokemukseen.

“Osaatko ilmansuuntia?”

“Joo, joo. pohjonen, itä, etelä, lohja-”

“Lohja?!”

Teiniäkin nauratti, kun räimme isänsä kanssa kahveja rinnuksille. 

“Niitä southwest ja northeast nii ne mie kyllä osaan. Oli Fortnitessa.”

“Entäs kuukaudet?”

“Tammi, helmi, maalis, huhti…touko?…kesä…elo, syys, loka, marras ja joulu.”

“Yks jäi. Heinä.”

“Sepä on turha kuukausi.”

“En edes uskalla kysyä osaatko enkuks.”

“Joo, ei kannata.”

“Osaatko viikonpäivät? Suomeks.”

“Tottakai: tammikuu….”

Eipä sillä. Ei täysi-ikäinen kaverikaan tunnistanut naapurimaan lippua. Sitä, jossa on keltainen risti sinisellä pohjalla. 

“Siis, kyllä mie oon tän nähnyt… en mie muista?!”

Äitinä oloni on kahtiajakoinen. Olen enemmän kuin iloinen, että lapseni todennäköisesti eivät tule sairastumaan uupumukseen vaan osaavat ottaa rennosti. Mutta ei siitä varmaan haittaa olisi, jos yhteishakulomakkeessa olisi vaihtoehtona eskarin kertaus.

Lähteet:

En minä kuitenkaan osaa! (10.1.2023)

Loula, Pihla: Oppimistulokset romahtavat, eikä kukaan tunnu tietävän miksi – Mitä kouluissa on tapahtunut? (12.1.2023)

Puttonen, Mikko (2022): Miksi Pisa-ihme hiipui? (Tiede 10/2022)

TEK: Uusi selvitys Suomen ja Viron koulumenestyksen eroista. (2.12.2022)

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi juhlapyhät keski-ikäiset Yleinen ystävyys

Uuden vuoden uudet kujeet eli elämäntapa-muut(tumatt)o(muu)s

Vuoden vaihtumiseen ladataan jos jonkinlaisia odotuksia uusista aluista, elämänmuutoksista ja uudistumisista. Some ruokkii tätä mahdollisuutta parempaan elämään vaikuttajien fitness-vinkeillä, kuntosalimainoksilla, erinäisillä ruokavaliohaasteilla ja toki klassikoksi muodostuneella tipattomalla. Ihmiset lupaavat aloittaa kuntosaliharjoituksen, lopettaa tupakoinnin ja kävellä rappuset, hengittää syvempään, keskittyä positiiviseen…  

Niin varmaan. Tällä iällä lupaukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tietää, että elämä tulee muuttumaan halusi sitä tai ei ja todennäköisesti ei mitenkään positiiviseen suuntaan. Toki viime vuoden yhteiskunnallisten uutisten näkökulmasta vain parempaa voi olla tiedossa. 

Ystävättäreni Pirren kanssa päätimme kuitenkin aloittaa vuoden parhaalla mahdollisella tavalla, joten jo tammikuun toisena päivänä Pirre saapui kylään lapsineen ja kasseineen. 

“Ja näitä on sitten autossa lisää”, Pirren esikoinen tuumasi painokkaasti ja pudotti kaksi junttikassia eteisen lattialle. Oheismateriaalin lisäksi Pirrellä oli mukanaan muutama ostoskassi. Olin ehdottanut tekeväni lounaaksi soijamakaronilaatikkoa, mikä ei herättänyt riemunkiljahduksia jälkikasvussani. Pirreä taas oli ilahduttanut, kun olin kertonut kaapistani löytyvän hätätilassa myös pinaattipastaa (kts. täältä miksi). Kiihkeä viestinvaihto oli päätynyt lopulta tortillapitsoihin.

Pirren kasseista paljastuikin herkkuja jos jonkinlaista: chorizoa, meetwurstia, kinkkusuikaleita, salaneuvosta, fetaa, artisokkaa, mozzarellaa palana ja raasteena. Ai että!

“Joo, mie aloitin vegaanihaasteen.”

Selvästikin. 

“Sitä kaksi litraa vettä päivässä en edes yritä. Eihän sitä ehtis tunneilla opettaa mitään kun juosta vessassa.”

Pirren pitsat. Epäilen, että piti juoda vettä se kaksi litraa.

Mutta ei se pelkkä ruokavalio toisi menestystä alkaneelle vuodelle. Syötyämme ravitsevaa vegaanipitsaa päätimme siirtyä liikunnan pariin. Olin ehdottanut, että Pirre ottaisi sukset mukaan ja kävisimme sivakoimassa pienen lenkin. Pirre oli vastannut ottavansa kahvakuulat mukaan. Niinpä Pirren autosta löytyi, ei lainkaan yllättävästi, suksien lisäksi kolme kahvakuulaa ja jumppamatto.

Turvallisuussyistä vaihdoimme sivakoinnin umpihankikävelyyn, sillä ladut olivat liki yhtä jäiset kuin kylätie. Mutta ei huolta rakkaat kanssakyläläiset, jos talvikunnossapito toimii vasta toukokuussa. Ei se toimi toisaallakaan. Naapurikylällä  teini oli pukeutunut olosuhteiden mukaan ja luisteli hokkarit jalassa vastaan.

Koska vuoden alut on aloitettava tehokkaasti ja Pirre oli pakottanut lapsensa raahaamaan kaksikymmentä kiloa kuulia kotoa, päätimme lenkin jälkeen jatkaa pikkujumpalla. Kaivoimme youtubesta jumppavideon ja yritin virittää lähetyksen telkkariin. Telkkarin youtube-sovellushan ei ollut päivittynyt viiteen vuoteen, joten asettelin pikkunäyttöni telkkarin eteen. 

Ja sitten alkaa!

Ennalta viisaina olimme sopineet tekevämme liikkeet samaan suuntaan ja samassa tahdissa, sillä olohuoneessa ei ollut tilaa kahdelle jumppakanalle. 

“Te näytätte tosi tyhmiltä”, kuopus totesi kun teimme luistelukyykky-trusteria samassa tahdissa. Jouduin olemaan samaa mieltä. Telkkarin hämyinen pinta ei ollut meille sekään armollinen. 

Mutta Tinskun Tarotit olivat käskeneet minun olla välittämättä muiden mielipiteistä. Ei se tyyli vaan se teho. Hiki virtasi, läski suli ja lihas kasvoi. Kuula nousi ja heilui varmasti. 

Ainoa horjahdus sattui, kun kotiin palannut mieheni avasi jääkaapin oven. 

“Miten hitossa meillä on näin paljon makkaraa?”

“Pirrellä on vegaanihaaste!” huohotin kasien välissä. 

“Ai, että miten haastaa vegaanisuus?”

Kohta keittiöstä kuului keskustelua. Pirren kolmevuotias ja mieheni söivät vegaanitonta välipalaa pöydän ääressä. 

Hikisen jumpan päätteeksi sihautimme Pirren kanssa auki palautusjuomat.

“Parempi tappaa tipaton heti alkuunsa, ettei tuu turhia paineita.”

Ei sillä, että olisimme tipatonta harkinneetkaan.

Pirren taapero oli siirtynyt olohuoneeseen istumaan mieheni mahan päällä silittämään paijaamista arvostavaa kissaa, joten saatoimme siirtyä syvällisten asioiden pariin. Selasimme siis somea ja kommentoimme feedissä välkkyviä vinkkejä ja haasteita. Nehän olivat tuhoon tuomittuja jo lähtiessään! Hesarikin uutisoi kuntosalien vuoden vaihteessa vilkastuvasta kuntoilubuumista, joka heti helmikuussa hyytyy. 

Mutta me emme olisi mukana noissa tilastoissa! (Eikä ole Tinskukaan sillä kulttuuri- ja liikuntasetelin käyttäminen on melko monimutkainen prosessi. Siitä lisää myöhemmin.)

“En todellakaan aio mitään salikorttia! Käyttämättä jäis kuitenkin ja kotijumppa menee ihan hyvin!”

Muutosta liikunnan saralla ei ollut siis tulossa, mutta ehkä se olikin jo vakiintunut, pysyvä tapa kiireisessä elämässämme. Sen sijaan Pirren vegaanihaaste oli vielä totutteluvaiheessa.

“Siis en kai mie oikeesti ota paineita, että kokonaan vegaanina. Jos vaikka välillä joku uus resepti.”

Ei hitto! Nainen oli fiksu. Aivan turha oli yrittää muuttaa koko ruokavaliota, kun sen saattoi tehdä pienin askelin. Silloin muutoskin on kuulemma pysyvämpää. Elämäntapamuutos onnistuu, jos se on itselle tärkeiden arvojen mukainen, näin kertoo Petteri Kilpinen Oona Laineen artikkelissa Elämäsi tärkeysjärjestys (HS 5.1.2023).

Eikä tämä ollut Kilpisen ainoa oivallus. Hyvinvointiin liittyy Kilpisen mukaan myös muita asioita, vaikka usein elämäntapamuutokset keskittyvät nimenomaan fysiologisiin energialähteisiin: ruokaan ja liikuntaan. (Kuten Pirren kanssa todistimme!) Kilpisen epätieteelliseen energiajaotteluun kuuluvat myös emotionaalinen, sosiaalinen, mentaalinen ja henkinen energia. Järkevältä se kuulostaa, vaikkei tieteellinen olisikaan. Eikö?

Tunteiden säätelyn toivon oppivani viimeistään eläkkeellä, sosiaalista energiaa latasimme Pirren kanssa paraikaa. Mutta löysimme kuitenkin elämän osa-alueen, jonka kohdalla jonkinlainen  muutos olisi paikallaan. Niin mentaalisesti (= keskittymiskyky) kuin henkisesti (= omat arvot ja niiden mukaan eläminen). Ehkä myös emotionaalisesti. Mahdollisesti myös sosiaalisesti.

“Vuoden alku on otollista aikaa työelämässä uusiutumiselle”, Pirre luki. 

“Pitäskö vaihtaa työpaikkaa?”

“Voi olla, että uusiutuminen jää siihen, etten muista salasanaa työkoneelle. Se piti just ennen lomaa vaihtaa.”

“Mie toivon, että olisin sen verran uusiutunut tällä lomalla, ettei tartteis heti jäädä saikulle.”

Ja kohtalo kuuli toiveeni. Todennäköistä on, että maanantaina ollaan työkunnossa! Koko ruuansulatuskanava on uusittu trendikkäällä, ja täysin ilmaisella luomutyhjennyksellä ja paastolla. Aluksi syylliseksi epäilemäni soijamakaronilaatikko paljastui syyttömäksi, kun mies ryntäsi keskellä yötä alas, taisteli vessan oven eteen nukahtaneen koiran ohi ja oksensi vartin sappinesteitään pönttöön.

Ja kohti auringonlaskua!
Categories
Yleinen

Kortit kertoo kohtalomme

Kaikki alkaa siitä, kun olen sairastanut kuukauden. Kotona kykkiminen alkaa uuvuttaa, joten raahaudun Ibumaxin voimalla lasten kanssa kirjakauppaan lahjakortteja tuhlaamaan. Jokin voima johdattaa minut kirjakaupan takaosaan ja pyöreän pöydän ympärille. Alan lukea kyltin tekstiä: “Joskus sisäiset syyt estävät meitä oivaltamasta totuutta… Tämä korttipakka ja kirja paketoivat vuosisatoja vanhan tiedon helposti lähestyttävään nykyaikaiseen muotoon… Löydä itsesi, Tarotin taika on meissä jokaisessa…”

Vau, kukapa nyt ei haluaisi oivaltaa oman elämänsä oikkuja? Ostan kirjan ja korttipakan ja tunnen kuinka voima sisälläni alkaa kasvaa.

Kotimatkalla poikkeamme äidin luona syömässä, enkä voi olla kertomatta uudesta harrastuksestani, vaikka tiedän jo valmiiksi emoni reaktion.

– ET SITTEN MITÄÄN JÄRKEVÄMPÄÄ KEKSINY??!! äiti alkaa huutaa.

– No itse asiassa en. Kun sohvanpohjalla makaaminen näemmä jatkuu, niin tää on sopivan viihdyttävää ja haasteellista. Kato tää on itsensä tutkiskelua ja oman kasvun tukemista.

– Mutta sehän on ihan SATTUMAA, mitkä kortit sieltä tulee!! äiti jatkaa.

– Elämässä moni asia on sattumaa.

– I don’t understand, äiti punoo päätään ja paiskaa juuston jääkaappiin.

Kun pääsen kotiin, voima sisälläni alkaa laskea ja kuume nousta. Pian makaan äksänä sohvalla. (Tai siis ässänä, sillä ostin torista heräteostoksena liian pienen sohvan. Näytti kuvassa isommalta, mutta ei mennä nyt siihen.) Nostan Tarot-kirjan kassistani ja alan opiskella houreisilla aivoillani Tarotin historiaa ja symbolien merkityksiä. Otan itselleni pikaluennan – tahdon tietää menneisyyteni painolastin. Nostan kortin, jossa lukee Narri. “Narri osaa olla oma itsensä ja suhtautuu asioihin lapsen kaltaisella uteliaisuudella. Osaatko katsoa itseäsi ja elämääsi narrin tavoin?” kirja kysyy. 

No ei tämä sohvan ostaminen saati sitä edeltäneet käänteet neljän vuosikymmenen ajalta ihan ole menneet kuin Downton Abbeyssa, pikemminkin kuin Bridget Jonesissa, joten kyllä! Kyllä tälle elämälle mieluummin nauraa kuin itkee. Mutta ihan tämä ei vastannut kysymykseeni. Kysyin korteilta mistä pitää luopua, joten miksi helvetissä minun pitäisi päästää irti tästä narrin luonteesta? Eli tulkintani mukaan pitäisi elää rajoitusten mukaan ja riskittä, olla joku muu kuin oma itsensä ja elää sydämen sijaan järjellä? Kuulostaa helvetin tylsältä. 

Next!

Tykkäätkö elää reunalla? Kyllä!

Seuraavaksi kirja kehottaa etsimään Kuoleman kortin (mistä se tiesi olotilani?) ja nostamaan kortin ennen ja jälkeen. Pakasta nousee kortti Hirtetty ja Rakastavaiset.

Hirtetty-kortti kertoo, mitä minun tulee jättää taakseni. “Hirtetty katselee maailmaa ylösalaisin. Joskus on tärkeää vaihtaa näkökulmaa, jotta voimme nähdä asiat uusin silmin ja löytää syvemmän ymmärryksen…” Ja tämä pitäisi jättää taakseni? Ajatella mustavalkoisesti? Ei tule kauppoja.

Ehkä tulkintani kaipaa hieman harjoittelua. 

Päätän lukea kortin käänteisen merkityksen. Ja siinä se on! “Ajatteletko usein, että tauko olisi hyvä idea mutta nyt ei vain ole sille aikaa, ja hetken kuluttua oletkin flunssassa? Universumi saattaa astua peliin ja luoda pysähtymisen puolestasi. Luovuus syntyy usein joutilaisuudessa, kokeile tylsyyttä.”

Nyt alkaa pelottaa, tylsyyttä tässä on harjoitettu viimeiset neljä viikkoa, kun pää on ollut repeämispisteessä ja olo kuin hirsipuussa roikkuneella.

Juuri nyt en kyllä taivu tähän.

Rakastavaiset-kortti kertoo, mihin minun pitää elämässä keskittyä. “On tullut aika kuunnella omaa sydäntä ja olla auki uusille yhteyksille. Luoksesi on tulossa energiaa, joka on samalla aaltopituudella sydämesi kanssa. Oletko valmis vastaanottamaan sen? Vai ovatko älysi ja sydämesi ristiriidassa? So check yo self, babe.” 

Nyt menee vähän liian henkilökohtaiseksi. Panen kortit pois ja makaan hetken kattoa katsellen ja sydäntäni kuunnellen. Se taitaa olla rikki, kun ei vastaa ärsykkeisiin.

Pian kortit huutelevat jälleen nimeäni, enkä voi olla ottamatta kolmatta luentoa itselleni. Tahdon tietää vähän lisää rakkaudesta. Kohta huudan siipalleni, joka ahertaa keittiössä:

– Kortit kertoo, että sie tuot vakautta miun elämään!

– Ja tuonko tiedon takia piti kortit ostaa??!!

Seuraavana iltana saan kaipaamaani harjoittelua, kun Aikku ilmoittaa yllättäen tulevansa kylään Villen kanssa. Eipä aikaakaan, kun keitämme kahvit ja ukko kaivaa esiin konjakkipullon. Minä kaivan esiin Tarot-kortit.

– Sulla pitäs olla sellanen musta huivi, kynttilä ja vähän savua ympärillä, niin olisit uskottavampi, Aikku aloittaa.

– Kato Aikku kun tää ei oo ennustamista. Tää on niinku itserefluksia… itsereakt… itsereflektointia, ja kortit auttaa saamaan yhteyden omaan sisimpään ja sisäiseen tietoon. Tää voi korvata jopa terapian.

– Meinasitko viedä nää töihin?

– Joo näitähän vois käyttää ammatinvalinnassa! Ei mitään vanhanaikaisia ammatinvalintatestejä, eikun Tarot-kortit kehiin! Jarkkokin saattas tykätä, se kun ei ole yhtään skeptikko, repeän viitaten työpariini.

Päätän ottaa Aikulle syntymäpäiväluennan, ja pian iskemme seitsemän korttia keittiön pöydälle kakun muotoon.

– Miks Aikulla on noin paljon sauvoja? Ville ja Ari kiinnostuvat.

– Mitähän se on vailla?

– Sehän on fallos, siis fallatiivinen symboli. Siis fallinen. Siis maskuliininen. Ootas… Joo sauva kuvastaa toimintaa, seikkailua ja kasvua. Aikku kaipaa kato vähän äksöniä, vink vink.

Aikku saa pääkortikseen Narri-kortin. Miksi narri vainoaa meitä molempia?

Narri on vapaa normeista ja elämän rajoituksista. NYT on aika ottaa riski ja seurata sydäntä, ottaa uusi alku. Narri kutsuu leikkimään. Frolicking is your birthright, luen kirjasta.

– Sammakon nuoleminen? Ari heittää väliin.

– Lopetan työt, sitä se merkkaa, Aikku sanoo totisena.

Seuraavaksi selvitämme, mikä on Aikun suurin lahja. Kortista paljastuu Hallitsijatar.

– En kestä. Edustaa raskautta ja synnyttämistä…!

– EI EI EI, Aikku alkaa panikoida ja työntää korvia sormiinsa.

– Teetkö sie VAUVAN? pienimmäinen kysyy silmät tuikkien Aikun kainalosta.

– EN!

– Hei myöhän voitas yrittää tehdä yhtä aikaa, sie oot vielä nuorempi kun mie!

– EI jumalauta, mie en tee etkä sie! Aikku nostaa volyymia.

– Älähän hätäile, tällähän on tietysti myös kuvaannollinen merkitys. Kortti voidaan tulkita jonkin luomisena. Hallitsijatar kannustaa luomaan…

– Lunta. Voit luoda huomenna lunta, Ville keskeyttää.

– Selvä, mennään eteenpäin.

Aikku kertoo odottavansa korteista tummaa muukalaista. Eipä aikaakaan kun katson seuraavaa korttia ja henkäisen:

– No tässä se on, tää on mustaihoinen ihminen! Kortti kertoo, kuinka voit löytää ilon.

– Tummasta muukalaisesta ja sen sauvasta? miehet tirskuvat.

– Sauvojen seitsemän, joka kertoo että siun pitäs päästää irti ULKOPUOLISTEN arvostelusta, korotan ääntäni ja vilkuilen miehiä.

– Sie oot keskellä jotakin prosessia. On hyvä löytää iloa ja tyydytystä itse työn tekemisestä ja tästä hetkestä, tulkitsen.

– Eli ÄLÄ LOPETA työntekoa, miehet neuvovat.

Kortit kertoo kohtalomme, onnemme ja ahdinkomme.

Miehet janoavat paitsi konjakkia, yllättäen myös luentaa itselleen. Ville haluaa tietää tiedostamattomista ja tietoisista haluistaan, joten valitsemme kuuluennan.

– Miten selviän tästä kaikesta, haluan faktaa! Ville huokailee teatraalisesti ja levittelee käsiään.

– Saattaa olla, että jo lähdössä on väärät kortit, Ari heittää.

– Nyt hiljaa, keskitytään!

Ville alkaa sekoittaa pakkaa ja kehotan valitsemaan pakasta viisi korttia. Hän ottaa ensimmäiset viisi.

– Ei ehkä kannata järjestyksessä ottaa… Valitse sieltä ne kortit, jotka puhuttelee, yritän kannustaa.

Ville jatkaa korttien latomista pöytään järjestyksessä eikä tunnu kuulevan kehotustani.

– Etkö kuule, kun just tuo kortti huutaa sulle? Ari virnistää.

– Tää kertoo Villen loogisuudesta. Ja se suhtautuu kortteihin kuin vaimoonsa – ei niitä kannata kuunnella, Aikku lataa.

– No näillä mennään. Katsotaan ensin Villen tiedostamaton halu. Se on Maljojen ykkönen.

– Alkoholi maistuu kyllä!

– Näyttää maistuvan, mutta tää kertoo, että siun pitää olla auki ja avoinna. Ja taas tulee malja. Kortti Maljojen nelonen.

– Kippis.

– Nyt olet vetäytynyt yksinäiseen energiaasi. On vaikea olla avoin, kun olet apaattinen.

– Tää käy kyllä Villeen. Tulisit ulos sieltä kolostasi, kommunikoi minun kanssa, Ari ravistelee miestä.

– Hui, tämä kortti kertoo mitä pitäisi jättää taakse. Tuomio-kortti. On aika elää omaa potentiaaliasi to the max. Pitää tehdä isoja päätöksiä, mutta muistaa menneisyyden läksyt.

– Ja tää piti jättää taakse? Eli mitään ei opittu? Aikku ihmettelee.

– Voi olla että miun tulkinta kaipaa vielä harjoitusta. Ja nyt asiat, jotka ovat tukenasi. Oi täältä paljastuu Sauvojen nelonen – perhesuhteet ja läheiset.

– Minä! Aikku kiljuu.

– Täällä lukee, että pitää juhlia ja järjestää vaikka illanistujaiset.

– Suoraan ennustusten kirjasta! Ville kohottaa maljaansa.

– Ja sitten vielä tavoite Villelle. Sait Miekkojen ritarin. Haasteesi on suunnittelemattomuus.

– Osui ja upposi.

Juokaamme maljasta ja käyttäkäämme sauvaa.

Kaikkien yllätykseksi Arikin vaatii kuuluentaa ja saa pääkortikseen Ylipapin. Se ei yllätä yhtään.

– Ylipappi on johtajahahmo, tiedon ja vakaumuksen ylläpitäjä. Kortti kuvastaa myös oppimista. Mutta on myös aika tarkastella mentorointisuhteita. Osaatko antaa ja palvella vai oletko käskyttäjä? Mietipä sitä, kehoitan. 

– Käskyttäjän rooli meni äsken vituiksi. Käskin poikaa lämmittämään saunan. Lämmittihän se, mutta kaikki kolme ovea saunaan oli auki. 

Seuraavaksi tutkailemme Arin tietoista halua, joka on Aurinko-kortti.

– Arihan ei ole varsinaisesti mikään Mister Sunshine, joten tää kortti kuvastaa selvästi minua! Aurinko! Ihanaa että sie vieläkin tietoisesti haluat minua. Eikös se oo se meidän biisikin, Mokoman Kuu saa valtansa auringolta! Ja tää on vielä kuuluenta! En kestä. On tullut aika elää ilon kautta. Vaikeuksien jälkeen olet itsevarmempi, anna sisäisen lapsesi nauttia. Adulting will always wait for you anyway.

– Aikuistuminen odottaa?

– Just niin. Voidaan leikkiä aikuisten leikkejä! Ja tää kertoo, että pitää juhlia saavutuksia ennen seuraavia haasteita.

-Haasteita tässä ei ole ollutkaan viime aikoina, Ari sanoo ja vilkaisee minua merkitsevästi.

– Sitten onkin seuraavan kortin aika, se kertoo, että anna mennä! Olet valmis toimimaan ja aloittamaan uuden projektin. Voi luoja, niitä projektejahan meillä ei olekaan… huokaan.

– Ja viimeinen kortti kertoo siun tavoitteen. Olemuksesi pysyy harmonisena ja hengittävänä. Eli vaikka mie sekoilen, tasapaino säilyy, päätän luennan.

– Viimeinen kohta meni nappiin.

Noukin kortit ja mietiskelen ääneen:

– Onkohan tää ihan paskaa?

– Vaikka kertoisin mielipiteeni niin et välttämättä haluaisi kuulla sitä, Ari vastaa.

Siirrymme Aikun kanssa sohvalle ja kuuntelemme toisella korvalla miesten juttuja. Vaikuttaa siltä, että Tarot-kortit laukaisivat itsereflektion. Vai oliko se alkoholi? Joka tapauksessa pöydässä on menossa tavallista syvällisemmät ja kiivaammat keskustelut.

– Älä jännitä, sulla on niin paljon annettavaa. Sie oot niin älykäs ja sulla on helvetisti teknillistä tietämystä. Näät ittes eri tavalla kuin myö muut. Montako miestä näiltä kyliltä tunnet, jotka on purkaneet kaivinkoneen vaihdelaatikon?

– Mites ne vaihtolavan lyhennystalkoot?

Kun Aikku ja Ville tekevät lähtöä, miehet halailevat toisiaan eteisessä hieman liian kauan ja vannovat, että näkisivät jatkossa useammin. Poika katselee kiinnostuneena äijien touhuja kiikkustuolista käsin eikä pysty pidättelemään nauruaan. Menen pojan viereen ja kuiskaan korvaan:

– Poikani, muista että naisia tulee ja menee. Mutta ystävät on ja pysyy. Pidä niistä kiinni, vaikka muu maailma murenisi ympäriltä ja kuuset kaatuisi kintuille. Ja poikani – tähän viisauteen ei tarvita kortteja.