Categories
juhlapyhät perhe Yleinen

Toteutumaton toive: pikkusisko paketissa

Joulu oli ja meni, suklaa suli suussa ja suolessa, kuusi tuli ja kuoli pystyyn jo tullessaan. Lasten toiveetkin tulivat ja toteutuivat, vaan yksi niistä ei kuollut toteutumattomanakaan.

Tänä jouluna mukelot kirjoittivat pukille jo hyvissä ajoin. Keskimmäisen lista tosin muuttui neljä kertaa viikon sisällä, ja viimeisin versio oli niin pitkä, ettei sitä jaksanut lukea. Oli kiharrinta ja käherrintä, tablettia, askarteluhärpäkettä, ukuleleä, pursotinta, mehikasvia, käsivoidetta ja kaikkea mitä esiteini vaan voi toivoa. Ei kuulemma edes halunnut kaikkea, mutta jos joku osuisi. Eli todennäköisesti juuri se, mitä neiti ei edes halua.

Isoin lapsi toivoi perhojen ohella puhdasta vettä ja venäläistä meetvurstia. Eipä siinä. Viimeisin toive saattoi kyllä olla ihan järkeenkäypä, jos uhkaa kaupoista loppua. Ja voihan se kielletty hevosenliha kiehtoa ihan yhtä lailla kuin kielletty hedelmä. Ainakin se kiehtoi poikani kummitädin miestä. Saara oli nimittäin täyttänyt poikani toiveen ja ostanut tälle metukkapötkön, mutta mies oli pistellyt kyrsän poskeensa ennen kuin vaimo sen kummilapselleen ehti pakettiin kääriä. Ei siis tarvinnut tänä(kään) jouluna riidan aihetta siinä torpassa sen kauempaa etsiä, mutta ei mennä nyt siihen.

Pysäyttävin oli pienimmän lapseni toive, jonka isosisko oli toivelistaan raapustanut:

Isommat lapset komppasivat taustalla, että sellainen pitäisi saada ja mahdollisimman lyhyellä toimitusajalla. Tuleva ex-mies istui samaisella hetkellä pöydän päässä, kuunteli happaman näköisenä keskustelua ja hörppi kahviaan.

– Joku muu saa toimittaa, äkäisi mies.

– Ihanko niinku tosissanne olette, että tähän elämäntilanteeseen pitäisi vielä vauva saada? kysyin viitaten menossa olevaan eroprosessiin. 

– Dream on!

– Äiti mieti miten ihana se olis, Enninkin perheessä on viisi lasta ja sen äiti on taas raskaana!

– Ihanaa. Ja meille riittää kolme. 

Kun lapset tulivat joulunvietosta kotiin, kaikki kolme alkoivat esitellä joululahjojaan. Poika ylpeili perhokalastussetillään, keskimmäinen hiveli muffinssivuokia ja pienin puki barbille uutta pinkkiä mekkoa.

Hetken päästä pienin katseli lahjojaan, huokaisi ja aloitti vuodatuksen, jolle jouluevankeliumikin olisi kalvennut. 

– Mutta se yks toive ei vaan toteutunu, vaikka miten toivoin! EI VAAN TULLU! Tontutkaan ei tuonu. EPÄLEILUA, niillä on pikkusiskoja mutta meillä ei!! 

– Voi ei, mutta eihän ne tontut niitä vauvoja noin vaan tuo.

– Äiti eikö me vaan voitas TEHÄ se vauva?!? pienin jatkoi.

– Sitä pitäs jonkun jaksaa hoitaa. Minä alan olla vanha.

– Minä hoidan! Oon sanonu sen sata keltaa!

– Sinun pitää olla hoidossa. Ja sit kun se syntyisi, niin olisit jo eskarissa ja sitten koulussa.

– Aadakin on kotona hoitamassa vauvaa!

– Niin koska Maikki on äitiyslomalla ja Aada ei ole vielä koulussa. Sitä paitsi ei niitä pikkusiskoja niin vaan tehä. Se tartteis isän, ei niitä ihan äidin voimalla tai pyhällä hengellä ponnistella maailmaan.

Poika tarttui puheeseen.

– No onhan sulla se yks. Käytä Kimmoa. Tai aina voit ottaa joltain random mieheltä sen siemenen!

– Joo. Että ihan sama kuka ois isä, tiiä millanen tulis lapsestakin! Joku alkoholisti, moniongelmainen tai muuten vaan viriviritööttööt.

– Tai nisti! poika tuumi.

– Niin vois tulla vaikka poika!!! huusi pienin.

Pahin skenaario.

Kun uuden vuoden aattona kantelin siskon konttausikäistä vauvaa kyläjuhlissa, isommat lapseni eivät raaskineet kauas lähteä serkkunsa luota. He pyörivät pojan ympärillä kukkuuta leikkien ja tikahtuivat nauruun pikkuisen hekotellessa sydämensä kyllyydestä halvalle huville. 

– Äiti….. keskimmäinen katsoi ovelasti.

– Älä.

– Toi käy sulle niin hyvin. Mieti nyt kun meillä ois tollanen oma.

– Menishän se, velipoika huuteli taustalta.

– Mieti nyt….

Olen miettinyt. Enkä välttämättä halua asettaa itseäni, mielenterveyttäni, kroppaani tai hyviä yöunia alttiiksi vaaroille. Tai vielähän se vauva menisi, mutta yritäpä hallita kaikkia niitä hilavitkuttimia, vemputtimia ja teknisiä härpäkkeitä, jotka tulevat vauvan vanavedessä. Montako kertaa huusin vittua, kun en saanut vaunuja kasaan tai turvaistuinta Volkkarin penkkiin kiinni? Ja juuri kun opin hallitsemaan yhden istuimen niin jo siirryttiin seuraavaan malliin. Kerran unohdin tyystin pakata vaunut peräkonttiin ja kun peruutin Volkkaria, ihmettelin mikä kolisee. Ainakin menivät kertalinttuulla kasaan.

En hallinnut edes vauvan saati taaperoiden vaatekertoja ja pukimia. En välikausihaalareita, en Goretex-kenkiä enkä merinovillakerrastoja. Hämmentyneenä kuuntelin, kun Malla ja Juulia keskustelivat perhekerhossa vettähylkivien kuorihousujen ominaisuuksista ja tuulenpitävän POMPdeLUX-haalarin lämpöarvosta. 

Vastasyntyneiden nirunaruilla kiinnitettävät potkupuvut ovat edelleen arka aihe. Edes kolmannen vauvan kohdalla en tehnyt nyörien kanssa sinunkauppoja. Kerran haahuilin vastasynnyttäneenä verkkohousut haarojen välissä roikkuen sairaalan liinavaatekaapilla kello kolme yöllä ja etsin epätoivoin vimmalla jotakin normaalia ja narutonta asua viattomalle toukalleni. 

Turhaan. 

Pian taittelin ja vääntelin hermorauniona vauvaa, joka roikkui kuin marionettinukke nuorien ja nyörien varassa. Tunnin päästä yövuorossa häärivä kätilö purskahti hersyvään nauruun, kun näki millaiseen pakkopaitaan olin pienokaiseni yön pimeinä tunteina tunkenut. Vauva muistutti vaaleanpunaista meetvurstipötköä, jonka ympärille oli kieputettu vähän liian tiukka verkko. Olisin itsekin nauranut, ellei olisi vituttanut niin paljon. 

– Eikö teillä oikeasti ole mitään NORMAALEJA potkupukuja? Pääsen Ikean huonekaluja kootessa kohtaan kaksi, mitäpä lottoat Makramee-solmuista, voivottelin ja kiskoin verkkohousuja haaroväleistä alemmas.

Ja kun pienokaisen paska lensi ja tuli bodysta läpi, oli show aloitettava uudestaan.

Fysiologisesti olisin ollut tehokas synnytyskone, sillä raskaudet ja synnytykset ovat olleet minulle liiankin helppoja. Tiineenä kulkiessani en kärsinyt pahoinvoinnista, liikakiloista tai turvotuksesta, ja synnytyksetkin menivät supsikkaasti ilman kivunlievitystä. Vähän kuin olisi liian isoa ja kovaa kakkaa vääntänyt. Yksi kätilö sanoi, että minulla on synnyttäjän lantio, toinen hihkaisi että olen elävä malliasiakas suoraan kätilöopiston opuskirjasta.

– Siinä on nainen, joka luottaa kehoonsa! Sinä vain tulit, hengitit ja synnytit.

Ihanaa että jossain onnistuu kybällä! Vaikeudet ovat alkaneet siitä, kun pennut ovat nähneet päivänvalon. Kerran valitin neuvolantädille, miten raskasta on elää vatsavaivoista kärsivän vauvan kanssa.

– Olen nyt viikon valvonut ja katsonut yöt läpeensä Ensitreffit alttarilla Australiaa ja hyssytellyt kurkku suorana huutavaa vauvaa sylissäni. En tiedä mistä kärsin enemmän: kirkuvasta vauvasta, unenpuutteesta vai siitä, että Amber ei älyä arvostaa Tonya.

Neuvolantäti virnisti.

– Jostainhan sinuakin pitää rangaista. Kun muuten tuo lastenteko sopii sulle ja käy kuin luonnostaan.

Tutut ja ystävät lohduttivat, että vauva lopettaa koliikki-itkunsa kolmen kuukauden iässä. Voin kertoa, että ei meidän vauvat. Kaikki kolme huusivat tasan neljä kuukautta. Tasan neljä. Kolmannen kohdalla tein aamukamman. Ensimmäinen huusi iltaisin, keskimmäinen päivisin ja kolmas öisin. 

Entäs se paskashow? Eräänä aamuna erehdyin jättämään käärön alastomana olohuoneen matolle sillä aikaa, kun valmistin keittiössä itselleni herkullista aamiaista. Pian ihmettelin, että kylläpä väkevän kahvin keitin, kun aromit muuttuivat kertarysäyksellä. Kun käänsin pääni, huomasin kauhukseni, kuinka valkoinen matto oli muuttunut ruskeaksi. Beibi oli turauttanut sitä itseään tuutin täydeltä ja pyörinyt 180 astetta oman sontansa ympäri litistäen sitä tiiviisti lankojen kudoksiin ja hapsujen uumeniin. Ei siitä matosta ihan valkeaa tullut, vaikka kaksi tuntia juuriharjalla hinkkasin. Ja minä vain halusin antaa ilmakylvyn! 

Joten kun nyt tarkemmin mietin, niin ihan kaikkia toiveita ei ole tarkoitettu toteutettaviksi. Ihan on haasteita tässäkin elämässä ilman sinappipursottimia, koliikkikoneita ja marionettinukkeja.

Vaikka onhan ne nyt aika söpöjä….

Jos joskus ihan vaan pienesti käy mielessä, että olishan semmonen pieni tuhisija söpö ja toisi elämään niin paljon rikkautta, luen oman kirjoitukseni Zeniä etsimässä ja muistan, mitä kaikkea muuta se toisi tullessaan.

PS. Nyt kun tarkemmin muistelee, on aika saattanut kullata muistoja. Ei se ihan kivutonta ollut maha pystyssä samoillessakaan… Uneton Höytiäisellä

Categories
juhlapyhät

Se tavallinen joulu(kuusi)tarina

Oli keskiviikkoilta, kun hoilasin kaikessa rauhassa Joulumaata ja lilluttelin teepussia ylös alas kissamukissani, kun yhtäkkiä muistin. Kuusi oli edelleen sulamassa kylpyhuoneessa! Ou shit, kello näytti puolta kymmentä.

No eihän se olisi kuin nakata jalkaansa, kymmenen minuutin homma! Päätin ryhtyä toimeen heti, jotta saisin lapset ja itseni ajoissa vällyjen väliin, olihan huomenna työpäivä ja herätys kello kuusi.

Etsin muovisen kuusenjalan vintiltä ja sovitin sitä kuuseen, joka rojotti pitkin pituuttaan kylpyhuoneessa. Ei mahtunut, ei lähellekään. Tiesin että kuusta voi ja pitää lyhentää, mutta saako sitä jyrsiä? Katsoin Googlesta ja jokainen hakutulos huusi, ettei kuuseen saa kajota. Tyveä ei saa kuoria tai veistää. Puun tyven tulee mahtua ohentamattomana jalkaan. Joulukuusi säilyy jopa loppiaiseen, jos sitä kohtelee oikein.

Ei mahu.

Hermokäyrä alkoi täyden päivän jälkeen olla tapissaan ja nyt näytti siltä, että edessä olisi vielä täysi yö. Päätin turvautua WhatsAppin luottoryhmiin.

Mitä vittua minä teen tälle kuuselle, kun se ei mahdu jalkaan?? Google sanoo, ettei saa sahata kuorta tai ohentaa. Nimimerkki joulumieli hakusessa.

Mut mahtu kuitenki sisälle, toisin kuin Maikilla yks vuos, Petra kuittaili.

Erika käski näyttää tyvelle kirvestä, Sampsa oli samaa mieltä.

Sampsa: Saa sitä ohentaa, tulee parempi imupinta. Ohentaa vaan siltä matkalta kuin välttämätöntä. Että ohennettu kohta olisi suurimman aikaa veden alla.

Tinsku: Ok, pitää ruveta hommiin. Tässä mielentilassa varmaan kohtalokasta.

Sampsa: Vähän kossua ja raivoa niin lähtee kuusesta tyvi tai perhe, kumpi on parempi niin en tiiä 🤣

No, perhe oli jo osittain lähtenyt, joten jäljellä oli enää tyvi. Ei siis mitään menetettävää.

Lähdin etsimään kirvestä ja huusin lapsille, että ottaisivat iltapalaa itsepalveluna.

– Äitillä on nyt vähän äksöniä!

Pian palasin Fiskars kainalossa ja aloin vuolla jalopuuta. Touhu oli melko pihkaista, joten riisuin housut ja jatkoin hommaa alushoususillani.

Seuraavaksi muistin että kuusi tarvitsee myös uuden imupinnan, joten käskin pojan autotalliin sahaa hakemaan. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen poika huusi eteisestä itku kurkussa, ettei löytänyt sahaa.

– Seinällähän ne yleensä on! huutelin.

– Ei ollu!

Kiskoin housut jalkaani ja syöksyin autotalliin kiertäen pajaa ympäri. Hermokäyrä alkoi vimputtaa edestakaisin. En löytänyt yhtään sahaa tai sahan kaltaista tuotetta, vaikka joka nurkan kolusin ja kalusin. Lopulta silmään osui pokasaha. Pakko kelvata.

The saha.

Takaisin kylppäriin päästyäni huusin pojan apuun. Poika tarttui sahan toiseen päähän ja niin alkoi saha laulaa.

– Aattele tälleen kahteen pekkaan ne on ennen vanhaan paukkupakkasilla sahanneet kokonaisia puita umpihangessa, mikäs tässä on lämpimässä kylppärissä pientä puuta purressa, mietiskelin ja poikaa hymyilytti.

Kun tyvi oli lyhennetty, tartuin uudelleen kirveeseen ja veistelin pitkiä lastuja. Sitten sovittelin kuusta jalkaan, muttei mahtunut vieläkään. Vuolin vähän reilummalla kädellä ja tein ympärilleni tolkuttoman sotkun, ja lopulta tyvi lumpsahti paikoilleen. Tyytyväisenä raahasin kuusen takkahuoneen kautta olohuoneeseen. Kuusi oli kookkaampi kuin olin arvioinut, joten kuusi jyräsi jukkapalmun ja rikkalapion alleen ja jätti jälkeensä täydellisen tehokkaasti levinneen neulasvanan.

Ylpeänä nostin kuusen pystyyn. Kun päästin irti, kuusi romahti pitkin pituuttaan olohuoneen lattialle. Jäin puoliksi puun alle.

– Vittu saatana!

Otin puun haarojeni väliin, veistelin ja vuolin, jyystin ja jynkytin, sovitin ja survoin. Mittailin keittiökapustan avulla, montako senttiä tyvestä upposi jalkaan. Ihan kunnolla oli kuusta jalan sisässä, mutta pystyssä päin puu horjui ja huojui kuin pienten porsaiden talo susihukan hönkäyksissä.

– Mikä tässä mättää?!!? huusin ja ohjasin kuusen jälleen kellalleen.

– Pitäskö soittaa iskälle? keskimmäinen kysyi.

– EI IKINÄ!!! ÄITI HOITAA!

Nyt aloin kiskoa jalkaa irti kuusesta, mutta se ei hievahtanutkaan. Olin iskenyt jalan niin syvälle tyveen kirveen hamarapuolella, että jalka ei liikkunut milliäkään mihinkään suuntaan. Minä yritin, sitten tyttö. Alkoi tulla hiki kummallekin.

– Voi jumalauta, ei ole todellista!!

– Onko pakko huutaa koko ajan, minä yritän nukkua!! poika huusi makuuhuoneesta.

– Voitko Elina pestä hampaat Karoliinalta ja lukea iltasadun?! Tässä saattaa kestää.

– Meille ei tule tänä vuonna joulua, pienin alkoi tihrustaa vieressä.

– Tulee! Äiti hoitaa! Voin kertoa, että tämä puska on minun haasteistani pienin tällä hetkellä ja tässä elämässä!

Whatsapp lauloi.

Sampsa: Laita kuva, kun kuusi on pystyssä.

Laitoin väliaikaisen kuva.

Sain neuvoja toisestakin ryhmästä.

En tiedä tarviitko neuvoja, mutta lähtikös tuosta jalasta se punainen osa kierteellä irti siitä säiliöstä? Oisko helpompi kiinnittää ensin ilman säiliötä, kun kuusi on pitkällään?

En tiedä, kun mikään ei lähtenyt irti!

– Kohta on peto irti! huusin ja jatkoin yritystä.

Ei lähe.

Lopulta tyttö sai nytkyteltyä jalan irti kuusesta ja jatkoin vuolemista. Kello näytti yhtätoista, lapset killottivat edelleen pystyssä. Tyttö lakaisi rikkaharjalla neulasia ja lastunpaloja kuin sairaanhoitaja, joka imee roiskeet kirurgin tieltä. Lopulta tajusin, että tyveä pitää lyhentää reilummin niin että paino jakautuisi enemmän alaoksille. Eikun pokasaha soimaan. Tällä kertaa keskimmäinen tarttui sahan toiseen päähän, ja kuusi lyheni seitsemän senttiä.

– Mie säästän tän palan muistoksi tästä joulusta, kun äiti ragesi kuuselle, tyttö kikatteli.

Muisto joulusta 2023.

Joku WhatsAppista kommentoi, olisiko homma pitänyt tehdä ulkona. Kieltämättä vinyylissä oli vihreä vana ja tahmeaa pihkaa, mutta uudelleen en kuusipuuta raahaisi kylpyhuoneeseen. Veisi vielä kultapalmunkin mennessään. Jälleen survoin tyveä jalkaan.

– Pakko mahtua, kun on just vihitty! huusin ja nostin puun pystyyn.

Ei huojunut enää.

Seuraava rasti oli laittaa kuuselle vettä. Se ei ollutkaan sen helpompi rasti se. Olin onnistunut kiinnittämään jalan niin, että reiän kohdalla oli iso oksa. Vesi valui vinyylille, vaikka kokeilin erimuotoisia ja -korkuisia kannuja. Lopulta yritin valuttaa vettä pienenpienellä nukkekodin kannulla. Hidas eteneminen alkoi käydä hermoon, joten löysin kuivauskaapista hivenen isomman lääkepikarin. Veisi aikaa sekin, mutta janoon en aikoisi kuusta tappaa.

– Äiti mitä sä teet?? keskimmäinen kyseli.

– Hörpytän.

Aamulla herätin silmät ristissä pienimmän.

– Rakas, meille tuli sittenkin joulu. Tule katsomaan kuusta.

– Vauuuuuu! Saako jo kolistella? pienin henkäili tuuheaoksaista kuusipuuta katsellessaan.

Oli muuten oikeasti valioyksilö – kuin suoraan amerikkalaisesta joululeffasta. Kuusien ferrari.

Työnsin etusormen kuusenjalan reikään ja kokeilin vesitilannetta. Ei ollut vajunut yhtään. Laitoin viestiä luottoryhmiin.

Se ei taida imeä ollenkaan vettä, taisin tappaa. Montako päivää mulla on aikaa nauttia joulusta?

Kyllä se useamman päivän kestää, kun jaksaa imuroida neulasia, Vappu lohdutti.

Sisko kyseli lisätietoja.

Olihan muuten sulamisen ajan niin että sai kuitenkin vettä koko ajan?

Tinsku: Ei. Kuoleeko se?

Maikki: Jep.

Älä poista kuorta kuusen rungosta! Kun sulatat kuusta, laita kuusen tyvi vesiämpäriin ja suihkuta neulasille ja rungolle kylmää vettä parin tunnein välein, jotta kuusi on kostea koko sulatuksen ajan.

Ja näin teki varmaan joku jouluihmisten heimoon kuuluva super Sirpa, jonka elämäntehtävänä on loihtia ympärilleen joulua ja kuivatella appelsiininkuoria himmeliin jo kesäkuussa. Oliko joulunörttejä oikeasti olemassa?

Kun pääsin töihin ja söin lounasta työtovereideni kanssa, pistojälkiä saaneet käsivarteni herättivät huomiota.

– Onko sulla kissa? kyseli Arto.

– On kissa, mutta on myös kuusi. Tuli vähän painittua, näkisitpä reiteni. 

– Olisko muovikuusi helpompi ja halvempi hankinta?

– Muovikuusi? Ei ikinä!

No onhan se nyt.

Neljä päivää myöhemmin:

En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä kuusi kenotti uhkaavasti. Lasten koristelu saattoi tapahtua hieman toispuoleisesti, liekö sillä vaikutusta? Onneksi ratkaisin ongelman kissanlelulla!

Vaihderikasta joulua kaikille blogimme lukijoille!

****

Ihan aina ei kuusi mahdu ovestakaan sisään, lue Maikin tavallinen joulu(kuusi)tarina täältä: Kas näin kaatuu kuusi

Categories
juhlapyhät kaaos Yleinen

Oi kuusipuu !

Tiedättekö sen hetken, jolloin tajuaa olevansa vähemmistössä mielipiteensä kanssa? Kun ei uskalla sanoa mielipidettään, vaikka vastaväite kihelmöi kielellä? Hetken, jolloin huomaa istuvansa vihollisten keskellä? Hetken, kun toivoo itsesuojeluvaiston heräävän ja auttavan nielemään vastakkaisen mielipiteensä ja hymyilemään totaalisen väärälle käsitykselle.

Siihen hetkeen havahduin ennen joulua ystäväporukan pikkujoulupäivällisellä, kun yhtäkkiä eräs heistä löi haarukkansa pöytään ja julisti ylpeänä:

”Ostin muovikuusen! Vihdoin!”

Nielaisin. 

”Meillä on ollut jo kymmenen vuotta!” lapsuudenystäväni huudahti.

Silmäni laajenivat ja vetäisin herneet nenänieluun. Sinäkin Brutukseni! Miten se oli pystynyt pimittämään tämän? Kymmenen vuotta!?

”Joo, meillä on myös.”

Jostain syystä ystävättärilläni oli tarve perustella keinotekoisen kuusen valintaa. Rouvien posket alkoivat rusottaa, kun he kehuivat kuorossa muovikuusen erinomaisuutta. Pureskelin parsanpalaani huolellisesti. Ei, tässä seurassa en tulisi koskaan sanomaan, mitä mieltä muovikuusista olin. 

”Eikä se ollut kovin kallistakaan, kun miettii, että se on ikuinen.”

Pöydässä jokainen tienasi sen verran, että rahaan vetoaminen tuntui tekopyhältä. Toki meillä aito puu hankitaan metsänhoidollisesti omasta tai naapurin metsästä.

”Niin, mutta neulaset eivät ole ikuinen riesa. Jumaliste niitä neulasia löytyy vielä juhannuksena lattioita!”

No, meillä pyöri lattioilla puolen metrin havu pääsiäiseen asti. Koe, jolla koetin selvittää risoiko risu lattialla huushollissamme muita kuin minua. Ei risonut. Joten muutama neulanen listan välissä ei ollut ongelma minulle eikä varsinkaan muulle perheelle.

”Ja ne on ihan aidon puun näköisiä.”

Olisikohan ollut aika hankkia lasit?! Ja vaikka näyttäisivät, eivät tuoksuisi. Kärsin mielelläni vaikka tsiljonnasta neulasesta, jos koti vaan tuoksui aidolle puulle.

“Meidän Niilo on niin allerginen, että muovikuusi on ainoa vaihtoehto.”

Tuota argumenttia oli hankala kumota. Ei kai mikään puu ollut hengitysoireiden arvoinen.

“Ja oikeastaan muovikuusi on melko ekologinen, ei tule hakattua hiilinieluja.”

No, roskakuskista oli mukava, kun kaadettiin se puu roskiksen vierestä. Mahtui peruuttamaan paremmin.

“Ja se kuusen kierrättäminen! Niissä kinkun rasvoissa jo tarpeeksi stressiä!”

Meillä kuusipuu paloi pyhien jälkeen iloisesti uunissa ja sai vielä viimeisenä tekonaan lämmittää varpaita. Tietysti päästöjä ja pienhiukkasia puun polttaminen aiheutti, mutta mikä oli muovikuusen tuotannon hiilijalanjälki? Entä kuinka paljon pihkaisen kalikan polttaminen säästi sähköä?

Missä välissä vastuullisesta kuluttamisesta ja tunnelmallisesta joulusta oli tullut näin helvetin vaikeaa?

Kotiin kävellessäni aloin pohtia, olinko liian jyrkkä muovikuusia kohtaan. Oli kai niillä puolensa, jos niin moni kallistui polyeteenisen puun puolelle. 

Helppouteen monet vetosivat. Ei tarvinnut imuroida neulasia lattioilta. Ymmärrettävää, jos suhtautui lattialle putoaviin neulasiin virheenä, epämiellyttävänä naarmuna täydellisessä jouluidyllissä. Itse olin oppinut sietämään lievää epäjärjestystä, sillä se kieli elävästä elämästä. 

Lisäksi neulasten pudottaminen ei ole rikos, vääryys tai epäkohta, vaan  väistämätön vaihe kuusipuun elinkaaressa, aivan kuin kollageenin hupeneminen kasvojen ihon alta. Ei sitä pitänyt vältellä, vaan ottaa vastaan muutos. Nauttia jokaisesta hetkestä, sillä elämä on vain ohikiitäviä hetkiä. Täydelliseksi ne tekee vain tieto siitä, ettei koskaan tule samanlaista hetkeä. 

Lisäksi neulaset jalkapohjassa saavat tuntemaan, että on elossa. Sitä ei käy kieltäminen.

Muovikuusen kanssa tällaisia elämyksiä ei tule. Se on täsmälleen samanlainen joka vuosi ja tämä pysyvyys luo illuusion siitä, että kodin ja ihmisenkin pitää pysyä samanlaisena. Ja että muovi pysäyttää omankin ikääntymisen. Eikun vaan pvc-pöksyt jalkaan, feikkiripset kiinni ja silikonia tisseihin. 

Teollisesti valmistettu joulupuu on tasapainoinen, oksiltaan täsmälleen symmetrinen, toisin kuin metsänhoidollisesti valittu toispuoleinen näre. Muovipuu oli kovin ennalta-arvattava, persoonaton. Määreet, jotka tarkoittavat minulle tylsyyttä. Samanlainen kodista toiseen, kaupungista toiseen, maasta toiseen… Entä jos kaveritkin olisivat kaikki toistensa kaltaisia? Sitäkö muovikuusiuskovaiset halusivat? Täydellisyyttä itseltä… ja muilta?

Oliko niin, että muovipuu edusti täydellisyyttä, helppoutta? Täydellinen puu, täydellinen elämä, jota saattoi säilyttää vaivattomasti vaatehuoneen hyllyllä ja nostaa tarvittaessa esiin.

Tietysti tälle perheelle prosessi on tärkeämpää kuin helposti hommattu täydellinen lopputulos. Sisälsi prosessi sitten miten paljon yritystä, erehdystä ja vaaratilanteita.  Vaikka liki joka päivä toivon aavistuksen helpompaa ja ennalta-arvattavampaa elämää, ei pahvilaatikon kaivaminen varastosta luo samanlaista joulutunnelmaa kuin perheen yhteinen kuusen hankintamatka kimmeltävässä lumisateessa, jossa kitistään pikkupakkasessa pakottavia varpaita, kohmeisia sormia, hankeen hukkuvia hanskoja ja talvisaappaita. 

Kuusenhaku ehkäisee myös uusavuttomuutta, mitä pidän yhtenä yhteiskunnan suurimmista ongelmista. Esikoisen ensimmäisenä jouluna raahasin pienokaisen pulkassa kuusikkoon. Vuosikymmen myöhemmin kuusivuotias kuopus kaatoi perinteitä kunnioittaen ensimmäisen kuusensa. Lievää jännitystä aiheutti, kun isosisarukset seuraavana vuonna hakivat puun kaksin. Onneksi kuusiaitamme oli ainoa, joka otti osumaa. Kaksitoistavuotiaana esikoinen toimi kuusenhakuprojektimme logistisena johtohahmona. Peltoauton kyytiin pakkautui äiti, siskot ja kaksi koiraa, jotka luulivat meidän lähtevän pidemmällekin reissulle, sekä ylisosiaalinen kissa. Pellon reunalla kuitenkaan ollut varteenotettavia vaihtoehtoja kuusen valinnasta vastaavan keskimmäisen mielestä. Tunnelma toyotassa alkoi lämmetä siihen malliin, että auto vaihtui tieliikennekelpoiseen ja kuski ajokortilliseen ja kuusi etsittiin seuraavasta metsästä.

Voi toki olla, että pian koittaa aika, jolloin saan rämpiä miehen kanssa metsässä kaksin. Jo viime vuonna kuopuksen hupun sisältä kuului joulumielen latistava laini:

”Eihän me hankita tänä vuonna kuusta? Jos hankitaan, minä en osallistu!”

Onneksi teiniangsti ei ollut pysyvää, sillä kolmen päivän päästä kuopus tiedusteli, mistä metsästä kuusi tänä vuonna haettaisiin. 

Joissain kodeissa kuusen elinkaari on aavistuksen nopeampi. Kuva Tinskun torpasta. Siitä huolimatta Tinsku jakaa käsitykseni muovikuusista: “Meille ei sellasta pyhäinhäväistystä tule. Mieluummin olen ilman!”

Muovikuusifanaatikkojen propagandalta on kuitenkin liki mahdotonta suojautua. Mainoslehtiset ovat täynnä vihreitä, valkoisia ja kimaltelevia kuusia. Vaikka luonteeni lujuus ei kalpene kuin ehkä itsepäisyydelleni, koetin löytää ympärilleni ihmisiä, jotka jakaisivat kanssani näkemykseni aidon kuusen upeudesta ja välttämättömyydestä.

Susanna! Jouluhömppäihminen, jonka koti oli joulua 11 kuukautta vuodesta. 

Lysähdin helpottuneena Susannan sohvalle kädessäni kuppi kuumaa, kanelilta tuoksuvaa glögiä. Ja siinä se oli. Arkkiviholliseni huoneen nurkassa. 

Kuusi. Muovikuusi.

Ja Susanna latasi vasten kasvojani vasta-argumentin, joka antoi muovikuusen iättömyydelle aivan toisen merkityksen.

”Siis, meillä on muovikuusi, just siksi, että se pysyy hengissä marraskuusta loppiaiseen! Mie niin tykkään joulusta!”

Minulle itselleni kuukausi kuusen kanssa olisi liikaa. Johan siinä ajassa pitäisi jotain vaihtelua torppaan saada. Parissa viikossa ehti hyvin kyllästyä kissojen öisiin joulupalloturnauksiin, joiden jäljiltä palloja oli joka nurkassa vessasta lähtien, pimeässä jalkapohjiin uppoaviin koristeisiin kaikilla kulkureiteillä sekä kimaltavaan koiran joulukakkaan. (Ja kun nyt mummokissakin on nyt kolmatta kertaa kynsistään kiinni kuusen matossa, kuusettomuus alkaa tuntua kiinnostavalta vaihtoehdolta.)

Voi olla, että muovikuusityyppien kärsivällisyys on huimasti pidempi, jos he selviävät kuusensa kanssa vuoden ympäri. Aidon kuusen kaipuu kertonee vain lyhytjänteisyydestä ja vaihtelunhalusta. Siitä, kuinka mukavaa on seurata vihreän, vaihtelevan tuuhean havupuun vaihtavan värinsä keltaiseksi ja lopulta hupenevan alastomaksi luurangoksi olohuoneen nurkassa.

Kuusenvalinta ei kerro ainoastaan persoonasta vaan myös elämänkatsomuksesta ja arvomaailmasta. Toki tänä vuonna meille tulee luomuna pihalla kasvava leikkikuusi.

***

Tätä tekstiä on ollut tuottamassa, muokkaamassa ja korjaamassa virhietä (ennen kuin tuotin niitä lisää) rakkaat opiskelijani. Kiitos kommenteista!

Categories
juhlapyhät Yleinen ystävyys

Ilosaarirock 2023 – never forget, never again!

Ei vitussa jaksa vanha mihkään rokkiin lähtee!

Ei iskussa maksa, alkaa päähän, lonkkiin särkee

Ilosaarirock oli aiemmin tapa

sit traditio kuoli: loppu aika ja raha,

en kaipaa tahmeaa tungosta, eritteen käryä, 

kännisten käpälöintiä, älämölöä ja alituista hälyä.

Tai sitä psyykkistä, fyysistä ja taloudellista morkkista

tyhmistä tyypeistä, mystisistä synneistä, kadonneesta korkista.

Kivempi kaukana kaupungista hääriä

mukavampi mättäältä marjoja kääriä, omaa ukkoa lääppiä

ja halpaa kaljaa kotiterdellä rääppiä

Alko teinit mankua, rokkiin pitäs päästä

paino meitsi jarrua, kotiin pitäs jäädä

ipanat vonkaa, mut se säästäs mutsin pollaa

jos ei päästäs kersoja rokkaa

ei tartteis pelätä paheita yössä,

paniikissa herätä kahelta yöllä 

Antasko muksuille luvan festareilla hillua?

ratkaspa muru ite pulman: “en tarttee lippua”

Välittömästi hälytyskellot ja merkkivalot 

mammalla totaalisen punasella!

Rokista selvittiin toki itekin teininä

torilta ehjinä, melkein selvinä

Kyllä ne pärjää, vaikka sydäntä kylmää 

ja hirvittää tuppukylältä päästää kaupungin vipinään

Säännöt on selkeät: kotiin yöksi bileistä

kavereita ei ikinä milloinkaan mihinkään jätetä

muistakaa tankata vissyä ja vettä

ja kun soitan, on vastattava v i i v y t t e l e m ä t t ä !

Samat ohjeet latelin noille teineille,

ennen kuin pakenin omille reiteille.

Luuliko ne, etten muuten vaklaa?

ainakin gps-paikannin ja panta jalkaan

varuilta snäpissä sijainnin stalkkaan.

alueella ja alueen vieressä vahtaan.

Vartiossani nautin tequilasta

sillon tuli vastaan open lempilasta

osa moikkas, osa vaihtoi sanan tai sitte suuntaa

pari halas, kaipas kouluun takas (nii varmaan!)

kai paras oli kutsu jatkoille illaks.

Salakuljetusyrityskin säälittävä vahinko ja tahaton erhe

johon syyllistyy täällä vain moraaliton perhe

itelle yllätys ku portilla poke kaivo repusta tölkin

viimeks vappuna tuota alkon mehua hörpin

Epäilin esikoislastani lavastuksesta

kersalla kusettamiseni on harrastuksena.

pilvetön taivas mutta päät pilvissä

siveetön paita, pitää lämpimänä

pitkät jonot, saastaiset vessat

sieltä noro: paskainen keikka

pusuja poskille, suoraan suulle

tuttuja toisille, huokaan luulen

juttuja noita, kukaan ei kuule eikä ainakaan muista

hiekkaa kengissä, hikeä tissien välissä

liikaa väriä säärissä, selässä ja tässä hädässä

aurinkosuojasta maksaisin satkuja mobilepaylla

hakusessa myös hajuton bajamaja!

Rokissa arki on väärä sekä harha

kokilla tais olla päällä pelkkä nahka

runkuttamalla meni ovikello rikki

(se oli Tinsku!)

muutama Vesalan keikalla itki

Apulanta arvas taas elämänibiisit

sattumalta karkas vaan ikäväksi fiilis

harmistuin hurmokseen, tukahduin tungokseen

valaistuin ja ajatus varmistui:

kaipaan vaan rauhaan ja rakkaan kaa saunaan

festariekstaasiin vanhaan en koskaan palaa!!!

Ens vuonna uusiks? 

Nou thänks. Tää oli todellaki täs.

Categories
juhlapyhät

Muisto pitkästä itkusta

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
itkun taa näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohottaa vettä luomien alta
ja itkettää korkeammalta.

(Muunnelma Lauri Viidan runosta Alfhild)

Aikun äitienpäivätarinan innoittamana kysyin lapsiltani ensimmäisen mieleen tulevan muiston äidistä. Poika aloitti.

– Mie muistan, kun oltiin kerran perhekahvilassa leikkimässä. Kun lähdettiin kotiin ja seisottiin siinä pihassa niin muistin, että multa jäi sinne sisälle Hot wheels -auto. Samassa kaksi pikkupoikaa heilutti mulle sitä autoa ikkunan läpi ja ilkkui, että häähää heillä on tää. Ja mie rupesin itkee ja kysyin, että äiti voitko hakee auton. 

– En muista kyllä ollenkaan. Mitäs sitten tapahtui? 

– Sie sanoit, että et kyllä kehtais hakea. Mie itkin että voitko hakee, voitko voitko, mie haluun sen takasin. Sie huokasit ja lähit hakemaan. Ja kun tulit takaisin, sanoit että se poika itki, kun otit auton sen kädestä. 

– Itku pitkästä leikistä?

Keskimmäinen haluaa jakaa oman muistonsa.

– Mie muistan, kun olin äitin ja Mirkun kanssa pyörälenkillä. Äiti työnsi minnuu pyörän kepistä ylämäessä. Sitten tuli alamäki ja äiti katto toisaalle ja vahingossa päästi irti pyörästä. Mie kaaduin ja polveen tuli haava, ihan jäätävän iso. Itkin koko kotimatkan.

– Ja mie itkin eilen, sanoo pienin turpeisen huulensa takaa.

Kyllä, olin ojentamassa mieheni väsäämää äitienpäivälahjaa anopille, kun pienin juoksi suoraan lahjan alle ja löi suunsa kukkatelineeseen. Valui niin verta kuin kyyneleitä.

– Siis liittyykö kaikkiin teidän äitimuistoihin itku? kysyn kauhuissani.

– Entäs kun oltiin pieniä ja silloin aprillipäivänä juksasit, että viet meidät vesirokkorokotukseen. Että nyt tulee piikkiä pyllyyn ja rupesit pukemaan meitä. Itkettiin molemmat kuorossa ja sit sie nauroit, että aprillia, syö silliä juo kuravettä päälle, isoin ja keskimmäinen muistelevat.

– Vähän hjuumoria!

– Entäs kun äitin kanssa kierrettiin koulua ja yritettiin ettiä luokka 5B:tä. Ei löydetty vaikka kierrettiin koulu monta kertaa ympäri sisältä ja ulkoa. Näytti siltä kuin äiti purskahtaisi itkuun.

Eihän se luokka kaukana ollut eikä ollut kyllä itkukaan.

– Ja se hävettää, kun sie aina pidät niitä puheitas juhlissa ja AINA pillahdat itkuun, poika pudistelee päätään.

– Mutta kiva kun meillä ei ole tavallinen äiti.

Pian pienin aloittaa ulvomisen spagettilautasensa takaa, sillä mitäpä on äitienpäivä ilman huutoitkua.

– Paska äiti! En halunnu kastiketta!! Enkä tykkää sepsupista!

Categories
juhlapyhät keski-ikäiset perhe Yleinen

Virvon varvon virtsalla, piiskaan pihlajalla

Aloitin pääsiäisvalmistelut tänä vuonna jo hyvissä ajoin. Kolme viikkoa sitten minun piti vetää opiskelijoille kädentaitoja ja koska olen opettaja, taskussa pitää aina olla varasuunnitelman varasuunnitelma ja liukasliikkeisille lisätehtävä. Siispä suuntasin edellisenä iltana säkkipimeässä pajukkoon keskimmäisen lapseni kanssa. Tai siis luulin suuntaavani. 

Joka tapauksessa kynsin ja konttasin umpihangessa ojanpohjaa, nitkutin tylsillä saksilla poikki 22 pajunoksaa, tungin ne S-Marketin muovikassiin ja raahauduin takaisin tielle joka toisella askeleella lumeen vajoten. Lahkeet ja kengät tursusivat lunta ja hampaat kalisivat kylmyydestä.

– Äiti näissä ei kyllä oo niitä kissoja….! tytär yritti sanoa pussiin katsoessaan. 

Samaa hän oli yrittänyt huudella jo aikaisemmin ojan toiselta puolelta.

– Sieltä ne nousee, pienet on vielä kun ei oo kevätkään pitkällä! tokaisin takaisin ja noukin jääkokkareita kengistäni.

Kun kädentaitojen tunti aamulla koitti ja opiskelijat näkivät muovipussista pilkottavat oksat, sain osakseni murhaavia ja säälinsekaisen huvittuneita katseita.

– Ei jumalauta mitään virpomisjuttuja!

Onneksi sain myytyä heille toisen idean – selviytymisrannekkeen punomisen ja posliinin maalaamisen eikä ollut kuin paukutella menemään.

Työpäivän päätteeksi otin koskemattomat vitsat kainaloon, jos vaikka omat lapseni niitä osaisivat arvostaa. Kotiinlähtöä tehdessäni jäin työkaverini kanssa suusta kiinni, ja hän sattui vilkaisemaan vitsojani vähän tarkemmin:

– Näyttää kyllä vähän pihlajalta nuo sinun oksat.

– Jaaaaaaaaa…. Saattaahan se tietysti olla, kun pimeessä nää keräsin…

Lähempi tarkastelu tosiaan osoitti, että 22 oksan joukossa oli vain kaksi pajunoksaa, loput olivat pihlajaa. Kun kylillä voivottelin, ettei ihan putkeen mennyt tämäkään keissi, eräs tuttavani lohdutti sanoillaan:

– Ennen vanhaan uuden omakotitalon lähimmäksi puuksi istutettiin aina pihlaja. Sen uskottiin tuovan onnea ja uskottiinpa puun muutenkin sisältävän taikavoimia. Että virpomiseen saattaa pihlaja olla pajua tehokkaampi!

Vau, olinkin siis edelläkävijä! 

Varsi se on pihlajallakin. hästäg uskallaollaerilainen
Jo vihertää!

Tänä pääsiäisenä ajattelin kokeilla muutakin erilaista. Tai siis en ajatellut, mutta ajauduin tilanteeseen kuten minulle usein käy. Lähdin viikko sitten perjantaina ravintolaan syömään mieheni, Aikun ja hänen siippansa kanssa. Jossain vaiheessa mietin pitäisikö olla huolissaan, kun ukot puhuivat enemmän hevosista ja ankoista kuin kaivinkoneista ja gyproccilevyistä.

Joka tapauksessa herkuttelun ja hevostelun jälkeen suuntasimme vielä nauttimaan vähän livemusiikkia Joensuun yöhön. Yöllä neljän aikaan heräsin siihen, että mahassa murahti. Pian koin täydellisen puhdistautumisen. Ainakin fyysisesti, sillä henkisesti tajusin olevani jo täysin turmeltunut. Sillä mitäpä miettii Tinsku 40 vee suoli solmussa ja vatsa ruikulilla, kun toinen pää on sankossa ja toinen pytyssä?

Että jos tämä ei helpota, niin en pääse ÄÄNESTÄMÄÄN sunnuntaina.

Keski-ikäisen kansalaisaktiivisuudessa on jotakin hellyttävää, mutta myös säälittävää.

Mitään hellyyttävää tai säälivää ei sen sijaan ollut äitini kommentissa, kun kerroin epäileväni puhdistumisen syyksi ruokamyrkytystä.

– Krapula sulla on!!

Näin alkoi pääsiäistä edeltävä paaston aika. Kahden päivän aikana sain pudotettua jo kolme kiloa! Eikä tehnyt mieli panna suuhun juuri mitään -loistava startti puhdistautumiseen ja nautintoaineista kieltäytymiseen. Vaalisunnuntaina olin jo kutakuinkin tolpillani, joten pääsin käyttämään ääntäni.

Ääntään käyttivät myös lapseni, jotka innostuivat virpomaan. Neiti neljä vee tuli tarmokkaana eteeni piiskaamaan kinttujani:

– Viivon vaavon sulle tissit,

viivon vaavon kellon kädet,

mulle vitsa, sulle palkka!

Seuraava runo oli hivenen painostavampi, sillä lapseni yrittävät alituiseen aivopestä minua lisääntymään. Myös neiti neljä vee:

– Viivon vaavon vauvan sulle, 

hiili antaa pusun mulle!

Loruttelun jälkeen tyttö hihkaisi:

– Äiti mie keksin näitä ite!

– Aijaa, enpä olis arvannu!

Ukolle kuiskasin oksien viuhoessa oman loruni:

– Vitsa sulle, muna mulle!

Valitettavasti keskimmäinen ei ollut eilisen teeren tyttöjä:

– Hankkikaa huone!

Pian alkoi aktivoitua myös munannälkäinen esikoiseni. 

– Miekin haluun virpoa! Mutta mulla ei ole virtsaa! Vai mikä se on.

– Rakas se on VITSA, ei VIRTSA. Virtsa on housussas. Tai siis toivottavasti ei sielläkään.

– Aaa joo, oli mikä oli, mie meen tekemään!

Vitsan valmistuksessa kesti viitisen minuuttia ja sanotaanko, että lopputulos oli varsin persoonaallinen kuten jo ehkä aiemmasta kuvasta huomasittekin.

Persoonallista pääsiäistä blogimme lukijoille!

Categories
juhlapyhät ruoka

Aikun keittiössä! Mämmin mähmintää

Olen onnistunut kasvattamaan lapseni kulinaristeiksi. Jos siis kulinaristilla tarkoitetaan ihmistä, joka nauttii kummallisista ruokalajeista. Lapseni toivoi aamupalaksi “sitä vetistä mansikkapuuroa”. Lusikalla syötävää pitsaa muistellaan vähintään puolivuosittain. Jostain syystä en ole kuitenkaan voinut toisintaa tätä makunautintoa. 

Pienokaisteni herkkua on myös mämmi, tuo perinneruoka, joka jakaa mielipiteitä enemmän kuin maahanmuuttopolitiikka. Mämmiä kuluu litroittain. Jossain vaiheessa kuvittelin, että yksi rove riittää makupalaksi koko perheelle, sen verran topakkaa tavaraa tuo maltainen mustakulta on. Väärin. Jos ei ole heti jaolla, saattaa jäädä nuolemaan näppejään. Rovetta ei kannata enää nuolla, koira ennättää yleensä ensin. 

Mutta onneksi on äitinä kätevä emäntä. Vältelläkseni työtehtäviäni päätin opetella valmistamaan mämmiä itse. 

Valmistautuminen

Kerrankin valmistauduin. Googlettelin parikin sivustoa ja kaivoin esiin ikivanhan luottokeittokirjani, jossa kerrotaan muun muassa kuinka siansuolista valmistetaan makkaraa. Siellä oli varmaan perinteistä perinteisin ja vuosisatoja käytetty ohje.

Reseptit olivat hämmentävän samankaltaiset, mikä toisaalta oli helpottavaa (ei tarvinnut valita ohjetta, sillä kahden ohjeen yhdistämisellä ei ole yleensä onnistuttu leivontahommissa. Trust me, kokeiltu on…) ja toisaalta aavistuksen pelottavaa, sillä oliko kyseessä vain laiskaa plagiointia ilman kriittistä tuotekehittelyä…? 

Vaihe 1 – mittaaminen

Punnitsin keittiövaa’alla grammantarkasti mämmimaltaat ja ruisjauhot. Keitin veden poreilevaksi. Nettiohjeessa kerrottiin poreilevan veden tarkoittavan 65-asteista vettä. Kaivoin siis mieheni kokkaushifistelyboxista lämpömittarin ja kun lämpötila oli sopiva, sotkin jauhot veteen ja ripottelin vielä ohjeen mukaan ruisjauhoja pinnalle. Kansi päälle ja uuniin.

Nettiohjeessa neuvottiin laittamaan kattila uuniin, jossa on valo päällä. Toimikohan valo meidän uunissa? Mämmipussin ohjeessa oli mainittu tarkka 50 asteen lämpötila, joten noudatin sitä. Varuilta tyrkkäsin myös lämpömittarin uuniin. 

Vaihe 2 – fysikaalisia ongelmia

Ohjeen mukaisen kahden tunnin imellyttämisvaiheen jälkeen keitin uudet vedet ja aloin lisätä uutta satsia jauhoja. Seos ei juurikaan muistuttanut mämmiä vaan keväällä lumien alta paljastuvaa, aavistuksen homehtunutta koiran paskaa. Mutta tuoksu alkoi perheestäkin muistuttaa jo valmista tuotetta.

Tökkäsin lämpömittarin höttöön. Mömmön sisälämpötila ei vastannut ohjetta. (Kyllä, ohje sisälsi sisälämpötilatkin. Ja kyllä, noudatin niitä. Tai tarkkailin ainakin.) Myöskään uunin lämpömittari ei vastannut asettamaani astelukua. Lähellekään. 

Myöhemmin opin, että sopivasti imeltyneen seoksen voi aistinvaraisesti tunnistaa tummahkosta väristä ja notkeasta rakenteesta, mutta tässä vaiheessa arvelin ongelmien ratkeavan seuraavalla kierroksella. Väänsin uuniin lisää lämpöä. 

Sitten alkoivat tilavuusongelmat.

Uusi vesisatsi mahtui nimittäin helposti kattilaan, mutta kipollinen mallasta ja jauhoa näytti omiinkin silmiin mahdottomalta mahdutettavaksi samaan pataan. Jos ohje lupasi neljä litraa valmista tavaraa, piti sen nyt hyvänen aika viiden litran kattilaan mahtua. Niin sitä voisi luulla…

Ripottelin jauhoja ja maltaita vähän kerrallaan pinnalle ja nostelin varovasti seokseen. Kakkutaikinaakaan en samalla hellyydellä käännellyt. Herkistä liikkeistäni huolimatta mössön pinta alkoi hipoa kasari yläreunaa. Äkkiä kansi päälle!

Vaihe 3 – keittäminen

Toisen, reippaan parin tunnin imellytyksen jälkeen mämmini koostumus ei edelleenkään muistuttanut kaupan mämmiä. Mutta jäljellä oli vielä kaksi vaihetta. En siis ollut kovin huolissani. Eipä silti, filosofiani mukaan ruuanlaitto on luova taiteenlaji, eikä ole tarkoitustakaan, että tietää mitä tulee saamaan tai että joka kerralla saisi saman tuloksen.

Keittäminen osoittautui hankalaksi, kun kattila oli äärimmillään täynnä. Kuplahteleva mämmi pärskähteli hellalle, seinille ja rinnuksille. Koira löysi lattialle roiskahtaneen mämmikokkareen ja piehtaroi hädissään itsensä raidalliseksi ennen kuin tajusi, ettei kyseessä ollutkaan eriteläjä.

Keittämisen jälkeen seos piti maustaa, mutta ruokalusikallinen pomeranssia oli liikaa. Mömmö alkoi valua pitkn kattilan kylkiä kuumalle hellalle, johon se paloi kiinni luvattoman nopeasti. Oli jaettava soosi kahteen kattilaan.

Vaihe 4 – paistaminen

Nyt mämmi piti laittaa uunivuokiin ja uuniin 2,5 tunniksi. Ohjeessa varoiteltiin täyttämästä kippoja kokonaan kuohumisen varalta ja levittämään päälle sokerilientä kuorettumisen varalle. Valuttelin huolellisesti sokerilientä kippojen päälle. 

Eivät toki kuohuneet yli, mutta kitkerän napakka sokerikansi oli kivettynyt jokaisen vuoan päällä. Mutta mämmi, jonka kaiveli kannen ja palaneen pohjan välistä maistui ihan oikealta mämmiltä. Jokseenkin vetiseltä, mutta mämmiltä. 

Versio 2

Mutta eipä huolta. Aikku ei luovuta. Uusi satsi. Puolitin ohjeen, sillä halusin puolittaa myös astioiden määrän. Edellisen session jälkeen olin liottanut ja hinkannut kippoja tuntikausia. 

Miehelle tämäkin määrä mämmisiä astioita oli liikaa. Vaiheiden 1 ja 2 välissä mies oli siivonnut keittiön, johon olin jättänyt kipot, kapustat, purkit ja puntarit valmiiksi. Tästä seurasi luonnollisesti pieni napsakka perheriita aiheesta, että miksi ei siivota silloin kun pitäisi ja sitä mitä pitäisi ja miksi aina valitat etten siivoa ja sitten kun siivoan niin ei kelpaa.

Mutta sain kuin sainkin uuden satsin tehtyä. Imellytys tapahtui energiaa säästäen leivinuunissa pitkän kaavan mukaan. 

Kokeiluerän maku oli taivaallisen täyteläinen, joten päätin tehdä isomman satsin. Välttääkseni pohjaan palamisen tein annoksen uuteen, pinnoitettuun uunivuokaan. Tilavuuksien kanssa oli jälleen hankaluuksia. Mössö nuoli taas vuoan reunoja. 

“Mitä vittua?! Miks tää ei mahdu tähän?”

“Miten se voi tulla siulle taas yllätyksenä, että se ei mahdu siihen?” tuskaili puolestaan mies. 

“Tämä on eri kippo.”

“Se on samankokoinen kippo.”

“Mutta tämä on eri kippo.”

Mies ei tajunnut. Kummallisesti kutistunut kasari aiheutti sen, etten jaksanut keittää vaadittua aikaa. Tyrkkäsin siirappivedessä kelluvan perinneherkun uuniin loppulöylyihin. 

Sinne se jäikin, kun lähdin töihin. Ensimmäisenä kotiin tullut lapsi tajusi tuoksusta sammuttaa uunin.

Suosittelen lämpimästi keittämään puuron ennen uuniin laittoa. Vasta miehen raaka voima ja luvattoman tehokkaat pesuaineet saivat uunin puhtaaksi kuohuneesta mämmistä. Tietysti töhnä olisi voinut lähteä helpomminkin, jos sen olisi huomannut aiemmin kuin vasta kolmen päivän päästä, kun uuni tyrkättiin jälleen päälle ja kitkerä mämmin hajuinen savu levisi asuintiloihin. 

Yritin itse ensin raapia kynnet verillä. Kirjaimellisesti. Palanut mämmi kynnen alla on mitä toimivin kidutuskeino.

Mämmi itsessään ei yltänyt edellisen satsin makuun, joten aioin kokeilla vielä kerran. Jokapäiväiseen mämmiin tympääntynyt perhe päätti toisin ja piilotti mämmimallaspussin. 

OHJE:

Vaihe 1

  • 1,5 l vettä
  • 259 g mämmimaltaita (Muissa ohjeissa 250g, mutta ei se sattunut siihen koskaan.)
  • 500 g ruisjauhoja (Tai silleen, että on suunnilleen se vaadittu 750g)

Keitä vesi poreilevaksi vähintään 10 litran kattilassa. Eli kunhan se on lämmin. Sekoita aineet ja tyrkkää n. 50-asteiseen uuniin noin pariksi tunniksi. Seos on muuttunut tummaksi ja veteläksi.  

Vaihe 2

  • 2 l vettä
  • 250g eli jotain sinne päin maltaita
  • 500g ruisjauhoja

Poreileva vesi sekoitetaan edelliseen satsiin ja jauhoseos perässä. Sitten imeltymään leivinuuniin yön yli. Tai siihen asti kunnes uunia taas alkaa lämmittää. 

Vaihe 3

  • 2 rkl tai pussin pohjat pomeranssia
  • 0-2 dl siirappia tai sopiva luraus.
  • SUOLAA. ÄLÄ UNOHDA SUOLAA!

Keitetään mössöä n. 10 minuuttia. HÄMMENNÄ IHAN KOKO AJAN! ja todellakin KEITÄ!  Sitten soosi ei todennäköisesti kiehu niin pahasti uunissa. Kannen välistä uunin pohjalle valunut ja palanut mämmi ei nimittäin lähde marttojen eikä Kanasen Aurin vinkeillä.

Sokerivettä (1dl vettä ja ½ dl sokeria) tai siirappipurkin huuhdevedet voi lurauttaa päälle, mutta ei se kuorettumista estä. Kansi päälle. Se saattaa toimia, jos haluaa välttyä mämmikaivauksilta. Paitsi sitten maku jää vetiseksi. Mutta kuten elämässä, se on joko täydellinen makunautinto tai helppo ja nätti mutta pliisu. Mutta kaikkea ei voi saada.

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi juhlapyhät keski-ikäiset Yleinen ystävyys

Uuden vuoden uudet kujeet eli elämäntapa-muut(tumatt)o(muu)s

Vuoden vaihtumiseen ladataan jos jonkinlaisia odotuksia uusista aluista, elämänmuutoksista ja uudistumisista. Some ruokkii tätä mahdollisuutta parempaan elämään vaikuttajien fitness-vinkeillä, kuntosalimainoksilla, erinäisillä ruokavaliohaasteilla ja toki klassikoksi muodostuneella tipattomalla. Ihmiset lupaavat aloittaa kuntosaliharjoituksen, lopettaa tupakoinnin ja kävellä rappuset, hengittää syvempään, keskittyä positiiviseen…  

Niin varmaan. Tällä iällä lupaukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tietää, että elämä tulee muuttumaan halusi sitä tai ei ja todennäköisesti ei mitenkään positiiviseen suuntaan. Toki viime vuoden yhteiskunnallisten uutisten näkökulmasta vain parempaa voi olla tiedossa. 

Ystävättäreni Pirren kanssa päätimme kuitenkin aloittaa vuoden parhaalla mahdollisella tavalla, joten jo tammikuun toisena päivänä Pirre saapui kylään lapsineen ja kasseineen. 

“Ja näitä on sitten autossa lisää”, Pirren esikoinen tuumasi painokkaasti ja pudotti kaksi junttikassia eteisen lattialle. Oheismateriaalin lisäksi Pirrellä oli mukanaan muutama ostoskassi. Olin ehdottanut tekeväni lounaaksi soijamakaronilaatikkoa, mikä ei herättänyt riemunkiljahduksia jälkikasvussani. Pirreä taas oli ilahduttanut, kun olin kertonut kaapistani löytyvän hätätilassa myös pinaattipastaa (kts. täältä miksi). Kiihkeä viestinvaihto oli päätynyt lopulta tortillapitsoihin.

Pirren kasseista paljastuikin herkkuja jos jonkinlaista: chorizoa, meetwurstia, kinkkusuikaleita, salaneuvosta, fetaa, artisokkaa, mozzarellaa palana ja raasteena. Ai että!

“Joo, mie aloitin vegaanihaasteen.”

Selvästikin. 

“Sitä kaksi litraa vettä päivässä en edes yritä. Eihän sitä ehtis tunneilla opettaa mitään kun juosta vessassa.”

Pirren pitsat. Epäilen, että piti juoda vettä se kaksi litraa.

Mutta ei se pelkkä ruokavalio toisi menestystä alkaneelle vuodelle. Syötyämme ravitsevaa vegaanipitsaa päätimme siirtyä liikunnan pariin. Olin ehdottanut, että Pirre ottaisi sukset mukaan ja kävisimme sivakoimassa pienen lenkin. Pirre oli vastannut ottavansa kahvakuulat mukaan. Niinpä Pirren autosta löytyi, ei lainkaan yllättävästi, suksien lisäksi kolme kahvakuulaa ja jumppamatto.

Turvallisuussyistä vaihdoimme sivakoinnin umpihankikävelyyn, sillä ladut olivat liki yhtä jäiset kuin kylätie. Mutta ei huolta rakkaat kanssakyläläiset, jos talvikunnossapito toimii vasta toukokuussa. Ei se toimi toisaallakaan. Naapurikylällä  teini oli pukeutunut olosuhteiden mukaan ja luisteli hokkarit jalassa vastaan.

Koska vuoden alut on aloitettava tehokkaasti ja Pirre oli pakottanut lapsensa raahaamaan kaksikymmentä kiloa kuulia kotoa, päätimme lenkin jälkeen jatkaa pikkujumpalla. Kaivoimme youtubesta jumppavideon ja yritin virittää lähetyksen telkkariin. Telkkarin youtube-sovellushan ei ollut päivittynyt viiteen vuoteen, joten asettelin pikkunäyttöni telkkarin eteen. 

Ja sitten alkaa!

Ennalta viisaina olimme sopineet tekevämme liikkeet samaan suuntaan ja samassa tahdissa, sillä olohuoneessa ei ollut tilaa kahdelle jumppakanalle. 

“Te näytätte tosi tyhmiltä”, kuopus totesi kun teimme luistelukyykky-trusteria samassa tahdissa. Jouduin olemaan samaa mieltä. Telkkarin hämyinen pinta ei ollut meille sekään armollinen. 

Mutta Tinskun Tarotit olivat käskeneet minun olla välittämättä muiden mielipiteistä. Ei se tyyli vaan se teho. Hiki virtasi, läski suli ja lihas kasvoi. Kuula nousi ja heilui varmasti. 

Ainoa horjahdus sattui, kun kotiin palannut mieheni avasi jääkaapin oven. 

“Miten hitossa meillä on näin paljon makkaraa?”

“Pirrellä on vegaanihaaste!” huohotin kasien välissä. 

“Ai, että miten haastaa vegaanisuus?”

Kohta keittiöstä kuului keskustelua. Pirren kolmevuotias ja mieheni söivät vegaanitonta välipalaa pöydän ääressä. 

Hikisen jumpan päätteeksi sihautimme Pirren kanssa auki palautusjuomat.

“Parempi tappaa tipaton heti alkuunsa, ettei tuu turhia paineita.”

Ei sillä, että olisimme tipatonta harkinneetkaan.

Pirren taapero oli siirtynyt olohuoneeseen istumaan mieheni mahan päällä silittämään paijaamista arvostavaa kissaa, joten saatoimme siirtyä syvällisten asioiden pariin. Selasimme siis somea ja kommentoimme feedissä välkkyviä vinkkejä ja haasteita. Nehän olivat tuhoon tuomittuja jo lähtiessään! Hesarikin uutisoi kuntosalien vuoden vaihteessa vilkastuvasta kuntoilubuumista, joka heti helmikuussa hyytyy. 

Mutta me emme olisi mukana noissa tilastoissa! (Eikä ole Tinskukaan sillä kulttuuri- ja liikuntasetelin käyttäminen on melko monimutkainen prosessi. Siitä lisää myöhemmin.)

“En todellakaan aio mitään salikorttia! Käyttämättä jäis kuitenkin ja kotijumppa menee ihan hyvin!”

Muutosta liikunnan saralla ei ollut siis tulossa, mutta ehkä se olikin jo vakiintunut, pysyvä tapa kiireisessä elämässämme. Sen sijaan Pirren vegaanihaaste oli vielä totutteluvaiheessa.

“Siis en kai mie oikeesti ota paineita, että kokonaan vegaanina. Jos vaikka välillä joku uus resepti.”

Ei hitto! Nainen oli fiksu. Aivan turha oli yrittää muuttaa koko ruokavaliota, kun sen saattoi tehdä pienin askelin. Silloin muutoskin on kuulemma pysyvämpää. Elämäntapamuutos onnistuu, jos se on itselle tärkeiden arvojen mukainen, näin kertoo Petteri Kilpinen Oona Laineen artikkelissa Elämäsi tärkeysjärjestys (HS 5.1.2023).

Eikä tämä ollut Kilpisen ainoa oivallus. Hyvinvointiin liittyy Kilpisen mukaan myös muita asioita, vaikka usein elämäntapamuutokset keskittyvät nimenomaan fysiologisiin energialähteisiin: ruokaan ja liikuntaan. (Kuten Pirren kanssa todistimme!) Kilpisen epätieteelliseen energiajaotteluun kuuluvat myös emotionaalinen, sosiaalinen, mentaalinen ja henkinen energia. Järkevältä se kuulostaa, vaikkei tieteellinen olisikaan. Eikö?

Tunteiden säätelyn toivon oppivani viimeistään eläkkeellä, sosiaalista energiaa latasimme Pirren kanssa paraikaa. Mutta löysimme kuitenkin elämän osa-alueen, jonka kohdalla jonkinlainen  muutos olisi paikallaan. Niin mentaalisesti (= keskittymiskyky) kuin henkisesti (= omat arvot ja niiden mukaan eläminen). Ehkä myös emotionaalisesti. Mahdollisesti myös sosiaalisesti.

“Vuoden alku on otollista aikaa työelämässä uusiutumiselle”, Pirre luki. 

“Pitäskö vaihtaa työpaikkaa?”

“Voi olla, että uusiutuminen jää siihen, etten muista salasanaa työkoneelle. Se piti just ennen lomaa vaihtaa.”

“Mie toivon, että olisin sen verran uusiutunut tällä lomalla, ettei tartteis heti jäädä saikulle.”

Ja kohtalo kuuli toiveeni. Todennäköistä on, että maanantaina ollaan työkunnossa! Koko ruuansulatuskanava on uusittu trendikkäällä, ja täysin ilmaisella luomutyhjennyksellä ja paastolla. Aluksi syylliseksi epäilemäni soijamakaronilaatikko paljastui syyttömäksi, kun mies ryntäsi keskellä yötä alas, taisteli vessan oven eteen nukahtaneen koiran ohi ja oksensi vartin sappinesteitään pönttöön.

Ja kohti auringonlaskua!
Categories
juhlapyhät Kriisit parisuhde teinit Yleinen

Parisuhdetesti: Viikonloppu kaksin – ensimmäistä kertaa 15 vuoteen!

En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.

Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.

Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.

“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”

Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.

“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…” 

“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”

“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!” 

Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?

“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”

“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”

“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”

Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…

Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi. 

“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”

“Oon on tillu ollaan suöty”

Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä. 

Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut

Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan. 

“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”

“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”

“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”

“Missä?”

“Räystään alla.”

“Missä räystään alla?”

“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”

“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”

“Talon.”

“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”

Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…

“Mitä sie nyt? Yks pesä..”

“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”

“No, en tiiä…”

“Ens syksynä tiiät.”

“…”

“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”

Yritin harhauttaa. 

“Kato miten paljon muurahaisia!”

“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”

“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”

“Niitä saa millään pois.”

“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”

“Anna niitten olla rauhassa!”

Raksamies on rakasmies

Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.

Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.

Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.

Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia. 

Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.

“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”

Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli. 

“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…” 

Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.

“Kultsi, sitä toista.”

“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”

“Äh, tää ei mihinkään liiku!”

Ihmettelin miehen tuskailua.

“Aa! Miulla liikku.”

“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”

“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”

Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.

“Voinko mie vielä auttaa?”

“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”

“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”

“Ei ole millistä kiinni.”

“No, sitten osaan.”

Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.

“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”

Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin. 

“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”

“Asia ymmärretty.”

Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.

“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”

“Ei ikinä.”

Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.

Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.

“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”

Mitä viikonloppuna opimme?

  • Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät. 
  • Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat. 
  • Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
  • Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
  • Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
  • Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
  • Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
  • On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
Categories
juhlapyhät ruoka

Appiukko ruokatrendien aallonharjalla

Olen siitä onnellinen, että nain miehen, joka sekä kokkaa, siivoaa että osallistuu lasten asioiden hoitoon. Ei se mikään Gordon Ramsay ole, ei edes Kape Aihinen, mutta kelpaa minulle, koska en minä mikään kulinaristi ole.

Kokkaustaitonsa mieheni lienee perinyt isältään. Appiukon bravuuri on lohisoppa, jota se keittää kylätapahtumiin tuhansia annoksia. Ja se on herkkua, koska se on “munien kanssa keitetty.”

Mutta ei sillä ukilla aina ole putkeen mennyt kokeilevassa keittiössä. Mieheni muisteli lapsuuttaan, ettei esimerkiksi riisivelli pitkäjyväisestä riisistä päässyt jatkoon.

Äitienpäivänä soittelimme anopille onnitteluja. Paikan päällehän emme päässeet, koska autossa oli taas joku paskana. 

“Isäs teki meille mummon kanssa täydellisen aamiaisen”, anoppi hehkutti. Sitten anoppi kikatti puhelimeen tikahtuakseen. Naurun pyrskähdysten välistä saimme poimittua tarinan:

Olipa kerran mies ja vaimo, joiden lapset olivat aikuistuneet ja hoitivat omia perheitään ympäri maakuntaa. Elämä soljui rauhallisesti eteenpäin, ja mies ja vaimo olivat onnellisia. Välillä talo tuntui liian hiljaiselta, mutta sitten satunnaiset sukulaiset, serkut ja lapsenlapset rikkoivat tasapaksun arjen.

Eräänä äitienpäiväviikonloppua edeltävänä perjantaina anoppi saapui kaupungin mekkalasta maalle tyttärensä ja vävynsä tykö. Anopilla oli kovin herkkä vatsa ja tarkka ruokavalio, joten ruokapuoli oli vieraillessa otettava huolellisesti huomioon. Ei sillä, kyllä vävylläkin oli verenpainetta laskevaa ja kolesterolia vähentävää vihreää lautasella, siitä piti tytär hellästi huolen. Mummolla vääränlainen ruoka aiheutti kuitenkin akuutimpaa hengenlähtöä. Tyttärellä sattui kuitenkin olemaan menoja illalla, joten käytyään äitinsä kylään hän kirjoitti ohjeet miehelleen ruuanlaittoon ja hävisi, minne lie marttakerhoon tai talkoohommin pyörähtänyt. Catering-keikalle.

Mies luki ohjeita. Perunalaatikkoa. Helppoa, tätä oli ennenkin tehty. Mutta koska ruokarajoitteinen anoppi oli kylässä, noudattaisi hän varmuuden vuoksi ohjetta kirjaimellisesti. Ettei kukaan vaan epäilisi mitään… 

Orjallisesti mies kuori ja viipaloi perunat, pilkkoi lihan ja kokosi ne lasivuokaan. Uuniin, kaksi naksautusta, 250 astetta. Vajaan tunnin päästä mies pudotti lämpötilaa ruutupaperille kirjoitetun ohjeen mukaan, vilkaisi samalla luukun lasin läpi ruokaa. Jotenkin se näytti oudolta. 

Tunnin päästä mies kurkisti uuniin jälleen. Ruuan piti olla jo valmista. Ei se siltä näyttänyt. Mies vinkkasi anopinkin katsomaan. Mies ja mummo pyllöttivät uuden uunin edessä ja koettivat nähdä ruokaa. Anoppi toivoi, että olisi muistanut ottaa lasinsa mukaan.

“Ei se ihan kypsältä näytä”, anoppi tuumii. 

“Jos siulla ei ole nälkä, annetaan olla vielä hetki”, vävy totesi. 

Kun perunalaatikko oli ollut neljättä tuntia uunissa, vävy nosti varovasti ruuan pöytään. Olihan sen kypsä jo oltava! Anoppi istui pöydän ääressä. Alkoi jo hieman heikottaa. Lounaasta oli jo jonkin aikaa, mutta ei hän viitsinyt hoputtaa. Vävy näytti sekin nälkäiseltä ja hieman hermostuneelta. 

“Pitäis sen kypsää olla”, mies totesi ja lappoi isomummon lautaselle ruokaa. “Maista.”

Anoppi totteli, ohitti sianlihakimpaleen ja valitsi koemaistettavaksi perunaviipaleen. Jo ennen kuin haarukka painui kiinteään perunaan, tiesi, etteivät potut olleet kypsiä. Kiltisti isomummo pureskeli perunanpalaa. 

“Juu, raakaa on.”

Tässä vaiheessa mies, jonka olomuoto on hillitty ja hallittu, reaktiot rauhalliset ja perustellut, hermostui ja alkoi ratkaista ongelmaa, minusta ainakin, hyvin loogisesti. 

Mies soitti vaimolleen. 

“Mikä perkele tässä on? Tein ihan just ohjeen mukaan ja tämä on ihan raakaa!”

“En mie täältä sille mitään mahda.”

“Mummokin on nälissään!”

“Ei miulla mikään hätä ole…”, anoppi huikkasi pöydästä.

“No tulen kaupan kautta.”

“Kiitos.”

Illalla mies palasi asiaan. 

“Ihan varmasti oli oikeat asteet 250 ja sitten tunnin päästä 150, ja kaks naksautusta vasemmalle.”

Vaimo kurtisti kulmiaan, nousi sohvalta ja meni uunin luo. Naksutteli hetken uunin nappuloita ennen kuin purskahti räkäiseen nauruun. Osoitteli uunia ja taipui kaksinkerroin. 

Miestä alkoi suututtaa. 

“Mikä? Mitä sinä?”

“Tuo…” vaimo ei saanut naurultaan sanottua mitään. Mies tuli uunin luo ja vaimo naksautteli uunin kytkintä kaksi naksautusta vasemmalle ja taas oikealle. “Siulla oli valot päällä!”

Anoppi hohotti puhelimeen: “ Se oli valoja pitänyt kolme tuntia päällä! Valohoitoa pottulaatikolle!”

Seuraavalla viikolla kuopus laittoi ruokaa. Seurasin sivusilmällä touhuja, mutta en saanut lupaa osallistua. Hernekeittoa purkista. Kohta kuului viaton kiroilu.

“Voi helkkari! Mie tein ukit! Tää ei oo ollu päällä!”

Appiukko oli tainnut keksiä sekä ruokahitin että uuden sanonnan.

Kalavuoka
Solariumiin menossa.

Categories
juhlapyhät Yleinen

Kas näin kaatuu kuusi

Mikäli oma kuusenhakureissusi tuntui tylsältä ja turvalliselta, lue kuinka Maikki sen teki ja palaa hetkeksi jouluiseen tunnelmaan.

Viis veisaa miehesi kielloista hankkia joulukuusi. Ota vinkuva lapsi ja saha kainaloon ja kävele päin honkia, vaikka pitäisi etsiä kuusi.

Unohda realiteetit. Etsi metsän isoin kuusi. Ei haittaa vaikka yksi oksa on naapurin tontilla.

Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uhkeat.

Ala kaataa julmetun kokoista nelimetristä kuusta tylsällä sahalla.

Katso kun lapsesi hytisee vieressä ja valittaa kylmyyttä. Käske olla inisemättä turhista ja kysy, haluatko joulukuusen vai et.

Ala raahata kaatamaasi kuusta umpihangessa. Lapsesi kannustaa vieressä “Vauhtia nyt, hopi hopi!”, mutta kuusi painaa kuin synti. Lennä selällesi ja kuuntele kun polvesta kuuluu naks. Vaikeroi hetki hangessa ja mieti, menikö toisenkin polven ristiside paskaksi.

Jatka puun raahaamista, läähätä hetki paikoillasi ja vaihda sitten suuntaa. Muistat, että etuovesta sitä ei ainakaan kannata viedä – muuten ei loppiaisena enää lempi leisku. Mies ei voi sietää havuja, neulasia tai piikkejä.

Raahaa, retuuta ja rytyytä kuusi takaovelle. Kun painat puuta, äkkäät, ettei se millään mahdu ovesta sisään eikä sen paremmin kuusenjalkaan.

Vedä kuusi ovenraosta ulos ja sahaa puoli metriä kuusen kannasta pois.

Sovita kuusta jalkaan ja totea, ettei mahdu vieläkään. Sahaa kuusta lyhyemmäksi ja vuole kirveellä kantaa ohuemmaksi.

Tunge kantaa jalkaan ja hiffaa, ettei mahdu vieläkään. Etsi varastosta sanko jalan tilalle.

Ala vetää kuusentynkää sisään ja kiroa, sillä se ei edelleenkään mahdu ovesta. Sahaa vuorostasi latvasta metri pois.

Kisko kuusi kodinhoitohuoneeseen, vaikka tekee helvetin tiukkaa. Katso kuinka kissan hiekkalaatikon kansi ja paskalapio lähtevät kuusen mukaan ja todista kuinka kuusenoksat levittelevät kissan kusipaakkuja pitkin poikin lattiaa. 

Revi kuusi vastakarvaan takaisin ulos ja sahaa vielä metri pois. 

Vie joulupuu uudestaan kylppäriin ja yritä ummistaa silmäsi helvetinmoiselta sotkulta.

Jätä puu pötkölleen kodinhoitohuoneen lattialle ylläriksi miehellesi.

Kuuntele illalla miehesi joulusaarnaa. Hän on hieman käpynä, koska ei päässyt työpäivän jälkeen suihkuun. Lisäksi hän on lakaissut huushollin jo neljä kertaa havuista. 

Kuuntele aattoaamuna miehesi piikittelyä, kun alat koristella kuusta. Hän vittuilee eikö pituus riitä, kun et yllä laittaa palleroita yläoksille.

Keräile koko joululoma kuusenoksia, neulasia ja havuja mitä ihmeellisimmistä paikoista: lapsen potasta, juomalasista ja vessapaperista. Kun peset hampaitasi, suussasi pyörii neulanen. Mieti onko sellaisen nieleminen vaarallista.

Kyllästy alle viikossa variseviin neulasiin, pätki kuusi puutarhasaksilla paikoilleen ja polta takassa. Varotoimista huolimatta olet varma, että neulasia löytyy vielä juhannuksenakin.

Categories
juhlapyhät ruoka Yleinen

Painajainen piparinpaistajien perheessä

Puuhaamme siskon kanssa täydellistä joulua 30 kilometrin päässä toisistamme. Vielä tässä vaiheessa kummallakaan ei ole aavistusta siitä, miten pipariksi homma voi mennä.

Varoitus! Tarina ei sovi kaikkein herkimmille jouluihmisille.

Tinsku:

Kodin Kuvalehti tupsahtaa postilaatikkoon. Iltakahvilla alan plärätä lehteä ja silloin sen nään. Piparikranssi! Innostun alta aikayksikön ja alan googletella eri versioita piparikransseista. Selvästi helpompi väsätä kuin piparkakkutalo! Piparinen kranssipohja, tähtipipareita pintaan ja kauniit koristelut – avot. Saisin purkaa pipareihin sekä luovuuttani että levottomuuttani. Tänä vuonna tekisin täydellisen joulun Katri Helenan laulaessa taustalla Joulumaasta. 

Tästä se idea sitten lähti.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Kiertelen lapseni kanssa kirpputoria, kun mukula bongaa kaiken romun keskeltä muumitalon muotoiset piparkakkumuotit. Innostun heti huikeasta löydöstä. En malta odottaa, että pääsen puuhastelemaan kolmevuotiaan kanssa, fiilistelemään joulua ja leipomaan kauniin pipariunelman! Näen jo silmissäni Nuuskamuikkusen muotoisen piparin soittamassa huuliharppuaan talon terassilla. Vai näpertelisinkö sittenkin Muumipapan vetelemään kurttua kuistille?

Tinsku:

Työpäivän jälkeen isken toisten äitien tekemän piparkakkutaikinan pöydälle. Luen pikaisesti piparikranssin ohjeet, jossa neuvotaan käyttämään lautasta apuna pyöreän kranssipohjan teossa. Teen työtä käskettyä, mutta lautanen jää kiinni taikinaan ja pöydälle. Voi jumalauta, miksei piparien jumala maininnut vehnäjauhoa? Lopulta saan lautasen irti, mutta nyt taikina on jumissa lautasessa enkä saa sitä irtoamaan pellille, vaikka kuinka annan sille selkään. Lopulta älyän ottaa terävän veitsen ja irrottelen taikinan varovasti irti lautasesta. Painan pienemmän lautasen palleron sisään ja kranssin muoto alkaa hahmottua. Ei hassumpaa, mietin ja yritän ottaa saman virneen naamalleni kuin Sikke Sumari Koko Suomi leipoo -ohjelmassa.

Lopusta taikinasta teen tähtiä, kuun ja pilviä. Tähtitaivas voisi olla kiva teema. Soitan miehelle ja tilaan kaiken varuilta lisää taikinaa kaupasta, sillä tyttö on ruvennut äheltämään vieressäni neliön muotoisia seiniä. Hän haluaa ehdottomasti tehdä piparkakkutalon. 

– Eikö tuo viime viikolla tehty piparikota riitä?

– Ei, pitää saada talo.

Huokaisen – minä kun kuvittelin kranssilla kiertäväni piparitalot kaukaa.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Tulee SE päivä pari viikkoa ennen jouluaattoa. Poimin piparitaikinan pakkasesta sulamaan, otan muotit ja sokerikuorrutetuubit esiin ja panen joululaulut soimaan. Tulkoon joulu! Muottien mukana tulleita ohjeita on helppo seurata: oikea määrä tietynlaisia paloja ja eikun uuniin.

Muistelin Sikke Sumarin sanoneen jossain tunnelmallisessa TV-ohjelmassa, että piparkakkutalon seinien kannattaa olla suorat pellille laittaessa. Annan kuitenkin lapseni nostella ne omaan tyyliinsä leivinpaperille ja ajattelen suoristaa ne sitten, kun tulisivat uunista (mitä vittua?!?). Jännä juttu, että uunissa seinien vinoumat vain korostuvat.

Tinsku:

Otan piparit uunista. Kranssipohja onnistuu, mutta ensimmäinen pelti pikkupipareita palaa ja toisen pellin piparit halkeilevat pinnalta. Mies arvelee niiden olevan liian paksuja. No, leipuri paikkaa virheensä sokerilla ja taidokkaalla koristeluilla!

Alankin tehdä sokeripikeeriä koristelua varten. Ohjeessa sanotaan, että voi sitä voi käyttää myös liimana. Kun pikeeri on valmis, yritän tunkea sen muovipussiin. Tahmeaa tahnaa on pian pöydällä, reisillä ja käsillä. Kun pesen käsiäni, tekee mieli pestä kädet koko hommasta. Mutta ei tänne luovuttamaan ole tultu. Kun litku on pussissa, leikkaan saksilla pussin kulman irti. Mahtavaa, nyt alkaa paras osuus. Näin sydämeeni joulun teen! 

Pursotan kuorrutetta, mutta pussi pieraisee sokerin voimalla tähden päälle ja valkoinen tahna leviää rumasti. Seuraava puristus ja näyttää siltä kuin ilotulite olisi räjähtänyt paikoilleen. Tähtitaivaan sijana käsissäni on tähtien sota. Otan toisen tähden ja puristan pussia, mutta tähti näyttää siltä kuin juoppo olisi sen vapisevin käsin tursotellut menemään. Yritän peittää koko paskan karkeilla, mutto tulos näyttää yksivuotiaan yritykseltä. Alkaa mennä tunteisiin.

– Ei jumalauta, mitä minä teen väärin??!

– Äiti keskity. Kun keskittyisit niin voisit onnistua, poika nauraa.

– No kun ei tämä tursotin tottele! Ei tämä rakettitiedettä voi olla!!

– Anna kun minä näytän, neiti 8 vee sanoo.

En usko silmiäni. Hän vetää ensimmäisellä yrittämällä kauniin reunuksen pilvelle. 

– Pidät vähän täältä etäämpää kiinni. Etkä ragee. 

– Anna kun miekin kokeilen, mies sanoo. 

Käännän katseeni, ettei pulssi nousisi enää enempää. Tiedän näkemättäkin, että mieheni vetelee täydellisiä viivoja insinöörin itsevarmuudella. 

Yritän vielä itsekin, mutta lopputulos on yhtä tuhnua. Vieressä pienin syö koristeiksi tarkoitettuja karkkeja, poika nappaa suuhunsa kaikkein kauneimman piparin ja kissa tunkee keskelle piparihelvettiä niin että syljen karvoja suustani. 

– Tämä oli tässä! Sitten kun nukutte, niin jatkan! Saanpahan olla rauhassa, uhoan.

– Varmaan saadaan nukuttua, kun kiroilu kuuluu yläkertaan! poika kommentoi.

– Äiti on kuin tuo apina, niin monta asiaa menossa yhtä aikaa, että pää räjähtää! tyttö osoittaa uusinta sisustushankintaani.

– Hhihiiihhhi.

Apinalle sukua?

Tällä välin siskon luona. Maikki: Kun piparit ovat paistuneet, mietiskelen seuraavaa työvaihetta. Sikke Sumari oli koristellut talon osat ennen kuin liimasi talon kasaan, siispä päätän tehdä samoin. Koristelu sujuu oikein hyvin! Sinistä, pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta kehiin ja seinistä tulee oikein koristeelliset. Sitten huolellinen jäähdytys ulkona pakkasessa. Kyttään samalla nenä kiinni ikkunassa, ettei naapurin rekku käy napsimassa herkkuja parempiin suihin – se kun on tunnetusti piparin perään.

Sitten onkin jäljellä kokoamisvaihe. Otan esiin leivontaliiman, joka tarttui mukaani kaupasta edellisellä viikolla. Kaveri oli kehunut aineen maasta taivaisiin ja kerskunut 8-vuotiaan poikansa tehneen liiman avulla jo kuusi onnistunutta piparkakkutaloa. Kyllähän minäkin sen avulla onnistuisin! 

Liimassa vain tuntuu olevan jokin vika. Se on niin kovaa, etten saa sitä puristettua tuubista ulos. Sikke Sumari oli telkkarissa lämmittänyt samaista liimaa kuumassa vesihauteessa, niinpä päädyn matkimaan. Liimasta tuleekin juoksevampaa ja saan kuin saankin levitettyä sitä seinien reunoihin.

Kun tulee aika yhdistää seinät toisiinsa, huomaan niiden suoruuden tärkeyden. Liimatut pinnat eivät yllä toisiinsa kiinni kuin parin sentin matkalta, vaikka seinillä on korkeutta 30 senttiä (tai no, osalla 32). Ehkäpä se kuitenkin riittää, kai ne toisiinsa nojatessa tukisivat koko hökkelin rakennetta tarpeeksi? Seinät pysyvätkin jotakuinkin pystyssä. En jaksa jäädä odottelemaan liiman kuivumista, vaan ryhdyn kuistien rakentamiseen. Teen vahingossa kuistien kattoon tarkoitetuista palasista seinät, mutta en anna sen haitata. Kuistit pysyvät juuri ja juuri seinissä kiinni ja vain yksi seinä halkeaa. Asettelen sen takaisin ja yritän olla hengittämättä luomukseeni päin. Vuoden jouluisin äiti -palkinto on pian minun!

Tinsku:

Tyttäreni ottaa sokeripikeeriä ja yrittää liimata piparkakkutalonsa seiniä toisiinsa. Pian alkaa huuto. Ja pian kuulen lauseen, jota pelkään kuollakseni:

– Äiti auta!

Muistan katsoneeni Suomen kauneimmat kodit – jouluversiota, jossa Sikke Sumari liimasi kaunista pinkkiä piparkakkutaloa kasaan. Näytti niin idioottivarmalta, että ehkä jopa minä voisin onnistua. Pian valkenee totuus.

– Rakas lapsi, tämä on fyysisesti mahdotonta, kun seinien pitäisi olla symmetriset ja suorat. Ei nuo yletä mitenkään koskettamaan toisiinsa.

– Byääääääää!!!

– Kuka tässä nyt ragee. Rauhoitu äläkä huuda, huudan.

Tunnen kuinka jouluinen tunnelma alkaa täyttää talon. Työnnän sokerilitkua seinien väliin, mutta ne eivät tottele millään muotoa ajatustani. Suustani pääsee pari ärräpäätä. Talo romahtaa kerta toisensa jälkeen.

– Ensin romahtaa talo ja sitten äiti! tyttö itkee ja nauraa yhtä aikaa.

Lopulta runkutan apinan raivolla sokeria seiniin ja talo pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Näyttää enemmän huojuvalta ladolta kuin jouluyön unelmalta, mutta välttää. Kiellän tytärtäni koskemasta joulun ihmeeseen ja artikuloin erittäin selkeästi, että kattoa ei voi kiinnittää paikoilleen kuin vasta huomenna. Seinien pitää kuivua kunnolla. Kun käännän selkäni, alkaa huuto. Tytär on yrittänyt liimata kattoa seiniin ja koko mökki on luhistunut kasaan.

– Mitä minä just sanoin? Nyt ei enää hermot riitä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä sota jatkuu huomenna. 

Samassa soi puhelin. Äiti soittaa. Puuskahdan leipovani piparkakkutaloa.

– Niin kuului siskoskin tekevän. Mistä lähin hermoheikkojen on niitä kannattanut tehä?

– Ootte kyllä isäänne tullu mitä tulee rakentamiseenkin. Teette ensin ja ajattelette sitten, mies kommentoi puhelun jälkeen.

Isä.

Ensimmäinen joulu ilman isää. Jos isä eläisi, hän tulisi nyt ovesta kengät jalassa sisään ja kysyisi onko kahvia. Varastaisi hirvipiparin pelliltä ja sanoisi, että se pitää lopettaa ensin, ettei potki mahassa. Villitsisi lapset niin ettei nukkumaanmenosta tulisi mitään. Käskisi etsimään “sieltä Forecasta” Kivelän Veikon ja Harisen Martin osoitteet niin että saisi joulukortit lähetettyä. Nyt on liian hiljaista. Kyyneleet valuvat pipareiden päälle.

– Isi, äiti itkee taas! poika huutaa.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Annan kolmevuotiaalleni ehdottoman kiellon koskea taloon tai iskisi elinikäinen karkkikielto. Tämä on nyt minun taisteluni. Kun olen aikani pähkäillyt, kuinka saisin mutkittelevan kuusiosaisen katon mitenkään kiinni horjakkaan rakennelmaan, päädyn vain nostamaan peukut pystyyn ja toivomaan parasta. On niitä ihmeitä ennenkin tässä torpassa nähty! Levitän liimaa kattopalojen reunoihin ja isken palaset yksi kerrallaan seinien päälle. Saan nostettua tasan kaksi kattopalasta paikalleen, kun koko komeus romahtaa maan tasalle silmieni edessä. 

Paskan möivät.

Tinsku:

Alan valmistautua kesyttämään perkelettäni uudelleen. Aion tehdä sokeripikeeriä ja alan mitata tomusokeria kulhoon, kun huomaan munien loppuneen. Eikun kauppaan. Leivontahyllyltä bongaan valmista sokerikuorrutetta ja leivontaliimaa. Miksipä tekemään itse, kun toiset äidit ovat sitä jo keitelleet? Kello on sitä paitsi jo puoli kahdeksan illalla. Ostan myös ranskanpastilleja ja pinkkejä nonparelleja pipareitani piristämään.

Kotona alan suoraan koristella pipareita. Mies huutaa puolen tunnin kuluttua, että kauppakassi on edelleen eteisessä. Juoksen eteiseen ja katson sivusilmällä, kun tyttö ottaa leivontaliiman ja alkaa liimata piparkakkutalonsa seiniä kasaan. Kohtaa alkaa tutuksi tullut tuskanhuuto.

– Ei tää onnistu!

Otan tuubin ja yritän itse. Talo luhistuu.

–Mitä shaissea tämä on? Nyt ollaan siinä pisteessä, että minä en enää suostu tähän rakennukseen enää koskemaan. Isi jatkaa tästä. 

– Isiiiii! 

Mies tulee keittiöön, huokaisee ja käärii hihansa. Hänellä on paljon hallitumpi lähestymistapa jo lähdössä. Katson kun hän laittaa ensimmäisen seinän kyljelleen makaamaan ja tursottaa vakaalla otteella aimo annoksen liimaa seinämän saumoihin ja painaa seuraavan seinän tasaisen varmasti kiinni. Ja odottaa kaikessa rauhassa.

– Aa isi tekee sen tolleen fiksusti, ihailen.

Talo pysyy kuin pysyykin kasassa ja tyttö hymyilee kuin Beetlehemin puolikuu. Ei haittaa vaikka seinät vähän irvistävät. Tyttö alkaa koristella mökkiä hienoksi karkeilla ja sokerilla.

Alan pursottaa kaupan tuubista koristevanaa omien pipareitteni päälle ja asettelen nonparelleja pinnalle. TV:ssä koko Suomi leipoo koristeita kuuseen ja tuomarit kehuvat kilpailijoiden omaperäisiä tuotoksia maasta taivaisiin. Omistani tulee ihan nättejä, vaikka kalpenevatkin tähtileipureiden tekeleiden rinnalla. Kun alan hahmotella pikkupipareita kranssipohjan päälle, pulssi alkaa jälleen nousta. Piparit ovat niin pieniä, että pohja ei peity. Näyttää siltä, etten ole ajatellut asiaa loppuun asti.

– Vaimo nyt olisi aika lopettaa. Lasten pitäisi olla jo nukkumassa.

– Joo ihan just.

– Ei kun nyt. Kello on yhdeksän.

– Joo tää on ihan paska. Ei jumalauta en jaksa.

– Sano vaan minkä kokosen muotin haluat, niin laitan tulostumaan, mies sanoo viitaten 3D-tulostimeemme.

Sitten hän kääntyy televisioon ja lapsiin päin.

– Tuo ohjelma olis K-18, jos äiti olis tuolla leipomassa! 

Lapset alkavat kikattaa.

Seuraavana aamuna tytär kyselee veljeltään, onko tämä avannut jo joulukalenterinsa. Poika vastaa myöntävästi.

– Mitäpä tuli? Tuliko piparkakkutalo?

Samassa huomaan, että piparkakkutalo näyttää valjulta. Joku on syönyt seinistä ja katosta karkit.

– Ootko tosissas, siskos tekemä mökki, katson poikaani murhaavasti.

– En se minä ollu, poika virnistää.

– Etpä vissiin. Tässä talossa ei kukaan muu himoitse lähimmäisensä tekemää torppaa.

– Ja äiti, ootko muuten nähny sitä piparikotaa missään?

Muistelen jättäneeni sen takan päälle talteen, mutta kota on hävinnyt kuin pieru saharaan. Lautanen muruineen on kyllä tallella.

– Oikeesti, eihän täällä voi enää leipoakaan mitään, kun yksi syö kaiken! huudan.

Tyttärellä on jo seuraava visio mielessä.

– Tuohon mökkiin pitää saada kynttilä sisään, tyttö vaatii.

– Mutta rakas eihän siinä ole ikkunaa, ei se kynttilä näy mihinkään.

– Näkyy, kynttilä pitää olla.

Käyn kipon ja tuikun osoittaakseni olevani oikeassa. Pian tulee kuitenkin tenka poo. Mökissä ei ole ovia eikä ikkunoita, joten en saa kynttilää sisään.

– Varmaan pitää nostaa sitä taloa, tyttö ehdottaa.

– Aivan! nauran ja nostan talon ilmaan.

Kynttilä palaa, mutta valoa ei näy mistään. Kohta palaa pinnan lisäksi pipari.

– Ei se näy mihinkään! Ihan paska! tytär inisee.

– No sitähän minä yritin sanoa.

– Pitää tehdä reikä.

– Yhtään reikää ei tehdä nyt, kun tää kutakuinkin pysyy kasassa.

– Minä murskaan sen!!

– Et todellakaan murskaa mitään, sitä on tehty kuin Iisakin kirkkoa!! Seisokoon siinä pääsiäiseen. Ja tätä EI SYÖDÄ, käännän katseeni poikaan.

Pian pienin juoksee takkahuoneesta piparikranssin pohja päässään. Juoksen perään ja pelastan aarteeni. Sitten ehdotan keskimmäiselle, että pitkä kynttilä voisi toimia.

Seuraavana päivänä miehen 3D-tulostin on työstänyt valmiiksi ison lumihiutaleen muotoisen piparimuotin. Jälleen löydän itseni kaulimasta taikinaa ja sovittelemasta muottia massaan työpäivän jälkeen. Kun yritän nostaa hiutaleita pellille, totean, että malli on harvinaisen mulkku muotiksi. Pipareiden sakarat venyvät, paukkuvat, katkeilevat ja jäävät reunoilta repaleisiksi. Yksi luomuksistani muistuttaa karjalanpiirakkaa, toinen näyttää täydelliseltä kirkkoveneeltä. Paiston jälkeen osa hiutaleen sakaroista on mustia. Tunnen kuinka verenpaine nousee.

Päätän ripustaa kranssipohjan seinälle ilman pipareita. Less is more vai miten se meni? Pitäköön Kuvalehden lukijat illuusion täydellisestä joulusta ja Sikke Sumari voittajan virneensä. Piparia en suuhuni aio työntää missään muodossa ennen kuin joku kehittelee pipariviinan.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Se siitä sitten. Sullon muumitalon muotit kirpparille menevien tavaroiden kassiin. Sikke saisi pitää tunnelmallisuutensa ja tunkkinsa. Ne on toiset mimmit, jotka pipareita pyörittelee. Minun raksaurani oli tässä.

Oikein hyvää joulua kaikille blogimme lukijoille ja menestyksekkäämpää piparinpaistoa!

PS. Tinsku:

Karjalaisessa oli kiva ohje joulutähdistä, jotka tehdään vanhoista kirjan sivuista. Siitähän se ajatus sitten lähti…..

PPS. Ei se ole mennyt niin kuin Strömsössä aikaisemminkaan. Lue Erään yksisarvisen tarina

Categories
juhlapyhät rentoutuminen Yleinen

Mistä tietää, että on riittävän lomalla?

Alan toipua töistä. Huomasin sen siitä, että valmistin eilen kaksi lämmintä ruokaa lapsilleni alusta pitäen eikä kumpikaan ollut puuro. Toiseen kuului alustettava taikina ja toiseen itse, oman maan raparpereista sekoiteltu überterveellinen piirakka (ohje lopussa). Myös lapset kiinnittivät huomiota tähän merkittävään muutokseen. 

Pysähdyin tarkkailemaan muutakin toimintaani, tai oikeastaan suhtautumistani tapahtumiin. En stressannut enkä panikoitunut, vaikka unohdin keittää perunat ja grilliruuat odottelivat folion alla lisäkekaveria kymmenen minuuttia. Joimme odotellessa kahvit. Normaalisti tämä olisi aiheuttanut pienen raivarin ja epäonnistumisen kyyneleitä.

En ole myöskään ahdistunut kolmen viikon kaaoksesta. Siitä, että olohuoneen lattialla on ollut viikkoja siististi rullalla kaavat mekkoon, jakkuun ja housuihin. Ne odottavat, että pennut muuttavat uusiin koteihin ja voin jatkaa projektia. Kissanpennut siis. Olohuoneen lattia oli ompelumotivaation hetkellä ainut pinta-alaltaan laajin ja suht siistein alue, johon levittää kaavat. Turha niitä on kovin kauas raivata, jos sattuu inspiraatio iskemään. Sivuseinällä on somasti kasattuna myös mittanauhoja, saksia, nuppineuloja, nojatuolin raato, revityt päällysteet ja uudet (=varastoista kaivellut) kankaat, sillä arvelin työtuolini kaipaavan nuorennusleikkausta. Projektit ovat tällä kertaa omiani, joten se ehkä osittain on nostanut ärtymyskynnystä. Mies kyllä myönsi harkinneensa nalkuttamista tavaroista, mutta muistaneensa sitten viime hetkellä omat penkin päällystys- ja moottorinkorjausprojektinsa, jotka nekin on suoritettu monitoimitilana toimivassa olohuoneessamme useiden viikkojen, jopa kuukausien aikana.

Projektit itse kullakin…

Juhannuspäivänä keittiöstä leijaileva asetonin tuoksu yhdistettynä suihkepullon sihinään ei sekään saanut hermoromahdusta aikaiseksi. Tyydyin ainoastaan kypsästi huomauttamaan, että avaisivat ikkunaa eivätkä suihkuttaisi ruoka-aineille myrkkyjään. 

Onnistuneesta lomamoodista kertoo myös se, että menen sujuvasti sekaisin viikonpäivissä ja kellonajoissa. Toki sitä edesauttaa, että sähkövirtaan yhdistetyt kellot sekoilivat ukkosmyrskyn aiheuttamissa sähkökatkoissa ja keittiön patterikello päätti sekin pysähtyä vuorokaudeksi puoli kymmeneen. 

Se oli muuten hyvä pari päivää. Menin nukkumaan, teini myös, puoli kymmeneltä, heräsin puoli kymmeneltä. Ehdin aamulenkille ja aloin valmistella lounasta hyvissä ajoin puoli kymmeneltä ja ehdin ottaa aamupäiväunetkin puoli kymmeneltä. Kellon korjauksen jälkeen olen edelleen mennyt nukkumaan puoli kymmenen ja herättänyt miehen viideltä tarkistamaan onko sillä varmasti kello soimassa klo 5.45. On ollut. Ja oli myös juhannuksena.

Alan myös kaivata sosiaalisia kontakteja. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen seuratessani passiivisena jalkapalloa ja komisario Beckiä, mutta eilen pysähdyin naapurin pihamaalla vaihtelemaan kuulumisia. Tätä ennen olen suunnitellut lenkkini poluille, joissa muita ei tule vastaan. Tai jos tulee, hekään eivät jaksa jäädä juttelemaan. Sitä en tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Olin sukujuhlien takia estynyt osallistumasta Tinskun ja kumppaneiden mökkeilyiltamiin. Eipä hätää, yöttömässä yössä olivat suunnitelleet jo uuden minikarkumatkan kulttuurikohteeseen. Saa nähdä säilyykö sosiaalisuuteni. Tai oikeastaan pysynkö hereillä ollakseni sosiaalinen? Todennäköistä on, että tästä reissusta kuullaan vielä.

Tänään aion valmistaa itse tsatsikia. Ilmeisesti pohjoiskarjalaisella tvistillä, sillä unohdin mm. kurkun kauppaan. Todennäköisesti nostan pöytään valkosipulijugurttia. Lihapullat ostin valmiina.