Joulu oli ja meni, suklaa suli suussa ja suolessa, kuusi tuli ja kuoli pystyyn jo tullessaan. Lasten toiveetkin tulivat ja toteutuivat, vaan yksi niistä ei kuollut toteutumattomanakaan.
Tänä jouluna mukelot kirjoittivat pukille jo hyvissä ajoin. Keskimmäisen lista tosin muuttui neljä kertaa viikon sisällä, ja viimeisin versio oli niin pitkä, ettei sitä jaksanut lukea. Oli kiharrinta ja käherrintä, tablettia, askarteluhärpäkettä, ukuleleä, pursotinta, mehikasvia, käsivoidetta ja kaikkea mitä esiteini vaan voi toivoa. Ei kuulemma edes halunnut kaikkea, mutta jos joku osuisi. Eli todennäköisesti juuri se, mitä neiti ei edes halua.
Isoin lapsi toivoi perhojen ohella puhdasta vettä ja venäläistä meetvurstia. Eipä siinä. Viimeisin toive saattoi kyllä olla ihan järkeenkäypä, jos uhkaa kaupoista loppua. Ja voihan se kielletty hevosenliha kiehtoa ihan yhtä lailla kuin kielletty hedelmä. Ainakin se kiehtoi poikani kummitädin miestä. Saara oli nimittäin täyttänyt poikani toiveen ja ostanut tälle metukkapötkön, mutta mies oli pistellyt kyrsän poskeensa ennen kuin vaimo sen kummilapselleen ehti pakettiin kääriä. Ei siis tarvinnut tänä(kään) jouluna riidan aihetta siinä torpassa sen kauempaa etsiä, mutta ei mennä nyt siihen.
Pysäyttävin oli pienimmän lapseni toive, jonka isosisko oli toivelistaan raapustanut:
Isommat lapset komppasivat taustalla, että sellainen pitäisi saada ja mahdollisimman lyhyellä toimitusajalla. Tuleva ex-mies istui samaisella hetkellä pöydän päässä, kuunteli happaman näköisenä keskustelua ja hörppi kahviaan.
– Joku muu saa toimittaa, äkäisi mies.
– Ihanko niinku tosissanne olette, että tähän elämäntilanteeseen pitäisi vielä vauva saada? kysyin viitaten menossa olevaan eroprosessiin.
– Dream on!
– Äiti mieti miten ihana se olis, Enninkin perheessä on viisi lasta ja sen äiti on taas raskaana!
– Ihanaa. Ja meille riittää kolme.
Kun lapset tulivat joulunvietosta kotiin, kaikki kolme alkoivat esitellä joululahjojaan. Poika ylpeili perhokalastussetillään, keskimmäinen hiveli muffinssivuokia ja pienin puki barbille uutta pinkkiä mekkoa.
Hetken päästä pienin katseli lahjojaan, huokaisi ja aloitti vuodatuksen, jolle jouluevankeliumikin olisi kalvennut.
– Mutta se yks toive ei vaan toteutunu, vaikka miten toivoin! EI VAAN TULLU! Tontutkaan ei tuonu. EPÄLEILUA, niillä on pikkusiskoja mutta meillä ei!!
– Voi ei, mutta eihän ne tontut niitä vauvoja noin vaan tuo.
– Äiti eikö me vaan voitas TEHÄ se vauva?!? pienin jatkoi.
– Sitä pitäs jonkun jaksaa hoitaa. Minä alan olla vanha.
– Minä hoidan! Oon sanonu sen sata keltaa!
– Sinun pitää olla hoidossa. Ja sit kun se syntyisi, niin olisit jo eskarissa ja sitten koulussa.
– Aadakin on kotona hoitamassa vauvaa!
– Niin koska Maikki on äitiyslomalla ja Aada ei ole vielä koulussa. Sitä paitsi ei niitä pikkusiskoja niin vaan tehä. Se tartteis isän, ei niitä ihan äidin voimalla tai pyhällä hengellä ponnistella maailmaan.
Poika tarttui puheeseen.
– No onhan sulla se yks. Käytä Kimmoa. Tai aina voit ottaa joltain random mieheltä sen siemenen!
– Joo. Että ihan sama kuka ois isä, tiiä millanen tulis lapsestakin! Joku alkoholisti, moniongelmainen tai muuten vaan viriviritööttööt.
– Tai nisti! poika tuumi.
– Niin vois tulla vaikka poika!!! huusi pienin.
Pahin skenaario.
Kun uuden vuoden aattona kantelin siskon konttausikäistä vauvaa kyläjuhlissa, isommat lapseni eivät raaskineet kauas lähteä serkkunsa luota. He pyörivät pojan ympärillä kukkuuta leikkien ja tikahtuivat nauruun pikkuisen hekotellessa sydämensä kyllyydestä halvalle huville.
– Äiti….. keskimmäinen katsoi ovelasti.
– Älä.
– Toi käy sulle niin hyvin. Mieti nyt kun meillä ois tollanen oma.
– Menishän se, velipoika huuteli taustalta.
– Mieti nyt….
Olen miettinyt. Enkä välttämättä halua asettaa itseäni, mielenterveyttäni, kroppaani tai hyviä yöunia alttiiksi vaaroille. Tai vielähän se vauva menisi, mutta yritäpä hallita kaikkia niitä hilavitkuttimia, vemputtimia ja teknisiä härpäkkeitä, jotka tulevat vauvan vanavedessä. Montako kertaa huusin vittua, kun en saanut vaunuja kasaan tai turvaistuinta Volkkarin penkkiin kiinni? Ja juuri kun opin hallitsemaan yhden istuimen niin jo siirryttiin seuraavaan malliin. Kerran unohdin tyystin pakata vaunut peräkonttiin ja kun peruutin Volkkaria, ihmettelin mikä kolisee. Ainakin menivät kertalinttuulla kasaan.
En hallinnut edes vauvan saati taaperoiden vaatekertoja ja pukimia. En välikausihaalareita, en Goretex-kenkiä enkä merinovillakerrastoja. Hämmentyneenä kuuntelin, kun Malla ja Juulia keskustelivat perhekerhossa vettähylkivien kuorihousujen ominaisuuksista ja tuulenpitävän POMPdeLUX-haalarin lämpöarvosta.
Vastasyntyneiden nirunaruilla kiinnitettävät potkupuvut ovat edelleen arka aihe. Edes kolmannen vauvan kohdalla en tehnyt nyörien kanssa sinunkauppoja. Kerran haahuilin vastasynnyttäneenä verkkohousut haarojen välissä roikkuen sairaalan liinavaatekaapilla kello kolme yöllä ja etsin epätoivoin vimmalla jotakin normaalia ja narutonta asua viattomalle toukalleni.
Turhaan.
Pian taittelin ja vääntelin hermorauniona vauvaa, joka roikkui kuin marionettinukke nuorien ja nyörien varassa. Tunnin päästä yövuorossa häärivä kätilö purskahti hersyvään nauruun, kun näki millaiseen pakkopaitaan olin pienokaiseni yön pimeinä tunteina tunkenut. Vauva muistutti vaaleanpunaista meetvurstipötköä, jonka ympärille oli kieputettu vähän liian tiukka verkko. Olisin itsekin nauranut, ellei olisi vituttanut niin paljon.
– Eikö teillä oikeasti ole mitään NORMAALEJA potkupukuja? Pääsen Ikean huonekaluja kootessa kohtaan kaksi, mitäpä lottoat Makramee-solmuista, voivottelin ja kiskoin verkkohousuja haaroväleistä alemmas.
Ja kun pienokaisen paska lensi ja tuli bodysta läpi, oli show aloitettava uudestaan.
Fysiologisesti olisin ollut tehokas synnytyskone, sillä raskaudet ja synnytykset ovat olleet minulle liiankin helppoja. Tiineenä kulkiessani en kärsinyt pahoinvoinnista, liikakiloista tai turvotuksesta, ja synnytyksetkin menivät supsikkaasti ilman kivunlievitystä. Vähän kuin olisi liian isoa ja kovaa kakkaa vääntänyt. Yksi kätilö sanoi, että minulla on synnyttäjän lantio, toinen hihkaisi että olen elävä malliasiakas suoraan kätilöopiston opuskirjasta.
– Siinä on nainen, joka luottaa kehoonsa! Sinä vain tulit, hengitit ja synnytit.
Ihanaa että jossain onnistuu kybällä! Vaikeudet ovat alkaneet siitä, kun pennut ovat nähneet päivänvalon. Kerran valitin neuvolantädille, miten raskasta on elää vatsavaivoista kärsivän vauvan kanssa.
– Olen nyt viikon valvonut ja katsonut yöt läpeensä Ensitreffit alttarilla Australiaa ja hyssytellyt kurkku suorana huutavaa vauvaa sylissäni. En tiedä mistä kärsin enemmän: kirkuvasta vauvasta, unenpuutteesta vai siitä, että Amber ei älyä arvostaa Tonya.
Neuvolantäti virnisti.
– Jostainhan sinuakin pitää rangaista. Kun muuten tuo lastenteko sopii sulle ja käy kuin luonnostaan.
Tutut ja ystävät lohduttivat, että vauva lopettaa koliikki-itkunsa kolmen kuukauden iässä. Voin kertoa, että ei meidän vauvat. Kaikki kolme huusivat tasan neljä kuukautta. Tasan neljä. Kolmannen kohdalla tein aamukamman. Ensimmäinen huusi iltaisin, keskimmäinen päivisin ja kolmas öisin.
Entäs se paskashow? Eräänä aamuna erehdyin jättämään käärön alastomana olohuoneen matolle sillä aikaa, kun valmistin keittiössä itselleni herkullista aamiaista. Pian ihmettelin, että kylläpä väkevän kahvin keitin, kun aromit muuttuivat kertarysäyksellä. Kun käänsin pääni, huomasin kauhukseni, kuinka valkoinen matto oli muuttunut ruskeaksi. Beibi oli turauttanut sitä itseään tuutin täydeltä ja pyörinyt 180 astetta oman sontansa ympäri litistäen sitä tiiviisti lankojen kudoksiin ja hapsujen uumeniin. Ei siitä matosta ihan valkeaa tullut, vaikka kaksi tuntia juuriharjalla hinkkasin. Ja minä vain halusin antaa ilmakylvyn!
Joten kun nyt tarkemmin mietin, niin ihan kaikkia toiveita ei ole tarkoitettu toteutettaviksi. Ihan on haasteita tässäkin elämässä ilman sinappipursottimia, koliikkikoneita ja marionettinukkeja.
Vaikka onhan ne nyt aika söpöjä….
Jos joskus ihan vaan pienesti käy mielessä, että olishan semmonen pieni tuhisija söpö ja toisi elämään niin paljon rikkautta, luen oman kirjoitukseni Zeniä etsimässä ja muistan, mitä kaikkea muuta se toisi tullessaan.
PS. Nyt kun tarkemmin muistelee, on aika saattanut kullata muistoja. Ei se ihan kivutonta ollut maha pystyssä samoillessakaan… Uneton Höytiäisellä
