Categories
juhlapyhät Kriisit parisuhde teinit Yleinen

Parisuhdetesti: Viikonloppu kaksin – ensimmäistä kertaa 15 vuoteen!

En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.

Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.

Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.

“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”

Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.

“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…” 

“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”

“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!” 

Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?

“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”

“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”

“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”

Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…

Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi. 

“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”

“Oon on tillu ollaan suöty”

Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä. 

Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut

Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan. 

“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”

“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”

“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”

“Missä?”

“Räystään alla.”

“Missä räystään alla?”

“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”

“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”

“Talon.”

“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”

Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…

“Mitä sie nyt? Yks pesä..”

“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”

“No, en tiiä…”

“Ens syksynä tiiät.”

“…”

“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”

Yritin harhauttaa. 

“Kato miten paljon muurahaisia!”

“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”

“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”

“Niitä saa millään pois.”

“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”

“Anna niitten olla rauhassa!”

Raksamies on rakasmies

Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.

Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.

Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.

Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia. 

Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.

“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”

Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli. 

“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…” 

Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.

“Kultsi, sitä toista.”

“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”

“Äh, tää ei mihinkään liiku!”

Ihmettelin miehen tuskailua.

“Aa! Miulla liikku.”

“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”

“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”

Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.

“Voinko mie vielä auttaa?”

“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”

“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”

“Ei ole millistä kiinni.”

“No, sitten osaan.”

Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.

“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”

Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin. 

“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”

“Asia ymmärretty.”

Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.

“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”

“Ei ikinä.”

Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.

Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.

“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”

Mitä viikonloppuna opimme?

  • Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät. 
  • Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat. 
  • Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
  • Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
  • Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
  • Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
  • Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
  • On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
Categories
juhlapyhät ruoka

Appiukko ruokatrendien aallonharjalla

Olen siitä onnellinen, että nain miehen, joka sekä kokkaa, siivoaa että osallistuu lasten asioiden hoitoon. Ei se mikään Gordon Ramsay ole, ei edes Kape Aihinen, mutta kelpaa minulle, koska en minä mikään kulinaristi ole.

Kokkaustaitonsa mieheni lienee perinyt isältään. Appiukon bravuuri on lohisoppa, jota se keittää kylätapahtumiin tuhansia annoksia. Ja se on herkkua, koska se on “munien kanssa keitetty.”

Mutta ei sillä ukilla aina ole putkeen mennyt kokeilevassa keittiössä. Mieheni muisteli lapsuuttaan, ettei esimerkiksi riisivelli pitkäjyväisestä riisistä päässyt jatkoon.

Äitienpäivänä soittelimme anopille onnitteluja. Paikan päällehän emme päässeet, koska autossa oli taas joku paskana. 

“Isäs teki meille mummon kanssa täydellisen aamiaisen”, anoppi hehkutti. Sitten anoppi kikatti puhelimeen tikahtuakseen. Naurun pyrskähdysten välistä saimme poimittua tarinan:

Olipa kerran mies ja vaimo, joiden lapset olivat aikuistuneet ja hoitivat omia perheitään ympäri maakuntaa. Elämä soljui rauhallisesti eteenpäin, ja mies ja vaimo olivat onnellisia. Välillä talo tuntui liian hiljaiselta, mutta sitten satunnaiset sukulaiset, serkut ja lapsenlapset rikkoivat tasapaksun arjen.

Eräänä äitienpäiväviikonloppua edeltävänä perjantaina anoppi saapui kaupungin mekkalasta maalle tyttärensä ja vävynsä tykö. Anopilla oli kovin herkkä vatsa ja tarkka ruokavalio, joten ruokapuoli oli vieraillessa otettava huolellisesti huomioon. Ei sillä, kyllä vävylläkin oli verenpainetta laskevaa ja kolesterolia vähentävää vihreää lautasella, siitä piti tytär hellästi huolen. Mummolla vääränlainen ruoka aiheutti kuitenkin akuutimpaa hengenlähtöä. Tyttärellä sattui kuitenkin olemaan menoja illalla, joten käytyään äitinsä kylään hän kirjoitti ohjeet miehelleen ruuanlaittoon ja hävisi, minne lie marttakerhoon tai talkoohommin pyörähtänyt. Catering-keikalle.

Mies luki ohjeita. Perunalaatikkoa. Helppoa, tätä oli ennenkin tehty. Mutta koska ruokarajoitteinen anoppi oli kylässä, noudattaisi hän varmuuden vuoksi ohjetta kirjaimellisesti. Ettei kukaan vaan epäilisi mitään… 

Orjallisesti mies kuori ja viipaloi perunat, pilkkoi lihan ja kokosi ne lasivuokaan. Uuniin, kaksi naksautusta, 250 astetta. Vajaan tunnin päästä mies pudotti lämpötilaa ruutupaperille kirjoitetun ohjeen mukaan, vilkaisi samalla luukun lasin läpi ruokaa. Jotenkin se näytti oudolta. 

Tunnin päästä mies kurkisti uuniin jälleen. Ruuan piti olla jo valmista. Ei se siltä näyttänyt. Mies vinkkasi anopinkin katsomaan. Mies ja mummo pyllöttivät uuden uunin edessä ja koettivat nähdä ruokaa. Anoppi toivoi, että olisi muistanut ottaa lasinsa mukaan.

“Ei se ihan kypsältä näytä”, anoppi tuumii. 

“Jos siulla ei ole nälkä, annetaan olla vielä hetki”, vävy totesi. 

Kun perunalaatikko oli ollut neljättä tuntia uunissa, vävy nosti varovasti ruuan pöytään. Olihan sen kypsä jo oltava! Anoppi istui pöydän ääressä. Alkoi jo hieman heikottaa. Lounaasta oli jo jonkin aikaa, mutta ei hän viitsinyt hoputtaa. Vävy näytti sekin nälkäiseltä ja hieman hermostuneelta. 

“Pitäis sen kypsää olla”, mies totesi ja lappoi isomummon lautaselle ruokaa. “Maista.”

Anoppi totteli, ohitti sianlihakimpaleen ja valitsi koemaistettavaksi perunaviipaleen. Jo ennen kuin haarukka painui kiinteään perunaan, tiesi, etteivät potut olleet kypsiä. Kiltisti isomummo pureskeli perunanpalaa. 

“Juu, raakaa on.”

Tässä vaiheessa mies, jonka olomuoto on hillitty ja hallittu, reaktiot rauhalliset ja perustellut, hermostui ja alkoi ratkaista ongelmaa, minusta ainakin, hyvin loogisesti. 

Mies soitti vaimolleen. 

“Mikä perkele tässä on? Tein ihan just ohjeen mukaan ja tämä on ihan raakaa!”

“En mie täältä sille mitään mahda.”

“Mummokin on nälissään!”

“Ei miulla mikään hätä ole…”, anoppi huikkasi pöydästä.

“No tulen kaupan kautta.”

“Kiitos.”

Illalla mies palasi asiaan. 

“Ihan varmasti oli oikeat asteet 250 ja sitten tunnin päästä 150, ja kaks naksautusta vasemmalle.”

Vaimo kurtisti kulmiaan, nousi sohvalta ja meni uunin luo. Naksutteli hetken uunin nappuloita ennen kuin purskahti räkäiseen nauruun. Osoitteli uunia ja taipui kaksinkerroin. 

Miestä alkoi suututtaa. 

“Mikä? Mitä sinä?”

“Tuo…” vaimo ei saanut naurultaan sanottua mitään. Mies tuli uunin luo ja vaimo naksautteli uunin kytkintä kaksi naksautusta vasemmalle ja taas oikealle. “Siulla oli valot päällä!”

Anoppi hohotti puhelimeen: “ Se oli valoja pitänyt kolme tuntia päällä! Valohoitoa pottulaatikolle!”

Seuraavalla viikolla kuopus laittoi ruokaa. Seurasin sivusilmällä touhuja, mutta en saanut lupaa osallistua. Hernekeittoa purkista. Kohta kuului viaton kiroilu.

“Voi helkkari! Mie tein ukit! Tää ei oo ollu päällä!”

Appiukko oli tainnut keksiä sekä ruokahitin että uuden sanonnan.

Kalavuoka
Solariumiin menossa.

Categories
juhlapyhät Yleinen

Kas näin kaatuu kuusi

Mikäli oma kuusenhakureissusi tuntui tylsältä ja turvalliselta, lue kuinka Maikki sen teki ja palaa hetkeksi jouluiseen tunnelmaan.

Viis veisaa miehesi kielloista hankkia joulukuusi. Ota vinkuva lapsi ja saha kainaloon ja kävele päin honkia, vaikka pitäisi etsiä kuusi.

Unohda realiteetit. Etsi metsän isoin kuusi. Ei haittaa vaikka yksi oksa on naapurin tontilla.

Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uhkeat.

Ala kaataa julmetun kokoista nelimetristä kuusta tylsällä sahalla.

Katso kun lapsesi hytisee vieressä ja valittaa kylmyyttä. Käske olla inisemättä turhista ja kysy, haluatko joulukuusen vai et.

Ala raahata kaatamaasi kuusta umpihangessa. Lapsesi kannustaa vieressä “Vauhtia nyt, hopi hopi!”, mutta kuusi painaa kuin synti. Lennä selällesi ja kuuntele kun polvesta kuuluu naks. Vaikeroi hetki hangessa ja mieti, menikö toisenkin polven ristiside paskaksi.

Jatka puun raahaamista, läähätä hetki paikoillasi ja vaihda sitten suuntaa. Muistat, että etuovesta sitä ei ainakaan kannata viedä – muuten ei loppiaisena enää lempi leisku. Mies ei voi sietää havuja, neulasia tai piikkejä.

Raahaa, retuuta ja rytyytä kuusi takaovelle. Kun painat puuta, äkkäät, ettei se millään mahdu ovesta sisään eikä sen paremmin kuusenjalkaan.

Vedä kuusi ovenraosta ulos ja sahaa puoli metriä kuusen kannasta pois.

Sovita kuusta jalkaan ja totea, ettei mahdu vieläkään. Sahaa kuusta lyhyemmäksi ja vuole kirveellä kantaa ohuemmaksi.

Tunge kantaa jalkaan ja hiffaa, ettei mahdu vieläkään. Etsi varastosta sanko jalan tilalle.

Ala vetää kuusentynkää sisään ja kiroa, sillä se ei edelleenkään mahdu ovesta. Sahaa vuorostasi latvasta metri pois.

Kisko kuusi kodinhoitohuoneeseen, vaikka tekee helvetin tiukkaa. Katso kuinka kissan hiekkalaatikon kansi ja paskalapio lähtevät kuusen mukaan ja todista kuinka kuusenoksat levittelevät kissan kusipaakkuja pitkin poikin lattiaa. 

Revi kuusi vastakarvaan takaisin ulos ja sahaa vielä metri pois. 

Vie joulupuu uudestaan kylppäriin ja yritä ummistaa silmäsi helvetinmoiselta sotkulta.

Jätä puu pötkölleen kodinhoitohuoneen lattialle ylläriksi miehellesi.

Kuuntele illalla miehesi joulusaarnaa. Hän on hieman käpynä, koska ei päässyt työpäivän jälkeen suihkuun. Lisäksi hän on lakaissut huushollin jo neljä kertaa havuista. 

Kuuntele aattoaamuna miehesi piikittelyä, kun alat koristella kuusta. Hän vittuilee eikö pituus riitä, kun et yllä laittaa palleroita yläoksille.

Keräile koko joululoma kuusenoksia, neulasia ja havuja mitä ihmeellisimmistä paikoista: lapsen potasta, juomalasista ja vessapaperista. Kun peset hampaitasi, suussasi pyörii neulanen. Mieti onko sellaisen nieleminen vaarallista.

Kyllästy alle viikossa variseviin neulasiin, pätki kuusi puutarhasaksilla paikoilleen ja polta takassa. Varotoimista huolimatta olet varma, että neulasia löytyy vielä juhannuksenakin.

Categories
juhlapyhät ruoka Yleinen

Painajainen piparinpaistajien perheessä

Puuhaamme siskon kanssa täydellistä joulua 30 kilometrin päässä toisistamme. Vielä tässä vaiheessa kummallakaan ei ole aavistusta siitä, miten pipariksi homma voi mennä.

Varoitus! Tarina ei sovi kaikkein herkimmille jouluihmisille.

Tinsku:

Kodin Kuvalehti tupsahtaa postilaatikkoon. Iltakahvilla alan plärätä lehteä ja silloin sen nään. Piparikranssi! Innostun alta aikayksikön ja alan googletella eri versioita piparikransseista. Selvästi helpompi väsätä kuin piparkakkutalo! Piparinen kranssipohja, tähtipipareita pintaan ja kauniit koristelut – avot. Saisin purkaa pipareihin sekä luovuuttani että levottomuuttani. Tänä vuonna tekisin täydellisen joulun Katri Helenan laulaessa taustalla Joulumaasta. 

Tästä se idea sitten lähti.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Kiertelen lapseni kanssa kirpputoria, kun mukula bongaa kaiken romun keskeltä muumitalon muotoiset piparkakkumuotit. Innostun heti huikeasta löydöstä. En malta odottaa, että pääsen puuhastelemaan kolmevuotiaan kanssa, fiilistelemään joulua ja leipomaan kauniin pipariunelman! Näen jo silmissäni Nuuskamuikkusen muotoisen piparin soittamassa huuliharppuaan talon terassilla. Vai näpertelisinkö sittenkin Muumipapan vetelemään kurttua kuistille?

Tinsku:

Työpäivän jälkeen isken toisten äitien tekemän piparkakkutaikinan pöydälle. Luen pikaisesti piparikranssin ohjeet, jossa neuvotaan käyttämään lautasta apuna pyöreän kranssipohjan teossa. Teen työtä käskettyä, mutta lautanen jää kiinni taikinaan ja pöydälle. Voi jumalauta, miksei piparien jumala maininnut vehnäjauhoa? Lopulta saan lautasen irti, mutta nyt taikina on jumissa lautasessa enkä saa sitä irtoamaan pellille, vaikka kuinka annan sille selkään. Lopulta älyän ottaa terävän veitsen ja irrottelen taikinan varovasti irti lautasesta. Painan pienemmän lautasen palleron sisään ja kranssin muoto alkaa hahmottua. Ei hassumpaa, mietin ja yritän ottaa saman virneen naamalleni kuin Sikke Sumari Koko Suomi leipoo -ohjelmassa.

Lopusta taikinasta teen tähtiä, kuun ja pilviä. Tähtitaivas voisi olla kiva teema. Soitan miehelle ja tilaan kaiken varuilta lisää taikinaa kaupasta, sillä tyttö on ruvennut äheltämään vieressäni neliön muotoisia seiniä. Hän haluaa ehdottomasti tehdä piparkakkutalon. 

– Eikö tuo viime viikolla tehty piparikota riitä?

– Ei, pitää saada talo.

Huokaisen – minä kun kuvittelin kranssilla kiertäväni piparitalot kaukaa.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Tulee SE päivä pari viikkoa ennen jouluaattoa. Poimin piparitaikinan pakkasesta sulamaan, otan muotit ja sokerikuorrutetuubit esiin ja panen joululaulut soimaan. Tulkoon joulu! Muottien mukana tulleita ohjeita on helppo seurata: oikea määrä tietynlaisia paloja ja eikun uuniin.

Muistelin Sikke Sumarin sanoneen jossain tunnelmallisessa TV-ohjelmassa, että piparkakkutalon seinien kannattaa olla suorat pellille laittaessa. Annan kuitenkin lapseni nostella ne omaan tyyliinsä leivinpaperille ja ajattelen suoristaa ne sitten, kun tulisivat uunista (mitä vittua?!?). Jännä juttu, että uunissa seinien vinoumat vain korostuvat.

Tinsku:

Otan piparit uunista. Kranssipohja onnistuu, mutta ensimmäinen pelti pikkupipareita palaa ja toisen pellin piparit halkeilevat pinnalta. Mies arvelee niiden olevan liian paksuja. No, leipuri paikkaa virheensä sokerilla ja taidokkaalla koristeluilla!

Alankin tehdä sokeripikeeriä koristelua varten. Ohjeessa sanotaan, että voi sitä voi käyttää myös liimana. Kun pikeeri on valmis, yritän tunkea sen muovipussiin. Tahmeaa tahnaa on pian pöydällä, reisillä ja käsillä. Kun pesen käsiäni, tekee mieli pestä kädet koko hommasta. Mutta ei tänne luovuttamaan ole tultu. Kun litku on pussissa, leikkaan saksilla pussin kulman irti. Mahtavaa, nyt alkaa paras osuus. Näin sydämeeni joulun teen! 

Pursotan kuorrutetta, mutta pussi pieraisee sokerin voimalla tähden päälle ja valkoinen tahna leviää rumasti. Seuraava puristus ja näyttää siltä kuin ilotulite olisi räjähtänyt paikoilleen. Tähtitaivaan sijana käsissäni on tähtien sota. Otan toisen tähden ja puristan pussia, mutta tähti näyttää siltä kuin juoppo olisi sen vapisevin käsin tursotellut menemään. Yritän peittää koko paskan karkeilla, mutto tulos näyttää yksivuotiaan yritykseltä. Alkaa mennä tunteisiin.

– Ei jumalauta, mitä minä teen väärin??!

– Äiti keskity. Kun keskittyisit niin voisit onnistua, poika nauraa.

– No kun ei tämä tursotin tottele! Ei tämä rakettitiedettä voi olla!!

– Anna kun minä näytän, neiti 8 vee sanoo.

En usko silmiäni. Hän vetää ensimmäisellä yrittämällä kauniin reunuksen pilvelle. 

– Pidät vähän täältä etäämpää kiinni. Etkä ragee. 

– Anna kun miekin kokeilen, mies sanoo. 

Käännän katseeni, ettei pulssi nousisi enää enempää. Tiedän näkemättäkin, että mieheni vetelee täydellisiä viivoja insinöörin itsevarmuudella. 

Yritän vielä itsekin, mutta lopputulos on yhtä tuhnua. Vieressä pienin syö koristeiksi tarkoitettuja karkkeja, poika nappaa suuhunsa kaikkein kauneimman piparin ja kissa tunkee keskelle piparihelvettiä niin että syljen karvoja suustani. 

– Tämä oli tässä! Sitten kun nukutte, niin jatkan! Saanpahan olla rauhassa, uhoan.

– Varmaan saadaan nukuttua, kun kiroilu kuuluu yläkertaan! poika kommentoi.

– Äiti on kuin tuo apina, niin monta asiaa menossa yhtä aikaa, että pää räjähtää! tyttö osoittaa uusinta sisustushankintaani.

– Hhihiiihhhi.

Apinalle sukua?

Tällä välin siskon luona. Maikki: Kun piparit ovat paistuneet, mietiskelen seuraavaa työvaihetta. Sikke Sumari oli koristellut talon osat ennen kuin liimasi talon kasaan, siispä päätän tehdä samoin. Koristelu sujuu oikein hyvin! Sinistä, pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta kehiin ja seinistä tulee oikein koristeelliset. Sitten huolellinen jäähdytys ulkona pakkasessa. Kyttään samalla nenä kiinni ikkunassa, ettei naapurin rekku käy napsimassa herkkuja parempiin suihin – se kun on tunnetusti piparin perään.

Sitten onkin jäljellä kokoamisvaihe. Otan esiin leivontaliiman, joka tarttui mukaani kaupasta edellisellä viikolla. Kaveri oli kehunut aineen maasta taivaisiin ja kerskunut 8-vuotiaan poikansa tehneen liiman avulla jo kuusi onnistunutta piparkakkutaloa. Kyllähän minäkin sen avulla onnistuisin! 

Liimassa vain tuntuu olevan jokin vika. Se on niin kovaa, etten saa sitä puristettua tuubista ulos. Sikke Sumari oli telkkarissa lämmittänyt samaista liimaa kuumassa vesihauteessa, niinpä päädyn matkimaan. Liimasta tuleekin juoksevampaa ja saan kuin saankin levitettyä sitä seinien reunoihin.

Kun tulee aika yhdistää seinät toisiinsa, huomaan niiden suoruuden tärkeyden. Liimatut pinnat eivät yllä toisiinsa kiinni kuin parin sentin matkalta, vaikka seinillä on korkeutta 30 senttiä (tai no, osalla 32). Ehkäpä se kuitenkin riittää, kai ne toisiinsa nojatessa tukisivat koko hökkelin rakennetta tarpeeksi? Seinät pysyvätkin jotakuinkin pystyssä. En jaksa jäädä odottelemaan liiman kuivumista, vaan ryhdyn kuistien rakentamiseen. Teen vahingossa kuistien kattoon tarkoitetuista palasista seinät, mutta en anna sen haitata. Kuistit pysyvät juuri ja juuri seinissä kiinni ja vain yksi seinä halkeaa. Asettelen sen takaisin ja yritän olla hengittämättä luomukseeni päin. Vuoden jouluisin äiti -palkinto on pian minun!

Tinsku:

Tyttäreni ottaa sokeripikeeriä ja yrittää liimata piparkakkutalonsa seiniä toisiinsa. Pian alkaa huuto. Ja pian kuulen lauseen, jota pelkään kuollakseni:

– Äiti auta!

Muistan katsoneeni Suomen kauneimmat kodit – jouluversiota, jossa Sikke Sumari liimasi kaunista pinkkiä piparkakkutaloa kasaan. Näytti niin idioottivarmalta, että ehkä jopa minä voisin onnistua. Pian valkenee totuus.

– Rakas lapsi, tämä on fyysisesti mahdotonta, kun seinien pitäisi olla symmetriset ja suorat. Ei nuo yletä mitenkään koskettamaan toisiinsa.

– Byääääääää!!!

– Kuka tässä nyt ragee. Rauhoitu äläkä huuda, huudan.

Tunnen kuinka jouluinen tunnelma alkaa täyttää talon. Työnnän sokerilitkua seinien väliin, mutta ne eivät tottele millään muotoa ajatustani. Suustani pääsee pari ärräpäätä. Talo romahtaa kerta toisensa jälkeen.

– Ensin romahtaa talo ja sitten äiti! tyttö itkee ja nauraa yhtä aikaa.

Lopulta runkutan apinan raivolla sokeria seiniin ja talo pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Näyttää enemmän huojuvalta ladolta kuin jouluyön unelmalta, mutta välttää. Kiellän tytärtäni koskemasta joulun ihmeeseen ja artikuloin erittäin selkeästi, että kattoa ei voi kiinnittää paikoilleen kuin vasta huomenna. Seinien pitää kuivua kunnolla. Kun käännän selkäni, alkaa huuto. Tytär on yrittänyt liimata kattoa seiniin ja koko mökki on luhistunut kasaan.

– Mitä minä just sanoin? Nyt ei enää hermot riitä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä sota jatkuu huomenna. 

Samassa soi puhelin. Äiti soittaa. Puuskahdan leipovani piparkakkutaloa.

– Niin kuului siskoskin tekevän. Mistä lähin hermoheikkojen on niitä kannattanut tehä?

– Ootte kyllä isäänne tullu mitä tulee rakentamiseenkin. Teette ensin ja ajattelette sitten, mies kommentoi puhelun jälkeen.

Isä.

Ensimmäinen joulu ilman isää. Jos isä eläisi, hän tulisi nyt ovesta kengät jalassa sisään ja kysyisi onko kahvia. Varastaisi hirvipiparin pelliltä ja sanoisi, että se pitää lopettaa ensin, ettei potki mahassa. Villitsisi lapset niin ettei nukkumaanmenosta tulisi mitään. Käskisi etsimään “sieltä Forecasta” Kivelän Veikon ja Harisen Martin osoitteet niin että saisi joulukortit lähetettyä. Nyt on liian hiljaista. Kyyneleet valuvat pipareiden päälle.

– Isi, äiti itkee taas! poika huutaa.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Annan kolmevuotiaalleni ehdottoman kiellon koskea taloon tai iskisi elinikäinen karkkikielto. Tämä on nyt minun taisteluni. Kun olen aikani pähkäillyt, kuinka saisin mutkittelevan kuusiosaisen katon mitenkään kiinni horjakkaan rakennelmaan, päädyn vain nostamaan peukut pystyyn ja toivomaan parasta. On niitä ihmeitä ennenkin tässä torpassa nähty! Levitän liimaa kattopalojen reunoihin ja isken palaset yksi kerrallaan seinien päälle. Saan nostettua tasan kaksi kattopalasta paikalleen, kun koko komeus romahtaa maan tasalle silmieni edessä. 

Paskan möivät.

Tinsku:

Alan valmistautua kesyttämään perkelettäni uudelleen. Aion tehdä sokeripikeeriä ja alan mitata tomusokeria kulhoon, kun huomaan munien loppuneen. Eikun kauppaan. Leivontahyllyltä bongaan valmista sokerikuorrutetta ja leivontaliimaa. Miksipä tekemään itse, kun toiset äidit ovat sitä jo keitelleet? Kello on sitä paitsi jo puoli kahdeksan illalla. Ostan myös ranskanpastilleja ja pinkkejä nonparelleja pipareitani piristämään.

Kotona alan suoraan koristella pipareita. Mies huutaa puolen tunnin kuluttua, että kauppakassi on edelleen eteisessä. Juoksen eteiseen ja katson sivusilmällä, kun tyttö ottaa leivontaliiman ja alkaa liimata piparkakkutalonsa seiniä kasaan. Kohtaa alkaa tutuksi tullut tuskanhuuto.

– Ei tää onnistu!

Otan tuubin ja yritän itse. Talo luhistuu.

–Mitä shaissea tämä on? Nyt ollaan siinä pisteessä, että minä en enää suostu tähän rakennukseen enää koskemaan. Isi jatkaa tästä. 

– Isiiiii! 

Mies tulee keittiöön, huokaisee ja käärii hihansa. Hänellä on paljon hallitumpi lähestymistapa jo lähdössä. Katson kun hän laittaa ensimmäisen seinän kyljelleen makaamaan ja tursottaa vakaalla otteella aimo annoksen liimaa seinämän saumoihin ja painaa seuraavan seinän tasaisen varmasti kiinni. Ja odottaa kaikessa rauhassa.

– Aa isi tekee sen tolleen fiksusti, ihailen.

Talo pysyy kuin pysyykin kasassa ja tyttö hymyilee kuin Beetlehemin puolikuu. Ei haittaa vaikka seinät vähän irvistävät. Tyttö alkaa koristella mökkiä hienoksi karkeilla ja sokerilla.

Alan pursottaa kaupan tuubista koristevanaa omien pipareitteni päälle ja asettelen nonparelleja pinnalle. TV:ssä koko Suomi leipoo koristeita kuuseen ja tuomarit kehuvat kilpailijoiden omaperäisiä tuotoksia maasta taivaisiin. Omistani tulee ihan nättejä, vaikka kalpenevatkin tähtileipureiden tekeleiden rinnalla. Kun alan hahmotella pikkupipareita kranssipohjan päälle, pulssi alkaa jälleen nousta. Piparit ovat niin pieniä, että pohja ei peity. Näyttää siltä, etten ole ajatellut asiaa loppuun asti.

– Vaimo nyt olisi aika lopettaa. Lasten pitäisi olla jo nukkumassa.

– Joo ihan just.

– Ei kun nyt. Kello on yhdeksän.

– Joo tää on ihan paska. Ei jumalauta en jaksa.

– Sano vaan minkä kokosen muotin haluat, niin laitan tulostumaan, mies sanoo viitaten 3D-tulostimeemme.

Sitten hän kääntyy televisioon ja lapsiin päin.

– Tuo ohjelma olis K-18, jos äiti olis tuolla leipomassa! 

Lapset alkavat kikattaa.

Seuraavana aamuna tytär kyselee veljeltään, onko tämä avannut jo joulukalenterinsa. Poika vastaa myöntävästi.

– Mitäpä tuli? Tuliko piparkakkutalo?

Samassa huomaan, että piparkakkutalo näyttää valjulta. Joku on syönyt seinistä ja katosta karkit.

– Ootko tosissas, siskos tekemä mökki, katson poikaani murhaavasti.

– En se minä ollu, poika virnistää.

– Etpä vissiin. Tässä talossa ei kukaan muu himoitse lähimmäisensä tekemää torppaa.

– Ja äiti, ootko muuten nähny sitä piparikotaa missään?

Muistelen jättäneeni sen takan päälle talteen, mutta kota on hävinnyt kuin pieru saharaan. Lautanen muruineen on kyllä tallella.

– Oikeesti, eihän täällä voi enää leipoakaan mitään, kun yksi syö kaiken! huudan.

Tyttärellä on jo seuraava visio mielessä.

– Tuohon mökkiin pitää saada kynttilä sisään, tyttö vaatii.

– Mutta rakas eihän siinä ole ikkunaa, ei se kynttilä näy mihinkään.

– Näkyy, kynttilä pitää olla.

Käyn kipon ja tuikun osoittaakseni olevani oikeassa. Pian tulee kuitenkin tenka poo. Mökissä ei ole ovia eikä ikkunoita, joten en saa kynttilää sisään.

– Varmaan pitää nostaa sitä taloa, tyttö ehdottaa.

– Aivan! nauran ja nostan talon ilmaan.

Kynttilä palaa, mutta valoa ei näy mistään. Kohta palaa pinnan lisäksi pipari.

– Ei se näy mihinkään! Ihan paska! tytär inisee.

– No sitähän minä yritin sanoa.

– Pitää tehdä reikä.

– Yhtään reikää ei tehdä nyt, kun tää kutakuinkin pysyy kasassa.

– Minä murskaan sen!!

– Et todellakaan murskaa mitään, sitä on tehty kuin Iisakin kirkkoa!! Seisokoon siinä pääsiäiseen. Ja tätä EI SYÖDÄ, käännän katseeni poikaan.

Pian pienin juoksee takkahuoneesta piparikranssin pohja päässään. Juoksen perään ja pelastan aarteeni. Sitten ehdotan keskimmäiselle, että pitkä kynttilä voisi toimia.

Seuraavana päivänä miehen 3D-tulostin on työstänyt valmiiksi ison lumihiutaleen muotoisen piparimuotin. Jälleen löydän itseni kaulimasta taikinaa ja sovittelemasta muottia massaan työpäivän jälkeen. Kun yritän nostaa hiutaleita pellille, totean, että malli on harvinaisen mulkku muotiksi. Pipareiden sakarat venyvät, paukkuvat, katkeilevat ja jäävät reunoilta repaleisiksi. Yksi luomuksistani muistuttaa karjalanpiirakkaa, toinen näyttää täydelliseltä kirkkoveneeltä. Paiston jälkeen osa hiutaleen sakaroista on mustia. Tunnen kuinka verenpaine nousee.

Päätän ripustaa kranssipohjan seinälle ilman pipareita. Less is more vai miten se meni? Pitäköön Kuvalehden lukijat illuusion täydellisestä joulusta ja Sikke Sumari voittajan virneensä. Piparia en suuhuni aio työntää missään muodossa ennen kuin joku kehittelee pipariviinan.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Se siitä sitten. Sullon muumitalon muotit kirpparille menevien tavaroiden kassiin. Sikke saisi pitää tunnelmallisuutensa ja tunkkinsa. Ne on toiset mimmit, jotka pipareita pyörittelee. Minun raksaurani oli tässä.

Oikein hyvää joulua kaikille blogimme lukijoille ja menestyksekkäämpää piparinpaistoa!

PS. Tinsku:

Karjalaisessa oli kiva ohje joulutähdistä, jotka tehdään vanhoista kirjan sivuista. Siitähän se ajatus sitten lähti…..

PPS. Ei se ole mennyt niin kuin Strömsössä aikaisemminkaan. Lue Erään yksisarvisen tarina

Categories
juhlapyhät rentoutuminen Yleinen

Mistä tietää, että on riittävän lomalla?

Alan toipua töistä. Huomasin sen siitä, että valmistin eilen kaksi lämmintä ruokaa lapsilleni alusta pitäen eikä kumpikaan ollut puuro. Toiseen kuului alustettava taikina ja toiseen itse, oman maan raparpereista sekoiteltu überterveellinen piirakka (ohje lopussa). Myös lapset kiinnittivät huomiota tähän merkittävään muutokseen. 

Pysähdyin tarkkailemaan muutakin toimintaani, tai oikeastaan suhtautumistani tapahtumiin. En stressannut enkä panikoitunut, vaikka unohdin keittää perunat ja grilliruuat odottelivat folion alla lisäkekaveria kymmenen minuuttia. Joimme odotellessa kahvit. Normaalisti tämä olisi aiheuttanut pienen raivarin ja epäonnistumisen kyyneleitä.

En ole myöskään ahdistunut kolmen viikon kaaoksesta. Siitä, että olohuoneen lattialla on ollut viikkoja siististi rullalla kaavat mekkoon, jakkuun ja housuihin. Ne odottavat, että pennut muuttavat uusiin koteihin ja voin jatkaa projektia. Kissanpennut siis. Olohuoneen lattia oli ompelumotivaation hetkellä ainut pinta-alaltaan laajin ja suht siistein alue, johon levittää kaavat. Turha niitä on kovin kauas raivata, jos sattuu inspiraatio iskemään. Sivuseinällä on somasti kasattuna myös mittanauhoja, saksia, nuppineuloja, nojatuolin raato, revityt päällysteet ja uudet (=varastoista kaivellut) kankaat, sillä arvelin työtuolini kaipaavan nuorennusleikkausta. Projektit ovat tällä kertaa omiani, joten se ehkä osittain on nostanut ärtymyskynnystä. Mies kyllä myönsi harkinneensa nalkuttamista tavaroista, mutta muistaneensa sitten viime hetkellä omat penkin päällystys- ja moottorinkorjausprojektinsa, jotka nekin on suoritettu monitoimitilana toimivassa olohuoneessamme useiden viikkojen, jopa kuukausien aikana.

Projektit itse kullakin…

Juhannuspäivänä keittiöstä leijaileva asetonin tuoksu yhdistettynä suihkepullon sihinään ei sekään saanut hermoromahdusta aikaiseksi. Tyydyin ainoastaan kypsästi huomauttamaan, että avaisivat ikkunaa eivätkä suihkuttaisi ruoka-aineille myrkkyjään. 

Onnistuneesta lomamoodista kertoo myös se, että menen sujuvasti sekaisin viikonpäivissä ja kellonajoissa. Toki sitä edesauttaa, että sähkövirtaan yhdistetyt kellot sekoilivat ukkosmyrskyn aiheuttamissa sähkökatkoissa ja keittiön patterikello päätti sekin pysähtyä vuorokaudeksi puoli kymmeneen. 

Se oli muuten hyvä pari päivää. Menin nukkumaan, teini myös, puoli kymmeneltä, heräsin puoli kymmeneltä. Ehdin aamulenkille ja aloin valmistella lounasta hyvissä ajoin puoli kymmeneltä ja ehdin ottaa aamupäiväunetkin puoli kymmeneltä. Kellon korjauksen jälkeen olen edelleen mennyt nukkumaan puoli kymmenen ja herättänyt miehen viideltä tarkistamaan onko sillä varmasti kello soimassa klo 5.45. On ollut. Ja oli myös juhannuksena.

Alan myös kaivata sosiaalisia kontakteja. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen seuratessani passiivisena jalkapalloa ja komisario Beckiä, mutta eilen pysähdyin naapurin pihamaalla vaihtelemaan kuulumisia. Tätä ennen olen suunnitellut lenkkini poluille, joissa muita ei tule vastaan. Tai jos tulee, hekään eivät jaksa jäädä juttelemaan. Sitä en tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Olin sukujuhlien takia estynyt osallistumasta Tinskun ja kumppaneiden mökkeilyiltamiin. Eipä hätää, yöttömässä yössä olivat suunnitelleet jo uuden minikarkumatkan kulttuurikohteeseen. Saa nähdä säilyykö sosiaalisuuteni. Tai oikeastaan pysynkö hereillä ollakseni sosiaalinen? Todennäköistä on, että tästä reissusta kuullaan vielä.

Tänään aion valmistaa itse tsatsikia. Ilmeisesti pohjoiskarjalaisella tvistillä, sillä unohdin mm. kurkun kauppaan. Todennäköisesti nostan pöytään valkosipulijugurttia. Lihapullat ostin valmiina.