Tämä on hikeä pukkaavan kehokertomuksen jatko-osa. Jos et ole lukenut osaa 1, tee se täältä: Body Project Tinsku tiukemmaksi
– Herra jumala äiti sie oot laihtunu!! huutavat lapset eräänä aamuna, kun kekkuloin eteisessä rintsikoissa ja alkkareissa ja etsin kiireessä housuja jalkaani.
– Kiinteytyny joo, totean.
– Nyt ne ainakin yrittää iskeä siellä salilla! Ja iskä on varmaan onnellisempi.
– Öööö tota…
Tässä kohtaa piti hidastaa. Mitähän ulkonäkökeskeisyyttä tämä body projectini opettaa lapsilleni? Halusin opettaa, että jokainen vartalo on kaunis.
– Pääsisit jatkoon pyllyohjelmassa! lapset jatkavat viitaten Frii-kanavalla pyörivään Naked attraction-ohjelmaan, jota kehopositiivisuuden nimissä joskus yhdessä katselemme.
– Just. Tässä projektissa on pointtina se hyvä olo, elämässä ei ole tärkeintä se miltä näyttää, yritän.
Vaikka onhan se kiva, kun pitkään kaapissa lojunut mekko solahtaa päälle vaivatta eikä enää kiristä kainaloista. Niin tai näin, elämäntapamuutos ja personal trainerin palkkaaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä. Niitä huonoja on tullut vuosien varrella tehtyä jo tarpeeksi, mutta ei mennä nyt niihin.
Body projectia on nyt jatkunut kahdeksan viikkoa, ja kiloja on lähtenyt kuusi. Olo ei ole aikoihin ollut näin hyvä, liekö koskaan? Nukkumaanmeno hieman ontuu, sillä en ole ollut sängyssä vielä kymmeneltä, mutta yleensä saan tarpeeksi unta (paitsi niinä öinä kun kissa vinkuu, lapsi pelkää mörköä tai mies haluaa jutella syntejä syviä).
Ruokavalion noudattaminen on käynyt vaivattomasti, tosin vettä pitäisi muistaa juoda enemmän ja kahvia vähemmän. Joka aamu syön saman aamupalan: marjoja, siemeniä, pähkinöitä, kaurahiutaleita ja luonnonjugurttia, päälle loraus oliiviöljyä. Töissä käyn syömässä ruokalassa kuten tähänkin asti. Pidän vain huolen, että salaattia ja vihanneksia on lautasella enemmän kuin pääruokaa.
Joka päivä raahaan töihin kello kahden eväät: välillä marjapirtelön, välillä vihersmoothien. Illalla syön proteiini- ja kasvispitoisen päivällisen ja jos jaksan, iltapalaksi siemenäkkäriä tai marjakimaraa. Mielitekoja on ollut vähän, kun verensokerit pysyvät tasaisina. Jos unohdan välipalan, tekee mieli vielä illallakin survoa suuhun suklaata tai höttöleipää. Mutta toki pitää herkutellakin välillä, en aio nillittää kaikista elämän nautinnoista.
Kun Aikku eräänä iltana tulee tyttärensä kanssa kylään, surautan vieraille ja lapsilleni green monsterin. Makuraadin ilmeet vaihtelevat nirpistyksestä irvistykseen.
– Onko tässä heinää? kommentoi ensimmäinen.
– Maistuu ruoholta, johon on sekoitettu limeä ja oksennusta, irvistelee toinen.
– Äiti juottaa meille ruohopirtelöä!
– Tästä puuttuu jotakin… Hmm… On kuin mojito ilman rommia, toteaa Aikku.
– Näyttää hevosen kuolalta, arvostelee viides.
– Työ ette ymmärrä hyvän päälle! Miks tää miun suussa maistuu hyvältä? Okei kaipaisi ehkä jotain peittämään sellerin makua, mutta mulle menee kuin häkä, totean ja kulautan kurkkuuni sekä omani että lasteni shotit viimeistä pisaraa myöten.
Syömisen ohella on treenaaminenkin sujunut hyvin. Kun aloitin saliharjoittelun, tuntui, että kuolen jo alkulämmittelyyn. Välillä oksetti, mutta kunto alkoi kasvaa rytinällä. Personal trainer kehui, että jaloissani on poweria. Sen tiesinkin, on tässä tullut treenattua niin koulun käytävillä juoksua, kilpajuoksua kuin yöjuoksuakin. Kerran valmentaja kyykytti minua hack-kyykyillä.
– Alemmas, alemmas, älä nainen mussuta siellä!! Äläkä jää sinne alas, nopeesti ylös.
Kun sain viimeisen kyykyn karjaisten tehtyä, tuli kehuja.
– Se oli hyvä, ei mulla muut asiakkaat pääse alas asti.
– Oikeesti?
– Juu juu.
Ai että kun teki mannaa. Kävelin rinta rottingilla kohti vatsaliikepenkkiä. Vatsat olivat aluksi heikkouteni, nyt lempiliikkeitäni.
– Kokeillaan jotain vähän erilaista, kun sulla menee noi vatsat niin hyvin, valmentaja ehdotti.
– Kuulostaa pelottavalta.
Fifty shades of Grey realisoituu. Olen kyynärpäideni varassa rullan päällä lattialla ja jalkani riippuvat katossa roikkuvassa rihvelissä, joka muistuttaa seksikiikkua. Levitän haarojani ja voihkin tasaisesti kiihtyvään tahtiin. Suoraan takanani voimamies treenaa jalkoja, kun levittelen hänelle omiani. Paita valuu kainaloon. Tsiisus. En jaksa välittää, sillä kaikki tarmo menee liikerataan.
Pian olen jumppapallon päällä tekemässä vatsoja. Koutsi näyttää mallia, mutta ei itse pysy pallon päällä. Minä pysyn, tulee voittajafiilis. Uskomatonta mihin kaikkeen keho pystyy. Mihin minä pystyn! Mieli ja keho ovat yhtä. Miksi en ole ennen kokeillut rajojani liikunnan avulla? Olisi saattanut tulla vähemmän sotkua ja sanomista.
Olen huomannut, että liikunnan avulla tiuskiminen ja ärhentely pysyvät poissa. Myös piereskely pysyy poissa, kun luovuin leivästä ja vehnäjauhosta. Voin siis siis sanoa olevani parempi äiti ja täydellisempi ihminen kiitos body projectini. Täydelliseen vaimoon on vielä matkaa, mutta ei mennä nyt siihen.
Kuvitteleko vain, vai olenko myös enemmän läsnä elämässä projektini ansiosta? Kun menen kuntosalille, en pysty haahuilemaan enkä roiskimaan sinne tänne. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin liikkeiden tekemistä oikein. Ja liikkeeni ovat harkitumpia myös kuntoilusuorituksen jälkeen. Joku viisas on sanonut, että elämän tarkoitus on löytää rauha. Jospa löydän sisäisen rauhani tämän myötä. Ehkä en usko tähän itsekään, mutta rauha minun sielulleni, aamen.
Kotijumpat menevät rutiinilla ja tutulla tempolla. Poika ottaa tavakseen tarkistaa, onko selkä suorassa kun lankutan, ja pienimmäinen näyttää söpöltä nyrkkeillessään ilmaa. Barbitkin jumppaavat tuon tuosta. Kerran kun aloitan jumppaamisen ja pumppaamisen, pienin tulee vessasta pikkuhousunsuojan kanssa.
– Äiti tässä vaippa, jos tulee tuhnua.
– Ahhaahah, kiitos rakas, en usko että tulee eritteitä, on tässä lantionpohjalihaksetkin jo kehittyneet.
– Mitä?
Pari viikko sitten valmentaja vei minut kuntoportaisiin. En ollut tiennyt, miten monella tavalla portaissa voi kyykätä: etuperin, sivuttain, hyppäämällä, liukumalla, huohottamalla, ähkimällä ja ärjymällä. Enkä tiennyt, miten kuollut voi olla illalla.
Kun koittaa päivä, jolloin pitää mennä ensimmäistä kertaa yksin salille, jännittää. Ei ne liikkeet eikä hiki eikä voimannostajat, mutta se tekniikka. Olen aivan käsi, kun pitää säätää laitteiden asetuksia tai lukita rautaa. En selviä edes ranneremmeistä. Entä jos en muista, miten päin laitteisiin pitää mennä? Voinko katkaista selkäni tai murtaa varpaani? Entäs jos jään jumiin tai roikun pää alaspäin seksikiikusta?
– Mie haluun tulla mukaan, nauroi Aikku kaksin kerroin kahvipöydässä, kun kerroin peloistani.
– Et halua etkä tule.
Turhaan pelkäsin. Okei, kuntopyörän kohdalla en enää ilennyt kysyä apua salin omistajalta. Satula ei vain laskeutunut alemmas, vaikka paukutin ja runkutin. Oli pakko ottaa kohteeksi salin ainoa persjalkaisille tarkoitettu kuntopyörä. Ongelma oli, että se sijaitsi aivan liki toista pyörää, jossa polki se sama voimamies, jolle aikaisemmin levittelin haarojani. Näyttääkö typerältä, jos kuntopyöriä on kymmenen ja valitsen sen, jossa hiplailen vierustoverin reittä? Ei ole vaihtoehtoa, jos haluan polkea.
– Et saa kyllä millään kiinni, niin paljon on etumatkaa, sanoo voimamies.
– Katotaan, vastaan ja alan kitkuttaa.
Salilta tullessani pistäydyn äidin ja siskon luona ja kerron kuinka ylpeä olen itsestäni. Olen selviytynyt saliohjelmastani yksin! Kerron ja näytän intopiukeana olohuoneen matolla millaisia jalkaliikkeitä tein kuminauhan kanssa ja ilman.
– Ai ai, lopeta, elä kerro enempää! Jalakaan koskkoo! äiti alkaa yhtäkkiä vaikertaa ja hieroo kipeitä polviaan.
Töissä olen onnistunut inspiroimaan esimerkilläni työkavereita. Henkka ja Eki ovat iloisia, kun saavat syödä kahden edestä kieltäytyessäni kakkupaloista ja piirakoista, mutta ryhtiliikkeitäkin on tapahtunut. Sanna on vähentänyt leivänsyöntiä, Heidi tilannut kuukauden nettivalmennuksen ja Eki vaihtanut huonoja rasvoja hyviin. Kotona kehun miehelle, kuinka olen onnistunut inspiroimaan kanssaeläjiäni.
– Meinaako nekin ottaa avioeron?
Eräänä perjantaina demonstroin työkavereille torstain treeniä, jossa jouduin taipumaan ihmeasentoon penkin, patjan ja raudan välissä. Näytän miten limbosin rauta navan alla ja nostelin lantiota ja takapuolta ylös alas ilmassa.
– Miun asento oli kyllä vähän väärä, meinas mennä oikeesti hermo. PT sanoi, että asento oli jotenkin ihan perseelleen.
– Onko paikat kipeenä? kysyy Jarkko.
– On perse.
– Sittenhän se toimi, hyvä homma! Jarkko toteaa.
– Kyllä, ei menny hukkaan.
Henkka kuuntelee keskustelua ja näyttää mietteliäältä.
– Jos mie sanon, että olin eilen baarissa ja tänään on pää kipee, niin onks se hyvä?
– No enemmän oltas huolestuneita, jos ois perse kipee, Jarkko tykittää ja pian lihaksiin sattuu enemmän nauraminen kuin jumppaamisen jälkitila.
Kun seuraavan kerran teen kotona kotijumppaa ja kyykkään, pienin katsoo piirrettyjä ja mies ilmeisesti takapuoltani.
– Nyt kun näitä totuuksia on puhuttu, niin sulla on kyllä tommonen lättäperse, mies sanoo.
– Lättäperse?
– Teidän suvulle ominaista.
– Jaa, etpä oo ennen maininnu. Sittenhän se on lättä. Mutta vielä minä sulle hyppyriperseen näytän!!! huudan, jatkan kyykkäämistä alemmas ja alemmas ja sitten taas huutamista:
– Nyt lähtee läski!
– Haluutko että lähden heti? kyselee mies.
Pian nauran niin, etten enää pysty kyykkäämään. Joskus pitää antaa itselleen armoa.
*************
Kehokertomus jatkunee joskus, jos kunto riittää.
Sillä välin voit lukea Aikun tarinan kehopositiivisuudesta: Kerro, kerro kuvastin, ken on kehopositiivisin…
