Categories
matkailu teinit Yleinen ystävyys

En mä pakkasta pelkää, mutta ehkä vähän Ikeaa

Se on kevät! Aurinko paljastaa ikkunoihin kertyneet kuonat ja hupenevan hangen alta löytyvät koirankasat. Siitepölyaikakin lähenee! Onkin hyvä muistella rapsakkaa joulun jälkeistä pakkasjaksoa. Sitä, johon tulevaisuuden historioitsijat viittaavat keskisuurena jääkautena.

Tämä kohtalainen jääkausi sattui kuitenkin päällekkäin Paulan ja esikoistytärtemme perinteisen Matkus-reissun kanssa. (Viime vuonna olimme sattumalta törmänneet joululomalla Ikean rappusissa ja siitähän se ajatus sitten lähti.) Lähimmäisemme kokivat tarpeelliseksi ilmaista huolensa. Oli silkkaa tyhmyyttä ja idiotismia lähteä yli 30 asteen pakkasessa 13 peninkulman päähän! Paulan anoppi oli useampaan otteeseen pyytänyt poikaansa vetoamaan meihin, ettemme lähtisi. 

Mutta puolisomme tunsivat meidät paremmin.

“Lähettehän te kuitenkin. Ihan sama mitä teille sanoo. Mutta hakemaan en tule.”

Oma mieheni tuumi lohdullisesti, että valtatie oli sen verran hyvin liikennöity, että apua saisimme varmasti. 

Pete oli kahvikupin kanssa vastassa, kun vaapuin toppavaatteissa Paulan eteiseen. Vaikka silloin tällöin valintani ovat outoja, havainnointikyky heikohkoa ja logiikka luonnotonta, luonnonvoimiin suhtauduin kunnioituksella. Pakkasin päälle kolme väli- ja kaksi toppakerrastoa, jos vaikka auto sattuisikin hyytymään. 

“Sinä se et kuole tien varteen. Noista muista en tiiä.”

“Ei kukaan kuole!” Paula hehkutti ja viittoili eteisen lattialla olevia untuvamakuupusseja. Kurtistin kulmiani. Miksi Paula oli pakannut Petelle makuupusseja? Ei sitä nyt taivasalle oltu ajamassa tyttöjen illan tieltä. Vienosti vain vinkattiin, että olisi hirmuhyvä idea ottaa taapero ja suunnata vanhempien luo juuri tänä iltana. 

“Pysytään lämpimänä, jos auto leviää”, Paula kehuskeli. “Alunperin sottailin, että otan halkoja mukaan, että saadaan tehdä nuotio tien varteen. Mutta en minä niitä halkoja sitten kehannut pakata.”

Näin sieluni silmin nuotion motarin varteen hyytyneen Audin vieressä. Kyllä. Ehkä se oli aavistuksen liian extremeä jopa omaan makuun. 

Makuupussien lisäksi pakkasimme takakonttiin kolme kassia toppavaatteita. Teinien mielestä oli täysin turhaa pukea toppahousuja autoon, joka olisi lämmin.

“Se ei ole lämmin, kun hyytyy Outokummun risteykseen.”

“Missä siun pipo!? Hanskat?! Täällä on kolkytäviis pakkasta!”

“Elä huua. Tuolla ne on kontissa!”

“Ei ne siellä juurikaan lämmitä!”

Toki teinit olivat oikeassa ja Kallansilloilla jouduin riisumaan hiestyneen pipon ja lapaset.

***

Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen Paula huokaisi helpotuksesta, sillä Audin näytöissä alkoi tapahtua liikettä. Pete oli ohjeistanut tarkkailemaan moottorin lämpötilaa. Se, miten meidän tulisi toimia epänormaalissa lämpötilan muutoksissa, oli jäänyt epäselväksi. Mutta nyt tarkkailu ainakin onnistui! Bensamittari ja ulkolämpötila laskivat samaa tahtia. 

Tunsin oloni aavistuksen stressaantuneeksi. Polttoaineen merkkivalolle olin jo liki immuuni, mutta vasta eilen olin ymmärtänyt, että polttoaineilla todella oli pakkasrajansa. 20 vuotta uskonut, että polttoainepumpuihin ilmestyvä teksti “talvilaatu” ja minimilämpötilat olivat vain mainoskikkoja, kuten tiedostavaan kuluttajaan vetoava luomusora.

“Tiedätkö, tämä ei välttämättä ollu hirmu hyvä idea”, tuumin Paulalle. 

“Ei varmaankaan. Miinus 33.”

“Siis ei tän sään takia, mutta ku tilikin on kohta pakkasella. Miulla ei ole ku neljäkymppiä ja tilipäivään on toista viikkoa.”

“Joo, miunkin piti säästötililtä ottaa! Pete ihmetteli, miks lähteä ostoksille, kun ei ole rahaa.”

“Sama! Mutta lasketaan kai ne rahaksi ne säästötilin rahatkin.”

“Onneks muillaki on rahat loppu. Mie luulin, että oon ainut, jolla ei oo rahaa.”

“Niin mieki luulin, kun ihan ihme suunnitelmia kaikilla lomalle.”

“Joo, saa laittaa miullekin sieltä rahaa”, tyttäreni huikkasi takapenkiltä. “Millakin saa Paulalta.”

“Saa vai?”

“Joo, sie lupasit, jos saan kympin ruotsista!”

“Härregud, miten typerä voi ihminen olla!”

E63:lle kääntyessämme puhelimeni alkoi soida. Pete. Mitä se miulle soitteli?

“Ku ei sitä rouvaa saa kiinni.”

“No ei saa, ku se ajaa.”

“Eikös teidän pitäs olla jo perillä? Lähitte jo kolme tuntia sitten.”

“No tuli tässä pari muuttujaa.”

Päätin olla kertaamatta oksennustauon yksityiskohtia Paulan kuullen, koska Paulan vatsa oli hyvin empaattinen kanssamatkustajien matkapahoinvoinnille. Tai tarinoille matkapahoinvoinnista.

“Voisitko sanoa sille, että ilmottaa, kun saatte auton parkkiin.”

“Javisst.”

Matka parkkipaikalta Matkukseen oli pitkä ja hyytävä. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi, teinit olisivat jähmettyneet paikoilleen, mikäli parkkipaikka olisi löytynyt yhtään kauempaa. 

“Nyt mennään eka vessaan, että saadaan synkronoitua rakot”, Paula tuumasi ja vilkaisi minua vakavasti. “Ja sitten sie heität pari kerrosta vaatetta pois. Ehkä tarkenet sisällä.”

Paula saattoi olla oikeassa, sillä hiki alkoi norua jo selkää pitkin.

“Ja sitten mennään syömään. Tytöt…Tytöt?”

Tyttöjä ei näkynyt enää missään. 

Lihapullien jälkeen liukuportaissa Paula muisti soittaa Petelle, että olimme turvallisesti kohteessa.

Shoppailu ei ole minun juttuni, mutta koska nyt ostoslistallani olivat tarpeelliset sukkahousut erikoistilaisuutta varten, suunnistin Paulan suosittelemiin liikkeisiin.

Kaupasta ei löytynyt sukkahousuja, mutta mukaani tarttui täysin käsittämätön jakku, joka mahdollisesti sopi juhlamekkoni kaveriksi. Koska en kulutuseettisistä syistä voinut ostaa kaupan kassia, puin jakun vaatteitteni päälle. Melkoisen lämmin, eikä juurikaan sopinut verkkareiden kanssa. 

Vastaan kävelevät teinitytöt näyttivät kovin tutuilta, mutta eivät kuitenkaan tervehtineet. Loivat katseensa maahan ja kiristivät tahtia. 

Seuraavaksi löysin itseni Paulan pakottamana halpiskaupassa, jonne olin omia lapsia kieltänyt menemästä kulutuseettisistä syistä. Niistä samoista, joiden takia hikoilin nyt turhan juhlavassa jakussa hyllyjen välissä. Paula oli tunkeutunut sovituskoppiin viisien farkkujen ja parin tusinan paidan kanssa. 

Puhelin soi. 

“Onko Paula siinä?” tyttäreni kysyi. 

“Joo, tuolla sovituskopissa.”

“Ku Milla ei saa sitä kiinni ja sen pitäs kysyä…” 

En saanut enempää selvää, kun Paula tunki päänsä verhon välistä.

“Ei! En anna yhtään rahaa enää!” 

“Ei se kuulemma anna rahaa.”

“Ees ruokaan?”

“Teillä oli tilaisuus syödä meidän kanssa ilmatteeks.”

Puhelu päättyi. 

“Onneks meillä on samanlainen linja lastenkasvatuksessa”, Paula pyrähti käytävälle uusia pöksyjä peilaten.

Kolmen tunnin intensiivisen shoppailun jälkeen tyttäremme kaipasivat jälleen meitä. Tai pankkikorttejamme. Kahvikupin takana siirsin lisää rahaa kakkostililtä käyttötilille. 

“Voitasko käydä porukassa nyt siellä Ikeassa, kun mie tartteen….” en kuunnellut, mitä tyttäreni luetteli.

“Ei miulla ole rahaa. Eikä Paulan autoon mahdu.”

“Siis en mie tarttee ku lampun.”

“Ja mie tartteen sellasen peilin.”

“Ja miulla on lista”, tuumi Paula. “Mutta nää on pieniä.”

Minulla ei ollut listaa, mutta Ikean itsepalvelukassalla näkyvä eurosumma oli liki kolminumeroinen. Ja yllättäen reissumme jännittävin hetki ei ollutkaan se, hörähtäisikö Audi käyntiin vaan se, kuinka saisimme Ikea-ostokset tavaratilaan. Toki makuupusseilla sai hyvin suojattua jättikokoisen meikkipeilin.

Teinit olivat käyttäneet häikäilemättä hyödykseen väsyneitä aivojamme ja heikentynyttä vikinän vastutustuskykyä.

Puhelin piippasi, kun käännyimme 9-tielle. Mieheltä.

“Joko te ootte kehnossa?”

Hätkähdin. Mistä se tiesi, että olimme ajaneet jälleen huti rampista ja käyneet kääntymässä Kehvon rampissa. “Kohteessa, jossa on käytävä toisenkin kerran”, kuten Paula lakonisesti totesi. Maagista!

“Siis pellossa?”

Aa… se tarkotti, että Jehkossa! Automaattinen sanakirja, parisuhteemme piristys.

“Ei olla, vasta käännyttiin Joensuuntielle.”

“Miten te voitte olla vasta siellä? Kello on seittämän!”

“Muutama muuttuja.”

“Joo, kun en uskalla ottaa kaljaa, kun tiiä pitääkö teidät mistä pelastaa.”

“Mie kerron sitten, kun ollaan perillä..”

Kaksi tuntia Jehkoon saapumisen jälkeen muistin ilmoittaa miehelle, että kaljan sai korkata. 

Kuusi tuntia myöhemmin Pete katui katkerasti päätöstään jäädä kotiin kuuntelemaan lievästi promilleviritteistä kalsarikaraokea.

***

Aikun ja Paulan hikisen nahkeisiin kesäseikkailuihin pääset täältä.  

Categories
arki koronapäiväkirja perhe Yleinen

Koronapäiväkirja vol 2, osa 2: Koronan kurimuksessa kersojen kera

Tämä on kurjan koronakertomuksen jatko-osa. Mulkaise ensin osaa 1, jos et ole sitä vielä tehnyt.

Päivä 3

Aamulla herään yskimään ja niistämään. Vasen silmä tuntuu myös kummalliselta. Eilinen oli lastenleikkiä. Kunhan tästä päivästä selviän niin selviän mistä vain. Lapsilla ei onneksi ole oireita. Tavoitteena onkin parantua pelikuntoon ennen heidän sairastumistaan.

Aamupäivällä olo on niin hyvä, että saan jopa lueskeltua opintoihini liittyvää kirjallisuutta. Lounaaseen mennessä toivon, että olisi jo ilta ja pääsisin vällyjen väliin.

Kello yksi käymme tyttäreni kanssa seuraavan hilpeyttä herättävän keskustelun:

–        Äiti, mulla on vielä yökkärit.

–        Niin mullakin. Ja hampaatkin on pesemättä.

–        Ai sullakin?!

–        Mullakin.

–        Hihihii!

Ennen Pikku Kakkosta ei enää naurata:

–        Äiti, leikitään barbeilla.

–        Äiti ei nyt jaksa, on tosi kurja olo.

–        Äiti, pelataan temppupeliä.

–        Äiti ei nyt pysty.

–        Äiti, avaa nuo rattaat mulle leikkejä varten.

–        En avaa, kun en kykene.

–        AAARGH!!!!

–        Elä pliis huuda kun korviin koskee.

–        Elä pliis huuda kun korviin koskee.

–        Ootpa hauska.

–        Ootpa hauska.

–        No nii, eiköhän se riitä.

–        No nii, eiköhän se riitä.

–        Ai että sie oot rasittava.

–        Ai että sie oot rasittava.

Viisivuotias osaa myös hienosti matkia yskimistäni ärsyttämistarkoituksena.

Päivällisen jälkeen otan aimo annoksen jäätelöä jälkkäriksi, ihan vaan siksi että kohta sitä makuaistia ei ehkä olisi. Illalla olo onkin jo ihmeen virkeä. Jaksan leikkiä sukkahirviötä ja ottaa pari tanssiaskelta. Puhdistan jopa suihkun tukkoon mennen viemärin. Vetäisivätpä omat rööritkin noin hyvin.

Iltaan mennessä Oktonautteja on katsottu jo niin paljon, että tytär kutsuu äitiään Kapteeni Valkoiseksi.

Päivä 4

Aamulla tuntuu kuin joku olisi ajanut yöllä yli jyrällä. Pää on täynnä räkää. Yskiessä meinaa tulla oksu ja niistäessä pitää istua alas. Enpähän putoaisi korkealta ja kovaa, jos ponnistellessa lähtisi taju.  Makuaistikin on poissa. Onneksi tuli herkuteltua eilen ja toissapäivänä! Kerään koko aamupäivän voimia, jotta jaksaisin käydä polttopuita 50 metrin päästä ulkovajasta. Autolla. Sen jälkeen viisivuotiaan hiustenpesu, joka aina on oma shownsa ilman koronaakin. Siinäpä sitä urheilusuoritusta yhteen päivään jo tarpeeksi.

Samainen viisivuotias alkaa taas hyppiä seinille ennen Pikku Kakkosta, joten jotain pitäisi keksiä. Ryhdymme leipomaan keksejä. Siihen ehkä pystyn, kun taikinan tekisi pikkuleipoja. Taikinaan saisi samalla upotettua kaapinperälle jääneet pahanmakuiset suklaat (Kyllä, niitäkin on. Ikeasta saa halvalla.). Taikinasta tulee sopivan napakka ja lapsen mielestä ihan hyvänmakuinenkin. Pellille huolellisesti asetetut taikinakasat vain turpoavat yli äyräidensä ja kahdestatoista pikkukeksistä muotoutuu yksi suuri. Olisiko pikkuleipoja sittenkin ujuttanut ylimääräisen lusikallisen leivinjauhetta taikinaan? Makuaistini ei pelaa vieläkään ja lapsi ei tykkää kuin taikinasta, joten syömättä jäävät.

Koska saan leivinuunin lämmitettyä vaivalla hakemillani puilla, päätän ottaa siitä kaiken irti. Työnnän feta-tomaatti-kesäkurpitsavuoka uuniin muhimaan. 

Viisivuotias osoittautuu oikein hyväksi lapsenhoitajaksi silloin, kun pikkuveli ei revi hiuksista, sotke leikkejä tai ole muuten idiootti, tyhmä tai urpo. Sisko keksii oikein viihdyttäviä leikkejä velipojalleen ja vetää tämän jaloista huoneen poikki turvallisempaan paikkaan, jos Tumppi ryömii liian lähellä johtoja. Isosisko on pikkuveljen syntymästä asti toivonut, että veli olisikin sisko. Toive saattaa toteutua, jos sisko vielä pitkään joutuu viihdyttämään itseään ja veljeään pukeutumisleikeillä:

–        Kato äiti, Tumppi näyttää ihan tytöltä!

Päivä 5

Herään aamuviideltä yskimään. Samalla pitää myös pyöriä sängyssä ja etsiä asentoa, jossa henkeä ei ahdistaisi. Eronneena naisena toivoisin etsiväni hieman toisenlaisia asentoja, jos ymmärrätte mitä tarkoitan… Ilmeisesti asento löytyy nytkin, sillä seuraavan kerran herään aamuseitsemän jokellukseen. Tarve yskiä ja niistää on huomattavasti vähäisempi, mutta tilalla on koko kropassa tuntuva lihaskipu. Makuaisti on edelleen poissa.

Lounaalla viisivuotiaasta alkaa löytyä pirullisia puolia:

–        Syöhän ruokasi.

–        En jaksa.

–        Kolme lusikallista vielä.

–        Kaksi.

–        Kolme.

–        Mä näytän sulle kieltä ku säkin näytät aina mulle!

–        ?

–        Mä osotan sua ku säkin aina osotat mua!

–        ??

–        En osottanu sinuu vaan Tumppia.

–        No sehän tekee asiasta paljon hyväksyttävämmän, niinkö?

–        Nii!

–        *Yskäisy*

–        *Tekoyskäisy* (täysin samalla intonaatiolla ja kestolla)

–        Don’t push it, mate! (Tätä käytän aina kun aletaan olla lähellä riittävää ärsytyspistettä.)

–        Douppusitmeit!

–        Ootko vähä ärsyttävä?

–        Ootko vähä ärsyttävä?

Olotila tuntuu sen verran hyvältä, että ohjaan pesueeni ja itseni ulkoilmaan. Pienimmälle rattaat alle ja isommalle polkupyörä. Olisi ihanaa vain kävellä rauhassa ja hengitellä raikasta maalaisilmaa sisuksiin. Ei täällä yleensä ketään elollista päiväsaikaan näy.

Little did I know. Hiekkatiellä vastaan tulee autoilija, joka pysäyttää kohdalle ja veivaa ikkunan auki. Olin unohtanut, että eläkeläiset voivat olla liikkeellä mihin aikaan päivästä tahansa.

–        Ei kannata tulla lähelle, mulla on korona, saan rää´yttyä paineisella äänellä.

Vähän ajan kuluttua toinenkin autoilija pysähtyy turisemaan. Olin unohtanut, että yötyöläisetkin saattavat olla liikkeellä mihin aikaan tahansa.

Olen uupunut liikunnasta ja puhumisesta. Kunhan tästä lenkistä tokenen niin selviän ihan mistä tahansa.

Iltapäivällä kurniva nälkä saa miettimään ruokaa. Ei helvetti, se feta-tomaatti-kesäkurpitsavuoka on edelleen uunissa! 24 tuntia jälkilämmöllä!! Tarvitseeko edes mainita, että syömättä jäi.

Rakkaudella haudutettua tomaattivuokaa. Maistuis varmaan sullekin.

Illemmalla telkkarin kanavia vaihdellessa viisivuotias kysyy yllättäen:

–        Millon tulee taas se naimisohjelma?

–        Ööö?!? (Olinko jättänyt tietokoneen ja kyseenalaisen välilehden auki?)

–        Niin, se naimisohjelma.

Päässä lyö hetken aikaa tyhjää, mutta sitten ymmärrän:

–        Ai Ensitreffit alttarilla?

–        Nii!

–        Kuuden yön päästä.

Minulle kelpaisi ensitreffit ihan muussakin paikassa, ei tarvitsisi alttarille asti raahautua, jos ymmärrätte mitä tarkoitan…

Opintoihini kuuluu etätapaamisia Zoomissa muutaman viikon välein ja tietysti sellainen sattuu päiväjärjestykseen juuri nyt. Lastenvahti on luonnollisesti poissuljettu vaihtoehto. Viisivuotias pysyy pari tuntia tyytyväisenä Oktonauttien parissa, mutta nuoremman kanssa on haasteita. Varsinkin kun päiväunet jäivät tyngiksi. Pyydän tapaamisen vetäjää pitämään kameransa auki ja irvistelemään, jotta ryömiväinen viihtyisi paremmin sylissä. Onneksi aiheena on kielenkehitys, niin jokeltelijan välikommentit eivät haittaa menoa. Taapero pysyy sylissä tyytyväisenä noin 15 minuuttia. Loppuluennon kuljen huoneesta toiseen läppäri käsissä ja kurkistelen nurkan takaa ”kukkuuta” hihkuen. Ryömiväinen seuraa perässä kikattaen. Tarkistan aika ajoin, ettei mikrofoni ole päällä.

Päivä 6

Ihanaa, korona alkaa olla selätetty!  Nyt äkkiä lapset isälleen kun eivät vielä oireile ja kuumia treffejä sopimaan!

Illalla isän luota palatessa isomman nenä alkaa vuotaa ja pienemmälle nousee kuume. Tavoitteeni on kuitenkin toteutunut, sillä olen itse tolpillani ennen lasten sairastumista.

Kolmen päivän päästä olkapäällä istuvan pirunkin toive toteutuu: ex-mies ilmoittaa olevansa koronassa.

Categories
arki koronapäiväkirja perhe Yleinen

Koronapäiväkirja vol. 2   Koronan kurimuksessa kersojen kera

Päivä 1

Korona is back! Tai alkuoireet ainakin viittaavat selvästi Kiinasta karanneeseen kulkutautiin: tietyllä tavalla kipeä kurkku, nuha ja jännän sumuinen olo päässä. Testi näyttää negaa, mutta tämähän on oikeasti jo koronatartunta vol. 3, joten ehkä tunnistan oireet. Toki edellisen kerran sairastaessani olin myös viidennellä kuulla raskaana, enterorokossa ja keskellä parisuhdehelvettiä lasteni isän kanssa. Silloin koronapäiväkirjan pitäminen ei ollut tärkeysjärjestyksessä ykkösenä, vaikka sen perään kyseltiinkin:

–        Tuleeko tällä kertaa koronapäiväkirjaa?

–        Vittu ero tässä tulee.

Nyt koronakurimus on aivan erilainen: ei enterorokkoa, ei paskaa parisuhdetta, enkä ole tietääkseni raskaanakaan. Virkeän viisivuotiaan ja ripeän ryömiväisen kanssa kotona eristyksissä muutama hassu päivä. Helppo homma!

Vaikka oireet ovat tutut, luotan testitulokseen. En siis vienyt viikonlopun lapsivierasta kotiinsa kesken kaiken enkä perunut elokuvissa käyntiä, saati vierailua ex-anoppilassa. Oman äitini luo tietysti menin myös, olihan siellä mukava nähdä myös siskon perhettä! Äidilleni voivottelin jossain välissä, että kylläpäs on kireät farkut, kun henkeä ahdistaa. Eipä hellittänyt ahdistus housujen heitolla! 

Iltaa kohden kunto alkaa olla jo kohtalaisen pipi, kaputt ja finito. Eniten vituttaa, että minulla olisi tiedossa kuumat treffit Tinder-mätsin kanssa. Nähdään muutenkin hyvin harvoin ja viime kerrastakin on jo yli viikko. Pitää varmaan varoittaa miestä kuitenkin.

Päivä 2

Olo on entistä raihnaisempi. Kunhan tästä päivästä selviän niin selviän mistä vain. Kylläpä voi vessanpöntön muovinen istuin tuntua kylmältä paljasta ihoa vasten! Vilunväristykset ja nivelkivut tuntuvat kumman tutuilta, vaikka neljäskin (ei mitään hyvää selitystä lukumäärälle) kuumemittari näyttää normaalia ruumiinlämpöä. Ehkäpä se ei olekaan koronaa? Onneksi haalin kaupasta pari koronatestiä vietyäni lainapojan kotiinsa.

Kuumaakin kuumempi Tinder-mätsinikin soittaa juuri kun olen tunkemassa tikkua nenääni. 

– Mikäs olo?

– Aika karsee enkä voi suositella tänne tuloa, mutta ite kai tuota tiiät paremmin uskallatko ottaa riskin. Nyt punnitaan, miten tosissasi olet tässä alkavassa suhteessa mukana ja miten kovasti haluat nähdä!

Ennen kuin mies ehtii vastata, koronatesti näyttää positiivista. Se niistä treffeistä, ehkäpä nähdään ensi syksyn sunnuntaina.

Sex killer.

Seuraavaksi ilmoitan ilouutisen luottonaisten WhatsApp-ryhmässä Pyhäkoulu. Exälle pitäisi varmaan myös ilmoittaa, ettei tarvitse hakea lapsia, ettei nyt vain tarttuisi. Pakko myöntää, että piru olkapäälläni karjuu korvaan, että jätä ilmoittamatta. Saisinpahan kaikki vuosien patoumat kuitattua kerralla…

Luottonaiset ottavat kuvan positiivisesta koronatestistä kiinnostuneina vastaan:

–        Onnee!

–        Kiva, se on sit meilläki!

–        Mistä sait? Mitä oireita?

–        Kurkku kipee, nuha, hengenahdistus, vilunväreet, nivelkivut, päänsärky ja kauhee vitutus ex-puolisoa kohtaan.

–        Jos on vaan tuo vika oire niin voiko olla korona?

–        Miun ex-miehelläki on tuo sama oire.

–        Tarttu varmaan eilen miusta kun kävi kylässä!

Pyhäkoulussa huutelun jälkeen ilmoittelen puolelle Suomea, että olen teidät tartuttanut. Välitän tiedon tartuntatilanteesta huomaavaisesti myös exälle, jonka vastaus on lyhyt ja ytimekäs:

–        Tsemppiä!

Olisi pitänyt uskoa sitä pirua.

Olotilani ei riitä kehittävään vanhemmuuteen. Viisivuotias jyrää pikkuveljeään potkuautolla, vaikka pihisen ja puhisen että lopeta. Yliajoyritykset rauhoittuivat vasta kolmella kierroksella Prinsessan juhlat -lautapeliä. Ja kunhan tästä tokenen, meillä ei katsota enää ikinä Oktonautteja. Pikkuveli on nyt Tumppi. Ja itse toistelen jo itsekseni klassikoksi muodostuneita sanontoja:

–        Minä en ole kookos.

–        Missä nyt on niin yksinäistä?

–        Oletko olivialainen vesisammakko?

–        Voi kilipukki sentään!

–        Tiiätkö mitä? Tumppi on hurjapää, täysin peloton.

Prinsessan juhlat -peli. Tuskin maltan odottaa omia juhliani prinssini luona, jahka tästä tokenen… Ja siellä ei piilotella ainakaan mitään herneitä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan…

Virkeä viisivuotias haluaa iltapalaksi nutellalettuja. Annan luvan, jos hän tekee myös taikinan. Saatan menettää taas makuaistini, joten nyt on tankattava sokeria varastoon. Viisvee sanoo tekevänsä ja vielä paistavansakin letut. Aika somaa!

Ei, en kykene katsomaan, kun lapsi läiskii lastalla taikinaa sinne, tänne ja tuonne. Viimeistelen paistohommat, vaikka lieden ääressä iskee pari kertaa huimaava tunne. Onneksi herkut saa hotkia istuma-asennossa. 

Iltaa kohti vilunväristykset pahentuvat, ja vihdoin värähtää myös kuumemittari. Toivoisin kyllä, että joku muu värähtäisi peittoni alla, jos ymmärrätte mitä tarkoitan… Kylläpä voi kasvorasvakin tuntua kylmältä paljasta ihoa vasten! Lääkettä naamariin, lapset nukkumaan ja itse perässä. Unikaveriksi otan vessapaperirullan, koska unohdin ostaa nenäliinoja. Toivoisin kyllä vessapaperirullan olevan eronneen naisen yöpöydällä ihan jotakin muuta tarkoitusta varten, jos ymmärrätte mitä tarkoitan…

Yö on jotakuinkin mielenkiintoinen. Nukun sikeästi ne välit, kun ei tarvitse hyssytellä konttausikäistä, mutta unet ovat uskomattomia! Junan tavaravaunussa istuminen Venäjältä palapelikarttoja varastaneen puhuvan mäyrän kanssa on ehdottomasti erikoisin. Se on kuitenkin myös todennäköisempi toteutumaan, kuin uni, jossa olen palaamassa entisen puolisoni kanssa yhteen.

To be continued.

Jatko-osaa odotellessasi voit kurkata miltä tuntui, kun korona kuritti Maikkia ensimmäistä kertaa Se kauhea korona

Categories
juhlapyhät perhe Yleinen

Toteutumaton toive: pikkusisko paketissa

Joulu oli ja meni, suklaa suli suussa ja suolessa, kuusi tuli ja kuoli pystyyn jo tullessaan. Lasten toiveetkin tulivat ja toteutuivat, vaan yksi niistä ei kuollut toteutumattomanakaan.

Tänä jouluna mukelot kirjoittivat pukille jo hyvissä ajoin. Keskimmäisen lista tosin muuttui neljä kertaa viikon sisällä, ja viimeisin versio oli niin pitkä, ettei sitä jaksanut lukea. Oli kiharrinta ja käherrintä, tablettia, askarteluhärpäkettä, ukuleleä, pursotinta, mehikasvia, käsivoidetta ja kaikkea mitä esiteini vaan voi toivoa. Ei kuulemma edes halunnut kaikkea, mutta jos joku osuisi. Eli todennäköisesti juuri se, mitä neiti ei edes halua.

Isoin lapsi toivoi perhojen ohella puhdasta vettä ja venäläistä meetvurstia. Eipä siinä. Viimeisin toive saattoi kyllä olla ihan järkeenkäypä, jos uhkaa kaupoista loppua. Ja voihan se kielletty hevosenliha kiehtoa ihan yhtä lailla kuin kielletty hedelmä. Ainakin se kiehtoi poikani kummitädin miestä. Saara oli nimittäin täyttänyt poikani toiveen ja ostanut tälle metukkapötkön, mutta mies oli pistellyt kyrsän poskeensa ennen kuin vaimo sen kummilapselleen ehti pakettiin kääriä. Ei siis tarvinnut tänä(kään) jouluna riidan aihetta siinä torpassa sen kauempaa etsiä, mutta ei mennä nyt siihen.

Pysäyttävin oli pienimmän lapseni toive, jonka isosisko oli toivelistaan raapustanut:

Isommat lapset komppasivat taustalla, että sellainen pitäisi saada ja mahdollisimman lyhyellä toimitusajalla. Tuleva ex-mies istui samaisella hetkellä pöydän päässä, kuunteli happaman näköisenä keskustelua ja hörppi kahviaan.

– Joku muu saa toimittaa, äkäisi mies.

– Ihanko niinku tosissanne olette, että tähän elämäntilanteeseen pitäisi vielä vauva saada? kysyin viitaten menossa olevaan eroprosessiin. 

– Dream on!

– Äiti mieti miten ihana se olis, Enninkin perheessä on viisi lasta ja sen äiti on taas raskaana!

– Ihanaa. Ja meille riittää kolme. 

Kun lapset tulivat joulunvietosta kotiin, kaikki kolme alkoivat esitellä joululahjojaan. Poika ylpeili perhokalastussetillään, keskimmäinen hiveli muffinssivuokia ja pienin puki barbille uutta pinkkiä mekkoa.

Hetken päästä pienin katseli lahjojaan, huokaisi ja aloitti vuodatuksen, jolle jouluevankeliumikin olisi kalvennut. 

– Mutta se yks toive ei vaan toteutunu, vaikka miten toivoin! EI VAAN TULLU! Tontutkaan ei tuonu. EPÄLEILUA, niillä on pikkusiskoja mutta meillä ei!! 

– Voi ei, mutta eihän ne tontut niitä vauvoja noin vaan tuo.

– Äiti eikö me vaan voitas TEHÄ se vauva?!? pienin jatkoi.

– Sitä pitäs jonkun jaksaa hoitaa. Minä alan olla vanha.

– Minä hoidan! Oon sanonu sen sata keltaa!

– Sinun pitää olla hoidossa. Ja sit kun se syntyisi, niin olisit jo eskarissa ja sitten koulussa.

– Aadakin on kotona hoitamassa vauvaa!

– Niin koska Maikki on äitiyslomalla ja Aada ei ole vielä koulussa. Sitä paitsi ei niitä pikkusiskoja niin vaan tehä. Se tartteis isän, ei niitä ihan äidin voimalla tai pyhällä hengellä ponnistella maailmaan.

Poika tarttui puheeseen.

– No onhan sulla se yks. Käytä Kimmoa. Tai aina voit ottaa joltain random mieheltä sen siemenen!

– Joo. Että ihan sama kuka ois isä, tiiä millanen tulis lapsestakin! Joku alkoholisti, moniongelmainen tai muuten vaan viriviritööttööt.

– Tai nisti! poika tuumi.

– Niin vois tulla vaikka poika!!! huusi pienin.

Pahin skenaario.

Kun uuden vuoden aattona kantelin siskon konttausikäistä vauvaa kyläjuhlissa, isommat lapseni eivät raaskineet kauas lähteä serkkunsa luota. He pyörivät pojan ympärillä kukkuuta leikkien ja tikahtuivat nauruun pikkuisen hekotellessa sydämensä kyllyydestä halvalle huville. 

– Äiti….. keskimmäinen katsoi ovelasti.

– Älä.

– Toi käy sulle niin hyvin. Mieti nyt kun meillä ois tollanen oma.

– Menishän se, velipoika huuteli taustalta.

– Mieti nyt….

Olen miettinyt. Enkä välttämättä halua asettaa itseäni, mielenterveyttäni, kroppaani tai hyviä yöunia alttiiksi vaaroille. Tai vielähän se vauva menisi, mutta yritäpä hallita kaikkia niitä hilavitkuttimia, vemputtimia ja teknisiä härpäkkeitä, jotka tulevat vauvan vanavedessä. Montako kertaa huusin vittua, kun en saanut vaunuja kasaan tai turvaistuinta Volkkarin penkkiin kiinni? Ja juuri kun opin hallitsemaan yhden istuimen niin jo siirryttiin seuraavaan malliin. Kerran unohdin tyystin pakata vaunut peräkonttiin ja kun peruutin Volkkaria, ihmettelin mikä kolisee. Ainakin menivät kertalinttuulla kasaan.

En hallinnut edes vauvan saati taaperoiden vaatekertoja ja pukimia. En välikausihaalareita, en Goretex-kenkiä enkä merinovillakerrastoja. Hämmentyneenä kuuntelin, kun Malla ja Juulia keskustelivat perhekerhossa vettähylkivien kuorihousujen ominaisuuksista ja tuulenpitävän POMPdeLUX-haalarin lämpöarvosta. 

Vastasyntyneiden nirunaruilla kiinnitettävät potkupuvut ovat edelleen arka aihe. Edes kolmannen vauvan kohdalla en tehnyt nyörien kanssa sinunkauppoja. Kerran haahuilin vastasynnyttäneenä verkkohousut haarojen välissä roikkuen sairaalan liinavaatekaapilla kello kolme yöllä ja etsin epätoivoin vimmalla jotakin normaalia ja narutonta asua viattomalle toukalleni. 

Turhaan. 

Pian taittelin ja vääntelin hermorauniona vauvaa, joka roikkui kuin marionettinukke nuorien ja nyörien varassa. Tunnin päästä yövuorossa häärivä kätilö purskahti hersyvään nauruun, kun näki millaiseen pakkopaitaan olin pienokaiseni yön pimeinä tunteina tunkenut. Vauva muistutti vaaleanpunaista meetvurstipötköä, jonka ympärille oli kieputettu vähän liian tiukka verkko. Olisin itsekin nauranut, ellei olisi vituttanut niin paljon. 

– Eikö teillä oikeasti ole mitään NORMAALEJA potkupukuja? Pääsen Ikean huonekaluja kootessa kohtaan kaksi, mitäpä lottoat Makramee-solmuista, voivottelin ja kiskoin verkkohousuja haaroväleistä alemmas.

Ja kun pienokaisen paska lensi ja tuli bodysta läpi, oli show aloitettava uudestaan.

Fysiologisesti olisin ollut tehokas synnytyskone, sillä raskaudet ja synnytykset ovat olleet minulle liiankin helppoja. Tiineenä kulkiessani en kärsinyt pahoinvoinnista, liikakiloista tai turvotuksesta, ja synnytyksetkin menivät supsikkaasti ilman kivunlievitystä. Vähän kuin olisi liian isoa ja kovaa kakkaa vääntänyt. Yksi kätilö sanoi, että minulla on synnyttäjän lantio, toinen hihkaisi että olen elävä malliasiakas suoraan kätilöopiston opuskirjasta.

– Siinä on nainen, joka luottaa kehoonsa! Sinä vain tulit, hengitit ja synnytit.

Ihanaa että jossain onnistuu kybällä! Vaikeudet ovat alkaneet siitä, kun pennut ovat nähneet päivänvalon. Kerran valitin neuvolantädille, miten raskasta on elää vatsavaivoista kärsivän vauvan kanssa.

– Olen nyt viikon valvonut ja katsonut yöt läpeensä Ensitreffit alttarilla Australiaa ja hyssytellyt kurkku suorana huutavaa vauvaa sylissäni. En tiedä mistä kärsin enemmän: kirkuvasta vauvasta, unenpuutteesta vai siitä, että Amber ei älyä arvostaa Tonya.

Neuvolantäti virnisti.

– Jostainhan sinuakin pitää rangaista. Kun muuten tuo lastenteko sopii sulle ja käy kuin luonnostaan.

Tutut ja ystävät lohduttivat, että vauva lopettaa koliikki-itkunsa kolmen kuukauden iässä. Voin kertoa, että ei meidän vauvat. Kaikki kolme huusivat tasan neljä kuukautta. Tasan neljä. Kolmannen kohdalla tein aamukamman. Ensimmäinen huusi iltaisin, keskimmäinen päivisin ja kolmas öisin. 

Entäs se paskashow? Eräänä aamuna erehdyin jättämään käärön alastomana olohuoneen matolle sillä aikaa, kun valmistin keittiössä itselleni herkullista aamiaista. Pian ihmettelin, että kylläpä väkevän kahvin keitin, kun aromit muuttuivat kertarysäyksellä. Kun käänsin pääni, huomasin kauhukseni, kuinka valkoinen matto oli muuttunut ruskeaksi. Beibi oli turauttanut sitä itseään tuutin täydeltä ja pyörinyt 180 astetta oman sontansa ympäri litistäen sitä tiiviisti lankojen kudoksiin ja hapsujen uumeniin. Ei siitä matosta ihan valkeaa tullut, vaikka kaksi tuntia juuriharjalla hinkkasin. Ja minä vain halusin antaa ilmakylvyn! 

Joten kun nyt tarkemmin mietin, niin ihan kaikkia toiveita ei ole tarkoitettu toteutettaviksi. Ihan on haasteita tässäkin elämässä ilman sinappipursottimia, koliikkikoneita ja marionettinukkeja.

Vaikka onhan ne nyt aika söpöjä….

Jos joskus ihan vaan pienesti käy mielessä, että olishan semmonen pieni tuhisija söpö ja toisi elämään niin paljon rikkautta, luen oman kirjoitukseni Zeniä etsimässä ja muistan, mitä kaikkea muuta se toisi tullessaan.

PS. Nyt kun tarkemmin muistelee, on aika saattanut kullata muistoja. Ei se ihan kivutonta ollut maha pystyssä samoillessakaan… Uneton Höytiäisellä

Categories
juhlapyhät

Se tavallinen joulu(kuusi)tarina

Oli keskiviikkoilta, kun hoilasin kaikessa rauhassa Joulumaata ja lilluttelin teepussia ylös alas kissamukissani, kun yhtäkkiä muistin. Kuusi oli edelleen sulamassa kylpyhuoneessa! Ou shit, kello näytti puolta kymmentä.

No eihän se olisi kuin nakata jalkaansa, kymmenen minuutin homma! Päätin ryhtyä toimeen heti, jotta saisin lapset ja itseni ajoissa vällyjen väliin, olihan huomenna työpäivä ja herätys kello kuusi.

Etsin muovisen kuusenjalan vintiltä ja sovitin sitä kuuseen, joka rojotti pitkin pituuttaan kylpyhuoneessa. Ei mahtunut, ei lähellekään. Tiesin että kuusta voi ja pitää lyhentää, mutta saako sitä jyrsiä? Katsoin Googlesta ja jokainen hakutulos huusi, ettei kuuseen saa kajota. Tyveä ei saa kuoria tai veistää. Puun tyven tulee mahtua ohentamattomana jalkaan. Joulukuusi säilyy jopa loppiaiseen, jos sitä kohtelee oikein.

Ei mahu.

Hermokäyrä alkoi täyden päivän jälkeen olla tapissaan ja nyt näytti siltä, että edessä olisi vielä täysi yö. Päätin turvautua WhatsAppin luottoryhmiin.

Mitä vittua minä teen tälle kuuselle, kun se ei mahdu jalkaan?? Google sanoo, ettei saa sahata kuorta tai ohentaa. Nimimerkki joulumieli hakusessa.

Mut mahtu kuitenki sisälle, toisin kuin Maikilla yks vuos, Petra kuittaili.

Erika käski näyttää tyvelle kirvestä, Sampsa oli samaa mieltä.

Sampsa: Saa sitä ohentaa, tulee parempi imupinta. Ohentaa vaan siltä matkalta kuin välttämätöntä. Että ohennettu kohta olisi suurimman aikaa veden alla.

Tinsku: Ok, pitää ruveta hommiin. Tässä mielentilassa varmaan kohtalokasta.

Sampsa: Vähän kossua ja raivoa niin lähtee kuusesta tyvi tai perhe, kumpi on parempi niin en tiiä 🤣

No, perhe oli jo osittain lähtenyt, joten jäljellä oli enää tyvi. Ei siis mitään menetettävää.

Lähdin etsimään kirvestä ja huusin lapsille, että ottaisivat iltapalaa itsepalveluna.

– Äitillä on nyt vähän äksöniä!

Pian palasin Fiskars kainalossa ja aloin vuolla jalopuuta. Touhu oli melko pihkaista, joten riisuin housut ja jatkoin hommaa alushoususillani.

Seuraavaksi muistin että kuusi tarvitsee myös uuden imupinnan, joten käskin pojan autotalliin sahaa hakemaan. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen poika huusi eteisestä itku kurkussa, ettei löytänyt sahaa.

– Seinällähän ne yleensä on! huutelin.

– Ei ollu!

Kiskoin housut jalkaani ja syöksyin autotalliin kiertäen pajaa ympäri. Hermokäyrä alkoi vimputtaa edestakaisin. En löytänyt yhtään sahaa tai sahan kaltaista tuotetta, vaikka joka nurkan kolusin ja kalusin. Lopulta silmään osui pokasaha. Pakko kelvata.

The saha.

Takaisin kylppäriin päästyäni huusin pojan apuun. Poika tarttui sahan toiseen päähän ja niin alkoi saha laulaa.

– Aattele tälleen kahteen pekkaan ne on ennen vanhaan paukkupakkasilla sahanneet kokonaisia puita umpihangessa, mikäs tässä on lämpimässä kylppärissä pientä puuta purressa, mietiskelin ja poikaa hymyilytti.

Kun tyvi oli lyhennetty, tartuin uudelleen kirveeseen ja veistelin pitkiä lastuja. Sitten sovittelin kuusta jalkaan, muttei mahtunut vieläkään. Vuolin vähän reilummalla kädellä ja tein ympärilleni tolkuttoman sotkun, ja lopulta tyvi lumpsahti paikoilleen. Tyytyväisenä raahasin kuusen takkahuoneen kautta olohuoneeseen. Kuusi oli kookkaampi kuin olin arvioinut, joten kuusi jyräsi jukkapalmun ja rikkalapion alleen ja jätti jälkeensä täydellisen tehokkaasti levinneen neulasvanan.

Ylpeänä nostin kuusen pystyyn. Kun päästin irti, kuusi romahti pitkin pituuttaan olohuoneen lattialle. Jäin puoliksi puun alle.

– Vittu saatana!

Otin puun haarojeni väliin, veistelin ja vuolin, jyystin ja jynkytin, sovitin ja survoin. Mittailin keittiökapustan avulla, montako senttiä tyvestä upposi jalkaan. Ihan kunnolla oli kuusta jalan sisässä, mutta pystyssä päin puu horjui ja huojui kuin pienten porsaiden talo susihukan hönkäyksissä.

– Mikä tässä mättää?!!? huusin ja ohjasin kuusen jälleen kellalleen.

– Pitäskö soittaa iskälle? keskimmäinen kysyi.

– EI IKINÄ!!! ÄITI HOITAA!

Nyt aloin kiskoa jalkaa irti kuusesta, mutta se ei hievahtanutkaan. Olin iskenyt jalan niin syvälle tyveen kirveen hamarapuolella, että jalka ei liikkunut milliäkään mihinkään suuntaan. Minä yritin, sitten tyttö. Alkoi tulla hiki kummallekin.

– Voi jumalauta, ei ole todellista!!

– Onko pakko huutaa koko ajan, minä yritän nukkua!! poika huusi makuuhuoneesta.

– Voitko Elina pestä hampaat Karoliinalta ja lukea iltasadun?! Tässä saattaa kestää.

– Meille ei tule tänä vuonna joulua, pienin alkoi tihrustaa vieressä.

– Tulee! Äiti hoitaa! Voin kertoa, että tämä puska on minun haasteistani pienin tällä hetkellä ja tässä elämässä!

Whatsapp lauloi.

Sampsa: Laita kuva, kun kuusi on pystyssä.

Laitoin väliaikaisen kuva.

Sain neuvoja toisestakin ryhmästä.

En tiedä tarviitko neuvoja, mutta lähtikös tuosta jalasta se punainen osa kierteellä irti siitä säiliöstä? Oisko helpompi kiinnittää ensin ilman säiliötä, kun kuusi on pitkällään?

En tiedä, kun mikään ei lähtenyt irti!

– Kohta on peto irti! huusin ja jatkoin yritystä.

Ei lähe.

Lopulta tyttö sai nytkyteltyä jalan irti kuusesta ja jatkoin vuolemista. Kello näytti yhtätoista, lapset killottivat edelleen pystyssä. Tyttö lakaisi rikkaharjalla neulasia ja lastunpaloja kuin sairaanhoitaja, joka imee roiskeet kirurgin tieltä. Lopulta tajusin, että tyveä pitää lyhentää reilummin niin että paino jakautuisi enemmän alaoksille. Eikun pokasaha soimaan. Tällä kertaa keskimmäinen tarttui sahan toiseen päähän, ja kuusi lyheni seitsemän senttiä.

– Mie säästän tän palan muistoksi tästä joulusta, kun äiti ragesi kuuselle, tyttö kikatteli.

Muisto joulusta 2023.

Joku WhatsAppista kommentoi, olisiko homma pitänyt tehdä ulkona. Kieltämättä vinyylissä oli vihreä vana ja tahmeaa pihkaa, mutta uudelleen en kuusipuuta raahaisi kylpyhuoneeseen. Veisi vielä kultapalmunkin mennessään. Jälleen survoin tyveä jalkaan.

– Pakko mahtua, kun on just vihitty! huusin ja nostin puun pystyyn.

Ei huojunut enää.

Seuraava rasti oli laittaa kuuselle vettä. Se ei ollutkaan sen helpompi rasti se. Olin onnistunut kiinnittämään jalan niin, että reiän kohdalla oli iso oksa. Vesi valui vinyylille, vaikka kokeilin erimuotoisia ja -korkuisia kannuja. Lopulta yritin valuttaa vettä pienenpienellä nukkekodin kannulla. Hidas eteneminen alkoi käydä hermoon, joten löysin kuivauskaapista hivenen isomman lääkepikarin. Veisi aikaa sekin, mutta janoon en aikoisi kuusta tappaa.

– Äiti mitä sä teet?? keskimmäinen kyseli.

– Hörpytän.

Aamulla herätin silmät ristissä pienimmän.

– Rakas, meille tuli sittenkin joulu. Tule katsomaan kuusta.

– Vauuuuuu! Saako jo kolistella? pienin henkäili tuuheaoksaista kuusipuuta katsellessaan.

Oli muuten oikeasti valioyksilö – kuin suoraan amerikkalaisesta joululeffasta. Kuusien ferrari.

Työnsin etusormen kuusenjalan reikään ja kokeilin vesitilannetta. Ei ollut vajunut yhtään. Laitoin viestiä luottoryhmiin.

Se ei taida imeä ollenkaan vettä, taisin tappaa. Montako päivää mulla on aikaa nauttia joulusta?

Kyllä se useamman päivän kestää, kun jaksaa imuroida neulasia, Vappu lohdutti.

Sisko kyseli lisätietoja.

Olihan muuten sulamisen ajan niin että sai kuitenkin vettä koko ajan?

Tinsku: Ei. Kuoleeko se?

Maikki: Jep.

Älä poista kuorta kuusen rungosta! Kun sulatat kuusta, laita kuusen tyvi vesiämpäriin ja suihkuta neulasille ja rungolle kylmää vettä parin tunnein välein, jotta kuusi on kostea koko sulatuksen ajan.

Ja näin teki varmaan joku jouluihmisten heimoon kuuluva super Sirpa, jonka elämäntehtävänä on loihtia ympärilleen joulua ja kuivatella appelsiininkuoria himmeliin jo kesäkuussa. Oliko joulunörttejä oikeasti olemassa?

Kun pääsin töihin ja söin lounasta työtovereideni kanssa, pistojälkiä saaneet käsivarteni herättivät huomiota.

– Onko sulla kissa? kyseli Arto.

– On kissa, mutta on myös kuusi. Tuli vähän painittua, näkisitpä reiteni. 

– Olisko muovikuusi helpompi ja halvempi hankinta?

– Muovikuusi? Ei ikinä!

No onhan se nyt.

Neljä päivää myöhemmin:

En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä kuusi kenotti uhkaavasti. Lasten koristelu saattoi tapahtua hieman toispuoleisesti, liekö sillä vaikutusta? Onneksi ratkaisin ongelman kissanlelulla!

Vaihderikasta joulua kaikille blogimme lukijoille!

****

Ihan aina ei kuusi mahdu ovestakaan sisään, lue Maikin tavallinen joulu(kuusi)tarina täältä: Kas näin kaatuu kuusi

Categories
juhlapyhät kaaos Yleinen

Oi kuusipuu !

Tiedättekö sen hetken, jolloin tajuaa olevansa vähemmistössä mielipiteensä kanssa? Kun ei uskalla sanoa mielipidettään, vaikka vastaväite kihelmöi kielellä? Hetken, jolloin huomaa istuvansa vihollisten keskellä? Hetken, kun toivoo itsesuojeluvaiston heräävän ja auttavan nielemään vastakkaisen mielipiteensä ja hymyilemään totaalisen väärälle käsitykselle.

Siihen hetkeen havahduin ennen joulua ystäväporukan pikkujoulupäivällisellä, kun yhtäkkiä eräs heistä löi haarukkansa pöytään ja julisti ylpeänä:

”Ostin muovikuusen! Vihdoin!”

Nielaisin. 

”Meillä on ollut jo kymmenen vuotta!” lapsuudenystäväni huudahti.

Silmäni laajenivat ja vetäisin herneet nenänieluun. Sinäkin Brutukseni! Miten se oli pystynyt pimittämään tämän? Kymmenen vuotta!?

”Joo, meillä on myös.”

Jostain syystä ystävättärilläni oli tarve perustella keinotekoisen kuusen valintaa. Rouvien posket alkoivat rusottaa, kun he kehuivat kuorossa muovikuusen erinomaisuutta. Pureskelin parsanpalaani huolellisesti. Ei, tässä seurassa en tulisi koskaan sanomaan, mitä mieltä muovikuusista olin. 

”Eikä se ollut kovin kallistakaan, kun miettii, että se on ikuinen.”

Pöydässä jokainen tienasi sen verran, että rahaan vetoaminen tuntui tekopyhältä. Toki meillä aito puu hankitaan metsänhoidollisesti omasta tai naapurin metsästä.

”Niin, mutta neulaset eivät ole ikuinen riesa. Jumaliste niitä neulasia löytyy vielä juhannuksena lattioita!”

No, meillä pyöri lattioilla puolen metrin havu pääsiäiseen asti. Koe, jolla koetin selvittää risoiko risu lattialla huushollissamme muita kuin minua. Ei risonut. Joten muutama neulanen listan välissä ei ollut ongelma minulle eikä varsinkaan muulle perheelle.

”Ja ne on ihan aidon puun näköisiä.”

Olisikohan ollut aika hankkia lasit?! Ja vaikka näyttäisivät, eivät tuoksuisi. Kärsin mielelläni vaikka tsiljonnasta neulasesta, jos koti vaan tuoksui aidolle puulle.

“Meidän Niilo on niin allerginen, että muovikuusi on ainoa vaihtoehto.”

Tuota argumenttia oli hankala kumota. Ei kai mikään puu ollut hengitysoireiden arvoinen.

“Ja oikeastaan muovikuusi on melko ekologinen, ei tule hakattua hiilinieluja.”

No, roskakuskista oli mukava, kun kaadettiin se puu roskiksen vierestä. Mahtui peruuttamaan paremmin.

“Ja se kuusen kierrättäminen! Niissä kinkun rasvoissa jo tarpeeksi stressiä!”

Meillä kuusipuu paloi pyhien jälkeen iloisesti uunissa ja sai vielä viimeisenä tekonaan lämmittää varpaita. Tietysti päästöjä ja pienhiukkasia puun polttaminen aiheutti, mutta mikä oli muovikuusen tuotannon hiilijalanjälki? Entä kuinka paljon pihkaisen kalikan polttaminen säästi sähköä?

Missä välissä vastuullisesta kuluttamisesta ja tunnelmallisesta joulusta oli tullut näin helvetin vaikeaa?

Kotiin kävellessäni aloin pohtia, olinko liian jyrkkä muovikuusia kohtaan. Oli kai niillä puolensa, jos niin moni kallistui polyeteenisen puun puolelle. 

Helppouteen monet vetosivat. Ei tarvinnut imuroida neulasia lattioilta. Ymmärrettävää, jos suhtautui lattialle putoaviin neulasiin virheenä, epämiellyttävänä naarmuna täydellisessä jouluidyllissä. Itse olin oppinut sietämään lievää epäjärjestystä, sillä se kieli elävästä elämästä. 

Lisäksi neulasten pudottaminen ei ole rikos, vääryys tai epäkohta, vaan  väistämätön vaihe kuusipuun elinkaaressa, aivan kuin kollageenin hupeneminen kasvojen ihon alta. Ei sitä pitänyt vältellä, vaan ottaa vastaan muutos. Nauttia jokaisesta hetkestä, sillä elämä on vain ohikiitäviä hetkiä. Täydelliseksi ne tekee vain tieto siitä, ettei koskaan tule samanlaista hetkeä. 

Lisäksi neulaset jalkapohjassa saavat tuntemaan, että on elossa. Sitä ei käy kieltäminen.

Muovikuusen kanssa tällaisia elämyksiä ei tule. Se on täsmälleen samanlainen joka vuosi ja tämä pysyvyys luo illuusion siitä, että kodin ja ihmisenkin pitää pysyä samanlaisena. Ja että muovi pysäyttää omankin ikääntymisen. Eikun vaan pvc-pöksyt jalkaan, feikkiripset kiinni ja silikonia tisseihin. 

Teollisesti valmistettu joulupuu on tasapainoinen, oksiltaan täsmälleen symmetrinen, toisin kuin metsänhoidollisesti valittu toispuoleinen näre. Muovipuu oli kovin ennalta-arvattava, persoonaton. Määreet, jotka tarkoittavat minulle tylsyyttä. Samanlainen kodista toiseen, kaupungista toiseen, maasta toiseen… Entä jos kaveritkin olisivat kaikki toistensa kaltaisia? Sitäkö muovikuusiuskovaiset halusivat? Täydellisyyttä itseltä… ja muilta?

Oliko niin, että muovipuu edusti täydellisyyttä, helppoutta? Täydellinen puu, täydellinen elämä, jota saattoi säilyttää vaivattomasti vaatehuoneen hyllyllä ja nostaa tarvittaessa esiin.

Tietysti tälle perheelle prosessi on tärkeämpää kuin helposti hommattu täydellinen lopputulos. Sisälsi prosessi sitten miten paljon yritystä, erehdystä ja vaaratilanteita.  Vaikka liki joka päivä toivon aavistuksen helpompaa ja ennalta-arvattavampaa elämää, ei pahvilaatikon kaivaminen varastosta luo samanlaista joulutunnelmaa kuin perheen yhteinen kuusen hankintamatka kimmeltävässä lumisateessa, jossa kitistään pikkupakkasessa pakottavia varpaita, kohmeisia sormia, hankeen hukkuvia hanskoja ja talvisaappaita. 

Kuusenhaku ehkäisee myös uusavuttomuutta, mitä pidän yhtenä yhteiskunnan suurimmista ongelmista. Esikoisen ensimmäisenä jouluna raahasin pienokaisen pulkassa kuusikkoon. Vuosikymmen myöhemmin kuusivuotias kuopus kaatoi perinteitä kunnioittaen ensimmäisen kuusensa. Lievää jännitystä aiheutti, kun isosisarukset seuraavana vuonna hakivat puun kaksin. Onneksi kuusiaitamme oli ainoa, joka otti osumaa. Kaksitoistavuotiaana esikoinen toimi kuusenhakuprojektimme logistisena johtohahmona. Peltoauton kyytiin pakkautui äiti, siskot ja kaksi koiraa, jotka luulivat meidän lähtevän pidemmällekin reissulle, sekä ylisosiaalinen kissa. Pellon reunalla kuitenkaan ollut varteenotettavia vaihtoehtoja kuusen valinnasta vastaavan keskimmäisen mielestä. Tunnelma toyotassa alkoi lämmetä siihen malliin, että auto vaihtui tieliikennekelpoiseen ja kuski ajokortilliseen ja kuusi etsittiin seuraavasta metsästä.

Voi toki olla, että pian koittaa aika, jolloin saan rämpiä miehen kanssa metsässä kaksin. Jo viime vuonna kuopuksen hupun sisältä kuului joulumielen latistava laini:

”Eihän me hankita tänä vuonna kuusta? Jos hankitaan, minä en osallistu!”

Onneksi teiniangsti ei ollut pysyvää, sillä kolmen päivän päästä kuopus tiedusteli, mistä metsästä kuusi tänä vuonna haettaisiin. 

Joissain kodeissa kuusen elinkaari on aavistuksen nopeampi. Kuva Tinskun torpasta. Siitä huolimatta Tinsku jakaa käsitykseni muovikuusista: “Meille ei sellasta pyhäinhäväistystä tule. Mieluummin olen ilman!”

Muovikuusifanaatikkojen propagandalta on kuitenkin liki mahdotonta suojautua. Mainoslehtiset ovat täynnä vihreitä, valkoisia ja kimaltelevia kuusia. Vaikka luonteeni lujuus ei kalpene kuin ehkä itsepäisyydelleni, koetin löytää ympärilleni ihmisiä, jotka jakaisivat kanssani näkemykseni aidon kuusen upeudesta ja välttämättömyydestä.

Susanna! Jouluhömppäihminen, jonka koti oli joulua 11 kuukautta vuodesta. 

Lysähdin helpottuneena Susannan sohvalle kädessäni kuppi kuumaa, kanelilta tuoksuvaa glögiä. Ja siinä se oli. Arkkiviholliseni huoneen nurkassa. 

Kuusi. Muovikuusi.

Ja Susanna latasi vasten kasvojani vasta-argumentin, joka antoi muovikuusen iättömyydelle aivan toisen merkityksen.

”Siis, meillä on muovikuusi, just siksi, että se pysyy hengissä marraskuusta loppiaiseen! Mie niin tykkään joulusta!”

Minulle itselleni kuukausi kuusen kanssa olisi liikaa. Johan siinä ajassa pitäisi jotain vaihtelua torppaan saada. Parissa viikossa ehti hyvin kyllästyä kissojen öisiin joulupalloturnauksiin, joiden jäljiltä palloja oli joka nurkassa vessasta lähtien, pimeässä jalkapohjiin uppoaviin koristeisiin kaikilla kulkureiteillä sekä kimaltavaan koiran joulukakkaan. (Ja kun nyt mummokissakin on nyt kolmatta kertaa kynsistään kiinni kuusen matossa, kuusettomuus alkaa tuntua kiinnostavalta vaihtoehdolta.)

Voi olla, että muovikuusityyppien kärsivällisyys on huimasti pidempi, jos he selviävät kuusensa kanssa vuoden ympäri. Aidon kuusen kaipuu kertonee vain lyhytjänteisyydestä ja vaihtelunhalusta. Siitä, kuinka mukavaa on seurata vihreän, vaihtelevan tuuhean havupuun vaihtavan värinsä keltaiseksi ja lopulta hupenevan alastomaksi luurangoksi olohuoneen nurkassa.

Kuusenvalinta ei kerro ainoastaan persoonasta vaan myös elämänkatsomuksesta ja arvomaailmasta. Toki tänä vuonna meille tulee luomuna pihalla kasvava leikkikuusi.

***

Tätä tekstiä on ollut tuottamassa, muokkaamassa ja korjaamassa virhietä (ennen kuin tuotin niitä lisää) rakkaat opiskelijani. Kiitos kommenteista!

Categories
Yleinen

Suhteellisen hankala aika

Einstein selitti ajan suhteellisuutta kaareutuvalla aika-avaruudella, painovoiman, kappaleiden massojen ja valonnopeuden käsitteillä. Abstraktio jää aavistuksen ohueksi, vaikka teoriaa koetetaan selittää hisseillä ja raketilla matkustavalla kaksosella. Mutta pystyn kyllä konkretisoimaan asian selkeämmin. 

Aloitamme helposta, teinien vanhemmille kovin tutusta aika-avaruuden kaareutuvuudesta ja ajan suhteellisesta kokemuksesta. 

“Joo joo kohta” -aikavyöhyke on käytössä kaikissa pohjoisen ja mahdollisesti eteläisenkin pallonpuoliskon teiniluolissa. Kun kynnyksen ylittää, siirrytään aika-avaruuteen, jossa tiskikoneen tyhjennys, pyykkien viikkaaminen tai likaisten astioiden kuljettaminen keittiöön vie aikaa kohtuuttomasti. Sen sijaan tiktok, snäppi tai muu merkittävä lyhennesovellus ei kuluta teinin arvokasta aikaa juuri lainkaan. 

Astioiden siirtyminen keittiöön voi vanhempien mielestä viedä tunteja, mahdollisesti päiviä. Joskus jopa viikkoja. Mutta teinin maailmassa se on “kohta”, silmänräpäys. Karvaista hometta kasvava jugurttikulho todistaa toista, mutta ehkäpä kasvuolosuhteet teinin huoneessa ovat optimaalisemmat kuin muualla.

Sama ilmiö on havaittavissa myös koulumaailmassa. 300 sanan tekstin kirjoittamiseen menee helposti kahdeksan viikkoa ja kolme rästipajaa. Mutta teinin kokemusta kirjoittamisen hitaudesta on turha mennä kyseenalaistamaan, vaikka varsinaista kirjoittamisprosessia ei ole aloitettukaan.

Itse asiassa jotkut väittävät, ettei aikaa oikeastaan olekaan. Se on aavistuksen häkellyttävää, sillä elämämmehän on sidottu kellonaikoihin. Tänä syksynä olen kokenut äärimmäisen vaikeaksi olla ajoissa. Yhtään missään. 

Yksi syy tilanteeseen on vaihtunut toimipiste. Kymmenen vuotta työmatkani oli 23 kilometriä, jonka ajoi noin puoleen tuntiin. Nyt työmatkani piteni 42 kilometriin, google maps arvioi työmatkan kestoksi 32 minuuttia. Ei siis kovin paljon pidempi matka, mutta minuutit ovat opetusalalla merkittäviä. Ei oikein ole kannuksia naputella Wilmaan myöhästymismerkintöjä, jos itse on viimeisenä paikalla.

Vaikka työmatka siis piteni 19 kilometriä, en tajua silti, että töihin olisi lähdettävä aiemmin. Ensimmäisenä työpäivänä uskoin eksyväni, en matkalla, vaan uudella kampusalueella, joten olin hyvissä ajoin paikalla. Sen jälkeen on ollut tiukkaa. 

Esikoispojallani on merkittävä rooli töihin ehtisimisessäni. Niinä päivinä, kun poika on kyydittävä amikselle kahdeksaksi, ehdin joka kerta töihin ajoissa, jos siis oma työpäivä ei ala kahdeksalta. Sen verran pelottavia opettajia lapsella… Mutta auta armias, jos omat tunnit alkavat ennen pojan tunteja. Aivoni eivät suostu käsittämään, että vaikka amis on matkan varrella, muutaman kilometrin koukkaus aamuruuhkassa mopoautojen keskellä vie yllättävän paljon aikaa. 

On  myös ikävää, että talvinopeudet tulivat jälleen ja täysin yllättäen. Joku väitti, ettei ole suurta eroa ajaako satasta vai kahdeksaa kymppiä. Kyllä on. Useita minuutteja. 

Kolmas syy itkettää vieläkin enemmän. Oma auto koki tarpeelliseksi alkaa lahota, vaikka rouvan mittarissa on vasta 400 000 kilsaa. Siksipä sain ajella väliaikaisautolla, joka joka toinen aamu vaatii huomiota merkkivaloillaan ja jolla ei voi ajaa yli kahdeksaakymppiä, vaikka uskaltaisi nopeusrajoituksia uhmata. Ja haluan painottaa, että työmatkallani on talvinopeuksillakin satasen suora, jonka käyttämättä jättäminen vituttaa suunnattomasti. Niin itseä kuin takana tulevia. 

Eräänä päivänä päätin yllättää itseni ja työkaverini ja lähteä hyvissä ajoin puoli kymmenen tapaamiseen. Pojan koulu alkoi epäonnekkaasti vasta klo 10, joten lapsen saattaminen opinahjoon ei tuottanut tarvittavaa motivaatiota. Päätin tähdätä töihin yhdeksäksi, jotta varmasti olisin ajoissa palaverissa. Edellisen palaverin olin unohtanut kokonaan ja kollega oli tykittänyt Whatsappin täyteen muistutuksia. Istuin alas ja piirsin paperille kaavion, johon merkitsin ajan, joka kuluisi a) kotoa amikselle ja b) amikselta työpaikalle. Kaiken järjen ja erinomaisen piirustuksen mukaan minun pitäisi olla klo 9 omissa töissä, mikäli lähtisimme klo 8.

Juu ei. Kahdeksalta olin edelleen suihkussa, sillä poika köhi kuumeisena vällyjensä välissä. Mutta jos lähtisin kello 8.30, olisin vähän yhdeksän jälkeen perillä. Kello 8.50 siirryin autoon, joka päätti huutaa jäähdytysnestettä, pakollista huoltoa ja jotain mistä en saanut kiinni. Öljyä se ei vaatinut, joten päätin nestettä lisättyäni uskaltautua matkaan. Näpyttelin kiireessä töihin viestiä, että saattaisin muutaman minuutin myöhästyä. 

Jos jotain ajankäytöstä olen oppinut, niin arvioimaan myöhästymiseni. Parkkipaikalla olin tasan 9.32. Siitä toki meni muutama minuutti riisumiseen ja vessassa käyntiin. Onneksi käytin myös muutaman sekunnin peilin edessä pyörimiseen, sillä pikavessareissulla olin onnistunut työntämään hameen helman sukkisten alle. 

Ansaitsin rangaistuksen myöhästelystäni. Seuraavana perjantaina päätin järjestää katumusharjoituksena rästipajan opiskelijoilleni. Juuri niille, joilta puuttuivat ne kaivatut 300 sanaa. Iloisista ilmeistä ja vuolaista lupauksista tehdä tehtävä kotona “ihan satavarmasti” päättelin, että kahdeksalta aamulla ei luokassa olisi ruuhkaa. En aikonut silti olla myöhässä.

Onnistuakseni käskin esikoisen mennä isänsä kyydillä kaupunkiin jo seitsemäksi. Kuvittelin, että asia oli jo iltasella sovittu, mutta aamulla teini oli täysin eri mieltä asiasta.  Kello 6.50 tajusin, etten ollut vieläkään pukeissa. Viisi minuuttia myöhemmin revin epätoivoisesti tukkaani sotkeutunutta ponnaria irti. Juoksin tyttäreni luo, joka vuorostaan makasi kuumeessa eikä kyennyt aukaisemaan silmiään. Toisen huoneesta kuului sen verran kiukkuista kolinaa, joten vapautin itseni pirullisesta ponnarista saksilla. Jos olisin ollut fiksu, olisin leikannut ponnarin poikki, mutta päädyin lyhentämään suortuvaa viidellätoista sentillä.

Aamiaisella olin seitsemältä. Jos lähtisin vartin yli olisin ajoissa. Koska tavoitteet on hyvä sanallistaa ja kertoa muillekin, viestitin klo 7.13 työkaverille, että vartin yli lähtisin ja olisin töissä kerrankin ajoissa. Kaveri tarjosi tsemppiä ja vertaistukea ja ilmoitti hänkin lähtevänsä, joten olisimme molemmat yhtä aikaa töissä. Toki työmatka hänellä oli puolet vähemmän. 

“Keritään ehkä molemmat ajoissa tänään.”

“En ehkä veikkais sitä…”

Työpaikalla olin kuitenkin vasta klo 8.01. Olen aivan varma, että kutostien kohdalla aika-avaruuden kurvit kaareutuvat erikoisen tiukasti, sillä pätkä imee minuutteja enemmän kuin erämaataipaleet tai keskustassa suhailu. Mikään muu ei voinut selittää ainaista myöhästelyäni. 

Mutta onneksi olin tajunnut huijata itseäni. Kuljetusteknisistä syistä ensimmäiset tunnit alkavat virallisesti vasta 8.05, joten oikeasti olin ajoissa. Teoriassa myöhässä, mutta käytännössä ajoissa.

Tässä olisi fyysikoille pähkimistä. 

Categories
ruoka urheilu Yleinen

Body project Tinsku tiukemmaksi, osa 2: Sisäistä rauhaa etsimässä

Oliko se pää vai pylly alaspäin? Reidet vai ranteet auki?

Tämä on hikeä pukkaavan kehokertomuksen jatko-osa. Jos et ole lukenut osaa 1, tee se täältä: Body Project Tinsku tiukemmaksi

– Herra jumala äiti sie oot laihtunu!! huutavat lapset eräänä aamuna, kun kekkuloin eteisessä rintsikoissa ja alkkareissa ja etsin kiireessä housuja jalkaani.

– Kiinteytyny joo, totean. 

– Nyt ne ainakin yrittää iskeä siellä salilla! Ja iskä on varmaan onnellisempi.

– Öööö tota…

Tässä kohtaa piti hidastaa. Mitähän ulkonäkökeskeisyyttä tämä body projectini opettaa lapsilleni? Halusin opettaa, että jokainen vartalo on kaunis.

– Pääsisit jatkoon pyllyohjelmassa! lapset jatkavat viitaten Frii-kanavalla pyörivään Naked attraction-ohjelmaan, jota kehopositiivisuuden nimissä joskus yhdessä katselemme.

– Just. Tässä projektissa on pointtina se hyvä olo, elämässä ei ole tärkeintä se miltä näyttää, yritän.

Vaikka onhan se kiva, kun pitkään kaapissa lojunut mekko solahtaa päälle vaivatta eikä enää kiristä kainaloista. Niin tai näin, elämäntapamuutos ja personal trainerin palkkaaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä. Niitä huonoja on tullut vuosien varrella tehtyä jo tarpeeksi, mutta ei mennä nyt niihin.

Body projectia on nyt jatkunut kahdeksan viikkoa, ja kiloja on lähtenyt kuusi. Olo ei ole aikoihin ollut näin hyvä, liekö koskaan? Nukkumaanmeno hieman ontuu, sillä en ole ollut sängyssä vielä kymmeneltä, mutta yleensä saan tarpeeksi unta (paitsi niinä öinä kun kissa vinkuu, lapsi pelkää mörköä tai mies haluaa jutella syntejä syviä). 

Ruokavalion noudattaminen on käynyt vaivattomasti, tosin vettä pitäisi muistaa juoda enemmän ja kahvia vähemmän. Joka aamu syön saman aamupalan: marjoja, siemeniä, pähkinöitä, kaurahiutaleita ja luonnonjugurttia, päälle loraus oliiviöljyä. Töissä käyn syömässä ruokalassa kuten tähänkin asti. Pidän vain huolen, että salaattia ja vihanneksia on lautasella enemmän kuin pääruokaa. 

The breakfast.

Joka päivä raahaan töihin kello kahden eväät: välillä marjapirtelön, välillä vihersmoothien. Illalla syön proteiini- ja kasvispitoisen päivällisen ja jos jaksan, iltapalaksi siemenäkkäriä tai marjakimaraa. Mielitekoja on ollut vähän, kun verensokerit pysyvät tasaisina. Jos unohdan välipalan, tekee mieli vielä illallakin survoa suuhun suklaata tai höttöleipää. Mutta toki pitää herkutellakin välillä, en aio nillittää kaikista elämän nautinnoista. 

Kun Aikku eräänä iltana tulee tyttärensä kanssa kylään, surautan vieraille ja lapsilleni green monsterin. Makuraadin ilmeet vaihtelevat nirpistyksestä irvistykseen.

– Onko tässä heinää? kommentoi ensimmäinen.

– Maistuu ruoholta, johon on sekoitettu limeä ja oksennusta, irvistelee toinen.

– Äiti juottaa meille ruohopirtelöä!

– Tästä puuttuu jotakin… Hmm… On kuin mojito ilman rommia, toteaa Aikku.

– Näyttää hevosen kuolalta, arvostelee viides.

– Työ ette ymmärrä hyvän päälle! Miks tää miun suussa maistuu hyvältä? Okei kaipaisi ehkä jotain peittämään sellerin makua, mutta mulle menee kuin häkä, totean ja kulautan kurkkuuni sekä omani että lasteni shotit viimeistä pisaraa myöten.

Syömisen ohella on treenaaminenkin sujunut hyvin. Kun aloitin saliharjoittelun, tuntui, että kuolen jo alkulämmittelyyn. Välillä oksetti, mutta kunto alkoi kasvaa rytinällä. Personal trainer kehui, että jaloissani on poweria. Sen tiesinkin, on tässä tullut treenattua niin koulun käytävillä juoksua, kilpajuoksua kuin yöjuoksuakin. Kerran valmentaja kyykytti minua hack-kyykyillä.

– Alemmas, alemmas, älä nainen mussuta siellä!! Äläkä jää sinne alas, nopeesti ylös.

Kun sain viimeisen kyykyn karjaisten tehtyä, tuli kehuja.

– Se oli hyvä, ei mulla muut asiakkaat pääse alas asti.

– Oikeesti?

– Juu juu.

Ai että kun teki mannaa. Kävelin rinta rottingilla kohti vatsaliikepenkkiä. Vatsat olivat aluksi heikkouteni, nyt lempiliikkeitäni.

– Kokeillaan jotain vähän erilaista, kun sulla menee noi vatsat niin hyvin, valmentaja ehdotti.

– Kuulostaa pelottavalta.

Fifty shades of Grey realisoituu. Olen kyynärpäideni varassa rullan päällä lattialla ja jalkani riippuvat katossa roikkuvassa rihvelissä, joka muistuttaa seksikiikkua. Levitän haarojani ja voihkin tasaisesti kiihtyvään tahtiin. Suoraan takanani voimamies treenaa jalkoja, kun levittelen hänelle omiani. Paita valuu kainaloon. Tsiisus. En jaksa välittää, sillä kaikki tarmo menee liikerataan.

Pian olen jumppapallon päällä tekemässä vatsoja. Koutsi näyttää mallia, mutta ei itse pysy pallon päällä. Minä pysyn, tulee voittajafiilis. Uskomatonta mihin kaikkeen keho pystyy. Mihin minä pystyn! Mieli ja keho ovat yhtä. Miksi en ole ennen kokeillut rajojani liikunnan avulla? Olisi saattanut tulla vähemmän sotkua ja sanomista.

Olen huomannut, että liikunnan avulla tiuskiminen ja ärhentely pysyvät poissa. Myös piereskely pysyy poissa, kun luovuin leivästä ja vehnäjauhosta. Voin siis siis sanoa olevani parempi äiti ja täydellisempi ihminen kiitos body projectini. Täydelliseen vaimoon on vielä matkaa, mutta ei mennä nyt siihen.

Kuvitteleko vain, vai olenko myös enemmän läsnä elämässä projektini ansiosta? Kun menen kuntosalille, en pysty haahuilemaan enkä roiskimaan sinne tänne. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin liikkeiden tekemistä oikein. Ja liikkeeni ovat harkitumpia myös kuntoilusuorituksen jälkeen. Joku viisas on sanonut, että elämän tarkoitus on löytää rauha. Jospa löydän sisäisen rauhani tämän myötä. Ehkä en usko tähän itsekään, mutta rauha minun sielulleni, aamen. 

Kotijumpat menevät rutiinilla ja tutulla tempolla. Poika ottaa tavakseen tarkistaa, onko selkä suorassa kun lankutan, ja pienimmäinen näyttää söpöltä nyrkkeillessään ilmaa. Barbitkin jumppaavat tuon tuosta. Kerran kun aloitan jumppaamisen ja pumppaamisen, pienin tulee vessasta pikkuhousunsuojan kanssa.

– Äiti tässä vaippa, jos tulee tuhnua.

– Ahhaahah, kiitos rakas, en usko että tulee eritteitä, on tässä lantionpohjalihaksetkin jo kehittyneet.

– Mitä?

Lapsi purkaa leikeissään jumppatraumojaan.

Pari viikko sitten valmentaja vei minut kuntoportaisiin. En ollut tiennyt, miten monella tavalla portaissa voi kyykätä: etuperin, sivuttain, hyppäämällä, liukumalla, huohottamalla, ähkimällä ja ärjymällä. Enkä tiennyt, miten kuollut voi olla illalla.

Kun koittaa päivä, jolloin pitää mennä ensimmäistä kertaa yksin salille, jännittää. Ei ne liikkeet eikä hiki eikä voimannostajat, mutta se tekniikka. Olen aivan käsi, kun pitää säätää laitteiden asetuksia tai lukita rautaa. En selviä edes ranneremmeistä. Entä jos en muista, miten päin laitteisiin pitää mennä? Voinko katkaista selkäni tai murtaa varpaani? Entäs jos jään jumiin tai roikun pää alaspäin seksikiikusta?

– Mie haluun tulla mukaan, nauroi Aikku kaksin kerroin kahvipöydässä, kun kerroin peloistani.

– Et halua etkä tule.

Turhaan pelkäsin. Okei, kuntopyörän kohdalla en enää ilennyt kysyä apua salin omistajalta. Satula ei vain laskeutunut alemmas, vaikka paukutin ja runkutin. Oli pakko ottaa kohteeksi salin ainoa persjalkaisille tarkoitettu kuntopyörä. Ongelma oli, että se sijaitsi aivan liki toista pyörää, jossa polki se sama voimamies, jolle aikaisemmin levittelin haarojani. Näyttääkö typerältä, jos kuntopyöriä on kymmenen ja valitsen sen, jossa hiplailen vierustoverin reittä? Ei ole vaihtoehtoa, jos haluan polkea.

– Et saa kyllä millään kiinni, niin paljon on etumatkaa, sanoo voimamies.

– Katotaan, vastaan ja alan kitkuttaa.

Salilta tullessani pistäydyn äidin ja siskon luona ja kerron kuinka ylpeä olen itsestäni. Olen selviytynyt saliohjelmastani yksin! Kerron ja näytän intopiukeana olohuoneen matolla millaisia jalkaliikkeitä tein kuminauhan kanssa ja ilman.

– Ai ai, lopeta, elä kerro enempää! Jalakaan koskkoo! äiti alkaa yhtäkkiä vaikertaa ja hieroo kipeitä polviaan.

Töissä olen onnistunut inspiroimaan esimerkilläni työkavereita. Henkka ja Eki ovat iloisia, kun saavat syödä kahden edestä kieltäytyessäni kakkupaloista ja piirakoista, mutta ryhtiliikkeitäkin on tapahtunut. Sanna on vähentänyt leivänsyöntiä, Heidi tilannut kuukauden nettivalmennuksen ja Eki vaihtanut huonoja rasvoja hyviin. Kotona kehun miehelle, kuinka olen onnistunut inspiroimaan kanssaeläjiäni.

– Meinaako nekin ottaa avioeron?       

Eräänä perjantaina demonstroin työkavereille torstain treeniä, jossa jouduin taipumaan ihmeasentoon penkin, patjan ja raudan välissä. Näytän miten limbosin rauta navan alla ja nostelin lantiota ja takapuolta ylös alas ilmassa.

– Miun asento oli kyllä vähän väärä, meinas mennä oikeesti hermo. PT sanoi, että asento oli jotenkin ihan perseelleen.

– Onko paikat kipeenä? kysyy Jarkko.

– On perse.

– Sittenhän se toimi, hyvä homma! Jarkko toteaa.

– Kyllä, ei menny hukkaan.

Henkka kuuntelee keskustelua ja näyttää mietteliäältä.

– Jos mie sanon, että olin eilen baarissa ja tänään on pää kipee, niin onks se hyvä?

– No enemmän oltas huolestuneita, jos ois perse kipee, Jarkko tykittää ja pian lihaksiin sattuu enemmän nauraminen kuin jumppaamisen jälkitila.

Kun seuraavan kerran teen kotona kotijumppaa ja kyykkään, pienin katsoo piirrettyjä ja mies ilmeisesti takapuoltani.

– Nyt kun näitä totuuksia on puhuttu, niin sulla on kyllä tommonen lättäperse, mies sanoo.

– Lättäperse?

– Teidän suvulle ominaista.

– Jaa, etpä oo ennen maininnu. Sittenhän se on lättä. Mutta vielä minä sulle hyppyriperseen näytän!!! huudan, jatkan kyykkäämistä alemmas ja alemmas ja sitten taas huutamista:

– Nyt lähtee läski!

– Haluutko että lähden heti? kyselee mies.

Pian nauran niin, etten enää pysty kyykkäämään. Joskus pitää antaa itselleen armoa.

*************

Kehokertomus jatkunee joskus, jos kunto riittää.

Sillä välin voit lukea Aikun tarinan kehopositiivisuudesta: Kerro, kerro kuvastin, ken on kehopositiivisin…

Categories
Yleinen

Savu nuolee (mieleni) raunioita…

HelgaKa, Pixabay

Enpä tiennyt, minkä diilin paholaisen kanssa tein, kun palasin kotikylälle ihanaan paritaloidylliin tuoreena äitinä ja unelma leivinuunista toteutui. Rakentaja toki varoitteli, liekö manannut ja noitunut kohtalomme sanoessaan ”Ne on nää uudet talot tiiviitä ku kortonki, se ei tuo uuni vedä iliman, että on joka rööri talosta auki.” Harjoiteltiin, varottiin, opeteltiin ja päästiin alkuun.

Ensimmäinen näytös nähtiin reilun vuoden onnellisen elon jälkeen, kun syksyn kosteassa säässä lähdettiin Aki Sirkesalon tavoin tulella leikkimään. Ei annettu pikkusormea, ei vienyt koko kättä, mutta mielenterveys koki kolauksen. Samalla, kun savu alkoi tupruta talon puolelle laukaisten palovaroittimet koko kämpässä huumaavaan huutoonsa, näin parhaaksi siirtyä lapseni kanssa istumaan kuistille. Naapuri virnisteli meille omalta pihaltaan ”Taittaa huonosti vettää?” Nyökkäsin. 

Sisällä silloinen mieheni taisteli savua vastaan ja yritti saada hormiin tulta palauttaakseen vedon. Hormista syöksyi ruskeaa paksua savua ja kaasutoho jäi taistelussa säälimättä kakkoseksi. Seuraavassa hetkessä siippani oksensikin pihalla kaaressa aitaan nojaten. Syksyinen suursiivous vaati verhojen ja sohvatyynyjen pesun, sohvan ja mattojen ulkoiluttamisen ja toki kämppää piti tuulettaa läpivedolla hyvä tovi. 

Ei onneksi käynyt yhtä pahasti kuin kerran isäni työkaverille. Erkki oli laittanut tulet mökin takkaan, kun Tinskun isä soitti ja houkutteli pilkille. ”Kun just tulet sain” hän oli yrittänyt selitellä. ”No tule nyt kaveriksi, siellähän se palaa sillä välin”. Erkki lähti ja kun hän palasi kalasaaliinsa kanssa mökin pihaan, ikkunat näyttivät oudon mustilta. Tuli ahvenille tuhansien kilohinta, kun mökin savuvahingot lopulta korjattiin. 

Vuosia myöhemmin unelmien avioliitto oli kariutunut, mutta se oli kriiseistä pienin uunin kanssa käytyyn taisteluun verrattuna. Kauhutarina mustista ikkunoista ja aiemmat huonot kokemukset kummittelivat mielessäni kesän kääntyessä kohti syksyä ja kylmän kalseuden hiipiessä myös sisätiloihin. 

Tuntitolkulla lämpöä hormiin ja varovaista paperin ja tuohikierteiden polttamista. Hetken veti, kunnes savu alkoi leikkiä pirullista leikkiään. Ivaili ja nauroi ja hiipi luukun kautta talon puolelle. Hormiin tulta ja hetken homma taas toimi. Tätä leikkiä toistui päivästä toiseen, viikosta toiseen. Välissä työllistin ystävät, naapurin, poikaystävän ja sukulaiset, jotka toimivat vuoroin neuvojina, vuoroin terapeutteina. Ihan oikeaa terapiaakin olen tänä syksynä saanut pitkäaikaissairaan lapseni siivellä, ja eipä olisi parempaan saumaan voinut psykoterapiakäynnit sattua kuin tälle syksylle. 

Suunnittelin hakevani lämmityskauden ajaksi ylityömääräyksen töihin ja laittavani sähkökiertoisen lattialämmityksen täysille. Sillähän siitä selviäisi. Kun minulle valkeni, että takkakytkimen asentajana ei toimisikaan ilmastointimies, kuten olin kuvitellut, vaan sähkömies, niin tarjouspyyntö asennuksesta lähti heti vetämään. Välissä sain toki avuliaalta lähipiiriltäni ehdotuksia tee se itse -mies tyyliin. Poikaystävän versio oli rivien välissä “no miehän laitoin itelleni.” Isäni oli suorasukaisempi ”olisinhan minä sen asentanut”. Kun sanoin, että jos kerrankin luvat omaava ammattimies, niin sitten jo myytiin Tinskun miestä hommaan. 

Ratkaisu oli kuitenkin lähempänä kuin arvasinkaan. Isälläni on nimittäin tapana kutsua itsensä kylään ja näin hän toimi nytkin. Isäni ja Rainbown sytytysneste saapuivat paikalle kuin pelastavat ritarit kuunaan. Iskä roiski sytysnestettä uuniin. Joka kerta kämppään tuprahti kunnon katkuinen savupilvi. Äitini kanssa säestimme tapahtumaa kiljahtelemalla kauhusta. Isäni oli määrätietoisesti päättänyt voittaa taistelun ja lopulta uuni nöyrtyi vahvemman edessä. Hetken kuluttua liekki kääntyi pystyyn ja lopulta poispäin luukusta. Kohta jo puut rätisivät ja paukkuivat iloisesti ja lämpö tuntui poskissa. ”Kylläpä tää uunin sytytys on helppoa!” ”Kato nyt, miten se vetää”, sanoi isäni ylpeyttä hehkuen. 

Seuraavana aamuna ilmassa väreili pehmeän lämmön lisäksi myös jännitystä, kun rohkaistuin sytytyspuuhiin itse. Pienen pelottelun jälkeen savu kääntyi ja taipui tahdossani. Päätin, että pidän liekkiä yllä yhtäsoittoa lämmityskauden yli – huhtikuun lopulle saakka!

Piitu

Kipinämikon paikkoja avoinna! Hae jo tänään!

Categories
kaaos teinit

Vaeltavat vaatteet eli mitä kaikkea vanhemmat kestävät lastensa takia

Elämäni on täynnä paradokseja. Suurin niistä on vaatekaappini. Hyllyt tursuavat ja naulakot valuvat vaatteita, mutta siitä huolimatta… ei mitään päällepantavaa! Joskus olen pohtinut, miksi minulla on esimerkiksi neljä, tai viisi (kuusi), erilaista ulkoilutakkia. Yksi kesäkelin hikilenkille, toinen lönköttelyyn, kolmas hiihtoon, yksi metsään, yksi väljä pakkashiihtoon ja yksi siihen, kun tarvitsee tehdä siivottomia ulkotöitä. Samoin piti olla trikoot, tuulipöksyt, kuusimetsään soveltuvat, lehtipuiden lomaan, kymmentaskuiset työhousut… 

Oikeasti syy kirkastui, kun katselin ompeluhuoneeni ikkunasta pinkin ulkoilutakkini kaasuttavan kaksitahtisella kylätietä kohti. Poika per… Kyllähän se sai lainata takkia, mutta kun jälkihuolto ei oikein toiminut. Takki tuskin selviytyisi sadekelin sorataipaleelta pesulle ennen kuin itse sitä kaipailisin. Eipä siinä, kohta tytär rynni portaat alas, tempaisi takin naulasta ja huikkasi menevänsä tallille. Ikkunasta näin, että tytöllä oli päällään kevyttä sadetta kestävä variksen harmaa ulkoilupusakka. Hakkasin ikkunaa ja karjuin kurkku kipeänä.

“Se on miun takki!!!”

“Mie tiiän, mutta mie en halua, että miun takki alkaa haista hevosen paskalle!!!”

Minähän sitä halusin.

Kasvatukseni (myöhemmin selviää, miksi tässä otan kunnian kokonaan itselleni) oli onnistunut siinä määrin, että esikoislapseni oli yllättäen itse tilannut itselleen vaatekerran jos toisenkin. Toki äidillisiin velvollisuuksiini kuulemma kuului rahoittaa elintärkeät vaatekappaleet. Tutkittuani kuittia totesin, että jälkeläiseni olisi selvinnyt merkittömilläkin huppareilla ja teinin omavastuuosuudeksi tuli reipas 40%.

Mutta himoituimmat merkit maksavat. Se tuli todistettua eräänä iltana elokuun alkupuolella, kun vanhin lapsukaiseni kykki isänsä kanssa pellon laidalla passissa ja olimme tytärten kanssa kolmisin. Keskimmäinen kinusi lupaa päästä kylille ja kohta tytär suuntasi veljensä huoneeseen.

“Saanko mie lainata sen hupparia?”

“Ai niitä uusia? No et saa.”

“No, mie katon jonkun toisen.”

“Et mene sen huoneeseen.”

“Sillä on kuitenkin miun huppari siellä.”

Ja kohta tytär haahuili ulos mordorin kammiosta hupparinsa kanssa. Ei sillä, että huppari olisi poikaa kiinnostanut tai ylipäätään mahtunut päälle.  Lähinnä se oli jälleen osoitus esikoiseni tarkasta havainnointikyvystä. Paita kuin paita, viikon nalkutuksen jälkeen se siirtyi pyykinviikkauspisteeltä lapseni lukaalin lattialle. Pidin mahdollisena, että eräs tietty musta t-paita, jota oli kolme viikkoa etsitty, saattaisi löytyä samasta paikasta. 

Keskimmäinen suhautti kylille ja ajattelin viettäväni laadukasta aikaa kuopuksen kanssa. Väärin luultu. Hänkin olisi lähdössä kylälle, omalle kuitenkin eikä kovin kauas. Ensin tytär kuitenkin kurvasi veljensä huonetta kohti. 

“Elä mene sinne!”

“Mie lainaan siltä hupparia.”

“Nehän on siulle ihan liian isoja.”

“Mutta ne on hienoja.”

“Et lainaa. Lainaa siskoltas.”

“No se suuttuu.”

“Eipä se oo kotona.”

Eipä silti. Poika lainasi vastavuoroisesti pikkusiskonsa sukkia. Minun paitani löytyi puolestaan teinityttären huoneesta. Ajohanskani löytyivät vanhimman sängyn alta ja epäilemättä niillä oli puolustauduttu hyökkäävää karhua vastaan, niin repaleiset hanskat olivat. Myös ihkauudet hiihtohanskani, joita olin jo keväällä etsinyt, löytyivät pölyyntyneiden ruotsin kirjojen alta. Mielellänihän minä pidän lapseni lämpimänä. Useamman kuin kerran olen mäessä jakanut puffia, huivia, pipoa tai hanskoja ja palellut itse. Mutta jos edes kerran, yhden ainoan kerran, nuo lainatut vaatekappaleet palautuisivat minulle…

Joskus tavarat vain katoavat. Eräänä keskiviikkoaamuna olin juuri saapunut aamulenkiltä kotiin, kun kuopus oli eteisessä vastassa. 

“Äiti, missä miun kengät on?”

“Ei olleet miulla mukana. Eteisessä?”

Tytöllä oli toisessa jalassa valkea lenkkari ja kello näytti kouluun lähtöä. Lattialla lojui vähintään seitsemän valkoista tennaria, joita tarjottelin tyttärelle, mutta ne olivat kuulemma jonkun muun. Esikoinen oli askarrellut omistaan näpsäkät sandaalit. 

“Laitetaanhan nää järjestykseen, löytyy sitten.”

Paritimme kengät, mutta tyttären kenkä oli ja pysyi kadoksissa. Ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun jalkine oli meidän perheessä hukassa. 

“Ettehän te tapelleet?” varmistin, sillä poika oli jo lähtenyt kouluun puoli tuntia aiemmin. Taloudellemme tyypillinen sotataktiikka oli nimittäin piilottaa toisen tavarat. Itsekin olin joskus ulkoistanut keskellä käytävää lojuvat romut hankeen. 

Tytär vastasi kieltävästi ja koska kouluun oli lähdettävä, käskin tytön laittaa toiset kengät. Jotenkin ajattelin sanoneeni kumpparit, mutta tytöstä släbärit olivat juuri sopivat. 

Kun olin saanut pienokaisen matkaan vilkaisin puhelinta. Pojalta oli tullut viesti.

“Palleron kenkä on postilaatikossa.”

“Miksi?”

“Se oli tarttunu tuohon työliiviin”

“Vahingossa vai tarkotuksella?”

“Vahingossa.”

Kai se oli mahdollista. Koska kuopuksella oli uusi opettaja, päätin viedä tyttärelle kunnolliset kengät kouluun. Ehtisin myöhemminkin vahvistamaan hihhuloivan kylähullun imagoani ja lykkäisin lastensuojeluilmoitusta ainakin viikolla.

Mutta ei pikkuprinsessamme viaton sivustakatsoja ole katoavien vaatteiden tapauksissa. Syksyn ensimmäisenä viileänä aamuna etsin sängystä villasukkia. Ei ollut peiton poimuissa eikä pölykoirien petinä sängyn alla. Pakko oli paljain jaloin sipsutella alakertaan. 

“Missä miun villasukat on?” kysyin kuopukselta, joka kyhjötti jo sohvalla viltin alla. 

“Ai nää?” jalat ojentuivat viltin alta. “Nää on niin pehmeet!”

Ja mitä muuta huomasinkaan.

“Miun flanellihousut! Mie etin niitä eilen.”

“Joo, ku miun oli pyykissä.”

Mutta toki perheessämme on myös vaatteita, jotka eivät kelpaa kellekään. Ne vaan lojuvat kodinhoitohuoneen pöydällä, vaikka kuinka kiukkuan, nalkutan ja valitan, että jokainen voisi omat vaatteensa siivota narulta suoraan kaappeihin. Varsinkin, kun en enää hahmota, mitkä vaatteet kuuluvat kenellekin. Miehen vaatteet nyt ovat melko kivuttomat, ne kun on nopea napata hyllyyn. Samalla tulee tarkkailtua, mitkä repaleet heitetään mäkeen ja milloin on aika uusia kalsareita.

Ihmettelin kesän mittaan, miten eräs punainen paita tuntui jatkuvasti olevan pinossa. Pitäisi ostaa lisää punaista vermettä, jos mies kerran niin kovin tykkäsi sitä käyttää. Kun sitten perjantaina pakkasin vaihtovaatteet mökille, tempaisin pinon suoraan reppuun. 

Illalla saunapuhdas urhoni kaivoi vaatekassia. 

“Tännekinkö tämä on eksynyt! Tämä ei kulta ole minun.”

“Ai ei?”

“Ei. Siks mie nostan sen aina takasi.”

“Ja mie laitan sen aina siun kaappiin.”

“Niin oon huomannu. “

“Kenenkähän se sitten on? Ei se pojankaan ole.”

“Ei., mutta ei minunkaan” mies totesi ja vetäisi paidan päälleen. Oikein seksikkäästi nuoli kolme numeroa liian pieni paita rintalihaksia.

Kenen paita on, se ei ole vielä selvinnyt. Meillä on myös tuntematon huppari, kaksi pipoa ja alushousut, joille ei ole löytynyt omistajaa. Melkein kiinnostaisi tietää kenelle ne pitsipöksyt kuuluvat…

Päivitys! Ne housut oli omat! Enhän mie voinut muistaa, että olin sellaiset ostanut! Onneksi kuitti löytyi pakastimesta (don’t ask)!

Categories
Yleinen

Valot pimeyksien reunoilla

Jo pari viikkoa autoni kojetaulussa on loistanut sanayhdistelmä right dipped beam. Koska varoitus ei ole ollut kirkuvan punainen, olen pystynyt sivuttamaan tarpeen tehdä asialle jotain. Toki myös se, että välillä samaisessa näytössä kehotetaan lisäämään jäähdytysnestettä, on omiaan sekoittamaan ajatukseni.

Hävettää myöntää, mutta autoilustani ei tulisi mitään ilman miehiä.Työkaveri muistuttelee renkaan vaihdosta ja auton pesusta, kylän miehet auton liikkuvuudesta. Tänä vuonna ei vielä ole tätä rouvaa nyhdetty ojasta, penkasta, jäiseltä pellolta tai muuten vaan ensilumen liukastamasta pihamaasta, mutta muuten on huolehdittu.

Elokuun ensimmäisenä työpäivänä, sinä kuuman nahkeana ja hikisen uuvuttavana, räjähti aivotoimintani lisäksi takarengas. Sain tunnin sisään kolme soittoa naapuruston miehiltä, oliko se minun johtotähteni tien penkalla keskustan tuntumassa ja oliko kenties tarvetta kyydille tai aputoimille. Tällä kertaa ei ollut, sillä tilasin äidin heittämään minut kotiin ilmastoidulla autollaan. Paluukyytiin hyppäsi sitten mieskin renkaan ja tunkin kanssa. Nähdessäni menopelini kuumana väreilevän ilman takana utuisena kuin kangastus autiomaassa muistin, että auton avaimet olivat repussani noin kaksikymmentä kilometriä luoteeseen. Miehen silmät kertoivat, että elämä olisi tylsempää ja todennäköisesti sujuvampaa ilman minua. Eipä hätää, kultaseni ennätti hyvin vaihtaa renkaan paahteisella asfaltilla, kun äitini kanssa teimme pikavisiitin kotona.

Vaikka kuinka taitava olinkin jättämään huomiotta autoni kehoitukset, viime viikolla naapurin isännän tiukoista käsimerkeistä päättelin, että oli aika vaihtaa polttimo halusin tai en. Huomautin asiasta miehelleni, mutta mitään ei tapahtunut. Mies ilmoitti, että poika saa opetella ja vaihtaa polttimon. Pojan mielestä ajatus oli absurdi ja hän vaihtaisi polttimot sitten siihen omaan Raptoriinsa, jonka ostaisimme hänelle ensi vuonna. Epäilin pojan syöneen sieniä.

Kolme päivää myöhemmin pyörähdin Motonetin pihaan. Hakkasin hakukoneeseen rekisterinumeron ja sain listan varaosista. Aih! Kyllä oli helpoksi tehty ihmisen elämä. Pyyhkijän sulat olivatkin paljon kettumaisemmat hankittavat. Ikävä kyllä lista jatkui ja jatkui ja jatkui. H3, H11, H7, led, halogeeni ja vilkku. Joissakin oli valittava oikea puoli. Se oli onneksi selvä. Heivasin 112 euron valon, samoin 34 euroa tuntui liialliselta. Olin joskus polttimoita ostanut, mutta tähän autoon… Siitä en ollut varma. Koska verkko-ostostelu ei koskaan ole ollut minun juttuni, raahauduin sisälle autoilevan ihmisen tavarataloon.

Myymälän takaseinältä löysin kattoon asti kaartuvan hyllyn täynnä polttimoita. Ei hitto. Jos olisinkin tiennyt mitä etsin, en täältä sitä löytäisi. Koska päätöksiä oli tehtävä, valitsin H7:n. Se oli kivasti puolivälissä ja näytti nätiltä. Sitten pitikin valita minkä firman H7 sopisi. Olisinko merkkitietoinen vai valitsisinko tarkanmarkan tuotteen? Valitsin halvimman. Todennäköisesti polttimo olisi väärä, joten ei vituttaisi niin paljon.

Tiesin vaihtaneeni polttimon kaksi kertaa, kerran ihan itse (tai saattoi se olla pyyhkijänsulkakin…) ja toisen kerran avuliaiden herrasmiesten avustuksella huoltsikan pihassa, mutta siitä oli jo kaksikymmentä vuotta. Apumiehiä voisi nelikymppisellä olla jo hitusen harvemmassa.

Illalla yritin maanitella miestä sekä poikaa vaihtamaan polttimon. Ei huvittanut ei yhtään. Mies halusi tietää, millä perusteella olin osan valinnut ja nyökkäsi hyväksyvästi, kun kerroin rekisterinumerokikastani. Tosin sekään ei ollut satavarma. Kuten kaikki elämässäni, myös auto oli vähän hankalasti määriteltävissä. Osa autosta rakentui vanhan, osa uudemman mallin osista.

Osa oli mahdollisesti oikea, vielä tarvittiin toimeenpanija. Joka en siis halunnut itse olla. Muistini hämärästä hahmottui huteria mielikuvia helvetinmoisesta purku-urakasta ennen kuin umpioon sisälle pääsisi. Takavalon umpion olin kyllä viime talvena saanut avattua lyhtypylväällä ja se ei ollut edullinen reitti se.

“Tiedät sie mikä valo se oli palanu?”Mies hiippaili rööki suussa autokatoksesta.

“Tiedän. Mie tarkistin sen toissapäivänä tai sitä edellisenä.”

Tai saattoi se olla edellisviikon perjantainakin.

“Eli tiedät vai luulet muistavasi.”

“Se on tuo tuossa.”

“Onko ihan varma tieto?”

“On, mutta sie haluut kuiteskin varmistaa. Pistä valot päälle.”

Sattuipas. Myhäilin tyytyväisenä.

Mikä onni ja autuus, kun konepellin alle kurkatessani löysin näpsäkän korkin, joka irtosi helposti pyöräyttämällä. Sen takana pilkotti polttimon kanta ja painoin tarkkaan mieleeni miten ja mistä suunnasta piuhat siihen kiinnittyivät. En minä ihan kuutamolla ollut.

Siihenpä ilo sitten loppui. Polttimo oli kiinni metallikehikossaan kuin täi tervassa ja hirvikärpänen hiuksissa. Ei lähtenyt nyppäämällä, ei kierittämällä, pyörittämällä tai vääntämällä. Kokeilin kaikkia ulokkeita, muovisia ja metallisia, josko ne olisivat jonkinlaisia sokkia, lukkoja tai vetoketjuja.

Ei minkäänlaista liikettä.

“Saanko kattoa?”

“No et saa kattoa ku siulla oli mahdollisuus ja mie teen tän nyt ite.”

Ihan kuin tämä keskustelu olisi käyty joskus ennenkin…

“Kokeile jos sen sais napsautettua tuosta.”

“Sormet sanonko minne!”

“Ei mutta, jos siitä painaa…”

“Kokeilin jo… kato nyt”

“Elä nyt väännä sitä rikki.”

“Ite sanoit, että paina.”

“Paina, elä väännä hajalle.”

Mieheni mielestä ongelmanratkaisuni tulisi ensinnäkin ottaa enemmän aikaa ja toisekseen, perustua enemmän älyyn kuin voimaan.

“Voi vittu, irtoa nyt!”

“Miten sie nyt jo kiroot, ku et oo vielä kahta tuntia tapellut.”

“HEHHEHEH kokeile ite. Ei se lähe!”

Mies ähisi ja puhisi polttimon kanssa. Kuinka tyydyttävää, ettei se sujunut silläkään.

“Jumissa se on.”

Dejavu senkun voimistui. Ihan varmasti oli sama taistelu käyty, täsmälleen samoin sanoin. Veikkaisin, että saman saakelin riklakkeen kanssa.

Lopulta mies väänsi meisselillä polttimon irti.

Aloin tunkea uutta pesään. Nätisti valo napsahti kantaansa, nyt kun periaate oli tiedossa, mutta sitten ongelmat alkoivat. Kompakti paketti ei halunnut asettua takaisin umpioon.

“VITTU SAATANA PERKELE! Ei tää paska pysy!”

Mies yritti tulla väliin, mutta tämä oli nyt henkilökohtaista.

Ähisin ja puhisin, sormet taittuivat epämääräisesti, kynsiä lohkeili useammasta sormesta ja lopulta löin pääni johonkin kovaan ja terävään moottorin osaan.VIhdoin sain paketin paikalleen. Vähän se heilui, mutta kannella sen saisi juntattua kiinni.

“Onko se kiinni?”

“On se melkein ainakin.”

“Onko vai ei?”

“On. Ja tällä ku laittaa pysyy kiinni.”

“Ei se toimi silleen, se hajoaa.”

“Sama systeemi ku sulla autotallissa. Kaikki sisään ja ovi äkkiä kiinni.”

“Pojan jos pyytäs, se teippais sen kiinni.”

“Kulkee meillä suvussa. Kato nyt ku mieles tekee kuitenkin.”

“Joo, ei tää kiinni ole.”

“No ei ole, ku irrotit sen.”

Mies ei vastannut, mutta mulkaisi paljon puhuvasti. Teinityttäreni ei ollutkaan perinyt silmien pyörittelyään minulta.

Mies esitteli kiinnityssysteemin. Koko polttimohöskä kiinnittyi umpioon pienillä laatoilla, jotka survottiin vielä pienempien metalliruuvien alle. Täysin mahdotonta. Jos toinen laatta lukittautui laatan alle, toinen ei vahingossakaan. Valo sojotti minne sattui ja vitutus alkoi lämmittää kivasti koko kroppaa. Hetken harkitsin, että antaisin miehen pelastaa polttimon rajulta rakkaudeltani. Mutta tässä oli nyt kyse kaikesta itsekunnioituksestani. Jo se oli kumma, etten yhtä perkeleen polttimoa saanut paikalleen!

Ja naps. Sitten se olikin siinä. En uskaltanut hengittää. Totta se oli. Polttimo oli tiukasti kiinni, sojotti oikeaan suuntaan ja kansikin sujahti paikalleen. Ei minulle mitkään valot vittuilekaan!

Jännitys tiivistyi, kun käänsin virrat päälle. Kyllä! Kaikki valot paloivat. Myös kojetaulussa, joka muistutti jäähdystysnesteen lisäämisestä…

Eivätkä ne kylän miehet olleet minua unohtaneet. Illalla puhelimeen kilahti viesti parin kilometrin päästä.

“Taisit olla auton huoltohommissa. Kai se oli nyt se polttimo?”

“Joo. Mistä sie sen tiesit?”

“Ärräpäistä päättelin.”

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi keski-ikäiset koulu parisuhde teinit Yleinen

Vihreämpi viettelys…?

Harkitsin pitkään kirjoittaako tästä. Tunnen itseni melko moraalittomaksi petturiksi, mutta kuten Tinskukin pohti, ehkä tästä on apua muille samassa tilanteessa kärvisteleville.

Olen havahtunut usein siihen, että katson elämääni ulkopuolelta ja huomannut miettiväni, että tässäkö tää nyt oli. Tulevaisuus ja nykyisyys ovat tappavan tylsänharmaata puuroa, jossa intohimoisimmat hetket saa väitellessä teinien kanssa kotiintuloajoista. Elämän tuomat muutoksetkin tuppaavat tulemaan kysymättä eivätkä kovin toivottuina. Harvenevia harmaita, ruuansulatusvaivoja ja ikänäköä vastaan on turha tapella. Ainoa asia, joka etäisesti saa sydämen läpättämään odotusta, on lasten muutto kotoa. Ja sekin alkaa melko samoin tein itkettää. Vain harvaan asiaan voi itse oikeastaan vaikuttaa ja niihin muutamiin tekee mieli tarttua.

Tällainen pohdinta tuntuu olevan ikäisteni joukossa yleistä. 90 % tuttavapiiristäni on nimittäin antanut muutosten tuulten puhaltaa. Tukan väri vaihtuu, auto vaihtuu, työpaikka vaihtuu, puoliso vaihtuu… tai jos ei vaihdu, ainakin vaihtoehtoa harkitaan vakavasti.

Ja niin minäkin sitten lopulta päätin vaihtaa. Tai en nyt varsinaisesti vaihtaa, mutta hankkia uusia kokemuksia. Enkä minä varsinaisesti etsinyt uutta, mutta kun sattumalta mahdollisuus avautui, päätin kokeilla, kun luvankin sain. Olihan siitä puhuttu, tällaisesta kokeilusta, että kävisi muualla kokeilemassa, mutta ei koskaan täysin vakavissaan. Onhan se melkoinen hyppy, vaatii luottamusta puolin jos toisin. Mutta vakuutin olevani sitoutunut, tämä olisi vain tällaista piristystä ja nykyinen säilyisi jatkossakin primäärisuhteena.

Vaikka tein päätöksen nopeasti, en ihan tuntemattomaan hypännyt. Selvitin taustoja, juttelin entisen kanssa, tarkistin taloudelliset asiat, pohdin logistiikkaa ja aikatauluja. Perhe oli kuitenkin ensisijainen! Hieman läpinäkyvä yritys puolustella, etten täysin itsekäs paskiainen ole…

Pakko myöntää, että vielä tällä hetkellä päätös tuntuu oikealta. Vaihtelu todellakin virkistää. Hellii itsetuntoa, kun on haluttu eikä vain rutiinien kyllästämä itsestäänselvyys. Toki lievää ahdistusta aiheuttaa se, miten pitää yllä mielikuvaa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman rehellisesti. Totuutta olisi hyvä paljastaa vähitellen ja ihastustakin olisi hyvä olla ilmassa, jotta järkytys suloisista luonteenpiirteistäni ei vallan lamauta toista osapuolta.

Huomasin itsessäni myös uusia, hieman pelottaviakin vivahteita. Kun toimintaympäristö muuttuu, sitä huomaa kykenevänsä ihan erilaisiin asioihin. Olen sanonut kyllä asioille, joista kieltäydyin aiemmin miettimättä ja olen huomannut nauttivani niistä. Huomasin myös, että olin juuttunut tietynlaisiin tulkintamalleihin toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista. Turha edes kysyä, kun tietää jo valmiiksi. Uuden edessä joutuu näkemään vähän vaivaa ja se fiilis, kun ihmisestä paljastuu kiinnostavia piirteitä!

Eikä vanhassa mitään varsinaista vikaa ole. Ei ole tarkoitus kokonaan vaihtaa, mutta… vika ei ole sussa vaan mussa. Ollaan vaan oltu jotenkin eri taajuuksilla. Kaipasin vain jotain erilaista, jotain lisää… Ehkä sitä adrenaliinia, vatsanlöysyttävää jännitystä ja käsien tärinää. Viime vuosina ei moista ole ollut tarjolla. Ja kun itse en kestä toistuvuutta edes sen verran, että voisin sukkaparin neuloa yhteen soittoon. Väliin on pakko tehdä jotain muuta. Enkä ole ainut. Onhan tuossa omassa tuttavapiirissäkin niitä, jotka vaihtavat noin kerran vuoteen tai säännöllisesti kymmenvuosittain. Erilaisuus on rikkaus.

Pakko myöntää, että aavistuksen olen kateellinen niille, jotka ovat tyytyväisiä siihen, että tunneskaalasta ovat korkeimmat huiput hioutuneet pois ja päivät seuraavat toisiaan nautinnollisen yllätyksettöminä. Elämä olisi helvetin paljon simppelimpää.

Ja tosiaan, piristinhän minä ammatillisen urani lisäksi parisuhdetta.

Satuin nimittäin vilkaisemaan mieheni ajokorttia. Yllättävän kuuma tyyppi. Kikkara tukka ponnarilla, kimmoisa iho ja yksivärinen parta. Hämärästi tuttu kahden vuosikymmenen takaa.

“Haittaako, jos mie fantasioin tästä miehestä?”

Miestä hymyilytti.

Arvelin vilauttaa miehelle omaa ajokorttia, jos se vaikka saisi kipinöimään toisinkin päin. Muuten hyvä, mutta oma ajokorttikuva oli uusittu pariinkin otteeseen, edellisen kerran vain viisi vuotta sitten, kun kortti oli kadonnut hankeen, joten samaa nostalgista tunnetta ei potretti pystynyt saavuttamaan.

Tilanteen pelasti jälleen äiti. Hän oli kylmäkalleja etsiessään löytänyt nipun ikivanhoja kuvia. Yhdessä hädin tuskin täysi-ikäinen teini-Aikku särppii kahvia. Kapeat kasvot ja haastava katse tiukkaan rajatuissa silmissä. En tiedä, kannattiko miehen muistiin palauttaa aivan kaikkea… Lisäksi loppupäivän luulin tytärtäni itsekseni, niin kovin teinini näytti minulta.  Hämmentävä ruumiinjakautumiskokemus. Ja niin järkyttävän helppoa itsepetosta unohtaa menneet vuosikymmenet ja kuvitella olevansa nuori…  Parempi ehdottomasti näin päin kuin toisinpäin. Käly kertoi nähneensä peilissä anopin, anoppi taas äitinsä.

PS. Arvelin ottaa lapsista kuvia, vaikka luvatta, sillä arvelin heidän kahdenkymmenen vuoden kuluttua arvostavan aikamatkailua nuoruuskuvilla, joissa olisi enemmän kuin nenä, otsa tai käsillä peitetty naama.

Categories
urheilu Yleinen

Body Project Tinsku tiukemmaksi

Koska tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, etten hallitse mieltäni, kieltäni, muistiani saati tunteitani, ja koska kesäsääkin on mieleltään yhtä ennalta-arvaamaton vaihdellen seksihelteestä tornadoon, on pakko saada hallinnan tunnetta jostakin. Niinpä päädyin palkkaamaan personal trainerin puoleksi vuodeksi ja aloitin elämäntapamuutoksen. Tosin aloitin tämän muutoksen jo neljä viikkoa ennen valmentajani tapaamista. Koska ihmisethän siivoavat kotinsakin ennen siivoojan tuloa.

En ole ylipainoinen, mutta paino on vuosien saatossa itsepintaisesti hilautunut ylöspäin. Heinäkuun alussa painoin saman verran kuin ollessani viimeisilläni raskaana viisi vuotta sitten. Ketuttaa kun talvitakki pitää survoa kiinni ja hieman liian kitsas lempimekko näyttää päälläni käytetyltä kondomilta, jonne on tintattu siskonmakkara. Muutoksen pointti on kuitenkin ennen kaikkea siinä, että haluan saada lihaskuntoa, voida hyvin ja jättää vatsakivut taakseni. Kolesterolitkin ovat koholla, vaikka olen kasvissyöjä. Eikä haittaa vaikka selkäkin lopettaisi naksumisensa.

Haluan myös todistaa ystävälleni, että keski-ikäinen voi muokata kehoaan. Ystävä kehotti suosiolla antamaan pienet vaatteet hyväntekeväisyyteen ja hyväksymään iän tuomat muhkurat. En hyväksy. Se mikä on tullut syömällä, lähtee myös syömällä.

Heinäkuun alussa jätin pois sokerin ja leivän ja aloin lisäämään liikettä ja kas kummaa – paino alkoi tippua. Koukutuin muun muassa Youtubesta löytyvän Team Body Projectin jumppiin. Mutta ne viisi kiloa lähtevätkin helposti, seuraavat vaativat jo kuulemma työtä. Mutta kun tekee mieli jättää yksi lankutus väliin tai syödä pullamössöä, riittää että muistelen toissa kesän Norjan reissua, jossa sain vatsani niin tilttiin, että jäi kesän parhaimmat bileet välistä. Tarina luettavissa täältä Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3

Jostain se on aloitettava.

Koska en jaksa etsiä tietoa tai parhaita kunnonkohotusmetodeja netistä, oli personal trainer ainut ja oikea vaihtoehto. ”Sinä olet ihminen, joka tarvitsee henkilökohtaista palvelua”, huokaisi kerran mieskin. Hän katsoi vierestä epäonnista ähellystäni, kun yritin postittaa leipälaatikkoa. Olin onnistunut sekoittamaan postipakettien maxikoot oman pakettini todellisiin mittoihin ja ostamaan netin kautta M-koon paketin, vaikka paketti oli todellisuudessa L-kokoa. Kun kaupassa survoin pakettia lokerikkoon kolinan säestämänä, myyjä juoksi paikalle ja huusi, mitä täällä tapahtuu. Otin huudon hieman henkilökohtaisesti, mutta pian jouduin hoitamaan myös asiani loppuun henkilökohtaisesti.

Kun yritin ensimmäisen kerran nähdä henkilökohtaisen valmentajani livenä, meillä oli vaikeuksia kohdata henkilökohtaisesti. Onnistuin buukkaamaan tapaamisen päällekkäin kampaajan kanssa ja kun sain sählättyä uuden ajan, onnistuin istumaan eri kahvilassa kuin valmentajani.  

Kun vihdoin kohtasimme, kävi käsky ostaa kuntosalikortti etukäteen. Kuuliaisesti suuntasin kuntosalin tiskille silloin kun sieltä sai henkilökohtaista palvelua. Muutoin olisin todennäköisesti survonut itseni väärästä ovesta sisään, täyttänyt yhteystietolomakkeen väärillä tiedoilla ja ostanut väärän vuoden salikortin. (Hieman myöhemmin onnistuin työntämään salikorttini väärään masiinaan, vaikka sain henkilökohtaista opastusta asian tiimoilta, mutta ei mennä siihen.)

Kuntosalia varovasti tarkkaillessani alkoi ahdistaa jo pelkkä haju ja kilinkolina. Miksi pitää aina tunkea itsensä epämukavuusalueelle? Mielessä kaikuivat erään työkaverin sanat: ne salit on kunnon iskupaikkoja. Katselin ympärilleni ja huomasin muutaman lihaskimpun äheltävän painonnostopenkeissään, vaikka sali oli markkinoitu minulle eläkeläisten ja teinien paikkana. Kusetusta?

Kun pääsin kotiin, kerroin salikortista lapsilleni. Poika katsoi minua kauhistuneena:

– Äiti nehän on sellasia paikkoja.

– Millasia?

– No SELLASIA paikkoja.

– Niin minkälaisia?

– No kun ne kuitenkin yrittää iskee.

– Ketkä?

– Miehet.

– No miks siellä kukaan yrittäs iskee??!! Siellähän huhkitaan ja hikoillaan.

Keskimmäinen puuttui puheeseen ja alkoi iskeä silmää:

– No kun ne on SELLASIA paikkoja. Siellä on laihoja naisia ja muskelimiehiä ja sitten vink vink.

– Entä jos sie et joku päivä tuu sieltä takasin?

– No on luotto kohillaan. Ja teillä oli ikää 10 ja 12?

– Jep. Kyllä myö tiedetään nää asiat. Katotaan erilaisia ohjelmia.

– Ja MITÄHÄN ohjelmia työ katotte?? Nyt lähti suoratoistopalvelut!

Poika mietti hetken.

– Mutta siehän voit näyttää niille keskaria. Tai sormusta. Tai laita sormus keskisormeen! Tai voinko mie tulla mukaan?

Pienimmäinen astui määrätietoisesti veljensä eteen ja puuskahti:

– Mutta keskalin näyttäminen talkottaa että lakastaa!

Kun seuraavana aamuna suuntasin salille kuntotestiä varten, paikalla oli pelkästään eläkeläisiä ja valmentajani. Hän syventyi ensin ruokapäiväkirjaani ja myhäili hyväksyvästi.

– Hyviä juttuja. Pidä nää kaikki kesäkurpitsat, kaalit ja kasvikset, marjat ja kalat. Ja pähkinät ja pavut on tosi hyviä proteiinin lähteitä. Mitä on savusärki? Joo, eikun ääntä kohti.

Myhäily jatkui kun hän luki päiväkirjaa eteenpäin, kunnes ei enää jatkunutkaan.

– Kahvia menee liikaa ja kaikki liian pitkälle prosessoidut kasvisvalmisteet voit unohtaa. Kasviskebabit ja vehnäpohjaiset kasvissuikaleet hyi yök. Härkis ja tofu on hyviä. Margariinin tilalle oivariinia. Ja perunan syöntiä voit vähentää, sen voi korvata vaikka cuscusilla tai ruokakauralla. Ja tuota, moneltako sinä menet nukkumaan?

– Öööö kahdeltatoista.

– Kymmeneltä pitää olla sängyssä! Kaikki mitä syöt seiskan jälkeen jää suoraan lanteille. Painon tippumiseen vaikuttaa myös nukkuminen.

– Selvä.

– Ja vettä pitää mennä kolme tämmöistä putelia päivässä, kiinteytyminen helpottuu. Veteen elektrolyyttejä sekaan.

– Mitä ne on?

Sitten olikin kuntotestin aika. Testin aikana kävi mielessä paljon ajatuksia, vaikkei oikein jaksanutkaan ajatella. Miten olin päästänyt vatsalihakseni surkastumaan? Ja miksi helvetissä pitää aina höyrähtää johonkin projektiin, eikö joskus voi elää normaalisti?

Kun pääsin kotiin, poika oli kärppänä.

– No yrittikö ne iskee?

– Ne papat rollaattorilla? Vai se vieressä polkenut mummo?

– Voihan nekin.

Innostuin paistamaan lapsen onkimat säretkin. Nam!

Lauantaina oli paha paikka – pitäisi lähteä rokkiin ja ehkä nauttia hieman nestettä. Tiedustelin valmentajaltani, miten tehokkaasti yksi päivä tappaa hyvän ruokavalion ja treeniohjelman. Vaikken maininnut sanaa alkoholi, koutsi oli heti tilanteen tasalla. Ei mikään eilisen treenin tyttö.

– Ei yksi päivä haittaa mitään. Varsinkaan valkkarissa ei ole kaloreita juuri nimeksikään! 

Jos punaviini on jumalten juoma niin valkoviini on kuntoilijan kuoma.

Kun olin selviytynyt lauantaista (voin kertoa että keskiyöllä oli aivan se ja sama, vaikka olisin vetänyt kermalikööriä kuin Aku piimää), oli sunnuntaina aika syventyä uuteen ruokavalioon ja treeniohjelmaan. Pian innostuin tilaamaan vähän selleriä, kvinoaa ja siemeniä Prisman verkkokaupasta. Kun kävin ostokseni maanantaina noutopisteeltä, eräs pussi hyppäsi suoraan silmilleni.

Tulee selvästi vähän rouskuvampaa siemennäkkäriä!

Maanantaina olikin ensimmäisen kotijumpan aika. Se pitäisi vähitellen suorittaa 20 minuutissa, kun treeniä olisi jo vähän takana. Ensimmäisellä kerralla saattaisi kuulemma mennä 45 minuuttia. Mikäs tässä, selkeät ohjeet! Kolme erilaista jumppaa! Kun tiedän, mitä teen, niin minähän teen, myhäilin.

Pian hikoilin kuin Santra-sika Saint-Tropezilla. Kohta oli pakko laskea liikkeitä sormilla. Mitä vittua, tässä on yhteensä 180 punnerrusta!

– Äiti miksi sie lähit tohon? tyttö katsoo hämmentyneenä vuoroin minua ja vuoroin hikilammikkoa lattialla.

Punaista sellaista, sillä pari päivää sitten värjätty tukkani valui suoraan vinyylille! Silmissä kirveli kun ripsarit valuivat silmämuniin. Milloin olin tällaista rääkkiä harjoittanut viimeksi? Ja milloin viimeksi olin ollut näin kuuliainen ja tehnyt kaiken, mitä käsketään? Miksi piti aina viedä kaikki äärirajoille?

“Koska sie elät”, kuulin päässäni Aikun äänen.

– Se joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön! Tää on tieteellinen kokeilu, ähkin ja puhisin 125. punnerruksen alta tyttärelleni.

Jumpassa meni tunti ja 15 minuuttia. Musertavaa. Tosin jouduin Youtubesta katsomaan spiderman lankkujen ja leg slidien ohjeet useita kertoja, joten aikaa kului. Ja mikä olikaan Burpee? Siitäkin oli tarjolla 20 variaatiota, piti ottaa helpoin. Joten kun youtubettelut poisti laskuista niin hyvinkin saatoin päästä 50 minuuttiin. Mutta se 20 minuuttia kuulosti utopistiselta.

Seuraavana päivänä lihaksia jäyti mukavasti. Nähdessäni Aikkua hän pyysi ystävällisesti saada katsoa kotijumppani ohjetta. Pian Aikku nauroi vedet silmissä.

– Mie luulen että yks näistä kolmesta olis riittäny! Ihmettelin että mikä superjumppa kun 180 punnerrusta!

– Jaa… Ei saatana ihmekös meni niin kauan ja vatsat ei noussu enää ollenkaan!

Myös muut tyttöystävät repeilivät riemusta, kun kerroin projektini startista. 

– Ai hitto että repesin🤣🤣. Mut antaa se vähän joustoo ku reenaa ku hullu! kirjoitti Petra.

– Kannattaa varmaan ruokavalio-ohjeet luetuttaa ensin muilla, ettei tuu vedettyy viikon settiä kerralla! kuittasi sisko.

Buahhaahha.

Kun näin valmentajani seuraavana päivänä kuntosalilla, hän virnisteli, että kukaan hänen asiakkaistaan ei ole vielä käsittänyt väärin ja tehnyt kaikkia jumppia kerralla.

– Mutta voihan sen tehdä noinkin. Ootko tukossa?

– En pahasti, mutta tuntuu. Niin ja tuut huomaamaan, että loppuun asti ajatteleminen ei ole vahvuuksiani. Tapana on toimia, ei miettiä.

Ensimmäinen saliharjoittelu oli mukavaa ja onnistui hyvin. Mitä nyt meni hermo ranneremmien kanssa ja sain noottia huonosta muistista. Mutta melkoista mannaa, kun jollain elämänalueella joku sanoo mitä tehdä, eikä ole kuin tehdä! Ja kun valitan, ettei enää nouse, valmentajalla on vastaus heti valmiina:

– Älä mussuta!!

Miksi omat opiskelijani eivät voi tehdä niin kuin minä sanon? Olisi kaikilla helkutin paljon helpompaa.

Ehkä se tästä, body project alkakoon! Myös Aikku jaksoi kannustaa laittamalla viestin:

– Jatka! Tää siun projekti lisää kaikkien hyvinvointia, kun en saa naurua loppumaan 🤣🤣

Ehkäpä kuulette projektin etenemisestä seuraavassa jaksossa: Body project Tinsku tiukemmaksi, osa 2: Sisäistä rauhaa etsimässä

PS. Kun viimeksi aloitin sokerilakon, ei ihan mennyt niin kuin Strömssössä: Syntisten pöytä, osa 1

Categories
juhlapyhät Yleinen ystävyys

Ilosaarirock 2023 – never forget, never again!

Ei vitussa jaksa vanha mihkään rokkiin lähtee!

Ei iskussa maksa, alkaa päähän, lonkkiin särkee

Ilosaarirock oli aiemmin tapa

sit traditio kuoli: loppu aika ja raha,

en kaipaa tahmeaa tungosta, eritteen käryä, 

kännisten käpälöintiä, älämölöä ja alituista hälyä.

Tai sitä psyykkistä, fyysistä ja taloudellista morkkista

tyhmistä tyypeistä, mystisistä synneistä, kadonneesta korkista.

Kivempi kaukana kaupungista hääriä

mukavampi mättäältä marjoja kääriä, omaa ukkoa lääppiä

ja halpaa kaljaa kotiterdellä rääppiä

Alko teinit mankua, rokkiin pitäs päästä

paino meitsi jarrua, kotiin pitäs jäädä

ipanat vonkaa, mut se säästäs mutsin pollaa

jos ei päästäs kersoja rokkaa

ei tartteis pelätä paheita yössä,

paniikissa herätä kahelta yöllä 

Antasko muksuille luvan festareilla hillua?

ratkaspa muru ite pulman: “en tarttee lippua”

Välittömästi hälytyskellot ja merkkivalot 

mammalla totaalisen punasella!

Rokista selvittiin toki itekin teininä

torilta ehjinä, melkein selvinä

Kyllä ne pärjää, vaikka sydäntä kylmää 

ja hirvittää tuppukylältä päästää kaupungin vipinään

Säännöt on selkeät: kotiin yöksi bileistä

kavereita ei ikinä milloinkaan mihinkään jätetä

muistakaa tankata vissyä ja vettä

ja kun soitan, on vastattava v i i v y t t e l e m ä t t ä !

Samat ohjeet latelin noille teineille,

ennen kuin pakenin omille reiteille.

Luuliko ne, etten muuten vaklaa?

ainakin gps-paikannin ja panta jalkaan

varuilta snäpissä sijainnin stalkkaan.

alueella ja alueen vieressä vahtaan.

Vartiossani nautin tequilasta

sillon tuli vastaan open lempilasta

osa moikkas, osa vaihtoi sanan tai sitte suuntaa

pari halas, kaipas kouluun takas (nii varmaan!)

kai paras oli kutsu jatkoille illaks.

Salakuljetusyrityskin säälittävä vahinko ja tahaton erhe

johon syyllistyy täällä vain moraaliton perhe

itelle yllätys ku portilla poke kaivo repusta tölkin

viimeks vappuna tuota alkon mehua hörpin

Epäilin esikoislastani lavastuksesta

kersalla kusettamiseni on harrastuksena.

pilvetön taivas mutta päät pilvissä

siveetön paita, pitää lämpimänä

pitkät jonot, saastaiset vessat

sieltä noro: paskainen keikka

pusuja poskille, suoraan suulle

tuttuja toisille, huokaan luulen

juttuja noita, kukaan ei kuule eikä ainakaan muista

hiekkaa kengissä, hikeä tissien välissä

liikaa väriä säärissä, selässä ja tässä hädässä

aurinkosuojasta maksaisin satkuja mobilepaylla

hakusessa myös hajuton bajamaja!

Rokissa arki on väärä sekä harha

kokilla tais olla päällä pelkkä nahka

runkuttamalla meni ovikello rikki

(se oli Tinsku!)

muutama Vesalan keikalla itki

Apulanta arvas taas elämänibiisit

sattumalta karkas vaan ikäväksi fiilis

harmistuin hurmokseen, tukahduin tungokseen

valaistuin ja ajatus varmistui:

kaipaan vaan rauhaan ja rakkaan kaa saunaan

festariekstaasiin vanhaan en koskaan palaa!!!

Ens vuonna uusiks? 

Nou thänks. Tää oli todellaki täs.

Categories
kaaos perhe Yleinen

Kissojen yö

Tämä tarina tapahtui yhdeksän vuotta sitten ja on kaikessa tragikoomisuudessaan taivahan tosi.

Eletään kesää 2014. Meillä on tapana viettää kesät kesämökillämme Höytiäisen rannalla eikä tämä kesä poikkea edellisistä. Vietämme kunnon kommuunielämää leppoisissa kesätuulissa: minä ja mieheni, lapset ja kissat, minun vanhempani ja sekalainen seurakunta kesävieraita, sukulaisia ja naapureita. Sinkkukesää viettävä pikkusiskoni Maikki asuu kolmen kilometrin päässä omassa torpassaan, ja alkukesästä Maikin luo muutti sinkkuilemaan myös hänen hyvä ystävänsä Inka. Kesä sujuu oikein leppoisasti ja päivät panevat parastaan, kunnes koittaa Ilosaarirock.

Olemme nuoria ja notkia, joten rockiin on päästävä. Ja mitäpä olisi Ilosaarirock ilman ilolientä? Ilolientä kuluukin kohtalaisesti kolmen päivän aikana ja sunnuntaina väsyttää kolmen päivän vouhkaamisen jälkeen. Rockin jälkeen sunnuntaina suuntaamme takaisin maaseudun rauhaan – minä omalle mökilleni ja tytöt omalleen. Tässä vaiheessa kukaan meistä ei aavista, että kaksi edellistä liskojen yötä eivät ole mitään verrattuna tulevaan kissojen yöhön.

Kun saavun mökille, päätän mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. Harvinaista kyllä, olen ennen kello kymmentä vällyjen välissä ja alan pilkkiä luettuani neljä riviä Annan pääkirjoitusta. Autuutta ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä neljä minuuttia yli puolenyön herään unenpöpperössä puhelimen soittoon.

Mitä helvettiä, kuka soittaa keskellä yötä? Hamuan unissani kännykkäni yöpöydältä ja katson tuikituntematonta numeroa näytöltä. Samoin tein puhelu loppuu, mutta saan samasta numerosta tekstiviestin, jonka luen kasvavan paniikin vallassa.

Viestissä lukee näin: “Tule tänne heti! Tänne tuli joku tyyppi. Maikki huutaa ulkona!!”

Tajuan, että numero kuuluu siskoni kämppäkaverille Inkalle. Aivoni huutavat, että pikkusisko on vaarassa ja nyt on toimittava. Ampaisen sängystä, herätän mieheni ja juoksen suuna päänä vanhempieni makuuhuoneeseen huutaen ”Maikkia tapetaan!!! Maikkia tapetaan!! Nyt on kiire!”

Tämä on oikein hyvä tapa herättää puolikuuro isäni, mutta ei välttämättä lainkaan hyvä tapa herättää rytmihäiriöistä kärsivää äitiäni, joka lähentelee seitsemääkymppiä. Mutta kun pikkusiskoa tapetaan, niin eipä siinä ehdi sanojaan valitsemaan! Ja pääasia, että talo on nyt hereillä.

Yritän soittaa Inkalle, mutta puhelu katkeaa joka kerta. Kun soitan kuudetta kertaa, puhelimeen ei enää saada yhteyttä, se mykistyy täysin. Päättelen, että tunkeutuja on kolkannut hänetkin.

Päätämme yhteistuumin kuin jatkosodassa kuunaan, että miehet lähtevät rintamalle vihollisen kimppuun ja naiset jäävät kotiin. Ennen sotaan lähtöä on luonnollisesti aseistauduttava. Mieheni hakee paskahuussin takaa kirveen ja isäni Volvon peräkontista alumiinisen rautakangen. Koko ajan hypin ja hoputan vieressä kuin mielitautinen: ”Menkää jo!! Nyt on kiire! Maikkia tapetaan! Ne kuolee molemmat!!!!” Löydän vielä kuistilta pojan muovisen leikkipyssyn ja sujautan sen mieheni taskuun. Ties vaikka sillekin on käyttöä.

Ase.

Volvo ampaisee pihasta kuin hauki rannasta. Koskaan ei kyläpahasen hiekkatie ole pöllynnyt niin kovasti – näyttää että renkaat ovat ilmassa. Puolessa välin matkaa mieheni tekee ristinmerkin, vaikka ei kuulu edes kirkkoon.

Tällä välin mökillä äitini näyttää aika kalpealta. Juotan äidille vettä, kuljen edestakaisin olohuoneessa ja yritän turhaan soittaa Inkalle. Puhelin pysyy mykkänä. Äidiltä alkaa pettää hermo, ja hän päättää soittaa poliisit. Hätäkeskus kyselee rauhallisesti tietoja ja äitini vastaa niille heppoisilla tiedoilla jotka meillä on. Tuota pikaa hätäkeskus lähettää poliisipartion matkaan.

Puhelun jälkeen äitini hyökkää minun kimppuuni ja kyselee millaisissa porukoissa oikein liikumme, ja mitä olemme jättäneet kertomatta. Rauhoittelen äitiä, että se on varmaan joku entinen heila tai se naapurin omituinen Pekka. Sanon “Elä huoli”, vaikka itsellä on paskat housussa ja sydän jättää lyöntejä väliin.

Erilaisia skenaarioita kehitellessämme iskuryhmä saapuu siskoni pihaan. Isäni sammuttaa Volvon, mutta kaikkialla on hiirenhiljaista eikä missään näy ristin sielua. Miehet hiipivät etukuistille. Isäni päättää jäädä passiin talon etuovelle, kun mieheni lähtee kiertämään mökkiä kirves olallaan. Missään ei näy ketään.

Lopulta miehet päättävät etsiä vara-avaimen käsiinsä ja menevät omine lupineen sisään. Pahaa-aavistaen he avaavat oven. Eteisessä on vastassa…….

hölmistynyt siskoni täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, joskin puolialastomana. Maikki on ihmetellyt, miksi isän Volvo kaasuttaa keskellä yötä pihaan. Ihme se on senkin takia, kun eivät ole isän kanssa sanaakaan vaihtaneet viimeiseen viiteen vuoteen. Ja nyt isä seisoo rautakanki ojossa eteisessä keskellä kirkasta yötä. Sisko arvelee sanaisen arkkunsa vaientuvan lopullisesti. Hämmennyksestä huolimatta Maikki kysyy viattomasti:

“Mitä työ täällä teette?”

”Missä se on!!??” isä karjuu.

”Kuka??” kysyy sisko.

”Se mies!!!?”

”Mikä mies?”

Kun kaikki kolme ovat tovin tillottaneet toisiaan suu auki, tapahtumaketju alkaa pikku hiljaa selvitä ja miehet laskevat aseensa. Maikki arvaa kuka on hälyttänyt iskujoukot paikalle ja varovasti kolmen kopla koputtaa Inkan ovelle ja kurkkaa sisään. He löytävät Inkan huoneen nurkasta tärisevänä ja itkevänä myttynä.

Inka on nähnyt yöllä unta tappajan näköisestä miehestä ja herännyt yöllä Maikin huutoon. Maikki puolestaan on herännyt siihen, kun naapurin kissa on tullut avoimesta ikkunasta sisään ja hyökännyt hänen oman kissansa kimppuun. Maikki on ajanut tunkeilijan ulos karjumalla ”Häivy!! Lopeta!! Älä!! Mene pois!” Inka on päätellyt, että joku nuijii ystävää pihalla eikä ole uskaltanut vastata puhelimeen, koska pelkäsi tappajan paikantavan hänetkin piilostaan.

Maikki soittaa minulle naurusta ulvoen ja kertoo, ettei hänellä ole oikeasti hätää. Vapisen helpotuksesta ja nauran kohta lattialla nelinkontin itsekin. Äitiä ei naurata vieläkään, vaikka kaadan hänelle toisella kädellä viskipaukkua.

Naurun lomasta saan sanotuksi siskolle, että meillä on vielä yksi ongelma.

“Poliisi on kohta kohteessa. Että kannattaa ainakin se kirves ja leikkipyssy piilottaa!”

Sisko kauhistuu ja kehottaa perumaan poliisit. Muistan ikuisesti äitini ilmeen, kun hän edelleen kalpeana tarttuu luuriin. Olisin halunnut nähdä myös sen hätäkeskuksen päivystäjän ilmeen, kun äitini ilmoittaa rauhallisella äänellä: ”Peruisin äsken tilaamani poliisipartion. Kyse olikin vain kissatappelusta.”

Categories
perhe rentoutuminen teinit Yleinen

Lomalla viimeinkin, voin ottaa (teoriassa) iisimmin!

Loma alkoi pari viikkoa sitten, mutta ruumini tai mieleni ei ole vielä sisäistänyt sitä. Ei se mitenkään yllätyksenä olisi pitänyt tulla, yleensä vasta juhannuksena saa ajatukset pois töistä ja karistettua hermostoistaan työmoodin.

Optimoidakseni loman aloin kyllä laskeutua lomaan tietoisesti jo huhtikuussa. Olihan se muutenkin motivoivaa pitää katse maalissa. Käänteiset lomalta paluuvinkit tuntuivat toimivan. Tiputin vaatimustasoa asteittain, pyrin siirtämään unirytmiä vapaammaksi. Aurinkoiset viikonloput auttoivat virittäytymään lomatunnelmaan, jonka avulla maanantaitkin melkein sujuvat.

Suunitelmani toimi oikein hyvin viimeiseen viikonloppuun, jolloin kesäflunssa tainnutti sohvalle ja mitätöi kaiken valmistautumiseni. Luonnollisesti viimeinen työviikko oli myös koeviikko. Aikaiset aamut ja hirveä määrä arvioitavaa. Ja kaikki se tuntui kolme kertaa raskaammalta nenä tukossa ja silmät vuotavina.

Kevätjuhlakin vaati kaiken voiman. Yritin keskittyä kukka-asetelemiin, hymyilin valmistuville ja toivoin hymyn olevan enemmän kannustava kuin karmaiseva. Kun ilojuhlaan sopiva mollivoittoinen klassikkokappale huokaili elon katoavuutta, piti oikeasti pinnistellä, etten pillahtanut itkuun.

Ensimmäisen loma-aamunkin aloitin itkemällä uupumusta ja turhautumista. Vapaat päivät alkoivat muistuttaa työleiriä, kun kevätkiireet olivat siirtäneet kotitöitä kesäkuulle.

Sitten itketti etukäteen ilta, valmistujaisjuhlat. Teoriassa oli ihana nähdä kavereita, mutta ystävien lisäksi paikalla olisi tuntemattomia ihmisiä. Ei mitään mahdollisuutta, että näivettyneillä aivoilla voisin osallistua vuorovaikutustilanteisiin tai antaa itsestäni älykkään ja miellyttävän kuvan. En tiennyt kumpi tulisi olemaan vaikeampaa ymmärrettävän puheen tuottaminen vai muiden kuunteleminen ja ymmärtäminen.

Yrittäessäni esitellä itseäni juhlissa emännän ystäväksi tajusin kummankin olevan mahdotonta. En muistanut emännän nimeä saati sitten missä järjestyksessä sanat piti laittaa peräkkäin ilmaisemaan informaatiota ystävyyssuhteesta. Toivoin, että ensimmäinen arkipäivä toisi lomamoodin.

Maanantaina olikin nautinnollista piiloutua peiton alle, kun miehen herätyskello alkoi kilkattaa. Ei sillä, nautintoa ei kestänyt kauaa, sillä puolituntia myöhemmin iskin niin kova vessahätä, että oli pakko nousta liki normiaikaan.

Kolea sää heikensi sekin lomafiilistä. Olin toivonut nautiskelevani viileää valkkaria auringonpaisteessa, mutta kiskoinkin pipo päässä räntäsadetta vihaavaa rakkiani lenkille. Koska omakin motivaatio oli melko lailla nolla, päätin ottaa toisen kupin kahvia.

Se oli virhe, sillä se laukaisi arkitoiminnot. Kohta huomasin istuvani tietokoneella vilkuilemassa Wilma-viestejä ja tarkastamassa sähköpostia. Päätin vaihtaa salasanan, sulkea sen kirjekuoreen ja postittaa itselleni. Eipähän tulisi kiusausta kurkkia työjuttuja lomalla.

Lapsilla ei ollut moisia ongelmia. Aamuherätys siirtyi luontevasti iltapäivään ja KoTES:issä (=kotityöehtosopimuksessa) määritellyt velvollisuudet unohtuivat samoin tein. Puhumattakaan kesäekstroista: pinoamista odottavasta halkokasasta, villiintyneestä nurmikosta tai talven tahraamista ikkunoista, joiden pesusta olin luvannut törkypalkan hämähäkkilisällä.

Vieraisiin palkkatöihin jälkikasvu kuitenkin heräsi. Olin ennakoinut, etten kesätöiden takia tapaisi teinejäni kovinkaan usein, mutta jo aamupäivän aikana olin nähnyt lastani enemmän kuin normiviikonloppuna, jolloin teiniluolan ovi ei avautunut vahingossakaan. Nyt lapsi haahuili etsimässä työvaatteeksi sopivia pukineita ja pakkaamassa eväitä. Jos kävisin kaupungissa, voisi tuoda bensaa. (Eikä todellakaan ruohonleikkuriin.)

Toinen kaivautui keskipäivän korvilla vällyistään kertomaan, että kurkku oli kipeä ja päätä pakotti eikä ehkä voisi hoitaa sovittuja juttujaan, joten josko minä…

Kolmannen oli taas ihan pakko päästä kaupunkiin. Ihan millon miulle vaan sopisi, mutta mielellään klo 16.15. Ja voisinko mitenkään antaa parikymppiä… ja tulla hakemaan. Ja ei nyt ehdi millään tyhjentää sitä pyykkikonetta.

Categories
arki teinit vuorovaikutus

Kevään merkkejä – Kuu kakkakasoista kesään, puolikuuta…

Pihamaaltamme löytyvät koiran kikkareiden evoluution kaikki vaiheet.

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Loruilla sitä on entisaikoina määritetty kesä. Ei puhettakaan termisestä keväästä tai keskilämpötiloista. Mutta vieläkin varmempia merkkejä on olemassa. 

Ensimmäisenä alkaa moottorisahojen ylikireä keväinen kiimalaulu. Puuta menee nurin ja palasiksi. Sekin saatanan savotta oli aina jollain kesken jossain päin kylää läpi koko kesän. Eikö niitä polttopuita voi sahata kerralla tarpeeksi? Kysynpähän vaan… Ja jos melusaasteessa ei ole tarpeeksi, sitä pitää sitten joka paikassa mainostaa, että tulipahan ahkeroitua. Kyllä tällainen lusmu mielensä sellaisesta pahoittaa…

Sitten alkaa ärsyttää paska. Koiranpaska. Eikä suinkaan tienvieruksilla, täällä periferiassa on soratietä ja vesakkoa sen verran, että pienen piskipopulaation jätökset häviävät helposti heinikkoon. Vaan omassa pihassa. Senioriseropi nimittäin ei kesäisinkään kovin kauas kuistilta kykene, talvisaikaan reviiri on vieläkin rajatumpi. Siksipä kevätauringon haihduttaessa nietoksia alta paljastuu paskaa ihan jonkin verran. Ensimmäiset viikot jaksaa siivota ja nakella kikkareita pusikkoon, mutta lopulta päädyimme siihen, että vesisade saa hajottaa läjät luomulannaksi. Sadealueen väistellessä torppaamme päätti urhoni edistää kakan katoamista ja leikata ruohon, sinnehän se häviäisi. 

Ratkaisu vaikutti kovin yksinkertaiselta, mutta sitähän se ei meidän taloudessa koskaan ole. Kolmesta autotallissa talvehtineesta ruohonleikkurista yksikään ei ollut talven aikana kypsynyt itsestään ajokuntoiseksi. Yksi ei käynnistynyt, toinen ei kääntynyt kuin vasemmalle ja kolmannen leikkuupöytä oli vääntynyt. Rakkaani rassaa mielellään kaksi- ja nelipyöräisiä moottorivehkeitä, pois lukien polkupyörät ja ruohonleikkurit.

Remontin alku siirtyi motivaatiosyistä mutta myös tilan puutteen vuoksi. Harrastetilassa nimittäin oli harrasteet kesken. Poika ja pojan kaverit olivat vallanneet tilan omille projekteilleen. Ei siinä, hieman vaikutti isi olevan ylpeä kun sällit esittelivät hitsisaumojaan ja innovaatioitaan. 

Kylillä sen sijaan ei oltu aivan yhtä ylpeitä. Jo ennen pääskysiä ja tuomen kukintaa pärinäpojat saivat joka kevät somekanavat sekaisin. Siellä taivasteltiin teinien typeryyttä ja kehnoa ajotaitoa. Liian kovaa, liian myöhään, liian holtittomasti, liian äänekkäästi. Eikö ne opi, kun joka kevät pitää kaahailla ja koomailla?! 

Niin joka vuosi uusi satsi teinejä saa ajo-oikeuden ja alkaa kevään korvalla opetella liikennekäyttäytymistä. Ja joka elokuu uudet ekaluokkalaiset aloittavat haahuilunsa tienvarsilla. Itse olin kyllä nähnyt jo muutaman sukupolven polvenkorkuisia alakoululaisia virahtaneen bensankäryisiksi ja muista piittaamattomiksi teineiksi. Ja paria vuotta myöhemmin samaiset mopopojat ja -tytöt aikuistuivat ja siirtyivät perhemallin farmareihin ja alkoivat kammoksua kaksipyöräisiä. Kunnes karma ja kohtalo saa niiden omat teinit viehättymään noista perkeleen pärinävehkeistä. 

Tiesittekö muuten, että Käärijäkin on ollut mopopoika?

Luonnollisesti meidän kylällemme on sattunut ennennäkemätön määrä virheettömiä ammattikuskeja. Läpikulkumatkalla oli ollut se tommimäkinen, joka kolmion takaa kääntyi eteen. Ja turisti se audikuski, joka somettaessaan hyödynsi tietä koko leveydeltä siinä määrin, että piti väistää ojaan. Tiedostin myös, että tällä kylällä entiset teinit eivät koskaan olleet tehneet vääriä valintoja tai sortuneet ajattelemattomiin tempauksiin, mutta silti kommentit tuntuivat liioitelluilta.

Vaarallista tuollainen meno! Olisi ihan oikein, jos luonto korjaisi moiset kaahailijat! Kunhan ei kenellekään sivulliselle mitään kävisi! Eräs tunnusti rohkeasti itsekin ajelevansa toisinaan huolimattomasti, että ei se vain teinien ongelma ollut. Muutama komppasi. Joku hyvämuistinen pystyi palauttamaan mieleen jopa oman teiniaikansa. Yksi toivoi, että lapset eivät kuitenkaan kuolisi. 

Sitä toivoin minäkin. Todellakin. Olin itsekin vinkannut barrikaadimuodostelmassa pyörillä, scooteilla ja omin kintuineen kulkevia alakouluikäisiä valitsemaan puolensa ja keskellä tietä skeittailevia siirtymään syrjemmälle. 

Elossa säilymisen lisäksi olin huolissani huolestuneiden kansalaisten viestintätyylistä, joka oli kaukana eettisestä dialogista ja melko lähellä kansanryhmää vastaan kiihottamista. Sellainen sävy kun tuppasi aiheuttamaan ko. kansanryhmässä turhan voimakkaan vastareaktion. Hormonihuuruisten keskenkasvuisten kohdalla se oli odotettavissa, mutta hyväksyä en sitä aikonut.

Koska en ollut varma, seurasivatko teinit vanhusten naamakirjaa, raahustin puhelin kourassa mopojengin luo, joka tällä kertaa hengaili meidän pihassa.

“Tiesittekö, että pääsitte taas facebookiin?”

“Joo, iskä soitti ja valitti jo.”

“Tajuatteko te, että te ajatte kunnolla tai sitten ette aja ollenkaan.”

“Me ei ajettu liian kovaa. Tuo tie on niin paska.”

“Siinä lentää kiviä, vaikka kävelis.”

Kylätien pinta oli kieltämättä parhaassa mahdollisessa kunnossa. Pientä, pyöreäkivistä soraa oli ajettu viiden sentin kerros, mikä teki tiellä ajamisesta akrobatiaa vaativan suorituksen. Lisäksi tie pölisi pelkästä hengityksestä ja peitti näkyvyyden tehokkaasti. Ei siinä ainakaan yli kahtakymppiä ajettu. Olin itsekin kokeillut liukastella tiellä kaksipyöräisellä, kaikissa mahdollisissa turvatamineissa, koska kaatuminen tuntui väistämättömältä. Autollakin sai keskittyä ihan tosissaan.

“Tuossa risteyksessä muuten olkaa tosi varovaisia, sieltä tulevat kolmion takaa hidastamatta. Ei oo teidän vika, mutta teihin koskee.”

“Joo, joo.”

“Olisko muuten millään mahdollista, että teistä kirjoitettais jotain positiivista facessa? Tai että teistä ei kirjotettas?”

“Hyvin epätodennäköistä.”

“Ja ilmanen vuorovaikutus vinkki: Voisitte vaikka moikkailla ihmisiä. Ei ne silloin viiti valittaa.”

“Yritin mie viittoa, että autoja ei jätetä keskelle tietä, jos näkyvyys on nolla..”

“Mie haluisin valittaa niistä kävelevistä meetvursteista. Se on hengenvaarallista se hevosenpaska, siihen ku ajaa on ojassa.”

“Ette tuolleen mene sanomaan. Asiallista palautetta voi antaa, mutta ei mitään vittuilua.”

“Ei ne niittenkään kommentit kaikki ihan asiallisia ole.”

“Ei, mutta ei teidän tarttee olla samalla tasolla.”

“Tarviipas.”

Kolmea päivää myöhemmin kaadoimme pihapuita, kun kylän tallinpitäjältä tuli viesti. Mopojengi oli tarhassa rapsuttelemassa kylän uusimpia hevosvoimia.

“Nää sällit kyllä väistää nätisti tuolla tiellä näitä poneja. Ja oikeessahan ne on niistä miinaläjistä.”

Kuu kakkakasoista kesään,

puolikuuta puusavotasta,

valittajista vähäsen,

pärinäpojista ei päivääkään.

Categories
arki kaaos Yleinen

Talous tiukilla mutta hynä hallinnassa

18. huhtikuuta 2023

Aikku

“Tuli blogin lasku 85.56. Voin maksaa laitatko miulle sen 15 niistä pulloista ja sit (35/2=17,5). Onks se aina ollu näin kallis?”

Tinsku

“Joo laitan rahat. Näköjään noussut lasku. Mutta onko multa jäänyt jotain joskus maksamatta? Jotenkin sellainen kutka vai ootko perillä, oonko enemmänkin velkaa?”

“Asiasta on keskusteltu näköjään viimeks heinäkuussa”

“Juu, se Mobilepayn ongelma on edelleen, etten muista salasanoja.”

“Mie en taas tajunnu, että sitä pitää liu’uttaa. Painelin vaan ja kiroilin. “

“Mulla sama homma, Arska neuvoi mitä tehdä 😂”

“Eikös me päätetty aina jakaa ne laskut, kun ei muisteta kumpi on maksanu viimeks…”

“Jaa, ei muistikuvia 😂”

“Ja siulta on tullu rahaa vaan tuossa heinäkuussa. Ootko maksanu Arin tililtä tai muuten?”

“Oon maksanu huomaamattani ton lokakuun ja tammikuun😳 Ei ihme, että meni vähän tiukille ennen palkkapäivää…”

“Nyt pitää jo käyttää ajatusta, että saan velkani sulle maksettua. Tai ensin laskettua”

“Joo, kai se Ari laskee meille😝”

20. huhtikuuta 2023

Aikku

“Hei, mie saatoin ratkasta tuon laskun! Eli jos mie maksoin kaks (loka- ja tammikuu), sie maksat miulle nyt sen toisen (tammikuu) (66,96). Se menee tasan. Ja sit tää eli 66,69+15+17,5=99,19”

21. huhtikuuta 2023

Tinsku

“Aa joo hyvä Aikku, piti tänään lukea ajatuksella tuo laskukaava, kun eilen oli vieraita”

27. huhtikuuta 2023

Tinsku

“Äsken innostuin kirjoittamaan päiväkirjaa. Kaikki pitää kyllä kohta sekopäänä”

“Ainiin ja se maksujuttu pitäs kirjottaa”

“Josta tulikin mieleeni etten ole maksanut sulle”

2. toukokuuta 2023

Tinsku

“Ihme kyllä mobilepayn sain toimimaan, joten laitoin sulle 100 ekee, toivottavasti laskin oikein”

7. toukokuuta 2023

Aikku

“Nyt tajusin, että oon laittanu ne e-laskuks, siks mie oon ne vahingossa maksanu.”

***

“Ei tää teidän säätäminen ole todellista”, Aikun mies puisteli päätään luettuaan viestiketjun.

Kaikesta säätämisestä huolimatta vain kerran postipoika on tuonut Aikulle perintätoimiston rakkauskirjeen, jonka kuoressa luki kauniilla fontilla: Unohtaminen on inhimillistä.

Tinskun ukkokulta ei suostunut kommentoimaan kyseistä tapausta tarkemmin, sillä vaimossa on kestämistä muutenkin. “Tinsku kun säilyttää ensin laskuja kuukauden kirjekuoressa, sitten kuukauden avattuna pöydällä. Odottaa että näkymätön sihteeri hoitaa. Maksu tapahtuu vasta ensimmäisten karhujen jälkeen, jos tapahtuu.”

Eipäs nyt liioitella, Aikkukin sai rahansa puolen vuoden kuluttua.

Categories
Yleinen

Itkuvirsiä Itä-Suomesta

Sipuli itkettää, mutta kokeilepa puolukkaa!

Olin aloittelemassa uutta ruotsin kurssia ja pidin nimenhuutoa. Itseäni en ehtinyt esitellä, sillä sisään pölähtänyt maija myöhänen teki sen puolestani. Hän vilkaisi minua, virnisti ja hihkaisi kovaan ääneen koko luokalle:

– Sie olet SE ope! Sulla oli punainen tukka ja buutsit ja sait ihan hirveen raivarin ja sitten purskahdit itkuun, kun olit syönyt sen karhun puolukat!

Hetken oli hiljaista ja muut oppilaat katsoivat minua kysyvinä. Tuota pikaa virnistin:

– Jep, that´s me! Jo, det är jag! Välkommen till kursen i svenska!

Se kerta, jota vanha opiskelijani muisteli, tapahtui reilut kymmenen vuotta sitten, kun odotin esikoistani. Olin hormonihuuruissani hiukan kireänä perjantain viimeisillä oppitunneilla, sillä meininki oli kuin hollitallissa. Jatkuva älämölö ja kavereiden tökkiminen alkoi mennä ihon alle. Kun neljättäkymmenettäviidettä kertaa kuulin “Joko lopetetaan?”, päässä napsahti. Löin Klipp plus -kirjan pöytään ja aloin rageemaan. Kun olin oksentanut angstini pihalle, purskahdin itkuun.

Tuli aivan hiirenhiljaista. Niin hiljaista, että mietin päässäni kuumeisesti seuraavaa siirtoa. Miten saisin tilanteen haltuun?

Siinä kun katsoin häkeltyneiden teinien naamoja, päätin paljastaa, että odotan vauvaa. Se oli ainut keino pelastaa nahkani. Tunnustin myös, että edellisenä sunnuntaina olin itkenyt vielä typerämmälle asialle. Olin poiminut anoppilassa useamman tunnin puolukoita, jotka olivat sinä kesänä hyvin vähissä. Vähän myöhemmin olin nähnyt ikkunan takaa, kun pihaan löntysti elävä karhu, joka oli tullut pihaan selvästi kalanroippeiden houkuttelemana. Hämmennyksen jälkeen olin purskahtanut itkuun, koska nalle oli nälissään ja minä olin vienyt sen viimeiset puolukat.

Kun olin kertonut tarinan opiskelijoilleni, tunnelma luokassa keveni. Moni onnitteli ihanasta uutisesta ja kyseli joko se potkii. Lopputunti sujui niin letkeissä merkeissä, ettei kenelläkään enää ollut kiire kotiin, vaikka kello oli jo pykälässään.

Karhukeissi ei suinkaan ole ainut typerä asia, jolle olen itkenyt. Pari vuotta sitten istuin kiikkustuolissa ja katsoin dokumenttia Neiti aika. Dokkarin jälkeen kiikkutuolin keinunta pysähtyi ja aloin itkeä hysteerisesti. Mies katsoi minua silmät selällään ja kyseli, mitä tapahtuu. Sopersin että tässä sinkoilen päättömästi ympäriinsä ja kulutan itseäni loppuun turhilla asioilla, kuten viilaamalla kestopreesens-monistetta, hinkkaamalla limaklönttejä lavuaarista ja paskaroiskeita vessanpöntöstä, kun elämä voi loppua milloin vain.

Korona-aikaan kävin puolestaan “vähän” herkillä, kun piti käydä lasten koululta askartelutarvikkeita. Kun tytön eskariope ojensi minulle lankaa, pumpulia ja vohvelikangasta, alkoi huuli vapista. Ajattelin että kaikesta muusta vielä selviän, mutta en ompelutyöstä. Kun opettaja kysyi kuulumisia, pillahdin itkuun. Kohta käytävässä oli useampi opettaja todistamassa itkuvirteni veisuuta. Yritin nikoitella että vähän vaan väsyttää ja luikkia vähin (lue värisevin) äänin ulos.

Vuosi sitten aloin itkemään, kun opiskelija sanoi että sytytin hänen ruotsiloven – rakkautensa ruotsin kieltä kohtaan – uudelleen. Muutama vuosi sitten itkin, kun toinen teini sanoi vakavalla naamalla, että olen ainut opettaja, jolle ei tee mieli haistatella tai vittuilla. Voiko parempaa palautetta työstään saada!

Kyynelhanat aukesivat myös silloin, kun näin kadulla käsikynkkää menevän vanhan pariskunnan. Naisella oli lasittunut katse ja pian ymmärsin hänen olevan demontoitunut. Yhtäkkiä tuuli lennätti rouvan lakin maahan ja hän jäi hämmentyneenä seisomaan keskelle katua. Mies kyykistyi, nosti lakin, puhdisti sen huolellisesti käsillään ja laittoi hellästi valkokutrisen vaimonsa päähän silitellen hiussuortuvat huolella lakin sisään. Rakkautta viimeisellä kyykkäykselläkin?

Viime viikolla ajoin kuplavolkkarillani töihin. Yhtäkkiä herkistyin. Miten minä voin olla nelikymppinen ja autoni jo viidenkymmenen? Miten yhteisiä muistoja on jo kolmenkymmenen vuoden ajalta, miten olemme yhä yhdessä? Siinä kesäistä kylänraittia pitkin körötellessäni olin yhtäkkiä 18-vuotias Tinsku ja etupenkkiläiset vieressäni vaihtuivat. Entinen poikakaveri otti hömyn kaljatölkistään, katsoi hellästi ja virkkoi, että kesä on ihmisen parasta aikaa. Lukiotoverit hihittelevät takapenkillä ja kyselivät käydäänkö vielä Jokiasemalla. Siskon entinen poikaystävä piteli kiinni kattokahvasta ja kehotti ajamaan hiljempaa hidasteisiin. Viimeinen kyytiläinen oli isäni, joka väänsi radion nappuloita. “Isin oma kulta, kuuntele miten hieno musiikki. Voitko kuvitella miten hieno juttu, että kupla kehrää edelleen. Leima kun vielä saadaan niin on kaikki asiat järjestyksessä.” Työpaikan pihassa pyyhin silmiäni, olin itkenyt viimeiset viisi kilometriä.

Onneksi en ole ainut, joka itkee. Annetaanpa ystävieni kertoa:

Varpu: Itkin viikon lyhennettyäni tyttäreni mekon helmaa liikaa. Mekon, joka oli maksanut 150 €. Mutta yhtään en itkenyt kun peruutin auton talliin peräkontti auki. Ja se oli puoli vuotta vanha auto. Mutta sitä helmaa mie itkin. Viikon!

Aikku: Kun en tajunnut miten nippusiteet toimii. Se nauha menee joka kerta väärinpäin reikään.

Aikku: Kun opiskelija kertoi, että oli löytänyt uuden suunnan elämälleen, koska me opettajat olimme uskoneet häneen ja kannustaneet.

Ellu: Kun koiran kanssa meni treenit tosi huonosti.

Ellu: Kun synnytin Konstan ja kaveri oli juuri menettänyt oman lapsensa. Miten epäreilua on, että toisilla on lapsia ja toisilla ei enää.

Pirre: Kun on Vuoden äiti -olo.

Pirre: Kun tuntuu, ettei selviä töistä. Tai ihan vaan arjesta.

Aikku: Kun keittiö oli likainen.

Pirre: Kun mies ei ymmärrä. Tai en ymmärrä miestä.

Aikku: Aina kun suututtaa.

Aikku: Eläintenpoikasia. Pieniä, toheloita.. Ja kuolleita lintuja. Niitäkin, jotka itse ammun.

Pirre: Kun kaikki kukat kuolee.

Aikku: Kun kieltäydyin ostamasta puhelinmyyjältä lehteä.

Aikku: Kun katoin dokkaria Sadan vuoden sankarit.

Aikku: Kun lapsi melkein sai stipendin.

Aikku: Koska lasten kesälomaa oli vielä viikko jäljellä.

Aikku: Kun lapset lähtivät kouluun.

Aloin itkeä tätä kirjoittaessa, kun muistelimme miksi olemme itkeneet.

Categories
juhlapyhät

Muisto pitkästä itkusta

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
itkun taa näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohottaa vettä luomien alta
ja itkettää korkeammalta.

(Muunnelma Lauri Viidan runosta Alfhild)

Aikun äitienpäivätarinan innoittamana kysyin lapsiltani ensimmäisen mieleen tulevan muiston äidistä. Poika aloitti.

– Mie muistan, kun oltiin kerran perhekahvilassa leikkimässä. Kun lähdettiin kotiin ja seisottiin siinä pihassa niin muistin, että multa jäi sinne sisälle Hot wheels -auto. Samassa kaksi pikkupoikaa heilutti mulle sitä autoa ikkunan läpi ja ilkkui, että häähää heillä on tää. Ja mie rupesin itkee ja kysyin, että äiti voitko hakee auton. 

– En muista kyllä ollenkaan. Mitäs sitten tapahtui? 

– Sie sanoit, että et kyllä kehtais hakea. Mie itkin että voitko hakee, voitko voitko, mie haluun sen takasin. Sie huokasit ja lähit hakemaan. Ja kun tulit takaisin, sanoit että se poika itki, kun otit auton sen kädestä. 

– Itku pitkästä leikistä?

Keskimmäinen haluaa jakaa oman muistonsa.

– Mie muistan, kun olin äitin ja Mirkun kanssa pyörälenkillä. Äiti työnsi minnuu pyörän kepistä ylämäessä. Sitten tuli alamäki ja äiti katto toisaalle ja vahingossa päästi irti pyörästä. Mie kaaduin ja polveen tuli haava, ihan jäätävän iso. Itkin koko kotimatkan.

– Ja mie itkin eilen, sanoo pienin turpeisen huulensa takaa.

Kyllä, olin ojentamassa mieheni väsäämää äitienpäivälahjaa anopille, kun pienin juoksi suoraan lahjan alle ja löi suunsa kukkatelineeseen. Valui niin verta kuin kyyneleitä.

– Siis liittyykö kaikkiin teidän äitimuistoihin itku? kysyn kauhuissani.

– Entäs kun oltiin pieniä ja silloin aprillipäivänä juksasit, että viet meidät vesirokkorokotukseen. Että nyt tulee piikkiä pyllyyn ja rupesit pukemaan meitä. Itkettiin molemmat kuorossa ja sit sie nauroit, että aprillia, syö silliä juo kuravettä päälle, isoin ja keskimmäinen muistelevat.

– Vähän hjuumoria!

– Entäs kun äitin kanssa kierrettiin koulua ja yritettiin ettiä luokka 5B:tä. Ei löydetty vaikka kierrettiin koulu monta kertaa ympäri sisältä ja ulkoa. Näytti siltä kuin äiti purskahtaisi itkuun.

Eihän se luokka kaukana ollut eikä ollut kyllä itkukaan.

– Ja se hävettää, kun sie aina pidät niitä puheitas juhlissa ja AINA pillahdat itkuun, poika pudistelee päätään.

– Mutta kiva kun meillä ei ole tavallinen äiti.

Pian pienin aloittaa ulvomisen spagettilautasensa takaa, sillä mitäpä on äitienpäivä ilman huutoitkua.

– Paska äiti! En halunnu kastiketta!! Enkä tykkää sepsupista!

Categories
Yleinen

Nolo, nolompi, teinin äiti

Tulevana sunnuntaina hemmotellaan synnyttäjiä, meitä helliä hoivaajia, joilla on ainoa pääsy jääkaapille ja pesukoneelle, ikuisesti kärsivällisiä kasvattajia, joilla on pohjattomat taskut täynnä valuuttaa, vuorokaudessa 30 tuntia ja joiden lempiharrastuksia on keräillä likaisia astioita lattioilta, järkätä sote-aikoja, reagoida Wilma-viesteihin ja taikoa ehjät ja katu-uskottavat kengät kahdeksalta kouluaamuna.

Äitienpäivän kukkaset, kortit ja kakut korvaavat kaiken. Toki esikoiseni äitienpäiväkortti vuodelta 2017 on edelleen matkalla. Ilmeisesti se oli joutunut jotenkin – täysin lapsestani riippumattomista syistä – koulun ilmanvaihtokanavaan… Mutta koska vuosien saatossa äitienpäivämuistamiset ovat vähentyneet, arvelin kysellä josko lapsilla joitain muistoja minusta olisi. Tai siis kuulin radiosta, että teinien vanhempien tehtävä on olla noloja, joten kysyin, milloin lapseni olivat hävenneet minua.

“Milloin viimeks oltiin missään yhtäaikaa? Silloin.”

“Kun pidit liikkakerhoa ja aloit tanssia.” Vähän jos pyllyä ketkutin kun päässä soi chachacha…

“Kun tulit kukkakaupan kanssa optikolle.”

Kolme alenarsissia nappasin Prismalta odotellessani lasta optikolta! Puolustukseni on sanottava, että olin matkalla autolle, kun lapsi soitti ja hätäili, että pitäisi tulla maksamaan… Eikä niistä paljon multaa karissut, kun olihan siinä ne toppatakit vähän eristeenä.

“Kun tanssit koululla. Miulla on muuten videoaineistoa.” Harkitsin hetken jakavani videon kyläjuhlien tansseista tässä…

“Kun tulit koululle.”

Kutsu kävi tulla juttelemaan opettajan kanssa. Onnistuneempi keikka olisi kuulemma ollut, jos en olisi tervehtinyt lasta tai sen kavereita, enkä kaivanut kassista pillimehua ja patukkaa ja tarjonnut niitä nuorisolle välipalaksi tai jos en olisi tullut oikeastaan paikalle ollenkaan.

“Kun kerrot muka hauskoja juttuja miun kavereille ja sie oot ainut joka nauraa. Vähän niinku opettajat, jotka kertoo omasta mielestään hyviä juttuja ja nauraa yksin.”

Totta kai mie sellaiset opettajat tiedän! Vasta eilen totesin, että ei 16-vuotiailla ole huumorintajua…

“Se kun menit päivystykseen väärästä ovesta, vaikka siellä oli isot kyltit ja nuolet ja opasteet.”

Tässä olisi hyvä olla onnellinen, koska kuitenkin käveltiin yhdessä kauppaan (jossa oli lasten kavereita energiajuomaostoksilla) ja sen parkkipaikalta (jonne palattiin juosten, koska unohdettiin kiekko) rakennustyömaan (jossa oli muutama moikattava tuttu, jotka ei sitten olleetkaan tuttuja) läpi pääovelle ja siitä laboratorion ja kahvion kautta infopisteelle, josta ystävällinen hoitaja ohjasi takaisin kävelytielle ja rakennusten M, C tai H kautta päivystyksen ovelle. Olisi ollut nimittäin melko monta muutakin mahdollisuutta hävetä!

Onneksi mies tuumi, ettei häpeä minua. Se on hyvä, sillä itseä välillä vähän hävettää omat toilailut. Toki epäilen, että puolisoni häpeämättömyys on vain taito sulkea silmät oikeissa tilanteissa. Taito, jota kannattaa tietoisesti harjoittaa, sillä uskon sen olevan kestävän rakkausavioliiton ydin. Varsinkin meidän tapauksessa. Anna Perhokin toteaa kolumnissaan: ” Jokainen luovaan elämäntapaan ja konventioiden rikkomiseen heittäytyvä joutuu myös kohtaamaan t-paitasloganin Aina saa kärsiä ja hävetä.”