Categories
rentoutuminen ruoka teinit Yleinen ystävyys

Töhöt ja teinit telttaretkellä

Lämpötila löhnötti kolmenkympin hujakoilla ja karteltavia kotitöitä oli kertynyt jo kasoittain, kun ystävättäreni Paula ehdotti, että lähtisimme telttailemaan Kolille vanhempien tyttäriemme kanssa. Paula oli testannut ja hyväksi havainnut Rykiniemen telttailualueen Herajärven kierroksen varrelta. Helteestä hapertuneet aivoni yhdistelivät Urpojen reissun maisemia Paulan seuraan. Ihan mahtavaa! 

Maatessani lähtöä edeltävänä iltana ilmalämpöpumpun alla tajusin, etten tiennyt kuinka pitkää matkaa olimme vaeltamassa. Paula valaisi, että leirintäalue oli aivan parkkipaikan vieressä. Voisimme pystyttää leirin ja käydä siitä jonkin lenkin ilman kantamuksia. 

Totta hitossa! Urpojen kuvissa näköalat olivat huikeat! 

Retkeilyn aloitimme luonnollisesti Prisman ravintolamaailmasta klo 12. Kumpikaan perheyksikkö ei ollut tajunnut tankata ja olimme kaikki yhtä mieltä, että lounas kansallispuistossa tulisi olemaan auttamatta liian myöhään. 

Ostoslistamme oli lyhyt, mutta sitäkin vaativampi: ruokaa – kenelläkään ei ollut enää nälkä, joten ruoka ei kiinnostanut ketään (mansikoita, makkaraa ja patonkia, sushi hylättiin), juomaa – vettä jo oli (kuohujuomaa siis, non-alcoholic), lautasia ja lusikat (koska muistin pakata ainoastaan kupit) sekä piknikviltti – joka halusi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Hypermarketista löytyi nimittäin tasan yksi tarpeeksi iso viltti ja sekin oli levitelty nätisti pinottujen pyyhe- ja liinapinojen alle. Prisman kaltevat pyyhepinot huojuivat uhkaavasti, kun Paula koetti vetää vilttiä niiden alta. Tajutessaan, että käytäville leviävät liinavaatteet saattaisivat kerätä turhaa huomiota, Paula luovutti.

Tyydyttyneillä rasvoilla ravitut teiniaivot sen sijaan kehittivät toimivan taktiikan: Toinen piti pinoja pystyssä ja toinen hiisasi viltin esiin. Molemmat kikattivat hysteerisesti. Me esitimme, ettemme tunteneet tyttöjä. Olimmehan jo ravintolassa joutuneet häpeämään lapsia, jotka tunkivat pilliä nenäänsä julkisella paikalla.

Loppujen lopuksi pyyhepöydän esillepanokaan ei pahemmin kärsinyt. Voisivat ensi vuonna kesätöitä hakiessaan mainita myymälän somistustyöt.

Mansikan myyntipisteellä alkoi allekirjoittanutta turhauttaa. Teinien tehokkuus oli hiipunut ja tyttäret tuijottelivat mansikkarasioita osaamatta valita sopivaa. 

“Ottakaa nyt joku! Samanlaisia ne on!”

“Elähän nyt”, mansikoita myyvä mies myhäili. “Pittäähän sitä valihtemista harjotella, ossaavat sitte puolison valita.”

Kolmatta tuntia kestäneen kauppareissun jälkeen olimme aavistuksen huolissamme kuinka saisimme pakattua kaksi takakontillista kasseja, pusseja ja muita nyssäköitä yhteen takakonttiin. Mukana oli kaikkea tarpeellista mm. petankki, uimarengas, radio sekä puolenkymmentä naistenlehteä.

Ajatus erävaelluksesta hiipui hetki hetkeltä kauemmas.

Ja kumpaan autoon? Valinta oli lopulta käytännöllinen, joskaan ei lopullinen, sillä minun autossani on tankki liki puolillaan ja Paulan autoa olisi tankattava. Ajettuani Paulan pihaan, (josta haimme unohtuneita tavaroita) päätin, että menisimme kuitenkin Paulan autolla, jossa oli toimiva ilmastointi.

Paulan mies ilmestyi portaille pyörittelemään päätään.

“Te ette taida tänään selvitä Kolille asti. Jos ei muuta, niin bensa teiltä loppuu.”

“Käydään Uurossa tankilla.”

Itse uhosin, että passikin oli mukana (ei aavistustakaan miksi), tiedä minne ajettaisiin!

“Ette te itärajan yli pääse ja muualle te ette mitenkään kerkee.”

Tungimme konttiin vielä lisää tyynyjä, sillä olin unohtanut omamme kotiin. Paula lainasi minulle myös aurinkolaseja, joissa Peten mukaan näytin “nopeelta kusipäältä”, joka ottaisi juoksukaljat marketista. 

Näyttäisin siis todella tyylikkäältä, ja nopeelta, vaeltajalta Herajärven rannoilla.

Olimme jo liki kohteessa, kun bensavalo Paulan auton kojetaulussa syttyi, mutta se olisi seuraavan päivän murhe.

Leiripaikka oli luvatusti vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikasta. Koska teinien kantomaksimi oli kolme kiloa, saimme Paulan kanssa raahata telttoja, pusseja ja junttikasseja ainakin kilometrin verran. Olo oli kuin kyttyräselkäisellä kantomuulilla.

Telttojen pystytys sen sijaan sujui helposti. Toisesta teltasta jäi uupumaan tappi, mutta pystyimme korvaamaan sen toisen teltan pystytyksestä ylijääneellä tapilla. 

Hikoilimme vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Onneksi Paulalla oli kartta, sillä matkalla oli ainakin kaksi risteystä.

Pienen kävelyretken jälkeen oli aika kokata. Tytöt olivat soittaneet olevansa nälissään ja syöneet paketillisen nakkeja.

Kylmä hiki alkoi pukata, kun Paula tyrkkäsi retkikeittimensä eteeni. Mielessäni pyörivät mieheni sanat. Polttoaine toimi erittäin voimakkaana makuaineena, mikäli sitä pääsisi tipan neljännestäkään mihinkään. 

Varmuuden vuoksi pistin kaasukeittimeen tulet, kahden kattilan taktiikalla tuplasimme mahdollisuudet saada ruokaa. 

Katsoimme varuilta Youtubesta ohjevideon retkikeittimen käyttöön. Videosta ei ollut juurikaan apua, sillä olennaiset kohdat oli rajattu pois, mutta kaivattua itsevarmuutta se toi. Pidätin hengitystä ja uskaltauduin kaataamaan Sinolit kuppiin.

Samaan aikaan kaasukeitin alkoi yskiä ja sammui. Mitä hittoa? Kaasua siinä oli ja venttiilikin auki. Tuhlasin neljä tulitikkua uuteen yritykseen ennen kuin tajusin, että minkäänlaista suhinaa ei kuulunut. 

Purin kapineen osiin ja kokosin uudelleen. Rebootilla tietokoneetkin usein alkoivat toimia. Tämä toosa ei alkanut. Pyörittelin venttiiliä edestakaisin, manasin ja irvistelin. Yhtäkkiä sihinä alkoi uudelleen. En ollut aivan varma tuliko sihinä keittimestä vai katkenneesta aivoverisuonesta ennen kuin näin kaasun väreilevän hiekalle heijastuvassa varjossa.

Kaasun kanssa taistellessani tuli ruokakattilan alla oli sammunut, joten lorautin lisää spriitä polttimeen. Ilmeisesti aavistus lirahti ohi, sillä kohta leimahti liekki.

Hienoissa ravintoloissa on tapana liekittää annoksia. Muttei ehkä kulmakarvoja.

Paula sekoitteli putinvarastoistaan kaivamansa pinaattipastan veteen. Kaasupoltin alkoi yskiä ja sammui jälleen. Enää en viitsinyt kokeillakaan. Vittuilkoon pytty rauhassa.

“Mites noi makkarat…Uskalletaanko me nuotio laittaa?” 

Vilkuilimme nuotiopaikkaa huolestuneina. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten pelasimme varman päälle. Tosin retkikeitin meidän käytössämme oli ehkä suurempi metsäpaloriski kuin virallinen nuotiopaikka.

Paula silppusi chorizomakkarat pastamössöön haarukalla. Puukothan olivat jääneet kotiin.

Ikuisuus ja puolikas patonki myöhemmin pasta alkoi näyttää syötävältä. 

Kuinka voikaan ulkonäkö pettää!

Lähes liekitetty pinaattipasta chorizolla. Voi sisältää denaturoitua spriitä.

“Joku kitkerä maku tässä”, tyttäreni sanoi maisteltuaan ruokaa. 

“Mikään kitkerä oo!”

En maistanut mitään seuraaviin kolmeen lusikalliseen. Sitten se iski, kitkerä, pistävä maku kielen takaosassa. Makumuisti palautti mieleen ala-asteen kesäkurpitsaraasteen, kurpitsan kuoressa piilleen karvaan metallisen maun…

Paulakin yökki ruokaa. 

“Onkohan se se chorizo…? Eikös chilistä voi tulla tuollanen…?”

Toinen todennäköinen vaihtoehto mausteisen makkaran lisäksi oli se, että olin onnistunut kuitenkin maustamaan sopan Sinolilla. 

Tilanne vaati olutta. Ensisijaisesti huuhtomaan maku pois suusta, toissijaisesti lievittämään vitutusta. Pullonavaaja meillä ei ollut, mutta onneksi oli google. 

Googlen vinkeistä spriikeittimen kahva oli ainut toimiva, muut olivat paskoja. Hampaiden käytöstä emme kuitenkaan voi varmasti tietää, sillä laskimme, että hammasremontti olisi tullut kalliimmaksi kuin olut tai kaksi.

Olut oli ihanan kitkerää ja katkeraa souria. Kaupassa se oli tuntunut vielä hyvältä idealta.

Kesäyön hiljaisuutta rikkoi ainoastaan naapuriteltasta kantautuva supina ja kikatus. Teltakangas ei juurikaan ääniä vaimentaneet, minkä ei olisi pitänyt yllättää.

Avasimme hiljaa kuohujuoman ja hihittelimme omassa majassamme.

Se oli virhe. Viheliäinen vessahätä teki nukkumisesta mahdotonta. Mykelsin ja koetin etsiä asentoa, jossa rakkoon ei kohdistuisi ylimääräistä painetta. En millään olisi viitsinyt lähteä huussiin. Paula nukkui levollisesti kylkiasennossa.

Kolmelta asennonvaihtaminen ei enää auttanut, oli pakko kömpiä pissalle itikoiden syötäväksi, jotta saisin edes vähän nukuttua. 

Paula makasi edelleen samassa asennossa. Oli pakko kuunnella hengittikö se. Sillä oli oltava jäätävän iso rakko!

Aamulla kaasukeittimelläni oli hyvä päivä, joten sain keiteltyä aamupuurot ja -kahvit. Spriikeittimen kiersin kaukaa. Teinit pitäytyivät rinkeleissä, vaikka vakuutin puuron olevan aivan syötävää. Aivan ymmärrettävää.

Kahvia hörppiessäni ihmettelin, miten Paula oli nukkunut niin paikallaan. 

“Se oli ainoa asento, jossa ei pissittänyt.”

Myöhemmin kotona tarkistin vauriot. Reisissä oli kahden euron kolikon kokoisia mustelmia, ilmeisesti kävyistä ja pieniä punaisia paukamia itikoista. Näytin rokkotautiselta gebardilta. 


Mutta eläinkuosit on kai muodissa.

Categories
Yleinen

Idyllinen perheloma

Uskon, että perhelomat on keksitty vain siksi, että olisi mukava palata töihin.” – Aikku

VAROITUS: TooLongToRead – Varaa kahvia tai muita virvokkeita, jos ajattelit selvitä loppuun asti.

Emme ole kovin innokkaita matkailijoita. Oikeastaan vihaamme kotoa poistumista. Vain harva lomakohde kiinnostaa kaikkia ja useimmiten ne ovat aivan liian kaukana ja niissä on aivan liikaa ihmisiä. Kaikkia ahdistaa myös istua paikallaan liian lähellä toisia. Ainoastaan siitä olemme yhtä mieltä, että reissaamisessa kotiinpaluu on parasta. 

Autossa lempiharrastuksemme on tappeleminen. Kiistelemme muun muassa siitä, mikä mahtoi olla nopeusrajoitus tai kenen kännykällä on latausvuoro. Aina voi myös kertoa mielipiteen sisaren tai veljen soittolistalle valitsemasta kappaleesta. Yleensä se on täyttä p***aa. Liikennemerkkien tai punaisten autojen bongailu on meillä lähinnä peltisistä tai tavallisista poliiseista varoittelua. Nälkäkiukku alkaa noin tunnin sisällä lähdöstä. En ymmärrä, miten miehelleni tulee edelleen yllätyksenä, että muutumme tyttärien kanssa hirviöiksi, jos emme saa ruokaa kahden tunnin välein. 

Silti loma vaatii masokistista irtiottoa arkisista kuvioista. Ja onpahan jotain mitä kertoa työpaikan kahvipöydässä ja mistä päivittää kuvia someen.

Oulangan kansallispuistossa.

Useampana kesänä olemme ajelleet mieheni kanssa kahdestaan moottoripyörillä muutamien päivän reissun Lapissa tunturien kupeessa kirkasvetisiä jokia ihastellen, prätkää korjaten ja poroja väistellen. Lapin maisemat viehättävät kovasti minua ja miestäni, jopa niin paljon, että uskaltauduimme tällä kertaa ottamaan kersat mukaan. Koska viiden hengen perheen matkustaminen käy hyvin äkkiä hyvin kalliiksi, päädyimme telttamajoitukseen sekä omiin eväisiin. Auto oli ääriään myöten täynnä makuupusseja ja kuivamuonaa, jota voisi levikkeellä edullisesti lämmitellä. Teltta tosin oli vain kolmelle hengelle ja mieheni tuumi, ettei hän edes mahdu suoraksi telttaan. 

Henkilökohtaisesti haaveilin ihanista kävelyretkistä Lapin henkeäsalpaavissa maisemissa. Lapset eivät innosta kiljuneet, mutta veljeni oli markkinoinut onnistuneesti Pientä karhunkierrosta, jossa olisi huikeita maisemia, poroja, vesiputouksia ja riippusiltoja. Ja vain 12 kilometriä. Päivä alkoi olla jo illan puolella, joten päätimme kuitenkin ajaa suoraan leirintäalueelle ja kiertää jonkin lyhyemmän reitin. Leirintäalueelta lähtikin näpsäkkä vitosen lenkki, johon oli suositeltu käytettäväksi aikaa 2-3 tuntia. Mikäs sen ihanampaa kuin kävellä yöttömässä yössä, ei haittaisi vaikka nukkumaanmenoaikakin menisi. Nyt oltiin lomalla!

Juu… Ihan muuten kiva, mutta itikkamyrkky unohtui. Vaellusseuraksi liittyi parvi itikoita. Kysyin kuopukselta oliko huitominen jokin uusi tiktok-tanssi, mutta yleisö ei lämmennyt vitseilleni. Minua itikat eivät häirinneet, koska elämän eliksiirini ei niille todistettavasti kelpaa. (Virallisessa tutkimuksessa kävelin itikkaparveen ja itikat katosivat välittömästi.) Mutta ilmeisesti lapset olivat perineet mieheni veriryhmän. Pienet lenkkikaverit innoittivat kuitenkin sen verran tehokkaaseen reippailuun, että lenkillä meni vain tunti ja vartti. 

Ensimmäisen halvan ja inisevän telttayön jälkeen päädyimme pohtimaan muita majoitusvaihtoehtoja. Itikkamyrkyn lisäksi olimme nimittäin unohtaneet tyynyt. Kokeneina eränkävijöinä kääräisimme vaatteista helposti päänaluset. Heräsin kuitenkin yöllä siihen, että paleli. Paleltumiskuolema pelotti enemmän kuin kipeät niskat, joten pukeuduin tyynyyni ja yritin nukahtaa uudelleen. Eipä nukuttanut. Jokainen asento tuntui hankalalta, ja niskaa juili ja jomotti. Keskimmäinen oli muistanut oman tyynynsä ja nukkui autuaasti vieressäni, joten koetin hivuttautua vaivihkaa samalle tyynylle. Tyttö aukaisi silmät ja tuijotti minua murhaavasti sanaakaan sanomatta. Katsoin paremmaksi perääntyä. Katselin ympärilleni olisiko mitään, mitä voisin pääni alle tunkea. Haa! Kuopuksen pehmopossu Herra Sika. Pienihän se oli, yritin etsiä isompaa nallea, mutten löytänyt. Possulla pärjäsi hyvin yön viimeiset tunnit. Aamulla selvisi, että mieheni oli Seymore-nallen kaapannut jo alkuyöstä. Ei kuulemma ollut paljon parantanut tilannetta, kun ei saanut jalkoja ojennettua suoraksi ja selkää pakotti.

Kelvottomat tyynyinä.

Yllättäen kakkospäiväksi valitsemani aktiviteetti sai jälkikasvun hyväksynnän, vaikka paikalle pitikin kiivetä jonkin matkaa. Vierailimme ametistikaivoksella, jossa sai kaivaa ihan oikeita ametisteja ihan oikealta kaivaukselta ja yhden saisi pitää itse. Lipunmyyjä ohjeisti, että “portti aukeaa klo 13 ja opas odottaa portaiden päässä ylhäällä.” Odotimme kuuliaisesti jonkin aikaa. Sitten kuopus alkoi kärttämään, joko voitaisiin mennä. Meidän kyllä käskettiin odottaa… Silloin huomasimme, että porttihan oli jo auki. Oli ollut koko ajan, sanoi keskimmäinen, joka oli odottanut meitä juostuaan mielenosoituksellisesti koko matkan. Pitikö meidän siis mennä? Vaikka kello ei ollut vielä yhtä? Miksi kukaan muu ei mennyt? Portti todella oli auki, jopa kunnolla raollaan. Portissa oli Vartioitu alue -kyltti ja siitä roikkui kettinki ja lukko, mutta portti ei todellakaan ollut lukittu. Selkeästi kuljettavissa. Esikoinen yritti, että se myyjä käski odottaa. Kukaan muukaan ei mene. Mutta porttihan on auki! Eipähän tarttee oppaan meidän perhettä odottaa. Ja mistä lähtien me on seurattu muiden esimerkkiä? Teini veti lipan silmille ja seurasi perässä, kun loikimme portaat ylös. 

Ylhäällä opas otti meidät vastaan hämmästyneenä, joskin katse muuttui pian ärtyneeksi. Hän tiedusteli napakkaan sävyyn, kuka meidät oli laskenut jo näin hyvissä ajoin portista. Eikö meille ollut kerrottu, miten homma toimii? Osoitti sitten missä meidän pitäisi odottaa, mielellään paikallaan ja otti sitten puhelun alas. Kuuntelin sivukorvalla kiihkeää keskustelua ja hetken pelkäsin, että Lapin poliisit tulisivat pidättämään meidät tunkeutumisesta yksityisalueelle. Ei päästy tällä tempauksella kuitenkaan telkkariin, vaan saimme jäädä kaivamaan jalokiviä. Teini suhahteli vähän väliä, että eikö hän ollut ollut oikeassa. Suhisimme takaisin, että haluttiin vain havainnollistaa, miten käy, jos ei kuuntele ohjeita. 

Onneksi saimme jäädä. Olo oli kuin kaivoskääpiöillä, kun tomuisina rapsutimme maata ja etsimme välkehtiviä kiviä. Lisää ja lisää… Vielä vähän aikaa! Lopulta jouduimme vastentahtoisesti jättämään kaivaukset, kun meidät ohjattiin päättäväisesti pois.

Ametisti parantaa keskittymiskykyä, edesauttaa oppimista, helpottaa pääkipua, estää stressiä ja mitä vielä! Täydellinen murikka meidän poppoolle!

Päätimme pestä hiekkapölyn päältämme läheisen lammen rannalla. Lapset syöksyivät hyiseen veteen, mies rupesi keittelemään sapuskaa ja itse ihastelin näköalaa.  Kuuntelimme huvittuneena, kuinka lähdössä olevalla porukalla oli samaistuttavia ongelmia. Eikö sinulla ole t-paitaa? Pelkkä huppari? Missä sun sukat? Täällä on yks, kenen se toinen on? Se on mun! Laita kalsarit, ette voi ajaa ilman alushousuja! Mä en kestä teitä! Uikkarit? Eikö sulla varmasti ollut t-paitaa, kun tultiin? 

Porukan onnistuttua pukeutumaan, jälkikasvuni tuli vinkumaan, että missä on vessa. Nyt on kakkahätä! Ei kärsi odottaa! Uimarannalla ei ollut vessaa, joten ojensin vessapaperia ja ohjeistin menemään metsikköön. Luonnon kutsu oli kuitenkin liian kova ja oli pakko kyykistyä heti parkkipaikan viereen. Huidoimme ja huusimme, että ei siihen, kauemmas! Mutta lapsi ei kuullut tai välittänyt. Ja luonnollisesti heti kohta auto lähestyi uimarantaa. Viittilöimme lapsukaiselle, että menisi hieman syrjemmälle. Pylly paljaana, haara-asennossa pikkuinen loikki metsään vessapaperirulla kädessään. Ja juuri ajoissa. Auto kurvasi juuri kikkareen viereen. Myöhemmin ohjeistimme, että ensi kerralla mennään tarpeille niin kauas, ettei kukaan näe. “Olisin minä mennyt, mutta kun se kakka meinasi tippua jo siihen parkkipaikalle.” Epäilemme, että samaiselle rannalle jäi yksi vasta hankittu uima-asu.

Tälle uimarannalle jäi uimapuku.

Toiseksi yöksi valittu mökkivaihtoehto oli tyttäristä vallan hohdokas ja ihmeellinen. Jääkaappi, telkkari, sauna! Melkein kuin hotellissa. Melkein. Lämmitin saunaa ja tunnin päästä huomasin saunan olevan edelleen viileä. Olin säätänyt lämpötilan nollille. Ei sinänsä yllättänyt ketään meistä. Olen minä ennenkin pyöritellyt väärin saunan namikoita ja istunut sitten kylmässä saunassa ihmettelemässä, miksi kiuas ei sihise. Miehellä meni yhtä vahvasti jääkaapin kanssa. Väänsi sen kyllä päälle, mutta ihan tappiin. Aamulla totesimme, että aamupala oli jäässä ja yksi kokistölkki oli rikkoutunut ja valuttanut ruskean jääkerroksen jääkaappiin. Jes, jääkaapin siivous on aina ollut lomani to do -listalla top 3:ssa.

Säätiedotusta ja sosiaalista kompetenssiamme tarkkailtuamme päätimme suunnata kotia kohti. Johan tässä oli matkailtu ihan tarpeeksi. Paluumatkalla nuoriso istui puhelimiinsa liimautuneina, mies väisteli poroja ja itse osoittelin haltioituneena ohi vilahtelevia maisemia, suopursujen peittämiä soita, viileitä järviä, kapoisia kuusia ja sinisenä hohtavia tuntureita.

– Voitasko vaan muuttaa tänne, ettei tartteis koko ajan huudahdella, että kattokaa? tuumi kuopus. – Ja opettele edes oikea ja vasen.

Ihan hukkaan retki ei kuitenkaan mennyt. Tunnustivat, että ihan hienoja ne tunturit olivat. Ja luontopolutkin, jos ne olisi saanut ilman itikoita. Pienin oli täpinöissään, koska oli telttayönä nähnyt ison porotokan vessareissulla. Ja kaivoskääpiöhommat ametisteineen olivat parasta!

Melkein pää pilvissä.

Kotiin oli kuitenkin kiire. Navigaattorin lupaama kotiintuloaika alitettiin kahdella tunnilla, vaikka Päivö oli pistänyt pari puuta tielle poikittain, ja kurvasimme vielä kylpylän kautta. Kylpylässä Baywatch-mieheni pelasti hukkuvan kuopuksen, joka paljastuikin sitten tuntemattomaksi, sukeltavaksi lapseksi. Itse meinasin tukehtua nauraessani mieheni imitaatiolle vesijumpastani.

Kuhmossa ajettiin sitten pillurallia, kun kartanlukijan ja kuskin aallonpituudet ja koodikieli eivät kohdanneet. Kuhmossa on jotain taikaa, joka koettelee parisuhdettamme. Pari vuotta sitten prätkäreissulla miehen Harrikka hyytyi sadannetta kertaa reissun aikana kylän raitille keskellä yötä. Kiristi sen verran, että jätin mieheni korjaamaan prätkää ja jatkoin matkaa. Ennätin ajaa parikymmentä kilometriä ennen kuin lepyin sen verran, että ajoin takaisin. 

Kotimatkamme viimeiset kilometrit olivatkin sitten suoraa sotaa siitä, kenen jalka oli väärällä puolella ja kuka hengitti väärään suuntaan tai söi purkkaa liian kovaäänisesti. Sitten puristeltiinkin ametisteja ja päätettiin, että tässä oli taas perhelomaa tälle vuosikymmenelle. Seuraavan kerran jokaisella on oma prätkä alla. Eikä kypäräpuhelimia.

Tänne ensi kerralla.