Categories
arki teinit vuorovaikutus

Kevään merkkejä – Kuu kakkakasoista kesään, puolikuuta…

Pihamaaltamme löytyvät koiran kikkareiden evoluution kaikki vaiheet.

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Loruilla sitä on entisaikoina määritetty kesä. Ei puhettakaan termisestä keväästä tai keskilämpötiloista. Mutta vieläkin varmempia merkkejä on olemassa. 

Ensimmäisenä alkaa moottorisahojen ylikireä keväinen kiimalaulu. Puuta menee nurin ja palasiksi. Sekin saatanan savotta oli aina jollain kesken jossain päin kylää läpi koko kesän. Eikö niitä polttopuita voi sahata kerralla tarpeeksi? Kysynpähän vaan… Ja jos melusaasteessa ei ole tarpeeksi, sitä pitää sitten joka paikassa mainostaa, että tulipahan ahkeroitua. Kyllä tällainen lusmu mielensä sellaisesta pahoittaa…

Sitten alkaa ärsyttää paska. Koiranpaska. Eikä suinkaan tienvieruksilla, täällä periferiassa on soratietä ja vesakkoa sen verran, että pienen piskipopulaation jätökset häviävät helposti heinikkoon. Vaan omassa pihassa. Senioriseropi nimittäin ei kesäisinkään kovin kauas kuistilta kykene, talvisaikaan reviiri on vieläkin rajatumpi. Siksipä kevätauringon haihduttaessa nietoksia alta paljastuu paskaa ihan jonkin verran. Ensimmäiset viikot jaksaa siivota ja nakella kikkareita pusikkoon, mutta lopulta päädyimme siihen, että vesisade saa hajottaa läjät luomulannaksi. Sadealueen väistellessä torppaamme päätti urhoni edistää kakan katoamista ja leikata ruohon, sinnehän se häviäisi. 

Ratkaisu vaikutti kovin yksinkertaiselta, mutta sitähän se ei meidän taloudessa koskaan ole. Kolmesta autotallissa talvehtineesta ruohonleikkurista yksikään ei ollut talven aikana kypsynyt itsestään ajokuntoiseksi. Yksi ei käynnistynyt, toinen ei kääntynyt kuin vasemmalle ja kolmannen leikkuupöytä oli vääntynyt. Rakkaani rassaa mielellään kaksi- ja nelipyöräisiä moottorivehkeitä, pois lukien polkupyörät ja ruohonleikkurit.

Remontin alku siirtyi motivaatiosyistä mutta myös tilan puutteen vuoksi. Harrastetilassa nimittäin oli harrasteet kesken. Poika ja pojan kaverit olivat vallanneet tilan omille projekteilleen. Ei siinä, hieman vaikutti isi olevan ylpeä kun sällit esittelivät hitsisaumojaan ja innovaatioitaan. 

Kylillä sen sijaan ei oltu aivan yhtä ylpeitä. Jo ennen pääskysiä ja tuomen kukintaa pärinäpojat saivat joka kevät somekanavat sekaisin. Siellä taivasteltiin teinien typeryyttä ja kehnoa ajotaitoa. Liian kovaa, liian myöhään, liian holtittomasti, liian äänekkäästi. Eikö ne opi, kun joka kevät pitää kaahailla ja koomailla?! 

Niin joka vuosi uusi satsi teinejä saa ajo-oikeuden ja alkaa kevään korvalla opetella liikennekäyttäytymistä. Ja joka elokuu uudet ekaluokkalaiset aloittavat haahuilunsa tienvarsilla. Itse olin kyllä nähnyt jo muutaman sukupolven polvenkorkuisia alakoululaisia virahtaneen bensankäryisiksi ja muista piittaamattomiksi teineiksi. Ja paria vuotta myöhemmin samaiset mopopojat ja -tytöt aikuistuivat ja siirtyivät perhemallin farmareihin ja alkoivat kammoksua kaksipyöräisiä. Kunnes karma ja kohtalo saa niiden omat teinit viehättymään noista perkeleen pärinävehkeistä. 

Tiesittekö muuten, että Käärijäkin on ollut mopopoika?

Luonnollisesti meidän kylällemme on sattunut ennennäkemätön määrä virheettömiä ammattikuskeja. Läpikulkumatkalla oli ollut se tommimäkinen, joka kolmion takaa kääntyi eteen. Ja turisti se audikuski, joka somettaessaan hyödynsi tietä koko leveydeltä siinä määrin, että piti väistää ojaan. Tiedostin myös, että tällä kylällä entiset teinit eivät koskaan olleet tehneet vääriä valintoja tai sortuneet ajattelemattomiin tempauksiin, mutta silti kommentit tuntuivat liioitelluilta.

Vaarallista tuollainen meno! Olisi ihan oikein, jos luonto korjaisi moiset kaahailijat! Kunhan ei kenellekään sivulliselle mitään kävisi! Eräs tunnusti rohkeasti itsekin ajelevansa toisinaan huolimattomasti, että ei se vain teinien ongelma ollut. Muutama komppasi. Joku hyvämuistinen pystyi palauttamaan mieleen jopa oman teiniaikansa. Yksi toivoi, että lapset eivät kuitenkaan kuolisi. 

Sitä toivoin minäkin. Todellakin. Olin itsekin vinkannut barrikaadimuodostelmassa pyörillä, scooteilla ja omin kintuineen kulkevia alakouluikäisiä valitsemaan puolensa ja keskellä tietä skeittailevia siirtymään syrjemmälle. 

Elossa säilymisen lisäksi olin huolissani huolestuneiden kansalaisten viestintätyylistä, joka oli kaukana eettisestä dialogista ja melko lähellä kansanryhmää vastaan kiihottamista. Sellainen sävy kun tuppasi aiheuttamaan ko. kansanryhmässä turhan voimakkaan vastareaktion. Hormonihuuruisten keskenkasvuisten kohdalla se oli odotettavissa, mutta hyväksyä en sitä aikonut.

Koska en ollut varma, seurasivatko teinit vanhusten naamakirjaa, raahustin puhelin kourassa mopojengin luo, joka tällä kertaa hengaili meidän pihassa.

“Tiesittekö, että pääsitte taas facebookiin?”

“Joo, iskä soitti ja valitti jo.”

“Tajuatteko te, että te ajatte kunnolla tai sitten ette aja ollenkaan.”

“Me ei ajettu liian kovaa. Tuo tie on niin paska.”

“Siinä lentää kiviä, vaikka kävelis.”

Kylätien pinta oli kieltämättä parhaassa mahdollisessa kunnossa. Pientä, pyöreäkivistä soraa oli ajettu viiden sentin kerros, mikä teki tiellä ajamisesta akrobatiaa vaativan suorituksen. Lisäksi tie pölisi pelkästä hengityksestä ja peitti näkyvyyden tehokkaasti. Ei siinä ainakaan yli kahtakymppiä ajettu. Olin itsekin kokeillut liukastella tiellä kaksipyöräisellä, kaikissa mahdollisissa turvatamineissa, koska kaatuminen tuntui väistämättömältä. Autollakin sai keskittyä ihan tosissaan.

“Tuossa risteyksessä muuten olkaa tosi varovaisia, sieltä tulevat kolmion takaa hidastamatta. Ei oo teidän vika, mutta teihin koskee.”

“Joo, joo.”

“Olisko muuten millään mahdollista, että teistä kirjoitettais jotain positiivista facessa? Tai että teistä ei kirjotettas?”

“Hyvin epätodennäköistä.”

“Ja ilmanen vuorovaikutus vinkki: Voisitte vaikka moikkailla ihmisiä. Ei ne silloin viiti valittaa.”

“Yritin mie viittoa, että autoja ei jätetä keskelle tietä, jos näkyvyys on nolla..”

“Mie haluisin valittaa niistä kävelevistä meetvursteista. Se on hengenvaarallista se hevosenpaska, siihen ku ajaa on ojassa.”

“Ette tuolleen mene sanomaan. Asiallista palautetta voi antaa, mutta ei mitään vittuilua.”

“Ei ne niittenkään kommentit kaikki ihan asiallisia ole.”

“Ei, mutta ei teidän tarttee olla samalla tasolla.”

“Tarviipas.”

Kolmea päivää myöhemmin kaadoimme pihapuita, kun kylän tallinpitäjältä tuli viesti. Mopojengi oli tarhassa rapsuttelemassa kylän uusimpia hevosvoimia.

“Nää sällit kyllä väistää nätisti tuolla tiellä näitä poneja. Ja oikeessahan ne on niistä miinaläjistä.”

Kuu kakkakasoista kesään,

puolikuuta puusavotasta,

valittajista vähäsen,

pärinäpojista ei päivääkään.

Categories
teinit vuorovaikutus Yleinen

Hieroglyfejä ja selkeitä savumerkkejä – viestintää teinin kanssa

?

Jos jotain kaipaan vanhoista hyvistä ajoista, niin kokonaisia virkkeitä, isoja alkukirjaimia ja tulkintaa ohjaavia välimerkkejä. Ai mistä tällainen ajatus? No…koeviikko, ylioppilaskokeet ja helvetisti tekstejä luettavana.

Ja niin, oman jälkikasvun kommunikaatio. Ei pysty ymmärtämään, vaikka huomioisi viestintäväylän vaikutuksen viestintään. 

Eräänä torstaina Whatsappiin pamahti suttuinen kuva limaisesta, vaaleasta teinin päästä. Miksi poika laittoi kuvan jonkun päästä? Miksi poika ylipäätään laittoi viestiä? Teinille, jonka pääasiallinen viestintäkeino on murahtelu huoneen oven läpi, tällainen lähestyminen vaikutti jotakuinkin epäilyttävältä. Arvelin viestin tulleen väärään paikkaan, mutta muinainen viestintäkanava oli varattu lähinnä äitiä ja mummoa varten.

Tarkasteltuani lähemmin kuvaa, taustalta hahmottui peili, peilistä tutunoloinen reppu ja huppari… Tyttö kuvassa oli tuntematon…

“Ei helkkari…” Blondi kuvassa saattoi olla oma jälkeläiseni! Se niistä, jonka ominaisväri oli pähkinäisen tummanruskea. Tai oli ollut tähän asti. Mutta kuvan tyypin tukka oli selkeästi lyhyempi kuin poikani mulletti.

“Tuota…Kuka?”

“Sie?”

“Joo”

“Mitä hel…”

“Värjäsit sie tukan?”

“Sain 5 €”

“Kuka makso värin”

“Johan se maksaa enemmän”

“Piia ja Tiina”

“Tykkäätkö?”

“Joo”

“Onhan se uus looj”

“Looj”

“look”

Hiton nakkisormet! Vakuuttavaa toimintaa äikänopelta.

“Nojoo”

Hieman myöhemmin viestiforumi vaihtui virallisempaan, kun Wilma-viesti kilahti puhelimeen. Viestin otsikko oli kuvaavasti tukka, lähettäjänä rakas esikoispoikani. Vastaanottajana oli itseni lisäksi myös rehtori sekä luokanvalvoja. Se ei yllättänyt. En ollut hetkeäkään luullut peruskoulun opetussuunnitelman sisältävän hiustenvärjäystä.

“Leikattii tukka ja värjättiinse”

Hei, kiitos tiedosta.

Rakkaudella, äiti

Ps. Pystyisitkö muodostamaan kokonaisia virkkeitä?

Hetkinen… pistettä lukuunottamatta poika oli onnistunut luomaan virkkeen! Eikä välimerkkejä vaaditaan kuin vasta ylemmillä koulutustasoilla. Tsekkaa vaikka Amisopen Insta-postaus alta.

Seuraavalla tunnilla, välimerkkejä sillä seuraavalla koulutusportaalla hinkatessamme, yllätyin innokkaasta viittaajasta:

“Hei ope, sun poikako värjäs tukkansa koulussa?”

Mistä se sen tiesi?!

Viikkoa myöhemmin vilkaisin aamun ensimmäisellä välitunnilla puhelinta.

“En pääse tänää töihi”

“Jouduin taas päivystykseen”

Edellisestä reissusta olikin jo monta kuukautta. Silloin poika oli päätynyt rippileiriltä omalle henkilökohtaiselle opintoretkelle yhteispäivystykseen tutustumaan tikkien ompeluun.

Lievä paniikki alkoi hiipiä rintaan. Soitin pojalle. Mitä hittoa oli tapahtunut! Puhelin hälytti pitkään, sitten puhelu katesi.

Se oli lääkärissä! Leikattavana! Verisenä ja vammautuneena! Samassa Whatsappiin napsahti ytimekäs viesti. Oli noloa puhua äidin kanssa puhelimessa.

“Mitä”

Eikö osannut päätellä kontekstista, mitä asiaa minulla oli.

“Miyä on käyny”

“Ei miää”

“Ohaa”

“Mitä si sekoilet”

“Ootko päivystyksessä vai et”

“Koululla oleb”

“Käytiin vaa liimaamsaa”

“Ja mikä juttu tää o”

Liimaa? Oliko se kässäntunnilla askartelemassa makaroneista vai imppaamassa liimaa?!

“Ja tehtii joku oaketti”

“Mihin”

“Lue eilmaata”

Oliko se doupattu noin pahasti? Vai aivotärähdyskö sen sanat sekoitti? Halusin selkeitä vastauksia! Vastaisi puhelimeen pirulainen!

“eilmasta”

Mistä? Ilmasta?

“Wilmasta”

Ihan yhtä informatiivista olisi ollut lukea ilmasta. Wilma oli tyhjä. 

Liimaa ja paketti? Yritin kuvitella liimaa ja sideharsoa erinäisiin ruumiinosiin ja jokainen niistä vaikutti vaaralliselta. Mutta näpyttelihän se viestejä, joten ehkei se ollut kuitenkaan kovin vakavaa. Kädet toimivat ainakin osittain. Tai ainakin toinen.

“Ei oo mitää1”

“Kerro”

“Se laittaa kohta kotaki”

Tässä vaiheessa kiirehdin omalle tunnille taistelemaan HDMI1-2-3-järjestelmän kanssa. Etupenkistä tiedusteltiin eikö laitteistojen hallinta kuulunut opettajan toimenkuvaan. Ja nämä viisastelijat olivat vasta ekaluokkalaisia…

Tunnin jälkeen Whatsappi ja ilma-Wilma olivat yhtä täynnä näkymätöntä tietoa. Hetken harkitsin utelevani, olisiko opiskelijoiden someverkostossa sisäpiirin tietoa, mutta epäilin sen heikentävän arvovaltaani ja ennen kaikkea valottavan liikaa poikani perhesuhteita.

“No kerro mitä kävi vai huijaat sie”

“Jotain kävi”

MITÄ?!?!? Eikö voinut kertoa? Oliko sillä menny muisti vai liittyikö tapahtumiin laittomuuksia…?

Sitten keksin ajatella kuin teini.

“Laita vammoista kuva”

Kaverit olivat varmasti saaneet Snäpissä reaaliajassa päivityksen tapahtumista.

Kuvaa ei kuulunut koko päivänä. Kakara osasi kasvattaa jännitystä ja taivuttaa draaman kaarta katkeamispisteeseen. Koska koululta ei soitettu, arvelin pojan kuitenkin olevan elossa ja suhteellisen toimintakykyinen.

Arvoitus ratkesi vasta iltapäivällä, kun poika linkutti kotiin sukka veressä. Liimaa ja harsopaketin vaatinut sulkapallo-onnettomuus.

Ps. Aloin vakavasti harkita Snapchätin hankkimista. Jos vaikka jatkossa ehtisi snäppäämään, mikä ruumiinosa oli paketoitavana.

Categories
vuorovaikutus Yleinen

Läikyn – siis olen! Havaintoja aikuisten kitinöistä ja muista tunnetaidoista

Yksi vaikeimmista asioista parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissani on ollut tunteet ja niiden esiintuominen. Itseäni on kuvattu muun muassa termein temperamenttinen, taiteilijaluonne, kamalan kiukkuinen, hyperaktiivinen, rasittava. Huomaan samoja piirteitä myös jälkeläisissäni.

Eräs läheinen tuttavani totesi tottuneensa, että minulla nyt välillä läikkyy yli. Läikkyy yli? Meinasi vähän läikkyä tuollainen aliarvostava heitto tunteistani ja niiden oikeutuksesta! Itse kuvailisin itseäni herkäksi ja empaattiseksi.

Kun suurin tunnekuohu oli ohi (Kyllä, olen oppinut muistamaan, että tunteet tulevat, ovat ja menevät ja hyvin syöneenä ja nukkuneena ne eivät ole aivan yhtä valtavia.) jouduin myöntämään, että sanoissa oli totuuden siemen. Mikäli olisin ontto sisältä, olisin silmiin asti täynnä tunteita. Pienikin mielenliikutus työntää ylimääräiset surut, murheet ja onnenkyyneleet kyynelkanavia pitkin pihalle. Aika raskastahan tällainen on, että koko ajan on tunteet pinnassa.

Vielä raskaampaa on kuitenkin vuorovaikutus hitaiden ja hillittyjen kanssa. Puolisolta ei saa reaktiota mihinkään. Ainakaan tarpeeksi nopeasti. Lähtökohtaisesti siedän kuitenkin hitaan keskustelun esimerkiksi saunaillasta. “Vois kai sitä.” “Ihan sama.”  Mutta kun kyse on elämää suuremmista asioista tai tunteista… Voi ihan vapaasti arvata missä kohtaa vesi nousi silmiin.

Mie: Mihin sie rakastuit miussa?

Mies: –

Mie: Etkö sie sitten rakastunut?

Mies: Mie en ole valmis tällaiseen keskusteluun kuudelta aamulla. Saanko juoda kahvin ensin?

****

Mie: Luitko novellin?

Mies: Joo. 

Mie: No?

Mies: Mitä no?

Mie: Mitä mieltä?

Mies: No. Ihan hyvä. 

Mie: Ihan hyvä!?!?!?! Sain siitä ja koko kurssista kiitettävän.

Mies: Hyvä kultsi.

Mie: Eikö muuta?

Mies: Mitä?

Mie: Et sie oo ylpee miusta? Onnellinen miun puolesta?

Mies: No totta kai. Hyvä kultsi.

Lähestyessäni kehittynyttä ja kypsää keski-ikää olen ymmärtänyt, että myös miehellä voi olla tunteita, jopa yhtä voimakkaita. Ne vaan jumittavat siinä keskivartalon kohdalla. Hankala niitä sieltä on lukea, mutta eivätpähän läiky yli.

Kokosin alle taulukon, jossa vertailen tunteiden ilmentymistä eri lailla tunteilla täytettyjen ihmisten välillä. Nimeän heidät nyt läikkyviksi ja kiinteiksi ihmisiksi. Aineiston keräsin luvattomasti lähipiiristäni ja toki muistakin tuttavista. Tutkimustuloksia voi tarkastella omalla vastuulla omassa lähipiirissä.

läikkyvät – minäkiinteät – puoliso
ILOnauru
kyyneleet
levoton liikehdintä
puolikas hymy
tupakka huulten välissä
SURUitku
hysteerinen itku
nyyhkytys
tupakkaa ketjussa
VIHA
KIUKKU
ÄRTYMYS
kyyneleet
tiuskiminen
sierainten heiluminen
kiristyneet leukaperät
käsien tärinä
aggressiivinen, levoton liikehdintä
tupakkaa ketjussa
TURHAUTUMINEN LOUKKAANTUMINENkyyneleet
sierainten heiluminen
mykkäkoulu (10-30s.)
nopeasti poltettu tupakka
ONNIkyyneleet
tyhmä hymy
energinen olo
pakonomainen tarve puhua
hiljainen iltakalja
PELKO
JÄNNITYS
itku
levoton liikehdintä
käsien tärinä
?
Hypoteesini ulkopuolelta tein päätelmän, että on parempi, että mies kuitenkin jatkaa tupakointia. Ihan yleisen ymmärrettävyyden takia. Kyyneleiden värittämään nalkutukseeni tupakanpolton turhuudesta hän lisäksi kommentoi: “Minulla on vain kaksi harrastusta ja tupakanpoltto on toinen niistä. Ajattele silleen, että sijoitan itseeni, niin kuin elämäntapabloggarit.” Touché.

Onko ihme, jos alkaa ärsyttää, kun kaikki tunteet näyttävät päällepäin samalta eikä tunteiden sanoittamisesta ole tietoakaan? No, voin kuvitella, että lähes yhtä turhauttavaa on se, että kaikkiin tunteisiini liittyy kyyneleet. Viimeisen parin viikon aikana olen itkenyt mm. seuraavia asioita: 

  • kissanpennut muuttavat uusiin koteihin (suru)
  • kissanpennut tekevät uudet ihmiset onnellisiksi (onni)
  • kissanpennut pissivät työhousuilleni (turhautuminen)
  • kissanpennut muuttavat uusiin koteihin (helpotus)
  • lapset halusivat yhdessä kalaan (onni, ilo)
  • lapset riitelivät kuka soutaa eivätkä lähteneet sitten kalaan (turhautuminen)
  • mies nukahti sohvalle (ärtymys)
  • emokissa etsi pentua (suru)
  • pentu hyppäsi kuistilta emon niskaan (ilo)
  • Jeremy Clarkson liikuttui lampaiden teurastamisesta (sympatia)
  • esikoinen levitti pyykin (onni)
  • robotti-imuri karkasi ja katosi (ärtymys)
  • keskimmäinen teki kuopukselle jäätelöä (onni)
  • esikoinen otti mopon kyytiin (ilo, onni)
  • pelotti siinä kyydissä (kauhu)
  • kahvi loppui (vitutus)

Ja kyllä minä tiedän, että mies minua rakastaa ilman serenadeja ja rakkausrunoja. Kyynel vierähti silloinkin poskelle, kun mies vei yllärivapaan kunniaksi kahville teollisuusalueelle, romanttisesti kaksin. Kahvi maksoi n. 99 € ja työntekijät huolsivat samalla ilmastoinnin autoon. Lisäsivät jotain aineitakin. Aika täydellistä. Syksymmällä pääsen kuulemma ihan pullakahville, kun toinen auto pitää katsastaa.

Kuumaa oli. (Kuvan auto ei liity tapaukseen.)