Jos jotain kaipaan vanhoista hyvistä ajoista, niin kokonaisia virkkeitä, isoja alkukirjaimia ja tulkintaa ohjaavia välimerkkejä. Ai mistä tällainen ajatus? No…koeviikko, ylioppilaskokeet ja helvetisti tekstejä luettavana.
Ja niin, oman jälkikasvun kommunikaatio. Ei pysty ymmärtämään, vaikka huomioisi viestintäväylän vaikutuksen viestintään.
Eräänä torstaina Whatsappiin pamahti suttuinen kuva limaisesta, vaaleasta teinin päästä. Miksi poika laittoi kuvan jonkun päästä? Miksi poika ylipäätään laittoi viestiä? Teinille, jonka pääasiallinen viestintäkeino on murahtelu huoneen oven läpi, tällainen lähestyminen vaikutti jotakuinkin epäilyttävältä. Arvelin viestin tulleen väärään paikkaan, mutta muinainen viestintäkanava oli varattu lähinnä äitiä ja mummoa varten.
Tarkasteltuani lähemmin kuvaa, taustalta hahmottui peili, peilistä tutunoloinen reppu ja huppari… Tyttö kuvassa oli tuntematon…
“Ei helkkari…” Blondi kuvassa saattoi olla oma jälkeläiseni! Se niistä, jonka ominaisväri oli pähkinäisen tummanruskea. Tai oli ollut tähän asti. Mutta kuvan tyypin tukka oli selkeästi lyhyempi kuin poikani mulletti.
“Tuota…Kuka?”
“Sie?”
“Joo”
“Mitä hel…”
“Värjäsit sie tukan?”
“Sain 5 €”
“Kuka makso värin”
“Johan se maksaa enemmän”
“Piia ja Tiina”
“Tykkäätkö?”
“Joo”
“Onhan se uus looj”
“Looj”
“look”
Hiton nakkisormet! Vakuuttavaa toimintaa äikänopelta.
“Nojoo”
Hieman myöhemmin viestiforumi vaihtui virallisempaan, kun Wilma-viesti kilahti puhelimeen. Viestin otsikko oli kuvaavasti tukka, lähettäjänä rakas esikoispoikani. Vastaanottajana oli itseni lisäksi myös rehtori sekä luokanvalvoja. Se ei yllättänyt. En ollut hetkeäkään luullut peruskoulun opetussuunnitelman sisältävän hiustenvärjäystä.
“Leikattii tukka ja värjättiinse”
“Hei, kiitos tiedosta.
Rakkaudella, äiti
Ps. Pystyisitkö muodostamaan kokonaisia virkkeitä?“
Hetkinen… pistettä lukuunottamatta poika oli onnistunut luomaan virkkeen! Eikä välimerkkejä vaaditaan kuin vasta ylemmillä koulutustasoilla. Tsekkaa vaikka Amisopen Insta-postaus alta.
Seuraavalla tunnilla, välimerkkejä sillä seuraavalla koulutusportaalla hinkatessamme, yllätyin innokkaasta viittaajasta:
“Hei ope, sun poikako värjäs tukkansa koulussa?”
Mistä se sen tiesi?!
Viikkoa myöhemmin vilkaisin aamun ensimmäisellä välitunnilla puhelinta.
“En pääse tänää töihi”
“Jouduin taas päivystykseen”
Edellisestä reissusta olikin jo monta kuukautta. Silloin poika oli päätynyt rippileiriltä omalle henkilökohtaiselle opintoretkelle yhteispäivystykseen tutustumaan tikkien ompeluun.
Lievä paniikki alkoi hiipiä rintaan. Soitin pojalle. Mitä hittoa oli tapahtunut! Puhelin hälytti pitkään, sitten puhelu katesi.
Se oli lääkärissä! Leikattavana! Verisenä ja vammautuneena! Samassa Whatsappiin napsahti ytimekäs viesti. Oli noloa puhua äidin kanssa puhelimessa.
“Mitä”
Eikö osannut päätellä kontekstista, mitä asiaa minulla oli.
“Miyä on käyny”
“Ei miää”
“Ohaa”
“Mitä si sekoilet”
“Ootko päivystyksessä vai et”
“Koululla oleb”
“Käytiin vaa liimaamsaa”
“Ja mikä juttu tää o”
Liimaa? Oliko se kässäntunnilla askartelemassa makaroneista vai imppaamassa liimaa?!
“Ja tehtii joku oaketti”
“Mihin”
“Lue eilmaata”
Oliko se doupattu noin pahasti? Vai aivotärähdyskö sen sanat sekoitti? Halusin selkeitä vastauksia! Vastaisi puhelimeen pirulainen!
“eilmasta”
Mistä? Ilmasta?
“Wilmasta”
Ihan yhtä informatiivista olisi ollut lukea ilmasta. Wilma oli tyhjä.
Liimaa ja paketti? Yritin kuvitella liimaa ja sideharsoa erinäisiin ruumiinosiin ja jokainen niistä vaikutti vaaralliselta. Mutta näpyttelihän se viestejä, joten ehkei se ollut kuitenkaan kovin vakavaa. Kädet toimivat ainakin osittain. Tai ainakin toinen.
“Ei oo mitää1”
“Kerro”
“Se laittaa kohta kotaki”
Tässä vaiheessa kiirehdin omalle tunnille taistelemaan HDMI1-2-3-järjestelmän kanssa. Etupenkistä tiedusteltiin eikö laitteistojen hallinta kuulunut opettajan toimenkuvaan. Ja nämä viisastelijat olivat vasta ekaluokkalaisia…
Tunnin jälkeen Whatsappi ja ilma-Wilma olivat yhtä täynnä näkymätöntä tietoa. Hetken harkitsin utelevani, olisiko opiskelijoiden someverkostossa sisäpiirin tietoa, mutta epäilin sen heikentävän arvovaltaani ja ennen kaikkea valottavan liikaa poikani perhesuhteita.
“No kerro mitä kävi vai huijaat sie”
“Jotain kävi”
MITÄ?!?!? Eikö voinut kertoa? Oliko sillä menny muisti vai liittyikö tapahtumiin laittomuuksia…?
Sitten keksin ajatella kuin teini.
“Laita vammoista kuva”
Kaverit olivat varmasti saaneet Snäpissä reaaliajassa päivityksen tapahtumista.
Kuvaa ei kuulunut koko päivänä. Kakara osasi kasvattaa jännitystä ja taivuttaa draaman kaarta katkeamispisteeseen. Koska koululta ei soitettu, arvelin pojan kuitenkin olevan elossa ja suhteellisen toimintakykyinen.
Arvoitus ratkesi vasta iltapäivällä, kun poika linkutti kotiin sukka veressä. Liimaa ja harsopaketin vaatinut sulkapallo-onnettomuus.
Ps. Aloin vakavasti harkita Snapchätin hankkimista. Jos vaikka jatkossa ehtisi snäppäämään, mikä ruumiinosa oli paketoitavana.
