Categories
Yleinen

Kerro, kerro kuvastin, ken on kehopositiivisin…

Kuuntelin tässä puolella korvalla kahden 9-vuotiaan keskustelua, kuten valveutuneilla vanhemmilla on tapana. Arvaatko, mistä lapsukaiset juttelivat? Eivät mylittleponeista, tai popiteista, vaan kokeilemistaan laihdutuskuureista! Olin toki kuullut juttuja, että pienet lapset jakavat laihdutusvinkkejä somessa, mutta nyt iski liian liki kotipesää. Some, vertaispaine ja markkinatalouden vartaloihanne olivat päässeet tunkeutumaan tervepäiseen ja tasapainoiseen kotiini! 

Saunanlauteilla kuopus esitteli “valtavaa” mahamakkaraansa ja paksuja reisiään. Muistin liiankin kirkkaasti omat varhaisteini-iän kriisit paksuista reisistä ja pulleasta mahasta. Halusinko, että tyttökin alkaisi näivettämään itseään, jotteivät reidet koskettaisi toisiaan tai lonkkaluu näkyisi ihon läpi? En. Toisaalta lapsuusmuistot pyöreän pikku-Aikun painon kommentoinnista ja pelko kakkostyypin diabeteksestä eivät antaneet myöten hehkuttaa turhaa rasvakerrosta. Mitä tekisi kasvatusalan ammattilainen SuperNanny, hyvinvointivalmentaja Aki Manninen? Maija Poppanen?!

Koska edellämainitut auktoriteetit eivät rientäneet auttamaan, jouduin selviytymään yksin. 

– Pystytkö sie juoksemaan noilla jaloilla?

– Joo. Ja hiihtämään.

– Pysyt sie ryhdissä hevosen selässä noilla maha- ja selkälihaksilla?

– Ope sano, että oivallisesti.

– No niin, ne toimivat halutusti, silloin kaikki on kunnossa.

Tyttö ei luovuttanut, koska sukua oltiin, ja taputti sekä omaa että minun vatsapalleroani:

– Meillä on samanlainen makkara.

– Se johtuu siitä, että näissä nivelkohdissa on oltava ylimäärästä nahkaa, muuten olis mahdotonta liikkua. Kokeilepa pitää makkarasta kiinni ja nousta ylös. (Edit. Huom. Ei kannata kokeilla saunassa.)

Tajusin, että oli turha syyttää vain ja ainoastaan somea ja yhteiskuntarakenteita. Kyllä siinä oli osuutta mallioppimisella (ja laiskalla äidillä, joka ei rajoita tarpeeksi somen ja netin käyttöä)! Melko usein siunailen omaa kroppaani, decolteen uurteita, hyllyvää pyllyä ja muhkuraista mahaa.

Esteettisten muutosten lisäksi siitä on tullut hidas, jäykkä ja voimaton. En jaksa juosta niin paljon kuin haluan, jalkoja kolottaa, olkapäät eivät liiku, polvet naksuvat ja palautuminen yhden yön kukkumisesta, eli kymppiuutisten katsomisesta, kestää viikon. Silmätkään eivät tarkenna lähelle, mistä on se hyvä puoli, etteivät naaman näppylät erotu niin selkeästi. Suurin kiusankappaleeni on kuitenkin vatsani, joka haluaa turvota ruuasta, stressistä, istumisesta ja tuulensuunnasta.

Teini-ikään verrattuna olen kuitenkin tyytyväisempi. Aika ja ikä tuovat helpotuksen ja loiventavat itsekritiikkiä. Näin uskoin. Samalla teoriani mallioppimisesta sai vahvistuksen.

Voimaannuttava reissumme Suomen kesäkaupunkiin paljasti nimittäin, että vielä neljänkympin kieppeillä kehokuva on keskimääräisesti kehnohko. Muuten fiksut ystävättäreni tarpoivat nimittäin samassa suossa. Tinsku kuvasikin kauniita sanoja, joilla hemmottelimme itseämme tälläytyessämme illan rientoihin. Itse vaihdoin mekon, jossa pystyin hengittämään. Maha oli nimittäin turvonnut pelkästään siitä ilosta, että olin lomalla ja todennäköisesti söisin jotain sopimatonta. 

Vappu meistä vanhimpana ja fiksuimpana kertoi henkisestä tasapainosta kehittyneen oivalluksensa:

– Minä olen sanonut että minä olen aikuinen nainen, minun ei tarvitse enää mahtua vaatteisiini, vaan voin hankkia uusia!

Aplodeerasin kateellisena. Itselläni on itsensä hyväksyntään matkaa muutama maratoni, sillä kaapissani odottavat toissa vuonna hankkimani housut, joihin koronakilot ja löystyvät kudokset eivät millään mahdu. 

Vaikka Vappu onkin melkein sinut kehonsa kanssa, kehopositiivisuus ei yltänyt luuttutukkaan. Pirren pyörittäessä Vapun tukkaan tuuheutta ja kutreihin kiehkuroita, Tinsku peilasi itseään arvosteleva ilme kasvoillaan ja onnistui olemaan puolittain positiivinen: 

– Näytän edestä hyvältä, sivusta pahalta.

– Näytän sivusta hyvältä, edestä pahalta, totesi aikuisen itsensä hyväksynyt Vappu.

– Meidän pitäisi risteytyä keskenään niin oltais täydellisiä.

– Tai lisääntyä! Mutta entä jos lapsi näyttäisi molemmista suunnista pahalta?

Makella on paha tapa seurata keskusteluamme sivusta, mutta nyt hän koki aiheelliseksi kommentoida: 

– Ennemmin olisin huolissani teidän persoonien yhdistymisestä…

Onneksi olin lukenut paljon aiheeseen liittyviä tieteellisiä artikkeleita, faktantarkistuksen läpikäyneitä itsehoito-oppaita ja somepäivityksiä, joten paasasin kolme minuuttia  itsekunnioituksesta ja siitä, kuinka vääristynyt peilikuva oli vain omien korvien välissä, ehkä jopa enemmän itselleni kuin muille. Kukaan meistä ei voisi kuvailla kaverin mahaa pömpöksi, tissejä teepusseiksi tai poskia bulldogilta lainatuiksi, miksi siis puhuimme niin rumasti itsestämme.

Ja ennen kaikkea halusimmeko todella siirtää tällaisen mallin teini-ikäisille lapsillemme?

Emme tietenkään halunneet, ja minulla oli myös ratkaisu ongelmaan: Puhu itsellesi, kuten puhuisit toisille, ja lopulta alat uskoa siihen! Teoria piti saada käytäntöön mieluummin heti eikä kohta. Jokainen sanoisi itsestään  jonkun kohdan,  josta tykkää itsessään. Minä voisin aloittaa!

Täydellinen korva

Skannasin ruumiini. Reidet ja pylly löllöt, toisin kuin Pirrellä. Vapun käsivarret olivat paljon kiinteämmät kuin omani ja Tinskulla oli täytettä puseron alla.

Ahdisti. Paska tehtävä!

Vertasin itseäni muihin! Eihän tämän näin pitänyt mennä… Käsivarteni eivät ehkä olleet kiinteät, mutta jaksoin kantaa viikottaiset 38 kiloa ruokaa kaupasta, raahata polttopuut ja nostella harkot ja hirret. Vaatimaton rintavarustukseni on sekin ruokkinut kolme vauvaa topakoiksi taaperoiksi.

Arvioin kohdat, joista pidin itsessäni edes silloin tällöin. Lista ei ollut pitkä ja karsin lisäksi ne, joista tiesin ystävättärilläni olevan ongelmia. 

– Hampaat…

– Tulee paha mieli, mulla on vinot…

– Elä keskeytä Pirre…koska hammasväliharja mahtuu niiden väliin. Vähän niissä ehkä näkyy tuo kahvinjuonti, mutta kaikkea ei voi saada. Pirre, nyt on siun vuoro.

– Ohi, tarviin aikaa, muut voi jatkaa. 

Aikuiset naiset, jotka työkseen opettavat ja käyvät läpi kotitehtäviä, eivät olleet hanakoita itse osallistumaan harjoitukseen, vaan katselivat seinille ja pyörittelivät kännykköitä käsissään kuin normisetti opiskelijoita. Aivan kuin olisi töissä taas.

– Tinsku? Vappu? Make? Oikeesti?!

– Kun ei keksi…

– Pakko.

Vappu epäili, että opena vetäisin tehtävän loppuun asti. Näkyi kuulemma naamasta. Ja oikeassa oli.

Kuuden minuutin ja kolmenkymmenenkahdeksan sekunnin kuluttua tytöt tajusivat, etten aikonut luovuttaa eikä kukaan olisi lähdössä Wikmanin keikalle, jos hommaa ei saataisi pakettiin.

Pirre oli saanut tarpeeksi miettimisaikaa ja aloitti:

– Tykkään korvanlehdistä…tai tuota… oikeestaan vaan tästä toisesta…

Vappu jatkoi: 

– Kyllä mie tykkään jaloistani. Ihan molemmista.

Ja Tinsku piti totutusti yllä kotoisaa luokkatilannetta:

– Miun on kyllä pakko todeta, että tykkään silmistäni. Ja silmästä!

Miehinen vahvistuksemme oli tyytynyt jälleen kuuntelemaan ja naureskelemaan, mutta oli selkeästi vakuuttavin:

– Kyllä mie jaloista tykkään.

Make lohdutti meitä myöhemmin selfiellä.

Pitkään positiivinen asennoituminen ei kestänyt. Seuraavana aamuna aamiaisella ei istunutkaan enää “eilen elämästään nauttineita naisia” vaan kulahtaneita naamoja, turvonneita mahoja ja leukaan ulottuvia silmäpusseja. Keskustelukin kiersi kieroa kaartaan.

– Mie oon painanut viimeksi näin paljon raskaana.

– Miulla hävis raskauskilot jo synnärillä. Seittämän kiloa. Puff!

– Elä kehtaa, miulla on vieläkin ja mites vanha se pienin on…

– Pitäskö tehdä vielä neljäs lapsi? Aina on imettäissä hävinnyt kymmenen kiloa.

– Joo, sellainen vauvadieetti. 

Vappu ehdotti dieettiä, joka ei vaatisi yöheräämisiä:

– Mun yks kaveri vetäisee suklaalevyn ennen maratonia, tulee luonnollinen tyhjennys. 

– Eli jos vetäsis levyn suklaata joka päivä tyhjenis ja laihtuisi…

– Se vaatisi varmaan sen maratonin siihen kaveriksi. 

Pirre ei kuitenkaan usko pikadieetteihin:

– Ei, se on niitä elämän pieniä valintoja, millä tämä onnistuu. Eilenkin alkoi hyvin, söin salaattia lounaaksi ja lisää salaattia päviälliseksi, mutta sitten lipsahti se hampurilainen… Nyt tein korjausliikkeen, huomasitteko? Otin ruisleivän kinkulla, enkä sitä herkullista vaaleeta höttöä pekonilla, joka huuteli vitriinistä.

– Mutta laitoit kuitenkin kahviin kermaa?

– Laitoinko? Apua! Ai niin! Kun se maito oli loppunut! Apua!

Myöhemmin selailin somea. Jostain syystä se tunki ruutuun personal trainereita, jotka lupasivat kiinteitä pakaroita ja pirteää oloa vain 69€. Klikkasin. Sivusto lupasi treeniohjelman, ruokaohjeet ja tsemppiä&tukea säännöllisesti. Jatkoin skrollaamista. “Uskomaton muodonmuutos! Katso Even ennen ja jälkeen -kuvat!” Katsoinhan minä kun käskettiin. Muutos oli selkeä, vaikka fitness-poseerauksen luomaa illuusiota ei ottanut huomioon. Taulukko kertoi painon tippuneen 10 kiloa ja rasvaprosentin pudonneen 20 prosenttiyksikköä. Tiesin tarkalleen, mistä kohtaa omaa kroppaani rasva lähtisi, enkä aio ottaa sitä riskiä.

Ehkäpä elämässä tärkeintä ei oikeastaan ollutkaan timmi kroppa, vaan se, että pystyisin poukkoilemaan pihalla, pelloilla ja puskissa toteuttamassa ideoitani ja kylvämässä sivutuotteena rakkaani työkalut ympäri tonttia mahdollisimman laajalle alueelle, mahdollisimman kauan. Ja sitten kasivitosena, suvun perinteitä kunnioittaen voisin ottaa vanhainkodista ritolat ja juoksuttaa hoitohenkilökuntaa pitkin kyliä.

Itseni hyväksymisen ja aikuistumisen päätin aloittaa Vapun neuvojen mukaan hankkimalla vaatteita, jotka sopisivat keski-ikäisille muodoilleni: kunnolla korkea vyötärö ja reippaasti stretchiä.

Kaivellessani kirvelevin sydämin tavoitevaatteita komerostani ajattelin, että vielä tulisi aika, jolloin olisin täysin sinut itseni kanssa, siitä oli hellemekossaan pyörähtelevä anoppi elävä esimerkki:

-En miekään nuorempana mitään lyhyitä hihoja kehannut pitää, kun korosti liikaa tätä hartianseutua. Mutta katopa nyt! Mitä isommat allit, sitä lyhyemmät hihat. Nyt mennään jo hihattomassa kauppaankin!

Categories
Yleinen

Seikkailu Saimaan sydämessä

Kehossa kuplii. Olemme lähdössä minilomalle Savonlinnaan – Aikku, Make, Pirre, Vappu ja mä. Meillä olisi kaksi päivää aikaa seikkailla Saimaan sydämessä koko viisikon voimin ja perjantaina jatkaisimme Pirren kanssa lomaa vatsatanssileirin merkeissä. Pirren ja minun ukkokullat tosin suhtautuvat juoksuihimme hieman varauksella ja ruokkivat epäilyksillään toinen toistaan, kun sattuvat sukuakin olemaan.

– Japen kanssa mietittiin, että piilotetaan Baileys-pullo siun ja Pirren vatsatanssikassiin. Sunnuntaina sit tiedetään, ootteko oikeesti ollu leirillä, ukko virkkoo, kun keskiviikkoiltana pakkaan laukkuani.

– Just. Ollaan kyllä vähän pettyneitä, jos sitä pulloa ei löydykään!

Miehen epäluulo ei suinkaan hälvene, kun laitan itämaisen musiikin soimaan, teen peilin edessä vatsarullauksia ja alan sovitella hiukan liian piukkoja vatsatanssiasuja ylleni.

– Voisitko vetää tän vetoketjun kiinni? kysyn.

– Onks tää joskus menny kiinni asti? mies ähkää vetoketju hyppysissään.

Naurattaa ja samalla itkettää. Päälläni retkottaa yksi esiintymisasuistani kymmenen kiloa ja kymmenen vuotta sitten. Olenko hullu, kun heittäydyn tanssin pyörteisiin uudelleen? Kaiken lisäksi opettaja on suunnitellut päämme menoksi kynttiläkruunutanssin. Sopii toivoa, että Tanhuvaarassa on palovakuutukset kunnossa. 

Soitan paniikkipuhelun Pirrelle ja kysyn, aikooko hän tanssia hameessa vai housuissa.

– Housuissa meinasin.

– Aivan, housut voi olla parempi, jos siellä on jotain hyppyjä? Jos vaikka virtsa karkaa. Tässä on kuitenkin kolme lasta alateitse ponnistettu.

Pirre jää nauramaan linjoille.

Kun illalla tarkistan, olenko pakannut mukaani kaiken oleellisen, löydän kassistani taitellun paperilapun. Keskimmäinen on kirjoittanut minulle viestin ja piilottanut sen vaatteideni sekaan. Liikutun kyyneliin.

– Mikset sie koskaan piilota mitään miun kassiin? kysyn ukolta.

– Mitä mie piilottasin? Kortsuja?

– Hyvä idea! No ihan mitä vaan, piilota vaikka likaiset kalsarit. Käytä mielikuvitusta ja yllätä, usutan.

Kun aamulla puen ylleni punaisen mekon ja siihen mätsäävät punaiset korvikset, ukko katsoo jälleen pitkään.

– Onko ihan pakko lähteä huomioväreissä?

– Pitääkö tässä vielä jumalauta mekko vaihtaa? Sattuu olemaan lempiväri. No niin lapset, äiti lähtee, tulee ikävä! sanon ja levitän käteni halaukseen.

Ukko hymyilee jälleen vinosti.

– Äiti kun pääsee ovesta ulos niin kädet ilmaan ja UFFUFFUFFF. 

– Heippa, Pirre ajoikin just pihaan!

– Pirrenkö autolla meettekin? Tää tarina muuttuu koko ajan.

– Joo Audilla lähetään ja haetaan sit Aikku ja Vappu. Make tulee prätkällä Savonlinnaan.

– Onko AIKKUKIN tulossa? miehen ilme muuttuu huolestuneeksi.

– On. Miten niin?

– Ei mitään… Onneks mulla on siusta valokuvia.

Kun Pirre kurvaa pihaan, suuntaamme Audin keulan ensitöiksemme takaisin Pirren kotikadulle. Kukat ovat jääneet kastelematta.

– Tää miun lähteminen on vähän tämmöstä. Varmaan jo naapurit ihmetteli, kun ramppasin kymmenen kertaa sisään ja ulos, kun aina unohin jotakin. Ja nyt tulen vielä takaisin, Pirre manaa ja yrittää hiipiä hiukan kyyryssä omaan pihaansa.

Minä alan tuntea itseni normaaliksi.

Kun Aikku hyppää omalta pysäkiltään kyytiin, hän alkaa oitis repiä housujaan alas esitelläkseen erämaaretkellä saamansa muistomerkit.

– Kattokaa mitkä kämmenenkokoset paukamat pyllyssä! Otin jo Jykälle kuvia miun perseestä.

Kun poimimme viimeisen villahousun eli Vapun Karsikosta, alkaa jo janottaa.

– Pitäskö käydä kaljat? Aikku kyselee.

– Kauashan tuota päästiinkin, mut käydään vaan. Voidaanko pysähtyä Viipukanraitin S-marketissa? ehdotan viattomasti.

– Todellakin, miekin haluun nähä SEN kauppiaan, josta kaikki puhuu, Pirre heittää.

– Se on siis SE kauppias, joka armotta flirttailee työasioiden lomassa, valistan muita.

Kaupan käytävillä tunnen itseni enemmän teiniksi kuin keski-ikäiseksi, mutta tulen pian siihen lopputulokseen, että jostain tässä elämässä on hupia revittävä. Varsinkin halpaa ja harmitonta. Harmiksemme vilkkusilmää ei näy minkään hyllyn välissä pyllyilemässä, mutta ostamme sikspäkin siideriä. Vappu tarkistaa kassalla, onko S-tilillä euroja, jotta kotiin jäävät lapset pysyvät ruuassa.

– Lasten ruoka turvattu, Vappu kuittaa juhlallisesti siiderit maksettuaan.

Kassaneitiä hymyilyttää.

Autossa avaudumme Pirren kanssa tytöille ukkokultiemme epäluuloisesta suhtautumisesta reissuumme.

– Luulevat ryyppyreissuksi, tuhahdan ja sihautan siiderin auki.

Reijolan kohdilla Pirre toteaa, että hänen on nälkä. Johan tässä 30 kilometriä köröteltiin! Tökkään Pirrelle ja kaiken varuilta muillekin käteen etelän hedelmän, josta Tinsku tunnetaan – banaanin. 

Autoni vakiovaruste. Nyt myös kaverin auton.

Muloon päästyämme alkaa sataa raivoisasti ja joudumme odottamaan kotvasen tietöiden takia. En valita, eipähän läiky siideri yli. Mutta miksi juuri tänään sataa, kun seksihelle on piinannut Suomea jokaisena muuna päivänä?

– Mie luotan siihen, että Savonlinnassa paistaa aurinko, Vappu julistaa.

– Niin miekin. Savonlinna on kesäkaupunki, Pirre komppaa.

– Aivan, sitä ei ole talvella olemassakaan, totean.

– Tiesittekö, että Ruotsissa on jo uusi termi lomalle? Se ei ole enää semester vaan hemester, kun kaikki matkustaa kotimaassa, Pirre valistaa.

– Aa, tulee sanasta hemland, hoksaan.

– Voitasko myö suomalaiset sitten lähteä somalle?

Niittylahdessa pysähdymme Vapun kotipihaan tarkistamaan, että vanhuksilla on kaikki kunnossa. Pian silmin nähden huojentunut Vappu juoksee sateen läpi autolle takaisin ja näyttää peukkua ylöspäin. Matka voi jatkua, mutta se jatkuu hieman poukkoilevasti. Pirre puristaa rattia niin tiukasti mutkaisilla kyläteillä, että Vappu alkaa antaa Pirrelle rauhoittavia ohjeita ja vertaistukea omista ajotaidoistaan. Minä suljen silmäni. Hammaslahden ohituskaistalla Pirre lähtee ohittamaan kahta rekkaa ja kiljuu kiihtyvällä tahdilla koko ohituksen ajan. En enää uskalla sulkea silmiäni, sillä seuraan silmä kovana, että Pirre pitää omansa auki.

– Voidaanko vaihtaa kuskia? Paitsi ettei voidakaan, kun korkattiin jo, sanon.

Kiteellä alkaa pissittää, joten pysähdymme huoltoasemalle. Kun palaamme autolle, kuskilla ei ole kiire mihinkään.

– Pakko saada tää Pokemoni! Pirre hihkuu.

– Ihanaa lähteä aikuisten kanssa reissuun! Kellään ei ole nälkä, pissihätä eikä kukaan räplää kännykkää, Aikku hykertelee.

Tien päälle päästyämme kuski alkaa taas päästellä ääniä.

– Sanokaa sitten ajoissa, mistä käännytään! Joko tästä? Oliko se tuo risteys!? Mentiinkö jo ohi? Voidaanko laittaa navi päälle? Eiks sen vois laittaa jo nyt, en tiiä yhtään mihin Savonlinnan keskustassa ajan!

– Navin ehtii laittaa lähempänäkin, Savonlinnaan on vielä puolentoista tunnin matka, muistutan.

– Ja myö sanotaan kyllä, mistä pitää kääntyä. Kato no hurry, no worry.

Ensimmäisen kerran ajamme risteyksen ohi Puhoksella. 

– Nyt kyllä laitatte sen navin, mie en aja muuten metriäkään, Pirre ragee harha-ajon jälkeen.

U-käännösten ja naurusta kipeytyneitten vatsalihasten saattelemana päädymme Savonlinnaan. Ja kuinka ollankaan – keltainen valopallo paistaa jo täydeltä terältään toivottaen meidät tervetulleiksi Saimaan sydämeen. Ajamme Audin parkkihalliin ja ylistämme nykyistä parkkeerauksen helppoutta. Eikun auto talliin ja menoksi – älylaitteet lukevat rekkarin ja parkkiajan puolestasi. 

Autosta noustuamme Vappu mittailee asuani päästä varpaisiin ja kysyy, onko minulla korsetti.

– Joo tämmönen muotoileva alusasu! Ihan paras ostos, tunnen itseni laihemmaksi ja mikä parasta, tän avulla muistan pitää ryhdin hyvänä! kehun, nostan mekon korviini ja keikistelen hankintaa esitelläkseni.

– Tota Tinsku, tossa autossa istuu pariskunta, Vappu viittoilee autoon, joka on parkkeerattu nokka suoraan meitä kohti.

Alan kiljua ja vedän mekon alas. Milloinkahan sitä oppisi ajattelemaan?

Seuraavaksi suuntaamme toria kohti ja bongaamme Maken prätkineen Saimaan rannasta. Vanha jengi kasassa jälleen! Löydämme sopivan ravintolan kreivin aikaan, sillä Aikku näyttää jo arvaamattomalta kasvavassa nälässään. Tytöt bongaavat tiskiltä paikallisen panimon olutta.

– Mullekin se Red Alien, tilaan asiantuntevasti omalla vuorollani.

– Se on Red Ale, muut huomauttavat ja tikahtuvat nauruunsa.

– Vaikka Red Alien sopisi kyllä paremmin siun punaiseen värimaailmaan!

Hernerisottoa Red Alienilla höystettynä.

Tarjoilija mainostaa ruokia tuodessaan Erika Wikmanin tulevaa iltakeikkaa rannassa. Vaikka Wikman on enemmän minun ja Pirren musiikkia, muut ovat heti mukana. Onhan livekeikoista jo aikaa. 

– Olen minä ollut punk-keikallakin teidän kanssa, Vappu tuumaa.

Kun nälkää on siirretty, lähdemme siirtämään autoa majapaikkaan. Parkkihallissa kohtaamme ikävän yllätyksen.

– Saatiin sitten sakot! 45 euroa! Pirre kiroilee.

– Olis pitäny lukee tarkemmin ne ohjeet, Vappu toteaa jälkiviisaana.

– Mieki luulin, että tää on semmonen halli, mikä lukee rekkarin ja velottaakin automaattisesti, sanon.

– Tästä ei sanota Makelle mitään, Pirre ehdottaa.

– Hei, myöhän voitas tehä sille jäynä! Laitetaan sakkolappu sopivan hetken tullen sen prätkään, Aikku ehdottaa kiherrellen.

Kaikki ovat juonessa mukana, vaikka pokka ei pidä edes lähtöasetelmissa.

Seuraavaksi yritämme suunnistaa majapaikan parkkiin. Helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi löytää sisäpiha, mutta ainakaan kattotasanteelta sitä ei löydy – ei, vaikka löydämme katolta hotellin ulko-oven. Vappu lähtee etsimään oikeaa sisäpihaa jalkaisin, kun taas Pirre, Aikku ja minä luotamme hevosvoimaan. Pirre ajaa Audinsa varovasti kattotasanteelta takaisin katutasoon ja näkee parkkipirkon. Ja alkaa kiljua välittömästi.

– Se seuraa tätä autoa! Minne mie ajan?!

Käännymme vasemmalle, mutta tie haluamaamme suuntaan on yksisuuntainen väärään suuntaan. Aikamme pillurallia ajettuamme nauramme Audin penkeillä kaksin kerroin. Vappu ja Make whatsappaavat kuvia oikeasta parkkipaikasta, mutta jokaisessa risteyksessä, jonka päättelemme johtavan oikeaan paikkaan, on kielletty ajosuunta tai yksisuuntainen tie. 

– Hei nyt käänny oikealle! huudan.

– Myö käännyttiin viimeksi tuosta! Aikku repeää.

– Ai.

Kun kierrämme samaa ympyrää jo kolmatta kertaa, huomaamme Maken ja Vapun huitomassa erään sisäpihan edessä. Pirre tulkitsee käsimerkit väärin ja ajaa ohi. Edessä on vaihtoehtoinen reitti, mutta kielletty ajosuunta.

– Nyt vaan ajat, elä kysele tai kilju. Mene! kannustamme Aikun kanssa.

Pirre alkaa kiljua, mutta ajaa kiltisti kiellettyä päin. Päädymme oikeaan parkkiruutuun, jossa Maken prätkä on jo kotvan seisonut.

– Kävin joutessani ostamassa ne liputkin Wikmanin keikalle, mies toteaa. 

Parit juomat nautittuamme ja hetken majapaikassa hengähdettyämme suuntaamme kaupungille. Pistäydymme käsityöpuodeissa ja suomalaisessa desigmyymälässä – paitsi Aikku ja Make, jotka häviävät jo kaljalle. Kun Vapun ja Pirren kanssa kävelemme terasseja päin, näen mainoskyltin.

– Hei Iivana Helsinki -puoti on tuolla, käydäänkö?

– Justhan myö sieltä tultiin, tytöt repeävät.

– Ai. Eiks se ollukaan Paola Suhonen? raavin päätäni.

Terassin tiskillä ehdotan Pirrelle giniä. Siskolla on tapana sanoa, että ginistä tulee kirkas humala, mutta ei koskaan krapulaa.

– Ihan perusgini kiitos, tilaan tiskin tytöltä asiantuntevasti.

– Mikä on perusgini? Pirre hytkyy vieressä naurusta. 

Tiskin tytölläkin nykii suupielestä.

– Raakana vai tonicilla?

– Jos myö vielä lantringilla mennään.

Hiljennymme juominemme kesäisen maiseman ja parhaan mahdollisen seuran ääreen. Juttelemme raivosiivoamisesta, kesäsuunnitelmista ja lataamme Vapulle Tinderin. Itse Vappua ei kiinnosta, joten saamme luvan valita parhaat päältä hänen puolestaan. Aikku valitsee kaikki metsurin näköiset, itse klikkaan valokuvaajaa. Hämmästyn, miten mukavan näköisiä miehiä liikkuu vapaalla jalalla.

– Menisköhän miehille läpi, jos sanottaisiin, että mennään Tinder-treffeille Vapun sijasta. Että ihan vaan testataan ehdokkaat Vapun puolesta, kun se ite ei jaksa, ehdotan.

Pian porukka alkaa herkistelemään.

– Mulla tuli kukkia ikävä. Tuli noista kukista mieleen, Pirre sanoo ja osoittelee terassin tähtisilmiä.

– Mulla on ikävä lapsia. Ja kissanpentuja. Ja koiria. Ja Jykää, tuli tuosta saimaannorpasta mieleen, Aikku romahtaa ja viittoo torilla olevaan patsaaseen. Pian kuuluu nyyhkytystä.

– Mie haluun kotiin….

– Voi jumalauta. Huomenna ne jo ärsyttää. Lisää juomaa! komennan.

Päätämme lähteä vaihtamaan vaatteita majapaikkaan ja nauttimaan parit juomat huoneissamme. Kun laittaudumme ja survoudumme vaatteisiimme, trendikäs kehopositiivisuus on tiessään. Yksi haukkuu itseään luuttutukaksi, toinen pömppämahaksi, kolmannella on tissit kuin teepussit ja neljännellä posket kuin bulldogilla. Make on ainut, jolla ei ole ongelmaa – ainakaan kehonsa kanssa.

– Hei pitäiskö meidän opetella puhumaan kauniimmin itsestämme? Aikku ehdottaa.

– Tästä lähin keksitään rumalle sanalle joku kauniimpi. Esimerkiksi minun tukka ei ole kulahtanut vaan kokenut, Aikku heittää esimerkin.

Vappu saa heti kiinni ideasta.

– Mahani ei ole pömppä vaan persoonallinen. Ja huomenna voin sanoa, että en ole kulahtaneen vaan nauttineen näköinen. Nainen, jolla on eilen ollut hauskaa.

– Mahtavaa! hihkun ja päässä alkaa saman tien soida Yölintua.

Tytöt ovat kauniita, kuin lumpeet lammessa….

Illalla Erika Wikman laulaa häpeästä. Sanat iskevät tajuntaan ja nyt on minun vuoroni herkistellä. Alkaa itkettää. Katson Aikkua, joka tanssii vierellä.

– Täs on sun pysäkki, tähän sä jäät. Mun on aika olla se kuka mä oon, ilman häpeää, Wikman laulaa.

Alan tykätä Erikasta. Nainen on luonut roolinsa harkitusti eikä ota itseään liian vakavasti. Itseironinen, häpeämätön ja älykäs – nainen minun makuuni.

Kun puolilta öin talsimme majataloomme takaisin, Savonlinna elää ympärillämme. Ihmiset hehkuvat ja notkuvat toisiaan vasten, Saimaa loiskii laiskasti. Onni läikähtää jossakin rinnan alla.

– Kävelläänkö myö täällä vielä kuusikymppisinäkin? kysyn ja katson suoraselkäistä Makea, hersyvää Vappua, ailahtelevaa Aikkua ja sirkeäsilmäistä Pirreä.

– Totta kai. Sitten meidän elämä vasta alkaa!

– Jos ollaan enää elossa. Jospa vaan nautitaan tästä hetkestä, tuumin.

Juttelemme naistenvaivoista ja unessa saaduista orgasmeista. Make kävelee edellämme kädet taskuissa ja kuuntelee hymyssä suin juttujamme.

– Miten sie muuten Make jaksat meitä? Tunnet sie ittes niinku normaaliks meidän seurassa? kysyn.

– Kuta kuinkin, Make vastaa.

– Vähän sama kun kysyin ukolta, miksi se on miun kanssa. Vastas että käyhän ne ihmiset sirkuksessakin, sanon ja nauramme taas.

Yöllä näen unta, että olen kotona reissun jälkeen ja muistelen minilomaamme Savonlinnassa. Vatsatanssileiristä en kuitenkaan muista mitään, sillä olen niin traumatisoitunut. Aamulla kerron ahdistavasta unestani muillekin ja Vappu toteaa, että minua jännittää. Tunnustan että niin taitaa tehdä. Mutta miksi? Jos en pysy perässä tai muista miten mennään kamelikävelyä, niin that´s it. Harrastushan tämä on.

Perjantaiaamuna suuntaamme aamupalalle ja hirnumme niin paljon mauttomille jutuillemme, että meinaan tukehtua mozzarellaleipääni. Milloin viimeksi olen nauranut näin paljon? Aamukahvin jälkeen kävelemme Pirren ja Maken kanssa Olavinlinnaan. Viimeisenä lippuluukulle tullut Make kyselee pokalla lipunmyyjältä, pääsevätkö opettajat ilmaiseksi linnaan. 

– Ja nyt vasta mainitsee asiasta, kun myö ollaan jo maksettu itsemme sisään! Pirre älähtää.

Selviää etteivät kansankynttilät saa erikoisetuja – ainakaan tästä museosta.

– Minkähän takia OAJ:n kortissa lukee, että museot on ilmaisia tai niistä saa alennusta? Make ihmettelee.

– Huijausta ja katteettomia lupauksia, vastaan.

Samaan aikaan Vappu ja Aikku seikkailevat toisessa museossa, jossa yhtä tiedostava Vappu tyrkyttää omaa korttiaan epäilevän näköiselle lipunmyyjälle.

– Saako tällä mitään? 

Ei saanut. Mitään. Tässäkään museossa.

Olavinlinnan tornissa Pirre meinaa tiputtaa korviksensa laudan rakoon.

– Eikö sulla oo mitään ehkäisyä. Mie käytän kumia, sanon ja vilautan oman korvikseni taustaa.

– Pyh, mie vetelen paljaana, Pirre tuhahtaa ja alkaa hihitellä:

– Meinas luiskahtaa ilman kumia rakoseen.

– Ollaankohan myö liian juntteja kulttuurikohteeseen? kuiskaan.

– Tosin tällä helteellä ei kiinnosta mikään, totean, mutta huomaan saman tien jotain kiinnostavaa. Make yrittää kurkkia linnan ikkunasta alas ja pyllistää mehukkaasti silmiemme edessä. Ikuistamme Pirren kanssa pakarat kameroihimme. Helppoakos noilla pyllynposkilla on olla kehopositiivinen!

Kun olemme syöneet herkullisen lounaan herttaisessa miljöössä, seikkailumme lähenee loppuaan. Maken, Vapun ja Aikun on aika suunnata kotia kohti. Kun lähdemme kävelemään majapaikkaan, vilkaisemme tyttöjen kanssa merkitsevästi toisiamme. Reissun kohokohta on vielä näkemättä – Maken reaktio moottoripyörän ohjaustangolle pyöritettyyn sakkolappuun. Aikku haluaa tapahtuman videolle, sille Pirre ounailee suuria ennen näkemättömiä ja tukahdutettuja tunteita. Itse olen sitä mieltä, ettei jäynä menee kauaa läpi. Make on erittäin lukutaitoinen ja loogisesti ohjelmoitu matemaatikko ja syynää takuuvarmasti sakkolapun saman tien läpi.

On ihanaa olla oikeassa. Make näkee sakon ja vilkaisee saman tien Audin tuulilasia. Kohta hän taluttaa muina miehinä pyörän pois parkkiruudusta. Jos Makea vituttaa niin se ei näy missään määrin päällepäin. Mies on kuin viilipytty. Vilkuilemme tyttöjen kanssa toisiamme ja nostelemme kulmiamme. Katsomme kun Make pakkaa loivin liikkein tavarat motskariinsa ja rullaa vasta sitten kaikessa rauhassa sakkolapun auki. Kysyn aikaa voittaakseni, eikö viereisissä autoissa ole sakkolappua. Make kävelee Audin ja muiden parkissa seisovien autojen luo ja syynää ne läpi katseellaan.

– Ei ole. Mitähän minä oon tehny väärin?

Make laskee katseensa uudestaan sakkoon eikä mene kauan, kun hän tavailee lapusta eilistä päivää ja kellonaikaa ja katsoo sitten meitä. 

– Mullako meinasitte maksattaa?

– Aina kannattaa yrittää! hihitämme.

Samoin tein saan idean.

– Hei pitäskö meidän tiedustella saako opet alennusta myös parkkisakoista?

*******************************************************

Miten Tinskun ja Pirren itämainen tanssileiri meni? Entäs kynttiläkruunuin höystetty koreografia? Paloiko tukka, Tanhuvaara vai hermo? Se selviää ennen pitkää tarinasta Tanssii tulenliekin kanssa. Coming soon.

Categories
Yleinen

Tässäkö tää oli? – Lähiloma landelta landelle

Lomaa voi viettää monella tavalla. Itse päätin ottaa kesämökiltä matkailuauton alle ja suunnata lasten kanssa Aikun luo lomalle landelle. Reissun innoittamana (tai kärvistämänä) sanoitin uusiksi Arttu Wiskarin biisin Tässäkö tää oli? Jos säestäjä löytyy, lupaan levyttää laulun. Tässä Tinskun versio:

Ex temporena tehtiin lomasetti

Kohteena Aikun maalaiskabinetti

Isiltä pöllin matkailuauton

Meille hyvä, toisille mauton

Poika siskoilleen keskaria näyttää

Yritän opetella vaihteita käyttää

Lapset kysyy nelkyt kilsaako vaan mennään

Hiekkapöllyssä eteeni mä en nää mitään

Tässäkö tää oli?

Levii käytävälle vissyt, xylitoli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tää?

Pennut ragee, kohta pää leviää

Seksihelle väistyy, muuttuu yks kaks koleaksi sää

Jostain haisee pieru, antakaa armoo pliis

Pienimmäinen anoo apuun isää

Isoin huutaa kännyyn aikaa lisää

Toteen että kumpaakaan ei heru

Ota tai jätä, katettuna on jo menu

Lapset ansaitsee näitä elämyksii

Oon heille tarjoillut liikaa yllätyksii

Äitin pläänit menee aika usein pieleen

Mut jäänee arjen lisäks lomamatkat mieleen

Välipysäkkeinä S-Market ja Apsi

Pian kuorsaa kovaa ensimmäinen lapsi

Radio mykkä, vauhti kasikymppii

Perässä Audi, joko alkaa tympii?

Aikun naapurissa nähdään marsu, lammas

Kohokohta: irtoo pojan kulmahammas

Ei muutoin tällä erää satu yhtään mitään

Yhteinen lomareissu päässä alkaa itää

Tässäkö tää oli?

Jää kokematta Särkänniemi, Koli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tämä?

Yöllä horkka, alla vuodesohva rämä

Piskit haukkuu, elää yhä kylä tämä

Sormet työnnän korviin, antakaa armoo pliis

En unta saa, sade piiskaa Aikun farmii

Yleltä kuuntelen Aavikon Armii

Aamulla huomaan on yty loppu akusta

Auttaa Jykä, syöttää virtaa pakusta

Tässä vasta loma

Saatan pari päivää olla vuoteenoma

Mut karavaanarit ne nostaa mulle kättä

Sisäpiiriin kuulun

Moikkaan takas empimättä

Revipä siitä siis!

Categories
Yleinen

Läikyn – siis olen! Havaintoja aikuisten kitinöistä ja muista tunnetaidoista

Yksi vaikeimmista asioista parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissani on ollut tunteet ja niiden esiintuominen. Itseäni on kuvattu muun muassa termein temperamenttinen, taiteilijaluonne, kamalan kiukkuinen, hyperaktiivinen, rasittava. Huomaan samoja piirteitä myös jälkeläisissäni.

Eräs läheinen tuttavani totesi tottuneensa, että minulla nyt välillä läikkyy yli. Läikkyy yli? Meinasi vähän läikkyä tuollainen aliarvostava heitto tunteistani ja niiden oikeutuksesta! Itse kuvailisin itseäni herkäksi ja empaattiseksi.

Kun suurin tunnekuohu oli ohi (Kyllä, olen oppinut muistamaan, että tunteet tulevat, ovat ja menevät ja hyvin syöneenä ja nukkuneena ne eivät ole aivan yhtä valtavia.) jouduin myöntämään, että sanoissa oli totuuden siemen. Mikäli olisin ontto sisältä, olisin silmiin asti täynnä tunteita. Pienikin mielenliikutus työntää ylimääräiset surut, murheet ja onnenkyyneleet kyynelkanavia pitkin pihalle. Aika raskastahan tällainen on, että koko ajan on tunteet pinnassa.

Vielä raskaampaa on kuitenkin vuorovaikutus hitaiden ja hillittyjen kanssa. Puolisolta ei saa reaktiota mihinkään. Ainakaan tarpeeksi nopeasti. Lähtökohtaisesti siedän kuitenkin hitaan keskustelun esimerkiksi saunaillasta. “Vois kai sitä.” “Ihan sama.”  Mutta kun kyse on elämää suuremmista asioista tai tunteista… Voi ihan vapaasti arvata missä kohtaa vesi nousi silmiin.

Mie: Mihin sie rakastuit miussa?

Mies: –

Mie: Etkö sie sitten rakastunut?

Mies: Mie en ole valmis tällaiseen keskusteluun kuudelta aamulla. Saanko juoda kahvin ensin?

****

Mie: Luitko novellin?

Mies: Joo. 

Mie: No?

Mies: Mitä no?

Mie: Mitä mieltä?

Mies: No. Ihan hyvä. 

Mie: Ihan hyvä!?!?!?! Sain siitä ja koko kurssista kiitettävän.

Mies: Hyvä kultsi.

Mie: Eikö muuta?

Mies: Mitä?

Mie: Et sie oo ylpee miusta? Onnellinen miun puolesta?

Mies: No totta kai. Hyvä kultsi.

Lähestyessäni kehittynyttä ja kypsää keski-ikää olen ymmärtänyt, että myös miehellä voi olla tunteita, jopa yhtä voimakkaita. Ne vaan jumittavat siinä keskivartalon kohdalla. Hankala niitä sieltä on lukea, mutta eivätpähän läiky yli.

Kokosin alle taulukon, jossa vertailen tunteiden ilmentymistä eri lailla tunteilla täytettyjen ihmisten välillä. Nimeän heidät nyt läikkyviksi ja kiinteiksi ihmisiksi. Aineiston keräsin luvattomasti lähipiiristäni ja toki muistakin tuttavista. Tutkimustuloksia voi tarkastella omalla vastuulla omassa lähipiirissä.

läikkyvät – minäkiinteät – puoliso
ILOnauru
kyyneleet
levoton liikehdintä
puolikas hymy
tupakka huulten välissä
SURUitku
hysteerinen itku
nyyhkytys
tupakkaa ketjussa
VIHA
KIUKKU
ÄRTYMYS
kyyneleet
tiuskiminen
sierainten heiluminen
kiristyneet leukaperät
käsien tärinä
aggressiivinen, levoton liikehdintä
tupakkaa ketjussa
TURHAUTUMINEN LOUKKAANTUMINENkyyneleet
sierainten heiluminen
mykkäkoulu (10-30s.)
nopeasti poltettu tupakka
ONNIkyyneleet
tyhmä hymy
energinen olo
pakonomainen tarve puhua
hiljainen iltakalja
PELKO
JÄNNITYS
itku
levoton liikehdintä
käsien tärinä
?
Hypoteesini ulkopuolelta tein päätelmän, että on parempi, että mies kuitenkin jatkaa tupakointia. Ihan yleisen ymmärrettävyyden takia. Kyyneleiden värittämään nalkutukseeni tupakanpolton turhuudesta hän lisäksi kommentoi: “Minulla on vain kaksi harrastusta ja tupakanpoltto on toinen niistä. Ajattele silleen, että sijoitan itseeni, niin kuin elämäntapabloggarit.” Touché.

Onko ihme, jos alkaa ärsyttää, kun kaikki tunteet näyttävät päällepäin samalta eikä tunteiden sanoittamisesta ole tietoakaan? No, voin kuvitella, että lähes yhtä turhauttavaa on se, että kaikkiin tunteisiini liittyy kyyneleet. Viimeisen parin viikon aikana olen itkenyt mm. seuraavia asioita: 

  • kissanpennut muuttavat uusiin koteihin (suru)
  • kissanpennut tekevät uudet ihmiset onnellisiksi (onni)
  • kissanpennut pissivät työhousuilleni (turhautuminen)
  • kissanpennut muuttavat uusiin koteihin (helpotus)
  • lapset halusivat yhdessä kalaan (onni, ilo)
  • lapset riitelivät kuka soutaa eivätkä lähteneet sitten kalaan (turhautuminen)
  • mies nukahti sohvalle (ärtymys)
  • emokissa etsi pentua (suru)
  • pentu hyppäsi kuistilta emon niskaan (ilo)
  • Jeremy Clarkson liikuttui lampaiden teurastamisesta (sympatia)
  • esikoinen levitti pyykin (onni)
  • robotti-imuri karkasi ja katosi (ärtymys)
  • keskimmäinen teki kuopukselle jäätelöä (onni)
  • esikoinen otti mopon kyytiin (ilo, onni)
  • pelotti siinä kyydissä (kauhu)
  • kahvi loppui (vitutus)

Ja kyllä minä tiedän, että mies minua rakastaa ilman serenadeja ja rakkausrunoja. Kyynel vierähti silloinkin poskelle, kun mies vei yllärivapaan kunniaksi kahville teollisuusalueelle, romanttisesti kaksin. Kahvi maksoi n. 99 € ja työntekijät huolsivat samalla ilmastoinnin autoon. Lisäsivät jotain aineitakin. Aika täydellistä. Syksymmällä pääsen kuulemma ihan pullakahville, kun toinen auto pitää katsastaa.

Kuumaa oli. (Kuvan auto ei liity tapaukseen.)

Categories
Yleinen

8 tapaa leikkiä piilosta

Olen ollut aina hyvä leikkimään ja varsinkin keksimään uusia leikkejä. Vaikka ikää tulee, leikkimiseen en kyllästy koskaan! Listasin alle kaikki kesäkuussa leikkimäni piiloleikit. Eikun kokeilemaan!

Hampaiden piilotus

Sisko aloitti keväällä oikomishoidot. Tänä aamuna hän tuli mökille ja alkoi höyrytä hampaistaan. Tai tarkemmin sanottuna hammasmuoteistaan. Hän oli laittanut ne edellisiltana mansikoiden mussutuksen ajaksi lipaston päälle ja unohtanut kotiin lähtiessään siihen kuten kaiken muunkin – puhelimensa, uimapukunsa ja lapsensa lempilelun.

Tällä kertaa sisko säntäili tavaran perässä tosissaan, sillä hampaissa oli kiinni useampi tonni. Minä vannoin, ettei tällä tontilla oltu nähty yhtään ylimääräistä purukalustoa sitten vuonna 1996 löytämäni piisamin pääkallon. Siskon äänenkorkeus kasvoi ja liikkeet tihenivät. Kun hän vihdoin älysi tarkentaa, että hampaat olivat paperin sisässä, päässäni syttyi lamppu. Olin aamulla ihmetellyt paraatipaikalle jätettyä kovaa klimppiä ja survonut paperimytyn siivousangsteissani palavien roskien sekaan maitopurkin sisään.

Eikun jätteitä lonimaan. Aikani räkärättejä, likaisia paperilautasia ja epämääräisiä paperitolloja maitopurkista nosteltuani löysin siskon hampaat. Johan alkoi siskolikkaa hymyilyttää. Tosin sitä Pepsodent-hymyä vielä odottelen!

Avaimen piilotus

Ennen etsin kodin avaimia lähes päivittäin. Nyt ei enää tarvitse, sillä mies vaihtoi tavallisen Abloyn lukon tilalle koodilukon. Nyt tarvitsee siis vain etsiä muistilokerosta oikea koodi. Ja odottaa ulkona kymmenen minuuttia, jos näppäilee koodin kolme kertaa väärin.

Onnekseni on autonavaimet, joilla leikkiä. Niitä piilottelen päivittäin. Viime viikolla kävin Prismassa ja jostakin kumman syystä en napannut mukaani ostoskoria kaupassa kiertelyn ajaksi vaan yritin kiemurrella eteenpäin meloni, vaippapaketti, tomaattirasia, kissanruokkapäkki ja sushi-laatikko sylissäni. Jostakin vielä kummemmasta syystä en ostanut kassalla muovipussia. Yritin lyllertää ostokset sylistäni pursuten kohti ulko-ovea, kunnes huomasin, että autonavaimia ei ole missään. Vyöryin paniikissa lastini kanssa takaisin itsepalvelupisteelle, jossa etsin epätoivoisesti avaimia katseellani. Lopulta myyjä ilmoitti avainteni löytyvän infopisteeltä.

Infopisteelle päästyäni noukin avaimet suuhuni, sillä mikään muu raaja ei ollut vapaana. Miksi muuten kadonneista avaimista ei voi kuuluttaa samalla tavalla kuin kadonneista lapsista? Säästyisi monelta murheelta ja mutkalta. ”Vanhan mutta vakaan Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä, toistan, Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä.”

Kytymiehen avainten piilotus

Olin mökillä, kun mies soitti ja kyseli, onko minulla havaintoja vanhasta avainkaapistamme. Siitä hökötyksestä, joka ei muuton jälkeen ole siirtynyt seinälle asti. Meillä oli kuulemma tuon kyseisen avainkaapin sisällä vara-avain mieheni velikullan autotalliin, ja nyt jos koskaan avainta tarvittiin.

Ohjasin veljekset ensin tyttäreni huoneen varastoon. Pian alkoi kuulua läähätystä, huokailua ja pään punomista. ”Miten helvetissä täällä voi olla tämmönen kaaos?” Seuraavaksi ohjasin parivaljakon omaan vaatehuoneeseeni. ”Voi luoja.” Ilmeisesti Kaaoksenkesyttäjä-keijukainen ei ollut ehtinyt sinnekään taikasauvaansa tupsauttamaan.

Mies kyseli, eikö valokuvamuistini toimisi hädän hetkellä. Suljin silmäni ja kuinka ollakaan, näin avainkaapin työhuoneeni nurkkakaapissa sotkuisen paperipinon alla. Eipä aikaakaan, kun mies oli potkinut tiensä läpi lukuisten kestokassieni nurkkakaapin luo. Pian kuulin avainkaapin ja avainten löytyneen. ”Enpä voinu kuvitella, että ne on tuolla puolen metrin lehtipinon alla. Ja vaimo rakas, sovitaanko että kesän aikana purkaisit ja mapittaisit nämä kestokassit?”

Jep, sitä odotellessa. On vain tämä kesä ja ihmiselämä vähän liian lyhyt papereiden pyörittelyyn. Leikitään sitten elokuun alussa opetusmatskujen piilotusta ja arvotaan enten tenten kaikkien kymmenen kestokassin välistä. Täällä on varmaan se ”Uusin versio ruotsin suullisesta apuverbiharjoituksesta” ja tuolla ”Kymmenen kysymyksen tietovisa kestävän kehityksen neljästä osa-alueesta”. Vai oliko se sittenkin tuossa kassissa, kun sähköisenä versiona tuntuu hävinneen kuin savuna pilveen?

Kakan piilotus

Pienimmäinen on hillunut koko kesän ilman vaippaa. Muuten hyvä, mutta taikavääkylöitä saattaa löytyä milloin laiturilta, milloin portailta, milloin kasvimaalta. Tänään huomasimme siskon kanssa kuistilla istuessamme, että lapseni mekko on helmasta ruskea. Itse rieskaa ei näkynyt kuitenkaan missään. Emme uskaltaneet liikkua paikoiltamme vaan yritimme haravoida ensin kuistia ja sitten portaita katseellamme, että mistä kakka kurkistelee. Seuraavaksi hiivin varpaillani pihamaalle, mutta yhtään epäilyttävää pötköä ei osunut silmiini eikä varpaisiini. Ehkä sen takia, ettei kakka ollut vielä tullut. Seuraavaksi syöksyin etsimään piilossa lymyilevää pottaa.

Banaanin piilotus

Hedelmien piilotus on erikoisalaani. Löydän räjähtäneitä banaaneita tuon tuosta – milloin läppärilaukustani, milloin kestokassistani, milloin Volvon takapenkiltä. Omaan käsilaukkuuni en uskalla enää kättäni tunkea. Kerran tungin ja käteni upposi homehtuneeseen mandariinin.

Pari viikkoa sitten olin ystävieni kanssa kyläkierroksella Tohmajärven Tikkalassa, kun matkamme varrelle sattui kauppa-auto. Ostin mobiilista myymälästä kuusi banaania ja laitoin tertun Volvon konepellille kirppiskierroksen ajaksi. Kun lähtöä tehdessäni noukin tertun autoni päältä ja istuin kuskin paikalle, tytöt kihersivät takapenkillä. Olivat olleet varmoja, että unohdan banaanin poikineen konepellille. Minäkö?

Ennen ajolähtöä tarjosin etelän hedelmää tytöillekin. Enpä ollut ainut nälkäinen, niin hanakasti suihin ottivat! Ystävän mökille saavuttuamme jätin kaksi syömätöntä banaania ja yhdet kuoret autooni kypsymään. Olisi huikopalaa sunnuntaillekin.

Maanantaiaamuna havahduin siihen, että etupenkillä oli enää yksi banaani jäljellä, mutta en kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Kun maanantai-iltana sulloin lapsia autooni, tuli tunne, että joku tuijottaa. Samassa huomasin mustaakin mustemman salamatkustajan Volvon katolla. Kaksi päivää se oli sinnitellyt kyydissäni läpi maanteiden ja hiekkateiden, halki Tohmajärven, Joensuun, Lehmon, Romppalan ja Venejoen. Melkoinen Survivor of the year! Eikä kyyti suinkaan tähän loppunut, kun kerran vauhtiin oltiin päästy. Kun innostuin kuvaamaan katolla kypsynyttä kyytiläistäni, touhu keskeytyi lapseni rääkäistessä ja unohdin Mustanaamion tykkänään. Ajelin sitten vielä seuraavankin päivän etelän erikoinen katollani.

Helteisten hiekkateiden ja mutkaisten maanteiden sankari.

Todellisuuden piilotus

Luen yleensä samaan aikaan kymmentä eri kirjaa. Jos mikään ei nappaa kunnolla, aloitan seuraavan ja luen teoksia heittelevän mielialani mukaan. Jos ei huvita lukea suomeksi, otan käsiini ruotsinkielisen kirjan. Jos ukko ärsyttää, Francescan ja Robertin lemmenluritus lentää pinon alimmaiseksi. Jos ukko ärsyttää oikein kovasti, telläydyn Wallanderin seuraan etsimään aviomiehen murhaajaa. Jos tekee mieli lällyillä ja muistella nuoruuden rakkauden hekumanhetkiä iholla, Tommy Tabermanin Olisipa kaipaus viiniä juovuttaa tehokkaasti pään. Jos Suomen suvi saa herkistymään, runokokoelma Katso pohjoista taivasta toimii oikein hyvin.

Tänä kesänä on tuntunut, että mikään kirja ei oikein imaise kunnolla mukaansa. Mutta vihdoin löysin sen, joka vie minut kauas todellisuudesta toiseen maailmaan. Se on Venla Hiidensalon Suruttomat. Seurauksensa tälläkin löydöllä on. Mies valittaa, että vaimo ei kuule eikä näe mitään – ei vaikka kumiankka räjähtäisi korvan juuressa.

Pitääkö olla huolissaan, jos lukee kymmentä eri kirjaa samaan aikaan?

Ihmisen piilotus

Volvossani on ollut hassu vika kaksi kuukautta: etupenkin ovi ei aukea kuin ulkopuolelta. Näiden kuukausien aikana olen kuitenkin vakaasti päättänyt, etten halua korjata vikaa. Mikään ei nimittäin ole viihdyttävämpää kuin seurata kyytiläisteni reaktioita, kun ovi ei aukea millään ilveellä. Toiset lamaantuvat, toiset saavat kohtauksen, toiset katsovat kuskia säälien.

Toukokuussa etupenkilläni matkusti eräs hiljainen opiskelija, jonka kanssa ajelin työharjoittelupaikkaan. Olin jo menossa marketin liukuovista sisään, kun ihmettelin mihin kyytiläiseni jäi. Sitten muistin autoni ominaisuuden. Kun käännyin kannoillani, nuorukainen istui kuin patsas autossani eikä ilmekään värähtänyt. Vähän vilkkaammalla teinillä ei sen sijaan ollut ongelmia itseilmaisussa. Kun hän jäi kotteroni vangiksi, alkoi ryske ja pauke. Suorastaan syöksyin ovea avaamaan, sillä hän kiljui kuin pistetty sika vankilassaan.

Äitini ei puolestaan hötkyile. Hän sanoo joka kerta ”Ainiin” ja odottaa rauhallisesti ovenaukaisupalvelua. Rakas kälyni Pirre oli puolestaan kerran hyvinkin leikkisällä päällä, kun hänet kotipihaan heitin. Kesäleningissään ja lierihatussaan hän omaksui oitis prinsessan roolin ja odotti hiuksiaan pöyhien hovikuskia avaamaan oven. ”Ja näin olkaa hyvä”, yhdyin leikkiin ja kumarsin prinsessan astuessa pirssistä ulos.

Rakas työtoverini Jarkko puolestaan oli vaitonainen, kun eräs kaunis päivä heitin hänet teollisuusalueelle. Määränpäässä miehen käsi pysähtyi luovuttaneen makuisesti ovenkahvalle eikä hän sanonut mitään. Ei sillä, että hänen olisi mitään tarvinnut sanoakaan, sillä pystyin lukemaan hänen ajatuksensa: ”Tää on niin tätä Tinskun elämää, mikään ei enää yllätä. En pidättäis hengitystä, että ovi on korjattuna ensi kesän keskiviikkonakaan. Kun vaan nyt pääsis vittuun tästä koslasta.”

Pelastukoon ken voi.

Roskiksen piilotus

Rakas ystäväni Saara kertoi viime viikolla uudesta kesäaktiviteetistaan. Heidän pihalleen oli yllättäen ilmaantunut jonkun toisen ulkoroskis, ja hän halusi kiivaasti oman uudenkarkeahkon jäteastiansa takaisin. Tekevänä tyttönä Saara kuitenkin otti ja pesi löyhkäävän vaihdokin ennen kuin lähti ratkaisemaan kadonneen roskiksen arvoitusta.

Ensin Saara marssi reippaasti lähimmän naapurinsa tykö ja vaihtoi roskiksia päikseen. Kun Saara sitten jälleennäkemisen riemussa pesi ja hinkkasi roskista puhtaaksi, hän huomasi kauhukseen, ettei yksilö ollutkaan Se oikea. Saara päätti soittaa jätehuoltoyhtiöön ja kysellä roskiksensa perään. Toimiston täti lupasi tiedottaa roskakuskeja asiasta, mutta heistä ei viikkojen vieriessä kuulunut pihaustakaan.

Eräs kaunis päivä ystäväni ryhtyi vaihtamaan makuuhuoneen ikkunan edessä vaatteitaan, kun äkkäsi pihallaan tutun näköisen auton. Roskakuski sulloi parhaillaan Saaran roskiksen sisältöä jäteautoon – siis sen väärän roskiksen sisältöä. Kun Saara sai kiemurreltua paidan päälleen, jäteauto oli jo kurvannut naapurin pihaan. Eipä hätää, Saara juoksi kuskin kintereille ja kertoi surullisen tarinansa. Yhteispelillä Saara ja roskisprinssi lähtivät tonkimaan naapureiden roskiksia. Yhden kohdalla toivo alkoi jo olla huipussaan, mutta lähempi sisätutkimus tuotti pettymyksen. ”Näyttää vähän samalta, mutta ei – ei se kyllä ole tämäkään.” Leikki jatkui kotvasen, kunnes Saara luovutti.

Kiitos tämän roskisleikin, tunsin hetken itseni normaaliksi. Mutta koska ystäväni haahuilee edelleen pitkin Rantakylää roskiksensa perässä, haastan kaikki kyläläiset yhtymään tähän Roskiksen piilotus -leikkiin! Löytöpalkkioksi tarjoan tertullisen parhaat päivänsä nähneitä banaaneja.

https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/

Categories
Yleinen

Mistä tietää, että on riittävän lomalla?

Alan toipua töistä. Huomasin sen siitä, että valmistin eilen kaksi lämmintä ruokaa lapsilleni alusta pitäen eikä kumpikaan ollut puuro. Toiseen kuului alustettava taikina ja toiseen itse, oman maan raparpereista sekoiteltu überterveellinen piirakka (ohje lopussa). Myös lapset kiinnittivät huomiota tähän merkittävään muutokseen. 

Pysähdyin tarkkailemaan muutakin toimintaani, tai oikeastaan suhtautumistani tapahtumiin. En stressannut enkä panikoitunut, vaikka unohdin keittää perunat ja grilliruuat odottelivat folion alla lisäkekaveria kymmenen minuuttia. Joimme odotellessa kahvit. Normaalisti tämä olisi aiheuttanut pienen raivarin ja epäonnistumisen kyyneleitä.

En ole myöskään ahdistunut kolmen viikon kaaoksesta. Siitä, että olohuoneen lattialla on ollut viikkoja siististi rullalla kaavat mekkoon, jakkuun ja housuihin. Ne odottavat, että pennut muuttavat uusiin koteihin ja voin jatkaa projektia. Kissanpennut siis. Olohuoneen lattia oli ompelumotivaation hetkellä ainut pinta-alaltaan laajin ja suht siistein alue, johon levittää kaavat. Turha niitä on kovin kauas raivata, jos sattuu inspiraatio iskemään. Sivuseinällä on somasti kasattuna myös mittanauhoja, saksia, nuppineuloja, nojatuolin raato, revityt päällysteet ja uudet (=varastoista kaivellut) kankaat, sillä arvelin työtuolini kaipaavan nuorennusleikkausta. Projektit ovat tällä kertaa omiani, joten se ehkä osittain on nostanut ärtymyskynnystä. Mies kyllä myönsi harkinneensa nalkuttamista tavaroista, mutta muistaneensa sitten viime hetkellä omat penkin päällystys- ja moottorinkorjausprojektinsa, jotka nekin on suoritettu monitoimitilana toimivassa olohuoneessamme useiden viikkojen, jopa kuukausien aikana.

Projektit itse kullakin…

Juhannuspäivänä keittiöstä leijaileva asetonin tuoksu yhdistettynä suihkepullon sihinään ei sekään saanut hermoromahdusta aikaiseksi. Tyydyin ainoastaan kypsästi huomauttamaan, että avaisivat ikkunaa eivätkä suihkuttaisi ruoka-aineille myrkkyjään. 

Onnistuneesta lomamoodista kertoo myös se, että menen sujuvasti sekaisin viikonpäivissä ja kellonajoissa. Toki sitä edesauttaa, että sähkövirtaan yhdistetyt kellot sekoilivat ukkosmyrskyn aiheuttamissa sähkökatkoissa ja keittiön patterikello päätti sekin pysähtyä vuorokaudeksi puoli kymmeneen. 

Se oli muuten hyvä pari päivää. Menin nukkumaan, teini myös, puoli kymmeneltä, heräsin puoli kymmeneltä. Ehdin aamulenkille ja aloin valmistella lounasta hyvissä ajoin puoli kymmeneltä ja ehdin ottaa aamupäiväunetkin puoli kymmeneltä. Kellon korjauksen jälkeen olen edelleen mennyt nukkumaan puoli kymmenen ja herättänyt miehen viideltä tarkistamaan onko sillä varmasti kello soimassa klo 5.45. On ollut. Ja oli myös juhannuksena.

Alan myös kaivata sosiaalisia kontakteja. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen seuratessani passiivisena jalkapalloa ja komisario Beckiä, mutta eilen pysähdyin naapurin pihamaalla vaihtelemaan kuulumisia. Tätä ennen olen suunnitellut lenkkini poluille, joissa muita ei tule vastaan. Tai jos tulee, hekään eivät jaksa jäädä juttelemaan. Sitä en tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Olin sukujuhlien takia estynyt osallistumasta Tinskun ja kumppaneiden mökkeilyiltamiin. Eipä hätää, yöttömässä yössä olivat suunnitelleet jo uuden minikarkumatkan kulttuurikohteeseen. Saa nähdä säilyykö sosiaalisuuteni. Tai oikeastaan pysynkö hereillä ollakseni sosiaalinen? Todennäköistä on, että tästä reissusta kuullaan vielä.

Tänään aion valmistaa itse tsatsikia. Ilmeisesti pohjoiskarjalaisella tvistillä, sillä unohdin mm. kurkun kauppaan. Todennäköisesti nostan pöytään valkosipulijugurttia. Lihapullat ostin valmiina.