Categories
ruoka urheilu Yleinen

Body project Tinsku tiukemmaksi, osa 2: Sisäistä rauhaa etsimässä

Oliko se pää vai pylly alaspäin? Reidet vai ranteet auki?

Tämä on hikeä pukkaavan kehokertomuksen jatko-osa. Jos et ole lukenut osaa 1, tee se täältä: Body Project Tinsku tiukemmaksi

– Herra jumala äiti sie oot laihtunu!! huutavat lapset eräänä aamuna, kun kekkuloin eteisessä rintsikoissa ja alkkareissa ja etsin kiireessä housuja jalkaani.

– Kiinteytyny joo, totean. 

– Nyt ne ainakin yrittää iskeä siellä salilla! Ja iskä on varmaan onnellisempi.

– Öööö tota…

Tässä kohtaa piti hidastaa. Mitähän ulkonäkökeskeisyyttä tämä body projectini opettaa lapsilleni? Halusin opettaa, että jokainen vartalo on kaunis.

– Pääsisit jatkoon pyllyohjelmassa! lapset jatkavat viitaten Frii-kanavalla pyörivään Naked attraction-ohjelmaan, jota kehopositiivisuuden nimissä joskus yhdessä katselemme.

– Just. Tässä projektissa on pointtina se hyvä olo, elämässä ei ole tärkeintä se miltä näyttää, yritän.

Vaikka onhan se kiva, kun pitkään kaapissa lojunut mekko solahtaa päälle vaivatta eikä enää kiristä kainaloista. Niin tai näin, elämäntapamuutos ja personal trainerin palkkaaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä. Niitä huonoja on tullut vuosien varrella tehtyä jo tarpeeksi, mutta ei mennä nyt niihin.

Body projectia on nyt jatkunut kahdeksan viikkoa, ja kiloja on lähtenyt kuusi. Olo ei ole aikoihin ollut näin hyvä, liekö koskaan? Nukkumaanmeno hieman ontuu, sillä en ole ollut sängyssä vielä kymmeneltä, mutta yleensä saan tarpeeksi unta (paitsi niinä öinä kun kissa vinkuu, lapsi pelkää mörköä tai mies haluaa jutella syntejä syviä). 

Ruokavalion noudattaminen on käynyt vaivattomasti, tosin vettä pitäisi muistaa juoda enemmän ja kahvia vähemmän. Joka aamu syön saman aamupalan: marjoja, siemeniä, pähkinöitä, kaurahiutaleita ja luonnonjugurttia, päälle loraus oliiviöljyä. Töissä käyn syömässä ruokalassa kuten tähänkin asti. Pidän vain huolen, että salaattia ja vihanneksia on lautasella enemmän kuin pääruokaa. 

The breakfast.

Joka päivä raahaan töihin kello kahden eväät: välillä marjapirtelön, välillä vihersmoothien. Illalla syön proteiini- ja kasvispitoisen päivällisen ja jos jaksan, iltapalaksi siemenäkkäriä tai marjakimaraa. Mielitekoja on ollut vähän, kun verensokerit pysyvät tasaisina. Jos unohdan välipalan, tekee mieli vielä illallakin survoa suuhun suklaata tai höttöleipää. Mutta toki pitää herkutellakin välillä, en aio nillittää kaikista elämän nautinnoista. 

Kun Aikku eräänä iltana tulee tyttärensä kanssa kylään, surautan vieraille ja lapsilleni green monsterin. Makuraadin ilmeet vaihtelevat nirpistyksestä irvistykseen.

– Onko tässä heinää? kommentoi ensimmäinen.

– Maistuu ruoholta, johon on sekoitettu limeä ja oksennusta, irvistelee toinen.

– Äiti juottaa meille ruohopirtelöä!

– Tästä puuttuu jotakin… Hmm… On kuin mojito ilman rommia, toteaa Aikku.

– Näyttää hevosen kuolalta, arvostelee viides.

– Työ ette ymmärrä hyvän päälle! Miks tää miun suussa maistuu hyvältä? Okei kaipaisi ehkä jotain peittämään sellerin makua, mutta mulle menee kuin häkä, totean ja kulautan kurkkuuni sekä omani että lasteni shotit viimeistä pisaraa myöten.

Syömisen ohella on treenaaminenkin sujunut hyvin. Kun aloitin saliharjoittelun, tuntui, että kuolen jo alkulämmittelyyn. Välillä oksetti, mutta kunto alkoi kasvaa rytinällä. Personal trainer kehui, että jaloissani on poweria. Sen tiesinkin, on tässä tullut treenattua niin koulun käytävillä juoksua, kilpajuoksua kuin yöjuoksuakin. Kerran valmentaja kyykytti minua hack-kyykyillä.

– Alemmas, alemmas, älä nainen mussuta siellä!! Äläkä jää sinne alas, nopeesti ylös.

Kun sain viimeisen kyykyn karjaisten tehtyä, tuli kehuja.

– Se oli hyvä, ei mulla muut asiakkaat pääse alas asti.

– Oikeesti?

– Juu juu.

Ai että kun teki mannaa. Kävelin rinta rottingilla kohti vatsaliikepenkkiä. Vatsat olivat aluksi heikkouteni, nyt lempiliikkeitäni.

– Kokeillaan jotain vähän erilaista, kun sulla menee noi vatsat niin hyvin, valmentaja ehdotti.

– Kuulostaa pelottavalta.

Fifty shades of Grey realisoituu. Olen kyynärpäideni varassa rullan päällä lattialla ja jalkani riippuvat katossa roikkuvassa rihvelissä, joka muistuttaa seksikiikkua. Levitän haarojani ja voihkin tasaisesti kiihtyvään tahtiin. Suoraan takanani voimamies treenaa jalkoja, kun levittelen hänelle omiani. Paita valuu kainaloon. Tsiisus. En jaksa välittää, sillä kaikki tarmo menee liikerataan.

Pian olen jumppapallon päällä tekemässä vatsoja. Koutsi näyttää mallia, mutta ei itse pysy pallon päällä. Minä pysyn, tulee voittajafiilis. Uskomatonta mihin kaikkeen keho pystyy. Mihin minä pystyn! Mieli ja keho ovat yhtä. Miksi en ole ennen kokeillut rajojani liikunnan avulla? Olisi saattanut tulla vähemmän sotkua ja sanomista.

Olen huomannut, että liikunnan avulla tiuskiminen ja ärhentely pysyvät poissa. Myös piereskely pysyy poissa, kun luovuin leivästä ja vehnäjauhosta. Voin siis siis sanoa olevani parempi äiti ja täydellisempi ihminen kiitos body projectini. Täydelliseen vaimoon on vielä matkaa, mutta ei mennä nyt siihen.

Kuvitteleko vain, vai olenko myös enemmän läsnä elämässä projektini ansiosta? Kun menen kuntosalille, en pysty haahuilemaan enkä roiskimaan sinne tänne. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin liikkeiden tekemistä oikein. Ja liikkeeni ovat harkitumpia myös kuntoilusuorituksen jälkeen. Joku viisas on sanonut, että elämän tarkoitus on löytää rauha. Jospa löydän sisäisen rauhani tämän myötä. Ehkä en usko tähän itsekään, mutta rauha minun sielulleni, aamen. 

Kotijumpat menevät rutiinilla ja tutulla tempolla. Poika ottaa tavakseen tarkistaa, onko selkä suorassa kun lankutan, ja pienimmäinen näyttää söpöltä nyrkkeillessään ilmaa. Barbitkin jumppaavat tuon tuosta. Kerran kun aloitan jumppaamisen ja pumppaamisen, pienin tulee vessasta pikkuhousunsuojan kanssa.

– Äiti tässä vaippa, jos tulee tuhnua.

– Ahhaahah, kiitos rakas, en usko että tulee eritteitä, on tässä lantionpohjalihaksetkin jo kehittyneet.

– Mitä?

Lapsi purkaa leikeissään jumppatraumojaan.

Pari viikko sitten valmentaja vei minut kuntoportaisiin. En ollut tiennyt, miten monella tavalla portaissa voi kyykätä: etuperin, sivuttain, hyppäämällä, liukumalla, huohottamalla, ähkimällä ja ärjymällä. Enkä tiennyt, miten kuollut voi olla illalla.

Kun koittaa päivä, jolloin pitää mennä ensimmäistä kertaa yksin salille, jännittää. Ei ne liikkeet eikä hiki eikä voimannostajat, mutta se tekniikka. Olen aivan käsi, kun pitää säätää laitteiden asetuksia tai lukita rautaa. En selviä edes ranneremmeistä. Entä jos en muista, miten päin laitteisiin pitää mennä? Voinko katkaista selkäni tai murtaa varpaani? Entäs jos jään jumiin tai roikun pää alaspäin seksikiikusta?

– Mie haluun tulla mukaan, nauroi Aikku kaksin kerroin kahvipöydässä, kun kerroin peloistani.

– Et halua etkä tule.

Turhaan pelkäsin. Okei, kuntopyörän kohdalla en enää ilennyt kysyä apua salin omistajalta. Satula ei vain laskeutunut alemmas, vaikka paukutin ja runkutin. Oli pakko ottaa kohteeksi salin ainoa persjalkaisille tarkoitettu kuntopyörä. Ongelma oli, että se sijaitsi aivan liki toista pyörää, jossa polki se sama voimamies, jolle aikaisemmin levittelin haarojani. Näyttääkö typerältä, jos kuntopyöriä on kymmenen ja valitsen sen, jossa hiplailen vierustoverin reittä? Ei ole vaihtoehtoa, jos haluan polkea.

– Et saa kyllä millään kiinni, niin paljon on etumatkaa, sanoo voimamies.

– Katotaan, vastaan ja alan kitkuttaa.

Salilta tullessani pistäydyn äidin ja siskon luona ja kerron kuinka ylpeä olen itsestäni. Olen selviytynyt saliohjelmastani yksin! Kerron ja näytän intopiukeana olohuoneen matolla millaisia jalkaliikkeitä tein kuminauhan kanssa ja ilman.

– Ai ai, lopeta, elä kerro enempää! Jalakaan koskkoo! äiti alkaa yhtäkkiä vaikertaa ja hieroo kipeitä polviaan.

Töissä olen onnistunut inspiroimaan esimerkilläni työkavereita. Henkka ja Eki ovat iloisia, kun saavat syödä kahden edestä kieltäytyessäni kakkupaloista ja piirakoista, mutta ryhtiliikkeitäkin on tapahtunut. Sanna on vähentänyt leivänsyöntiä, Heidi tilannut kuukauden nettivalmennuksen ja Eki vaihtanut huonoja rasvoja hyviin. Kotona kehun miehelle, kuinka olen onnistunut inspiroimaan kanssaeläjiäni.

– Meinaako nekin ottaa avioeron?       

Eräänä perjantaina demonstroin työkavereille torstain treeniä, jossa jouduin taipumaan ihmeasentoon penkin, patjan ja raudan välissä. Näytän miten limbosin rauta navan alla ja nostelin lantiota ja takapuolta ylös alas ilmassa.

– Miun asento oli kyllä vähän väärä, meinas mennä oikeesti hermo. PT sanoi, että asento oli jotenkin ihan perseelleen.

– Onko paikat kipeenä? kysyy Jarkko.

– On perse.

– Sittenhän se toimi, hyvä homma! Jarkko toteaa.

– Kyllä, ei menny hukkaan.

Henkka kuuntelee keskustelua ja näyttää mietteliäältä.

– Jos mie sanon, että olin eilen baarissa ja tänään on pää kipee, niin onks se hyvä?

– No enemmän oltas huolestuneita, jos ois perse kipee, Jarkko tykittää ja pian lihaksiin sattuu enemmän nauraminen kuin jumppaamisen jälkitila.

Kun seuraavan kerran teen kotona kotijumppaa ja kyykkään, pienin katsoo piirrettyjä ja mies ilmeisesti takapuoltani.

– Nyt kun näitä totuuksia on puhuttu, niin sulla on kyllä tommonen lättäperse, mies sanoo.

– Lättäperse?

– Teidän suvulle ominaista.

– Jaa, etpä oo ennen maininnu. Sittenhän se on lättä. Mutta vielä minä sulle hyppyriperseen näytän!!! huudan, jatkan kyykkäämistä alemmas ja alemmas ja sitten taas huutamista:

– Nyt lähtee läski!

– Haluutko että lähden heti? kyselee mies.

Pian nauran niin, etten enää pysty kyykkäämään. Joskus pitää antaa itselleen armoa.

*************

Kehokertomus jatkunee joskus, jos kunto riittää.

Sillä välin voit lukea Aikun tarinan kehopositiivisuudesta: Kerro, kerro kuvastin, ken on kehopositiivisin…

Categories
juhlapyhät ruoka

Aikun keittiössä! Mämmin mähmintää

Olen onnistunut kasvattamaan lapseni kulinaristeiksi. Jos siis kulinaristilla tarkoitetaan ihmistä, joka nauttii kummallisista ruokalajeista. Lapseni toivoi aamupalaksi “sitä vetistä mansikkapuuroa”. Lusikalla syötävää pitsaa muistellaan vähintään puolivuosittain. Jostain syystä en ole kuitenkaan voinut toisintaa tätä makunautintoa. 

Pienokaisteni herkkua on myös mämmi, tuo perinneruoka, joka jakaa mielipiteitä enemmän kuin maahanmuuttopolitiikka. Mämmiä kuluu litroittain. Jossain vaiheessa kuvittelin, että yksi rove riittää makupalaksi koko perheelle, sen verran topakkaa tavaraa tuo maltainen mustakulta on. Väärin. Jos ei ole heti jaolla, saattaa jäädä nuolemaan näppejään. Rovetta ei kannata enää nuolla, koira ennättää yleensä ensin. 

Mutta onneksi on äitinä kätevä emäntä. Vältelläkseni työtehtäviäni päätin opetella valmistamaan mämmiä itse. 

Valmistautuminen

Kerrankin valmistauduin. Googlettelin parikin sivustoa ja kaivoin esiin ikivanhan luottokeittokirjani, jossa kerrotaan muun muassa kuinka siansuolista valmistetaan makkaraa. Siellä oli varmaan perinteistä perinteisin ja vuosisatoja käytetty ohje.

Reseptit olivat hämmentävän samankaltaiset, mikä toisaalta oli helpottavaa (ei tarvinnut valita ohjetta, sillä kahden ohjeen yhdistämisellä ei ole yleensä onnistuttu leivontahommissa. Trust me, kokeiltu on…) ja toisaalta aavistuksen pelottavaa, sillä oliko kyseessä vain laiskaa plagiointia ilman kriittistä tuotekehittelyä…? 

Vaihe 1 – mittaaminen

Punnitsin keittiövaa’alla grammantarkasti mämmimaltaat ja ruisjauhot. Keitin veden poreilevaksi. Nettiohjeessa kerrottiin poreilevan veden tarkoittavan 65-asteista vettä. Kaivoin siis mieheni kokkaushifistelyboxista lämpömittarin ja kun lämpötila oli sopiva, sotkin jauhot veteen ja ripottelin vielä ohjeen mukaan ruisjauhoja pinnalle. Kansi päälle ja uuniin.

Nettiohjeessa neuvottiin laittamaan kattila uuniin, jossa on valo päällä. Toimikohan valo meidän uunissa? Mämmipussin ohjeessa oli mainittu tarkka 50 asteen lämpötila, joten noudatin sitä. Varuilta tyrkkäsin myös lämpömittarin uuniin. 

Vaihe 2 – fysikaalisia ongelmia

Ohjeen mukaisen kahden tunnin imellyttämisvaiheen jälkeen keitin uudet vedet ja aloin lisätä uutta satsia jauhoja. Seos ei juurikaan muistuttanut mämmiä vaan keväällä lumien alta paljastuvaa, aavistuksen homehtunutta koiran paskaa. Mutta tuoksu alkoi perheestäkin muistuttaa jo valmista tuotetta.

Tökkäsin lämpömittarin höttöön. Mömmön sisälämpötila ei vastannut ohjetta. (Kyllä, ohje sisälsi sisälämpötilatkin. Ja kyllä, noudatin niitä. Tai tarkkailin ainakin.) Myöskään uunin lämpömittari ei vastannut asettamaani astelukua. Lähellekään. 

Myöhemmin opin, että sopivasti imeltyneen seoksen voi aistinvaraisesti tunnistaa tummahkosta väristä ja notkeasta rakenteesta, mutta tässä vaiheessa arvelin ongelmien ratkeavan seuraavalla kierroksella. Väänsin uuniin lisää lämpöä. 

Sitten alkoivat tilavuusongelmat.

Uusi vesisatsi mahtui nimittäin helposti kattilaan, mutta kipollinen mallasta ja jauhoa näytti omiinkin silmiin mahdottomalta mahdutettavaksi samaan pataan. Jos ohje lupasi neljä litraa valmista tavaraa, piti sen nyt hyvänen aika viiden litran kattilaan mahtua. Niin sitä voisi luulla…

Ripottelin jauhoja ja maltaita vähän kerrallaan pinnalle ja nostelin varovasti seokseen. Kakkutaikinaakaan en samalla hellyydellä käännellyt. Herkistä liikkeistäni huolimatta mössön pinta alkoi hipoa kasari yläreunaa. Äkkiä kansi päälle!

Vaihe 3 – keittäminen

Toisen, reippaan parin tunnin imellytyksen jälkeen mämmini koostumus ei edelleenkään muistuttanut kaupan mämmiä. Mutta jäljellä oli vielä kaksi vaihetta. En siis ollut kovin huolissani. Eipä silti, filosofiani mukaan ruuanlaitto on luova taiteenlaji, eikä ole tarkoitustakaan, että tietää mitä tulee saamaan tai että joka kerralla saisi saman tuloksen.

Keittäminen osoittautui hankalaksi, kun kattila oli äärimmillään täynnä. Kuplahteleva mämmi pärskähteli hellalle, seinille ja rinnuksille. Koira löysi lattialle roiskahtaneen mämmikokkareen ja piehtaroi hädissään itsensä raidalliseksi ennen kuin tajusi, ettei kyseessä ollutkaan eriteläjä.

Keittämisen jälkeen seos piti maustaa, mutta ruokalusikallinen pomeranssia oli liikaa. Mömmö alkoi valua pitkn kattilan kylkiä kuumalle hellalle, johon se paloi kiinni luvattoman nopeasti. Oli jaettava soosi kahteen kattilaan.

Vaihe 4 – paistaminen

Nyt mämmi piti laittaa uunivuokiin ja uuniin 2,5 tunniksi. Ohjeessa varoiteltiin täyttämästä kippoja kokonaan kuohumisen varalta ja levittämään päälle sokerilientä kuorettumisen varalle. Valuttelin huolellisesti sokerilientä kippojen päälle. 

Eivät toki kuohuneet yli, mutta kitkerän napakka sokerikansi oli kivettynyt jokaisen vuoan päällä. Mutta mämmi, jonka kaiveli kannen ja palaneen pohjan välistä maistui ihan oikealta mämmiltä. Jokseenkin vetiseltä, mutta mämmiltä. 

Versio 2

Mutta eipä huolta. Aikku ei luovuta. Uusi satsi. Puolitin ohjeen, sillä halusin puolittaa myös astioiden määrän. Edellisen session jälkeen olin liottanut ja hinkannut kippoja tuntikausia. 

Miehelle tämäkin määrä mämmisiä astioita oli liikaa. Vaiheiden 1 ja 2 välissä mies oli siivonnut keittiön, johon olin jättänyt kipot, kapustat, purkit ja puntarit valmiiksi. Tästä seurasi luonnollisesti pieni napsakka perheriita aiheesta, että miksi ei siivota silloin kun pitäisi ja sitä mitä pitäisi ja miksi aina valitat etten siivoa ja sitten kun siivoan niin ei kelpaa.

Mutta sain kuin sainkin uuden satsin tehtyä. Imellytys tapahtui energiaa säästäen leivinuunissa pitkän kaavan mukaan. 

Kokeiluerän maku oli taivaallisen täyteläinen, joten päätin tehdä isomman satsin. Välttääkseni pohjaan palamisen tein annoksen uuteen, pinnoitettuun uunivuokaan. Tilavuuksien kanssa oli jälleen hankaluuksia. Mössö nuoli taas vuoan reunoja. 

“Mitä vittua?! Miks tää ei mahdu tähän?”

“Miten se voi tulla siulle taas yllätyksenä, että se ei mahdu siihen?” tuskaili puolestaan mies. 

“Tämä on eri kippo.”

“Se on samankokoinen kippo.”

“Mutta tämä on eri kippo.”

Mies ei tajunnut. Kummallisesti kutistunut kasari aiheutti sen, etten jaksanut keittää vaadittua aikaa. Tyrkkäsin siirappivedessä kelluvan perinneherkun uuniin loppulöylyihin. 

Sinne se jäikin, kun lähdin töihin. Ensimmäisenä kotiin tullut lapsi tajusi tuoksusta sammuttaa uunin.

Suosittelen lämpimästi keittämään puuron ennen uuniin laittoa. Vasta miehen raaka voima ja luvattoman tehokkaat pesuaineet saivat uunin puhtaaksi kuohuneesta mämmistä. Tietysti töhnä olisi voinut lähteä helpomminkin, jos sen olisi huomannut aiemmin kuin vasta kolmen päivän päästä, kun uuni tyrkättiin jälleen päälle ja kitkerä mämmin hajuinen savu levisi asuintiloihin. 

Yritin itse ensin raapia kynnet verillä. Kirjaimellisesti. Palanut mämmi kynnen alla on mitä toimivin kidutuskeino.

Mämmi itsessään ei yltänyt edellisen satsin makuun, joten aioin kokeilla vielä kerran. Jokapäiväiseen mämmiin tympääntynyt perhe päätti toisin ja piilotti mämmimallaspussin. 

OHJE:

Vaihe 1

  • 1,5 l vettä
  • 259 g mämmimaltaita (Muissa ohjeissa 250g, mutta ei se sattunut siihen koskaan.)
  • 500 g ruisjauhoja (Tai silleen, että on suunnilleen se vaadittu 750g)

Keitä vesi poreilevaksi vähintään 10 litran kattilassa. Eli kunhan se on lämmin. Sekoita aineet ja tyrkkää n. 50-asteiseen uuniin noin pariksi tunniksi. Seos on muuttunut tummaksi ja veteläksi.  

Vaihe 2

  • 2 l vettä
  • 250g eli jotain sinne päin maltaita
  • 500g ruisjauhoja

Poreileva vesi sekoitetaan edelliseen satsiin ja jauhoseos perässä. Sitten imeltymään leivinuuniin yön yli. Tai siihen asti kunnes uunia taas alkaa lämmittää. 

Vaihe 3

  • 2 rkl tai pussin pohjat pomeranssia
  • 0-2 dl siirappia tai sopiva luraus.
  • SUOLAA. ÄLÄ UNOHDA SUOLAA!

Keitetään mössöä n. 10 minuuttia. HÄMMENNÄ IHAN KOKO AJAN! ja todellakin KEITÄ!  Sitten soosi ei todennäköisesti kiehu niin pahasti uunissa. Kannen välistä uunin pohjalle valunut ja palanut mämmi ei nimittäin lähde marttojen eikä Kanasen Aurin vinkeillä.

Sokerivettä (1dl vettä ja ½ dl sokeria) tai siirappipurkin huuhdevedet voi lurauttaa päälle, mutta ei se kuorettumista estä. Kansi päälle. Se saattaa toimia, jos haluaa välttyä mämmikaivauksilta. Paitsi sitten maku jää vetiseksi. Mutta kuten elämässä, se on joko täydellinen makunautinto tai helppo ja nätti mutta pliisu. Mutta kaikkea ei voi saada.

Categories
rentoutuminen ruoka teinit Yleinen ystävyys

Töhöt ja teinit telttaretkellä

Lämpötila löhnötti kolmenkympin hujakoilla ja karteltavia kotitöitä oli kertynyt jo kasoittain, kun ystävättäreni Paula ehdotti, että lähtisimme telttailemaan Kolille vanhempien tyttäriemme kanssa. Paula oli testannut ja hyväksi havainnut Rykiniemen telttailualueen Herajärven kierroksen varrelta. Helteestä hapertuneet aivoni yhdistelivät Urpojen reissun maisemia Paulan seuraan. Ihan mahtavaa! 

Maatessani lähtöä edeltävänä iltana ilmalämpöpumpun alla tajusin, etten tiennyt kuinka pitkää matkaa olimme vaeltamassa. Paula valaisi, että leirintäalue oli aivan parkkipaikan vieressä. Voisimme pystyttää leirin ja käydä siitä jonkin lenkin ilman kantamuksia. 

Totta hitossa! Urpojen kuvissa näköalat olivat huikeat! 

Retkeilyn aloitimme luonnollisesti Prisman ravintolamaailmasta klo 12. Kumpikaan perheyksikkö ei ollut tajunnut tankata, ja olimme kaikki yhtä mieltä, että lounas kansallispuistossa tulisi olemaan auttamatta liian myöhään. 

Ravittuamme itsemme suuntasimme kaupan puolelle. Ostoslistamme oli lyhyt, mutta sitäkin vaativampi: ruokaa – kenelläkään ei ollut enää nälkä, joten ruoka ei kiinnostanut ketään (mansikoita, makkaraa ja patonkia, sushi hylättiin), juomaa – vettä jo oli (kuohujuomaa siis, non-alcoholic), lautasia ja lusikat (koska muistin pakata ainoastaan kupit) sekä piknikviltti – joka halusi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Hypermarketista löytyi nimittäin tasan yksi tarpeeksi iso viltti ja sekin oli levitelty nätisti pinottujen pyyhe- ja liinapinojen alle. Prisman kaltevat pyyhepinot huojuivat uhkaavasti, kun Paula koetti vetää vilttiä niiden alta. Tajutessaan, että käytäville leviävät liinavaatteet saattaisivat kerätä turhaa huomiota, Paula luovutti.

Tyydyttyneillä rasvoilla ravitut teiniaivot sen sijaan kehittivät toimivan taktiikan: Toinen piti pinoja pystyssä ja toinen hiisasi viltin esiin. Molemmat kikattivat hysteerisesti. Paulan kanssa päätimme sanattomalla sopimuksella esittää, ettemme tunteneet tyttöjä. Olimmehan jo ravintolassa joutuneet häpeämään lapsia, jotka tunkivat pilliä neniinsä julkisella paikalla.

Loppujen lopuksi pyyhepöydän esillepanokaan ei pahemmin kärsinyt teinien toiminnasta. Aivan hyvin neidit voisivat mainita kesätyöhakemuksissaan myymälän somistustyöt.

Toisella etapilla, eli mansikan myyntipisteellä alkoi allekirjoittanutta turhauttaa. Teinien tehokkuus oli hiipunut, ja tyttäret tuijottelivat mansikkarasioita osaamatta valita sopivaa. 

“Ottakaa nyt joku! Samanlaisia ne on!”

“Elähän nyt”, mansikoita myyvä mies myhäili. “Pittäähän sitä valihtemista harjotella, ossaavat sitte ukon valita.”

Kolmatta tuntia kestäneen kauppareissun jälkeen olimme aavistuksen huolissamme kuinka saisimme pakattua kaksi takakontillista kasseja, pusseja ja muita nyssäköitä yhteen takakonttiin. Mukana oli kaikkea tarpeellista mm. petankki, uimarengas, radio sekä puolenkymmentä naistenlehteä.

Ajatuksissani kutitellut ajatus erävaelluksesta hiipui hetki hetkeltä kauemmas.

Ja kumpaan autoon? Valinta oli lopulta käytännöllinen, joskaan ei lopullinen, sillä minun autossani oli tankki liki puolillaan ja Paulan autoa olisi tankattava. Ajettuani Paulan pihaan, (josta haimme unohtuneita tavaroita) päätin, että menisimme kuitenkin Paulan autolla. Siinä kun oli toimiva ilmastointi.

Tyhjentäessämme peräkontin sisältöä toiseen autoon Paulan mies ilmestyi portaille pyörittelemään päätään.

“Te ette taida tänään selvitä Kolille asti. Jos ei muuta, niin bensa teiltä loppuu.”

“Käydään Uurossa tankilla.”

Itse uhosin, että passikin oli mukana (ei aavistustakaan miksi), tiedä minne ajettaisiin!

“Ette te itärajan yli pääse ja muualle te ette mitenkään kerkee.”

Tungimme konttiin vielä lisää tyynyjä, sillä olin unohtanut omamme kotiin. Paula lainasi minulle myös aurinkolaseja, joissa Peten mukaan näytin “nopeelta kusipäältä”, joka ottaisi juoksukaljat marketista. 

Näyttäisin siis todella tyylikkäältä, ja nopeelta, vaeltajalta Herajärven rannoilla.

Kun bensavalo lopulta Paulan auton kojetaulussa syttyi, olimme jo liki kohteessa, joten se olisi seuraavan päivän murhe.

Leiripaikka oli luvatusti vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikasta. Koska teinien kantomaksimi oli kolme kiloa, saimme Paulan kanssa raahata telttoja, pusseja ja junttikasseja ainakin kilometrin verran. Olo oli kuin kyttyräselkäisellä kantomuulilla, mutta vaeltamistahan tämäkin oli.

Telttojen pystytys sen sijaan sujui helposti. Toisesta teltasta uupuneen tapin pystyimme korvaamaan toisen teltan pystytyksestä ylijääneellä tapilla. 

Hikoilimme vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Onneksi Paulalla oli kartta, sillä matkalla oli ainakin kaksi risteystä.

Pienen kävelyretken jälkeen oli aika kokata. Tytöt olivat soittaneet jo aikoja sitten kuolevansa nälkään, vaikka olivat jo paketillisen nakkeja vetäneet kitusiinsa.

Kylmä hiki alkoi pukata, kun Paula tyrkkäsi retkikeittimensä eteeni. Voisimmekohan mekin syödä päivällisen kylmänä. Mielessäni pyörivät mieheni sanat, jotka hän oli huikannut vielä lähtiessä. Polttoaine toimi erittäin voimakkaana makuaineena, mikäli sitä pääsisi tipan neljännestäkään mihinkään. Sen kanssa piti olla varovainen.

Varmuuden vuoksi pistin kaasukeittimeen tulet, kahden kattilan taktiikalla tuplasimme mahdollisuudet saada ruokaa. 

Katsoimme varuilta Youtubesta ohjevideon retkikeittimen käyttöön. Teoriassa homma oli hallussa, mutta jostain syystä Paulan kanssa epätodennäköisyydet tulivat todennäköisiksi ja muuttujia oli enemmän kuin normaalisti. Videosta ei ollut juurikaan apua, sillä olennaiset kohdat oli rajattu pois, mutta kaivattua itsevarmuutta se toi. Pidätin hengitystä ja uskaltauduin kaataamaan Sinolit kuppiin.

Samaan aikaan kaasukeitin alkoi yskiä ja sammui. Mitä hittoa? Kaasua siinä oli ja venttiilikin auki. Tuhlasin neljä tulitikkua uuteen yritykseen ennen kuin tajusin, että minkäänlaista suhinaa ei kuulunut. 

Purin kapineen osiin ja kokosin uudelleen. Rebootilla tietokoneetkin usein alkoivat toimia. Tämä toosa ei alkanut. Pyörittelin venttiiliä edestakaisin, manasin ja irvistelin. Yhtäkkiä sihinä alkoi uudelleen. En ollut aivan varma tuliko sihinä keittimestä vai katkenneesta aivoverisuonesta ennen kuin näin kaasun väreilevän hiekalle heijastuvassa varjossa.

Kaasun kanssa taistellessani tuli ruokakattilan alla oli sammunut, joten lorautin lisää spriitä polttimeen. Ilmeisesti aavistus lirahti ohi, sillä kohta leimahti liekki. Hei, hienoissa ravintoloissa on tapana liekittää annoksia.

Samalla Paula sekoitteli putinvarastoistaan kaivamansa pinaattipastan veteen. Kaasupoltin alkoi yskiä ja sammui jälleen. Enää en viitsinyt kokeillakaan. Vittuilkoon pytty rauhassa.

“Mites noi makkarat…Uskalletaanko me nuotio laittaa?” 

Vilkuilimme nuotiopaikkaa huolestuneina. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten pelasimme varman päälle. Tosin retkikeitin meidän käytössämme oli ehkä suurempi metsäpaloriski kuin virallinen nuotiopaikka.

Paula silppusi chorizomakkarat pastamössöön haarukalla, sillä puukothan olivat jääneet kotiin. Ikuisuus ja puolikas patonki myöhemmin pasta alkoi näyttää syötävältä. 

Kuinka voikaan ulkonäkö pettää!

Lähes liekitetty pinaattipasta chorizolla. Voi sisältää denaturoitua spriitä.

“Joku kitkerä maku tässä”, tyttäreni sanoi maisteltuaan ruokaa. 

“Mikään kitkerä oo!”

En maistanut mitään seuraaviin kolmeen lusikalliseen. Sitten se iski, kitkerä, pistävä maku kielen takaosassa. Makumuisti palautti mieleen ala-asteen kesäkurpitsaraasteen, kurpitsan kuoressa piilleen karvaan metallisen maun…

Paulakin yökki ruokaa. 

“Onkohan se se chorizo…? Eikös chilistä voi tulla tuollanen…?”

Toinen todennäköisempi vaihtoehto mausteisen makkaran lisäksi oli se, että olin onnistunut kuitenkin maustamaan sopan Sinolilla. 

Tilanne vaati olutta. Ensisijaisesti huuhtomaan maku pois suusta, toissijaisesti lievittämään vitutusta. Pullonavaaja meillä ei ollut, mutta onneksi oli google. 

Googlen vinkeistä spriikeittimen kahva oli ainut toimiva, muut olivat paskoja. Hampaiden käytöstä emme kuitenkaan voi varmasti tietää, sillä laskimme, että hammasremontti olisi tullut kalliimmaksi kuin olut tai kaksi.

Kippistimme tyytyväisinä toimintaamme. Hymy kuoli pian oluen kostuttamille huulillemme, sillä olut olikin ihanan kitkerää ja katkeraa souria. Kaupassa se oli tuntunut vielä hyvältä idealta.

Kesäyön hiljaisuutta rikkoi ainoastaan naapuriteltasta kantautuva supina ja kikatus. Teltakangas ei juurikaan ääniä vaimentanut, minkä ei olisi pitänyt yllättää.

Avasimme hiljaa kuohujuoman ja hihittelimme omassa majassamme.

Se oli virhe. Kuohujuoma siis, ei hihittely. Viheliäinen vessahätä iski melkein heti ja teki nukkumisesta mahdotonta. Mykelsin ja koetin etsiä asentoa, jossa rakkoon ei kohdistuisi ylimääräistä painetta. En millään olisi viitsinyt lähteä huussiin. Paula nukkui levollisesti kylkiasennossa.

Kolmelta asennonvaihtaminen ei enää auttanut, vaan oli pakko kömpiä pissalle itikoiden syötäväksi, jotta saisin edes vähän nukuttua. 

Paula makasi edelleen samassa asennossa. Oli pakko kuunnella hengittikö se. Sillä oli oltava jäätävän iso rakko!

Aamulla kaasukeittimelläni oli hyvä päivä, joten sain keiteltyä aamupuurot ja -kahvit ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Spriikeittimen kiersin kaukaa. Teinit pitäytyivät rinkeleissä, vaikka vakuutin puuron olevan aivan syötävää. Aivan ymmärrettävää.

Kahvia hörppiessäni ihmettelin, miten Paula oli nukkunut niin paikallaan. 

“Se oli ainoa asento, jossa ei pissittänyt.”

Myöhemmin kotona tarkistin vauriot. Reisissä oli kahden euron kolikon kokoisia mustelmia, ilmeisesti kävyistä ja pieniä punaisia paukamia itikoista. Näytin rokkotautiselta gebardilta. 


Mutta eläinkuosit on kai muodissa.

Categories
juhlapyhät ruoka

Appiukko ruokatrendien aallonharjalla

Olen siitä onnellinen, että nain miehen, joka sekä kokkaa, siivoaa että osallistuu lasten asioiden hoitoon. Ei se mikään Gordon Ramsay ole, ei edes Kape Aihinen, mutta kelpaa minulle, koska en minä mikään kulinaristi ole.

Kokkaustaitonsa mieheni lienee perinyt isältään. Appiukon bravuuri on lohisoppa, jota se keittää kylätapahtumiin tuhansia annoksia. Ja se on herkkua, koska se on “munien kanssa keitetty.”

Mutta ei sillä ukilla aina ole putkeen mennyt kokeilevassa keittiössä. Mieheni muisteli lapsuuttaan, ettei esimerkiksi riisivelli pitkäjyväisestä riisistä päässyt jatkoon.

Äitienpäivänä soittelimme anopille onnitteluja. Paikan päällehän emme päässeet, koska autossa oli taas joku paskana. 

“Isäs teki meille mummon kanssa täydellisen aamiaisen”, anoppi hehkutti. Sitten anoppi kikatti puhelimeen tikahtuakseen. Naurun pyrskähdysten välistä saimme poimittua tarinan:

Olipa kerran mies ja vaimo, joiden lapset olivat aikuistuneet ja hoitivat omia perheitään ympäri maakuntaa. Elämä soljui rauhallisesti eteenpäin, ja mies ja vaimo olivat onnellisia. Välillä talo tuntui liian hiljaiselta, mutta sitten satunnaiset sukulaiset, serkut ja lapsenlapset rikkoivat tasapaksun arjen.

Eräänä äitienpäiväviikonloppua edeltävänä perjantaina anoppi saapui kaupungin mekkalasta maalle tyttärensä ja vävynsä tykö. Anopilla oli kovin herkkä vatsa ja tarkka ruokavalio, joten ruokapuoli oli vieraillessa otettava huolellisesti huomioon. Ei sillä, kyllä vävylläkin oli verenpainetta laskevaa ja kolesterolia vähentävää vihreää lautasella, siitä piti tytär hellästi huolen. Mummolla vääränlainen ruoka aiheutti kuitenkin akuutimpaa hengenlähtöä. Tyttärellä sattui kuitenkin olemaan menoja illalla, joten käytyään äitinsä kylään hän kirjoitti ohjeet miehelleen ruuanlaittoon ja hävisi, minne lie marttakerhoon tai talkoohommin pyörähtänyt. Catering-keikalle.

Mies luki ohjeita. Perunalaatikkoa. Helppoa, tätä oli ennenkin tehty. Mutta koska ruokarajoitteinen anoppi oli kylässä, noudattaisi hän varmuuden vuoksi ohjetta kirjaimellisesti. Ettei kukaan vaan epäilisi mitään… 

Orjallisesti mies kuori ja viipaloi perunat, pilkkoi lihan ja kokosi ne lasivuokaan. Uuniin, kaksi naksautusta, 250 astetta. Vajaan tunnin päästä mies pudotti lämpötilaa ruutupaperille kirjoitetun ohjeen mukaan, vilkaisi samalla luukun lasin läpi ruokaa. Jotenkin se näytti oudolta. 

Tunnin päästä mies kurkisti uuniin jälleen. Ruuan piti olla jo valmista. Ei se siltä näyttänyt. Mies vinkkasi anopinkin katsomaan. Mies ja mummo pyllöttivät uuden uunin edessä ja koettivat nähdä ruokaa. Anoppi toivoi, että olisi muistanut ottaa lasinsa mukaan.

“Ei se ihan kypsältä näytä”, anoppi tuumii. 

“Jos siulla ei ole nälkä, annetaan olla vielä hetki”, vävy totesi. 

Kun perunalaatikko oli ollut neljättä tuntia uunissa, vävy nosti varovasti ruuan pöytään. Olihan sen kypsä jo oltava! Anoppi istui pöydän ääressä. Alkoi jo hieman heikottaa. Lounaasta oli jo jonkin aikaa, mutta ei hän viitsinyt hoputtaa. Vävy näytti sekin nälkäiseltä ja hieman hermostuneelta. 

“Pitäis sen kypsää olla”, mies totesi ja lappoi isomummon lautaselle ruokaa. “Maista.”

Anoppi totteli, ohitti sianlihakimpaleen ja valitsi koemaistettavaksi perunaviipaleen. Jo ennen kuin haarukka painui kiinteään perunaan, tiesi, etteivät potut olleet kypsiä. Kiltisti isomummo pureskeli perunanpalaa. 

“Juu, raakaa on.”

Tässä vaiheessa mies, jonka olomuoto on hillitty ja hallittu, reaktiot rauhalliset ja perustellut, hermostui ja alkoi ratkaista ongelmaa, minusta ainakin, hyvin loogisesti. 

Mies soitti vaimolleen. 

“Mikä perkele tässä on? Tein ihan just ohjeen mukaan ja tämä on ihan raakaa!”

“En mie täältä sille mitään mahda.”

“Mummokin on nälissään!”

“Ei miulla mikään hätä ole…”, anoppi huikkasi pöydästä.

“No tulen kaupan kautta.”

“Kiitos.”

Illalla mies palasi asiaan. 

“Ihan varmasti oli oikeat asteet 250 ja sitten tunnin päästä 150, ja kaks naksautusta vasemmalle.”

Vaimo kurtisti kulmiaan, nousi sohvalta ja meni uunin luo. Naksutteli hetken uunin nappuloita ennen kuin purskahti räkäiseen nauruun. Osoitteli uunia ja taipui kaksinkerroin. 

Miestä alkoi suututtaa. 

“Mikä? Mitä sinä?”

“Tuo…” vaimo ei saanut naurultaan sanottua mitään. Mies tuli uunin luo ja vaimo naksautteli uunin kytkintä kaksi naksautusta vasemmalle ja taas oikealle. “Siulla oli valot päällä!”

Anoppi hohotti puhelimeen: “ Se oli valoja pitänyt kolme tuntia päällä! Valohoitoa pottulaatikolle!”

Seuraavalla viikolla kuopus laittoi ruokaa. Seurasin sivusilmällä touhuja, mutta en saanut lupaa osallistua. Hernekeittoa purkista. Kohta kuului viaton kiroilu.

“Voi helkkari! Mie tein ukit! Tää ei oo ollu päällä!”

Appiukko oli tainnut keksiä sekä ruokahitin että uuden sanonnan.

Kalavuoka
Solariumiin menossa.

Categories
juhlapyhät ruoka Yleinen

Painajainen piparinpaistajien perheessä

Puuhaamme siskon kanssa täydellistä joulua 30 kilometrin päässä toisistamme. Vielä tässä vaiheessa kummallakaan ei ole aavistusta siitä, miten pipariksi homma voi mennä.

Varoitus! Tarina ei sovi kaikkein herkimmille jouluihmisille.

Tinsku:

Kodin Kuvalehti tupsahtaa postilaatikkoon. Iltakahvilla alan plärätä lehteä ja silloin sen nään. Piparikranssi! Innostun alta aikayksikön ja alan googletella eri versioita piparikransseista. Selvästi helpompi väsätä kuin piparkakkutalo! Piparinen kranssipohja, tähtipipareita pintaan ja kauniit koristelut – avot. Saisin purkaa pipareihin sekä luovuuttani että levottomuuttani. Tänä vuonna tekisin täydellisen joulun Katri Helenan laulaessa taustalla Joulumaasta. 

Tästä se idea sitten lähti.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Kiertelen lapseni kanssa kirpputoria, kun mukula bongaa kaiken romun keskeltä muumitalon muotoiset piparkakkumuotit. Innostun heti huikeasta löydöstä. En malta odottaa, että pääsen puuhastelemaan kolmevuotiaan kanssa, fiilistelemään joulua ja leipomaan kauniin pipariunelman! Näen jo silmissäni Nuuskamuikkusen muotoisen piparin soittamassa huuliharppuaan talon terassilla. Vai näpertelisinkö sittenkin Muumipapan vetelemään kurttua kuistille?

Tinsku:

Työpäivän jälkeen isken toisten äitien tekemän piparkakkutaikinan pöydälle. Luen pikaisesti piparikranssin ohjeet, jossa neuvotaan käyttämään lautasta apuna pyöreän kranssipohjan teossa. Teen työtä käskettyä, mutta lautanen jää kiinni taikinaan ja pöydälle. Voi jumalauta, miksei piparien jumala maininnut vehnäjauhoa? Lopulta saan lautasen irti, mutta nyt taikina on jumissa lautasessa enkä saa sitä irtoamaan pellille, vaikka kuinka annan sille selkään. Lopulta älyän ottaa terävän veitsen ja irrottelen taikinan varovasti irti lautasesta. Painan pienemmän lautasen palleron sisään ja kranssin muoto alkaa hahmottua. Ei hassumpaa, mietin ja yritän ottaa saman virneen naamalleni kuin Sikke Sumari Koko Suomi leipoo -ohjelmassa.

Lopusta taikinasta teen tähtiä, kuun ja pilviä. Tähtitaivas voisi olla kiva teema. Soitan miehelle ja tilaan kaiken varuilta lisää taikinaa kaupasta, sillä tyttö on ruvennut äheltämään vieressäni neliön muotoisia seiniä. Hän haluaa ehdottomasti tehdä piparkakkutalon. 

– Eikö tuo viime viikolla tehty piparikota riitä?

– Ei, pitää saada talo.

Huokaisen – minä kun kuvittelin kranssilla kiertäväni piparitalot kaukaa.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Tulee SE päivä pari viikkoa ennen jouluaattoa. Poimin piparitaikinan pakkasesta sulamaan, otan muotit ja sokerikuorrutetuubit esiin ja panen joululaulut soimaan. Tulkoon joulu! Muottien mukana tulleita ohjeita on helppo seurata: oikea määrä tietynlaisia paloja ja eikun uuniin.

Muistelin Sikke Sumarin sanoneen jossain tunnelmallisessa TV-ohjelmassa, että piparkakkutalon seinien kannattaa olla suorat pellille laittaessa. Annan kuitenkin lapseni nostella ne omaan tyyliinsä leivinpaperille ja ajattelen suoristaa ne sitten, kun tulisivat uunista (mitä vittua?!?). Jännä juttu, että uunissa seinien vinoumat vain korostuvat.

Tinsku:

Otan piparit uunista. Kranssipohja onnistuu, mutta ensimmäinen pelti pikkupipareita palaa ja toisen pellin piparit halkeilevat pinnalta. Mies arvelee niiden olevan liian paksuja. No, leipuri paikkaa virheensä sokerilla ja taidokkaalla koristeluilla!

Alankin tehdä sokeripikeeriä koristelua varten. Ohjeessa sanotaan, että voi sitä voi käyttää myös liimana. Kun pikeeri on valmis, yritän tunkea sen muovipussiin. Tahmeaa tahnaa on pian pöydällä, reisillä ja käsillä. Kun pesen käsiäni, tekee mieli pestä kädet koko hommasta. Mutta ei tänne luovuttamaan ole tultu. Kun litku on pussissa, leikkaan saksilla pussin kulman irti. Mahtavaa, nyt alkaa paras osuus. Näin sydämeeni joulun teen! 

Pursotan kuorrutetta, mutta pussi pieraisee sokerin voimalla tähden päälle ja valkoinen tahna leviää rumasti. Seuraava puristus ja näyttää siltä kuin ilotulite olisi räjähtänyt paikoilleen. Tähtitaivaan sijana käsissäni on tähtien sota. Otan toisen tähden ja puristan pussia, mutta tähti näyttää siltä kuin juoppo olisi sen vapisevin käsin tursotellut menemään. Yritän peittää koko paskan karkeilla, mutto tulos näyttää yksivuotiaan yritykseltä. Alkaa mennä tunteisiin.

– Ei jumalauta, mitä minä teen väärin??!

– Äiti keskity. Kun keskittyisit niin voisit onnistua, poika nauraa.

– No kun ei tämä tursotin tottele! Ei tämä rakettitiedettä voi olla!!

– Anna kun minä näytän, neiti 8 vee sanoo.

En usko silmiäni. Hän vetää ensimmäisellä yrittämällä kauniin reunuksen pilvelle. 

– Pidät vähän täältä etäämpää kiinni. Etkä ragee. 

– Anna kun miekin kokeilen, mies sanoo. 

Käännän katseeni, ettei pulssi nousisi enää enempää. Tiedän näkemättäkin, että mieheni vetelee täydellisiä viivoja insinöörin itsevarmuudella. 

Yritän vielä itsekin, mutta lopputulos on yhtä tuhnua. Vieressä pienin syö koristeiksi tarkoitettuja karkkeja, poika nappaa suuhunsa kaikkein kauneimman piparin ja kissa tunkee keskelle piparihelvettiä niin että syljen karvoja suustani. 

– Tämä oli tässä! Sitten kun nukutte, niin jatkan! Saanpahan olla rauhassa, uhoan.

– Varmaan saadaan nukuttua, kun kiroilu kuuluu yläkertaan! poika kommentoi.

– Äiti on kuin tuo apina, niin monta asiaa menossa yhtä aikaa, että pää räjähtää! tyttö osoittaa uusinta sisustushankintaani.

– Hhihiiihhhi.

Apinalle sukua?

Tällä välin siskon luona. Maikki: Kun piparit ovat paistuneet, mietiskelen seuraavaa työvaihetta. Sikke Sumari oli koristellut talon osat ennen kuin liimasi talon kasaan, siispä päätän tehdä samoin. Koristelu sujuu oikein hyvin! Sinistä, pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta kehiin ja seinistä tulee oikein koristeelliset. Sitten huolellinen jäähdytys ulkona pakkasessa. Kyttään samalla nenä kiinni ikkunassa, ettei naapurin rekku käy napsimassa herkkuja parempiin suihin – se kun on tunnetusti piparin perään.

Sitten onkin jäljellä kokoamisvaihe. Otan esiin leivontaliiman, joka tarttui mukaani kaupasta edellisellä viikolla. Kaveri oli kehunut aineen maasta taivaisiin ja kerskunut 8-vuotiaan poikansa tehneen liiman avulla jo kuusi onnistunutta piparkakkutaloa. Kyllähän minäkin sen avulla onnistuisin! 

Liimassa vain tuntuu olevan jokin vika. Se on niin kovaa, etten saa sitä puristettua tuubista ulos. Sikke Sumari oli telkkarissa lämmittänyt samaista liimaa kuumassa vesihauteessa, niinpä päädyn matkimaan. Liimasta tuleekin juoksevampaa ja saan kuin saankin levitettyä sitä seinien reunoihin.

Kun tulee aika yhdistää seinät toisiinsa, huomaan niiden suoruuden tärkeyden. Liimatut pinnat eivät yllä toisiinsa kiinni kuin parin sentin matkalta, vaikka seinillä on korkeutta 30 senttiä (tai no, osalla 32). Ehkäpä se kuitenkin riittää, kai ne toisiinsa nojatessa tukisivat koko hökkelin rakennetta tarpeeksi? Seinät pysyvätkin jotakuinkin pystyssä. En jaksa jäädä odottelemaan liiman kuivumista, vaan ryhdyn kuistien rakentamiseen. Teen vahingossa kuistien kattoon tarkoitetuista palasista seinät, mutta en anna sen haitata. Kuistit pysyvät juuri ja juuri seinissä kiinni ja vain yksi seinä halkeaa. Asettelen sen takaisin ja yritän olla hengittämättä luomukseeni päin. Vuoden jouluisin äiti -palkinto on pian minun!

Tinsku:

Tyttäreni ottaa sokeripikeeriä ja yrittää liimata piparkakkutalonsa seiniä toisiinsa. Pian alkaa huuto. Ja pian kuulen lauseen, jota pelkään kuollakseni:

– Äiti auta!

Muistan katsoneeni Suomen kauneimmat kodit – jouluversiota, jossa Sikke Sumari liimasi kaunista pinkkiä piparkakkutaloa kasaan. Näytti niin idioottivarmalta, että ehkä jopa minä voisin onnistua. Pian valkenee totuus.

– Rakas lapsi, tämä on fyysisesti mahdotonta, kun seinien pitäisi olla symmetriset ja suorat. Ei nuo yletä mitenkään koskettamaan toisiinsa.

– Byääääääää!!!

– Kuka tässä nyt ragee. Rauhoitu äläkä huuda, huudan.

Tunnen kuinka jouluinen tunnelma alkaa täyttää talon. Työnnän sokerilitkua seinien väliin, mutta ne eivät tottele millään muotoa ajatustani. Suustani pääsee pari ärräpäätä. Talo romahtaa kerta toisensa jälkeen.

– Ensin romahtaa talo ja sitten äiti! tyttö itkee ja nauraa yhtä aikaa.

Lopulta runkutan apinan raivolla sokeria seiniin ja talo pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Näyttää enemmän huojuvalta ladolta kuin jouluyön unelmalta, mutta välttää. Kiellän tytärtäni koskemasta joulun ihmeeseen ja artikuloin erittäin selkeästi, että kattoa ei voi kiinnittää paikoilleen kuin vasta huomenna. Seinien pitää kuivua kunnolla. Kun käännän selkäni, alkaa huuto. Tytär on yrittänyt liimata kattoa seiniin ja koko mökki on luhistunut kasaan.

– Mitä minä just sanoin? Nyt ei enää hermot riitä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä sota jatkuu huomenna. 

Samassa soi puhelin. Äiti soittaa. Puuskahdan leipovani piparkakkutaloa.

– Niin kuului siskoskin tekevän. Mistä lähin hermoheikkojen on niitä kannattanut tehä?

– Ootte kyllä isäänne tullu mitä tulee rakentamiseenkin. Teette ensin ja ajattelette sitten, mies kommentoi puhelun jälkeen.

Isä.

Ensimmäinen joulu ilman isää. Jos isä eläisi, hän tulisi nyt ovesta kengät jalassa sisään ja kysyisi onko kahvia. Varastaisi hirvipiparin pelliltä ja sanoisi, että se pitää lopettaa ensin, ettei potki mahassa. Villitsisi lapset niin ettei nukkumaanmenosta tulisi mitään. Käskisi etsimään “sieltä Forecasta” Kivelän Veikon ja Harisen Martin osoitteet niin että saisi joulukortit lähetettyä. Nyt on liian hiljaista. Kyyneleet valuvat pipareiden päälle.

– Isi, äiti itkee taas! poika huutaa.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Annan kolmevuotiaalleni ehdottoman kiellon koskea taloon tai iskisi elinikäinen karkkikielto. Tämä on nyt minun taisteluni. Kun olen aikani pähkäillyt, kuinka saisin mutkittelevan kuusiosaisen katon mitenkään kiinni horjakkaan rakennelmaan, päädyn vain nostamaan peukut pystyyn ja toivomaan parasta. On niitä ihmeitä ennenkin tässä torpassa nähty! Levitän liimaa kattopalojen reunoihin ja isken palaset yksi kerrallaan seinien päälle. Saan nostettua tasan kaksi kattopalasta paikalleen, kun koko komeus romahtaa maan tasalle silmieni edessä. 

Paskan möivät.

Tinsku:

Alan valmistautua kesyttämään perkelettäni uudelleen. Aion tehdä sokeripikeeriä ja alan mitata tomusokeria kulhoon, kun huomaan munien loppuneen. Eikun kauppaan. Leivontahyllyltä bongaan valmista sokerikuorrutetta ja leivontaliimaa. Miksipä tekemään itse, kun toiset äidit ovat sitä jo keitelleet? Kello on sitä paitsi jo puoli kahdeksan illalla. Ostan myös ranskanpastilleja ja pinkkejä nonparelleja pipareitani piristämään.

Kotona alan suoraan koristella pipareita. Mies huutaa puolen tunnin kuluttua, että kauppakassi on edelleen eteisessä. Juoksen eteiseen ja katson sivusilmällä, kun tyttö ottaa leivontaliiman ja alkaa liimata piparkakkutalonsa seiniä kasaan. Kohtaa alkaa tutuksi tullut tuskanhuuto.

– Ei tää onnistu!

Otan tuubin ja yritän itse. Talo luhistuu.

–Mitä shaissea tämä on? Nyt ollaan siinä pisteessä, että minä en enää suostu tähän rakennukseen enää koskemaan. Isi jatkaa tästä. 

– Isiiiii! 

Mies tulee keittiöön, huokaisee ja käärii hihansa. Hänellä on paljon hallitumpi lähestymistapa jo lähdössä. Katson kun hän laittaa ensimmäisen seinän kyljelleen makaamaan ja tursottaa vakaalla otteella aimo annoksen liimaa seinämän saumoihin ja painaa seuraavan seinän tasaisen varmasti kiinni. Ja odottaa kaikessa rauhassa.

– Aa isi tekee sen tolleen fiksusti, ihailen.

Talo pysyy kuin pysyykin kasassa ja tyttö hymyilee kuin Beetlehemin puolikuu. Ei haittaa vaikka seinät vähän irvistävät. Tyttö alkaa koristella mökkiä hienoksi karkeilla ja sokerilla.

Alan pursottaa kaupan tuubista koristevanaa omien pipareitteni päälle ja asettelen nonparelleja pinnalle. TV:ssä koko Suomi leipoo koristeita kuuseen ja tuomarit kehuvat kilpailijoiden omaperäisiä tuotoksia maasta taivaisiin. Omistani tulee ihan nättejä, vaikka kalpenevatkin tähtileipureiden tekeleiden rinnalla. Kun alan hahmotella pikkupipareita kranssipohjan päälle, pulssi alkaa jälleen nousta. Piparit ovat niin pieniä, että pohja ei peity. Näyttää siltä, etten ole ajatellut asiaa loppuun asti.

– Vaimo nyt olisi aika lopettaa. Lasten pitäisi olla jo nukkumassa.

– Joo ihan just.

– Ei kun nyt. Kello on yhdeksän.

– Joo tää on ihan paska. Ei jumalauta en jaksa.

– Sano vaan minkä kokosen muotin haluat, niin laitan tulostumaan, mies sanoo viitaten 3D-tulostimeemme.

Sitten hän kääntyy televisioon ja lapsiin päin.

– Tuo ohjelma olis K-18, jos äiti olis tuolla leipomassa! 

Lapset alkavat kikattaa.

Seuraavana aamuna tytär kyselee veljeltään, onko tämä avannut jo joulukalenterinsa. Poika vastaa myöntävästi.

– Mitäpä tuli? Tuliko piparkakkutalo?

Samassa huomaan, että piparkakkutalo näyttää valjulta. Joku on syönyt seinistä ja katosta karkit.

– Ootko tosissas, siskos tekemä mökki, katson poikaani murhaavasti.

– En se minä ollu, poika virnistää.

– Etpä vissiin. Tässä talossa ei kukaan muu himoitse lähimmäisensä tekemää torppaa.

– Ja äiti, ootko muuten nähny sitä piparikotaa missään?

Muistelen jättäneeni sen takan päälle talteen, mutta kota on hävinnyt kuin pieru saharaan. Lautanen muruineen on kyllä tallella.

– Oikeesti, eihän täällä voi enää leipoakaan mitään, kun yksi syö kaiken! huudan.

Tyttärellä on jo seuraava visio mielessä.

– Tuohon mökkiin pitää saada kynttilä sisään, tyttö vaatii.

– Mutta rakas eihän siinä ole ikkunaa, ei se kynttilä näy mihinkään.

– Näkyy, kynttilä pitää olla.

Käyn kipon ja tuikun osoittaakseni olevani oikeassa. Pian tulee kuitenkin tenka poo. Mökissä ei ole ovia eikä ikkunoita, joten en saa kynttilää sisään.

– Varmaan pitää nostaa sitä taloa, tyttö ehdottaa.

– Aivan! nauran ja nostan talon ilmaan.

Kynttilä palaa, mutta valoa ei näy mistään. Kohta palaa pinnan lisäksi pipari.

– Ei se näy mihinkään! Ihan paska! tytär inisee.

– No sitähän minä yritin sanoa.

– Pitää tehdä reikä.

– Yhtään reikää ei tehdä nyt, kun tää kutakuinkin pysyy kasassa.

– Minä murskaan sen!!

– Et todellakaan murskaa mitään, sitä on tehty kuin Iisakin kirkkoa!! Seisokoon siinä pääsiäiseen. Ja tätä EI SYÖDÄ, käännän katseeni poikaan.

Pian pienin juoksee takkahuoneesta piparikranssin pohja päässään. Juoksen perään ja pelastan aarteeni. Sitten ehdotan keskimmäiselle, että pitkä kynttilä voisi toimia.

Seuraavana päivänä miehen 3D-tulostin on työstänyt valmiiksi ison lumihiutaleen muotoisen piparimuotin. Jälleen löydän itseni kaulimasta taikinaa ja sovittelemasta muottia massaan työpäivän jälkeen. Kun yritän nostaa hiutaleita pellille, totean, että malli on harvinaisen mulkku muotiksi. Pipareiden sakarat venyvät, paukkuvat, katkeilevat ja jäävät reunoilta repaleisiksi. Yksi luomuksistani muistuttaa karjalanpiirakkaa, toinen näyttää täydelliseltä kirkkoveneeltä. Paiston jälkeen osa hiutaleen sakaroista on mustia. Tunnen kuinka verenpaine nousee.

Päätän ripustaa kranssipohjan seinälle ilman pipareita. Less is more vai miten se meni? Pitäköön Kuvalehden lukijat illuusion täydellisestä joulusta ja Sikke Sumari voittajan virneensä. Piparia en suuhuni aio työntää missään muodossa ennen kuin joku kehittelee pipariviinan.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Se siitä sitten. Sullon muumitalon muotit kirpparille menevien tavaroiden kassiin. Sikke saisi pitää tunnelmallisuutensa ja tunkkinsa. Ne on toiset mimmit, jotka pipareita pyörittelee. Minun raksaurani oli tässä.

Oikein hyvää joulua kaikille blogimme lukijoille ja menestyksekkäämpää piparinpaistoa!

PS. Tinsku:

Karjalaisessa oli kiva ohje joulutähdistä, jotka tehdään vanhoista kirjan sivuista. Siitähän se ajatus sitten lähti…..

PPS. Ei se ole mennyt niin kuin Strömsössä aikaisemminkaan. Lue Erään yksisarvisen tarina