Categories
Yleinen

Savu nuolee (mieleni) raunioita…

HelgaKa, Pixabay

Enpä tiennyt, minkä diilin paholaisen kanssa tein, kun palasin kotikylälle ihanaan paritaloidylliin tuoreena äitinä ja unelma leivinuunista toteutui. Rakentaja toki varoitteli, liekö manannut ja noitunut kohtalomme sanoessaan ”Ne on nää uudet talot tiiviitä ku kortonki, se ei tuo uuni vedä iliman, että on joka rööri talosta auki.” Harjoiteltiin, varottiin, opeteltiin ja päästiin alkuun.

Ensimmäinen näytös nähtiin reilun vuoden onnellisen elon jälkeen, kun syksyn kosteassa säässä lähdettiin Aki Sirkesalon tavoin tulella leikkimään. Ei annettu pikkusormea, ei vienyt koko kättä, mutta mielenterveys koki kolauksen. Samalla, kun savu alkoi tupruta talon puolelle laukaisten palovaroittimet koko kämpässä huumaavaan huutoonsa, näin parhaaksi siirtyä lapseni kanssa istumaan kuistille. Naapuri virnisteli meille omalta pihaltaan ”Taittaa huonosti vettää?” Nyökkäsin. 

Sisällä silloinen mieheni taisteli savua vastaan ja yritti saada hormiin tulta palauttaakseen vedon. Hormista syöksyi ruskeaa paksua savua ja kaasutoho jäi taistelussa säälimättä kakkoseksi. Seuraavassa hetkessä siippani oksensikin pihalla kaaressa aitaan nojaten. Syksyinen suursiivous vaati verhojen ja sohvatyynyjen pesun, sohvan ja mattojen ulkoiluttamisen ja toki kämppää piti tuulettaa läpivedolla hyvä tovi. 

Ei onneksi käynyt yhtä pahasti kuin kerran isäni työkaverille. Erkki oli laittanut tulet mökin takkaan, kun Tinskun isä soitti ja houkutteli pilkille. ”Kun just tulet sain” hän oli yrittänyt selitellä. ”No tule nyt kaveriksi, siellähän se palaa sillä välin”. Erkki lähti ja kun hän palasi kalasaaliinsa kanssa mökin pihaan, ikkunat näyttivät oudon mustilta. Tuli ahvenille tuhansien kilohinta, kun mökin savuvahingot lopulta korjattiin. 

Vuosia myöhemmin unelmien avioliitto oli kariutunut, mutta se oli kriiseistä pienin uunin kanssa käytyyn taisteluun verrattuna. Kauhutarina mustista ikkunoista ja aiemmat huonot kokemukset kummittelivat mielessäni kesän kääntyessä kohti syksyä ja kylmän kalseuden hiipiessä myös sisätiloihin. 

Tuntitolkulla lämpöä hormiin ja varovaista paperin ja tuohikierteiden polttamista. Hetken veti, kunnes savu alkoi leikkiä pirullista leikkiään. Ivaili ja nauroi ja hiipi luukun kautta talon puolelle. Hormiin tulta ja hetken homma taas toimi. Tätä leikkiä toistui päivästä toiseen, viikosta toiseen. Välissä työllistin ystävät, naapurin, poikaystävän ja sukulaiset, jotka toimivat vuoroin neuvojina, vuoroin terapeutteina. Ihan oikeaa terapiaakin olen tänä syksynä saanut pitkäaikaissairaan lapseni siivellä, ja eipä olisi parempaan saumaan voinut psykoterapiakäynnit sattua kuin tälle syksylle. 

Suunnittelin hakevani lämmityskauden ajaksi ylityömääräyksen töihin ja laittavani sähkökiertoisen lattialämmityksen täysille. Sillähän siitä selviäisi. Kun minulle valkeni, että takkakytkimen asentajana ei toimisikaan ilmastointimies, kuten olin kuvitellut, vaan sähkömies, niin tarjouspyyntö asennuksesta lähti heti vetämään. Välissä sain toki avuliaalta lähipiiriltäni ehdotuksia tee se itse -mies tyyliin. Poikaystävän versio oli rivien välissä “no miehän laitoin itelleni.” Isäni oli suorasukaisempi ”olisinhan minä sen asentanut”. Kun sanoin, että jos kerrankin luvat omaava ammattimies, niin sitten jo myytiin Tinskun miestä hommaan. 

Ratkaisu oli kuitenkin lähempänä kuin arvasinkaan. Isälläni on nimittäin tapana kutsua itsensä kylään ja näin hän toimi nytkin. Isäni ja Rainbown sytytysneste saapuivat paikalle kuin pelastavat ritarit kuunaan. Iskä roiski sytysnestettä uuniin. Joka kerta kämppään tuprahti kunnon katkuinen savupilvi. Äitini kanssa säestimme tapahtumaa kiljahtelemalla kauhusta. Isäni oli määrätietoisesti päättänyt voittaa taistelun ja lopulta uuni nöyrtyi vahvemman edessä. Hetken kuluttua liekki kääntyi pystyyn ja lopulta poispäin luukusta. Kohta jo puut rätisivät ja paukkuivat iloisesti ja lämpö tuntui poskissa. ”Kylläpä tää uunin sytytys on helppoa!” ”Kato nyt, miten se vetää”, sanoi isäni ylpeyttä hehkuen. 

Seuraavana aamuna ilmassa väreili pehmeän lämmön lisäksi myös jännitystä, kun rohkaistuin sytytyspuuhiin itse. Pienen pelottelun jälkeen savu kääntyi ja taipui tahdossani. Päätin, että pidän liekkiä yllä yhtäsoittoa lämmityskauden yli – huhtikuun lopulle saakka!

Piitu

Kipinämikon paikkoja avoinna! Hae jo tänään!

Categories
kaaos teinit

Vaeltavat vaatteet eli mitä kaikkea vanhemmat kestävät lastensa takia

Elämäni on täynnä paradokseja. Suurin niistä on vaatekaappini. Hyllyt tursuavat ja naulakot valuvat vaatteita, mutta siitä huolimatta… ei mitään päällepantavaa! Joskus olen pohtinut, miksi minulla on esimerkiksi neljä, tai viisi (kuusi), erilaista ulkoilutakkia. Yksi kesäkelin hikilenkille, toinen lönköttelyyn, kolmas hiihtoon, yksi metsään, yksi väljä pakkashiihtoon ja yksi siihen, kun tarvitsee tehdä siivottomia ulkotöitä. Samoin piti olla trikoot, tuulipöksyt, kuusimetsään soveltuvat, lehtipuiden lomaan, kymmentaskuiset työhousut… 

Oikeasti syy kirkastui, kun katselin ompeluhuoneeni ikkunasta pinkin ulkoilutakkini kaasuttavan kaksitahtisella kylätietä kohti. Poika per… Kyllähän se sai lainata takkia, mutta kun jälkihuolto ei oikein toiminut. Takki tuskin selviytyisi sadekelin sorataipaleelta pesulle ennen kuin itse sitä kaipailisin. Eipä siinä, kohta tytär rynni portaat alas, tempaisi takin naulasta ja huikkasi menevänsä tallille. Ikkunasta näin, että tytöllä oli päällään kevyttä sadetta kestävä variksen harmaa ulkoilupusakka. Hakkasin ikkunaa ja karjuin kurkku kipeänä.

“Se on miun takki!!!”

“Mie tiiän, mutta mie en halua, että miun takki alkaa haista hevosen paskalle!!!”

Minähän sitä halusin.

Kasvatukseni (myöhemmin selviää, miksi tässä otan kunnian kokonaan itselleni) oli onnistunut siinä määrin, että esikoislapseni oli yllättäen itse tilannut itselleen vaatekerran jos toisenkin. Toki äidillisiin velvollisuuksiini kuulemma kuului rahoittaa elintärkeät vaatekappaleet. Tutkittuani kuittia totesin, että jälkeläiseni olisi selvinnyt merkittömilläkin huppareilla ja teinin omavastuuosuudeksi tuli reipas 40%.

Mutta himoituimmat merkit maksavat. Se tuli todistettua eräänä iltana elokuun alkupuolella, kun vanhin lapsukaiseni kykki isänsä kanssa pellon laidalla passissa ja olimme tytärten kanssa kolmisin. Keskimmäinen kinusi lupaa päästä kylille ja kohta tytär suuntasi veljensä huoneeseen.

“Saanko mie lainata sen hupparia?”

“Ai niitä uusia? No et saa.”

“No, mie katon jonkun toisen.”

“Et mene sen huoneeseen.”

“Sillä on kuitenkin miun huppari siellä.”

Ja kohta tytär haahuili ulos mordorin kammiosta hupparinsa kanssa. Ei sillä, että huppari olisi poikaa kiinnostanut tai ylipäätään mahtunut päälle.  Lähinnä se oli jälleen osoitus esikoiseni tarkasta havainnointikyvystä. Paita kuin paita, viikon nalkutuksen jälkeen se siirtyi pyykinviikkauspisteeltä lapseni lukaalin lattialle. Pidin mahdollisena, että eräs tietty musta t-paita, jota oli kolme viikkoa etsitty, saattaisi löytyä samasta paikasta. 

Keskimmäinen suhautti kylille ja ajattelin viettäväni laadukasta aikaa kuopuksen kanssa. Väärin luultu. Hänkin olisi lähdössä kylälle, omalle kuitenkin eikä kovin kauas. Ensin tytär kuitenkin kurvasi veljensä huonetta kohti. 

“Elä mene sinne!”

“Mie lainaan siltä hupparia.”

“Nehän on siulle ihan liian isoja.”

“Mutta ne on hienoja.”

“Et lainaa. Lainaa siskoltas.”

“No se suuttuu.”

“Eipä se oo kotona.”

Eipä silti. Poika lainasi vastavuoroisesti pikkusiskonsa sukkia. Minun paitani löytyi puolestaan teinityttären huoneesta. Ajohanskani löytyivät vanhimman sängyn alta ja epäilemättä niillä oli puolustauduttu hyökkäävää karhua vastaan, niin repaleiset hanskat olivat. Myös ihkauudet hiihtohanskani, joita olin jo keväällä etsinyt, löytyivät pölyyntyneiden ruotsin kirjojen alta. Mielellänihän minä pidän lapseni lämpimänä. Useamman kuin kerran olen mäessä jakanut puffia, huivia, pipoa tai hanskoja ja palellut itse. Mutta jos edes kerran, yhden ainoan kerran, nuo lainatut vaatekappaleet palautuisivat minulle…

Joskus tavarat vain katoavat. Eräänä keskiviikkoaamuna olin juuri saapunut aamulenkiltä kotiin, kun kuopus oli eteisessä vastassa. 

“Äiti, missä miun kengät on?”

“Ei olleet miulla mukana. Eteisessä?”

Tytöllä oli toisessa jalassa valkea lenkkari ja kello näytti kouluun lähtöä. Lattialla lojui vähintään seitsemän valkoista tennaria, joita tarjottelin tyttärelle, mutta ne olivat kuulemma jonkun muun. Esikoinen oli askarrellut omistaan näpsäkät sandaalit. 

“Laitetaanhan nää järjestykseen, löytyy sitten.”

Paritimme kengät, mutta tyttären kenkä oli ja pysyi kadoksissa. Ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun jalkine oli meidän perheessä hukassa. 

“Ettehän te tapelleet?” varmistin, sillä poika oli jo lähtenyt kouluun puoli tuntia aiemmin. Taloudellemme tyypillinen sotataktiikka oli nimittäin piilottaa toisen tavarat. Itsekin olin joskus ulkoistanut keskellä käytävää lojuvat romut hankeen. 

Tytär vastasi kieltävästi ja koska kouluun oli lähdettävä, käskin tytön laittaa toiset kengät. Jotenkin ajattelin sanoneeni kumpparit, mutta tytöstä släbärit olivat juuri sopivat. 

Kun olin saanut pienokaisen matkaan vilkaisin puhelinta. Pojalta oli tullut viesti.

“Palleron kenkä on postilaatikossa.”

“Miksi?”

“Se oli tarttunu tuohon työliiviin”

“Vahingossa vai tarkotuksella?”

“Vahingossa.”

Kai se oli mahdollista. Koska kuopuksella oli uusi opettaja, päätin viedä tyttärelle kunnolliset kengät kouluun. Ehtisin myöhemminkin vahvistamaan hihhuloivan kylähullun imagoani ja lykkäisin lastensuojeluilmoitusta ainakin viikolla.

Mutta ei pikkuprinsessamme viaton sivustakatsoja ole katoavien vaatteiden tapauksissa. Syksyn ensimmäisenä viileänä aamuna etsin sängystä villasukkia. Ei ollut peiton poimuissa eikä pölykoirien petinä sängyn alla. Pakko oli paljain jaloin sipsutella alakertaan. 

“Missä miun villasukat on?” kysyin kuopukselta, joka kyhjötti jo sohvalla viltin alla. 

“Ai nää?” jalat ojentuivat viltin alta. “Nää on niin pehmeet!”

Ja mitä muuta huomasinkaan.

“Miun flanellihousut! Mie etin niitä eilen.”

“Joo, ku miun oli pyykissä.”

Mutta toki perheessämme on myös vaatteita, jotka eivät kelpaa kellekään. Ne vaan lojuvat kodinhoitohuoneen pöydällä, vaikka kuinka kiukkuan, nalkutan ja valitan, että jokainen voisi omat vaatteensa siivota narulta suoraan kaappeihin. Varsinkin, kun en enää hahmota, mitkä vaatteet kuuluvat kenellekin. Miehen vaatteet nyt ovat melko kivuttomat, ne kun on nopea napata hyllyyn. Samalla tulee tarkkailtua, mitkä repaleet heitetään mäkeen ja milloin on aika uusia kalsareita.

Ihmettelin kesän mittaan, miten eräs punainen paita tuntui jatkuvasti olevan pinossa. Pitäisi ostaa lisää punaista vermettä, jos mies kerran niin kovin tykkäsi sitä käyttää. Kun sitten perjantaina pakkasin vaihtovaatteet mökille, tempaisin pinon suoraan reppuun. 

Illalla saunapuhdas urhoni kaivoi vaatekassia. 

“Tännekinkö tämä on eksynyt! Tämä ei kulta ole minun.”

“Ai ei?”

“Ei. Siks mie nostan sen aina takasi.”

“Ja mie laitan sen aina siun kaappiin.”

“Niin oon huomannu. “

“Kenenkähän se sitten on? Ei se pojankaan ole.”

“Ei., mutta ei minunkaan” mies totesi ja vetäisi paidan päälleen. Oikein seksikkäästi nuoli kolme numeroa liian pieni paita rintalihaksia.

Kenen paita on, se ei ole vielä selvinnyt. Meillä on myös tuntematon huppari, kaksi pipoa ja alushousut, joille ei ole löytynyt omistajaa. Melkein kiinnostaisi tietää kenelle ne pitsipöksyt kuuluvat…

Päivitys! Ne housut oli omat! Enhän mie voinut muistaa, että olin sellaiset ostanut! Onneksi kuitti löytyi pakastimesta (don’t ask)!

Categories
Yleinen

Valot pimeyksien reunoilla

Jo pari viikkoa autoni kojetaulussa on loistanut sanayhdistelmä right dipped beam. Koska varoitus ei ole ollut kirkuvan punainen, olen pystynyt sivuttamaan tarpeen tehdä asialle jotain. Toki myös se, että välillä samaisessa näytössä kehotetaan lisäämään jäähdytysnestettä, on omiaan sekoittamaan ajatukseni.

Hävettää myöntää, mutta autoilustani ei tulisi mitään ilman miehiä.Työkaveri muistuttelee renkaan vaihdosta ja auton pesusta, kylän miehet auton liikkuvuudesta. Tänä vuonna ei vielä ole tätä rouvaa nyhdetty ojasta, penkasta, jäiseltä pellolta tai muuten vaan ensilumen liukastamasta pihamaasta, mutta muuten on huolehdittu.

Elokuun ensimmäisenä työpäivänä, sinä kuuman nahkeana ja hikisen uuvuttavana, räjähti aivotoimintani lisäksi takarengas. Sain tunnin sisään kolme soittoa naapuruston miehiltä, oliko se minun johtotähteni tien penkalla keskustan tuntumassa ja oliko kenties tarvetta kyydille tai aputoimille. Tällä kertaa ei ollut, sillä tilasin äidin heittämään minut kotiin ilmastoidulla autollaan. Paluukyytiin hyppäsi sitten mieskin renkaan ja tunkin kanssa. Nähdessäni menopelini kuumana väreilevän ilman takana utuisena kuin kangastus autiomaassa muistin, että auton avaimet olivat repussani noin kaksikymmentä kilometriä luoteeseen. Miehen silmät kertoivat, että elämä olisi tylsempää ja todennäköisesti sujuvampaa ilman minua. Eipä hätää, kultaseni ennätti hyvin vaihtaa renkaan paahteisella asfaltilla, kun äitini kanssa teimme pikavisiitin kotona.

Vaikka kuinka taitava olinkin jättämään huomiotta autoni kehoitukset, viime viikolla naapurin isännän tiukoista käsimerkeistä päättelin, että oli aika vaihtaa polttimo halusin tai en. Huomautin asiasta miehelleni, mutta mitään ei tapahtunut. Mies ilmoitti, että poika saa opetella ja vaihtaa polttimon. Pojan mielestä ajatus oli absurdi ja hän vaihtaisi polttimot sitten siihen omaan Raptoriinsa, jonka ostaisimme hänelle ensi vuonna. Epäilin pojan syöneen sieniä.

Kolme päivää myöhemmin pyörähdin Motonetin pihaan. Hakkasin hakukoneeseen rekisterinumeron ja sain listan varaosista. Aih! Kyllä oli helpoksi tehty ihmisen elämä. Pyyhkijän sulat olivatkin paljon kettumaisemmat hankittavat. Ikävä kyllä lista jatkui ja jatkui ja jatkui. H3, H11, H7, led, halogeeni ja vilkku. Joissakin oli valittava oikea puoli. Se oli onneksi selvä. Heivasin 112 euron valon, samoin 34 euroa tuntui liialliselta. Olin joskus polttimoita ostanut, mutta tähän autoon… Siitä en ollut varma. Koska verkko-ostostelu ei koskaan ole ollut minun juttuni, raahauduin sisälle autoilevan ihmisen tavarataloon.

Myymälän takaseinältä löysin kattoon asti kaartuvan hyllyn täynnä polttimoita. Ei hitto. Jos olisinkin tiennyt mitä etsin, en täältä sitä löytäisi. Koska päätöksiä oli tehtävä, valitsin H7:n. Se oli kivasti puolivälissä ja näytti nätiltä. Sitten pitikin valita minkä firman H7 sopisi. Olisinko merkkitietoinen vai valitsisinko tarkanmarkan tuotteen? Valitsin halvimman. Todennäköisesti polttimo olisi väärä, joten ei vituttaisi niin paljon.

Tiesin vaihtaneeni polttimon kaksi kertaa, kerran ihan itse (tai saattoi se olla pyyhkijänsulkakin…) ja toisen kerran avuliaiden herrasmiesten avustuksella huoltsikan pihassa, mutta siitä oli jo kaksikymmentä vuotta. Apumiehiä voisi nelikymppisellä olla jo hitusen harvemmassa.

Illalla yritin maanitella miestä sekä poikaa vaihtamaan polttimon. Ei huvittanut ei yhtään. Mies halusi tietää, millä perusteella olin osan valinnut ja nyökkäsi hyväksyvästi, kun kerroin rekisterinumerokikastani. Tosin sekään ei ollut satavarma. Kuten kaikki elämässäni, myös auto oli vähän hankalasti määriteltävissä. Osa autosta rakentui vanhan, osa uudemman mallin osista.

Osa oli mahdollisesti oikea, vielä tarvittiin toimeenpanija. Joka en siis halunnut itse olla. Muistini hämärästä hahmottui huteria mielikuvia helvetinmoisesta purku-urakasta ennen kuin umpioon sisälle pääsisi. Takavalon umpion olin kyllä viime talvena saanut avattua lyhtypylväällä ja se ei ollut edullinen reitti se.

“Tiedät sie mikä valo se oli palanu?”Mies hiippaili rööki suussa autokatoksesta.

“Tiedän. Mie tarkistin sen toissapäivänä tai sitä edellisenä.”

Tai saattoi se olla edellisviikon perjantainakin.

“Eli tiedät vai luulet muistavasi.”

“Se on tuo tuossa.”

“Onko ihan varma tieto?”

“On, mutta sie haluut kuiteskin varmistaa. Pistä valot päälle.”

Sattuipas. Myhäilin tyytyväisenä.

Mikä onni ja autuus, kun konepellin alle kurkatessani löysin näpsäkän korkin, joka irtosi helposti pyöräyttämällä. Sen takana pilkotti polttimon kanta ja painoin tarkkaan mieleeni miten ja mistä suunnasta piuhat siihen kiinnittyivät. En minä ihan kuutamolla ollut.

Siihenpä ilo sitten loppui. Polttimo oli kiinni metallikehikossaan kuin täi tervassa ja hirvikärpänen hiuksissa. Ei lähtenyt nyppäämällä, ei kierittämällä, pyörittämällä tai vääntämällä. Kokeilin kaikkia ulokkeita, muovisia ja metallisia, josko ne olisivat jonkinlaisia sokkia, lukkoja tai vetoketjuja.

Ei minkäänlaista liikettä.

“Saanko kattoa?”

“No et saa kattoa ku siulla oli mahdollisuus ja mie teen tän nyt ite.”

Ihan kuin tämä keskustelu olisi käyty joskus ennenkin…

“Kokeile jos sen sais napsautettua tuosta.”

“Sormet sanonko minne!”

“Ei mutta, jos siitä painaa…”

“Kokeilin jo… kato nyt”

“Elä nyt väännä sitä rikki.”

“Ite sanoit, että paina.”

“Paina, elä väännä hajalle.”

Mieheni mielestä ongelmanratkaisuni tulisi ensinnäkin ottaa enemmän aikaa ja toisekseen, perustua enemmän älyyn kuin voimaan.

“Voi vittu, irtoa nyt!”

“Miten sie nyt jo kiroot, ku et oo vielä kahta tuntia tapellut.”

“HEHHEHEH kokeile ite. Ei se lähe!”

Mies ähisi ja puhisi polttimon kanssa. Kuinka tyydyttävää, ettei se sujunut silläkään.

“Jumissa se on.”

Dejavu senkun voimistui. Ihan varmasti oli sama taistelu käyty, täsmälleen samoin sanoin. Veikkaisin, että saman saakelin riklakkeen kanssa.

Lopulta mies väänsi meisselillä polttimon irti.

Aloin tunkea uutta pesään. Nätisti valo napsahti kantaansa, nyt kun periaate oli tiedossa, mutta sitten ongelmat alkoivat. Kompakti paketti ei halunnut asettua takaisin umpioon.

“VITTU SAATANA PERKELE! Ei tää paska pysy!”

Mies yritti tulla väliin, mutta tämä oli nyt henkilökohtaista.

Ähisin ja puhisin, sormet taittuivat epämääräisesti, kynsiä lohkeili useammasta sormesta ja lopulta löin pääni johonkin kovaan ja terävään moottorin osaan.VIhdoin sain paketin paikalleen. Vähän se heilui, mutta kannella sen saisi juntattua kiinni.

“Onko se kiinni?”

“On se melkein ainakin.”

“Onko vai ei?”

“On. Ja tällä ku laittaa pysyy kiinni.”

“Ei se toimi silleen, se hajoaa.”

“Sama systeemi ku sulla autotallissa. Kaikki sisään ja ovi äkkiä kiinni.”

“Pojan jos pyytäs, se teippais sen kiinni.”

“Kulkee meillä suvussa. Kato nyt ku mieles tekee kuitenkin.”

“Joo, ei tää kiinni ole.”

“No ei ole, ku irrotit sen.”

Mies ei vastannut, mutta mulkaisi paljon puhuvasti. Teinityttäreni ei ollutkaan perinyt silmien pyörittelyään minulta.

Mies esitteli kiinnityssysteemin. Koko polttimohöskä kiinnittyi umpioon pienillä laatoilla, jotka survottiin vielä pienempien metalliruuvien alle. Täysin mahdotonta. Jos toinen laatta lukittautui laatan alle, toinen ei vahingossakaan. Valo sojotti minne sattui ja vitutus alkoi lämmittää kivasti koko kroppaa. Hetken harkitsin, että antaisin miehen pelastaa polttimon rajulta rakkaudeltani. Mutta tässä oli nyt kyse kaikesta itsekunnioituksestani. Jo se oli kumma, etten yhtä perkeleen polttimoa saanut paikalleen!

Ja naps. Sitten se olikin siinä. En uskaltanut hengittää. Totta se oli. Polttimo oli tiukasti kiinni, sojotti oikeaan suuntaan ja kansikin sujahti paikalleen. Ei minulle mitkään valot vittuilekaan!

Jännitys tiivistyi, kun käänsin virrat päälle. Kyllä! Kaikki valot paloivat. Myös kojetaulussa, joka muistutti jäähdystysnesteen lisäämisestä…

Eivätkä ne kylän miehet olleet minua unohtaneet. Illalla puhelimeen kilahti viesti parin kilometrin päästä.

“Taisit olla auton huoltohommissa. Kai se oli nyt se polttimo?”

“Joo. Mistä sie sen tiesit?”

“Ärräpäistä päättelin.”