Categories
Yleinen

Kadoksissa

Paavo katseli ikkunasta ulos odottaessaan tiedoston latautuvan ja kuvitteli hengittävänsä pellon sänkeä peittävää ohutta lumikerrosta. Kuminan varret törröttivät kiukkuisen terävinä valkoisesta maasta, multakokkareet likaisen levollisina kumpuina. Yhdessä näytöistä raksutti latauksen tilanne, toisessa vilahteli kaavioita ja dynaamisia käyriä. Tiimin johtajan ääni kumisi kuulokkeista vasempaan korvaan. Oikeanpuoleisen kuulokkeen Paavo oli vetänyt takaraivolle. Hän ei halunnut kuulokkeista kantautuvien äänien kaappaavan hänen aivojaan ja huijaavan luulemaan, että hän oli taas ahdistavassa ja tunkkaisessa toimistossa, jossa haisi sähköltä, lämmenneeltä pölyltä ja palaneelta presidentiltä. Toimistossa, jossa kaikki olivat liian lähellä ja jossa vessanpöntönkansia ei suljettu ennen vetämistä.  Hän halusi muistaa, ettei enää tarvinnut ovea, jolla sulkea ulos henkisesti ja fyysisesti kuormittavat sosiaaliset suhteet.

Paavo vilkaisi tiedoston tilannetta, kokouksen näyttöä ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan.  Laskeva aurinko punasi mielivaltaisesti levittyneen lumihangen. Jokin liikkui pellolla. Hän tarkensi katsettaan. Ojasta nousi tumma, sulavasti maata myöten etenevä hahmo. Välillä se pysähtyi ja jatkoi matkaa. Kissa. Vieras kissa. Paavo ei ollut aiemmin nähnyt sitä. Hän siristi silmiään erottaakseen tarkemmin ja naputti sitten etusormen kynnellä ikkunaan, vaikka tiesikin, että se oli turhaa. Kissa oli kaukana ja kuten kissat yleensä tuskin se olisi vaivautunut häntä vilkaisemaan. Kissa oli äärimmäisen tarkka ja ylväs eläin. 

– Maaau.

– Ai hei Mielikki. 

Kissa hyppäsi pöydälle, istuutui ja katseli kokousnäytölle ilmaantunutta tiiminjohtajan naamaa. Kallisti päätään ja kosketti varovasti tassulla näytöllä liikkuvaa naista. Kynnet se piti piilossa. Paavo huomasi, että Mielikin kullanruskeat raidat olivat samanvärisiä kuin Jantusen hiukset näytöllä. Paavoa hymyilytti, kun hän tajusi, että Dianan silmätkin olivat kissamaisen vinot. Diana, mikä kissa! Melkein muistot saivat otteen, mutta sitten nykyhetki voitti. Diana oli enää Jantunen, projekteista liian helposti innostuva tiimijohtaja. Mielikki vilkaisi Paavoa ja Paavosta näytti, että sen pehmeät poskipäät olivat nousseet ja suu oli vetäytynyt huvittuneeseen virneeseen. Mielikki läpsi laiskasti etutassulla Jantusen heiluvia käsiä. He nauroivat yhdessä tiiminjohtajalle.

Paavo tuijotti editointiohjelmaa näytöllään ja mietti, miten hän ei osannut sanoa Jantuselle ei.  Miksi helvetissä hän oli antanut Jantusen nimetä itsensä toimistusjohtajan jouluprojektiin? Firmalla olisi jumalauta ollut varaa ammattilaiseen, mutta CEO oli tyrmännyt hänen ehdotuksensa ammattilaisen palkkaamisesta sillä, että halusi tervehdykseen “henkilökohtaisen sävyn”, tavoitteena “itsetehtyfiilis”. Olisi perkele tehnyt itse! Tässä sitä taisteltiin epätasaisesta ääniraidasta ja kännykkäkameralla pystyssä kuvatusta videosta firman joulutervehdystä työntekijöille! Ei saatana… Toimitusjohtajan ääni vuoroin katosi ja vuoroin voimistui heiluvilla videoilla. Video tuskin herättäisi lämpöisiä tunteita kenessäkään, lähinnä myötähäpeää. Hän ei todellakaan laittaisi nimeään alle! Olikohan se nähnyt jotain teinipellejen tubevideoita? Perkeleen perkele! Materiaalikansion videoklipitkin oli nimetty epäloogisesti ja harhaanjohtavasti. Video ulkona. Tonttu_osa_1! Mitä helvettiä! Eikä minkäänlaista käsikirjoitusta, mihin järjestykseen herra SiiIiiOu halusi klippinsä järjestettävän. Paavon hommaksiko sekin paska jäi? Kiristi. 

– Mau.

– Ai hei Mielikki. Terve kaveri.

Kissa hyppäsi Paavon syliin, puski leukaa ja kasvoja. Paavo huokaisi ja antoi kissan hieroa pehmeää turkkiaan partaansa vasten, vaikka se kutitti. Kurr.

– Onko sinulla nälkä jo?

– Mau. 

– Jokohan se kaupan setä on tuonut meille murkinaa…

– Mau. 

Mielikki painautui kiinni Paavon rintakehään. Paavo enemmänkin tunsi kuin kuuli kissan kehräyksen. Mielikki tiesi aina, milloin hän kaipasi sen seuraa ja kosketusta eniten. Silkkisen selän silittäminen rentoutti, laski editointiprojektin nostattaman verenpaineen lähes normaaliksi. Mielikki ojensi päätään nautinnollisesti ja Paavo rapsutti sitä leuan alta.

Ulko-ovella oli lähikaupan lähetys. Paavo tiesi, että kaikki oli mitä pitikin. Hän tilasi aina samat tuotteet, samat määrät. Kauppias toimittaisi kaiken oikeaan aikaan, vaikka hän unohtaisikin joskus tilauksen tehdä. Kuistille sataneella ohuella lumikaistaleella oli kissan jälkiä. Mielikki puikahti Paavon jalkojen välistä kuistille, haisteli tassunjälkiä. Jännittyi. Häntä pyörähteli ilmassa levottomasti, korvat skannasivat ympäristöä.

– Tule sisään, Paavo maanitteli pahvilaatikko sylissään. Jäljet tekivät hänet levottomaksi. Oliko se vieras kissa käynyt heidän pihallaan? Mielikki nosti katseensa ja silmäili hitaasti ympärilleen ennen kuin käveli sisään. Vilkaisi vielä kynnykseltä taakseen.

Paavo kattoi itselleen aterian ja nosti Mielikin kupin pöydälle. He söivät ja katselivat pimeyttä ikkunan takana, omia kuviaan lasilla. Kaukana kylätiellä välähtivät naapurin auton valot. Paavo kertasi Mielikille videoprojektin ongelmakohdat. Mielikki katsoi häntä ymmärtäväisesti. Puski kiitollisena Paavon kättä nuoltuaan kupin puhtaaksi. 

Paavo avasi oven kuudennen kerran puolen tunnin sisään. Hän seisoi portaalla ja maanitteli. Mielikki ei vastannut. Tavallisesti se maukui koko matkan iltalenkiltä tullessaan, kuin varmistaakseen, että Paavo ei sulkisi ovea ennen kuin Mielikki ehti sisälle. Hermostutti. Mielikki vaani päivisin hiiriä ulkorakennuksen ja talon välillä, saalisti metsässäkin ja pellolla, mutta aina iltaisin se pysyi tiukasti tontilla, varsinkin talvisin. Mielikki ei koskaan lähtenyt niin kauas, etteikö olisi kuullut hänen kutsuaan. 

Yöllä Paavo makasi sängyssään, muttei saanut unta. Miksi hän oli laskenut Mielikin yksin ulos? Miksi hän ei lähtenyt mukaan? Miksi se ei nyt tullut? Aamulla hän syöksyi ensimmäisenä ovelle vain huomatakseen, ettei kuistilla ollut uusia jälkiä. Hän veti kumisaappaat jalkaan ja koetti erottaa maasta tassun painaumia.  

Koko päivän Paavo kulki ympäri pihamaata, kutsui ja maanitteli kissaansa. Hän ilmoitti töihin olevansa sairas. Hän ei voinut syödä. Kurkkua kuristi. Hän puristi silmät kiinni ja ajatuksen ojan pientareella kituvasta kissasta syrjään. Kissat kulkevat, poikkeavat uusille reiteille. Tulevat takaisin syksyllä. Kissoille se on luonnollista. Mutta nyt oli marraskuu! 

Mielikki ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana.  Paavo kattoi itselleen ja Mielikille päivällisen. Nosti oman lautasensa jääkaappiin, vei koskemattoman kupin ulos. Yön aikana sen ympärille ilmestyi ainoastaan siiveniskujen viuhkoja. 

Paavo pesi vessanpöntön ja Mielikin hiekkalaatikon. Kissat arvostivat siisteyttä ja puhtautta, huomaavaisuutta. Hän laski aina vessanpöntön kannen. Oliko hiekka vääränlaista? Paavo sormeili hiekkaa, kaivoi kokeeksi kuoppia. Pitäisikö tilata toisenlaista? Jos Mielikki tykkäisi pelleteistä? Paavo pesi peilit ja ikkunat, paitsi sen olohuoneen ikkunan, jossa oli Mielikin kuonon jäljet. Hän imuroi nurkat ja kiillotti kaakelit. Hinkkasi ovenkahvat ja viemärit. Pää oli sekaisin, mutta koti siisti ja järjestyksessä. Kädet kaipasivat konkreettisuutta ja selkeää kokonaisuutta, johon keskittyä, kun ajatukset kiersivät loputonta kehää. Palkkatöihin Paavo keskittyi vasta, kun esimies alkoi vaatimaan sairauslomatodistusta. Paavo ei todellakaan aikonut poistua kotoaan! Eikä ainakaan nyt, kun Mielikki saattaisi tulla milloin vain. 

Mielikin katoamisesta oli kulunut kymmenen päivää, Paavo ei enää kestänyt. Hänen oli saatava tietää! Paavo suuntasi pihatielle ja toivoi näkevänsä edes jäljet juuri sataneessa lumessa. Se tarkoitti, että kissa olisi edelleen hengissä. Pihatie lyheni ja kylätie läheni jokaisella askeleella. Sydän hakkasi koko ajan kovempaa. Risteyksessä hän pysähtyi. Hän voisi vielä kääntyä takaisin. Elää uskossa, että Mielikki oli elossa, vaani myyrää pellolla tai nukkui ulkovaraston villoissa. Mutta hänen oli saatava tietää makasiko Mielikki lumipeitteen alla. Muuta selitystä tuskin oli. Ei Mielikki jättäisi häntä näin! Ei koskaan! Onneksi alkoi sataa lunta. Kasvoille satava räntä muuttui suolaiseksi. Hämärä laskeutui ja syveni pimeäksi. Paavo sytytti taskulamppunsa ja antoi valokiilan halkoa hiljaista maisemaa. Lumisateen takana, pellolla, välkähti jotain. 

– Mielikki?

Uusi välähdys. Kyllä, ne olivat silmät! Kaksi kiiluvaa silmäparia hohti pellolla.

– Kiskis, minä tässä. 

Toiset silmät katosivat tumman aavistuksen raskaan varjon mukana metsän suuntaan. Toiset vahtivat, kun Paavo könysi risukkoisen ojan yli pellolle. Paavo lähestyi hitaasti kissaa. Mielikki! Tai ainakin se olisi voinut olla. Kissa lähti liikkeelle. Näytti kuin se olisi lentänyt, niin tasaisesti se liukui hämärän pellon yli ja hyppäsi ojan yli toiselle kapaleelle. Aivan kuin puolialastoman Dianan liikkeet, kun hän sanattomasti vaati Paavoa seuraamaan makuuhuoneeseen. Pakaran kaari ja lavan värähdys. Paavo tuli perässä niin nopeasti kuin uskalsi, ettei säikyttäisi kissaa. Hän tuijotti edellään kiitävää olentoa niin kiinteästi, ettei edes huomannut minne he olivat tulleet. He olivat kotona!

– Mielikki! Sinä tulit kotiin!

Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikki sähähti vihaisesti. Paavo veti kätensä pois. 

– Sattuuko sinuun?

Kissa pujahti sisään heti Paavon raotettua ovea. Puski ohimennessään Paavon pohjetta. Sitten se syöksyi suoraan keittiön pöydälle ja hotki kuivahtanutta ruokaa kupistaan. Paavo heitti vaatteensa ja istuutui pöydän ääreen. Mielikki nosti päänsä kupista. Se söi nopeasti ja vahti samalla Paavon liikkeitä, valmiina reagoimaan. Paavo katseli kissan ruokailua ja pyyhki salavihkaa kyyneliä. Häpesi kyyneleitä kissan edessä ja nauroi sitten itselleen. Hän oli ikävöinyt kissaa, toisen hengitystä huoneissa.

Mielikki lopetti ruokailun ja alkoi peseytyä. Paavo koetti koskettaa kissaa, mutta Mielikki väisti ja hyppäsi lattialle. Paavo meni sohvalle ja kutsui kissaa sen omalle tyynylle. Mielikki katsoi Paavoa ja maukui vaatien Paavoa seuraamaan. Paavo totteli kissan käskyä. Eteisessä Mielikki katsoi Paavoa silmiin ja sitten ulko-ovea. 

– Et kai sinä taas ulos halua… Vasta tulit…

– Mrau!

Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikin korvat kääntyivät luimuun ja kissa sähähti. 

– Ei mitään hätää, Paavo sanoi. Ehkä enemmän itselleen. – Hyvä on. Mutta tule sinä takaisin. Tulethan…?

Paavo käpertyi eteisen lattialle. Laatta tuntui kylmältä poskea vasten.

Categories
Yleinen

Ikuinen maanantai

Loma päättyi kaksi viikkoa sitten. Jo ensimmäisenä iltapäivänä tuntui, että lomasta oli viikkoja. Sama tuntui olevan tunnelma työkavereilla. Silmät seisoivat joka toisella, sillä yöunet olivat jääneet monilla huonoiksi, niin innokkaina olimme odottaneet töihin paluuta. 

Kokemuksen tuomalla viisaudella osasin varautua siihen, että maanantait ovat vaikeita. Erityisen vaikeita ovat varsinkin äikän tunnit kello kahdeksan loman jälkeisenä maanantaina, joten annoin itselleni ja opiskelijoille armoa. En nalkuttanut jokaisesta luvattomasta kännykän käytöstä, jos muruset etenivät tehtävissään. Tai ainakin esittivät sujuvasti tekevänsä tehtäviä. Itse ajattelin olevani voiton puolella, jos pysyisin hereillä enkä selittäisi mitään tyhmää. 

“Ai mikä kirjainfo? Et ole kertonut meille!”

Oli hyvä palautella mieliin kurssitehtävä, joka jo ensimmäisellä tunnilla oli esitelty, kerrattu edellisellä tunnilla ja sitä edellisenä, ja joka löytyi kirjattuna kolmesta paikasta kurssialustalla. Tosin yhdessä oli väärä palautuspäivämäärä, mutta yhtään palautusta ei siihen mennessä ollut tullut.

“Mennäänpäs asiaa… Mihin asiaan kiinnitätte huomiota tässä tekstissä? Pekka. Pekka? PEKKA?!”

“Mitä?”

“Mihin kiinnität huomiota tässä?”

“En ainakaan tähän tehtävään.”

Välitunnilla ihmettelin miksi puhelimeni kirjoitti itsestään hävyttömyyksiä viesteihin. Asia paljastui, kun huomasin rungon vääntyneen ja näytön repsottavan irti. Kyllä sillä jotakuinkin sai hommat hoidettua, joten päätin odottaa ylppäreiden jälkeiseen aikaan ja rahatilanteesta riippuen joko laittaa mies korjaamaan tai ostaa uusi. Tajusin myös unohtaneeni eväät. 

Opehuoneessa joku ehdotti, että kaikki lomat peruttaisiin, sillä töihin paluu oli helvettiä. 

Seuraavalle ryhmälle annoin kirjoitustehtävän koeverkkoon, kuuluisaan ja takuuvarmasti toimivaan Abittiin. Viisaasti olin käynyt laittamassa jo välitunnilla kokeen käyntiin kellarin palvelimelta, ettei tarvitse juosta edestakaisin, sillä luokka on neljännessä kerroksessa. Pyyhältäessäni kellariluokkaan sain takarivistä välittömän palautteen.

“Onneks et ole meille sijaisena!” 

Voi, opetan teille koko ensi kurssin, hymyilin itsekseni. 

Paluumatkalla ensimmäisissä portaissa muistin, että opiskelijoille olisi hyvä tarjota tikut, joilla käynnistää koneensa. Saatuani opiskelijat luokkaan tajusin, että olisi käytännöllistä, jos minulla olisi valvojankone, jolla seurata, että kaikki pääsivät kokeeseen ja pysyivät verkossa. Kipitin hakemaan koneen. Muutama ei päässyt verkkoon, joten juoksin alakertaan hakemaan piuhan ja wifi-boosterin. Tämäkään ei auttanut, joten juoksin hakemaan varakoneen. Eipä tässä, hyötyliikuntaa. Luokkaan palattuani käynnistin valvojankonettani vain huomatakseni, ettei minulla ollut valvojantikkua. Ehdotin aktiiviselle opiskelijalle, jos hän millään viitsisi juosta. Ei viitsinyt. Läähättäen pääsin takaisin luokkaan ja käynnistin koneen. Voi per… Olin unohtanut katsoa palvelimelta valvojan koneen avaamisen vaadittavan salasanan. Päätin, että suurta vahinkoa ei tulisi, joten päätin luottaa siihen, että opiskelijat huomauttavat, jos verkko ei toimi.

Tänä aamuna työkaverini soitti, että olenko siirtänyt koesuoritukseni palvelimelta talteen. Enpä tietenkään ollut, sillä olin kokenut flunssankaltaisia oireita ja syöksynyt koronatestiin (joka muuten oli miellyttävämpi kuin edellinen, vaikka molemmat sieraimet kaiveltiinkin.) Mikäli työkaverini olisi surutta sohaissut oman kokeensa palvelimelle, en olisi koskaan saanut tehtäviä takaisin ja minut olisi kieritelty tervassa, höyhenissä ja likaisissa maskeissa.

Samainen työkaveri oli pelastanut myös edellisenä perjantaina naulakkoon unohtamani kalakeiton jääkaappiin. 

Vaihdoin vaatteet heti kotiin päästyäni. Suksimaan oli päästävä, että pää selviäisi. Kolmisen kilometria hiihdettyäni olin kaatunut jo kolme kertaa. Lämpötila oli lämmennyt selvästi plussan puolelle eikä tätä säätilan muutosta ollut välinehuoltaja huomioinut voitelussa. Suksi ei luistanut, ei. Ymmärsin Iivon tuskan. Kahdenkymmenen metrin jälkeen oli pidettävä tauko ja raavittava 20 senttiä lunta suksen pohjasta. Hiki virtasi ja syke nousi, mutta niin nousi verenpainekin.

Illalla vaivuin uneen vain herätäkseni uuteen maanantaihin, jossa erinäiset viranomaiset vaativat toimenpiteitä, työt täyttivät sähköpostin ja kaikki mikä voi hajota hajosi tai katosi.

Tänään oli menossa laskujeni mukaan kymmenes maanantai sitten loman. Ryhmittelin mielenterveyttäni koetelleet asiat eri otsikoiden alle. Osa voisi kuulua useampaankin kategoriaan. 

Kadonneet:

  • Kaksi kappaletta kirjaston kirjoja. 100% varma, että olen ne palauttanut.
  • Äidin vara-avaimet
  • Omat työavaimet
  • Kallis, juuri ostettu ripsiväri. Löytyi seuraavana päivänä ylioppilaskirjoitussalin portaikosta, jonne reppuni oli onnellisesti levähtänyt.
  • Liikuntaan sopivat aurinkolasit.
  • Tytön Kela-kortti
  • Työavaimet.
  • Koira.

Rikkoutuneet

  • Läppärin dvd-aseman kansi. Löytyi repun pohjalta.
  • Läppärin näppäimistö. Pärjää, jos ei kirjoita sanoja, joissa on k.
  • Puhelimen näyttö. Betonilattian näytölle muotoileman hämähäkinseitin lisäksi sormen kuljettaminen lasinsiruissa ei sekään lisännyt käyttömukavuutta, joten uusi puhelin ( ja panssarilasi) oli pakko ostaa.
  • Urheiluhousut. Näkyy kuulemma kaukaa reikä haaruksissa, vaikka alla oli mustat kalsarit. 
  • Työpaikan sähköinen pöytä, joka on jumahtanut hobitti-asentoon. Tästä selviää, kun ei käytä korkokenkiä. 
  • Uuden puhelimen panssarilasi. Imurointionnettomuus.

Tekniset ongelmat:

  • Tietokoneen päivitys. Kone halusi päivittyä ja uudelleen käynnistyä puoli tuntia kesken tunnin.
  • Koulun tietokone, jolla ajattelin operoida päivitysten ajan ja johon ei ole asennettu yhtään internet-selainta ja johon ei ole järjestelmänvalvojan tunnuksia.
  • Projektori, joka ei löytänyt tietokonetta. 
  • Opettaja, joka ei löytänyt freeze-nappulaa, kaukosäädintä eikä tietokonetta.
  • Uuden puhelimen käyttöönotto. Sis. ääniasetukset, näppäimistöasetukset, sormenjälkitunnistuksen ja laturiin laittamisen. Ihmeen tiukka tuollainen uusi portti… 
  • Sovellusten ja tilien unohtuneiden salasanojen selvittäminen. Päättymätön tarina. Miten monta elintärkeää sovellusta voi ihmisellä olla?!
  • Nettiselaimessa ja sovelluksessa EI ole samoja toimintoja. Ne on myös hankala erottaa toisistaan.
  • Auton pissapoika. Pahoittelut kaikille, joille olen pitkiä väläytellyt yrittäessäni pestä rapaa ikkunasta. Miksi kukaan ei ole kertonut missä pissapoika on tässä autossa? Mies tuossa ihmetteli, että miten paskaisilla ikkunoilla olen viimeiset kolme vuotta ajanut. Ilmeisesti vettä on satanut välillä.

Wilma-viestit

Esikoinen: Luvaton poissaolo liikuntatunneilta. Verenpaine tappiin. Lintsaamisesta ei ollut kysymys, vaan bussi oli ollut myöhässä. Saanen anteeksi epäilykseni, koska hiihtämisestä puhuttiin vallan katkeraan sävyyn edellisenä päivänä. 

Keskimmäinen: Ei saapunut tukiopetukseen taistelemaan arkkivihollistaan matematiikkaa vastaan. Mutta onneksi kerkesin opettajalle kirjoittaa ja vaatia lisää tukitoimia.

Kuopus: Opiskeluvälineiden unohtaminen. Oli unohtanut monot ja kieltäytynyt hiihtämästä koulun suksilla. Ihmettelen, miten monot eivät olleet reppuun päätyneet, kun ne oli kuudesti laitettu reppuun “ihan kohta”.

Categories
Yleinen

Kartalla ollaan!

Lapsella oli tulossa ympäristöopin koe. Kunnon äitinä ja ammattikasvattajana otin eräänä varhaisena aamuna härkää sarvista ja sanoin, että nyt harjoitellaan yhdessä.

Lapsi avaa reppunsa ja suoltaa koko sisällön pöydälle. Ruttuisten papereiden ja hiirenkorvaisten vihkojen alta löytyy kirja jos toinenkin. Nappaan oikean opuksen näppeihini.

– Eli teillä on aiheena Suomi? Mikä teillä on koealueena? tiedustelen.

– En mie tiiä. Tää kappale on käyty ja tää, lapsi plärää kirjaansa.

Elämää Pohjanmaalla?

– Niin kait.

– Ja Jääkausi muovasi Suomen maisemaa?

– Ööö joo. Vai olikohan se tää kirja? lapsi kysyy ja tarttuu toiseen teokseen.

– Tässä näyttäs olevan kappale Suomen kaupunkeja ja Tuhansien järvien maa? Kuulostaako tutulta? heittelen.

– Joo. Vai olikohan se vihossa? 

Lapsi kaivaa vihon esiin ja alkaa raivota.

– En mie tiiä! Mistä mie voin tietää mitä pitää lukea! lapsi keuhkoaa.

– Rauhotu. Annas kun äiti kattoo wilmasta.

Selailen aikani wilmaa ja menetän hermoni.

– En mie tiiä, ei tänne oo mitään koealuetta merkattu! Mistä mie voin tietää, mistä se koe on?? vauhkoan.

– Rauhotu, mies huutaa vessasta.

Päätämme plärätä vielä vihkon läpi. Sieltä löytyy liimattu Suomen kartta, johon on kirjoitettu kaupunkeja lapseni harakanvarpailla.

– Nää ympyröidyt piti vissiin opetella, lapsi arvelee.

– Ok. Sitten hommiin. Missäs myö asutaan?

– Täällä, lapsi sanoo ja vie sormensa Kontiolahden päälle.

– Hyvä. Ja täällä Kontiolahden yläpuolella asuu mummi ja ukki. Mikä se on?

– Lieksa. 

– Hyvä poika.

Pienin kapuaa syliin ja länttää voilla voidellun sormensa kartalle, alkaa piirtää ympyrää ja selittää taaperokielellään asiantuntevasti:

– Tättä. Kaatta. Ukki, mummi. Missä mummi?

– Ja tässä Joensuun yläpuolella on Kuopio, puolitoista tuntia ajomatkaa Joensuusta. Muistat sen siitä, että kun Maikki-täti haluaa kotoa pois, niin se lähtee umtsiumtsiumtsi Kuopioon bilettämään. Sitten kun se ei halua vieläkään mennä kotiin, niin se jatkaa Kuopiosta Jyväskylään umtsiumtsiumtsi, tykitän basson jytkettä matkien ja piirrän sormella reittiä.

– Utsiutsiutsssssiiii, pienin pärisee.

– Onko Maikin elämässä mitään järkeä? kysyy poika.

– Miten sen nyt ottaa, vastaan.

Yhtäkkiä isi on kartalla. Tai luulee olevansa.

– Ja tässä on Outokumpu, isi sanoo ja iskee etusormensa keskelle Suomea.

– Se on kyllä Jyväskylä! Nyt isi sotkee. Outokumpu on tässä, osoitan.

– Outokumpulaiset on valekarjalaisia, isopäisiä savolaisia, isi jatkaa ja alkaa kuoria appelsiinia.

– Just. Ja Siiri asuu täällä Vaasassa, se on Pohojanmaata, siellä tapellahan ja sitten rajusti rakastetahan. Vähän niinku Siirin häissä. Ja täällä Turkusessa asuu kaislikonmiehiä ja ne pyykkipojat eli siun pikkupikkuserkut ja Leila-täti.

– Leila – se se on vasta mukava nainen, poika nyökyttelee.

– Täällä on sitten Rovaniemi. Miks sie oot piirtäny sen Vaara-Suomen sisään? Sehän on Lappia.

– En tiiä, ne viivat oli valmiina.

– No Lapissa se joka tapauksessa on. Mitäs Rovaniemellä on? herättelen.

– Ihmisiä?

– Sellanen punakka ja pönäkkä mies.

– Joulupukki.

– Just. Ja kun Helsingistä voi saada koronan, niin Lapista voi saada poronan. 

– Tuo oli Maikin vitsi, poika huomauttaa.

– Jep. Ja täällä on Oulu. Ookko nää Oulusta? Mutta mikäs täällä on? siristelen silmiäni ja osoitan Etelä-Suomen suuntaan.

– Urikari?? ihmettelen.

– Unkari, lapsi vastaa.

– Unkari on valtio. Ei se nyt Suomessa voi olla. Mitä ihmettä tässä lukee?

– Unkari se on, lapsi inttää.

– Unkari ei ole Suomessa rakas. Ootas äiti katsoo tän kirjan kartasta, että mikähän tuo kaupunki oikein on. Oho ai, sehän onkin Helsinki. Aa, joo, oisko Uusimaa. Tämä pitää tosiaan tietää! sanon asiantuntevasti ja piirrän sormella hennosti ympyrää Helsingin päällä.

– Elä yhtään ujostele! poika hihkaisee.

– Mikäs se Helsinki on? kysyn.

– Suomen pääkaupunki.

– Hyvä. Kukas on Suomen pääministeri?

– Sanna Marin, poika vastaa epäröimättä.

– Hyvä, meidän 17-vuotiaat opiskelijat ei tienneet.

– Oikeesti??? lapseni kysyy silmät pyöreinä.

– Jep. Saavutus sinällään varsinkin näin korona-aikana.

– Ja täältä Tampereelta saa mustaamakkaraa. Ja täällä, katsopa poikani, on Maarianhamina. Se on Ahvenanmaan pääkaupunki. Siellä asui äitin poikaystävä, huokaisen ja suljen silmäni.

Mies kääntyy kahvinkeittimeltä, nostaa kulmiaan ja kysyy:

– Vai asuu? 

– Oikeesti? Oliko se ihana? lapsi innostuu.

– Tottakai, en kai mie muuten sen kanssa olis ollu.

– Mikä siinä oli niin ihanaa? Miten pitkään työ olitte? Miksi työ erositte? Mitä kieltä työ puhuitte? Vieläkö sie haluisit olla sen kanssa?

Miestäkin alkaa kiinnostaa.

– Niin, kerropa äiti. Sinnekö tekis mieli? mies utelee.

– Ka en tiiä, oiskohan siellä kaikki paremmin, velmuilen.

– Siltähän tuo tuntuu.

– Just. Tästäkö se alako.

– Sanoin, että ON SIELLÄ AINAKIN PUNKKEJA, mies artikuloi.

– Mie kuulin, että siltähän tuo tuntuu, repeilen.

Kun saan nauruni tukahdutettua, jatkan:

– Ja aloitetaas alusta! Kertaus on opintojen äiti.

Poika alkaa luetella sujuvasti kaupunkeja.

– Tässä on Lieksa. Täällä on Kuopio, sinne Maikki menee umtsiumtsiumtsi. Ja tästä se jatkaa Jyväskylään… Turkusessa asuu pyykkipojat… Täällä on Maarianhamina, siellä asuu äitin poikaystävä.

– ENTINEN poikaystävä, korjaan.

– Elä sitten näitä kaikkia diiteilejä kirjoita siihen kokeeseen.

Viikon päästä lapsi tuo testin kotiin. Siinä koreilee täysi kymppi. 

Tuskin maltan odottaa, että päästään ihmisen biologiaan.

Categories
Yleinen

Huurteinen seikkailu

Herää siihen, että kissa mouruaa kuin pistetty sika ja oksentaa portaisiin. Kyykkää ja yökkää rätti kädessä heiluessasi ja ala herätä todellisuuteen. Etsi vielä hammastikku ja töngä lautojen väliin pudonneet riekaleet. Todista viittä vaille kahdeksan, kun pienin saa raivarin ja raahaa kiljuva mytty puoliväkisin autoon, sillä vartin yli kahdeksan pitäisi olla jo koululla. Kuuntele koko matka päiväkotiin ”Isiiiiiii autaaaa”-mantraa.

Syöksy töihin ja vietä kaksi ensimmäistä työtuntia euforiassa, sillä mamut palavat innosta saadessaan opiskella englantia. Kello kymmeneltä putoat alas kovaa ja korkealta, sillä suomalaisia teinejä ei kiinnosta mikään paitsi perjantai. Joku kuiskii, että Tinsku Tiukka on nyt tiukkana ja kohta siltä menee hermo.

Mene lounaalle työkavereiden kanssa ja lusikoi vierailevan Michelin-kokin tekemää jälkiruokaa. Syö ja tule pahalle päälle, sillä taivaannanna loppuu aivan liian aikaisin. Juo kahvi yhdellä kulauksella, juokse monistamaan, tappele kopiokoneen kanssa ja juokse jo tunnille. Vedä suullisia harjoituksia englannin ruokasanoista. Kierrä luokassa ja yritä saada kaikki osallistumaan. “Have you ever eaten insects? Would you like to try them?” Yksi vipeltäjä huudahtaa “Incest? No!”

Yksi opiskelija haluaa tietää, mitä tarkoittaa ceviche. Väitä että se on vuohenjuusto, kunnes googlaat, että se on raikas eteläamerikkalainen kalaruokaklassikko, joka raakakypsennetään limenmehulla ja maustetaan chilillä. Mieti, että kannatti herätä tänäkin aamuna, sillä joka päivä oppii jotakin uutta. Tunnin loputtua pojat toivottavat ihanaa viikonloppua ja hihkaisevat, että tulee ikävä. Huikkaa “miekin rakastan teitä”.

Molemmat puhelimet soivat jatkuvalla syötöllä. Toisessa puhelimessa on Lastensuojelu. Irrota luuri korvalta ja katso, että kädessäsi on varmasti työpuhelin. Juokse ottamaan kopio asiakirjasta ja juokse etsimään kollegaa, sillä yhteisopetus alkaa minuutin päästä. Puolet luokasta on läsnä ja puolet etänä ja Teamsit virittämättä. Muista sitten, että pitää monistaa vielä kokeet. Juokse vielä vähän lisää. Kello kaksi huomaat, ettet ole ehtinyt pissata missään välissä. Kello kolme huomaat, ettet ole ehtinyt kirjata mitään missään välissä etkä lukea viestejä, sähköposteja tai savumerkkejä. Mutta nyt on jo kiire.

Kaasuta Kontin pihaan, sillä tarvitset suksisauvat. Kello viideltä pitäisi olla juttukeikalla kylähiihdossa. Illalla löysit kyllä varastosta likaiset luistelusukset vuodelta keppi ja kivi ja toisesta varastosta pölyiset retromonot, mutta sauvat ovat hävinneet kuin pieru saharaan, jos niitä on koskaan ollutkaan. Huomaa pian, ettei niitä ole Kontissakaan.

Autoon päästyäsi soi puhelin. Vastaa ja kuuntele, kun siskosi laulaa Frontside Ollieta. Kuuntele sitten siskon naurunsekaista selostusta omasta putkeen menneestä päivästään, lumileikeistä ja lapioista ja naura niin, että meinaat tikahtua. Huomaa puhelun jälkeen, että sinulla on 38 lukematonta WhatsApp-viestiä.

Kun pääset kotiin, jostain haisee kissankusi. Huomaa pian, että kissa on lorotellut hiekkalaatikon laidan yli, mutta jätä sotku miehellesi, sillä kello käy. Sullo pissipylly kuljetuskoppaan, esikoinen, kamera ja sukset autoon ja syöksy vielä yläkerran varastoon napataksesi matkaan kävelysauvat. Mieti onko elämäsi normaalia.

Automatkalla poikasi tiedustelee, onko kylätapahtumassa vanhoja eukkoja. Ihmettele kysymystä. No koska kylähiihto. Kerro että on siellä lapsiakin, kimpassa kivaa. Käänny mökin pihaan ja katso, kun isäsi kiillottaa tuliterää Jamppuansa ja alkaa kehua kovaan ääneen silmäteränsä ominaisuuksia. Hiivi vähin ääniin sisään, lapa suuhusi äitisi tekemää ruokaa, vaihda monot jalkaan ja lähde pojan kanssa suksimaan. Ennen kuin ennätät lykkiä menemään, äitisi nappaa kävelysauvojen kumitulpat pois.

Kun otat ensimmäisen lykyn, taputa itseäsi olalle. Et muista milloin olet viimeksi hiihtänyt, mutta mitäpä sitä ei tekisi journalistisesta kunnianhimosta. Todista hetken päästä, kuinka lapsesi sätkii maassa sukset ja sauvat ristissä, kiroaa kuin tukkijätkä ja huutaa että uudet sukset ovat kusetusta. Jotenkin tulee oma hiihtohistoria mieleen. (ks.Vilunkipelillä voittoon) Käännä kasvosi ja korvasi aurinkoon ja mieti, ettei voisi olla paremmin.

Kilometrin kohdalla lapsesi luovuttaa ja nousee ukin kelkan kyytiin naama mutturalla. Jää itse sivakoimaan ja jututtamaan vastaantulevia hiihtäjiä. Turise tuttujen kyläläisten kanssa lisää laavulla ja tee samalla iskulla vielä toinenkin juttu. Ilta-aurinko kuultaa taivaanrannan ennen kuin painuu mailleen. Mieti, että kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa. Rekisteröi syrjäsilmällä, että poikasi tulee laavulle hiihtämällä ja ilmoittaa haluavansa kilpahiihtäjäksi.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla…

Mene vajaan kolmen tunnin kuluttua mökille horkassa ja laita kohmeisin käsin kyrsä mikroon. Katso kun viisi lasta härrää ja pärrää pitkin mökkiä ja tunne kuinka paine kasvaa päässä. Isäsi höyryää joukon jatkeena ja kyselee tenavilta, mikä ukki on. Pienin vastaa huippu. Omilta huulilta meinaa karata pipipää, sillä äitisi opetti tämän vastauksen vuosikymmeniä vanhaan kysymykseen jo ennen kuin opit puhumaan.

Siskosi alkaa kysellä kyytiä Aavarantaan autoaan hakemaan, ilmoita vieväsi hänet moottorikelkalla. Kuuntele kun perheesi alkaa vittuilla sinulle kolmannessa persoonassa, ettet osaa suunnistaa viittä kilometriä pimeässä järvenjäällä, koska se ei onnistu päivänvalollakaan. Vedä uhallasi villahousut jalkaan ja huudahda, että huurteinen seikkailu alkakoon. Haluat ehdottomasti olla jääprinsessa Elsa, sisko saa olla Anna.

Kysy pihalla siskoltasi, pitäisikö ottaa alle huonompi kelkka ihan siltä varalta, jos ajetaan avantoon. Sisko vastaa haluavansa vain kaikkein kalleinta. Vaihda Elsan ja Annan rooleja, sillä todellinen prinsessa istuutuu taaksesi. Kun starttaat isäsi silmäterän, lanko kehottaa viimeisenä neuvonaan seuraamaan latua. Kilometrin mentyä siskosi huutelee moottorin pärinän yli, että näetkö latua missään. Vastaa että et vielä.

Kun vartin kuluttua kaasutat mökkipihaan takaisin, isäsi linkuttaa vastaan ja huutaa ”Sie tulit takasin, en ois uskonu! Kympin suoritus! Kiihyttelitkö?” Tunnusta, että ehkä vähäsen ja mieti, oliko hän enemmän huolissaan tyttärestään vai maailman mahtavimmasta menopelistään.

Sisällä äitisi kysyy, miksi makkarasi on edelleen mikrossa ja että isäsi on lämmittänyt sitä aika monta minuuttia kahvikupin kanssa lisää. Sano ettet ehtinyt syödä, kun piti ajaa kelkalla. Kun äitisi huutaa ”EI VOI NIIN KIIRE OLLA!”, tunnet olevasi seitsenvuotias. Totea pian, että kyrsä on liian kova ja kurttuinen syötäväksi, mutta syö kuitenkin, sillä olet viimeksi iltapäivällä opettanut kestävän kehityksen kurssia ja puhunut ruokahävikistä. Aiot elää niin kuin opetat.

Mene kymmeneltä entistä horkkaisempana saunaan, iske löylyä kiukaalle ja jäiset jalkasi lämpimään veteen. Kysy itseltäsi, miten päivä meni. Vastaa itsellesi, että vaikka vauhtia oli vähän liikaa ja vaikkei elämäsi kovin normaalia olekaan, niin on se ainakin melkoisen mukavaa.

Hei laukkaa ratsu reima.

Categories
Yleinen

Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+

Katsoimme mieheni kanssa torstai-illan ratoksi Temptation Islandia. Lähtökohtaisesti formaatti on kummallinen. Porukka lähtee testaamaan sitoutumistaan paratiisisaarille tai Lapin loistoon eristykseen muiden aikuisten kanssa. Kolmen viikon bilettäminen ei testaa sitoutumista millään tavalla. Kysehän on poikkeustilasta, jonka jaksaa kärvistellä milloin vaan. Normaalisti lähimmäksi tilannetta pääsee firman perinteisissä pikkujouluissa.

Sen sijaan kolme viikkoa arkea mahataudista, allergiasta ja täistä kärsivien lasten kanssa, kun pesukone ja auto on rikki, vessanpönttö tukossa ja Wilma laulaa, siinä on testiolosuhteet kohdallaan. Miestä tekisi mieli helliä, mutta aina joku on kotona tai toinen nukahtaa jo ennen kuin ehtii sohvalle viereen. 

Kyllä se on arkisena maanantaiaamuna vaarallisempaa nähdä, kuinka naapurin trimmattu nurmikko vilahtaa aidan takaa. Helposti alkavat somesydämet lennellä, kun kaipaa vähän pakoa arjesta. Voi haaveilla naapurin kuumasta metsuriseksuaalista tai työpaikan futispyllystä tai pelastavasta HelpDesk-tyypistä! Unelmoida, kuinka tulinen rakastaja tarjoilisi shampanjaa ja vaahtokarkkeja takkatulen ääressä.

Tai oikeastaan riittäisi, jos ostaisi sen shamppanjan.

Tai jos se vain veisi perheen kolmeksi tunniksi retkelle ja saisi nauttia hiljaisuudesta itsensä kanssa. Voisin vaikka maksaa…?

Kolme viikkoa viettelevien sinkkujen välttely ei tekisi tiukkaakaan, kun keskittyisi olennaiseen, sillä muutaman viikon biletysloma arjesta kuulostaa aika luksukselta. Siis jos biletyksen korvaisi unella. Tai voisihan siellä vähän bilettääkin, mutta biletyksen olisi tapahduttava klo 17-21 välisenä aikana, jotta yöunet olisivat riittävät. 

Mutta sinkkujen on oltava iältään sitten ainakin kolmekymmentä, että niitten juttuja jaksaa kuunnella. 

Siltä varalta. että joskus tehdään Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+, määritimme rajat.

RAJAT

1. Kimppasauna on ok. 

2. Nukkua saa toisen vieressä, mutta

a) ei saa pyöriä, jos toinen haluaa nukkua. 

b) ei saa herättää aamulla ennen seitsemää, jos toinen haluaa nukkua. 

Oikeastaan on parempi, jos nukkuu jonkun kanssa, se voi herättää, jos lopettaa hengittämisen. (Koska uniapnea.)

3. Saa rasvata sinkkua tai tulla sinkun rasvaamaksi.

a) Sinkkua ei saa pyytää rasvaamaan peräpukamia.

b) Sinkulle ei ylipäätään saa kertoa peräpukamista tai lasten täistä. Eikä synnytystarinoita!

4. Bileissä ei saa juoda enempää kuin kaksi, koska se vaikuttaa yöuniin. Ja vettä pitää juoda väliin.

5. Alastomuus on ok, mutta helikopteri ei. Eikä alasti painiminen.

6. Vain ehjiä alushousuja saa käyttää, koska kamerat.

7. Treffeillä ei saa nukahtaa. Se on epäkohteliasta.

8. Nukkumaanmenoaika on klo 22.

Categories
Yleinen

Fitiksi vai fituiksi?

Mies ei halua harrastaa minun kanssani. Eipä hätiä, jaan kyllä harrastukseni hänen kanssaan. Soitin miehelle reissuun:

– Byääh! (hysteeristä itkua)

– Mitä on sattunu?

– Yyyh (lohdutonta itkua)

– Onko jotain sattunut?

– Joo…ei.. (nikottelua) Joko ootte perillä? (niiskaus)

– Just tultiin. Mites siellä?

– Nii, tappelivat roskiksen viennistä, yks mätkäs sillä säkillä siskoaan ja sit se pussi levis siihen keittiöön ja seinille…

– Ei jumalauta ja käskin olla kunnolla!

– Joo, ei se mitään. Käskin siivota ennen ku tuun takasi tai laitan puhelimet postilla mummolaan.

– No hyvä. 

– Ei hyvä! Byääh! (räjähtävä, hysteerinen itku)

– Mik–

– Mie en osaa rinnalle vetoa!

– Mit-

– Äsken.. oli…(nikottelua) Me… sitä crossfitissa ja mie en tajuu!

– No ens kerralla.

– Ens kertaa ei tuu! Kaikki muut tajus ja mie oon tyhmä ja…

– Hengittelehän. 

– Hengittelen. 

– Oot sie jo kotona?

– En ku just lähin salilta. Meen kottiin kattomaan onko ne saanu siivottua. Moikka.

– Moro. 

Jo etukäteen olin pelännyt rinnallevetoa, vaikka olo oli energinen ja itsevarma. Olin koko päivän kerännyt voimia, yöllä olin nähnyt unta liikeradoista ja aioin ottaa avoimin mielin vastaan Koutsin palautteet. Koutsi sattuu olemaan aika tarkka ja se on vähän päivästä kiinni ärsyttääkö jatkuva virheiden korjaaminen vai imeekö ohjeistusta mielellään. Juuri edellisenä päivänä Koutsin kannustus oli saanut kaverini luomaan kiukkuisia katseita atleettiseen ohjaajaan. Koutsi on melko taitava pedagogi,  liikkeet hiotaan vaihe kerrallaan, joten luottavaisin mielin salille. Eiköhän se, kun vaan yrittää!

Miten väärässä olinkaan. Crossfit kuormittaa enemmän päätä kuin kroppaa. Terminologian oppiminen on jotakuinkin mahdotonta. Naureskelin kaverilleni, joka tuskaili termien kanssa. Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla! Oi, kyllä voi! 

Clen hang, snatch, dirty hanger, snatch hang power, clean jerk, dirty jerker…

Äikän opena kritisoin kyllä sitä, että pitää olla trendikkäät kansainväliset termit. Eikö voi äitinsä kielellä treenata? Mutta  ymmärrän taas hieman paremmin, miksi aika- ja sijamuodot tuntuvat joistain hankalilta. 

Toinen kaloreita polttava ominaisuus crossfitissa on monen liikkeen yhtäaikaisuus. On äärimmäisen hankalaa liikuttaa raajojaan yhtäaikaisesti eri tavoin. En ymmärrä, miten ikinä olen oppinut pyöräilemään tai hiihtämään tai ajamaan autolla. 

Tai ymmärrän. Se on se ikä. Kalkkeuttaa nivelten lisäksi aivot ja hermoston. Kohtalokkaana rinnalleveto päivänä jo lämmittelylaukassa vedin tyylikkäästi rähmälleni. Jalka ei noussut vaan takertui lattiaan ja 70 newtonia rysähti polveni päälle. 

– Ei käynyt kuinkaan. 

Fyysisesti ei ehkä. Henkinen tasapainoni oli horjahtanut ja kokenut kohtalokkaan kolauksen. Enää en ollut kuolematon ja vahva, mahdolliset epäonnistumiset olivat koko ajan varmempia.

Sittenpä hinkattiin jotain kymmenistä eri cleanistä. Pieni jousto, pomppaa. Toista miljoona kertaa. Selkä suoraksi. Aikku, selkä suoraksi!

– Aikku, oikaise suoraksi!

Oikaisin selkää suoremmaksi ja suoremmaksi. 

– Eiku jalat suoraksi. 

Vilkaisin alas ja tajusin olevani kyykyssä. Loistavaa.

Sitten olkapäät ylös, kyynärpäät ylös, kyynärpäät eteen. Ylemmäs kyynärpäät. Nopeammin Aikku, nopeampaa!

Ja sitten nämä kaikki yhdessä. Ei tajua. Oikaise selkä, pomppaa, olkapäät ylös, kyynärpäät ylös. Vai olkapäät ylös ja sitten hyppy ja kyynärpäät eteen ja kyykkyyn? 

Muut tekivät innoissaan. Jäädyin. Puolivälissä liikettä tajusin, etten nähnyt mikä oli liikesarjan viimeinen asento. Ajattele maalia ja päädyt sinne huomaamatta. 

Suututti. 

Vitutti! 

Kiukun kyyneleet tunkivat silmiin. Miten en voi tajuta!? Tämä on vaan liike, jalat ja kädet ja hyppy ja kyykky ja sanonko minne voivat crossinsa tunkea! Ei saa itkeä. Jossain neuvottiin ajattelemaan tiskirättiä. Ajattelin harmaata rättiä, joka haiskahti hieman, johon oli pinttynyt mustikkatahra ja jolla ei saanut tiskipöytää kiiltäväksi ja…ja – – kyyneleet tulivat. 

En osannut siivotakaan! En vetää rinnalle. Liian pienet rinnatkin! Jos olisi pitänyt rinnoille vetää, ei mikään tanko siinä pysyisi. Vittu en luovuttaisi! Hinkutin liikettä. Ylös, ylemmäs, suoraksi, alemmas, ei niin alas, nopeampaa, ensin jalat sitten kädet…Silmäkulmasta näin kuinka kimaltava kyynel valui poskea pitkin ja räkä kutitti nenää. 

– Ihan rauhassa Aikku, koutsi huomasi kriisini. 

Päätin loppusykkeennostatuksessa, että tarvitsisin vain aikaa sulatella. Ensi kerralla rinnalleveto menisi. Tangon yli burpeessa yritin lusmuta, mutta koutsi oli liian tarkka. Se huomasi aina, jos pikkuisenkin fuskasi, vahingossa tai tarkoituksella. 

– Aikku, tasajalkaa.

Perhana. Tältäkö opiskelijoistani tuntui? Annan niiden ensi tunnilla mennä sieltä mistä aita on matalin, kirjoittakoot predikaatittoman lauseen ilman alkukirjaimia ja lopetusmerkkejä. Aina ei voi voittaa.  

Illalla trauman kokeneessa jalassa veti suonta. Polveen koski ja se alkoi turvota, piti nilkuttaa. Esteettisinä ongelmina syöksy lattialle oli polttanut housuun reiän ja polveen punaisen palovamman. Olisi pitänyt myöntää, että siihen oli ehkä aavistuksen sattunut. 

Menin muuten myös seuraavalle kerralle. Jumatsuka minä en millekään kyykkyhyppelylle anna periksi!

Soitin miehelle heti salin ovelta.

– Byää, Mie en ikinä opi tempausta!! Mie lopetan tän paskan!

PS: Koutsissa ei ole muuta vikaa, kuin että se on vielä nuori ja innokas. Mutta kunhan se täyttää kolmekymmentä, se huomaa miten painovoima alkaa vaikuttaa.