Einstein selitti ajan suhteellisuutta kaareutuvalla aika-avaruudella, painovoiman, kappaleiden massojen ja valonnopeuden käsitteillä. Abstraktio jää aavistuksen ohueksi, vaikka teoriaa koetetaan selittää hisseillä ja raketilla matkustavalla kaksosella. Mutta pystyn kyllä konkretisoimaan asian selkeämmin.
Aloitamme helposta, teinien vanhemmille kovin tutusta aika-avaruuden kaareutuvuudesta ja ajan suhteellisesta kokemuksesta.
“Joo joo kohta” -aikavyöhyke on käytössä kaikissa pohjoisen ja mahdollisesti eteläisenkin pallonpuoliskon teiniluolissa. Kun kynnyksen ylittää, siirrytään aika-avaruuteen, jossa tiskikoneen tyhjennys, pyykkien viikkaaminen tai likaisten astioiden kuljettaminen keittiöön vie aikaa kohtuuttomasti. Sen sijaan tiktok, snäppi tai muu merkittävä lyhennesovellus ei kuluta teinin arvokasta aikaa juuri lainkaan.
Astioiden siirtyminen keittiöön voi vanhempien mielestä viedä tunteja, mahdollisesti päiviä. Joskus jopa viikkoja. Mutta teinin maailmassa se on “kohta”, silmänräpäys. Karvaista hometta kasvava jugurttikulho todistaa toista, mutta ehkäpä kasvuolosuhteet teinin huoneessa ovat optimaalisemmat kuin muualla.
Sama ilmiö on havaittavissa myös koulumaailmassa. 300 sanan tekstin kirjoittamiseen menee helposti kahdeksan viikkoa ja kolme rästipajaa. Mutta teinin kokemusta kirjoittamisen hitaudesta on turha mennä kyseenalaistamaan, vaikka varsinaista kirjoittamisprosessia ei ole aloitettukaan.
Itse asiassa jotkut väittävät, ettei aikaa oikeastaan olekaan. Se on aavistuksen häkellyttävää, sillä elämämmehän on sidottu kellonaikoihin. Tänä syksynä olen kokenut äärimmäisen vaikeaksi olla ajoissa. Yhtään missään.
Yksi syy tilanteeseen on vaihtunut toimipiste. Kymmenen vuotta työmatkani oli 23 kilometriä, jonka ajoi noin puoleen tuntiin. Nyt työmatkani piteni 42 kilometriin, google maps arvioi työmatkan kestoksi 32 minuuttia. Ei siis kovin paljon pidempi matka, mutta minuutit ovat opetusalalla merkittäviä. Ei oikein ole kannuksia naputella Wilmaan myöhästymismerkintöjä, jos itse on viimeisenä paikalla.
Vaikka työmatka siis piteni 19 kilometriä, en tajua silti, että töihin olisi lähdettävä aiemmin. Ensimmäisenä työpäivänä uskoin eksyväni, en matkalla, vaan uudella kampusalueella, joten olin hyvissä ajoin paikalla. Sen jälkeen on ollut tiukkaa.
Esikoispojallani on merkittävä rooli töihin ehtisimisessäni. Niinä päivinä, kun poika on kyydittävä amikselle kahdeksaksi, ehdin joka kerta töihin ajoissa, jos siis oma työpäivä ei ala kahdeksalta. Sen verran pelottavia opettajia lapsella… Mutta auta armias, jos omat tunnit alkavat ennen pojan tunteja. Aivoni eivät suostu käsittämään, että vaikka amis on matkan varrella, muutaman kilometrin koukkaus aamuruuhkassa mopoautojen keskellä vie yllättävän paljon aikaa.
On myös ikävää, että talvinopeudet tulivat jälleen ja täysin yllättäen. Joku väitti, ettei ole suurta eroa ajaako satasta vai kahdeksaa kymppiä. Kyllä on. Useita minuutteja.
Kolmas syy itkettää vieläkin enemmän. Oma auto koki tarpeelliseksi alkaa lahota, vaikka rouvan mittarissa on vasta 400 000 kilsaa. Siksipä sain ajella väliaikaisautolla, joka joka toinen aamu vaatii huomiota merkkivaloillaan ja jolla ei voi ajaa yli kahdeksaakymppiä, vaikka uskaltaisi nopeusrajoituksia uhmata. Ja haluan painottaa, että työmatkallani on talvinopeuksillakin satasen suora, jonka käyttämättä jättäminen vituttaa suunnattomasti. Niin itseä kuin takana tulevia.
Eräänä päivänä päätin yllättää itseni ja työkaverini ja lähteä hyvissä ajoin puoli kymmenen tapaamiseen. Pojan koulu alkoi epäonnekkaasti vasta klo 10, joten lapsen saattaminen opinahjoon ei tuottanut tarvittavaa motivaatiota. Päätin tähdätä töihin yhdeksäksi, jotta varmasti olisin ajoissa palaverissa. Edellisen palaverin olin unohtanut kokonaan ja kollega oli tykittänyt Whatsappin täyteen muistutuksia. Istuin alas ja piirsin paperille kaavion, johon merkitsin ajan, joka kuluisi a) kotoa amikselle ja b) amikselta työpaikalle. Kaiken järjen ja erinomaisen piirustuksen mukaan minun pitäisi olla klo 9 omissa töissä, mikäli lähtisimme klo 8.
Juu ei. Kahdeksalta olin edelleen suihkussa, sillä poika köhi kuumeisena vällyjensä välissä. Mutta jos lähtisin kello 8.30, olisin vähän yhdeksän jälkeen perillä. Kello 8.50 siirryin autoon, joka päätti huutaa jäähdytysnestettä, pakollista huoltoa ja jotain mistä en saanut kiinni. Öljyä se ei vaatinut, joten päätin nestettä lisättyäni uskaltautua matkaan. Näpyttelin kiireessä töihin viestiä, että saattaisin muutaman minuutin myöhästyä.
Jos jotain ajankäytöstä olen oppinut, niin arvioimaan myöhästymiseni. Parkkipaikalla olin tasan 9.32. Siitä toki meni muutama minuutti riisumiseen ja vessassa käyntiin. Onneksi käytin myös muutaman sekunnin peilin edessä pyörimiseen, sillä pikavessareissulla olin onnistunut työntämään hameen helman sukkisten alle.
Ansaitsin rangaistuksen myöhästelystäni. Seuraavana perjantaina päätin järjestää katumusharjoituksena rästipajan opiskelijoilleni. Juuri niille, joilta puuttuivat ne kaivatut 300 sanaa. Iloisista ilmeistä ja vuolaista lupauksista tehdä tehtävä kotona “ihan satavarmasti” päättelin, että kahdeksalta aamulla ei luokassa olisi ruuhkaa. En aikonut silti olla myöhässä.
Onnistuakseni käskin esikoisen mennä isänsä kyydillä kaupunkiin jo seitsemäksi. Kuvittelin, että asia oli jo iltasella sovittu, mutta aamulla teini oli täysin eri mieltä asiasta. Kello 6.50 tajusin, etten ollut vieläkään pukeissa. Viisi minuuttia myöhemmin revin epätoivoisesti tukkaani sotkeutunutta ponnaria irti. Juoksin tyttäreni luo, joka vuorostaan makasi kuumeessa eikä kyennyt aukaisemaan silmiään. Toisen huoneesta kuului sen verran kiukkuista kolinaa, joten vapautin itseni pirullisesta ponnarista saksilla. Jos olisin ollut fiksu, olisin leikannut ponnarin poikki, mutta päädyin lyhentämään suortuvaa viidellätoista sentillä.
Aamiaisella olin seitsemältä. Jos lähtisin vartin yli olisin ajoissa. Koska tavoitteet on hyvä sanallistaa ja kertoa muillekin, viestitin klo 7.13 työkaverille, että vartin yli lähtisin ja olisin töissä kerrankin ajoissa. Kaveri tarjosi tsemppiä ja vertaistukea ja ilmoitti hänkin lähtevänsä, joten olisimme molemmat yhtä aikaa töissä. Toki työmatka hänellä oli puolet vähemmän.
“Keritään ehkä molemmat ajoissa tänään.”
“En ehkä veikkais sitä…”
Työpaikalla olin kuitenkin vasta klo 8.01. Olen aivan varma, että kutostien kohdalla aika-avaruuden kurvit kaareutuvat erikoisen tiukasti, sillä pätkä imee minuutteja enemmän kuin erämaataipaleet tai keskustassa suhailu. Mikään muu ei voinut selittää ainaista myöhästelyäni.
Mutta onneksi olin tajunnut huijata itseäni. Kuljetusteknisistä syistä ensimmäiset tunnit alkavat virallisesti vasta 8.05, joten oikeasti olin ajoissa. Teoriassa myöhässä, mutta käytännössä ajoissa.
Tässä olisi fyysikoille pähkimistä.