Neiti Etsivä ja kadonnut Kuoma

– Sie oot kuin Pilvi Hämäläinen! Aina on auton avaimet hukassa ja kun hävittää vara-avaimetkin, pitää kulkea taksilla töihin! huusi äitini eräänä aamuna, kun tein lähtöä sorvin ääreen ja etsin avaimiani jokaisen tason alta, päältä ja sivulta.

– Eipä nyt liiotella! huusin takaisin ja jatkoin jahtaamista.

– Bingo! Vessassa olivat! Heippa!

Aika lähellä oli taksin tilaaminen eräänä päivänä. Tuleva ex-mieheni oli hyvää hyvyyttään antanut peltilehmänsä viikoksi lainaan, koska omani koki äkkikuoleman puolivälissä Suvantosiltaa keskellä neljän ruuhkaa. (Tästä varmasti lisää tuonnempana…)

– Siihen on sitten olemassa vain YHDET avaimet, joten älä hävitä.

– En tietenkään.

Kunnes sitten kolmantena aamuna hävitin. Olin jo lähdössä myöhässä, ja koulun pihassa liikkeeni muuttuivat kiireen myötä entistä liukkaammiksi. Kun työnsin lämmityspiuhan paikalleen ja yritin lukita kotteroa, virta-avaimet olivat tipotiessään. Juurihan tungin ne taskuuni! Kaivelin ensin taskut ja takin vuoren sisuksen, sillä taskussa oli reikä, sitten penkkien aluset, renkaiden päälliset, lumisen maan, läppärilaukun miljoona koloa, kuoppaa ja käytävää. Tuloksetta. Tunsin kuinka paniikki painoi jossakin rintarangan ja sielun välissä. Pitääkö auto hinauttaa? Mitä maksaa lukkopesän vaihtaminen? Miten ehtisin toiselle kampukselle ajoissa kesken päivän? Pitääkö lapsi hakea päiväkodista taksilla? Oliko tämä viimeinen virheeni ja kohtalokkain kämmini?

Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. 

Sitten olikin pakko juosta tunnille. Opettajanhuoneessa panikoin asiaa työtovereilleni jatkaen takkini ja reppuni tonkimista.

– Onko auto lukossa? kysyi Jarkko.

– No ei ole, kun ei ole niitä avaimia!

– Ei ne kaukana ole, löytyy ne, Jarkko rauhoitteli.

Oppitunnin alussa suolsin kaiken reppuni sisällön opettajan pöydälle ja selitin opiskelijoille, että kohta perii hukka, jos Toyota ei starttaa. Opiskelijoiden silmät syttyivät draaman mahdollisuudesta. Tai sitten siitä ilosta, että tunnin aloitus siirtyi parilla minuutilla.

Ensimmäisellä tauolla juoksin autolle. Käytävällä vastaan kävelevä Jarkko kertoi jo pyllyilleensä ajopelini läpikotaisin, mutta avaimet jatkoivat piiloleikkiään. Lohdullista, että sekä opiskelijat että kollegat elivät jännitysnäytelmää mukanani! Jatkoin pyllyilyä Toyotan ulko- ja sisäpuolella, mutta vedin itsekin vesiperän. Sen sijaan löysin auton maton. Se hyökkäsi penkin alta suoraan oikeaan silmääni. Sattui saatanasti. Seuraavalle oppitunnille menin silmääni pidellen ja nauruani pidätellen.

Ihan kaikkien psyyke ei kestänyt.

– Nyt Tinsku älä kerro enempää, hengästyttää!! Tää koulunkäynti vie multa kaiken energian! eräs opiskelija rääkäisi ja pyöritteli päätään käsiensä välissä.

Seuraavalla tauolla aloin tehdä arkeologisia tutkimuksia hangessa, sillä Toyotan sisuksia oli selvästi turha tutkia. Konttasin vielä auton ympäri ja haroin käsilläni renkaiden ympärykset, mutta en päässyt kadonneen jäljille. Seuraavaksi ryhdyin kaivelemaan lunta lämmitystolpan ympäriltä. Siirtelin varovasti puuterilunta sormillani ennen kuin aloin työntää kättäni syvemmälle valkoiseen nannaan. Pian kaivoin penkkaa kuin vihin saanut ajokoira. Mitä sieltä pilkistikään?!! Uskomatonta! Avaimet!! 

Seuraavana päivänä jännitysnäytelmä sai jatko-osan. Sisko etsi tunnin puhelintaan kääntäen äitin kämpän ylösalaisin ja hakien vauhtia kirjastosta ja äänestyskopista. Puhelin löytyi sohvan välistä, jonne sisko oli sen itse survonut taaperolta piiloon.

– Voi herregud teidän kanssa, ihme on, jos ei lapsetkin häviä! äiti pyöritteli päätään.

Vaan eipä mennyt montaakaan päivää avain- ja puhelinepisodista, kun äidillä oli asiaa. Olin ostanut äidille joululahjaksi uudet Kuomat, mutta nyt oikean jalan kenkä oli mystisesti kadonnut.

– Tässä eteisessä ne oli, en minä oo niitä raskinu käyttääkään. Vanhoilla oon kulukenu, vaikka niissä on jo pohja puhki. Joka paikan oon ettiny eikä löydy. Ei sitä ole missään! Ei luulis iteksiäänkään kävelevän!

– Ja minua syytät Pilvi Hämäläiseksi!

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin?

Meni viikko ja äitillä oli asiaa. Hän oli nähnyt siskoaan kaupassa, ja Arja oli alkanut kummastella outoa juttua. Heille oli ilmestynyt eteiseen upouusi musta oikean jalan Kuoma. Äitini oli luonnollisesti innostunut uutisesta ja henkäissyt, että häneltä oli kateissa uusi musta oikean jalan Kuoma. Mielenkiintoista oli, että kumpikaan siskoksista ei ollut kylätellyt toistensa luona ainakaan puoleen vuoteen. 

– Arja kävi tässä ohikulkumatkallaan ja se on tosiaan yhtä uusi ja musta ja sopii pariksi tälle vasemman jalan kengälle, mutta kun ne on ihan erilaiset.

– Erilaiset?

Äiti kaiveli Kuomat esiin ja kääntelimme niitä käsissämme. Väri ja koko täsmäsivät, mutta malli ei. Pohjat olivat erilaiset, samoin muotoilu ja siksakkaus kenkien päällä. Selvästi eri painoerää. Muistelin ostotapahtumaa ja kerroin äidilleni, että olin tempaissut kengät mukaani Prisman kenkätelineestä, ne eivät siis olleet ostohetkellä laatikossa. Kassa oli kyllä tarkistanut koon, mutta ei muuta. En minäkään erottaisi mustaa Toyota Corollaa mustasta Yariksesta. 

– Eli ostit eriparikengät. Mutta ei se tätä mysteeriä ratkaise, että miten ne on Arjan luo päätyneet! äiti nauroi.

Meni viikko, jonka aikana äiti oli leikkinyt siskonsa kanssa Neiti Etsivää. Yhdistävä linkki oli löytynyt. Tai pikemminkin kaksi: äitini kaksi pikkusiskoa olivat kylätelleet ensin äitini luona ja sen jälkeen Arjalla. Äiti ja Arja eivät vain millään ymmärtäneet, miksi he olisivat rahdanneet Kuoman mukanaan kyläpaikasta toiseen. Mietimme kaikki skenaariot läpi. Oliko musta Kuoma sekoittunut mustaan käsilaukkuun? Olisiko Kuoma voinut raahautua kassin mukana? Oliko toinen vetäissyt epähuomiossa popon jalkaansa? Tämä tuntui oudolta, sillä äitini muistin mukaan molemmilla vierailla oli nilkkurit jalassaan. Arvoitus ei ratkennut, sillä kumpikaan pikkusiskoista ei vastannut puhelimeen.

Kului pari päivää ja äidillä oli uutisia. Arvoitus oli ratkennut! Senja-sisko oli ostanut molemmille siskoilleen kukkakimput tuomisiksi. Koska ulkona oli parikymmentä astetta miinusta, Senja oli ottanut Arjan kimpun äitini eteiseen kylättelyn ajaksi, jotta pakkanen ei panisi sitä autossa.

– Oli sitten survonut kimpun siihen Kuomaan eli käyttänyt sitä maljakkona! Arjan luo lähtiessään oli tempaissut kimpun Kuomineen päivineen kainaloon ja jättänyt kukkatelineen eli sen Kuoman Arjan eteiseen.

– Ei ole todellista!

Mietiskelin pitäisikö kengät palauttaa Prismaan, nehän olivat eriparit.

– Sinäpä oot jo hävittäny kuitin, äiti tokaisi.

– Näin on. Ja Ari oli poistanut minut s-bonustililtä, niin ei näy osto bonuskortillakaan. Eli se siitä.

– Mutta ei nää jalassa tunnu erilaisilta, hyvin pystyy käyttämään, äiti mallasi jalkineitaan tyytyväisenä ja jatkoi:

– Onkohan näistä toinen se vesitiivis ja toinen ei? Nehän erottaa erilaisista pohjista, äiti mietiskeli.

– Se vesitiivis on varmaan se, jota käytettiin maljakkona! päättelin ja nauroin omalle vitsilleni.

Mitä tästä opimme? 

Ei ole Kuomaa kokoon katsomista. Ja kukkahattutädit ovat aika kesyjä verrattuina kukkakenkätäteihin.

******

PS. Myös kahvikupit voivat hävitä mitä eriskummallisimpiin paikkoihin: Kadonneen aarteen metsästäjä

• Instagram
• Facebook