Categories
arki kaaos Yleinen

Neiti Etsivä ja kadonnut Kuoma

– Sie oot kuin Pilvi Hämäläinen! Aina on auton avaimet hukassa ja kun hävittää vara-avaimetkin, pitää kulkea taksilla töihin! huusi äitini eräänä aamuna, kun tein lähtöä sorvin ääreen ja etsin avaimiani jokaisen tason alta, päältä ja sivulta.

– Eipä nyt liiotella! huusin takaisin ja jatkoin jahtaamista.

– Bingo! Vessassa olivat! Heippa!

Aika lähellä oli taksin tilaaminen eräänä päivänä. Tuleva ex-mieheni oli hyvää hyvyyttään antanut peltilehmänsä viikoksi lainaan, koska omani koki äkkikuoleman puolivälissä Suvantosiltaa keskellä neljän ruuhkaa. (Tästä varmasti lisää tuonnempana…)

– Siihen on sitten olemassa vain YHDET avaimet, joten älä hävitä.

– En tietenkään.

Kunnes sitten kolmantena aamuna hävitin. Olin jo lähdössä myöhässä, ja koulun pihassa liikkeeni muuttuivat kiireen myötä entistä liukkaammiksi. Kun työnsin lämmityspiuhan paikalleen ja yritin lukita kotteroa, virta-avaimet olivat tipotiessään. Juurihan tungin ne taskuuni! Kaivelin ensin taskut ja takin vuoren sisuksen, sillä taskussa oli reikä, sitten penkkien aluset, renkaiden päälliset, lumisen maan, läppärilaukun miljoona koloa, kuoppaa ja käytävää. Tuloksetta. Tunsin kuinka paniikki painoi jossakin rintarangan ja sielun välissä. Pitääkö auto hinauttaa? Mitä maksaa lukkopesän vaihtaminen? Miten ehtisin toiselle kampukselle ajoissa kesken päivän? Pitääkö lapsi hakea päiväkodista taksilla? Oliko tämä viimeinen virheeni ja kohtalokkain kämmini?

Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. 

Sitten olikin pakko juosta tunnille. Opettajanhuoneessa panikoin asiaa työtovereilleni jatkaen takkini ja reppuni tonkimista.

– Onko auto lukossa? kysyi Jarkko.

– No ei ole, kun ei ole niitä avaimia!

– Ei ne kaukana ole, löytyy ne, Jarkko rauhoitteli.

Oppitunnin alussa suolsin kaiken reppuni sisällön opettajan pöydälle ja selitin opiskelijoille, että kohta perii hukka, jos Toyota ei starttaa. Opiskelijoiden silmät syttyivät draaman mahdollisuudesta. Tai sitten siitä ilosta, että tunnin aloitus siirtyi parilla minuutilla.

Ensimmäisellä tauolla juoksin autolle. Käytävällä vastaan kävelevä Jarkko kertoi jo pyllyilleensä ajopelini läpikotaisin, mutta avaimet jatkoivat piiloleikkiään. Lohdullista, että sekä opiskelijat että kollegat elivät jännitysnäytelmää mukanani! Jatkoin pyllyilyä Toyotan ulko- ja sisäpuolella, mutta vedin itsekin vesiperän. Sen sijaan löysin auton maton. Se hyökkäsi penkin alta suoraan oikeaan silmääni. Sattui saatanasti. Seuraavalle oppitunnille menin silmääni pidellen ja nauruani pidätellen.

Ihan kaikkien psyyke ei kestänyt.

– Nyt Tinsku älä kerro enempää, hengästyttää!! Tää koulunkäynti vie multa kaiken energian! eräs opiskelija rääkäisi ja pyöritteli päätään käsiensä välissä.

Seuraavalla tauolla aloin tehdä arkeologisia tutkimuksia hangessa, sillä Toyotan sisuksia oli selvästi turha tutkia. Konttasin vielä auton ympäri ja haroin käsilläni renkaiden ympärykset, mutta en päässyt kadonneen jäljille. Seuraavaksi ryhdyin kaivelemaan lunta lämmitystolpan ympäriltä. Siirtelin varovasti puuterilunta sormillani ennen kuin aloin työntää kättäni syvemmälle valkoiseen nannaan. Pian kaivoin penkkaa kuin vihin saanut ajokoira. Mitä sieltä pilkistikään?!! Uskomatonta! Avaimet!! 

Seuraavana päivänä jännitysnäytelmä sai jatko-osan. Sisko etsi tunnin puhelintaan kääntäen äitin kämpän ylösalaisin ja hakien vauhtia kirjastosta ja äänestyskopista. Puhelin löytyi sohvan välistä, jonne sisko oli sen itse survonut taaperolta piiloon.

– Voi herregud teidän kanssa, ihme on, jos ei lapsetkin häviä! äiti pyöritteli päätään.

Vaan eipä mennyt montaakaan päivää avain- ja puhelinepisodista, kun äidillä oli asiaa. Olin ostanut äidille joululahjaksi uudet Kuomat, mutta nyt oikean jalan kenkä oli mystisesti kadonnut.

– Tässä eteisessä ne oli, en minä oo niitä raskinu käyttääkään. Vanhoilla oon kulukenu, vaikka niissä on jo pohja puhki. Joka paikan oon ettiny eikä löydy. Ei sitä ole missään! Ei luulis iteksiäänkään kävelevän!

– Ja minua syytät Pilvi Hämäläiseksi!

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin?

Meni viikko ja äitillä oli asiaa. Hän oli nähnyt siskoaan kaupassa, ja Arja oli alkanut kummastella outoa juttua. Heille oli ilmestynyt eteiseen upouusi musta oikean jalan Kuoma. Äitini oli luonnollisesti innostunut uutisesta ja henkäissyt, että häneltä oli kateissa uusi musta oikean jalan Kuoma. Mielenkiintoista oli, että kumpikaan siskoksista ei ollut kylätellyt toistensa luona ainakaan puoleen vuoteen. 

– Arja kävi tässä ohikulkumatkallaan ja se on tosiaan yhtä uusi ja musta ja sopii pariksi tälle vasemman jalan kengälle, mutta kun ne on ihan erilaiset.

– Erilaiset?

Äiti kaiveli Kuomat esiin ja kääntelimme niitä käsissämme. Väri ja koko täsmäsivät, mutta malli ei. Pohjat olivat erilaiset, samoin muotoilu ja siksakkaus kenkien päällä. Selvästi eri painoerää. Muistelin ostotapahtumaa ja kerroin äidilleni, että olin tempaissut kengät mukaani Prisman kenkätelineestä, ne eivät siis olleet ostohetkellä laatikossa. Kassa oli kyllä tarkistanut koon, mutta ei muuta. En minäkään erottaisi mustaa Toyota Corollaa mustasta Yariksesta. 

– Eli ostit eriparikengät. Mutta ei se tätä mysteeriä ratkaise, että miten ne on Arjan luo päätyneet! äiti nauroi.

Meni viikko, jonka aikana äiti oli leikkinyt siskonsa kanssa Neiti Etsivää. Yhdistävä linkki oli löytynyt. Tai pikemminkin kaksi: äitini kaksi pikkusiskoa olivat kylätelleet ensin äitini luona ja sen jälkeen Arjalla. Äiti ja Arja eivät vain millään ymmärtäneet, miksi he olisivat rahdanneet Kuoman mukanaan kyläpaikasta toiseen. Mietimme kaikki skenaariot läpi. Oliko musta Kuoma sekoittunut mustaan käsilaukkuun? Olisiko Kuoma voinut raahautua kassin mukana? Oliko toinen vetäissyt epähuomiossa popon jalkaansa? Tämä tuntui oudolta, sillä äitini muistin mukaan molemmilla vierailla oli nilkkurit jalassaan. Arvoitus ei ratkennut, sillä kumpikaan pikkusiskoista ei vastannut puhelimeen.

Kului pari päivää ja äidillä oli uutisia. Arvoitus oli ratkennut! Senja-sisko oli ostanut molemmille siskoilleen kukkakimput tuomisiksi. Koska ulkona oli parikymmentä astetta miinusta, Senja oli ottanut Arjan kimpun äitini eteiseen kylättelyn ajaksi, jotta pakkanen ei panisi sitä autossa.

– Oli sitten survonut kimpun siihen Kuomaan eli käyttänyt sitä maljakkona! Arjan luo lähtiessään oli tempaissut kimpun Kuomineen päivineen kainaloon ja jättänyt kukkatelineen eli sen Kuoman Arjan eteiseen.

– Ei ole todellista!

Mietiskelin pitäisikö kengät palauttaa Prismaan, nehän olivat eriparit.

– Sinäpä oot jo hävittäny kuitin, äiti tokaisi.

– Näin on. Ja Ari oli poistanut minut s-bonustililtä, niin ei näy osto bonuskortillakaan. Eli se siitä.

– Mutta ei nää jalassa tunnu erilaisilta, hyvin pystyy käyttämään, äiti mallasi jalkineitaan tyytyväisenä ja jatkoi:

– Onkohan näistä toinen se vesitiivis ja toinen ei? Nehän erottaa erilaisista pohjista, äiti mietiskeli.

– Se vesitiivis on varmaan se, jota käytettiin maljakkona! päättelin ja nauroin omalle vitsilleni.

Mitä tästä opimme? 

Ei ole Kuomaa kokoon katsomista. Ja kukkahattutädit ovat aika kesyjä verrattuina kukkakenkätäteihin.

******

PS. Myös kahvikupit voivat hävitä mitä eriskummallisimpiin paikkoihin: Kadonneen aarteen metsästäjä

Categories
juhlapyhät

Muisto pitkästä itkusta

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
itkun taa näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohottaa vettä luomien alta
ja itkettää korkeammalta.

(Muunnelma Lauri Viidan runosta Alfhild)

Aikun äitienpäivätarinan innoittamana kysyin lapsiltani ensimmäisen mieleen tulevan muiston äidistä. Poika aloitti.

– Mie muistan, kun oltiin kerran perhekahvilassa leikkimässä. Kun lähdettiin kotiin ja seisottiin siinä pihassa niin muistin, että multa jäi sinne sisälle Hot wheels -auto. Samassa kaksi pikkupoikaa heilutti mulle sitä autoa ikkunan läpi ja ilkkui, että häähää heillä on tää. Ja mie rupesin itkee ja kysyin, että äiti voitko hakee auton. 

– En muista kyllä ollenkaan. Mitäs sitten tapahtui? 

– Sie sanoit, että et kyllä kehtais hakea. Mie itkin että voitko hakee, voitko voitko, mie haluun sen takasin. Sie huokasit ja lähit hakemaan. Ja kun tulit takaisin, sanoit että se poika itki, kun otit auton sen kädestä. 

– Itku pitkästä leikistä?

Keskimmäinen haluaa jakaa oman muistonsa.

– Mie muistan, kun olin äitin ja Mirkun kanssa pyörälenkillä. Äiti työnsi minnuu pyörän kepistä ylämäessä. Sitten tuli alamäki ja äiti katto toisaalle ja vahingossa päästi irti pyörästä. Mie kaaduin ja polveen tuli haava, ihan jäätävän iso. Itkin koko kotimatkan.

– Ja mie itkin eilen, sanoo pienin turpeisen huulensa takaa.

Kyllä, olin ojentamassa mieheni väsäämää äitienpäivälahjaa anopille, kun pienin juoksi suoraan lahjan alle ja löi suunsa kukkatelineeseen. Valui niin verta kuin kyyneleitä.

– Siis liittyykö kaikkiin teidän äitimuistoihin itku? kysyn kauhuissani.

– Entäs kun oltiin pieniä ja silloin aprillipäivänä juksasit, että viet meidät vesirokkorokotukseen. Että nyt tulee piikkiä pyllyyn ja rupesit pukemaan meitä. Itkettiin molemmat kuorossa ja sit sie nauroit, että aprillia, syö silliä juo kuravettä päälle, isoin ja keskimmäinen muistelevat.

– Vähän hjuumoria!

– Entäs kun äitin kanssa kierrettiin koulua ja yritettiin ettiä luokka 5B:tä. Ei löydetty vaikka kierrettiin koulu monta kertaa ympäri sisältä ja ulkoa. Näytti siltä kuin äiti purskahtaisi itkuun.

Eihän se luokka kaukana ollut eikä ollut kyllä itkukaan.

– Ja se hävettää, kun sie aina pidät niitä puheitas juhlissa ja AINA pillahdat itkuun, poika pudistelee päätään.

– Mutta kiva kun meillä ei ole tavallinen äiti.

Pian pienin aloittaa ulvomisen spagettilautasensa takaa, sillä mitäpä on äitienpäivä ilman huutoitkua.

– Paska äiti! En halunnu kastiketta!! Enkä tykkää sepsupista!

Categories
arki kaaos perhe Yleinen

Selviytymisstoori osa 88 – Mitä sitä pienistä pillastumaan

– Isiiiiiiiiiiiiiiiiiiii……

Rakas päiväkirja, 20.2.2016

Tässä on nyt kolme viikkoa leskeyttä takana. Mies on hilloa haalimassa Suomen rajojen ulkopuolella – oliko Köpiksessä vai Stokiksessa kuka näitä muistaa. En oikein tiedä miten kuvailisin tätä arkea parhaiten. Paljon kertoo jo se, että kahden viikon Karjalaiset on lukematta, viikon tiskit tiskaamatta, ja töitä ei ehdi tehdä ihmisten aikoihin. Eilen tulin kotiin vasta kymmenen jälkeen ja sisällä oli helvetin kylmä – vain 16 astetta lämmintä. Hain puita liiteristä, mutta en saanut kylmiä kalikoita syttymään sitten millään ennen puoltayötä. Sauna syttyi kyllä iloisesti, ja meninkin sitten sinne lämmittelemään. 

Tänä aamuna muistin töissä, että kahvinkeitin jäi päälle. Meni sitten sekin kahvitauko autolla ajeluksi. Liikennevaloissa joku mies näytteli erinäisiä käsimerkkejä ja huitoi hirveästi pysähtymään. Luulin että se kalasteli puhelinnumeroani, mutta kadunvarteen pysähdyttyäni huomasin todellisen syyn – rekisterikilpi roikkui puoliksi irti Volvon perässä. Naapurissa asuva äitikin on juossut peltilehmäni perässä pitkin viikkoa ja palautellut erinäisiä esineitä, jotka ovat lennelleet kotinurkilla auton katolta. Bumerangina takaisin tulivat muun muassa lumiharja, keskiviikon Karjalainen ja Thinsulaten rukkaset. 

Tämän päivän kohokohta oli, kun onnistuin polttamaan hihani takassa. Sitä ennen onnistuin pudottamaan kasan lasisia tomaattipurkkeja Lidlin lattialle. Tuli taas yksi kauppa lisää, johon ei ilkeä mennä. 

On tässä ollut muutakin äksöniä. Olen selviytynyt tyttäreni raivokohtauksista, poikani synttäreistä ja tyttökavereille järjestämistäni pimppibileistä. Tosin pimppibileiden järjestämiseen tarvittiin munat, kun piti saada palju pihaan. Omat haba ei sitten millään riittänyt, kun yritin kiinnittää paljuperäkärriä autoni perään vuokraamon peilijäisellä pihalla, joka vietti alamäkeen. Soitin sedälleni. Setä oli kännissä mutta suostui ajelulle humalasta huolimatta tai ehkä juuri siksi. Käsisilmäkordinaatiokin sillä pelasi sen verran hyvin, että saatiin palju matkaan. Kotipihassa sisko peruutti peräkärrin takapihalle. Muuten hyvä, mutta Volvo jäi ahtaassa kaarteessa vasemmasta takapyörästään hankeen kiinni. Angsteissani kaivoin pyörää lumesta vähän liian lujaa ja rikoin talon ainoan pistolapion. Tämän jälkeen rikoin vielä vessanpöntön vetokoukun. Mies artikuloi illalla selkeästi puhelimessa, että se on huuhtelutappi ja että hänen aika ja rahat eivät riitä korjaamaan kaikkea, mitä siskon kanssa hajotamme.

Kun seuraavana aamuna yritin täyttää paljua vedellä, letku taisteli vastaan kuin pyton, ja onnistuin kastelemaan itseni vyötäröstä alaspäin. Kun letku kuta kuinkin pysyi kädessä, vesi ei pysynyt altaassa. Vesi virtasi sitä mukaa pois kun täytin paljua, vaikka tulppa istui kuin tatti paljun pohjassa. Tavasin ohjetta toinen tatti otsassa ja konttasin paljun pohjalla etsimässä syytä vuotoon. Lopulta otin videopuhelun ystävälleni Sampalle, joka oli juuri saanut unen päästä kiinni yövuoron jälkeen. Sampan avulla sain reiät umpeen ja bileet pelastettua.

Niin ja olihan meillä rakkaan mökkinaapurini hautajaisetkin. Kun hautajaisia edeltävänä iltana laitoin juhlavaatteet pesukoneeseen ja yritin tehdä hetken töitä, alkoi kodinhoitohuoneesta kuulua rytmikästä rumpusooloa. Pian todistin kuinka pesukone lähti kävelemään samalla hurjasti lingoten. Yritin sammuttaa rakkinetta ja käännellä namiskoita jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kone ei totellut vaan hytkyi iloisesti pitkin kodinhoitohuonetta. Soitin miehelle, joka käski vetää töpselin seinästä. Kone sammui, mutta samalla lähti sähköt pesuhuoneesta. Kun yritin aukoa pesukoneen luukkua ja pelastaa juhlavaatteita, syliini ryöpsähti kymmenen litraa vettä ja kilo juhlatamineita. Kun nyrkkipyykkäsin pukineita, kuulin kuinka ovi kävi. Rakas isäni syöksyi kengät jalassa sisään ja iski pöytään limaisen muovipussin. Höyrysi käyneensä verkoilla ja saaneensa saaliikseen viisi ahventa ja kaksi kuhaa. Pitäähän Viljon hautajaisiin saada vedenelävää tarjolle omasta rannasta, että saa pappikin syödäkseen. Isä pakotti minut ottamaan puhelun vainajan pojalle. Vähän hävetti soittaa surevalle omaiselle ja hehkuttaa, että täällä odottelee kuha ahvenpedillä huomista saattoväkeä. Yllättäen poika liikuttui eleestä ja kohta itkimme kaikki. Hautajaisissa isäni kuha sai erikoismaininnan.

Oli tässä yksi mahdollisuus lepoonkin. Korostan sanaa mahdollisuus. Viime viikolla piti kesken päivän mennä gynekologiseen tutkimukseen ja ajattelin, että saanpahan hetken huokaista ja maata ketarat ojossa kattoa katsellen. Neuvolan ovella oli kuitenkin kaksi valkotakkista vastassa. Vanhempi täti kyseli, voisiko nuorempi täti vilkuilla vierestä ja vähän kopaistakin. Tottakai, vastasin. “Tältä näyttää synnyttänyt nainen”, sanoi vanhempi täti ja tähtäsi minua lampulla sinne minne valo ei välttämättä yllä. Kun molemmat olivat aikansa painelleet, tökkineet ja ronklanneet sisuksiani, vanhempi täti alkoi kehui minua vuolaasti. “Sinä se oot ihmeellinen nainen, kun et älähtele pienistä!” Vastasin ettei ole tapana. Kun illalla kerroin tapauksesta äidilleni, sain kerrankin sympatiaa. “Olisivat harjoitelleet toisillaan!!”, äiti huusi. Totesin että jostainhan se on aloitettava – ei minunkaan ensimmäiset oppitunnit tai käännöslauseet priimaa pukanneet!

Ihan kaikesta muustakaan en ole jaksanut kolmen viikon aikana pillastua. Kun Volvo ei starttaa ensimmäisellä, lasken kymmeneen. Töitä olen välillä tehnyt yön pikkutunteina ja kellahtanut joka yö lasteni keskeen kissa kasan päällimmäisenä, vaikka talomme järjestyssäännöt tämän kieltävätkin. 

Ainiin, ensi sunnuntaina pitäisi vielä olla jotakin spektaakkelimaista jääveistosta vuolemassa ampumahiihtokisojen aitiopaikalla. Kaikkeen tuo sisko saakin höynäytettyä mukaan. 

Luoja ota minut pois täältä! Tai älä sittenkään ihan vielä – onhan tämä elo varsin mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, mitä uusi päivä tuo tullessaan. Mutta mies voisi kyllä kohta kotiutua. Joten korjaan toiveeni: Rakkaani tule jo pois sieltä ja jaa tämä hullu arki kanssani! 

Categories
arki kaaos Yleinen

Selviytymisstoori osa 75 – Sytkyllä sisään

Rakas päiväkirja, 18.4.2017   

Ai että mitenkö meni tämä päivä? Oikein kivasti, kiitos kysymästä!

Aamulla heräsin yksinhuoltajana, sillä mieheni oli Ruotsin maalla tuohta käärimässä. Toki hän välillä soitteli kuulumisia kysyäkseen. Tai selvitäkseen. Aamupäivällä sain nimittäin länsinaapurista hieman vauhkoontuneen puhelun:

– MITÄ TARKOITTAA RÄKOR?!!?

– Räkor?? Aaa joo räkor, se on katkaravut. Lausutaan reekor.

– Okei, oon koko viikon syöny samma hääriä Askon kanssa. Nyt piti saada jotain muuta. Oon tässä tiskillä pitää lopettaa. Kiitos hei.

Puoliltapäivin vein taaperoikäiset lapset äidilleni hoitoon ja lähdin harrastamaan hetkeksi töitä. Ihmisten ilmoille selvittyäni eräs mies pysäytti minut käytävällä ja puhui niin tuhmia, että jäin ensi kertaa elämässäni sanattomaksi. Tiedän jostakin syystä vetäväni pervoja puoleeni (ystäväni sanoo että se on se silmän liike), mutta voin kertoa, että ihan kaikkea en minäkään suodata. 

Kun töiden jälkeen hain lapsia mummolasta, kielin tuhmasta sedästä äidilleni – kelle muullekaan lapsi sylkee pahan olonsa?

– Millä tavalla yllytit? kysyi äiti.

Jo toisen kerran saman päivän aikana jäin sanattomaksi. My mum too -kampanjasta hyvää päivää!

Kun pääsin lapset kyydissä kotipihaan, aloin jo autossa puskea hikeä. Jotenkin oli sellainen olo, että minulla ei ollut kodin avaimia. Ja jotenkin oli sellainen fiilis, ettei minulla myöskään ollut kotini vara-avainta sinne kuuluvassa paikassa. Valokuvamuistini kertoi, että kotiavain roikkui eteisen naulakossa, ja koska olin jo töihin lähdettyäni joutunut kääntymään takaisin kotiin, koska olin unohtanut ottaa työpaikkani avaimet mukaan, ja koska olin unohtanut jo ensimmäistä lähtöä tehdessäni kotiavaimeni sisään, olin joutunut menemään vara-avaimella sisään saadakseni työpaikan avaimet käsiin, ja tämä vara-avain lojui nyt pakastimen päällä, koska en ollut muistanut palauttaa sitä liiteriin.

Eli lyhyesti sanottuna: jos sesam aukene ei toimisi, olisin kusessa.

Pelkoni kävivät toteen, kun käänsin ensin taskuni ja reppuni ylösalaisin ja kurkistin sitten liiteriin vara-avaimen toivossa. Turhaan. Syöksyin lapsineni takaisin äitini luo ja suoraan vanhempieni avainkaapille. Tungin sieltä parikymmentä eri avainta taskuuni, ajoin kotiin ja aloin rynkytellä avaimia kotioveni reikään. Tältäkö prinssistä tuntui, kun hän epätoivoisesti sovitteli lasikenkää vääriin jalkoihin?

Koska yksikään avaimista ei halunnut yhtyä reikään, oli pakko ottaa pelätty puhelu Göteborgiin. 

– Moi rakas. Tuota onkohan meillä vara-avainta jossakin jemmassa?

– Liiterissä as usual.

– Joo mutta onko meillä toista vara-avainta?

– Ei ole, kun hävitit sen edellisen. Seuraava lähin avain on täällä minun taskussa Ruotsissa.

– Joo kun en oikein pääse ovesta sisään, kun kaikki avaimet on sisällä erinäisten käänteiden jäljiltä…

– Onneksi olkoon.

– No ehkä yritän ettiä ensin sitä ensimmäistä kadonnutta vara-avainta…

– Onnea etsintöihin.

Olin tosiaan toissakesän keskiviikkona onnistunut hävittämään yhden kotimme vara-avaimen halkoliiterin uumeniin, kun se oli livennyt käsistäni koivuklapien sekaan. Seuraavan tunnin konttasin perse pitkällä liiterin lattialla ja haravoin sentti sentiltä paljain käsin vuoroin puulastuja, soraa ja multaa ja heittelin halkoja tieltäni. Tunnin päästä oli pakko luovuttaa. En saanut avainta, mutta olin varma, että myyräkuumeen sain.

Istahdin kiireisemmäksi ajaksi takakuistin portaille ja katselin kun kissat seurasivat liikkeitäni keittiön ikkunan takaa uteliain ilmein. Tai pikemminkin nälkäisin. Toinen maukui ja kuopi tassuilla ikkunaan. Kuolisivat reppanat vielä nälkään tällä menolla!!

Mietin kenet hälyttäisin apuun. Entinen heilanihan osasi murtautua autoihin ja taloihin, tunsi kikka kolmosen jos toisenkin. Soittaisinko Ramille? Rami olisi varmaan halvempi kuin iltakeikkaa heittävä lukkoseppä.

Ennen kuin ehdin painaa luurin kuvaa, puhelin soi. Mieheni oli ollut askeleen edellä ja soittanut veljelleen. Kytymies kyseli tilannepäivitystä, murahteli vastaukseksi ja lupasi hoitaa homman tyylikkäämmin kuin entinen murtovaras. Pian hän saapuikin valkealla ratsullaan ja alkoi mittailemaan ensin etuovea ja sitten takaovea katseellaan. Tuota pikaa hän ilmoitti menevänsä etuovesta sisään ja kaivoi sitten takakontista sahamurhaajan työkalulta näyttävän kapistuksen. Sähköpuukkosahaksi tai tuttavallisemmin sytkyksi sitä ilmeisesti myös kutsuttiin.

Jos ei sesamia tottele niin josko tottelisi sytkyä.

Ensitöikseen kyty irrotti listat ja sitten alkoikin jumalaton ujellus, rytyytys ja pauke, kun hän alkoi irrottamaan etuovea sytkyllä. Melusaastetta kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan ja katselin kuinka kaunis 80-luvun kuistini muuttui taistelutantereeksi. Karmiruuvit poksahtivat poikki ja uretaanit lensivät paikaltaan. Kohta apupoika antero sai taivutettua karmia sen verran, että lukon kieleke vapautui karmista ja ovi aukeni kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Tämän jälkeen sankari poistui paikalta ja jätti jälkeensä hirveän sotkun. 

Ruokittuani kissat syöksyin mummolaan. Tyttö oli ehtinyt nukahtaa puolialastomana eteiseen ja poika huusi suoraa kurkkua isäänsä. Pian huusi myös nukkuva lapsi, kun nostin hänet syliini. Tungin kurkku suorana rääkyvät puolialastomat lapset autoon ja katselin viimeisenä näkynäni äitini pään pudistelua. 

Kotipihassa ensimmäinen näkyni oli hymyään pidättelevä naapuri, mutta väliäkö hällä. Ei tässä meidän perhe muutenkaan normaalin papereita saisi.

Mies soitti, kun olin saanut kääpiöt unten maille, hyviteltyä kissat tyytyväisiksi ja avattua iltakaljan, vaikken sitä ehkä ollut ansainnutkaan.

– Mites meni noin niinku omasta mielestä tämä päivä? kysyi mies.

– Silleen semi kivasti. Oli ainakin kivasti äksöniä.

– Rouva saa sitten maksaa oven korjauksen tai laittaa itse uretaanit ja listat takaisin paikoilleen. 

– Javisst. Se on ruotsia ja tarkoittaa totta kai!

En pitänyt kiirettä. Listat olivat vielä vuodenkin päästä nätisti nojallaan etukuistilla odottaen ihmettä tapahtuvaksi. Paikkansa ne löysivät vasta kun muutto alkoi lähestyä ja kun rupesin huutelemaan remonttitaitoisia miehiä kyliltä apuun. Johan alkoi oma mies aktivoitua. Mitäs lähtee Ruotsiin, kun ovetkin hyppivät sinä aikana pois paikoiltaan.

Äitienpäivälahjaksi sain avaimenperän, joka on lähes mahdoton hävittää tai unohtaa. Korostan sanaa lähes.

Categories
juhlapyhät keski-ikäiset perhe Yleinen

Virvon varvon virtsalla, piiskaan pihlajalla

Aloitin pääsiäisvalmistelut tänä vuonna jo hyvissä ajoin. Kolme viikkoa sitten minun piti vetää opiskelijoille kädentaitoja ja koska olen opettaja, taskussa pitää aina olla varasuunnitelman varasuunnitelma ja liukasliikkeisille lisätehtävä. Siispä suuntasin edellisenä iltana säkkipimeässä pajukkoon keskimmäisen lapseni kanssa. Tai siis luulin suuntaavani. 

Joka tapauksessa kynsin ja konttasin umpihangessa ojanpohjaa, nitkutin tylsillä saksilla poikki 22 pajunoksaa, tungin ne S-Marketin muovikassiin ja raahauduin takaisin tielle joka toisella askeleella lumeen vajoten. Lahkeet ja kengät tursusivat lunta ja hampaat kalisivat kylmyydestä.

– Äiti näissä ei kyllä oo niitä kissoja….! tytär yritti sanoa pussiin katsoessaan. 

Samaa hän oli yrittänyt huudella jo aikaisemmin ojan toiselta puolelta.

– Sieltä ne nousee, pienet on vielä kun ei oo kevätkään pitkällä! tokaisin takaisin ja noukin jääkokkareita kengistäni.

Kun kädentaitojen tunti aamulla koitti ja opiskelijat näkivät muovipussista pilkottavat oksat, sain osakseni murhaavia ja säälinsekaisen huvittuneita katseita.

– Ei jumalauta mitään virpomisjuttuja!

Onneksi sain myytyä heille toisen idean – selviytymisrannekkeen punomisen ja posliinin maalaamisen eikä ollut kuin paukutella menemään.

Työpäivän päätteeksi otin koskemattomat vitsat kainaloon, jos vaikka omat lapseni niitä osaisivat arvostaa. Kotiinlähtöä tehdessäni jäin työkaverini kanssa suusta kiinni, ja hän sattui vilkaisemaan vitsojani vähän tarkemmin:

– Näyttää kyllä vähän pihlajalta nuo sinun oksat.

– Jaaaaaaaaa…. Saattaahan se tietysti olla, kun pimeessä nää keräsin…

Lähempi tarkastelu tosiaan osoitti, että 22 oksan joukossa oli vain kaksi pajunoksaa, loput olivat pihlajaa. Kun kylillä voivottelin, ettei ihan putkeen mennyt tämäkään keissi, eräs tuttavani lohdutti sanoillaan:

– Ennen vanhaan uuden omakotitalon lähimmäksi puuksi istutettiin aina pihlaja. Sen uskottiin tuovan onnea ja uskottiinpa puun muutenkin sisältävän taikavoimia. Että virpomiseen saattaa pihlaja olla pajua tehokkaampi!

Vau, olinkin siis edelläkävijä! 

Varsi se on pihlajallakin. hästäg uskallaollaerilainen
Jo vihertää!

Tänä pääsiäisenä ajattelin kokeilla muutakin erilaista. Tai siis en ajatellut, mutta ajauduin tilanteeseen kuten minulle usein käy. Lähdin viikko sitten perjantaina ravintolaan syömään mieheni, Aikun ja hänen siippansa kanssa. Jossain vaiheessa mietin pitäisikö olla huolissaan, kun ukot puhuivat enemmän hevosista ja ankoista kuin kaivinkoneista ja gyproccilevyistä.

Joka tapauksessa herkuttelun ja hevostelun jälkeen suuntasimme vielä nauttimaan vähän livemusiikkia Joensuun yöhön. Yöllä neljän aikaan heräsin siihen, että mahassa murahti. Pian koin täydellisen puhdistautumisen. Ainakin fyysisesti, sillä henkisesti tajusin olevani jo täysin turmeltunut. Sillä mitäpä miettii Tinsku 40 vee suoli solmussa ja vatsa ruikulilla, kun toinen pää on sankossa ja toinen pytyssä?

Että jos tämä ei helpota, niin en pääse ÄÄNESTÄMÄÄN sunnuntaina.

Keski-ikäisen kansalaisaktiivisuudessa on jotakin hellyttävää, mutta myös säälittävää.

Mitään hellyyttävää tai säälivää ei sen sijaan ollut äitini kommentissa, kun kerroin epäileväni puhdistumisen syyksi ruokamyrkytystä.

– Krapula sulla on!!

Näin alkoi pääsiäistä edeltävä paaston aika. Kahden päivän aikana sain pudotettua jo kolme kiloa! Eikä tehnyt mieli panna suuhun juuri mitään -loistava startti puhdistautumiseen ja nautintoaineista kieltäytymiseen. Vaalisunnuntaina olin jo kutakuinkin tolpillani, joten pääsin käyttämään ääntäni.

Ääntään käyttivät myös lapseni, jotka innostuivat virpomaan. Neiti neljä vee tuli tarmokkaana eteeni piiskaamaan kinttujani:

– Viivon vaavon sulle tissit,

viivon vaavon kellon kädet,

mulle vitsa, sulle palkka!

Seuraava runo oli hivenen painostavampi, sillä lapseni yrittävät alituiseen aivopestä minua lisääntymään. Myös neiti neljä vee:

– Viivon vaavon vauvan sulle, 

hiili antaa pusun mulle!

Loruttelun jälkeen tyttö hihkaisi:

– Äiti mie keksin näitä ite!

– Aijaa, enpä olis arvannu!

Ukolle kuiskasin oksien viuhoessa oman loruni:

– Vitsa sulle, muna mulle!

Valitettavasti keskimmäinen ei ollut eilisen teeren tyttöjä:

– Hankkikaa huone!

Pian alkoi aktivoitua myös munannälkäinen esikoiseni. 

– Miekin haluun virpoa! Mutta mulla ei ole virtsaa! Vai mikä se on.

– Rakas se on VITSA, ei VIRTSA. Virtsa on housussas. Tai siis toivottavasti ei sielläkään.

– Aaa joo, oli mikä oli, mie meen tekemään!

Vitsan valmistuksessa kesti viitisen minuuttia ja sanotaanko, että lopputulos oli varsin persoonaallinen kuten jo ehkä aiemmasta kuvasta huomasittekin.

Persoonallista pääsiäistä blogimme lukijoille!

Categories
arki keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Mistä tunnet sä keski-ikäisen?

 Sain viikko sitten tekstiviestin parhaalta ystävältäni:

”Miusta on tullu keski-ikäinen: katon vaalien puheenjohtajatenttiä😆.”

Tunnustin itse tehneeni juuri MTV:n vaalikoneen ja saaneeni sopivaksi ehdokkaaksi reilusti keski-iän ylittäneen urospuolisen kristillisdemokraatin.

Tästäkö se alkoi? Alamäki.

Huolestunut olin myös konkreettisista alamäistä, joita olin ryhtynyt laskemaan tänä talvena suksilla. SUKSILLA. MINÄ. En tiedä pitäisikö kuitenkin olla enemmän huolissaan asu- kuin lajivalinnasta:

Viikko sitten piti lähteä hiihtoloman lopuksi bilettämään ja vetämään vähän vinkkua. Erehdyin kuitenkin vetämään ennen h-hetkeä kaksi koiranruualta näyttävää vegemakkaraa, jotka veivät ruokatorven ja suolen niin solmuun, että rintalastan ja selkärangan välissä tirisi tauotta 24 tuntia, enkä voinut kuvitellakaan hytkyväni Portion Boysin tahdissa. Sinänsä bändin sanoitukset kuvasivat hyvin olotilaani:

Oli Jacksonii, Toni Braxtonii

Vuodesta toiseen pelkkää äksonii

Kumpa oiskin voinut ymmärtää

Mikä on mun määränpää

Viime viikolla huomasin selailevani työpäivän päätteeksi instaa ja katsovani suu auki kaakeleiden puhdistusvideota. Ennen kuin huomasinkaan, olin tilannut nettikaupasta siivoussaippuaa ja imurointipuuteria. Oikeasti, what the fuck? Toisaalta, robotti-imurimme Jorma saattaa hyvinkin innostua tulevista jauhobileistä. Tuskin maltan odottaa!

Keski-iässä saattaa myös havahtua siihen, että edes rutiinit eivät pelasta kypsynyttä kohtaloltaan. Pari päivää sitten kävin saunassa ja lähdin jäähylle. Tuntia myöhemmin aloin hampaita pestessäni ihmetellä peilikuvaani. Miksi tukkani ei ollut märkä? Sitten välähti – olin unohtanut mennä takaisin saunaan ja pestä itseni. Sen sijaan olin vetänyt yökkärin päälleni, tehnyt vähän iltapalaa ja katsonut norjalaista kohusarjaa hikisine hiuksineni.

Pari päivää aikaisemmin olin päättänyt mainita muistiongelmistani ja tarkkaavaisuuden pulmistani työterveyshoitajalle, mutta hoitajan luo päästyäni en enää muistanut mitä piti ottaa puheeksi, sillä tarkkaavaisuuteni ei tähän enää riittänyt.

Ei riitä muuten enää sietokykykään. Kun ikää alkaa tulla, ei viitsi enää niellä kaikkea paskaa. Viime perjantaina marssin tomerana silmälasiliikkeeseen tekemään reklamaatiota. Oikeasti, milloin viimeksi olisin valittanut jostain tuotteesta? Eikö se ole joku pikkusieluisten puumien juttu?

Odotin liikkeessä vuoroani ainakin varttitunnin selässäni raskas reppu ja käsissäni nurkista repeytynyt biohajoava pussi, jossa kiikkui yhdeksän ruukkua juuri istutettuja ituja ja versoja (älkää kysykö miksi) ja joka valutti multaa liikkeen lattialle. Kun vuoroni vihdoin koitti, äänensävyni saattoi kuulostaa siltä kuin vaginassa olisi hiekkaa, vaikka oikeasti haarojen välissä olikin multaa.

– Nää lasit on ihan paskat. Maksoin näistä melkein viisisataa eikä nää pysy päässä. Piti kaivaa vanhat lasit käyttöön ja käytän yhä enemmän piilareita, joten ei ihan mennyt maalin tämä hankinta.

Myyjä nosteli hiukan kulmiaan sanan paska kohdalla, mutta ei ollut muuten moksiskaan – ehdotti pintasäätöä ja silikoonia extrahinnalla. Yritin pysyä ilmeettömänä, mutta myyjä arvatenkin luki kasvoiltani mietteeni “PITÄÄKÖ MINUN VIELÄ MAKSAA EXTRAA PASKASTA??!!”

Kun lähdin liikkeestä, vitutti valtavasti. Kotona avauduin aviomiehelleni huonosta palvelusta ja tuotteesta. Empatiaa ei juuri herunut.

– Itsehän sinä ne lasit valitsit. Ei se auta, jos menet haukkumaan myyjät lyttyyn. Ei minun saamassa palvelussa eikä laseissa ole mitään moitittavaa. 

– Mutta minun laseissani on moitittavaa, enkä minä ketään ole haukkunu!! Saatoin aloittaa epäasiallisesti, mutta lasejani minä haukuin. Kai mullakin joku kuluttajansuoja on oltava, jos en voi käyttää maltaita maksavaa tuotetta! Olis sama ollu sytyttää pääsiäiskokko niillä rahoilla!!  

– Aika vaikeeta tulee olemaan valittaminen.

– Jumalauta sie et koskaan ole minun puolella!! Oon valmis viemään tämän vaikka oikeuteen, jos nää ei edelleenkään pysy päässä!! Ihan periaatteesta, huusin itku kurkussa ja jatkoin:

– Sama asia jos rakastun johonkin ihanan tuntuiseen mieheen ja vedän sen päälleni, mutta se onkin ihan käyttökelvoton tai paljastuu viikon päästä narsistiksi.

– No tuo nyt ei ole millään tavalla verrattavissa silmälasien ostoon.

– TÄYSIN sama asia! Voi miehenkin palauttaa. Sama jos ostan viidentoista tonnin Audin ja pääsen sillä vaan sata metriä eteenpäin. Pitääkö vaan tyytyä siihen, että kosla seisoo koristeena pihassa??!!

Koska en saanut keski-iän ilmeeseeni päivitystä silmälaseilla, päätin siirtyä kohentamaan kuontaloani. Katsoin eräänä iltana kivan instavideon kauniista lainekiharoista ja päätin kokeilla samaa kotona ennen töihin lähtöä. Laitoin laineraudan lämpenemään ja jaoin odotellessa tukkani tasaisiin osioihin. Kun aloin kihartaa ensimmäistä suortuvaa, rauta osui oikeaan poskeen ja poltti ihooni punaisen läikän. AUTS! Jatkoin piippaamista kivusta huolimatta, mutta hetken kuluttua käänsin toisen posken ja iskin vielä isomman polttomerkin vasemman silmän alle. Jumalauta että KOSKI. Hain pakastimesta hernemaissipaprikat ja pitelin pussia poskellani juuri kun mies kömpi makuuhuoneesta vessan ovelle. Hän katsoi näkyä ja pudisteli päätään nauraen:

– Ei kyllä ikinä tiedä miten aamu sinun kanssa alkaa tässä residenssissä.

– Elä naura, menee siun piikkiin, kun mustelmat poskilla kuljen.

– Veikkaan että sympatiat on kuitenkin minun puolella, mies totesi ja kaiveli pian pakastimesta oikean kylmäpussin.

– Ootas mie etin vielä sideharson niin voidaan vetää se täältä korvan takaa tähän poskelle ja pussi sinne alle, niin pystyt opettamaan samalla, ukko visioi.

Otin kiitollisena vastaan pussin, mutta sideharson jätin kotiin.

Ei naurata. Kiharointiin liittyvät kokeilut jätän vastedes niille, joiden käsi ei vielä vapise.

Vaan on noilla keski-ikäisillä miehilläkin oikkunsa. Aikku pyysi pari viikkoa sitten arvuuttelemaan, mitä hänen rakas aviomiehensä oli tällä kertaa hankkimassa. Vinkiksi armas ystäväni antoi, että kyseessä ei ollut lentokone. Ehdotin resiinaa ja mies kuorma-autoa. Pian Aikku paljasti oikean vastauksen:

– Hevonen. Meille ei pitänyt tulla IKINÄ KOSKAAN YHTÄÄN MITÄÄN eläintä, mutta nyt alkaa tulla halvemmaks ostaa oma koni kuin ratsastuttaa vieraalla.🙈

Ihan tätä en olisi arvannut tulevaksi. Enkä sitä, että pari päivää myöhemmin oma miehenikin alkoi puhua pehmoisia eläinkunnan edustajista.  

– Mie haluun ankan.

– Ankan?? Ootko tosissas?

– Ne on hirveen söpöjä. Kato nyt, mies sanoi ja näytti ankkavideon, jossa ankka taapersi kylpyhuoneessa pyrstö keikkuen. 

– Tulee kissankin kanssa toimeen. Kato nyt nää nukkuu vierekkäin!! Tiesitkö että nää polveutuu sinisorsista? mies kysyi into piukeana.

Enpä tiennyt en.

Näköjään kun tarpeeksi pitkään elää, oppii joka päivä jotakin uutta. Niitä kuuluisia keski-iän etuja.

Tästä päivästä lähtien lupaan

Meen satalasissa kuntoni mukaan

Vaikka alkaa ikää tulla

Ei se hidasta vauhtia mulla

Ylämäki elbäris alamäki on

En lannistu, oon voittamaton

Show must go on

Elämän ABC – Portion Boys

********

On se Aikkukin sulatellut kypsymistään: Vanhenemisen salaisuus: 40 is the new 20!

Categories
arki koulu perhe

Olipa kerran valkuainen

Pojalla on edessä ympäristöopin koe. Huuto alkaa juuri kun olen saanut oikaistua itseni sängylle lohipastan syömisen jälkeen.

– Äiti tuu kyseleeeeee!!

– Tästä se draama taas alkaa, sammaltaa mies, joka on juuri ehtinyt torkahtaa.

– Onko pakko jos ei taho? parahdan.

– Sinusta ne on losahtaneet pihalle, mies toteaa.

– Ja sulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tästä päästäänkin itse aiheeseen.

– Miten niin?

– No kun aiheena on ihmisen biologia.

– Ai minä luulin että tarkotit, että ne ei oo minun lapsia. 

– Tsiisus.

Raahaudun keittiöön, laitan kahvin tippumaan ja avaan kirjan. Pian luulen katselevani kohtua. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä on korva. Pitääkö olla huolissaan, jos sekoittaa korvan ja kohdun? 

Kertaamme korvan rakennetta ja äänen syntymistä. Poika on umpiväsynyt ja ärähtelee, vääntelehtii pirtinpenkillä ja yrittää katkoa kynää. Loistava ajoitus lukea kokeeseen.

– Miten voi vaimentaa melua? aloitan.

– Pidätkö sie minua ihan tyhmänä?!? poika huutaa.

– No en kun kyselen kokeeseen.

– Kuulosuojaimilla.

– Joo esimerkiksi. Missä ääni voi edetä?

– Perseessä.

Mies tulee hakemaan kahvia ja osallistuu oitis keskustelun.

– Tavallaan liha toimii väliaineena, mutta en ole ollut kenenkään hanurissa kiinni, jotta tietäisin, että kun pierasee niin kuulostaako se ilman vai hanurin kautta kovemmalta.

Katson parhaaksi siirtyä silmään ja alan tutkailla mustuaista, mykiötä ja verkkokalvoa.

– Mikä on silmäluomen tehtävä?

– Kastaa silmät silmävedellä.

– Luovasti sanottu. Joo luomet levittää kyynelnestettä silmän pinnalle.

Seuraavaksi kehotan poikaa selittämään näköaistimuksen syntymisen. Lapseni on selvästi ymmärtänyt asian, mutta termit ovat hukassa.

– … sitten linssi taittaa kuvan silmän linssikalvolle. Eiku näkökalvolle.

– Yritäpä vielä kerran.

– Persekalvolle. En minä tiedä!!

– Persesilmä on asia erikseen, you know. Oikea sana on verkkokalvo.

Seuraavalla sivulla minua johdatellaan valoon. En ole koskaan ymmärtänyt valon syvintä olemusta enkä nytkään hiffaa lukemaani vaan alan vääntelehtiä penkissä samalla tavalla kuin jälkikasvuni. Mies tarttuu kirjaan.

– Miten esineen väri määräytyy? mies aloittaa kuulustelun.

– Siten miten se on maalattu, poika vastaa.

– No miksi mansikka on punainen?

– Koska se on kypsä.

– Miksi raaka mustikka on vihreä?

– Koska se ei ole vielä kypsä. Itsestäänselevyys, poika tuhahtaa.

– Ihan ei nyt päästy maaliin. Esineen väri riippuu siitä, minkä väristä valoa siitä heijastuu, mies avaa ja alkaa pitää luentoa valon ominaisuuksista ja mustasta väristä.

En pysty toistamaan hänen analyysiaan, en sitten millään.

– Mie en oo koskaan ymmärtäny esimerkiksi mitä varjo on. Sehän vaan on, tunnustan.

– Valon intensiteetti on pienempi siinä kohdassa. Kun osaa fysiikkaa niin maailma näyttää erilaiselta.

Ja kun ei osaa niin se pysyy erilaisena?

– Mutta eikö siis mansikka ole oikeasti punainen? Onko se niinku harhaa? hämmästelen.

– Väri on valon aallonpituuden muutosta. Aivot tulkitsee värin, mies selittää.

– Eli se on vaan tulkinta, mansikka ei välttämättä ole punainen, intän.

– No ei se nyt ihan niin mene. Kerran tehtiin tutkimus, jossa koeryhmälle laitettiin päiväksi päähän peililasit, jotka käänsivät maailman ylösalaisin. Aivot tottuivat tähän ja kohderyhmä rupesi näkemään kaiken oikein päin. Sama jos silmät karsastaa. Vaikka toinen silimä kattoo vasemmalle ja toinen helevettiin, niin ihminen näkee silti samalla tavalla. Aivot mukautuu.

– Eli ihan sama vaikka kenen kanssa täällä elää? Elän päivän naapurin Paten kanssa ja aivot mukautuu Paten kanssa elämiseen? Tai ajan vuorokauden Peugeotilla niin aivot sopeutuu sen jousituksiin? Onks tää sama asia?

– Ei nyt suoranaisesti. Jos ajat Peugeotilla tai Mersulla, aivot on jo tulkinneet signaalin tai sen hermovasteen, jonka sinä saat siitä ja sinä itse tulkitset sen eri tavalla. En tiedä miten tämän selittäisi tinskumaisesti.

– Just. Kannatti herätä tänäkin aamuna.

Mies kääntyy poikaan päin jatkaakseen tietotaitonsa jakamista.

– Miten mutkilla valo menee? hän kysyy.

– En tiiä, tälleen, poika sanoo ja piirtää käsillä mutkia ilmaan.

– Ei kun valo kulkee aina suoraan.

– Miksi suoraan?

– Koska se on niin. Ja koska tässä lukee niin, mies vastaa.

– Se on kaksi vuotta vanha kirja, poika huomauttaa.

– Ja sinä luulet, että valo muuttaa ominaisuuttaan kahdessa vuodessa?

– Uskonnon kirjakin on vanha, ei voi tietää onko asiat ajankohtaisia, poika kyseenalaistaa.

Seuraavaksi pääsemme iholle. 

– Mitä iho tuntee? mies kyselee.

– Värit.

– Mietipä uudelleen.

– Lempeyden. 

– Oo ihana, my boy! huudahdan väliin.

– Kun hyppäät syvälle altaaseen, niin mitä iho tuntee siinä vaiheessa? mies johdattelee.

– Kosketuksen. Painetta. Mikä sattuu. 

– Aivan.

– Iho myös suojaa. Miltä iho suojaa? mies jatkaa.

– Tulelta ja säteeltä. Kuun säteilyltä. En minä tiedä! 

– Mitä kuun säteily on?

– Kvartsimonoksideja.

– Kuu heijastaa auringon valoa. Miten lämpö siirtyy?

– Pakastelaukulla.

– Puhutaan edelleen ihosta, mies huomauttaa.

– Kun vien sitä.

Mies yrittää selittää asiaa konkreettisesti ja tarttuu minua niskasta kiinni.

– Mitä tää on? Tämä on johtumista. Eli lämpö siirtyy johtumalla. Ja kun tässä pöydällä on kaksi veistä, ja kun toinen on kuuma ja toinen kylmä niin lämpötila siirtyy aina kuumasta kylmempään, ja lopulta ne menee tasalämpöön, mies havainnollistaa ja hinkuttaa veitsiä päällekkäin.

– Eli kun isillä on näin kuuma vaimo, niin se ei ole koskaan käy kylmänä, heitän väliin.

– Kyllä, äiti saa miut syttymään niin hyvässä kuin pahassa.

Mies jatkaa puhumista lämmönsäätelystä, joten näen oivan paikan iskeä teini-ikää lähentelevän talvipukeutumiseen. Tai siis pukeutumattomuuteen.

– Kun puet toppatakin päälle, lämpö ei karkaa iholta ja pysyt lämpimänä, selitän.

– Miks en oo paleltunu?! poika ihmettelee.

– Koska sulla on vaatteet. Ja pitäisi olla vielä enemmän vaatetta päällä, ettet palele.

– Ei mulla oo saunassa vaatteita. 

– No onko saunassa pakkasta? huomautan.

– Saunassa lämpö siirtyy sinuun. Mutta jos on 27 astetta pakkasta ja olet pihalla ilman vaatteita, niin ruumiinlämpö laskee ja sinä kuolet, mies kommentoi.

– Ne kiveksetkin on hyvä suojata, kun valittelit yks kaunis pakkaspäivä, että ne on kipeet, mainitsen.

– Ai jos oon kuollu?

– Eikö tää jo lopu? huokailen.

Mies alkaa selittää vaihtolämpöisen ja tasalämpöisen eroa. Kertaamme että ihminen on tasalämpöinen ja sisilisko vaihtolämpöinen. Poika haluaa kuitenkin inttää vastaan kuten tavallista.

– Mieki oon vaihtolämpöinen, välillä on kuuma ja välillä kylmä. Ja mullahan on ihokarvat pystyssä, vaikka ois kuuma. Ja mä oon lämminverinen.

– Se nyt ei liity tähän millään tavalla, mies huomauttaa.

– Kuka niin sanoo? poika kysyy.

– Hevonen. Se on lämminverinen.

– Ei hevoset puhu.

– Mulle sano että iiiihhaaahaaa olen lääääämmminverinen, mies hirnuu.

Missä vaiheessa juttu lähti laukalle?

Kyselytunti jatkuu entistä rasvaisemmilla jutuilla.

– Mitä talirauhanen erittää? mies kysyy.

– Hilsettä, hikeä ja hiuksia, lapsi luettelee.

– Hiuksia? Se on hikirauhanen, joka erittää hikeää. Mutta talirauhanen erittää rasvaa. Muista se talitintistä. Talitintti on rasvanen lintu.

Miten pääsimme kavioeläimestä tipu topakkaan?

Pian siirrymme lämmönsäätelystä lemmensäätelyyn – murrosikään ja ihmisten alulle panemiseen.

– Tää on äidin aluetta, mies sanoo ja luovuttaa valtikan minulle.

Poika alkaa käskystä luetella supsikkaasti murrosiän muutoksia.

– Karvat kasvaa, kivekset suurenee ja ääni muuttuu. Ja siitin jäykistyy, kun näät hyvännäköisen naisen.

– Okei. Tämä selvä. Miksi murrosiässä alkaa tapahtua muutoksia?

– Koska ihminen on vanha. Ja koska se syö epäterveellisesti.

– Tota noin. Siis muutokset johtuu sukupuolihormonin erityksen lisääntymisestä, täsmennän.

– Elä sitten kirjoita sukupuolimormoni. Se on eri asia, mies huutelee.

Kun kyselen sukukypsyydestä ja kuukautisista, poika lukee lähes sanasta sanaan kirjan tekstin ulkoa.

Hämmentävää.

– Oon lukenu sen varmaan kymmenen miljoonaa kertaa kun kiinnosti, lapseni virnuilee. 

Epäilemättä.

Jatkamme miehen ja naisen sukuelimiin tutustumista.

– Mitä pitkin virtsa ja siittiöt poistuvat siittimestä? kysyn.

– Syylää.

– Syylää? Kato mulla on tässä syylä, siitä valuu virtsaa, osoitan kättäni.

Poika nauraa katketakseen.

– En minä tiiä.

– No virtsaputkea pitkin. Mihin siittiöt säilötään?

– Kohtuun.

– Joo tavallaan… Mutta ennen kuin ne siirtyy naiseen niin ne on lisäkiveksissä. Mitä munasarjoissa valmistuu?

– Muna. Munia.

– Pienempiä kuin muna.

– Munasiitin.

– Hain sanaa munasolu, vastaan.

– Aa joo, poika hihittää eikä meinaa pysyä penkillään.

– Mistä tietää, että mies voi lisääntyä? utelen.

– Kun tulee valkeeta nestettä pippelistä. 

– Mitä nestettä se on? 

– Kivesvettä. Vai mitä se oli..?

– Siemennestettä. Sitten kun se siemennesteen siittiöt kohtaa munasolun niin tapahtuu hedelmöitys. Siittiön hedelmöittämä munasolu alkaa jakaantua ja kiinnittyy kohdun seinämään. Solut lisääntyvät edelleen ja niistä kehittyy alkio eli ihmisen alku. Yli kahdeksan viikon ikäistä vauvaa ei enää kutsuta alkioksi. Miksikäs sitä kutsutaan?

– Vasikaksi.

– Vasikaksi? 

– No en minä tiedä. 

– Sama sana joka olisi iskän sukunimi, jos meidän sukunimeä ei olisi aikoinaan ostettu, yritän lypsää.

– Valkuainen.

– Valkuainen? kysyn ja yritän pidätellä nauruani.

– Hain sanaa sikiö. Eli alkio ja sikiö.

Selailen kirjaa eteenpäin. Kirjassa lukee, että nuoruuteen kuuluu ihastuminen ja rakastuminen. Tähän on pakko puuttua.

– Ei kai se nuorten etuoikeus ole, kyllä vanhakin voi rakastua. Mutta kerropa, että onko seurustelu aina onnellista?

– Ei, jos ei ole käsiä, jalkoja tai suuta. 

– Eli siun mielestä rampaa ei voi rakastaa?

– Kyllä mie voisin rakastaa Ramboa. Se on hyvä äijä, poika nyökkäilee.

– Just. Mutta miten ne raajat nyt liittyy tähän…?

– Olis tosi ärsyttävää olla yhdessä, jos toisella ei ole käsiä, jalkoja tai suuta. Silloin toinen ei voi tehä mitään, esim. pussata, poika valaisee.

– Miten se nyt estää mitään?

– Jos harrastaa käsisuudelmia, mies heittää.

Pienin ja keskimmäinen istuvat olohuoneen matolla salakuuntelemassa keskusteluamme. 

– Kun ihminen on rakastunu, niin se haluaa pussailla kaikkia ja sit että se on alasti, keskimmäinen kommentoi.

– Pussailla ällösti, neiti neljä vee tarkentaa ja jatkaa:

– Mie oon valmaan lakastunu Valleen. Mulla on poikaystävä, mut me ei pussata eikä mennä naimisiin.

– Niin äitikin sanoi nuorempana. Ja miten kävi? huomautan.

Minäpä kerron.

Sukupuolimormonit saivat minut valtaansa kaksikolmosena, kun linssikalvoni piirsivät aivoihini kuvan kivan näköisestä miehestä. Tämä saattoi olla myös optinen harha, koska kaikki ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää. Aivoni saattoivat tulkita tilanteen väärin, koska olin tottunut antamaan kyytiä Passatille ja yhtäkkiä pitikin ajaa Transporteria. Vaikka kävimme jo tuolloin eri aallonpituuksilla, kosketuksen voimasta tulimme tasalämpöisiksi ja päädyimme harrastamaan muutakin kuin käsisuudelmia. Sitten tuli hiukan kivesvettä, joka meni syylää pitkin kohtuun (vai korvako se oli?) ja kohtasi munasiittimen. Sitten syntyikin vasikka. Tai tarkemmin sanottuna kolme ihanaa vasikkaa. Taidan siis olla melkoinen lehmä.

*********

Ei se ihan auvoista ollut maantiedon ja äidinkielen kokeeseenkaan luku, kurkista vaikka tänne:

Kartalla ollaan!

Somettava sorsa ja medialukutaito

Äidin kieli kylvyssä

Ihmisen biolgogiasta meillä on keskusteltu ilman kokeitakin; Koronavauvoja ja kuurupiiloa

Categories
arki kaaos Yleinen

Kadonneen aarteen metsästäjä

Käymme harva se aamu keskustelua teille tietymättömille tarponeista tavaroista.

– Missä minun housut on?!? 

– Ja mistähän minä voisin tietää?

– Mihin minä sen kahvikuppini jätin?

– Viimeksi kun näin, niin rouva joi sitä vessassa samalla kun meikkasi.

– Missä se puhelin nyt on?! Tähän minä sen jätin!!

– Ihan omilta jäliltäs.

– Ei jumalauta mie myöhästyn, onks joku nähny miun auton avaimia?

– Minä oon liian vanha tähän.

Aikani etsittyäni löydän housuni tyttäreni vaatekomerosta tai mytystä takkahuoneen sohvalta, kahvikuppini omasta vaatekaapistani tai lavuaarin reunalta, puhelimeni lehtipinon alta ja autoni avaimet ratista.

Siellähän se kofeiini lymyilee!

Kun pääsen töihin, sama rumba jatkuu ja sykyilen kuin suuntavaistonsa sotkenut sokerimuurahainen. Etsin vuoroin avaimia, vuoroin monistetta, sitten vahaliituja ja hiirtä. Viime viikolla yritin ratkaista kadonneen laturin mysteeriä. Loppuviikosta selvisi, että kollega oli pelastanut sen luokasta, mutta unohtanut viikoksi omaan reppuunsa. Myös kadonnut läppärilaukkuni löytyi kerran työkaverin olalta keikkumasta.

Viime aikoina Neiti Etsivän leikkiminen on alkanut tympäistä. Olen kauhukseni todennut, että kallisarvoisesta ajastani kuluu huomattavan suuri osa tavaroiden etsimiseen. Eikä vaiva näy helpottavan iän myötä. Millaistahan olisi elää ihmisenä, jolla on alushousutkin konmaritettu ja mausteet aakkosjärjestyksessä keittiön kaapissa?

Toisaalta etsimiseen liittyy aina löytämisen riemu. Isäni, joka etsi milloin ruuvimeisseliä, milloin kameraansa, milloin mopon avaimia, oli aidosti onnellisimmillaan löytäessään etsimänsä.

– Ai että kun on mukava, kun on tavara häveissä. Kun on niin mukava ettiä ja sitten löytää. Ymmärrätkö?

Ymmärsinhän minä.

Äitini yrittää aika ajoin saada järjestystä elämääni. Hän voisi kyllä hieman hioa lähestymistapaansa.

– SINULLA ON KOLME LASTA! Sinun on etsittävä ja laitettava kaikki illalla valmiiksi!! Omat vaatteet ja tavarat myös!

Kerran kommentoin uhmakkaasti äitini neuvoa:

– Kyllä kyllä ja tähän pyrin, mutta arvaapa kelpuuttaako pennut niitä edellisenä iltana valittuja vaatteita enää aamulla päälleensä. Enkä minä voi omalta osaltanikaan tietää, millanen fiilis on aamulla herätessä. Että onko oranssi päivä vai sininen. Ja että jos onkin punainen päivä, niin sitten menee korvistenkin valinta uusiksi ja…

– SE PITÄÄ TIETÄÄ ILLALLA!!! äiti rääkäisi.

Äitini pedagogiikka hämmensi myös erään toisen kerran, kun piti lähteä äidin kanssa kauppaan enkä löytänyt ripsaria mistään.

– Missä se on, en ilkee tän näkösenä lähteä! Tiedä vaikka tulee joku entinen poikaystävä leipähyllyllä vastaan, huusin etsiessäni mascaraa.

– Onpahan hyvillään, että oot entinen!! Bimbo!

Viime viikolla yritin olla itseäni askeleen edellä ja etsiä sukat aamuksi valmiiksi. Kaivelin ja tongin sukkalaatikkoa, mutta käsiin ei sattunut yhden yhtä samanlaista sukkaa. Lopulta laskin pilkullisten, tähdellisten ja sydämellisten löydösteni lukumäärän. Saaliini oli kuusi sukkaa, joille olin löytänyt kuin ihmeen kaupalla kaverin ja 26 paritonta sukkaa.

Mihin helvettiin voi kadota 26 sukkaa?

Laittaisiko toiseen jalkaan pinksua ja toiseen tähtiä?

Eikä tässä vielä kaikki – syksyllä kaivelin lasteni vaatekaapista yhden pahvilaatikollisen ja kaksi ämpärillistä parittomia sukkia. Osa löysi kaverin mökiltä ja mummolasta, mutta useampi kuin joka toinen kaipailee edelleen elämänkumppaniaan.

Kadonneiden sukkien mysteeriä en ole kerta kaikkiaan onnistunut ratkaisemaan. Meillä ei ole terrieriä, joka niitä piilottelisi. Eikä niitä löydy riekaleina pesukoneesta tai robotti-imurin kitusistakaan. Käsittääkseni reikäkään ei syö koko sukkaa? Harvemmin jätän sukkia auton katollekaan kuten käsineitä, lumiraappoja tai banaaneja. (Kun vielä asuimme sadan metrin päässä vanhemmistani, äitini palautteli harva se aamu kadun varrelta keräilemiään hanskoja ja lumiharjoja kotiovelleni.)

Banaani on muuten siitä hyvä löydettävä asia, että se ei lentele katolta edes 300 kilometrin jälkeen. Sushikin kestää hienosti 300 metriä – kokeiltu on.

Kannattaa antaa sushin hengittää ennen nauttimista!

Koska en ole vielä onnistunut ratkaisemaan kadonneiden sukkien mysteeriä, olen päätynyt uskomaan lankomieheni teoriaa. Hän sanoo, että sukka muuttuu jossain välissä pakastusrasian kanneksi. Parhaan ystäväni mielestä tämä teoria on hyvä.

– Sukat ja pakasterasiat kuuluu varmaan hindulaisuudessa samaan kastiin, joten ne uudestisyntyy keskenään!

Loppuun vielä kollaasi kadonneista ja löytyneistä kahvikupeista:

Vuoden voitelijat löytyivät samalta hyllyltä – kahvi ja ketjuspray.
Yön yli kannon nokassa levännyt aamukahvi.
Kakankäryllä, hammastahnalla ja hiuslakalla maustettu kahvi – nam!
Kahvi on hyvä apu vaatteiden etsimisessä, kunnes huomaa etsivänsä kahvikuppia.
Kadonnut kahvi vituttaa, mutta kylmä kahvi kaunistaa.
Categories
Yleinen

Äidin kieli kylvyssä

Teen lähtöä töistä, kun puhelin soi.

– Mie luin puoltoista tuntia äikän kokeeseen! poika hihkuu ylpeänä.

– Hienoa! Katotaan vielä yhdessä, kun pääsen kotiin.

Kun ruoka on syöty ja päivä on painumassa iltaan, poika paiskaa äidinkielen kirjat pöytään.

– Voitko nyt haastatella?

– Mikä on nimesi? sisko kysyy vierestä viattomana ja alkaa kikattaa.

– Joo haastatella ja kuulustella ovat kaksi eri asiaa, valistan.

– No voitko!!! poika huutaa.

– Joo, ei kait se auta. Ai että kun en pääse opettamisesta edes kotona, huokaan, kaadan kahvia ja valmistaudun koitokseen.

– Piuhojen kanssa minäkin joudun pelehtimään vapaa-aikana, ei riitä että töissä saa leikkiä! mies virkkoo ja katsoo minua paljonpuhuvasti.

Piuhoilla hän viittaa parin päivän takaiseen keissiin, kun olin jo ennättänyt työpaikalleni. Sain puhelimeeni tämän kuvan ja saatesanat: 

– Nyt asiaan! sanon ja pyydän poikaa kertomaan koealueen. 

Poika antaa lapun, jossa lukee TK s. 33-18 ja LK s. 28–.

– Mitähän tää tarkottaa? Sivut 33-18? Menee vähän niinku isommasta pienempään ja tarkottaako tuo 28– että koko kirja siitä eteenpäin. Aika paljon matskua. Pitäskö olla vähän huolellisempi, ihmettelen.

– En minä tiiä, kato Wilmasta, poika vastaa.

Wilma kertoo koealueeksi sivut 18-33 ja lukukirjasta 28-44. Mitäs pienistä, mietin ja alan kysellä.

– Mitä tarkoittaa minäkertoja?

– Esimerkiksi Minä menin kauppaan ja ostin kaljaa.

– Entäs hänkertoja?

– Että Hän meni kauppaan ja osti kaljaa.

– Miks kaljaa? Ihanku minun oppilaat. Vaativat bingopalkinnoksi tikkarin sijaan keskaria, olis kuulemma paljon motivoivampaa.

– No mehua sitten.

Hän- ja minäkertoja tuntuvat olevan lapselleni selviä, joten katselen hieman pojan sepustuksia kirjasta. Ensimmäisenä pistää silmään erisnimiin ja yleisnimiin liittyvä tehtävä.

– Tässä lukee Venäjäläinen.

– Oho! Miks mie oon tolleen kirjottanu?

– Joo ja kansallisuudet on aina pienellä, venäläinen.

– Mie oon ihan paska, uskonnon kokeesta sain puol viis!

– Varmaan viis puol. Miks lapset sanoo nykyisin yhdyssanat väärin päin? Se on äitipuoli, ei puoliäiti. Ja koearvosanat on viisi puoli, ei puoli viisi. Se on kellonaika. Mutta oikeesti, saitko viis puol ussan kokeesta? En muistanutkaan, järkytyn.

– Joo joo, kirjotin, että ihmisten pitäisi elää jumalan kanssa sovussa. En muista enää kysymystä, mutta vastaus meni vähän väärin.

Kun pläräilen äidinkielen työkirjaa eteenpäin, repeän. Eräässä tehtävässä adjektiiveille pitää keksiä vastakohdat. Lapseni mielestä täpötäyden vastakohta on täpötyhjä ja pikimustan vastakohta likivalkoinen. Litimärkä ja rättikuiva. Rutiköyhä ja umpirikas.

– Öö tota, oisko typötyhjä, vitivalkoinen, rutikuiva, upporikas?

– Joo miks hitossa mie oon kirjottanut tolleen, lapsi tukehtuu nauruunsa.

– Mutta mikä on ikivanhan vastakohta? Ei voi olla ikinuori, kun on vaan seitsemän kirjainta. En ihan oikeasti tiedä. Ikinuor?

Seuraavaksi päädyn lukemaan poikani tekemän tehtävän, jossa on pitänyt täydentää teksti yhdyssanoilla ja erisnimillä. Ei ihan tyypillisimpiä sanoja sielläkään.

 …. Suosittelen kirjaa heikkohermoisille. Paras paikka lukemiseen on mörönkainalo….

– Mörönkainalo? On tuo ainakin kekseliästä.

– Niinkö mie oon kirjottanu? lapsi kikattaa.

– Hei tässä on läksy tekemättä! Nyt tehdään kertauksena.

– Ei varmana tehä!!

– Varmana tehdään. Tää on just hyvä harjoitus – erisnimiä, isoja kirjaimia ja yhdyssanoja.

Lapsi alkaa tehdä tehtävää hieman liian kiivain liikkein, vetelee suttua ja harakanvarpaita ja kyselee pian kumia. Löytää sinisen sekundakumin, joka tekee tehtävästä yhtä töhnää.

– Oon ostanu kumeja nurkat täyteen, miten voi olla yhtäkään ei ole hollilla? mies jyrähtää.

– Tää on ihan niinku oppitunnilla. Ei kyniä ei kumeja. Eilen pojat nyysi miun viimesen kumin. Ohjeistin että se on pojat silleen, että aina pitää olla yksi kumi taskussa. 

– Mitäpä ne siihen? mies kysyy.

– Yksi kommentoi ettei käytä kumia.

– Eikös brittkirjailija oo yhdyssana? Ja luottokuvittaja? poika kysyy.

– On, vitsi sie tiiät ja osaat nää! My boy, hihkaisen ylpeänä. 

– Elä kehu, mie oon ihan paska. Sie valehtelet.

– Mikä se on ettei saa kehua. Oppilaatkin sanoo aina, että älä kehu. Onko tää joku trendi? Mutta siehän tiiät että voimasanalla voi testata, onko sana yhdyssana vai ei. Jos kuulostaa paremmalta sanoa hiton lumiukko tai hiton vastaanotto niin sana on yhdyssana. Eli jos se ei voi olla lumi hiton ukko tai vastaan hiton otto niin se on yhdyssana.

– En siis ymmärrä yhtään mitä selität. Voin kertoo että menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, poika parahtaa.

– Mie laitan käden tän toisen korvan eteen, mies puuttuu ja vie käden pojan korvalle.

– Lopeta!

Päädyn ottamaan vielä käteeni äidinkielen lukukirjan, jossa puhutaan kertomuksesta. Kertaamme että kertomuksessa on aina päähenkilö ja mahdollisia sivuhenkilöitä. Lisäksi on aihe ja teema, jotka tuntuvat olevan lapselleni itsestäänselviä.

– Mitkä kolme asiaa kertomuksessa aina on? kysyn pojalta.

– Kolme asiaa?

– Niin.

– Kirjaimia, tavuja ja konsonantin supervaikutteisia mikronantteja, poika luettelee.

– Siis niinku mistä se kertomus koostuu? Että tulee hyvä tarina.

– Eikös siinä ollut kolme asiaa.

– Joo-o, mutta hain alkua, keskikohtaa ja loppua.

– Okei.

Yksi kirjan aukeama kertoo, miten tulla taitavaksi lukijaksi. Yritän kysellä pojalta, miten hän lähestyy tekstiä.

– No katon että tuossa on esimerkiksi hampurilaisen ja pirtelön kuva, mutta ne ei liity mitenkään tuohon tekstiin.

– Okei, siehän varmaan myös yhdistelet omia kokemuksia tekstin tietoihin. Luet vaikka koirasta ja muistelet samalla naapurin labradoria nimeltä Mosse, että se se on mukava hurtta.

– Koirat on rumia.

– Okei, mutta kai sie vähän silmäilet otsikoita ja sivuja ennen kuin luet?

– Miks pitäs? Katon vaan kuvat ja alan lukemaan. Lukeminen on tylsää.

Mistä asti lukeminen on ollut tylsää? Mistä lähtien nykyajan lapset ja nuoret eivät ole enää jaksaneet lukea edes tekstinpätkiä? Missä mättää? kysyy nimimerkki huolestunut ope. Tätä kyseli myös Aikku tekstissään.

– Tee niinku äiti, aloita lukemaan tekstin keskeltä, mies vinkkaa pojalle.

Poika höristää oitis korviaan ja silmät kirkastuvat.

– Mitä?

– Joo mie alotan joskus lukemaan lehtijutut lopusta tai keskeltä ja luen ne silleen sekasin lopusta alkuun, jos ei ole niin kiinnostava teksti, tunnustan.

– Miks ihmeessä? poika nauraa.

– En tiiä, joku häiriö. Ukkikin teki niin, se alotti aina lukemaan sanomalehden takakannesta etukanteen. Ja se luki lähinnä otsikot ja katseli kuvat. Tästä ei kannata sit ottaa mallia, vaikka toki se on ihan hyvä lähtökohta lähestyä tekstiä.

Lopuksi käymme läpi runoja ja eri runotyyppien esimerkkejä. On haikua, tankaa, limerikki- ja kyoka-runoa. Kertaamme että haikussa on kolme säettä ja limerikissä viisi.

– Miks pitää olla joku haiku tai tanka? Eikö voi olla vaan runo, jolla on kolme säettä?

– No asioilla nyt vaan sattuu olemaan nimiä. Et siekään varmaan haluis olla poika, jolla on kaksi jalkaa?

Pienin kiipeää tuolille ja tutkailee touhujamme uteliaana.

– Osaatko Karoliina sanoa runon? kysyn.

– Runo, neiti neljä vee sanoo topakasti.

– Hehheh. 

Pissalle ja pukemaan, auton alle lukemaan! tyttö alkaa rallatella iloisesti.

Päätämme tehdä pojan kanssa oman limerikki-runon, sillä kirjan tyhjä tehtävä suorastaan huutaa sanaleikkiä sivuilleen. Poika keksii runon alta aikayksikön. Katson tuotosta ja totean:

– On sulla ainakin mielikuvitusta vaikka muille jakaa, vaikka ei aina pilkut ja pisteet satukaan paikoilleen!

Lapseni limerikki-runo:

Olipa kerran Timo Vaasasta,

oli hän ylpeä omasta kaarasta

bensaa riitti

oli joka päivä miitti

jossa pussaili omaa naarasta

****

Kokeeseen luku on tarjoillut yllättävää viihdettä aiemminkin, lue Kartalla ollaan! ja Somettava sorsa ja medialukutaito

Categories
Yleinen

Kerro kerro kannunen, ken on kaikkein tukkoisin

Hieroin hellästi ja esitin kolme toivomusta ennen toimenpidettä. Että kohtelisit kauniisti, ettet runtelisi reikiäni tai kastelisi kupeitani. Paljoa en mielestäni pyytänyt.

Teki mieli hyppiä, pomppia ja tuulettaa, vaikkei voimat riittäneetkään. Sain nimittäin viiden viikon sairastamisen jälkeen vihdoin ja viimein apua valkotakkisilta. Lääkäri suositteli antibioottikuuria, lepoa ja nenäkannua. Koska nenäkannu oli miehelleni ja parille ystävälleni jumalasta seuraava, päätin ottaa kannua sarvesta ja kokeilla röörien rassausta.

Kokeiluajankohta ei välttämättä ollut paras mahdollinen, sillä hermot olivat jo valmiiksi riekaleina. Viimeisen puoli tuntia olin noukkinut kahvinporoja tiskiaaltaasta ja sukanpohjista, sillä olin onnistunut keittämään kahvit pitkin pöytää.

Sitä ennen olin pyörittänyt punajuurishowta samalla kun olin vahtinut kahta nelivuotiasta ikkunasta. Kaikki alkoi siitä, kun ajattelin raastaa kuorimani punajuuret Tupperwaren kätevässä käsisilppurissa. Ensimmäinen erä meni supsakkaasti silpuksi, mutta toinen satsi alkoi kanittaa koneessa. Kävin nopeasti kurkkaamassa pihalla leikkiviä lapsia ja työnsin sitten masiinan haarojeni väliin -tekniikan voi aina korvata voimalla ja väkivallalla. Pyöritin ja paukutin, mutta kone oli ja pysyi jumissa. Ei auttanut kuin tökittää sormella terässä jumissa olevia palasia. Koska silppurissa oli liikaa matskua, päädyin nostelemaan punajuuret takaisin kulhoon. Ryttyilevä palanen irtosi, mutta kädet, pöytä ja lattia värjäytyivät punaisiksi. Sitten pitikin jo juosta ulko-ovelle tihulaisia tiiraamaan. Oven avattuani totesin, että myös kuisti oli saanut uutta väriä pintaan, sillä neidit olivat löytäneet jostakin katuliidut.

Pikkuvikoja, mietin rynnätessäni takaisin keittiöön ja ladatessani kolmannen satsin raastimeen. Kohta kanitti taas.

– Vittu! huusin kun mies käveli keittiöön.

Mies katsoi ilmettäni, keittiön lattiaa ja haarojeni välissä pilkottavaa masiinaa ja alkoi ottaa valokuvaa. Pian tajusin, että se oli video, joka pyöri.

– Voi jumalauta laita se pois!

– Saanko kysyä miksi rouva raastaa käsin, kun meillä olisi koneitakin tuohon tarkoitukseen.

– No rupeepa ettimään niitä tuolta ruokakomerosta, ei tiiä mikä osa kuuluu mihinkin. Nopeempaa käsin jyskyttää menemään kuin kaksi tuntia etsiä puuttuvaa palasta.

– Oisit kysyny! mies pudisteli päätään.

Samassa kävi ulko-ovi ja neidit neljä vee astelivat sisään.

– Mitä tuo on? kysyi siskon tyttö osoittaen punaista lattiaa.

– Onko se velta? kysyi toinen.

– Punajuurta.

Pian hinkkasin hiestä märkänä punertunutta lattiaa, sitten tuolia ja pöytää ja lopuksi punaisia käsiä. Ei välttämättä sitä lepoa, mitä lääkäri oli määrännyt.

– Pyyhkimään! kuului vessasta.

Ja sitten hinkkasinkin kakkaa.

Jotta saisin ruumiini kaipaamaa lepoa, yritin huilia hetken sohvalla. Asento kuitenkin oksetti eikä rentouttanut millään tasolla, sillä olin ostanut torista liian pienen sohvan. (Näytti kuvassa isommalta, mutta ei mennä vieläkään siihen.)

Päätin nousta sohvalta, selättää tautini ja kokeilla nenäkannua. Pyysin miestä näyttämään mallia kannun oikeaoppiseen käyttöön. Katsoin kun hän valutti oikean lämpöisen veden kannuun, mittasi ja sekoitti merisuolan veteen ja työnsi sitten kannun nätisti nenäänsä. Molemmat sieraimet puhdistuivat tuossa tuokiossa. Hän sai kaiken näyttämään helpolta – perhosenkevyeltä ja pumpulinpehmeältä puhdistumisriitiltä.

Sitten olikin minun vuoroni.

Tein kaiken kuten pitikin. 

Mutta voin kertoa, ettei mennyt ihan niin kuin piti.

Kun kallistin päätäni ja aloin tunkea tavaraa nokkaani, osa kannun sisällöstä valui naamalle, osa suusta suoraan paidalle ja puolet suoraan nieluun. Osa vedestä soljui ulos siitä kannun reiästä mistä sitä täytetään niin että paita oli tisseihin asti umpimärkä. Tukka valui suolavettä, naama tursusi mustaa levinnyttä meikkiä ja erinäisiä erivärisiä eritteitä, silmässä kirveli suola ja kyyneleet.

Ainut reikä, mistä vettä ei virrannut, oli sierain. 

Kun nostin katseeni peiliin, silmiini tuijotti tönkkösuolatun telkän ja kymmenen päivää dokanneen uivelon risteytys. Peili näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu naakka.

Mies avasi vessan oven ja löysi minut itkevänä lavuaarin reunalta.

– Näyttää siltä, että tilanne on eskaloitunut, hän totesi hymyään pidätellen.

– Mikään ei onnistu!!! Mie en parane tästä koskaan, itkin ja uikutin.

– Voitko googlata suolan yliannostuksen riskit? jatkoin nyyhkien.

– No niiiiiiin, rauhoitutaaaaanpas, mies lohdutteli puhumalla pitkillä sanoilla ja hieroen selkää pyörivin liikkein (siitä tulisi loistava hätäkeskuspäivystäjä yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen).

– Ota tästäkin video! parahdin.

– No en ota.

– Seuraava, joka suosittelee nenäkannua, voi vetää kannun käteensä ja tehdä itselleen suolihuuhtelun!!! huusin.

Vessan ovelle alkoi muodostua jonoa. Isoin ja keskimmäinen kurkkivat uteliaina isänsä selän takaa äidin järjestämää ohjelmanumeroa, ja pienin vilahti vessaan.

– Miksi äiti on NIIN MÄLKÄ??

Illalla puimme kokemusta miehen kanssa saunan lauteilla.

– Sori kun nauroin, kun avasin vessan oven, ukko aloitti.

– No ei tälle voi kuin nauraa, vaikka aluksi itketti. Ja ehkä se punajuuriperformanssi ei ollu se kaikkein paras keissi siihen alle, virkoin.

– Joo asenne oli jo lähdössä vähän huono, mies pähkäili.

– Mutta tein lääkärin ohjeiden mukaan, otin ensin Duactia tukkoisuuden poistamiseen ja sitten käytin kannua. Apteekin täti muuten sano, että sitä Duactia ei kannata yötä vasten laittaa. Voi tulla painajaisia, mainitsin.

– Aika pitkäaikainen käyttö pitää nenäsuihkeella olla, että tulee painajaisia, mies virkkoi.

– Se Duact on nieltävä kapseli, huomautin.

– Ai, no mikset työntäny Canestenia nenään? mies kysyi.

– Emätinpuikkoa?

Räjähdimme nauramaan.

– Siis Otrivinia, miksköhän aina sekotan ne? mies hekotti punaisena.

Kun lähdin jäähylle, todistin kuinka pienin leikki ammeessa Pipsa Possulla ja työnsi sille kannua nenään.

Lapsi purkamassa traumojaan.

Seuraavana aamuna ajattelin kesyttää perkeleeni uudestaan, joten kääriydyin kauttaaltani isoon pyyhkeeseen ja suuntasin tarmokkaasti vessaan.

En tiedä mitä tein väärin, mutta pian olin taas umpimärkä. Enkä tiedä kumpi mätti – asenne vai asento.

Koska touhuni olivat jälleen herättäneet yleisön mielenkiinnon, kuulin pian selkäni takaa miehen virnuilevan äänen:

– Jotenkin puuttuu tuo draaman kaari minun tekemisestä.

Koska en aikonut luovuttaa, kokeilin kannua jälleen illalla. Kohta todistin peilistä, kun vesi virtasi kauniilla kaarella sieraimesta silmälasin sankaan ja siitä altaaseen.

– Tuu kattoo! Tää voi virrata näinkin!! hihkaisin ukolle ylpeänä.

Kun kannu alkoi jotenkuten pelittää ja tehdä yhteistyötä viidennentoista yrityksen jälkeen, olimmekin jo seuraavan kriisin äärellä. Mutta siitä lisää seuraavassa jaksossa.

Alku aina hankalaa, lopussa sarvi seisoo.
Categories
Yleinen

Kortit kertoo kohtalomme

Kaikki alkaa siitä, kun olen sairastanut kuukauden. Kotona kykkiminen alkaa uuvuttaa, joten raahaudun Ibumaxin voimalla lasten kanssa kirjakauppaan lahjakortteja tuhlaamaan. Jokin voima johdattaa minut kirjakaupan takaosaan ja pyöreän pöydän ympärille. Alan lukea kyltin tekstiä: “Joskus sisäiset syyt estävät meitä oivaltamasta totuutta… Tämä korttipakka ja kirja paketoivat vuosisatoja vanhan tiedon helposti lähestyttävään nykyaikaiseen muotoon… Löydä itsesi, Tarotin taika on meissä jokaisessa…”

Vau, kukapa nyt ei haluaisi oivaltaa oman elämänsä oikkuja? Ostan kirjan ja korttipakan ja tunnen kuinka voima sisälläni alkaa kasvaa.

Kotimatkalla poikkeamme äidin luona syömässä, enkä voi olla kertomatta uudesta harrastuksestani, vaikka tiedän jo valmiiksi emoni reaktion.

– ET SITTEN MITÄÄN JÄRKEVÄMPÄÄ KEKSINY??!! äiti alkaa huutaa.

– No itse asiassa en. Kun sohvanpohjalla makaaminen näemmä jatkuu, niin tää on sopivan viihdyttävää ja haasteellista. Kato tää on itsensä tutkiskelua ja oman kasvun tukemista.

– Mutta sehän on ihan SATTUMAA, mitkä kortit sieltä tulee!! äiti jatkaa.

– Elämässä moni asia on sattumaa.

– I don’t understand, äiti punoo päätään ja paiskaa juuston jääkaappiin.

Kun pääsen kotiin, voima sisälläni alkaa laskea ja kuume nousta. Pian makaan äksänä sohvalla. (Tai siis ässänä, sillä ostin torista heräteostoksena liian pienen sohvan. Näytti kuvassa isommalta, mutta ei mennä nyt siihen.) Nostan Tarot-kirjan kassistani ja alan opiskella houreisilla aivoillani Tarotin historiaa ja symbolien merkityksiä. Otan itselleni pikaluennan – tahdon tietää menneisyyteni painolastin. Nostan kortin, jossa lukee Narri. “Narri osaa olla oma itsensä ja suhtautuu asioihin lapsen kaltaisella uteliaisuudella. Osaatko katsoa itseäsi ja elämääsi narrin tavoin?” kirja kysyy. 

No ei tämä sohvan ostaminen saati sitä edeltäneet käänteet neljän vuosikymmenen ajalta ihan ole menneet kuin Downton Abbeyssa, pikemminkin kuin Bridget Jonesissa, joten kyllä! Kyllä tälle elämälle mieluummin nauraa kuin itkee. Mutta ihan tämä ei vastannut kysymykseeni. Kysyin korteilta mistä pitää luopua, joten miksi helvetissä minun pitäisi päästää irti tästä narrin luonteesta? Eli tulkintani mukaan pitäisi elää rajoitusten mukaan ja riskittä, olla joku muu kuin oma itsensä ja elää sydämen sijaan järjellä? Kuulostaa helvetin tylsältä. 

Next!

Tykkäätkö elää reunalla? Kyllä!

Seuraavaksi kirja kehottaa etsimään Kuoleman kortin (mistä se tiesi olotilani?) ja nostamaan kortin ennen ja jälkeen. Pakasta nousee kortti Hirtetty ja Rakastavaiset.

Hirtetty-kortti kertoo, mitä minun tulee jättää taakseni. “Hirtetty katselee maailmaa ylösalaisin. Joskus on tärkeää vaihtaa näkökulmaa, jotta voimme nähdä asiat uusin silmin ja löytää syvemmän ymmärryksen…” Ja tämä pitäisi jättää taakseni? Ajatella mustavalkoisesti? Ei tule kauppoja.

Ehkä tulkintani kaipaa hieman harjoittelua. 

Päätän lukea kortin käänteisen merkityksen. Ja siinä se on! “Ajatteletko usein, että tauko olisi hyvä idea mutta nyt ei vain ole sille aikaa, ja hetken kuluttua oletkin flunssassa? Universumi saattaa astua peliin ja luoda pysähtymisen puolestasi. Luovuus syntyy usein joutilaisuudessa, kokeile tylsyyttä.”

Nyt alkaa pelottaa, tylsyyttä tässä on harjoitettu viimeiset neljä viikkoa, kun pää on ollut repeämispisteessä ja olo kuin hirsipuussa roikkuneella.

Juuri nyt en kyllä taivu tähän.

Rakastavaiset-kortti kertoo, mihin minun pitää elämässä keskittyä. “On tullut aika kuunnella omaa sydäntä ja olla auki uusille yhteyksille. Luoksesi on tulossa energiaa, joka on samalla aaltopituudella sydämesi kanssa. Oletko valmis vastaanottamaan sen? Vai ovatko älysi ja sydämesi ristiriidassa? So check yo self, babe.” 

Nyt menee vähän liian henkilökohtaiseksi. Panen kortit pois ja makaan hetken kattoa katsellen ja sydäntäni kuunnellen. Se taitaa olla rikki, kun ei vastaa ärsykkeisiin.

Pian kortit huutelevat jälleen nimeäni, enkä voi olla ottamatta kolmatta luentoa itselleni. Tahdon tietää vähän lisää rakkaudesta. Kohta huudan siipalleni, joka ahertaa keittiössä:

– Kortit kertoo, että sie tuot vakautta miun elämään!

– Ja tuonko tiedon takia piti kortit ostaa??!!

Seuraavana iltana saan kaipaamaani harjoittelua, kun Aikku ilmoittaa yllättäen tulevansa kylään Villen kanssa. Eipä aikaakaan, kun keitämme kahvit ja ukko kaivaa esiin konjakkipullon. Minä kaivan esiin Tarot-kortit.

– Sulla pitäs olla sellanen musta huivi, kynttilä ja vähän savua ympärillä, niin olisit uskottavampi, Aikku aloittaa.

– Kato Aikku kun tää ei oo ennustamista. Tää on niinku itserefluksia… itsereakt… itsereflektointia, ja kortit auttaa saamaan yhteyden omaan sisimpään ja sisäiseen tietoon. Tää voi korvata jopa terapian.

– Meinasitko viedä nää töihin?

– Joo näitähän vois käyttää ammatinvalinnassa! Ei mitään vanhanaikaisia ammatinvalintatestejä, eikun Tarot-kortit kehiin! Jarkkokin saattas tykätä, se kun ei ole yhtään skeptikko, repeän viitaten työpariini.

Päätän ottaa Aikulle syntymäpäiväluennan, ja pian iskemme seitsemän korttia keittiön pöydälle kakun muotoon.

– Miks Aikulla on noin paljon sauvoja? Ville ja Ari kiinnostuvat.

– Mitähän se on vailla?

– Sehän on fallos, siis fallatiivinen symboli. Siis fallinen. Siis maskuliininen. Ootas… Joo sauva kuvastaa toimintaa, seikkailua ja kasvua. Aikku kaipaa kato vähän äksöniä, vink vink.

Aikku saa pääkortikseen Narri-kortin. Miksi narri vainoaa meitä molempia?

Narri on vapaa normeista ja elämän rajoituksista. NYT on aika ottaa riski ja seurata sydäntä, ottaa uusi alku. Narri kutsuu leikkimään. Frolicking is your birthright, luen kirjasta.

– Sammakon nuoleminen? Ari heittää väliin.

– Lopetan työt, sitä se merkkaa, Aikku sanoo totisena.

Seuraavaksi selvitämme, mikä on Aikun suurin lahja. Kortista paljastuu Hallitsijatar.

– En kestä. Edustaa raskautta ja synnyttämistä…!

– EI EI EI, Aikku alkaa panikoida ja työntää korvia sormiinsa.

– Teetkö sie VAUVAN? pienimmäinen kysyy silmät tuikkien Aikun kainalosta.

– EN!

– Hei myöhän voitas yrittää tehdä yhtä aikaa, sie oot vielä nuorempi kun mie!

– EI jumalauta, mie en tee etkä sie! Aikku nostaa volyymia.

– Älähän hätäile, tällähän on tietysti myös kuvaannollinen merkitys. Kortti voidaan tulkita jonkin luomisena. Hallitsijatar kannustaa luomaan…

– Lunta. Voit luoda huomenna lunta, Ville keskeyttää.

– Selvä, mennään eteenpäin.

Aikku kertoo odottavansa korteista tummaa muukalaista. Eipä aikaakaan kun katson seuraavaa korttia ja henkäisen:

– No tässä se on, tää on mustaihoinen ihminen! Kortti kertoo, kuinka voit löytää ilon.

– Tummasta muukalaisesta ja sen sauvasta? miehet tirskuvat.

– Sauvojen seitsemän, joka kertoo että siun pitäs päästää irti ULKOPUOLISTEN arvostelusta, korotan ääntäni ja vilkuilen miehiä.

– Sie oot keskellä jotakin prosessia. On hyvä löytää iloa ja tyydytystä itse työn tekemisestä ja tästä hetkestä, tulkitsen.

– Eli ÄLÄ LOPETA työntekoa, miehet neuvovat.

Kortit kertoo kohtalomme, onnemme ja ahdinkomme.

Miehet janoavat paitsi konjakkia, yllättäen myös luentaa itselleen. Ville haluaa tietää tiedostamattomista ja tietoisista haluistaan, joten valitsemme kuuluennan.

– Miten selviän tästä kaikesta, haluan faktaa! Ville huokailee teatraalisesti ja levittelee käsiään.

– Saattaa olla, että jo lähdössä on väärät kortit, Ari heittää.

– Nyt hiljaa, keskitytään!

Ville alkaa sekoittaa pakkaa ja kehotan valitsemaan pakasta viisi korttia. Hän ottaa ensimmäiset viisi.

– Ei ehkä kannata järjestyksessä ottaa… Valitse sieltä ne kortit, jotka puhuttelee, yritän kannustaa.

Ville jatkaa korttien latomista pöytään järjestyksessä eikä tunnu kuulevan kehotustani.

– Etkö kuule, kun just tuo kortti huutaa sulle? Ari virnistää.

– Tää kertoo Villen loogisuudesta. Ja se suhtautuu kortteihin kuin vaimoonsa – ei niitä kannata kuunnella, Aikku lataa.

– No näillä mennään. Katsotaan ensin Villen tiedostamaton halu. Se on Maljojen ykkönen.

– Alkoholi maistuu kyllä!

– Näyttää maistuvan, mutta tää kertoo, että siun pitää olla auki ja avoinna. Ja taas tulee malja. Kortti Maljojen nelonen.

– Kippis.

– Nyt olet vetäytynyt yksinäiseen energiaasi. On vaikea olla avoin, kun olet apaattinen.

– Tää käy kyllä Villeen. Tulisit ulos sieltä kolostasi, kommunikoi minun kanssa, Ari ravistelee miestä.

– Hui, tämä kortti kertoo mitä pitäisi jättää taakse. Tuomio-kortti. On aika elää omaa potentiaaliasi to the max. Pitää tehdä isoja päätöksiä, mutta muistaa menneisyyden läksyt.

– Ja tää piti jättää taakse? Eli mitään ei opittu? Aikku ihmettelee.

– Voi olla että miun tulkinta kaipaa vielä harjoitusta. Ja nyt asiat, jotka ovat tukenasi. Oi täältä paljastuu Sauvojen nelonen – perhesuhteet ja läheiset.

– Minä! Aikku kiljuu.

– Täällä lukee, että pitää juhlia ja järjestää vaikka illanistujaiset.

– Suoraan ennustusten kirjasta! Ville kohottaa maljaansa.

– Ja sitten vielä tavoite Villelle. Sait Miekkojen ritarin. Haasteesi on suunnittelemattomuus.

– Osui ja upposi.

Juokaamme maljasta ja käyttäkäämme sauvaa.

Kaikkien yllätykseksi Arikin vaatii kuuluentaa ja saa pääkortikseen Ylipapin. Se ei yllätä yhtään.

– Ylipappi on johtajahahmo, tiedon ja vakaumuksen ylläpitäjä. Kortti kuvastaa myös oppimista. Mutta on myös aika tarkastella mentorointisuhteita. Osaatko antaa ja palvella vai oletko käskyttäjä? Mietipä sitä, kehoitan. 

– Käskyttäjän rooli meni äsken vituiksi. Käskin poikaa lämmittämään saunan. Lämmittihän se, mutta kaikki kolme ovea saunaan oli auki. 

Seuraavaksi tutkailemme Arin tietoista halua, joka on Aurinko-kortti.

– Arihan ei ole varsinaisesti mikään Mister Sunshine, joten tää kortti kuvastaa selvästi minua! Aurinko! Ihanaa että sie vieläkin tietoisesti haluat minua. Eikös se oo se meidän biisikin, Mokoman Kuu saa valtansa auringolta! Ja tää on vielä kuuluenta! En kestä. On tullut aika elää ilon kautta. Vaikeuksien jälkeen olet itsevarmempi, anna sisäisen lapsesi nauttia. Adulting will always wait for you anyway.

– Aikuistuminen odottaa?

– Just niin. Voidaan leikkiä aikuisten leikkejä! Ja tää kertoo, että pitää juhlia saavutuksia ennen seuraavia haasteita.

-Haasteita tässä ei ole ollutkaan viime aikoina, Ari sanoo ja vilkaisee minua merkitsevästi.

– Sitten onkin seuraavan kortin aika, se kertoo, että anna mennä! Olet valmis toimimaan ja aloittamaan uuden projektin. Voi luoja, niitä projektejahan meillä ei olekaan… huokaan.

– Ja viimeinen kortti kertoo siun tavoitteen. Olemuksesi pysyy harmonisena ja hengittävänä. Eli vaikka mie sekoilen, tasapaino säilyy, päätän luennan.

– Viimeinen kohta meni nappiin.

Noukin kortit ja mietiskelen ääneen:

– Onkohan tää ihan paskaa?

– Vaikka kertoisin mielipiteeni niin et välttämättä haluaisi kuulla sitä, Ari vastaa.

Siirrymme Aikun kanssa sohvalle ja kuuntelemme toisella korvalla miesten juttuja. Vaikuttaa siltä, että Tarot-kortit laukaisivat itsereflektion. Vai oliko se alkoholi? Joka tapauksessa pöydässä on menossa tavallista syvällisemmät ja kiivaammat keskustelut.

– Älä jännitä, sulla on niin paljon annettavaa. Sie oot niin älykäs ja sulla on helvetisti teknillistä tietämystä. Näät ittes eri tavalla kuin myö muut. Montako miestä näiltä kyliltä tunnet, jotka on purkaneet kaivinkoneen vaihdelaatikon?

– Mites ne vaihtolavan lyhennystalkoot?

Kun Aikku ja Ville tekevät lähtöä, miehet halailevat toisiaan eteisessä hieman liian kauan ja vannovat, että näkisivät jatkossa useammin. Poika katselee kiinnostuneena äijien touhuja kiikkustuolista käsin eikä pysty pidättelemään nauruaan. Menen pojan viereen ja kuiskaan korvaan:

– Poikani, muista että naisia tulee ja menee. Mutta ystävät on ja pysyy. Pidä niistä kiinni, vaikka muu maailma murenisi ympäriltä ja kuuset kaatuisi kintuille. Ja poikani – tähän viisauteen ei tarvita kortteja.

Categories
Yleinen

Datailua dorkille

Kaikki alkoi siitä, kun suutuspäissäni halusin vaihtaa tietokoneelleni salasanan. Päätös ei ollut helppo, sillä olin käyttänyt samaa salasanaa viimeiset 13 vuotta. Päätin kuitenkin panna tuulemaan, koska salasana oli muidenkin perheenjäsenteni tiedossa.

Koska minulla ei ollut hajuakaan, miten salasana vaihdetaan, kysyin Aikulta apua. Aikun avustuksella pääsin käsiksi asetuksiin ja kohtaan salasana. Salasana vaihtui ja pian valtakunnassa oli näennäisesti kaikki hyvin.

Kunnes Aikku alkoi parin päivän päästä whatsappailemaan.

– Ehit sie kirjottamaan blogia? Oliko sulta tulossa se 40-vee monologi?

Kun kirjoituskiima sitten hetkeä myöhemmin iski, yritin kirjautua koneelleni tavalliseen tapaan. Syötin kenttään sata versiota uudesta salasanastani ja hakkasin loppuun eri numeroyhdistelmiä, mutta yksikään ei tärpännyt. Ensimmäinen kirjain isolla, sitten pienellä, vai oliko se toisin päin? Huutomerkki loppuun vai oliko se kysymysmerkki? En kuollaksenikaan muistanut uutta salasanaani. Kirjoituskiima laantui samassa tahdissa kun kierrokset nousivat.

Koska perheemme oli äitini nurkissa evakossa vesivahingon tieltä, huikkasin äidilleni lähteväni käymään kotona. Ajoin kotiin ja käänsin työhuoneeni ympäri. Uumoilin kirjoittaneeni salasanan jollekin post it-lapulle, mutta muistikuvani oli väärä. Hetken kuluttua äkkäsin, että olin angsteissani päättänyt olla kirjoittamatta salasanaa tositteeksi yhtään mihinkään paitsi pääni sisälle.

Virhe.

Mummolassa tartuin puhelimeen ja tekstasin Aikulle.

– Oisin kirjottanu blogia mutta en pääse omalle koneelle sisälle, kun vaihdoin sen salasanan 😭😭

– Käytä työkonetta?

– Mietin samaa, en vaan pääse sinne tinskuaikku driveen. Vittu mie oon käsi.

– Muistatko sen sähköpostin?

– Siis työkoneella en pääse sinne google driveen enkä blogin adminiin. Niin joo jos sen lisää gmailiin sen blogin tilin…

– Salasana on ******* , Aikku muistuttaa.

– Kiitti, pitää yrittää.

– Saahan sen uuden salasanan tilattua siihen blogiin, Aikku lisäsi.

En tiennyt enää mistä puhuttiin, joten illalla oli pakko turvautua miehen apuun. Hän ystävällisesti resetoi unohtamani salasanan ja tuota pikaa keksin uuden. Vahingosta viisastuneena kirjoitin salasanan ylös lehtiöön ja työnsin lehtiön läppärilaukkuuni.

Virhe (jota tosin en tiedostanut vielä tässä vaiheessa).

Edistysaskeleesta oli pakko raportoida Aikulle.

– Joo sain koneen toimimaan, Ari resetoi salasanan.

– Jee!

Neljä tuntia myöhemmin tykitin jälleen Aikkua viesteillä. Jostain syystä myös kaikki salasanai eri sivustoille oli resetoitu. Ainut salasana, jonka olin laittanut muistiin wordiin, oli päiväkodin Daisy-järjestelmään, jota ei oltu tarvittu vuosiin ja ukko.fi.hin, jota en ollut tarvinnut koskaan.

– Mulla menee totaalisesti hermo. En pääse enää sinne driveen omaltakaan koneelta, vaikka yritän lisätä accountin gmailiin. Ei enää anna sitä tinskuaikkua, tykitin Aikulle.

Hetken kuluttua häiriköin Aikkua jälleen.

– Nyt yritin vaihtaa salasanan sinne blogin adminiin, mutta ne vahvistuskoodit menee vissiin siun puhelimeen? En vittu tajua #¤%?!### Parempi kun ei edes yritä enää mitään. Pitänee turvautua Ariin illalla.

Aikku vastasi parin tunnin päästä.

– Ei oo helppoa siulla🤭 Kokeile nyt. Oon nyt puhelimella. Pitäshän siun blogiin saada vaihdettua uus salasana, vaikka et tinskuaikkuun pääsiskään. Eikös siinä ole siulla oma sähköposti kirjautumiseen? On se siun henk.koht. Mieki saan sen nollattua, joten sen saat sieki siitä blogin kirjautumissivulta.

Olin siinä mielentilassa, että katsoin parhaaksi jättää homman sikseen. 

Seuraavana päivänä istuin koneelle ja yritin jälleen kirjautua sisään. Katsoin tyhmänä näppäimistöä – en kuolemaksenikaan muistanut uuden salasanan tilalle keksimääni uutta salasanaa. Ei jumalauta ollut todellista. Syötin kenttään eri sanoja ja numeroyhdistelmiä, mutta mikään ei tuonut jackpottia.

Mikä polttaa? kysyi salasanan vihje näytöllä.

Aurinko? Liekki? Rakkaus? Rakkaus polttaa olisi liian kliseistä minulle.

– Kohta polttaa liekit rovion!!! huusin ja kokeilin sitä.

Ei toiminut.

Sitten muistin, että tällä kertaa olin kirjoittanut salasanan fiksuna ylös lapulle! Ei hätää, hymyilin.

Paitsi että mille lapulle ja minne olin sen tunkenut?

Käänsin läppärilaukun ympäri, mutta en löytänyt muistilappua. Tai muistilappuja riitti kyllä, mutta ei juuri sitä oikeaa. Tongin toisenkin läppärilaukun, mutta vedin käteeni kaikkea muuta mielenkiintoista.

Marjatta Pennasen puhelinnumero – kuka se oli?

Jumalaton pino paperia ja A4:sia.

Neljän oppitunnin tuntisuunnitelmat pinkeillä ja keltaisilla post it -lapuilla.

Kampaamon hinnasto.

Kuivattuja mustikoita, joista osa oli valunut laukun pohjalle.

Kolumnia varten kirjoitetut muistiinpanot, jotka kuulostivat varsin epäilyttäviltä: sähköturbiini pöntössä, jotta voi kusemalla generoida sähköä, paskaa tuulettimessa, puuro turpoo mahassa, paplarit vastaan kiharrin, läheisyys versus sähköiset hierontalaitteet – hmm.

Terveyssiteitä, tussi, teepussi, villasukkien hoito-ohje, jonka sisällä teepussi.

Käsidesipyyhe, purkkaa, meikkisuti, opiskelijan palauttama etätehtävä rutussa.

Viimekesäinen lomamatkasuunnitelma ruttuisella kirjekuorella: Taavetti Lappeenranta, Svinhufvud ja korsumuseo. Sinne siis.

Mies katseli touhujani ja muistiinpanojani epäuskoisena.

– On tuossa yksi hyvä puoli. Kukaan ei voi kopioida sinun suunnitelmia eikä pölliä salasanoja, koska ne ei ole millään tasolla ymmärrettävässä muodossa.

Pusuileva läppärilaukkuni, jota mies kutsuu kotoisasti “suolistamista vailla olevaksi siaksi”.

Lopulta löysin salasanan ruttuisen ruutupaperin nurkasta, kun olin penkonut molemmat laukut kahteen kertaan.

– Heureka!

Kun kone armollisesti päästi minut sisään, oli pakko turvautua miehen apuun, jotta pääsisin blogiin sisälle. Otimme puhelun Aikulle. Aikku vastasi heti.

– Helou, oot sie puhelimen äärellä? kysyin ensitöikseni.

– Aa joo oot varmaan kun vastasit! repesin perään.

– Hihhiihh hiihhi, Aikku hajoili toisessa päässä.

Mies näytti siltä, että tulossa oli pitkä puhelu.

– Mie yritin nyt kirjautua tonne blogin driveen ja se huutaa koodia, joka on lähetetty Galaxy 51:stä, lienee siun puhelin? kyselin.

– Oota laitan kaiuttimeen, Aikku vastasi ja jatkoi pian:

– Joo koodi on 576 342.

– Mutta tässä lukee ”tapahtui virhe”.

Mies pudisteli päätään ja alkoi avautua:

– Hyvin ootte kyllä ryssineet tän jutun. Eli toinen on antanut sähköpostinsa ja toinen puhelinnumeronsa kaksivaiheiseen tunnistautumiseen.

– Aateltiin että voi valita, että helpompi silleen, Aikku toteaa.

– Olis parempiakin tapoja, mies totesi.

– Epäilemättä. Voisitko olla meidän atk-tukihenkilö? Aikku lirkutteli puhelimeen.

– Se tarkoittaa, että draama vähenee oleellisesti.

– Totta, sit meillä ei olis jutunjuurta, Aikku mietti pettyneenä.

– Mut Aikkuhan on töissäkin joku it-vastaava, kommentoin väliin.

– Olin. Ne siirsi miut syrjään.

– Hihhiiihh.

Kun mieheni sai hommat rullaamaan, hän kehotti laittamaan salasanat visusti talteen puhelimeen.

Eipä aikaakaan, kun minulla oli taas ongelma. Koska olin hätäpäissäni kirjoittanut kolumnin työkoneellani, en löytänyt sitä omalta koneeltani.

– Miksi se ei näy täällä drivessä?? Missä se on??! Nyt se on hävinny jumalauta!! Pitääkö alottaa alusta!?

– Se on työpaikan verkossa, mies totesi rauhallisesti.

– Miksi täällä sitten näkyy se PowerPoint, jota tein eilen työkoneella?? Aa joo se onkin tehty alun perin kotikoneella. Miksi kaikki on niin helvetin vaikeeta??

– Ja miksi muuten miun puhelin ei soi, vaikka siekin väitit soittaneesi? Eikä viestitkään jostain syystä näy eikä kuulu. Ilmestyvät yhtäkkiä tunteja myöhemmin, kun avaan whatsapin.

– Oisko sulla jostain syystä päällä älä häiritse -tila? Näytäpä tänne sitä puhelinta. Joo titta här. Oot painanu sen päälle.

– Katos. Oonki aina miettiny, että mikä se sellanen toiminto on.

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 3

Tämä on koronapäiväkirjan osa 3. Ensimmäinen osa luettavissa tästä: Koronan kynsissä, päivä 1 ja toinen osa tästä: Koronan kynsissä, päivä 2

Päivä 3

– Isi meidän kaukosäädin ei toimi!

– Tiedän, oli illalla äidilläs elämä siitä kiinni. Käyn ostamassa uuden.

– Kuule elän ilmankin, mutta oopa itse tässä tilanteessa sohvanpohjalla! karjun päin mieheni naamaa aamunalkajaisiksi.

Ärsyttää ja aivan kaikki. Keittiö on kuin sikolätti, ruokaa ei tee mieli ja kahvi maistuu kissanpissiltä. Kun hetken päästä huhuilen, kuka kävisi päivän lehden laatikosta, kellään ei evä liiku. Miehellä on korvanapit.

Ärsyttää potenssiin kolme. 

Tulee ärähdettyä lapsillekin, mies alkaa mököttää. Vedän yöpaidan päälle puseron, otan keittöön kertyneet biojätteet ja ulostaudun sivuovesta. Möyhin apinanraivolla kompostia, johon ei mahdu enää mitään. Sitten lampsin postilaatikolle ja vedän puolessa välin henkeä. Keittössä jatkan raivosiivouksella ja alan tehdä lasagnea, kunnes en enää jaksa. Mikäkin marttyyriäiti. 

Kohta mies tulee selän taakse ja sanoo, että hän meinasi käydä noutoruokaa.

– Nyt sitten sanot, kun kohta menee ruoka uuniin.

– No eihän sulle uskalla puhua!

Aikku laittaa viestiä. Avaudun.

– Se on yksi koronan oire, että vituttaa, Aikku tietää.

Kun olen rauhoittunut, alan piirtää. Piirrän illalla aloittamani alastoman miehen loppuun. Neiti kolmevee tulee katselemaan, virnistää ja alkaa punoa teatraalisena päätään. Neiti 9vee miettii taideteokselle sopivaa nimeä.

– Se vois olla Jorma.

– Meillä on jo yksi Jorma, vastaan viitaten robotti-imuriimme.

– Jaakko ja pavunvarsi!

– Se on loistava.

Katselen omaa piirustustani ehkä hieman liian kauan.

– Isi! Äiti rakastuu tuohon mieheen! neiti 9vee huutaa.

– Tekee itselleen sielunkumppania, mies heittää happamasti.

Ei hassumpi ajatus, kivannäköinen mutta mykkä. Ei turisisi turhia tai inisisi inhottavia.

Pian alkaa puhelin laulaa. Anoppi ja ystävät kyselevät vointiani. Laitan vastaukseksi kuvan Jaakosta.

– Joo jäät henkiin, Raisa hirnuu WhatsAppissa.

– Äiti tuottaa jo selvästi merkkejä paranemisesta, anoppi iloitsee.

Mies käy asioilla ja ostaa samalla uuden kaukosäätimen. Tuo ruokaakin tullessaan. Pian kuulen työhuoneeseen, kun mies kyselee lapsilta ilmiselvästikin minun sijaintiani.

– Missä Raivo? 

– Meni raivoamaan jonnekin, lapset vastaavat.

– Kuulin!

Mistä näitä uusia perheenjäseniä putkahtelee? Meillä asuu jo Jaakko, Jorma, Pekka, Prinsessa ja nyt Raivo. (Pekka on hierontavasara ja prinsessa ilmafriteerauskeitin.)

Ruuan jälkeen mies yrittää taivuttaa kiukkuavaa kolmeveetä kurapukuun ja pihalle. Lopputuloksena pienin nukahtaa kurapuku ja kumisaappaat jalassa keittiöön.

Asento kuvaa omaa olotilaani kolmen päivän ajan.

Itse tökin itselleni Teams-yhteyden, sillä suunnitelmissa on suunnitella tyttöjen kanssa reissua Norjaan. Kohta huomaan tuijottavani naapurin tonttia ja pihalla käyskentelevää naapurin miestä.

– Aika kivannäkönen tuo naapurin aita, kommentoin tytöille kesken majoitusten vertailun.

– Onko vähän tylsää? sisko huutelee naureskellen linjoilla.

Puhelun jälkeen päätän lähteä ulos, edes istumaan. Käyskentelen hetken etupihalla ja päädyn takapihan keinuun. Pylly viistää melkein maata, sillä kiikku on valunut talven aikana alas. Ilmeisesti solmu on antanut periksi. En anna sen haitata. Enemmän haittaa ahdistava tunne rinnan päällä. Kuin joku takoisi nyrkillä keuhkoihin. Tuntuu hiukan oudolta vetää henkeä.

Pihakoivuun lentää harakka. Olen aina tykännyt harakoista, niissä on leikkimielistä vakavuutta ja surumielistä naurua. Katselen lintua, jolla ei ole kiire mihinkään, mutta tavallaan on. Pyrstö keikkuu ja katse on valpas, mutta lintu on sinut olemuksensa ja ympäröivän harjumaiseman kanssa. Varmasti sama lintu, jota valokuvasin talvella. Leikitteli silloinkin kanssani.

– Mitä mietit, hepsankeikka? Jutellaan, huutelen.

Harakka säkättää, sulautuu koivun värimaailmaan. Mustaa ja valkoista, aavistus siniharmaata välissä. Miettiiköhän se mitään? Tulevaa suupalaa, elämänsä rakkautta, koivunoksalla poreilevaa kevättä? 

Entä jos sillä on isäni sielu? Pienin katselee usein taivaalle ja sanoo, että ukki on kuollut ja muuttunut linnuksi. Isänikö siellä katselee? 

– Kaikki hyvin, vähän vaan risoo, vaikkei oikeastaan ole aihettakaan, sanon harakalle.

Siivekäs lentää kohti, katselen ohitseni kiitäviä harittavia siipiä. Kuin auki revitty viuhka. Miten voikin olla kaunis lintu. Kiire jonnekin, tietääkö itsekään minne?

Itse suuntaan harittavat askeleeni ja ajatukseni sisälle, sillä pää huutaa hoosiannaa. Mies ei puhu mitään. Vasta saunan jälkeen sanainen arkku aukenee ja käsi silittää selkääni. Pyydän anteeksi raivoani.

Saunan jälkeen huomaan, että haju ja maku ovat poissa. Ja melkein taju, sillä päähän koskee.

Otan oluen ja etsin akryllivärit. Tilanne vaatii sutimista. Puristan tuubista mustaa ja valkoista rasiaan ja alan luonnostella lintua. Kun laji on tunnistettavissa ja maalaus viimeistelyä vaille valmis, hihkaisen kolmeveelle:

– Äiti maalasi harakan!

– Ei niitä saa maalata! kolmevee vastaa kauhuissaan.

– Paperille, rakas, paperille.

Harakka – sieluni lintu – ikuistettuna akvarellityöhön.

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Categories
koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 2

Lue koronapäiväkirjan ensimmäinen osa täältä: Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 2

Sain nukuttua ihmeen hyvin, vaikka olo oli tukkoinen. Aamulla alkaa yskä, joka tuntuu ja rahisee keuhkoissa. Mies on huolissaan – omasta kunnostaan.

– Varmasti tarttuu minuunkin. Mulla ois keuhkoille muutakin käyttöä kuin yskiminen. Koko kevään oon treenannu siihen maratonille!

Se siitä sympatiasta.

On pakko avata tietokone, että saan varmuuskopioitua opiskelijoiden arvioinnit. Huomaan tuijottavani konetta tyhmänä. Ei aavistustakaan mistä pitäisi painaa tai mitä tehdä. Nyt tajuan, mikä on koronan tuoma aivosumu. Pieneen tehtävään kuluu helvetisti aikaa.

Pian makaan taas sohvalla ja katselen ympärilleni. Alkaa häiritä ja ärsyttää kaikki villakoirat ja kissankarvat lattialla. Etätöitä tekevä mies kävelee kuin tilauksesta olohuoneeseen. 

– Voitko imuroida tuosta nuo karvat?

Mies huokaisee, mutta käy imurin. Tuntuu jotenkin ihanalta ja voimauttavalta käskyttää. Tältäkö valta tuntuu?

– Pyllistä!

Mies kääntää selkänsä ja pieraisee.

– Hajuaistitesti.

Naurattaa vaikka vitsi alkaa olla vanha.

Kohta riitelemme meikkaamisesta. Minulla on iltapäivällä työhaastattelu etänä omaan työpaikkaani omien pomojen kanssa ja kysyn mieheltä, pitääkö jaksaa meikata ja kammata tukka.

– Ensinnäkään ei olis velvollisuutta sairaana tommosiin osallistua ja ei tarttee meikata, näytä vaan mahdollisimman surkealta. 

– No meikkasinhan mie eilenkin.

– Ketä varten? Äitiäs?

– No itteeni, kun en kestä katsoa peilistä luuttunaamaa. Sitä paitsi pyörithän sieki täällä.

– No minä oon nähny sinut vaikka missä kuosissa.

– Vittu saan kai minä meikata, jos haluan.

– Että naiset voi olla pinnallisia.

Se siitäkin kannustuksesta. Ei sentään uskaltanut puhua sinä-muodossa vaan viittasi naisiin yleisesti.

– Just. Onko se joltain pois, jos mie laitan ripsaria?

Työhaastattelun jälkeen heitän rintaliivit ja liian kuuman paidan makkarin nurkkaan ja vaihdan mahdollisimman kevyet vaatteet, ettei ahdista tai purista mistään kohti. Olo ailahtelee, koskee niskaan ja keuhkoon. Hiimailen levottomasti ympäriinsä ja kävelen työhuoneeseen, jossa mies askartelee ja liimaa valkoisia muovinkappaleita yhteen.

– Mitäs teet?

– Vielä kun on elossa niin pitää jotain tehdä.

Draamaking.

– Mutta mikä se on?

– Kaikki selviää aikanaan. Sanotaanko näin, että 3D-tulostin on parantanut minun elämänlaatuani huomattavasti.

Kymmenen minuutin kuluttua mies astelee arvoituksellisesti keittöön ja esittelee tekemäänsä tölkkitelinettä. Se sylkee seuraavan tölkin automaattisesti hollille, kun edellisen vetää käteensä.

– Ai kiitti otankin oluen, sanon ja nappaan Lahden Erikois Neipan – mehukkaasti vaaleankeltaisen ja samean pintahiivaoluen.

– Etkö voi niitä omia alkoholillisias juoda?? mies älähtää.

– Ei pysty, korona. Kroppa on jo muutenkin kovilla.

– No ota sitten tämän kerran.

Oliko oikeasti tosissaan? Se mikä on sinun, pitäisi olla myös minun. Se siitä elämän jakamisesta.

– Äiti pitäskö teidän niinku olla yhessä, mutta muuttaa erilleen? Se vois olla kivaa! keskimmäinen hihkaisee.

– Olis ainakin oluet korvamerkitty, heitän.

Yhdeksältä etsin lyijykynät ja paperin ja mietin mitä alkaisin piirtää. Jostakin kumman syystä tekee mieli piirtää alaston mies. Haen googlesta malleja hakusanoilla naked man drawing, male naked drawing, naked man pencil drawing. Pian saan inspiraation malleista ja hahmottelen ääriviivat A3:lle. Tästä se lähtee. Poika seuraa kärppänä vieressä.

– Aika iso lerssi.

– Nytkö se rupes taiteilijasuoni purskahtelemaan? mies kommentoi.

– Joo, voitko laskee housujas, niin katon onko mittasuhteet oikein.

– En.

Se siitä palvelualttiudesta.

Projekti called naked man.

Yhdentoista aikaan kyllästyn piirtämiseen ja siirryn sohvalle yskimään. Yritän jatkaa Netflixistä sarjaa, mutta kohta katsonkin epäuskoisena kaukosäädintä. Siitä puuttuu nuolinappi vasemmalle! Ei ole todellista! Juuri silloin kun on vuosisadan tilaisuus ja pakkorako istua sohvalla! Yritän epätoivoisesti painaa lyijykynällä napin jättämää aukkoa, mutta ei tapahdu mitään. Syöksyn makuuhuoneeseen.

– Eikö tätä millään saa toimimaan? parahdan miehelle.

– Ei, jos siitä puuttuu ne kontaktit.

Voi kakeni, miksi minut hylkäsit kohtalokkaana hetkenä?!

Minäkin olisin tarvinnut kontaktia! Menen lannistuneena sohvalle ja alan silittää kissaa, joka on seurannut minua kaksi päivää kuin perskärpänen. Otan toisen kaukosäätimen ja sohin tallenteista Suomen Batchelorin. Alan tehdä lähdetutkimusta piirustuksiani varten. Mittailen unelmien poikamiesten mittasuhteita, vaikkeivat ole makuuni sitten ollenkaan. 

Se siitäkin silmänruuasta sitten.

****

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Categories
Yleinen

Koronapäiväkirja kausi 2, osa 1: Mustuneita munia ja muita murheita

Herää kello 7.00 siihen, että lapset tappelevat kaukosäätimestä.

– Äitiiiiiiii, tuo ei suostu kattomaan mitään yhteistä!

Huuda ettei äidillä ja isälläkään ole mitään yhteistä, mutta komporomisseja pitää pystyä tekemään. Mene vessaan pakoon ja ala ehostaa itseäsi Teamsia varten. Katso itseäsi peilistä ja mieti, että olet vanhentunut ainakin kolme vuotta viimeisen kymmenen kuukauden aikana. Ihmettele samalla, miksi etätyöaamuina tulee yhtä kiire kuin livepäivinä. Kello 8.10 survot vielä kilpaa Realia suuhun ja pienimmälle kenkiä jalkaan, vaikka ensimmäinen Teams-sessio alkaa 8.15.

Jokainen lapsi uikuttaa ja ruikuttaa jotakin. Kysy, miksi meidän perhe-elämä on yhtä sekoilua ja urputtamista, oletteko te onnellisia? Mies käskee säästämään kehityskeskustelut parempaan ajankohtaan. Katso miestäsi ja ajattele, että hän olisi taatusti onnellisempi jonkun loogisesti ohjelmoidun tilintarkastaja-tessan kanssa.

Juokse koneen eteen ja toivota hyvät huomenet opiskelijoille. Tarkkaile samalla lastasi, joka tekee lähtöä -17 asteen pakkaseen ja tyhjentää koko eteisen vaatekaapin sisällön lattialle hattua etsiessään. Huuda laittamaan paksumpi pipo päähän. Eilen muistit muistuttaa lastasi ottamaan mukaan sukset, mutta et monoja. Lähes täydellinen suoritus.

Tuskin olet ehtinyt esitellä kurssin sisältöä ja tavoitteita opiskelijoille, kun lapsesi tulee takaisin sisälle ja parkuu räkä poskella, että pyörästä on kumi puhki ja hän ei ehdi kävellä. Sano opiskelijoille, että nyt on tilanne päällä ja poistut hetkeksi. Lähetä tehtävä Wilmassa ennen auton rattiin syöksymistä.

Jatka opetusta takaisin sorvin ääreen sännättyäsi ja sytytä tauolla tuli uuniin, koska kylmä. Äkkää parin tunnin päästä, että puut eivät pala vieläkään. Aloita samoin tein mamukurssi. Puolen tunnin päästä on käynyt harvinaisen selväksi, että toinen puoli ei tiedä mitä pitää tehdä ja toinen puoli ei pääse tehtävään käsiksi. Yritä ohjeistaa viisi kertaa suomeksi ja kuusi kertaa englanniksi laihoin tuloksin.

Muiden ryhmien opiskelijoilla ja työtovereilla on samaan aikaan tuhat ja yksi ongelmaa. Molemmat puhelimet soivat, Wilma ja sähköposti limputtaa. Mieti tämmöistäkö on olla jakomielitautinen. Katso kun työparisi Jarkko ilveilee näytöllä ja tule paremmalle tuulelle.

Vaihda mamuille tehtävää lennosta ja aloita puhtaalta pöydältä. Kissa tunkee näytölle, sylje karvoja suustasi. Mamut innostuvat kertomaan omista kissoistaan ja itsestään englanniksi. Vietä paras ja kommunikatiivisin etäopetustuntisi koskaan. Tunnin loputtua yksi huutaa Don’t leave me! Naurakaa yhdessä. Viimeksi nauroitte yhtä makeasti, kun itse puhuit passista ja maahanmuttajat Pasista.

Karvainen assari.

Havahdu nälän tunteeseen. Laita pakastepinaattia paistinpannulle ja ihmettele kymmenen minuutin kuluttua, mikä haisee. Kun syöt, säikähdät puolikuoliaaksi ja meinaat tukehtua mustuneeseen munaan, sillä joku huhuilee jo Teamsissa. Anna huudella.

Aloita viimeisen ryhmän tunnit ja katso tyhmänä eteesi. Unohda mitä olit sanomassa tai tekemässä. Laita kuva poikki, sillä et usko, että kukaan haluaa katsoa pallinaamasi. Jarkko jatkaa lauseitasi ja huomauttaa, että twenty ei ole 40 vaan 20. Et sentään puhunut ruotsia.

Katso tuntien jälkeen uutisia tiukentuvista koronarajoituksista ja vello hetki kauhukuvissa. Mieti hetken päästä, että sinulla menee vielä aika hyvin, jos pahin painajaisesi on se, että lapsesi jäävät kotikouluun. Huokaise, keitä päiväkahvit ja saa idea. Ota yhteys toimitukseen ja buukkaa itsesi juttukeikalle, sillä nyt on saatava perse penkistä ja vähän äksöniä elämään.

Tarkista vielä yksi tehtävä. Kirjoitelmassa lukee I have many problems in my life. That´s why I study here. My teacher is Tinsku. She is a good teacher. Our class is great. Herkisty, riisu aseesi ja itke, sillä muistit juuri, miksi tätä työtä teet.

Juokse seuraavaksi ulos ja kylmäkäynnistä Volvo, sillä muistit juuri, että sinun piti hakea tänään pienin. Sääli autoasi, mutta muista pian, että kylmäkäynnistys on omalla kohdallasi turvallisempaa kuin auton lämmitys. Kun lauantaina survoit töpseliä autoon, pimeni sekä autokatos että autotalli.

Aja kankein liikkein päiväkodin pihaan. Nouse autosta ja katso, kun jotain niin pientä mutta niin täydellistä astuu ulko-ovesta pakkasilmaan. Tunne kuinka sydämessä läikähtää. Pian auringon lapsi juoksee syliisi kädet ojossa ja silmät tuikkien, pieni yksisarvisreppu selässä keikkuen. Hymyile, sillä muistit juuri, kenen takia täällä riuhdot ja revittelet.

Puhallelkaa kotipihassa hetki puuterilunta ja ihmetelkää menninkäisen jälkiä. Kun pääset sisälle, lyö kone kiinni ja mene uunin kylkeen kerälle kissan viereen, sillä tulikin on vihdoin syttynyt.

PS. Ei se helppoa ollut ykköskaudellakaan: Koronapäiväkirja osa 8: Kakkua ja köysileikkejä