Teen lähtöä töistä, kun puhelin soi.
– Mie luin puoltoista tuntia äikän kokeeseen! poika hihkuu ylpeänä.
– Hienoa! Katotaan vielä yhdessä, kun pääsen kotiin.
Kun ruoka on syöty ja päivä on painumassa iltaan, poika paiskaa äidinkielen kirjat pöytään.
– Voitko nyt haastatella?
– Mikä on nimesi? sisko kysyy vierestä viattomana ja alkaa kikattaa.
– Joo haastatella ja kuulustella ovat kaksi eri asiaa, valistan.
– No voitko!!! poika huutaa.
– Joo, ei kait se auta. Ai että kun en pääse opettamisesta edes kotona, huokaan, kaadan kahvia ja valmistaudun koitokseen.
– Piuhojen kanssa minäkin joudun pelehtimään vapaa-aikana, ei riitä että töissä saa leikkiä! mies virkkoo ja katsoo minua paljonpuhuvasti.
Piuhoilla hän viittaa parin päivän takaiseen keissiin, kun olin jo ennättänyt työpaikalleni. Sain puhelimeeni tämän kuvan ja saatesanat:
– Nyt asiaan! sanon ja pyydän poikaa kertomaan koealueen.
Poika antaa lapun, jossa lukee TK s. 33-18 ja LK s. 28–.
– Mitähän tää tarkottaa? Sivut 33-18? Menee vähän niinku isommasta pienempään ja tarkottaako tuo 28– että koko kirja siitä eteenpäin. Aika paljon matskua. Pitäskö olla vähän huolellisempi, ihmettelen.
– En minä tiiä, kato Wilmasta, poika vastaa.
Wilma kertoo koealueeksi sivut 18-33 ja lukukirjasta 28-44. Mitäs pienistä, mietin ja alan kysellä.
– Mitä tarkoittaa minäkertoja?
– Esimerkiksi Minä menin kauppaan ja ostin kaljaa.
– Entäs hänkertoja?
– Että Hän meni kauppaan ja osti kaljaa.
– Miks kaljaa? Ihanku minun oppilaat. Vaativat bingopalkinnoksi tikkarin sijaan keskaria, olis kuulemma paljon motivoivampaa.
– No mehua sitten.
Hän- ja minäkertoja tuntuvat olevan lapselleni selviä, joten katselen hieman pojan sepustuksia kirjasta. Ensimmäisenä pistää silmään erisnimiin ja yleisnimiin liittyvä tehtävä.
– Tässä lukee Venäjäläinen.
– Oho! Miks mie oon tolleen kirjottanu?
– Joo ja kansallisuudet on aina pienellä, venäläinen.
– Mie oon ihan paska, uskonnon kokeesta sain puol viis!
– Varmaan viis puol. Miks lapset sanoo nykyisin yhdyssanat väärin päin? Se on äitipuoli, ei puoliäiti. Ja koearvosanat on viisi puoli, ei puoli viisi. Se on kellonaika. Mutta oikeesti, saitko viis puol ussan kokeesta? En muistanutkaan, järkytyn.
– Joo joo, kirjotin, että ihmisten pitäisi elää jumalan kanssa sovussa. En muista enää kysymystä, mutta vastaus meni vähän väärin.
Kun pläräilen äidinkielen työkirjaa eteenpäin, repeän. Eräässä tehtävässä adjektiiveille pitää keksiä vastakohdat. Lapseni mielestä täpötäyden vastakohta on täpötyhjä ja pikimustan vastakohta likivalkoinen. Litimärkä ja rättikuiva. Rutiköyhä ja umpirikas.
– Öö tota, oisko typötyhjä, vitivalkoinen, rutikuiva, upporikas?
– Joo miks hitossa mie oon kirjottanut tolleen, lapsi tukehtuu nauruunsa.
– Mutta mikä on ikivanhan vastakohta? Ei voi olla ikinuori, kun on vaan seitsemän kirjainta. En ihan oikeasti tiedä. Ikinuor?
Seuraavaksi päädyn lukemaan poikani tekemän tehtävän, jossa on pitänyt täydentää teksti yhdyssanoilla ja erisnimillä. Ei ihan tyypillisimpiä sanoja sielläkään.
…. Suosittelen kirjaa heikkohermoisille. Paras paikka lukemiseen on mörönkainalo….
– Mörönkainalo? On tuo ainakin kekseliästä.
– Niinkö mie oon kirjottanu? lapsi kikattaa.
– Hei tässä on läksy tekemättä! Nyt tehdään kertauksena.
– Ei varmana tehä!!
– Varmana tehdään. Tää on just hyvä harjoitus – erisnimiä, isoja kirjaimia ja yhdyssanoja.
Lapsi alkaa tehdä tehtävää hieman liian kiivain liikkein, vetelee suttua ja harakanvarpaita ja kyselee pian kumia. Löytää sinisen sekundakumin, joka tekee tehtävästä yhtä töhnää.
– Oon ostanu kumeja nurkat täyteen, miten voi olla yhtäkään ei ole hollilla? mies jyrähtää.
– Tää on ihan niinku oppitunnilla. Ei kyniä ei kumeja. Eilen pojat nyysi miun viimesen kumin. Ohjeistin että se on pojat silleen, että aina pitää olla yksi kumi taskussa.
– Mitäpä ne siihen? mies kysyy.
– Yksi kommentoi ettei käytä kumia.
– Eikös brittkirjailija oo yhdyssana? Ja luottokuvittaja? poika kysyy.
– On, vitsi sie tiiät ja osaat nää! My boy, hihkaisen ylpeänä.
– Elä kehu, mie oon ihan paska. Sie valehtelet.
– Mikä se on ettei saa kehua. Oppilaatkin sanoo aina, että älä kehu. Onko tää joku trendi? Mutta siehän tiiät että voimasanalla voi testata, onko sana yhdyssana vai ei. Jos kuulostaa paremmalta sanoa hiton lumiukko tai hiton vastaanotto niin sana on yhdyssana. Eli jos se ei voi olla lumi hiton ukko tai vastaan hiton otto niin se on yhdyssana.
– En siis ymmärrä yhtään mitä selität. Voin kertoo että menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, poika parahtaa.
– Mie laitan käden tän toisen korvan eteen, mies puuttuu ja vie käden pojan korvalle.
– Lopeta!
Päädyn ottamaan vielä käteeni äidinkielen lukukirjan, jossa puhutaan kertomuksesta. Kertaamme että kertomuksessa on aina päähenkilö ja mahdollisia sivuhenkilöitä. Lisäksi on aihe ja teema, jotka tuntuvat olevan lapselleni itsestäänselviä.
– Mitkä kolme asiaa kertomuksessa aina on? kysyn pojalta.
– Kolme asiaa?
– Niin.
– Kirjaimia, tavuja ja konsonantin supervaikutteisia mikronantteja, poika luettelee.
– Siis niinku mistä se kertomus koostuu? Että tulee hyvä tarina.
– Eikös siinä ollut kolme asiaa.
– Joo-o, mutta hain alkua, keskikohtaa ja loppua.
– Okei.
Yksi kirjan aukeama kertoo, miten tulla taitavaksi lukijaksi. Yritän kysellä pojalta, miten hän lähestyy tekstiä.
– No katon että tuossa on esimerkiksi hampurilaisen ja pirtelön kuva, mutta ne ei liity mitenkään tuohon tekstiin.
– Okei, siehän varmaan myös yhdistelet omia kokemuksia tekstin tietoihin. Luet vaikka koirasta ja muistelet samalla naapurin labradoria nimeltä Mosse, että se se on mukava hurtta.
– Koirat on rumia.
– Okei, mutta kai sie vähän silmäilet otsikoita ja sivuja ennen kuin luet?
– Miks pitäs? Katon vaan kuvat ja alan lukemaan. Lukeminen on tylsää.
Mistä asti lukeminen on ollut tylsää? Mistä lähtien nykyajan lapset ja nuoret eivät ole enää jaksaneet lukea edes tekstinpätkiä? Missä mättää? kysyy nimimerkki huolestunut ope. Tätä kyseli myös Aikku tekstissään.
– Tee niinku äiti, aloita lukemaan tekstin keskeltä, mies vinkkaa pojalle.
Poika höristää oitis korviaan ja silmät kirkastuvat.
– Mitä?
– Joo mie alotan joskus lukemaan lehtijutut lopusta tai keskeltä ja luen ne silleen sekasin lopusta alkuun, jos ei ole niin kiinnostava teksti, tunnustan.
– Miks ihmeessä? poika nauraa.
– En tiiä, joku häiriö. Ukkikin teki niin, se alotti aina lukemaan sanomalehden takakannesta etukanteen. Ja se luki lähinnä otsikot ja katseli kuvat. Tästä ei kannata sit ottaa mallia, vaikka toki se on ihan hyvä lähtökohta lähestyä tekstiä.
Lopuksi käymme läpi runoja ja eri runotyyppien esimerkkejä. On haikua, tankaa, limerikki- ja kyoka-runoa. Kertaamme että haikussa on kolme säettä ja limerikissä viisi.
– Miks pitää olla joku haiku tai tanka? Eikö voi olla vaan runo, jolla on kolme säettä?
– No asioilla nyt vaan sattuu olemaan nimiä. Et siekään varmaan haluis olla poika, jolla on kaksi jalkaa?
Pienin kiipeää tuolille ja tutkailee touhujamme uteliaana.
– Osaatko Karoliina sanoa runon? kysyn.
– Runo, neiti neljä vee sanoo topakasti.
– Hehheh.
– Pissalle ja pukemaan, auton alle lukemaan! tyttö alkaa rallatella iloisesti.
Päätämme tehdä pojan kanssa oman limerikki-runon, sillä kirjan tyhjä tehtävä suorastaan huutaa sanaleikkiä sivuilleen. Poika keksii runon alta aikayksikön. Katson tuotosta ja totean:
– On sulla ainakin mielikuvitusta vaikka muille jakaa, vaikka ei aina pilkut ja pisteet satukaan paikoilleen!
Lapseni limerikki-runo:
Olipa kerran Timo Vaasasta,
oli hän ylpeä omasta kaarasta
bensaa riitti
oli joka päivä miitti
jossa pussaili omaa naarasta
****
Kokeeseen luku on tarjoillut yllättävää viihdettä aiemminkin, lue Kartalla ollaan! ja Somettava sorsa ja medialukutaito