Categories
juhlapyhät kaaos Yleinen

Oi kuusipuu !

Tiedättekö sen hetken, jolloin tajuaa olevansa vähemmistössä mielipiteensä kanssa? Kun ei uskalla sanoa mielipidettään, vaikka vastaväite kihelmöi kielellä? Hetken, jolloin huomaa istuvansa vihollisten keskellä? Hetken, kun toivoo itsesuojeluvaiston heräävän ja auttavan nielemään vastakkaisen mielipiteensä ja hymyilemään totaalisen väärälle käsitykselle.

Siihen hetkeen havahduin ennen joulua ystäväporukan pikkujoulupäivällisellä, kun yhtäkkiä eräs heistä löi haarukkansa pöytään ja julisti ylpeänä:

”Ostin muovikuusen! Vihdoin!”

Nielaisin. 

”Meillä on ollut jo kymmenen vuotta!” lapsuudenystäväni huudahti.

Silmäni laajenivat ja vetäisin herneet nenänieluun. Sinäkin Brutukseni! Miten se oli pystynyt pimittämään tämän? Kymmenen vuotta!?

”Joo, meillä on myös.”

Jostain syystä ystävättärilläni oli tarve perustella keinotekoisen kuusen valintaa. Rouvien posket alkoivat rusottaa, kun he kehuivat kuorossa muovikuusen erinomaisuutta. Pureskelin parsanpalaani huolellisesti. Ei, tässä seurassa en tulisi koskaan sanomaan, mitä mieltä muovikuusista olin. 

”Eikä se ollut kovin kallistakaan, kun miettii, että se on ikuinen.”

Pöydässä jokainen tienasi sen verran, että rahaan vetoaminen tuntui tekopyhältä. Toki meillä aito puu hankitaan metsänhoidollisesti omasta tai naapurin metsästä.

”Niin, mutta neulaset eivät ole ikuinen riesa. Jumaliste niitä neulasia löytyy vielä juhannuksena lattioita!”

No, meillä pyöri lattioilla puolen metrin havu pääsiäiseen asti. Koe, jolla koetin selvittää risoiko risu lattialla huushollissamme muita kuin minua. Ei risonut. Joten muutama neulanen listan välissä ei ollut ongelma minulle eikä varsinkaan muulle perheelle.

”Ja ne on ihan aidon puun näköisiä.”

Olisikohan ollut aika hankkia lasit?! Ja vaikka näyttäisivät, eivät tuoksuisi. Kärsin mielelläni vaikka tsiljonnasta neulasesta, jos koti vaan tuoksui aidolle puulle.

“Meidän Niilo on niin allerginen, että muovikuusi on ainoa vaihtoehto.”

Tuota argumenttia oli hankala kumota. Ei kai mikään puu ollut hengitysoireiden arvoinen.

“Ja oikeastaan muovikuusi on melko ekologinen, ei tule hakattua hiilinieluja.”

No, roskakuskista oli mukava, kun kaadettiin se puu roskiksen vierestä. Mahtui peruuttamaan paremmin.

“Ja se kuusen kierrättäminen! Niissä kinkun rasvoissa jo tarpeeksi stressiä!”

Meillä kuusipuu paloi pyhien jälkeen iloisesti uunissa ja sai vielä viimeisenä tekonaan lämmittää varpaita. Tietysti päästöjä ja pienhiukkasia puun polttaminen aiheutti, mutta mikä oli muovikuusen tuotannon hiilijalanjälki? Entä kuinka paljon pihkaisen kalikan polttaminen säästi sähköä?

Missä välissä vastuullisesta kuluttamisesta ja tunnelmallisesta joulusta oli tullut näin helvetin vaikeaa?

Kotiin kävellessäni aloin pohtia, olinko liian jyrkkä muovikuusia kohtaan. Oli kai niillä puolensa, jos niin moni kallistui polyeteenisen puun puolelle. 

Helppouteen monet vetosivat. Ei tarvinnut imuroida neulasia lattioilta. Ymmärrettävää, jos suhtautui lattialle putoaviin neulasiin virheenä, epämiellyttävänä naarmuna täydellisessä jouluidyllissä. Itse olin oppinut sietämään lievää epäjärjestystä, sillä se kieli elävästä elämästä. 

Lisäksi neulasten pudottaminen ei ole rikos, vääryys tai epäkohta, vaan  väistämätön vaihe kuusipuun elinkaaressa, aivan kuin kollageenin hupeneminen kasvojen ihon alta. Ei sitä pitänyt vältellä, vaan ottaa vastaan muutos. Nauttia jokaisesta hetkestä, sillä elämä on vain ohikiitäviä hetkiä. Täydelliseksi ne tekee vain tieto siitä, ettei koskaan tule samanlaista hetkeä. 

Lisäksi neulaset jalkapohjassa saavat tuntemaan, että on elossa. Sitä ei käy kieltäminen.

Muovikuusen kanssa tällaisia elämyksiä ei tule. Se on täsmälleen samanlainen joka vuosi ja tämä pysyvyys luo illuusion siitä, että kodin ja ihmisenkin pitää pysyä samanlaisena. Ja että muovi pysäyttää omankin ikääntymisen. Eikun vaan pvc-pöksyt jalkaan, feikkiripset kiinni ja silikonia tisseihin. 

Teollisesti valmistettu joulupuu on tasapainoinen, oksiltaan täsmälleen symmetrinen, toisin kuin metsänhoidollisesti valittu toispuoleinen näre. Muovipuu oli kovin ennalta-arvattava, persoonaton. Määreet, jotka tarkoittavat minulle tylsyyttä. Samanlainen kodista toiseen, kaupungista toiseen, maasta toiseen… Entä jos kaveritkin olisivat kaikki toistensa kaltaisia? Sitäkö muovikuusiuskovaiset halusivat? Täydellisyyttä itseltä… ja muilta?

Oliko niin, että muovipuu edusti täydellisyyttä, helppoutta? Täydellinen puu, täydellinen elämä, jota saattoi säilyttää vaivattomasti vaatehuoneen hyllyllä ja nostaa tarvittaessa esiin.

Tietysti tälle perheelle prosessi on tärkeämpää kuin helposti hommattu täydellinen lopputulos. Sisälsi prosessi sitten miten paljon yritystä, erehdystä ja vaaratilanteita.  Vaikka liki joka päivä toivon aavistuksen helpompaa ja ennalta-arvattavampaa elämää, ei pahvilaatikon kaivaminen varastosta luo samanlaista joulutunnelmaa kuin perheen yhteinen kuusen hankintamatka kimmeltävässä lumisateessa, jossa kitistään pikkupakkasessa pakottavia varpaita, kohmeisia sormia, hankeen hukkuvia hanskoja ja talvisaappaita. 

Kuusenhaku ehkäisee myös uusavuttomuutta, mitä pidän yhtenä yhteiskunnan suurimmista ongelmista. Esikoisen ensimmäisenä jouluna raahasin pienokaisen pulkassa kuusikkoon. Vuosikymmen myöhemmin kuusivuotias kuopus kaatoi perinteitä kunnioittaen ensimmäisen kuusensa. Lievää jännitystä aiheutti, kun isosisarukset seuraavana vuonna hakivat puun kaksin. Onneksi kuusiaitamme oli ainoa, joka otti osumaa. Kaksitoistavuotiaana esikoinen toimi kuusenhakuprojektimme logistisena johtohahmona. Peltoauton kyytiin pakkautui äiti, siskot ja kaksi koiraa, jotka luulivat meidän lähtevän pidemmällekin reissulle, sekä ylisosiaalinen kissa. Pellon reunalla kuitenkaan ollut varteenotettavia vaihtoehtoja kuusen valinnasta vastaavan keskimmäisen mielestä. Tunnelma toyotassa alkoi lämmetä siihen malliin, että auto vaihtui tieliikennekelpoiseen ja kuski ajokortilliseen ja kuusi etsittiin seuraavasta metsästä.

Voi toki olla, että pian koittaa aika, jolloin saan rämpiä miehen kanssa metsässä kaksin. Jo viime vuonna kuopuksen hupun sisältä kuului joulumielen latistava laini:

”Eihän me hankita tänä vuonna kuusta? Jos hankitaan, minä en osallistu!”

Onneksi teiniangsti ei ollut pysyvää, sillä kolmen päivän päästä kuopus tiedusteli, mistä metsästä kuusi tänä vuonna haettaisiin. 

Joissain kodeissa kuusen elinkaari on aavistuksen nopeampi. Kuva Tinskun torpasta. Siitä huolimatta Tinsku jakaa käsitykseni muovikuusista: “Meille ei sellasta pyhäinhäväistystä tule. Mieluummin olen ilman!”

Muovikuusifanaatikkojen propagandalta on kuitenkin liki mahdotonta suojautua. Mainoslehtiset ovat täynnä vihreitä, valkoisia ja kimaltelevia kuusia. Vaikka luonteeni lujuus ei kalpene kuin ehkä itsepäisyydelleni, koetin löytää ympärilleni ihmisiä, jotka jakaisivat kanssani näkemykseni aidon kuusen upeudesta ja välttämättömyydestä.

Susanna! Jouluhömppäihminen, jonka koti oli joulua 11 kuukautta vuodesta. 

Lysähdin helpottuneena Susannan sohvalle kädessäni kuppi kuumaa, kanelilta tuoksuvaa glögiä. Ja siinä se oli. Arkkiviholliseni huoneen nurkassa. 

Kuusi. Muovikuusi.

Ja Susanna latasi vasten kasvojani vasta-argumentin, joka antoi muovikuusen iättömyydelle aivan toisen merkityksen.

”Siis, meillä on muovikuusi, just siksi, että se pysyy hengissä marraskuusta loppiaiseen! Mie niin tykkään joulusta!”

Minulle itselleni kuukausi kuusen kanssa olisi liikaa. Johan siinä ajassa pitäisi jotain vaihtelua torppaan saada. Parissa viikossa ehti hyvin kyllästyä kissojen öisiin joulupalloturnauksiin, joiden jäljiltä palloja oli joka nurkassa vessasta lähtien, pimeässä jalkapohjiin uppoaviin koristeisiin kaikilla kulkureiteillä sekä kimaltavaan koiran joulukakkaan. (Ja kun nyt mummokissakin on nyt kolmatta kertaa kynsistään kiinni kuusen matossa, kuusettomuus alkaa tuntua kiinnostavalta vaihtoehdolta.)

Voi olla, että muovikuusityyppien kärsivällisyys on huimasti pidempi, jos he selviävät kuusensa kanssa vuoden ympäri. Aidon kuusen kaipuu kertonee vain lyhytjänteisyydestä ja vaihtelunhalusta. Siitä, kuinka mukavaa on seurata vihreän, vaihtelevan tuuhean havupuun vaihtavan värinsä keltaiseksi ja lopulta hupenevan alastomaksi luurangoksi olohuoneen nurkassa.

Kuusenvalinta ei kerro ainoastaan persoonasta vaan myös elämänkatsomuksesta ja arvomaailmasta. Toki tänä vuonna meille tulee luomuna pihalla kasvava leikkikuusi.

***

Tätä tekstiä on ollut tuottamassa, muokkaamassa ja korjaamassa virhietä (ennen kuin tuotin niitä lisää) rakkaat opiskelijani. Kiitos kommenteista!

Categories
kaaos teinit

Vaeltavat vaatteet eli mitä kaikkea vanhemmat kestävät lastensa takia

Elämäni on täynnä paradokseja. Suurin niistä on vaatekaappini. Hyllyt tursuavat ja naulakot valuvat vaatteita, mutta siitä huolimatta… ei mitään päällepantavaa! Joskus olen pohtinut, miksi minulla on esimerkiksi neljä, tai viisi (kuusi), erilaista ulkoilutakkia. Yksi kesäkelin hikilenkille, toinen lönköttelyyn, kolmas hiihtoon, yksi metsään, yksi väljä pakkashiihtoon ja yksi siihen, kun tarvitsee tehdä siivottomia ulkotöitä. Samoin piti olla trikoot, tuulipöksyt, kuusimetsään soveltuvat, lehtipuiden lomaan, kymmentaskuiset työhousut… 

Oikeasti syy kirkastui, kun katselin ompeluhuoneeni ikkunasta pinkin ulkoilutakkini kaasuttavan kaksitahtisella kylätietä kohti. Poika per… Kyllähän se sai lainata takkia, mutta kun jälkihuolto ei oikein toiminut. Takki tuskin selviytyisi sadekelin sorataipaleelta pesulle ennen kuin itse sitä kaipailisin. Eipä siinä, kohta tytär rynni portaat alas, tempaisi takin naulasta ja huikkasi menevänsä tallille. Ikkunasta näin, että tytöllä oli päällään kevyttä sadetta kestävä variksen harmaa ulkoilupusakka. Hakkasin ikkunaa ja karjuin kurkku kipeänä.

“Se on miun takki!!!”

“Mie tiiän, mutta mie en halua, että miun takki alkaa haista hevosen paskalle!!!”

Minähän sitä halusin.

Kasvatukseni (myöhemmin selviää, miksi tässä otan kunnian kokonaan itselleni) oli onnistunut siinä määrin, että esikoislapseni oli yllättäen itse tilannut itselleen vaatekerran jos toisenkin. Toki äidillisiin velvollisuuksiini kuulemma kuului rahoittaa elintärkeät vaatekappaleet. Tutkittuani kuittia totesin, että jälkeläiseni olisi selvinnyt merkittömilläkin huppareilla ja teinin omavastuuosuudeksi tuli reipas 40%.

Mutta himoituimmat merkit maksavat. Se tuli todistettua eräänä iltana elokuun alkupuolella, kun vanhin lapsukaiseni kykki isänsä kanssa pellon laidalla passissa ja olimme tytärten kanssa kolmisin. Keskimmäinen kinusi lupaa päästä kylille ja kohta tytär suuntasi veljensä huoneeseen.

“Saanko mie lainata sen hupparia?”

“Ai niitä uusia? No et saa.”

“No, mie katon jonkun toisen.”

“Et mene sen huoneeseen.”

“Sillä on kuitenkin miun huppari siellä.”

Ja kohta tytär haahuili ulos mordorin kammiosta hupparinsa kanssa. Ei sillä, että huppari olisi poikaa kiinnostanut tai ylipäätään mahtunut päälle.  Lähinnä se oli jälleen osoitus esikoiseni tarkasta havainnointikyvystä. Paita kuin paita, viikon nalkutuksen jälkeen se siirtyi pyykinviikkauspisteeltä lapseni lukaalin lattialle. Pidin mahdollisena, että eräs tietty musta t-paita, jota oli kolme viikkoa etsitty, saattaisi löytyä samasta paikasta. 

Keskimmäinen suhautti kylille ja ajattelin viettäväni laadukasta aikaa kuopuksen kanssa. Väärin luultu. Hänkin olisi lähdössä kylälle, omalle kuitenkin eikä kovin kauas. Ensin tytär kuitenkin kurvasi veljensä huonetta kohti. 

“Elä mene sinne!”

“Mie lainaan siltä hupparia.”

“Nehän on siulle ihan liian isoja.”

“Mutta ne on hienoja.”

“Et lainaa. Lainaa siskoltas.”

“No se suuttuu.”

“Eipä se oo kotona.”

Eipä silti. Poika lainasi vastavuoroisesti pikkusiskonsa sukkia. Minun paitani löytyi puolestaan teinityttären huoneesta. Ajohanskani löytyivät vanhimman sängyn alta ja epäilemättä niillä oli puolustauduttu hyökkäävää karhua vastaan, niin repaleiset hanskat olivat. Myös ihkauudet hiihtohanskani, joita olin jo keväällä etsinyt, löytyivät pölyyntyneiden ruotsin kirjojen alta. Mielellänihän minä pidän lapseni lämpimänä. Useamman kuin kerran olen mäessä jakanut puffia, huivia, pipoa tai hanskoja ja palellut itse. Mutta jos edes kerran, yhden ainoan kerran, nuo lainatut vaatekappaleet palautuisivat minulle…

Joskus tavarat vain katoavat. Eräänä keskiviikkoaamuna olin juuri saapunut aamulenkiltä kotiin, kun kuopus oli eteisessä vastassa. 

“Äiti, missä miun kengät on?”

“Ei olleet miulla mukana. Eteisessä?”

Tytöllä oli toisessa jalassa valkea lenkkari ja kello näytti kouluun lähtöä. Lattialla lojui vähintään seitsemän valkoista tennaria, joita tarjottelin tyttärelle, mutta ne olivat kuulemma jonkun muun. Esikoinen oli askarrellut omistaan näpsäkät sandaalit. 

“Laitetaanhan nää järjestykseen, löytyy sitten.”

Paritimme kengät, mutta tyttären kenkä oli ja pysyi kadoksissa. Ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun jalkine oli meidän perheessä hukassa. 

“Ettehän te tapelleet?” varmistin, sillä poika oli jo lähtenyt kouluun puoli tuntia aiemmin. Taloudellemme tyypillinen sotataktiikka oli nimittäin piilottaa toisen tavarat. Itsekin olin joskus ulkoistanut keskellä käytävää lojuvat romut hankeen. 

Tytär vastasi kieltävästi ja koska kouluun oli lähdettävä, käskin tytön laittaa toiset kengät. Jotenkin ajattelin sanoneeni kumpparit, mutta tytöstä släbärit olivat juuri sopivat. 

Kun olin saanut pienokaisen matkaan vilkaisin puhelinta. Pojalta oli tullut viesti.

“Palleron kenkä on postilaatikossa.”

“Miksi?”

“Se oli tarttunu tuohon työliiviin”

“Vahingossa vai tarkotuksella?”

“Vahingossa.”

Kai se oli mahdollista. Koska kuopuksella oli uusi opettaja, päätin viedä tyttärelle kunnolliset kengät kouluun. Ehtisin myöhemminkin vahvistamaan hihhuloivan kylähullun imagoani ja lykkäisin lastensuojeluilmoitusta ainakin viikolla.

Mutta ei pikkuprinsessamme viaton sivustakatsoja ole katoavien vaatteiden tapauksissa. Syksyn ensimmäisenä viileänä aamuna etsin sängystä villasukkia. Ei ollut peiton poimuissa eikä pölykoirien petinä sängyn alla. Pakko oli paljain jaloin sipsutella alakertaan. 

“Missä miun villasukat on?” kysyin kuopukselta, joka kyhjötti jo sohvalla viltin alla. 

“Ai nää?” jalat ojentuivat viltin alta. “Nää on niin pehmeet!”

Ja mitä muuta huomasinkaan.

“Miun flanellihousut! Mie etin niitä eilen.”

“Joo, ku miun oli pyykissä.”

Mutta toki perheessämme on myös vaatteita, jotka eivät kelpaa kellekään. Ne vaan lojuvat kodinhoitohuoneen pöydällä, vaikka kuinka kiukkuan, nalkutan ja valitan, että jokainen voisi omat vaatteensa siivota narulta suoraan kaappeihin. Varsinkin, kun en enää hahmota, mitkä vaatteet kuuluvat kenellekin. Miehen vaatteet nyt ovat melko kivuttomat, ne kun on nopea napata hyllyyn. Samalla tulee tarkkailtua, mitkä repaleet heitetään mäkeen ja milloin on aika uusia kalsareita.

Ihmettelin kesän mittaan, miten eräs punainen paita tuntui jatkuvasti olevan pinossa. Pitäisi ostaa lisää punaista vermettä, jos mies kerran niin kovin tykkäsi sitä käyttää. Kun sitten perjantaina pakkasin vaihtovaatteet mökille, tempaisin pinon suoraan reppuun. 

Illalla saunapuhdas urhoni kaivoi vaatekassia. 

“Tännekinkö tämä on eksynyt! Tämä ei kulta ole minun.”

“Ai ei?”

“Ei. Siks mie nostan sen aina takasi.”

“Ja mie laitan sen aina siun kaappiin.”

“Niin oon huomannu. “

“Kenenkähän se sitten on? Ei se pojankaan ole.”

“Ei., mutta ei minunkaan” mies totesi ja vetäisi paidan päälleen. Oikein seksikkäästi nuoli kolme numeroa liian pieni paita rintalihaksia.

Kenen paita on, se ei ole vielä selvinnyt. Meillä on myös tuntematon huppari, kaksi pipoa ja alushousut, joille ei ole löytynyt omistajaa. Melkein kiinnostaisi tietää kenelle ne pitsipöksyt kuuluvat…

Päivitys! Ne housut oli omat! Enhän mie voinut muistaa, että olin sellaiset ostanut! Onneksi kuitti löytyi pakastimesta (don’t ask)!

Categories
kaaos perhe Yleinen

Kissojen yö

Tämä tarina tapahtui yhdeksän vuotta sitten ja on kaikessa tragikoomisuudessaan taivahan tosi.

Eletään kesää 2014. Meillä on tapana viettää kesät kesämökillämme Höytiäisen rannalla eikä tämä kesä poikkea edellisistä. Vietämme kunnon kommuunielämää leppoisissa kesätuulissa: minä ja mieheni, lapset ja kissat, minun vanhempani ja sekalainen seurakunta kesävieraita, sukulaisia ja naapureita. Sinkkukesää viettävä pikkusiskoni Maikki asuu kolmen kilometrin päässä omassa torpassaan, ja alkukesästä Maikin luo muutti sinkkuilemaan myös hänen hyvä ystävänsä Inka. Kesä sujuu oikein leppoisasti ja päivät panevat parastaan, kunnes koittaa Ilosaarirock.

Olemme nuoria ja notkia, joten rockiin on päästävä. Ja mitäpä olisi Ilosaarirock ilman ilolientä? Ilolientä kuluukin kohtalaisesti kolmen päivän aikana ja sunnuntaina väsyttää kolmen päivän vouhkaamisen jälkeen. Rockin jälkeen sunnuntaina suuntaamme takaisin maaseudun rauhaan – minä omalle mökilleni ja tytöt omalleen. Tässä vaiheessa kukaan meistä ei aavista, että kaksi edellistä liskojen yötä eivät ole mitään verrattuna tulevaan kissojen yöhön.

Kun saavun mökille, päätän mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. Harvinaista kyllä, olen ennen kello kymmentä vällyjen välissä ja alan pilkkiä luettuani neljä riviä Annan pääkirjoitusta. Autuutta ei kuitenkaan kauaa kestä, sillä neljä minuuttia yli puolenyön herään unenpöpperössä puhelimen soittoon.

Mitä helvettiä, kuka soittaa keskellä yötä? Hamuan unissani kännykkäni yöpöydältä ja katson tuikituntematonta numeroa näytöltä. Samoin tein puhelu loppuu, mutta saan samasta numerosta tekstiviestin, jonka luen kasvavan paniikin vallassa.

Viestissä lukee näin: “Tule tänne heti! Tänne tuli joku tyyppi. Maikki huutaa ulkona!!”

Tajuan, että numero kuuluu siskoni kämppäkaverille Inkalle. Aivoni huutavat, että pikkusisko on vaarassa ja nyt on toimittava. Ampaisen sängystä, herätän mieheni ja juoksen suuna päänä vanhempieni makuuhuoneeseen huutaen ”Maikkia tapetaan!!! Maikkia tapetaan!! Nyt on kiire!”

Tämä on oikein hyvä tapa herättää puolikuuro isäni, mutta ei välttämättä lainkaan hyvä tapa herättää rytmihäiriöistä kärsivää äitiäni, joka lähentelee seitsemääkymppiä. Mutta kun pikkusiskoa tapetaan, niin eipä siinä ehdi sanojaan valitsemaan! Ja pääasia, että talo on nyt hereillä.

Yritän soittaa Inkalle, mutta puhelu katkeaa joka kerta. Kun soitan kuudetta kertaa, puhelimeen ei enää saada yhteyttä, se mykistyy täysin. Päättelen, että tunkeutuja on kolkannut hänetkin.

Päätämme yhteistuumin kuin jatkosodassa kuunaan, että miehet lähtevät rintamalle vihollisen kimppuun ja naiset jäävät kotiin. Ennen sotaan lähtöä on luonnollisesti aseistauduttava. Mieheni hakee paskahuussin takaa kirveen ja isäni Volvon peräkontista alumiinisen rautakangen. Koko ajan hypin ja hoputan vieressä kuin mielitautinen: ”Menkää jo!! Nyt on kiire! Maikkia tapetaan! Ne kuolee molemmat!!!!” Löydän vielä kuistilta pojan muovisen leikkipyssyn ja sujautan sen mieheni taskuun. Ties vaikka sillekin on käyttöä.

Ase.

Volvo ampaisee pihasta kuin hauki rannasta. Koskaan ei kyläpahasen hiekkatie ole pöllynnyt niin kovasti – näyttää että renkaat ovat ilmassa. Puolessa välin matkaa mieheni tekee ristinmerkin, vaikka ei kuulu edes kirkkoon.

Tällä välin mökillä äitini näyttää aika kalpealta. Juotan äidille vettä, kuljen edestakaisin olohuoneessa ja yritän turhaan soittaa Inkalle. Puhelin pysyy mykkänä. Äidiltä alkaa pettää hermo, ja hän päättää soittaa poliisit. Hätäkeskus kyselee rauhallisesti tietoja ja äitini vastaa niille heppoisilla tiedoilla jotka meillä on. Tuota pikaa hätäkeskus lähettää poliisipartion matkaan.

Puhelun jälkeen äitini hyökkää minun kimppuuni ja kyselee millaisissa porukoissa oikein liikumme, ja mitä olemme jättäneet kertomatta. Rauhoittelen äitiä, että se on varmaan joku entinen heila tai se naapurin omituinen Pekka. Sanon “Elä huoli”, vaikka itsellä on paskat housussa ja sydän jättää lyöntejä väliin.

Erilaisia skenaarioita kehitellessämme iskuryhmä saapuu siskoni pihaan. Isäni sammuttaa Volvon, mutta kaikkialla on hiirenhiljaista eikä missään näy ristin sielua. Miehet hiipivät etukuistille. Isäni päättää jäädä passiin talon etuovelle, kun mieheni lähtee kiertämään mökkiä kirves olallaan. Missään ei näy ketään.

Lopulta miehet päättävät etsiä vara-avaimen käsiinsä ja menevät omine lupineen sisään. Pahaa-aavistaen he avaavat oven. Eteisessä on vastassa…….

hölmistynyt siskoni täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, joskin puolialastomana. Maikki on ihmetellyt, miksi isän Volvo kaasuttaa keskellä yötä pihaan. Ihme se on senkin takia, kun eivät ole isän kanssa sanaakaan vaihtaneet viimeiseen viiteen vuoteen. Ja nyt isä seisoo rautakanki ojossa eteisessä keskellä kirkasta yötä. Sisko arvelee sanaisen arkkunsa vaientuvan lopullisesti. Hämmennyksestä huolimatta Maikki kysyy viattomasti:

“Mitä työ täällä teette?”

”Missä se on!!??” isä karjuu.

”Kuka??” kysyy sisko.

”Se mies!!!?”

”Mikä mies?”

Kun kaikki kolme ovat tovin tillottaneet toisiaan suu auki, tapahtumaketju alkaa pikku hiljaa selvitä ja miehet laskevat aseensa. Maikki arvaa kuka on hälyttänyt iskujoukot paikalle ja varovasti kolmen kopla koputtaa Inkan ovelle ja kurkkaa sisään. He löytävät Inkan huoneen nurkasta tärisevänä ja itkevänä myttynä.

Inka on nähnyt yöllä unta tappajan näköisestä miehestä ja herännyt yöllä Maikin huutoon. Maikki puolestaan on herännyt siihen, kun naapurin kissa on tullut avoimesta ikkunasta sisään ja hyökännyt hänen oman kissansa kimppuun. Maikki on ajanut tunkeilijan ulos karjumalla ”Häivy!! Lopeta!! Älä!! Mene pois!” Inka on päätellyt, että joku nuijii ystävää pihalla eikä ole uskaltanut vastata puhelimeen, koska pelkäsi tappajan paikantavan hänetkin piilostaan.

Maikki soittaa minulle naurusta ulvoen ja kertoo, ettei hänellä ole oikeasti hätää. Vapisen helpotuksesta ja nauran kohta lattialla nelinkontin itsekin. Äitiä ei naurata vieläkään, vaikka kaadan hänelle toisella kädellä viskipaukkua.

Naurun lomasta saan sanotuksi siskolle, että meillä on vielä yksi ongelma.

“Poliisi on kohta kohteessa. Että kannattaa ainakin se kirves ja leikkipyssy piilottaa!”

Sisko kauhistuu ja kehottaa perumaan poliisit. Muistan ikuisesti äitini ilmeen, kun hän edelleen kalpeana tarttuu luuriin. Olisin halunnut nähdä myös sen hätäkeskuksen päivystäjän ilmeen, kun äitini ilmoittaa rauhallisella äänellä: ”Peruisin äsken tilaamani poliisipartion. Kyse olikin vain kissatappelusta.”

Categories
arki kaaos Yleinen

Talous tiukilla mutta hynä hallinnassa

18. huhtikuuta 2023

Aikku

“Tuli blogin lasku 85.56. Voin maksaa laitatko miulle sen 15 niistä pulloista ja sit (35/2=17,5). Onks se aina ollu näin kallis?”

Tinsku

“Joo laitan rahat. Näköjään noussut lasku. Mutta onko multa jäänyt jotain joskus maksamatta? Jotenkin sellainen kutka vai ootko perillä, oonko enemmänkin velkaa?”

“Asiasta on keskusteltu näköjään viimeks heinäkuussa”

“Juu, se Mobilepayn ongelma on edelleen, etten muista salasanoja.”

“Mie en taas tajunnu, että sitä pitää liu’uttaa. Painelin vaan ja kiroilin. “

“Mulla sama homma, Arska neuvoi mitä tehdä 😂”

“Eikös me päätetty aina jakaa ne laskut, kun ei muisteta kumpi on maksanu viimeks…”

“Jaa, ei muistikuvia 😂”

“Ja siulta on tullu rahaa vaan tuossa heinäkuussa. Ootko maksanu Arin tililtä tai muuten?”

“Oon maksanu huomaamattani ton lokakuun ja tammikuun😳 Ei ihme, että meni vähän tiukille ennen palkkapäivää…”

“Nyt pitää jo käyttää ajatusta, että saan velkani sulle maksettua. Tai ensin laskettua”

“Joo, kai se Ari laskee meille😝”

20. huhtikuuta 2023

Aikku

“Hei, mie saatoin ratkasta tuon laskun! Eli jos mie maksoin kaks (loka- ja tammikuu), sie maksat miulle nyt sen toisen (tammikuu) (66,96). Se menee tasan. Ja sit tää eli 66,69+15+17,5=99,19”

21. huhtikuuta 2023

Tinsku

“Aa joo hyvä Aikku, piti tänään lukea ajatuksella tuo laskukaava, kun eilen oli vieraita”

27. huhtikuuta 2023

Tinsku

“Äsken innostuin kirjoittamaan päiväkirjaa. Kaikki pitää kyllä kohta sekopäänä”

“Ainiin ja se maksujuttu pitäs kirjottaa”

“Josta tulikin mieleeni etten ole maksanut sulle”

2. toukokuuta 2023

Tinsku

“Ihme kyllä mobilepayn sain toimimaan, joten laitoin sulle 100 ekee, toivottavasti laskin oikein”

7. toukokuuta 2023

Aikku

“Nyt tajusin, että oon laittanu ne e-laskuks, siks mie oon ne vahingossa maksanu.”

***

“Ei tää teidän säätäminen ole todellista”, Aikun mies puisteli päätään luettuaan viestiketjun.

Kaikesta säätämisestä huolimatta vain kerran postipoika on tuonut Aikulle perintätoimiston rakkauskirjeen, jonka kuoressa luki kauniilla fontilla: Unohtaminen on inhimillistä.

Tinskun ukkokulta ei suostunut kommentoimaan kyseistä tapausta tarkemmin, sillä vaimossa on kestämistä muutenkin. “Tinsku kun säilyttää ensin laskuja kuukauden kirjekuoressa, sitten kuukauden avattuna pöydällä. Odottaa että näkymätön sihteeri hoitaa. Maksu tapahtuu vasta ensimmäisten karhujen jälkeen, jos tapahtuu.”

Eipäs nyt liioitella, Aikkukin sai rahansa puolen vuoden kuluttua.

Categories
kaaos koronapäiväkirja parisuhde ystävyys

Doggie style – virkistystä vieraissa

Kalpeana ja koleana toukokuisena aamuna heräsin kuumeisen aviosiipan vieressä. Onneksi itsellä oli työpäivä edessä, ei tarvinnut jäädä hoivaamaan miesflunssaa potevaa potilasta. Pelkoni osoittautui vääräksi kahdella tavalla. Ensinnäkin miesflunssa oli flunssa jopa naisoletettujen mittapuulla. Mittari kohosi päälle 39 ja hikisenä ja levottomana pyörivä siippa oli siirrettävä sohvalle jo seuraavana yönä. Samoin omaa otsalohkoa alkoi jomottamaan, kurkkua aristi. Korvan taakse kohonneen patin käly diagnosoi imusolmukkeeksi. Itselle sattui opetukseton päivä, joten päätin ottaa varuilta iisisti. Katsellaan vain sarjoja, jotka ovat niin surkeita, ettei haittaa, jos torkahtaa kesken kaiken. 

Puolilta päivin alkoi oma löhöily tuottaa tuskaa. Ahdisti ja ärsytti. Jopa siinä määrin, että päätin tehdä koronatestin puolisolleni. Vanupuikon katoaminen valtaisaan sieraimeen aiheutti hehkeälle hoitsulle sen verran voimakkaan kakomisreaktion, että potilas joutui suorittamaan kaivelun itse loppuun. Yhteistuumissa totesimme, ettei minulla olisi tulevaisuutta hoitoalalla edelleenkään.

Myös kahvilayrittäjyys suljettiin ulos vaihtoehdoistani, kun olin tarjoillut miehelleni hartaudella hauduttamaani teetä, tai kuppia, jonka pohjalla pötkötteli teepussi odottamassa turhaan kylpyvettä. Oma teeni oli kyllä nestemäistä, mutta teeksi sitä ei voinut sanoa, sillä pussi napotti avaamattomana kupin vieressä.

Tauti koetteli vastustuskykyäni ja aivokapasiteettiani tehokkaasti. Energia ei riittänyt mihinkään järin vaativaan, mutta paikallaan pysyminen alkoi pakottaa sekä perskannikoissa että parisuhteessa. Ahdistus yltyi ja miehen vinkkauksesta yritin käydä ulkoilemassa eli kekkuloin kuistilla viltteihin ja villatakkeihin kääriytyneenä.

Silmäkulmasta näin jotain liikettä. Pikainen paniikinomainen vilkaisu paljasti, että metsän reunassa ei seisonut susi vaan tumma, isohko koira. Musti? Tarkensin uudelleen, sillä vaikka koira muistuttikin kovin naapurin lurppakorvaista hauvaa, jokin häiritsevä piirre otuksessa oli. Oliko tämä sittenkin uusien naapureiden koira, samanmerkkinenkin se oli? Tosin Mustin omistaja oli maininnut, että uudella nelijalkaisella naapurilla oli aavistuksen pitempi ja kiharampi turkki. Ja huomattavasti tottelevaisempikin se kuulemma oli. Koira heilutti innoissaan häntäänsä nähdessään minut kuistilla. Ehkä se oli märkänä roikkuva turkki, joka teki Mustista vähän epämääräisen näköisen. Rennosti mukana roikkuvista nahka-asusteista päätellen hauva oli omatoimilenkillä, joten ei se uusi ja tottelevainen naapurikaan voinut olla. 

Samassa oma rakkini syöksyi suoraan kaverinsa kimppuun ja pojat aloittivat kuolaisen painin mutaisella pihalla.

Huusin kuopukselle, että tulisi viemään Mustin kotiinsa. Tyttö kun asui muutenkin puoliksi kyseisessä naapurissa, Musti varmaan tottelisi tyttöä paremmin kuin minua. Itse en myöskään uskonut kykeneväni kävelemään naapuriin asti. Lapsi örisi jotain epämääräistä, jonka tulkitsin kieltäväksi vastaukseksi. Viruksesta vittuuntuneena en jaksanut jäädä taistelemaan esiteinin kanssa, vaan katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi huhuilla koirat mukaani ja suunnistin peltojen läpi naapuriin. 

Koputtelin oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pihalla oleva juoksulanka vaikutti vahingoittumalta, mikä tuki päätelmääni, että koira oli ottanut ritolat lenkiltä. Joskus oma rakas rakkini oli tullut kylätiellä vastaan katkennut remmi kaulassa. Kuvittelin naapuriani karjumassa metsäpolun varressa. Mielikuva oli vahva,  aivan kuin olisin hänen äänensä kuullutkin, vai oliko se lapsen kiukkuamista…?

Samassa kuopus ilmestyi viereeni. 

“Katoin ikkunasta ja näytti vähän huolestuttavalta tää siun toiminta. Laitetaanko se vaan sisälle? Mie tiiän missä avain on.”

Silmäilin epävarmana ympärilleni. Olihan se nyt vähän hassua mennä toisen kotiin. Tai siis laittaa sinne koira. Entä jos oli syy, miksi koira oli ulkona. Että se ei söisi huonekasveja tai tyhjentäisi vaipparoskista.

Tytär avasi oven ja kutsuin Mustin luokseni. Koira näytti olevan hieman hämillään, mutta lopulta tuli häntää heiluttaen luokse ja saimme ohjattua hurtan sisälle. Kello alkoi olla sen verran paljon, että kohta olisi talon rouvan nukkumaanmenoaika. Eivät ne kovin kauaa olisi enää poissa.  

Naapurinrouva tulikin vastaan jo ennen kuin ehdimme poistua tontilta. Kädessä riippui kiljuva taapero ja toisessa…koira?

“Tuutteko työ kylään?” nuorin naapuri kysyi kasvot kirkastuen. Omat kasvoni punehtuivat samaan tahtiin.

“Ei myö taideta, kun… teillä… tuota taitaa olla jo vieras…”

Categories
arki kaaos perhe Yleinen

Selviytymisstoori osa 88 – Mitä sitä pienistä pillastumaan

– Isiiiiiiiiiiiiiiiiiiii……

Rakas päiväkirja, 20.2.2016

Tässä on nyt kolme viikkoa leskeyttä takana. Mies on hilloa haalimassa Suomen rajojen ulkopuolella – oliko Köpiksessä vai Stokiksessa kuka näitä muistaa. En oikein tiedä miten kuvailisin tätä arkea parhaiten. Paljon kertoo jo se, että kahden viikon Karjalaiset on lukematta, viikon tiskit tiskaamatta, ja töitä ei ehdi tehdä ihmisten aikoihin. Eilen tulin kotiin vasta kymmenen jälkeen ja sisällä oli helvetin kylmä – vain 16 astetta lämmintä. Hain puita liiteristä, mutta en saanut kylmiä kalikoita syttymään sitten millään ennen puoltayötä. Sauna syttyi kyllä iloisesti, ja meninkin sitten sinne lämmittelemään. 

Tänä aamuna muistin töissä, että kahvinkeitin jäi päälle. Meni sitten sekin kahvitauko autolla ajeluksi. Liikennevaloissa joku mies näytteli erinäisiä käsimerkkejä ja huitoi hirveästi pysähtymään. Luulin että se kalasteli puhelinnumeroani, mutta kadunvarteen pysähdyttyäni huomasin todellisen syyn – rekisterikilpi roikkui puoliksi irti Volvon perässä. Naapurissa asuva äitikin on juossut peltilehmäni perässä pitkin viikkoa ja palautellut erinäisiä esineitä, jotka ovat lennelleet kotinurkilla auton katolta. Bumerangina takaisin tulivat muun muassa lumiharja, keskiviikon Karjalainen ja Thinsulaten rukkaset. 

Tämän päivän kohokohta oli, kun onnistuin polttamaan hihani takassa. Sitä ennen onnistuin pudottamaan kasan lasisia tomaattipurkkeja Lidlin lattialle. Tuli taas yksi kauppa lisää, johon ei ilkeä mennä. 

On tässä ollut muutakin äksöniä. Olen selviytynyt tyttäreni raivokohtauksista, poikani synttäreistä ja tyttökavereille järjestämistäni pimppibileistä. Tosin pimppibileiden järjestämiseen tarvittiin munat, kun piti saada palju pihaan. Omat haba ei sitten millään riittänyt, kun yritin kiinnittää paljuperäkärriä autoni perään vuokraamon peilijäisellä pihalla, joka vietti alamäkeen. Soitin sedälleni. Setä oli kännissä mutta suostui ajelulle humalasta huolimatta tai ehkä juuri siksi. Käsisilmäkordinaatiokin sillä pelasi sen verran hyvin, että saatiin palju matkaan. Kotipihassa sisko peruutti peräkärrin takapihalle. Muuten hyvä, mutta Volvo jäi ahtaassa kaarteessa vasemmasta takapyörästään hankeen kiinni. Angsteissani kaivoin pyörää lumesta vähän liian lujaa ja rikoin talon ainoan pistolapion. Tämän jälkeen rikoin vielä vessanpöntön vetokoukun. Mies artikuloi illalla selkeästi puhelimessa, että se on huuhtelutappi ja että hänen aika ja rahat eivät riitä korjaamaan kaikkea, mitä siskon kanssa hajotamme.

Kun seuraavana aamuna yritin täyttää paljua vedellä, letku taisteli vastaan kuin pyton, ja onnistuin kastelemaan itseni vyötäröstä alaspäin. Kun letku kuta kuinkin pysyi kädessä, vesi ei pysynyt altaassa. Vesi virtasi sitä mukaa pois kun täytin paljua, vaikka tulppa istui kuin tatti paljun pohjassa. Tavasin ohjetta toinen tatti otsassa ja konttasin paljun pohjalla etsimässä syytä vuotoon. Lopulta otin videopuhelun ystävälleni Sampalle, joka oli juuri saanut unen päästä kiinni yövuoron jälkeen. Sampan avulla sain reiät umpeen ja bileet pelastettua.

Niin ja olihan meillä rakkaan mökkinaapurini hautajaisetkin. Kun hautajaisia edeltävänä iltana laitoin juhlavaatteet pesukoneeseen ja yritin tehdä hetken töitä, alkoi kodinhoitohuoneesta kuulua rytmikästä rumpusooloa. Pian todistin kuinka pesukone lähti kävelemään samalla hurjasti lingoten. Yritin sammuttaa rakkinetta ja käännellä namiskoita jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kone ei totellut vaan hytkyi iloisesti pitkin kodinhoitohuonetta. Soitin miehelle, joka käski vetää töpselin seinästä. Kone sammui, mutta samalla lähti sähköt pesuhuoneesta. Kun yritin aukoa pesukoneen luukkua ja pelastaa juhlavaatteita, syliini ryöpsähti kymmenen litraa vettä ja kilo juhlatamineita. Kun nyrkkipyykkäsin pukineita, kuulin kuinka ovi kävi. Rakas isäni syöksyi kengät jalassa sisään ja iski pöytään limaisen muovipussin. Höyrysi käyneensä verkoilla ja saaneensa saaliikseen viisi ahventa ja kaksi kuhaa. Pitäähän Viljon hautajaisiin saada vedenelävää tarjolle omasta rannasta, että saa pappikin syödäkseen. Isä pakotti minut ottamaan puhelun vainajan pojalle. Vähän hävetti soittaa surevalle omaiselle ja hehkuttaa, että täällä odottelee kuha ahvenpedillä huomista saattoväkeä. Yllättäen poika liikuttui eleestä ja kohta itkimme kaikki. Hautajaisissa isäni kuha sai erikoismaininnan.

Oli tässä yksi mahdollisuus lepoonkin. Korostan sanaa mahdollisuus. Viime viikolla piti kesken päivän mennä gynekologiseen tutkimukseen ja ajattelin, että saanpahan hetken huokaista ja maata ketarat ojossa kattoa katsellen. Neuvolan ovella oli kuitenkin kaksi valkotakkista vastassa. Vanhempi täti kyseli, voisiko nuorempi täti vilkuilla vierestä ja vähän kopaistakin. Tottakai, vastasin. “Tältä näyttää synnyttänyt nainen”, sanoi vanhempi täti ja tähtäsi minua lampulla sinne minne valo ei välttämättä yllä. Kun molemmat olivat aikansa painelleet, tökkineet ja ronklanneet sisuksiani, vanhempi täti alkoi kehui minua vuolaasti. “Sinä se oot ihmeellinen nainen, kun et älähtele pienistä!” Vastasin ettei ole tapana. Kun illalla kerroin tapauksesta äidilleni, sain kerrankin sympatiaa. “Olisivat harjoitelleet toisillaan!!”, äiti huusi. Totesin että jostainhan se on aloitettava – ei minunkaan ensimmäiset oppitunnit tai käännöslauseet priimaa pukanneet!

Ihan kaikesta muustakaan en ole jaksanut kolmen viikon aikana pillastua. Kun Volvo ei starttaa ensimmäisellä, lasken kymmeneen. Töitä olen välillä tehnyt yön pikkutunteina ja kellahtanut joka yö lasteni keskeen kissa kasan päällimmäisenä, vaikka talomme järjestyssäännöt tämän kieltävätkin. 

Ainiin, ensi sunnuntaina pitäisi vielä olla jotakin spektaakkelimaista jääveistosta vuolemassa ampumahiihtokisojen aitiopaikalla. Kaikkeen tuo sisko saakin höynäytettyä mukaan. 

Luoja ota minut pois täältä! Tai älä sittenkään ihan vielä – onhan tämä elo varsin mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, mitä uusi päivä tuo tullessaan. Mutta mies voisi kyllä kohta kotiutua. Joten korjaan toiveeni: Rakkaani tule jo pois sieltä ja jaa tämä hullu arki kanssani! 

Categories
arki kaaos Yleinen

Selviytymisstoori osa 75 – Sytkyllä sisään

Rakas päiväkirja, 18.4.2017   

Ai että mitenkö meni tämä päivä? Oikein kivasti, kiitos kysymästä!

Aamulla heräsin yksinhuoltajana, sillä mieheni oli Ruotsin maalla tuohta käärimässä. Toki hän välillä soitteli kuulumisia kysyäkseen. Tai selvitäkseen. Aamupäivällä sain nimittäin länsinaapurista hieman vauhkoontuneen puhelun:

– MITÄ TARKOITTAA RÄKOR?!!?

– Räkor?? Aaa joo räkor, se on katkaravut. Lausutaan reekor.

– Okei, oon koko viikon syöny samma hääriä Askon kanssa. Nyt piti saada jotain muuta. Oon tässä tiskillä pitää lopettaa. Kiitos hei.

Puoliltapäivin vein taaperoikäiset lapset äidilleni hoitoon ja lähdin harrastamaan hetkeksi töitä. Ihmisten ilmoille selvittyäni eräs mies pysäytti minut käytävällä ja puhui niin tuhmia, että jäin ensi kertaa elämässäni sanattomaksi. Tiedän jostakin syystä vetäväni pervoja puoleeni (ystäväni sanoo että se on se silmän liike), mutta voin kertoa, että ihan kaikkea en minäkään suodata. 

Kun töiden jälkeen hain lapsia mummolasta, kielin tuhmasta sedästä äidilleni – kelle muullekaan lapsi sylkee pahan olonsa?

– Millä tavalla yllytit? kysyi äiti.

Jo toisen kerran saman päivän aikana jäin sanattomaksi. My mum too -kampanjasta hyvää päivää!

Kun pääsin lapset kyydissä kotipihaan, aloin jo autossa puskea hikeä. Jotenkin oli sellainen olo, että minulla ei ollut kodin avaimia. Ja jotenkin oli sellainen fiilis, ettei minulla myöskään ollut kotini vara-avainta sinne kuuluvassa paikassa. Valokuvamuistini kertoi, että kotiavain roikkui eteisen naulakossa, ja koska olin jo töihin lähdettyäni joutunut kääntymään takaisin kotiin, koska olin unohtanut ottaa työpaikkani avaimet mukaan, ja koska olin unohtanut jo ensimmäistä lähtöä tehdessäni kotiavaimeni sisään, olin joutunut menemään vara-avaimella sisään saadakseni työpaikan avaimet käsiin, ja tämä vara-avain lojui nyt pakastimen päällä, koska en ollut muistanut palauttaa sitä liiteriin.

Eli lyhyesti sanottuna: jos sesam aukene ei toimisi, olisin kusessa.

Pelkoni kävivät toteen, kun käänsin ensin taskuni ja reppuni ylösalaisin ja kurkistin sitten liiteriin vara-avaimen toivossa. Turhaan. Syöksyin lapsineni takaisin äitini luo ja suoraan vanhempieni avainkaapille. Tungin sieltä parikymmentä eri avainta taskuuni, ajoin kotiin ja aloin rynkytellä avaimia kotioveni reikään. Tältäkö prinssistä tuntui, kun hän epätoivoisesti sovitteli lasikenkää vääriin jalkoihin?

Koska yksikään avaimista ei halunnut yhtyä reikään, oli pakko ottaa pelätty puhelu Göteborgiin. 

– Moi rakas. Tuota onkohan meillä vara-avainta jossakin jemmassa?

– Liiterissä as usual.

– Joo mutta onko meillä toista vara-avainta?

– Ei ole, kun hävitit sen edellisen. Seuraava lähin avain on täällä minun taskussa Ruotsissa.

– Joo kun en oikein pääse ovesta sisään, kun kaikki avaimet on sisällä erinäisten käänteiden jäljiltä…

– Onneksi olkoon.

– No ehkä yritän ettiä ensin sitä ensimmäistä kadonnutta vara-avainta…

– Onnea etsintöihin.

Olin tosiaan toissakesän keskiviikkona onnistunut hävittämään yhden kotimme vara-avaimen halkoliiterin uumeniin, kun se oli livennyt käsistäni koivuklapien sekaan. Seuraavan tunnin konttasin perse pitkällä liiterin lattialla ja haravoin sentti sentiltä paljain käsin vuoroin puulastuja, soraa ja multaa ja heittelin halkoja tieltäni. Tunnin päästä oli pakko luovuttaa. En saanut avainta, mutta olin varma, että myyräkuumeen sain.

Istahdin kiireisemmäksi ajaksi takakuistin portaille ja katselin kun kissat seurasivat liikkeitäni keittiön ikkunan takaa uteliain ilmein. Tai pikemminkin nälkäisin. Toinen maukui ja kuopi tassuilla ikkunaan. Kuolisivat reppanat vielä nälkään tällä menolla!!

Mietin kenet hälyttäisin apuun. Entinen heilanihan osasi murtautua autoihin ja taloihin, tunsi kikka kolmosen jos toisenkin. Soittaisinko Ramille? Rami olisi varmaan halvempi kuin iltakeikkaa heittävä lukkoseppä.

Ennen kuin ehdin painaa luurin kuvaa, puhelin soi. Mieheni oli ollut askeleen edellä ja soittanut veljelleen. Kytymies kyseli tilannepäivitystä, murahteli vastaukseksi ja lupasi hoitaa homman tyylikkäämmin kuin entinen murtovaras. Pian hän saapuikin valkealla ratsullaan ja alkoi mittailemaan ensin etuovea ja sitten takaovea katseellaan. Tuota pikaa hän ilmoitti menevänsä etuovesta sisään ja kaivoi sitten takakontista sahamurhaajan työkalulta näyttävän kapistuksen. Sähköpuukkosahaksi tai tuttavallisemmin sytkyksi sitä ilmeisesti myös kutsuttiin.

Jos ei sesamia tottele niin josko tottelisi sytkyä.

Ensitöikseen kyty irrotti listat ja sitten alkoikin jumalaton ujellus, rytyytys ja pauke, kun hän alkoi irrottamaan etuovea sytkyllä. Melusaastetta kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan ja katselin kuinka kaunis 80-luvun kuistini muuttui taistelutantereeksi. Karmiruuvit poksahtivat poikki ja uretaanit lensivät paikaltaan. Kohta apupoika antero sai taivutettua karmia sen verran, että lukon kieleke vapautui karmista ja ovi aukeni kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Tämän jälkeen sankari poistui paikalta ja jätti jälkeensä hirveän sotkun. 

Ruokittuani kissat syöksyin mummolaan. Tyttö oli ehtinyt nukahtaa puolialastomana eteiseen ja poika huusi suoraa kurkkua isäänsä. Pian huusi myös nukkuva lapsi, kun nostin hänet syliini. Tungin kurkku suorana rääkyvät puolialastomat lapset autoon ja katselin viimeisenä näkynäni äitini pään pudistelua. 

Kotipihassa ensimmäinen näkyni oli hymyään pidättelevä naapuri, mutta väliäkö hällä. Ei tässä meidän perhe muutenkaan normaalin papereita saisi.

Mies soitti, kun olin saanut kääpiöt unten maille, hyviteltyä kissat tyytyväisiksi ja avattua iltakaljan, vaikken sitä ehkä ollut ansainnutkaan.

– Mites meni noin niinku omasta mielestä tämä päivä? kysyi mies.

– Silleen semi kivasti. Oli ainakin kivasti äksöniä.

– Rouva saa sitten maksaa oven korjauksen tai laittaa itse uretaanit ja listat takaisin paikoilleen. 

– Javisst. Se on ruotsia ja tarkoittaa totta kai!

En pitänyt kiirettä. Listat olivat vielä vuodenkin päästä nätisti nojallaan etukuistilla odottaen ihmettä tapahtuvaksi. Paikkansa ne löysivät vasta kun muutto alkoi lähestyä ja kun rupesin huutelemaan remonttitaitoisia miehiä kyliltä apuun. Johan alkoi oma mies aktivoitua. Mitäs lähtee Ruotsiin, kun ovetkin hyppivät sinä aikana pois paikoiltaan.

Äitienpäivälahjaksi sain avaimenperän, joka on lähes mahdoton hävittää tai unohtaa. Korostan sanaa lähes.

Categories
arki kaaos Yleinen

Loma on PALA(utu)MISTA varten!

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Se olisi hyvä muistaa kaikissa asioissa. Ennen kaikkea lasten kasvatuksessa. Viime aikoina olen havahtunut useita kertoja oivallukseen, että lapseni ovat melko helppohoitoisia ja omatoimisia. Ei tarvitse syöttää, ei vaihtaa vaippaa tai nukuttaa. Eikä aina ole oman mielenterveyden kannalta tarpeellista tietää sijaintiakaan.

Päinvastoin! Ruuanlaittovuoroja on jokaiselle, minkä lisäksi kuopus tienaa rahaa sämpylöitä leipomalla. Keskimmäinen siivoaa yökkimättä lemmikkieläinten eritteet ja selvittää keittiökaaoksen ohikulkiessaan. Iltavirkumman teinin iltapuhdetöihin taas kuuluu patistaa puolilta öin sohvalla kuorsaava isänsä omaan petiin.

Mutta annapa olla, kun lomaviikko koittaa. Taantuminen on taattu ja rentoutuminen suhteellista. Opettajan loma-ajoista olen kiitollinen, mutta joskus kadehdin vanhempia, joiden lomat sijoittuvat koulupäiville.

Itse heräsin lomamaanantaina ennen kuutta. Mikään ei ole nautinnollisempaa pitkän unettoman kauden jälkeen kuin herätä virkeänä! Täältä unettomuustestini. Juoksutin koirani, lämmitin uunin, aamupuuroa syödessäni lueskelin biogenetiikan saavutuksista ja päätin lähteä opiskelemaan kemiaa. Aina välillä kilautin puurokippoa vähän kovempaa, josko seinän takana horrostava teini havahtuisi. Yhdeksältä poistuin talkoilemaan paikalliseen jumppatilaan ja kymmeneltä olin maalaamassa olohuoneen kattoa.

Katto on kaltaisilleni hobiteille sen verran korkealla, että jouduin taiteilemaan keittiöjakkaralla. Teoriassa turvallinen teline, jollei retrotalomme lattia olisi vähän vinksallaan ja yliaktiivinen kissa olisi pysynyt uunin päällä. Mutta tottakai senkin piti osallistua. Katti puski vähän väliä jalkojen väliin kiehnäämään ja katsoi kaihoten maalikippoa. Virutti tassuillaan reittä vasten, haroi purkkia ja takertui kynsillä sortseihin. Mutta kun pirskatti koetti jatkaa kipuamistaan pitkin paljasta mahamakkaraani, ohjasin mirrin hellästi lattialle. Pirulainen hyppäsi takaisin, puri pohkeeseen ja jatkoi matkaansa kaapin päälle. Sieltä se väijyi pensseliä ja onnistui sohaisemaan käpällään sen verran, että iso tiplu maalia lävähti silmieni väliin.

Karjuin kuopusta auttamaan. Se oli ainoa lapsista, josta oli jonkin sortin havainto tämän päivän puolella. Puoli yhdeksältä lapsi oli vinkunut haluavansa hyvää aamupalaa. Sämpylän voiteleminen oli liian työlästä. Puuro kaipasi mansikoita, jotka olivat piilossa kaukaisessa pakastimessa. Munakas olisi vaatinut paistinpannua.

“Vie tämä kissa jonnekin!”

“Saanko laittaa Veljen huoneeseen?”

Kello oli jo yksitoista, joten annoin luvan. Kohta kuului kiroilua ja kissa palautettiin takaisin yleisiin tiloihin. Maalaamisesta ei tullut mitään, joten häkellyttävän sekavan dialogin jälkeen suuntasimme kuopuksen kanssa hiihtoretkelle.

Puolentoista tunnin ja kolmen kilometrin jälkeen palasimme kotiin keskelle kaaosta. Ei sillä, että lievä kaaos oli rempasta johtuen jo valmiiksi. Nyt keskellä olohuoneen lattiaa oli jätesäkki. Tai siis toinen, tuntematon säkki, jonka sisältä paljastui esikoisen vaatevarasto. Puolentoista metrin päässä lapsen huoneen oven eteen oli riisuttu housut ilmeisesti vauhdikkaasti.

Koska eteisestä oli päässyt sisätiloihin harppomatta jättimäisten monojen yli, päättelin lapsen lähteneen rinteeseen. Harmittelin, että lounas oli jäänyt välistä, kunnes pääsin keittiöön. Tarkkaamattomampikin rikospaikkatutkija olisi pystynyt selvittämään tapahtumat. Leivänmuruja, tonnikalan paloja ja kuivaneita juustosuikaleita, hillopurkki, lattialla puurohiutaleita, maito tiskipöydällä ja likaisia astioita kaikilla tasoilla. Olin liki varma, että lähtiessämme ainakin yksi tasoista oli ollut tyhjä…

Ilmeisesti kiire lähtö.

Puhelin kilahti. Toinen teineistä viestitti yläkerrasta, että mikäli tekisimme jotain ruokaa, huonepalvelu voisi toimittaa annoksen hänen residenssiinsä.

Mitä hittoa?!

Jostain selittämättömästä syystä pienimmäinen totteli iloisena. Itse päätin nostaa omaa verensokeriani ennen kuin kommunikoisin huoneessaan marinoituvan lapseni kanssa. Kahvikupin jälkeen aloin pohtia, josko olinkin ymmärtänyt väärin hiihtoloman konseptin. Kokeilin siis heittäytyä sohvalle makaamaan ja katselemaan kissavideoita kuopuksen kanssa. Häkellyttävän suloisia!

Ryskis.

Voi, jos olisin videoinut omaa kissaa sen sijaan, että katselin toisten karvakasoja! Sivupöydälle siirtämäni viherkasvit olivat jääneet kattikolmikon ralliradalle. Siinä rönsylilja retkotti rentona sirpaleiden seassa. Kukan tappoon syyllistynyt mirri oli piiloutunut sohvan alle, mutta kaveri kipaisi innokkaasti piehtaroimaan multakasassa ennen kuin kykenin reagoimaan. Jos jotain positiivista niin olohuoneessa leijaileva kuiva multapöly muistutti kasvien kaipaavan satunnaisesti virvokkeita.

Päivän toinen uhri. Myöhemmin uhrien lukumäärä nousi.

Neljän aikaan iltapäivällä mieheni saapui kotiin. Silmäili ympärilleen. Huokaisi. Vaikka kunnon kotirouvalla oli lämmin ruoka odottamassa! Hellalla porisi eilisen soppa.

Säästövinkki! Kun ruokaan lisää palsternakkaa, kattilallinen kestää helposti kolmatta päivää.

Categories
arki kaaos Yleinen

Kadonneen aarteen metsästäjä

Käymme harva se aamu keskustelua teille tietymättömille tarponeista tavaroista.

– Missä minun housut on?!? 

– Ja mistähän minä voisin tietää?

– Mihin minä sen kahvikuppini jätin?

– Viimeksi kun näin, niin rouva joi sitä vessassa samalla kun meikkasi.

– Missä se puhelin nyt on?! Tähän minä sen jätin!!

– Ihan omilta jäliltäs.

– Ei jumalauta mie myöhästyn, onks joku nähny miun auton avaimia?

– Minä oon liian vanha tähän.

Aikani etsittyäni löydän housuni tyttäreni vaatekomerosta tai mytystä takkahuoneen sohvalta, kahvikuppini omasta vaatekaapistani tai lavuaarin reunalta, puhelimeni lehtipinon alta ja autoni avaimet ratista.

Siellähän se kofeiini lymyilee!

Kun pääsen töihin, sama rumba jatkuu ja sykyilen kuin suuntavaistonsa sotkenut sokerimuurahainen. Etsin vuoroin avaimia, vuoroin monistetta, sitten vahaliituja ja hiirtä. Viime viikolla yritin ratkaista kadonneen laturin mysteeriä. Loppuviikosta selvisi, että kollega oli pelastanut sen luokasta, mutta unohtanut viikoksi omaan reppuunsa. Myös kadonnut läppärilaukkuni löytyi kerran työkaverin olalta keikkumasta.

Viime aikoina Neiti Etsivän leikkiminen on alkanut tympäistä. Olen kauhukseni todennut, että kallisarvoisesta ajastani kuluu huomattavan suuri osa tavaroiden etsimiseen. Eikä vaiva näy helpottavan iän myötä. Millaistahan olisi elää ihmisenä, jolla on alushousutkin konmaritettu ja mausteet aakkosjärjestyksessä keittiön kaapissa?

Toisaalta etsimiseen liittyy aina löytämisen riemu. Isäni, joka etsi milloin ruuvimeisseliä, milloin kameraansa, milloin mopon avaimia, oli aidosti onnellisimmillaan löytäessään etsimänsä.

– Ai että kun on mukava, kun on tavara häveissä. Kun on niin mukava ettiä ja sitten löytää. Ymmärrätkö?

Ymmärsinhän minä.

Äitini yrittää aika ajoin saada järjestystä elämääni. Hän voisi kyllä hieman hioa lähestymistapaansa.

– SINULLA ON KOLME LASTA! Sinun on etsittävä ja laitettava kaikki illalla valmiiksi!! Omat vaatteet ja tavarat myös!

Kerran kommentoin uhmakkaasti äitini neuvoa:

– Kyllä kyllä ja tähän pyrin, mutta arvaapa kelpuuttaako pennut niitä edellisenä iltana valittuja vaatteita enää aamulla päälleensä. Enkä minä voi omalta osaltanikaan tietää, millanen fiilis on aamulla herätessä. Että onko oranssi päivä vai sininen. Ja että jos onkin punainen päivä, niin sitten menee korvistenkin valinta uusiksi ja…

– SE PITÄÄ TIETÄÄ ILLALLA!!! äiti rääkäisi.

Äitini pedagogiikka hämmensi myös erään toisen kerran, kun piti lähteä äidin kanssa kauppaan enkä löytänyt ripsaria mistään.

– Missä se on, en ilkee tän näkösenä lähteä! Tiedä vaikka tulee joku entinen poikaystävä leipähyllyllä vastaan, huusin etsiessäni mascaraa.

– Onpahan hyvillään, että oot entinen!! Bimbo!

Viime viikolla yritin olla itseäni askeleen edellä ja etsiä sukat aamuksi valmiiksi. Kaivelin ja tongin sukkalaatikkoa, mutta käsiin ei sattunut yhden yhtä samanlaista sukkaa. Lopulta laskin pilkullisten, tähdellisten ja sydämellisten löydösteni lukumäärän. Saaliini oli kuusi sukkaa, joille olin löytänyt kuin ihmeen kaupalla kaverin ja 26 paritonta sukkaa.

Mihin helvettiin voi kadota 26 sukkaa?

Laittaisiko toiseen jalkaan pinksua ja toiseen tähtiä?

Eikä tässä vielä kaikki – syksyllä kaivelin lasteni vaatekaapista yhden pahvilaatikollisen ja kaksi ämpärillistä parittomia sukkia. Osa löysi kaverin mökiltä ja mummolasta, mutta useampi kuin joka toinen kaipailee edelleen elämänkumppaniaan.

Kadonneiden sukkien mysteeriä en ole kerta kaikkiaan onnistunut ratkaisemaan. Meillä ei ole terrieriä, joka niitä piilottelisi. Eikä niitä löydy riekaleina pesukoneesta tai robotti-imurin kitusistakaan. Käsittääkseni reikäkään ei syö koko sukkaa? Harvemmin jätän sukkia auton katollekaan kuten käsineitä, lumiraappoja tai banaaneja. (Kun vielä asuimme sadan metrin päässä vanhemmistani, äitini palautteli harva se aamu kadun varrelta keräilemiään hanskoja ja lumiharjoja kotiovelleni.)

Banaani on muuten siitä hyvä löydettävä asia, että se ei lentele katolta edes 300 kilometrin jälkeen. Sushikin kestää hienosti 300 metriä – kokeiltu on.

Kannattaa antaa sushin hengittää ennen nauttimista!

Koska en ole vielä onnistunut ratkaisemaan kadonneiden sukkien mysteeriä, olen päätynyt uskomaan lankomieheni teoriaa. Hän sanoo, että sukka muuttuu jossain välissä pakastusrasian kanneksi. Parhaan ystäväni mielestä tämä teoria on hyvä.

– Sukat ja pakasterasiat kuuluu varmaan hindulaisuudessa samaan kastiin, joten ne uudestisyntyy keskenään!

Loppuun vielä kollaasi kadonneista ja löytyneistä kahvikupeista:

Vuoden voitelijat löytyivät samalta hyllyltä – kahvi ja ketjuspray.
Yön yli kannon nokassa levännyt aamukahvi.
Kakankäryllä, hammastahnalla ja hiuslakalla maustettu kahvi – nam!
Kahvi on hyvä apu vaatteiden etsimisessä, kunnes huomaa etsivänsä kahvikuppia.
Kadonnut kahvi vituttaa, mutta kylmä kahvi kaunistaa.
Categories
kaaos keski-ikäiset Kriisit parisuhde perhe

Vapise Supernanny! Tässä tulee kasvatusvinkki nro 1!

Kaikki hyvät vanhemmat ovat varmasti kokeilleet kiristyksen, lahjonnan ja uhkailun pyhän kasvatuksellisen kolminaisuuden. Tähän löysin täydentävän neljännen elementin eräänä viikonloppuaamuna, kun koin lievän hermoromahduksen. Yö oli mennyt poikkeuksellisesti nukkuessa, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Vuorokauden päästä tiesin yrjötaudin vietelleen limakalvojani, mutta tässä vaiheessa tulkitsin olotilani perinteiseksi vitutukseksi. 

Kyhjötin olohuoneen nojatuolissa ja siemailin pahvilta maistuvaa aamukahvia. Aurinko ei ollut noussut vielä, mutta kirkas päivä oli tulossa, niin sameana hohtivat ikkunat. Pölyä ei tasoilta voinut erottaa limpparintahmalla levyyn liimattujen astioiden, kynien, kynsisaksien, laastareiden, parittomien sukkien ja karkkipussin riekaleiden alta, mutta tiesin sen siellä olevan. Kissa pyöri haloista karisseissa roskissa, lattialla koirasta karisseet karvatupot jahtasivat toisiaan. Piski itse istui vieressä ja vinkui lenkille. Keittiössä tiskit oli kasattu huojuviksi torneiksi ja kodinhoitohuoneessa pyykkivuori oli jo romahtanut lattialle. Lämpötila huiteli sisätiloissa vähän päälle kymmenessä eikä polttopuista vastaava pentu ollut kotona.

Kuulin kuinka korvien välissä pinna kiristyi kitisten äärimmilleen ja pamahti sitten kivuliaasti ohimoille. 

“Miksi aina minä! Mie siivoan… pesen…. siivoan… lenkitän… kannan…. Miks aina minä! Kyllä mie tiiän, että te ootte kipeitä, mutta mie… en… Ja nyt mie lähen hiihtämään!”

Oikeastaan oli positiivista, että uni oli harjannut amyloidia aivoistani siinä määrin, että kykenin marttyrointiin.

Mies ei sanonut mitään, mutta ilme kertoi kaiken. Suksin siis kuusikkoon naama räässä ja kyyneleissä. Ei, suksi ei luistanut, hartioita pakotti, mutta loppujen lopuksi aurinko teki ihmeitä tai ladun varresta yhytetty kaveri.

Kun tulin kotiin, oli koira lenkitetty, lattiat imuroitu, keittiö tyhjennetty  ja vessa siivottu. Suolavesi valui jälleen poskille. Tällä kertaa onnesta. 

“Anteeksi! Te ootte ihania! Ja mie ehkä tartteen miun aamulenkin.”

“Niinpä! Mie jo lapsille sanoin, että mitä helvettiä sie siihen jäit aamulla pyörimään, kun siun pitää päästä heti pihalle. Heti.”

Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni puolison, joka tunnisti tarpeeni paremmin kuin minä itse?

Sitten iski syyllisyyden tiskirätti vasten limaisia ja turvonneita kasvoja. Varoittamatta räjähtelevä äiti traumatisoi lapset! Niistä tulee hyväksikäytettäviä miellyttäjiä, hermoheikkoja toisten mielialojen ilmapuntareita! Vaikka kuinka jälkikäteen anteeksi anelisin, syntyneitä vaurioita se ei korjaisi. Tai sitten ne alkavat pikkurikollisiksi saadakseen huomiota, jota eivät ylikuormittuneelta äidiltään saa. Paitsi teini, joka välttelee ammattimaisesti kaikkea huomiota.

Ei auttanut, vaikka kuinka toistelin mielessäni, että kaikki vanhemmat traumatisoivat lapsensa tavalla tai toisella. Syyllisyys oli piinaavaa.

Kuopuksen valmistama lounas piristi olotilaani, mutta aurani saattoi silti hohtaa hitusen negatiivisena.

“Äiti?”

“Niin?”

Tenava katsoi minua pää kallellaan ja mietti.

“Ehkä mie kysyn kuitenkin huomenna.”

“Ei, kyllä mie nyt jaksan kuunnella.”

Lapsi harkitsi hetken ja puisteli sitten päätään. 

“Ei, kyllä mie varuilta ootan huomiseen.”

Seuraavana aamuna kuopus toi aamukahvin sänkyyn. 

“Tässä. Siun kannattaa juoda tää täällä, ettet samalla kato mikä kaikki on sotkussa. Ja sitten lähdet heti lenkille.”

Lapsi kaivautui kainaloon. 

“Traumatisoiduitko sie, kun mie silleen eilen kiukkusin?” 

“En. Se on ihan ok, että sie välillä raivoat. Muuten me ei saatas mitään kotitöitä tehtyä. Mutta ens kerralla huuda sitten kun velikin on kotona.”

Categories
arki kaaos keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Häpeällinen kotihäpeä

(Julkaistu ensimmäisen kerran 27.10.2021)

Ei meidän koti. Mutta voisi olla.

Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota,  imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”. 

 Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni  ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna  kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt. 

Tervetuloa! Kyllä käy! 

Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.

Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.

“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan. 

Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle. 

Hampaita harjatessani havaitsin peilissä hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten käden voivat laskea ne, jotka eivät aina heti välittömästi tahnapisaroita pese pois. (Ne, jotka pyyhkivät, voivat pitää kättä edelleen ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)

Hymyillessäni pilkulliselle peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus! 

Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku olemme nämä kaikki kokeilleet.

Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”

Vaikka siisteyden tavoittelu tai sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jäävät kakkosiksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.

Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi.  En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?

Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla.  Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää? 

Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.

Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.

Lisää häpeällisiä juttuja: Häpeällinen autohäpeä: Hienohousuinen mies ja hedelmä hanurissa sekä totta kai Autohäpeää pois pesemässä. Äläkä unohda Noloja hetkiä (n)outopisteellä!

Categories
kaaos perhe rentoutuminen

Uuvuttavaa unettomuutta, kärsimystä kesäillassa nro 3

Kyllä häntä nyt nukuttaa! Sori, jos näpyttelyni häiritsee päiväuniasi.

Oli valoisa toukokuun ilta nukkumaanmenon aikoihin, kun Tinsku viestitti työasioista, mutta oli siinä akuuttiakin asiaa. 

“Vittu menee hermo! Tuo yks alkaa huutamaan ysiltä kuin sika ettei saa unta. Eikä sitten täällä nuku kukaan ennen puolta yötä. Alan olla aika tööt.”

Samaistuin. Meillä eivät huutaneet ihmispennut, vaan kissat. Edellisenä yönä pullerokissamme oli raapinut makuuhuoneen ikkunaa tuntemattomasta syystä. Oli tarjottu ruokaa, vessaa ja ulkoilmaretkeä. Aina kissa palasi ikkunalle. Lopulta kissa oli teljetty alakertaan, mutta koira oli solidaarisesti avannut kaverille oven ja kohta mirri vingutti jälleen ikkunaruutua. 

Palauttavan yön jälkeen päivän perustoiminnot olivat menneet pääasiallisesti autopilotilla, mikä oli muodostunut ongelmaksi muutaman ennalta käsikirjoittamattoman tapahtuman kohdalla. Suurin osa energiasta oli kulunut silmien aukipitämiseen mm. ongelmanratkaisun, hahmottamisen, ajantajun ja kuullunymmärtämisen kustannuksella.

Varttia vailla yhdeksän kuopus vaati liikoja aivotoiminnaltani. 

“Äiti, anna miulle viis minuuttia lisäaikaa.”

“Mitä?” Eihän sillä ole edes peliaikaa. Eikä puhelinta. Ehkä. 

“Kävisin suihkussa ennen kuin meen nukkumaan.” 

Häkellyin. Ei meillä ollut suihkussa käyntiin lupaa tarvinnut kysyä. Ei se slimen tekoon kylppärissä lupaa kysynyt? Edellisen satsin koenäyte roikkui edelleen katossa. 

Vilkaisin kelloon ja tajusin tytön tarkoittavan lisäaikaa iltatoimiin. Onneksi kuopus oli ehdollistunut nukkumaanmenoaikaansa.

Sympatiseerasin Tinskua:

“Onko se ehtinyt rauhoittua päivän kiireiden jäljiltä? Onko sillä jotain mielen päällä? Onko se syönyt?”

Liki 15 vuotta nukkumattomia öitä olivat koulineet minusta uniasioiden kohtalaisen kovan kokemusasiantuntijan, joten koin velvollisuudekseni muistuttaa Tinskua näistä asioista. Jos hän ei vaivaisella 12 vuoden kokemuksellaan ollut tullut kaikkea ajatelleeksi. Toki olin paljon parempi kasvattaja ja kasvatusnäkemykseni järkkymättömämpi jo ennen kuin sain omia lapsia.

Lähetin Tinskulle  jaxuhaleja ja tszemppipusuja ennen kuin laitoin puhelimen lentokonetilaan. Sitten tarkistin, että yöpöydällä oli tarpeeksi pehmoleluja ja pieniä tyynyjä. Tyynyt ovat tärkeä osa rentouttavaa ja palauttavaa unikokemusta. Ensisijaisen tehtävänsä lisäksi ne toimivat kuollettavana aseena myös kollegani makuuhuoneessa. Täydellisen tarkka tyyny ei kuulemma ole. Vaikka varsinainen kohde eli katossa inissyt hyttynen hiljenikin, sivuosumia saivat sekä yöpöydän irtaimisto että miehen kauneusunet.

Itse en pitänyt tyynyjä hollilla tappamistarkoitukseen (vaikka pistin tämän työkaverin vinkin mieleen), vaan lähinnä uhkailuun. Kissa nimittäin piti entisöimistä odottavaa vintagetuoliani raapimispuunaan. Ikävä kyllä raapimisikkuna ei sattunut heittosektoriin. 

Hiljennyin kuuntelemaan omaa kotiani ja nukkuvia lapsiani.

Alakerrasta kuului askelia, kaapin ovet narahtelivat ja seinärakenteiden läpi kantautui vaimeita kirosanoja. Esikoinen etsi takavarikoitua puhelintaan. Turha vaiva. Nyt oli niin hyvä jemma, etten ollut varma löytäisinkö itsekään enää.

Keskimmäinen kiroili huoneessaan ja paiskoi tavaroitaan. Ilmeisesti koekirja oli kadoksissa. Kun tarkemmin kuunteli, selvisi, että koe oli seuraavana päivänä. Ja kyllä, siihen ei oltu kerrattu. Ja luonnollisesti, se oli äitin vika.

Kuopus nyyhkytti dramaattisesti viereisessä huoneessa. Olin loukannut lastani pyytämällä siivoamaan kissanvessat yksin ilman siskonsa apua. (Alkuperäinen esimerkki sensuroitu apulaisen toimesta.

Kaivoin pienimmän peiton alta ja silitin uneen. Isommat saivat selviytyä keskenään, sillä epäilin läheisyyteni olevan vettä kuumaan munkinpaistoöljyyn. 

Mies veti minut kainaloonsa ja huokasimme yhteen ääneen. Päivän urotyöt olivat takana. Miehen hengityksen tasaantuessa omat ajatukseni lähtivät laukalle. 

Tytön lupalappu! En varmaan muistaisi sitä aamulla. Tyttö ei ainakaan. 

“Minne sie kimpoilet!” mies ärähti. 

“Tärkeä asia.”

Koputin keskimmäisen oveen ja kerroin asiani oven läpi. Kohta oven raosta työnnettiin lupalappu. 

“Saisko kynän kanssa?”

Sängyssä mies nappasi lusikkaan, lukitsi levottomat jalkani omalla jalallaan. 

Nyt . Nukutaan.”

Ajatukseni kulkivat puutarhan hoitoon, mustaan multaan, joka paikoitellen jo paljastui lumen alta. Lämpimiin kesäpäiviin, kahvihetkiin terassilla…. Laineiden loiske veneen kylkeä vasten…

“Ei vittu saatana, mikä tuo lotina on?!” mies ärähti. 

Nousin tarkkailemaan tilannetta. 

“Aa, koira. Se nuolee pallejaan.” 

Aamu ei ollut iltaa viisaampi, päinvastoin tuntui, kuin yötä ei olisi ollut välissä ensinkään. Keskimmäinen etsi puhtaita housuja liikkatunnille, esikoinen ilmoitti, ettei aikonut herätä, syödä eikä varsinkaan lähteä kouluun. Pienin nyyhki vaatekaappinsa edessä:

“Miulla ei ole päiväalushousuja! Täällä ei ole kuin yöalushousuja. Ei niitä voi pitää päivällä!”

Samaistuin. Minullakaan ei ollut pikkareita.

Kirjoitusapulaisena tällä kertaa:

nuorinmainen vanhempien lellikki lapseni

Categories
identiteettikriisi kaaos Yleinen

Miksi myöhästyin?

Minä synnyin keväisenä päivänä 12. maaliskuuta yli kuusitoista vuotta sitten. Ilma oli silloin hyvin kirkas ja aurinkoinen, siis juuri täydellinen päivä pienen elämäni aloittamiseen. Laskettu aikani olisi kylläkin ollut 2. maaliskuuta. Olin siis kymmenen päivää myöhässä. Voisin lähes vannoa, että myöhästely iskostui pysyvästi alitajuntaani noiden kymmenen ylimääräisen kohdussa vietetyn päivän aikana.

Jo pienestä tytöstä lähtien olen nauttinut suuresti aamuista, jolloin saan nukkua pitkään. Voi niitä päivännousuja, jolloin voin heräillä omia aikojani ilman kiireen häivääkään. Voikin sanoa, että myöhäiset heräämiset ovat intohimoni. Valitettavasti tämä usein merkitsee sitä, että satun myöhästymään sovituista tapaamisistani. Varsinkin, jos kyseessä sattuu olemaan aikainen tapaaminen.

Oma äitini kuuluu myös herkästi myöhästyviin ihmisiin, ja isäni sattuu olemaan kyseisessä asiassa vielä lahjakkaampi. Sisareni Tinsku kulkee hyvin jonon jatkeena. Jos myöhästelystä jaettaisiin palkintoja, hyllymme notkuisivat pokaaleista. Perheeni pahimpia painajaisia ovatkin tilaisuudet, joihin meidän täytyy mennä yhdessä. Hautajaisista, häistä ja syntymäpäiviltä myöhästymiset ovat käynnistäneet lukemattomia perheriitoja, kun etsimme syitä toisistamme. Luulen perineeni molemmilta vanhemmiltani geenit, jotka takaavat varman myöhästymisen.

Perheeseeni kuuluu myös kissa. Hänen nimensä on Elmeri Leonardo Waldemar, kavereiden kesken Emppu. Emppu on erittäin ihana kissa, hänellä on raidallinen, kiiltävä turkki, vihreät silmät ja terävät kynnet. Jotkut sanovat Emppua ylipainoiseksi, mutta mielestäni hän on juuri sopiva kissaksi. Elmeri on myös erittäin itsevarma ja tietää olevansa tärkeä perheemme muille jäsenille. Joskus hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväkseen ja loukkaa hyvin helposti herkän kissansydämensä, jos ei saakaan aivan heti kaikkea haluamaansa. Voin paljastaa, että Elmeri on ehkä hitusen verran hemmoteltu.

Mielestäni lemmikin hankkineen ihmisolennon täytyy tehdä kaikkensa, jotta eläimellä olisi hyvä olla. Siksipä minäkään ei voi jättää kissaani oman onnensa nojaan olipa kuinka tulipalokiire tahansa. Lähtiessäni minun täytyy houkutella kissani sisälle tai jättää ikkuna auki, jotta Elmeri pääsee sadetta tai verenhimoisia naapurin kolleja karkuun turvalliseen kotitaloonsa. Hänelle täytyy myös luonnollisesti jättää purtavaa, jottei nälkä sattuisi yllättämään. Ja ennen kuin pistän jalkani ulos ulko-ovesta, minun täytyy tarkastaa talomme turvallisuus, ettei kisamme loukkaa itseään. Tämä kaikki vaatii paljon aikaa. Ja jos aika sattuu olemaan tiukalla jonain päivänä näiden toimien lomassa, tiedossa on varma myöhästyminen. Mutta mieluummin myöhästyn kuin jätän Elmerin vaille huolenpitoa.

En siis suinkaan tarkoituksella myöhästy sovituista tapaamisista ja näin aiheuta kanssaihmisilleni mielipahaa. Niin vain yksinkertaisesti sattuu käymään, joskus jopa täysin minusta riippumattomista syistä. En minäkään nauti huomatteluista, jotka koskevat ajoitusongelmaani. Olen usein yrittänyt päästä eroon tästä muita ärsyttävästä tavastani. Harmikseni kärsin hyvin salakavalasta, joskin yleisestä sairaudesta nimeltään migreeni. Olen huomannut, että ylimääräinen stressi aiheuttaa minulle tämän armottoman päänsäryn inhottavien sivuvaivojen kera. Ja ylimääräistä stressiä minulle aiheuttaa pyrkimys ajoissa olemiseen. Jos minun täytyisi valita ihmisten vittuilun ja pitkäkestoisen kivun välillä, valitsisin ilman muuta vittuilun. Olenkin päätynyt jättämään vähemmälle stressaamisen myöhästelyistäni ja yrittänyt olla niin ajoissa kuin se minulle on mahdollista välttääkseni edes osan inhottavista migreenikohtauksista.

Monet ihmiset ovat valinneet elämäntehtäväkseen vahtia ajoissa olemistani. Ala-asteaikaisella opettajallani, joka muutoin oli aika vekkuli setäihmiseksi, oli nähtävästi jonkinasteinen asenneongelma myöhästelyjäni kohtaan. Hyvin monta kertaa hän huomautteli minulle tunnilta myöhästymisestä, ja minä kilttinä ja arkana tyttönä otin kaikki moitteet mukisematta vastaan. Mielipahaa hyvät ystävänikin ovat usein minulle aiheuttaneet sättimällä tapaamistemme laiminlyönneistä, kun yksinkertaisesti en ole ehtinyt ajoissa paikalle. Olen törmännyt nykyisessäkin koulussani ihmisiin, jotka ottavat suuria paineita myöhästelystäni. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, kyseessä on sentään lukio ja enhän suinkaan voi antaa muiden odotuttaa itseäni kovin kauaa.

Onneksi on vielä ihmisiä, jotka ymmärtävät, että myöhästyminen on inhimillistä. Yksi näistä on eräs koulubussikuskini. Hän on vuosien aikana huomannut jonkinasteiset ongelmani ajoissa olemisen suhteen, kun monesti joudun juoksemaan henkihieverissä keretäkseni linja-autoon. Kuski on kärsivällisesti odottanut minua muiden jo istuessa penkeillä ja ottanut minut mukisematta kyytiinsä. Se vasta on aitoa välittämistä ja ymmärrystä.

Miksi siis olin myöhässä oppitunnilta? Tähän ei mielestäni voi antaa vain yhtä yksittäistä syytä. Minun kohdallani on kysymys monien sattumien summasta ja siitä, etten yksinkertaisesi aina voi olla ajoissa. Toivon kuitenkin, että muut avuni korvaavat edes osittain tämän minussa olevan puutteen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

– Maikki

Kirjoitus on laadittu 20 vuotta sitten lukion rehtorille. Hänellä oli tapana vaatia kaikilta tunnilta myöhästelijöiltä rangaistuksena essee otsikolla Miksi myöhäistyin?

Categories
kaaos Yleinen

Sarjassa Oman elämäni prinsessana – Tuhkimo ja kadonneiden kenkien mysteeri

Lavastettu tilanne: Kyseinen kenkä ei ole osallinen tapahtumiin. Mutta tuli juuri mieleen, että sinne se jäi puuhun…

Saan paistatella päiviäni prinsessana useinkin. Ruususen unta kaipailisin, kun stressi tai eläväinen huusholli pitävät aamuyöstä hereillä, Lumikiksi tunnen oloni kääpiöiden kotiorjana, joskin kääpiöt alkavat mennä pituudessa jo ohi. Useimmiten olen Tuhkimo, tuo keittiötä hinkkaava ja vessanpönttöjä kiillottava arjen sankari. Vieläkään en ole prinssin kemuihin päässyt, mutta kengän kadotin. Itse asiassa kummatkin. 

Kun ensimmäiset opetettavat kurssit pärähtivät käyntiin, vaati se kesälomailijalta henkisiä ja fyysisiä suorituksia. Pahin kaikista oli asiallisten työvaatteiden etsiminen, sen jälkeen, kun on koko kesän juoksennellut hellemekoissa avojaloin. Helle oli kutistanut housut ja paidat vaatekaapissa. Ainoastaan maastohousut ja pari mekkoa mahtuivat kiinni. Mekon kanssa taas eivät mutaiset nokialaiset hivelleet esteettistä silmääni, joten jostain piti kaivella siistit sisäkengät. En ole sellainen kenkäfriikki, jolla on kaiken kokoista korkoa, jokaista väriä ja useampaa tyylivaihtoehtoa, joten survoin sorkkiini mustat avokkaat kenkäkaapin perukoilta.

Työpäivän jälkeen kyseenalaistin valintani. Jalkoja puristi, turvotti ja kutitti. Hieman vinksallaan oleva nilkka vaati kunnon tuen, mutta näissä avokkaissa sitä ei ollut. Juoksuaskeleet koulun käytävillä olivat olleet asteen verran riskialttiita. Olin aivan varma, että viime keväänä minulla oli ollut paremmat kengät, sellaiset, joilla tuntui kuin olisi kävellyt pumpulissa.

Olivatko ne sittenkään omat vai olinko lainannut siskolta? 

Etsin kenkiä eteisestä ja silmäilin pintapuolisesti vaatehuoneen. Kengät eivät olleet siskon tyyliset, joten melko varmasti ne olivat omat.

Muutaman tunnin etsin sivutoimisesti kenkiäni mitä kummallisimmista paikoista: tyttären sängyn alta, autosta ja siivouskomerosta. Aivoissa vilahteli kuvia kävelykadun kenkäkaupasta.

Äh… Ehkä olinkin nähnyt unta. En kai minä nyt kaksia mustia avokkaita tarvinnut! Vilkaisin vielä nätteihin, mutta aivan liian ahtaisiin avokkaisiin eteisen lattialla. Muistin elävästi myyjän kehuneen konsonantilla alkavia kenkiä… reikä joku…. Googlasin. Riekerit. Kurkistin eteisen lattialla lojuviin kenkiin. Ei, nämä eivät olleet sitä merkkiä….

Seuraavalla viikolla piti taas ehtiä duuniin. Missä hel… ne kengät olivat? Lapsilla oli niilläkin ensimmäinen kouluaamu ja vastoin kaikkia edellisillan ohjeita aamulla oli hukassa huppari, kassi ja puhdas paita. Tästä huolimatta keskityin hyvän äidin tavoin ensisijaisesti omaan ongelmaani ja huutelin suurpiirteisiä ohjeita lapsille. Samalla tyhjensin eteisen kaapit ja laatikot, kurkistelin hyllyjen taakse ja tuskailin. Kun olin saanut lapset lähetettyä kouluun, palasin eteiseen ja tarkastelin rikospaikkaa etsivän silmin.

Nyt muistin selvästi kantaneeni kenkälaatikon autoon, jossa odottamiseen kyllästynyt mieheni istui. Auto oli Valintatalon ja Anttilan välisellä kävelykadun tapaisella parkissa. Ylikulkusillan alapuolella. Muistin miten raotin onnellisena kantta esitelläkseni uudet perheenjäsenet innokkuuttaan tyylikkäästi peittelevälle miehelleni. Mutta kannenkohottamiseen kuvamuistini katkesi. Millaiset kengät ne olivat? Miksi en saanut selkeää kuvaa päähäni?

Tyhjensin vaatehuoneen. Tuntien alkuun oli kolme tuntia, joten ehtisin hyvin. Kenkiä ei löytynyt. Sen sijaan hävitin kissan tuohon esimerkillisesti järjestettyyn kaaokseen. 

Aloin olla huolissani muististani. Koetin keskittyä töiden tekemiseen, mutta aivoihin välähti kuvia remmikiinnityksestä, pohjan kuvioinnista… en voinut kuvitella tätä kaikkea! En ollut merkkitietoinen vaatteiden, auton tai meikkien kohdalla. Miksi nyt muistin olemattoman kengän nimen, jos en muistanut edes autoni merkkiä? 

Menin kuopuksen huoneeseen. Mikäli olin ostanut kengät, jossain vuosien takaisissa kerrostumissa oli oltava Riekerin kenkälaatikko. Silmäilin, kurkistelin ja kaivelin. Tyttären huoneessa oli pahempi kaaos kuin vaatehuoneessa. Laatikoita oli toistakymmentä, mutta yksikään niistä ei ollut oikea. 

Laitoin varuilta siskolle ja äidille viestin, jos heillä olisi havaintoa mystisistä kengistä, joiden olemassaolo oli jossain määrin kyseenalainen. Epätoivoistahan se oli, en minä monesti ilman kenkiä poistunut kyläpaikoista. Aloin myös uskoa vaihtoehtoiseen maailmaan ja toiseen ulottuvuuteen. 

Jouduin lähtemään töihin. Kauniissa, mutta ei niin miellyttävissä kengissä. Autossa istuessani tajusin, että voisin tarkistaa pankkitapahtumista olinko tosiaan ostanut kengät. Vaikka en vuotta muistanutkaan, muistin ostoksen tapahtuneen heinäkuussa, sillä mies oli ollut lomalla. Tunsin itseni älykkääksi. 

Tunne ei säilynyt kovinkaan kauan, sillä töihin ajaessani pysähdyin palauttamaan verkkokaupasta tilaamani kengät, jotka eivät sopineet pojan jalkoihin. Eivät huolineet palautusta. Joku saamarin palautuslappu olisi pitänyt olla mukana. Ja siellähän se oli, kotona, kaiuttimen päällä… Ei olisi pitänyt edes yrittää mitään tänä kirottujen kenkien päivänä. 

Samalla valokuvamuistini väläytti toisen kenkiin liittyvän kuvan aivoihini. Soitin miehelle, joka aina arvostaa sitä, että häiritsen tärkeillä asioilla kesken työpäivän. Nyt tosin onnistuin ajoittamaan- kriisipuhelun likimain ruokkikselle. Muistin nimittäin välähdyksen omaisesti miehen seisomassa pihalla muovipussi kädessä kyselemässä kengistä. 

– Sie se et varmaan muista, kun ostin helvetin kalliit kengät ja hyvät jalassa? Sellaiset mustat…

– Ihan oot oikeassa, en muista.

– Mutta muistatko, että ne oli jossain autossa kassissa, ja sie olit sitä autoa myymässä?

– En muista mikä olisi ollut se joku auto. Mutta oliko ne pussissa?

– Ethän sie niitä ole heittänyt roskiin?! 

(Kysymys oli aiheellinen, sillä mies oli joitain vuosia sitten, yhtä muotitietoisena kuin itsekin, repinyt räteiksi merkkitietoiselle esikoiselle ostamani, kalliin, merkkipaidan. Poika oli pakannut yökylävermeet muovikassiin, johon mies oli sitten autoa myydessään pari kuukautta myöhemmin kurkistanut ja todennut siellä olevan rikkinäisiä vaatteita, jotka suorittaisivat viimeisen palveluksensa öljymontulla.)

– En mie kenkiä… 

– Ne oli miulla kassissa varalla siellä syksyn ylppäreissä ennen koronaa…. mutta en mie tainnu niitä ottaa kuitenkaan. Vai olikohan ne jossain juhlissa… Ollaanko me oltu jossain juhlissa?

– Kysyt sie miulta?

– Onko ne ollu edes olemassa?

– No, jostain ne löytyy. 

En ollut lainkaan yhtä positiivinen. Miten voi hävittää kengät? Tämä oli niin ensimmäisen maailman ongelmia. Melkein hävetti omistaa niin monet kengät, ettei pystynyt niistä pitämään kirjaa. Toki kesä ja kengättömyys selittivät osan tästä huolimattomuudesta.

Murheenmurtamana lahustin pitämään tuntejani. Palautuskuponginkin unohtaminen katkeroitti mieltäni. Tunnit sujuivat juuri niin hyvin kuin olisi voinut lupaavan aamun jälkeen odottaa. Kun ei lähtenyt, ei lähtenyt. Ehkä ensi viikolla. 

Neljän jälkeen myös loppuperhe alkoi keräytyä kotiin. Lapsilla oli kerrottavaa ekasta päivästä ja miehellänikin oli ylläri. Elämäni prinssi nakkasi syliini mustan roskapussin. 

– Katopa tuosta. 

Pussissa eivät olleet lasiset kengät, vaan kadonneet Riekerit! Ja flamenco-kengät, joita en vielä ollut tajunnut kadottaneeni. 

– Tuli tuossa suoralla mieleen, että jonkun pussin nostin autosta ulkovaraston naulaan, kun lähettiin reissuun.

Elämä on tosiaan kuin sadusta. Jos en olisi jo ollut naimisissa elämäni prinssini kanssa, olisin kosinut ja ottanut haltuun puolet valtakunnasta ja veloista, sillä vain todellinen satuprinssi pystyy ihmetekoihin.

Categories
arki kaaos Yleinen

Noloja hetkiä (n)outopisteellä

– Tästä siun pitää kirjottaa blogiin! Tinsku arvioi kerrottuani hänelle astetta nolommasta kauppareissusta. Kieltäydyin. Ihan kaikkea elämäni typeryyksiä ei ilkeä nettiin laittaa. Pelkkä ajatus sai posket kuumenemaan. Mutta nyt pitäisi siivota kuopuksen huonetta. Tehtävä on mahdoton, ahdistava, Suomen Sagrada Familia, Pohjois-Karjalan Sikstuksen kappeli, joten kerron teille opettavaisen tarinan elämää helpottavista keksinnöistä, niin noloa kuin se itselleni onkin. 

Vihaan kauppareissuja yli kaiken. Jos niissä ei mene hermot, menee rahat. Yleensä molemmat. Usein myös lapset. Keskimmäinen katosi vuosia sitten kauppareissulla ja löytyi karkkiosastolta. Oli siellä “etsimässä” meitä. Seuraavalla viikolla kauppareissuni keskeytyi, kun kaiuttimesta kajahti samaisen sankarin nimi: “Viisivuotias Sanelma odottaa äitiä infopisteellä.” Oli karkkiosaston kierrettyään suunnannut infopisteelle ohjeiden mukaan. Myös miehen kanssa soitellaan ristiin ja juostaan käytävien välissä kilpaa. Onneksi mies on päätä pidempi keskivertokansaa ja kauppa-asuna on huomiovärihaalarit, joten hänet on melko helppo paikantaa tiheämmästäkin ihmisvilinästä.

Tällaiset kauppareissut olivat vielä helppoja.

Kauppaan katoavat perheenjäsenet eivät ole ainoita, jotka saavat käyrän nousemaan. Hedelmäosastolla ahdistaa, kun tajuaa unohtaneensa kestopussit. Aika pysähtyy, kun yrittää kuivin sormin nitkuttaa hedelmäpussia auki, ihmiset kävelevtä liioitellun hitaasti ohi ja tuijottavat säälivästi. Ja mitä ikinä teet, älä vain nuolaise sormia!

Mikäli kaikki kauppaan lähteneet ovat vielä kassajonossa tallessa alkaa pahin vaihe: pakkaaminen. Kasseja on aina liian vähän ja liukuhihna lennättää tavaroita liian nopeasti hihnan päähän keoksi tai jumiin hihnan väliin. Siinä sitten hikikarpalot otsalla yrittää tunkea pakasteet ja hedelmät eri kasseihin, kun kassa ja seuraava jonossa odottavat hihnan vapautumista. 

Tästä vaiheesta on jo onneksi aikaa. Huom. Ei lapsen eikä meidän arkisetti. Ihan vain tiedoksi…

Näistä syistä vihaan kauppareissuja, joten korona-ajan synnyttämä noutopalvelu alkoi houkuttaa. En toki heti moiseen uskaltautunut, mutta kun Tinsku kehui onnistuneensa tilauksen tekemisessä (insinöörimiehensä opastuksella) päätin minäkin kokeilla.

Tilauksen tekeminen oli helppoa. Eikun vaan klikkailla suosituksista suoraan virtuaaliseen ostoskoriin. Eikä painanut se kori kättä! Loppusumman nähdessäni poistin muutaman vähemmän tärkeän tuotteen. Noutoajaksi valitsin maanantain töiden loputtua. Erinomaista. Ennen tilauksen varmistamista laitoin Tinskulle kysymyksen, missä helkkarissa se Noutopiste fyysisesti oli. Ohjeet saatuani uskaltauduin painamaan nappulaa. 

Maanantai tuli ja aamupäivällä puhelimeen kilahti viesti koodista ja kaapin numerosta. Sydän alkoi hakata. Mihin se koodi laitettaisiin? Mistä löytyisi se kaappi?! Miksi ei voinut vaan nimellä noutaa?! Tahdoin asiakaspalvelua!

Olo oli outo. Kahvipöydässä kerroin matikanopettajille, että tänään tekisin historiaa. Pyysin, voisko jompikumpi tulla mukaan, ihan sillä, että naisen vaistoni varoitti minua jostain epämääräisestä, josta en saanut otetta. Kollegat eivät ottaneet pyyntöäni vakavasti. Ryhdistäydyin. Mikä voisi mennä vikaan? Olin oppinut käyttämään myös postin noutopakettilaitetta. Vastaanottamiseen, en sentään lähettämiseen. Töistä lähtiessäni Tinsku kertasi vielä, mistä noutopisteen löytäisin. 

Kevään kuumin päivä oli tehnyt olon hikiseksi ja kärttyiseksi ja istuminen auringon kolmekymmenasteiseksi paahtamaan autoon ei parantanut oloani. Elinvoimani meni vain viileänä pysymiseen, kauppareissu ei kiinnostanut näinkään minimaalisilla vaatimuksilla. Vedin syvään henkeä ja tsemppasin itseäni:

– Sie pystyt tähän!

Irvistin. Autossa haisi jokin epämääräinen, mutta selkeästi kuvottava. Veivasin ikkunaa auki. Lapset olivat taas jättäneet likaisia sukkia tai märkiä uikkareita penkin alle. Kokosin itseni ja suuntasin kohti uutta seikkailua.

Kiertoliittymästä kierrätyspisteen ohi ja siinä se oli. Kyltti oli iso ja edustalla oli myös Tinskun ohjeistamat pylväät. Peruutin autoni nätisti tyhjään riviin. Koska muita ei näkynyt, en viitsinyt etsiä maskia naamalle. Puhelimen älysin ottaa mukaan. Siinä kun oli niitä koodeja. 

Yritin mennä sisään. Ovi ei auennut. Peruutin ja äkkäsin, että oven vieressä olevaan laitteeseen piti syöttää koodi. Ohjeet seisoivat kissankokoisin kirjaimin useammassa julisteessa. Ehdin painella koodin, kun sain seuraa. Kaupan työntekijä kurvasi pakettiautollaan lastauslaiturille ja tuli perässäni sisälle. Yritin näyttää siltä, että tiesin mitä tapahtui. 

Takaseinä oli täynnä kaappeja. Yksikään ovi ei ollut auennut ja missään en nähnyt laitetta, johon koodin laittaa. Keskellä käytävää oli pahvilaatikoita, joita nuori mies alkoi kantaa autoon. Niiden takana pilkotti kaappini numero. Hahaa! Se oli varmaan auennut samalla koodilla kuin ovikin. Yritin avata kaappia. Se ei auennut. Rynkytin ovea. Vilkaisin ulos. Nuorukainen asetteli laatikkoja pakettiautoonsa. Vilkaisin yläviistoon. Jossakinhan täällä oli turvakamerat. Ovi ei auennut ja mies alkoi lähestyä. Nousin paniikissa ja päätin katsoa minne toinen käytävä johtaisi. Onneksi en pidemmälle ennättänyt, sillä löysin koodilaitteen kaappirivistön toisesta päästä. Syötin koodin. Ovi ei auennut. Kävin runkuttamassa ovea taas. Ei mitään. Laitoin Tinskulle viestin, että miten helvetissä saan oven auki. 

– Laita oikea koodi. 

Perkele. Painelin koodin uudelleen, mitä ei tapahtunut. Pakko se oli kysyä apua.

– Anteeksi, mie en saa tätä kaappia auki. 

– Ootahan. 

Mies kokeili eikä saanut hänkään kaappia auki. Huojentavaa. Luulin jo, että minussa oli vika.

– Eläpä hättäile, mie käyn tuolta takaa ne siulle. 

– Kiitos. 

Mies toi pian kaksi pientä pahvilaatikkoa ja laski ne kärrille. 

– Ota yks kerrallaan. 

Kaksi noin pientä pahvilaatikkoa. Eikä edes kauheasti kuiva-ainetarvikkeita. Miten heikkona se minua piti?

– Kyllä mie nämä…

– Eiku ne ei ole oikein kestäny…

Tunsin kuinka alimmaisen pahvilaatikon pohja petti, muuttui pyöreäksi ja alkoi revetä. Nostin äkkiä oikean polveni tukemaan pohjaa ja tein taiteellisen kyykyn, jota ilman pahvilaatikoita olisi voinut luulla pissahädän aiheuttamaksi. … ne pohjat.

– Jospa mie otan sen päällimmäisen. 

– Kiitos. 

Häpeän puna nousi poskille. Miksi en ollut sitä maskia ottanut?! Olisin voinut selviytyä tuntemattomana keski-ikäisenä mummelina, mutta nyt valvontakamerat kuvasivat performanssiani hauskoihin kotivideoihin.

Avasin kuraisen takakontin. Hävetti. Mutta vielä enemmän hävetti, kun avasin kontin. Koirankarvaisessa kontissa oli parittomia hanskoja, ensiapulaukku ja kierrätyspahveja. Onneksi sinne sentään mahtuivat ostokset. Laskin oman laatikkoni ja samassa nenääni leijaili hapantuneen kalan tai mätineen sienen haju. Yritin äkkiä kääntyä ottamaan toisen laatikon vastaan, mutta mies oli kohtelias ja nopea.

– Mie voin laittaa tämän. 

Mies kumartui asettamaan toisen laatikon konttiin. Toivoin sydämestäni, että nuoren miehen maski suodatti edes osan lemusta, joka raatovaunuistani hönki. 

– Kiitos, kuiskasin ja syöksyin äkkiä rattiin. 

Kotona kerroin miehelleni tapahtumasarjasta ja tuumin, että en ollut varma oliko tämä yhtään helpompaa mielenterveydelleni. Mieheni ei tarjoutunut käymään kauppareissuja puolestani, mutta keksi, mistä lemu oli lähtöisin.

– Ku mie ne kalaverkot siellä siun kontissa kuletin!