Category: kaaos

Categories
arki kaaos Yleinen

Loma on PALA(utu)MISTA varten!

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Se olisi hyvä muistaa kaikissa asioissa. Ennen kaikkea lasten kasvatuksessa. Viime aikoina olen havahtunut useita kertoja oivallukseen, että lapseni ovat melko helppohoitoisia ja omatoimisia. Ei tarvitse syöttää, ei vaihtaa vaippaa tai nukuttaa. Eikä aina ole oman mielenterveyden kannalta tarpeellista tietää sijaintiakaan.

Päinvastoin! Ruuanlaittovuoroja on jokaiselle, minkä lisäksi kuopus tienaa rahaa sämpylöitä leipomalla. Keskimmäinen siivoaa yökkimättä lemmikkieläinten eritteet ja selvittää keittiökaaoksen ohikulkiessaan. Iltavirkumman teinin iltapuhdetöihin taas kuuluu patistaa puolilta öin sohvalla kuorsaava isänsä omaan petiin.

Mutta annapa olla, kun lomaviikko koittaa. Taantuminen on taattu ja rentoutuminen suhteellista. Opettajan loma-ajoista olen kiitollinen, mutta joskus kadehdin vanhempia, joiden lomat sijoittuvat koulupäiville.

Itse heräsin lomamaanantaina ennen kuutta. Mikään ei ole nautinnollisempaa pitkän unettoman kauden jälkeen kuin herätä virkeänä! Täältä unettomuustestini. Juoksutin koirani, lämmitin uunin, aamupuuroa syödessäni lueskelin biogenetiikan saavutuksista ja päätin lähteä opiskelemaan kemiaa. Aina välillä kilautin puurokippoa vähän kovempaa, josko seinän takana horrostava teini havahtuisi. Yhdeksältä poistuin talkoilemaan paikalliseen jumppatilaan ja kymmeneltä olin maalaamassa olohuoneen kattoa.

Katto on kaltaisilleni hobiteille sen verran korkealla, että jouduin taiteilemaan keittiöjakkaralla. Teoriassa turvallinen teline, jollei retrotalomme lattia olisi vähän vinksallaan ja yliaktiivinen kissa olisi pysynyt uunin päällä. Mutta tottakai senkin piti osallistua. Katti puski vähän väliä jalkojen väliin kiehnäämään ja katsoi kaihoten maalikippoa. Virutti tassuillaan reittä vasten, haroi purkkia ja takertui kynsillä sortseihin. Mutta kun pirskatti koetti jatkaa kipuamistaan pitkin paljasta mahamakkaraani, ohjasin mirrin hellästi lattialle. Pirulainen hyppäsi takaisin, puri pohkeeseen ja jatkoi matkaansa kaapin päälle. Sieltä se väijyi pensseliä ja onnistui sohaisemaan käpällään sen verran, että iso tiplu maalia lävähti silmieni väliin.

Karjuin kuopusta auttamaan. Se oli ainoa lapsista, josta oli jonkin sortin havainto tämän päivän puolella. Puoli yhdeksältä lapsi oli vinkunut haluavansa hyvää aamupalaa. Sämpylän voiteleminen oli liian työlästä. Puuro kaipasi mansikoita, jotka olivat piilossa kaukaisessa pakastimessa. Munakas olisi vaatinut paistinpannua.

“Vie tämä kissa jonnekin!”

“Saanko laittaa Veljen huoneeseen?”

Kello oli jo yksitoista, joten annoin luvan. Kohta kuului kiroilua ja kissa palautettiin takaisin yleisiin tiloihin. Maalaamisesta ei tullut mitään, joten häkellyttävän sekavan dialogin jälkeen suuntasimme kuopuksen kanssa hiihtoretkelle.

Puolentoista tunnin ja kolmen kilometrin jälkeen palasimme kotiin keskelle kaaosta. Ei sillä, että lievä kaaos oli rempasta johtuen jo valmiiksi. Nyt keskellä olohuoneen lattiaa oli jätesäkki. Tai siis toinen, tuntematon säkki, jonka sisältä paljastui esikoisen vaatevarasto. Puolentoista metrin päässä lapsen huoneen oven eteen oli riisuttu housut ilmeisesti vauhdikkaasti.

Koska eteisestä oli päässyt sisätiloihin harppomatta jättimäisten monojen yli, päättelin lapsen lähteneen rinteeseen. Harmittelin, että lounas oli jäänyt välistä, kunnes pääsin keittiöön. Tarkkaamattomampikin rikospaikkatutkija olisi pystynyt selvittämään tapahtumat. Leivänmuruja, tonnikalan paloja ja kuivaneita juustosuikaleita, hillopurkki, lattialla puurohiutaleita, maito tiskipöydällä ja likaisia astioita kaikilla tasoilla. Olin liki varma, että lähtiessämme ainakin yksi tasoista oli ollut tyhjä…

Ilmeisesti kiire lähtö.

Teini on todistettavasti liikkunut yleisissä tiloissa.

Puhelin kilahti. Toinen teineistä viestitti yläkerrasta, että mikäli tekisimme jotain ruokaa, huonepalvelu voisi toimittaa annoksen hänen residenssiinsä.

Mitä hittoa?!

Jostain selittämättömästä syystä pienimmäinen totteli iloisena. Itse päätin nostaa omaa verensokeriani ennen kuin kommunikoisin huoneessaan marinoituvan lapseni kanssa. Kahvikupin jälkeen aloin pohtia, josko olinkin ymmärtänyt väärin hiihtoloman konseptin. Kokeilin siis heittäytyä sohvalle makaamaan ja katselemaan kissavideoita kuopuksen kanssa. Häkellyttävän suloisia!

Ryskis.

Voi, jos olisin videoinut omaa kissaa sen sijaan, että katselin toisten karvakasoja! Sivupöydälle siirtämäni viherkasvit olivat jääneet kattikolmikon ralliradalle. Siinä rönsylilja retkotti rentona sirpaleiden seassa. Kukan tappoon syyllistynyt mirri oli piiloutunut sohvan alle, mutta kaveri kipaisi innokkaasti piehtaroimaan multakasassa ennen kuin kykenin reagoimaan. Jos jotain positiivista niin olohuoneessa leijaileva kuiva multapöly muistutti kasvien kaipaavan satunnaisesti virvokkeita.

Päivän toinen uhri. Myöhemmin uhrien lukumäärä nousi.

Neljän aikaan iltapäivällä mieheni saapui kotiin. Silmäili ympärilleen. Huokaisi. Vaikka kunnon kotirouvalla oli lämmin ruoka odottamassa! Hellalla porisi eilisen soppa.

Säästövinkki! Kun ruokaan lisää palsternakkaa, kattilallinen kestää helposti kolmatta päivää.

Categories
arki kaaos Yleinen

Kadonneen aarteen metsästäjä

Käymme harva se aamu keskustelua teille tietymättömille tarponeista tavaroista.

– Missä minun housut on?!? 

– Ja mistähän minä voisin tietää?

– Mihin minä sen kahvikuppini jätin?

– Viimeksi kun näin, niin rouva joi sitä vessassa samalla kun meikkasi.

– Missä se puhelin nyt on?! Tähän minä sen jätin!!

– Ihan omilta jäliltäs.

– Ei jumalauta mie myöhästyn, onks joku nähny miun auton avaimia?

– Minä oon liian vanha tähän.

Aikani etsittyäni löydän housuni tyttäreni vaatekomerosta tai mytystä takkahuoneen sohvalta, kahvikuppini omasta vaatekaapistani tai lavuaarin reunalta, puhelimeni lehtipinon alta ja autoni avaimet ratista.

Siellähän se kofeiini lymyilee!

Kun pääsen töihin, sama rumba jatkuu ja sykyilen kuin suuntavaistonsa sotkenut sokerimuurahainen. Etsin vuoroin avaimia, vuoroin monistetta, sitten vahaliituja ja hiirtä. Viime viikolla yritin ratkaista kadonneen laturin mysteeriä. Loppuviikosta selvisi, että kollega oli pelastanut sen luokasta, mutta unohtanut viikoksi omaan reppuunsa. Myös kadonnut läppärilaukkuni löytyi kerran työkaverin olalta keikkumasta.

Viime aikoina Neiti Etsivän leikkiminen on alkanut tympäistä. Olen kauhukseni todennut, että kallisarvoisesta ajastani kuluu huomattavan suuri osa tavaroiden etsimiseen. Eikä vaiva näy helpottavan iän myötä. Millaistahan olisi elää ihmisenä, jolla on alushousutkin konmaritettu ja mausteet aakkosjärjestyksessä keittiön kaapissa?

Toisaalta etsimiseen liittyy aina löytämisen riemu. Isäni, joka etsi milloin ruuvimeisseliä, milloin kameraansa, milloin mopon avaimia, oli aidosti onnellisimmillaan löytäessään etsimänsä.

– Ai että kun on mukava, kun on tavara häveissä. Kun on niin mukava ettiä ja sitten löytää. Ymmärrätkö?

Ymmärsinhän minä.

Äitini yrittää aika ajoin saada järjestystä elämääni. Hän voisi kyllä hieman hioa lähestymistapaansa.

– SINULLA ON KOLME LASTA! Sinun on etsittävä ja laitettava kaikki illalla valmiiksi!! Omat vaatteet ja tavarat myös!

Kerran kommentoin uhmakkaasti äitini neuvoa:

– Kyllä kyllä ja tähän pyrin, mutta arvaapa kelpuuttaako pennut niitä edellisenä iltana valittuja vaatteita enää aamulla päälleensä. Enkä minä voi omalta osaltanikaan tietää, millanen fiilis on aamulla herätessä. Että onko oranssi päivä vai sininen. Ja että jos onkin punainen päivä, niin sitten menee korvistenkin valinta uusiksi ja…

– SE PITÄÄ TIETÄÄ ILLALLA!!! äiti rääkäisi.

Äitini pedagogiikka hämmensi myös erään toisen kerran, kun piti lähteä äidin kanssa kauppaan enkä löytänyt ripsaria mistään.

– Missä se on, en ilkee tän näkösenä lähteä! Tiedä vaikka tulee joku entinen poikaystävä leipähyllyllä vastaan, huusin etsiessäni mascaraa.

– Onpahan hyvillään, että oot entinen!! Bimbo!

Viime viikolla yritin olla itseäni askeleen edellä ja etsiä sukat aamuksi valmiiksi. Kaivelin ja tongin sukkalaatikkoa, mutta käsiin ei sattunut yhden yhtä samanlaista sukkaa. Lopulta laskin pilkullisten, tähdellisten ja sydämellisten löydösteni lukumäärän. Saaliini oli kuusi sukkaa, joille olin löytänyt kuin ihmeen kaupalla kaverin ja 26 paritonta sukkaa.

Mihin helvettiin voi kadota 26 sukkaa?

Laittaisiko toiseen jalkaan pinksua ja toiseen tähtiä?

Eikä tässä vielä kaikki – syksyllä kaivelin lasteni vaatekaapista yhden pahvilaatikollisen ja kaksi ämpärillistä parittomia sukkia. Osa löysi kaverin mökiltä ja mummolasta, mutta useampi kuin joka toinen kaipailee edelleen elämänkumppaniaan.

Kadonneiden sukkien mysteeriä en ole kerta kaikkiaan onnistunut ratkaisemaan. Meillä ei ole terrieriä, joka niitä piilottelisi. Eikä niitä löydy riekaleina pesukoneesta tai robotti-imurin kitusistakaan. Käsittääkseni reikäkään ei syö koko sukkaa? Harvemmin jätän sukkia auton katollekaan kuten käsineitä, lumiraappoja tai banaaneja. (Kun vielä asuimme sadan metrin päässä vanhemmistani, äitini palautteli harva se aamu kadun varrelta keräilemiään hanskoja ja lumiharjoja kotiovelleni.)

Banaani on muuten siitä hyvä löydettävä asia, että se ei lentele katolta edes 300 kilometrin jälkeen. Sushikin kestää hienosti 300 metriä – kokeiltu on.

Etelän hedelmä sai kyytiä.
Kannattaa antaa sushin hengittää ennen nauttimista!

Koska en ole vielä onnistunut ratkaisemaan kadonneiden sukkien mysteeriä, olen päätynyt uskomaan lankomieheni teoriaa. Hän sanoo, että sukka muuttuu jossain välissä pakastusrasian kanneksi. Parhaan ystäväni mielestä tämä teoria on hyvä.

– Sukat ja pakasterasiat kuuluu varmaan hindulaisuudessa samaan kastiin, joten ne uudestisyntyy keskenään!

Loppuun vielä kollaasi kadonneista ja löytyneistä kahvikupeista:

Kahvikuppi on ollut joskus hyvä kaveri saunan lämmityksessä.
Vuoden voitelijat löytyivät samalta hyllyltä – kahvi ja ketjuspray.
Yön yli kannon nokassa levännyt aamukahvi.
Kakankäryllä, hammastahnalla ja hiuslakalla maustettu kahvi – nam!
Kahvi on hyvä apu vaatteiden etsimisessä, kunnes huomaa etsivänsä kahvikuppia.
Kadonnut kahvi vituttaa, mutta kylmä kahvi kaunistaa.
Categories
kaaos keski-ikäiset Kriisit parisuhde perhe

Vapise Supernanny! Tässä tulee kasvatusvinkki nro 1!

Kaikki hyvät vanhemmat ovat varmasti kokeilleet kiristyksen, lahjonnan ja uhkailun pyhän kasvatuksellisen kolminaisuuden. Tähän löysin täydentävän neljännen elementin eräänä viikonloppuaamuna, kun koin lievän hermoromahduksen. Yö oli mennyt poikkeuksellisesti nukkuessa, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Vuorokauden päästä tiesin yrjötaudin vietelleen limakalvojani, mutta tässä vaiheessa tulkitsin olotilani perinteiseksi vitutukseksi. 

Kyhjötin olohuoneen nojatuolissa ja siemailin pahvilta maistuvaa aamukahvia. Aurinko ei ollut noussut vielä, mutta kirkas päivä oli tulossa, niin sameana hohtivat ikkunat. Pölyä ei tasoilta voinut erottaa limpparintahmalla levyyn liimattujen astioiden, kynien, kynsisaksien, laastareiden, parittomien sukkien ja karkkipussin riekaleiden alta, mutta tiesin sen siellä olevan. Kissa pyöri haloista karisseissa roskissa, lattialla koirasta karisseet karvatupot jahtasivat toisiaan. Piski itse istui vieressä ja vinkui lenkille. Keittiössä tiskit oli kasattu huojuviksi torneiksi ja kodinhoitohuoneessa pyykkivuori oli jo romahtanut lattialle. Lämpötila huiteli sisätiloissa vähän päälle kymmenessä eikä polttopuista vastaava pentu ollut kotona.

Kuulin kuinka korvien välissä pinna kiristyi kitisten äärimmilleen ja pamahti sitten kivuliaasti ohimoille. 

“Miksi aina minä! Mie siivoan… pesen…. siivoan… lenkitän… kannan…. Miks aina minä! Kyllä mie tiiän, että te ootte kipeitä, mutta mie… en… Ja nyt mie lähen hiihtämään!”

Oikeastaan oli positiivista, että uni oli harjannut amyloidia aivoistani siinä määrin, että kykenin marttyrointiin.

Mies ei sanonut mitään, mutta ilme kertoi kaiken. Suksin siis kuusikkoon naama räässä ja kyyneleissä. Ei, suksi ei luistanut, hartioita pakotti, mutta loppujen lopuksi aurinko teki ihmeitä tai ladun varresta yhytetty kaveri.

Kun tulin kotiin, oli koira lenkitetty, lattiat imuroitu, keittiö tyhjennetty  ja vessa siivottu. Suolavesi valui jälleen poskille. Tällä kertaa onnesta. 

“Anteeksi! Te ootte ihania! Ja mie ehkä tartteen miun aamulenkin.”

“Niinpä! Mie jo lapsille sanoin, että mitä helvettiä sie siihen jäit aamulla pyörimään, kun siun pitää päästä heti pihalle. Heti.”

Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni puolison, joka tunnisti tarpeeni paremmin kuin minä itse?

Sitten iski syyllisyyden tiskirätti vasten limaisia ja turvonneita kasvoja. Varoittamatta räjähtelevä äiti traumatisoi lapset! Niistä tulee hyväksikäytettäviä miellyttäjiä, hermoheikkoja toisten mielialojen ilmapuntareita! Vaikka kuinka jälkikäteen anteeksi anelisin, syntyneitä vaurioita se ei korjaisi. Tai sitten ne alkavat pikkurikollisiksi saadakseen huomiota, jota eivät ylikuormittuneelta äidiltään saa. Paitsi teini, joka välttelee ammattimaisesti kaikkea huomiota.

Ei auttanut, vaikka kuinka toistelin mielessäni, että kaikki vanhemmat traumatisoivat lapsensa tavalla tai toisella. Syyllisyys oli piinaavaa.

Kuopuksen valmistama lounas piristi olotilaani, mutta aurani saattoi silti hohtaa hitusen negatiivisena.

“Äiti?”

“Niin?”

Tenava katsoi minua pää kallellaan ja mietti.

“Ehkä mie kysyn kuitenkin huomenna.”

“Ei, kyllä mie nyt jaksan kuunnella.”

Lapsi harkitsi hetken ja puisteli sitten päätään. 

“Ei, kyllä mie varuilta ootan huomiseen.”

Seuraavana aamuna kuopus toi aamukahvin sänkyyn. 

“Tässä. Siun kannattaa juoda tää täällä, ettet samalla kato mikä kaikki on sotkussa. Ja sitten lähdet heti lenkille.”

Lapsi kaivautui kainaloon. 

“Traumatisoiduitko sie, kun mie silleen eilen kiukkusin?” 

“En. Se on ihan ok, että sie välillä raivoat. Muuten me ei saatas mitään kotitöitä tehtyä. Mutta ens kerralla huuda sitten kun velikin on kotona.”

Categories
arki kaaos keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Häpeällinen kotihäpeä

(Julkaistu ensimmäisen kerran 27.10.2021)

Ei meidän koti. Mutta voisi olla.

Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota,  imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”. 

 Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni  ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna  kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt. 

Tervetuloa! Kyllä käy! 

Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.

Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.

“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan. 

Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle. 

Hampaita harjatessani havaitsin peilissä hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten käden voivat laskea ne, jotka eivät aina heti välittömästi tahnapisaroita pese pois. (Ne, jotka pyyhkivät, voivat pitää kättä edelleen ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)

Hymyillessäni pilkulliselle peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus! 

Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku olemme nämä kaikki kokeilleet.

Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”

Vaikka siisteyden tavoittelu tai sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jäävät kakkosiksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.

Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi.  En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?

Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla.  Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää? 

Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.

Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.

Lisää häpeällisiä juttuja: Häpeällinen autohäpeä: Hienohousuinen mies ja hedelmä hanurissa sekä totta kai Autohäpeää pois pesemässä. Äläkä unohda Noloja hetkiä (n)outopisteellä!

Categories
kaaos perhe rentoutuminen

Uuvuttavaa unettomuutta, kärsimystä kesäillassa nro 3

Kyllä häntä nyt nukuttaa! Sori, jos näpyttelyni häiritsee päiväuniasi.

Oli valoisa toukokuun ilta nukkumaanmenon aikoihin, kun Tinsku viestitti työasioista, mutta oli siinä akuuttiakin asiaa. 

“Vittu menee hermo! Tuo yks alkaa huutamaan ysiltä kuin sika ettei saa unta. Eikä sitten täällä nuku kukaan ennen puolta yötä. Alan olla aika tööt.”

Samaistuin. Meillä eivät huutaneet ihmispennut, vaan kissat. Edellisenä yönä pullerokissamme oli raapinut makuuhuoneen ikkunaa tuntemattomasta syystä. Oli tarjottu ruokaa, vessaa ja ulkoilmaretkeä. Aina kissa palasi ikkunalle. Lopulta kissa oli teljetty alakertaan, mutta koira oli solidaarisesti avannut kaverille oven ja kohta mirri vingutti jälleen ikkunaruutua. 

Palauttavan yön jälkeen päivän perustoiminnot olivat menneet pääasiallisesti autopilotilla, mikä oli muodostunut ongelmaksi muutaman ennalta käsikirjoittamattoman tapahtuman kohdalla. Suurin osa energiasta oli kulunut silmien aukipitämiseen mm. ongelmanratkaisun, hahmottamisen, ajantajun ja kuullunymmärtämisen kustannuksella.

Varttia vailla yhdeksän kuopus vaati liikoja aivotoiminnaltani. 

“Äiti, anna miulle viis minuuttia lisäaikaa.”

“Mitä?” Eihän sillä ole edes peliaikaa. Eikä puhelinta. Ehkä. 

“Kävisin suihkussa ennen kuin meen nukkumaan.” 

Häkellyin. Ei meillä ollut suihkussa käyntiin lupaa tarvinnut kysyä. Ei se slimen tekoon kylppärissä lupaa kysynyt? Edellisen satsin koenäyte roikkui edelleen katossa. 

Vilkaisin kelloon ja tajusin tytön tarkoittavan lisäaikaa iltatoimiin. Onneksi kuopus oli ehdollistunut nukkumaanmenoaikaansa.

Sympatiseerasin Tinskua:

“Onko se ehtinyt rauhoittua päivän kiireiden jäljiltä? Onko sillä jotain mielen päällä? Onko se syönyt?”

Liki 15 vuotta nukkumattomia öitä olivat koulineet minusta uniasioiden kohtalaisen kovan kokemusasiantuntijan, joten koin velvollisuudekseni muistuttaa Tinskua näistä asioista. Jos hän ei vaivaisella 12 vuoden kokemuksellaan ollut tullut kaikkea ajatelleeksi. Toki olin paljon parempi kasvattaja ja kasvatusnäkemykseni järkkymättömämpi jo ennen kuin sain omia lapsia.

Lähetin Tinskulle  jaxuhaleja ja tszemppipusuja ennen kuin laitoin puhelimen lentokonetilaan. Sitten tarkistin, että yöpöydällä oli tarpeeksi pehmoleluja ja pieniä tyynyjä. Tyynyt ovat tärkeä osa rentouttavaa ja palauttavaa unikokemusta. Ensisijaisen tehtävänsä lisäksi ne toimivat kuollettavana aseena myös kollegani makuuhuoneessa. Täydellisen tarkka tyyny ei kuulemma ole. Vaikka varsinainen kohde eli katossa inissyt hyttynen hiljenikin, sivuosumia saivat sekä yöpöydän irtaimisto että miehen kauneusunet.

Itse en pitänyt tyynyjä hollilla tappamistarkoitukseen (vaikka pistin tämän työkaverin vinkin mieleen), vaan lähinnä uhkailuun. Kissa nimittäin piti entisöimistä odottavaa vintagetuoliani raapimispuunaan. Ikävä kyllä raapimisikkuna ei sattunut heittosektoriin. 

Hiljennyin kuuntelemaan omaa kotiani ja nukkuvia lapsiani.

Alakerrasta kuului askelia, kaapin ovet narahtelivat ja seinärakenteiden läpi kantautui vaimeita kirosanoja. Esikoinen etsi takavarikoitua puhelintaan. Turha vaiva. Nyt oli niin hyvä jemma, etten ollut varma löytäisinkö itsekään enää.

Keskimmäinen kiroili huoneessaan ja paiskoi tavaroitaan. Ilmeisesti koekirja oli kadoksissa. Kun tarkemmin kuunteli, selvisi, että koe oli seuraavana päivänä. Ja kyllä, siihen ei oltu kerrattu. Ja luonnollisesti, se oli äitin vika.

Kuopus nyyhkytti dramaattisesti viereisessä huoneessa. Olin loukannut lastani pyytämällä siivoamaan kissanvessat yksin ilman siskonsa apua. (Alkuperäinen esimerkki sensuroitu apulaisen toimesta.) 

Kaivoin pienimmän peiton alta ja silitin uneen. Isommat saivat selviytyä keskenään, sillä epäilin läheisyyteni olevan vettä kuumaan munkinpaistoöljyyn. 

Mies veti minut kainaloonsa ja huokasimme yhteen ääneen. Päivän urotyöt olivat takana. Miehen hengityksen tasaantuessa omat ajatukseni lähtivät laukalle. 

Tytön lupalappu! En varmaan muistaisi sitä aamulla. Tyttö ei ainakaan. 

“Minne sie kimpoilet!” mies ärähti. 

“Tärkeä asia.”

Koputin keskimmäisen oveen ja kerroin asiani oven läpi. Kohta oven raosta työnnettiin lupalappu. 

“Saisko kynän kanssa?”

Sängyssä mies nappasi lusikkaan, lukitsi levottomat jalkani omalla jalallaan. 

“Nyt . Nukutaan.”

Ajatukseni kulkivat puutarhan hoitoon, mustaan multaan, joka paikoitellen jo paljastui lumen alta. Lämpimiin kesäpäiviin, kahvihetkiin terassilla…. Laineiden loiske veneen kylkeä vasten…

“Ei vittu saatana, mikä tuo lotina on?!” mies ärähti. 

Nousin tarkkailemaan tilannetta. 

“Aa, koira. Se nuolee pallejaan.” 

Aamu ei ollut iltaa viisaampi, päinvastoin tuntui, kuin yötä ei olisi ollut välissä ensinkään. Keskimmäinen etsi puhtaita housuja liikkatunnille, esikoinen ilmoitti, ettei aikonut herätä, syödä eikä varsinkaan lähteä kouluun. Pienin nyyhki vaatekaappinsa edessä:

“Miulla ei ole päiväalushousuja! Täällä ei ole kuin yöalushousuja. Ei niitä voi pitää päivällä!”

Samaistuin. Minullakaan ei ollut pikkareita.

Kirjoitusapulaisena tällä kertaa:

nuorinmainen vanhempien lellikki lapseni

Categories
identiteettikriisi kaaos Yleinen

Miksi myöhästyin?

Minä synnyin keväisenä päivänä 12. maaliskuuta yli kuusitoista vuotta sitten. Ilma oli silloin hyvin kirkas ja aurinkoinen, siis juuri täydellinen päivä pienen elämäni aloittamiseen. Laskettu aikani olisi kylläkin ollut 2. maaliskuuta. Olin siis kymmenen päivää myöhässä. Voisin lähes vannoa, että myöhästely iskostui pysyvästi alitajuntaani noiden kymmenen ylimääräisen kohdussa vietetyn päivän aikana.

Jo pienestä tytöstä lähtien olen nauttinut suuresti aamuista, jolloin saan nukkua pitkään. Voi niitä päivännousuja, jolloin voin heräillä omia aikojani ilman kiireen häivääkään. Voikin sanoa, että myöhäiset heräämiset ovat intohimoni. Valitettavasti tämä usein merkitsee sitä, että satun myöhästymään sovituista tapaamisistani. Varsinkin, jos kyseessä sattuu olemaan aikainen tapaaminen.

Oma äitini kuuluu myös herkästi myöhästyviin ihmisiin, ja isäni sattuu olemaan kyseisessä asiassa vielä lahjakkaampi. Sisareni Tinsku kulkee hyvin jonon jatkeena. Jos myöhästelystä jaettaisiin palkintoja, hyllymme notkuisivat pokaaleista. Perheeni pahimpia painajaisia ovatkin tilaisuudet, joihin meidän täytyy mennä yhdessä. Hautajaisista, häistä ja syntymäpäiviltä myöhästymiset ovat käynnistäneet lukemattomia perheriitoja, kun etsimme syitä toisistamme. Luulen perineeni molemmilta vanhemmiltani geenit, jotka takaavat varman myöhästymisen.

Perheeseeni kuuluu myös kissa. Hänen nimensä on Elmeri Leonardo Waldemar, kavereiden kesken Emppu. Emppu on erittäin ihana kissa, hänellä on raidallinen, kiiltävä turkki, vihreät silmät ja terävät kynnet. Jotkut sanovat Emppua ylipainoiseksi, mutta mielestäni hän on juuri sopiva kissaksi. Elmeri on myös erittäin itsevarma ja tietää olevansa tärkeä perheemme muille jäsenille. Joskus hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväkseen ja loukkaa hyvin helposti herkän kissansydämensä, jos ei saakaan aivan heti kaikkea haluamaansa. Voin paljastaa, että Elmeri on ehkä hitusen verran hemmoteltu.

Mielestäni lemmikin hankkineen ihmisolennon täytyy tehdä kaikkensa, jotta eläimellä olisi hyvä olla. Siksipä minäkään ei voi jättää kissaani oman onnensa nojaan olipa kuinka tulipalokiire tahansa. Lähtiessäni minun täytyy houkutella kissani sisälle tai jättää ikkuna auki, jotta Elmeri pääsee sadetta tai verenhimoisia naapurin kolleja karkuun turvalliseen kotitaloonsa. Hänelle täytyy myös luonnollisesti jättää purtavaa, jottei nälkä sattuisi yllättämään. Ja ennen kuin pistän jalkani ulos ulko-ovesta, minun täytyy tarkastaa talomme turvallisuus, ettei kisamme loukkaa itseään. Tämä kaikki vaatii paljon aikaa. Ja jos aika sattuu olemaan tiukalla jonain päivänä näiden toimien lomassa, tiedossa on varma myöhästyminen. Mutta mieluummin myöhästyn kuin jätän Elmerin vaille huolenpitoa.

En siis suinkaan tarkoituksella myöhästy sovituista tapaamisista ja näin aiheuta kanssaihmisilleni mielipahaa. Niin vain yksinkertaisesti sattuu käymään, joskus jopa täysin minusta riippumattomista syistä. En minäkään nauti huomatteluista, jotka koskevat ajoitusongelmaani. Olen usein yrittänyt päästä eroon tästä muita ärsyttävästä tavastani. Harmikseni kärsin hyvin salakavalasta, joskin yleisestä sairaudesta nimeltään migreeni. Olen huomannut, että ylimääräinen stressi aiheuttaa minulle tämän armottoman päänsäryn inhottavien sivuvaivojen kera. Ja ylimääräistä stressiä minulle aiheuttaa pyrkimys ajoissa olemiseen. Jos minun täytyisi valita ihmisten vittuilun ja pitkäkestoisen kivun välillä, valitsisin ilman muuta vittuilun. Olenkin päätynyt jättämään vähemmälle stressaamisen myöhästelyistäni ja yrittänyt olla niin ajoissa kuin se minulle on mahdollista välttääkseni edes osan inhottavista migreenikohtauksista.

Monet ihmiset ovat valinneet elämäntehtäväkseen vahtia ajoissa olemistani. Ala-asteaikaisella opettajallani, joka muutoin oli aika vekkuli setäihmiseksi, oli nähtävästi jonkinasteinen asenneongelma myöhästelyjäni kohtaan. Hyvin monta kertaa hän huomautteli minulle tunnilta myöhästymisestä, ja minä kilttinä ja arkana tyttönä otin kaikki moitteet mukisematta vastaan. Mielipahaa hyvät ystävänikin ovat usein minulle aiheuttaneet sättimällä tapaamistemme laiminlyönneistä, kun yksinkertaisesti en ole ehtinyt ajoissa paikalle. Olen törmännyt nykyisessäkin koulussani ihmisiin, jotka ottavat suuria paineita myöhästelystäni. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, kyseessä on sentään lukio ja enhän suinkaan voi antaa muiden odotuttaa itseäni kovin kauaa.

Onneksi on vielä ihmisiä, jotka ymmärtävät, että myöhästyminen on inhimillistä. Yksi näistä on eräs koulubussikuskini. Hän on vuosien aikana huomannut jonkinasteiset ongelmani ajoissa olemisen suhteen, kun monesti joudun juoksemaan henkihieverissä keretäkseni linja-autoon. Kuski on kärsivällisesti odottanut minua muiden jo istuessa penkeillä ja ottanut minut mukisematta kyytiinsä. Se vasta on aitoa välittämistä ja ymmärrystä.

Miksi siis olin myöhässä oppitunnilta? Tähän ei mielestäni voi antaa vain yhtä yksittäistä syytä. Minun kohdallani on kysymys monien sattumien summasta ja siitä, etten yksinkertaisesi aina voi olla ajoissa. Toivon kuitenkin, että muut avuni korvaavat edes osittain tämän minussa olevan puutteen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

– Maikki

Kirjoitus on laadittu 20 vuotta sitten lukion rehtorille. Hänellä oli tapana vaatia kaikilta tunnilta myöhästelijöiltä rangaistuksena essee otsikolla Miksi myöhäistyin?

Categories
kaaos Yleinen

Sarjassa Oman elämäni prinsessana – Tuhkimo ja kadonneiden kenkien mysteeri

Lavastettu tilanne: Kyseinen kenkä ei ole osallinen tapahtumiin. Mutta tuli juuri mieleen, että sinne se jäi puuhun…

Saan paistatella päiviäni prinsessana useinkin. Ruususen unta kaipailisin, kun stressi tai eläväinen huusholli pitävät aamuyöstä hereillä, Lumikiksi tunnen oloni kääpiöiden kotiorjana, joskin kääpiöt alkavat mennä pituudessa jo ohi. Useimmiten olen Tuhkimo, tuo keittiötä hinkkaava ja vessanpönttöjä kiillottava arjen sankari. Vieläkään en ole prinssin kemuihin päässyt, mutta kengän kadotin. Itse asiassa kummatkin. 

Kun ensimmäiset opetettavat kurssit pärähtivät käyntiin, vaati se kesälomailijalta henkisiä ja fyysisiä suorituksia. Pahin kaikista oli asiallisten työvaatteiden etsiminen, sen jälkeen, kun on koko kesän juoksennellut hellemekoissa avojaloin. Helle oli kutistanut housut ja paidat vaatekaapissa. Ainoastaan maastohousut ja pari mekkoa mahtuivat kiinni. Mekon kanssa taas eivät mutaiset nokialaiset hivelleet esteettistä silmääni, joten jostain piti kaivella siistit sisäkengät. En ole sellainen kenkäfriikki, jolla on kaiken kokoista korkoa, jokaista väriä ja useampaa tyylivaihtoehtoa, joten survoin sorkkiini mustat avokkaat kenkäkaapin perukoilta.

Työpäivän jälkeen kyseenalaistin valintani. Jalkoja puristi, turvotti ja kutitti. Hieman vinksallaan oleva nilkka vaati kunnon tuen, mutta näissä avokkaissa sitä ei ollut. Juoksuaskeleet koulun käytävillä olivat olleet asteen verran riskialttiita. Olin aivan varma, että viime keväänä minulla oli ollut paremmat kengät, sellaiset, joilla tuntui kuin olisi kävellyt pumpulissa.

Olivatko ne sittenkään omat vai olinko lainannut siskolta? 

Etsin kenkiä eteisestä ja silmäilin pintapuolisesti vaatehuoneen. Kengät eivät olleet siskon tyyliset, joten melko varmasti ne olivat omat.

Muutaman tunnin etsin sivutoimisesti kenkiäni mitä kummallisimmista paikoista: tyttären sängyn alta, autosta ja siivouskomerosta. Aivoissa vilahteli kuvia kävelykadun kenkäkaupasta.

Äh… Ehkä olinkin nähnyt unta. En kai minä nyt kaksia mustia avokkaita tarvinnut! Vilkaisin vielä nätteihin, mutta aivan liian ahtaisiin avokkaisiin eteisen lattialla. Muistin elävästi myyjän kehuneen konsonantilla alkavia kenkiä… reikä joku…. Googlasin. Riekerit. Kurkistin eteisen lattialla lojuviin kenkiin. Ei, nämä eivät olleet sitä merkkiä….

Seuraavalla viikolla piti taas ehtiä duuniin. Missä hel… ne kengät olivat? Lapsilla oli niilläkin ensimmäinen kouluaamu ja vastoin kaikkia edellisillan ohjeita aamulla oli hukassa huppari, kassi ja puhdas paita. Tästä huolimatta keskityin hyvän äidin tavoin ensisijaisesti omaan ongelmaani ja huutelin suurpiirteisiä ohjeita lapsille. Samalla tyhjensin eteisen kaapit ja laatikot, kurkistelin hyllyjen taakse ja tuskailin. Kun olin saanut lapset lähetettyä kouluun, palasin eteiseen ja tarkastelin rikospaikkaa etsivän silmin.

Nyt muistin selvästi kantaneeni kenkälaatikon autoon, jossa odottamiseen kyllästynyt mieheni istui. Auto oli Valintatalon ja Anttilan välisellä kävelykadun tapaisella parkissa. Ylikulkusillan alapuolella. Muistin miten raotin onnellisena kantta esitelläkseni uudet perheenjäsenet innokkuuttaan tyylikkäästi peittelevälle miehelleni. Mutta kannenkohottamiseen kuvamuistini katkesi. Millaiset kengät ne olivat? Miksi en saanut selkeää kuvaa päähäni?

Tyhjensin vaatehuoneen. Tuntien alkuun oli kolme tuntia, joten ehtisin hyvin. Kenkiä ei löytynyt. Sen sijaan hävitin kissan tuohon esimerkillisesti järjestettyyn kaaokseen. 

Aloin olla huolissani muististani. Koetin keskittyä töiden tekemiseen, mutta aivoihin välähti kuvia remmikiinnityksestä, pohjan kuvioinnista… en voinut kuvitella tätä kaikkea! En ollut merkkitietoinen vaatteiden, auton tai meikkien kohdalla. Miksi nyt muistin olemattoman kengän nimen, jos en muistanut edes autoni merkkiä? 

Menin kuopuksen huoneeseen. Mikäli olin ostanut kengät, jossain vuosien takaisissa kerrostumissa oli oltava Riekerin kenkälaatikko. Silmäilin, kurkistelin ja kaivelin. Tyttären huoneessa oli pahempi kaaos kuin vaatehuoneessa. Laatikoita oli toistakymmentä, mutta yksikään niistä ei ollut oikea. 

Laitoin varuilta siskolle ja äidille viestin, jos heillä olisi havaintoa mystisistä kengistä, joiden olemassaolo oli jossain määrin kyseenalainen. Epätoivoistahan se oli, en minä monesti ilman kenkiä poistunut kyläpaikoista. Aloin myös uskoa vaihtoehtoiseen maailmaan ja toiseen ulottuvuuteen. 

Jouduin lähtemään töihin. Kauniissa, mutta ei niin miellyttävissä kengissä. Autossa istuessani tajusin, että voisin tarkistaa pankkitapahtumista olinko tosiaan ostanut kengät. Vaikka en vuotta muistanutkaan, muistin ostoksen tapahtuneen heinäkuussa, sillä mies oli ollut lomalla. Tunsin itseni älykkääksi. 

Tunne ei säilynyt kovinkaan kauan, sillä töihin ajaessani pysähdyin palauttamaan verkkokaupasta tilaamani kengät, jotka eivät sopineet pojan jalkoihin. Eivät huolineet palautusta. Joku saamarin palautuslappu olisi pitänyt olla mukana. Ja siellähän se oli, kotona, kaiuttimen päällä… Ei olisi pitänyt edes yrittää mitään tänä kirottujen kenkien päivänä. 

Samalla valokuvamuistini väläytti toisen kenkiin liittyvän kuvan aivoihini. Soitin miehelle, joka aina arvostaa sitä, että häiritsen tärkeillä asioilla kesken työpäivän. Nyt tosin onnistuin ajoittamaan- kriisipuhelun likimain ruokkikselle. Muistin nimittäin välähdyksen omaisesti miehen seisomassa pihalla muovipussi kädessä kyselemässä kengistä. 

– Sie se et varmaan muista, kun ostin helvetin kalliit kengät ja hyvät jalassa? Sellaiset mustat…

– Ihan oot oikeassa, en muista.

– Mutta muistatko, että ne oli jossain autossa kassissa, ja sie olit sitä autoa myymässä?

– En muista mikä olisi ollut se joku auto. Mutta oliko ne pussissa?

– Ethän sie niitä ole heittänyt roskiin?! 

(Kysymys oli aiheellinen, sillä mies oli joitain vuosia sitten, yhtä muotitietoisena kuin itsekin, repinyt räteiksi merkkitietoiselle esikoiselle ostamani, kalliin, merkkipaidan. Poika oli pakannut yökylävermeet muovikassiin, johon mies oli sitten autoa myydessään pari kuukautta myöhemmin kurkistanut ja todennut siellä olevan rikkinäisiä vaatteita, jotka suorittaisivat viimeisen palveluksensa öljymontulla.)

– En mie kenkiä… 

– Ne oli miulla kassissa varalla siellä syksyn ylppäreissä ennen koronaa…. mutta en mie tainnu niitä ottaa kuitenkaan. Vai olikohan ne jossain juhlissa… Ollaanko me oltu jossain juhlissa?

– Kysyt sie miulta?

– Onko ne ollu edes olemassa?

– No, jostain ne löytyy. 

En ollut lainkaan yhtä positiivinen. Miten voi hävittää kengät? Tämä oli niin ensimmäisen maailman ongelmia. Melkein hävetti omistaa niin monet kengät, ettei pystynyt niistä pitämään kirjaa. Toki kesä ja kengättömyys selittivät osan tästä huolimattomuudesta.

Murheenmurtamana lahustin pitämään tuntejani. Palautuskuponginkin unohtaminen katkeroitti mieltäni. Tunnit sujuivat juuri niin hyvin kuin olisi voinut lupaavan aamun jälkeen odottaa. Kun ei lähtenyt, ei lähtenyt. Ehkä ensi viikolla. 

Neljän jälkeen myös loppuperhe alkoi keräytyä kotiin. Lapsilla oli kerrottavaa ekasta päivästä ja miehellänikin oli ylläri. Elämäni prinssi nakkasi syliini mustan roskapussin. 

– Katopa tuosta. 

Pussissa eivät olleet lasiset kengät, vaan kadonneet Riekerit! Ja flamenco-kengät, joita en vielä ollut tajunnut kadottaneeni. 

– Tuli tuossa suoralla mieleen, että jonkun pussin nostin autosta ulkovaraston naulaan, kun lähettiin reissuun.

Elämä on tosiaan kuin sadusta. Jos en olisi jo ollut naimisissa elämäni prinssini kanssa, olisin kosinut ja ottanut haltuun puolet valtakunnasta ja veloista, sillä vain todellinen satuprinssi pystyy ihmetekoihin.

Categories
arki kaaos Yleinen

Noloja hetkiä (n)outopisteellä

– Tästä siun pitää kirjottaa blogiin! Tinsku arvioi kerrottuani hänelle astetta nolommasta kauppareissusta. Kieltäydyin. Ihan kaikkea elämäni typeryyksiä ei ilkeä nettiin laittaa. Pelkkä ajatus sai posket kuumenemaan. Mutta nyt pitäisi siivota kuopuksen huonetta. Tehtävä on mahdoton, ahdistava, Suomen Sagrada Familia, Pohjois-Karjalan Sikstuksen kappeli, joten kerron teille opettavaisen tarinan elämää helpottavista keksinnöistä, niin noloa kuin se itselleni onkin. 

Vihaan kauppareissuja yli kaiken. Jos niissä ei mene hermot, menee rahat. Yleensä molemmat. Usein myös lapset. Keskimmäinen katosi vuosia sitten kauppareissulla ja löytyi karkkiosastolta. Oli siellä “etsimässä” meitä. Seuraavalla viikolla kauppareissuni keskeytyi, kun kaiuttimesta kajahti samaisen sankarin nimi: “Viisivuotias Sanelma odottaa äitiä infopisteellä.” Oli karkkiosaston kierrettyään suunnannut infopisteelle ohjeiden mukaan. Myös miehen kanssa soitellaan ristiin ja juostaan käytävien välissä kilpaa. Onneksi mies on päätä pidempi keskivertokansaa ja kauppa-asuna on huomiovärihaalarit, joten hänet on melko helppo paikantaa tiheämmästäkin ihmisvilinästä.

Tällaiset kauppareissut olivat vielä helppoja.

Kauppaan katoavat perheenjäsenet eivät ole ainoita, jotka saavat käyrän nousemaan. Hedelmäosastolla ahdistaa, kun tajuaa unohtaneensa kestopussit. Aika pysähtyy, kun yrittää kuivin sormin nitkuttaa hedelmäpussia auki, ihmiset kävelevtä liioitellun hitaasti ohi ja tuijottavat säälivästi. Ja mitä ikinä teet, älä vain nuolaise sormia!

Mikäli kaikki kauppaan lähteneet ovat vielä kassajonossa tallessa alkaa pahin vaihe: pakkaaminen. Kasseja on aina liian vähän ja liukuhihna lennättää tavaroita liian nopeasti hihnan päähän keoksi tai jumiin hihnan väliin. Siinä sitten hikikarpalot otsalla yrittää tunkea pakasteet ja hedelmät eri kasseihin, kun kassa ja seuraava jonossa odottavat hihnan vapautumista. 

Tästä vaiheesta on jo onneksi aikaa. Huom. Ei lapsen eikä meidän arkisetti. Ihan vain tiedoksi…

Näistä syistä vihaan kauppareissuja, joten korona-ajan synnyttämä noutopalvelu alkoi houkuttaa. En toki heti moiseen uskaltautunut, mutta kun Tinsku kehui onnistuneensa tilauksen tekemisessä (insinöörimiehensä opastuksella) päätin minäkin kokeilla.

Tilauksen tekeminen oli helppoa. Eikun vaan klikkailla suosituksista suoraan virtuaaliseen ostoskoriin. Eikä painanut se kori kättä! Loppusumman nähdessäni poistin muutaman vähemmän tärkeän tuotteen. Noutoajaksi valitsin maanantain töiden loputtua. Erinomaista. Ennen tilauksen varmistamista laitoin Tinskulle kysymyksen, missä helkkarissa se Noutopiste fyysisesti oli. Ohjeet saatuani uskaltauduin painamaan nappulaa. 

Maanantai tuli ja aamupäivällä puhelimeen kilahti viesti koodista ja kaapin numerosta. Sydän alkoi hakata. Mihin se koodi laitettaisiin? Mistä löytyisi se kaappi?! Miksi ei voinut vaan nimellä noutaa?! Tahdoin asiakaspalvelua!

Olo oli outo. Kahvipöydässä kerroin matikanopettajille, että tänään tekisin historiaa. Pyysin, voisko jompikumpi tulla mukaan, ihan sillä, että naisen vaistoni varoitti minua jostain epämääräisestä, josta en saanut otetta. Kollegat eivät ottaneet pyyntöäni vakavasti. Ryhdistäydyin. Mikä voisi mennä vikaan? Olin oppinut käyttämään myös postin noutopakettilaitetta. Vastaanottamiseen, en sentään lähettämiseen. Töistä lähtiessäni Tinsku kertasi vielä, mistä noutopisteen löytäisin. 

Kevään kuumin päivä oli tehnyt olon hikiseksi ja kärttyiseksi ja istuminen auringon kolmekymmenasteiseksi paahtamaan autoon ei parantanut oloani. Elinvoimani meni vain viileänä pysymiseen, kauppareissu ei kiinnostanut näinkään minimaalisilla vaatimuksilla. Vedin syvään henkeä ja tsemppasin itseäni:

– Sie pystyt tähän!

Irvistin. Autossa haisi jokin epämääräinen, mutta selkeästi kuvottava. Veivasin ikkunaa auki. Lapset olivat taas jättäneet likaisia sukkia tai märkiä uikkareita penkin alle. Kokosin itseni ja suuntasin kohti uutta seikkailua.

Kiertoliittymästä kierrätyspisteen ohi ja siinä se oli. Kyltti oli iso ja edustalla oli myös Tinskun ohjeistamat pylväät. Peruutin autoni nätisti tyhjään riviin. Koska muita ei näkynyt, en viitsinyt etsiä maskia naamalle. Puhelimen älysin ottaa mukaan. Siinä kun oli niitä koodeja. 

Yritin mennä sisään. Ovi ei auennut. Peruutin ja äkkäsin, että oven vieressä olevaan laitteeseen piti syöttää koodi. Ohjeet seisoivat kissankokoisin kirjaimin useammassa julisteessa. Ehdin painella koodin, kun sain seuraa. Kaupan työntekijä kurvasi pakettiautollaan lastauslaiturille ja tuli perässäni sisälle. Yritin näyttää siltä, että tiesin mitä tapahtui. 

Takaseinä oli täynnä kaappeja. Yksikään ovi ei ollut auennut ja missään en nähnyt laitetta, johon koodin laittaa. Keskellä käytävää oli pahvilaatikoita, joita nuori mies alkoi kantaa autoon. Niiden takana pilkotti kaappini numero. Hahaa! Se oli varmaan auennut samalla koodilla kuin ovikin. Yritin avata kaappia. Se ei auennut. Rynkytin ovea. Vilkaisin ulos. Nuorukainen asetteli laatikkoja pakettiautoonsa. Vilkaisin yläviistoon. Jossakinhan täällä oli turvakamerat. Ovi ei auennut ja mies alkoi lähestyä. Nousin paniikissa ja päätin katsoa minne toinen käytävä johtaisi. Onneksi en pidemmälle ennättänyt, sillä löysin koodilaitteen kaappirivistön toisesta päästä. Syötin koodin. Ovi ei auennut. Kävin runkuttamassa ovea taas. Ei mitään. Laitoin Tinskulle viestin, että miten helvetissä saan oven auki. 

– Laita oikea koodi. 

Perkele. Painelin koodin uudelleen, mitä ei tapahtunut. Pakko se oli kysyä apua.

– Anteeksi, mie en saa tätä kaappia auki. 

– Ootahan. 

Mies kokeili eikä saanut hänkään kaappia auki. Huojentavaa. Luulin jo, että minussa oli vika.

– Eläpä hättäile, mie käyn tuolta takaa ne siulle. 

– Kiitos. 

Mies toi pian kaksi pientä pahvilaatikkoa ja laski ne kärrille. 

– Ota yks kerrallaan. 

Kaksi noin pientä pahvilaatikkoa. Eikä edes kauheasti kuiva-ainetarvikkeita. Miten heikkona se minua piti?

– Kyllä mie nämä…

– Eiku ne ei ole oikein kestäny…

Tunsin kuinka alimmaisen pahvilaatikon pohja petti, muuttui pyöreäksi ja alkoi revetä. Nostin äkkiä oikean polveni tukemaan pohjaa ja tein taiteellisen kyykyn, jota ilman pahvilaatikoita olisi voinut luulla pissahädän aiheuttamaksi. … ne pohjat.

– Jospa mie otan sen päällimmäisen. 

– Kiitos. 

Häpeän puna nousi poskille. Miksi en ollut sitä maskia ottanut?! Olisin voinut selviytyä tuntemattomana keski-ikäisenä mummelina, mutta nyt valvontakamerat kuvasivat performanssiani hauskoihin kotivideoihin.

Avasin kuraisen takakontin. Hävetti. Mutta vielä enemmän hävetti, kun avasin kontin. Koirankarvaisessa kontissa oli parittomia hanskoja, ensiapulaukku ja kierrätyspahveja. Onneksi sinne sentään mahtuivat ostokset. Laskin oman laatikkoni ja samassa nenääni leijaili hapantuneen kalan tai mätineen sienen haju. Yritin äkkiä kääntyä ottamaan toisen laatikon vastaan, mutta mies oli kohtelias ja nopea.

– Mie voin laittaa tämän. 

Mies kumartui asettamaan toisen laatikon konttiin. Toivoin sydämestäni, että nuoren miehen maski suodatti edes osan lemusta, joka raatovaunuistani hönki. 

– Kiitos, kuiskasin ja syöksyin äkkiä rattiin. 

Kotona kerroin miehelleni tapahtumasarjasta ja tuumin, että en ollut varma oliko tämä yhtään helpompaa mielenterveydelleni. Mieheni ei tarjoutunut käymään kauppareissuja puolestani, mutta keksi, mistä lemu oli lähtöisin.

– Ku mie ne kalaverkot siellä siun kontissa kuletin!