Categories
kaaos koronapäiväkirja parisuhde ystävyys

Doggie style – virkistystä vieraissa

Kalpeana ja koleana toukokuisena aamuna heräsin kuumeisen aviosiipan vieressä. Onneksi itsellä oli työpäivä edessä, ei tarvinnut jäädä hoivaamaan miesflunssaa potevaa potilasta. Pelkoni osoittautui vääräksi kahdella tavalla. Ensinnäkin miesflunssa oli flunssa jopa naisoletettujen mittapuulla. Mittari kohosi päälle 39 ja hikisenä ja levottomana pyörivä siippa oli siirrettävä sohvalle jo seuraavana yönä. Samoin omaa otsalohkoa alkoi jomottamaan, kurkkua aristi. Korvan taakse kohonneen patin käly diagnosoi imusolmukkeeksi. Itselle sattui opetukseton päivä, joten päätin ottaa varuilta iisisti. Katsellaan vain sarjoja, jotka ovat niin surkeita, ettei haittaa, jos torkahtaa kesken kaiken. 

Puolilta päivin alkoi oma löhöily tuottaa tuskaa. Ahdisti ja ärsytti. Jopa siinä määrin, että päätin tehdä koronatestin puolisolleni. Vanupuikon katoaminen valtaisaan sieraimeen aiheutti hehkeälle hoitsulle sen verran voimakkaan kakomisreaktion, että potilas joutui suorittamaan kaivelun itse loppuun. Yhteistuumissa totesimme, ettei minulla olisi tulevaisuutta hoitoalalla edelleenkään.

Myös kahvilayrittäjyys suljettiin ulos vaihtoehdoistani, kun olin tarjoillut miehelleni hartaudella hauduttamaani teetä, tai kuppia, jonka pohjalla pötkötteli teepussi odottamassa turhaan kylpyvettä. Oma teeni oli kyllä nestemäistä, mutta teeksi sitä ei voinut sanoa, sillä pussi napotti avaamattomana kupin vieressä.

Tauti koetteli vastustuskykyäni ja aivokapasiteettiani tehokkaasti. Energia ei riittänyt mihinkään järin vaativaan, mutta paikallaan pysyminen alkoi pakottaa sekä perskannikoissa että parisuhteessa. Ahdistus yltyi ja miehen vinkkauksesta yritin käydä ulkoilemassa eli kekkuloin kuistilla viltteihin ja villatakkeihin kääriytyneenä.

Silmäkulmasta näin jotain liikettä. Pikainen paniikinomainen vilkaisu paljasti, että metsän reunassa ei seisonut susi vaan tumma, isohko koira. Musti? Tarkensin uudelleen, sillä vaikka koira muistuttikin kovin naapurin lurppakorvaista hauvaa, jokin häiritsevä piirre otuksessa oli. Oliko tämä sittenkin uusien naapureiden koira, samanmerkkinenkin se oli? Tosin Mustin omistaja oli maininnut, että uudella nelijalkaisella naapurilla oli aavistuksen pitempi ja kiharampi turkki. Ja huomattavasti tottelevaisempikin se kuulemma oli. Koira heilutti innoissaan häntäänsä nähdessään minut kuistilla. Ehkä se oli märkänä roikkuva turkki, joka teki Mustista vähän epämääräisen näköisen. Rennosti mukana roikkuvista nahka-asusteista päätellen hauva oli omatoimilenkillä, joten ei se uusi ja tottelevainen naapurikaan voinut olla. 

Samassa oma rakkini syöksyi suoraan kaverinsa kimppuun ja pojat aloittivat kuolaisen painin mutaisella pihalla.

Huusin kuopukselle, että tulisi viemään Mustin kotiinsa. Tyttö kun asui muutenkin puoliksi kyseisessä naapurissa, Musti varmaan tottelisi tyttöä paremmin kuin minua. Itse en myöskään uskonut kykeneväni kävelemään naapuriin asti. Lapsi örisi jotain epämääräistä, jonka tulkitsin kieltäväksi vastaukseksi. Viruksesta vittuuntuneena en jaksanut jäädä taistelemaan esiteinin kanssa, vaan katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi huhuilla koirat mukaani ja suunnistin peltojen läpi naapuriin. 

Koputtelin oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pihalla oleva juoksulanka vaikutti vahingoittumalta, mikä tuki päätelmääni, että koira oli ottanut ritolat lenkiltä. Joskus oma rakas rakkini oli tullut kylätiellä vastaan katkennut remmi kaulassa. Kuvittelin naapuriani karjumassa metsäpolun varressa. Mielikuva oli vahva,  aivan kuin olisin hänen äänensä kuullutkin, vai oliko se lapsen kiukkuamista…?

Samassa kuopus ilmestyi viereeni. 

“Katoin ikkunasta ja näytti vähän huolestuttavalta tää siun toiminta. Laitetaanko se vaan sisälle? Mie tiiän missä avain on.”

Silmäilin epävarmana ympärilleni. Olihan se nyt vähän hassua mennä toisen kotiin. Tai siis laittaa sinne koira. Entä jos oli syy, miksi koira oli ulkona. Että se ei söisi huonekasveja tai tyhjentäisi vaipparoskista.

Tytär avasi oven ja kutsuin Mustin luokseni. Koira näytti olevan hieman hämillään, mutta lopulta tuli häntää heiluttaen luokse ja saimme ohjattua hurtan sisälle. Kello alkoi olla sen verran paljon, että kohta olisi talon rouvan nukkumaanmenoaika. Eivät ne kovin kauaa olisi enää poissa.  

Naapurinrouva tulikin vastaan jo ennen kuin ehdimme poistua tontilta. Kädessä riippui kiljuva taapero ja toisessa…koira?

“Tuutteko työ kylään?” nuorin naapuri kysyi kasvot kirkastuen. Omat kasvoni punehtuivat samaan tahtiin.

“Ei myö taideta, kun… teillä… tuota taitaa olla jo vieras…”