Categories
Yleinen

Se kauhea korona – Miehellä!!!

Päivä 2

Kello 6.30: Hereille. Ei hengitysvaikeuksia, jippii! Äärimmäisen paha limanirtoamisongelma vain mutta sen kanssa pystyn elämään.

Kello 7.30: Aamun paras hetki on, kun Pekka Pouta makoilee vahingossa suorassa lähetyksessä studion lattialla. Vielä paremmat naurut saan, kun aamu-uutisissa näytetään videokuvaa Valkoisen talon kuistilla vartioivasta poliisista. Miehen rinnassa lukee isolla ”Secret service”.

Kello 15.30: Piristyspuhelu koronaa sairastavalta kollegalta etäpalaverin jälkeen pelastaa päiväni. Käymme läpi oireitamme ja kotona olon ihanuuksia. Puhelun aikana nenästäni alkaa vuotaa verta ja kysyn kuuluukohan se oireisiin. Kollega ei ole varma. Puhelun jälkeen googletan. Ei kuulu. Mikähän minua nyt vaivaa?

Kello 19.30: Pyydän miestäni hoitamaan palleron iltapuuhat. Mies on selvästi aikeissa sanoa ”Siun vuoro!”, mutta nielaisee sanansa vilkaistuaan koronaista naamaani.

Kello 21.20: Illalla kuume meinaa nousta ja päähän koskea, mutta estän oireet nopeasti särkylääkkeellä ja aikaisella nukkumaanmenolla.

Päivä 3

Kello 5.45: Hereille. Ei lainkaan niin huono olo kuin eilen!

Kello 9.30: Säälittävältä tuntuva pelihetki lapsen kanssa. Sanon kolmeveelle että äiti tarvitsee lattialle patjan pystyäkseen osallistumaan. Pallero levittää huolellisesti sohvatyynyt ja viltin lattialle ja pyytää asettumaan siihen. Miten tuon ikäisellä voi olla paremmat tunnetaidot kuin nelikymppisellä isällään?

Kello 11.00: Juon onnellisena Pepsimaxia.

Kello 11.15: Pepsimax ei yhtäkkiä enää maistukaan miltään. Eikä makaronilaatikko. Eikä banaani. Onneksi söin puoli litraa suklaajäätelöä eilen, koska nyt se olisi turhaa.

Kello 13.30: Paras työkaveri soittaa jo toistamiseen. Sanon lepääväni Suomen ykkösartistin tähdittämää ohjelmaa katsoen ennen tunnin päästä alkavaa etäkokousta. Työtoverini tietää heikkouteni univormupukuisiin miehiin ja ihmettelee, miksen katso Poliisit-sarjaa. Vastaan, että minähän sanoin lepääväni. Univormupukuiset miehet vain kiihdyttäisivät minua ja siksi tuijottelen mieluummin homoa.

Kello 14.13: Aivastan ja samalla suustani lentää klimppi paidalle. Vittu. Kaksi minuuttia Teams-kokouksen alkamiseen. Toivottavasti ei tarvitse pitää kameroita päällä.

Kello 17.00: Palleron kakkapyllyä pyyhkiessä toivon, että myös hajuaistini olisi poissa.

Kello 18.00: Nenästä tulee taas verta, mutta ei kai se edelleenkään kuulu oireisiin.

Päivä 4

Kello 8.40: Hereillä. Ihanat 10 tunnin yöunet. Samalla vuoden univelat kuitattu. On tästä jotain hyvääkin seurannut.

Kello 8.50: Suihkussa hiuksia pestessä täytyy levätä vain kerran! Edistystä.

Kello 9.00: Mauton aamiainen.

Kello 13.00: Mauton lounas.

Kello 16.00: Mauton välipala.

Kello 18.00: Mauton päivällinen.

Kello 20.30: Mauton iltapala. Sama olisi syödä kakkaa.

Kello 21.00: Netflixistä Brad Pittin tähdittämä Intohimon tuulet. Oikein hyvä elokuva (jos ymmärrätte mitä tarkoitan).

Päivä 5

Kello 7.40: Hereillä lähes touhukkaana. Tänään on hyvä päivä astua ulkoilmaan.

Kello 8.30: Ilmoitan vastaheränneelle miehelleni, että kohta lähdetään koko perheen voimin ostamaan multaa ja käväisemään mökillä. Hän saa hoitaa ajamisen ja ostokset, me istutaan palleron kanssa autossa ja ihmetellään maisemia. Ovesta ulos astuessani vedän keuhkot täyteen keväistä ilmaa. Alkaa yskittää.

Kello 10.30: Takaisin kotona. Tekipäs hyvää – enpä olisi vielä viikko sitten uskonut, että multasäkin ostaminen voi olla viikon kohokohta. Mutta nyt täytyy vähän levätä.

Kello 11.00: Palleron kanssa kylvöhommiin. Pikkuinen on selvästi onnellinen kun äiti on taas menossa mukana. Kylvämme ruukkuihin minitomaatin, vesimelonin ja laventelin siemeniä. Ruukut ikkunalaudalle odottamaan.

Kello 12.00: Ruoka ei edelleenkään maistu miltään. Googletan, kuinka pitkään mauttomuutta kestää. Viikosta kuukausiin, tietää Google. Kuulostaa ikävältä, mutta näen samalla mahdollisuuden päästä kesäksi kuntoon.

Kello 16.30: Alan rakentaa tapettitähti-tapettihaitariympyrä-installaatiota makuuhuoneen seinälle, kun on niin tylsää. Viimekertainen yritykseni päättyi katastrofiin, kun komeus ei pysynyt seinällä. Nyt olen valmistautunut paremmin ilmastointiteipillä. Asettelen kappaleet huolellisesti seinälle osittain toistensa päälle käyttäen välillä tytärtäni kannattelijana. Kylläpä näyttää hienolta! Taidan huomenna rakennella pari osiota lisää niin taideteos on valmis.

Kello 17.15: Kesken Uno-pelin makuuhuoneesta kuuluu rumahdus. Pyydän tytärtäni kurkistamaan, mikä osa tuli alas. ”Tähti vaan, äiti”, hän vastaa. ”Ok, ei sitten haittaa, se olikin vähän huonosti kiinni”, totean.

Kello 17.20: Uusi kovempi rumahdus. ”Äiti, nyt se tippui kokonaan!” Tähtitaivas sylissäni!

Kello 22.00: Nukkumaan mennessä mies ihmettelee kurkkunsa karheutta.

Päivä 6

Kello 8.30: Hereille. Suihkuun mennessä toivon että olisin menettänyt myös näköaistini. Kissa on oksentanut kodinhoitohuoneeseen. Se on ollutkin vähän outo viime aikoina. Silläkin on varmaan korona!

Kello 9.00: Aamupalapöydässä mies kertoo yön sujuneen surkeasti kun kurkkuun koski. Nyt se alkaa, ajattelen.

Kello 17.00: Vessapaperi loppu ja jääkaappi tyhjä. Nyt ei uskalla miestäkään lähettää enää kauppaan, vaikka testi näyttääkin negatiivista. Appiukko hätiin.

Kello 18.00: Ihanaa, ihmiskontakti!!! Kohtaan appiukon metrien päästä kun hän kantaa ostoskassit kuistille ja tuijotan kuin lehmä uutta konttia. Pyydettyjen ruokatäydennysten lisäksi tuomisten joukossa on pallerolle suklaamunia ja miniälle narsissi.

Kello 19.00: Testaan suklaamunien avulla makuaistiani. Maistuu himpun verran itselleen, kun oikein kovasti kuvittelee.

Kello 19.30: Mies plussaa testinsä. Oma korona on laitettava taka-alalle, sillä tauti iskee ukkokultaan pahemmin kuin kaikki aiemmat miesflunssat yhteensä.

Päivä 7

Käyn hakemassa vauhtia sairaalasta, sillä henkeä ahdistaa. Pallero jää Tinskulle. Kun pääsen sairaalasta, ajan taksilla äidille ja jään yöksi. Äitikin on koronassa, joten jään palleron kanssa asumaan äidin luo. Onpahan mummolla seuraa ja sairaalakin lähempänä. Suurin syy on kuitenkin se, etten halua mennä kotiin, sillä ukkokulta on alkanut vituttaa jo lieväoireisena. Väliaikainen asumusero kuulostaa loistavalta idealta. Ihan kaikkien mielenterveyden kannalta.

Categories
Yleinen

Se kauhea korona

Pari viikkoa sitten Tinsku jakoi kokemuksiaan koronasta. Nyt ääneen pääsee Tinskun sisko Maikki, joka jakaa meille mietteitään omasta koronakuplastaan.

Kello 5.30 

Maanantaiaamu. Herätyskello soi. Kurkkua kaihertaa, joten puolileikillään ja velvollisuudentunnosta teen koronatestin. Kaksi viivaa, shit. Ilmoitus töihin ja tieto nukkuvalle miehelle.

– Ei hitto, kohta se on miussakin! mies alkaa vauhkota.

Se siitä sympatiasta. Ei onneksi kovin vakavat oireet ainakaan vielä.

Kello 7.15 

Neulon villapaitaa, kun yhtäkkiä panikoidun. Mitä jos saan neulomukseni valmiiksi ennen karanteenin loppumista? Mitä ihmettä sitten tekisin? Mietin myös, kuka perheestäni on elossa sen jälkeen, kun olemme kökkineet kolmistaan neljän seinän sisällä viiden päivän ajan. Hermo on mennyt jo mieheen kolmesti, vaikkei se ole edes noussut sängystä ylös.

Puikkojen heiluttelu estää tehokkaasti mielialojen heilahtelua.

Kello 7.45 

Lähetän hyvissä ajoin ohjeet sijaiselle sähköpostilla. Laitan koko viikon tehtävät kerralla, ettei tarvitsisi joka päivä vaivaa nähdä. Ties miten sairaaksi olo kävisi.

Kello 8.30 

Sähköpostiviesti joltain ihan muulta kuin sijaiselta: ”Nyt taisi ohjeet tulla väärälle henkilölle, tarkistatko osoitteen!” Doubleshit.

Kello 9.00 

Aamupalapöydässä huolestun äidistäni:

– Toivottavasti ei palleron kanssa keretty tartuttaa koronaa mummiin perjantaina.

– Niin ja minä ukkiin eilen!! parahtaa mies.

– Mutta eihän sulla edes ole koronaa, just teit testin, pyörittelen silmiäni.

– No eihän näistä koskaan tiedä, mies toteaa dramaattisesti.

Kello 9.30 

Lähetän mieheni hakemaan uutta kaukosäädintä viikonloppuna rikkoontuneen tilalle. Kakelle lienee käyttöä, sillä koronan sairastaminen käy varmasti tylsäksi ja uuvuttavaksi. Mutta ennen kaikkea haluan miehestäni eroon edes hetkeksi. (Ei jumalauta, ollaan oltu yhtä aikaa hereillä puoli tuntia. Tästä tulee piiiiitkä viisipäiväinen.).

Kello 10.30

Ulos palleron kanssa, jos vaikka huomenna en enää kykene. Soitan samalla sympatiapuhelun parhaalle työkaverille. Tuntuu hyvältä kun se sanoo, ettei halua olla koko viikkoa töissä ilman minua. Pyydän tulemaan käymään, niin saisi itsekin lomailla viikon! Jään miettimään tehokkainta tartutuskeinoa, mutta nuhtelen itseäni ajatuksesta.

Kello 11.10

Keuhkoihin sattuu ylämäkeä noustessa. Säikähdän. Onneksi kipu lievenee sisätiloissa, kun älyän rauhoittua.

Kello 11.45

Mies tulee kotiin uuden kaukosäätimen kanssa. Säädin toimii ja todennäköisesti pelastaa viikkoni. Oli kuulemma kallis ja saan maksaa sen omasta pussistani. Se siitä sympatiasta taas. Mies toitottaa kuitenkin tuoneensa sairaalle kaupasta herkkuja: omppulimppaa ja mansikkatuuttia. Kumpaakaan en koskaan ole suuhuni pannut, kun en tykkää. On kai liikaa vaadittu; että mies 12 yhteisen vuoden aikana tuollaista oppisi.

Kello 12.30 

– Ai kamala kun alkaa olla aika sairas olo, mies aloittaa.

– Mutta eihän sulla ees ole koronaa, muistutan.

– No oiskohan sittenkin myötätunto-oireita? hän miettii.

Niin. Kyllähän synnytyskin voi kuulemma olla miehille raskas.

Kello 14.00 

– Taidan laittaa palleron päikkäreille niin saan rauhassa korjata kokeita, sanon.

– Voin miekin laittaa sen, lepään samalla itsekin kun alkaa olo olla aika kurja, mies puuttuu peliin.

– Mutta eihän sulla ees…!!! aloitan.

Joo, ihan sama.

Kello 16.00 

Lapsi kömpii päiväuniltaan. Mies jää vielä nukkumaan. Onhan se nyt rankkaa, jos on melkein korona. Askartelemme palleron kanssa kissan vessapaperirullasta. Muuhun ei nyt pysty.

Miau.

Kello 22.00

Nukkumaan käydessä on vaikea hengittää. Säikähdän taas. Mies laittaa varmuuden vuoksi oman tyynynsä kohoasentoon.

Tämä oli vasta päivä 1. Miten Maikki selvisi seuraavista? Se selviää seuraavassa jaksossa. Pysy kuulolla!

Categories
Yleinen

Livemusiikkia ja kaljaa kahdella (2) tavalla!

KUVITUSKUVA! Ei ollut tämä bändi tällä kertaa.

Valvominen yli iltakymmenen aiheuttaa minulle kolmen päivän sekavuuden, tiedostan sen. Parin vuoden tauon jälkeen aloin kuitenkin olla jo sen verran keikkailun puutteessa, että univelkakrapula ja siitä aiheutuva kärsimys perheelleni oli toissijaista.

Koko tuskattuvan pitkän lockdownin ja rajoitusten ajan olin kaipaillut lempparibändiäni saapuvaksi kotipuoleen ja Kerubiin, ja kun odotettu hetki koitti, oli aika uskaltautua ulkomaailmaan ja palata ihmisten pariin. Tinskuhan on jo kotvan pinkonut pitkin maakunnan kapakoita ja kuppiloita Tuiskun, Tauskin ja Tähkän perässä.

Katala virus oli tehnyt kaikkensa estääkseen kohtaamisemme. Keikka peruuntui, toinen siirtyi, ja juuri kun kalenterin sivuilla alkoi näkyä luvattu päivämäärä, sai elämäni kauan kammotun, joskaan ei täysin odottamattoman, positiivisen käänteen. Onneksi niin ajoissa, onneksi niin lievänä, että karanteeni oli lusittu hyvissä ajoin ennen tuota taivaallista lauantaita. 

Ystävättäreni oli suojautunut tehokkaammin. Hän ei todellakaan aikonut sairastua ennen ensimmäistä Stam1nan keikkaansa. Koronalta välttyäkseen rouva oli skipannut lounaat, liimannut maskin naamalleen ja vältellyt kollegoita työpaikan pimeimmissä nurkissa kuplamuoviin kääriytyneenä. Ja se oli kannattanut.

Itse en aivan keikkakunnossa ollut. Sosiaalisten kohtaamisten lisäksi hirvitti jo valmiiksi, miten jaksaisin valvoa yhdeksää pidemmälle vaikuttamatta aivokuolleelta zombilta.

Kuppilassa ahdistus kasvoi entisestään, kun näin baaritiskin. Miten hitossa tilattiin kaljaa? Vuoroa ainakin odotettiin siisteissä ja sivistyneissä jonoissa… Milloin viimeksi olin baarissa ollut?

Yksi kalja riitti kihauttamaan kepeään keikkakuntoon, josta rysähdin pian takaisin. Tuntui kuin olisin katsonut keikkaa muovipullosta. Ääneni hävisi ennen kolmatta biisiä ja pelkästään piirileikin katsominen sai sykkeet kattoon. 

Toista tuoppia en jaksanut lähteä jonottamaan, mutta puolivälissä keikkaa nautin ulkoisesti puolimukillista keikkalämpöistä olutta, joka niskassa tuntui viileältä, mutta pakaroiden välissä jo lämpöiseltä. 

Mitäs seisoin pitin vieressä. 

Tai seisoinhan minä, ja melkein eturivissä, sillä liveStam1naneitsyyttään heittävä ystävättäreni hivuttautui pelottavan määrätietoisesti lähemmäs lavaa. Silmät kiiluivat kuumeisina, hymy ylsi korviin ja nyrkki pui ilmaa. Tuo arjen herttainen perheenäiti oli hevipilvessä! 

Hymyilytti. Suloisen katkera kateus pisti rinnassa. Saisinko enää koskaan kokea tuota livekeikan hurmiota, pökerryttävää energiaa ja euforiaa? 

Ehkä toipuisin kesän rientoihin. Tai voisiko toivoa iltapäiväkeikkaa senioreille?

Categories
Yleinen

Kuuden kohdan kiitosvirsi

Apulanta, Stam1na ja mieheni ovat elämäni rakkaudet. Eivät ehkä täysin tässä järjestyksessä. Apulantaa, jonka tuotannosta löytyy biisi jokaiseen elämäni hetkeen ja tunnelmaan, hehkutin jo aiemmin. Nyt on vuorossa Stam1na, jonka biisit resonoivat elokuutioni kaikilla kuudella tahkolla. 

1. Juokse tai kuole

Sirkkeli pyörii, pää pyörii, pylly pyörii. Harvan bändin tuotanto sekä tanssituttaa että laittaa tekemään vielä muutamaan toistoon ja vielä pikkuisen isommilla painoilla. Ikävä kyllä musiikillisesti vääräuskoinen ja nirso jumppakaveri poisti käyttöoikeuteni salin äänentoistoon, joten jatkossa kyykkäilen keskenäni. 

Kevyesti kulkee kymmenen kilsaa Taipaleen tahtiin, niin sattuu tempo ruumiini rytmiin, askeleitteni iskuihin.

2. Ammatillinen hyöty – Kiitän tiedettä ja taidetta (+Stam1naa) kuin jumalia

Herättää keskipenkin hevarit, kun havainnollistaa huutohevistä runon keinoja, säkeenylityksiä ja alkusointuja, osoittaa metaforia ja viittauksia maailman mytologioihin. 

Huutamalla menee myös paremmin päähän, että vaikka Suomessa ja suomen kielessä sana on vapaa, konjunktioilla ja välimerkeillä on merkitystä. 

Vaikuttamisen opintojakson voisi vetää pelkällä Viimeisellä Atlantiksella. Tai vain N.P.V.E.M:llä. 

3. Kantelettaren suorassa sukulinjassa

Kielen ja kirjallisuuden ammattirakastajana koen liki orgastisia hetkiä Stam1nan sanoitusten äärellä. Lapsuuden lorujen lailla ilottelua äänteiden kanssa, pelehtimistä omintakeisilla yhdyssanoilla, joissa merkitykset sekoittuvat, imeytyvät toisiinsa, laajenevat lopulta yhteydeksi, joka lopulta räjäyttää tajunnan!  Aah 

4. Kohtalon kontrollerina

Arvostan lyriikoita, joissa olennainen on kiteytetty täydellisesti, mutta ihailen myös monitasoista ja ristiriitaista sisältöä. Sanoituksissa vilahtelee niin monta tieteen ja tekniikan alaa, että humanistia heikottaisi, jos ei nauttisi kaaoksesta kontrollissa tai mekaniikan ja astrofysiikan mahdollistamasta symbolismista. 

Eikä sävellyspuolikaan toista itseään, vaan tilulilutukset haastavat, yllättävät ja koukuttavat. Rakastun uudelleen.

5. Kuumat ja hikiset keikat

Musiikki täyttää korvat ja pimeydessä välähtävät valot viiltävät verkkokalvoja, repivät irti todellisuudesta ja sulkevat minut ajattomuuteen. Tunniksi unohdan kaiken, en antaudu vaan vapaudun. Basso värisee sähkönä olkavarsissa, tunkeutuu rintalastan alle ja tahdistaa sydämeen uudelle taajuudelle. Kitaran säröt kimpoilevat lavalta seinien kautta kasvoille, kihelmöivät poskilla ja hiusrajassa, imeytyvät lopulta otsalohkoihin. Sulaudun lihasta tehtyyn dynamoon…

6. Elämän(ipunainen)lanka

Kadonneet kolme sanaa soivat jossain välissä pääni sisäisellä soittolistalla. Tähtäsin viittä laukausta päähän jos toiseen. Välillä keräilin hävinneitä muistipalapelien paloja, mutta tiesin kuitenkin, että vielä nousen ja paranen, että tähän on lääke varmasti. Ja olihan siihen. Liki neljän vuosikymmenen tuoma suhteellisuudentaju ja laajentunut perspektiivi. Kiitän vapautta vihasta. Nyt on vahva ote tulevaan.

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 6

Nyt SE alkaa. 

Miehellä on oireita. 

Sillä on 37 astetta “kuumetta” ja “narulla työnnettävä olo”. Aikoo saikuttaa, vaikka testi näyttää negaa. Itsekään en pysty vielä töihin, sillä olo on hutera ja päässä jyskyttää aika ajoin.

– Hyvä kun et mee. Siun pitää jäädä hoitamaan minnuu, ukko toteaa.

– Jep. Olisit ite hoitanu, kun minä sairastin.

– Kylläpä riittää rouvalla sympatiaa.

– Ja herralla riitti? Ootahan muistellaanpa vähäsen.

– Oura kertoi, että viime yönä ruumiinlämpö oli astetta korkeempi, (toim. huom. Oura on älysormus) mies jatkaa.

– Just. Oota käyn viulun ja vaikeroin.

– Ja syke oli korkeammalla. Saattoi kyllä johtua siitä, että nukuit minun käden päällä.

– Oiiiii, mie saan edelleen siun sykkeet nousemaan! huudahdan.

– Kyllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Vaikka jäämme isompien lasten kanssa kotiin, pienin on menossa hoitoon. Saapahan laadukasta varhaiskasvatusta ja arvokkaita aktiviteetteja.

– Sinä viet, minä en pysty, mies vaikeroi.

– Totta kai.

Neiti kolmevee ei kuitenkaan innostu asiasta vaan alkaa viskoa housua ja sukkaa pitkin poikin olohuonetta:

– YÄK EN MENE HOITOON! Saatte mennä ite! 

– Puepa nyt reippaasti. Näet kaverit ja hoitotädit pitkästä aikaa! maanittelen.

– EI AIVOT KESTÄ! KAIKKI UUNIIN!!!

Kun työllä ja tuskalla saan itsepäisen ihmisenalun ovesta ulos, mies jää mittaamaan kuumetta. Mitenköhän tilanne muuttuu, jos edellinen lukema on otettu kymmenen minuuttia sitten? 

Nyt SE todellakin alkaa. 

Mieskorona.

Aikku soittaa, kun kurvaan takaisin kotipihaani. Avaudun mieskoronasta, Aikulla on puolestaan stressi vanhojen tanssien aikatauluista. Vastuuopettajan vastuu painaa ja hän haluaa minut valokuvaajaksi paikalle. En yhtään ihmettele paineita, eihän se osaa aikatauluttaa itseäänkään ja nyt sen pitäisi vielä aikatauluttaa minut. Good luck. 

Kun pääsen sisään, työparini Jarkko soittaa. Jo toinen lempi-ihmiseni! Teemme Jarkon kanssa to do -listan päivälle, sillä hän tuuraa minua livekontakteissa. Työasioiden jälkeen mainitsen Jarkolle, että olen siirtynyt maalaamaan päivieni ratoksi lintuja. Oli nimittäin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun julkaisin kuvia alastomista miehistä millään somealustalla. Kuvan julkaisun jälkeen sain pari privaattia yhteydenottoa kaksilahkeisilta, jotka halusivat tarjotella itseään mallikseni iltojensa iloksi. Rivien välistä sain sen käsityksen, että muitakin iloja olisi ollut tarjolla. 

– No ehkä ne saattoi ne mittasuhteet herättää tiettyjä mielikuvia, Jarkko naureskelee.

Mies kuuntelee puhelua kiinnostuneena ja yrittää huudella Jarkolle, että hän ei sitten ollut muusana viimeisimmässä teoksessa. Ja että on enemmän huolissaan lastensa piirustusten aiheista kuin treffikutsuista.

– Mutta katotaan tuleeko anatomian huipentuma noistakin lintupiirustuksista. Kohta on kunnon keppinaakka kehissä, ukko manailee.

Puhelun lopuksi muistutan Jarkkoa, etten ole maisemissa keskiviikkonakaan vaan menen päihdekuntoutusyksikköön.

– Meetkö henkilökohtaisista syistä vai työasioissa?

– Ehheh.

Menisin suorittamaan päihdeyksikköön työelämäjaksoa. Luulen saavani kohtaamisista jotakin kättä pidempää myös omaan työhöni, sillä siellä tehdään työtä täydellä sydämellä ja kohdataan ihminen ihmisenä. Ilmoitan päihdeyksikön kontaktilleni, että tulisin seuraavana aamuna paikalle. Yritän varovaisesti tiedustella Ristolta päivän alkamisajankohtaa, sillä liikkeelle lähteminen ennen aamukahdeksaa ei oikein tunnu oikealta. 

– Onko järkevää olla jo kasilta…?

– On🤣🤣 Tule 7.50.

Ei tarttunut syöttiin. Näin sitä taas muistuttaa päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan.

Käyn käsiksi päivän työhön – lokin maalaamiseen. Valkoista, mustaa, aavistus sinistä ja kullan hohdetta. Panisinko lokin sittenkin puupölkylle seisomaan kiven sijaan? Tulipa linnun ilmeestä jotenkin alakuloinen, teoksen nimi voisi viitata menetettyyn rakkauteen. Oi, en muistanutkaan että minulla oli myös okran väriä jäljellä! Sävy käy nokkaan ja jalkoihin. Sutisinko hennonsinistä taustaa myös taivaalle? Pian tipun todellisuuteen taivaanrannan maalaamiseltani.

– Haloo?! Ei se kyllä nää eikä kuule mitään, kun pensseliä pyörittää! mies vaikeroi.

– Mitä?

– Tyttärelläs on asiaa.

– Nälkä! Onko mitään ruokaa?

– Mummi tulee kohta, se lupasi tuoda meille pizzat tänään.

Ehkä siitä vielä valmista tulee.

Puolen tunnin kuluttua siunattu äitini tuo kaikille pizzat. Harmittaa kun ruokahalua ei oikein ole eikä makuaistiakaan. Mutta makuhan se on suolan makukin.

– Kauheeta jos ei koskaan enää olisi maku- eikä hajuaistia. Jäisi niin paljosta paitsi, maailma on hajuja ja makuja täynnä, mietiskelen ääneen.

– Niinku paskanhajua. Aattele jos ei haistas omaa paskaansa! lapset kommentoivat hihitellen.

– Hohhoijaa. Mulla ainakin liittyy moniin muistoihin ja ihmisiin tuoksuja. Koivuntuoksu tuo mieleen lapsuuden kesät. Muistan miten Elsa-mummin kanssa kylvettin mummolan pihasaunassa. Mummi otti vanhan piirongin laatikosta puhtaat laudeliinat ja levitti ne huolellisesti lauteille. Silitti käsillä suoriksi. Sitten mummi heitti löylyä kiukaalle ja rumpsutti vastalla selkään. Koivuntuoksu levisi saunaan ja viipyi iholla koko illan, muistelen kaihoisasti.

– Elä vaan rupee itkemään, poika kommentoi.

– Ja tietyistä hajuvesistä tulee siskon poikaystävät mieleen, jatkan.

– Ei omat kuitenkaan? mies kysyy.

– Jostain syystä ei. Olisko ne Maikin poikaystävät ollu paremman hajuisia. Tai sitten Axe on aina paremman tuoksuisempaa väliseinän toisella puolella.

****

Tähän päättyivät sairaalloiset ajatukseni tältä erää. Mutta ei hätiä mitiä! Tinskun sisko Maikki raapusti mietteitään omaan koronapäiväkirjaansa. Voin kertoa, että ratkiriemukkaita hetkiä koettiin sielläkin torpassa. Coming soon!

Tinskun aikaisemmat koronapäiväkirjan osat ovat luettavissa täällä: Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3, Päivä 4: Koronan kynsissä, päivä 4, Päivä 5: Koronan kynsissä, päivä 5

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 5

Sulle sinulle rakkahin sulle, kaikkeni antaisin… Hei eka päivä kun laulattaa! Mie paranen! hihkaisen viidentenä korona-aamuna.

Mies näyttää siltä, ettei välttämättä halua minun paranevan, jos paranemisen oire on laulaminen.

Kauaa en ehdi pystyssä olla, kun jysäri alkaa ja laittaa istumaan. Lautasten kilinä käy päähän, television musiikki ottaa aivoon ja varsinkin lasten tappelu repii nuppia.

– Olkaa hiljaa, ei kestä pää!

Mieskin alkaa puolustaa.

– Lopettakaa tappelu, äidillänne koskee päähän!

– Nytkö se on sulle tärkeetä?! keskimmäinen heittää nauraen ovelasti.

Oleellinen kysymys.

Puhelin alkaa piipata, opiskelija ilmoittaa olevansa koronassa. Lähetämme sympatiaviestejä toisillemme. Tältäkö omista ukeistani tuntui, kun vertailivat elämänsä loppusuoralla vaivojaan? 

Mies ilmoittaa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. En kysy enempää vaan alan maalata varista ja saan idean.

– Hei myö voitas tehdä taidenäyttely tuohon porraskäytävään näistä linnuista! Meillä on näitä jo aika paljon. Otetaan sitten video kun kuoharilasit kädessä katellaan niitä teoksia päät kallellaan! höyryän.

– Vaimo on taas vähän levoton, rauhotu, mies sanoo kärsien.

– En.

Kotona sairastavat lapset innostuvat ja tarttuvat pensseliin. Ennen kuin huomaankaan, pöytä on sinisessä akvarellivärissä. Keskimmäinen maalaa pöllöä, pienin jotakin abstraktia. Isoin aloittaa maalata tautisen hienoa sinitiaista, mutta hermostuu yhtäkkiä ja heittää pensselin pöytään. Lähtee tunteen palossa portaisiin ja tiputtaa mennessään ryijyn seinältä.

– Se on ihan paska! kuuluu ylhäältä.

Itse huomaan työntäneeni öljyväripensselini epähuomiossa kahvikuppiini. Keskimmäinen älähtää, kun otan kulauksen kahvistani.

– Et kai sie enää sitä juo?!

– No en varmaan tunne eroa olotilassa.

Pienin saa taideteoksensa valmiiksi ja näyttää ylpeänä ruskeanvihreäksi sutimaansa läiskää.

– Vau, mikä sen nimi on?

– Lätäkkö mutana.

Taideteos nimeltään “Lätäkkö mutana.”

Itse alan maalata taustaa varikselle. Vaikken tiedä miten akvarelleilla “roiskitaan”, alan tumputtaa vihreää väriä suoraan linnun ympärille. Mies pudistelee päätään.

– Vaimo se ei kyllä jännitä. Ite olisin saattanut kokeilla ensin tekniikkaa tyhjälle paperille.

– Se ei pelaa, joka pelkää! Lapset kuulkaa kun uskoo itteensä niin hyvä tulee, sanon itsevarmasti ja pidän näkemästäni.

Teos nimeltään “Variksen varpaat”.
Keskimmäisen teos nimeltään “Pöllön sotku”.

Samalla kun jatkan maalaamista, ilmoitan tiimilleni olevani Teamsin päässä, heillä kun on suunnittelupäivä menossa. Aamupäivällä otamme etäyhteyden. Työkaverit nauravat edellisiltana lähettämälleni toteutussuunnitelman pätkälle. 

– Mitä tää tarkoittaa tää “sutiminen taiteen keinoin?”

Pian käy selväksi, että livepalaverin kuuntelu etänä on verrattavissa kiinalaiseen vesikidutukseen. Äänten kakofonia käy päähän eikä erkkikään ota selvää, ketä pitäisi kuunnella. Tai ehkä sairaslomalla ei kuuluisikaan tehdä töitä. Jossain välissä tiimi lähtee ilmeisesti ulos luokasta.

– Hei se vessa ei mene lukkoon. Minäpä pidän tätä vessanovee varuilta kiinni sen aikaa kun teet tarpeesi, ettei kukaan tule! kuulen linjoilta.

Mietin pitäisikö katkaista yhteys, en kestä enää enempää ääniä tai eritteitä tähän hätään.

Kohta alkaa oksettaa ja pääkipu yltyy. Minusta ei taida olla huomennakaan ihmisten ilmoille. Lapset haluavat ulos ja ryhtyvät pukemaan. Katson ikkunasta kovan kolmikon menoa, pienin yrittää juosta isompien perässä hattu keikkuen. Sydämessä läikähtää. Kiiruhdan loivin liikkein perään antamaan kiikussa vauhtia.

Ruokailun jälkeen ihmettelen missä kissa on, se kun on pörränyt perässäni jatkuvasti. Sitten muistan kauhukseni unohtaneeni sen parvekkeelle jo aamulla. Kun vapautan kattini, alkaa valitusmouru. Mieskin valittaa oloaan ja varoittaa pomoaan puhelimessa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. Kun puhelu loppuu, parahdan:

– Mikä helvetti on narulla työnnettävä olo?

– No ootko koskaan yrittäny työntää narua?

– Ihan itekö keksit termin?

Illalla olo on ihan ok, mutta otan rauhallisesti. Keskimmäinen innostuu paistamaan pinaattivohveleita. Harmi etten maista mitään. Mies katsoo kaunista kattausta – vohvelipinoa taideteosten ja öljyvärituubien keskellä – ja pudistaa päätään.

– Päivä elämästäni.

Etsi kuvasta päivällinen.

Syönnin jälkeen menemme äidin luo ulkoilemaan, mies virittelee lintuverkkoa mummolan katonrajaan ja pienin haluaa leikkiä mörköä.

Kun talo ennen kymmentä hiljenee, suunnittelen katsovani vielä jotain kivaa Areenasta. Kissa tulee kainaloon. Paljoakaan en elokuvasta muista, sillä taju lähtee saman tien. Kuuden tunnin kuluttua herään sohvalta, kello näyttää neljää. Riisun ja menen makkariin. Mieskin herää ja katsoo kelloa. Kellonaika ja hiljaa hiipiminen kirvoittavat mitä ilmeisemmin mieleen muistoja tuhlaajavaimon baarireissuista.

– Kato vaimo tuli aamuyöstä viereen. Et oo törpötelly pitkiin aikoihin niin ajattelit sitten muistella miltä tuntuu.

Kieltämättä olo on verrattavissa humalaisen habitukseen. Seuraavan päivän kuntokin on täysi arvoitus.

Lisää sairaalloisia ajatuksia koronapäiväkirjan viimeisessä (toivottavasti viimeisessä) jaksossa.

Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3, Päivä 4: Koronan kynsissä, päivä 4

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 4

Olo on suht hyvä, vaikkakin hutera. Aamu alkaa mörköleikillä. Pienin menee isin peiton alle piiloon ja määrää minut möröksi. Eikö tätä voitu leikkiä eilen? Olisi lähtenyt aika hyvin, kun pursusin vihaa ja raivoa. Kun hyökkään peiton alle, vastassa on toinen vaaniva mörkö. Mies alkaa kouria.

– Isi elä pulistele äitiä! pienin kikattaa.

– Pitäskö siun mennä kattomaan elokuvaa? isi ehdottaa.

– Joo Tatu ja Natu! tyttö hihkuu ja hyppää sängystä.

Mörkö se lähti leikkiin.

Kun nousen ylös, alkaa angsti nousta. Pääkipu alkaa saman tien ja kaupan päällisinä vatsakipu. Lisäksi astun legoon. Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Puhaltelen ja valittelen olotilaani ja istun saman tien keittiönpöydän ääreen.

– Melekosta settiä. Anteeksi kun valitan.

– Valita vaan. Valittaminen on parempi kuin se, että huudat kuin hyeena, mies toteaa ja hämmentää hyväntuulisena aamupuuroa.

Kissalla on asiaa, se on seurannut minua kuin hai laivaa neljä päivää ja tunkee syliin, suuhun ja iholle. Hitusen kiusallista. Lapset ovat hilpeitä ja keksivät omia leikkejään, vasta yhdellä on todettu korona. Jostain alkaa tulvia mieleen runoa: Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk’ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Istun ja alan maalata lintuja, kun muutakaan en voi. Iltapäivällä siirryn sohvalle katsomaan Netflixiä. Pienin kömpii kainaloon ja nukahtaa.Tukka kihartuu, kun pää kostuu äidin lämmöstä. Kaunis lapsi. Ihana olla omassa kuplassa. Tähän alkaa tottua, eihän tässä huvita enää töihin mennä! Äitini on oikeassa: kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon persereiässä.

Iltapäivällä kaveri laittaa viestiä, otanko ihailemani peltisen kaapin lainaan muuton tieltä. Otan kiitos! Uusi poikaystävä tuo kuulemma kaapin tunnin päästä. Kiva, voin samalla katsoa onko jampasta kesälle jätettävää. Mietin pitääkö jaksaa laittaa housut jalkaan. Päätän etten laita, lienee tottunut paljaaseen pintaan kaverini kanssa. Mutta ripsaria laitan, eihän sitä nyt ihan soitellen sotaan.

Kello 16.50 rupean etsimään särkylääkettä. Otan panadolin ja mietin, miksi helvetissä en ottanut jo edellisinä päivinä? Samassa muistan, että pitäisi tehdä yksi työjuttu, oma osuuteni tulevan koulutuksen toteutussuunnitelmasta. Alan plärätä ensin paperisia muistiinpanojani, sitten sähköisiä. En löydä toimeksiantoa mistään. Olisiko joku puoliksi revennyt post it -lappu repun sivutaskussa? Miten sitä muistuttaakin päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan. “Mitä piti tehä? Lähetätkö tehtävän uudelleen? En oo saanu sitä. Ai kato se onki mytyssä täällä persetaskusssa.”

Soitanko Jarkolle? En jumalauta soita, vaikkei yllättyisi yhtään. Vetoanko koronaan? En jumalauta vetoa. Mies katselee toimintaani päätään pudistellen.

– Antaa tarttumapintaa teidän opiskelija-ainekseen, kun katsoo tuota opettajan toimintaa.

– Siks oonkin oikeessa ammatissa. 

– Mutta et nyt helvetti rupee tekee sairaana töitä! mies ärähtää.

– No en jaksa enää maalatakaan!

Plärään toteutussuunnitelman otsikoita ja saan hämärän muistikuvan omasta aihealueesta. Sitten iskee epätoivo, en minä osaa tällaista. Tsemppaan itseäni. Kai minä näillä kirjoittajan lahjoilla revin kaunokirjallista tuotosta vaikka pajunkuoresta! Lukion historian opettajanikin nosti minut kerran koko luokan kuulleen esimerkiksi, kun kävimme kokeita läpi. Puheenaiheena oli karhu ja kaksipäinen kotka.

– Ja sitten meillä on Tinsku, jolla ei ole historian tietämystä. Mutta jos on kirjoittamisen taito, mielikuvitusta ja maalaisjärkeä niin heppoisillakin tiedoilla pystyy tekemään tikusta asiaa!

Aamen. Muistoni lämmössä saan tehtäväni maaliin ja lähetän sähköpostia puoli yhdeksän aikaan sunnuntai-iltana.

Innostun töistä sen verran, että alan opiskella googlehakuoptimointia kaverin puolesta. Lupasin auttaa häntä sisällöntuottamisessa. Ei mitenkään helppo nakki, alkaa aika äkkiä käydä hermoon. Mies kysyy kymmeneltä, milloin meinasin tulla nukkumaan.

– Ei nukuta yhtään, on ollu liian vähän äksöniä.

– Koronassako ei ole tarpeeksi äksöniä?

– Ei.

Puolen yön aikaan kuulostaa siltä kuin joku ulvoisi kuuta. Isoin kömpii alakertaan ja valittelee oloaan ja ettei saa unta. Kehotan siirtymään sohvalle. Istun vieressä puoli kahteen ja silittelen hiuksista. Samalla vyöryvät muistot mieleen. 

– Ihana nykerönenä. Tälleen oltiin yksitoista vuotta sittenkin, näytit ihan samalta, pieneltä sammakolta. Sie olit just syntyny ja kattelit minnuu kiireettä vastasyntyneen viisaudella. Mittailit kasvonpiirteitä ja mietit, että toi on mun äiti. Petyitköhän? Mutta mie rakastuin sinnuun heti. Jostain kaikui toisen vauvan itkua ja käytävältä askelia, mutta myö oltiin omassa kuplassa ja katseltiin vain toisiamme. Vain sinä ja minä.

– Joo joo äiti, lopeta. Ei jaksa. Hyvää yötä, poika sanoo tiukkana.

Mutta minä kuulen, kuinka sen ääni värisee. Äitin poika.

Lisää koronan kirvoittamia aivoituksia seuraavassa jaksossa.

Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 3

Tämä on koronapäiväkirjan osa 3. Ensimmäinen osa luettavissa tästä: Koronan kynsissä, päivä 1 ja toinen osa tästä: Koronan kynsissä, päivä 2

Päivä 3

– Isi meidän kaukosäädin ei toimi!

– Tiedän, oli illalla äidilläs elämä siitä kiinni. Käyn ostamassa uuden.

– Kuule elän ilmankin, mutta oopa itse tässä tilanteessa sohvanpohjalla! karjun päin mieheni naamaa aamunalkajaisiksi.

Ärsyttää ja aivan kaikki. Keittiö on kuin sikolätti, ruokaa ei tee mieli ja kahvi maistuu kissanpissiltä. Kun hetken päästä huhuilen, kuka kävisi päivän lehden laatikosta, kellään ei evä liiku. Miehellä on korvanapit.

Ärsyttää potenssiin kolme. 

Tulee ärähdettyä lapsillekin, mies alkaa mököttää. Vedän yöpaidan päälle puseron, otan keittöön kertyneet biojätteet ja ulostaudun sivuovesta. Möyhin apinanraivolla kompostia, johon ei mahdu enää mitään. Sitten lampsin postilaatikolle ja vedän puolessa välin henkeä. Keittössä jatkan raivosiivouksella ja alan tehdä lasagnea, kunnes en enää jaksa. Mikäkin marttyyriäiti. 

Kohta mies tulee selän taakse ja sanoo, että hän meinasi käydä noutoruokaa.

– Nyt sitten sanot, kun kohta menee ruoka uuniin.

– No eihän sulle uskalla puhua!

Aikku laittaa viestiä. Avaudun.

– Se on yksi koronan oire, että vituttaa, Aikku tietää.

Kun olen rauhoittunut, alan piirtää. Piirrän illalla aloittamani alastoman miehen loppuun. Neiti kolmevee tulee katselemaan, virnistää ja alkaa punoa teatraalisena päätään. Neiti 9vee miettii taideteokselle sopivaa nimeä.

– Se vois olla Jorma.

– Meillä on jo yksi Jorma, vastaan viitaten robotti-imuriimme.

– Jaakko ja pavunvarsi!

– Se on loistava.

Katselen omaa piirustustani ehkä hieman liian kauan.

– Isi! Äiti rakastuu tuohon mieheen! neiti 9vee huutaa.

– Tekee itselleen sielunkumppania, mies heittää happamasti.

Ei hassumpi ajatus, kivannäköinen mutta mykkä. Ei turisisi turhia tai inisisi inhottavia.

Pian alkaa puhelin laulaa. Anoppi ja ystävät kyselevät vointiani. Laitan vastaukseksi kuvan Jaakosta.

– Joo jäät henkiin, Raisa hirnuu WhatsAppissa.

– Äiti tuottaa jo selvästi merkkejä paranemisesta, anoppi iloitsee.

Mies käy asioilla ja ostaa samalla uuden kaukosäätimen. Tuo ruokaakin tullessaan. Pian kuulen työhuoneeseen, kun mies kyselee lapsilta ilmiselvästikin minun sijaintiani.

– Missä Raivo? 

– Meni raivoamaan jonnekin, lapset vastaavat.

– Kuulin!

Mistä näitä uusia perheenjäseniä putkahtelee? Meillä asuu jo Jaakko, Jorma, Pekka, Prinsessa ja nyt Raivo. (Pekka on hierontavasara ja prinsessa ilmafriteerauskeitin.)

Ruuan jälkeen mies yrittää taivuttaa kiukkuavaa kolmeveetä kurapukuun ja pihalle. Lopputuloksena pienin nukahtaa kurapuku ja kumisaappaat jalassa keittiöön.

Asento kuvaa omaa olotilaani kolmen päivän ajan.

Itse tökin itselleni Teams-yhteyden, sillä suunnitelmissa on suunnitella tyttöjen kanssa reissua Norjaan. Kohta huomaan tuijottavani naapurin tonttia ja pihalla käyskentelevää naapurin miestä.

– Aika kivannäkönen tuo naapurin aita, kommentoin tytöille kesken majoitusten vertailun.

– Onko vähän tylsää? sisko huutelee naureskellen linjoilla.

Puhelun jälkeen päätän lähteä ulos, edes istumaan. Käyskentelen hetken etupihalla ja päädyn takapihan keinuun. Pylly viistää melkein maata, sillä kiikku on valunut talven aikana alas. Ilmeisesti solmu on antanut periksi. En anna sen haitata. Enemmän haittaa ahdistava tunne rinnan päällä. Kuin joku takoisi nyrkillä keuhkoihin. Tuntuu hiukan oudolta vetää henkeä.

Pihakoivuun lentää harakka. Olen aina tykännyt harakoista, niissä on leikkimielistä vakavuutta ja surumielistä naurua. Katselen lintua, jolla ei ole kiire mihinkään, mutta tavallaan on. Pyrstö keikkuu ja katse on valpas, mutta lintu on sinut olemuksensa ja ympäröivän harjumaiseman kanssa. Varmasti sama lintu, jota valokuvasin talvella. Leikitteli silloinkin kanssani.

– Mitä mietit, hepsankeikka? Jutellaan, huutelen.

Harakka säkättää, sulautuu koivun värimaailmaan. Mustaa ja valkoista, aavistus siniharmaata välissä. Miettiiköhän se mitään? Tulevaa suupalaa, elämänsä rakkautta, koivunoksalla poreilevaa kevättä? 

Entä jos sillä on isäni sielu? Pienin katselee usein taivaalle ja sanoo, että ukki on kuollut ja muuttunut linnuksi. Isänikö siellä katselee? 

– Kaikki hyvin, vähän vaan risoo, vaikkei oikeastaan ole aihettakaan, sanon harakalle.

Siivekäs lentää kohti, katselen ohitseni kiitäviä harittavia siipiä. Kuin auki revitty viuhka. Miten voikin olla kaunis lintu. Kiire jonnekin, tietääkö itsekään minne?

Itse suuntaan harittavat askeleeni ja ajatukseni sisälle, sillä pää huutaa hoosiannaa. Mies ei puhu mitään. Vasta saunan jälkeen sanainen arkku aukenee ja käsi silittää selkääni. Pyydän anteeksi raivoani.

Saunan jälkeen huomaan, että haju ja maku ovat poissa. Ja melkein taju, sillä päähän koskee.

Otan oluen ja etsin akryllivärit. Tilanne vaatii sutimista. Puristan tuubista mustaa ja valkoista rasiaan ja alan luonnostella lintua. Kun laji on tunnistettavissa ja maalaus viimeistelyä vaille valmis, hihkaisen kolmeveelle:

– Äiti maalasi harakan!

– Ei niitä saa maalata! kolmevee vastaa kauhuissaan.

– Paperille, rakas, paperille.

Harakka – sieluni lintu – ikuistettuna akvarellityöhön.

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 2

Lue koronapäiväkirjan ensimmäinen osa täältä: Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 2

Sain nukuttua ihmeen hyvin, vaikka olo oli tukkoinen. Aamulla alkaa yskä, joka tuntuu ja rahisee keuhkoissa. Mies on huolissaan – omasta kunnostaan.

– Varmasti tarttuu minuunkin. Mulla ois keuhkoille muutakin käyttöä kuin yskiminen. Koko kevään oon treenannu siihen maratonille!

Se siitä sympatiasta.

On pakko avata tietokone, että saan varmuuskopioitua opiskelijoiden arvioinnit. Huomaan tuijottavani konetta tyhmänä. Ei aavistustakaan mistä pitäisi painaa tai mitä tehdä. Nyt tajuan, mikä on koronan tuoma aivosumu. Pieneen tehtävään kuluu helvetisti aikaa.

Pian makaan taas sohvalla ja katselen ympärilleni. Alkaa häiritä ja ärsyttää kaikki villakoirat ja kissankarvat lattialla. Etätöitä tekevä mies kävelee kuin tilauksesta olohuoneeseen. 

– Voitko imuroida tuosta nuo karvat?

Mies huokaisee, mutta käy imurin. Tuntuu jotenkin ihanalta ja voimauttavalta käskyttää. Tältäkö valta tuntuu?

– Pyllistä!

Mies kääntää selkänsä ja pieraisee.

– Hajuaistitesti.

Naurattaa vaikka vitsi alkaa olla vanha.

Kohta riitelemme meikkaamisesta. Minulla on iltapäivällä työhaastattelu etänä omaan työpaikkaani omien pomojen kanssa ja kysyn mieheltä, pitääkö jaksaa meikata ja kammata tukka.

– Ensinnäkään ei olis velvollisuutta sairaana tommosiin osallistua ja ei tarttee meikata, näytä vaan mahdollisimman surkealta. 

– No meikkasinhan mie eilenkin.

– Ketä varten? Äitiäs?

– No itteeni, kun en kestä katsoa peilistä luuttunaamaa. Sitä paitsi pyörithän sieki täällä.

– No minä oon nähny sinut vaikka missä kuosissa.

– Vittu saan kai minä meikata, jos haluan.

– Että naiset voi olla pinnallisia.

Se siitäkin kannustuksesta. Ei sentään uskaltanut puhua sinä-muodossa vaan viittasi naisiin yleisesti.

– Just. Onko se joltain pois, jos mie laitan ripsaria?

Työhaastattelun jälkeen heitän rintaliivit ja liian kuuman paidan makkarin nurkkaan ja vaihdan mahdollisimman kevyet vaatteet, ettei ahdista tai purista mistään kohti. Olo ailahtelee, koskee niskaan ja keuhkoon. Hiimailen levottomasti ympäriinsä ja kävelen työhuoneeseen, jossa mies askartelee ja liimaa valkoisia muovinkappaleita yhteen.

– Mitäs teet?

– Vielä kun on elossa niin pitää jotain tehdä.

Draamaking.

– Mutta mikä se on?

– Kaikki selviää aikanaan. Sanotaanko näin, että 3D-tulostin on parantanut minun elämänlaatuani huomattavasti.

Kymmenen minuutin kuluttua mies astelee arvoituksellisesti keittöön ja esittelee tekemäänsä tölkkitelinettä. Se sylkee seuraavan tölkin automaattisesti hollille, kun edellisen vetää käteensä.

– Ai kiitti otankin oluen, sanon ja nappaan Lahden Erikois Neipan – mehukkaasti vaaleankeltaisen ja samean pintahiivaoluen.

– Etkö voi niitä omia alkoholillisias juoda?? mies älähtää.

– Ei pysty, korona. Kroppa on jo muutenkin kovilla.

– No ota sitten tämän kerran.

Oliko oikeasti tosissaan? Se mikä on sinun, pitäisi olla myös minun. Se siitä elämän jakamisesta.

– Äiti pitäskö teidän niinku olla yhessä, mutta muuttaa erilleen? Se vois olla kivaa! keskimmäinen hihkaisee.

– Olis ainakin oluet korvamerkitty, heitän.

Yhdeksältä etsin lyijykynät ja paperin ja mietin mitä alkaisin piirtää. Jostakin kumman syystä tekee mieli piirtää alaston mies. Haen googlesta malleja hakusanoilla naked man drawing, male naked drawing, naked man pencil drawing. Pian saan inspiraation malleista ja hahmottelen ääriviivat A3:lle. Tästä se lähtee. Poika seuraa kärppänä vieressä.

– Aika iso lerssi.

– Nytkö se rupes taiteilijasuoni purskahtelemaan? mies kommentoi.

– Joo, voitko laskee housujas, niin katon onko mittasuhteet oikein.

– En.

Se siitä palvelualttiudesta.

Projekti called naked man.

Yhdentoista aikaan kyllästyn piirtämiseen ja siirryn sohvalle yskimään. Yritän jatkaa Netflixistä sarjaa, mutta kohta katsonkin epäuskoisena kaukosäädintä. Siitä puuttuu nuolinappi vasemmalle! Ei ole todellista! Juuri silloin kun on vuosisadan tilaisuus ja pakkorako istua sohvalla! Yritän epätoivoisesti painaa lyijykynällä napin jättämää aukkoa, mutta ei tapahdu mitään. Syöksyn makuuhuoneeseen.

– Eikö tätä millään saa toimimaan? parahdan miehelle.

– Ei, jos siitä puuttuu ne kontaktit.

Voi kakeni, miksi minut hylkäsit kohtalokkaana hetkenä?!

Minäkin olisin tarvinnut kontaktia! Menen lannistuneena sohvalle ja alan silittää kissaa, joka on seurannut minua kaksi päivää kuin perskärpänen. Otan toisen kaukosäätimen ja sohin tallenteista Suomen Batchelorin. Alan tehdä lähdetutkimusta piirustuksiani varten. Mittailen unelmien poikamiesten mittasuhteita, vaikkeivat ole makuuni sitten ollenkaan. 

Se siitäkin silmänruuasta sitten.

****

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 1

Jännä päivä tulossa! Mutta olotilakin on jotenkin jännä – yhtään ei laulata eikä mieli ole virittynyt kehosta puhumattakaan. Yöllä jäyti selkää, jalkoja ja päätä, kurkkuunkin koski. Päätän tehdä varuilta koronatestin. Kaksi viivaa ilmestyy testiin alta aikayksikön. EI JUURI NYT, kun kalenterissa on vaikka mitä kivaa!!!!! 

Kaksi tuntia menee rattoisasti puhelimessa, kun yritän tavoitella kollegoita ja opiskelijoita. Kun työ on tehty, mieli alkaa juosta. Kelaan että nyt voin ruveta maalaamaan posliinilautasia, kirjoittamaan keskeneräisiä tekstejä ja kokeilla pouring-tekniikkaa akvarelliväreillä.

Pian löydän itseni sohvanpohjalta ja huomaan maalailevani lähinnä piruja seinille. Ei pysty ei kykene. Tuntuu jotenkin pahalta olla omissa nahoissaan. Laitan leffan pyörimään. Call me by your name lunastaa lupaukset. Katson kun nätti poika panee persikkaa ja sen jälkeen suutelee rakastettuaan. Etätöissä oleva mies astelee olohuoneeseen juuri, kun seksikohtaus on huipussaan ja pudistelee päätään.

– Onko tuo yksi koronan oireista? Mieltymys ranskalaiseen homopornoon?

Leffan lopussa alkaa itkettää. Pojan isä hyväksyy homosuhteen ja sanoo olevansa kateellinen. Hän neuvoo, ettei poika saa tukahduttaa tunteitaan, vaikka rakkauteen liittyy kipua. Sillä mikä on lopulta surullisempaa: särkynyt sydän vai sydän joka ei koskaan ollut vaarassa särkyä?

Karvainen sairaanhoitaja.

Päivän edetessä olo huononee. Karmea tauti! Katson sohvanpohjalta, kun mies kuskaa lapsia ja tekee ruokaa. Ihme kyllä ruokahaluni on tallella, vaikka olo on tukala. Vedän kaksi lautasellista lohipastaa ja jälkkäriksi suklaatuutin, vaikken edes tykkää tuuteista. Kun raahaudun takaisin sohvalle ja pyydän miestä laittamaan ruuantähteet jääkaappiin, alkaa huokailu. Se siitä sympatiasta. 

Kokeilen kohta uudelleen onneani ja ehdotan, kävisikö hän minulle kirjastosta kirjan, jonka olin varannut. Huokailu jatkuu, mutta mies suostuu. Vartin kuluttua hän heittää Aino ja Alvar Aallon elämänkerran jalkojeni juureen sohvalle.

– Minähän sanoin, että toisen nimissä varattua kirjaa ei saa toisen kortilla lainattua.

– Milläs sinä tuon sitten lainasit?

– Sinun kortilla. Menetin ihmisarvoni, kun rukoilin tiskillä, että vaimo on koronassa ja elämä on tästä kirjasta kiinni. 

– Kiitti kun uhrauduit.

– Ja sulla on 60 senttiä sakkoja.

– Et maksanu?

– En. Mutta sanoin että se on vaimolle aika vähän, että yleensä se kantaa säkkitolkulla rahaa kirjastolaitokseen.

– Pilasit sitten miunkin maineen.

– Etköhän tuota oo sen jo ite tärvelly.

Jossain välissä mies kävelee olohuoneeseen, nostaa jalkaansa ja pieraisee. Kuulostaa märältä.

– Mulla on norona.

Alkaa naurattaa, vaikka yritän olla nauramatta, sillä tekee kipeää. Piereminen lienee miehinen tapa osoittaa välittämistä ja testata hajuaistia.

Illalla pienin hyppii päälläni, vaikka yritän vaikeroida, että koskee. Kerron että jäytää nilkkoja, ranteita ja varvasta. Tyttö kuuntelee tarkkaan ja kysyy pian kirkkain silmin:

– Koskeeko pimppiin?

Kymmenen aikaan illalla alan kehittää positiivista ajattelua, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kirjaan ylös koronan takia missattuja tilaisuuksia, jotka yritän kääntää voitoksi.

1. Missaan vaivalla väsäämäni kielten toiminnallisen päivän. Positiivinen ajatus: toimintaa ei puuttune tulevistakaan työpäivistä.

2. Missaan tarinaniskennän kilpailun, sillä tänä iltana piti nousta lavalle. Positiivinen ajatus: pystyn kerrankin keskittymään muiden keksimiin tarinoihin sohvanpohjalla: tiibetiläiseen tapaan kuolla, salakuljettaja Laitisten seikkailuihin Venäjän maalla ja amerikkalaisen äidin eroottiseen salasuhteeseen – homopornoa unohtamatta.

Kirjasuosituksia.

3. Missaan työpaikan vappunaamiaiset. Positiivinen ajatus: mikään ei estä pukeutumasta Lumikiksi kotona – sitä paitsi sekin makasi puoliksi raatona arkussaan. Tosin sitä suudelmaa tuskin olisi odotettavissa. Mutta märkä pieru herättelee kyllä yhtä tehokkaasti.

4. Missaan kestävään kehitykseen liittyvän huumorikoulutuksen. Positiivinen ajatus: omassa elämässä on huumoria ihan riittävästi, mitä tuota enää kyliltä hakemaan.

5. Missaan Nurmeksen reissun. Positiivinen ajatus: Nurmes on niin nähty ja sieltä kun yrittää pois niin huomaa ajavansa Pohjois-Karjalan sijaan Pohjois-Savoon.

6. Missaan Kake Randelinin tahdittamat tanssit. Positiivinen ajatus: avioliitto voi paljon paremmin, kun pysyn kotona. Tosin en tiedä kumpi koettelee parisuhdetta enemmän, Kake vai korona.

Tästä mitä luultavammin lisää seuraavassa jaksossa.

Rooliasu tylsien päivien varalle.
Categories
Yleinen

Autoilevan ihmisen maanantai – tai kolme

Ensimmäinen talviloman jälkeinen maanantai

Energia virtaa vuolaana chakrojeni läpi. Olen yhtä luonnon ja universumin kanssa, en tarvitse herätyskelloa, vaan herään luonnonmukaisesti auringonnousuun ja karvaisen energiakeskittymän kynsien ja hampaiden upotessa varpaaseeni. Tunnen ikiaikaisen voiman sisälläni, tiedän toteuttavani kohtaloani, sillä tänään pääsen jakamaan viisauttani kielioppitietoa janoaville lukion ykkösille pakopelin muodossa.

Töihin lähtiessään sieluni toinen puolikas, aviomieheni, kääntyy kuistilta huikkaamaan, että naapurista kannattaa kysellä hinausapua, jos hyydyn kulkupelini kanssa pihaloseikkoon tai kelirikkoiselle kinttupolulle, joka on karttaan vahingossa merkitty maantieksi. Annan anteeksi sekä kartantekijöille että miehelleni, joka näkee vastoinkäymisiä näin kirkkaana aamuna.

Siirrän energiakehoni korkeavärähteisempään olotilaan. Uskon valon kantavan minut päivän läpi. Pujahdan auton ratin taakse varttituntia tavallista aiemmin. Kokemuksesta tiedän pedagogisten kokeilujen pitävän sisällään vähintäänkin pari muuttujaa ja on jätettävä kohtalolle aikaa selviytyä niistä. 

Väännän avaimesta. Radio alkaa pauhata, mutta hehkulanka ei ilmesty kojetauluun. Jotain on vialla. Käännän avaimen takaisin ja kokeilen uudelleen. Autoni energiakentissä lienee tukos. Ensimmäinen muuttuja on iskenyt nopeammin kuin odotinkaan. En kiroa, huuda tai hakkaa autoa. Hengitän valoa.

Kilautan välittömästi naapurin Kallelle. Sen lisäksi, että Kallella sattuu olemaan vapaapäivä, hänellä on myös vuosien kokemus sekä minun että äitini pelastamisesta auto-ongelmista. Miellyttävänä vaihteluna en tällä kertaa ole vielä penkassa.

Kohtalon järjestämää ritaria odotellessani nyplään konepeltiä auki. Virkeillä aivoillani muistan jo minuutin päästä, että hytissä on kahva, jota pitää vetää. Jossain ratin ja polkimien välissä. Etsin vipua edelleen Kallen kurvatessa pihaan. 

“Ei pihahustakaan?”

Kieltävän vastauksen kuultuaan Kalle käskee minun hypätä kyytiin, saisin tämän auton ja hän ottaisi toisen. Jätän Kallen omaan pihaansa raappaamaan jäistä kulkupeliä itselleen. Lämpimässä kajuutassa tajuan jo kymmenen kilometrin jälkeen, että minullehan olisi riittänyt kyyti kaupunkiin! Lähetän telepaattisia kiitos- ja pahoitteluviestejä Kallelle.

Miehelleni lähetän sydämiä ja pusuja ja kerron, että auto on paskana.

Illalla mies googlettaa auton ongelmaa. Se olisi tonnin remontti tai 43€ ja kolme ihmistyöiltaa + rattilukonmoottorin matka Saksasta Pohjois-Karjalaan. Päätös on helppo, vaikka tee-se-itse-remppa ei huoltokirjassa hyvältä näytä. Kuka nyt näinä päivinä ostaisi dieselautoa muutenkaan? Koen tarpeelliseksi jakaa ylevämmät energiani miehellenikin. Mies valitsee kuitenkin kaljan.

Loppuviikon ajan mieheni maantielaivalla. Siskonpoika ihastelee, miten täti osaakin ajaa niiiiin isolla autolla. Oma poika taas piiloutuu huppunsa sisään, kun karautan koulun pihaan. Onneksi sisäinen energia on edullisempaa kuin pumpusta tuleva. 

Toinen talviloman jälkeinen maanantai

Autoni osat ovat Ruotsissa. Mies tarvitsee omaa autoaan, joten lainaan äidin autoa. Bensavalo välähtää kahden kilometrin jälkeen. On jo kiire töihin, mutta äidin auto ja sen nesteet vaikuttavat toimivan holtittomasti. Omista nesteistäni puhumattakaan. Suuntaan tankille, sillä en luota muistiani säätelevien energiakenttien toimivan iltapäivällä kovinkaan tehokkaasti. Ja olenhan jo kerran valoon reagoinut!

Tankilla tuuletan, sillä satun heti oikein päin pumpulle. Siihenpä tuurini sitten jääkin. En saa luukkua auki, vaikka painan jokaisesta kulmasta useammankin kerran. Ujutan sormiani kannen väliin ja nytkytän. Hikipisarat ohimoilla suurenevat jokaisen ohiajavan auton myötä. Pelkään niiden kurvaavan perääni jonottamaan.

Ei hätää. Hengitä. Kaikki on hyvin.

Adrenaliini saa aivoni toimimaan. Jospa näin tuoreessa autossa luukun saa auki sisätiloista. Palaan kuskin penkille, katseeni vilistää pitkin kojetaulua, sormet kopeloivat penkin viertä ja ratin alusta. Ei mitään! Nousen autosta ja tungen pääni jalkotilaan. Itku alkaa poltella luomien alla. Soitan äidille, mutta äiti ei vastaa. Näpellän jokaisen napin, vivun ja painikkeen, joka autosta löytyy! 

Aah! Keskikonsolissa. 

Vilkaisen kelloa. En ole vielä myöhässä. Kipitän pumpulle. Missä on kukkaro?! Vastahan se oli kädessäni…

Työpaikan edessä kadunvarsiparkki on luonnollisesti täynnä. Suuntaan kiekkoparkkiin ja pyöräytän pienen auton ketterästi ruutuun. Hamuan ovilokerosta kiekkoa, kurkistan aurinkolippaan ja avaan hanskalokeron. Ei kiekkoa.

Ei voi mitään. Aavistuksen rivakammilla askeleilla suuntaan koulua kohti ja ammun lennosta avaimella lukituksen. Äkkijarrutukseni roiskaisee loskat lahkeisiin. Käännyn autoa kohti ja painan lukitusta uudelleen. Ei mitään. Painan uudestaan. Ei mitään. Kuudennen kerran jälkeen palaan lukitsemaan ovet mekaanisesti. Kun pääsen ovelle, kokeilen vielä kerran. Lukko surahtaa sähköisesti.

Matkalla kotiin, keskellä motaria, näyttöön välähtää oranssi öljykannun kuva. Se on hyvä, sillä oranssilla saa ajaa kotiin asti. En jaksa olla yllättynyt enkä soittaa miehelle, kerkeää se kotonakin kuulla ilouutiset. 

Kolmas talviloman jälkeinen maanantai

Vaikka oma autoni odottaa Itämerellä seilaavia osiaan hylättynä ja liikuntakyvyttömänä hangessa, alkaa päivä positiivisesti. Koronatestiin ilmaantuu kaksi viivaa, joten minun on selviydyttävä viralliseen tikutukseen. Kyllä, kyllä, selviän omalla autolla. Tai äidin autolla. 

Ainakin pihatielle.

STOP! 

Tällä kertaa punainen.

Sammutan auton. Hengitys on jo valmiiksi hidasta ja raskasta, ikävä kyllä myös aivotoimintani. Kuvaa on hankala tulkita, mutta päättelen tämän liittyvän jäähdytinnesteongelmaan. Ei mikään mahdoton asia ratkottavaksi kiireessäkään. Kuumeiset aivoni uskottelevat selviytyväni ilman hätäsoittoa miehelle. 

Löydän puolikkaan pullon mitä ilmeisemmin jäähdytinnestettä, mutten sitä saatanan vipua, jolla konepellin saa auki. Miksi helvetissä ne pitää piilottaa? Ei kai niitä nyt vahingossa auki saa?

Dejavu-tunne valtaa minut kun pyllötän jalkotilassa etsimässä namikkaa penkin alta ja polkimien välistä. Soitan äidille. Tällä kertaa hän vastaa. 

“Siinä polven kohdalla vasemmalla.”

Mitä? 

“Ei täällä mitään ole?”

“Se on vähän piilossa siinä sivussa…”

Lyön luurin korvaan kuin pahainen teini, koska tarvitsen kaksi kättä aukaistakseni muinaisia salaovia. Sivelen ja koskettelen verhoiluja ja muoveja… Alkaa vaikuttaa oudolta. 

Joudun soittamaan miehelle. 

“Se on siinä säären kohdalla vasemmalla.” 

“Aah….” 

Konepelti napsahtaa auki, löydän yllättävän helposti vivun pellin alta. Koska linja on edelleen auki, varmistan mieheltä onko säiliö, johon litkua lorotan oikea. Olen varma, että kaikki mitä teen, tulee menemään päin persettä. 

Valo syttyy uudelleen kolmen kilometrin jälkeen. Mitä vittua?! Soitan miehelleni, joka on syypää kaikkeen.

“Aja vaan ihan rauhassa. Justhan sitä laitoit.” 

Ajakoon itse rauhassa, kun punainen huutomerkki hyppii silmille! 

Liikennevaloissa suljen silmäni, jotten näe punaisena loistavaa kirjainyhdistelmää. 

Näytteenottopisteellä sammutan auton. Sitten käynnistän auton ja avaan sähköikkunan ennen kuin sammutan auton uudelleen. Kun nenänkaivelun jälkeen käännän virrat päälle, ihme on tapahtunut: varoitukset ovat kadonneet! 

Sitten alkaa itkettää…Yritän sulkea ikkunaa. Lasi nousee kyllä kolme senttiä, mutta laskeutuu sitten viisi. Ei vittu ole todellista! Avaan ikkunan kokonaan ja kokeilen uudelleen. Jälleen ikkuna nousee muutaman sentin ennenkuin alkaa putoamaan. Vitun vitun vittu…

Seuraava vanupuikkoa haistellut näkyy jo peileissä. On pakko jatkaa matkaa. Ajan hitaasti eteenpäin ja koetan nytkyttää samalla ikkunaa ylös. Voisinkohan ajaa kotiin ikkuna auki? Olenhan kipeä jo valmiiksi….

Koukkaan bussipysäkille, jotta saan rauhassa rempata ikkunaa. Vedän nappulaa toisella kädellä ja toisella vedän ikkunaa kiinni. Ohiajavista autoista tuijotetaan epäuskoisena tai ehkä pelokkaana. Vilkaisen peilistä likaisen tukan takaa näkyvää räkäistä ja punasilmäistä hahmoa. Tajuan, ettei minulla ole kuin kalsarit jalassa. 

Categories
Yleinen

Karvamatoja keväthangilla

On pääsiäinen ja viimeinen lomapäivä mökillä. On pitänyt käydä joka päivä pilkillä, sillä mikään ei ole meditatiivisempaa kuin työntää kapulaa reikään ja odottaa loppuhuipennusta – nykiviä liikkeitä ja limaisia sormenpäitä. Mutta enpä ole ennättänyt nykytellä – on pitänyt juosta synttäreillä, tehdä puusavottaa, polttaa risuja, paistaa makkaraa ja kantaa saunaan vettä.

Mutta nyt koen tilaisuuteni tulleen ja maistan jo hiljaisen hetken tuoman vapauden sielussani. Se maistuu joutsenten jodlailulta ja Höytiäisen hapuilevalta heräämiseltä kevääseen. Aa että.

“Ei tuule nyt, on tyyni nyt, on tuuli tyyntynyt”, lausun itsekseni kuistilla ja siirryn sisätiloihin vaihtamaan vermeitä. Isken karvahatun päähän ja huikkaan vielä mummolle ja lapsille lähteväni pilkille. 

Paitsi ettei olisi kannattanut huudella.

“Minäkin halluun!” huutaa neiti kolme vee.

“Ja mie!” huutaa toinen neiti kolme vee. 

No eipä siinä. Hoputan serkuksia vetämään haalaria niskaan. Karvahattu päässä ja toppahousut jalassa alan pian hikoilla kuin Santeri-sammakko saniaisen alla, sillä tytöillä kestää. Toinen on lirauttanut pissit housuunsa ja toisen rukkanen on kateissa. Myös kauluria etsitään.

Miten helkkarissa kaksosten vanhemmat selviävät ilman hermoromahdusta? Tai kolmosten? No, eräs kolmosten isä antoi ohjeeksi laskea lakanalle – vedän siitä omat johtopäätökseni.

Kun olemme ulostautuneet, pikkupäät ilmaisevat selkeästi mielipiteensä.

“Ei jaksa kävellä!”

“En minäkään!”

“Äiti kantaa!”

“Joo Tinskun sylliin!”

Totean että ehkä unissanne ja kehotan nappuloita ottamaan pulkan mukaan. Eipä aikaakaan, kun molemmat istuvat pulkassa keskellä sulaa pihamaata hihitellen. Sanon etten viitsi revitellä hietikolla, sillä pulkka kulkee vasta jäällä, jossa on lunta. Poika tutkailee touhujamme havumajastaan ja päättää yllättäen lähteä vetojuhdaksi. Hieman ihmettelen, miksi hän latoo pulkkaan koivuhalkoja ja havuja, mutten sano mitään. Viskaan pilkkirepun selkään ja kairan kainaloon ja ampaisemme matkaan.

Pian törmäämme jäällä möngertävään eläinkunnan edustajaan.

“Kato kalvamato. Siitä tullee pelhonen,” sanoo neiti kolme vee tietäväisenä.

“Laitetaan se koukkuun”, ehdottaa toinen neiti kolme vee.

“No ei laiteta!” 

Tuleva perho vai perhonen?

Totean että siitä tulisi kyllä paitsi hieno perhonen, myös hieno perho, mutta vanhana kettutyttönä en millään raaski uhrata lemmikkiämme. Ehdotan että otamme sen mukaan. Lasken karvamadon hellästi pulkassa olevaan paistinpannuun. Hieman ihmettelen, miksi meillä on sellainen mukana, mutten kysy mitään.

“Kerro kerro kaavamato, onko huomenna pouta.”

Reimarin luo saavuttuamme alan kairata reikiä. Kairaan neljä reikää lähekkäin ja kehotan mukuloita puhdistamaan reiät sohjokauhalla.

“Mikä kauha?” kysyy neiti kolme vee.

“Tämäkö? kysyy toinen neiti kolme vee ja ojentaa minulle kärpäslätkän.

Tällä kertaa ihmettelen ääneen.

“Miksi meillä on kärpäslätkä, mutta ei sohjokauhaa?”

Pian huomaan, että viidenkymmenen metrin päässä pilkottaa jotakin keltaista – kauha on tippunut matkalle. Yritän saada pojan hakemaan kauhan, mutta hän ei millään malta, sillä hän virittelee keskittyneenä nuotiota jäälle. Selittää halot ja paistinpannun.

“Onko mato hengissä?!” huolestun.

“On!” poika kuittaa ja saa idean:

“Mutta senhän vois paistaa.”

“Sitä ei paisteta, se viedään rantaan!”

Tällä välin toinen pikkutytöistä on alkanut lätkiä kärpäslätkällä pitkin poikin jäätä.

“Kato kääpänen!”

Toinen on heti juonessa mukana ja osoittaa näkymätöntä pörriäistä.

“Lyö tähän, tässäkin on kääpänen!”

Kun kärpäsleikki on ohi, tytöt odottavat jo malttamattomina h-hetkeä. Alan viritellä pilkkejä molemmille valmiiksi . Onneksi koukuissa on valmiina mummon tekotoukat – eipähän tarvitse selitellä, miksi toinen toukka saa elää ja toinen ei. Kun etsin sopivaa siiman pituutta, mielipidettä alkaa taas löytyä.

“Mie halluun ite! Anna tänne se piikki!”

“Mieki halluun ite!”

Lumi on myös valkoisempaa reiän toisella puolella.

“Minä halluun tuo leiän! 

“Eikun minä! 

“Se on minun leikä! Et vaamasti tuu siihen!”

“Hei vaihetaan reikiä!” 

“Joo!” 

Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, on reiänvaihto tapahtunut ja siimat solmussa.

Pian alkavat vesileikit.

“Kato! Mie teen keittoo!” sanoo neiti kolme vee ja työntää vavan puoliksi avantoon ja pyörittää niin että vesi lentää. Myös kärpäslätkä kiehuu.

“Hihhhih, miekin!” hihkaisee toinen neiti kolme vee ja pian porisee toinenkin reikä.

Leikki ei ehdi kauaa vanheta.

“Ei jaksa ennää.”

“En miekään. Ihan tylsää, joko voijjaan lähtee?”

“Joo lähetään vaan, ihan tyhmää.”

“Äiti ota tää piikki.”

Totta kai, johan myö viisi minuuttia oltiin.

Poika pyllistelee edelleen polvillaan jäällä ja yrittää saada sytkärillä havuja palamaan. 

“Joko myö nyt lähetään? En mie saanu tätä ees vielä syttymään! 

“Ehkä ihan hyvä, ei tarvii tänne jäälle viritellä pääsiäiskokkoa. Ja sitä paitsi tuo mies tarkkailee meitä tuolta rannasta.”

“Missä? Ja mitä nuo sorsatkin rääkyy?”

“Rakas ne on joutsenia. Ensi kerralla lähdetäänkin linturetkelle. Mutta sitä ennen vapautetaan meidän mato.”

Categories
Yleinen

Nyt pumpataan pikkuveljeä!

Perheessämme harrastetaan hienovaraisia vihjeitä.

On taas se aika vuodesta (mutta onneksi ei se aika kuusta), kun lapseni ruinaavat perheenlisäystä.

Seuraavan keskustelun kävin illallisen jälkeen neiti 9 veen kanssa.

– Keittäsköhän kahvit. Tekiskö ihan kunnon kahvista, töissä on sitä litkua.

– Eiku tee lapsi.

– Miten se taas tähän liittyy?

– Voitko sie vaan synnyttää sen lapsen?

– Miksi?

– Koska mie haluan. Tykkään hoitaa vauvoja.

– Sehän vois jäädä vaikka tuhkamunaksi.

– Mikä on tukkamuna?

– Eikun se taitaakin olla tuulimuna. Unohda.

– Sieki koko ajan vingut, että haluisit pikkuvauvan. Ja sitten sie sanot että oot liian vanha siihen.

Neiti kolme vee keskeyttää keskustelumme vessasta:

– Pyyhkimään!

– Käypä nyt Elina pyyhkimässä, sanoit että tykkäät hoitaa vauvoja, yllytän.

– Joo vauvoja, mutta en kakaroita!

Seuraavan keskustelun kävin aamupalapöydässä 11 veen kanssa. Katsoin puuroa lappavia pienokaisiani kostuvin silmin harvinaisen tietoisena ohikiitävistä hetkistä.

– Lainaa vaan. Työ ootte lainaa vaan, totean.

– Lainaa?

– Niin, kasvatte, itsenäistytte, muutatte, unohdatte miut. Jään yksin.

– No väännä lisää, niin ei tarvii itkee!

– Mutta miksi työ haluisitte lisää sisaruksia, sittenhän työ joutuisitte jakamaan miut.

– Ai niinku palottelemaan?

Seuraavan keskustelun kävin neiti 3 veen kanssa kiireettömänä aamuna.

– Äiti meille pitäs pumpata näääääin iso vauvapoika.

– Pumpata?!

– Niin tehkätä iso poikavauva.

– Äiti on liian vanha.

– Et sä näytä vanhalta!

– Enhän mie jaksas tanssia tai juosta, jos ois noin iso vauva mahassa.

– Kävele sitten näin pienesti.

(Näyttää miten kävellään hissukseen ja hitaasti)

– Mut miks sie haluaisit pikkuveljen?

– Ois kiva kun se kiusais mua, pierasis mun päähän ja sit mä laittasin sen häkkiin. Kissahäkkiin.

“Äiti meille pitäs pumpata nääääääin iso vauvapoika!

Ei se helppoa ollut viisi tai kaksi vuotta sittenkään. Lue miten äitiä aivopestiin: Koronavauvoja ja kuurupiiloa

Categories
Yleinen

Vakavaa valvontaa ja valinnan vaikeutta

Oikeasti ne koodit on paljon härskimpiä…

No niin, valvoja-asetus päälle. Pylly penkkiin, rentouta kasvoilta inhimilliset ilmeet. Onneks miulla on haukan katse, huomaan vilpin ja vessahädän ennen ku ne itekään tietää. Tälleen ne seisoo vartiossa siellä Buckinghamin palatsinkin eessä. Ei kuule ilmekään värähä vaikka mitä sattus. Toivottavasti ei satu, mie en muista yhtään mitä pitää tehä ongelmatilanteissa. Eiku hei, täällähän on tää vihkonen. Tylsää! En jaksa lukea! Tekee mieli jotain hyvää… Nuokin vetää irttareita ja ooo…patonki! voiskohan käydä jotain hyvää illaksi kun on perjantaikin. Tottakai voi, mie oon aikuinen ja miulla on ihan oma pankkikortti. Suklaata… mutta mitä? Ehkä pähkinäsuklaata. Mutta keskimmäinen vihaa pähkinöitä! Mitäpä se haittaa, saanpahan syödä levyn yksin. Onko levy nyt kuitenkin liioittelua, ehkä se yks Snickers riittää. Pitääpä sitä jotain lapsillekin. Jos ostaiskin sipsejä, ei niitä tavallisia vaan linssisipsejä. Joo, mutta niist tulee kyllä paha olo, jos syö liikaa. Ja ne linssisipsit maksaa enemmän ku tavalliset ja se pussi on niin pieni, ettei siitä riitä kaikille. Sitä paitsi linssit turvottaa. Pähkinät ois aika jees, nehän on melkein terveellisiäkin. Mutta nekin on kalliita. Ja mistä kaukaa nekin on tänne roudattu? Pienet lapset poimineet… oikeesti vasta kahdeksan minuuttia menny!? Monta tuntia miulla oli nyt? Neljä! Ei enää ikinä…Entäpä jos laittasin lapset leipomaan jotain? Tai paistamaan vaikka lettuja… Sepä jää keittiön siivoaminen sitten kuitenki miulle. Ei se oikein… Ja nekin letut on rasvasia. Dippikasvikset olis aika kivoja ja rasvattomia. Ne olis tervellisiä ja lähiruokaa ja todennäköisesti eettisempääkin. Mutta kukkakaali alkaa kyllä pierettämään… Aah ku pistelee kinttua! Uskaltaskohan oikasta? Huomaiskohan ne…? Ja mie tartteen kyllä nopeita hiilareita enkä mitään ituja. Eihän näilläkään ole eväänä ku karkkia. Ja kuka oikeasti jaksaa alkaa kuorimaan ja pilkkomaan perjantaina jotain porkkanoita ja perunoita? Vaan ne täydelliset somemutsit, jotka ottaa kuvia että tuntevat olonsa riittävän hyväksi. Ja kuvitteleeko ne, että ne on jotenkin parempia ku eivät anna lapsille keksiä ja jätskiä? Eiköhän se ole vaan illuusio, että voivat vaikuttaa olevinaan johonkin. Todennäköisesti tulee syömishäiriö lapsilleki. Joo, en todellakaan ala aiheuttamaan enempää traumoja lapsille enkä itelleni. Enkä todellakaan ala tekemään mitään ite. Mie oon vapautunut median paineista. 9.12!? Jätättääköhän tuo kello? Toisaalta se kyllä tulis joku pannari huomattavaksi halvemmaksi ku ostaa karkkipussit koko sakille. Ja jos lapsityövoima sen paistaskin niin se olis melko jees. Mutta sitten on se siivoominen taas… kylläpäs Tane kirjottaa! Toivottavasti asiaa eikä aiheen vierestä. Entä jos ostan sipsipussin, mutta en dippiä. Tää inflaatio kyllä tulee näkymään selkeimmin meidän herkuttelussa. Kai yks karkkipussi riittää viidelle? Eipähän tule övereitä. Tai ainakin niille kolmelle, jos itelle ostan sen suklaalevyn. Kokonaisilla pähkinöillä. Ne muuten suostuivat aika helposti siihen, että kohtuullistetaan karkkipäivää. Liian helposti. Ne on varmaan löytäneet miun karanteenijemman! Ehkä voiskin ottaa markkinatalouden periaatteet käyttöön ja jokainen vois omalla työpanoksellaan vaikuttaa karkkimäärään… Talouskasvatusta samalla. Vai olisko kuitenkin tällanen tasajako reilua? Mutta onko oikein että mie täällä mietin, mitä herkkuja ostan, kun Ukrainassa ei oo lapsilla ruokaa. Eikä niillä sotilailla! Vaikka lapsiahan ne on nekin. Et kyllä nyt ala itkeä! Sie oot töissä! Tuollasia samanlaisia kun nuo tuolla… Oikeesti! Ryhdistäydy! Tajuaakohan ne, miten onnellisia ne on, kun ne saa täällä kaikessa rauhassa kirjottaa koetta eikä tarttee olla sotimassa? Ja muutama vuosi ja miun pieni on täällä! Tai se ei kyllä lukioon aikonut. Toivottavasti ei joudu sotaankaan. Ja aika tekopyhää miulta Ukrainaa miettiä, ku häikäilemättä oon herkutellut tähänki asti, ei ole Afrikan nälänhätä tai Syyrian lasten vaikuttanut mitenkään. Eikä se välttämättä huono juttu ole, jos jääkin herkut saamatta. Jos tilanne kriisiytyy, niin ei tee tiukkaa, kun en ole sokeririippuvainen. Vai olisko kuitenkin parempi, jos olis vararavintoa vyötäröllä? Ei varmaan miun puutarhanhoito suju yhtään sen paremmin tänäkään vuonna, että ei sen varaan kannata laskea… Ainahan sitä voi kalastaa. Onkohan puhelin äänettömällä? Ettei taas ala Vagisan-mainos huutaa kesken kaiken… Tartteenko mie oikeesti herkkuja? Altistavat hiivatulehdukselle. Entä jos kävis vaan kirjastosta jonku hyvän kirjan? Miks pitää vetää överit? Ei! Kyllä tää vaatii nyt rasvaa ja sokeria. Mitä tuo hujoo? Venytteleekö se? Ei kyllä se yrittää kontaktia. Mitenkähän pitkään se on viittonut…? Vessaanko se haluaa? Vai tilttasko kone? Voiskohan Pate mennä kattomaan? Se on lähempänäkin… 

Viisi tuntia myöhemmin….

Ai hitto! Se kauppa meni jo! No, säästypähän rahat ja kalorit. Miun alitajunnalla on vaan parempi itsehillintä. Vitsi mie oon kova! Kovempi ku luulin. Oon voittanut sokerin!

Viisi ja puoli tuntia myöhemmin…

Kyllä tää tavallinen suklaa on parasta. Ihan ilman pähkinöitä. Mutta kyllä tää oli liian helpossa paikassa ku näin helposti hairahduin. Pitänee viiä jonnekin välipohjaan jemmaan ettei tuu pikkuhädässä langettua. 

Aprillia! En kai mie nyt oikeesti paikallani siellä salissa pysynyt!

Categories
Yleinen

Erityisoperaatio: elämäniloa etsimässä

Kissankuvat kuulemma piristää.

Viimeisen kuukauden elämä on tuntunut melko tahmealta, turhalta ja toivottomalta. Maailmantilanne, tulevaisuudessa siintävä mahdollinen sota sekä vääjäämätön inflaatio ja talouskriisi lamaannuttavat. Tiedostan viiltävän kirkkaasti, miten hyödytön olen ja kuinka riittämätön roolini on epävarmassa maailmantilanteessa. Kuka kaipaa oikeaoppisia virkerakenteita, jos pitää väistellä pommeja ja ohjuksia? Erikoistaidostani pilkunviilauksesta ei taisteluissa taida olla hyötyä. Tulevaisuuden suunnitelmat tuntuivat nekin turhilta. Miksi remontoida kuistia, jos koti pitää jättää? Entä jos kasvatankin tykinruokaa enkä tulevaisuuden toivoja?

Toki viikon sodan alkamisesta jaksoin puhkua taistelutahtoa. Kertasin mielessäni kiväärin lataamista ja arvioin miinoitettavia kulkureittejä, kunnes tajusin, että maassamme on todennäköisesti joku pätevämpi pohtimaan puolustusstrategiaa. Siirryin aktiiviseen puolustukseen omalle palveluspaikalleni paasaamaan informaatiovaikuttamisesta ja meemien mahdista. Pari päivää myöhemmin evakkomatkojen merkitsemät geenini alkoivat suunnitella mahdollista, mutta epätodennäköistä pakomatkaa.

Sitten lamaannuin. Elämä tuntui merkityksettömältä. En jaksanut urheilla, en lukea, en siivota, en nalkuttaakaan… (Miehen edit. huom. “Vähän liiottelua tää, ettet muka olis kuukauteen nalkuttanu!”) Jossain syvällä tiedostin, että olisi saatava elämästä ote, nähtävä lähelle ja seuraavaan päivään. Kaivettava esiin ilo ja usko tulevaan, vaikka väkisin. Kreisibailaaminen auttoi Tinskua, jota elämän nälkä jäytää nyt emmentaaliksi. Itse en ikävä kyllä jaksanut innostua bilettämisestäkään.

Mutta onneksi minulla on lemmikkejä… 

“Äiti, astuin kissanpaskaan!” 

No voi viddu. 

“Sillä roikkuu kakkaa jostain hiuksesta ja se leviää joka paikkaan!”

“Roikkuu mistä?”

“Hiuksesta!”

“Mutta missä se hius on? Kenen hiuksissa?”

“Sen pyllystä roikkuu! Kissan!”

Yritin luoda mielikuvaa pyllystä roikkuvasta kakasta. Koiralla roikkui satunnaisesti heiniä hanurista, mutta ei niihin kyllä pystynyt astumaan.

“Miten sinä siihen astuit?”

Kuopus ei vastannut, sillä hän keskittyi riisumaan kakkaista sukkaa jalastaan  mahdollisimman vähillä lisävaurioilla. Itse koetin yhyttää asianosaisen mahdollisimman nopeasti. 

Sain kissanpennusta näköhavainnon kodinhoitohuoneen kaapin alta. Musta pentu koetti epätoivoisesti maastoutua varjoihin. Yritin hapuilla edes jotain osaa kissasta käteeni, mutta katti pujahti sujuvasti seinän viertä esikoisen huoneeseen. Ehdin huomaamaan, että hännän alta roikkui totta tosiaan kapea nauha, johon oli takertunut erikokoisia kokkareita. 

Kuvan kissa liittyy olennaisesti tapaukseen.

Lähestyin rauhallisesti kattia ja koetin peittää pakoreitit, mutta kissa kurvasi lunkisti käteni alta ja syöksyi kylpyhuoneeseen kakkakikkarenauhan lennellessä perässä. Suljin oven. Nyt kissa oli ansassa! Sain ahdistettua mirrin nurkkaan, mutta vielä pirskatin katti pujahti saunaan paskanahjuinen vana hännän alla heiluen. Nyt sai luvan riittää! Ryömin lauteiden alle välittämättä osuisinko lattialle tipahtaneisiin yllätyksiin. Kissa väisteli sen minkä ehti, mutta pakoilu oli nyt turhaa.

Koppasin puntuilevan kissan kainalooni ja arvioin tilannetta. Kyllä, jotain sitkeää oli kulkeutunut ruuansulatuksen läpi. Onneksi en ollut ensimmäistä kertaa asialla ja vapautin varmoin, mutta varovaisin ottein kissan piinastaan. Tarkempi tarkastelu osoitti, että kyseessä ei ikävä kyllä ollut hius, vaan melko pitkä pätkä rihmaa. Kiitin luojaani, ettei kuitupitoinen ruokavalio ollut vaurioittanut pienokaista enempää. 

Kakkatahroja löytyi laattalattiasta, kaapinovista, toimiston keltaisesta seinästä sekä saunan paneeleista. Jättekiva. Rätti kädessä pintoja hinkatessani mieleni alkoi kuitenkin piristyä. Vaikka en pystynyt tuomaan maailmaan rauhaa, laatat sain kiiltämään. 

Pikkuhiljaa siivous laajeni muihin huoneisiin, lattioista ikkunanpesuun ja kaappien lonimiseen. Kuolinsiivousta en ole saanut aloitettua, mutta sotasiivous onkin päivän trendi  nro. 1. Jos joutuisimme jättämään kotimme, eipähän jäisi turhaa romua nurkkiin. 

Ja kivahan se on aina siistiin kotiin palata.

Categories
Yleinen

Kaksi vanhaa puuta

On aurinkoinen lauantaipäivä. Harvinaista kyllä, vietämme sitä kesämökillä koko perheen voimin. Mieheni, joka on toiminnan mies ja jota ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua sohvaperunaksi, alkaa jo aamusta liikehtiä tontilla. Aamupäivällä hän hyppää metsurin vermeisiin ja toteaa, että nyt kaatuu koivu poikineen. Mikäpäs siinä – olemme jo kesällä päättäneet karsia puita rannasta, jotta maisema pääsisi edukseen.

Leikin pienimmän kanssa lumikakuilla, kun kuuluu ensimmäinen rysähdys. Pieni koivu on pötkällään jäällä. Kun mies ryhtyy mittailemaan katseellaan rannan järeämpää koivuyksilöä, alkaa epäilyttämään. Siis minua.

– Et kai sinä tuota isoa yksinäs? Rysähtää suoraan mökin päälle! huudan.

Mies nostaa metsurinkypärän visiiriä ja karjuu:

– No eihän se nyt sinne asti edes yllä!!

– Yltää se! Pitäskö olla joku kaveri??!

– En minä jumalauta ole ensimmäistä kertaa asialla. Oon viistoistakesäsestä asti ollu savotassa!

– Mutta mistä sinä voit tietää mihin se kaatuu?!! Tökkäset sormella oikeeseen suuntaan ja toivot parasta?

– Tiedän varsin hyvin, mihin se kaatuu. Toistan: olen viisitoistakesäisestä tehnyt metsurin hommia. Käynkö hakemassa pensselin? Voit mennä siitä sisälle maalailemaan piruja seinille! ukko manailee ja vetää sahaa käyntiin.

Pienin siirtää katsettaan koivusta minuun ja minusta koivuun ja tarkkailee eleitäni huolestuneena. Yritän pysyä rauhallisena, mutta hoputan lastani mökin taakse suojaan. Tyttö alkaa nyyhkyttää ja kysyy, jääkö isi puun alle. Vastaan ei, mutta en kuulosta kovin vakuuttavalta. Kurkimme varovasti mökin nurkalta, joko latva huojuu.

Pian kuulen järven jäältä moottorin pärinää ja riemunkiljahduksia. Tunnen kuinka sydäntä alkaa kylmää. 

Moottorikelkka!

Poika on parhaillaan antamassa kelkkakyytiä ystävälleni Piitulle ja tämän pojille. Ajavat takuulla suoraan puun alle ja surman suuhun! 

Uskaltaudun esille piilostani ja alan huhuilla ja viittoa erinäisin pyörivin käsimerkein järven suuntaan kiinnittääkseni mieheni huomion. Mies nostaa kypäräänsä ja huokaisee. Otsalla näyttää olevan kypärän lisäksi kyrpä.

– Niin?!

– No kun ne lähti just kelkalla tonne jäälle. Ne ajaa suoraan puun alle! 

– No ei aja. Minä OSAAN ENNAKOIDA asioita. Toisin kuin eräät. Minä havainnoin ympäristöä, mies parahtaa ja laskee visiirin.

Pian alkaa saha laulaa. Kohta mies pitää taukoa ja tähyää latvoihin. Lähtee sitten hakemaan jotakin autoltaan. Minä osoitan sormellani vielä pystyssä seisovaa koivuvanhusta ja avaan jälleen sanaisen arkkuni:

– Mitä luulet, onkohan sillä sielu?? Tuntuu että se katsoo suoraan silmiin ja rukoilee, että älä kaada minua!

Mies pysähtyy, katsoo kärsivän näköisesti silmiini ja pudistelee päätään.

– Ei saatana. Rupee nyt vielä pirunmaalailijasta puunvoitelijaksi.

Samassa poika päräyttää Yamahalla mökin pihaan, ja pian todistamme yhdessä Piitun ja poikien kanssa puun viimeistä voitelua. Kuuluu rysk, kun puu putoaa jäälle. 

– Tuolla se nyt kuiskii sulle! Voit lopettaa niitten nitrojen syömisen! ukko huutelee rannalta.

Kun tiirailemme uudistunutta rantamaisemaa Piitun kanssa, tuumimme, että vielä kaksi koivua joutaisi paremmille mahlamaille.

– Silmä sanoo, että pitäs kaataa vielä tuo ja tuo, huudan miehelle ja osoittelen rantaan.

– Voit käydä kirveellä tekemässä loven ja merkata ne, mitkä haluat kaataa. Ettei tule väärinkäsityksiä.

– No tuo ja tuo. Et sinä voi erehtyä, jos minä osoitan tuon ison koivun vieressä olevaa koivua ja sen vieressä olevaa koivua.

– Mene nyt vaan merkkaamaan ne.

Menen puolitiehen vastaan ja osoitan koivuja edelleen sormella.

– No vittu tuon ison koivun ja tuon koivurykelmän välissä olevat kaksi koivua. Et voi erehtyä.

– Kun sanot TUO tai TÄÄLLÄ niin koordinaatit ei hirveenä kerro mitään. Muistellaanpa jouluaattoa vuonna 2009, kun eksyit Vuonislahteen ja soitit “Minä oon täällä, mihin minun pittää mennä?”.

Tikulla silmään, kuka vanhoja muistaa!

Oikeat koivut mätkähtävät pian jäälle ja ukko siirtyy saunan taakse mäntyjä potkimaan. Kun saha alkaa soida, iskee tutuksi tullut kylmäävä tunne.

Kissa!

– Missä kissa?! Tuossa se oli vielä äsken kuistilla, panikoin Piitulle.

Mies ei onneksi kuule sahansoitoltaan.

– Se ei varmaan tieten tahtoen mene moottorisahan lähelle, Piitu virnistelee.

Totta.

Kun puut on kaadettu, mies aikoo vetää ne moottorikelkalla jäältä pihamaalle.

– Minkä takia ne pitää vetää kelkalla tänne? Minä katkosin ja karsisin ne sahalla tuolla jäällä ja kantaisin pöllit ja risut tänne, ihmettelen.

– Minä tiiän mitä teen. 

– Eikö vaan olis helpompi tehä se tuolla jäällä? En voi ymmärtää.

– Jos lohduttaa niin kovin usein en minäkään ymmärrä sinua. Ne tuodaan tähän pihaan. Piste.

Kun koivut on vedetty pihamaalle, alamme siskon, Piitun ja lapsien kanssa karsia runkoja ja kantaa risuja kasaan. Ensitöikseni pelastan kimpun oksia maljakkoon, jotta kevät ja hiirenkorvat saapuisivat nurkilleni nopeammin. Sitten saan idean. Olen aina ihaillut sisustuslehtien ja lavastettujen unelmakotien koivunrungoista tehtyjä taideteoksia ja käsieni ulottuvilla on nyt elämäni teos, joka huutaa tekijäänsä.

– Voitko pätkiä tämmösiä reilun metrisiä halkoja mulle noista ohuista rungoista? kyselen mieheltä ja mallaan käsilläni oikeaa pituutta ilmaan.

– Ja mitähän varten?

– Taideteosta.

Mies on jo niin turtunut ideoihini, jottei jaksa kommentoida. Hän katoaa äänettömästi pakettiautonsa uumeniin ja ilmestyy Makitan moottorisahan kanssa takaisin.

– Rouva on hyvä ja sahaa itse.

– Oota mie käyn kattoo pääskö se tyttö sisälle vai…

– Et lähe nyt, keskity. Kuuntele. Kuuntele ja katso kun minä neuvon, miten tämä toimii. Painat tästä ja katot että palaa vihree ja sitten painat molemmista kahvoista yhtäaikaa.

Teen työtä käskettyä. Pian alkaa terä pyöriä ja moottori päristä.

– Potkaseeko tää?

– Kokkeile millasen säväyksen se antaa.

Kokeilen sahaa maassa makaavaan koivunrunkoon ja pian jaloissani kellii halko. Ja toinen. Ja kolmas.

Mies katselee innostumistani aavistuksen huolestuneena.

– Tää on kivaa. Voiko tällä sahata jalkaan? kysyn.

Mies on hetken hiljaa ja hakee sanoja.

– Paskooko karhu mettään?

Categories
Yleinen

Kaipaan huonoja ideoita

Kahden viikon ajan on ahdistanut niin paljon, että päätän lähteä viihteelle. Olen googlettanut ydinsotaa, nukkunut huonosti ja seurannut niin paljon uutisia, että elämännälkä on alkanut kasvaa. Pakko nauttia elämästä, kun vielä voi. Sitä paitsi isojen asioiden vastapainoksi tarvitaan hyvin pieniä asioita.

Toki käy mielessä, onko oma onni oikeutettua näinä aikoina. Ja onko minulla oikeutta kaataa kurkkuuni gintonicia, kun voisin senkin rahan lahjoittaa sodan uhreille? On – ja pitääkin olla. En voi lopettaa elämistä ja jos kaikki katkeroituvat, jälki on rumaa. Sen sijaan toivon tuominen, nauru ja tanssi ovat parhaita aseita pahuutta vastaan.

Niin minä sitten lauantaina teen serkun kanssa sotasuunnitelman radalle lähdöstä, talvilomakin kun kolkuttelee ovella. Ennen yöjuoksua päätän kuitenkin tehdä hikijuoksun. Lenkin lopussa juoksen extemporena K-marketin kaljahyllylle. Mietin kuinka moni opettaja tekee samoin ennen lomaa. Veikkaan että aika moni. Juoksukaljoja en kuitenkaan ota.

Kun pääsen kotiin, muistan että työpuhelin on vielä sulkematta. Luuria näplätessäni huomaan entisen opiskelijan viestin: “Halusin vaan kertoo et oon tääl armeijas. Ei tää kovin hauskaa oo mut ehkä selviin.” Vastaan ilahtuneeni viestistä ja vakuutan, että pärjäät kyllä. Tulee tippa linssiin. Ehkä olen jotain tehnyt oikein, kun kanssani halutaan vielä vuodenkin päästä jakaa elämän isot ja pienet asiat. Päätän ottaa sille ja avaan lonkeron.

Illalla tilaan oman äitini alkuillan juoppokuskiksi. Tämä osoittautuu isoksi virheeksi. Äidillä on kova huoli, kun olen lähdössä mierontielle. Ja vieläpä siskontyttönsä kanssa, jolta lähtee vähän lapasesta ja rukkasesta aika lailla joka kerta. ”Millä sinä pääset kottiin? Tiiätkö sinä missä se taksitolppa on?! Tuo katu on peilijäässä, miten sinä noilla kengillä pysyt pystyssä?! Ja voitteko kattoo Mirkun kanssa toistenne perään, muistelehan miten viimeksi kävi. Ottakee maltillisesti tällä kertaa ja elekee ainakaan kirkkaisiin koskeko.”

Joo joo äiti.

Jännä juttu, että sitä itse varoittelee omia lapsiaan, ja ne vastaa joojoo elä jaksa ja sitten yhtäkkiä osat vaihtuvat, kun oma äiti latelee turvallisuusohjeita ja sitä huomaakin itse pyörittelevänsä silmiään.  

Murheet alkavat sulaa sillä samaisella hetkellä, kun näen serkkulikan iloisen nätin naaman ravintolan edessä. Pari kaveria liittyvät seuraamme ja alamme suunnitella roadtrippiä Norjaan. Sehän on Nato-maa, on ensimmäinen ajatukseni. Turvallinen matkasuunitelma siis! Sipe haaveilee norjalaisesta viikingistä ja henkistä tukea osoittaaksemme lupaamme kaikki ladata Tinderin matkan ajaksi. Ihan vain viikingin löytämistä helpottaaksemme.

Sipe kyselee onko presidentti Zelenskyi meidän mielestä komea, sillä siskoni Maikki käy häneen kuumana. Pian kauhistumme – miten voimme rupatella näin pinnallisia, kun toisilla on hätä? Huomautan että emme varsinaisesti voi vaikuttaa tilanteeseen itkimmepä tai nauroimmepa. Joten valitkaamme mieluummin nauru ja taistelkaamme hyvän puolella.

Sairaanhoitajina työskentelevät ystävät ovat varmoja, että joutuvat eturintamaan, jos paska osuu tuulettimeen. Koska kaikilla on käsitys, että hoitajat hoitavat kaiken. Sitä paitsi Sandra on ollut tetissä puolustusvoimissa vuonna yhdeksänkymmentäyhdeksän ja osaa ehkä koota rynkkärin. Minä kerron olevani aika haka tarkka-ammunnassa, snipereitakin varmasti tarvitaan tosipaikan tullen. Mirkulla on myös B-vaihtoehto, jos pupu menee pöksyyn: pakeneminen Jumalan selän taa keskelle korpea, jossa voi kalastaa henkensä pitimiksi.

Minä kerron, että tekee mieli ottaa loparit, lähteä palmun alle ja hankkia nuori rakastaja. Jos maailma vaikka lopettaa kulkunsa ylihuomenna.

Jatkamme Mirkun kanssa Erika Vikmanin keikalle. Erika laulaa kotona hissuttelusta, Pietarin porteista ja huonojen ideoiden kaipaamisesta. Samalla joku parikymppinen komea pojankolliainen alkaa pyörittämään tanssilattialla ja yrittää iskeä. Minä lamaannun ja mietin että voisin olla sen äiti. Oma palmunalainen suunnitelma alkaa tuntua absurdilta. Lisäksi muistan, että minulla on omiakin lapsia.

Eipä sillä – kaveri sanoo, että oma markkina-arvo ja auton arvo pitää tarkistaa säännöllisin väliajoin. Mietin että itselläni on sentään enemmän toivoa kuin Volvollani. Tukan olin vasta värjännyt ja kihartanut, autoani en ole pessyt tai puunannut vuoteen.

Jammailun jälkeen entinen tuttu Kale seuralaisineen istuu samaan pöytään ja pian hirnumme niin että vatsaan sattuu. Tekeepä kutaa – nauru tuntuu sielun pohjassa asti! Mirkku suostuu laulamaan kanssani karaokea, mutta luovutan, kun hän ei tunnista Lapin kesää, ei Topi Sorsakosken Kirjettä eikä Kake Randelinin hittiä Tarja sinä rakas. Tunnen itseni boomeriksi ja tässä kohtaa pääsemmekin maailman kriisistä sujuvasti  ikäkriisiin. Kun pohdin pystynkö juhlimaan tänä vuonna nelikymppisiäni, myyntitykkinä työskentelevä Kale alkaa puhua kuin Runeberg ja vakuuttaa että pystyn. He ovat kuulemma Jarpan kanssa pyssyt ojossa juhliani turvaamassa. Maanpuolustus alkaa olla selvästi mielessä yhdellä jos toisella, mutta tulee jotenkin rauhallinen olo. 

Ilta on vasta nuori, joten päädymme toiseen juottolaan. Sisällä törmään sotilaana työskentelevään lapsuuden koulutoveriin ja hänen sotilastoveriinsa. Pian alkaa tanssilattia vilistä silmissä ja gintonicit kurkussa. Jossain välissä Riku sanoo, että älä koskaan lopeta kirjoittamista. Hän muistelee samoin tein runoa, jonka hänelle lukiossa kirjoitin: ”Rakkaus on kuin reikä musta – kun se loppuu, voit siihen seisaaltaan kusta.” Tai jotakin. 

Mietin että pohjimmiltaan ihminen ei muutu mihinkään. Olen edelleen se sama runoilijasielu kuin kahdeksantoistakesäisenä. Huumorikaan ei ole jalostunut. Mietimme myös Rikun kanssa, että tarinoilla on oikeasti merkitystä – niin sodassa kuin rakkaudessa. Hän vakuuttaa myös, että meillä ei ole mitään hätää. Tulee jotenkin turvallinen olo.

Pääsen sotilaiden saattamana kotiin. Jos tähän asti on mennyt kuin elokuvissa, vaikeudet alkavat kotiovelta. En kuollaksenikaan muista ovikoodia. Ja ukko kun nimenomaan halusi luopua avainlukosta minun takiani, kun avaimeni olivat aina häveissä.

Siristän silmiäni ja yritän epätoivoisesti sohia oveen eri numerosarjoja, mutta ovi antaa rosvosektorin kerta toisensa jälkeen. Pian tajuan, etten edes muista, onko sarjassa yhteensä neljä vai kuusi numeroa. Eipä aikaakaan, kun koko ovi menee turvalukkoon kymmeneksi minuutiksi ja välkyttää minulle discovaloja. Pitäisikö alkaa tanssia? Koska ei enää tanssita, istun rappusille pakkaseen ja mietin seuraavaa siirtoa. Säälittävää. Minun matkani piti loppua palmun alle, tähänkö se nyt tyssää kotiovelle metrisen lumihangen juureen?

Äiti!

Kävelenkö äidin luo kaksi kilometriä vai soitanko hakemaan? Ikkunan tiirikointi tulisi liian kalliiksi. En kai sentään voi aviomiehelleni soittaa? Hän on äitinsä tykönä sadan kilometrin päässä, sillä on päättänyt lähteä evakkoon aina kun olen viihteellä. Ei kuulemma saa unta, kun olen kreisibailaamassa. Mietin hieman ilkikurisesti, ettei taida etäisyys auttaa unensaantiin, kun painan luurinkuvaa kello 03.47. Onnekseni mies vastaa heti. Yritän pienentää itseni ja kuiskaan etten muista ovikoodia. Hän kertoo numerosarjan kolme kertaa, kuuntelee kun toistan sen viisi kertaa ja sanon kiitos. Unohdan koodin saman tien kun puhelu loppuu, mutta onneksi saan koodin whatsappilla. Tämäkö on sitä todellista arkirakkautta – toistella aamuneljältä ovikoodia toisen korvaan 76 kilometrin päästä toisistamme?

Eteisessä laitan ensitöikseni äidille viestiä, että olen turvassa. Enpä olisi vielä parikymppisenä uskonut, että vielä nelikymppisenäkin ilmoitan äidilleni päässeeni kotiin. Ihan kaikkea en tosin kerro. Esimerkiksi sitä, että meinasin jäätyä kuoliaaksi omille rappusille.

Sunnuntaiaamuna makaan sohvalla ja päässä soi. Olo on kaikkea muuta kuin stabiili, mutta silti hymyilen. Olen ainakin elänyt ja näillä muistoilla jaksan taas viisi viikkoa. Mirkku viestittää, että hän on jo hiihtämässä kuten lupasi siipalleen ja laittaa virkeän hiihtohymiön perään. Alan yökkiä pelkästä ajatuksesta. Parin tunnin päästä saan viestin, jossa Mirkku käskee seuraavan kerran muistuttamaan, että hiihto ei ole paras laji baari-illan jälkeen. Että pää on jo pytyssä. Alkaa hymyilyttää – sitä saa mitä hiihtää.

Puoliltapäivin kuulen, kun joku naputtaa ovikoodia oveen. Menee kerralla oikein. Äiti palauttaa keskimmäisen lapseni kotiin. Yritän maata mahdollisimman liikkumattomana sohvalla ja tunnustan äidille, että olen viettänyt kolme tuntia pää pöntössä. Äiti istuu kiikkustuoliin ja kysyy rauhallisesti keinunnan tahtiin, enkö ole oppinut tähän ikään mennessä yhtään mitään. Sanon että valitettavasti historia toistaa itseään. Mainitsen myös, että pääsin kuitenkin sotilassaattueessa kotiin. Että lapsellasi on sentään turvatakuut kunnossa.

Illalla luukutan ripiitillä Erika Vikmanin ja Antti Tuiskun biisiä Huonoja ideoita ja tanssin keskellä olohuonetta. Tyttäreni keksii biisiin oitis uudet sanat:

Hei, jos kaipaat huonoja ideoita

Me Kumputiellä sua palvellaan

Hei, sä kaipaat huonoja ideoita

Niitä saa aina Tinskulta!

Categories
Yleinen

Ystävälle

Juureshyllyn juurella

Lauantai-ilta Prisman käytävällä
parhaaseen katseluaikaan
hihitämme hillittömästi
oli meillä ennen raflaavampiakin mestoja
parempaakin tekemistä
kuin vertailla pyyhekoukkuja
Iittalan ja Arabian kannuja
opastaa miten mattopesulaa käytetään,
mistä kammesta väännetään.

Silti silmissämme sama syke
vuodesta tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan
kyytipoikana kipeitä katseen kajastuksia
vierivien vuosien viilaamia

muistatko
syötin sinulle pannukakkua silloin kun maailmasi musteni
sinä pidit kiinni silloin kun omani romahti.

Prisman juureshyllyllä sen ymmärsin
sama se mitä teemme
sama se missä olemme
sinun kanssasi olen siellä missä pitääkin.

– Tinsku

Tarinoita ystävyydestä täällä: Siitä tunnet sä ystävän

Categories
Yleinen

Hymyile, olet kotikamerassa!

Onko eettistä julkaista kaveriporukoiden Whatsapp-keskusteluja? Missä määrin on reilua käyttää toisten yksityiselämää viihteenä? Tällaisia olen toisinaan pohtinut, mutta antanut ystäväpiirilleni oikeuden yksityisyyteen. Taannoisena sunnuntai-iltana kohtalo päätti, että tuo oikeus oli nyt riistettävä, sillä erääseen ryhmään lävähti viesti, joka oli aiheeltaan ja merkittävyydeltään niin massiivinen, että se oli otettava julkiseen käsittelyyn.

Mahdollinen yksityisyyden suoja -rikkomus. Loukkaus, jonka rinnalla Googlen tietojen keruu, Facebookin henkilötietojen myynti ja Vastaamon tietomurto tuntuvat pikkujutulta.

Ja kukapa muukaan viestin lähetti kuin Tinsku.

Tinsku: Saanko kysyä: miten reagoisitte, jos puoliso ilmoittaisi hankkivansa kotiin valvontakameran. Kun koskaan ei kuulemma tiedä mitä täällä tapahtuu (ok, Pinja poltti tupakkaa saunassa yks päivä) —

Hmm. Pinja oli vasta 13-vuotias. Muutaman vuoden päästä se osaisi jo sauhutella nurkan takana, ostarilla tai kipaista kaverin luokkaan vetämään vapea kesken tunnin.

Tinsku: — mutta nyt keittää yli. Jos tuo rupee kyttää jokaista liikettä niin mie lähden. Hullu.

Viittasikohan Tinsku nyt mieheensä vai oliko se allekirjoitus?

Make: Mitä varten se kamera tulis? Lapsien kyttäystä vai niinku hälytysjärjestelmä?

Tinsku: Lapsia varten. Pitää kysyä enemmän infoa ku ei vituta näin paljon.

Rypistin kulmiani. Olihan Tinskun ukossa insinöörin piirteitä, mutta tämä oli jo pikkuisen friikkiä kontrollin halua siihen nähden. Olikohan se seonnut? Ei se toki yllätyksenä olisi tullut, jos Tinskun edesottamukset olisivat lopulta murtaneet niinkin vahvahermoisen tyypin kuin Ari…

Make: Onkohan fiksua? Pahempia temppuja tekevät ku saavat ne videolle.

Mielenkiintoinen pointti. Nykynuoriso ei tuntenut häveliäisyyttä eikä yksityisyyttä. Nettiin suolletaan kuvia naamasta, silmästä ja petaamattomasta sängystä, videoita käsien viuhtomisesta ja jäätelömaisteluista tai postipaketin avaamisesta. Työhaastattelukin tarkoittaa tälle sukupolvelle Temptation Islandiin tai Big Brotheriin osallistumista. Eivät ne välttämättä kokisi kameran alla elelyä ongelmaksi. 

Itse ahdistun jo liikennekameroista. Kaupassa muistan kameroiden olemassa olon vasta kassalla, kun näen näytöt, jotka kuvaavat juuri niitä hyllyvälejä, joissa keskustelin lasten kanssa selkein nonverbaalisin elein. Työpaikallakin saa hymyillä jokaiselle pallerolle katossa, kun ei voi tietää onko se palovaroitin vai kamera. Luokissa kameroita toivottavasti ei vielä ole, näkisivät muuten mitä me siellä oikeasti tehdään…

Jonna: Minähän olisin asentanut jo ekan vauvan kohdalla valvontakamerat sen sängyn viereen. Olisi voinut kattoa että kaikki on ok, jos ei viereiseen huoneeseen kuule. Mut nukuttiin pari yötä ja tultiin järkiimme. 

Omilla lapsillani itkuhälytin oli käytössä noin kolme kertaa ja enemmän kuulin sieltä venäjänkielistä radiota kuin itkua.

Tinsku: Tässä on kyse luottamuksesta ja lasten oikeuksista! 

Itse en olisi ollut huolissani lasten oikeuksista vaan vanhempien oikeudesta olla tulematta kuvatuksi. Kerran viikkoon pääsen jonkun videopuhelun taustaviuhahtajaksi tai annan maistiaisen korvakarkkia ammattipedagogin keuhkojen ja äänihuulten saumattomasta yhteistyöstä lasten kavereille ja todennäköisesti niiden vanhemmillekin.

Jonna: Olen hankkinut meille kodin täydeltä elektroniikkaa… Sano, että järjestää liveshowta omilta työmatkoiltaankin.

Tasapuolisuus oli tässäkin tärkeää. Ajatus siitä, että joku kuvaisi koko ajan alkoi tuntua ahdistavalta, vaikka kyseessä ei ollut edes oma koti. Ei alasti kekkuloiminen tai nenän kaivaminen nolottaisi. Mutta mikäli paljastuisi, että olen lorvinut sohvalla Netflixin kanssa vedottuani “kiireiseen työpäivään” vain välttyäkseni ikäviltä asioinneilta… 

Samppa: Taitaa Ari vaan tykätä elektronisista härpäkkeistä.

Make: Jos se kyllästy jo Jormaan. (Jorman seikkailuista täällä.)

Yön yli nukkuminen ei ollut Tinskun mielialaa tasannut kovinkaan paljon.

Tinsku: Tää on hei hyvä ryhmä! Miehet selkeästi lähestyy asiaa eri näkökulmista. Mutta se on kuulkaa Hellurei ja pillu huuleen, jos minä joudun kameran alla asumaan.

Olikohan Tinskun ukko oikeasti aikonut seurata lapsia, vai ehkä kuitenkin Tinskua…? Pahempia ideoita sillä oli kuin tupakointi saunassa. Täyttäisi astianpesukonetta väärällä tavalla tanssien samalla Topi Sorsakosken tahtiin… Mikäli oma rakkaani aikoisi kameroita asentaa, järjestäisin tarkoituksellisesti ohjelmaa, ettei kallis hankinta menisi hukkaan.

Tinsku: Eikä se Pinja tupakkaa polttanut, vaan sanomalehteä. Siellä oli vissiin kahvia sisällä.

Aikku: Eli ihan normisettiä.

Tinsku: No… se saatto saada idean multa, ku muistelin yks ilta lapsuuden tempauksia.

Kyllä, vaimoaan Ari halusi valvoa.

Aikku: Haluaako Ari muuten, että sitä kuvataan?

Tinsku: Eipä olla puheväleissä.

Oli ilmiömäistä miten Tinsku ja Ari pystyivät olemaan mykkäkoulussa päiviä. Itselleni jo tunti on maksimi ja siitäkin yleensä olen kolme varttia lenkillä tasaamassa verenpainetta.

Ella: Mä koitin googlata onko sellanen kuvaaminen laillista, mutta ilmeisesti on sallittua vakoilla omaa perhettään. 

Aikku: Teinien äitinä voin vakuuttaa, että kotivakoilusta ei ole paljon iloa. Ennemmin kännykkään vakoiluohjelmat ja nilkkapanta. 

Tunsin lievää mielihyvää siitä, että myös Tinskun mukuloilla oli niinkin tyhmiä ideoita, että valvontakamerat olivat hankinnassa. En ollut varma olisinko halunnut omien kakaroitteni toilailuja kuitenkaan videolle. Wilma-viesteistä ja Whatsapp-juoruista sai vallan hyvän kuvan jälkikasvuni edesottamuksista ihan kirjallisessa muodossa. 

Tiivistin vahingoniloisena miehelleni Arin aivopierun. Suhtautuminen oli aavistuksen vähemmän dramaattinen kuin Whatsapp-ryhmässämme.

“Noinkohan on Tinsku taas tulkinnut omiaan. Eihän kukaan jaksa kattoa niitä tallenteita tuntitolkulla”, tuumi mieheni, jonka kasvatusperiaatteet voi tiivistää kahteen. Yksi, tieto lisää tuskaa. Kaksi, siihen mitä ei näe, ei tarvitse puuttua.

Seuraavana päivänä Tinsku palasi selkeästi nöyremmällä asenteella keskusteluun.

Tinsku: Okei, ehkä ylireagoin vähän. Oli kuulemma autotallin edustalle miettinyt, tai ainakin niin selitti. Mutta miusta se selvästi mietti sisätiloja!

Ja niin olisi pitänytkin! Rahahuolet olisivat olleet ohi, sillä Tinskun työkaverit innostuivat kuullessaan Arin ideasta.

“Siis mulle ehdottomasti linkki teidän olkkari-liveen!”

“Mie voin vaikka maksaa, että näkisin teidän aamusekoilut!”

Categories
Yleinen

Vatulointia vankkureiden ja vanttuitten kanssa

Harrastan käsitöitä. Tykkään siis neuloa,virkata ja ommella. Mieheni mielestä harrastan enemmän käsitöiden purkamista. 

“Se on ihan sama mitä sie teet, sie purat sen kuitenkin kolmesti ennen kuin se on valmis.” 

Väitin luonnollisesti vastaan, mutta tajusin eilen projektiani purkaessani, että mies oli oikeassa. 

Olin kaivannut uusia lapasia jo jonkun aikaa. Haaveissani oli kolmen värin kirjoneulelapaset, joissa aina jäiset sormeni nauttisivat olostaan. Yhdet lapaset olin joululomalla valmistanut, mutta poika oli ottanut ne omaan käyttöönsä, koska hypyt kuulemma ländäsivät niissä paremmin. (Laskeutuuko se käsilleen…? Kunhan ei niskoilleen.) Äidin lapasissa on siis taikaa. Onneksi myös omassa äidissäni on noidan vikaa; padoissa ja kattiloissa on koko vuosi värjäilty lankoja sienillä, kasveilla, kaarnoilla ja kuorilla. Sai panimomestari kokeiluissaan aikaan myös satsin appelsiininkuorikiljua, ei tosin juotavaksi asti, sillä paine purkautui jo käymisvaiheessa keittiön seinille. Varastoista riitti lapasten verran pikkukeriä kivoissa väreissä. 

Jo aloitus oli hankala. Millaisen kuvion taiteilisin tällä kertaa?  Tarkoitus oli saada vähintään kolme väriä joka kierrokselle, jotta lapasista tulisi lämpöiset. Samanlaisia en ainakaan jaksaisi neuloa, pitkästyisin kuoliaaksi. Valmiit kirjoneulemallit ja -ohjeet hylkäsin nekin heti, kuka nyt valmista mallia jaksaa neuloa? Tai hiihtää valmiita latuja? Käyttää reseptissä mainittuja mausteita? Kysyn vaan. 

Yllättäen ensimmäisen kuviokokeiluni ei toiminut intialaisen peukalokiilan kanssa, joten purin puolikkaan lapasen. Kuka muka suunnittelee ja piirtää mallikuvion etukäteen? Tai huomioi peukalokiilan vaikutuksen?

Koska tarvitsin lapaset nopeasti, en alkanut tälläkään kertaa mallikuvion laskemiseen vaan neuloin raidallisen tumpun. Kerrokset on helppo laskea. Tai no… Yhden värin raidat jäivät lötteröiksi ja tiesin viiman puhaltavan neuloksen läpi. Purkaminen ei innostanut. Eipä huolta, neuloisin toiset vanttuut sisään!

Neuloin parin ensimmäiselle lapaselle, vain huomatakseni, että kärkikavennukset olivat jotenkin liian terävät, epämääräiset. 

Purin kavennukset ja neuloin kärjet uudelleen, mutta se ei parantanut lopputulosta juuri lainkaan. Sen lisäksi, että raidat olivat totaalisen rumat, olivat lapaset käyttökelvottoman lutterot. Juuri sellaiset, jotka pyörivät kädessä. 

En millään viitsinyt purkaa, joten kirjoin silmukoita lapaset täyteen. Tumpuista tuli ryhdikkäät ja lämpöiset, mutta estetiikka kärsi. Jälkeen päin ajateltuna ei ollut kovin fiksu idea käyttää samoja värejä kuviointiin; raidallisella pohjalla kuvio näytti lähinnä oksennukselta. Tytär kyllä väitti erottavansa kukkakuvion pinnasta. 

Tyttäreni lausunnosta huolimatta päädyin purkamaan lapaset. Mutta vasta, kun olin päätellyt kaikki langanpäät. Ensin kirjotut kuviot, sitten itse lapaset. Hartaudella kaksinkertaiseen pintaan pujottelemieni langanpäiden kaivelemiseen kului valehtelematta triplasti enemmän aikaa kuin itse neulomiseen.

Nyt puikoilla pyllyilevät tylsät pystyraitaiset. Mallin seuraaminen ei rasita päätä, mutta tämäkin malli on jo kerran purettu, sillä kitkuttelin ensimmäisen lapasen liian pienillä puikoilla.

Epäilen, etten koskaan saa valmiita vanttuita käsiini. Mikäli joskus saan ensimmäisen lapasen valmiiksi, siinä vaiheessa olen sen verran tympääntynyt malliin, väriin tai neulomiseen ylipäätään, että toinen saa odottaa vuoroaan ensi talveen. 

Näiden sukkien toinen pari odotti vuoden ennen kuin inspiroiduin toisen tekemiseen.

Samaan aikaan, kun minä purin ja kerin lapasiani, harrasti mieskin. Koska perheemme vankkureissa on vähän väliä jotain rempattavaa, eksyi mies viikolla vähän niinkuin vahingossa nettiautoon.

“Me vaihdetaan auto!”

“Vaihdetaan vaan, mutta ei nyt. En jaksa.” 

Autovatulointi on yksi parisuhdettamme eniten rassaavista asioista. Pohditaan ominaisuuksia, lasketaan hyvitystä, vertaillaan kilometrejä ja kulutusta, mietitään, ennakoidaan polttoaineen hinnan korotusta, ristiintarkistetaan kokemuksia, pohditaan… Ja aloitetaan alusta. Tätä vouhkaamista ja selittämistä ei kestä kukaan. Varsinkaan kun osallistumistani aidosti tarvitaan vasta maksuvaiheessa. 

“En mie nyt tarkottanutkaan, keväämmällä.”

Huokasin helpotuksesta. Mutta kuinka ollakaan, mieheni ei ole moneen päivään muusta puhunutkaan kuin autoista, vertailee merkkejä, esittelee kuvia. Yleisen rasittavuuden lisäksi autokuume saa rakkaastani esiin pelottavia, luonteenvastaisia piirteitä: 

“Lähetään kylään.” 

“Mitä? Sie? Miks? Minne?”

“Kattomaan, ku Nurmiset osti auton. Just samanlaisen mitä katoin. Voidaan se koeajaa!”

“Sie lupasit, että ei nyt vaihdeta!”

“Lupasin, ettei vaihdeta vielä. En luvannut, etten alkais vatuloimaan.”

Parempi ehkä vatuloida etukäteen, kuin ostaa ja purkaa ja koota ja purkaa ja ostaa uusi.

Categories
Yleinen

The day after tomorrow – arkisia elämyksiä osa 67

Herää uuteen aamuun paskasti nukutun yön jälkeen. Keskimmäinen piti raivonpuuskassaan isoveljeään hereillä, minkä seurauksena poika piti angsteissaan sinua hereillä puolille öin. Et saanut unen päästä kiinni, vaikka kuinka luit Tommy Tarbermanin eroottisia runoja ja ylistyslauluja ihanalle ruumiillesi. Tai ehkä juuri siksi.

Havahdu aamukahvia hörppiessäsi siihen, että muut valittavat paskanhajua, mutta itse et haista mitään. Aloita päiväsi koronatestillä. Juuri kun pyörittelet tikkua nenässäsi ja aivastelet antaumuksella joka toisella työnnöllä, perheen jokaisella jäsenellä on asiaa. “Äiti missä miun toppahousut?” ”Oot sie tänään monelta kotona?” ”Äiti anna juustoo!” ”Miks sie pyörität sitä vaan siellä toisella syrjällä, ohje käskee käymään läpi nenän koko sisäosan!” Mieti onko tilannetaju katoavaa kansanperinnettä ja huuda ”Ettekö nää mitä olen tekemässä ja mistä minä tiedän, mikä osa nenästä on sisäseinää??!!!” Poikasi kommentoi, että jos pystyt huutamaan niin pystyt vastaamaankin.

Aamupalaa lusikoidessasi toteat, että pienin on sen verran sippi ja nuhainen, ettet ilkeä viedä hoitoon. Soita äidillesi, joka on heti remmissä. Mieti hetki, miltä maailma näyttäisi ilman mummoja. Kiharra tukka ja sipaise nopeasti poskipunaa ja ihmettele, miksi näytät enemmän kasariajan muinaismuistolta kuin Karita Tuomolalta. Huomaa sitten, että puhalsit poskipunan levitysvaiheessa posket täyteen ilmaa, kun piti imeä ne sisään. Tikahdu nauruun ja mieti, että itsensä viihdyttäminen on taitolaji.

Kun yrität tehdä lähtöä, pienin ei kelpuuta mitään pikkareita, housuja tai sukkia jalkaansa. Yritä ensin hyvällä ja tarjoa vaihtoehtoja, mutta kolmevuotiaan mielestä pinkki on tänään yhtä syvältä kuin pallokuosi. Koska kello käy, puet pennun puoliväkisin ja kannat huutavana puolialastomana myttynä autoon ja mummolaan.

Juokse koulun parkkipaikalta repun ja kahden syntisen painavan kestokassin kanssa koululle, sillä tänään(kin) on luvassa Taidetta ja luovaa ilmaisua. Ulko-ovella housut meinaavat tippua jalasta ja maskikin pitäisi taikoa naamalle, muttei ole käsiä millä operoida. Syöksy kassien kanssa opehuoneeseen, jossa kollega virnuilee ”long time no see” ja toinen kyselee, tulitko tänne yöksi. Yritä ottaa kiireessä kopioita, mutta tulostin huutaa ensin paperia ja suoltaa sitten kollegan satasivuista työtä.

Juokse laittamaan opiskelijat töihin. Huomaat luokassa uuden kasvon, mutta ennen kuin ehdit esitellä itsesi, hän puuskahtaa ”Mikä VITTU on artesaani?!” Selitä sana artesaani ja kirjoita taululle voimasanoja ruotsiksi, joilla toivot häneen avaavan keskustelun seuraavalla kerralla. Syöksy palaveriin, sillä tänään pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Kun palaat tunnille ja tarkistat ruotsin tehtävää, työkaveri viereisestä luokasta kaappaa näyttösi.

Lounasta lappaessasi saat paikallislehden päätoimittajalta kuvan, jossa on 30 vuotta vanha lehtijuttu edesmenneestä isästäsi moottorikelkan selässä. Kelkka on yksisuksinen Terhi 10, jolla opettelit isäsi kanssa ajamaan. Lähde hakemaan kahvia, sillä alkaa itkettää. Miten joku voi olla enää olematta ja olla silti kaikkialla?

Juokse kahvin jälkeen etsimään saksia ja liimaa ja mieti, elätkö päivääsi murmelina. Eilen etsit taidetarvikkeita pitkin toista kampusta ja hikoilit kuin Mikko-sika palmun alla. Et ole varma onko painosi lähtenyt tippumaan kuntokuurisi vai työpaikkaliikunnan ansiosta. Päässä alkaa soida 80-luvun klassikko-ohjelma Mummon tunnusmusiikki ”Hyppy sinne toinen tänne, pian on mennyt elämämme”.

Juokse luokkaan saksien ja liimapuikkojen kanssa, mutta totea pian, ettei siellä ole sen paremmin pulpetteja kuin oppilaitakaan. Katsele vielä minuutin ajan tyhmänä ympärillesi. Rahaa kestokassisi ja liimaputelisi kerrosta alemmaksi, jossa opiskelijasi vauhkoavat suut vaahdossa koronasta ja rokotusten haitoista. Istu alas, huokaise ja totea, että on ollut vähän kriipi päivä. Opiskelijat antavat oitis selkeän selityksen päivänkulkuusi: ”Se johtuu siitä rokotteesta. Se tekee sammakonkin homoksi.”

Iske tietokone tulille ja aloita tunti. Jos aiemmasta luokasta lähti kuva, nyt lähtee ääni. Kiroa tekniikka alimpaan hornan kuiluun. Olisit näyttänyt YouTubesta pätkän lavarunoutta, mutta nyt joudut esiintymään itse. Ihme kyllä villivarsat hiljentyvät sanan äärelle ja alkavat myös itse työstämään runoja. Kehu kaikkia tuotoksia – myös niitä, joissa pääosaa näyttelee Jallu ja perse. Kun työkaverisi Jarkko ilmestyy luokkaan, laita hänet kiipeämään katonrajaan ja säätämään ääninappulaa. Muista kehua. Piirrä kesken tunnin permanenttitussilla taululle ja seinään ja tunnusta hölmöilysi siivoojalle tunnin jälkeen. Jää siivoojan kaveriksi noukkimaan paperisilppuja lattialta, sillä et ilkeä jättää häntä yksinkään.

Hävitä päivän päätteeksi avaimesi ja etsi pelastavaa enkeliä ympäri koulua, jotta pääset opehuoneeseen. Soita työparillesi, jonka kanssa pitäisi suunnitella huomisen tunnit. Hän iskee luurin korvaan ja laittaa perään viestiä ”Oletko Tinsku?” Mieti mistä nyt tuulee ja vastaa olevasi Tauno. Sikke viestittää, että seuraavan päivän lippulappupeli löytyy hänen työpöydältään. Käännä Siken työpöytä ylösalaisin ja riemuitse siitä, että jonkun muunkin työpöytä pursuaa paperiröykkiöitä. Vaikka muiden oppituntien sisällöt ovat vielä levällään kuin ellun kanat, nyt pitää juosta vapauttamaan mummo.

Kylmäkäynnistä Volvo, sillä aamulla et ehtinyt iskemään lämmityspiuhaa paikoilleen ja päivän aikana et muistanut. Nuhtele mielessäsi Jarkkoa, sillä hänkään ei ottautunut asialle. Autossa Matti ja Teppo laulaa elämän tyrskyistä, laula mukana.

Kun pääset kotiin, keskimmäinen kertoo löytäneensä Jorman tukehtuneena. Robotti-imuri on läkähtynyt mandariininlohkoon ja niihin pinkkeihin housuihin, jotka eivät aamulla pienimmälle kelvanneet ja jotka suutuspäissäsi viskasit olohuoneen halki keittiöön. Pian haistat palaneen käryä. Syöksy keittiöön, jossa keskimmäinen on sohinut päälle väärän levyn ja paistaa paistinpannulla muovirasian kantta. Mieti voisiko olla niiden tyrskyjen sijaan välillä pelkkää liplatusta.