Kategoriat
Yleinen

Tositarinoita ja fiktiivisiä fantasioita

Tutustu meihin ja seuraa tarinointiamme.

Kategoriat
Yleinen

007 ja paluu arkeen

Aamuvirkku

Mies palasi viikko sitten töihin. Ankeus hiipi mieleen välittömästi, vaikka omaa lomaa oli vielä viikon verran jäljellä. Pitkä viikko aikaa keksiä aktivoivia harrasteita junioreille, miettiä ruokaa ja tapella kännykän käytöstä. Käytännönsyistä, ja osittain myös myötätunnosta, aloin herätä miehen kanssa aamukahville heti maanantaina klo 5.50. 

Illalla päätimme, että myös lapset voivat osallistua tähän kidutukseen, jota arkirytmiin palaamiseksi kutsutaan. Tyttöjen unirytmi ei ollut pahasti sekaisin, mutta teini eli kuin eri aikavyöhykkeellä. Lisäksi pojan syventynyt symbioosi kännykän kanssa oli huolestuttava. Kerran puhelimen ollessa takavarikossa poika oli epätoivoisena yrittänyt katsoa kuopuksen puhelimesta tiktokkeja. Ajattelimme kokeilla asteittaista vieroitusta. Kännykkä olisi yöunilla aluksi klo 22 alkaen.

– Pitääkö mennä jo sillon nukkumaan? En mene!

– Ei siun ole pakko mennä nukkumaan. Et vaan ole kännykällä. 

– Mitä mie sitten teen muka?!

– Luet, katot telkkaria…

Ovi paiskattiin kiinni. 

Illalla mies viritteli pojan kännykän laturiin tietyllä tavalla. Emme uskoneet hetkeäkään lupauksiin siitä, ettei puhelimeen koskettaisi yön aikana.

– Viimeksi jäi kiinni, kun puhelin oli eri asennossa. Mutta nyt on johtokin, myhäili agenttipuolisoni rakennellessaan ansaansa. 

Seuraavana aamuna heräilin pirteänä kuin perseelle ammuttu karhu keväällä. Herääminen oli hirveää. Aivan kamalaa. Olisi varmaan pitänyt mennä aiemmin nukkumaan. Mieheni tuli hykerrellen keittiöön ja alkoi laskea kellotaulusta tunteja. Yrittiköhän se laskea monelta piti olla töissä? Keväällä mies oli onnistuneesti mennyt tunnin myöhässä töihin. Nyt ei kuitenkaan mietitty työaikoja, vaan tarkistettiin ansaa.

– Joo, selvä tapaus. Puhelin oli tarkasti samalla tavalla, mutta johto ei. Ja tässä on tallennettu kuvakaappaus viis tuntia sitten, kahdelta. Amatöörimaista. 

Puhelin lähti takavarikkoon. Varmistaakseen vuorovaikutteisen päivän mies sitoi pojan laturiin marjapoimurin.  

Join kahvin mieheni seurana ja kun ovi painui kiinni, hiivin takaisin sänkyyn. Heräsin kauhuun, että olin unohtanut mennä tunneille. Työasiat alkoivat ahdistella alitajunnasta. 

Päiväherkku

Iltapäivästä aloin kipuilla töihin paluun kanssa ihan tosissaan. Oli pakko tarkistaa lukkarista milloin ja missä olisi maanantaina oltava. Samalla tajusin, että minulla ei ollut pääsyä pojan Wilmaan. Mietin, kannattaisiko edes hankkia tunnuksia vai olisinko vain onnellisempi, jos en tietäisi kaikkea. 

Poika oli löytänyt marjapoimurinsa ja tuli kertomaan, että olimme ihan paskoja ja epäreiluja vanhempia. Selityksiä puhelimen liikkumiseen ja keskellä yötä tapahtuneeseen toimintaan riitti. Puhelimeen oli asetettu eri aika jonkin pelin huijaamiseksi! (Tämän melkein uskoinkin.) Hän oli ollut varmasti nukkumassa kahdeltatoista. Kissa oli siirtänyt johtoa! Koira oli katsonut youtubesta kissavideoita! 

Todistusaineisto oli kuitenkin vedenpitävä. Luettelin listan kotitöitä, joiden jälkeen voisimme keskustella puhelimen palautumisesta. 

Paluu omaan työmoodiin sujui lupsakasti. Sähköpostissa oli kymmenen viestiä kirjastolta, joka ilmoitti, että lainani olivat myöhässä. Kuukauden. Sakko oli rapiat 60€. Itkettyäni hillitöntä summaa whappi-ryhmässä, eräs empatiakykyinen ystäväni kertoi, että olin ymmärtänyt kirjastokonseptin väärin. Tarkoitus oli lainata kirjoja, ei ostaa niitä.

Seuraavan stressireaktion sain huomatessani, että kurssialusta oli päivitetty. Uusi ulkoasu oli sekava! Missä olivat kaikki työkalut? Miten tässä nyt mitään tekisi? Taistele, pakene tai lamaannu! aivot huusivat toimintaohjeita.

Poika kävi kertomassa, että oli levittänyt pyykin. Luonnollisesti hän lisäsi, että kenenkään muun äidit eivät pakottaneet tällaiseen orjatyöhön. Pyysin häntä valmistamaan ruokaa. 

Taistellessani selvyyttä uuden layoutin hienouksiin, vanha kurssipohja tehtävineen alkoi näyttää tylsältä ja sekavalta. Teki mieli tuhota koko kurssi atomeiksi ja aloittaa alusta. Hillitsin itseäni. Tähänkin päti sama viisaus kuin aviomiehen valintaan. Silloin tällöin valinnat vaikuttavat kyseenalaisilta, mutta niden taustalla on aina perustellut syyt. Niitä ei vaan aina muista. 

Juuri sillä hetkellä työkaveri soitti. Kysymykset aiheuttivat vain lisäkysymyksiä. Lopulta emme muistaneet, mikä alkuperäinen ongelma oli ja päätimme lähteä vaanimaan vadelmia. Hienoista altistusta töihinpaluuseen.

Iltatorkku

Kun illan hämyssä palasimme ystävättäreni kanssa kotiin vattutaivaasta, tytöt ja keskimmäisen kaveri juoksivat kilpaa vastaan. Edellisenä iltana olin saanut neitokaisilta kymmeniä viestejä siitä, että pitäisi tulla kotiin, koska isi oli tyhmä eikä lähtenyt kauppaan ostamaan jäätelöä yhdeksältä illalla. Nyt ei palveluksia kaivattu, sillä keskimmäinen oli leiponut.

– Tulkaa syömään suklaakakkua, tyttäreni kutsui ystävättäreni iltapalalle. 

Kollega jäi haahuilemaan pihalle tarkistamaan pesispelin yksityiskohtia puhelimestaan. Yritin mennä sankoineni sisälle, mutta kuopus torppasi sen tiukasti. 

– Odota kaveria. 

Kakkupöydässä kaadoin itselleni kahvia. Päässä suhisi jo, sillä vattujen keskellä nälkä oli unohtunut. Vatsa huusi ruokaa.

– Äiti, vieraille ensin. 

Seuraavaksti yritin ottaa kakkua. Painottaen jokaista sanaa kuopus komensi:

Äiti, vieraat ensin. 

Saatuaan minut ruotuun he kertoivat kollegalle tarinoita kissanpennusta, marjastusaddiktiostani, pojan kännykästä ja mistä lie. Hämmästelin tällaista sosiaalisuutta, sillä he eivät olleet tavanneet kollegaani kuin muutaman kerran ohimennen. 

– Sori, kun tälleen teidän äitin varastin. 

– Ei kuule mitään, saatiin olla puhelimilla ihan rauhassa. 

– Ens viikolla äiti lähtee töihin ja me saadaan vihdoin lomailla!

Tyttäret huikkasivat vielä ovelta heipat. Aloin epäillä olivatko ufot kaapanneet lapseni.

Pakastettuani saaliini olin valmis nukkumaan. Poika oli kuitenkin vielä kalassa kaverinsa kanssa. Poika oli saanut kännykän kalaan mukaan, joten puhelin oli kuitenkin saatava yöpuulle sekin. 

Töihin paluu oli imenyt miehestä elinvoiman. Ukko nuokkui unen rajamailla telkkarin edessä, joten koin velvollisuudekseni edes yrittää hoitaa pojan kotiin. 

Mie: Kotiin.

Poika: Ei. 

Mie: Kyllä. Siellä on jo pimeä ja mie haluun nukkumaan. 

Poika: Mee. 

Mie: en mie voi mennä nukkumaan ennenku oot kotona

Poika: Se ois vähän niinku tarkotus että menisit

Mie: En mie saa nukuttua ennen ku tulet. Ja sitten oon huomenna väsynyt ja kiukkunen. Onko kiva?

Poika: Ok kohta

Mie: Siellä sataa. Tulkaa pois. 

Poika: Siks me halutaanki täällä olla. 

Mie: Hyvää yötä!

Ulkona satoi kaatamalla, joten oletin pojan tulevan pikaisesti. Silmät tuntuivat painuvan kiinni. Mies oli edelleen jotakuinkin hereillä ja opiskeli lisää vinkkejä vanhemmuuteen 007:lta, joten päätin mennä nukkumaan. Hyödyllisempiä selvästikin nuo Bond-leffat kuin lastenpsykiatrien luennot ja SuperNännyt.

Silmissä vilisti vadelmia. Laskeuduin unimaahan, jossa vattupuskien keskellä seisoi mies, nautiskellen…Tuossa! keskimmäinen heitti sänkyyn kissanpennun.

– Se hyökkäilee koko ajan varpaisiin. 

– Ai niinkö, kissa oli kaivanut tiensä peiton alle ja tunki kynsiään ukkovarpaaseeni.

Tyttö katosi nopeasti ja sulki oven perässään. Kissa kiinnostui ikkunalla surisevasta kärpäsestä, joten saatoin vajota takaisin uneen ja vatunpiikkien naarmuttamille, lihaksikkaille käsivarsille…

 Ovi tempaistiin auki ja valot sytytettiin. 

– Arska tulee meille yöks! poika ilmoitti. 

– Jaa, sammutatko valot, mumisin. Ei olleet hukkuneet. Kaikki hyvin.

– Puhelimet pöydälle.

Pojan kainalon alta huoneeseen pyyhkäisi kuopus, joka ei saanut unta, koska isot tytöt höpöttivät. Ei kai ne niin kovasti höpötä.

– No ku mie olin niitten huoneessa!

Nyt alkoi olla liikaa liikennettä.

– Mitä kello on? Missä isänne on?

– Ykstoista. 

– Kattoo telkkaria. 

– Onko se hereillä? Miks te ootte hereillä?

– Oli kai. 

– Laitetaan puhelimet jemmaan, moikka, poika pakeni huoneesta. 

– Tule sinä miun viereen, sanoin pienimmälle.

Kuopus käpertyi kainaloon ja huokaisimme molemmat. Uni vei mennessään. Huumaava vadelman tuoksu ympäröi minut ja punainen mehu värjäsi…

– Oota, mie käyn vielä vessassa. 

Aamulla oli jumissa sekä selkä että pää.

Poikien kännykät olivat nätisti olohuoneen tasolla, mutta hiuspinni puhelinten päällä oli vaihtanut paikkaa…

Kategoriat
Yleinen

Pikkukili ja seitsemän kääpiötä

– Myö lähetään ihan just.

– Joo joo.

– Etitkö nyt ne housut jalkaan, tämä on viides ja viimeinen kerta kun sanon. Muut on jo valmiita.

– Kohta.

Purin hampaita yhteen. Jos saisin jokaisesta joojoosta ja kohta-sanasta euron, olisin rikas.

Kun joojoo-penikka ja kaksi muuta istuivat autossa, huokaisin ja käänsin Volvon nokan anoppilan pihasta kohti Elämyspiha Pikkukiliä. Sisko oli tulossa samaan retkikohteeseen neljän mukulan kanssa ja olimme sopivasti samaan aikaan perillä – kerrankin aikataulumme piti kutinsa. Siskon nättiä naamaa vilkaistuani huomasin, etten ollut ainut, jolla kiristi.

– Että menee hermo, kun tuo yksi ei usko mitään, sisko sadatteli kuiskaten.

Ennen kuin ehdimme ostaa liput, esikoiseni näki kattohaikaran ja alkoi juosta siivekästä kohti.

– Hei tuolla on se harakka, joka toi meidätkin!

Luonto- ja lintuihmisenä olin hämmentynyt lapseni lajintunnistustaidoista tai pikemminkin taidottomuudesta. Ja oliko sikiämissaduissa taru totuutta ihmeellisempää? Siemenistähän keskusteltiin meidän perheessä varsin avoimesti. (kts. Koronavauvoja ja kuurupiiloa)

Harakka vai haikara?

Lampaansyöjät

Lipunoston jälkeen aloitimme kierroksen karitsoista, jotka määkivät hellyttävästi. Pian kävi ilmi, että eräät saivat määkivistä muita mielleyhtymiä.

– Nam. Tänään syödään lampaankäristystä, lapsilauman vanhin maiskutti.

– Kuka tahtoo voikukkaa? Kuka tahtoo jäätelöä? Kuka tahtoo pihviksi? lapset kyselivät villapäiltä.

– Mää, mää, lampaat vastasivat joka kerta.

– Hei tuolla on vihreitä pupuja! yksi huudahti ja pian seitsikko olikin jo kanien luona.

Vihreitä? Minusta ne näyttivät ruskeilta. Vaan mikäpä minä olin sanomaan, olinhan joskus itsekin nähnyt pieniä vihreitä miehiä nuoruuden retkilläni.

– Tuo kani on kuollut! yksi huusi kauhuissaan.

– Ei ole kuollut, se nukkuu, vastasin ja kielsin syöttämästä pitkäkorville alueen paperikarttaa.

Siskon vajaa kaksivuotias työnsi sormensa pupun häkkiin ja toisteli:

– Kissssa, kisssa, kissssa.

– Se on pupu. Sano pupu, opastin ja jatkoin sanan toistamista.

– Kissssa, kuului vastaus.

Kun siirryimme silittelemään ylämaannautoja, kaksivuotias osoitti suurinta sonnia ja sanoi selvällä suomen kielellä:

– Pupu!

Maistuisiko pupulle voikukka?

Uljas musta

Suomenhevosen luo päästyämme halusin lisätä kierrokseemme hieman historian havinaa. Kerroin, että tuo hevonen se on taistellut sodassakin. Tai että ei siis juuri tuo yksilö, mutta tuo rotu.

– Se on varmasti ollut maailmansodassa ja sisällissodassakin, totesi vanhin tietäväisenä.

– Sillä on luoti mahassa! huusi tuleva ekaluokkalainen.

– Tuo ei ole kyllä luoti. Mistäs tiedätte, onko tuo hevonen tyttö vai poika? kysyin.

– Se on poika, koska sillä on iso kulli! hihkaisi komppanian vanhin.

– Sie kerjäsit tuota, sisko kommentoi ja katsoi minua syyttävästi.

– No ehkä, mutta tuota sanaa en todellakaan odottanut. Sanokaa mieluummin pippeli.

– Kulli, kulli!! kaikui lauman suusta.

Tässä kohtaa riisuin housuni ja jätin pelkän mekon ylleni, sillä tuli tukalan kuuma. Kun sain taisteltua housut jaloistani, huomasin, että oma kaksivuotiaani ei enää istunut rattaissa. Bongasin vintiön leikkipuistosta, jossa hän kiipesi parhaillaan kaikkein isoimpaan liukumäkeen. Vaikka spurttasin kuin Pöyhönen aikoinaan, ennätin ottamaan tyttärestäni kopin vasta liukumäen juurella.

Seuraavaksi röhkimme kilpaa villasikojen kanssa. Isoin heitti lippiksensä sikolätin ruokakaukaloon.

– Mikä järki tuossa oli? Nyt nappaat sen ja vähän sassiin, kun vielä kerkiät, jylisin ja mietin mielessäni, että ihan oikein, jos haisee pää paskalle.

Lähettyvillä hinkui aasi. Se oli kerta kaikkiaan valloittava ja kyhnytti itseään meitä vasten. Siskolla on fiksaatio aaseihin, joten yritin johdatella hänet lintutornin avulla kavioeläimen luota pois, jotta ei tarvitsisi koko päivää aasinhajussa kökkiä. Sisko lässytti vielä pitkään itsekseen pitkäkorvan luota poistuttuaan ja haisteli aasintuoksuisia sormiaan.

Taivas ja maa

Lintutornin juurella istutimme kaksivuotiaat rattaisiin. Sisko päätti lähteä isoimpien kanssa horisonttia tähyilemään. (Tai horosonttia kuten lapseni sitä kutsuvat.) Ennen kiipeämistä sisko piti palopuheen, joka kaikui Pielisen toiselle puolelle. Näin kun vieras äiti lapsineen vapisi vieressä.

– Ja nyt joka ikinen korvat hörölle! Mennään PERÄKKÄIN. EI OHITELLA! Pidetään turvaväli. Jos joku ei tee niin kuin minä käsken, matka jatkuu alaspäin!!

Komppania seurasi siskoani yhtä kuuliaisesti kuin sokea opaskoiraansa. Maan vangiksi jääneet pikkutytöt seurasivat silmät kovana muun lauman kiipeämistä yläilmoihin. Pian seurasin vierestä, kun oma penikkani kapusi rattaista ja meni irrottamaan serkkuaan vöistä. Hän kuiski hiljaa taaperokieltään ja osoitteli sormellaan tornin suuntaan. Toinen nyökkäili. Salainen suunnitelma oli selvästi hiottu, mutta toteutus ontui, sillä vöiden klipsuttimet eivät irronneet toisistaan. Tyttö oli selvästi perinyt äitinsä tekniset taidot.

Osa kipusi torniin, osa jäi tornin juurelle ruikuttamaan.

Pikku Kana Kananen

Tornista laskeuduttuaan ipanat olivat janoissaan. Ei ihme, sillä oli läkähdyttävän kuuma.

– Mie unohin meidän juomat autoon, sisko tuumasi.

Jotenkin ei yllättänyt yhtään.

Matka jatkui kaakatuksen säestyksellä. Rotukanoja ja niiden munia tiiraillessamme yksi ipanoista pohdiskeli, syökö kana omia muniaan.

– Ei tietenkään. En minäkään syö teitä, muistutin.

Kumpi oli ensin, muna vai kukko?

– Täällä on ruukonkikin sulkia! toinen hihkaisi innoissaan riikinkukon häkin edessä.

Kanat saivat jäädä, kun komea vuohipukki kerjäsi vieressä huomiota. Sillä oli kaverinaan pässipoika, jolla oli päässään papanoita, sillä se kulki pukin perässä kaikkialle. Kirjaimellisesti. Ajattelin, että tässähän on luonteva tapa opettaa lapsille vähän suvaitsevaisuutta.

– Katsokaa, kaksi poikaa voivat rakastaa toisiaan ja sekin on täysin luonnollista, totesin.

– Niin on. Tuolla pässillä on aika isot! kommentoi ensimmäinen.

– Täällä haisee vuohenjuusto, toinen valitti.

– Tältä on amputoitu sarvet! Ja nyt se kakkaa! kolmas ilmoitti.

– Ei se ole kakkaa, ne on suklaarusinoita, sisko opasti.

Ja minä kun yritin tehdä tästä opetusretken.

Uinu uinu lemmikkini

Päätimme leikittää lapsia hetken leikkipuistossa, sillä penikoissa riitti virtaa. Sisko lähti hakemaan kylmälaukkuja autolta, minä jäin vahtimaan laumaa. Se kymmenminuuttinen tuntui ikuisuudelta, sillä ryhmä hajaantui varsin nopeasti. Yksi ennätti kontalleen kioskin pöydälle, toinen juoksi liikkuvan kiikun alle ja kolmas juoksi selvittämään, onko koira kotona. Kun sisko tuli takaisin, hän ilmoitti päätään raapien:

– Unohdin sitten tehdä ne eväsleivät.

Kuinka yllättävää. Onneksi eläväisten eväät ovat yhteisiä.

– Täällä on vammanen koira! keskeytti komppanian keskikokoisin koirahäkin luota.

– Ei se ole vammainen, se nukkuu jalat levällään, vastasin.

– Haluatko sinä ulos? Ei hätää, minä autan sinut ulos, kuiski siskon holhokki viereisen häkin koiralle.

– Nyt kaikki tänne! Nyt pysytään yhdessä eikä kukaan haahuile omille teilleen! Eikä kukaan koske yhdenkään häkin salpaan tai tämä on viimeinen yhteinen reissu! huutelimme kilpaa siskon kanssa.

Pieni merenneito

Eväitä siirryimme syömään nuotiopaikalle, jonka vieressä oli uimaranta. Uikkareita ei tosin löytynyt kuin yhdeltä tenavalta, vaikka olin sanonut asiasta lähtiessä monta kertaa. Uhrasimme kaikilta kalsarit. Makkaratikut toivat oman jännityksensä peliin. Yksi viuhahti niin läheltä silmää ja toinen niin läheltä pyllynsilmää, että kielsimme niiden käytön heti alkuunsa. Kun itse yritin sohia makkaraa kepinnokkaan, pudotin vieressä grillaavan isukin kyrsän hiillokseen. Makkaroita käännellessä näin, kun toinen pikkutytöistä söi leipien päältä juustot ja toinen dippasi porkkanaa ketsuppiin.

Seuraavassa hetkessä pienimmäinen oli jo lammessa kengät jalassa. Riisuin tenavan äkkiä paljaaksi, että pysyisi edes mekko kuivana. Kun hetkeä myöhemmin iskin kersoille kypsät kyrsät käteen, kotaan asteli kirjava kissa. Pienimmäinen pärisi riemusta ja lähti nakupellenä ajamaan kissaa takaa leikkipuistolle asti. Minä perässä. Miksi juuri se eläin, joka löytyy kotoakin, kiehtoi eniten?

Kun tulin kotaan takaisin, hävetti. Olimme vallanneet kolme penkkirivistöä, joilla lojui märkiä pyyhkeitä, puoliksi syötyjä leipiä ja hiekkaa valuvia lenkkareita. Eräs pappa yritti etsiä jostakin rakosta pyllynsä alle. Aloin noukkia rynttyitä ja rupesin siivoamaan. Lähtiessä huomasin siivonneeni niin tehokkaasti, että kassin päällä roikkui vieraiden lasten uikkareita kaksin kappalein.

Petteri Punakuono

Kun vallattomien vesseleiden vatsat olivat pullollaan, odotti viimeinen etappi sekalaisine sorkkaeläimineen.

– Hei täällä on niitä, jotka hyppää päälle, jos niitä ärsyttää! keskikokoinen huusi laamojen kohdalla.

Öööö. Opastin, että laaman sylki saattaa hypätä, mutta ei itse laama.

– Hei tuo lannastaa! huusi toinen.

Voi kuinka sananystävän sielua sykähdytti, kun lapset muodostivat uusia sanoja!

Hetken päästä todistin, kun sisko keikisteli ja otti itsestään selfietä laaman edessä. Samassa muistin, miksi äiti kutsui häntä yli-ikäiseksi pissikseksi.

Pienin nukahti lampaita laskiessaan rattaisiin. Toinen pieni kävi silittelemässä uinuvaa serkkuaan, meni sitten omiin rattaisiin täsmälleen samaan asentoon ja teeskenteli nukkuvaa. Kikatimme ääneen.

Poroaitauksen kohdalla yritimme bongata hirvieläintä tuloksetta. Samassa taivaalla jylisi hävittäjä. Siskon silmissä syttyi ja hän alkoi kertoa päätöntä tarinaa Petteri Punakuonosta, joka oli karannut aitauksestaan ja lensi pilvien seassa levittämässä joulun ilosanomaa keskellä kesää. Osa lapsista katseli taivaalle suu auki, toinen puolikas suuttui ja kääntyi kannoillaan.

Kun koko paikka oli kierretty, oli aika suunnata kioskille jätskin ostoon. Parkkipaikan ohi koukatessamme kuulimme, kun eräs lapsi huusi mummolleen:

– Mummo! Ei sitä auton ovee tarvii noin kovasti paukauttaa! TÄMÄ EI OLE LADA!

Ihhahhaa, ihhahhaa, serkku hirnahtaa.

Olemisen sietämätön keveys

Tirskahdellen siirryimme nuoleskelemaan tötteröitä. Kahvia nieleskellessäni kyselin lapsilta, mikä oli Pikkukilissä parasta.

– Elämä, vastasi esikoiseni mulkoillen.

– Tyhjentävä vastaus. Mikä eläin oli kivoin?

– Elä aina kysele. Nolottaa.

– Mikä siinä nolottaa? Uteliaisuus pitää kiinni elämän virrassa. No, sit lähetään. Pissittääkö ketä? Nälättääkö? Nukuttaako? Kakattaako? Pierettääkö?

– Minä sanoin, että elä kysele. Aina saa hävetä äitiään!!

Parkkipaikalla isoin sai lisää häpeämisen aihetta. En saanut kasaan retrorattaita sitten millään ilveellä, vaikka mistä kohti runkutin ja vaikka mies oli lähtiessä näyttänyt, miten homma toimii. Huusin poikaani apuun.

– En tule, niin huonosti olette palvelleet! jäpikkä huusi auton uumenista.

– Selevä. Tässä onkin sulle toimiva menopeli menomatkaksi! tokaisin ja tökkäsin rattaita.

Sekä poika että sisko säntäsivät apuun. Kun rattaat olivat onnellisesti takakontissa, lapsilla pyöri mielessä jo seuraavan päivän reissu.

– Huomenna mennään Kanarian saarille! julisti siskoni lauman vanhin.

Oma lapseni kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä:

– Oikeestiko äiti?? Mikset kertonu aikasemmin? Mennäänkö lentokoneella?

– No ei myö minnekään Kanarian saarille mennä vaan sinne Saarilan matkailutilalle. 

– Siis oikeestiko mennään Kanarialle? Pitääkö mennä ensin lentokentälle?

– Kuuntele. Myö ollaan menossa Saarilan matkailutilalle. Polvijärvelle. Noustaan bussiin mökkitien vierestä. Bussimatka Saarilaan.

– Vau, Kanarialle!!

Kategoriat
Yleinen

Kireitä siimoja, kireitä hermoja

Poika on innostunut kalastuksesta ja on harva se päivä heittelemässä jossain. Siinä ei mitään erikoista. Mutta kun tyttäreni ilmoittivat eräänä iltana haluavansa kalastamaan, hämmästyin ja heti perään tunsin lievää vahingoniloa. Tyttäreni ovat nimittäin perineet kärsimättömän luonteeni ja suloisen asenteeni, että kaikki on osattava heti. Lisäksi eväkäshommat ovat mieheni heiniä, sillä minä en ole mikään kalastaja, en tiedä mikä on peruke tai lippa, enkä opi, vaikka kuinka opetetaan. Päätin siis lähteä viihdyttämään itseäni veneeseen, sillä tämä tulisi voittamaan kaikki Netflixin klassikot ja uutuussarjat.

Mies pakkasi autoon kalastusvälineet ja liiveihin sonnustautuneet tyttäret. Koko matkan mies varoitteli tyttöjä, että koukkujen kanssa piti olla supervarovainen ja varoa, ettei se osuisi mihinkään. Mies toisti sanansa ojentaessaan vavat tytöille. Huokaisi helpotuksesta, kun sanoin, että en tarvitse omaa vapaa. Noin viisitoista metriä autosta uistin viuhahti miehen ohimon vierestä.

– Enkö juuri sanonut, että kattokaa sitä koukkua?!

–  Koko ajanhan katoin, mutta minkä mie sille mahdan, jos tunget sen pääsi siihen!

Mies tuijotti sanaakaan sanomatta keskimmäistä ja näin, että se prosessoi tilannetta. Kannattiko jatkaa, palattaisiinko kotiin? Mies huokaisi ja jatkoi matkaa. Lupaava alku.

Vene oli vedetty rantaan, mutta jokin Fish Master I:n ulkoasussa tökki. Molemmista hankainpareista oli toinen hankain kadoksissa. Onneksi säilyneet hankaimet olivat molemmin puolin venettä ja molemmat airot olivat tallella. Nyt testattaisiin parisuhteen tila tosissaan. Mies puuhaili jotain veneen kimpussa. Yritin itse väistellä ohi viuhuvaa viehettä ja tsiigailla samalla tulevaa mustikkasatoa.

– Onko meillä joku ämpäri niille kaloille? Mie en halua olla samassa veneessä niitten kanssa, jos ne on vapaana.

– Lähetäänkö me veneellä? Me hukutaan?

– Ei hukuta. Siulla on liivit ja osaat uida.

Mies kehoitti tytärtä menemään keulaan. Tytär lompsi suoraan peräpenkin päältä veneeseen. Miehen leukaperät kiristyivät ja hän pyyhkäisi kämmenellä enimmät mudat ja sammaleet pois istuimelta.

– Veneeseen mennään silleen, että ei penkit kastu.

– Elä, nyt. Ei se tiedä, tuumailin tasoittelevasti, vaikka tämä keskustelu käytiin joka kerta, kun veneiltiin. 

– Eikö ole itsestään selvä. Mies kohdisti katseensa kuopukseen. – Menet silleen kyytiin, ettet likaa isin penkkiä.

– Ookoo.

Katsoimme, kuinka pikkuneiti asetti jalkansa nätisti penkin reunoille, mutta antoi mutaisen liejun tippua suoraan penkille. Mies katsoi minua suoraan silmiin.

–  Nyt jos rouva sentäs onnistuis.

–  Kunhan nyt pääsisin tästä mutavellistä irti. Mie oon jumissa.

Vihdoin saimme tyrkättyä veneen vesille. Minulla oli toinen airo, miehellä toinen. Mies käski soutaa, vastasin, että takaisinko rantaan mennään. Huopaamalla päästään eteenpäin. Määriteltyämme käsitteet pääsimme jatkamaan matkaa ja etenimme yllättävän sujuvasti lammen pintaa. Keskimmäinen kirkui hukkuvansa ja pienin koitti seivästää kaloja vavallaan. Mies aloitti oppitunnin:

– No niin, kattokaapa miten mie teen.  Sitten painetaan sormella siimaa, vapautetaan kela ja kun heitetään, lasketaan siima…

Kolme vapaa viuhahti veneen yli ja kuului kolme molskahdusta. Tytöt jäivät katsomaan odottavasti isäänsä, joka kelasi ja käski tyttöjenkin kelata.

– Mistä?  

–  Mikä?

– Miks tää #%&?! ei toimi?

– Tää on jumissa!

Nauroin ja näytin nuorimmalle, miten kelataan. Piti vain kysyä mieheltä miten. Toinen kiukkuili kelalleen. Yritin auttaa, mutta mitenpä autat, kun et tajua mitään, ja tyttö ottaa neuvoja yhtä hyvin vastaan kuin äitinsä.

– Nyt katsokaa, kun isi näyttää kokonaan, miten homma toimii.

Seuraavalla otoksella tytöt katsoivat läpi koko toimituksen, jonka jälkeen ilmatilassa alkoi vilkas liikenne. Otteet olivat oikeat, vaikka vähintään joka toisella kerralla koukkuun tarttui lumpeenlehti tai levää. Irroittelin kohtaloa uhmaten limaisia leviä, sillä vavat heilahtelivat odottamattomasti enkä halunnut reikiä sormeeni.

Vihdoin pienimmän vapa taipui. Kala! Pienin kelasi ja hopeakylki vilahti pinnalla, mutta karkasi sitten. Pienimmän mielestä hän kuitenkin oli saanut kalan, vaikkei se veneeseen asti ollut noussutkaan. Keskimmäinen mökötti. 

Tuuli kuljetti ankkurittoman veneen turvesaaren viereen, ja veneen kylki suhahti kaislikossa.

– Hyi! Mennään pois. Nämä kamalat heinät! keskimmäinen karjui hysteerisenä. Hillitsi kuitenkin hermonsa, eikä heilutellut vapaansa.

– Kestä.

– Siellä voi olla kaikkia kamalia ötököitä ja sammakoita ja lokkeja ja…

– Entä jos mie saan linnun tällä? kuopus osallistui keskusteluun. 

– Et saa.

– Mutta entä jos…

– Et saa.

Putsailin levää koukuista ja vapautin siimaan sotkeutuneita uistimia. Tunsin olevani hommassa mukana, vaikka omaa vapaa ei ollutkaan. Pienet pohjakosketukset eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi haastavia, joten pienimmäinen heitti uistimensa lammella seikkailevalle turvelautalle. Se takertui tiukasti kaislikkoon. Tyttö tyrkkäsi vavan minulle. Mies käski kelata, minä pelkäsin katkaisevani siiman. Kuunneltuani käskytystä ja vastattuani samalla mitalla, tyrkkäsin vavan miehelle, jonka käsissä vapa vapautui välittömästi. 

Hetken oli rauhallista. Laineet keinuttivat venettä ja ihailin auringon värjäämiä puita. Siiman viuhahtaessa ohi suljin automaattisesti silmäni. Mieheni mielestä vallan oivallinen turvallisuuskikka.

Seuraavaksi miehen koukkuun nappasi ahven. Irrotin sen varovasti ja kumarruin etsimään kapulaa kolkkaamista varten.

Aikuinen ahven

– Et sie voi tappaa sitä! Laske se vapaaksi! keskimmäinen huusi.

– Se on pieni vielä! kuopus jatkoi.

– Tähän on hyvän kokonen ahven!

– Mie en ainakaan aio syödä sitä.

– Enkä mie. Se on vauvakala, laske se pois.

Laskin kalan vapauteen. Miehellä ei ollut sananvaltaa asiassa. 

Auringon hipoessa jo puiden latvoja tapahtui se, mitä olin odottanut. Vapojen piirtämät reitit ristesivät ja siimat sotkeutuivat suloiseen sekamelskaan. Tärkeintähän tilanteessa oli syyllisen löytäminen, joten tyttäret keskittyivät siihen ja mieheni purki solmua. Minä pidin vapoja ja varoin tekemästä äkkiliikkeitä. Ja kuten aina tilanteissa, joissa oli oltava liikkumatta, ajattelin vain, jos vahingossa tekisinkin pakkoliikkeen ja koukku repäisisi miehen peukalon ja takertuisi silmäluomeen.

Syyllistä ei löytynyt, mutta molemmat ripitettiin siitä, että olisi syytä katsoa minne uistimensa viskaa. Ja kyllähän neiti keskimmäinen jatkossa katsoikin, mutta tuulenpuuska heitti uistimen vieressä uivan turvelautan toiselle puolelle. En voinut olla nauramatta. Ei ollut kovin kannustavaa vanhemmuutta, äsähti tyttäreni.

Tyttärien mielestä kalastusta olisi voinut jatkaa, mutta keskinäinen kommunikointi jatkui sen verran kireänä, että mieheni antoi äänettömiä käsimerkkejä ja aloimme soudella rantaa kohti. Viime metreillä keskimmäisen uistimeen tarttui saalis. Tytär nosti saaliin veneeseensä ja mies irrotti sen varovasti.

– Tämä varmaan lasketaan vapaaksi.

– Eikä lasketa!          

–  Miksi? Tämä on paljon pienempi kuin se ensimmäinen.

– Joo, mutta se on miun ensimmäinen. Se on vietävä kotiin, koska se kakkakikkare (=isoveli, kirj. huom.) sano, että en saa mitään.

– Aivan, se oli varmaan iso vauva ja tämä on pieni aikuinen, tuumi mies.

– Kyllä.

–  Mutta sitten putsaat ja paistat sen, sanoin. – Isi neuvoo.

Kuopus ulisi koko kotimatkan, koska ei saanut omaa kalaa. Sisko oli reilu ja antoi pikkusiskon pidellä ahventa kotimatkan ja lupasi maistiaiset. Pikkuahvenesta oli jaettavaksi molemmille kalastajille.

Itse löysin aamulla ruodot keittiön pöydältä ja haisevat perkeet kompostisankosta. Pakko oli antaa palautetta.

Kategoriat
Yleinen

Uneton Höytiäisellä

Inhoan helteessä hikoilua. Kesäkuun kuumuus vaati veronsa, mutta ei ollut kyllä kivutonta pari vuotta sittenkään, kun odotin pienimmäistä. Olimme tulleet Aikun ja kahden muun ystävän kanssa Vattnafjöllifjällikullin (tai jonkun) juurelta Suomeen ja olin hieman uuvahtanut. Olin juossut maha pystyssä ja järkkäri kaulassa paitsi halki Islannin vesiputousten, vuonojen ja homobaarien, myös pitkin Oslon lentokenttää. Kun pääsin kotiin, supisteli aivan simona, vaikka laskettuun aikaan oli vielä seitsemän viikkoa.

Seksihelle ei juuri helpottanut oloa. Kun olin hikoillut pari päivää pätsikuumassa toimituksessa ja jatkanut juoksemista juttukeikoilla, neuvolan täti katsoi minua kädet puuskassa ja totesi, että olisi syytä rauhoittua. Kerrankin uskoin ja siirsin toimistoni kesämökin kuistille.

Rauhoittuminen oli tosin hieman kyseenalaista, sillä elimme myös sinä kesänä kunnon kommuunielämää mökillä lasteni ja vanhempieni kanssa. Välillä yhteiselo kävi hermoon. Jos raskaana ollessani yhtään ähkin ja puhisin äitini läsnä ollessa tai mietiskelin ääneen, että tämä tulokas se syntyy ennen aikojaan, äitini mylväisi:

– Ei se vielä mihinkään synny!

Yritin pitää turpani kiinni ja ähistä itsekseni, sillä kukaan ei ole niin viisas kuin äiti. 

Lapseni käsittelivät tulevaa koitosta omalla tavallaan.

– Miten se oikein mahtuu tulemaan ulos? kuiski 5-vuotias isoveljelleen.

– En ymmärrä, vastasi 7-vuotias isoveli ja kääntyi sitten puoleeni.

– Mieti äiti, se vauva on tämän kokoinen (levitti käsiään) ja siun reikä on näin pieni! (piteli etusormea sentin päässä peukalosta).

Selitin että se reikä se on niin ihmeellinen, että se venyy ja paukkuu toisin kuin äidin hermot. Silloin kun hermoillani oli venymätön paikka ja halusin päästä kaiken maailman sormileikkejä karkuun, nousin mopon selkään ja ajelin pillurallia metsätiellä. 

Eräs helteinen yö jäi lähtemättömästi mieleeni. Lasten mentyä nukkumaan kävin useita kertoja Höytiäisessä lillumassa pallomahani kanssa, että saisin edes hitusen nahkaani viilennettyä. Kun puoliltaöin tulin tupaan, isäni heräsi esiyöuniltaan ja ryhtyi keittämään kahvia. Höyryäminen alkoi välittömästi, kun hän sai kahvia kitusiinsa. Sen sata ideaa sinkoili ilmaan, ja seuraavaksi sain vastata Iltalehden kymmeneen kysymykseen. Sitten piirreltiinkin ruutupaperille resiinaradan prototyyppiä.

Kun pääsin yhden jälkeen vällyjen väliin, yritin epätoivoisesti saada unen päästä kiinni. Oli niin kuuma, että oksetti. Kaiken ähkimisen ja parin tunnin koiranunien jälkeen oli pakko nousta jaloittelemaan. Tuntui, etten saa happea. Kello näytti neljää.

Hiivin tuvan puolelle enkä osannut päättää menisinkö uimaan, ajaisinko mopolla vai siirtäisinkö patjan keittiöön ilmalämpöpumpun alle. Koska mopon pärinä ja patjan raahaaminen mitä luultavimmin herättäisi kanssaeläjät ja polskiessa saattaisi yllättää suonenveto, päätin mennä ulos keinuun unia jatkamaan. Äitini oli ilmeisesti kuullut vaivaiset askeleeni, sillä ulko-ovea raottaessani vanhempieni makuuhuoneesta kuului tuttu rääkäisy:

– Ei se vielä mihinkään synny!

Ärsytti niin paljon, että teki uhalla mieli ruveta ponnistamaan. Keinuun päästyäni kokeilin vartin ajan kaikkia mahdollisia nukkumisasentoja. Juuri kun löysin kutakuinkin siedettävän asennon, vauva vatsassani aktivoitui. Se moukaroi raajoillaan kylkiin ja otti vauhtia vatsani seinämistä kuin superpallo. Edes torkkumisesta ei tarvinnut haaveilla.

Kun vallaton vauvani viimein hellitti tahtiaan, vaivuin uneen. Kauaa en ehtinyt tästä ylellisyydestä nauttia, sillä havahduin omituiseen ääntelyyn, joka kuulosti vompatin voihkinan ja kiimaisen kilin kutsuhuudon sekoitukselta. Kun sain unenpöpperöstä raskaat luomeni auki, näin, että rakas kissani seisoi edessäni ja tuijotti suoraan silmiini mouruten kovalla volyymilla. Viirupöksy halusi selvästi, että seuraisin sitä.

Huokaisin, nousin kolmannella yrityksellä ylös keinusta ja vaapuin kohti ulko-ovea päästääkseni mirrin sisälle. Seurasin kun kissa viipotti olohuoneeseen ja kääntyi katsomaan, että varmasti katselin. Sitten se alkoi oksentaa kouristelevin liikkein vastasyömäänsä myyrää. Suolet, karvat ja kokonainen sulamaton pää levittäytyivät sulavasti vastapestylle matolle. Kello näytti viittä.

Kun kissa oli päättänyt teatraalisen näytöksensä, se kipitti helpottuneena ruokakupilleen. Minä kaivelin lusikkalaatikosta kertakäyttölusikan ja kaavin luonnottomassa asennossa hiiren suolistoa ja päätä pahvilautaselle. Nyt oli minun vuoroni yökkiä.

Palasin keinuun ja aloitin asennon etsimisen alusta. Kun vihdoin nukuin sikeästi, heräsin omituiseen ääntelyyn, joka kuulosti riivatun ruisrääkän ja messuavan ortodoksipapin risteytykseltä. Kun havahduin horroksestani, äänilähde sai tyttäreni ääriviivat. Hän seisoi edessäni kädet lanteilla ja karjui korvani juuressa:

– MISSÄ MINUN BARBIT ON?!?!!?!

Teki mieli kääntää kylkeä ja sulkea korvat tyynyllä, mutta tiesin, ettei tulisieluinen lapseni luovuttaisi ennen kuin Ken ja kumppanit löytäisivät tiensä aamupalapöytään. Kello kävi puolta seitsemää.

Kenin perässä kyykkimässä. Olisipa oma jalka taipunut yhtä notkeasti kuin Kenin mielitietyllä.

Kun sitten silmät ristissä ja pallomahaani pidellen aloin etsiä barbeja nelinkontin sängyn alta ja sohvan välistä, en voinut välttyä ähkimiseltä.

– Ei se vielä mihinkään synny! äitini karjaisi ja alkoi saman tien rykiä. Rykimisen lomassa hän hieroi polveaan ja alkoi ähkiä, miten se oli kipeytynyt lakan suppuja sihtaillessa. Esikoinen lappoi vieressä jugurttia naamaansa ja totesi verkkaiseen tyyliinsä:

– Pitäsköhän mummo jo laskee haudan leppoon, niin ei tarviis enää kitua. Kun on koko ajan ai ai selekä ja ai ai polovi.

Jäätävä aamun avaus.

– Ei se vielä mihinkään kuole! karjaisin ja iskin ensimmäisen löytämäni barbien hajareisin keskelle pöytää istumaan.

Seuraavaksi yöksi päätin siirtyä telttamajoitukseen, vuorata tyttäreni sängyn kaikilla mahdollisilla barbeilla ja babydolleilla, teljetä kissan saunamökkiin ja laittaa Peltorit korviin. Varmuuden vuoksi ajattelin parkkeerata mopon teltan oviaukon eteen keula menosuuntaan päin.

PS. Kyllä se syntyi ennen aikojaan, ei ne äititkään kaikkea tiedä.

Kategoriat
Yleinen

Siivoton juttu

Epämääräinen määrä Nokian kumppareita ja likaisia lenkkareita. Pesäpallomaila, vähän syöty lippis ja uimahousut. Magneetti ja kymmenen metriä narua, sulkapallosetti, talven kadoksissa ollut katuharja, lasitölkillinen sammalta ja kastelukannu. Kahvikuppi pöydällä ja toinen ikkunalla, oksasakset, naulaimen nauloja, ruuvimeisseli ja hesari. Ovessa roikkuu ruskettunut havukranssi joululta. Seinässä on pidetty tukkimiehen kirjanpitoa kirkkaan keltaisella. Sidontaliina, pyyhe ja snorkkeli. Ruusubegoniaa raateleva kissa.

Koira sisusti mieleisekseen.

Siinä ulkoportaiden ja kuistimme sisutus tällä hetkellä. Eteisen ovea en uskalla avata.

Kun on kolme lasta, mies, muutama kissa ja pari koiraa, voi varautua siihen, että elämää, eritteitä ja elämän jälkiä piisaa. Kesäloma ja lomat ylipäätään tarkoittavat sitä, että omaa ja vierasta porukkaa pyöri nurkissa ja pihoilla vielä tehokkaammin. Vaatteista ja ihosta irtoaa kuonaa, karvaa ja haituvaa, ulkoa kantautuu heinää ja hiekkaa ja tekevien lasten sormenjälkiä on ovissa ja karmeissa. Tavaratkin siirtyvät taianomaisesti jopa tontilta toiselle.

Ei kai tässä muuten, mutta yksi ensimmäisen maailman ongelmistani on se, etten voi rentoutua kahvikupillisen kanssa tai keskittyä kirjaan, jos pöytä on pyyhkimättä, takit väärissä nauloissa tai lihat kasvisten hyllyllä jääkaapissa. Nauttisin tavattomasti tahrattoman siististä ja tyylikkäästä kodista, jota voisi somessa esitellä. Tiedän, että kyseessä on usein a) kuvasta, jonka ulkopuolelle on rajattu normikaaos tai b) ihmisestä, joka viettää aikansa kodin ulkopuolella. Ikävä kyllä tiedän myös, että on olemassa c-vaihtoehto. Ihminen, jolla koti pysyy aisoissa ilman merkittäviä ponnistuksia. Olen sellaisen tavannut.

Kun lapset olivat pieniä, olisi tarvittu sisäkkö.

Minä en ikävä kyllä ole sellainen. Niin tiukan kontrollin säilyttäminen yksin tai yhdessäkään on minulle mahdotonta. Toimeliaat kakarani ja suurten linjojen mieheni eivät tunnu välittävän kaaoksesta. He pystyvät keskittymään puhelimen pläräilyyn, vaikka sohvatyynyt valuvat lattioille ja loikkivat surutta pelikasojen ja villakoirien päältä. Telepaattiset viestini siivouksen tarpeesta eivät saavuta kohdettaan ja kun lopulta saan piiskattua perheen puunaamaan peilejä ja pönttöjä, he eivät käytä oikeaa rättiä tai muista viemärin saumoja.

Perustelen siisteysnatsiuttani sillä, että olisi huomattavasti helpompaa ja vähemmän stressaavaa, jos aamulla tietäisi tasan tarkkaan missä on teinin vasemman jalan kenkä tai oma puhelin. Mutta on selkeästi miellyttävämpää olla nalkuttamatta ihan koko aikaa ja antaa lasten ja miehenkin toteuttaa itseään. Piirustusvälineitä on meillä joka huoneessa, koska milloinkaan ei voi tietää missä inspiraatio iskee. Uistimia roikkuu olohuoneen verhoista ja prätkän penkki odottaa nahkaa päälleen olohuoneen nurkassa.

“Kaikki kaveritkin saa pakkeloida sisällä! ”

Vaihtoehtoisen näkemyksen mukaan siivous- ja raivaamisaika on poissa minimaalisesta harrasteajasta. Kun tavarat ovat levällään, on helppo jatkaa projektia. Näin mieheni perustelee kauhistelemaani kaaosta. Hänellä on kyllä ilmiömäinen taito muistaa, mihin minkäkin avaimen ja ruuvin jätti. Ikävä kyllä tavaroita saattaa liikutella myös joku muu. Jos ei lapset, niin minä tai kissa.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Eräänä päivänä tuskaillessani kodin sotkuisuutta ja tunkkaista tuoksua, kuopus vaiensi minut toteamalla ykskantaan: “Minusta täällä on kodikasta.” Hetkinen. Asuiko taloudessamme muitakin ajatustoimintaan kykeneviä yksilöitä? Oliko näillä omia käsityksiä ja mielipiteitä muun muassa siivouksesta ja siisteydestä? Mikä häiritsevintä, olisivatko nämä käsitykset samanarvoisia oman siisteysideologiani kanssa?

Asteittain ajatus kirkastui helpommin hyväksyttäväksi. Miksi tapella siivouksen kanssa, jos sotku ei ketään muuta tuntunut haittaavan? Ehkä olisi vaivattomampaa, jos itse muuttaisin omaa ajattelutapaani lähemmäs kanssaeläjieni ajatuksia. Opettelisin näkemään asiat toisesta näkökulmasta. Kun valitin siitä, että jalkani tarttuivat tahmaiseen lattiaan, kehotti pienokaiseni laittamaan sukat jalkaan. Ongelma ratkaistu! Kun etsin mittanauhaani, vastaus tuli napakasti, että luultavasti se on juuri siellä minne sen jätit. Punastuen totesin, että omat harrasteeni leviävät inspiraation iskiessä aivan samoin kuin muillakin.

En silti ollut luopumassa siivouspäivästä. En todellakaan. Arvelin vain lopettaa siivouspäivien välisen nalkutuksen. Samalla päähäni pälkähti myös kerettiläinen ajatus, että minun tapani siivota ei ehkä ollutkaan ainut ja oikea. Jos luottaisinkin siihen, että jokainen hoitaa omat hommansa ajallaan ja ihan omalla tyylillään… Päätös oli raskas, sillä sydämeni itkee verta aina, kun vessan pytyn pesuun käytetään kylppärin vessanpönttöön tarkoitettua rättiä! Joudun poistumaan kotoa mieheni siivotessa. Vaikka en tajua, miten siivousrättien värikoodi on muka liian monimutkainen, jos jätkä osaa sähköjohtoja vetää…

Tänä kesänä aion kuitenkin nauttia ruohomättäistä yläkerran portaikossa, nurkista ja sohvilta löytyvistä märistä pyyhemytyistä, kenkäkasasta rappusilla ja makaroneista lavuaarissa… Ne ovat elämisen merkkejä, jotka kertovat lasten olevan onnellisia, omatoimisia ja ravittuja. Koska astiakaappi näyttää mukavan tyhjältä ja siistiltä, en myöskään nalkuta teineille huoneisiin jemmatuista astiastoista. Paitsi, jos ruualle ei löydy yhtään lautasta. Sen sijaan aion jatkossakin motkottaa vanukaspurkista auton penkin alla, pyörästä kukkapenkistä tai muumioituneesta eväsbanaanista matkakassissa.

PS. Vaikka tämä päätös hyväksyä elämän jäljet kodissamme on parantanut perhe-elämäni laatua ja lisännyt kokonaisvaltaista hyvinvointia, kaipaan siivoamista ja aion ostaa itselleni työhönpaluulahjaksi uuden lattialuutun.

Kategoriat
Yleinen

Näin se kesäloma toimii – vinkit ja tosielämän vastaavuudet

Lehdet ja kaikenkarvaiset sivustot pursuilevat mitä fantsumpia vinkkejä siihen, miten viettää loma mahdollisimman onnistuneesti. Meitä hieman stressaa, onnistuuko näillä ohjeilla virkistymään. Tässä Top 20 -vinkit, joita suurin osa lifekoutsaajista tuputtaa ja joiden varaan pitäisi heittäytyä. Ammuttiin arkijärjellä ja vuosien lomailukokemuksella alas moiset vinkit, niin ei tarvitse turhaan ahdistua.

  1. Lepää ensimmäiset 8 päivää. – Levolla tarkoitetaan sitä, ettei tarvitse mennä töihin. Miten helvetissä äidit lepäävät kahdeksan kokonaista päivää? Hevonen ehkä lepää suorilla jaloilla seistessään, mutta emme kutsuisi levoksi hellan ääressä kökkimistä.
  1. Tee jotain itselle mieluista. Toteuta sellaisia asioita, mille arkena ei riitä aikaa. – Pese peittoja kihomadoista, käytä lapsia hammaslääkärissä, siivoa terassi, käännä kasvimaa, kuskaa lapset uimakouluun, katsasta auto.
  1. Muista terveelliset elämäntavat: uni, liikunta ja hyvä ruokavalio. – Säilytä sama rytmi niin ei tule tavallisuudesta poikkeavaa ripulia, turvotusta tai suonenvetoja. Eli liian vähän unta ja liikuntaa, liikaa tyydyttyneitä rasvoja. 
  1. Tee suunnitelmia, mutta ole valmis muuttamaan ne. – Jep, lasten kanssa ihan normimeininki. “Tai sinun. Et kerkee sanoa lausetta loppuun, kun plääni muuttuu lennossa.” (miehen kommentti)
  1. Kunnioita ajatusta, että jokapäiväinen elämä jatkuu – Kyllä, herää, tee ruokaa, tee lisää ruokaa, pese pyykkiä, tee ruokaa, selaa kakalla istuessasi somea ja kadehdi, kun kaikki muut syövät valmista ruokaa, käy ostamassa ruokaa, tee lisää ruokaa… 
  1. Ole tyytyväinen ja nauti siitä, ettei tarvitse tehdä yhtään mitään – Katso kohta 1.
  1. Palaa töihin keskellä viikkoa.-  Opettajana ei voi oikein lomiin tai lomilta paluuseen vaikuttaa… Vai voiko mennä oppilaitoksen ovia hakkaamaan jo lomaa edeltävällä viikolla ja leiriytyä koulun pihaan loppulomaksi…? Tai ilmoittaisiko, että etänä mennään pari päivää…?
  1. Mieti tavoitteitasi työsi suhteen. –  Eikö ne just käskeneet lepäämään ja tekemään itselle mieluisia asioita?
  1. Kun olet pahalla tuulella, vetäydy sivuun muista ja tee jotain rauhallista. – Jep, sillä välin kun syvennyn bestselleriin, mies katsoo jynkkyä, isoin vetää puukolla sormeensa, keskimmäinen syö raa’at tomaatit amppelista, pienin roikkuu pää alaspäin liukumäestä ja kissa oksentaa kuistille. Kyllä, vetäytyisin mielelläni sivuun muista ja lomailisin kernaasti yksinäni, mutta siinä on riskinsä.
  1. Heivaa kiristävät ja puristavat vaatteet – Tämä toimii! Viime vuonna emme löytäneet enää loman jälkeen rintsikoita. Tänä vuonna pitänee luopua kaikista housuista ja hameista. 
  1. Piristä soittolistaa – Joo soitettu on Tuure Borreliuksen kesäkumibiisiä ja Antti Tuiskun Valittua kansaa, mutta sen jälkeen on turha puhua parisuhteen piristämisestä, vaan soitellaan avioliittoneuvojalle.
  1. Syö tuoretta, mielellään itse kasvattamaasi luomuruokaa – Kts. Wannabe-viljelijän puutarhaniksit eli suomeksi sanottuna näkisimme nälkää. Kokeiltu on luonnon antimista koostuvaa kesädieettiäkin: voikukan mykyjä, vuohenputkea ja järvisimpukkaa – voimme kertoa, että rupesi tekemään mieli mahdollisimman pitkälle prosessoitua ruokaa.
  1. Voita kauna ja kateus – Tätä on terapiassa puitu jo monta vuotta, mutta silti vituttaa, että naapurilla on leikattu nurmikko, grillissä perinteiset ja trendikkäät herkut, somen mukaan ihania mökkirantapäiviä, kymmenen kilometrin SUP-lautailu rasvatyynellä järvenpinnalla, bikinipylly… 
  1. Ota rennosti ja naura – Tämä on helppo toteuttaa! Ensimmäiset naurut saimme, kun luimme näitä asiantuntijoiden hyväksi havaitsemia vinkkejä. 
  1. Piristä kävelyä – lisää intervalleja, juokse välillä. – Ja me oltais haluttu pysähtyä edes hetkeksi… Sitten Tinskun pienin löysi mönkijän.
  1. Rauhoitu / Meditoi. Aloita aamu kuuntelemalla kymmenen minuuttia luonnon ääniä ja omia tuntemuksia sen sijaan, että selaat somea. – Aloita aamu kuuntelemalla kolmen lapsen tappelua ja miehen nalkutusta. Tunne kun verenpaine nousee. Hyväksy tuntemuksesi, elämäsi ja omat valintasi.
  1. Irrottaudu töistäsi ajoissa, sulje työpuhelin ja huolehdi, että sähköpostissasi on automaattinen vastausviesti ja puhelinvastaajasi ilmoittaa sinun olevan lomalla. – Entä jos sellaisia ei ole? Kerran oli työpuhelin, mutta siitä oli pakko luopua, kun Tinsku soitteli itselleen. Aikun sähköpostissa loma loppui seksiviikkona vuonna 2030, ja oli helpompi poistaa viesti kuin muokata sitä.
  1. Mieti vähän rahaakin – Stressaa loppuloma siitä. Vai loppuuko rahat ennen lomaa…?
  1. Jaa vastuuta – Kenen kanssa? Mies lomailee autotallissa, ukista ei näy kuin Mersun perävalot ja mummo kartoittaa marjametsiä. Huolehtisiko koira jätteidenkuljetuksesta? 
  1. Silitä mirriä, vähentää stressiä ja alentaa verenpainetta. – Jos mikään muu ei toimi! (Oma vinkki!)

Yllä olevat fantsut vinkit kokosimme mm. seuraavista artikkeleista: Koronakevät on lisännyt tarvetta palautumiselle – Näin vietät loman, joka oikeasti virkistää (Karjalainen 30.6.2020) ja Näin vietät loman, joka oikeasti rentouttaa – 10 vinkkiä (mtv3.fi 3.6.2018).

Kategoriat
Yleinen

Idyllinen perheloma

Uskon, että perhelomat on keksitty vain siksi, että olisi mukava palata töihin.” – Aikku

VAROITUS: TooLongToRead – Varaa kahvia tai muita virvokkeita, jos ajattelit selvitä loppuun asti.

Emme ole kovin innokkaita matkailijoita. Oikeastaan vihaamme kotoa poistumista. Vain harva lomakohde kiinnostaa kaikkia ja useimmiten ne ovat aivan liian kaukana ja niissä on aivan liikaa ihmisiä. Kaikkia ahdistaa myös istua paikallaan liian lähellä toisia. Ainoastaan siitä olemme yhtä mieltä, että reissaamisessa kotiinpaluu on parasta. 

Autossa lempiharrastuksemme on tappeleminen. Kiistelemme muun muassa siitä, mikä mahtoi olla nopeusrajoitus tai kenen kännykällä on latausvuoro. Aina voi myös kertoa mielipiteen sisaren tai veljen soittolistalle valitsemasta kappaleesta. Yleensä se on täyttä p***aa. Liikennemerkkien tai punaisten autojen bongailu on meillä lähinnä peltisistä tai tavallisista poliiseista varoittelua. Nälkäkiukku alkaa noin tunnin sisällä lähdöstä. En ymmärrä, miten miehelleni tulee edelleen yllätyksenä, että muutumme tyttärien kanssa hirviöiksi, jos emme saa ruokaa kahden tunnin välein. 

Silti loma vaatii masokistista irtiottoa arkisista kuvioista. Ja onpahan jotain mitä kertoa työpaikan kahvipöydässä ja mistä päivittää kuvia someen.

Oulangan kansallispuistossa.

Useampana kesänä olemme ajelleet mieheni kanssa kahdestaan moottoripyörillä muutamien päivän reissun Lapissa tunturien kupeessa kirkasvetisiä jokia ihastellen, prätkää korjaten ja poroja väistellen. Lapin maisemat viehättävät kovasti minua ja miestäni, jopa niin paljon, että uskaltauduimme tällä kertaa ottamaan kersat mukaan. Koska viiden hengen perheen matkustaminen käy hyvin äkkiä hyvin kalliiksi, päädyimme telttamajoitukseen sekä omiin eväisiin. Auto oli ääriään myöten täynnä makuupusseja ja kuivamuonaa, jota voisi levikkeellä edullisesti lämmitellä. Teltta tosin oli vain kolmelle hengelle ja mieheni tuumi, ettei hän edes mahdu suoraksi telttaan. 

Henkilökohtaisesti haaveilin ihanista kävelyretkistä Lapin henkeäsalpaavissa maisemissa. Lapset eivät innosta kiljuneet, mutta veljeni oli markkinoinut onnistuneesti Pientä karhunkierrosta, jossa olisi huikeita maisemia, poroja, vesiputouksia ja riippusiltoja. Ja vain 12 kilometriä. Päivä alkoi olla jo illan puolella, joten päätimme kuitenkin ajaa suoraan leirintäalueelle ja kiertää jonkin lyhyemmän reitin. Leirintäalueelta lähtikin näpsäkkä vitosen lenkki, johon oli suositeltu käytettäväksi aikaa 2-3 tuntia. Mikäs sen ihanampaa kuin kävellä yöttömässä yössä, ei haittaisi vaikka nukkumaanmenoaikakin menisi. Nyt oltiin lomalla!

Juu… Ihan muuten kiva, mutta itikkamyrkky unohtui. Vaellusseuraksi liittyi parvi itikoita. Kysyin kuopukselta oliko huitominen jokin uusi tiktok-tanssi, mutta yleisö ei lämmennyt vitseilleni. Minua itikat eivät häirinneet, koska elämän eliksiirini ei niille todistettavasti kelpaa. (Virallisessa tutkimuksessa kävelin itikkaparveen ja itikat katosivat välittömästi.) Mutta ilmeisesti lapset olivat perineet mieheni veriryhmän. Pienet lenkkikaverit innoittivat kuitenkin sen verran tehokkaaseen reippailuun, että lenkillä meni vain tunti ja vartti. 

Ensimmäisen halvan ja inisevän telttayön jälkeen päädyimme pohtimaan muita majoitusvaihtoehtoja. Itikkamyrkyn lisäksi olimme nimittäin unohtaneet tyynyt. Kokeneina eränkävijöinä kääräisimme vaatteista helposti päänaluset. Heräsin kuitenkin yöllä siihen, että paleli. Paleltumiskuolema pelotti enemmän kuin kipeät niskat, joten pukeuduin tyynyyni ja yritin nukahtaa uudelleen. Eipä nukuttanut. Jokainen asento tuntui hankalalta, ja niskaa juili ja jomotti. Keskimmäinen oli muistanut oman tyynynsä ja nukkui autuaasti vieressäni, joten koetin hivuttautua vaivihkaa samalle tyynylle. Tyttö aukaisi silmät ja tuijotti minua murhaavasti sanaakaan sanomatta. Katsoin paremmaksi perääntyä. Katselin ympärilleni olisiko mitään, mitä voisin pääni alle tunkea. Haa! Kuopuksen pehmopossu Herra Sika. Pienihän se oli, yritin etsiä isompaa nallea, mutten löytänyt. Possulla pärjäsi hyvin yön viimeiset tunnit. Aamulla selvisi, että mieheni oli Seymore-nallen kaapannut jo alkuyöstä. Ei kuulemma ollut paljon parantanut tilannetta, kun ei saanut jalkoja ojennettua suoraksi ja selkää pakotti.

Kelvottomat tyynyinä.

Yllättäen kakkospäiväksi valitsemani aktiviteetti sai jälkikasvun hyväksynnän, vaikka paikalle pitikin kiivetä jonkin matkaa. Vierailimme ametistikaivoksella, jossa sai kaivaa ihan oikeita ametisteja ihan oikealta kaivaukselta ja yhden saisi pitää itse. Lipunmyyjä ohjeisti, että “portti aukeaa klo 13 ja opas odottaa portaiden päässä ylhäällä.” Odotimme kuuliaisesti jonkin aikaa. Sitten kuopus alkoi kärttämään, joko voitaisiin mennä. Meidän kyllä käskettiin odottaa… Silloin huomasimme, että porttihan oli jo auki. Oli ollut koko ajan, sanoi keskimmäinen, joka oli odottanut meitä juostuaan mielenosoituksellisesti koko matkan. Pitikö meidän siis mennä? Vaikka kello ei ollut vielä yhtä? Miksi kukaan muu ei mennyt? Portti todella oli auki, jopa kunnolla raollaan. Portissa oli Vartioitu alue -kyltti ja siitä roikkui kettinki ja lukko, mutta portti ei todellakaan ollut lukittu. Selkeästi kuljettavissa. Esikoinen yritti, että se myyjä käski odottaa. Kukaan muukaan ei mene. Mutta porttihan on auki! Eipähän tarttee oppaan meidän perhettä odottaa. Ja mistä lähtien me on seurattu muiden esimerkkiä? Teini veti lipan silmille ja seurasi perässä, kun loikimme portaat ylös. 

Ylhäällä opas otti meidät vastaan hämmästyneenä, joskin katse muuttui pian ärtyneeksi. Hän tiedusteli napakkaan sävyyn, kuka meidät oli laskenut jo näin hyvissä ajoin portista. Eikö meille ollut kerrottu, miten homma toimii? Osoitti sitten missä meidän pitäisi odottaa, mielellään paikallaan ja otti sitten puhelun alas. Kuuntelin sivukorvalla kiihkeää keskustelua ja hetken pelkäsin, että Lapin poliisit tulisivat pidättämään meidät tunkeutumisesta yksityisalueelle. Ei päästy tällä tempauksella kuitenkaan telkkariin, vaan saimme jäädä kaivamaan jalokiviä. Teini suhahteli vähän väliä, että eikö hän ollut ollut oikeassa. Suhisimme takaisin, että haluttiin vain havainnollistaa, miten käy, jos ei kuuntele ohjeita. 

Onneksi saimme jäädä. Olo oli kuin kaivoskääpiöillä, kun tomuisina rapsutimme maata ja etsimme välkehtiviä kiviä. Lisää ja lisää… Vielä vähän aikaa! Lopulta jouduimme vastentahtoisesti jättämään kaivaukset, kun meidät ohjattiin päättäväisesti pois.

Ametisti parantaa keskittymiskykyä, edesauttaa oppimista, helpottaa pääkipua, estää stressiä ja mitä vielä! Täydellinen murikka meidän poppoolle!

Päätimme pestä hiekkapölyn päältämme läheisen lammen rannalla. Lapset syöksyivät hyiseen veteen, mies rupesi keittelemään sapuskaa ja itse ihastelin näköalaa.  Kuuntelimme huvittuneena, kuinka lähdössä olevalla porukalla oli samaistuttavia ongelmia. Eikö sinulla ole t-paitaa? Pelkkä huppari? Missä sun sukat? Täällä on yks, kenen se toinen on? Se on mun! Laita kalsarit, ette voi ajaa ilman alushousuja! Mä en kestä teitä! Uikkarit? Eikö sulla varmasti ollut t-paitaa, kun tultiin? 

Porukan onnistuttua pukeutumaan, jälkikasvuni tuli vinkumaan, että missä on vessa. Nyt on kakkahätä! Ei kärsi odottaa! Uimarannalla ei ollut vessaa, joten ojensin vessapaperia ja ohjeistin menemään metsikköön. Luonnon kutsu oli kuitenkin liian kova ja oli pakko kyykistyä heti parkkipaikan viereen. Huidoimme ja huusimme, että ei siihen, kauemmas! Mutta lapsi ei kuullut tai välittänyt. Ja luonnollisesti heti kohta auto lähestyi uimarantaa. Viittilöimme lapsukaiselle, että menisi hieman syrjemmälle. Pylly paljaana, haara-asennossa pikkuinen loikki metsään vessapaperirulla kädessään. Ja juuri ajoissa. Auto kurvasi juuri kikkareen viereen. Myöhemmin ohjeistimme, että ensi kerralla mennään tarpeille niin kauas, ettei kukaan näe. “Olisin minä mennyt, mutta kun se kakka meinasi tippua jo siihen parkkipaikalle.” Epäilemme, että samaiselle rannalle jäi yksi vasta hankittu uima-asu.

Tälle uimarannalle jäi uimapuku.

Toiseksi yöksi valittu mökkivaihtoehto oli tyttäristä vallan hohdokas ja ihmeellinen. Jääkaappi, telkkari, sauna! Melkein kuin hotellissa. Melkein. Lämmitin saunaa ja tunnin päästä huomasin saunan olevan edelleen viileä. Olin säätänyt lämpötilan nollille. Ei sinänsä yllättänyt ketään meistä. Olen minä ennenkin pyöritellyt väärin saunan namikoita ja istunut sitten kylmässä saunassa ihmettelemässä, miksi kiuas ei sihise. Miehellä meni yhtä vahvasti jääkaapin kanssa. Väänsi sen kyllä päälle, mutta ihan tappiin. Aamulla totesimme, että aamupala oli jäässä ja yksi kokistölkki oli rikkoutunut ja valuttanut ruskean jääkerroksen jääkaappiin. Jes, jääkaapin siivous on aina ollut lomani to do -listalla top 3:ssa.

Säätiedotusta ja sosiaalista kompetenssiamme tarkkailtuamme päätimme suunnata kotia kohti. Johan tässä oli matkailtu ihan tarpeeksi. Paluumatkalla nuoriso istui puhelimiinsa liimautuneina, mies väisteli poroja ja itse osoittelin haltioituneena ohi vilahtelevia maisemia, suopursujen peittämiä soita, viileitä järviä, kapoisia kuusia ja sinisenä hohtavia tuntureita.

– Voitasko vaan muuttaa tänne, ettei tartteis koko ajan huudahdella, että kattokaa? tuumi kuopus. – Ja opettele edes oikea ja vasen.

Ihan hukkaan retki ei kuitenkaan mennyt. Tunnustivat, että ihan hienoja ne tunturit olivat. Ja luontopolutkin, jos ne olisi saanut ilman itikoita. Pienin oli täpinöissään, koska oli telttayönä nähnyt ison porotokan vessareissulla. Ja kaivoskääpiöhommat ametisteineen olivat parasta!

Melkein pää pilvissä.

Kotiin oli kuitenkin kiire. Navigaattorin lupaama kotiintuloaika alitettiin kahdella tunnilla, vaikka Päivö oli pistänyt pari puuta tielle poikittain, ja kurvasimme vielä kylpylän kautta. Kylpylässä Baywatch-mieheni pelasti hukkuvan kuopuksen, joka paljastuikin sitten tuntemattomaksi, sukeltavaksi lapseksi. Itse meinasin tukehtua nauraessani mieheni imitaatiolle vesijumpastani.

Kuhmossa ajettiin sitten pillurallia, kun kartanlukijan ja kuskin aallonpituudet ja koodikieli eivät kohdanneet. Kuhmossa on jotain taikaa, joka koettelee parisuhdettamme. Pari vuotta sitten prätkäreissulla miehen Harrikka hyytyi sadannetta kertaa reissun aikana kylän raitille keskellä yötä. Kiristi sen verran, että jätin mieheni korjaamaan prätkää ja jatkoin matkaa. Ennätin ajaa parikymmentä kilometriä ennen kuin lepyin sen verran, että ajoin takaisin. 

Kotimatkamme viimeiset kilometrit olivatkin sitten suoraa sotaa siitä, kenen jalka oli väärällä puolella ja kuka hengitti väärään suuntaan tai söi purkkaa liian kovaäänisesti. Sitten puristeltiinkin ametisteja ja päätettiin, että tässä oli taas perhelomaa tälle vuosikymmenelle. Seuraavan kerran jokaisella on oma prätkä alla. Eikä kypäräpuhelimia.

Tänne ensi kerralla.
Kategoriat
Yleinen

Se oli viuhahdus

Kiertelen harva se viikko kirpputoreja, sillä tykkään tehdä löytöjä ja kierrättää. Laitan myös herkästi omat romuni kiertoon silloin, kun en enää niitä tarvitse. Lasten myötä kirppislöytöjen tekeminen on muuttunut jännittävämmäksi, sillä koskaan ei tiedä, millaisen aarteen ne löytävät jonkun koiranpaskaa tirisevän vanhan monon alta, tai mistä ja missä asussa kenties löydän itseni löytöretken päätteeksi.

Pienimmän kanssa kirppiskierrokset ovat tosin olleet halpaa lystiä, sillä maallisten löytöjen etsimisen sijaan olen joka kerta joutunut etsimään lastani. Tästä syystä jaksan enää harvoin pienintä second hand -ostoksille raahatakaan, sillä olen tullut vanhemmiten mukavuudenhaluiseksi. Muistissani on myös hyvin elävästi eräs tapaus, joka sattui viitisen vuotta sitten ja josta en välttämättä halua ottaa revanssia – varsinkaan nyt, kun nahkani on tullut vanhemmiten roikkuvuudenhaluiseksi.

Tämä tapaus sattui, kun lähdin silloisten vajaa kaksi- ja nelivuotiaiden penikoideni kanssa itsepalvelukirpputorille. Eipähän tarvinnut kotona kökkiä, ja oli mukava nähdä ihmisiäkin. Isoin löysi pian pikkuauton, jolla päräytteli menemään pitkin käytäviä, ja itse löysin eräästä kojusta ihanan värikkään polvipituisen mekon, jota oli ihan pakko sovittaa.

Kun olin bongannut sovituskopin, parkkeerasin ostoskärryn lähelle koppia ja istutin kaksivuotiaan kärryjen istuinosaan. Koska olin fiksu ja yritin olla aina askeleen edellä liikkeissäni (tai luulin olevani) en telakoinut kärryä kiinni koppiin niin että jälkikasvuni olisi ylettänyt riuhtaisemaan verhon edestäni kesken sovituksen. Kuka nyt haluaisi vilautella paljaita pakaroitaan kaikelle kansalle. Jätinkin ostoskärryt taktisesti muutaman metrin päähän kopista.

Seuraavaksi kaivelin laukustani paketillisen rusinoita ja iskin ne taaperon käteen. Niihin aikoihin kannoin aina mukanani rusinoita ja hapankorppuja, sillä niitä järsimällä lapset pysyivät hyvin hillitysti paikoillaan. (Pienimmällä tämäkään ei toimi, se ottaa rusinat ja juoksee niiden kanssa räkäisesti nauraen näköpiirini ulottumattomiin.)

Kun neiti kaksivee sitten istui kiltisti kärryssä herkkupalojaan napsien ja esikoinen leikki vieressä uusvanhalla autollaan, menin sovituskoppiin ja vedin verhon eteeni. Farkun nappeja avatessani vilkuilin vähän väliä verhon raosta ja varmistin, että lapsi istuu varmasti paikoillaan. Kun olin saanut riisuttua paidan päältäni, tyttö nakotti edelleen kiltisti istuimessaan. Siinä vaiheessa, kun olin päässyt eroon topistanikin, huomasin kauhukseni verhon raosta, että mukelo oli noussut istuimellaan seisomaan ja teki kyykkäysliikkeitä.

Minulla oli sekunnin sadasosa aikaa päättää, valitsenko aivotärähdyksen vai viuhahduksen. Kumpikaan ei kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta, mutta valitsin jälkimmäisen. Syöksyin pelkissä rintsikoissa ja alkkareissa väkijoukon keskelle, riuhtaisin lapsen kärryistä ja juoksin takaisin sovituskopin suojaan. Koska en välittänyt nähdä muiden kansalaisten ilmeitä, vedin verhon liukkain liikkein kiinni ja istutin lapsen sovituskopin lattialle.

Koska mitään menetettävää ei enää ollut, päätin viedä leikin loppuun ja sovittaa mekkoa tuli mitä tuli. Se näytti kertakaikkisen viehkeältä henkarissa, miksipä se ei imartelisi minua? Viihdytin lastani erinäisin sormileikein samalla kun pujotin leninkiä niskaani ja katsoin hätäisesti peilistä, istuuko vuosisadan löytö päälleni.

Kun aloin kiemurrella hiellä ja tuskalla hieman liian pimakkaa asua pois päältäni, näin kauhukseni, kuinka tyttäreni sukelsi sovituskopin alaosasta viereiseen koppiin. Mekko roikkui kaulassani, kun yritin tarttua lastani pohkeista kiinni – tuloksetta. Pienet jalat hävisivät näköpiiristäni ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Kiskoin loput mekosta väkivalloin pääni yli, riuhtaisin oman puseroni koukusta ja vedin sen alta aikayksikön niskaani. Siinä sitten pikkuhoususillani oman koppini verhoon verhoutuen kuiskin viereiselle verholle, että näkyykö siellä pientä tyttöä. Verhoa raotti vaalea nainen, joka hymyillen nosti lapseni lattialta syliini. Luojan kiitos en yllättänyt naista yhtä vähissä vaatteissa kuin itseäni.

Kiittelin rouvaa kauniisti ja sukelsin jälleen oman koppini uumeniin rimpuileva lapsi sylissäni. Peilistä näin, että tukka oli sekaisin kuin sateen lakoama ohrapelto, ja että olin vetänyt paidan väärinpäin päälleni. Sillä hetkellä en jaksanut välittää, vaan hyppäsin housuihini, tempaisin molemmat lapseni kärryyn ja lähdin kohti kassaa. Mekon vein matkalla odottamaan seuraavaa löytöretkeilijää ja sadattelin mielessäni, että paskan yrittivät myydä. Jos se näyttikin hyvältä sen puisen ja luisevan henkarin päällä, minun päälläni se näytti pikemminkin puoliksi mutkalle puristetulta sinappituubilta. Olisi ollut kohtuullista, jos kaiken vatkautumisen jälkeen olisin lähtenyt kotiin aarre kainalossa sen sijaan että esittelin omia aarteitani kaikelle kansalle.

Kategoriat
Yleinen

Kun levikset repee, Aikku jumppaa joustolla!

Seuraan masokistisesti somessa fitness-tyyppejä, jumppaohjaajia ja luen liikunta-artikkeleita. Itsekuri ja tavoitteellinen elämä viehättää. Erityisesti viehätti eristyksen aikaan, kun some täyttyi kotijumppaohjeista ja hehkutuksesta, miten nyt on aikaa liikkua! 

Mielenkiintoista… Itse koin, että tunnit eivät päivään lisääntyneet ja etätyöt sitoivat pahemmin paikalleen. Korvasin kyllä tuolin jumppapallolla, mutta opiskelijat kommentoivat tulevansa merisairaiksi katsoessaan pomppimistani. Kotona jumppaaminen ei muutenkaan ollut toimiva ratkaisu. Lapsilla oli koko ajan jotain asiaa, ja illalla pikkujumppani elokuvaa katsoessa herätti miehessäni lievää ärtymystä. Kun saa pienimmät nukkumaan, rouva aloittaa. Eikö jumaliste voi joskus olla paikallaan?! 

Urheiluintoiluni vähentyi. Voisi sanoa, että hiipui kokonaan, kun pieni hiihtotapaturma rajoitti liikkumistani. Etäkoulun etuihin kuulunut kotileipomo sen sijaan opetti nauttimaan elämän pienistä syötävistä iloista. Tunnesyömistä ahdistavassa tilanteessa. 

Ystävättäreni aamiainen. Herkullista…

Tiedostin tämän yhtälön vaarat, mutta silti vasta ajofarkkuihin ahtautuminen konkretisoi tilanteen. Hyvin nämä olivat mahtuneet kymmenen kuukautta aiemmin. Jotain olisi tehtävä, jos en haluaisi ajella nappi ja sepalus auki loppukesää. Tein nimittäin ekologisen päätöksen puolitoista vuotta sitten olla ostamatta uusia vaatteita (tai kankaita). 

Pikkuisen hankala hengittää…

Sovelsin siis toiveikkaasti oman kesäisen treenin. 

Alkulämmittely

  • Etsi jumppavaatteet, jotka eivät kiristä tai purista. Ahdistu, kun sellaisia ei löydy. Valitse toppi ja pikkarit.
  • Jahtaa karannutta koiraa n. 10-15 minuuttia.
  • Juokse rasvaa pelkäävä lapsi kiinni. Voitele aurinkorasvalla. Toistoja jälkikasvun lukumäärän mukaan.
  • Pyydä lapsia hakemaan kuulat, koska et itse jaksa etkä oikeastaan tiedä missä ne ovat.
  • Etsi kuminauha, jonka ihan varmasti jätit omalle paikalleen.
  • Etsi jumppakeppi teinin sängyn alta ?!?

Avaukset jumppakepillä

  • Irrota kissanpentu kepin päästä
  • Pyydä lasta nostamaan kissa pois päältäsi. Toista 5 kertaa.

Huom. Liian nopeat äkkiliikkeet kissanpentu selässä saattavat aiheuttaa pistävää kipua.

Kaikessa mukana. Varo äkkinäisiä liikkeitä!

Etuheilautukset

  • Unohda. Joku on kuitenkin edessä, alla tai takana.

Kyykyt 12 x 3

  • Ota painoksi itseäsi pienempi lapsi.
  • Aivan mitä vaan kyykkyjä, et ehdi kuitenkaan tehdä sarjaa loppuun.
Suosi painona lyhytjalkaista lasta.

Hauiskääntö ja pystypunnerrus

  • supersarjana 12 x 3

Lavat ja ojentajat

  • supersarjana 12 x 3
  • Ruoka-aika lähenee. Yhdistä käsiliikkeet. Ota isompi kuula, riittää 8 x 3.

Selkälihasliikkeet 

  • Väsymykseen tai siihen asti, kunnes koira repii tukan irti tai likainen lattia alkaa ärsyttää niin paljon, että on pakko luututa!
Koiran mielestä ainoa oikea liikuntamuoto on koirantahtinen metsälenkki.

Vatsalihasliikkeet

  • Kts. yllä. Paitsi tästä vinkkelistä suututtaa sormenjäljet ikkunassa ja  ja kaaos keittiössä.

Vinkki: Jos liikkeet tekee ulkona, kodin siisteystaso ei ärsytä. Leikkaamaton nurmikko kyllä.

Törmäsin netissä elämäntapamuutokseen, jossa läski sulaa itsekseen. Kun rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä, tekee automaattisesti itselle hyviä asioita ja tunnemässäily jää pois. Tätä on testattava! Mut nyt lenkille, salille ja joogaan! Pus pus!

Kategoriat
Yleinen

Pissiä, pyykkäystä ja pupupaistia – helmihetkiä hoitoalalta

Kun pari vuosikymmentä sitten olin alta kaksikymppinen tytönheitukka, jouduin ihmiskokeeseen, jossa testattiin niin sosiaaliset taitoni, orastavat emännän elkeeni kuin eritteensietokykyni. Ihmiskoe oli nimeltään kesätyö hoitoalalla. Työskentelin kolme kesää keskellä korpea yksityisessä hoitokodissa, jossa olivat suloisesti sekaisin niin herttaiset kuin harhaisetkin vanhukset.

Muuta soveltuvaa koulutusta minulla ei ollut kuin yläasteella käyty 4H-kerho ja näyttönä se, että olin päässyt sisään yliopistoon. Hoitajan työssä ei kyllä paljon iloa ollut siitä, että tiesin, miten ruotsin partisiipin perfekti muodostetaan ja mitä toisen maailmansodan jälkeisessä saksalaisen kirjallisuuden historiassa on tapahtunut. Mutta niin ne vain insuliinipiikit ja peräpuikot luiskahtivat omiin reikiinsä, virret soljuivat suustani kuin baritonilla konsanaan ja seinille hyppivät asukkaat rauhoittuivat verbaliikan voimalla. Onneksi ei silloin paljon päätä huimannut ja onneksi nykyisin vaaditaan hoitotyöntekijöiltä ammattitaitoa.

Noina kolmena kesänä minut keitettiin monessa liemessä. Keitinpä lientä itsekin, kun iltavuorossa piti yksin vastata kymmenen asukkaan muonituksesta. Kasvissyöjänä en ollut juuri kokkaillut liharuokia, joten ensimmäisinä viikkoina oli monesti jännäkakka housussa, kun piti taikoa päivällistä särkikaloista tai maksaklönteistä. Nykyisin olisi kenen tahansa helppo huudella, että KVG, mutta ei silloin kuulkaas kännyköillä googleteltu. Onneksi olin vihmerä tyttö ja lanseerasin käyttöön KVÄ-palvelun: Kysy Välittömästi Äidiltäsi. Kerran keittiön pöydälle oli ilmestynyt jänis. Otin oitis puhelun äidilleni: ”Mulla on tässä pitkäkorva pöydällä. Mitä tälle tehdään?” Luojan kiitos jänis oli nyljetty valmiiksi, muuten olisivat saattaneet syöjät saada lautasilleen Tinskun spesiaalia: karvaista nyhtöjänistä.

Seuraavana päivänä nuijin maksaa niin ikään äitini ohjeilla. Kyllä olisi Jyrki Sukula ollut ylpeä. Muutaman kerran kokeiluni toki paloivat mustiksi, mutta kokkailun kylkiäisenä opin niksin jos toisenkin marttailusta ja keittelin pohjaan palaneita kattiloita pyykinpesuaineella vaipan vaihdon lomassa.

Leipomuksien vääntäminen tuli puolestaan selkärangasta jo niin rutiinilla, että monet kerrat pyöritimme pullia ja rypytimme karjalanpiirakoita yhdessä mummojen kanssa. Täytteenä oli riisipuuroa ja pitkänä norona valunutta rypyttäjien sylkeä, jotka kolmessa sadassa asteessa sulivat suussa sulavaksi yhdistelmäksi.

Ravitsemuksellisten tarpeiden ohella asukeilla oli toki muitakin tarpeita – varsinkin papoilla. Eräs erityisen aktiivinen Esko-pappa kehui joka aamu pakaroitani, pyysi näyttämään tissit ja laskemaan pöksyjä. Häntä kiinnosti myös kovasti, ovatko karvani kasvaneet. ”Kuule Eskoseni”, vastasin. ”Mie se oon niin karvanen tyttö, että jos lasken housuni, niin siinä särkyy illuusio naiskauneudesta ja lähteepi yöunet.” Sanallinen ilottelumme tyydytti Eskoa siinä määrin, että hän jäi kihertämään naurusta sänkyynsä, ja lihalliset ilottelut unohtuivat ainakin hetkellisesti.

Muunlaistakin sanaa sain todistaa, sillä myös uskonasiat tulivat kesätöiden myötä tutuiksi. En ole oikeastaan koskaan uskonut mihinkään muuhun kuin itseeni, mutta tutustuttuani pappaan nimeltä Hannes aloin mietiskellä, että maailmassa saattaisi olla muutakin uskomisen arvoista. Hannes oli vakavasti sairas ja yski niin pahasti, että pelkäsin keuhkojen pomppaavan rinnasta ulos. Kaikesta kärsimyksestä huolimatta Hanneksen silmissä oli taivaallinen tuike ja haurastuneessa kehossa kuin toisesta ulottuvuudesta kumpuava ihmeellinen rauha. Hän sanoi, ettei pelkää mitään, koska hän uskoo Jeesukseen Kristukseen, joka asuu hänen sydämessään. Halleluja kiiri käytävillä joka aamu, kun Hannes kiitti vuolaasti jokaisesta alkaneesta päivästä.

Yksi kaunis aamu Hannes pyysi minua istuutumaan vuoteensa vierelle. Hän kertoi nähneensä näyn, jossa Jumala oli ilmoittanut hakevansa hänet taivaan kotiin tammikuussa. Tuntui kuin ihmeellinen rauha olisi laskeutunut huoneeseen. Kun seuraavan talven helmikuussa luin sunnuntain Karjalaisesta kuolinilmoituksia, kahvikuppi pysähtyi huulilleni. Hannes oli päässyt ikuiseen kirkkauteen viimeinen päivä tammikuuta. Kylmät väreet menivät selkää pitkin. Oliko se vain sattumaa vai onko meillä johdatusta jossakin?

Vaikka työsopimukseeni ei kuulunut kuin vanhusten hoivaaminen, tilukset ja talo olivat aamusta iltaan täynnä muutakin sekalaista seurakuntaa, jonka perään oli parempi katsoa tai sai katua. Pihalla juoksenteli paitsi yrittäjän lapset, myös kanalauma, julmetun kokoinen hirvikoira, puudeli, pari corgia ja kissaa sekä kani. Joskus pelastin vauvaksi puetun puudelin lasten rattaista ja opetin, että hamsteria ei kannata taluttaa valjaissa. Lusikkaa sopassa hämmensivät paitsi asukkaiden omaiset, myös minun omalaatuiset omaiseni. Isäni kävi tuon tuosta pihassa kuorma-autollaan piirakkaa kyselemässä ja naisia naurattamassa. Itseäni nauratti enemmän ambulanssikuskien vitsit.

Eritteiden ja varsinkin paskan kanssa tulin työssäni sinuiksi hyvin varhain. Herkkua riitti niin sängyissä, vaipoissa kuin sormenpäissäkin ja siinä sivussa tuli hinkattua kanankakat kuistilta. Paskan kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa – sehän on vain sitä itseään, mutta silloin syletti ja pahasti, kun kusta kuurasin. Kerran eräs rouvashenkilö päätti nimittäin järjestää minulle yllätyksen. Kun kurkkasin hänen huoneeseensa ja hihkaisin hyvät huomenet, rouva katsoi suoraan silmiini ja kaatoi yön yli muhineen, piripintaan pissityn portatiivin parketille. Sameaa ja pistävän hajuista pissiä nelinkontin luututessani yritin ajatella mukavia. Kohta kuvittelinkin olevani Tuhkimo ja päätin, että kunhan kello lyö iltakahdeksan niin kiiruhdan tansseihin! Portatiivin loihtisin Porscheksi ja hirvikoiran Hunksiksi. Pissisten työhousujen tilalle taikoisin jänisturkista roiskeläpän. Jo vain alkoi luutu lentää.

Rakkaimpia muistoja hoivatyöstä olivat hellät hetket ja yhteiset tarinatuokiot vanhusten kanssa. Jos muussa säästettiin, niin haleissa ja huumorissa ei. Aamupäivisin oli mukava kerätä sekalainen sakki olohuoneeseen ja lukea ääneen päivän Karjalaista. Sekaan pistelin pähkinöitä: mikähän päivä ja vuosi mahtaa olla meneillään, paljonko maksaa maitotölkki ja mikä oli miehiään Paavo Väyrynen.

Komiikkaa ei päivistä puuttunut. Joskus kaivelin tekohampaita vessanpöntöstä ja silmälaseja pakastimesta. Kerran jouduin pyllistelemään ja tappamaan olemattomia hiiriä sängyn alta, jotta asukit saisivat yönsä nukuttua. Pyykkiä opin pesemään kantapään kautta, kun tylsistä beigenvärisistä mummo-sloggeista tuli pinkkejä.

Yhden jouluaatonkin vietin hoitokodissa. Eräs mummo seisoi aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja toisteli ikkuna huuruten kysymystä ”Milloin pukki tulee?” Kun kello raksutti kuutta ja kuulin saman kysymyksen sen sadannetta kertaa eikä luvattua pukkia vieläkään näkynyt, meni hermo. Hipsin Golfin takakontille ja vedin itse joulupukin vermeet niskaan. Kun olin valkoparran asussa jakamassa vanhuksille paketteja, ikkunaan koputettiin. Toinen pukki siellä vilkutteli meille iloisesti ikkunasta.

Nuo kolme työntäyteistä kesää olivat kova koulu nuorelle tytölle, mutta ne tekivät minusta osittain sen, mitä olen tänä päivänä. Nuo elämänmakuiset ja paskankatkuiset päivät opettivat ottamaan tilanteet haltuun riuskin mutta lempein ottein. Taidoista ja kokemuksesta on ollut myöhemmin hyötyä niin kotileikeissä kolmen lapsen äitinä kuin kodin ulkopuolisissakin roolisuorituksissa opettajana ja toimittajana. Tiedän että selviydyn mistä vaan ja mikä tärkeintä – kohtaan ihmisen ihmisenä.

Tsemppiä kaikille hoitotyötä tekeville! Ansaitsisitte enemmän kiitosta, arvostusta ja ennen kaikkea parempaa palkkaa.

Asukkaiden nimet ja koirien rodut muutettu tunnistamisen välttämiseksi. Hoitokoti on lopettanut toimintansa yli 15 vuotta sitten.

Kategoriat
Yleinen

Kumi kaput ja tankki täynnä tyhjää

Tien päällä, osa 1.

”Vaimos tuli tänne bensavalo palaen ja ruuvi renkaassa. Tykkää vissiin elää reunalla”, viestitti mieheni velikulta juhannusaattona veljelleen.

Reunalla? Kyllä minä ihan kieli keskellä suuta sain ajella viimeiset viisitoista kilometriä.

Kaikki alkoi siitä, kun aamulla heräsin pesueeni kanssa mökiltä ja isommat alkoivat heti herättyään rankuttaa, että haluavat toiseen mummolaan juhannusta juhlimaan. Serkkujen seura poltteli. Mikäs siinä, eipähän tarvitsisi itikoiden ininän ohella kuunnella muuta ininää. Pakkakin oli jo valmiiksi levällään, kun ukko kökötti yksin kotona karanteenissa ulkomaankomennukselta tultuaan.

Suunnittelin, että viidenkymmenen kilometrin maakuntamatkalla pienin ottaisi kätevästi päikkärit ja tekisin ylimääräisen koukkauksen naapuripitäjän puolelle rakkineen tankatakseni. Samalla kun nönnöttelisimme menemään, voisimme ihailla keskikesän komeita maisemia ja lipaista jäätelöuutuuksia.

Kun teimme mökkirannassa lähtöä, kehotin lapsia höristämään korviaan.

– Kuikka! Laittakaa silmät kiinni ja kuunnelkaa. Kappale kauneinta Suomea.

Isoin ei arvostanut: – Joku sorsa rääkyy, mitä ihmeellistä tuossa on?

En luovuttanut vaan jatkoin: – Ja mitkä tuoksut! Laittakaa silmät kiinni ja haistelkaa. Koivun ja helteisen mullan aromi! Yöttömän yön tuulahdus.

Isoin: – Joo. Paska haisee! Nyt lähetään!

Keskikokoinen venyttäen: – Kato äiti kärpänen! Itkeä tiiiiirautapa vähän, kun on niin söpö ja yksi jalka puuttuu.

Huokaisin syvään, starttasin auton ja haaveilin siitä omasta iltahetkestä, kun saisin istuutua kissan ja viinipullon kanssa laiturille ja huudella kuikan kanssa kilpaa yöttömän yön tarinoita. Ehdottomasti tai estottomasti tekisin myös pari juhannustaikaa. Ainakin piehtaroisin alasti kasteisella niityllä ja… Takapenkin möly palautti nopeasti nykyhetkeen. Pienin kiljui, kun ei saanut riisuttua nukelta housuja ja keskikokoinen rääkyi, kun isoin veti letistä. Väänsin namikasta Topi Sorsakosken kovemmalle ja painoin kaasua.

Matkan puolivälissä pysähdyimme Ahvenisen kioskille. Parkissa oli muitakin juhannusliikkujia ja kesäesat olivat silmin nähden hyväntuulisia. Siinä Kingis-puikkoa nuoleskellessani ja lasten tökkiessä tuuteilla toisiaan eräs mies askelsi viereeni ja totesi, että ”Sulla on tainnut mennä kumi puhki”. Luulin ensin, että mies vihjaili kyvystäni lisääntyä, mutta sitten hoksasin sormen, joka osoitti autoni eturengasta. Ou shit.

Pian selvisi, että renkaaseen oli porautunut ruuvi ja ilmat olivat sen takia jääneet matkalle. Apua ei tarvinnut kuitenkaan kauaa odottaa. Neljästä suunnasta riensi miestä apuun, vaikka mekko ylsi alle vesirajan. Charmikas taksiautoilija otti ohjakset käsiinsä ja alkoi täyttämään tyhjää rengasta kompuralla. Siinä kumin turvotessa yksi pelastajista alkoi arvuutella, miksi olen niin tutun näköinen. Toista kiinnosti hirveästi, miksi minulla ei ollut miestä mukana. Vastasin olevani niin liukas liikkeissäni, ettei ukko pysy kyydissäni. Tästäkös mies innostui ja halusi väen vängällä viedä minut iltakaljalle ja tutustua lähemmin, vaikka takapenkki oli täynnä tappelevia lapsia. Täytyi olla kaverin todella pahasti juhannusheilan puutteessa. 

Kun rengas oli toimintavalmis, kiitin vuolaasti pumppauspalvelusta ja yllytin ihailijaani kokeilemaan juhannustaikoja. Tiedä vaikka tuleva vaimo kurkistelisi kaivosta tai lammen pinnasta. 

Loppumatka sujui rattoisasti, vaikka Volvo hiukan alla vapisikin. Anoppilan pihaan päästyäni sain tietää, että mieheni velikulta oli sopivasti verstaalla valmiina palvelukseen. Jostakin kumman syystä kytymies on aina paikalla silloin, kun tarvitsee paikkailla vesiputkia tai renkaita tai porailla ovia pois paikoiltaan. Lucky me.

Apupoika antero paikkasikin renkaan käden käänteessä, mutta pian paljastui uusi ongelma: punaisena helottava bensavalo. Ou shit. Sehän se oli, kun jäätelöä lipoessani mietin, että jotain oli unohtunut! Tämäkin vielä. Normaali auto kulkisi vielä sata kilometriä bensavalon palaessa, mutta ei meidän kosla. Ihme että vaivaantui edes ilmoittamaan menoveden ehtymisestä. Anoppi pudisteli päätään. Ei ollut pitkä aika, kun toinen miniä oli jäänyt samaisella Volvolla pihaan bensan loppuessa.

Huokaisin. Ei kai auttaisi kuin lähteä kanisteri kainalossa tien päälle. Vaan tiedä häntä, kuinka monta uutta ystävää sillä reissulla saisin – ei olisi pitkä matka Selostajantorpalle välipalalle ja matkalla voisi pysähtyä keräämään sen seitsemää sorttia kukkaa ja… Haave ylimääräisestä juhannusajelusta tyssäsi kuin seinään, kun mieheni velikulta sukelsi aitan uumenista kanisteri kädessään. Oli pieraissut jostain pari litraa bensaa, että pääsisin tankille asti. Varsinainen sankari – paitsi arjen, myös juhlan.

Kun illalla laskeuduin kotterollani takaisin mökkipihaan, takapenkiltä kuului tasainen kuorsaus. Pienin nukkui niin sikeää unta istuimessaan, ettei herännyt, vaikka millä yritin tökkiä. Great.

Kun pienin puoli kahdeksalta suvaitsi herätä, virtaa oli kuin sinne tänne räiskivässä juhannusvihdassa. Laiturille kyllä pääsin, kuten oli haaveillut, mutta istua en ehtinyt puhumattakaan siitä, että olisin vastannut kuikan tai viinipullon kutsuhuutoon. Pienimmällä oli näet omat juhannustaikansa – suu kävi koko ajan kuin loitsuja sylkevällä shamaanilla ja kädet riipivät kukkia mummon kalliilla rahalla ostamista amppeleista. Sitten juostiinkin alasti pitkin laituria ja ympäri halkopinoa. Pienin edellä, minä perässä.

Koska ensi juhannukselta toivon vähemmän äksöniä, aion vastedes pitää kumeista parempaa huolta. 

Kategoriat
Yleinen

Perheen peli-ilta täydenkuun aikaan

Iltapäivän aurinko loi pitkiä tummia varjoja keittiön kolhuiselle pöydälle. Ilmastointi humisi ja kärpäset surisivat likaisella ikkunalla. Pahaenteisen hiljaisuuden rikkoivat lähestyvät askeleet, jotka liimaantuivat tahmaiseen lattiaan. 

Pieni tyttö seisoi keittiön ovella. Valkoiset hiukset valuivat olkapäille ja silmät tuijottivat tiukasti. Hymytön suu avautui vaativaan kuiskaukseen, joka viilsi äidin korvia ja sai sydämen lyömään kiivaammin. 

-Äiti… minä haluan… pelata lautapeliä.

Kauhu valahti kuin sankollinen jäävettä rintaan ja vatsaan. Pakokauhu sai hengityksen tuntumaan raskaammalta. Ei, mitä tahansa muuta, mutta ei tätä!

Äidin silmissä vilisi filminauha huutavista lapsista, lentävistä nappuloista ja silputuista sääntövihkoista. Tuo pieni demonin ja enkelin sekoitus tiesi, että äiti heltyisi. Jos joku lapsi tänä tietokonepelien hallitsemana aikakautena halusi levittää pelilaudan pöydälle ja asetella konkreettisia nappuloita oikeiden, fyysisten ihmisten kanssa, ei äidillä ollut sydäntä kieltää. Olohuoneen puolella mies näki, kuinka äidin päässä visualisoitui myös kadehdittava somemyytti idyllisestä perheestä, joka nauraen pelasi perjantai-iltana seurapelejä. Äidin suu aukeni, silmäkulmat pehmenivät. Ei! Mies viittilöi tiukoilla käsimerkeillä, että äidin pitäisi pitää suunsa kiinni. Pahalle ei saanut antaa pikkusormea. 

– Voidaanhan me pari peliä pelata kohta. 

Lapsen kasvoille levisi onnellinen hymy, silmät tuikkivat innosta. Mies itki tuolissaan. Eikö vaimo vieläkään ollut oppinut, että näin ei pitänyt tehdä. Se oli samaa veren kaivamista nenästään kuin elokuvissa, kun päähenkilöt lähtevät yksin tutkimaan pimeää taloa tai jäljittämään rikollista, manaavat pahoja henkiä tai hautaavat rakkaimpansa lemmikkien hautausmaalle. 

Äiti vakuutti isälle, että ei huolta. Hän oli lomalla ja hermoja oli vaikka muille jakaa. Valmistaudutaan vain hyvin. Tarkka aikataulu oli ehdoton. Tasan kello 19 laitetaan peli pöydälle, ja peli päättyy klo 20 tai välittömästi, jos tappelu alkaa. Äiti keskittyi uloshengitykseen, tämä onnistuisi. Oli tärkeää pitää aika rajattuna, harjoittaa tietoisesti pentujen itsehillintää ja verenhimoa.

Mies ei ollut yhtä varma.

Kellon lähetessä seitsemää teini esitti vastalauseen, ettei mitkään #%&!! pelit kiinnosta. Äiti ilmoitti, että saa &%# luvan kiinnostaa.

Pelin valinnan aikaan liikuttiin hämärän rajamailla. Kiiluvista silmistä näki, että ne maistoivat jo veren. Afrikan tähti oli tylsää, Cluedon logiikka oli mahdotonta pienimmälle, Port Royal oli liian pitkä, shakkia pystyi pelaamaan ainoastaan kaksi, joukkueena peli muuttuu fyysiseksi yhteenotoksi. 

Äiti huokasi, mietti hetken luovuttaisiko, mutta vain hetken. Hänen silmiinsä nousi tumma varjo. Päättäväisyys tai itsepäisyys, se riippui näkökulmasta. Tämä homma vietäisiin maaliin, vaikka väkisin. Diktaattorina äiti totesi, että kokeillaan Aliasta, kun kuopuskin osaa vihdoin lukea eivätkä kaikki selitykset ole: “Se on se, joka on taivaalla ja tuikkii.”

Klo 19.06 pelipöydän ympärillä oli hiljaista. Äiti meni ulko-ovelle ja raotti sitä. Kuunteli. Levitti sieraimensa ja veti henkeä. Tuulen tuoma öljyn haju paljasti konepellin alle piiloutuneen miehen. Äidin ei tarvinnut karjaista kulmahampaiden takaansa kuin kerran, kun mies hiipi, käsien pesun kautta, keittiöön. 

Peli alkoi. Tytöt vastaan pojat. Ihan hyvin meni. Isä ja äiti ajattelivat pelänneensä turhaan. Isä silitti äidin karvaista kättä. Pienimmälle annettiin tupla-aika ja selityksiä katsottiin hieman sormien läpi. Keskimmäisen kalpeilla kasvoilla oli teatraalinen mökötys, koska ei pelattu Cluedoa. 

Kuopus: Se on mustan vastakohta…

Äiti: Valkoinen?

Kuopus: Se on mustan talon vastakohta. 

Äiti: Valkoinen talo?

Kuopus: Joo. 

Esikoinen: Et voi sanoa sitä sanaa, jota selität. 

Kuopus: Enhän minä sanonut. 

Esikoinen: Ei helvetti, mikä idiootti.

Äiti: Se on kaksi tuntia puhelinkieltoa. 

Esikoinen: Ei ole reilua! Se on niin v****n tyhmä, ettei osaa sääntöjä. 

Äiti: Kolme. 

Esikoinen: Pitääkö olla paska äiti?

Äiti. Pitää. Neljä. 

Esikoinen: Minä…

Näki, että etsi sanoja.

Äiti: Niin…? Jatkatko? 

Ei jatkanut. Äiti huokasi helpottuneena. Onneksi, koska noin monen tunnin puhelinsakon valvominen olisi ollut äidille jo mahdotonta. 

Peli jatkui. Isän ja pojan välillä oli yli-inhimillinen yhteys. Sanat löytyivät liian helposti ja vaivatta. Tyttäret alkoivat epäillä huijaamista. Vilkaisivat toisiaan silmäkulmiensa alta. Toinen väijyi silmä kovana tiimalasia, toinen vahti, että kortit otettiin uudesta pakasta. Matala murina korisi kurkussa.

Isä: Se mitä tehdään kun otetaan kaupasta ilman lupaa. 

Esikoinen: Varastaminen. 

Isä: Eiku se yksikkö. 

Esikoinen: Se on yksikkö. 

Isä: No se mitä yksi tekee. 

Esikoinen: Ai verbin perusmuoto? Varastaa.

Isä: Ilmeisesti se sitten.

Keskimmäinen nauroi makeasti, teroitti kynsiään penkkiin. Vahingonilo on paras ilo. Mutta ilo oli ennenaikaista. Äiti oli mielissään, että nyt on helppo sana. Vastahan tästä teemasta puhuttiin. 

Äiti: Missä vauva on mahassa?

Keskimmäinen: Vatsassa? Mahalaukku?

Äiti: Ei kun se, missä se vauva kasvaa isoksi. Mikä se on?

Keskimmäinen: Ruokalaukku?

Äiti: Ei. Se on kohtu. Ei mahalaukku.

Keskimmäinen: No, voi se sinnekin joutua.

Äiti vilkaisi silmäkulmastaan tytärtään, joka nuolaisi huuliaan. Ei uskaltanut kysyä. Poikien vuorolla tunnelma kiristyi, kun musta nappula oli jo kierroksen edellä. Nappulat heilahtelivat, kun tyttäret potkivat vuorotellen pöydän jalkoja. Murisivat hiljaa.

Isä: Vesialue Suomen yläpuolella. 

Esikoinen: Pohjanlahti. Eiku Pohjanmeri. 

Isä: Ei, ku sellanen kylmä. 

Esikoinen: Kylmävesi?

Isä: Mitä vedestä tulee, kun sen laittaa pakastimeen?

Esikoinen: Jäätä?

Isä: Niin mikä se vesi on?

Esikoinen: Jäävesi. 

Tasoittava vuoro.

Kuopus: Se on ei-lumoavan vastakohta?

Keskimmäinen: Ihana?

Äiti: Ärsyttävä?

Isä: Mieletön? Huumaava?

Keskimmäinen: Ettekö te tajua? Lumoava.

Kuopus: Oikein! 

Mies peitti kasvot käsillään ja tärisi naurusta tai itkusta. Esikoinen aukaisi suunsa sanoakseen jotain. Äiti kohotti ylähuulta ja paljasti kulmahampaan, esikoinen vaikeni.

Ruokatauolla tyttäret ulvoivat, koska olivat häviöllä ja kyynelten välistä sähisivät toisilleen kirouksia. Voittajaehdokas puolestaan vihoitteli puhelinrangaistuksesta ja loi kiukkuisia silmäyksiä vanhempiinsa.

– Miten meni noin niinku omasta mielestä tää perheen yhteinen harrastaminen? isä uteli. – Joko voitas lopettaa nää kokeilut?

– Onko miulla tapana luovuttaa? Kerran kuussa kokeillaan edes.

Isä vaikeni. 

Sämpylän syönnin jälkeen selitykset jatkuivat. Hämärä laskeutui. Pöydän päällä valo sirisi ja sammui välillä. Tuntui kuin joku olisi tuijottanut. Äiti vilkaisi ympärilleen. Kissa istui uunin päällä ja tuijotti. Koira istui keittiön ovella ja tuijotti. Aika tuntui pysähtyneen, vaikka kello raksutti.

Kuopus: Mikä on se oranssi kissa, jota katotaan telkkarista?

Äiti: Karvinen. 

Kuopus: Ei se, vaan se toinen, jolla on ne saappaat jalassa?

Keskimmäinen: Saapasjalkakissa. 

Kuopus: Oikein!

Esikoinenkaan ei enää jaksanut kommentoida. Tuijotti suu auki sisartaan ja pudisteli päätään. Sulkeutui omaan teinikammioonsa, suojaan sosiaalisilta kontakteilta ja jätti siskonsa keräilemään sijaiskärsijöiksi joutuneet pelinappulat lattioilta.

Kategoriat
Yleinen

Vaahtobileet

Vietimme taannoin viikonloppua anoppilassa kaikenlaista puuhastellen ja uutta peltistä perheenjäsentä ihmetellen. Taisi olla joku nostokurki tai kurkinostin. En muista, itseäni kiehtoi enempi se pellolla käyskentelevä kaksijalkainen kurki, jota ei tarvinnut yötä myöten maanitella liikkumaan.

Lauantai-iltana ukko tiedusteli naama ja kädet mustan rasvan peitossa, että haluaisiko rouva kylpee. Minä sanoin, että en mie tuommosen kanssa, joka ei ossaa edes ärrää sanoa. Vanha vitsi ei miestäni juuri naurattanut, mutta itse hirnuin omalle hauskuudelleni. Kaikki hyvinvointivalmentajat, life koutsaajat ja elämäntapaintiaanit sanovat, että on elintärkeää viihtyä itsensä seurassa. Minä tyttö se viihdyn.

Tottahan toki sitten päädyimme lauantai-illan ratoksi saunan lauteille miehen mustaa nahkaa hinkkaamaan ja kylvimme oikein pitkän kaavan mukaan. Kun löyly puraisi liiaksi, menimme saunan kuistille jäähylle ja ajattelin korkata oluen. Kun ryhdyin kaatamaan tölkistä olutta lasiini, loogisesti ohjelmoitu mieheni ei voinut olla puuttumatta toimenpiteeseen.

Mies: – Ei tainnut tulla kuin pari senttiä tuon vaahdon alle.

Minä: – Vaahto on kaunista. Saapi vaahtoviikset kaupan päälle. Kato vaikka! [Tinsku näyttää naamaansa ja irvistää]

Mies: – Etkö voinu kaataa silleen, että ei vaahtoa?

Minä: – Mitä sinä siinä vaahtoat? Ei se kato oo niin justiinsa. Ei elämä ole niin justiinsa.

Mies: – No jos sinä kaadat itsellesi olutta, niin varmaan haluat sitä juodakin.

Minä: – Kaikki aikanaan. Ja kyllä tähän maailmaan vaahtoakin mahtuu. Sitä paitsi on iso muki.

Mies: – Mutta kun kallistaa mukia, niin ei tule vaahtoa.

Minä: – Tiedän.

Mies hymähtää ja korottaa ääntään: – No jos sinä tiedät, miten olutta kannattaa kaataa, niin miksi sinä et tee niin?

Minä: – No enpä jaksanu ottaa toista kättä kaveriksi. Olisi liian tylsää kaataa virtaviivaisesti.

Mies: – Eli on OK kusta vessan lattialle, jos ei jaksa ottaa toista kättä kaveriksi.

Minä nollasta sataan kiihtyen: – No eihän oluen kaatamista yhdellä kädellä ja kusemista ilman kättä voi verrata millään tavalla toisiinsa!! Onko tämä jotain miehen logiikkaa? Jos laitan vähän vaahtoa mukiin niin siitä ei tule vahinkoa eikä tarvii luututa lattiaa. Jos kuset lattialle niin joudut moppaamaan. Enkö saatana saa kaljaakaan kaataa omalla tavallani?

Mies: – Ihmettelen vaan.

Tinsku alkaa laulaa: – Sinä valitsit minut, minut, minut. Joo ja minut sinä sait. Ota minut tällaisena kuin oon. Tällaisena kuin oon…

Mies: – Elä laula. Eipä ollu kaikki featuret silloin ilmassa, kun tavattiin.

Minä: – Nonni, mieki rakastan sinnuu. Saanko nyt kylpee?

Kategoriat
Yleinen

Lady-like ja freestylemeikit

Viime kesänä sain palautetta mieheltäni, että voisin näyttää aavistuksen vähemmän mieheltä.  Perustelu oli aukoton, emme kulkeneet mieheni kanssa samanlaisissa tuulipuvuissa vaan samanlaisissa maastohousuissa ja työkengissä. Mietin, että nyt on saavuttu siihen pisteeseen, ettei mikään ole varmaa. Naiseuteni oli enemmän kuin rauhaton, mutta olin vakuuttunut, ettei lumovoimani todellakaan ole kiinni vaatteista. Toki vuosiin en ole saanut ihailevia kommentteja keikistellessäni mökkiverkkareissa, puhumattakaan siitä, että beibi olisi antanut mulle piiskaa… 

Naisellisuus visualisoituu mielessäni huolelliseen meikkiin, tyylikkäisiin mekkoihin ja korkeisiin korkoihin. Kuulostaa vaivalloiselta, epäkäytännölliseltä, jopa kivuliaalta, vaikka kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän. Toivoisin kyllä näyttäväni Audrie Hepburnilta tai Jackie Onassikselta. Mutta toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten. Sillä minä teen ihan mitä vaan ja menen ihan mihin vaan ja tyylissä on tehtävä kompromisseja. Korkkarit eivät toimi kanalassa, kypärän alla eivät kiharat kestä ja rantaa ruopatessa hulmuavat helmat houkuttelevat hyttysiä. 

Tykkään kyllä laittautua ja näyttää nätiltä, vaikka turhempaa ei oo olemassakaan. Kaikesta kauneudesta puolet on itsetuhoa. En meikkaa miellyttääkseni muita, vaan saadakseni itsevarmuutta– Paskapuhetta! Kyllähän se boostaa itsetuntoa,  kun joku sanoo jotain sellaista, mitä kuulla haluaa. Yleensä meikkaan kunnioituksesta muita ihmisiä kohtaan. Pystyn helposti lähtemään kaupungille ja jopa baariin ilman meikkiä (jos siis pysyisin hereillä baarien avaamisen asti), mutta jos unet ovat vähissä, meikki on välttämätön sosiaalisten suhteiden ja edustustilanteiden kannalta. Töissäkin on näytettävä vastuulliselta ja vakuuttavalta aikuiselta. Tunnilla rohkeus on voimaa. Rehellinen asiakaspalaute tulee välittömästi, jos olen unohtanut meikata: “Oletko sinä vihainen? Jäikö kauneusunet välistä?” 

Kyllähän sitä hereillä olevan näköinen opettaja on vakuuttavampi kuin hengen kuolio tai tiivistynyt huokaus. Olen vakavasti harkinnut pellemeikkiä, jossa silmät on piirretty luomiin ja hymy korviin. Kun mieli usvan keskellä vain ohjaa laivaa, on luotava matkustajille illuusio siitä, että kapteenilla on homma hallussa. 

Kaikki loputon kauneus, meikkaaminen ja laittautuminen ei kuitenkaan saa kestää kovin kauan. Yleensä lähdön hetkellä tuppaa ilmaantumaan pari muuttujaa, kun on vain hetki aikaa. Kun kuopus oli pieni, kokeilin tekoripsiä. Voi miten ne pelastivat päivän! Joku ihminen kurkisti peilistä! Siksiköhän kuopus itki vähemmän kuin ensimmäiset…? Kaupungille lähtökin nopeutui, kun tarvitsi etsiä vain vähiten pukluinen paita päälle. 

Nykyisin juostaan kilpaa aikaa vastaan, mut kuitenkaan ei voiteta. Painovoima vetää luomia ja suupieliä, uurteet kairautuvat silmiin ja suupieliin. Yritäpä rajata löysää nahkaa! Toinen ongelma on, etteivät meikit pysy millään paikallaan. Kauniitkin luomivärit ropisevat poskille ja vielä en ole tavannut ripsaria, joka kestäisi koko päivän. Huulipuna kyllä juoksee vastoin fysiikan lakeja uurteita pitkin ylöspäin kapillaari-ilmiön tavoin. Hiuksiakin eräs kampaaja tupeerasi hartaudella, sumutti lakkaa ja muita kemikaaleja kahden tehtaan verran. Turhautuminen näkyi naamasta, kun lopputulos kesti noin kolme minuuttia. Se tupeeraus oli kuulemma ollut ainut vaihtoehto liian liukkaisiin ja eloisiin kutreihini. 

Ehostaminen ja tälläytyminen on minulla vaikeaa, luultavasti jokin virhe ohjelmoinnissa, joten olen mielelläni antanut tytärten kokeilla ja leikkiä, jotta aggressio ei taittuisi johonkin tyhmään. Mielessäni välähtelivät omat epäonniset kokeilut: meikkivoidenaamio, paksut, mustat, paksut rajaukset, liikaa hajuvettä, liikaa huulipunaa, liian vähän tajua… Kaikki suurimmat kauhut on toiveitten peilikuvia ja meikkisuti kädessä on avain niihin. Vanhempi neitokainen harjoitteli Youtube-videon avulla punaamaan huulet. Antoi asiantuntevia neuvoja minulle ja vinkui sitten luvan meikata pikkusiskonsa. 

Seuraava maanantai ei  ollut taaskaan kaikkein armeliain ja päätös todisti, että viisaus ei asu minussa.Tavoitteena oli kahden minuutin meikki. Lähtöön oli kahdeksan minuuttia, joten silmiin rajaus… Mitä helvettiä! Terä oli tylsynyt pyöreäksi! Ja minä kun halusin terävän, ohuen rajauksen. No, tuleepahan utuinen meikki. Vetäisin autopilotilla rajauksen vasempaan silmään. Punaista! Syntinen silmämeikki oli muuttunut silmätulehdukseksi. Tarkempi terän havainnointi paljasti, että kynällä oli rajattu huulipunaa. 

No, ei rajauksia sitten! Ripsarit ja kulmat… Mitä v…?! Oikea kulmakarvani oli muuttunut punaiseksi! Kulmavahasudilla oli silläkin siloiteltu punaa. Siinä vaiheessa vilkaisin kelloa ja totesin, että viisaus on siinä, että ymmärtää milloin kääntyä pois. Oikeastaan melko jees freestylemeikki. Parempi kuin se taidonnäyte ennen Apulannan keikkaa. Viimeistelin meikkiä vessan peilin edessä, odotin keikkaa ja loistavaa tunnelmaa. Valot pimeyksien reunoilla loivat kasvoilleni outoja varjoja… Puuterivipalla oli siivottu lavuaarin murentuneet aurinkopuuterit. Kuopus oli lukenut aurinkopuuterin pohjasta, että ravistettava ennen käyttöä. 

Katsoin peiliin. Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään.

Kategoriat
Yleinen

Armoitettu vessarauha

– Mikä siellä oikein rapisee? Vieläkö sulla menee kauan? Huhuu!

Se oli hetki, kun elämäni muuttui.

Minä, omaan napaansa tapittava opiskelijatyttö olin tavannut elämäni miehen vajaa vuosi sitten ja nyt olin tutustumassa uusperhearjen vähemmän tunnettuun puoleen. Kolmevuotias lapsipuoleni makasi vessan oven ulkopuolella ja kuunteli suurella hartaudella vessakäyntini ääniä. Minä, pahasti järkyttyneenä, yritin hoitaa lirutteluni ja rapisteluni niin hiljaa kuin mahdollista. Rehellisestä pierusta ei voinut puhuakaan. Tämä oli pahempaa kuin ensitreffeillä!

Ajattelemattomuuttani olin sulkenut oven. Nyt toki ymmärrän, että lapsien laumakäyttäytymiseen kuuluu vessakokemusten läheinen jakaminen ja on suorastaan julmaa kieltää heiltä tämä lämmin yhteinen kokemus.

Ensisäikähdyksen jälkeen lanseerasin termin vessarauha. Jos jossain, niin vessassa pitää saada olla yksin. Minä halusin paukutella rauhassa, eikä kenenkään tarvinnut tietää, olinko toimittamassa ykkös- vai kakkostyypin hätää. Suhteeni – mieheen tai lapsiin – ei ollut vielä tällä tasolla!

Lienee sanomattakin selvää, että yrityksilleni lähinnä naurettiin. Vessarauha menestyi yhtä hyvin kuin toiveeni, että minun henkilökohtaiset tavarani jätettäisiin rauhaan. Sain jatkossakin vessaseuraa, luentomuistiinpanoihini piirreltiin ja joka kerta lähtiessäni ulos sain käyttää 20 minuuttia kännykkäni etsiskelyyn.

Vessarauha on ollut kadoksissa siitä lähtien. Henkilökohtainen tila on jotain, josta olen joskus ehkä kuullut.

13 vuotta myöhemmin olen täysinoppinut. Teini-ikäiset lapsipuoleni eivät onneksi enää ahtaudu vessaan mukaan, mutta alusta asti itse tuotetut jälkeläiseni pitävät huolen siitä, etten ole ikinä yksinäinen. Onnistuneen suorituksen jälkeen kaksivuotias tarkistaa työn jäljen ja kehuu minua taitavaksi, kun taas neljävuotias vaatii halauksen ja pohdiskelee, mahtoiko olla löysä kakka.

He eivät ole kuulletkaan sanaa vessarauha.

Joskus hetkellisessä mielenhäiriössä yritän hiipiä vessaan yksin kirja kainalossa. Lapset voivat olla täydellisen uppoutuneina kotileikkiin. Lapsi on juuri nukuttamassa vauvaansa päivän kuudensille unille, kun silmiin tulee poissaoleva katse, selkä oikenee ja hän tutkaa tilanteen nanosekunnin nopeudella. Pian kodinhoitohuoneen ovi narisee ja tumma hahmo piirtyy suihkuhuoneen lasiovea vasten. Sormet kurottuvat oven alta ja hamuavat otetta alareunasta…

– Äiti!

Mainitsinko, että siinä #¤%#;n ovessa ei ole lukkoa?

Vippe

Kategoriat
Yleinen

Vesileikkejä ja velikultia

Moni ystävä sanoo, että meillä on viihdyttävää käydä kylässä. Kun saa piirakkaa lautaselle ja kahvikupin käteensä, on mukava seurata sketsiä aitiopaikalta. Farssiksi näytelmä muuttuu siinä vaiheessa, kun mies on lähtenyt työmatkalle. Viiden tunnin todennäköisyydellä hajoaa joko tietokone, auto, pyykinpesukone tai ulko-ovi. Tai sitten hajoaa kissa, joka on niellyt rautalankaa ja ilta vierähtää rattoisasti eläinlääkärin päivystyksessä.

Viime viikolla mies lähti Tukholman kautta Keski-Eurooppaan. Kun auton perävalot hävisivät näkyvistä, pidätin hengitystä seuraavat kaksi tuntia enkä uskaltanut liikkua. Mitä pasahtaa, missä napsahtaa, mikä hajoaa tällä kertaa atomeiksi?

Ei mennyt kuin yksi yö niin johan alkoi tapahtua. Ajattelin lauantain ratoksi vähän kastella takapihan nurmikkoa, sillä olin paikkaillut pari päivää aikaisemmin kaljuja länttejä uusilla nurmikonsiemenillä. (Aloitin muuten epäonnekseni siementämisen pihan perimmäisestä nurkasta niin, ettei aitiopaikalle riittänyt siementä sitten alkuunkaan. Enkä ole muistanut ostaa lisää kylvettävää. No, kolme viikkoa ja silmä tottuu.)

Otin kasteluvettä kannuun lähimmästä ulkohanasta. Kun käänsin hanaa kiinni, se hannasi pikkuisen vastaan, mutta taipui tahtooni. Kun toistamiseen täytin kannun ja olin sulkemassa hanaa, vesisuihku ei katkennutkaan. Väänsin vuorotellen molempiin suuntiin, mutta suihku vain yltyi. Väänsin kaikin voimin, mutta vesiputous ei ottanut talttuakseen vaan ryöppysi iloisesti pitkin seiniä, maita ja mantuja.

Isoin huusi hädissään, että pelottaa. Minä huusin paniikissa, että ei paniikkia, äiti hoitaa! Keskikokoinen itki, että kukat kuolevat vedenpaisumukseen. Minä karjuin, että ne kuolee kumminkin.

Toiminnan ihmisinä lapset alkoivat kantaa erikokoista ja -näköistä sankoa vesisuihkun alle.  Löytyi laastisankoa, multasankoa ja marjasankoa. Isoin löysi jostain hervottoman kokoisen vuotavan saavin – ja jostain tiskin alta oksennussangon. Pian vesisuihkun seassa sinkoili multapaakkuja ja epäilyttäviä eritteitä. Pienin kantoi tormakkana hiekkalaatikolta aina vain pienempiä ämpäreitä, jotka lensivät paineen alla ilmojen halki. Pian mukulat olivat yhtä märkiä kuin äitinsä. Minä sörkin edelleen hanaa naama vettä valuen ja huusin että kantakaa mieluummin jostain puhelin, sillä taidetaan tarvita apua.

Niin, kenet hälyttäisin apuun? Naapurin mies härräsi pihalla ja varmasti kuuli härdellin, mutta siltä en aikonut pyytää yhtään mitään – en ainakaan miss märkämekkona. Vittuili viime vuonna, kun jätin peräkärrin väärään paikkaan. Toisestakin naapurin miehestä oli havainto, mutta sille en kehtaisi huudella mitään. Todisti laulu- ja tanssiesitystäni pari viikkoa takaperin. Nyt jos menisin raja-aidan taakse huitoutumaan, niin luulisi että tällä kertaa esitän sadetanssia. Kolmannelle naapurin miehelle voisi soittaa, mutta se oli vähän liian mukava mies. En sitten millään hennoisi häiritä viikonloppuna. 

Ärsytti. Aikun naapurit olisivat olleet viivana pihassa jo ensimmäisen perkeleen kuultuaan.

Päätin soittaa miehen veljelle. Hän ei ollut olemukseltaan mikään mister sunshine, joten tuskin ärsyyntyisi häiriöstä sen enempää olipa arki tai pyhä. Kytymies ampaisikin tuota pikaa valkoisella ratsullaan pihaan ja yritti vääntää hanaa. Suihku ei kesyyntynyt muskeleidenkaan alla, joten ei siis ollut kyse voimasta. Huojentavaa. Seuraavaksi kuulin oleellisen kysymyksen: missä teillä on pääsulku? Tosiaan! Eipä ollut tullut mieleen sulkea vettä. Eikä ollut kyllä muuton jälkeen koskaan käynyt mielessä tiedustella ukolta, missä meillä on pääsulku. Ei sillä että olisin hanan sijaintia enää huomenna muistanutkaan, vaikka olisin kysellyt.

Sillä aikaa kun arjen sankarini pyllyili pääsulkua etsiessään, katseeni viipyili aavistuksen liian pitkään saunan lauteiden alle sukeltavien pakaroiden perässä ja hävitin yhden lapsistani. Litimärissä kengissä ja tukka vettä valuen juoksentelin paniikissa ympäri taloa ja seuraavaksi pitkin poikin leikkipuistoa pienintä huhuillen. Lapsi löytyi lopulta sisältä. Älysormukseni huuteli, että päivän askeltavoite on melkein suoritettu. Keep going! Teki mieli heittää huutelija lähimpään vesisaaviin.

Kytymies sai vaihdettua hanaan väliaikaisen osan ja muutama päivä episodin jälkeen saapui putkimies, kutsutaan häntä vaikka Panuksi. Samalla ovenavauksella tuli myös siskoni, joka oli tehnyt edellisenä päivänä tinskut. Oli mennyt vääntämään omaa ulkohanaansa ja saanut never ending sadetuksen päälle. Putkimies opasti meitä molempia konkreettisin käsimerkein, että hanan sulkeminen on taitolaji.

Kun Panu härräsi röörien kimpussa, otin lohilaatikon uunista ja työnsin tilalle omenapiirakan. Keskikokoinen sattui tulemaan keittiöön ja tarkkaili puuhiani. Pian hän venytti pikkuvanhalla äänellä:

– Ihanko oooomin pikku kätösin leipasit vähän Panulle piirakkaa?

Hämmentävää. Vaikutti siltä, että äidin verbaalinen lahjakkuus ja isän vittuilun taito olivat risteytyneet ja siirtyneet seuraavalle sukupolvelle jo varhaisessa vaiheessa.

Vastasin lapselleni, että kyyyyyllä vähän menin ja leipasin, sillä Panu oli piirakkansa ansainnut. Lisäsin myös, että meinasin seuraavien päivien aikana leipasta vähän muillekin naapuruston miehille, sillä heidän kädentaidoilleen tulisi olemaan vielä käyttöä tässä elämän teatterissa. Meidän farssi ei näet kaipaa yleisöä vaan roolisuorittajia.

Kategoriat
Yleinen

Voiko rakastaa kahta? – käytännöntoteutus

Se tapahtui huomaamatta. Salakavalasti. Ajattelin lakkaamatta sitä toista, uutta ja innostavaa, joka sai minut tuntemaan itseni itsevarmaksi, kauniiksi ja vahvaksi. Levottomuuteni kasvoi, jos jouduin olemaan pitkään erossa. Vieroitusoireet saivat tiuskimaan tietokoneelle, liikehtimään levottomasti ja itkemään väärin avatulle maitotölkille. Ovelana etsin hetkeä, jolloin voisin varastaa hetken itselleni ja sille toiselle. 

Nautin hetkistä, jotka kotona istuin sohvan nurkassa ja kuuntelin elämän ääniä ympärilläni. Mutta jotain puuttui. Vanha tuntui raskaalta. En tuntenut enää olevani kiinnostava tai sulava sormistani. Tunsin oloni vain armottoman tylsäksi. Aloin maatua sohvannurkkaan. Näin oli käynyt ennenkin. Tarvitsin jotain muuta!

Huomasin yhä useammin ajattelevani hikisiä hetkiä sen toisen luona. Punaa poskilla, veren kohinaa korvissa, sormenpäissä sykkivää sydäntä… Kuinka lihakset piirsivät minut uudeksi…

Eikä se ollut ainoastaan fyysistä, vaikka toki ruumini muisti ja kaipasi. Jälkikäteen leijuin ja muutuin hilpeiksi soinnuiksi. Mutta usein sain myös ajatukseni selkiytymään. Arjen harmauttamat ajatukset hajosivat ilmaan tiivistyäkseen kirkkaiksi ja selkeiksi. 

Silloin tajusin sen. Olin rakastunut.

Olen aina ihastunut helposti, mutta vielä helpommin kyllästynyt! Vaadin uutta, jännitystä, haastetta! En usko, että yksi on koskaan tarpeeksi. Olen kohtuuton, tiedän. Vaihdan uuteen, kun kipinä katoaa. Mutta nyt peli on menetetty. Tämä ei ole vain ohimenevää ihastusta. 

Olin kahden tulen välissä. Kumpikin houkutteli minua, kummastakaan en halunnut luopua. En vanhasta, tutusta, joka oli seissyt tukenani aina, auttanut etsimään itseni. Enkä uudesta, joka sai minut unohtamaan keski-ikäistyvän ruumiini ja hidastuvan ajatukseni. Olisko kamalaa, jos… voisin saada molemmat?

Sehän on vaan aikataulukysymys. Minun täytyi vain tehdä tiukka suunnitelma ja pysyä siinä. Time management, kuten lukioaikainen ryhmänohjaajani totesi määrätessään deadlineja deadlinien perään. Saan mitä haluan, kun vain järjestän aikaa. 

Ja järjestin. Aamulla uusi rakkauteni herättelee suudelmillaan uuteen päivään. Sitten tehokas ja turvallinen rutiinihetki vanhan kanssa. Kun tuntuu, että ruumis jumii, vetää hartioita kasaan ja niveliä kolottaa, uusi piristää pikaisella spurtilla tai kehonpainolla, joka saa lihakset tuleen ja… Illalla voi sitten taas käpertyä nautiskelemaan näppäilystä. Jos nautiskelee lasin viiniä, voi ehkä heittäytyä vähän villimmäksi, kokeilla uutta…

Ainut tietysti on, että työ ja perhe tästä kärsivät. Lapset ja mies. Mutta he ymmärtävät. Pakkohan heidän on. He eivät koskaan voi tulla minun ja kirjoittamisen väliin. Korkeintaan hetkellisesti. Vauvavuosiksi. Mutta nyt olen löytänyt vanhan rakkauteni uudelleen ja aion pitää siitä kiinni. Niin kuin liikkumisestakin, joka saa minut tuntemaan itseni vahvaksi, voittamattomaksi ja täysijärkiseksi. Mutta toinen rakkauteni petti, potkaisi polveen kirjaimellisesti: “Unohda, että juokseminen auringonnousun aikaan metsässä on parasta mitä voi tehdä housut jalassa.”  Nilkuttaminenhan ajaakin melkein saman asian.

Kategoriat
Yleinen

Kultainen suihku

Meillä sattui viime viikolla vesivahinko, jonka seurauksena juoksentelin miss märkämekkona pitkin pihoja ja kotikatua. Episodi sai muistelemaan vuosien takaista hieman tahmeampaa suihkua. Se jos pikkuisen rypee puhtaassa vedessä omalla etupihalla ei ole mitään verrattuna siihen, kun saa kultaisen suihkun keskellä kaupanlattiaa.

Kymmenen kesää sitten remontoimme kotimme kylpyhuonetta. Tai siis siippani ja hänen hanslankarinsa. Minä olin aikaani edellä ja tein työhuoneessa etätöitä käyden välillä hämmentämässä soppakattilaa, jotta raskaan työn raatajilla riitti apetta purtavaksi.

Remonttireiskamme, kutsutaan häntä vaikka Enskaksi, oli metka tapaus. Oikein leppoisa kaveri, mutta liikkeissään varma ja vikkelä, silmissä mukavasti tuiketta. Kivannäköinenkin oli ikäisekseen. Näin hänestä pari märkää untakin; oli oikein kuuma kesäpäivä ja sekoitimme niin kiivaasti liisteriä, että hiki lensi.

Yksi heikkous Enskalla kuitenkin oli. Enskan piti saada joka aamu kaljaa ennen kuin vasara pysyi kädessä. Koska olin muonitusvastaavan roolissa, sain aamulla ensitöikseni lähteä hakemaan S-marketista tuota kullankeltaista elämän eliksiiriä.

Kaupan kaljahyllyn edessä seistessäni mietin, että Enska saattaisi tykätä Karhusta. Olihan hän metsien mies. Rupesin kurkottamaan kohti Karhun sikspäkkiä, mutta kuinka ollakaan, sikspäkki luiskahti kädestäni keskelle kaupan lattiaa. Kaikki kuusi lasipulloa menivät tuhannen pillun päreiksi ja haiseva kaljalätäkkö sirpaleineen levittäytyi laajahkolle alueelle kullaten lattian mennessään. Myös kenkäni saivat osumaa.

Menin hakemaan myyjää, vaikka kyllähän punapää oli jo kuullut ja haistanut touhuni kuten moni muukin aikainen ostosten tekijä. Myyjä hymyili rohkaisevasti, että ei haittaa, kaikille sattuu joskus vahinkoja.

Koska en uskaltanut enää toistamiseen sikspäkkiin koskea, otin hyllystä hidastetuin liikkein pari yksittäistä kaljapulloa ja laskin ne oikein varovasti ostoskoriini ja kassalle.

Seuraavana aamuna Enskalla oli taas jano. Olin itse juonut iltapalaksi jääkaappiin jääneet aamukaljat, joten ei auttanut muu kuin nousta pyörän selkään ja lähteä keskiketteränhakumatkalle lähikauppaan.

Kaljahyllyn eteen päästyäni oli selvää, etten enää kajoaisi lasipulloihin. Räjähtäisivät käsissäni kuitenkin. Nappasinkin vierestä kätevästi sikspäkillisen tölkkiolutta. Tai yritin napata, sillä kuinka ollakaan, sikspäkki luiskahti sormistani keskelle kaupan lattiaa. Kaksi pahiten osumaa saanutta tölkkiä alkoi pyöriä lattialla vimmatusti ympyrää ja ruiskuttaa kunnon paineella kaljaa pitkin poikin seiniä ja lattioita. Sihisevä ja suhiseva kalja kasteli myös minut päästä varpaisiin. Tukasta valui kultaista nestettä ja mekko liimautui kaljasta märkänä kiinni vartaloon.

Muiden kaupassa kulkijoiden ilmeet olivat näkemisen arvoiset, mutta kukaan ei uskaltanut nauraa ääneen.

Eihän siinä auttanut kuin lähteä hakemaan myyjää, vaikka tuttu haju varmasti kassaneitiä jo tavoittelikin. Pian kirosin mielessäni – kassalla istui sama punapää kuin edellisenä päivänä. Ei ollut todellista. Siirsin kaljaisia suortuvia otsaltani ja selitin, että tällä kertaa voisin maksaa aiheuttamani tuhot, sillä tämä alkaa olla päivittäistä. Teki myös mieli selittää, että en minä näitä itselleni ostanut, vaan Enskalle.

”Meillä on vakuutukset”, myyjä hymyili lohduttavasti. Sanoin että oikein hyvä ja että kannattaa pitää ne voimassa, sillä aion asua näillä hoodeilla vielä pitkään.

Koska en uskaltanut enää koskea lasisiin pulloihin enkä liioin metallisiin, nappasin hyllystä muovisen siideripullon matkaani.

Kotiin saavuttuani nakkasin pullon Enskan käteen ja sanoin, että alapa opetella juomaan siideriä. Kaljat saatte tästä lähin kantaa itse.

Kategoriat
Yleinen

Entä jos… Vaihtoehtoinen elämä

En ole hörhö enkä todennäköisesti usko sielunvaellukseen, mutta minulla on vilkas mielikuvitus. Välillä ajattelen, että seuraavalla kierroksella elämän flipperissä teen asioita toisin. Että elämän voi aloittaa uudestaan ja tehdä toisenlaisia valintoja.

Minulla oli melko tarkka suunnitelma elämästäni jo kuusivuotiaana. Esikoulu, yliopisto ja sitten minusta tulisi opettaja. Lukioikäisenä järkiinnyin. Lukio, välivuosi kirjallisuuden opintoja, oikeustieteellinen, ura menestyvässä firmassa, paljon matkustelua, fiksu, luultavimmin akateemisesti koulutettu, hyvännäköinen mies, mahdollisia lapsia, hulppea asunto isossa kaupungissa, erikoiskahveja tyylikkäissä kahviloissa, auto, joka toimisi ja jota käytettäisiin vain merkkihuollossa. 

Se oli suunnitelma, joka ei ihan toteutunut. Mutta entä jos jotain olisin tehty toisin…

Asuisimme kaupungissa? Ei ikinä. Ei edes Joensuussa. Maalaispoikaa ei voi kaupungissa pitää. Sama kuin telkeäisi karhun kylppäriin. Missään lähiöalueella ei varmasti olisi katsottu hyvällä kaivinkonetta ja kuorma-autoa takapihalla. Eikä siellä voisi edes kohdistaa kivääriä… Kerrostaloasuminen näiden lasten kanssa? Häätö olisi tullut jo esikoisen kohdalla.

Matkustelisimme ympäri maailmaa ja tutustuisimme eri kulttuureihin? En usko. Matka maakunnan rajojenkin yli tuntuu kohtuuttomalta. Kuka huolehtisi eläimistä? Kuka kestää tenavien taukoamatonta tappelua ahtaassa autossa? Esikoinen on virunut miehen mittoihin eikä mahdu takapenkille koipineen kuin napakasti viikattuna. Mies ahdistuu kahden tunnin ruokintaväleistä. Koko perheen etelänlomaan pitäisi säästää kuusi vuotta ja ainakin yksi katoaisi matkalla. Pidempiaikainen asuminen muualla vaikuttaisi heikentävästi lastemme akateemisiin taitoihin. Etäkoulu oli selkeä todiste siitä.

Hakisin oikikseen? En. Täytyisi käyttäytyä hillitysti ja puhua pykälillä. 

Niin. Jokaisessa vaihtoehtoisessa elämässä näen tämän perheen. Ilman näitä murheenkryynejä ja tätä adhd-amista aviomiehenä  en olisi tällainen kuin nyt olen. Ratkaisevaa tietysti oli, ettei Apulannan Toni vastannut telepaattisiin rakkauskirjeisiini, joten ajattelin antaa muillekin mahdollisuuden. Tapasinkin tämän kouluja kiertäneen miehen, joka oli käynyt lukiota ja ammattikorkeaakin, pyörähtänyt yliopistolla pykäämässä kokonaisen laitoksen ja saanut amiksesta paperit. Kyllä. Näin amiksen enkä akateemikkoa.

Jos en olisi nainut tätä miestä, joka mieluummin tekee kuin tuumailee, olisin jäänyt nipottavaksi, ylivarovaiseksi täydellisyyden tavoittelijaksi. Asuisin luultavasti yksin kaupungissa, koska olisin omistautunut työlleni. Minusta ei olisi tullut opettajaa. Minulla ei olisi kissaa tai huonekasviakaan, koska pelkäisin ottaa vastuuta.

Olisin elänyt harhassa, että elämä loppuu, jos aina ei tule priimaa tai epäonnistuu. Mieheni näytti, että kaikkea voi oppia, välillä täytyy ottaa riskejä eikä epäonnistumista tarvitse pelätä. Tuossa prätkän avaimet. Aja. Jos kaadut, korjataan motska. 

Olisin kuvitellut, että asioita voi tehdä ainoastaan yhdellä tavalla ja tavarat voi ostaa valmiina kaupasta. Ei, ainut oikea vaihtoehto on toteuttaa persoonallinen visio aivan itse. Typerät ideat ovat parhaita. Tehdäänkö jääsauna? Tehdään! Ostetaanko kaivinkone? Ostetaan vaan. Itse ehdotin ponin hankkimista. Siihen ei suostunut.

Mieheni on opettanut minut luottamaan itseeni. Vaikka hän kohtelee minua kuin prinsessaa, hän olettaa, että putsaan hajulukot, kannan pöllit ja harkot, sahaan ja sirkkelöin tarvittaessa tai käynnistän ruohonleikkurin johdoista. Sen sijaan hän on hyvin realistinen siitä, mihin keskittymiskykyni riittää. Näkyvien kohteiden maalaus tai laudoitus ei kuulu minulle. (Ihmeellistä on, että ommellessa olen millintarkka, mutta lautojen ja rimojen kanssa puolenkin sentin heitto on mahdollinen…) Ja hajulukko tarkastetaan, kun olen sen kasannut, vain koska kerran joku tiiviste unohtui välistä.

Luovuttaakaan ei saa, vaikka näyttää miten toivottomalta.  Montakohan mystisestä käynnistysviasta kärsivää varaosa-autoa meille onkaan hankittu? Ja  jokaisen mieheni on lopulta saanut kuntoon. Nämä pitkälliset ja utopistisilta vaikuttaneet projektit ovat opettaneet, että matka on tärkein, ei aina se päämäärä. Tällä kuljetuskalustolla ajatus konkretisoituu silloin tällöin. 

Se, että uskallan kokeilla ja epäonnistua itsekin ja ennen kaikkea ymmärrän, että ihan kaikki eivät saa kiksejä metaforista ja sijamuodoista, on vahvuuteni opettajana. Voin testata opetusideani kotona ja tunnen oloni kotoisaksi amiksella mopopoikien parissa. 

Oli kuitenkin yhdestä päätöksestä kiinni, että emme olisi eläneetkään yhdessä, eikä minusta olisi tullut tällaista. Sain kesätöitä Islannista tuona rakkauden vuonna 17 vuotta sitten. Vastarakastuneena kieltäydyin, sillä kaksi kuukautta erossa tuosta ihanasta miehestä tuntui mahdottomalta. Olisin myös missannut välivuoden pääsykokeet, jos olisin kastellut Reykjavikin hautausmaan kukkasia. Ulkoilutin siis kotikaupungin vanhuksia.

Tuo valinta sinetöi kohtaloni. Ja sen valinnan tekisin aina uudestaan.  Toki uskon, että minäkin olen vaikuttanut häneen. Olemme muovautuneet lähes täydelliseksi tiimiksi. Kykenemme saumattomaan toimintaan ja luemme toistemme ajatukset, jollen ole nälkäinen tai välttämättä halua virkistävää draamaa. Tosin muistelen, että miehelläni oli aiemmin pidemmät hermot.

Kategoriat
Yleinen

Oodi naapureille ja kylänmiehille

Kun muutimme kylälle, kaikki tapaamamme uudet ihmiset tiesivät heti kuka olin, missä asuimme ja mikä oli suhteemme muihin kyläläisiin. Minulla meni sen sijaan aikaa ennen kuin aloin yhdistää taloja ja ihmisiä, ja edelleen täytyy pinnistellä, että saan hahmotettua kaikki sukulaisuussuhteet. Ihmiset muodostivat verkoston ja yhteisön, johon kaikki kuuluivat jollain tavalla.

Nyt alan itse olla jo vakiokalustoa. Tällä viikolla jo useampikin on tiedustellut tiedänkö kuka on muuttanut siihen ja siihen taloon ja kenellä on sellainen ja tällainen auto. (Kannattaisi varmaan ennemmin kysyä päikkärin lapsilta. Ne kyllä tunnistavat isien ja äitien autot ja päivystävät liikennettä pääkadulla.) Tämä ei kuitenkaan ole ilkeämielistä juoruilua, vaan elintärkeä selviytymiskeino. 

Talvella, kun kylän tie ei ole aurauslistan kärjessä tai kun lukitsee itsensä ja lapsensa pakkasella pihalle, on tärkeää, että tietää kenellä on traktori tai neliveto ja kuka on todennäköisimmin tähän kellonaikaan kotona. Eniten on tullutkin hyödynnettyä kylän vapaaehtoisvoimin toimivaa hinauspalvelua. Puoli kylää on parhaimmillaan ollut nostamassa autoani ojasta. Kerran viihdytin autoani jäiseltä pellolta vetävää isäntää kertomalla, että juuri aamulla olin pohtinut, että enpä ole tänä talvena ojassa ollutkaan. ”Ja siitä se ajatus sitten lähti”, tuumaili isäntä. Eikä palvelu toki siihen jäänyt. Rouvansa tarjoili päiväkahvit pannukakulla minulle ja gringe-äitin nolostuttamalle jälkikasvulleni. Perheen poika tiedusteli myöhemmin lapsiltani, milloin aikoisin uudelleen ajaa ojaan. 

Myös vaihdantatalous toimii tehokkaasti. Lähinaapurini lahjoitti minulle hinausköyden, kun kävi hinaamassa minut kaverin kesämökin pihasta, jonne olin ensilumilla uskaltautunut kesärenkailla. Käski säilyttää takakontissa. Talvi oli kuulemma vasta aluillaan. Mieheni hamstraama projektiauto taas on kevään aikana siirtynyt yhden talon pihalta toiselle. Nyt auto taitaa olla jo kolmannella omistajalla. Toisen romu on toisenkin romu. Sitten samainen ukkosakki siirtyy pihasta toiseen ihmettelemään projektia. 

Lapsiakin voi vaihtaa sujuvasti. Eräänä aamuna heräsimme siihen, että naapurin tyttö kaivautui keskeemme. Kertoi tulleensa hoitoon. Joidenkin vanhempien kanssa jaetaan lapset riitatilanteiden minimoimiseksi: teille, meille, meille, teille…

Hengähdystaukoa pienten lasten vanhemmille tarjosi naapuripariskuntakin. Kutsuivat meidät saunomaan ja taaperot kylvetettyämme saimme ottaa löylyt ihan kahdestaan. Tuumivat varmaan muistipelin tiimellyksessä, että kylläpä nauttivat löylyistä. No nautittiinhan me niistäkin, mutta enimmäkseen mietittiin kumpi mahtuu ikkunasta. Taapero oli taktisesti lukinnut saunan oven lähtiessään.

Päiväkahviseuraakin saa tarvittaessa. Kun esikoiseni täytti kymmenen, päätin leipoa pienokaiseni herkkuja, croissantteja, naapurin isäntä pelasti minut pistäytymällä lähes joka päivä ja nieleskeli kitisemättä vähän palaneet, lievästi raa’at, liian rasvaiset tai täysin rasvattomat leivonnaiserät. Koska tiedostan lahjakkuuteni leivonnaisten saralla, harjoittelin etukäteen. Ja ei, ei olisi ollut ollenkaan sama asia ostaa kaupasta valmiita. Joulupiirakoitanikin hän pääsi maistelemaan. Niitä, joihin ei riittänyt puuro vaan piti tehdä äkkiä pussimuussi. Pussimuussi, joka oli jouluyllätyksenä maustettu pekonilla. 

Pienen kylän etuna on myös tehokas tiedonvälitys. Lähes kaikki tuntevat kaikki, joten henkilökohtainen lähestyminen on mahdollista, kun aloitteleva kampaamoyrittäjämme kiertää naapurustoa sakset ja papiljotit kädessä. Silloin kun koko perhe riuduimme oksennustaudissa, naapurin isäntä toimitti urheilujuomaa kuistille. Oli jostain kuullut, että olimme kipeinä.  Kauppiaanrouva taas heitteli pienillä kivillä ikkunaan, että nyt on kauppakassi toimitettu portaalle.

Toki kylämme on ajan hermolla ja yhteisöllisyys on siirtynyt Facebookiin. Sieltä voi kylän sivuilta kysellä kenellä olisi hevosenpaskaa ruusuille tai pääsisikö jonkun kyydillä kaupunkiin. Myös ilmoitukset tiellä keimailevista koppeloista ja aamukävelyllä olevista sorkkaeläimistä välittyy nopeasti. Väitän, että näillä viesteillä on useampikin kolari vältetty. Toki trollejakin löytyy ja silloin virtuaalikolarit ovat mahdollisia. Varsinkin kun erityisesti rouvat ovat nopeasti lämpenevää sorttia.

Kylän naisrotua onkin kuvattu melkoisen topakaksi ja kovaääniseksi. Sen lisäksi, että emännät asettuvat puolustamaan pientä ihmistä valtaapitäviä koneistoja vastaan ja heittelevät kapuloiden lisäksi myös vispilöitä ja pulikoita rattaisiin, he auttavat myös perheen sisäisissä tiedonvälitysongelmissa. Kun naapurinrouva kajautti joitakin vuosia sitten rappusiltaan pojilleen, että “helkkarin välein kotiin”, myös mieheni kipitti öljymontustaan vilkkaasti nukuttamaan lapsia. 

Pienellä kylällä asuminen hillitsee tehokkaasti kuplien muodostumista. Erilaisiin arvomaailmoihin törmää väkisinkin, mutta aina löytää jotain, mikä yhdistää. Vastakkaisen mielipiteen tai kärkkään kommentin takana on ihminen, joka voi auttaa karanneen lampaan kiinniottamisessa tai ikkunan korjaamisessa. Ja toki, erakoituminenkin on mahdollista. Mutta silloin kannattaa varautua siihen, että aukot tiedoissa paikataan kyllä jollain tavalla. 

Kategoriat
Yleinen

Wannabe-viljelijän puutarhaniksit

Tykkään työntää sormiani erinäisiin paikkoihin – myös multaan. Minulla onkin usein multaiset sormet, vaikkei yhtäkään multasormea. Molemmilla mummoillani niitä oli – yhdeksän kappaletta kummallakin ja viherpeukalot päälle. Lapsuuteni ryytimaat pursuilivat hernettä, porkkanaa, lanttua, salaattia ja pottua sen seitsemää sorttia. Valtavat mansikkamaat jatkuivat silmänkantamattomiin. Vattua ja viinimarjaa oli niin paljon, että riitti naapureille ja räkäteille. Kukissakin riitti valikoimaa. Liljat rönsyilivät kaikissa sateenkaaren väreissään ja iirikset levittäytyivät tiluksien laitamille asti.

Kuinka mukavaa olisikaan seurata suvun naisten sormenjälkiä. Olisipa kotoisaa idättää lasten kanssa papuja ja porkkanoita ja pyöräyttää kesäkeitto oman maan tuoreista antimista. Tai kastella daalioita somalla Vintage-mallin kastelukannulla ja seurata niiden yltäkylläistä väriloistoa pitkin kuumaa kesää. 

Tässä kohtaa kuuluu haaveet kaatuu -rätinää.

Osaan kyllä kokata toisten äitien kasvattamista rehuista kolmen ruokalajin illallisen ja poimia itse marjat metsästä, mutta jos pitäisi elää omavaraisen viljelyn varassa, perheeni kuolisi nälkään alle viikossa. Kun ei kasva sipuli, salaatti eikä suikerohanhikki, niin ei kasva. Ei kasva mikään muu kuin jokakesäinen käyrä otsaan.

Tällä hetkellä etukuistiani sulostuttaa jo tämän kesän kolmas kaunokainen. Ensimmäinen ruohonsilmäsolmukki (tai jotain) kohtasi määränpäänsä 12 tunnin sisällä, seuraajansa hortensia eli jopa vuorokauden. Mies kysyi, meinasinko ostaa uusia tapettavia. Tottahan toki, ei ole tapana luovuttaa. Nyt kuistiani koristaa petunia, joka on edelleen elossa! Tosin se on ollut uudessa kodissaan vasta kuusi tuntia.

Koska olen vuosien varrella jotakin oleellista oppinut puskissa rymyämisestä, haluan jakaa puutarhavinkkini muillekin poropeukaloille.

  1. Älä maksa paskasta

Hortonomiystäväni neuvovat, että kaikki lähtee lannoituksesta. Kuulkaa kokeiltu on kaikkea paskaa vähän eri paketissa ja kaikkia elikoita, jotka juoksemalla olen kiinni saanut. En tiedä minkä Supi 100:lla kasvaneen supermarsun ulostetta muut työntävät vakoihinsa, mutta minun horsmieni kasvukäyrään ei vaikuta kanankakka, ei lehmänlanta eikä hevosenpaska. 

Olen myös itse yrittänyt jauhaa paskaa, sillä kukille pitää kuulemma jutella mukavia. Olen puhunut kielillä ja laulanut virsiä, mutta mikään ei ole riippalehtiä piristänyt. Suurin osa kurpitsoista, kirveleistä ja kehäkukista päättää päivänsä viiden päivän sisällä. Ne, jotka sinnittelevät, näyttävät rukoilevan armokuolemaa. 

Summan av kardemumman: älä tuhlaa rahojasi paskaan, ellet saa sitä ilmaiseksi naapurin ihahaalta.

  1. Kasvit tarvitsevat elääkseen vettä

“Kastele hyvä nainen” on fraasi, jonka usein kuulen korvissani. Kyllä minä elättejäni kastelen, mutta kun sitä vettä on aina joko liikaa tai liian vähän – kuten sitä paskaakin. 

Totuuden nimissä ovathan ne vesileikit muutaman kerran unohtuneetkin. Se vaatii kyllä jo taitoa, että saa aavikkokasvit ja havupuutkin nirhattua. Viime vuonna kannoin isolla rahalla ostetun lännen kaktukseni samaan joukkohautaan sen joulukuusen kanssa, josta tuli legenda vasta kuollessaan. Kun naapuri kantoi jouluaattona omaa kuusipuutansa sisään, minä kannoin omaani ulos. Lasten kyyneleet olivat ainoa kostea asia, jonka kuusiparka kunniapaikaltaan ehti nähdä. Ja nekin liian myöhään.

  1. Käytä kumia

Jos uhriluku kasvaa huolestuttavasti, on ihan ok luovuttaa – niin minäkin teen aina hetkellisesti. Nykyisin saa ostettua hämmentävän aidon näköisiä muovisia tekokasveja ja -kuusia, jotka tekevät kodin ilmeestä yllättävän viihtyisän. Eikä tarvitse miettiä, ryystävätkö ne liikaa vettä vai eivät.

  1. Älä lipaise liian aikaisin

Jostain syystä viljelykseni antavat ymmärtää, mutta eivät ymmärrä antaa. Kerran kasvihuoneessani oli punainen paprika, jota oikein ihmeenä valokuvasin. Kurpitsat antoivat lupaavan alun ja pari tomaattiakin turposi. Seuraavana aamuna kohtasin yllätyksen. Paprika oli rusinaakin ruttuisempi kuvatus, tomaatit olivat näivettyneet paikoilleen ja kurpitsat jäivät kooltaan coctailkurpitsoiksi.

Älä siis nuolaise ennen kuin tipahtaa. Tosin tässä tapauksessa ei ole väliä vaikka jäisi tipahtamatta – jää joka tapauksessa paha maku suuhun.

  1. KVG

Viljely-yritykseni ovat herättäneet vuosien saatossa hilpeyttä kavereissani. “Tuon kotkansiipisaniaisen pitäisi päästä varjoon.“ “Kesäkurpitsa vaatii kompostimullan.” “Tuo kasvihuoneen ovi pitäisi olla auki.”. Aivan, olinkin mielessäni ihmetellyt, miten ihmeessä pölyttäjät pääsevät istutuksiani työstämään.

Googlettaminen ei varmasti tekisi pahaa ennen taimien kanssa tuhraamista. Mutta kuka niitä käyttöohjeita jaksaa enää vapaa-ajallaan lukea, kun niitä myös työkseen kääntää? 

  1. Opettele iloitsemaan matkasta, älä määränpäästä

Vaikkei puutarhani satoa tuotakaan, elän ihmeiden aikaa joka kesä. Kun viime kesänä iskin intopiukeana herneitä multaan, ne räjähtivät. Basilika teki lehtien sijasta kukan, ja helppoakin helpompi hoitoiset mehikasvit kuolla kupsahtivat jo ruukkuunsa.

Mitähän ihmettä ja kummaa puutarhassani tänä kesänä tapahtuukaan? Oli se sitten pieni tai suuri ihme, aina sitä on ilo yhdessä lasten kanssa seurata! Ja ihme se on kasvamattomuudenkin ihme.

  1. Syö surutta anopin pellosta

Heinäkuu ottaa erityisen koville wannabe-viljelijän arjessa, kun on aika seisoa anopin kasvimaalla suu ihmetyksestä ammollaan. Punajuuret ovat lautasen kokoisia, tillit päätä pidempiä ja pavunvartta pitkin voisi kiivetä taivaaseen. Kurpitsoita ei jaksa autolle asti kantaa. ”Ota mitä haluat”, anoppi myhäilee. Pottuileekohan potuillaan? Koska itse en ole yrittämisestä huolimatta onnistunut pitämään hänen poikaansa kylläisenä, olen ottanut anopin eväät nöyränä vastaan. Ja otan vastedeskin.

  1. Epäonnistumisesi ruokkii muita

Koska en älyä lopettaa puskaleikkejäni, olen järkeillyt, että kuolemaan tuomituista kokeiluistani on iloa muille. Vaikken itse ruokkisi itseäni, ruokin sentään paikallisia yrittäjiä. Eräs ulkomaalainen kukka- ja vihannesmyyjä oli kerran kuvaillut äidilleni parasta toriasiakastaan näin: ”Ensin hän tulla ja ostaa siemen. Kun se ei idä, hän tulla ja ostaa taimi. Kun se ei kasva, hän tulla ja ostaa kokonainen kukka tai vihannes.”

Mikä torimyyjien lempilapsi olenkaan!

  1. Löydä oikea lajisi

Se kirsikkapuu, joka odotti kaksi kuukautta takapihallani, että saisin sille kuopan kaivettua, ei selviytynyt. Täysin väärä kasvi siis. Pari viikkoa sitten sain anopilta taskujuorun poikasia. Löysin ne kolme päivää sitten putkikassini pohjalta muovipussiin sullottuina. Olivat oikein virkeitä. Tiesin heti, että olin löytänyt oman lajini. Toivoa siis on.