Jotkut väittävät, että shakki on pelien kuningas. No, jos niin on, lentopallo on prinsessojen laji. Sen verran pelimenestys vaihtelee päivästä riippuen. Välillä naurattaa, välillä itkettää. Yleensä vi…. kiukuttaa, sillä kilpailuhenkisyyteni ja perfektionismiin taipuvainen luonteeni on vuosien saatossa aavistuksen lientynyt. Aavistuksen.
Männä viikolla erehdyin salille ennen lentopallopelejä. Koska olo oli kuin Peppi Pitkätossulla latasin tankoon vähän enemmän painoja kuin edellisellä kerralla. Hienosti liikkui tanko, mutta kentälläpä ei sitten liikkunut jalka eikä ajatus eivätkä varsinkaan kommunikoineet keskenään.
“Mie en ole koskaan kuullut siun kiroilevan noin paljon!” esikoinen tuumasi erätauolla.
Melkein hävetti. Eihän se ruma kielenkäyttö kuulu pelikentillekään. Mutta viivojen välissä taannun villi-ihmiseksi, sille ei vaan voi mitään. Jo juniorivuosina tuomari väläytti keltaisen kortin mahdollisuutta, kun pallo meni sentin verran pitkäksi tai kaksi leveäksi ja artikuloin huolellisesti muutaman voimasanan.
Mutta kyllähän se ottaa luonnon päälle, kun peli kentällä alkaa muistuttaa elämää kentän ulkopuolella.
Jos pallo jää huojumaan verkon päälle, se on satavarma kummalle puolelle se putoaa. Väärälle.
Välillä taas lihakset on lämpöisinä ja hermoradat herkillä, että kenttä on vaan liian pieni. Taitoa on kerrankin enemmän kuin tuuria, mutta elämän realiteetit rajoittavat itsensätoteuttamisen alan pieneksi. Turhauttavan pieneksi.
Pallo lentää takaseinään, sivuseinään tai kimpoaa kattoon. Polvet on mustelmilla ja rystyset palovammoilla, kun tämä wannabe-passari yrittää kiivetä seinälle pallon perässä.
Lopulta ei edes huvita yrittää.
Toki syy saattaa olla, että vakkarikenttäni on rakennusteknisistä syistä muutamia metriä liian lyhyt ja ainakin metrin liian kapea. Siro harjakatto viistää sen verran matalalle, että takakentällä ei kannata hypätä kovin korkealle.
Luonnollisesti tilanne ei parane normikokoisella kentällä. Silloin saisi teoriassa toteuttaa itseään, hakata palloa kaikin voimin ilman pelkoa liian tiukoista rajoista.
Käytännössä havahtuu siihen, että ei sitä potentiaalia taidakaan olla isoon maailmaan.
Ensimmäinen erä menee yleensä totutellessa rajoihin, jotka ovat yllättävän kaukana toisistaan. Joukkuetovereiden kannustuksessa alkaa olla epätoivoinen sävy, kun viideskään syöttö ei yllä verkolle asti. Takarajan ylityksestä ei ole pelkoa.
“Näkee, että oot tottunut pelaamaan pienellä kentällä. Niin on kepeä kosketus.”
Ja minä kun pelasin kaikella voimalla ja kaikella taidolla. Mutta ei se sitten riittänytkään edes verkolle asti.
Mutta kuten elämässä, päätän jossain vaiheessa, kaikesta huolimatta, vetää täysillä. Pistää kaiken peliin. Jännitän vatsan, valitsen suunnan, heitän pallon ilmaan. Tunnen miten energia virtaa käsivartta pitkin, kämmen läiskähtää pallon pintaan. Käsivarren alla allit tutisevat iskun voimasta.
Kyllä se nyt lentää.
Lentää. Oman puolen sivurajasta seinään. Ei olisi lentänyt edes verkon yli, jos olisi vaikka sinne suuntaan lähtenytkin.
Story of my life.
Elämän rajallisuus ja vastaanpanematon kiertokulku näkyy sekin lentopallokentällä. Ei siinä, että pallo lyhyen lennon jälkeen iskeytyy lattiaan ja kuolee. Eikä siinä, että on aina uusi pallo, uusi erä tai uusi pelipäivä. Ei, vaan siinä, että itse ei enää kykene. Yhä useammin havahtuu siihen, että vaikka kuinka kalkuloi lähestyvän pallon lentorataa, pallo ehtii maahan ennen kuin itse on hievahtanutkaan. Verkolle hyppääminen keski-ikäisenä kolmen lapsen äitinä on sekin yllättävän rankkaa. (Yksi lisähuomio Tinskun listaan.)
Toisinaan taas olo on kuin koulubussilla, joka valuu jäiseltä tieltä penkkaa kohti. Samoin oma ruumis etenee palloa kohti, vaikka aivot ja pelikaverit huutavat vieressä, että “OUT!” Silti ne sormet on tungettava väliin, kun viesti ei vaan välity johtoportaasta toteutuspuolelle. Välillä vastustaja vaan vippaa pallon vikasuuntaan tai täysin mahdottomaan paikkaan ihan kiusallaan.
Pienistä pelivammoista toipuminenkin kestää keski-ikäisellä. Näpsäkkä nosto vasemman käden nimettömällä oireilee koko kämmenessä viikkoja teippailusta huolimatta. Huolimaton syöttö taas juilii alaselässä ainakin kuukauden. Ja ne henkiset traumat…
Mutta pahinta on, kun tajuaa oman lapsen seisovan verkon vastakkaisella puolella. Vaikka olen kuvitellut napanuoran joustavan melko lailla pitkälle (lapseni voivat olla eri mieltä), tämä oli liikaa. Siellä se oli verkon väärällä puolella vastustajan leirissä. Lautapeleissä sama kilpailuasetelma ei tuntunut niin pahalta, kun pentu istui vieressä ja varasti pelimerkkejä, mutta nyt lapseni oli aloittanut elämänsä ilman äitiä. Tai tässä vaiheessa äiti sen tajusi.
Olisin itkenyt, jollei erä olisi alkanut.
Seuraavassa hetkessä esikoiseni erillisyys tuli entistä selvemmin esiin. Tuosta vaan tuo kymmenen tuumaa itseäni pitempi paviaani torjui heittoni, jonka kerrankin olisin saanut verkon yli.
Perkele.
Tämä toistui noin tsiljoona kertaa. Lapsukaiseni myhäili ivallisesti verkon läpi, itse kävin läpi pääni sisä- ja ulkopuolella kavalkaadin erinäisiä ärräpäitä.
Pelikentällä olin ensisijaisesti voittoa tavoitteleva pelaaja, mutta pukkarissa tunsin jo äidillistä ylpeyttä pienokaisestani, joka vielä edellisenä talvena oli vihannut lentopalloa. Rippileirillä on oikeasti suuri merkitys aikuistumisessa.
Lentopalloepisodi muutti radikaalisti suhdettamme. Seuraavana viikonloppuna pystyin nimittäin nukahtamaan ennen kuin teini tuli kotiin iltajuoksuilta. Enkä herännyt kertaakaan yöllä tarkistamaan oliko eteisen lattialle ilmaantunut kenkiä. Aamulla kyllä vilkaisin, oliko Whatsappiin tai lähikylien FB-ryhmiin tullut millaisia viestejä.
Lentopallolla on siis merkittävä, joskin ristiriitainen asema elämässäni. Yritin tätä selittää miehelleni.
“Lentopallo on niinku lapset. Mie rakastan sitä, mutta voi tsiisus, että se osaa olla ärsyttävä. Ei vittu tottele vaikka kuinka hakkais!”
“Kultsi, miettipä vielä tuota vertausta…”
