Categories
Yleinen

Huurteinen seikkailu

Herää siihen, että kissa mouruaa kuin pistetty sika ja oksentaa portaisiin. Kyykkää ja yökkää rätti kädessä heiluessasi ja ala herätä todellisuuteen. Etsi vielä hammastikku ja töngä lautojen väliin pudonneet riekaleet. Todista viittä vaille kahdeksan, kun pienin saa raivarin ja raahaa kiljuva mytty puoliväkisin autoon, sillä vartin yli kahdeksan pitäisi olla jo koululla. Kuuntele koko matka päiväkotiin ”Isiiiiiii autaaaa”-mantraa.

Syöksy töihin ja vietä kaksi ensimmäistä työtuntia euforiassa, sillä mamut palavat innosta saadessaan opiskella englantia. Kello kymmeneltä putoat alas kovaa ja korkealta, sillä suomalaisia teinejä ei kiinnosta mikään paitsi perjantai. Joku kuiskii, että Tinsku Tiukka on nyt tiukkana ja kohta siltä menee hermo.

Mene lounaalle työkavereiden kanssa ja lusikoi vierailevan Michelin-kokin tekemää jälkiruokaa. Syö ja tule pahalle päälle, sillä taivaannanna loppuu aivan liian aikaisin. Juo kahvi yhdellä kulauksella, juokse monistamaan, tappele kopiokoneen kanssa ja juokse jo tunnille. Vedä suullisia harjoituksia englannin ruokasanoista. Kierrä luokassa ja yritä saada kaikki osallistumaan. “Have you ever eaten insects? Would you like to try them?” Yksi vipeltäjä huudahtaa “Incest? No!”

Yksi opiskelija haluaa tietää, mitä tarkoittaa ceviche. Väitä että se on vuohenjuusto, kunnes googlaat, että se on raikas eteläamerikkalainen kalaruokaklassikko, joka raakakypsennetään limenmehulla ja maustetaan chilillä. Mieti, että kannatti herätä tänäkin aamuna, sillä joka päivä oppii jotakin uutta. Tunnin loputtua pojat toivottavat ihanaa viikonloppua ja hihkaisevat, että tulee ikävä. Huikkaa “miekin rakastan teitä”.

Molemmat puhelimet soivat jatkuvalla syötöllä. Toisessa puhelimessa on Lastensuojelu. Irrota luuri korvalta ja katso, että kädessäsi on varmasti työpuhelin. Juokse ottamaan kopio asiakirjasta ja juokse etsimään kollegaa, sillä yhteisopetus alkaa minuutin päästä. Puolet luokasta on läsnä ja puolet etänä ja Teamsit virittämättä. Muista sitten, että pitää monistaa vielä kokeet. Juokse vielä vähän lisää. Kello kaksi huomaat, ettet ole ehtinyt pissata missään välissä. Kello kolme huomaat, ettet ole ehtinyt kirjata mitään missään välissä etkä lukea viestejä, sähköposteja tai savumerkkejä. Mutta nyt on jo kiire.

Kaasuta Kontin pihaan, sillä tarvitset suksisauvat. Kello viideltä pitäisi olla juttukeikalla kylähiihdossa. Illalla löysit kyllä varastosta likaiset luistelusukset vuodelta keppi ja kivi ja toisesta varastosta pölyiset retromonot, mutta sauvat ovat hävinneet kuin pieru saharaan, jos niitä on koskaan ollutkaan. Huomaa pian, ettei niitä ole Kontissakaan.

Autoon päästyäsi soi puhelin. Vastaa ja kuuntele, kun siskosi laulaa Frontside Ollieta. Kuuntele sitten siskon naurunsekaista selostusta omasta putkeen menneestä päivästään, lumileikeistä ja lapioista ja naura niin, että meinaat tikahtua. Huomaa puhelun jälkeen, että sinulla on 38 lukematonta WhatsApp-viestiä.

Kun pääset kotiin, jostain haisee kissankusi. Huomaa pian, että kissa on lorotellut hiekkalaatikon laidan yli, mutta jätä sotku miehellesi, sillä kello käy. Sullo pissipylly kuljetuskoppaan, esikoinen, kamera ja sukset autoon ja syöksy vielä yläkerran varastoon napataksesi matkaan kävelysauvat. Mieti onko elämäsi normaalia.

Automatkalla poikasi tiedustelee, onko kylätapahtumassa vanhoja eukkoja. Ihmettele kysymystä. No koska kylähiihto. Kerro että on siellä lapsiakin, kimpassa kivaa. Käänny mökin pihaan ja katso, kun isäsi kiillottaa tuliterää Jamppuansa ja alkaa kehua kovaan ääneen silmäteränsä ominaisuuksia. Hiivi vähin ääniin sisään, lapa suuhusi äitisi tekemää ruokaa, vaihda monot jalkaan ja lähde pojan kanssa suksimaan. Ennen kuin ennätät lykkiä menemään, äitisi nappaa kävelysauvojen kumitulpat pois.

Kun otat ensimmäisen lykyn, taputa itseäsi olalle. Et muista milloin olet viimeksi hiihtänyt, mutta mitäpä sitä ei tekisi journalistisesta kunnianhimosta. Todista hetken päästä, kuinka lapsesi sätkii maassa sukset ja sauvat ristissä, kiroaa kuin tukkijätkä ja huutaa että uudet sukset ovat kusetusta. Jotenkin tulee oma hiihtohistoria mieleen. (ks.Vilunkipelillä voittoon) Käännä kasvosi ja korvasi aurinkoon ja mieti, ettei voisi olla paremmin.

Kilometrin kohdalla lapsesi luovuttaa ja nousee ukin kelkan kyytiin naama mutturalla. Jää itse sivakoimaan ja jututtamaan vastaantulevia hiihtäjiä. Turise tuttujen kyläläisten kanssa lisää laavulla ja tee samalla iskulla vielä toinenkin juttu. Ilta-aurinko kuultaa taivaanrannan ennen kuin painuu mailleen. Mieti, että kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa. Rekisteröi syrjäsilmällä, että poikasi tulee laavulle hiihtämällä ja ilmoittaa haluavansa kilpahiihtäjäksi.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla…

Mene vajaan kolmen tunnin kuluttua mökille horkassa ja laita kohmeisin käsin kyrsä mikroon. Katso kun viisi lasta härrää ja pärrää pitkin mökkiä ja tunne kuinka paine kasvaa päässä. Isäsi höyryää joukon jatkeena ja kyselee tenavilta, mikä ukki on. Pienin vastaa huippu. Omilta huulilta meinaa karata pipipää, sillä äitisi opetti tämän vastauksen vuosikymmeniä vanhaan kysymykseen jo ennen kuin opit puhumaan.

Siskosi alkaa kysellä kyytiä Aavarantaan autoaan hakemaan, ilmoita vieväsi hänet moottorikelkalla. Kuuntele kun perheesi alkaa vittuilla sinulle kolmannessa persoonassa, ettet osaa suunnistaa viittä kilometriä pimeässä järvenjäällä, koska se ei onnistu päivänvalollakaan. Vedä uhallasi villahousut jalkaan ja huudahda, että huurteinen seikkailu alkakoon. Haluat ehdottomasti olla jääprinsessa Elsa, sisko saa olla Anna.

Kysy pihalla siskoltasi, pitäisikö ottaa alle huonompi kelkka ihan siltä varalta, jos ajetaan avantoon. Sisko vastaa haluavansa vain kaikkein kalleinta. Vaihda Elsan ja Annan rooleja, sillä todellinen prinsessa istuutuu taaksesi. Kun starttaat isäsi silmäterän, lanko kehottaa viimeisenä neuvonaan seuraamaan latua. Kilometrin mentyä siskosi huutelee moottorin pärinän yli, että näetkö latua missään. Vastaa että et vielä.

Kun vartin kuluttua kaasutat mökkipihaan takaisin, isäsi linkuttaa vastaan ja huutaa ”Sie tulit takasin, en ois uskonu! Kympin suoritus! Kiihyttelitkö?” Tunnusta, että ehkä vähäsen ja mieti, oliko hän enemmän huolissaan tyttärestään vai maailman mahtavimmasta menopelistään.

Sisällä äitisi kysyy, miksi makkarasi on edelleen mikrossa ja että isäsi on lämmittänyt sitä aika monta minuuttia kahvikupin kanssa lisää. Sano ettet ehtinyt syödä, kun piti ajaa kelkalla. Kun äitisi huutaa ”EI VOI NIIN KIIRE OLLA!”, tunnet olevasi seitsenvuotias. Totea pian, että kyrsä on liian kova ja kurttuinen syötäväksi, mutta syö kuitenkin, sillä olet viimeksi iltapäivällä opettanut kestävän kehityksen kurssia ja puhunut ruokahävikistä. Aiot elää niin kuin opetat.

Mene kymmeneltä entistä horkkaisempana saunaan, iske löylyä kiukaalle ja jäiset jalkasi lämpimään veteen. Kysy itseltäsi, miten päivä meni. Vastaa itsellesi, että vaikka vauhtia oli vähän liikaa ja vaikkei elämäsi kovin normaalia olekaan, niin on se ainakin melkoisen mukavaa.

Hei laukkaa ratsu reima.

Categories
Yleinen

Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+

Katsoimme mieheni kanssa torstai-illan ratoksi Temptation Islandia. Lähtökohtaisesti formaatti on kummallinen. Porukka lähtee testaamaan sitoutumistaan paratiisisaarille tai Lapin loistoon eristykseen muiden aikuisten kanssa. Kolmen viikon bilettäminen ei testaa sitoutumista millään tavalla. Kysehän on poikkeustilasta, jonka jaksaa kärvistellä milloin vaan. Normaalisti lähimmäksi tilannetta pääsee firman perinteisissä pikkujouluissa.

Sen sijaan kolme viikkoa arkea mahataudista, allergiasta ja täistä kärsivien lasten kanssa, kun pesukone ja auto on rikki, vessanpönttö tukossa ja Wilma laulaa, siinä on testiolosuhteet kohdallaan. Miestä tekisi mieli helliä, mutta aina joku on kotona tai toinen nukahtaa jo ennen kuin ehtii sohvalle viereen. 

Kyllä se on arkisena maanantaiaamuna vaarallisempaa nähdä, kuinka naapurin trimmattu nurmikko vilahtaa aidan takaa. Helposti alkavat somesydämet lennellä, kun kaipaa vähän pakoa arjesta. Voi haaveilla naapurin kuumasta metsuriseksuaalista tai työpaikan futispyllystä tai pelastavasta HelpDesk-tyypistä! Unelmoida, kuinka tulinen rakastaja tarjoilisi shampanjaa ja vaahtokarkkeja takkatulen ääressä.

Tai oikeastaan riittäisi, jos ostaisi sen shamppanjan.

Tai jos se vain veisi perheen kolmeksi tunniksi retkelle ja saisi nauttia hiljaisuudesta itsensä kanssa. Voisin vaikka maksaa…?

Kolme viikkoa viettelevien sinkkujen välttely ei tekisi tiukkaakaan, kun keskittyisi olennaiseen, sillä muutaman viikon biletysloma arjesta kuulostaa aika luksukselta. Siis jos biletyksen korvaisi unella. Tai voisihan siellä vähän bilettääkin, mutta biletyksen olisi tapahduttava klo 17-21 välisenä aikana, jotta yöunet olisivat riittävät. 

Mutta sinkkujen on oltava iältään sitten ainakin kolmekymmentä, että niitten juttuja jaksaa kuunnella. 

Siltä varalta. että joskus tehdään Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+, määritimme rajat.

RAJAT

1. Kimppasauna on ok. 

2. Nukkua saa toisen vieressä, mutta

a) ei saa pyöriä, jos toinen haluaa nukkua. 

b) ei saa herättää aamulla ennen seitsemää, jos toinen haluaa nukkua. 

Oikeastaan on parempi, jos nukkuu jonkun kanssa, se voi herättää, jos lopettaa hengittämisen. (Koska uniapnea.)

3. Saa rasvata sinkkua tai tulla sinkun rasvaamaksi.

a) Sinkkua ei saa pyytää rasvaamaan peräpukamia.

b) Sinkulle ei ylipäätään saa kertoa peräpukamista tai lasten täistä. Eikä synnytystarinoita!

4. Bileissä ei saa juoda enempää kuin kaksi, koska se vaikuttaa yöuniin. Ja vettä pitää juoda väliin.

5. Alastomuus on ok, mutta helikopteri ei. Eikä alasti painiminen.

6. Vain ehjiä alushousuja saa käyttää, koska kamerat.

7. Treffeillä ei saa nukahtaa. Se on epäkohteliasta.

8. Nukkumaanmenoaika on klo 22.

Categories
Yleinen

Fitiksi vai fituiksi?

Mies ei halua harrastaa minun kanssani. Eipä hätiä, jaan kyllä harrastukseni hänen kanssaan. Soitin miehelle reissuun:

– Byääh! (hysteeristä itkua)

– Mitä on sattunu?

– Yyyh (lohdutonta itkua)

– Onko jotain sattunut?

– Joo…ei.. (nikottelua) Joko ootte perillä? (niiskaus)

– Just tultiin. Mites siellä?

– Nii, tappelivat roskiksen viennistä, yks mätkäs sillä säkillä siskoaan ja sit se pussi levis siihen keittiöön ja seinille…

– Ei jumalauta ja käskin olla kunnolla!

– Joo, ei se mitään. Käskin siivota ennen ku tuun takasi tai laitan puhelimet postilla mummolaan.

– No hyvä. 

– Ei hyvä! Byääh! (räjähtävä, hysteerinen itku)

– Mik–

– Mie en osaa rinnalle vetoa!

– Mit-

– Äsken.. oli…(nikottelua) Me… sitä crossfitissa ja mie en tajuu!

– No ens kerralla.

– Ens kertaa ei tuu! Kaikki muut tajus ja mie oon tyhmä ja…

– Hengittelehän. 

– Hengittelen. 

– Oot sie jo kotona?

– En ku just lähin salilta. Meen kottiin kattomaan onko ne saanu siivottua. Moikka.

– Moro. 

Jo etukäteen olin pelännyt rinnallevetoa, vaikka olo oli energinen ja itsevarma. Olin koko päivän kerännyt voimia, yöllä olin nähnyt unta liikeradoista ja aioin ottaa avoimin mielin vastaan Koutsin palautteet. Koutsi sattuu olemaan aika tarkka ja se on vähän päivästä kiinni ärsyttääkö jatkuva virheiden korjaaminen vai imeekö ohjeistusta mielellään. Juuri edellisenä päivänä Koutsin kannustus oli saanut kaverini luomaan kiukkuisia katseita atleettiseen ohjaajaan. Koutsi on melko taitava pedagogi,  liikkeet hiotaan vaihe kerrallaan, joten luottavaisin mielin salille. Eiköhän se, kun vaan yrittää!

Miten väärässä olinkaan. Crossfit kuormittaa enemmän päätä kuin kroppaa. Terminologian oppiminen on jotakuinkin mahdotonta. Naureskelin kaverilleni, joka tuskaili termien kanssa. Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla! Oi, kyllä voi! 

Clen hang, snatch, dirty hanger, snatch hang power, clean jerk, dirty jerker…

Äikän opena kritisoin kyllä sitä, että pitää olla trendikkäät kansainväliset termit. Eikö voi äitinsä kielellä treenata? Mutta  ymmärrän taas hieman paremmin, miksi aika- ja sijamuodot tuntuvat joistain hankalilta. 

Toinen kaloreita polttava ominaisuus crossfitissa on monen liikkeen yhtäaikaisuus. On äärimmäisen hankalaa liikuttaa raajojaan yhtäaikaisesti eri tavoin. En ymmärrä, miten ikinä olen oppinut pyöräilemään tai hiihtämään tai ajamaan autolla. 

Tai ymmärrän. Se on se ikä. Kalkkeuttaa nivelten lisäksi aivot ja hermoston. Kohtalokkaana rinnalleveto päivänä jo lämmittelylaukassa vedin tyylikkäästi rähmälleni. Jalka ei noussut vaan takertui lattiaan ja 70 newtonia rysähti polveni päälle. 

– Ei käynyt kuinkaan. 

Fyysisesti ei ehkä. Henkinen tasapainoni oli horjahtanut ja kokenut kohtalokkaan kolauksen. Enää en ollut kuolematon ja vahva, mahdolliset epäonnistumiset olivat koko ajan varmempia.

Sittenpä hinkattiin jotain kymmenistä eri cleanistä. Pieni jousto, pomppaa. Toista miljoona kertaa. Selkä suoraksi. Aikku, selkä suoraksi!

– Aikku, oikaise suoraksi!

Oikaisin selkää suoremmaksi ja suoremmaksi. 

– Eiku jalat suoraksi. 

Vilkaisin alas ja tajusin olevani kyykyssä. Loistavaa.

Sitten olkapäät ylös, kyynärpäät ylös, kyynärpäät eteen. Ylemmäs kyynärpäät. Nopeammin Aikku, nopeampaa!

Ja sitten nämä kaikki yhdessä. Ei tajua. Oikaise selkä, pomppaa, olkapäät ylös, kyynärpäät ylös. Vai olkapäät ylös ja sitten hyppy ja kyynärpäät eteen ja kyykkyyn? 

Muut tekivät innoissaan. Jäädyin. Puolivälissä liikettä tajusin, etten nähnyt mikä oli liikesarjan viimeinen asento. Ajattele maalia ja päädyt sinne huomaamatta. 

Suututti. 

Vitutti! 

Kiukun kyyneleet tunkivat silmiin. Miten en voi tajuta!? Tämä on vaan liike, jalat ja kädet ja hyppy ja kyykky ja sanonko minne voivat crossinsa tunkea! Ei saa itkeä. Jossain neuvottiin ajattelemaan tiskirättiä. Ajattelin harmaata rättiä, joka haiskahti hieman, johon oli pinttynyt mustikkatahra ja jolla ei saanut tiskipöytää kiiltäväksi ja…ja – – kyyneleet tulivat. 

En osannut siivotakaan! En vetää rinnalle. Liian pienet rinnatkin! Jos olisi pitänyt rinnoille vetää, ei mikään tanko siinä pysyisi. Vittu en luovuttaisi! Hinkutin liikettä. Ylös, ylemmäs, suoraksi, alemmas, ei niin alas, nopeampaa, ensin jalat sitten kädet…Silmäkulmasta näin kuinka kimaltava kyynel valui poskea pitkin ja räkä kutitti nenää. 

– Ihan rauhassa Aikku, koutsi huomasi kriisini. 

Päätin loppusykkeennostatuksessa, että tarvitsisin vain aikaa sulatella. Ensi kerralla rinnalleveto menisi. Tangon yli burpeessa yritin lusmuta, mutta koutsi oli liian tarkka. Se huomasi aina, jos pikkuisenkin fuskasi, vahingossa tai tarkoituksella. 

– Aikku, tasajalkaa.

Perhana. Tältäkö opiskelijoistani tuntui? Annan niiden ensi tunnilla mennä sieltä mistä aita on matalin, kirjoittakoot predikaatittoman lauseen ilman alkukirjaimia ja lopetusmerkkejä. Aina ei voi voittaa.  

Illalla trauman kokeneessa jalassa veti suonta. Polveen koski ja se alkoi turvota, piti nilkuttaa. Esteettisinä ongelmina syöksy lattialle oli polttanut housuun reiän ja polveen punaisen palovamman. Olisi pitänyt myöntää, että siihen oli ehkä aavistuksen sattunut. 

Menin muuten myös seuraavalle kerralle. Jumatsuka minä en millekään kyykkyhyppelylle anna periksi!

Soitin miehelle heti salin ovelta.

– Byää, Mie en ikinä opi tempausta!! Mie lopetan tän paskan!

PS: Koutsissa ei ole muuta vikaa, kuin että se on vielä nuori ja innokas. Mutta kunhan se täyttää kolmekymmentä, se huomaa miten painovoima alkaa vaikuttaa. 

Categories
Yleinen

Elämyksiä ja eläviä ihmisiä

Eräänä päivänä kesken kiivaimman etäopetusrumban kutsuin Taide ja luova ilmaisu -kurssini opiskelijat elävinä koululle, sillä moni alkoi hajoilemaan kotona neljän seinän puristuksissa. Itsestäni puhumattakaan.

Auringon kuulaamana pakkaspäivänä suuntasimme Joensuun Taidemuseo Onniin. Museon pihalla opiskelijat kokivat päivän ensimmäisen taide-elämyksensä. Vaitonaisina he seurasivat ajanhenkeen sopivaa yhden naisen performanssiesitystäni, kun yritin epätoivoisesti saada maskipakettia auki. Riuhdoin ja revin, litistelin paketin kulmia kasaan pumppaamalla ja kiskoin erilleen ähkimällä. Kun en onnistunut voimalla ja väkivallalla, turvauduin sormieni hienomotoriikkaan. Yritin avata pakettia lupaavilta vaikuttavista kohdista loivilla liikkeillä, mutta muovi ei antanut periksi. Ihmeen lujaa tekoa kiinalaiseksi.

– Missä Jarkko on? rivistä kuului huokaisu.

– Tässä mitään työparia tarvita! sihisin ja jatkoin kamppailua.

Lopulta yksi teineistä ei enää jaksanut palella ja katsella touhujani vaan otti ohjat omiin käsiinsä ja repäisi maskipaketin nurkan helpon näköisesti auki:

– Tässä on kato merkkinä tämmönen viiva.

– Testasin vaan teidän reaktioita. Mutta kiitos, ottakaas tästä maskit naamaan ja eikun let’s menoksi. Täällä onkin nyt mielenkiintoinen näyttely nimeltään Kultaiset kuukautiset ja jumalainen maa.

Sisällä museossa jähmetyin niille sijoilleni jo kierroksen alussa. Oli niin outoa pitkästä aikaa kuulla livenä niin monta v-alkuista sanaa kuten vau, veistos, valokuva – ihan vain muutaman mainitakseni.

Taidepläjäyksen aikana kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluita.

Tinsku: – Tuoko tämä museorakennus teille jotain viboja? Henkiikö tää miljöö teidän mielestä jo rauhaa ja elämyksiä itsessään?

– Joo, huoh huoh [henkäilyä ja hönkäilyä].

– Ei.

– Miten pitkään myö täällä kärvistellään? Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Mitä näette tässä teoksessa? Kertokaa ihan rohkeasti, ei ole olemassa oikeaa vastausta.

– Taulun.

– Viivoja.

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Mitä näette tän Albert Edelfeltin maalaaman naisen olemuksessa? Kattokaa nyt tuota katsetta, miun mielestä se on niin viehkeä ja raukea.

– Pelottava se on.

****

Tinsku: – Oliko tässä kerroksessa joku teos, joka puhutteli teitä?

– Eipä ollu.

– Tosiaan.

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Tässä Oscar Parviainen kuvaa maailmanloppua. Ai että mie rakastan tuon maalauksen värejä!

– Jos tykkää veren väristä.

****

Tinsku: – Herättääkö nää veistokset teissä jotain ajatuksia?

– Ite tekisin paremman.

– Mitähän sieniä tuo taiteilija on syöny?

– Siis kuka niinku aamulla herää ja keksii että teenpä vittu tämmösen?!?

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – No Kappe, laittasitko tuon taulun omalle seinällesi?

– No en helvetissä.

****

Kierroksen päätyttyä meillä oli vielä ruhtinaallisesti aikaa, joten intopiukeana ehdotin opiskelijoilleni, että näyttäisimme maskin koristamia naamojamme vielä Taidekeskus Ahjossa. Yhtään soraääntä en ihmeekseni kuullut ja enimmät naamanvääntelyt peittyivät onneksi maskien alle.

Tinsku: – Nyt kun kierrätte tämän Toen perrään -valokuvanäyttelyn, niin katsokaapa kuvia sillä silmällä, että onko valokuvaaja teidän mielestä osannut vangita jonkun hetken tai kuvattavan persoonan.

– Ai niinku riistäny jonkun vapauden?

Kun taidekierros oli pulkassa ja sullouduimme raittiiseen ulkoilmaan, aloin huokailla ihastuksesta:

– Kattokaa nyt tätä luontoäidin maalaamaa maisemaa ja noita puita! Onko mitään kauniimpaa! Pakko ottaa kuva.

– Just.

– Onko ihan pakko? Näytät vähän hassulta.

– Kylymä. JOKO. VOI. LÄHTEÄ?

Kun lopetin kännykkäkamerani kanssa pyllyilyn, käännyin vielä teinien puoleen päivän päättääkseni:

– Hei oli tosi kiva nähä ja teillä kaikilla oli jo minnuu varmasti ihan sika kova ikävä! Piristikö tää yhtään?

– Joo.

– No joo oli ihan kiva.

– Joko tää loppu?

Summan av kardemumman: korona tai ei, kyllä tarvitsee ihminen eläviä ihmisiä ympärilleen. Ja taidetta!

Categories
Yleinen

Siitä tunnet sä ystävän

Olen onnekas, sillä minulla on monta ystävää. Osa on kulkenut rinnallani lapsuudesta lähtien, osa on tarttunut mukaani matkan varrella. Osa hymeksyy touhuilleni pilven reunalta. Alla kohtaamisia vuosien varrelta.

Vuosi 1988:

Ensimmäinen luokka ja koulutie alkamassa, perhosia vatsassa. Jo ensimmäisinä päivinä minun ja mustatukkaisen tytön katseet kohtaavat. Kirjeenvaihto käy kiivaana ja koulumatkat taittuvat kevein askelein, sillä hän kulkee vierelläni. Yläasteella pulpettikirjeet vaihtuvat viesteihin, joita raapustamme pyyhekumeihin tai vihonnurkkiin ja vaihdamme salaa pöydän alla. Hän toimii silminäni ja sanelee mitä taululla lukee, koska en suostu hankkimaan silmälaseja. Jaamme murkkuiän murheet, vanhojentanssit, penkkarit, penkin alle menneet kotibileet. Jaamme työpaikkojen tuiverrukset, häät ja auto-onnettomuudet. Hän lähtee mukaan, kun vien lemmikkini viimeiselle matkalle. Hänelle soitan ensimmäiseksi, kun minusta tulee äiti. Hän tulee hoitamaan kuukauden ikäistä kummipoikaansa, vaikkei edes tiedä, huoliiko vauva pulloa. Joskus hän vain on ja halaa, kun sanoja ei löydy.

Vuosi 2001:

Pakkasta kaksikymmentäkolme astetta. Istun kuplavolkkarissa ja hinkutan huurteista tuulilasia rikkinäisellä raapalla. Vihdoin näen hänen juoksevan ulko-ovesta leivänpala suussaan ja reppu toiselta olalta villisti roikkuen. Kupla on lämmin vasta yliopiston pihassa ja olemme joka aamu myöhässä luennolta, mutta elämme omassa kuplassamme ja meillä on toisemme. Hän tutustuttaa minut hevosten maailmaan ja kun biletämme ravimiesten seurassa, meillä on loppuillasta aina enemmän rahaa kuin radalle lähtiessä.

Vuosi 2005:

Riitaisa ero illanistujaisten päätteeksi. Sydän revitty palasiksi, huljuteltu jääkylmässä vedessä ja tampattu mutaisilla piikkareilla karkeaan soraan. Istun saunassa ja itken. Hän istuu lauteille viereeni, höpöttelee lempeästi ja heittää pitkät hiuksensa toisen olkansa taakse. Lyö löylyä ja pesee pitkin vedoin selkäni elämää nähneillä käsillään. Sanoo, että kohta keitetään kahvit.

Sydän edelleen riekaleina tanssisalin pihassa. Lavatanssikurssin viimeinen kerta alkaa pian, ahdistaa mennä yksin. Meidänhän piti tehdä tämä yhdessä. Oven edessä seisahdun, sillä tutut kasvot pysäyttävät katseeni. Ystäväni mies tumppaa tupakan, virnistää, koukistaa käsivartensa ja kysyy, saako luvan. Hän on ajanut yli 50 kilometriä ja liannut autonsa loskassa vain sen takia, ettei minun tarvitsisi tanssia yksin. 

Vuosi 2009:

Facebookin selausta illan hämärässä. Saan päähäni etsiä ala-asteen aikaista ystävääni, joka jätti aukon sydämeeni muuttaessaan toiselle paikkakunnalle. Kuvassa tuikkivat tutun näköiset silmät. Asuu paikkakunnalla Joensuu. Voisiko se olla? On se. Sovimme tärskyt lauantaiksi Public Cornerin eteen. Siellä hän jo odottaa lunta hiuksissaan, joiden myöhemmin huomaan vaihtavan väriä monta kertaa vuodessa. Halaamme toisiamme hieman epävarmoin ottein, tilaamme tiskiltä Amarettokaakaot. Juttu jatkuu siitä, mihin se yli vuosikymmen sitten jäi.

Vuosi 2011:

Valtava vauvavatsa ja äitiysloma edessä. Menen viimeisen kerran työpaikalle, jossa minun on määrä perehdyttää seuraajani kesken jääneisiin kursseihin. Kättelen nättiä blondia, jonka eteen pian isken liiketalouden ruotsin kirjan ja vuosien saatossa väsäämäni materiaalit. Tulee juteltua muutakin. Tulee useita yhteisiä työpaikkoja, yhteisiä ystäviä, tulee toistemme lapsien kummeja, tulee yhteinen anoppi ja appiukko.

Vuosi 2013:

Työpaikan illanistujaiset ja tapaaminen uuden äidinkielen opettajan kanssa. Olen kerrankin ajoissa ja löydän puolitutun hahmon ravintola Fransmannin sohvalta. Nainen on oudon holtiton ja vallaton nahkatakissaan ja ilkikurisissa silmissään. Miksi minun on näin hyvä olla? Kun ensimmäisen kerran vierailen uuden ystäväni tiluksilla, se on täynnä lapsia, kissoja, koiria, naapurinmiehiä, keskeneräisiä projekteja, ojaan ajettuja kaivureita. Rappusilta valuu kanankakkaa. Tunnen tulleeni kotiin. 

Vuosi 2016:

Keittiöremontti työn alla. Mies tekee pitkää päivää, minun osakseni jää kärventyä Ikea-helvetissä. Mies neuvoo, miten kasaan kaapistot, toivottaa vähän iloisempaa ilmettä seuraavan komponentin kohdalle ja painaa hallin oven perässään kiinni. Pääsen kohtaan kaksi, sitten iskee epätoivo ja itku. Ruuvien sijasta hamuan käteeni puhelimen ja luottoryhmäni WhatsAppin. Pian käy ovi. Yksi tulee vuosituhannen krapulassa, toinen työpäivän päälle. Kolmas tuo miehensäkin ja liisteröi samalla tapetin seinään. Neljäs tulee viinipullo kainalossa, viides varaa iltavuoron.

Vuosi 2009-2016:

Kissakodilla hakemassa uutta perheenjäsentä kotiin. Tuo me otetaan, sanoo mies. Tuo kaikkea räpläävä suurisilmäinen kollipoika, joka ei ole hetkeäkään paikallaan? kysyn ja rakastun. Vuosien kuluessa mies katuu monesti päätöstään, sillä kissa tuo kaaoksen ja kolttoset tullessaan. Mutta meistä tulee erottamattomat. Hän seuraa mukanani kaikkialle, kantaa minulle lahjaksi rauhoitettuja kontiaisia, käpertyy vastasyntyneiden vauvojeni ympärilleni, vahtii taaperoita pihalla ja nuolee lasteni kyyneleet. Kun joudun lähettämään hänet sateenkaarisillalle, sydämestäni lähtee palanen ja se on mustavalkoisen ystäväni kokoinen. 

Vuosi 2017:

Kirkko ja elokuinen sunnuntai. Pitelen käsissäni punaista ruusua ja katson, kun ystäväni arkkua kannetaan alttarille. Sisko itkee hiljaa vieressä. Päässä risteilee kysymyksiä. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olinko tarpeeksi hyvä ystävä? Missä olet nyt? Olisitko tykännyt tuosta keikarimaisesta papista? Jostakin tulvii mieleen runo, jolla kerran häntä lohdutin. Ja kukaan ei ole keneltäkään poissa, kun mustarastas laulaa

Vuosi 2019:

Ruotsin tunti alkamassa, olen juossut vartissa edelliseltä koululta seuraavalle. Läähätän ja läkähdyn. Uusi ryhmä, hirveä härdelli päällä. Kuinka monta ADHD:ta mahtuu samaan luokkaan? Pidän nimenhuutoa, kun luokan ovi avautuu ja iso kaveri astuu sisään. Puristaa lujasti kättä, sanoo nimensä, kertoo olevansa tunneillani tästä lähtien mukana. Jaksot ja lukuvuodet vaihtuvat. Hän jatkaa lauseitani, kun olen itse kujalla. Syöttää suklaata ja käskee hengittämään, kun käyn ylikierroksilla. Kertoo anaalivitsin, kun naamani on mutturalla. Muistuttaa laittamaan huomenna ehjän paidan päälle. Laittaa koulun pihalla autoni lämpiämään, koska itse en kuitenkaan muista. 

Hyvää ystävänpäivää!

Categories
Yleinen

Vilunkipelillä voittoon

Parempi suksi hangessa kuin yhdessäkään koivessa kiinni.

Hiihtäminen on pyllystä, hanurista, sieltä ja syvältä. Jos olisin ennen lapsien hankkimista tiedostanut, että nekin pitää joku kaunis päivä opettaa suksille, olisin harkinnut kaksi kertaa ennen haarojeni levittämistä. Kun nostat mytyssä kiljuvan taaperon sen sadannetta kertaa ylös maasta ja kun mytyn joka ikinen raaja sätkii joka ikiseen ilmansuuntaan kuusi kertaa nopeammin kuin marionettinukella, mutta jonka liikkeet ovat yhtä hallittuja kuin vastasyntyneellä vasikalla, kilin ajatukset täyttävät pään. Siinä vaiheessa kun löydät yhden sauvan ensin omasta silmästäsi ja sen jälkeen persesilmästäsi, tekee mieli itse suksia kuuseen, vaikka oma suksikaan ei kehuttavammin luista.

Kaikesta hiihtoangstistani huolimatta olen yrittänyt puhua sivakoimisesta lasteni kuullen neutraaliin äänensävyyn, jotten vahingossakaan siirtäisi hiihtotraumojani seuraavalle sukupolvelle. No, näyttävät kuitenkin traumatisoituneen ennen kuin edes saavat monoja jalkaansa. Varusteiden hankinta on nimittäin oma taitolajinsa. Kun esikoisella oli ensimmäisen kerran tänä talvena hiihtoa, pengoin vintin uumenilta viime talven suksiparin ja iskin sen asianmukaisesti mukulan mukaan koulutielle. Ummistin silmäni faktalta, että sekä sukset että sauvat olivat käyneet liian lyhyiksi. Pääasia että eteenpäin pääsee. Paitsi että koulupäivän jälkeen selvisi, ettei ollut pässyt. Monot olivat jääneet eteiseen, joten lapseni oli joutunut jalkamieheksi.

Seuraavana sunnuntai-iltana iltayhdeksältä keskimmäinen veti kunnon kilarit, sillä viime talven monot eivät enää mahtuneet jalkaan edes puoliväkisin. Käskin sovittamaan villasukkia ja veljen monoja. Pian repesin nauramaan, sillä lapseni muistutti liian isoine popoineen enemmän sirkuspelleä kuin tulevaisuuden hiihtolupausta. Siitäkös kierrokset kasvoivat ja pian sain väistellä ilman halki lenteleviä monoja. 

– Hyvin se menee, kannustin ja survoin uuninpankon päältä löytyneet monot reppuun.

– Se on kuitenkin vain pieni edestakainen liike vakaan laudan päällä, totesin ja näytin käsillä mallia.

– YYYYYhYYYYYhhhhh.

Viikolla suuntasimme sitten kirpputorille ostamaan tyköistuvia hiihtojalkineita. Minähän en suksimiseen tuhlaisi senttiäkään ylimääräistä. Eikä tarvinnutkaan – SPRN:n Kontin hyllyt notkuivat hyväkuntoista hiihtovermettä. Ei ollut kuin ottaa omansa.

Kun keskimmäinen sitten seuraavan hiihtopäivän jälkeen kotiutui, tiedustelin, miten suksi oli kulkenut.

– Ei mitenkään. Muut hiihti, mie kävelin.

– Miten niin??

– Ope ei saanu niitä monoja kiinni suksiin.

Oma hiihtoahdistukseni kumpuaa ala-asteen hiihtokisoista. Vaikka kuinka yritin joka vuosi parhaani ja lykin menemään verenmaku suussa, räkä poskella ja jalat maitohapoilla, suksi ei luistanut. Kun ei luistanut niin ei luistanut. Kerran kaaduin jo ensimmäisellä nykäisyllä lähtöviivalle jalat säälittävästi ilmaa sätkien ja lunta suustani sylkien. Eikä se liikkeessä ollut sen helpompaa – alamäet menin monesti vierimällä ja ylämäet konttaamalla.

Yhdet kisat hiihdin koulun lainasuksilla. Ne olivatkin sellaista sekundaa, että vasen suksi lähti jalasta viidenkymmenen metrin välein ja pyllyilin tuon tuosta nelinkontin ladun tukkeena. Kun muut huusivat intopiukeina latua perkele, minun teki mieli huutaa lääkkeet perkele

Eräänä vuonna sukset keräsivät pohjiinsa viiden sentin lumikerroksen. Hiihdä siinä sitten kilpaa. Mikäs oli naapurin Annukalla hiihdellessä, kun oli tuliterät peltoset alla ja äitimuori suksivoidepurkin kanssa ladun reunalla kytistämässä. Minun sukset olivat serkun entiset eikä niitä kukaan koskaan huoltanut. Meidän perheessä ei nimittäin koskaan voideltu muuta kuin volkkareiden moottoreita ja Soliferin ketjuja. Moottoriurheiluun verrattuna hiihtäminen ei ollut edes urheilua.

Olihan koulun kisoissa tietysti oma jännityksensä. Muistan ikuisesti, miltä tuntui liu’uttaa sormea tuloslistalla aina vain alemmaksi ja jännittää, oliko nimeni viimeisenä vai toiseksi viimeisenä. Kerran sain lohdutuspalkinnoksi lusikan. Kun sillä veteli aamupuuroa menemään, niin kyllä maistui puuro yhtä karvaalta kuin jumbosijan tuoma pettymys.

Mahtuu lapsuuteni sentään yksi onnellinen hiihtomuisto. Vitosluokalla nousin kaikkien suureksi yllätykseksi palkintopallille. Tulin jaetulle kuudennelle sijalle ja sain palkinnoksi pinssin ja muumitarran. Oli kerrankin minun vuoroni loistaa. Opettajat ja luokkatoverini katsoivat epäuskoisina toisiinsa, mutta minä tyttö hymyilin leveästi.

Sitä en tosin kertonut kenellekään, ettei minulla ollut ihan puhtaat jauhot pussissa. Ei sillä että olisin mitään hemohessiä vedellyt. Mutta se tiukkapeppuinen ja -pipoinen liikunnanopettaja, joka otti aikaa (ja joka muuten näyttää ihan samalta vielä tänäkin päivänä) veti minut yllättäen sivuun jo yhden kierroksen jälkeen. Hän ilmeisesti ajatteli, että normaali lapsi olisi jo sillä ajalla lähdössä kolmannelle kiepille. Joten kun muut hiihtivät kaksi kierrosta, minä hiihdin vain yhden. Niin tyhmä en ollut, että olisin maaliviivalla asiaa ääneen ihmetellyt.

Muumitarra on edelleen lipastonlaatikossani. Ehkä annan sen lapsilleni kannustukseksi ensimmäisistä hiihdetyistä kilometreistä (jahka joskus saavat monot kiinni suksiin) ja muistutan, että kyllä voi elämässä menestyä, vaikka ei suksi luistaisikaan ja vaikka jäisi varusteiden tasossa naapurin Peralle toiseksi. 

Categories
Yleinen

Jumalatar

Minä olen jumalatar. Syntynyt aikojen alussa alempien palvottavaksi. Sisälläni maailmankaikkeuden salaisuudet, ikiaikaiset voimat. Liikun hiljaa, huomaamatta. Minä olen kuolematon. Koeta tappaa minut! Minä en kuole helposti…

Minä lumoan sinut pehmeillä liikkeilläni, viekoittelen vastustamattomalla katseellani. Ja sinä antaudut  minun tahtooni, teet kaiken minkä haluan sinun tekevän. Sillä sinä elät palvellaksesi minua. Minä olen se, jolle kannat ruuan. Minun nukkumapaikkani sinä pehmität.. Sinä siivoat jätökseni! Ja nautit siitä!  Tuo vettä! Ruokaa! Huvita minua! Palvelijani. Muista, että sinä olet minua varten. Sillä minun palvelemiseni on ainoa asia, joka antaa sinulle merkityksen. 

Ymmärräthän sinä sen?

Ja jos ansaitset sen, teet oikein, kosketan hellästi. Palkitsen sinut hyppäämällä syliisi, puskemalla poskeasi, merkitsemällä sinut omakseni. Annan sinun kuulla rakkautena kehräykseni, vastaan kosketukseesi niin kuin haluat minun siihen vastaavaan. Jos et mielestäni ansaitse hellyyttäni, satutan sinua. Jos loukkaat minua, revin rikki rakkaasi ja viillän sen mistä välität, lasken virtsan lempipaitaasi. 

Ja tiedä, elämä, jota varten minut on luotu, on toisaalla, ei täällä, ei tässä ankeudessa. Yö, joka peittää tämän maan hämärään, paljastaa toisen maailman, johon kuulun. Siihen maailmaan eivät kuulu kerma ja kosketus, pehmeät pedit tai lämpimät tyynyt. Se maailma pitää sisällään lopullisuuden pimeän, saaliin vikinän, adrenaliinin kohinan korvissa! Se tiivistyy teräviin hampaisiini ja viiltäviin kynsiini, kun vien elämän! Siinä on todellinen elämäni! Vain yön hämärässä pehmeät askeleeni ja hallitut liikkeeni pääsevät oikeuksiinsa ja siinä pimeydessä näen pidemmälle kuin sinä koskaan!  Yössä vapautan oikean itseni,  julmuuteni, jonka päivänvalo pitää piilossa, sillä minä hallitsen pimeyttä, yötä, kuunvaloa ja viileitä varjoja. Saalistan huvikseni. Leikin avuttomalla, leikin sinulla. 

Vain toinen kaltaiseni voi ymmärtää, miten sisällä palaakaan! Kaltaiseni näkee minut sellaisena kuin olen. Hyväksyy minut, verenhimoni. Ymmärtää tarpeeni, jota et edes sinä voi tyydyttää, vaikka uhraisit koko elämäsi minulle. Silti, palvele minua! Likaa kätesi minun tähteni. Unohda omat halusi minun tarpeideni takia! Ei turhaan kasvojani ole lainattu jumalille. Sillä minut on luotu palvottavaksi. 

Öisin juovun pimeästä ja vallasta. Juhlin muiden kiiluvien silmien kanssa. Kun väsyn, lepään luonasi hetken. Mutta älä koske, sillä sinä et ole arvoiseni!  Sinulla ei ole oikeutta koskea minuun. Minä kosketan sinua, jos haluan. Jos ansaitset sen, voin antaa sinun luulla rakastavani. 

Categories
Yleinen

Koronatestissä – never again

– Hyvin se menee, saattaa tuntua ikävältä, mutta ei se pitkään kestä, rohkaisin lastani ennen ensimmäistä koronatestiä reilu puoli vuotta sitten. Eikä lapsi ollut moksiskaan. Itse en uskaltanut edes vilkaista. Samaiseen drive-in-näytteenottoon ajoin myös kahden muun kanssa. Etu- ja takaikkunasta nenät ulos, tikku pyörähti nenässä ja takaisin baanalle. 

Seuraavalla näytteenottokierrokselle alati muuttuvat käytännöt ohjasivat meidät tutusta ympäristökunnan terveysaseman drive-inistä yksityisen lääkärikeskuksen parakkiin raviradalle tai keskustan ostoskeskuksen parkkihalliin. Valitsin raviradan. 

Teini hihkui innosta, kun tajusi, etten tiennyt ollenkaan minne oltiin menossa. Keltaiset kyltit ohjeistivat kääntymään kiertotielle, jonka varrella tiesin raviradan olevan. Mutta tie vaan jatkui ja jatkui, eikä uutta opastetta näkynyt. Usko loppui, luovuus ei. Teini veti lippistä syvemmälle silmilleen, kun tajusi, että ajelin sujuvasti kevyenliikenteen väylää. Siellä se olisi 20 metrin päässä ollut, ihan luvallinen reitti. Eipä jäänyt ylimääräistä aikaa pelätä.

Mietin olisiko pitänyt kuitenkin valita parkkihalli, mutta ystävättäreni todisti muutamaa päivää myöhemmin, että aivan yhtä piilossa voi näytteenottopiste olla rajatussa hallissakin. Siellä hän ajeli edestakaisin ja tykitti avunpyyntöjä whatsapp-ryhmään, kunnes varattu aika oli totaalisesti ohitettu. 

Tunnistin lopulta tämänkertaisen drive-inini. Harmaan parakin edessä seiskoskeli reilu joukko maskeihin naamioituneita ihmisiä, polvenkorkuisesta täysikasvuiseen.

– No, pistä maski ja mene, ohjeistin esikoistani.

– Etkö sie tuu?

– No en, ku ei oo maskia.

– Missä niitä on?

– Mitä? 

– No niitä maskeja?

– Enkö sanonut, että ota itelles?

– No et sanonu. 

– No mee ilman. 

– No enkä mee! Ne lynkkaa heti. 

Hmmm. Niin voisi todellakin käydä. Starttasin auton ja kurvasin lähikauppaa kohti. Aikaa oli viisi minuuttia. 

Parkkasin auton tyylikkäästi vinoon ja syöksyin kauppaan. Yritin vetää suojaamatonta naamaani kauluksen sisään. Tunsin itseni muinaiseksi Packmaniksi väistellessäni muita asiakkaita hyllysokkelossa etsien vuoden hittituotetta. Turhaan. En löytänyt mitään. Onneksi kassalla sattui olemaan vielä juuri aloittanut harjoittelija, joka kyseli epätoivoisesti ohjeita muilta myyjiltä. 

Vihdoin sain käteeni paketin maskeja, mutta eteeni jonoon oli ennättänyt viikon ruokaostoksiaan tekevä rouvashenkilö. Vilkuilin hädissäni kelloa. Minuutti! Ehtisimme hyvin. 

Suunnistin takaisin parkkipaikalle. Nyt luvallista reittiä. Pahoittelut sille autokoululaiselle, joka harjoitteli starttaamista liittymän kohdalla. 

– Nyt mene!

Teini asetteli maskin naamalleen ja meni jonoon. Yksi luukku veti, mutta jonoa oli edelleen liki kymmenen ihmistä. Miten kaikille oli sattunut sama aika? Pienokaiseni laski kohteliaasti kaikki muut ensin ja viimein hänenkin vuoronsa tuli. 

Takaisin autoon hypättyään, jälkeläinen heitti maskin auton lattialle.

– Oliko paha?

– No ei. Olisit tullut mukaan. Kaikilla muillakin oli äiti mukana!

– Ne kaikki muut oli kolmevuotiaita. 

Lupasin ensi kerralla saattaa kädestä pitäen, mikä ei kuulemma sekään ollut hyvä idea. 

Nyt tuli sitten oma vuoroni. Epätoivoisesti olin koettanut tulkata vuotavan nenäni allergiseksi reaktioksi, mutta koska reaktio ei ollut poistunut vuorokauteen, oli pakko varata aika. Yllättäen paikka oli myös vaihtunut ja nyt piti selviytyä terveyskeskuksen sisätiloihin. 

Hyvin se menee. Vähän saattaa tuntua, ei se pitkään kestä, koetin tsempata itseäni ajellessani näytteenottoa kohti. Koska mieheni oli käynyt näyttämässä nenäänsä pari viikkoa aiemmin, hän kertoi, että vanha pysäköintialue ei ollut käytössä ja maatyömiehet eivät arvostaneet yksityisautoilijoita montussaan. Opasteet kuulemma löytyisivät, jos malttaisin ajella tarpeeksi pitkälle. Minäkö en malttaisi?

Seurasin kuitenkin tunnollisesti opasteita, mutta muuta parkkipaikkaa en löytänyt kuin henkilökunnalle osoitetut paikat. Siinäpä se voisi rautapolleni hetken huilata. Adrenaliini sai käteni vapisemaan ja hillitsin haluani juosta takaisin autoon ja suuntasin ovelle, jossa luki suurilla kirjaimilla KORONANÄYTTEENOTTO. 

Ovi ei auennut. Peruutin ja lähestyin uudelleen tuloksetta. Heiluttelin kättä mahdolliselle liiketunnistimelle. Tutkin ikkunaan liimattuja lappuja, mutta mikään ei kertonut koodia, jolla oven saisi auki. Oikeastaan missään ei lukenut ohjeita miten toimia. Etsin ovikelloa oikeasta karmista ja sitten vasemmasta. Juuri kun olin aikeissa koputtaa oveen, avaruusasuun pukeutunut hahmo ilmestyi lasin toiselle puolelle. 

– Miulla on nenää punkteerattu epäonnistuneesti kun olin pieni, pelottaa helvetisti, tunnustin sairaanhoitajalle. 

– Ei hätää. Tuntuu ikävälle, kun pitää pyöritellä, mutta kestää vain pari sekuntia. Tuijota vaan tuohon seinään tuolla…

Ihan ok. Yksi. Tikku oli pari senttiä syvällä. Kaksi. Helvetti alkoi kepeänä kirvelynä ja muuttui kiirastulen lieskoiksi, jotka nuolivat sierainta. Kolme. Tikku tunkeutui eteenpäin. Tunsin sen ahtautuvan liian pieneen kanavaan. Neljä. Hoitaja nappasi takaraivostani kiinni. Viisi. Vedet nousivat silmiin ja suussa maistui veri. Hengitä. Suun kautta. Kuusi. Vanupuikko repi limakalvoja. On sitä jo siinä, yritin telepaattisesti viestittää näytteenottajalle. Poistuminen nenäonteloistani sujui nopeammin. Silmän pohjaa kirveli ja vettä valui silmästä ja sieraimesta. Kamala kokemus. Epäinhimillistä kidutusta. Miten lapsukaiseni olivatkin niin hienosti selvinneet tästä?  Hoitaja ojensi minulle nenäliinan. Kiitin kohteliaasti toimenpiteestä, työtäänhän hän vain teki. 

Kotona kertasin kauhukokemustani, mutten sain sympatian sijaan silmien pyöritystä. 

– Äiti, liioitteletkohan sie nyt pikkusen? 

Categories
Yleinen

Koronapäiväkirja kausi 2, osa 1: Mustuneita munia ja muita murheita

Herää kello 7.00 siihen, että lapset tappelevat kaukosäätimestä.

– Äitiiiiiiii, tuo ei suostu kattomaan mitään yhteistä!

Huuda ettei äidillä ja isälläkään ole mitään yhteistä, mutta komporomisseja pitää pystyä tekemään. Mene vessaan pakoon ja ala ehostaa itseäsi Teamsia varten. Katso itseäsi peilistä ja mieti, että olet vanhentunut ainakin kolme vuotta viimeisen kymmenen kuukauden aikana. Ihmettele samalla, miksi etätyöaamuina tulee yhtä kiire kuin livepäivinä. Kello 8.10 survot vielä kilpaa Realia suuhun ja pienimmälle kenkiä jalkaan, vaikka ensimmäinen Teams-sessio alkaa 8.15.

Jokainen lapsi uikuttaa ja ruikuttaa jotakin. Kysy, miksi meidän perhe-elämä on yhtä sekoilua ja urputtamista, oletteko te onnellisia? Mies käskee säästämään kehityskeskustelut parempaan ajankohtaan. Katso miestäsi ja ajattele, että hän olisi taatusti onnellisempi jonkun loogisesti ohjelmoidun tilintarkastaja-tessan kanssa.

Juokse koneen eteen ja toivota hyvät huomenet opiskelijoille. Tarkkaile samalla lastasi, joka tekee lähtöä -17 asteen pakkaseen ja tyhjentää koko eteisen vaatekaapin sisällön lattialle hattua etsiessään. Huuda laittamaan paksumpi pipo päähän. Eilen muistit muistuttaa lastasi ottamaan mukaan sukset, mutta et monoja. Lähes täydellinen suoritus.

Tuskin olet ehtinyt esitellä kurssin sisältöä ja tavoitteita opiskelijoille, kun lapsesi tulee takaisin sisälle ja parkuu räkä poskella, että pyörästä on kumi puhki ja hän ei ehdi kävellä. Sano opiskelijoille, että nyt on tilanne päällä ja poistut hetkeksi. Lähetä tehtävä Wilmassa ennen auton rattiin syöksymistä.

Jatka opetusta takaisin sorvin ääreen sännättyäsi ja sytytä tauolla tuli uuniin, koska kylmä. Äkkää parin tunnin päästä, että puut eivät pala vieläkään. Aloita samoin tein mamukurssi. Puolen tunnin päästä on käynyt harvinaisen selväksi, että toinen puoli ei tiedä mitä pitää tehdä ja toinen puoli ei pääse tehtävään käsiksi. Yritä ohjeistaa viisi kertaa suomeksi ja kuusi kertaa englanniksi laihoin tuloksin.

Muiden ryhmien opiskelijoilla ja työtovereilla on samaan aikaan tuhat ja yksi ongelmaa. Molemmat puhelimet soivat, Wilma ja sähköposti limputtaa. Mieti tämmöistäkö on olla jakomielitautinen. Katso kun työparisi Jarkko ilveilee näytöllä ja tule paremmalle tuulelle.

Vaihda mamuille tehtävää lennosta ja aloita puhtaalta pöydältä. Kissa tunkee näytölle, sylje karvoja suustasi. Mamut innostuvat kertomaan omista kissoistaan ja itsestään englanniksi. Vietä paras ja kommunikatiivisin etäopetustuntisi koskaan. Tunnin loputtua yksi huutaa Don’t leave me! Naurakaa yhdessä. Viimeksi nauroitte yhtä makeasti, kun itse puhuit passista ja maahanmuttajat Pasista.

Karvainen assari.

Havahdu nälän tunteeseen. Laita pakastepinaattia paistinpannulle ja ihmettele kymmenen minuutin kuluttua, mikä haisee. Kun syöt, säikähdät puolikuoliaaksi ja meinaat tukehtua mustuneeseen munaan, sillä joku huhuilee jo Teamsissa. Anna huudella.

Aloita viimeisen ryhmän tunnit ja katso tyhmänä eteesi. Unohda mitä olit sanomassa tai tekemässä. Laita kuva poikki, sillä et usko, että kukaan haluaa katsoa pallinaamasi. Jarkko jatkaa lauseitasi ja huomauttaa, että twenty ei ole 40 vaan 20. Et sentään puhunut ruotsia.

Katso tuntien jälkeen uutisia tiukentuvista koronarajoituksista ja vello hetki kauhukuvissa. Mieti hetken päästä, että sinulla menee vielä aika hyvin, jos pahin painajaisesi on se, että lapsesi jäävät kotikouluun. Huokaise, keitä päiväkahvit ja saa idea. Ota yhteys toimitukseen ja buukkaa itsesi juttukeikalle, sillä nyt on saatava perse penkistä ja vähän äksöniä elämään.

Tarkista vielä yksi tehtävä. Kirjoitelmassa lukee I have many problems in my life. That´s why I study here. My teacher is Tinsku. She is a good teacher. Our class is great. Herkisty, riisu aseesi ja itke, sillä muistit juuri, miksi tätä työtä teet.

Juokse seuraavaksi ulos ja kylmäkäynnistä Volvo, sillä muistit juuri, että sinun piti hakea tänään pienin. Sääli autoasi, mutta muista pian, että kylmäkäynnistys on omalla kohdallasi turvallisempaa kuin auton lämmitys. Kun lauantaina survoit töpseliä autoon, pimeni sekä autokatos että autotalli.

Aja kankein liikkein päiväkodin pihaan. Nouse autosta ja katso, kun jotain niin pientä mutta niin täydellistä astuu ulko-ovesta pakkasilmaan. Tunne kuinka sydämessä läikähtää. Pian auringon lapsi juoksee syliisi kädet ojossa ja silmät tuikkien, pieni yksisarvisreppu selässä keikkuen. Hymyile, sillä muistit juuri, kenen takia täällä riuhdot ja revittelet.

Puhallelkaa kotipihassa hetki puuterilunta ja ihmetelkää menninkäisen jälkiä. Kun pääset sisälle, lyö kone kiinni ja mene uunin kylkeen kerälle kissan viereen, sillä tulikin on vihdoin syttynyt.

PS. Ei se helppoa ollut ykköskaudellakaan: Koronapäiväkirja osa 8: Kakkua ja köysileikkejä

Categories
Yleinen

Vertailussa: Mies ja koira


Olen aina uskonut olevani kissaihminen, mutta nyt voin myöntää, että minussa on myös koiraihmistä. Koira on monessa asiassa jopa hauskempi kuin mies. Mutta on miehelläkin puolensa…

Koira ilahtuu aina minut nähdessään niin paljon, että hyppää syliin ja nuolee antaumuksella. Myös aamuisin. Mies ei.

Koira ilahtuu, kun laitan housut jalkaan. Mies ei edes huomaa. 

Koira lähtee mielellään lenkille vailla päämäärää. Miehen kanssa päästään lenkillä roskikselle asti ennen kuin perheriita iskee.

Koira haisee yleensä paremmalle. Paitsi jos on pyörinyt paskassa tai kompostissa. Mies ei pyöri kompostissa, mutta ui öljymontussa.

Koira tyhjentää kissanvessan. Mies ei. En tiedä kummalle suurempi miinus.

Koira vie vähemmän tilaa sohvalta kuin kaljamaha ja kaksi metriä keski-ikäisyyttä.

Koira on sosiaalisempi kuin mies. Pikkurakki kiertää kaikki naapurit joka päivä eristyksestä välittämättä. Ikämieshurtta liittyi metsästysseuran makkaranpaistojaostoon. Istuu nuotiolla muina koirina. Mies saa seuratoiminnasta ihottumaa.

Koiran harrastukset tulevat halvemmiksi. Se ei osta kuukauden sisällä kolmea autoa, releitä, tiivistesarjoja, sylinterinkansia, tulppia, puolia, laakereita, kierrejousia…. Eikä haaveile subbarista. Koiralle riittää kuollut hiiri, elävä kana tai käpy.

Mies ei kuseksi ihan joka paikkaan. Koira otti kuseksimisenkin harrastuksena, kun vein sen agilityyn. Sen sijaan, että olisi hyppinyt, kiertänyt ja ryöminyt, piski pissi, ruikki ja merkkasi joka helkkarin putken, esteen ja kepin. Ohi juostessaankin pystyi vauhdista merkkaamaan. Erityistaito kai sekin. Kiristi. Kotona rakensin lapsista esteet. Jukolauta! Kyllä nyt pitää yhden koiran oppia hyppäämään, kun hyppäähän se pöydällekin ja häkin ovesta läpi. Ja hyppihän se elävien esteiden yli vallan mainiosti. Ei onneksi kuseksinut niitä.

Mutta pisteet Hulda-Hallin Henkalle, että hermot kesti “erilaisia oppijoita” ja niiden koiria. Henkalla oli hikinen homma saada miut ja kaverini oppimaan kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen ja kumpi niistä käsistä on milloinkin koiran puolella.

Mies on helpompi palkita. Agilityssä kouluttaja vinkkasi, että palkitse koira lelulla tai namilla. Yritinhän minä. Jäniksen turkilla, raa’alla hirvenlihalla, kaverin vinkulelulla, kutsuin ja kehuin, anelin nelinkontin. Ja kilin.. Miehelle riittää pullo vehnäolutta. Hätätilassa puolikas. 

Mies ei vaihda karvaa monta kertaa vuodessa, vaan kaljuuntuu kertarytinällä. Partakarvatkin on keskitetty lavuaariin eikä levitetty ympäri taloa. 

Ja mikä parasta, mies ei ole nalkissa naapurin nartun kanssa.

(Julkaistu aiemmin 7.5.2020)

Categories
Yleinen

Onko se nyt niin justiinsa

Eräänä kirpeänä pakkaspäivänä kävin neljä vähintäänkin mielenkiintoista vuoropuhelua, joista kumpikin osapuoli voi oppia jotakin – tai sitten ei.

On perjantai ja olen lähdössä töihin. Taistelen neiti aikaa vastaan, sillä edessä on yli 70 kilometrin matka maakuntaan opettamaan. Kenkiä jalkaan kiskoessani huomaan, kuinka mies lähestyy yrmy ilme naamallaan ja heiluttelee kirjekuorta kädessään. Kello näyttää 6.45.

Mies: – Etkö sinä ikinä avaa näitä kirjeitäs?!!

Tinsku: – Kuhan kerkiin.

Loogisesti ohjelmoitu mies ei ilmeisesti usko sen päivän koittavan, joten hän repii kuoren auki ja alkaa keuhkota:

M: – Tiesitkö sinä, että sinun auto on käyttökiellossa?

T: – Aijaa. No olevinaan maksoin sen.

M: – Entä jos olisit lähteny sillä autolla töihin???

T: – No mutta sehän on Lieksassa.

M: – Niin mutta jos olisit!

T: – Jos ja jos. Miehän ajan nyt Passatilla. Mut soitapa isälles varmuuden vuoksi, ettei vaan ajele sillä Golfilla.

M: – TAJUATKO SINÄ, että poliisit vie sulta saman tien kilvet, jos sinä ajat sillä autolla.

T: – No sitten vie. Toivottavasti on hyvännäköiset poliisit. Mikä tässä nyt on ongelma? Mie maksan sen veron ja sittenhän sillä saa taas ajella. Problem solved. 

M: – Yleensä tämmöset jää maksamatta ihmisiltä, joilla ei ole rahaa maksaa.

T: – Onhan mulla rahaa.

M: – Niinpä just. Siksi se ei ole normaalia.

T: – Eläpä nyt keuhkoo. Tää on kato ihan normaalia.

M: – JUMALAUTA tää ei oo normaalia missään muualla kuin teidän suvussa!

T: – Hyvää työpäivää rakas! Meinasitko taas pojille purppasta vaimon käytöksestä?

M: – Kyllä joutuu ehkä mainitsemaan, mies manaa ja katselee perääni päätään pudistellen.

Summa summarum: Kyllä saisivat nuo loogisesti ohjelmoidut opetella vähän rennompia aamunavauksia meiltä suurella pensselillä piirtelijöiltä!

Kun  vartin kuluttua kurvaan koulun pihaan, on vaihdettava oma pirssi vuokra-autoon ennen kuin opetusmatka voi jatkua. Etsittyäni oikeasta kassakaapista oikean avaimen ja parkkipaikalta oikean auton käynnistän tuliterän Volkswagen Octavian ja alan vimmatusti rapsuttaa pakkasen paukuttamia ikkunoita. Tuskin olen ehtinyt yhtä ruutua hinkata, kun viereen kaartaa pramea Audi. Audin alas rullautuvasta ikkunasta pilkistää etäisesti tuttu pää, joka alkaa välittömästi vittuilla. Kello näyttää 7.30.

Audikuski: – Kuule tyttö, se auto on minun paikalla.

Tinsku: – Ai, no ihan just oon lähössä.

Audikuski: – Kuulehan nyt tyttö, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun teidän autot on minun autopaikalla.

T: – Aijaa, totean rauhallisesti ja jatkan hinkkaamista.

A: – Kuule tyttö, siirrä nyt PERKELE se auto siitä ja vähän äkkiä.

Tajuan tytöttelijän luulevan minua autovuokraamon hanslankariksi. Jatkan muina naisina ruutujen raapimista.

A: – Eikö se auto jo perkele siirry?

T: – Siirtyy siirtyy, ihan just tulee valmista. Mutta ihan vain tiedoksi, että en minä tätä tähän ole ajanu. Samassa puljussa työskentelen kuin sinäkin ja olen ihan just lähdössä Kiteelle.

Pää muuttaa siltä seisomalta ilmettään ja sulaa anteeksipyytelevään hymyyn.

A: – Ai anteeksi. Minä luulin. että sinä oot niitä autovuokraamon tyttöjä. Voi kamala, anna anteeksi.

T: – Eipä mittään. Mie lähen nyt niin pääset paikallesi. Mutta kuule, pitäskö niille antaa palautetta? Mulla olis aikaa soitella tuossa matkalla, rimpautanko ja sanonko pari valittua sanaa sinun puolesta? 

A: – Ei tarvitse, kiitos vain, pää hymyilee maireasti.

Summa summarum: Kyllä saisivat nuo audikuskit opetella vähän loivempia liikkeitä meiltä volkkarikuskeilta!

Kun iltapäivä on jo pitkällä, opetan yhä ruotsia maakunnassa. Opiskelijoita alkaa väsyttää, vaikka vedän päivän kevennykseksi pienen humoristisen tietovisan. Skapailun jälkeen opettelemme vielä vessafraaseja ja muita päivittäisiä suonen- ja suolentoimintoja på svenska. Yhdelle opiskelijalle neljäs tunti toista kotimaista on kuitenkin liikaa ja kello 13.40 luokassa kiirii tuskan parahdus:

Opiskelija: – Voi vittu tää ruotsi on kyllä ihan jotain sanoin kuvaamatonta. 

Tinsku: – Lägg av. Äläs nyt. Ja jos tekee mieli kiroilla niin tee se ruotsiksi. Sano vaikka Fy sjutton.

O: – Fy … mikä? Kuulostaa ihan homolta. Eihän tätä voi oppia millään.

T: – Ingen panik. Otat kato tavoitteeksi opetella tänään vaikka kymmenen uutta sanaa. Lätt som en plätt!

O: – Höh. No oonhan mie oppinu tänään jo ainakin kaksikymmentä!!!

T: – No mikäs tässä on sitten ongelmana? Vad har vi för problem?

O: – Niin no.

T: – Jättekiva. Ska vi fortsätta?

Summa summarum: Kyllä saisivat nuo ruotsin opiskelijat opetella vähän vähemmän kotkottavia kielenkantoja meiltä ruotsin opettajilta!

Kun illalla olen selviytynyt voittajana kotiin ja saanut lapset nukutettua, istahdan sohvalle ja mietin hetken, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kello näyttää 21.15, kun kuulen tutun äänen:

Tinsku: – Elä vaan kuvittele Temppareita katsovasi. Nyt jotain hyödyllisempää. Yksi Fitness walki tai sitten viiden kilometrin juoksu. Valitse.

Tinsku: – Kellohan on jo puoli kymmenen! Ja ulukona on niin pimmeetä.

Tinsku: – Ei mitään tekosyitä.

Tinsku: – Ei jaksa.

Tinsku: – Ei kyllä tällä menolla läski lähde ja pylly pienene.

Tinsku: – En nyt jumalauta enää hikoilemaan ala. Enkö tuota liene hinkuttanu ja riuhtonu ihan tarpeeksi tälle päivälle. 

Tinsku: – Sinä lupasit sitoutua tähän tavoitteeseen.

Tinsku: – Kuule. Mulle on auottu tänään päätä ihan tarpeeksi. Älä nyt sinä enää aloita. Minä olen sitoutunut tasan yhteen liikkeeseen perjantai-iltana ja se on ranneliike.

Kun kylmä olut sihahtaa autuaallisesti, kuulen hiljaalleen vaimenevan äänen:

– Jos nyt tämän kerran. Muista maistella.

Summa summarum: Kyllä saisivat ihmiset olla armeliaampia niin toisille kuin itselleenkin!
Categories
Yleinen

Haaste 2021

Uuteen alkavaan vuoteen liittyvät lupaukset. Modernimpi, ja armollisempi, versio uuden vuoden lupauksista ovat haasteet. Itse olen törmännyt mm. lukuhaasteeseen, retkihaasteeseen ja joogahaasteeseen. Tiedätte: lue kirja, jonka kannessa on kissa, lue kirja, jonka kirjoittajalla on permanentti, lue kirja, jossa ollaan retkellä, tee nuotiomakkararetki, tee retki luonnonpuistoon, tee retki, josta saat rakkulan jalkaan.

Anoppikin hurahti vegehaasteeseen.

Itselle nämä haasteet eivät sovi, mutta kehitin ihan omat haasteet. Lupauksia en edes yritä, mutta haasteita tein. Ja koska aina energiaa ei ole, tein haasteesta kaksitasoisen, jotta voi valita kumman suorittaa. Saa lähteä mukaan haasteeseen 😉

Here we go!

Teinin äitinä -haaste 2021

  1. Herätä teini. (Haastavampi: Herätä teini laulamalla.)
  2. Saa teini hymyilemään. (Haastavampi: Saa hyvälle tuulelle koko päiväksi.)
  3. Siivoa teinin huone. (Haastavampi: Siivoa huone teinin kanssa. )
  4. Opeta teini käyttämään pesukonetta. (Haastavampi: Opeta teini lajittelemaan pyykki.)
  5. Vakuuta teini, että kello 23 on hyvä nukkumaanmenoaika. (Haastavampi: Yritä pysyä itse hereillä siihen asti.)
  6. Vieroita teini puhelimesta päiväksi.  (Haastavampi: Vieroita koko vuorokaudeksi.)
  7. Tuuleta teinin huone.  (Haastavampi: Poista teini huoneesta tuuletuksen ajaksi.)
  8. Etsi teinille mieleiset vaatteet.  (Haastavampi: Etsi itsellesi vaatteet, joissa et nolaa teiniä.)
  9. Käy julkisella paikalla teinin kanssa.  (Haastavampi: Pidä kädestä kiinni tai halaa.)
  10. Käy ainakin 100 sanan keskustelu teinin kanssa. (Haastavampi: kirosanat ja kieltoilmaukset eivät ole sallittuja.)
  11. Kerro teinille kukista ja perhosista. (Haastavampi: Tee tämä silloin kuin kavereita on kylässä.)
  12. Ota teini mukaan idylliseen perhetoimintaan esim. lautapelejä, hiihtoretki, leffatuokio…  (Haastavampi: Takavarikoi puhelin täksi ajaksi)

Kehitin myös bingon, jos ei ole pitkäjänteisyyttä koko vuoden projektiin. Ruksi ruutuun, kun kuulet jonkin näistä. 

Tätä voi pelata myös muiden vanhempien kanssa. Voittaja on se, jolla menee pisin aika bingon saamiseksi.

Categories
Yleinen

Hiuskarvan varassa

Hiuskarvan varassa on elämä joskus, mutta useimmin se on karvasta kiinni onko mies vastuuntuntoinen alfa vai kunniaton uros. Kansalaisluotettavuus on riippuvainen hiusten rasvoittuvuuden ja loiseläinten lisäksi siitä, minkä värinen, pituinen ja laatuinen karvoitus sattuu olemaan ja mihin kohtaan päätä nämä karvat sattuvat sijoittumaan. Nämä yksiselitteiset faktat käyvät ilmi tekstiviestipalstojen (joiden luotettavuus ei jää pahasti jälkeen vauva.fi-sivustosta) poiminnoista. 

“Karsikon koulun väelle terveisiä. Kaikki tatuoidut ja parrakkaat miehet eivät ole rikollisia, vaan ihan normaaleja työtä tekeviä vanhempia.” (Karjalainen 16.11.2020)

“Minäkin kaipaan oikeaa miestä! Ei korviksia, ei tatsoja, ei nutturaa/ponnaria, ei kiroilua, v:tä.  – Löydönkö?” (Keskisuomalainen 14.12.2020)

Pitkät kutrit, tatuoinnit ja korvikset siis eivät kuulu miehille, mutteivät myöskään parrat, joilla joko piilotetaan kansalaisuus tai sitten puhdas naama… ?

“Hyvän nuoret miehet, miksi melkein kaikilla parta? Ei sovi kaikille, näyttäkää, että olette suomalaisia puhdasnaamaisia miehiä.” (Viesti julkaistu FB-ryhmässä 17.11.2020)

Kun kohtasin tulevan aviosiippani, hän oli parraton ja tuuheatukkainen. Aikuistumisen kiireessäni tuumasin, että miehen babyface kaipasi miehekkyyttä ja ehdotin parran kasvattamista. Tykkäsin. Kaikki eivät kuitenkaan nähneet salskean urooni herkkää maskuliinisuutta. Kun päräytimme Suzuki T400:lla uusien naapureidemme pihaan ja mieheni heilautti pitkät tummat kiharansa shampoomallin tavoin kypärän alta, kuulimme naapurin vetäisevän oven lukkoon. Myöhemmin saimme tietää hänen maininneen toisille naapureille, että moottoripyöräjengiläiset olivat käyneet ovilla koputtelemassa. Ei viitsitty pahastua, sillä kuten aiemmin taisin kertoa, anoppikin säikkyy poikaansa silloin tällöin. 

Tämä ei saanut miestäni kuitenkaan luopumaan letistään, vaan  tummat kiharat katosivat vasta siinä vaiheessa, kun hikinen ja pölyinen työ astui kuvioihin ja tuuhea kuontalo vaati jatkuvaa pesua. Myös muutama läheltä piti tilanne, joissa ponnari oli jäänyt kiinni rekan lavaan vaikutti päätökseen.

Parta ja viikset saivat kuitenkin jäädä. Aina silloin tällöin, yhä edelleen, vaikka viiksissä ja parrassa on jo aavistus charmanttia hopeaa,  hän viihdyttää minua ajamalla lemmyt, güntherit tai poirotit ja rankaisee lähtemällä kanssani julkisille paikoille. Joten suhtaudun kriittisesti seuraavan tekstarin väitteeseen. Kalju+parta(viikset) -yhdistelmä ei mielestäni ainakaan heikost itsetunnosta kerro!

“Olen ihmetellyt tuota muotia miehillä. Tukka ajetaan pois ja jätetään parta, joka on niin epäsiistin näköinen, että oksettaa. Näillä jätkillä on heikko itsetunto. Aivot näkyy melkein kallon läpi.” (Forum24 25.11.2020)

Sen sijaan vanhempiemme ikäpolven, ilmeisen vahvasti eläköitymiseen liittyvä, muoti-ilmiö ei kuitenkaan vielä ole tekstiviestipalstalle yltänyt: Nostalginen ja taiteellinen juice-tyyli, jossa kaljun sivuille kasvatetaan pitkät ohkaiset suortuvat. 

Myös omassa sukupolvessani hiusten ohentuminen on nouseva trendi. Mieheni ei kuitenkaan jaksa stressata päälaen harvenevasta hiustilanteesta. Pituutensa suomalla edulla vain hyvin harva pääsee huomauttelemaan kaljuuntumisesta. Aina ennen juhlia tai muita edustustapahtumia muistutan kuitenkin miestäni, että voisi sipaista tukkansa siistille sängelle. Parturipalveluihinhan mies ei rahojaan laita.

Omatoimiparturoinnissakin on riskinsä, vaikka ihan peruskaljun ajaisikin. Kerran mies ennätti leikata vain etupuolen kallostaan, kun huomasi jonkin olevan vialla.  Yllättävän kivuliasta. Kone nyhti hiuksia sen sijaan, että olisi leikannut niitä. Korahdus. Kone kuoli. Ei minkäänlaista elonmerkkiä. Sen sijaan miehen otsa olisi pidentynyt pitkälle päälaelle ja takaraivolla kasvoi söpö takku. Kone ei liikkunut, sakset eivät ainakaan parantaisi tilannetta, joten käskin mieheni leikkiä teiniä ja pitää pipon päässään toistaiseksi. Välineurheilua tämänkin. 

Kaikkia ei kalju tai puolikalju naurata, vaan hiuksettomuus on vakava asia. Uhka hyvinvointiyhteysikunnalle. Tämän sain todeta ajeltuamme kuusivuotiaalle eskarilaiselle kesätukan. Seuraavana päivänä eskarista tuli puhelu, että jälkeläiseni oli ohjattu rehtorin puhutteluun, koska hän ei ollut suostunut ottamaan hattua pois ruokailussa. Tiedustellessani illalla lapseltani, miksi hän ei ottanut hattua päästä, hän kertoi, että muut olivat nauraneet hänen kaljulleen. Tässä vaiheessa sätin itseäni, etten ollut pienokaistani valmistanut kasvavien tenavien kehittyvään hienotunteisuuteen ja kerroin, että jotkut nyt vaan eivät osaa olla kommentoimatta toisten ulkonäköä ja että se on huonoa käytöstä. Aivan kuten hatun pitäminen päässä sisätiloissa. Mutta kun lapsi kertoi, että rehtori oli sanonut kaljujen olevan tyhmiä rikollisia mieheni takavarikoi vikkelästi puhelimeni, jotten olisi soittanut rehtorille samoin tein. 

Tekstiviestien ja joidenkin melkein omakohtaisten kokemusten perusteella hiusmalli ja partalook kertovat siis eivät sen vähemmästä kuin kansalaisuudesta, itsetunnosta, oikeasta miehisyydestä, siisteydestä ja rikosrekisteristä. Ei siinä, mutta entäpä kun suvun mummolla kasvaa tuuheammat viikset kuin teinipojalla? Entäpä jos taustalla on vakava sairaus? 

Mielelläni kyllä katselisin miehelläni pitkää tukkaa, sillä hevitytön sydämeni sykkii hikisille pitkätukille. Mieheni on toki tietoinen heikkouksistani, mutta kun jouluaamuna heräilimme hartaudella ja join aamukahviani miehen kainalossa päätin jakaa yölliset seikkailuni hänen kanssaan. 

– Näin unta, että olin Stam1nan keikalla ja ehdotin keikan jälkeen Hyrdelle, että voitais nähdä myöhemmin, mutta se luuli, että oon joku seksinkipeä bändäri. 

– Ai etkö sie ollu?

– En, kun olisin halunnut keskustella kirjallisuudesta. Että miten se kirjotti tuon kirjan.

– Aivan. 

– Se kysy minuu saunaan, mutta en voinut lähteä, kun ei ollu bikiniraja huollettuna. 

– Niin, että bikinirajalla keskustelette kirjallisuudesta? Etpä oo tuota ollut huolissasi miun suhtautumisesta bikinirajaan. 

– Etpä tuota oo kommentoinut. 

– No en kai mie nyt uskalla. Enkä oo nähnykään sinuu bikineissä. Viime aikoina.

– Anna käsi, tässä, tuntuuko sänki?

– No ei, mutta ei tää oo bikiniraja, vaan pikkuhousuraja. Tää on bikiniraja ja tää on sitten kai bikinirajavyöhyke. 

– Sellanen kirja on kuin Bikinirajatapaus tai jotain. 

– Siulla vois olla sitten Viidakkokirja. 

– ööö

– Tuo ilme…Khiiihii. Oota tähän sopii yks biisi:

uuuu-iiiiii-iii-ii i-ambaumba-eeee
a-vimpaveppa, wimpaweppa, vimpapeppa, vimpapebba
In the jungle, the mighty jungle….

Olisi pitänyt kertoa kultakurkulle, että loppujen lopuksi Hyrde halusikin keskustella kanssani kirjallisuudesta. 

Jos rakkaani äänenavaus jäi pahasti tinnittämään, klikkaa alkuperäiseen The Tokens -kappaleeseen.

Tekstiviestit on kerätty Facebookin Tekstiviestipalstojen helmet -ryhmästä. Kirjoitusvirheet aitoja.

Categories
Yleinen

Itsensä huijaamista

Ihminen on tyhmin olento, kuuluu monesti sanottavan. Se pikku perkele rotuna aina välillä yllättää, käy kuussa ja keksii lääkkeitä viruksiin. Kuitenkin se palaa aina juurilleen, vanhaan totuttuun turvalliseen kaavaan. Sen kaavan ei tarvitse olla hyvä tai toimiva. Mutta joka vuosi Ihminen palaa siihen tuttuun toimintaan. Esimerkkejä on tuhansia, mutta joulun alla tulee niistä vain yksi väkisin mieleen.

Joka vuosi mietit, että olisipa ihana vuokrata jouluksi mökki erämaasta, ottaa vain tarpeellinen määrä ruokaa ja viihdykkeeksi lautapelejä ja korttipakka. Siellä hiljaisuudessa ja luonnosta nauttiessa voisi nauraa kaikille niille kanssaveljille, jotka kauppakeskuksen kassajonossa ovat jonottaneet jo puoli tuntia ja muistavat, että se perkeleen sinappi jäi. Voisi nauraa partaansa niille aattoaamuna havahtuville ihmisille, jotka muistavat kummilapsiensa olemassaolon ja ryntäävät vielä pikaisille joululahjaostoksille. Itse istuisi vanhassa hirsisaunassa ja ainut ääni olisi kiukaan pesässä lepattava tuli. Välillä havahtuisi omaan hörähdykseensä, kun nauraisi niille idiooteille. 

Kuten kaikissa tarinoissa on tässäkin mutta. Mutta, tämän joulutoiveen muistat vasta silloin, kun siinä kauppakeskuksen jonossa havahdut taas kerran, että onkohan rusinat ja sinapit ostettu. Jo kaksi päivää ennen joulua stressitaso hipoo huippuaan ja mietit, mitä kaikkea vielä voisit ostaa joulupöytään. Ajat ympäri kaupunkia etsimässä jotain lahjaa, jota ei löydy vaikka kuinka ajat korttelirallia.

Erämaajoulu muistuu mieleen, kun kaikki ovat taas aattona syöneet itsensä kipeäksi ja miettivät, onko kaikki ylenpalttinen ruoka tarpeen. Kun lapset avaavat lahjoja ja leluja tulee taas niin jumalaton kasa, että joudut ostamaan taas kerran isomman leluhyllyn. Kun kaikilla aikuisilla stressitaso on niin korkealla, että se yhdessäolo ja toisista nauttiminen on vihoviimeinen ajatus. Silloin käy taas mielessä, jos ensi vuonna varaisi pienen mökin erämaasta…

Ihminen on tyhmä ja tulee aina olemaan. Siispä täytän viinilasini ja rupean katsomaan ensi jouluksi lapsille mieluisia lahjoja ja uusia kakkureseptejä, että ensi joulunakin on ihmisen paha olla.

Holomi

Categories
Yleinen

Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uskolliset

Jouluiset muistot eivät varmasti jätä ketään kylmäksi. Omani suorastaan kuumottavat vielä vuosienkin päästä. Alla koottuna ne kaikken pa(r)h(a)immat joulumuistot:

  • Perinteiset joulunajan häirikkösoitot alkavat joka vuosi joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen: ”Isin tyttökö se siellä, kultapieni? Kuule vilikasetko sieltä Forecasta, että mikä se sen Leppäsen Laurin osoite on? Se joka istu viereisessä pulupetissa kansakoulussa. Pittää ehottomasti kortti laittaa. Ja voisitko kahtoo, että löytyskö sieltä Turusen Veikon osoite, assuu nykysellään Iisalamessa vai Imatrako vai se oli?”
  • Isäni rakastaa lahjoja, joten niitä pitää olla joka joulu PALJON – enemmän kuin lapsilla. Meillä onkin äitin kanssa tapana panna pakettiin kaikki kaapin perältä löytyneet edellisen vuoden joululahjat – ne tohvelit ja sukat, joissa roikkuu hintalappu. Menee joka vuosi täydestä.
  • Melkein paskoin lapsena housuuni, kun joulupukki koputti aavemaisen hitaasti mummolan ikkunaan karmea kuminaamari ja musta turkki päällä.
  • Vielä pahemmin traumatisoiduin 7-vuotiaana, kun paras kaverini kertoi minulle puhelimessa, ettei joulupukkia oikeasti ole olemassa.
  • Pahinta oli, ettei pukki lopettanut tulemistaan, vaikka vuodet vierivät. Parina jouluna pukki haisi lietelannalle ja keskiketterälle, sössötti ja kaatui portaisiin. Isä pakotti minut ja siskoni pukin polvelle istumaan, vaikka haukoimme henkeämme.
  • Seuraavana jouluna isäni yllytti äitiäni menemään pukin polvelle ja jatkoi jankuttamistaan. Lopulta äiti tuskastui: “Mene ite homo!”
  • Kerran isä kävi hakemassa pukin moottorikelkalla ja ajoi punaniska kyydissään pimppistä ympäri mökkiä. Äiti huusi paniikissa, että pukki jäätyy nahkapenkkiin kiinni. Isä jatkoi kierroksiaan.
  • Eräänä aattona meillä oli kunnon sukujoulu. Yksi serkuistani riehui ja oksensi mökin sohvalle, mutta isänsä jatkoi muina miehinä jouluruokailuaan ja kehui kinkun koostumusta. Tätini sai kohtauksen ja huusi miehelleen naama punaisena: “Eikö se perse jo nouse siitä penkistä saatana!!” Sen jälkeen vietettiinkin hiljaista hetkeä.
  • Yhden jouluaaton vietin eläkkeellä olevien mökkinaapurien muutaman neliön pikkumökissä. Pelasimme koko ilta korttia, söimme vetistä kääretorttua ja otimme napsua. Puitteet eivät olleet hienot ja kaikki oli riisuttua, mutta nauru, lämpö ja läsnäolo – ne olivat aitoja. Tunnelmaa ei latistanut edes pöydän alla jalkaa nylkyttävä labradori.
  • Parikymppisenä olin jouluaaton töissä hoitokodissa. Eräs mummo seisoi aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja rankutti, milloin pukki tulee. Kun pukkia ei vielä iltakuudeltakaan kuulunut ja kun oli kuullut kysymyksen sen sadannetta kertaa, meni hermo ja vedin itse pukin vermeet päälle Golfin takakontista. Lahjoja jakaessani toinen pukki koputti ikkunaan.
  • Hämmentelin kaikessa rauhassa jouluglögiä anoppilassa. Appiukko pläräsi vieressä pornokalenteria, jonka isäni hänelle joka joulu perinteisesti lahjoittaa. Kesäkuun tytön kohdalla appiuko tokaisi, että “Tämä näyttää ihan Tinskulta”. Purskautin glögin suustani.
  • Mieheni ja siskoni siippa menivät erään joulupäivän aamuna mökin kuistille hakemaan piirakan päälle särvintä, mutta kinkku oli hävinnyt yön aikana viimeistä murua myöten. Äiti epäili ilvestä, mutta syyllinen palasi rikospaikalle kotvasen kuluttua ja totesin sen näyttävän enemmän mökkinaapurin ajokoiralta.
  • Kun naapurit kantoivat kuusta aatonaattona sisään, niin minä kannoin omani ulos. Unohdin kastella.

Oikein muistorikasta joulua kaikille blogimme lukijoille!

Categories
Yleinen

Piristävää pintaremonttia – sisustusvinkkejä

Meillä on suosittu ekologista ja taloudellista sisustamista ja rakentamista. Toisin sanoen kaikki, minkä saa ilmaiseksi tai halvalla, hyödynnetään, sillä visiot ja valuuttatilanne eivät ole balanssissa. Yhdessä huoneessa on kolmea eri ylijäämälaminaattia, ei toki lattiassa, vaan seinillä. Toisessa taas perinnöksi saatu vanhan saunan ovi. Ja laatat… no, ne olivat muutamassa eri alennuserässä.

Jos valuuttatilanne ei kohtaa visioita, ei myöskään keskittymiskykyni riitä pitkiin projekteihin. Eikä osaamiseni juuri mihinkään. Meillä asuva raksamies taas ei innostu pienestäkään pintaremontista. Ainoastaan rikkoutunut ikkuna tammikuussa on tarpeeksi vakava tilanne, jotta jotain tapahtuu. 

Aloitin siis rakkaudenpesämme piristyksen perusasioilla. Eteisestä vuosia puuttunut naulakko syntyi käden käänteessä, kun mies väsyi vikinääni ja ruuvasi viisi pitkää ruuvia seinään. Toimiva ratkaisu vuosiksi eteenpäin.

Naulakko. Vai ruuvikko…?

Sisustuksemme kantavaksi teemaksi voisi nimetä väliaikaisuuden, tuumailin katsellessani eteisen mattoa. Tai oikastaan kuramaton jämää, sillä mies oli leikannut puolet pois reilu vuosi sitten, koska ei jaksanut pestä matosta koiranoksennuksia kolmatta kertaa samalla viikolla. Maton uusiminen olisi vaatinut kauppareissun, joten päädyin raaputtelemaan katonrajasta edellisestä rempasta unohtuneet teipit vuodelta 2017. Seuraavaksi vaihdoin toimivat lamput olohuoneen palaneiden tilalle. Aivan uusi ilme! Sitten järjestelin kodinhoitohuoneen tasoille kerääntyneet petivaatteet vaatehuoneeseen ja ihastelin uusia pintoja. Sehän kävi supsikkaasti! Ehkä pitäisi vain oppia katsomaan asioita uudesta vinkkelistä.

Palasin eteiseen. Tuijotin voimattomana kenkä- ja takkikaaosta ja tuumasin, että oikeastaan betonilattia eteisessä on miehekkään roughia. Tätä tyylisuuntaa löytyy myös lähipiiristä, joten kyseessä lienee tuleva sisustusilmiö. Suljin kuitenkin oven, sillä en on ollut varma nautinko tästä suuntauksesta oikeasti vai ainoastaan olosuhteiden pakosta.

Tyylikkään rough. Huomaa myös valumuoteista työstetyt uniikit kenkätelineet.

Koti ei näistä sisustustoimenpiteistä piristynyt siinä määrin kuin olin toivonut. Kun takana on yli kymmenen vuotta yhteiseloa koirien, kissojen ja kersojen kanssa, alkaa kriittisiä uudistuskohteita olla vähän siellä ja täällä. (Saatoin ehkä kartella myös koeviikon tuotosten korjaamista.) Mikä olisi sopiva pikkuprojekti? 

Maalaan olohuoneen seinän! Efekteillä. 

Tuumasta toimeen. Aloitin kertomalla miehelle ideasta ja että se toteuteuttaisin sen juuri NYT. Mies koki pakottavaa tarvetta osallistua, sillä minulta on kielletty kaikki yhtään suuremmat sisämaalaukset. Vain koska kerran onnistuin saamaan maalia hiusten lisäksi myös jalkapohjaani, mikä huomattiin vasta, kun olin kirmannut läpi asunnon. Onnistun maalaamaan joka kerta myös vaatteeni, ja jopa alusvaatteeni, joilla saan hipaistua maalia muihinkin seiniin ja huonekaluihin.  Maalaankin yleensä alasti välttääkseni sivullisia uhreja. Telan käsittelyni on melko suurpiirteistä, joten kattokin on ottanut vähän osumaa. 

Ei mennyt maalausprojekti kuin Strömsössä, vaikka mies osallistuikin. Piristi kuitenkin. Ainakin parisuhdetta, joten koostin alle vinkit.

Aikun vinkit parisuhdetta piristävään maalaukseen:

  1. Käytä paperista, mieluiten jopa A4-kokoista, värimallia. Kännykän tummennetulla näytöllä sävy on kovin erilainen kuin seinällä. 
  2. Aja välittömästi maalikauppaan idean saatuasi. Älä jää harkitsemaan.
  3. Hyväksy, että seinää ei maalata ainakaan viiteen vuoteen uudelleen. 
  4. Hyväksy, ettet saa uutta sohvaryhmää, jos se ei sovikaan enää uuteen seinään.
  5. Muista, että maalarinteipin nimi johtaa harhaan. Teippiä ei missään nimessä kannata käyttää maalausprojekteissa. Teippi sulaa kiinni pysyvästi. Ainakin kesällä, jos ne jättää pariksi päiväksi paikalleen.
  6. Lahjoita jämämaalit teinille, sulje ovi ja ole ylpeä itseäsi, kun annat lapsen toteuttaa itseään.

Categories
Yleinen

Laululintusten lahja

Viihdyn siskoni seurassa. Meillä on sama kujeileva luonteenlaatu, säpäkät liikkeet ja äänemme soivat hyvin yhteen. Onpa meidät moni sekoittanutkin toisiinsa – muun muassa vihkipappini, joka meinasi naittaa tulevan siippani siskolleni.

Rehellisyyden nimessä meidän siskosten ei kannattaisi kovinkaan paljon hengata yhdessä. Miksikö ei? No, se selviää, kun luet eteenpäin.

Viisi vuotta sitten joulukuussa valmistauduin ainutlaatuiseen juhlapäivään. Olin lupautunut parhaan ystäväni lapsen kummitädiksi, joten odotin päivää liikutuksen sekaisin tuntein ja nieleskelin kyyneleitä jo heti aamusta. Myös rakas siskoni olisi tulossa bileisiin. Koska en tällä kertaa itse pystyisi valokuvaamaan tilaisuutta, olin keksinyt ehdottaa tehtävään siskoani. Sisko kyllä räiskisi menemään, kun vain laittaisin järkkärin asetukset valmiiksi.

Jostakin oli singonnut ilmoille myös ajatus, että mehän voisimme papin aamenen jälkeen laulaa luikauttaa siskolikan kanssa jonkun herkän ja heleän hittibiisin niin, ettei yksikään vieras kuivin silmin tilaisuudesta pois lähtisi. Ystäväni toivoi Katri-Helenan klassikkoa Lintu ja lapsi. Loistava valinta, haaste vastaanotettu!

Kun juhlapäivä koitti, heräsin mökiltä. Ukko oli työreissussa, joten lapset jäisivät maalle mummon hellään huomaan. Laitoin kiireellä vastaostetut lämpörullat tulille, sillä aikaa ei ollut hukattavana. Sisko tulisi hakemaan reilun tunnin kuluttua ja meidän pitäisi vielä kiirehtiä Joensuun keskustaan nuottitelineen ja ristiäislahjan ostoon. Kumpaakaan ei tietysti voinut etukäteen hoitaa. Lisäksi piti vielä ennättää harjoitella laulua ennen h-hetkeä.

Rullien lämmettyä aloin rallatella rullaati rullaata ja kierittää tötteröitä vasta lyhennettyyn tukkaani. Kun aamupalan jälkeen aloin nyppiä rullia pois, naamani venähti. Lopputulos ei ollut aivan sitä, mitä rullapaketin kansikuvamalli antoi ymmärtää. Näytin sähköiskun saaneelta Pelle Hermannilta. Seitsemän senttiä juuresta suoraa ja sen jälkeen säkkärät kiharat. Great.

Aloin vimmatusta vetää kuontaloa kammalla läpi, mutta uusi lookini paheni entisestään. Kun sisko kaarsi pihaan, näytin Pelle Hermannin äidiltä. Paniikki. Yritin vetää hiuksia kiinni, mutta tukka karkaili käkkäränä ilmoille kuin kärähtäneen permiksen jämä. Ahdisti, sillä lapsen tuleva kummisetä oli oikea kuvankaunis kiiltokuvapoika, jonka voisi panna pulloon ja ihailla iltojensa iloksi. Lapsiparka saisi taatusti trauman, kun hän 15-kesäisenä katselisi ristiäiskuvaansa. Pystyin jo lukemaan tytön huulilta:

– Äiti, kuka on tuo harakan ja Hermannin sekoitus tuossa Tommin vieressä?

Tungettuani päähäni sata pinniä oli pakko juosta ja lujaa, sillä sisko jo tuuttaili autossaan. Kun sain tungettua itseni Volkkarin etupenkille, oli kuin olisi peiliin katsonut. Myös siskolla oli bad hair day. Purskahdin päivän ensimmäiseen nauruun.

Kun kaarsimme kaupunkiin aikataulusta myöhässä, juoksimme ensimmäiseksi musiikkiliikkeeseen vain todetaksemme, että kaikki nuottitelineet oli myyty loppuun. Ei enteillyt hyvää, mutta nuottitelineen sijaan sisko osti kitaratelineen ja matka jatkui.

Seuraavaksi juoksimme kauppakeskus Iso Myyhyn, josta sisko osti omalle kummipojalleen joululahjan. Siinä kassalla seisoessamme tuli tunne, että ihan kuin jotain puuttuisi. Sisko hoksasi, että se äsken hankkimamme kitarateline jäi muuten sinne musiikkikaupan kassalle. Eikun hakemaan.

Seuraavasta liikkeestä sisko löysi unelmiensa mekon, jota halusi sovittaa. Itse aloin hypistellä pitsiunelmia, mutta touhu keskeytyi pian, sillä kuulin sovituskopin uumenista vienoa avunpyyntöä. Kurkistin verhon raosta sisään. Sisko pyllötti kaksinkerroin kopin nurkassa ja haroi epätoivoisesti käsillään ilmaa. Unelmakolttu oli niin tiukka, että sisko oli jumissa ja pahasti. Minä kiskomaan. Pian valahdin itsekin kaksinkerroin lattialle naurun voimasta.

Seuraavaksi lampsimme kirjakauppaan ja siinä satukirjoja selatessamme tuli tunne, että ihan kuin jotain puuttuisi. Yhtäkkiä älysin, että se siskon kummipojan joululahja jäi muuten sinne katastrofikaupan sovituskoppiin. Eikun hakemaan. Siinä liukuportaita alas juostessamme sisko ihmetteli ääneen, eikö mulla ole hiki. Totesin että alkaa olla hiki, kun jokaisessa kaupassa joudutaan kaksi kertaa juoksemaan.

Alkoi tulla myös nälkä, joten lupasin syöttää siskolikalle bambunversoja kiinalaisessa ravintolassa. Itujen hotkimisen jälkeen vedimme naulakosta takit päällemme ja kiirehdimme kohti autoa. Kotvasen kuluttua sisko alkoi vääntelehtiä ulsterissaan. Lähempi tarkastelu osoitti, että siskolla oli jonkun muun rytky niskassaan. Nauroimme vedet silmissä niin, että naamanikin alkoi muistuttaa Pelle Hermannia. Ennen kuin sisko kääntyi kannoillaan juostakseen takaisin ravintolaan, koppasin häneltä auton avaimet käteeni. Parempi startata kosla valmiiksi, sillä kello kävi.

Parkkipaikalla ihmettelin, miksei auton ovi aukea. Ryskytin ja rynkytin aikani avainta lukkoon, kunnes huomasin, että yritin varastaa jonkun muun Volkkaria. Väri oli kuitenkin oikea! Kun sain oikean kotteron käyntiin, olikin tulenpalava kiire juhlavaatteita vaihtamaan. Otin siskon lennosta kadulta kyytiin ja vilkaisimme paniikissa kelloa. Totesimme, että oli korkea aika avata ääni. Liikennevaloissa vedimme Lintua ja lasta niin, että auto soi. 

Suuntasimme meille vaatteiden vaihtoon ja aloimme vetää vauhdilla hyntyttä niskaan. Kun sisko oli saanut sullottua itsensä sukkahousuihin, huomautin, että niissä oli silmäpako polvitaipeeseen asti. Ilma alkoi täyttyä ärräpäistä. Annoin siskolle omat sukkahousuni ja päätin mennä itse ilman, sillä hameeni ylsi sentään polviin asti. Pian jouduin kuitenkin luopumaan myös hameestani, sillä siskon hame juuttui reisiin. Oli tainnut viime aikoina maistua joku muukin kuin bambunversot.

Tässä vaiheessa soi siskon puhelin ja saimme tiedon, että siskon mies yritti tiirikoida kolmenkymmenen kilometrin päässä itseään sisälle omaan kotiinsa, koska oli hävittänyt avaimensa. Sisko totesi, ettei voi auttaa, koska oli unohtanut omat avaimensa sisälle. Viimeisimpinä sanoinaan sisko huusi luuriin, että tee ulkohommia tai mene mökille mummon lihapatojen ääreen!

Tässä vaiheessa valahdin kalpeaksi. Lihapadoista tulikin nimittäin mieleeni, että mehän muuten olimme ottaneet juoksuruuat kiinalaisesta. Katsoimme epäuskoisina toisiimme ja purskahdimme huutonauruun. Nauroin niin, että seuraavaksi oli vaihdettava pikkuhousut. Kun sain henkeä, soitin ravintolaan kertoakseni, etten ole mikään rosvo. Vakuuttelin, että tulisin maksamaan illan pimetessä.

Kun kutakuinkin säädyllisen näköisinä, vaikkakin ilman sukkahousuja, juoksimme autoon ja saimme Volkkarin startattua pihasta, oli pakko käyttää kilometrin ajomatka hyödyksi. Minä ajoin, kun sisko viritteli takapenkillä kitaraansa ja tavoitteli oikeita sointuja. Kyllä se tästä! 

Juhlapaikalle saavuttuamme olimme tuttuun tapaamme viimeisimpiä, joskaan emme tällä kertaa vähäisimpiä vieraita. Kun herkkä ja kaunis tilaisuus alkoi, purin hampaita yhteen enkä uskaltanut vilkaistakaan siskoa. Nauratti edelleen. Onneksi myös laulatti – tosin itse lauluesitys ei h-hetken jälkeen mennyt kovin putkeen. Ehkä siksi että jouduin itse toimimaan nuottitelineenä.

Kun tästä joulukuisesta farssista oli kulunut vuosi tai pari, valmistauduimme rakkaan mökkinaapurimme hautajaisiin. Pastorina toimi samainen kummityttöni ristiäispappi, joka tiedusteli ennen tilaisuuden alkua, haluaisimmeko kenties laulaa luikauttaa jotakin kaunista muistotilaisuudessa. Kenties Iltalaulun? Katsoimme siskon kanssa toisiamme ja pudistimme yhtä aikaa päätämme:

– Kiitos, mutta ei kiitos tällä kertaa.

Categories
Yleinen

Elämää ja erotiikkaa: valmista vartissa

Varoitus. Sisältää seksiä. 

Kuva:Niina Sallanen
Kuva: Niina Sallanen

Äiti, sinua on varoitettu.

Tinsku täytti vuosia jokunen hetki sitten, joten minulle iski ikäkriisi. Kaverit vanhenevat, kummityttö kirjoitti ylioppilaaksi, poika nostaa penkistä jo saman verran kuin minä, kadonneet vaatteeni löytyvät tytön huoneesta ja pienimmäisenkin joulutoivelistalla on ainoastaan kypsä toive shoppailureissusta minun ja parhaan kaverin kanssa. 

Parisuhdekin on muuttunut. Toisin kuin ihmiset, parisuhde ei enää liki täysi-ikäisenä käy hormonihöyryillä. Kun Tinsku ja miehensä keskustelevat henkevästi parisuhteensa tilasta, me keskitymme enemmänkin suhteemme fyysisen puolen ylläpitoon. Vaikka väkisin. Ainakin kerran viikkoon. Ei nyt kliseisesti sentään lauantaina saunan jälkeen. (Paitsi joskus.)

Pari kertaa viikkoon inspiroidun myös ylimääräiseen lähentely-yritykseen. Hienovaraiset vihjeet jäävät yleensä huomaamatta, paljas pintakaan ei soita kelloja miehen päässä: “Ainahan sie oot alasti. Oon mie siut jo nähnyt”. On paras mennä suoraan asiaan, vaikka vastaus onkin tiedossa.

-Taas? Johan me kerran tällä viikolla!

Lisäksi viettely vaatii keskittymistä ja tarkkaa aikataulutusta.

Klo 21.55

Mie: Kulta… (Viettelevä katse mieheen ja kevyttä kiehnäystä.)

Mies: Hmm.. Kello on kyllä kohta kymmenen…

Klo 21.58

Mie: Ihan vähän ja nopeesti… (Hieman helliä kosketuksia.)

Mies: Vois kai sitä…

Klo 22.00

Mie: Elä lääpi. En mie nyt enää jaksa!

Sisäinen kelloni nimittäin sammuttaa vietit ja simmut tasan klo 22. (Mies tuossa tuumi, että aika yläkanttiin meni tuo aikataulu.) Ikävä kyllä osa lapsista tuppaa olemaan hereillä vielä siihen aikaan, ja kovin monta kertaa on mahdotonta ohittaa uskottavasti uteluita äidin oudoista äänistä. Muun muassa seuraavilla on tähän asti selvitty: Äiti jumppasi. Äiti näki pahaa unta. Se oli kissa. Kuulit omiasi.

Teini-ikäinen suhteemme on muutenkin hionut toimintamme tuottavaksi ja energiatehokkaaksi. Turhat liikkeet ja esilämmittelyt on karsittu. Eräs tuttavani, kutsutaan häntä nyt tässä Jarkoksi, kertoi hankkineensa kultansa kanssa aikuisten, vähän tuhman joulukalenterin. Vähän jotain spesiaalia, uutta ja jännää. Lienee turha kertoa, että heidän suhteensa ei ole vielä edes uhmaiässä. 

Meille jännitystä tuo se, ehdimmekö loppuun asti ilman suonen vetoa tai selkäkramppia siinä vartissa, jonka talo on tyhjä. Ja tällä keskittymiskyvyllä vartti riittää helposti. Eikä ehdi tulla hiertymiä. Paras esileikkikin on, kun viimeinenkin lapsi ilmoittaa lähtevänsä kaverille. Vaatteet lähtevät samoin tein, kun ulko-ovi pamahtaa kiinni. Siksi kannattaa pitää peruslämpöä yllä.

Ei sillä, kyllä meilläkin yöpöydällä on elämänlaatua parantavia tuotteita. Jättituubi kiihottavan tuoksuista Mobilatia. Sitäkin voi läiskiä eroottisesti kipeisiin hartioihin ja jumahtaneeseen selkään ja rentouttava efekti on taattu. 

– Aah, just siihen… ei niin kovaa… oi…

Categories
Yleinen

Lopun alkua alttarilla

Appiukkoni varoitti minua viikko ennen naimisiinmenoa, että heidän sukunsa miehet eivät ole kovin romanttisia. Että se romantiikka pitää sitten avioliitossa repiä jostakin ihan muualta, vaikkapa telkkarista.

Vuosien saatossa olen saanut tuta, että appiukko oli oikeassa. Olen joutunut turvautumaan töllön tarjontaan ja koukuttunut romantiikantuskissani mm. Ensitreffit alttarilla -sarjaan. Kun tiistai-iltana saan viimeisimmänkin rakkauden hedelmämme nukkumaan, istun kiikkustuoliin teekupposen kanssa ja keskityn katselemaan rakastavaisten lemmen leiskuntaa.

Jos keskittyisinkin pelkkään katseluun, olisi ukkokultani tyytyväinen. Minulla on kuitenkin pahana tapana pommittaa siippaani elämää suuremmilla kysymyksillä heti, kun lempisarjani tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

– Olenko mie sulle itsestäänselvyys? kysyn mieheltäni, joka jynssää kyökin puolella puurokattilaa puhtaaksi kuivettuneesta kaurapuurosta.

– Ei helvetti, taasko se propagandaohjelma alkoi?

Katson ukkoa ja sitten takaisin töllöä, jossa Tommi luo lempeän katseen Juuditiin.

– Mikset sie koskaan kato minuu tolleen??!! jatkan kohta.

Ei vastausta. Syvennyn imemään parisuhdeasiantuntijoiden vinkkejä ja makusteltuani hetken heidän täkyjään yritän taas:

– Koetko, että sie pystyt olemaan henkisesti ja fyysisesti alasti miun seurassa?

Tässä kohtaa ukko tuskastuu.

– Jos sinä olisit keittiössä naisena tiskaamassa ja minä ruotisin parisuhteen tilannetta sohvalla, olisi tapahtunut lopetus eikä kukaan olisi kyseenalaistanut sitä.

Huomasin hetkeni tulleen, sillä ukkohan selvästi keskusteli.

– Miten pitkälle mukavuusalueen ulkopuolelle olisit valmis menemään minun takia?

– Kyyjärvelle.

Seuraavana tiistaina samaan aikaan vahtaan taas lempiohjelmaani. Ukko makaa sohvalla puhelintaan selaten, vaikka voisi yhtä hyvin näpläillä minua. Asiantuntijat puhuvat toisen huomioimisesta – siitä, kuinka pitkässä parisuhteessa kumpikin osapuoli huolehtii toisen tarpeiden ja toiveiden täyttymisestä.

– Koetko, että olen tarpeeksi herkkä sinun tarpeille? aloitan.

– Joo, nyt tulee kakka! ukko turahtaa ja nousee sohvalta.

– Jos et huomaa, niin minä yritän keskustella.

– Haluisin nyt tilata nää Volvon osat, kun kerrankin on hiljainen hetki.

– Olenko mie sulle jotakin aivan ainutlaatuisen ihmeellistä tässä suuressa maailmassa?

– Olet, kyllä olet kulta.

Jotenkin ei vakuuta. Näen kun ukko klikkaa moottorin lämpötila-anturin ostoskoriin. Toive ja tarve samassa paketissa.

Seitsemän päivän kuluttua ukko laittaa hetkeksi puhelimen pois ja katselee kanssani propagandaa makoillen rennosti sohvalla kädet niskan takana. Liikutun, sillä rakkaani syventyy selvästi sarjan sanomaan. Tässäkö rötkötämme kotoisasti vielä kahdeksankymppisinäkin? 

Kirkkoherra Kari Kanalan kasvot ilmestyvät ruutuun ja hän heittelee ilmoille ajatuksia armosta. Kumppanin löytyminen on pastorin mielestä iso armo. Jostakin mielen syövereistä kumpuaa Kanalan aiemmin julistama lause, jonka tahdon jakaa kumppanilleni.

– Tiesitkö, että Raamatussa on lause Rauta rautaa hioo, ihminen toistansa, lausahdan ja herkistyn.

Ukolla on kuitenkin aivan muunlainen hiominen mielessä.

– Tuo nainen on ajettavan näköinen.

Seuraavan viikon tiistaina ukko on kaukaa viisas ja linnoittautuu hyvissä ajoin autotalliin. Eipä hätää, säästän kysymykseni saunaan. Kun vesi yön pimeänä tuntina sihahtaa kiukaalle, isken:

– Mikä miussa on parasta?

Ukko mietti vähän liian pitkään ja sanoo sitten nauruaan pidätellen:

– Luonne.

Kovin pitkään hän ei hilpeyttään pysty pidättelemään, vaan purskahtaa röhönauruun:

– En kehannu reilun kymmenen vuoden jälkeen heti vastata, että tissit.

Seuraavassa jaksossa parit riitelevät. Pappi ja parisuhdeterapeutti latelevat viisauksiaan ja selostavat, kuinka haemme kumppanin katseesta hyväksyntää. Kysymme katseella, olenko rakastettu, sopiva, oikeanlainen? Näkeekö toinen minut? Kelpaanko tällaisena kuin olen, arkisenakin?

– Hyväksytkö minut tällaisena kuin olen? kysyn.

– Et välttämättä maustamalla parane.

– Ollaanko myö yhdessä hyviä tämmöisinä kuin ollaan?

– Ei, kyllä meistä parempia tulisi mäyrinä.

En aio luovuttaa. Seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen puhuu siitä, kuinka kaiken ytimessä on kokemus kuulluksi ja nähdyksi, ymmärretyksi ja arvostetuksi tulemisesta.

– Tajuatko, että minäkin haluan tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni? Minä haluan tanssia ja laulaa ja riehua ja toteuttaa itseäni ja sinun pitää hyväksyä minut tällaisena ja sietää sitä kaaosta, jota luon ympärilleni.

– Kun edes laulaisit jotain muuta kuin sitä samaa kertsiä! Vuosikymmenen kärsimys.

– Just. Toisille kärsimys, toisille ilo. Jarkko sanoo töissä, että miun jokapäiväistä showta on hirveen viihdyttävää seurata varsinkin aamuisin.

– Kerro Jarkolle, että kun sitä vuosien ajan seuraa, niin siitä enin komiikka katoaa. Toisaalta kun ottaa tuon sinun säntäilyn ja tapaturma-alttiuden huomioon, niin pitäisi osata nauttia jokaisesta päivästä, jonka saan viettää sinun kanssa.

– Tuosta lienee rivien välistä luettavissa, että haluat pitkittää kärsimystä kanssani?

Viikon kuluttua pariskunnat valmistautuvat juhannuksen viettoon. Seksuaaliterapeutti Tanskasen mukaan pienetkin arjen yhteiset hetket auttavat pareja muodostamaan yhteyden toisiinsa ja luovat me-henkeä. Kaupassa käynti voi olla arkista juhlaa, kun sen tekee kumppanin kanssa.

Janne ja Kati lähteävät kauppaan ostamaan juhannuseväitä. Katson epäuskoisena, kuinka Kati on laatinut kumpaisellekin valmiiksi ostoslistat kaupan pohjapiirustusten mukaan. Meidän kauppareissumme eivät varsinaisesti ole vahvistaneet parisuhdettamme – ainakin mitä tulee puutelistoihin. Loogisesti ohjelmoitu mieheni kun ei voi ymmärtää luovan vaimonsa ajatuksen saati kynän juoksua:

“Tuon oksennuksen kanssa minä en kyllä kauppaan lähde.”

Seuraavassa jaksossa Janne ottaa Katista kuvia ilta-auringossa ja huokailee, kuinka kaunis tämä on.

– Mikset sie koskaan ota miusta kuvia? rääkäisen ukolleni.

– Koska sinä sanot, että ne kuvat on läskejä. Koska sanot aina, etten ota kuin läskejä kuvia. Ja koska en tiedä miten otetaan vähemmän läskejä kuvia, niin lopetin kokonaan kuvien ottamisen.

– Aivan.

Seuraavaksi kiinnitän huomiota siihen, miten paljon järjestettyjen avioliittojen osapuolet muistuttavat toisiaan. 

– Mitä naimanaamoja! Ei helvetti. Onko MEILLÄ mitään yhteistä? parkaisen.

– Kolme lasta.

Pian tunnen sielujen sympatiaa säpäkkää Katia ja loivaliikkeistä Jannea kohtaan.

– Nuo on ihan kun myö! Tuo Janne miettii ensin mitä tekee ja tekee sitten. Ja tuo Kati tekee ensin ja miettii vasta sitten. Ai kauhee. Miten sie kestät minnuu?

– Elämä ilman sinua olisi kyllä paljon yksinkertaisempaa, mutta helvetin paljon tylsempää.

Voisiko sen enää romanttisemmin sanoa?

Categories
Yleinen

Urgh! Vinkkejä vuorovaikutukseen

Keskustelu ja dialogi. Käytännössä sama asia, mutta teoriassa todella kaukana toisistaan.

Lyhyesti: Keskustelu on vuoropuhelua, jota harrastamme päivittäin lasten ja puolison kanssa. Se perustuu ohipuhumiselle, väärinymmärryksille ja näkökulmattomuudelle. 

– Maito on loppu.

– Ai nytkö sinne kauppaan pitää mennä?

– Pitää käydä kaupassa.

– No minä menen hitto taas!

Dialogi on taas keskustelu, jossa molemmat pyrkivät molempia osapuolia hyödyttävään lopputulokseen toisia kunnioittaen. Oi kuinka herttaista.

Vilpittömällä ja hyveellisellä tavoitteella on kuitenkin kyseenalainen historia. Jo antiikin Kreikassa Platon manipuloi dialogeillaan oppilaitaan oikeaan vastaukseen esittämällä tyhmempää kuin olikaan. Ei sillä. Toimiva tekniikka sekä työssä että kotona. Kun oikein sanansa asettaa, tallitonttu vaihtaa renkaat rouvan ajopeliin.

– Siis miten päin nää renkaat tulee autoon?

Yhteisen päämäärän tavoittelu ja toisen kunnioittaminen ovat kuitenkin nykypäivänä kadoksissa verkkokeskustelujen lisäksi myös valtionjohtotasolla. Presidentti Niinistökin otti kantaa keskustelukulttuurin muutokseen. Ennen oli yhteinen päämäärä eikä vastapuolen kimppuun hyökätty henkilökohtaisesti.

Parisuhdeterapeutitkin opastavat toisia kunnioittavaan lähestymistapaan. Syyllistä ei etsitä vaan osapuolet pyritään sitouttamaan etsimään molempia tyydyttävä ratkaisu. Helppoa kuin heinänteko. Vippe kiteytti melko kattavasti taaperokeskustelun, joten muutama havainto aikuisten välisestä viestinnästä.

No, ensinnäkin on oma työnsä löytää ukko tiluksilta ja saada se vielä puhumaan muustakin kuin mersun lokarista. Mitäpä tuohon lisätä? Kannattaako ostaa paska auto? (vittuilua) Veisit korjaamolle? (vittuilua) Keskustelu tyrehtyy siis siihen ainakin omalta osaltani. Mies jaksaa kyllä luennoida peltilehmistään helposti puolikin tuntia. Dialogin idea olisi kuitenkin vastavuoroisuus. Ei sillä, ei mieskään jaksa minun juttujani kommentoida, kun lauseeni jäävät muka kesken. Puuttuu ikään kuin se punch line.

Edelliseen kohtaan liittyy myös seuraava keskustelun kipukohta: vastapuolen reagointinopeus. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että olen vetänyt herneen poskionteloon siitä, että rakkaani ei kommentoi minulle tärkeään asiaan, vaan vaikuttaa kadonneen ajatustensa syövereihin. Tunnen miten hiukset harmaantuvat ja uurteet kasvoissa syvenevät, kun odotan vastausta.

Tosiasiassa hän on oman suhteellisen aikapoimunsa vanki. Todistimme sen tieteellisellä testillä. Kellotimme kuinka pitkäksi arvioimme minuutin. Minun minuuttini oli 35 sekuntia, mieheni 80 sekuntia. Kiitos vain Einstein. Se, mikä on minulle ikuisuus, on miehelleni pieni hetki aikaa jäsentää ajatuksensa ennen kuin avaa suunsa. (Ei välttämättä huono idea. En tiedä varmaksi. En ole koskaan kokeillut.)

Mikäli puolison sitten saa puhumaan, ei kannata lähteä minä-puhe-linjalle. Tiedätte tyylin?

Ei: Sinä et taas vienyt roskia! Sinä et koskaan laita porkkanoita juureshyllylle!

Vaan: Minusta tuntuu pahalta, että roskapussi on aivan täynnä. Minua harmittaa, kun en löydä porkkanoita. 

Juu, ei toimi. Laajamittainen otanta keski-ikäisten naisten illanistujaisissa paljasti, että reaktio tällaiseen puheeseen oli vähemmän yhteiseen päämäärään sitoutunutta. 

– Vittu, miksi aina pitää puhua miltä siusta tuntuu?

– “Minä ja minä”. Etkö koskaan mieti, mitä muut ajattelee?

Empiirinen havainto miesten välisestä keskustelusta oli puolestaan häkellyttävä. Tarkkailin kahta erilaista vuorovaikutustilannetta ja totesin, että liian kehittyneet vuorovaikutusohjeet eivät välttämättä ole toimivia kaikkien kohdalla. 

Kaverusten välinen keskustelu Playstationin edessä sujui pitkälti murahdellen. 

– Urgh! = Hyvä!

– Urgh!!! = Vittu, mikä moka!

Näitä toisteltiin vuorotellen, joten dialogisuuden piirteet täyttyivät kyllä.

Tuttavaperheen kahvipöydässä ihastelin isän ja pojan keskustelua. Vuosien yhteiselo tai geeneihin kaiverrettu kielitaito mahdollisti ytimekkään ilmaisun.

– Ostin sen Viton.

– Urgh. 

– Uuurgh?

– Urgh.

– Ugrh?

– Ugh!

– Urgh.Urgh?

Eli suomeksi. 

– Ostin sen Viton. 

– Jaa. 

– Onko paljonkin hitsaamista? 

– Jonkin verran. 

– Olisko kannattanu joku muu? 

– Ei, ku halvalla sain.

– Ok. Saako täällä lisää kahvia?

Ja keskustelu ei ollut kovin minä-keskeinen vaan siinä oli käsinkosketeltava aihe.

Categories
Yleinen

Jo joutui armas aika

“Eläkä sitten jää suustas kiinni.” “Tuut suoraan kottiin, etkä jää matkalla mihinkään.” Nämä ovat lauseita, jota olen koko ikäni kuullut ensin äitini ja sitten mieheni suusta.

Ei ole helppo totella, sillä maailmassa on niin paljon mielenkiintoista nähtävää. Sama lähdenkö kaverin kanssa kaljalle, työkeikalle tangokuningatarta jututtamaan vai lähikauppaan ässäarvan ostoon, aina tulee pari muuttujaa matkaan. Jos satun olemaan liikenteessä lennokkaan isäni tai tuulella käyvän siskoni kanssa, ihan peruskylättelyreissulla saattaa mennä koko päivä ja pitkälle seuraavaankin.

Kun sotken pyörälläni K-Markettiin, seikkailu alkaa jo ensimmäisessä kurvissa. Maritahan se siellä huutelee pihaltaan pensasaidan takaa, että hänellä on uudet retroverhot, jotka mätsäävät täydellisesti nojatuoliin. No pakkohan se on vilaista. Ai että juonko kahvia? No toki! Ei tässä nyt niin kiire ole valmiiksi rykäistyssä maailmassa.

Loogisesti ohjelmoitu mieheni ei ymmärrä muuttujia, sillä ne eivät kuulu hänen maailmaansa. Meidän sukuun naituaan hän on valitettavasti oppinut elämään niiden kanssa. Minä olen puolestani oppinut asennoitumaan mykkäkouluun, joka seuraa välittömästi tuhlaajavaimon palattua kotiin.

Mies ei voi ymmärtää, miten kampaajalla käynti voi viedä neljä tuntia tai miksi kahden saunajuoman ostaminen lähikaupasta ei tapahdu vartissa.

Helposti. Annapas kun selitän.

Viimeksi kampaajalla käydessäni ihmettelin pois lähtiessäni, että kylläpäs luottokähertäjäni on nopeuttanut tahtiaan. Auton kellon mukaan hän oli käpälöinyt kutrejani vain kaksi tuntia aiemman kolmen tunnin sijasta. Mahtavaa, mies ei osaisi odottaa vielä kotiin, joten aikahan pitää käyttää hyödyksi! Siispä ostoksille.

Kotiin saavuttuani en ehtinyt edes kynnyksen yli astua, kun mies jo huuteli, että missä sitä ollaan oltu. Katsoin keittiön kelloa ja ihmettelin, että jopas on aika rientänyt. Pian hoksasin, että auton kello kävi vielä talviaikaa, mikä selitti ylimääräisen hävinneen tunnin. Tämän episodin jälkeen olen saanut tasaisin väliajoin kuulla naljailua, aionko vastaisuudessakin matkustaa aikakoneellani.

Se saunajuomareissukin on loogisesti selitettävissä. Hyppääpä hetkeksi housuihini ja elä seuraavan tapahtumasarjan mukana:

Starttaa auto ja lähde ajamaan puolen kilometrin päässä sijaitsevaan lähikauppaan. Mieti mielessäsi kivaa viherpirtelöreseptiä. Havahdu hetken kuluttua siihen, että kaupan risteys jäi taakse jo 200 metriä sitten. Tee u-käännös, mutta jää jammailemaan Lidlin uuden kesäbiisin tahtiin. Huomaa 400 metriä ajettuasi, että unohdit jälleen kääntyä risteyksestä. Tee toinen umari ja kurvaa onnellisesti kaupan pihaan. Totea, että tähän leikkiin vierähti vartti.

Kuiva-aineosastolla törmäät kylän puheliaimpaan mieheen. “Vai bemarilla ajelet nykyisin? Joo alkaa jo nämä kelit risoa. Elä vaan kvinoaa osta, mie jo siitä kokeilin kokata, mutta klimpiksi meni…” Havahdu heipat heittäessäsi siihen, että sosiaaliseen kanssakäymiseen upposi rapiat kaksikymmentä minuuttia.

Seuraavaksi ihmettelet, miksi kauppias on latonut lonkerotölkit kolmion muotoiseen kasaan. Vaikka kokemuksesta viisastuneena (ks. Kultainen suihku) otat nykyisin reilun turvavälin kaikkeen helposti särkyvään, onnistut silti kulkiessasi tökkäisemään kaksi lonkerotölkkiä lattialle. Toinen säilyy ehjänä, mutta toinen alkaa pyöriä ja suihkuta päättömästi ympäri lattiaa. Hae nolona myyjä siivoamaan. Tämä kävelevä katastrofi -leikki vie kallista aikaasi kymmenen minuuttia, varsinkin kun leikin jälkeen yrität luikkia hitaammin ja huomaamattomammin hyllyjen välissä.

Seuraavaksi yrität saada selvää, mitä ostoslistassasi lukee. Mies on kirjoittanut siihen harakanvarpaillaan Blanc-olut. Yritä etsiä kyseistä merkkiä kymmenen minuutin ajan oluenystävien hyllyltä tuloksetta. Hermostu, ota videopuhelu armaallesi, pyllistele kaljahyllyjen edessä ja näytä, ettei täällä todellakaan ole sen merkkistä olutta. Muut kauppakassin heiluttajat tuijottavat mielenkiinnolla tekemisiäsi. Hymyile heille kauniisti ja kuuntele, kun mies aloittaa ripityksensä. Hän selittää kotona antaneensa oluen koordinaatit, mutta kun et koskaan kuuntele. Tiuskaise, ettet kaipaa saarnaa vaan tietoa siitä, mistä helvetistä sen kaljan löydän. Kun olet vihdoin ja viimein vetänyt käteesi oikean olutmerkin, huomaat, että suunnistusleikissä on vierähtänyt toiset kymmenen minuuttia.

Muista kassalla, että lasten saunajuomat jäivät kaikessa hötäkässä ostamatta. Käänny takaisin ja syvenny mielenkiinnolla etsimään sokerittomia tuotteita. Havahdu kymmenen minuutin kuluttua siihen, että kello käy.

Kun pääset kotiin, toteat, että lapset ovat jo liian väsyneitä saunomaan ja ukko käy niin kuumana, ettei saunaa enää tarvita.