Äidit vain, nuo toivossa väkevät, itkun taa näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohottaa vettä luomien alta ja itkettää korkeammalta.
(Muunnelma Lauri Viidan runosta Alfhild)
Aikun äitienpäivätarinan innoittamana kysyin lapsiltani ensimmäisen mieleen tulevan muiston äidistä. Poika aloitti.
– Mie muistan, kun oltiin kerran perhekahvilassa leikkimässä. Kun lähdettiin kotiin ja seisottiin siinä pihassa niin muistin, että multa jäi sinne sisälle Hot wheels -auto. Samassa kaksi pikkupoikaa heilutti mulle sitä autoa ikkunan läpi ja ilkkui, että häähää heillä on tää. Ja mie rupesin itkee ja kysyin, että äiti voitko hakee auton.
– En muista kyllä ollenkaan. Mitäs sitten tapahtui?
– Sie sanoit, että et kyllä kehtais hakea. Mie itkin että voitko hakee, voitko voitko, mie haluun sen takasin. Sie huokasit ja lähit hakemaan. Ja kun tulit takaisin, sanoit että se poika itki, kun otit auton sen kädestä.
– Itku pitkästä leikistä?
Keskimmäinen haluaa jakaa oman muistonsa.
– Mie muistan, kun olin äitin ja Mirkun kanssa pyörälenkillä. Äiti työnsi minnuu pyörän kepistä ylämäessä. Sitten tuli alamäki ja äiti katto toisaalle ja vahingossa päästi irti pyörästä. Mie kaaduin ja polveen tuli haava, ihan jäätävän iso. Itkin koko kotimatkan.
– Ja mie itkin eilen, sanoo pienin turpeisen huulensa takaa.
Kyllä, olin ojentamassa mieheni väsäämää äitienpäivälahjaa anopille, kun pienin juoksi suoraan lahjan alle ja löi suunsa kukkatelineeseen. Valui niin verta kuin kyyneleitä.
– Siis liittyykö kaikkiin teidän äitimuistoihin itku? kysyn kauhuissani.
– Entäs kun oltiin pieniä ja silloin aprillipäivänä juksasit, että viet meidät vesirokkorokotukseen. Että nyt tulee piikkiä pyllyyn ja rupesit pukemaan meitä. Itkettiin molemmat kuorossa ja sit sie nauroit, että aprillia, syö silliä juo kuravettä päälle, isoin ja keskimmäinen muistelevat.
– Vähän hjuumoria!
– Entäs kun äitin kanssa kierrettiin koulua ja yritettiin ettiä luokka 5B:tä. Ei löydetty vaikka kierrettiin koulu monta kertaa ympäri sisältä ja ulkoa. Näytti siltä kuin äiti purskahtaisi itkuun.
Eihän se luokka kaukana ollut eikä ollut kyllä itkukaan.
– Ja se hävettää, kun sie aina pidät niitä puheitas juhlissa ja AINA pillahdat itkuun, poika pudistelee päätään.
– Mutta kiva kun meillä ei ole tavallinen äiti.
Pian pienin aloittaa ulvomisen spagettilautasensa takaa, sillä mitäpä on äitienpäivä ilman huutoitkua.
– Paska äiti! En halunnu kastiketta!! Enkä tykkää sepsupista!
Tulevana sunnuntaina hemmotellaan synnyttäjiä, meitä helliä hoivaajia, joilla on ainoa pääsy jääkaapille ja pesukoneelle, ikuisesti kärsivällisiä kasvattajia, joilla on pohjattomat taskut täynnä valuuttaa, vuorokaudessa 30 tuntia ja joiden lempiharrastuksia on keräillä likaisia astioita lattioilta, järkätä sote-aikoja, reagoida Wilma-viesteihin ja taikoa ehjät ja katu-uskottavat kengät kahdeksalta kouluaamuna.
Äitienpäivän kukkaset, kortit ja kakut korvaavat kaiken. Toki esikoiseni äitienpäiväkortti vuodelta 2017 on edelleen matkalla. Ilmeisesti se oli joutunut jotenkin – täysin lapsestani riippumattomista syistä – koulun ilmanvaihtokanavaan… Mutta koska vuosien saatossa äitienpäivämuistamiset ovat vähentyneet, arvelin kysellä josko lapsilla joitain muistoja minusta olisi. Tai siis kuulin radiosta, että teinien vanhempien tehtävä on olla noloja, joten kysyin, milloin lapseni olivat hävenneet minua.
“Milloin viimeks oltiin missään yhtäaikaa? Silloin.”
“Kun pidit liikkakerhoa ja aloit tanssia.” Vähän jos pyllyä ketkutin kun päässä soi chachacha…
“Kun tulit kukkakaupan kanssa optikolle.”
Kolme alenarsissia nappasin Prismalta odotellessani lasta optikolta! Puolustukseni on sanottava, että olin matkalla autolle, kun lapsi soitti ja hätäili, että pitäisi tulla maksamaan… Eikä niistä paljon multaa karissut, kun olihan siinä ne toppatakit vähän eristeenä.
“Kun tanssit koululla. Miulla on muuten videoaineistoa.” Harkitsin hetken jakavani videon kyläjuhlien tansseista tässä…
“Kun tulit koululle.”
Kutsu kävi tulla juttelemaan opettajan kanssa. Onnistuneempi keikka olisi kuulemma ollut, jos en olisi tervehtinyt lasta tai sen kavereita, enkä kaivanut kassista pillimehua ja patukkaa ja tarjonnut niitä nuorisolle välipalaksi tai jos en olisi tullut oikeastaan paikalle ollenkaan.
“Kun kerrot muka hauskoja juttuja miun kavereille ja sie oot ainut joka nauraa. Vähän niinku opettajat, jotka kertoo omasta mielestään hyviä juttuja ja nauraa yksin.”
Totta kai mie sellaiset opettajat tiedän! Vasta eilen totesin, että ei 16-vuotiailla ole huumorintajua…
“Se kun menit päivystykseen väärästä ovesta, vaikka siellä oli isot kyltit ja nuolet ja opasteet.”
Tässä olisi hyvä olla onnellinen, koska kuitenkin käveltiin yhdessä kauppaan (jossa oli lasten kavereita energiajuomaostoksilla) ja sen parkkipaikalta (jonne palattiin juosten, koska unohdettiin kiekko) rakennustyömaan (jossa oli muutama moikattava tuttu, jotka ei sitten olleetkaan tuttuja) läpi pääovelle ja siitä laboratorion ja kahvion kautta infopisteelle, josta ystävällinen hoitaja ohjasi takaisin kävelytielle ja rakennusten M, C tai H kautta päivystyksen ovelle. Olisi ollut nimittäin melko monta muutakin mahdollisuutta hävetä!
Onneksi mies tuumi, ettei häpeä minua. Se on hyvä, sillä itseä välillä vähän hävettää omat toilailut. Toki epäilen, että puolisoni häpeämättömyys on vain taito sulkea silmät oikeissa tilanteissa. Taito, jota kannattaa tietoisesti harjoittaa, sillä uskon sen olevan kestävän rakkausavioliiton ydin. Varsinkin meidän tapauksessa. Anna Perhokin toteaa kolumnissaan: ” Jokainen luovaan elämäntapaan ja konventioiden rikkomiseen heittäytyvä joutuu myös kohtaamaan t-paitasloganin Aina saa kärsiä ja hävetä.”
Kalpeana ja koleana toukokuisena aamuna heräsin kuumeisen aviosiipan vieressä. Onneksi itsellä oli työpäivä edessä, ei tarvinnut jäädä hoivaamaan miesflunssaa potevaa potilasta. Pelkoni osoittautui vääräksi kahdella tavalla. Ensinnäkin miesflunssa oli flunssa jopa naisoletettujen mittapuulla. Mittari kohosi päälle 39 ja hikisenä ja levottomana pyörivä siippa oli siirrettävä sohvalle jo seuraavana yönä. Samoin omaa otsalohkoa alkoi jomottamaan, kurkkua aristi. Korvan taakse kohonneen patin käly diagnosoi imusolmukkeeksi. Itselle sattui opetukseton päivä, joten päätin ottaa varuilta iisisti. Katsellaan vain sarjoja, jotka ovat niin surkeita, ettei haittaa, jos torkahtaa kesken kaiken.
Puolilta päivin alkoi oma löhöily tuottaa tuskaa. Ahdisti ja ärsytti. Jopa siinä määrin, että päätin tehdä koronatestin puolisolleni. Vanupuikon katoaminen valtaisaan sieraimeen aiheutti hehkeälle hoitsulle sen verran voimakkaan kakomisreaktion, että potilas joutui suorittamaan kaivelun itse loppuun. Yhteistuumissa totesimme, ettei minulla olisi tulevaisuutta hoitoalalla edelleenkään.
Myös kahvilayrittäjyys suljettiin ulos vaihtoehdoistani, kun olin tarjoillut miehelleni hartaudella hauduttamaani teetä, tai kuppia, jonka pohjalla pötkötteli teepussi odottamassa turhaan kylpyvettä. Oma teeni oli kyllä nestemäistä, mutta teeksi sitä ei voinut sanoa, sillä pussi napotti avaamattomana kupin vieressä.
Tauti koetteli vastustuskykyäni ja aivokapasiteettiani tehokkaasti. Energia ei riittänyt mihinkään järin vaativaan, mutta paikallaan pysyminen alkoi pakottaa sekä perskannikoissa että parisuhteessa. Ahdistus yltyi ja miehen vinkkauksesta yritin käydä ulkoilemassa eli kekkuloin kuistilla viltteihin ja villatakkeihin kääriytyneenä.
Silmäkulmasta näin jotain liikettä. Pikainen paniikinomainen vilkaisu paljasti, että metsän reunassa ei seisonut susi vaan tumma, isohko koira. Musti? Tarkensin uudelleen, sillä vaikka koira muistuttikin kovin naapurin lurppakorvaista hauvaa, jokin häiritsevä piirre otuksessa oli. Oliko tämä sittenkin uusien naapureiden koira, samanmerkkinenkin se oli? Tosin Mustin omistaja oli maininnut, että uudella nelijalkaisella naapurilla oli aavistuksen pitempi ja kiharampi turkki. Ja huomattavasti tottelevaisempikin se kuulemma oli. Koira heilutti innoissaan häntäänsä nähdessään minut kuistilla. Ehkä se oli märkänä roikkuva turkki, joka teki Mustista vähän epämääräisen näköisen. Rennosti mukana roikkuvista nahka-asusteista päätellen hauva oli omatoimilenkillä, joten ei se uusi ja tottelevainen naapurikaan voinut olla.
Samassa oma rakkini syöksyi suoraan kaverinsa kimppuun ja pojat aloittivat kuolaisen painin mutaisella pihalla.
Huusin kuopukselle, että tulisi viemään Mustin kotiinsa. Tyttö kun asui muutenkin puoliksi kyseisessä naapurissa, Musti varmaan tottelisi tyttöä paremmin kuin minua. Itse en myöskään uskonut kykeneväni kävelemään naapuriin asti. Lapsi örisi jotain epämääräistä, jonka tulkitsin kieltäväksi vastaukseksi. Viruksesta vittuuntuneena en jaksanut jäädä taistelemaan esiteinin kanssa, vaan katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi huhuilla koirat mukaani ja suunnistin peltojen läpi naapuriin.
Koputtelin oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pihalla oleva juoksulanka vaikutti vahingoittumalta, mikä tuki päätelmääni, että koira oli ottanut ritolat lenkiltä. Joskus oma rakas rakkini oli tullut kylätiellä vastaan katkennut remmi kaulassa. Kuvittelin naapuriani karjumassa metsäpolun varressa. Mielikuva oli vahva, aivan kuin olisin hänen äänensä kuullutkin, vai oliko se lapsen kiukkuamista…?
Samassa kuopus ilmestyi viereeni.
“Katoin ikkunasta ja näytti vähän huolestuttavalta tää siun toiminta. Laitetaanko se vaan sisälle? Mie tiiän missä avain on.”
Silmäilin epävarmana ympärilleni. Olihan se nyt vähän hassua mennä toisen kotiin. Tai siis laittaa sinne koira. Entä jos oli syy, miksi koira oli ulkona. Että se ei söisi huonekasveja tai tyhjentäisi vaipparoskista.
Tytär avasi oven ja kutsuin Mustin luokseni. Koira näytti olevan hieman hämillään, mutta lopulta tuli häntää heiluttaen luokse ja saimme ohjattua hurtan sisälle. Kello alkoi olla sen verran paljon, että kohta olisi talon rouvan nukkumaanmenoaika. Eivät ne kovin kauaa olisi enää poissa.
Naapurinrouva tulikin vastaan jo ennen kuin ehdimme poistua tontilta. Kädessä riippui kiljuva taapero ja toisessa…koira?
“Tuutteko työ kylään?” nuorin naapuri kysyi kasvot kirkastuen. Omat kasvoni punehtuivat samaan tahtiin.
“Ei myö taideta, kun… teillä… tuota taitaa olla jo vieras…”
Tässä on nyt kolme viikkoa leskeyttä takana. Mies on hilloa haalimassa Suomen rajojen ulkopuolella – oliko Köpiksessä vai Stokiksessa kuka näitä muistaa. En oikein tiedä miten kuvailisin tätä arkea parhaiten. Paljon kertoo jo se, että kahden viikon Karjalaiset on lukematta, viikon tiskit tiskaamatta, ja töitä ei ehdi tehdä ihmisten aikoihin. Eilen tulin kotiin vasta kymmenen jälkeen ja sisällä oli helvetin kylmä – vain 16 astetta lämmintä. Hain puita liiteristä, mutta en saanut kylmiä kalikoita syttymään sitten millään ennen puoltayötä. Sauna syttyi kyllä iloisesti, ja meninkin sitten sinne lämmittelemään.
Tänä aamuna muistin töissä, että kahvinkeitin jäi päälle. Meni sitten sekin kahvitauko autolla ajeluksi. Liikennevaloissa joku mies näytteli erinäisiä käsimerkkejä ja huitoi hirveästi pysähtymään. Luulin että se kalasteli puhelinnumeroani, mutta kadunvarteen pysähdyttyäni huomasin todellisen syyn – rekisterikilpi roikkui puoliksi irti Volvon perässä. Naapurissa asuva äitikin on juossut peltilehmäni perässä pitkin viikkoa ja palautellut erinäisiä esineitä, jotka ovat lennelleet kotinurkilla auton katolta. Bumerangina takaisin tulivat muun muassa lumiharja, keskiviikon Karjalainen ja Thinsulaten rukkaset.
Tämän päivän kohokohta oli, kun onnistuin polttamaan hihani takassa. Sitä ennen onnistuin pudottamaan kasan lasisia tomaattipurkkeja Lidlin lattialle. Tuli taas yksi kauppa lisää, johon ei ilkeä mennä.
On tässä ollut muutakin äksöniä. Olen selviytynyt tyttäreni raivokohtauksista, poikani synttäreistä ja tyttökavereille järjestämistäni pimppibileistä. Tosin pimppibileiden järjestämiseen tarvittiin munat, kun piti saada palju pihaan. Omat haba ei sitten millään riittänyt, kun yritin kiinnittää paljuperäkärriä autoni perään vuokraamon peilijäisellä pihalla, joka vietti alamäkeen. Soitin sedälleni. Setä oli kännissä mutta suostui ajelulle humalasta huolimatta tai ehkä juuri siksi. Käsisilmäkordinaatiokin sillä pelasi sen verran hyvin, että saatiin palju matkaan. Kotipihassa sisko peruutti peräkärrin takapihalle. Muuten hyvä, mutta Volvo jäi ahtaassa kaarteessa vasemmasta takapyörästään hankeen kiinni. Angsteissani kaivoin pyörää lumesta vähän liian lujaa ja rikoin talon ainoan pistolapion. Tämän jälkeen rikoin vielä vessanpöntön vetokoukun. Mies artikuloi illalla selkeästi puhelimessa, että se on huuhtelutappi ja että hänen aika ja rahat eivät riitä korjaamaan kaikkea, mitä siskon kanssa hajotamme.
Kun seuraavana aamuna yritin täyttää paljua vedellä, letku taisteli vastaan kuin pyton, ja onnistuin kastelemaan itseni vyötäröstä alaspäin. Kun letku kuta kuinkin pysyi kädessä, vesi ei pysynyt altaassa. Vesi virtasi sitä mukaa pois kun täytin paljua, vaikka tulppa istui kuin tatti paljun pohjassa. Tavasin ohjetta toinen tatti otsassa ja konttasin paljun pohjalla etsimässä syytä vuotoon. Lopulta otin videopuhelun ystävälleni Sampalle, joka oli juuri saanut unen päästä kiinni yövuoron jälkeen. Sampan avulla sain reiät umpeen ja bileet pelastettua.
Niin ja olihan meillä rakkaan mökkinaapurini hautajaisetkin. Kun hautajaisia edeltävänä iltana laitoin juhlavaatteet pesukoneeseen ja yritin tehdä hetken töitä, alkoi kodinhoitohuoneesta kuulua rytmikästä rumpusooloa. Pian todistin kuinka pesukone lähti kävelemään samalla hurjasti lingoten. Yritin sammuttaa rakkinetta ja käännellä namiskoita jokaiseen ilmansuuntaan, mutta kone ei totellut vaan hytkyi iloisesti pitkin kodinhoitohuonetta. Soitin miehelle, joka käski vetää töpselin seinästä. Kone sammui, mutta samalla lähti sähköt pesuhuoneesta. Kun yritin aukoa pesukoneen luukkua ja pelastaa juhlavaatteita, syliini ryöpsähti kymmenen litraa vettä ja kilo juhlatamineita. Kun nyrkkipyykkäsin pukineita, kuulin kuinka ovi kävi. Rakas isäni syöksyi kengät jalassa sisään ja iski pöytään limaisen muovipussin. Höyrysi käyneensä verkoilla ja saaneensa saaliikseen viisi ahventa ja kaksi kuhaa. Pitäähän Viljon hautajaisiin saada vedenelävää tarjolle omasta rannasta, että saa pappikin syödäkseen. Isä pakotti minut ottamaan puhelun vainajan pojalle. Vähän hävetti soittaa surevalle omaiselle ja hehkuttaa, että täällä odottelee kuha ahvenpedillä huomista saattoväkeä. Yllättäen poika liikuttui eleestä ja kohta itkimme kaikki. Hautajaisissa isäni kuha sai erikoismaininnan.
Oli tässä yksi mahdollisuus lepoonkin. Korostan sanaa mahdollisuus. Viime viikolla piti kesken päivän mennä gynekologiseen tutkimukseen ja ajattelin, että saanpahan hetken huokaista ja maata ketarat ojossa kattoa katsellen. Neuvolan ovella oli kuitenkin kaksi valkotakkista vastassa. Vanhempi täti kyseli, voisiko nuorempi täti vilkuilla vierestä ja vähän kopaistakin. Tottakai, vastasin. “Tältä näyttää synnyttänyt nainen”, sanoi vanhempi täti ja tähtäsi minua lampulla sinne minne valo ei välttämättä yllä. Kun molemmat olivat aikansa painelleet, tökkineet ja ronklanneet sisuksiani, vanhempi täti alkoi kehui minua vuolaasti. “Sinä se oot ihmeellinen nainen, kun et älähtele pienistä!” Vastasin ettei ole tapana. Kun illalla kerroin tapauksesta äidilleni, sain kerrankin sympatiaa. “Olisivat harjoitelleet toisillaan!!”, äiti huusi. Totesin että jostainhan se on aloitettava – ei minunkaan ensimmäiset oppitunnit tai käännöslauseet priimaa pukanneet!
Ihan kaikesta muustakaan en ole jaksanut kolmen viikon aikana pillastua. Kun Volvo ei starttaa ensimmäisellä, lasken kymmeneen. Töitä olen välillä tehnyt yön pikkutunteina ja kellahtanut joka yö lasteni keskeen kissa kasan päällimmäisenä, vaikka talomme järjestyssäännöt tämän kieltävätkin.
Ainiin, ensi sunnuntaina pitäisi vielä olla jotakin spektaakkelimaista jääveistosta vuolemassa ampumahiihtokisojen aitiopaikalla. Kaikkeen tuo sisko saakin höynäytettyä mukaan.
Luoja ota minut pois täältä! Tai älä sittenkään ihan vielä – onhan tämä elo varsin mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, mitä uusi päivä tuo tullessaan. Mutta mies voisi kyllä kohta kotiutua. Joten korjaan toiveeni: Rakkaani tule jo pois sieltä ja jaa tämä hullu arki kanssani!
Ai että mitenkö meni tämä päivä? Oikein kivasti, kiitos kysymästä!
Aamulla heräsin yksinhuoltajana, sillä mieheni oli Ruotsin maalla tuohta käärimässä. Toki hän välillä soitteli kuulumisia kysyäkseen. Tai selvitäkseen. Aamupäivällä sain nimittäin länsinaapurista hieman vauhkoontuneen puhelun:
– MITÄ TARKOITTAA RÄKOR?!!?
– Räkor?? Aaa joo räkor, se on katkaravut. Lausutaan reekor.
– Okei, oon koko viikon syöny samma hääriä Askon kanssa. Nyt piti saada jotain muuta. Oon tässä tiskillä pitää lopettaa. Kiitos hei.
Puoliltapäivin vein taaperoikäiset lapset äidilleni hoitoon ja lähdin harrastamaan hetkeksi töitä. Ihmisten ilmoille selvittyäni eräs mies pysäytti minut käytävällä ja puhui niin tuhmia, että jäin ensi kertaa elämässäni sanattomaksi. Tiedän jostakin syystä vetäväni pervoja puoleeni (ystäväni sanoo että se on se silmän liike), mutta voin kertoa, että ihan kaikkea en minäkään suodata.
Kun töiden jälkeen hain lapsia mummolasta, kielin tuhmasta sedästä äidilleni – kelle muullekaan lapsi sylkee pahan olonsa?
– Millä tavalla yllytit? kysyi äiti.
Jo toisen kerran saman päivän aikana jäin sanattomaksi. My mum too -kampanjasta hyvää päivää!
Kun pääsin lapset kyydissä kotipihaan, aloin jo autossa puskea hikeä. Jotenkin oli sellainen olo, että minulla ei ollut kodin avaimia. Ja jotenkin oli sellainen fiilis, ettei minulla myöskään ollut kotini vara-avainta sinne kuuluvassa paikassa. Valokuvamuistini kertoi, että kotiavain roikkui eteisen naulakossa, ja koska olin jo töihin lähdettyäni joutunut kääntymään takaisin kotiin, koska olin unohtanut ottaa työpaikkani avaimet mukaan, ja koska olin unohtanut jo ensimmäistä lähtöä tehdessäni kotiavaimeni sisään, olin joutunut menemään vara-avaimella sisään saadakseni työpaikan avaimet käsiin, ja tämä vara-avain lojui nyt pakastimen päällä, koska en ollut muistanut palauttaa sitä liiteriin.
Eli lyhyesti sanottuna: jos sesam aukene ei toimisi, olisin kusessa.
Pelkoni kävivät toteen, kun käänsin ensin taskuni ja reppuni ylösalaisin ja kurkistin sitten liiteriin vara-avaimen toivossa. Turhaan. Syöksyin lapsineni takaisin äitini luo ja suoraan vanhempieni avainkaapille. Tungin sieltä parikymmentä eri avainta taskuuni, ajoin kotiin ja aloin rynkytellä avaimia kotioveni reikään. Tältäkö prinssistä tuntui, kun hän epätoivoisesti sovitteli lasikenkää vääriin jalkoihin?
Koska yksikään avaimista ei halunnut yhtyä reikään, oli pakko ottaa pelätty puhelu Göteborgiin.
– Moi rakas. Tuota onkohan meillä vara-avainta jossakin jemmassa?
– Liiterissä as usual.
– Joo mutta onko meillä toista vara-avainta?
– Ei ole, kun hävitit sen edellisen. Seuraava lähin avain on täällä minun taskussa Ruotsissa.
– Joo kun en oikein pääse ovesta sisään, kun kaikki avaimet on sisällä erinäisten käänteiden jäljiltä…
– Onneksi olkoon.
– No ehkä yritän ettiä ensin sitä ensimmäistä kadonnutta vara-avainta…
– Onnea etsintöihin.
Olin tosiaan toissakesän keskiviikkona onnistunut hävittämään yhden kotimme vara-avaimen halkoliiterin uumeniin, kun se oli livennyt käsistäni koivuklapien sekaan. Seuraavan tunnin konttasin perse pitkällä liiterin lattialla ja haravoin sentti sentiltä paljain käsin vuoroin puulastuja, soraa ja multaa ja heittelin halkoja tieltäni. Tunnin päästä oli pakko luovuttaa. En saanut avainta, mutta olin varma, että myyräkuumeen sain.
Istahdin kiireisemmäksi ajaksi takakuistin portaille ja katselin kun kissat seurasivat liikkeitäni keittiön ikkunan takaa uteliain ilmein. Tai pikemminkin nälkäisin. Toinen maukui ja kuopi tassuilla ikkunaan. Kuolisivat reppanat vielä nälkään tällä menolla!!
Mietin kenet hälyttäisin apuun. Entinen heilanihan osasi murtautua autoihin ja taloihin, tunsi kikka kolmosen jos toisenkin. Soittaisinko Ramille? Rami olisi varmaan halvempi kuin iltakeikkaa heittävä lukkoseppä.
Ennen kuin ehdin painaa luurin kuvaa, puhelin soi. Mieheni oli ollut askeleen edellä ja soittanut veljelleen. Kytymies kyseli tilannepäivitystä, murahteli vastaukseksi ja lupasi hoitaa homman tyylikkäämmin kuin entinen murtovaras. Pian hän saapuikin valkealla ratsullaan ja alkoi mittailemaan ensin etuovea ja sitten takaovea katseellaan. Tuota pikaa hän ilmoitti menevänsä etuovesta sisään ja kaivoi sitten takakontista sahamurhaajan työkalulta näyttävän kapistuksen. Sähköpuukkosahaksi tai tuttavallisemmin sytkyksi sitä ilmeisesti myös kutsuttiin.
Jos ei sesamia tottele niin josko tottelisi sytkyä.
Ensitöikseen kyty irrotti listat ja sitten alkoikin jumalaton ujellus, rytyytys ja pauke, kun hän alkoi irrottamaan etuovea sytkyllä. Melusaastetta kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan ja katselin kuinka kaunis 80-luvun kuistini muuttui taistelutantereeksi. Karmiruuvit poksahtivat poikki ja uretaanit lensivät paikaltaan. Kohta apupoika antero sai taivutettua karmia sen verran, että lukon kieleke vapautui karmista ja ovi aukeni kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Tämän jälkeen sankari poistui paikalta ja jätti jälkeensä hirveän sotkun.
Ruokittuani kissat syöksyin mummolaan. Tyttö oli ehtinyt nukahtaa puolialastomana eteiseen ja poika huusi suoraa kurkkua isäänsä. Pian huusi myös nukkuva lapsi, kun nostin hänet syliini. Tungin kurkku suorana rääkyvät puolialastomat lapset autoon ja katselin viimeisenä näkynäni äitini pään pudistelua.
Kotipihassa ensimmäinen näkyni oli hymyään pidättelevä naapuri, mutta väliäkö hällä. Ei tässä meidän perhe muutenkaan normaalin papereita saisi.
Mies soitti, kun olin saanut kääpiöt unten maille, hyviteltyä kissat tyytyväisiksi ja avattua iltakaljan, vaikken sitä ehkä ollut ansainnutkaan.
– Mites meni noin niinku omasta mielestä tämä päivä? kysyi mies.
– Silleen semi kivasti. Oli ainakin kivasti äksöniä.
– Rouva saa sitten maksaa oven korjauksen tai laittaa itse uretaanit ja listat takaisin paikoilleen.
– Javisst. Se on ruotsia ja tarkoittaa totta kai!
En pitänyt kiirettä. Listat olivat vielä vuodenkin päästä nätisti nojallaan etukuistilla odottaen ihmettä tapahtuvaksi. Paikkansa ne löysivät vasta kun muutto alkoi lähestyä ja kun rupesin huutelemaan remonttitaitoisia miehiä kyliltä apuun. Johan alkoi oma mies aktivoitua. Mitäs lähtee Ruotsiin, kun ovetkin hyppivät sinä aikana pois paikoiltaan.
Äitienpäivälahjaksi sain avaimenperän, joka on lähes mahdoton hävittää tai unohtaa. Korostan sanaa lähes.
Liinaa ei keritä ikinä koukun ympärille. Kuorman yli heitetystä kiekosta tulee nimittäin silloin tappava väline.
Yksi vaikeimpia asioita elämässäni on ollut opetella sidontaliinan käyttö. Tai mitäpä sitä valehtelemaan, prosessi on edelleen kesken.
Toki olen erinäisiä kertoja sitonut asioita, mutta en niin säännöllisesti, että rutiini olisi muodostunut. Tosin sillä ei varmaankaan ole merkitystä, sillä pikainen gallup kyläsaunalla kertoi, että en ollut ainoa, joka kärsi sidontaliinadementiasta. Aivan sama miten monta kertaa isä, ukki tai appi, serkku, täti tai aviopuoliso oli asian opastanut. Jokainen kerta tuntuu ensimmäiseltä.
Viime aikoina olen joutunut käyttämään tuota henkisesti kiduttavaa kitkutinta melko usein. Ystävättäreni Kirsti on ollut todistamassa nöyryyttävää taisteluani viheliäisen vehkeen kanssa jokaisella kerralla. Jostain syystä Kirsti tuntuu tajuavan laitteen sielunelämän päälle. Se taas käy minun ylpeyteni päälle.
“Anna mie autan”, kaveri ehdotti, kun jälleen mietin, mihin reikään liinan tyrkkäisin. Kolo kun tuntui olevan aina väärässä paikassa.
“Ei, mie en opi tätä koskaan sitten!”
Kirsti vaikeni, mutta jatkoi kikertämistä, kun arvoin olisiko paras tyrkätä edestä vai takaa.
Tungin liinan reikään ja Kirstin hyväksyvän nyökkäyksen jälkeen uskaltauduin vääntämään kahvasta. Räikkä rutisi ja metalliset ikenet imaisivat liinaa sisäänsä. Kolminkerroin ja kierteellä. Seuraava ongelma saapui ennen aikojaan. Miten sen saisi pois!? Vetämällä. Ja minä vedin, mutta mitään ei tapahtunut.
Kirsti ei sanonut mitään, mutta sormiliikkeistä päättelin, että vimputin piti kääntää toiseen suuntaan. Ja kas, johan alkoi liina kulkea.
Aloitin alusta. Nyt varoin, ettei liina pääsisi lipsahtamaan kaksinkerroin. Reiästä sisään ja rytmikästä runkutusta.
Silloin Kirsti ei voinut olla puuttumatta. Toki kesti hetken, ennen kuin naurunröhötyksestä sain selvää.
“Siun pitäs varmaan laittaa tuo toinen pää kiinni.”
Onneksi kyseessä ei ollut pitkänmatkan kuljetus, vaan niin sanottu stabiilisidonta, sillä käteni jälki ei herättänyt luottamusta edes itsessäni. Mutta kyllä se paikallaan pysyi! Kun makrameetyön ja S&M-fetissin sekasikiö oli aika purkaa, en muistanut mitä piti tehdä.
“Ihan samalla tavalla ku äsken”, Kirsti parahti. “Et sie tätä nyt oo voinut tuossa ajassa unohtaa!”
Aivan kuin mieheni olisi käyttänyt juuri samoja sanoja… ja samalla ääneen painolla. Ja juuri samanlaisessa tilanteessa! Dejavu!
Sidontaliina for dummies!
Koska en siis ole ainut, jolle sidontaliinan toiminnan tajuaminen tuottaa vaikeuksia, pyysin miestäni opettamaan (jälleen kerran) ja auttamaan kuvauksissa. Arvelin, että se pönkittäisi puolison identiteettiä, kun saisi kerrankin neuvoa minua ja vielä luvan kanssa. No, sai maistiaisen minun työpäivistäni…
Sidontaliina koostuu uros- ja naaraskappaleesta. Uros tungetaan naaraan sisään, jonka jälkeen naaraan rytmikäs edestakainen, kitisevä ja vinkuva nitkutus saa uroksen jännittymään tarvittavaan tiukkuuteen, jolla pitää homma kasassa. “Missä siun sidontaliinat on?” “Mihin sie niitä?” “Teen tutoriaalin.” “Osaat sie ite?” “En, joten voit sie neuvoa?” “Pakko kai se on.” “Ja voit sie ottaa kuvia?” “Miks helvetissä miun pitää osallistua siun kuvauksiin?”
Kahvan vääntäminen helpottuu, kun lukituksen aukaisee. Se tapahtuu kahvan lärpäkettä alas vetämällä. Mie: “Tää ei liiku!” Mies: “Väännä sitä kahvaa. Miten hitossa sie voit unohtaa, kun just näytin?”
Aukko asetetaan suoraan, ja liinan pää pujotetaan ikenien väliin.
“Se reikä laitetaan tälleen suoraan.” “Aaa… mie laitoin viimeks sen silleen pystyyn…” Huokaus. (Miehen.) “Miten mie saan sen sinne kun se on nyt tuolla alhaalla?” “No siitä kahvasta vääntämällä.” Syvä huokaus. (Miehen.)
Tässä vaiheessa on hyvä tarkistaa, että liinojen toiset päät ovat kiinni jossakin.
“Miks sie niistä koukuista otat kuvan?” “Että pitää muistaa kattoa, että ne on kiinni jossain.” “Voiko ne joku muka jättää irti?” “No, niin on saattanut joskus käydä… Mutta se oli stabiilisidonta.” “Mikä?” “Että sitä sidottavaa ei liikutettu vaan lähinnä pidettiin hetki kasassa.”
Liina kannattaa kiristää käsin mahdollisimman pitkälle, muuten saattaa jännetupit tulehtua vemputtamisesta. (Kiitos Kirsti vinkistä!) Lopullinen kireys hankitaan kahvaa ylös ja alas kääntämällä. Takavasemmalla tupakkapaperi paloi kiukkuisesti.
Kahva alas päin, niin liina ei lähde luvatta löystymään.
Liinan pää on hyvä solmia tiukasti kiinni. Mies ei arvostanut virkkaustani. Kts. kuva. Liina olisi hyvä myös kiinnittää tukevasti rahtiin. Ei esim. tonkan irtonaiseen kanteen. Lavastettu lastaus, jota ei ole testattu kylätien montuissa eikä suositella kokeiltavaksi.
Unboxaus. Käännetään kahva toiseen suuntaan. Ja sitten vaan vedetään. Kesti hetken selvittää, miten sidonnan sai purettua, sillä mies oli siirtynyt toiselle puolelle pihaa seuraavan projektin pariin.
Kuvausprosessin (sekä edeltävän opastuksen) aikana vahingoitettiin ainoastaan puolisoni hermoja. Love you!
Kärsin jokin aika sitten melko pahasta unettomuudesta ja/ tai masennuksesta. En tiedä johtuiko unettomuus masennuksesta vai masennus unettomuudesta, mutta elämä oli raskasta ja ilotonta. Missään ei ollut mitään mieltä, kaikki oli merkityksetöntä. Ei jaksanut edes vittuuntua mistään.
Muutamalle läheiselle kerroin miltä tuntuu.
“Pitäiskö mennä lääkäriin?”
Loistava neuvo. Neuvojen vastaanottaminen vaan ei ollut niin loistavaa. Kolmannella kerralla voimia riitti toimintaankin. Vaikka työterveydestä sai akuutisti aikoja puolen tunnin jonossa roikkumisen jälkeen, suurin työ piti tehdä pään sisällä.
“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”
“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.”
“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”
“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”
“Pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”
“Kaikkia väsyttää.”
“Se on vaan asenteesta kiinni!”
Osa kommenteista oli pään sisäisiä, osan kuulin kavereilta. Yhteenveto oli, että lääkäriin meneminen, saikutus ja lääkkeet ovat saatanasta tai ainakin osoitus epäonnistumisesta. Ja totaalisen häpeällistä.
Sori, en ole superihminen vaan otin ne kaikki. Menin lääkäriin, sain saikkua viikon (+ ekstraviikon totaalisen henkisen ja fyysisen resetoinnin tarjoavaan yrjötautiin) ja yöunet rauhoittavat pillerit.
Nyt nautin siitä, että herään ennen kellonsoittoa. Kroppa vaatii aamulenkkiä ja useimpina päivinä kiinnostaa lähteä töihin. Tykkään siitä, että näen eroottisia unia tutuista ja tuntemattomista. Himoitsen suklaata ja hiihtämistä, appelsiineja, salitreeniä ja pallopelejä. Enkä halua välittömästi tuhota ompelusta, joka ei istu ensisovituksessa. Jaksan lukea lasten wilmaviestit, ja maalipurkkiin juossen kissan jäljet lattiassakin alkavat vituttaa.
Avun pyytäminen on välillä vaikea. Mutta onneksi on Aikun ajatusvääristymien korjauspalvelu.
“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”
Lääkäri on nähnyt niin paljon kaikkea, että suoriutui yhdestä uupuneesta opettajasta rutiinilla.
“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.”
Sehän se on vähän niinkuin tarkoitus, jos hormonitasapaino on pielessä! Aikanaan ajatuskin hormonikierukasta ällötti ja pelotti. Muuttaa persoonan ja kaikkea! Luojan kiitos muuttikin! Sen verran vuoristorataa oli luonnollisen kierron Aikun mieliala.
“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”
Eikös kaikki huippu-urheilijatkin käy mentaalivalmennuksessa? Mutta niin… eikös huippu-urheilu ole jonkin sortin hulluutta…?
“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”
No… sijainen ei ollut korjannut kokeita, joten ne odottivat. Mutta muuten oli tuuraaja selvinnyt ohjeitta. Tervehdyttävä havainto, että en ole korvaamaton.
“Siun pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”
Se, että on elänyt liki 40 vuotta ajatusvääristymien kanssa, että on maailman napa ja vastuussa kaikista ja kaikesta, ei tule muuttumaan yhdessä hetkessä. Ei varsinkaan silloin, kun ei saa nukuttua kuin kolme tuntia yössä.
“Se on vaan asenteesta kiinni!”
Ei. Vaan tähtien asennosta, tuurista ja sattumasta riippuu, näkeekö pilkahduksen elämästä, jolla on merkitystä ja ehtiikö siitä ottamaan kiinni.
“Kaikkia väsyttää.”
Ehkä kaikkien pitäisi sitten ottaa vähän lepoa? Tavalla tai toisella. Ja kuten mieheni totesi, kukaan ei tiedä miten väsynyt sitä itse kukin on. Mutta alkaa sillä melko hyvä tuntuma olla “vähän väsystä” vaimosta, joka ulisi kaikesta ja räjähteli nitroglyseriiniä herkemmin. Tai oikeastaan posahti kuin diatsoniumtetrasol, se kun ei tarvitse räjähdykseen edes ulkoista ärsykettä.
Aloitin pääsiäisvalmistelut tänä vuonna jo hyvissä ajoin. Kolme viikkoa sitten minun piti vetää opiskelijoille kädentaitoja ja koska olen opettaja, taskussa pitää aina olla varasuunnitelman varasuunnitelma ja liukasliikkeisille lisätehtävä. Siispä suuntasin edellisenä iltana säkkipimeässä pajukkoon keskimmäisen lapseni kanssa. Tai siis luulin suuntaavani.
Joka tapauksessa kynsin ja konttasin umpihangessa ojanpohjaa, nitkutin tylsillä saksilla poikki 22 pajunoksaa, tungin ne S-Marketin muovikassiin ja raahauduin takaisin tielle joka toisella askeleella lumeen vajoten. Lahkeet ja kengät tursusivat lunta ja hampaat kalisivat kylmyydestä.
– Äiti näissä ei kyllä oo niitä kissoja….! tytär yritti sanoa pussiin katsoessaan.
Samaa hän oli yrittänyt huudella jo aikaisemmin ojan toiselta puolelta.
– Sieltä ne nousee, pienet on vielä kun ei oo kevätkään pitkällä! tokaisin takaisin ja noukin jääkokkareita kengistäni.
Kun kädentaitojen tunti aamulla koitti ja opiskelijat näkivät muovipussista pilkottavat oksat, sain osakseni murhaavia ja säälinsekaisen huvittuneita katseita.
– Ei jumalauta mitään virpomisjuttuja!
Onneksi sain myytyä heille toisen idean – selviytymisrannekkeen punomisen ja posliinin maalaamisen eikä ollut kuin paukutella menemään.
Työpäivän päätteeksi otin koskemattomat vitsat kainaloon, jos vaikka omat lapseni niitä osaisivat arvostaa. Kotiinlähtöä tehdessäni jäin työkaverini kanssa suusta kiinni, ja hän sattui vilkaisemaan vitsojani vähän tarkemmin:
– Näyttää kyllä vähän pihlajalta nuo sinun oksat.
– Jaaaaaaaaa…. Saattaahan se tietysti olla, kun pimeessä nää keräsin…
Lähempi tarkastelu tosiaan osoitti, että 22 oksan joukossa oli vain kaksi pajunoksaa, loput olivat pihlajaa. Kun kylillä voivottelin, ettei ihan putkeen mennyt tämäkään keissi, eräs tuttavani lohdutti sanoillaan:
– Ennen vanhaan uuden omakotitalon lähimmäksi puuksi istutettiin aina pihlaja. Sen uskottiin tuovan onnea ja uskottiinpa puun muutenkin sisältävän taikavoimia. Että virpomiseen saattaa pihlaja olla pajua tehokkaampi!
Vau, olinkin siis edelläkävijä!
Varsi se on pihlajallakin. hästäg uskallaollaerilainenJo vihertää!
Tänä pääsiäisenä ajattelin kokeilla muutakin erilaista. Tai siis en ajatellut, mutta ajauduin tilanteeseen kuten minulle usein käy. Lähdin viikko sitten perjantaina ravintolaan syömään mieheni, Aikun ja hänen siippansa kanssa. Jossain vaiheessa mietin pitäisikö olla huolissaan, kun ukot puhuivat enemmän hevosista ja ankoista kuin kaivinkoneista ja gyproccilevyistä.
Joka tapauksessa herkuttelun ja hevostelun jälkeen suuntasimme vielä nauttimaan vähän livemusiikkia Joensuun yöhön. Yöllä neljän aikaan heräsin siihen, että mahassa murahti. Pian koin täydellisen puhdistautumisen. Ainakin fyysisesti, sillä henkisesti tajusin olevani jo täysin turmeltunut. Sillä mitäpä miettii Tinsku 40 vee suoli solmussa ja vatsa ruikulilla, kun toinen pää on sankossa ja toinen pytyssä?
Että jos tämä ei helpota, niin en pääse ÄÄNESTÄMÄÄN sunnuntaina.
Keski-ikäisen kansalaisaktiivisuudessa on jotakin hellyttävää, mutta myös säälittävää.
Mitään hellyyttävää tai säälivää ei sen sijaan ollut äitini kommentissa, kun kerroin epäileväni puhdistumisen syyksi ruokamyrkytystä.
– Krapula sulla on!!
Näin alkoi pääsiäistä edeltävä paaston aika. Kahden päivän aikana sain pudotettua jo kolme kiloa! Eikä tehnyt mieli panna suuhun juuri mitään -loistava startti puhdistautumiseen ja nautintoaineista kieltäytymiseen. Vaalisunnuntaina olin jo kutakuinkin tolpillani, joten pääsin käyttämään ääntäni.
Ääntään käyttivät myös lapseni, jotka innostuivat virpomaan. Neiti neljä vee tuli tarmokkaana eteeni piiskaamaan kinttujani:
– Viivon vaavon sulle tissit,
viivon vaavon kellon kädet,
mulle vitsa, sulle palkka!
Seuraava runo oli hivenen painostavampi, sillä lapseni yrittävät alituiseen aivopestä minua lisääntymään. Myös neiti neljä vee:
– Viivon vaavon vauvan sulle,
hiili antaa pusun mulle!
Loruttelun jälkeen tyttö hihkaisi:
– Äiti mie keksin näitä ite!
– Aijaa, enpä olis arvannu!
Ukolle kuiskasin oksien viuhoessa oman loruni:
– Vitsa sulle, muna mulle!
Valitettavasti keskimmäinen ei ollut eilisen teeren tyttöjä:
– Hankkikaa huone!
Pian alkoi aktivoitua myös munannälkäinen esikoiseni.
– Miekin haluun virpoa! Mutta mulla ei ole virtsaa! Vai mikä se on.
– Rakas se on VITSA, ei VIRTSA. Virtsa on housussas. Tai siis toivottavasti ei sielläkään.
– Aaa joo, oli mikä oli, mie meen tekemään!
Vitsan valmistuksessa kesti viitisen minuuttia ja sanotaanko, että lopputulos oli varsin persoonaallinen kuten jo ehkä aiemmasta kuvasta huomasittekin.
Olen onnistunut kasvattamaan lapseni kulinaristeiksi. Jos siis kulinaristilla tarkoitetaan ihmistä, joka nauttii kummallisista ruokalajeista. Lapseni toivoi aamupalaksi “sitä vetistä mansikkapuuroa”. Lusikalla syötävää pitsaa muistellaan vähintään puolivuosittain. Jostain syystä en ole kuitenkaan voinut toisintaa tätä makunautintoa.
Pienokaisteni herkkua on myös mämmi, tuo perinneruoka, joka jakaa mielipiteitä enemmän kuin maahanmuuttopolitiikka. Mämmiä kuluu litroittain. Jossain vaiheessa kuvittelin, että yksi rove riittää makupalaksi koko perheelle, sen verran topakkaa tavaraa tuo maltainen mustakulta on. Väärin. Jos ei ole heti jaolla, saattaa jäädä nuolemaan näppejään. Rovetta ei kannata enää nuolla, koira ennättää yleensä ensin.
Mutta onneksi on äitinä kätevä emäntä. Vältelläkseni työtehtäviäni päätin opetella valmistamaan mämmiä itse.
Valmistautuminen
Kerrankin valmistauduin. Googlettelin parikin sivustoa ja kaivoin esiin ikivanhan luottokeittokirjani, jossa kerrotaan muun muassa kuinka siansuolista valmistetaan makkaraa. Siellä oli varmaan perinteistä perinteisin ja vuosisatoja käytetty ohje.
Reseptit olivat hämmentävän samankaltaiset, mikä toisaalta oli helpottavaa (ei tarvinnut valita ohjetta, sillä kahden ohjeen yhdistämisellä ei ole yleensä onnistuttu leivontahommissa. Trust me, kokeiltu on…) ja toisaalta aavistuksen pelottavaa, sillä oliko kyseessä vain laiskaa plagiointia ilman kriittistä tuotekehittelyä…?
Vaihe 1 – mittaaminen
Punnitsin keittiövaa’alla grammantarkasti mämmimaltaat ja ruisjauhot. Keitin veden poreilevaksi. Nettiohjeessa kerrottiin poreilevan veden tarkoittavan 65-asteista vettä. Kaivoin siis mieheni kokkaushifistelyboxista lämpömittarin ja kun lämpötila oli sopiva, sotkin jauhot veteen ja ripottelin vielä ohjeen mukaan ruisjauhoja pinnalle. Kansi päälle ja uuniin.
Nettiohjeessa neuvottiin laittamaan kattila uuniin, jossa on valo päällä. Toimikohan valo meidän uunissa? Mämmipussin ohjeessa oli mainittu tarkka 50 asteen lämpötila, joten noudatin sitä. Varuilta tyrkkäsin myös lämpömittarin uuniin.
Vaihe 2 – fysikaalisia ongelmia
Ohjeen mukaisen kahden tunnin imellyttämisvaiheen jälkeen keitin uudet vedet ja aloin lisätä uutta satsia jauhoja. Seos ei juurikaan muistuttanut mämmiä vaan keväällä lumien alta paljastuvaa, aavistuksen homehtunutta koiran paskaa. Mutta tuoksu alkoi perheestäkin muistuttaa jo valmista tuotetta.
Tökkäsin lämpömittarin höttöön. Mömmön sisälämpötila ei vastannut ohjetta. (Kyllä, ohje sisälsi sisälämpötilatkin. Ja kyllä, noudatin niitä. Tai tarkkailin ainakin.) Myöskään uunin lämpömittari ei vastannut asettamaani astelukua. Lähellekään.
Myöhemmin opin, että sopivasti imeltyneen seoksen voi aistinvaraisesti tunnistaa tummahkosta väristä ja notkeasta rakenteesta, mutta tässä vaiheessa arvelin ongelmien ratkeavan seuraavalla kierroksella. Väänsin uuniin lisää lämpöä.
Sitten alkoivat tilavuusongelmat.
Uusi vesisatsi mahtui nimittäin helposti kattilaan, mutta kipollinen mallasta ja jauhoa näytti omiinkin silmiin mahdottomalta mahdutettavaksi samaan pataan. Jos ohje lupasi neljä litraa valmista tavaraa, piti sen nyt hyvänen aika viiden litran kattilaan mahtua. Niin sitä voisi luulla…
Ripottelin jauhoja ja maltaita vähän kerrallaan pinnalle ja nostelin varovasti seokseen. Kakkutaikinaakaan en samalla hellyydellä käännellyt. Herkistä liikkeistäni huolimatta mössön pinta alkoi hipoa kasari yläreunaa. Äkkiä kansi päälle!
Vaihe 3 – keittäminen
Toisen, reippaan parin tunnin imellytyksen jälkeen mämmini koostumus ei edelleenkään muistuttanut kaupan mämmiä. Mutta jäljellä oli vielä kaksi vaihetta. En siis ollut kovin huolissani. Eipä silti, filosofiani mukaan ruuanlaitto on luova taiteenlaji, eikä ole tarkoitustakaan, että tietää mitä tulee saamaan tai että joka kerralla saisi saman tuloksen.
Keittäminen osoittautui hankalaksi, kun kattila oli äärimmillään täynnä. Kuplahteleva mämmi pärskähteli hellalle, seinille ja rinnuksille. Koira löysi lattialle roiskahtaneen mämmikokkareen ja piehtaroi hädissään itsensä raidalliseksi ennen kuin tajusi, ettei kyseessä ollutkaan eriteläjä.
Keittämisen jälkeen seos piti maustaa, mutta ruokalusikallinen pomeranssia oli liikaa. Mömmö alkoi valua pitkn kattilan kylkiä kuumalle hellalle, johon se paloi kiinni luvattoman nopeasti. Oli jaettava soosi kahteen kattilaan.
Vaihe 4 – paistaminen
Nyt mämmi piti laittaa uunivuokiin ja uuniin 2,5 tunniksi. Ohjeessa varoiteltiin täyttämästä kippoja kokonaan kuohumisen varalta ja levittämään päälle sokerilientä kuorettumisen varalle. Valuttelin huolellisesti sokerilientä kippojen päälle.
Eivät toki kuohuneet yli, mutta kitkerän napakka sokerikansi oli kivettynyt jokaisen vuoan päällä. Mutta mämmi, jonka kaiveli kannen ja palaneen pohjan välistä maistui ihan oikealta mämmiltä. Jokseenkin vetiseltä, mutta mämmiltä.
Versio 2
Mutta eipä huolta. Aikku ei luovuta. Uusi satsi. Puolitin ohjeen, sillä halusin puolittaa myös astioiden määrän. Edellisen session jälkeen olin liottanut ja hinkannut kippoja tuntikausia.
Miehelle tämäkin määrä mämmisiä astioita oli liikaa. Vaiheiden 1 ja 2 välissä mies oli siivonnut keittiön, johon olin jättänyt kipot, kapustat, purkit ja puntarit valmiiksi. Tästä seurasi luonnollisesti pieni napsakka perheriita aiheesta, että miksi ei siivota silloin kun pitäisi ja sitä mitä pitäisi ja miksi aina valitat etten siivoa ja sitten kun siivoan niin ei kelpaa.
Mutta sain kuin sainkin uuden satsin tehtyä. Imellytys tapahtui energiaa säästäen leivinuunissa pitkän kaavan mukaan.
Kokeiluerän maku oli taivaallisen täyteläinen, joten päätin tehdä isomman satsin. Välttääkseni pohjaan palamisen tein annoksen uuteen, pinnoitettuun uunivuokaan. Tilavuuksien kanssa oli jälleen hankaluuksia. Mössö nuoli taas vuoan reunoja.
“Mitä vittua?! Miks tää ei mahdu tähän?”
“Miten se voi tulla siulle taas yllätyksenä, että se ei mahdu siihen?” tuskaili puolestaan mies.
“Tämä on eri kippo.”
“Se on samankokoinen kippo.”
“Mutta tämä on eri kippo.”
Mies ei tajunnut. Kummallisesti kutistunut kasari aiheutti sen, etten jaksanut keittää vaadittua aikaa. Tyrkkäsin siirappivedessä kelluvan perinneherkun uuniin loppulöylyihin.
Sinne se jäikin, kun lähdin töihin. Ensimmäisenä kotiin tullut lapsi tajusi tuoksusta sammuttaa uunin.
Suosittelen lämpimästi keittämään puuron ennen uuniin laittoa. Vasta miehen raaka voima ja luvattoman tehokkaat pesuaineet saivat uunin puhtaaksi kuohuneesta mämmistä. Tietysti töhnä olisi voinut lähteä helpomminkin, jos sen olisi huomannut aiemmin kuin vasta kolmen päivän päästä, kun uuni tyrkättiin jälleen päälle ja kitkerä mämmin hajuinen savu levisi asuintiloihin.
Yritin itse ensin raapia kynnet verillä. Kirjaimellisesti. Palanut mämmi kynnen alla on mitä toimivin kidutuskeino.
Mämmi itsessään ei yltänyt edellisen satsin makuun, joten aioin kokeilla vielä kerran. Jokapäiväiseen mämmiin tympääntynyt perhe päätti toisin ja piilotti mämmimallaspussin.
OHJE:
Vaihe 1
1,5 l vettä
259 g mämmimaltaita (Muissa ohjeissa 250g, mutta ei se sattunut siihen koskaan.)
500 g ruisjauhoja (Tai silleen, että on suunnilleen se vaadittu 750g)
Keitä vesi poreilevaksi vähintään 10 litran kattilassa. Eli kunhan se on lämmin. Sekoita aineet ja tyrkkää n. 50-asteiseen uuniin noin pariksi tunniksi. Seos on muuttunut tummaksi ja veteläksi.
Vaihe 2
2 l vettä
250g eli jotain sinne päin maltaita
500g ruisjauhoja
Poreileva vesi sekoitetaan edelliseen satsiin ja jauhoseos perässä. Sitten imeltymään leivinuuniin yön yli. Tai siihen asti kunnes uunia taas alkaa lämmittää.
Vaihe 3
2 rkl tai pussin pohjat pomeranssia
0-2 dl siirappia tai sopiva luraus.
SUOLAA. ÄLÄ UNOHDA SUOLAA!
Keitetään mössöä n. 10 minuuttia. HÄMMENNÄ IHAN KOKO AJAN! ja todellakin KEITÄ! Sitten soosi ei todennäköisesti kiehu niin pahasti uunissa. Kannen välistä uunin pohjalle valunut ja palanut mämmi ei nimittäin lähde marttojen eikä Kanasen Aurin vinkeillä.
Sokerivettä (1dl vettä ja ½ dl sokeria) tai siirappipurkin huuhdevedet voi lurauttaa päälle, mutta ei se kuorettumista estä. Kansi päälle. Se saattaa toimia, jos haluaa välttyä mämmikaivauksilta. Paitsi sitten maku jää vetiseksi. Mutta kuten elämässä, se on joko täydellinen makunautinto tai helppo ja nätti mutta pliisu. Mutta kaikkea ei voi saada.
Jotkut väittävät, että shakki on pelien kuningas. No, jos niin on, lentopallo on prinsessojen laji. Sen verran pelimenestys vaihtelee päivästä riippuen. Välillä naurattaa, välillä itkettää. Yleensä vi…. kiukuttaa, sillä kilpailuhenkisyyteni ja perfektionismiin taipuvainen luonteeni on vuosien saatossa aavistuksen lientynyt. Aavistuksen.
Männä viikolla erehdyin salille ennen lentopallopelejä. Koska olo oli kuin Peppi Pitkätossulla latasin tankoon vähän enemmän painoja kuin edellisellä kerralla. Hienosti liikkui tanko, mutta kentälläpä ei sitten liikkunut jalka eikä ajatus eivätkä varsinkaan kommunikoineet keskenään.
“Mie en ole koskaan kuullut siun kiroilevan noin paljon!” esikoinen tuumasi erätauolla.
Melkein hävetti. Eihän se ruma kielenkäyttö kuulu pelikentillekään. Mutta viivojen välissä taannun villi-ihmiseksi, sille ei vaan voi mitään. Jo juniorivuosina tuomari väläytti keltaisen kortin mahdollisuutta, kun pallo meni sentin verran pitkäksi tai kaksi leveäksi ja artikuloin huolellisesti muutaman voimasanan.
Mutta kyllähän se ottaa luonnon päälle, kun peli kentällä alkaa muistuttaa elämää kentän ulkopuolella.
Jos pallo jää huojumaan verkon päälle, se on satavarma kummalle puolelle se putoaa. Väärälle.
Välillä taas lihakset on lämpöisinä ja hermoradat herkillä, että kenttä on vaan liian pieni. Taitoa on kerrankin enemmän kuin tuuria, mutta elämän realiteetit rajoittavat itsensätoteuttamisen alan pieneksi. Turhauttavan pieneksi.
Pallo lentää takaseinään, sivuseinään tai kimpoaa kattoon. Polvet on mustelmilla ja rystyset palovammoilla, kun tämä wannabe-passari yrittää kiivetä seinälle pallon perässä.
Lopulta ei edes huvita yrittää.
Toki syy saattaa olla, että vakkarikenttäni on rakennusteknisistä syistä muutamia metriä liian lyhyt ja ainakin metrin liian kapea. Siro harjakatto viistää sen verran matalalle, että takakentällä ei kannata hypätä kovin korkealle.
Luonnollisesti tilanne ei parane normikokoisella kentällä. Silloin saisi teoriassa toteuttaa itseään, hakata palloa kaikin voimin ilman pelkoa liian tiukoista rajoista.
Käytännössä havahtuu siihen, että ei sitä potentiaalia taidakaan olla isoon maailmaan.
Ensimmäinen erä menee yleensä totutellessa rajoihin, jotka ovat yllättävän kaukana toisistaan. Joukkuetovereiden kannustuksessa alkaa olla epätoivoinen sävy, kun viideskään syöttö ei yllä verkolle asti. Takarajan ylityksestä ei ole pelkoa.
“Näkee, että oot tottunut pelaamaan pienellä kentällä. Niin on kepeä kosketus.”
Ja minä kun pelasin kaikella voimalla ja kaikella taidolla. Mutta ei se sitten riittänytkään edes verkolle asti.
Mutta kuten elämässä, päätän jossain vaiheessa, kaikesta huolimatta, vetää täysillä. Pistää kaiken peliin. Jännitän vatsan, valitsen suunnan, heitän pallon ilmaan. Tunnen miten energia virtaa käsivartta pitkin, kämmen läiskähtää pallon pintaan. Käsivarren alla allit tutisevat iskun voimasta.
Kyllä se nyt lentää.
Lentää. Oman puolen sivurajasta seinään. Ei olisi lentänyt edes verkon yli, jos olisi vaikka sinne suuntaan lähtenytkin.
Story of my life.
Elämän rajallisuus ja vastaanpanematon kiertokulku näkyy sekin lentopallokentällä. Ei siinä, että pallo lyhyen lennon jälkeen iskeytyy lattiaan ja kuolee. Eikä siinä, että on aina uusi pallo, uusi erä tai uusi pelipäivä. Ei, vaan siinä, että itse ei enää kykene. Yhä useammin havahtuu siihen, että vaikka kuinka kalkuloi lähestyvän pallon lentorataa, pallo ehtii maahan ennen kuin itse on hievahtanutkaan. Verkolle hyppääminen keski-ikäisenä kolmen lapsen äitinä on sekin yllättävän rankkaa. (Yksi lisähuomio Tinskun listaan.)
Toisinaan taas olo on kuin koulubussilla, joka valuu jäiseltä tieltä penkkaa kohti. Samoin oma ruumis etenee palloa kohti, vaikka aivot ja pelikaverit huutavat vieressä, että “OUT!” Silti ne sormet on tungettava väliin, kun viesti ei vaan välity johtoportaasta toteutuspuolelle. Välillä vastustaja vaan vippaa pallon vikasuuntaan tai täysin mahdottomaan paikkaan ihan kiusallaan.
Pienistä pelivammoista toipuminenkin kestää keski-ikäisellä. Näpsäkkä nosto vasemman käden nimettömällä oireilee koko kämmenessä viikkoja teippailusta huolimatta. Huolimaton syöttö taas juilii alaselässä ainakin kuukauden. Ja ne henkiset traumat…
Mutta pahinta on, kun tajuaa oman lapsen seisovan verkon vastakkaisella puolella. Vaikka olen kuvitellut napanuoran joustavan melko lailla pitkälle (lapseni voivat olla eri mieltä), tämä oli liikaa. Siellä se oli verkon väärällä puolella vastustajan leirissä. Lautapeleissä sama kilpailuasetelma ei tuntunut niin pahalta, kun pentu istui vieressä ja varasti pelimerkkejä, mutta nyt lapseni oli aloittanut elämänsä ilman äitiä. Tai tässä vaiheessa äiti sen tajusi.
Olisin itkenyt, jollei erä olisi alkanut.
Seuraavassa hetkessä esikoiseni erillisyys tuli entistä selvemmin esiin. Tuosta vaan tuo kymmenen tuumaa itseäni pitempi paviaani torjui heittoni, jonka kerrankin olisin saanut verkon yli.
Perkele.
Tämä toistui noin tsiljoona kertaa. Lapsukaiseni myhäili ivallisesti verkon läpi, itse kävin läpi pääni sisä- ja ulkopuolella kavalkaadin erinäisiä ärräpäitä.
Pelikentällä olin ensisijaisesti voittoa tavoitteleva pelaaja, mutta pukkarissa tunsin jo äidillistä ylpeyttä pienokaisestani, joka vielä edellisenä talvena oli vihannut lentopalloa. Rippileirillä on oikeasti suuri merkitys aikuistumisessa.
Lentopalloepisodi muutti radikaalisti suhdettamme. Seuraavana viikonloppuna pystyin nimittäin nukahtamaan ennen kuin teini tuli kotiin iltajuoksuilta. Enkä herännyt kertaakaan yöllä tarkistamaan oliko eteisen lattialle ilmaantunut kenkiä. Aamulla kyllä vilkaisin, oliko Whatsappiin tai lähikylien FB-ryhmiin tullut millaisia viestejä.
Lentopallolla on siis merkittävä, joskin ristiriitainen asema elämässäni. Yritin tätä selittää miehelleni.
“Lentopallo on niinku lapset. Mie rakastan sitä, mutta voi tsiisus, että se osaa olla ärsyttävä. Ei vittu tottele vaikka kuinka hakkais!”
Sain viikko sitten tekstiviestin parhaalta ystävältäni:
”Miusta on tullu keski-ikäinen: katon vaalien puheenjohtajatenttiä😆.”
Tunnustin itse tehneeni juuri MTV:n vaalikoneen ja saaneeni sopivaksi ehdokkaaksi reilusti keski-iän ylittäneen urospuolisen kristillisdemokraatin.
Tästäkö se alkoi? Alamäki.
Huolestunut olin myös konkreettisista alamäistä, joita olin ryhtynyt laskemaan tänä talvena suksilla. SUKSILLA. MINÄ. En tiedä pitäisikö kuitenkin olla enemmän huolissaan asu- kuin lajivalinnasta:
Viikko sitten piti lähteä hiihtoloman lopuksi bilettämään ja vetämään vähän vinkkua. Erehdyin kuitenkin vetämään ennen h-hetkeä kaksi koiranruualta näyttävää vegemakkaraa, jotka veivät ruokatorven ja suolen niin solmuun, että rintalastan ja selkärangan välissä tirisi tauotta 24 tuntia, enkä voinut kuvitellakaan hytkyväni Portion Boysin tahdissa. Sinänsä bändin sanoitukset kuvasivat hyvin olotilaani:
Oli Jacksonii, Toni Braxtonii
Vuodesta toiseen pelkkää äksonii
Kumpa oiskin voinut ymmärtää
Mikä on mun määränpää
Bon appetit ja perästä kuuluu!
Viime viikolla huomasin selailevani työpäivän päätteeksi instaa ja katsovani suu auki kaakeleiden puhdistusvideota. Ennen kuin huomasinkaan, olin tilannut nettikaupasta siivoussaippuaa ja imurointipuuteria. Oikeasti, what the fuck? Toisaalta, robotti-imurimme Jorma saattaa hyvinkin innostua tulevista jauhobileistä. Tuskin maltan odottaa!
Keski-iässä saattaa myös havahtua siihen, että edes rutiinit eivät pelasta kypsynyttä kohtaloltaan. Pari päivää sitten kävin saunassa ja lähdin jäähylle. Tuntia myöhemmin aloin hampaita pestessäni ihmetellä peilikuvaani. Miksi tukkani ei ollut märkä? Sitten välähti – olin unohtanut mennä takaisin saunaan ja pestä itseni. Sen sijaan olin vetänyt yökkärin päälleni, tehnyt vähän iltapalaa ja katsonut norjalaista kohusarjaa hikisine hiuksineni.
Pari päivää aikaisemmin olin päättänyt mainita muistiongelmistani ja tarkkaavaisuuden pulmistani työterveyshoitajalle, mutta hoitajan luo päästyäni en enää muistanut mitä piti ottaa puheeksi, sillä tarkkaavaisuuteni ei tähän enää riittänyt.
Ei riitä muuten enää sietokykykään. Kun ikää alkaa tulla, ei viitsi enää niellä kaikkea paskaa. Viime perjantaina marssin tomerana silmälasiliikkeeseen tekemään reklamaatiota. Oikeasti, milloin viimeksi olisin valittanut jostain tuotteesta? Eikö se ole joku pikkusieluisten puumien juttu?
Odotin liikkeessä vuoroani ainakin varttitunnin selässäni raskas reppu ja käsissäni nurkista repeytynyt biohajoava pussi, jossa kiikkui yhdeksän ruukkua juuri istutettuja ituja ja versoja (älkää kysykö miksi) ja joka valutti multaa liikkeen lattialle. Kun vuoroni vihdoin koitti, äänensävyni saattoi kuulostaa siltä kuin vaginassa olisi hiekkaa, vaikka oikeasti haarojen välissä olikin multaa.
– Nää lasit on ihan paskat. Maksoin näistä melkein viisisataa eikä nää pysy päässä. Piti kaivaa vanhat lasit käyttöön ja käytän yhä enemmän piilareita, joten ei ihan mennyt maalin tämä hankinta.
Myyjä nosteli hiukan kulmiaan sanan paska kohdalla, mutta ei ollut muuten moksiskaan – ehdotti pintasäätöä ja silikoonia extrahinnalla. Yritin pysyä ilmeettömänä, mutta myyjä arvatenkin luki kasvoiltani mietteeni “PITÄÄKÖ MINUN VIELÄ MAKSAA EXTRAA PASKASTA??!!”
Kun lähdin liikkeestä, vitutti valtavasti. Kotona avauduin aviomiehelleni huonosta palvelusta ja tuotteesta. Empatiaa ei juuri herunut.
– Itsehän sinä ne lasit valitsit. Ei se auta, jos menet haukkumaan myyjät lyttyyn. Ei minun saamassa palvelussa eikä laseissa ole mitään moitittavaa.
– Mutta minun laseissani on moitittavaa, enkä minä ketään ole haukkunu!! Saatoin aloittaa epäasiallisesti, mutta lasejani minä haukuin. Kai mullakin joku kuluttajansuoja on oltava, jos en voi käyttää maltaita maksavaa tuotetta! Olis sama ollu sytyttää pääsiäiskokko niillä rahoilla!!
– Aika vaikeeta tulee olemaan valittaminen.
– Jumalauta sie et koskaan ole minun puolella!! Oon valmis viemään tämän vaikka oikeuteen, jos nää ei edelleenkään pysy päässä!! Ihan periaatteesta, huusin itku kurkussa ja jatkoin:
– Sama asia jos rakastun johonkin ihanan tuntuiseen mieheen ja vedän sen päälleni, mutta se onkin ihan käyttökelvoton tai paljastuu viikon päästä narsistiksi.
– No tuo nyt ei ole millään tavalla verrattavissa silmälasien ostoon.
– TÄYSIN sama asia! Voi miehenkin palauttaa. Sama jos ostan viidentoista tonnin Audin ja pääsen sillä vaan sata metriä eteenpäin. Pitääkö vaan tyytyä siihen, että kosla seisoo koristeena pihassa??!!
Koska en saanut keski-iän ilmeeseeni päivitystä silmälaseilla, päätin siirtyä kohentamaan kuontaloani. Katsoin eräänä iltana kivan instavideon kauniista lainekiharoista ja päätin kokeilla samaa kotona ennen töihin lähtöä. Laitoin laineraudan lämpenemään ja jaoin odotellessa tukkani tasaisiin osioihin. Kun aloin kihartaa ensimmäistä suortuvaa, rauta osui oikeaan poskeen ja poltti ihooni punaisen läikän. AUTS! Jatkoin piippaamista kivusta huolimatta, mutta hetken kuluttua käänsin toisen posken ja iskin vielä isomman polttomerkin vasemman silmän alle. Jumalauta että KOSKI. Hain pakastimesta hernemaissipaprikat ja pitelin pussia poskellani juuri kun mies kömpi makuuhuoneesta vessan ovelle. Hän katsoi näkyä ja pudisteli päätään nauraen:
– Ei kyllä ikinä tiedä miten aamu sinun kanssa alkaa tässä residenssissä.
– Elä naura, menee siun piikkiin, kun mustelmat poskilla kuljen.
– Veikkaan että sympatiat on kuitenkin minun puolella, mies totesi ja kaiveli pian pakastimesta oikean kylmäpussin.
– Ootas mie etin vielä sideharson niin voidaan vetää se täältä korvan takaa tähän poskelle ja pussi sinne alle, niin pystyt opettamaan samalla, ukko visioi.
Otin kiitollisena vastaan pussin, mutta sideharson jätin kotiin.
Ei naurata. Kiharointiin liittyvät kokeilut jätän vastedes niille, joiden käsi ei vielä vapise.
Vaan on noilla keski-ikäisillä miehilläkin oikkunsa. Aikku pyysi pari viikkoa sitten arvuuttelemaan, mitä hänen rakas aviomiehensä oli tällä kertaa hankkimassa. Vinkiksi armas ystäväni antoi, että kyseessä ei ollut lentokone. Ehdotin resiinaa ja mies kuorma-autoa. Pian Aikku paljasti oikean vastauksen:
– Hevonen. Meille ei pitänyt tulla IKINÄ KOSKAAN YHTÄÄN MITÄÄN eläintä, mutta nyt alkaa tulla halvemmaks ostaa oma koni kuin ratsastuttaa vieraalla.🙈
Ihan tätä en olisi arvannut tulevaksi. Enkä sitä, että pari päivää myöhemmin oma miehenikin alkoi puhua pehmoisia eläinkunnan edustajista.
– Mie haluun ankan.
– Ankan?? Ootko tosissas?
– Ne on hirveen söpöjä. Kato nyt, mies sanoi ja näytti ankkavideon, jossa ankka taapersi kylpyhuoneessa pyrstö keikkuen.
– Tulee kissankin kanssa toimeen. Kato nyt nää nukkuu vierekkäin!! Tiesitkö että nää polveutuu sinisorsista? mies kysyi into piukeana.
Enpä tiennyt en.
Näköjään kun tarpeeksi pitkään elää, oppii joka päivä jotakin uutta. Niitä kuuluisia keski-iän etuja.
Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Se olisi hyvä muistaa kaikissa asioissa. Ennen kaikkea lasten kasvatuksessa. Viime aikoina olen havahtunut useita kertoja oivallukseen, että lapseni ovat melko helppohoitoisia ja omatoimisia. Ei tarvitse syöttää, ei vaihtaa vaippaa tai nukuttaa. Eikä aina ole oman mielenterveyden kannalta tarpeellista tietää sijaintiakaan.
Päinvastoin! Ruuanlaittovuoroja on jokaiselle, minkä lisäksi kuopus tienaa rahaa sämpylöitä leipomalla. Keskimmäinen siivoaa yökkimättä lemmikkieläinten eritteet ja selvittää keittiökaaoksen ohikulkiessaan. Iltavirkumman teinin iltapuhdetöihin taas kuuluu patistaa puolilta öin sohvalla kuorsaava isänsä omaan petiin.
Mutta annapa olla, kun lomaviikko koittaa. Taantuminen on taattu ja rentoutuminen suhteellista. Opettajan loma-ajoista olen kiitollinen, mutta joskus kadehdin vanhempia, joiden lomat sijoittuvat koulupäiville.
Itse heräsin lomamaanantaina ennen kuutta. Mikään ei ole nautinnollisempaa pitkän unettoman kauden jälkeen kuin herätä virkeänä! Täältä unettomuustestini. Juoksutin koirani, lämmitin uunin, aamupuuroa syödessäni lueskelin biogenetiikan saavutuksista ja päätin lähteä opiskelemaan kemiaa. Aina välillä kilautin puurokippoa vähän kovempaa, josko seinän takana horrostava teini havahtuisi. Yhdeksältä poistuin talkoilemaan paikalliseen jumppatilaan ja kymmeneltä olin maalaamassa olohuoneen kattoa.
Katto on kaltaisilleni hobiteille sen verran korkealla, että jouduin taiteilemaan keittiöjakkaralla. Teoriassa turvallinen teline, jollei retrotalomme lattia olisi vähän vinksallaan ja yliaktiivinen kissa olisi pysynyt uunin päällä. Mutta tottakai senkin piti osallistua. Katti puski vähän väliä jalkojen väliin kiehnäämään ja katsoi kaihoten maalikippoa. Virutti tassuillaan reittä vasten, haroi purkkia ja takertui kynsillä sortseihin. Mutta kun pirskatti koetti jatkaa kipuamistaan pitkin paljasta mahamakkaraani, ohjasin mirrin hellästi lattialle. Pirulainen hyppäsi takaisin, puri pohkeeseen ja jatkoi matkaansa kaapin päälle. Sieltä se väijyi pensseliä ja onnistui sohaisemaan käpällään sen verran, että iso tiplu maalia lävähti silmieni väliin.
Karjuin kuopusta auttamaan. Se oli ainoa lapsista, josta oli jonkin sortin havainto tämän päivän puolella. Puoli yhdeksältä lapsi oli vinkunut haluavansa hyvää aamupalaa. Sämpylän voiteleminen oli liian työlästä. Puuro kaipasi mansikoita, jotka olivat piilossa kaukaisessa pakastimessa. Munakas olisi vaatinut paistinpannua.
“Vie tämä kissa jonnekin!”
“Saanko laittaa Veljen huoneeseen?”
Kello oli jo yksitoista, joten annoin luvan. Kohta kuului kiroilua ja kissa palautettiin takaisin yleisiin tiloihin. Maalaamisesta ei tullut mitään, joten häkellyttävän sekavan dialogin jälkeen suuntasimme kuopuksen kanssa hiihtoretkelle.
Puolentoista tunnin ja kolmen kilometrin jälkeen palasimme kotiin keskelle kaaosta. Ei sillä, että lievä kaaos oli rempasta johtuen jo valmiiksi. Nyt keskellä olohuoneen lattiaa oli jätesäkki. Tai siis toinen, tuntematon säkki, jonka sisältä paljastui esikoisen vaatevarasto. Puolentoista metrin päässä lapsen huoneen oven eteen oli riisuttu housut ilmeisesti vauhdikkaasti.
Koska eteisestä oli päässyt sisätiloihin harppomatta jättimäisten monojen yli, päättelin lapsen lähteneen rinteeseen. Harmittelin, että lounas oli jäänyt välistä, kunnes pääsin keittiöön. Tarkkaamattomampikin rikospaikkatutkija olisi pystynyt selvittämään tapahtumat. Leivänmuruja, tonnikalan paloja ja kuivaneita juustosuikaleita, hillopurkki, lattialla puurohiutaleita, maito tiskipöydällä ja likaisia astioita kaikilla tasoilla. Olin liki varma, että lähtiessämme ainakin yksi tasoista oli ollut tyhjä…
Ilmeisesti kiire lähtö.
Teini on todistettavasti liikkunut yleisissä tiloissa.
Puhelin kilahti. Toinen teineistä viestitti yläkerrasta, että mikäli tekisimme jotain ruokaa, huonepalvelu voisi toimittaa annoksen hänen residenssiinsä.
Mitä hittoa?!
Jostain selittämättömästä syystä pienimmäinen totteli iloisena. Itse päätin nostaa omaa verensokeriani ennen kuin kommunikoisin huoneessaan marinoituvan lapseni kanssa. Kahvikupin jälkeen aloin pohtia, josko olinkin ymmärtänyt väärin hiihtoloman konseptin. Kokeilin siis heittäytyä sohvalle makaamaan ja katselemaan kissavideoita kuopuksen kanssa. Häkellyttävän suloisia!
Ryskis.
Voi, jos olisin videoinut omaa kissaa sen sijaan, että katselin toisten karvakasoja! Sivupöydälle siirtämäni viherkasvit olivat jääneet kattikolmikon ralliradalle. Siinä rönsylilja retkotti rentona sirpaleiden seassa. Kukan tappoon syyllistynyt mirri oli piiloutunut sohvan alle, mutta kaveri kipaisi innokkaasti piehtaroimaan multakasassa ennen kuin kykenin reagoimaan. Jos jotain positiivista niin olohuoneessa leijaileva kuiva multapöly muistutti kasvien kaipaavan satunnaisesti virvokkeita.
Päivän toinen uhri. Myöhemmin uhrien lukumäärä nousi.
Neljän aikaan iltapäivällä mieheni saapui kotiin. Silmäili ympärilleen. Huokaisi. Vaikka kunnon kotirouvalla oli lämmin ruoka odottamassa! Hellalla porisi eilisen soppa.
Säästövinkki! Kun ruokaan lisää palsternakkaa, kattilallinen kestää helposti kolmatta päivää.
Pojalla on edessä ympäristöopin koe. Huuto alkaa juuri kun olen saanut oikaistua itseni sängylle lohipastan syömisen jälkeen.
– Äiti tuu kyseleeeeee!!
– Tästä se draama taas alkaa, sammaltaa mies, joka on juuri ehtinyt torkahtaa.
– Onko pakko jos ei taho? parahdan.
– Sinusta ne on losahtaneet pihalle, mies toteaa.
– Ja sulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tästä päästäänkin itse aiheeseen.
– Miten niin?
– No kun aiheena on ihmisen biologia.
– Ai minä luulin että tarkotit, että ne ei oo minun lapsia.
– Tsiisus.
Raahaudun keittiöön, laitan kahvin tippumaan ja avaan kirjan. Pian luulen katselevani kohtua. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä on korva. Pitääkö olla huolissaan, jos sekoittaa korvan ja kohdun?
Kertaamme korvan rakennetta ja äänen syntymistä. Poika on umpiväsynyt ja ärähtelee, vääntelehtii pirtinpenkillä ja yrittää katkoa kynää. Loistava ajoitus lukea kokeeseen.
– Miten voi vaimentaa melua? aloitan.
– Pidätkö sie minua ihan tyhmänä?!? poika huutaa.
– No en kun kyselen kokeeseen.
– Kuulosuojaimilla.
– Joo esimerkiksi. Missä ääni voi edetä?
– Perseessä.
Mies tulee hakemaan kahvia ja osallistuu oitis keskustelun.
– Tavallaan liha toimii väliaineena, mutta en ole ollut kenenkään hanurissa kiinni, jotta tietäisin, että kun pierasee niin kuulostaako se ilman vai hanurin kautta kovemmalta.
Katson parhaaksi siirtyä silmään ja alan tutkailla mustuaista, mykiötä ja verkkokalvoa.
– Mikä on silmäluomen tehtävä?
– Kastaa silmät silmävedellä.
– Luovasti sanottu. Joo luomet levittää kyynelnestettä silmän pinnalle.
Seuraavaksi kehotan poikaa selittämään näköaistimuksen syntymisen. Lapseni on selvästi ymmärtänyt asian, mutta termit ovat hukassa.
– … sitten linssi taittaa kuvan silmän linssikalvolle. Eiku näkökalvolle.
– Yritäpä vielä kerran.
– Persekalvolle. En minä tiedä!!
– Persesilmä on asia erikseen, you know. Oikea sana on verkkokalvo.
Seuraavalla sivulla minua johdatellaan valoon. En ole koskaan ymmärtänyt valon syvintä olemusta enkä nytkään hiffaa lukemaani vaan alan vääntelehtiä penkissä samalla tavalla kuin jälkikasvuni. Mies tarttuu kirjaan.
– Miten esineen väri määräytyy? mies aloittaa kuulustelun.
– Siten miten se on maalattu, poika vastaa.
– No miksi mansikka on punainen?
– Koska se on kypsä.
– Miksi raaka mustikka on vihreä?
– Koska se ei ole vielä kypsä. Itsestäänselevyys, poika tuhahtaa.
– Ihan ei nyt päästy maaliin. Esineen väri riippuu siitä, minkä väristä valoa siitä heijastuu, mies avaa ja alkaa pitää luentoa valon ominaisuuksista ja mustasta väristä.
En pysty toistamaan hänen analyysiaan, en sitten millään.
– Mie en oo koskaan ymmärtäny esimerkiksi mitä varjo on. Sehän vaan on, tunnustan.
– Valon intensiteetti on pienempi siinä kohdassa. Kun osaa fysiikkaa niin maailma näyttää erilaiselta.
Ja kun ei osaa niin se pysyy erilaisena?
– Mutta eikö siis mansikka ole oikeasti punainen? Onko se niinku harhaa? hämmästelen.
– Väri on valon aallonpituuden muutosta. Aivot tulkitsee värin, mies selittää.
– Eli se on vaan tulkinta, mansikka ei välttämättä ole punainen, intän.
– No ei se nyt ihan niin mene. Kerran tehtiin tutkimus, jossa koeryhmälle laitettiin päiväksi päähän peililasit, jotka käänsivät maailman ylösalaisin. Aivot tottuivat tähän ja kohderyhmä rupesi näkemään kaiken oikein päin. Sama jos silmät karsastaa. Vaikka toinen silimä kattoo vasemmalle ja toinen helevettiin, niin ihminen näkee silti samalla tavalla. Aivot mukautuu.
– Eli ihan sama vaikka kenen kanssa täällä elää? Elän päivän naapurin Paten kanssa ja aivot mukautuu Paten kanssa elämiseen? Tai ajan vuorokauden Peugeotilla niin aivot sopeutuu sen jousituksiin? Onks tää sama asia?
– Ei nyt suoranaisesti. Jos ajat Peugeotilla tai Mersulla, aivot on jo tulkinneet signaalin tai sen hermovasteen, jonka sinä saat siitä ja sinä itse tulkitset sen eri tavalla. En tiedä miten tämän selittäisi tinskumaisesti.
– Just. Kannatti herätä tänäkin aamuna.
Mies kääntyy poikaan päin jatkaakseen tietotaitonsa jakamista.
– Miten mutkilla valo menee? hän kysyy.
– En tiiä, tälleen, poika sanoo ja piirtää käsillä mutkia ilmaan.
– Ei kun valo kulkee aina suoraan.
– Miksi suoraan?
– Koska se on niin. Ja koska tässä lukee niin, mies vastaa.
– Se on kaksi vuotta vanha kirja, poika huomauttaa.
– Ja sinä luulet, että valo muuttaa ominaisuuttaan kahdessa vuodessa?
– Uskonnon kirjakin on vanha, ei voi tietää onko asiat ajankohtaisia, poika kyseenalaistaa.
Seuraavaksi pääsemme iholle.
– Mitä iho tuntee? mies kyselee.
– Värit.
– Mietipä uudelleen.
– Lempeyden.
– Oo ihana, my boy! huudahdan väliin.
– Kun hyppäät syvälle altaaseen, niin mitä iho tuntee siinä vaiheessa? mies johdattelee.
– Kosketuksen. Painetta. Mikä sattuu.
– Aivan.
– Iho myös suojaa. Miltä iho suojaa? mies jatkaa.
– Tulelta ja säteeltä. Kuun säteilyltä. En minä tiedä!
– Mitä kuun säteily on?
– Kvartsimonoksideja.
– Kuu heijastaa auringon valoa. Miten lämpö siirtyy?
– Pakastelaukulla.
– Puhutaan edelleen ihosta, mies huomauttaa.
– Kun vien sitä.
Mies yrittää selittää asiaa konkreettisesti ja tarttuu minua niskasta kiinni.
– Mitä tää on? Tämä on johtumista. Eli lämpö siirtyy johtumalla. Ja kun tässä pöydällä on kaksi veistä, ja kun toinen on kuuma ja toinen kylmä niin lämpötila siirtyy aina kuumasta kylmempään, ja lopulta ne menee tasalämpöön, mies havainnollistaa ja hinkuttaa veitsiä päällekkäin.
– Eli kun isillä on näin kuuma vaimo, niin se ei ole koskaan käy kylmänä, heitän väliin.
– Kyllä, äiti saa miut syttymään niin hyvässä kuin pahassa.
Mies jatkaa puhumista lämmönsäätelystä, joten näen oivan paikan iskeä teini-ikää lähentelevän talvipukeutumiseen. Tai siis pukeutumattomuuteen.
– Kun puet toppatakin päälle, lämpö ei karkaa iholta ja pysyt lämpimänä, selitän.
– Miks en oo paleltunu?! poika ihmettelee.
– Koska sulla on vaatteet. Ja pitäisi olla vielä enemmän vaatetta päällä, ettet palele.
– Ei mulla oo saunassa vaatteita.
– No onko saunassa pakkasta? huomautan.
– Saunassa lämpö siirtyy sinuun. Mutta jos on 27 astetta pakkasta ja olet pihalla ilman vaatteita, niin ruumiinlämpö laskee ja sinä kuolet, mies kommentoi.
– Ne kiveksetkin on hyvä suojata, kun valittelit yks kaunis pakkaspäivä, että ne on kipeet, mainitsen.
– Ai jos oon kuollu?
– Eikö tää jo lopu? huokailen.
Mies alkaa selittää vaihtolämpöisen ja tasalämpöisen eroa. Kertaamme että ihminen on tasalämpöinen ja sisilisko vaihtolämpöinen. Poika haluaa kuitenkin inttää vastaan kuten tavallista.
– Mieki oon vaihtolämpöinen, välillä on kuuma ja välillä kylmä. Ja mullahan on ihokarvat pystyssä, vaikka ois kuuma. Ja mä oon lämminverinen.
– Se nyt ei liity tähän millään tavalla, mies huomauttaa.
– Kuka niin sanoo? poika kysyy.
– Hevonen. Se on lämminverinen.
– Ei hevoset puhu.
– Mulle sano että iiiihhaaahaaa olen lääääämmminverinen, mies hirnuu.
Missä vaiheessa juttu lähti laukalle?
Kyselytunti jatkuu entistä rasvaisemmilla jutuilla.
– Mitä talirauhanen erittää? mies kysyy.
– Hilsettä, hikeä ja hiuksia, lapsi luettelee.
– Hiuksia? Se on hikirauhanen, joka erittää hikeää. Mutta talirauhanen erittää rasvaa. Muista se talitintistä. Talitintti on rasvanen lintu.
Miten pääsimme kavioeläimestä tipu topakkaan?
Pian siirrymme lämmönsäätelystä lemmensäätelyyn – murrosikään ja ihmisten alulle panemiseen.
– Tää on äidin aluetta, mies sanoo ja luovuttaa valtikan minulle.
Poika alkaa käskystä luetella supsikkaasti murrosiän muutoksia.
– Karvat kasvaa, kivekset suurenee ja ääni muuttuu. Ja siitin jäykistyy, kun näät hyvännäköisen naisen.
– Okei. Tämä selvä. Miksi murrosiässä alkaa tapahtua muutoksia?
– Koska ihminen on vanha. Ja koska se syö epäterveellisesti.
– Tota noin. Siis muutokset johtuu sukupuolihormonin erityksen lisääntymisestä, täsmennän.
– Elä sitten kirjoita sukupuolimormoni. Se on eri asia, mies huutelee.
Kun kyselen sukukypsyydestä ja kuukautisista, poika lukee lähes sanasta sanaan kirjan tekstin ulkoa.
Hämmentävää.
– Oon lukenu sen varmaan kymmenen miljoonaa kertaa kun kiinnosti, lapseni virnuilee.
Epäilemättä.
Jatkamme miehen ja naisen sukuelimiin tutustumista.
– Mitä pitkin virtsa ja siittiöt poistuvat siittimestä? kysyn.
– Syylää.
– Syylää? Kato mulla on tässä syylä, siitä valuu virtsaa, osoitan kättäni.
Poika nauraa katketakseen.
– En minä tiiä.
– No virtsaputkea pitkin. Mihin siittiöt säilötään?
– Kohtuun.
– Joo tavallaan… Mutta ennen kuin ne siirtyy naiseen niin ne on lisäkiveksissä. Mitä munasarjoissa valmistuu?
– Muna. Munia.
– Pienempiä kuin muna.
– Munasiitin.
– Hain sanaa munasolu, vastaan.
– Aa joo, poika hihittää eikä meinaa pysyä penkillään.
– Mistä tietää, että mies voi lisääntyä? utelen.
– Kun tulee valkeeta nestettä pippelistä.
– Mitä nestettä se on?
– Kivesvettä. Vai mitä se oli..?
– Siemennestettä. Sitten kun se siemennesteen siittiöt kohtaa munasolun niin tapahtuu hedelmöitys. Siittiön hedelmöittämä munasolu alkaa jakaantua ja kiinnittyy kohdun seinämään. Solut lisääntyvät edelleen ja niistä kehittyy alkio eli ihmisen alku. Yli kahdeksan viikon ikäistä vauvaa ei enää kutsuta alkioksi. Miksikäs sitä kutsutaan?
– Vasikaksi.
– Vasikaksi?
– No en minä tiedä.
– Sama sana joka olisi iskän sukunimi, jos meidän sukunimeä ei olisi aikoinaan ostettu, yritän lypsää.
– Valkuainen.
– Valkuainen? kysyn ja yritän pidätellä nauruani.
– Hain sanaa sikiö. Eli alkio ja sikiö.
Selailen kirjaa eteenpäin. Kirjassa lukee, että nuoruuteen kuuluu ihastuminen ja rakastuminen. Tähän on pakko puuttua.
– Ei kai se nuorten etuoikeus ole, kyllä vanhakin voi rakastua. Mutta kerropa, että onko seurustelu aina onnellista?
– Ei, jos ei ole käsiä, jalkoja tai suuta.
– Eli siun mielestä rampaa ei voi rakastaa?
– Kyllä mie voisin rakastaa Ramboa. Se on hyvä äijä, poika nyökkäilee.
– Just. Mutta miten ne raajat nyt liittyy tähän…?
– Olis tosi ärsyttävää olla yhdessä, jos toisella ei ole käsiä, jalkoja tai suuta. Silloin toinen ei voi tehä mitään, esim. pussata, poika valaisee.
– Miten se nyt estää mitään?
– Jos harrastaa käsisuudelmia, mies heittää.
Pienin ja keskimmäinen istuvat olohuoneen matolla salakuuntelemassa keskusteluamme.
– Kun ihminen on rakastunu, niin se haluaa pussailla kaikkia ja sit että se on alasti, keskimmäinen kommentoi.
– Pussailla ällösti, neiti neljä vee tarkentaa ja jatkaa:
– Mie oon valmaan lakastunu Valleen. Mulla on poikaystävä, mut me ei pussata eikä mennä naimisiin.
– Niin äitikin sanoi nuorempana. Ja miten kävi? huomautan.
Minäpä kerron.
Sukupuolimormonit saivat minut valtaansa kaksikolmosena, kun linssikalvoni piirsivät aivoihini kuvan kivan näköisestä miehestä. Tämä saattoi olla myös optinen harha, koska kaikki ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää. Aivoni saattoivat tulkita tilanteen väärin, koska olin tottunut antamaan kyytiä Passatille ja yhtäkkiä pitikin ajaa Transporteria. Vaikka kävimme jo tuolloin eri aallonpituuksilla, kosketuksen voimasta tulimme tasalämpöisiksi ja päädyimme harrastamaan muutakin kuin käsisuudelmia. Sitten tuli hiukan kivesvettä, joka meni syylää pitkin kohtuun (vai korvako se oli?) ja kohtasi munasiittimen. Sitten syntyikin vasikka. Tai tarkemmin sanottuna kolme ihanaa vasikkaa. Taidan siis olla melkoinen lehmä.
*********
Ei se ihan auvoista ollut maantiedon ja äidinkielen kokeeseenkaan luku, kurkista vaikka tänne:
Käymme harva se aamu keskustelua teille tietymättömille tarponeista tavaroista.
– Missä minun housut on?!?
– Ja mistähän minä voisin tietää?
– Mihin minä sen kahvikuppini jätin?
– Viimeksi kun näin, niin rouva joi sitä vessassa samalla kun meikkasi.
– Missä se puhelin nyt on?! Tähän minä sen jätin!!
– Ihan omilta jäliltäs.
– Ei jumalauta mie myöhästyn, onks joku nähny miun auton avaimia?
– Minä oon liian vanha tähän.
Aikani etsittyäni löydän housuni tyttäreni vaatekomerosta tai mytystä takkahuoneen sohvalta, kahvikuppini omasta vaatekaapistani tai lavuaarin reunalta, puhelimeni lehtipinon alta ja autoni avaimet ratista.
Siellähän se kofeiini lymyilee!
Kun pääsen töihin, sama rumba jatkuu ja sykyilen kuin suuntavaistonsa sotkenut sokerimuurahainen. Etsin vuoroin avaimia, vuoroin monistetta, sitten vahaliituja ja hiirtä. Viime viikolla yritin ratkaista kadonneen laturin mysteeriä. Loppuviikosta selvisi, että kollega oli pelastanut sen luokasta, mutta unohtanut viikoksi omaan reppuunsa. Myös kadonnut läppärilaukkuni löytyi kerran työkaverin olalta keikkumasta.
Viime aikoina Neiti Etsivän leikkiminen on alkanut tympäistä. Olen kauhukseni todennut, että kallisarvoisesta ajastani kuluu huomattavan suuri osa tavaroiden etsimiseen. Eikä vaiva näy helpottavan iän myötä. Millaistahan olisi elää ihmisenä, jolla on alushousutkin konmaritettu ja mausteet aakkosjärjestyksessä keittiön kaapissa?
Toisaalta etsimiseen liittyy aina löytämisen riemu. Isäni, joka etsi milloin ruuvimeisseliä, milloin kameraansa, milloin mopon avaimia, oli aidosti onnellisimmillaan löytäessään etsimänsä.
– Ai että kun on mukava, kun on tavara häveissä. Kun on niin mukava ettiä ja sitten löytää. Ymmärrätkö?
Ymmärsinhän minä.
Äitini yrittää aika ajoin saada järjestystä elämääni. Hän voisi kyllä hieman hioa lähestymistapaansa.
– SINULLA ON KOLME LASTA! Sinun on etsittävä ja laitettava kaikki illalla valmiiksi!! Omat vaatteet ja tavarat myös!
Kerran kommentoin uhmakkaasti äitini neuvoa:
– Kyllä kyllä ja tähän pyrin, mutta arvaapa kelpuuttaako pennut niitä edellisenä iltana valittuja vaatteita enää aamulla päälleensä. Enkä minä voi omalta osaltanikaan tietää, millanen fiilis on aamulla herätessä. Että onko oranssi päivä vai sininen. Ja että jos onkin punainen päivä, niin sitten menee korvistenkin valinta uusiksi ja…
– SE PITÄÄ TIETÄÄ ILLALLA!!! äiti rääkäisi.
Äitini pedagogiikka hämmensi myös erään toisen kerran, kun piti lähteä äidin kanssa kauppaan enkä löytänyt ripsaria mistään.
– Missä se on, en ilkee tän näkösenä lähteä! Tiedä vaikka tulee joku entinen poikaystävä leipähyllyllä vastaan, huusin etsiessäni mascaraa.
– Onpahan hyvillään, että oot entinen!! Bimbo!
Viime viikolla yritin olla itseäni askeleen edellä ja etsiä sukat aamuksi valmiiksi. Kaivelin ja tongin sukkalaatikkoa, mutta käsiin ei sattunut yhden yhtä samanlaista sukkaa. Lopulta laskin pilkullisten, tähdellisten ja sydämellisten löydösteni lukumäärän. Saaliini oli kuusi sukkaa, joille olin löytänyt kuin ihmeen kaupalla kaverin ja 26 paritonta sukkaa.
Mihin helvettiin voi kadota 26 sukkaa?
Laittaisiko toiseen jalkaan pinksua ja toiseen tähtiä?
Eikä tässä vielä kaikki – syksyllä kaivelin lasteni vaatekaapista yhden pahvilaatikollisen ja kaksi ämpärillistä parittomia sukkia. Osa löysi kaverin mökiltä ja mummolasta, mutta useampi kuin joka toinen kaipailee edelleen elämänkumppaniaan.
Kadonneiden sukkien mysteeriä en ole kerta kaikkiaan onnistunut ratkaisemaan. Meillä ei ole terrieriä, joka niitä piilottelisi. Eikä niitä löydy riekaleina pesukoneesta tai robotti-imurin kitusistakaan. Käsittääkseni reikäkään ei syö koko sukkaa? Harvemmin jätän sukkia auton katollekaan kuten käsineitä, lumiraappoja tai banaaneja. (Kun vielä asuimme sadan metrin päässä vanhemmistani, äitini palautteli harva se aamu kadun varrelta keräilemiään hanskoja ja lumiharjoja kotiovelleni.)
Banaani on muuten siitä hyvä löydettävä asia, että se ei lentele katolta edes 300 kilometrin jälkeen. Sushikin kestää hienosti 300 metriä – kokeiltu on.
Etelän hedelmä sai kyytiä.Kannattaa antaa sushin hengittää ennen nauttimista!
Koska en ole vielä onnistunut ratkaisemaan kadonneiden sukkien mysteeriä, olen päätynyt uskomaan lankomieheni teoriaa. Hän sanoo, että sukka muuttuu jossain välissä pakastusrasian kanneksi. Parhaan ystäväni mielestä tämä teoria on hyvä.
– Sukat ja pakasterasiat kuuluu varmaan hindulaisuudessa samaan kastiin, joten ne uudestisyntyy keskenään!
Loppuun vielä kollaasi kadonneista ja löytyneistä kahvikupeista:
Kahvikuppi on ollut joskus hyvä kaveri saunan lämmityksessä.Vuoden voitelijat löytyivät samalta hyllyltä – kahvi ja ketjuspray.Yön yli kannon nokassa levännyt aamukahvi.Kakankäryllä, hammastahnalla ja hiuslakalla maustettu kahvi – nam!Kahvi on hyvä apu vaatteiden etsimisessä, kunnes huomaa etsivänsä kahvikuppia.Kadonnut kahvi vituttaa, mutta kylmä kahvi kaunistaa.
Kaikki hyvät vanhemmat ovat varmasti kokeilleet kiristyksen, lahjonnan ja uhkailun pyhän kasvatuksellisen kolminaisuuden. Tähän löysin täydentävän neljännen elementin eräänä viikonloppuaamuna, kun koin lievän hermoromahduksen. Yö oli mennyt poikkeuksellisesti nukkuessa, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Vuorokauden päästä tiesin yrjötaudin vietelleen limakalvojani, mutta tässä vaiheessa tulkitsin olotilani perinteiseksi vitutukseksi.
Kyhjötin olohuoneen nojatuolissa ja siemailin pahvilta maistuvaa aamukahvia. Aurinko ei ollut noussut vielä, mutta kirkas päivä oli tulossa, niin sameana hohtivat ikkunat. Pölyä ei tasoilta voinut erottaa limpparintahmalla levyyn liimattujen astioiden, kynien, kynsisaksien, laastareiden, parittomien sukkien ja karkkipussin riekaleiden alta, mutta tiesin sen siellä olevan. Kissa pyöri haloista karisseissa roskissa, lattialla koirasta karisseet karvatupot jahtasivat toisiaan. Piski itse istui vieressä ja vinkui lenkille. Keittiössä tiskit oli kasattu huojuviksi torneiksi ja kodinhoitohuoneessa pyykkivuori oli jo romahtanut lattialle. Lämpötila huiteli sisätiloissa vähän päälle kymmenessä eikä polttopuista vastaava pentu ollut kotona.
Kuulin kuinka korvien välissä pinna kiristyi kitisten äärimmilleen ja pamahti sitten kivuliaasti ohimoille.
“Miksi aina minä! Mie siivoan… pesen…. siivoan… lenkitän… kannan…. Miks aina minä! Kyllä mie tiiän, että te ootte kipeitä, mutta mie… en… Ja nyt mie lähen hiihtämään!”
Oikeastaan oli positiivista, että uni oli harjannut amyloidia aivoistani siinä määrin, että kykenin marttyrointiin.
Mies ei sanonut mitään, mutta ilme kertoi kaiken. Suksin siis kuusikkoon naama räässä ja kyyneleissä. Ei, suksi ei luistanut, hartioita pakotti, mutta loppujen lopuksi aurinko teki ihmeitä tai ladun varresta yhytetty kaveri.
Kun tulin kotiin, oli koira lenkitetty, lattiat imuroitu, keittiö tyhjennetty ja vessa siivottu. Suolavesi valui jälleen poskille. Tällä kertaa onnesta.
“Anteeksi! Te ootte ihania! Ja mie ehkä tartteen miun aamulenkin.”
“Niinpä! Mie jo lapsille sanoin, että mitä helvettiä sie siihen jäit aamulla pyörimään, kun siun pitää päästä heti pihalle. Heti.”
Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni puolison, joka tunnisti tarpeeni paremmin kuin minä itse?
Sitten iski syyllisyyden tiskirätti vasten limaisia ja turvonneita kasvoja. Varoittamatta räjähtelevä äiti traumatisoi lapset! Niistä tulee hyväksikäytettäviä miellyttäjiä, hermoheikkoja toisten mielialojen ilmapuntareita! Vaikka kuinka jälkikäteen anteeksi anelisin, syntyneitä vaurioita se ei korjaisi. Tai sitten ne alkavat pikkurikollisiksi saadakseen huomiota, jota eivät ylikuormittuneelta äidiltään saa. Paitsi teini, joka välttelee ammattimaisesti kaikkea huomiota.
Ei auttanut, vaikka kuinka toistelin mielessäni, että kaikki vanhemmat traumatisoivat lapsensa tavalla tai toisella. Syyllisyys oli piinaavaa.
Kuopuksen valmistama lounas piristi olotilaani, mutta aurani saattoi silti hohtaa hitusen negatiivisena.
“Äiti?”
“Niin?”
Tenava katsoi minua pää kallellaan ja mietti.
“Ehkä mie kysyn kuitenkin huomenna.”
“Ei, kyllä mie nyt jaksan kuunnella.”
Lapsi harkitsi hetken ja puisteli sitten päätään.
“Ei, kyllä mie varuilta ootan huomiseen.”
Seuraavana aamuna kuopus toi aamukahvin sänkyyn.
“Tässä. Siun kannattaa juoda tää täällä, ettet samalla kato mikä kaikki on sotkussa. Ja sitten lähdet heti lenkille.”
Lapsi kaivautui kainaloon.
“Traumatisoiduitko sie, kun mie silleen eilen kiukkusin?”
“En. Se on ihan ok, että sie välillä raivoat. Muuten me ei saatas mitään kotitöitä tehtyä. Mutta ens kerralla huuda sitten kun velikin on kotona.”
Muutaman hyvin valvotun yön jälkeen arki on helppoa kuin umpihankihiihto plussakelissä. Mutta jonkun on tehtävä latua…
Kohtalon oikusta, tai etuajassa pysäkin ohi ajaneesta bussista johtuen, ajelimme teinien kanssa koululle. Radiossa soi nykymusiikki, nuorta ja imelää tunteenpaloa, valvottiin öitä ja rakastettiin kiihkeästi. Kyynisenä keski-ikäisenä oli pakko kommentoida.
“Nii, tiesitkö, että silloin 20 vuotta sitten me valvottiin isäs kanssa ja juteltiin aamuyölle. Ei nukuttu tuntiakaan.”
Lapseni hiljaisuus huokui tiivistynyttä kiinnostusta, joten jatkoin.
“Ja nyt isäs käskee miun olla hiljaa, jos yritän jutella.”
“Ihan varmasti alkaa vituttamaan pitemmän päälle”, tuumi lapseni. En epäillyt hetkeäkään, että teini olisi viitannut öiden valvomiseen, vaan todennäköisemmin taipumukseeni keskustella asioista. Märinään, kuten teini puheeseeni useimmiten viittaa.
Vaikka tässä vaiheessa elämääni valitsen 100 kertaa mieluummin nukkumisen kuin öisen rupattelun, viime aikoina olen kaivannut juttuseuraa. Jostain syystä sisäinen kelloni haluaa herättää minut kolmelta aamuyöllä, minkä jälkeen nukahtaminen onkin täysin mahdotonta. Ja muu perhe nukkuu. Poislukien tietysti matolle oksentava koira ja kukkaruukkuun kuseksiva kissaa. Aikani kuluksi raapustin varman testin, jolla voi testata tieteellisesti kuinka kauan on oikeasti on unessa.. eiku valvonut.
Oletko valvonut öitä? Tällä luotettavalla testillä selvität, onko unettomuutesi kertakokeilu, kausiluontoista vai toistaiseksi voimassa oleva?
Valitse sopiva vaihtoehto.
Kaverisi kertoo hulvattoman tarinan taistelustaan automaattiovien kanssa. Kuinka reagoit?
a) Käkätyksesi vaihtuu hysteeriseksi kikatukseksi ja lopulta äänettömäksi hytkynnäksi. Vedet valuvat silmistäsi ja lantionpohjalihaksesi työskentelevät äärirajoilla.
b) Vedät suupielet kuuliaisesti korviin. Alahuuli vaikuttaa kohtalaisen rennolta, mutta silmiin asti ei hymy yllä. Vilkaiset ikkunaan, jossa peilikuvasi paikalle heijastuu Jack Nicholson. Et ymmärrä, mitä hauskaa jutussa on, mutta tiedostat, että on sosiaalisesti fiksua reagoida.
c) Et jaksa nauraa, saati reagoida.
2. Olet poistumassa kotoasi roskista pidemmälle ja vilkaiset peiliin. Kuinka reagoit?
a) Roiskit kylmää vettä naamalle ja sipaiset vähän ripsaria. Kyllä se ehkä…ei niinku millään jaksa mitään luomivärejä.
b) Silmien alla on sinertävät ilmatyynyt, joka sopii kivasti heleän harmaan ihon värin kanssa. Kirkasta huulipunaa! Se kiinnittää huomion toisaalle. Vilkaisu peiliin paljastaa, että meikkivinkit on selkeästi saatu Jokerilta…
c) Et jaksa meikata, koska vituiks menee kuitenkin. Joku saattaa säikähtää, mutta et jaksa välittää.
3. Kuinka kuvailisit olotilaasi?
a) Silmien takana sirisee ja sydän hakkaa. Suustasi tulevat äänteet muistuttavat etäisesti puhetta, mutta tyypillisesti puheeseen kuuluva logiikka on hukassa.
b) Silmien takana tuntuu golfpallo, joka pullistaa silmiä. Havainnointikykysi rajoittuu liki optimaalisesti yhteen asiaan kerrallaan, mutta siirtymät ovat mahdottomia. Havahdut useita kertoja päivässä siihen, ettet tiedä mitä olit tekemässä tai minne menossa.
c) Ajatukset kimpoilevat kallon sisällä, mutta ne palaavat samaan pisteeseen. Arkiaskareiden välttely ei onnistu, koska et ymmärrä mitä pitäisi vältellä.
4. Millainen suhteesi on ruokaan juuri nyt?
a) Tekee mieli suklaata, limpparia, keksiä ja pullaa. Tiedostat itsekin, että se on vain väsymys, joka huutelee. Ohitat keksihyllyt, mutta kotona nuolet tomusokeripaketin pohjia.
b) Vetäiset puolikkaan suklaalevyn, pari keksiä ja hillomunkin, jonka jälkeen ryvet itsesäälissä ja tunnontuskissa. Syöt sitten toisen puolikkaan fazerista.
c) Kaupassa käynti ei ole koskaan ollut näin helppoa ja halpaa. Herkkuhyllyt eivät houkuttele.
5. Kuinka treeni sujuu?
a) Ei kiinnosta yhtään. Sohva kutsuu, mutta kukaan muu tässä talossa ei lenkitä koiraa, siivoa, kanna halkoja…
b) Postilaatikolla käynti ja Fitness-päiväkirjat suoratoistosta riittää treeniksi.
c) Tajuat luovuttaa treenin, kun kahvakuula lentää kädestä neljännen kerran ja salikamu käskee laittamaan kuulan pois.
6. Tulet väsyneenä töistä kotiin. Oven eteen ovat tipahtaneet kahdet kengät, loput on potkittu kasaksi sivummalle ja kuorrutettu takeilla ja pipoilla. Miten reagoit?
a) Saatana eikö kukaan tässä taloudessa voi laittaa tavaroitaan paikalleen?! Kiukkuilet keskenäsi ja järjestelet eteisen kenkäkaaoksen, jonka jälkeen palkitset itsesi palasokerilla.
b) Kiljut, karjut ja vahingoitat pikkuvarpaasi potkaistessasi eteisen lattialle jääneitä maihareita. Tämän jälkeen jälkikasvu siirtää tavaransa kasaan toisiin koordinaatteihin huomaamattomasti kuin vieraan vallan agentit. Itkeskelet syyllisyydentunnoissasi sohvalla, kunnes vitutus keittiön pöydälle kasatuista astioista voittaa. Here we go again…
c) Ai mikä koiranpaska oli eteisen lattialla? Varmaan sama joka haisee sukissasi… Kai joku sen paskan siivoaa…
7. Suhteesi kahviin ja muihin laillisiin piristeisiin?
a) Valvotun yön jälkeen ekstrakuppi kahvia käynnistää autopilotin. Katsellaan sitten tarvitaanko välikahvit ennen päiväkahveja.
b) Kahviin kuluu viikossa enemmän rahaa kuin bensaan, vaikket hienostelumokkaa juokaan vaan halvinta X-traa.
c) Oksettaa koko kahvi. Viimeksi silloin, kun oli yrjötauti ja kun… olin raskaana…. vittu.
8. Mikä seuraavista esimerkeistä vastaa suullisen ilmaisusi tasoa?
a) Tunnin alussa on hyvä toivottaa opiskelijoille “Hyvää yötä!” Tulipahan taas todistettua, etteivät ne kuitenkaan kuuntele…
b) Etsit elokuvalippua huoneesta 34, jossa ystävällinen henkilö ohjeistaa sinut rakennukseen 3A hakemaan etsimääsi parkkilupaa.
c) Se juttu, kun metsästetään eläimiä, jos niitä on liikaa.(=kannanhoito) Bändin äänet ei kaikki ollu tasapainossa (=miksaus) ja Se juttu, johon laitetaan ruokaa. Ei kattila, vaan missä on kylmä. (= jääkaappi). Tässä vaiheessa lounasseurasi vilkuilee kelloa paniikinomaisesti.
9. Kuinka reagoit perheenjäsentesi, kavereiden ja työkavereiden puheeseen?
a) Olet niin kiukkuinen, ettei kukaan edes puhu sinulle.
b) “Mitä?” Mitä sanoit?” “Mie en tajunnu?” “Sanotko uudelleen?”
c) “Mmm.” “—-”
10. Mikä seuraavista kuvailee muistiongelmiasi parhaiten?
a) Nimität eturivin Eetua Severiksi kuusi kertaa samalla tunnilla. Et edes tunne ketään Severiä.
b) “Monelta te olitte tulossa hakemaan?” Unohdat lapsesi seurakunnan kerhoon. Miten kiitollista, että se on teini eikä taapero.
c) Pahoittelet lapsen opettajalle, että unohdit tulla tapaamisen, joka on ensi viikolla.
11. Kaverit suunnittelevat illanviettoa. Miten toimit?
a) Väsyttää hitosti, mutta illasta tulee huippuhauska! Muistat laittaa miehelle viestiä 21.20 “Tuun viimestään puolille öin!” ja kello 2.49 “Menee vielä hetki… Tuutko hakemaan?”
b) Kamuat paikalle, mutta poistut kymmeneltä. Pakko päästä nukkumaan… Katso kohdat 1,3, 8 ja 9.
c) Jäät kotiin, koska et jaksa ihmisiä. Vietät aamuyösi liskojen kanssa joka tapauksessa.
12. Kuinka olet koettanut ratkaista ongelmaa?
a) Menet illalla ajoissa nukkumaan ja juot rauhoittavaa teetä villasukat jalassa. Riippumatto on hankinnassa.
b) Melatoniinia! Olet laskenut makuuhuoneen lämpötilan +13 asteeseen.
c) Toistelet keskellä yötä ja-sanaa. (Katso täältä miksi.) Muut konjunktiot ovat aivan liian latautuneita.
Eniten a-vastauksia.
Valvottuja öitä lienee vähemmän kuin lasten vauva-aikana. Ehkä yksi tai kaksi, ei enempää kuin neljä. Mene tänään ajoissa nukkumaan. Käy ulkona sopivasti ennen uniaikaa. Syö hyvin, ei liikaa. Piilota puhelimesi ja sulje telkkari hyvissä ajoin. Aamulla on päivä uusi!
Eniten b-vastauksia.
Viikko valvontaa takana. Todennäköisesti viinakaan ei auta, jos ei kamomillatee ja melatoniini. Suosi autolla ajaessasi tavanomaisia reittejä kodin ja työpaikan välillä. Asioi tutussa kaupassa. Älä tapaa uusia ihmisiä tai jos tapaat, älä puhu mitään.
Eniten c-vastauksia.
Olet valvonut todennäköisesti jo viikkoja, ellet kuukausia. Kognitiiviset taitosi ovat heikentyneet ja sinun ei kannata käyttää moottoroituja ajoneuvoja eikä liikkua ihmisten ilmoilla. Voit kärsiä myös keskivaikeasta masennuksesta, vaihdevuosista tai yllätysraskaudesta.
– Mie luin puoltoista tuntia äikän kokeeseen! poika hihkuu ylpeänä.
– Hienoa! Katotaan vielä yhdessä, kun pääsen kotiin.
Kun ruoka on syöty ja päivä on painumassa iltaan, poika paiskaa äidinkielen kirjat pöytään.
– Voitko nyt haastatella?
– Mikä on nimesi? sisko kysyy vierestä viattomana ja alkaa kikattaa.
– Joo haastatella ja kuulustella ovat kaksi eri asiaa, valistan.
– No voitko!!! poika huutaa.
– Joo, ei kait se auta. Ai että kun en pääse opettamisesta edes kotona, huokaan, kaadan kahvia ja valmistaudun koitokseen.
– Piuhojen kanssa minäkin joudun pelehtimään vapaa-aikana, ei riitä että töissä saa leikkiä! mies virkkoo ja katsoo minua paljonpuhuvasti.
Piuhoilla hän viittaa parin päivän takaiseen keissiin, kun olin jo ennättänyt työpaikalleni. Sain puhelimeeni tämän kuvan ja saatesanat:
“Kai sen lämmitysjohdon voi irrottaa näinkin.”
– Nyt asiaan! sanon ja pyydän poikaa kertomaan koealueen.
Poika antaa lapun, jossa lukee TK s. 33-18 ja LK s. 28–.
– Mitähän tää tarkottaa? Sivut 33-18? Menee vähän niinku isommasta pienempään ja tarkottaako tuo 28– että koko kirja siitä eteenpäin. Aika paljon matskua. Pitäskö olla vähän huolellisempi, ihmettelen.
– En minä tiiä, kato Wilmasta, poika vastaa.
Wilma kertoo koealueeksi sivut 18-33 ja lukukirjasta 28-44. Mitäs pienistä, mietin ja alan kysellä.
– Mitä tarkoittaa minäkertoja?
– Esimerkiksi Minä menin kauppaan ja ostin kaljaa.
– Entäs hänkertoja?
– Että Hän meni kauppaan ja osti kaljaa.
– Miks kaljaa? Ihanku minun oppilaat. Vaativat bingopalkinnoksi tikkarin sijaan keskaria, olis kuulemma paljon motivoivampaa.
– No mehua sitten.
Hän- ja minäkertoja tuntuvat olevan lapselleni selviä, joten katselen hieman pojan sepustuksia kirjasta. Ensimmäisenä pistää silmään erisnimiin ja yleisnimiin liittyvä tehtävä.
– Tässä lukee Venäjäläinen.
– Oho! Miks mie oon tolleen kirjottanu?
– Joo ja kansallisuudet on aina pienellä, venäläinen.
– Mie oon ihan paska, uskonnon kokeesta sain puol viis!
– Varmaan viis puol. Miks lapset sanoo nykyisin yhdyssanat väärin päin? Se on äitipuoli, ei puoliäiti. Ja koearvosanat on viisi puoli, ei puoli viisi. Se on kellonaika. Mutta oikeesti, saitko viis puol ussan kokeesta? En muistanutkaan, järkytyn.
– Joo joo, kirjotin, että ihmisten pitäisi elää jumalan kanssa sovussa. En muista enää kysymystä, mutta vastaus meni vähän väärin.
Kun pläräilen äidinkielen työkirjaa eteenpäin, repeän. Eräässä tehtävässä adjektiiveille pitää keksiä vastakohdat. Lapseni mielestä täpötäyden vastakohta on täpötyhjä ja pikimustan vastakohta likivalkoinen. Litimärkä ja rättikuiva. Rutiköyhä ja umpirikas.
– Joo miks hitossa mie oon kirjottanut tolleen, lapsi tukehtuu nauruunsa.
– Mutta mikä on ikivanhan vastakohta? Ei voi olla ikinuori, kun on vaan seitsemän kirjainta. En ihan oikeasti tiedä. Ikinuor?
Seuraavaksi päädyn lukemaan poikani tekemän tehtävän, jossa on pitänyt täydentää teksti yhdyssanoilla ja erisnimillä. Ei ihan tyypillisimpiä sanoja sielläkään.
…. Suosittelen kirjaa heikkohermoisille. Paras paikka lukemiseen on mörönkainalo….
– Mörönkainalo? On tuo ainakin kekseliästä.
– Niinkö mie oon kirjottanu? lapsi kikattaa.
– Hei tässä on läksy tekemättä! Nyt tehdään kertauksena.
– Ei varmana tehä!!
– Varmana tehdään. Tää on just hyvä harjoitus – erisnimiä, isoja kirjaimia ja yhdyssanoja.
Lapsi alkaa tehdä tehtävää hieman liian kiivain liikkein, vetelee suttua ja harakanvarpaita ja kyselee pian kumia. Löytää sinisen sekundakumin, joka tekee tehtävästä yhtä töhnää.
– Oon ostanu kumeja nurkat täyteen, miten voi olla yhtäkään ei ole hollilla? mies jyrähtää.
– Tää on ihan niinku oppitunnilla. Ei kyniä ei kumeja. Eilen pojat nyysi miun viimesen kumin. Ohjeistin että se on pojat silleen, että aina pitää olla yksi kumi taskussa.
– Mitäpä ne siihen? mies kysyy.
– Yksi kommentoi ettei käytä kumia.
– Eikös brittkirjailija oo yhdyssana? Ja luottokuvittaja? poika kysyy.
– On, vitsi sie tiiät ja osaat nää! My boy, hihkaisen ylpeänä.
– Elä kehu, mie oon ihan paska. Sie valehtelet.
– Mikä se on ettei saa kehua. Oppilaatkin sanoo aina, että älä kehu. Onko tää joku trendi? Mutta siehän tiiät että voimasanalla voi testata, onko sana yhdyssana vai ei. Jos kuulostaa paremmalta sanoa hiton lumiukko tai hiton vastaanotto niin sana on yhdyssana. Eli jos se ei voi olla lumi hiton ukko tai vastaan hiton otto niin se on yhdyssana.
– En siis ymmärrä yhtään mitä selität. Voin kertoo että menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, poika parahtaa.
– Mie laitan käden tän toisen korvan eteen, mies puuttuu ja vie käden pojan korvalle.
– Lopeta!
Päädyn ottamaan vielä käteeni äidinkielen lukukirjan, jossa puhutaan kertomuksesta. Kertaamme että kertomuksessa on aina päähenkilö ja mahdollisia sivuhenkilöitä. Lisäksi on aihe ja teema, jotka tuntuvat olevan lapselleni itsestäänselviä.
– Mitkä kolme asiaa kertomuksessa aina on? kysyn pojalta.
– Kolme asiaa?
– Niin.
– Kirjaimia, tavuja ja konsonantin supervaikutteisia mikronantteja, poika luettelee.
– Siis niinku mistä se kertomus koostuu? Että tulee hyvä tarina.
– Eikös siinä ollut kolme asiaa.
– Joo-o, mutta hain alkua, keskikohtaa ja loppua.
– Okei.
Yksi kirjan aukeama kertoo, miten tulla taitavaksi lukijaksi. Yritän kysellä pojalta, miten hän lähestyy tekstiä.
– No katon että tuossa on esimerkiksi hampurilaisen ja pirtelön kuva, mutta ne ei liity mitenkään tuohon tekstiin.
– Okei, siehän varmaan myös yhdistelet omia kokemuksia tekstin tietoihin. Luet vaikka koirasta ja muistelet samalla naapurin labradoria nimeltä Mosse, että se se on mukava hurtta.
– Koirat on rumia.
– Okei, mutta kai sie vähän silmäilet otsikoita ja sivuja ennen kuin luet?
– Miks pitäs? Katon vaan kuvat ja alan lukemaan. Lukeminen on tylsää.
Mistä asti lukeminen on ollut tylsää? Mistä lähtien nykyajan lapset ja nuoret eivät ole enää jaksaneet lukea edes tekstinpätkiä? Missä mättää? kysyy nimimerkki huolestunut ope. Tätä kyseli myös Aikku tekstissään.
– Tee niinku äiti, aloita lukemaan tekstin keskeltä, mies vinkkaa pojalle.
Poika höristää oitis korviaan ja silmät kirkastuvat.
– Mitä?
– Joo mie alotan joskus lukemaan lehtijutut lopusta tai keskeltä ja luen ne silleen sekasin lopusta alkuun, jos ei ole niin kiinnostava teksti, tunnustan.
– Miks ihmeessä? poika nauraa.
– En tiiä, joku häiriö. Ukkikin teki niin, se alotti aina lukemaan sanomalehden takakannesta etukanteen. Ja se luki lähinnä otsikot ja katseli kuvat. Tästä ei kannata sit ottaa mallia, vaikka toki se on ihan hyvä lähtökohta lähestyä tekstiä.
Lopuksi käymme läpi runoja ja eri runotyyppien esimerkkejä. On haikua, tankaa, limerikki- ja kyoka-runoa. Kertaamme että haikussa on kolme säettä ja limerikissä viisi.
– Miks pitää olla joku haiku tai tanka? Eikö voi olla vaan runo, jolla on kolme säettä?
– No asioilla nyt vaan sattuu olemaan nimiä. Et siekään varmaan haluis olla poika, jolla on kaksi jalkaa?
Pienin kiipeää tuolille ja tutkailee touhujamme uteliaana.
– Osaatko Karoliina sanoa runon? kysyn.
– Runo, neiti neljä vee sanoo topakasti.
– Hehheh.
– Pissalle ja pukemaan, auton alle lukemaan! tyttö alkaa rallatella iloisesti.
Päätämme tehdä pojan kanssa oman limerikki-runon, sillä kirjan tyhjä tehtävä suorastaan huutaa sanaleikkiä sivuilleen. Poika keksii runon alta aikayksikön. Katson tuotosta ja totean:
– On sulla ainakin mielikuvitusta vaikka muille jakaa, vaikka ei aina pilkut ja pisteet satukaan paikoilleen!
Hieroin hellästi ja esitin kolme toivomusta ennen toimenpidettä. Että kohtelisit kauniisti, ettet runtelisi reikiäni tai kastelisi kupeitani. Paljoa en mielestäni pyytänyt.
Teki mieli hyppiä, pomppia ja tuulettaa, vaikkei voimat riittäneetkään. Sain nimittäin viiden viikon sairastamisen jälkeen vihdoin ja viimein apua valkotakkisilta. Lääkäri suositteli antibioottikuuria, lepoa ja nenäkannua. Koska nenäkannu oli miehelleni ja parille ystävälleni jumalasta seuraava, päätin ottaa kannua sarvesta ja kokeilla röörien rassausta.
Kokeiluajankohta ei välttämättä ollut paras mahdollinen, sillä hermot olivat jo valmiiksi riekaleina. Viimeisen puoli tuntia olin noukkinut kahvinporoja tiskiaaltaasta ja sukanpohjista, sillä olin onnistunut keittämään kahvit pitkin pöytää.
Sitä ennen olin pyörittänyt punajuurishowta samalla kun olin vahtinut kahta nelivuotiasta ikkunasta. Kaikki alkoi siitä, kun ajattelin raastaa kuorimani punajuuret Tupperwaren kätevässä käsisilppurissa. Ensimmäinen erä meni supsakkaasti silpuksi, mutta toinen satsi alkoi kanittaa koneessa. Kävin nopeasti kurkkaamassa pihalla leikkiviä lapsia ja työnsin sitten masiinan haarojeni väliin -tekniikan voi aina korvata voimalla ja väkivallalla. Pyöritin ja paukutin, mutta kone oli ja pysyi jumissa. Ei auttanut kuin tökittää sormella terässä jumissa olevia palasia. Koska silppurissa oli liikaa matskua, päädyin nostelemaan punajuuret takaisin kulhoon. Ryttyilevä palanen irtosi, mutta kädet, pöytä ja lattia värjäytyivät punaisiksi. Sitten pitikin jo juosta ulko-ovelle tihulaisia tiiraamaan. Oven avattuani totesin, että myös kuisti oli saanut uutta väriä pintaan, sillä neidit olivat löytäneet jostakin katuliidut.
Pikkuvikoja, mietin rynnätessäni takaisin keittiöön ja ladatessani kolmannen satsin raastimeen. Kohta kanitti taas.
– Vittu! huusin kun mies käveli keittiöön.
Mies katsoi ilmettäni, keittiön lattiaa ja haarojeni välissä pilkottavaa masiinaa ja alkoi ottaa valokuvaa. Pian tajusin, että se oli video, joka pyöri.
– Voi jumalauta laita se pois!
– Saanko kysyä miksi rouva raastaa käsin, kun meillä olisi koneitakin tuohon tarkoitukseen.
– No rupeepa ettimään niitä tuolta ruokakomerosta, ei tiiä mikä osa kuuluu mihinkin. Nopeempaa käsin jyskyttää menemään kuin kaksi tuntia etsiä puuttuvaa palasta.
– Oisit kysyny! mies pudisteli päätään.
Samassa kävi ulko-ovi ja neidit neljä vee astelivat sisään.
– Mitä tuo on? kysyi siskon tyttö osoittaen punaista lattiaa.
– Onko se velta? kysyi toinen.
– Punajuurta.
Pian hinkkasin hiestä märkänä punertunutta lattiaa, sitten tuolia ja pöytää ja lopuksi punaisia käsiä. Ei välttämättä sitä lepoa, mitä lääkäri oli määrännyt.
– Pyyhkimään! kuului vessasta.
Ja sitten hinkkasinkin kakkaa.
Jotta saisin ruumiini kaipaamaa lepoa, yritin huilia hetken sohvalla. Asento kuitenkin oksetti eikä rentouttanut millään tasolla, sillä olin ostanut torista liian pienen sohvan. (Näytti kuvassa isommalta, mutta ei mennä vieläkään siihen.)
Päätin nousta sohvalta, selättää tautini ja kokeilla nenäkannua. Pyysin miestä näyttämään mallia kannun oikeaoppiseen käyttöön. Katsoin kun hän valutti oikean lämpöisen veden kannuun, mittasi ja sekoitti merisuolan veteen ja työnsi sitten kannun nätisti nenäänsä. Molemmat sieraimet puhdistuivat tuossa tuokiossa. Hän sai kaiken näyttämään helpolta – perhosenkevyeltä ja pumpulinpehmeältä puhdistumisriitiltä.
Sitten olikin minun vuoroni.
Tein kaiken kuten pitikin.
Mutta voin kertoa, ettei mennyt ihan niin kuin piti.
Kun kallistin päätäni ja aloin tunkea tavaraa nokkaani, osa kannun sisällöstä valui naamalle, osa suusta suoraan paidalle ja puolet suoraan nieluun. Osa vedestä soljui ulos siitä kannun reiästä mistä sitä täytetään niin että paita oli tisseihin asti umpimärkä. Tukka valui suolavettä, naama tursusi mustaa levinnyttä meikkiä ja erinäisiä erivärisiä eritteitä, silmässä kirveli suola ja kyyneleet.
Ainut reikä, mistä vettä ei virrannut, oli sierain.
Kun nostin katseeni peiliin, silmiini tuijotti tönkkösuolatun telkän ja kymmenen päivää dokanneen uivelon risteytys. Peili näytti siltä kuin siihen olisi ammuttu naakka.
Mies avasi vessan oven ja löysi minut itkevänä lavuaarin reunalta.
– Näyttää siltä, että tilanne on eskaloitunut, hän totesi hymyään pidätellen.
– Mikään ei onnistu!!! Mie en parane tästä koskaan, itkin ja uikutin.
– No niiiiiiin, rauhoitutaaaaanpas, mies lohdutteli puhumalla pitkillä sanoilla ja hieroen selkää pyörivin liikkein (siitä tulisi loistava hätäkeskuspäivystäjä yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen).
– Ota tästäkin video! parahdin.
– No en ota.
– Seuraava, joka suosittelee nenäkannua, voi vetää kannun käteensä ja tehdä itselleen suolihuuhtelun!!! huusin.
Vessan ovelle alkoi muodostua jonoa. Isoin ja keskimmäinen kurkkivat uteliaina isänsä selän takaa äidin järjestämää ohjelmanumeroa, ja pienin vilahti vessaan.
– Miksi äiti on NIIN MÄLKÄ??
Illalla puimme kokemusta miehen kanssa saunan lauteilla.
– Sori kun nauroin, kun avasin vessan oven, ukko aloitti.
– No ei tälle voi kuin nauraa, vaikka aluksi itketti. Ja ehkä se punajuuriperformanssi ei ollu se kaikkein paras keissi siihen alle, virkoin.
– Joo asenne oli jo lähdössä vähän huono, mies pähkäili.
– Mutta tein lääkärin ohjeiden mukaan, otin ensin Duactia tukkoisuuden poistamiseen ja sitten käytin kannua. Apteekin täti muuten sano, että sitä Duactia ei kannata yötä vasten laittaa. Voi tulla painajaisia, mainitsin.
– Aika pitkäaikainen käyttö pitää nenäsuihkeella olla, että tulee painajaisia, mies virkkoi.
– Se Duact on nieltävä kapseli, huomautin.
– Ai, no mikset työntäny Canestenia nenään? mies kysyi.
– Emätinpuikkoa?
Räjähdimme nauramaan.
– Siis Otrivinia, miksköhän aina sekotan ne? mies hekotti punaisena.
Kun lähdin jäähylle, todistin kuinka pienin leikki ammeessa Pipsa Possulla ja työnsi sille kannua nenään.
Lapsi purkamassa traumojaan.
Seuraavana aamuna ajattelin kesyttää perkeleeni uudestaan, joten kääriydyin kauttaaltani isoon pyyhkeeseen ja suuntasin tarmokkaasti vessaan.
En tiedä mitä tein väärin, mutta pian olin taas umpimärkä. Enkä tiedä kumpi mätti – asenne vai asento.
Koska touhuni olivat jälleen herättäneet yleisön mielenkiinnon, kuulin pian selkäni takaa miehen virnuilevan äänen:
– Jotenkin puuttuu tuo draaman kaari minun tekemisestä.
Koska en aikonut luovuttaa, kokeilin kannua jälleen illalla. Kohta todistin peilistä, kun vesi virtasi kauniilla kaarella sieraimesta silmälasin sankaan ja siitä altaaseen.
– Tuu kattoo! Tää voi virrata näinkin!! hihkaisin ukolle ylpeänä.
Kun kannu alkoi jotenkuten pelittää ja tehdä yhteistyötä viidennentoista yrityksen jälkeen, olimmekin jo seuraavan kriisin äärellä. Mutta siitä lisää seuraavassa jaksossa.
Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota, imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”.
Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt.
Tervetuloa! Kyllä käy!
Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.
Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.
“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan.
Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle.
Hampaita harjatessani havaitsin peilissä hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten käden voivat laskea ne, jotka eivät aina heti välittömästi tahnapisaroita pese pois. (Ne, jotka pyyhkivät, voivat pitää kättä edelleen ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)
Hymyillessäni pilkulliselle peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus!
Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku olemme nämä kaikki kokeilleet.
Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”
Vaikka siisteyden tavoittelu tai sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jäävät kakkosiksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.
Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi. En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?
Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla. Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää?
Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.
Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.
Energiakriisin, talouskriisin, ilmastokriisin ja terveydenhuoltokriisin (vain muutamia mainitakseni) lisäksi käsillä on myös koulutuskriisi. Pisa-tulokset ovat kotimaamme kohdalla karua luettavaa. Lastemme taitotaso liukuu koko ajan alemmas. Vielä viisitoista vuotta sitten Suomi keikkui tuloslistan kärjessä.
Mitä on tapahtunut?!
Asiantuntijat toteavat asian olevan vaikea ja moniselitteinen. Ei ole rahaa, ei opettajia, ei motivaatiota, ei lapsilla eikä opettajilla. Koulupahoinvointia sen sijaan löytyy, lapsilla ja opettajilla… ja lista jatkuu.
Asiantuntijalausunnot ovat huomattavasti monisanaisemmat kuin kokemusasiantuntijani toteamus.
“Mitä koulussa tänään?”
“Ei mitään.”
“Kai te nyt jotain teitte?”
“Ei.”
“Kai teidän jotain piti tehdä?”
“En tiiä.”
Ongelma ei ole ehkä niinkään siinä, mitä koulussa on tapahtunut kuin siinä, mitä siellä ei tapahdu.
Yksi selittävä tekijä Suomen ohi Pisa-tuloksissa vilahtaneen Viron voittokulussa on nimittäin opettajavetoinen opetus (yleisen yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi) kerrotaan selvityksessä. Varsin mahdollista, että opettajalla voisi olla tehokkaampi lähestymistapa oppimiseen kuin murrosikäisellä.
Eikös Virossa ollut muitakin innovatiivisia ratkaisuja? Kuten kännyköiden kieltäminen tunneilla…?
Toisessa artikkelissa mainitaan, että vähentynyt viihdelukeminen on linjassa heikentyneiden oppimisvalmiuksien kanssa. Täysin samaa mieltä! Lukemista harrastavilla arvosanat ovat järjestään korkeammat. Ulkoaopetteleminenkin kuulemma sujuvoittaisi tekemistä.
Kehittäisi se ainakin muistia, joka nykynuorilla on kovin lyhyt. Kun teiniltä kysyy, mitä ruokaa koulussa oli, ei lapsiraukka enää neljän aikaan sitä muista. Mutta annas olla, kun kuorit, pilkot, raastat, vatkaat, keität ja haudutat lapsille einestä päivän päätteeksi, niin eikös vaan uivelon muisti palaa siinä vaiheessa kun soppa on lautasella.
“Meillä oli tätä tänään koulussa.”
Itse kyllä aina muistan, mitä olen syönyt. Sen sijaan se, mitä olin juuri tekemässä ja minne menossa, voi olla hyvinkin hankala palauttaa mieleen.
Jotain tälle rapautuvalle koulutukselle pitäis tehdä, mutta mitä? Instagramissa käyttäjä kolmiportainentuki on avannut keskustelun mahdollisista ratkaisuehdotuksista, joihin suosittelen tutustumaan. Epäilen vahvasti, että kommenttien takana on ihan oikeita opettajia… Niitä, joilla on käytännön kokemusta sekä opettajien työhyvinvoinnista että oppilaiden koulupahoinvoinnista.
Onneksi omat lapseni eivät vaikuta uupuneilta tai ahdistuneilta koulun takia. Enemmän stressiä tuntuu aiheuttavan vittumainen mutsi, joka säännöllisesti kyselee, mitä yhteishakulomakkeeseen voisi kirjoitella. Koulunkäynnin vahtimisen olen luovuttanut ryhmänohjaajalle. On ne niin paljon pätevämpiä ja paremmissa väleissä teinin kanssa.
Nyt sain kuitenkin sätkyn, kun vilkaisin masokistisesti Wilmasta lapseni koulusuorituksia.
“Mitä helvettiä! 4+ ruotsista!”
“Elä nyt. Se oli luokan kolmanneks paras.”
Mitä?!?! Täysin vastaansanomaton argumentti…
Koska jotain oli tehtävä, aloin heti kuulustella lapseltani kaikkea sitä, mitä muistelin peruskoulun ruotsissa olleen. Jännä, että konsukiepret ja deglinaatiot ovat ikimuistissa, mutta jokapäiväisen suomen kielen perussanasto tuppaa katoamaan…
(Tässä myös pitäisi olla ruotsinkielinen lause ja lapseni käännös, mutta en enää kuolemaksenikaan muista sitä. Siksipä saatte tyytyä retroversioon kultaiselta kasarilta, kun anoppi kuulusteli lapseni isältä läksyjä hyvinkin samantyylisessä tilanteessa.)
“How many windows?”
“Koira meni ikkunasta?”
Ruotsia ei kuulemma kannattanut opiskella, koska A, sitä ei tarvita koskaan ja B, sitä on mahdotonta oppia.
Eikun perustelut paranee!
Vaikka lapseni oli selkeästi perinyt isältään koulunkäyntiin vaikuttavan geenin, koin aavistuksen syyllisyyttä. Sopivalla kannustuksella lapsen olisi ehkä saanut innostumaan koulunkäynnistä. Mutta senkin olin sössinyt. Hesarin artikkelissa En minä kuitenkaan osaa! (HS 10.1.2023) vihjattiin, että sopiva kannustus saa lapsen luottamaan itseensä ja siihen, että harjoittelemalla oppii. Liiat vaatimukset taas saavat pelkäämään epäonnistumista, joka on luonnollinen osa oppimisprosessia ja ylenpalttinen koulumenestyksen painottaminen saa tietyn temperamenttiset lapset yrittämään enemmän, mutta toiset taas lamaantuvat eivätkä viitsi edes yrittää.
Arvata saattaa kumpaa temperamenttia omat kupeitteni hedelmät ovat.
Jos jotain olen tehnyt oikein, olen ainakin näyttänyt mallia epäonnistumisista ja niistä selviämisestä. Ekasta mokasta ei kannattaa luovuttaa. Kymmenennen kohdalla voi jo harkita. Joten en luovuttanut nytkään teinin tenttaamista. Arvelin, että oli hyvä lopettaa onnistumisen kokemukseen.
“Osaatko ilmansuuntia?”
“Joo, joo. pohjonen, itä, etelä, lohja-”
“Lohja?!”
Teiniäkin nauratti, kun räimme isänsä kanssa kahveja rinnuksille.
“Niitä southwest ja northeast nii ne mie kyllä osaan. Oli Fortnitessa.”
“Entäs kuukaudet?”
“Tammi, helmi, maalis, huhti…touko?…kesä…elo, syys, loka, marras ja joulu.”
“Yks jäi. Heinä.”
“Sepä on turha kuukausi.”
“En edes uskalla kysyä osaatko enkuks.”
“Joo, ei kannata.”
“Osaatko viikonpäivät? Suomeks.”
“Tottakai: tammikuu….”
Eipä sillä. Ei täysi-ikäinen kaverikaan tunnistanut naapurimaan lippua. Sitä, jossa on keltainen risti sinisellä pohjalla.
“Siis, kyllä mie oon tän nähnyt… en mie muista?!”
Äitinä oloni on kahtiajakoinen. Olen enemmän kuin iloinen, että lapseni todennäköisesti eivät tule sairastumaan uupumukseen vaan osaavat ottaa rennosti. Mutta ei siitä varmaan haittaa olisi, jos yhteishakulomakkeessa olisi vaihtoehtona eskarin kertaus.
Vuoden vaihtumiseen ladataan jos jonkinlaisia odotuksia uusista aluista, elämänmuutoksista ja uudistumisista. Some ruokkii tätä mahdollisuutta parempaan elämään vaikuttajien fitness-vinkeillä, kuntosalimainoksilla, erinäisillä ruokavaliohaasteilla ja toki klassikoksi muodostuneella tipattomalla. Ihmiset lupaavat aloittaa kuntosaliharjoituksen, lopettaa tupakoinnin ja kävellä rappuset, hengittää syvempään, keskittyä positiiviseen…
Niin varmaan. Tällä iällä lupaukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tietää, että elämä tulee muuttumaan halusi sitä tai ei ja todennäköisesti ei mitenkään positiiviseen suuntaan. Toki viime vuoden yhteiskunnallisten uutisten näkökulmasta vain parempaa voi olla tiedossa.
Ystävättäreni Pirren kanssa päätimme kuitenkin aloittaa vuoden parhaalla mahdollisella tavalla, joten jo tammikuun toisena päivänä Pirre saapui kylään lapsineen ja kasseineen.
“Ja näitä on sitten autossa lisää”, Pirren esikoinen tuumasi painokkaasti ja pudotti kaksi junttikassia eteisen lattialle. Oheismateriaalin lisäksi Pirrellä oli mukanaan muutama ostoskassi. Olin ehdottanut tekeväni lounaaksi soijamakaronilaatikkoa, mikä ei herättänyt riemunkiljahduksia jälkikasvussani. Pirreä taas oli ilahduttanut, kun olin kertonut kaapistani löytyvän hätätilassa myös pinaattipastaa (kts. täältä miksi). Kiihkeä viestinvaihto oli päätynyt lopulta tortillapitsoihin.
Pirren kasseista paljastuikin herkkuja jos jonkinlaista: chorizoa, meetwurstia, kinkkusuikaleita, salaneuvosta, fetaa, artisokkaa, mozzarellaa palana ja raasteena. Ai että!
“Joo, mie aloitin vegaanihaasteen.”
Selvästikin.
“Sitä kaksi litraa vettä päivässä en edes yritä. Eihän sitä ehtis tunneilla opettaa mitään kun juosta vessassa.”
Pirren pitsat. Epäilen, että piti juoda vettä se kaksi litraa.
Mutta ei se pelkkä ruokavalio toisi menestystä alkaneelle vuodelle. Syötyämme ravitsevaa vegaanipitsaa päätimme siirtyä liikunnan pariin. Olin ehdottanut, että Pirre ottaisi sukset mukaan ja kävisimme sivakoimassa pienen lenkin. Pirre oli vastannut ottavansa kahvakuulat mukaan. Niinpä Pirren autosta löytyi, ei lainkaan yllättävästi, suksien lisäksi kolme kahvakuulaa ja jumppamatto.
Turvallisuussyistä vaihdoimme sivakoinnin umpihankikävelyyn, sillä ladut olivat liki yhtä jäiset kuin kylätie. Mutta ei huolta rakkaat kanssakyläläiset, jos talvikunnossapito toimii vasta toukokuussa. Ei se toimi toisaallakaan. Naapurikylällä teini oli pukeutunut olosuhteiden mukaan ja luisteli hokkarit jalassa vastaan.
Koska vuoden alut on aloitettava tehokkaasti ja Pirre oli pakottanut lapsensa raahaamaan kaksikymmentä kiloa kuulia kotoa, päätimme lenkin jälkeen jatkaa pikkujumpalla. Kaivoimme youtubesta jumppavideon ja yritin virittää lähetyksen telkkariin. Telkkarin youtube-sovellushan ei ollut päivittynyt viiteen vuoteen, joten asettelin pikkunäyttöni telkkarin eteen.
Ja sitten alkaa!
Ennalta viisaina olimme sopineet tekevämme liikkeet samaan suuntaan ja samassa tahdissa, sillä olohuoneessa ei ollut tilaa kahdelle jumppakanalle.
“Te näytätte tosi tyhmiltä”, kuopus totesi kun teimme luistelukyykky-trusteria samassa tahdissa. Jouduin olemaan samaa mieltä. Telkkarin hämyinen pinta ei ollut meille sekään armollinen.
Mutta Tinskun Tarotit olivat käskeneet minun olla välittämättä muiden mielipiteistä. Ei se tyyli vaan se teho. Hiki virtasi, läski suli ja lihas kasvoi. Kuula nousi ja heilui varmasti.
Ainoa horjahdus sattui, kun kotiin palannut mieheni avasi jääkaapin oven.
“Miten hitossa meillä on näin paljon makkaraa?”
“Pirrellä on vegaanihaaste!” huohotin kasien välissä.
“Ai, että miten haastaa vegaanisuus?”
Kohta keittiöstä kuului keskustelua. Pirren kolmevuotias ja mieheni söivät vegaanitonta välipalaa pöydän ääressä.
Hikisen jumpan päätteeksi sihautimme Pirren kanssa auki palautusjuomat.
“Parempi tappaa tipaton heti alkuunsa, ettei tuu turhia paineita.”
Ei sillä, että olisimme tipatonta harkinneetkaan.
Pirren taapero oli siirtynyt olohuoneeseen istumaan mieheni mahan päällä silittämään paijaamista arvostavaa kissaa, joten saatoimme siirtyä syvällisten asioiden pariin. Selasimme siis somea ja kommentoimme feedissä välkkyviä vinkkejä ja haasteita. Nehän olivat tuhoon tuomittuja jo lähtiessään! Hesarikin uutisoi kuntosalien vuoden vaihteessa vilkastuvasta kuntoilubuumista, joka heti helmikuussa hyytyy.
Mutta me emme olisi mukana noissa tilastoissa! (Eikä ole Tinskukaan sillä kulttuuri- ja liikuntasetelin käyttäminen on melko monimutkainen prosessi. Siitä lisää myöhemmin.)
“En todellakaan aio mitään salikorttia! Käyttämättä jäis kuitenkin ja kotijumppa menee ihan hyvin!”
Muutosta liikunnan saralla ei ollut siis tulossa, mutta ehkä se olikin jo vakiintunut, pysyvä tapa kiireisessä elämässämme. Sen sijaan Pirren vegaanihaaste oli vielä totutteluvaiheessa.
“Siis en kai mie oikeesti ota paineita, että kokonaan vegaanina. Jos vaikka välillä joku uus resepti.”
Ei hitto! Nainen oli fiksu. Aivan turha oli yrittää muuttaa koko ruokavaliota, kun sen saattoi tehdä pienin askelin. Silloin muutoskin on kuulemma pysyvämpää. Elämäntapamuutos onnistuu, jos se on itselle tärkeiden arvojen mukainen, näin kertoo Petteri Kilpinen Oona Laineen artikkelissa Elämäsi tärkeysjärjestys (HS 5.1.2023).
Eikä tämä ollut Kilpisen ainoa oivallus. Hyvinvointiin liittyy Kilpisen mukaan myös muita asioita, vaikka usein elämäntapamuutokset keskittyvät nimenomaan fysiologisiin energialähteisiin: ruokaan ja liikuntaan. (Kuten Pirren kanssa todistimme!) Kilpisen epätieteelliseen energiajaotteluun kuuluvat myös emotionaalinen, sosiaalinen, mentaalinen ja henkinen energia. Järkevältä se kuulostaa, vaikkei tieteellinen olisikaan. Eikö?
Tunteiden säätelyn toivon oppivani viimeistään eläkkeellä, sosiaalista energiaa latasimme Pirren kanssa paraikaa. Mutta löysimme kuitenkin elämän osa-alueen, jonka kohdalla jonkinlainen muutos olisi paikallaan. Niin mentaalisesti (= keskittymiskyky) kuin henkisesti (= omat arvot ja niiden mukaan eläminen). Ehkä myös emotionaalisesti. Mahdollisesti myös sosiaalisesti.
“Vuoden alku on otollista aikaa työelämässä uusiutumiselle”, Pirre luki.
“Pitäskö vaihtaa työpaikkaa?”
“Voi olla, että uusiutuminen jää siihen, etten muista salasanaa työkoneelle. Se piti just ennen lomaa vaihtaa.”
“Mie toivon, että olisin sen verran uusiutunut tällä lomalla, ettei tartteis heti jäädä saikulle.”
Ja kohtalo kuuli toiveeni. Todennäköistä on, että maanantaina ollaan työkunnossa! Koko ruuansulatuskanava on uusittu trendikkäällä, ja täysin ilmaisella luomutyhjennyksellä ja paastolla. Aluksi syylliseksi epäilemäni soijamakaronilaatikko paljastui syyttömäksi, kun mies ryntäsi keskellä yötä alas, taisteli vessan oven eteen nukahtaneen koiran ohi ja oksensi vartin sappinesteitään pönttöön.
