Categories
matkailu Yleinen ystävyys

 All inclusive – kattaa ihan kaiken

Aikku & Pirre

Loma, joka korvasi itse itsensä. Ai kuinka? Jatka lukemista…

Joululoman lähetessä loppuaan suuntasimme ajatuksemme positiivisesti tulevaan ja aloimme ystävättäreni Pirren kanssa tähytä kesälomaa. Totaalinen paikanvaihto heti kesän alkuun saisi aivot lomamoodiin tehokkaasti. Mukaan reissuun aioimme ottaa esikoistyttäremme ja eräänä talviloman iltapäivänä aloimme alustavasti suunnitella reissun käytännön toteutusta. 

Kaksi tuntia myöhemmin olimme varanneet all inclusive -matkan Espanjan lämpöön, junamatkat Helsinkiin, allasbikinit ja kampaajan.

Itse en ollut koskaan kokenut all inclusivea. Pirren kuvailemat loputtomat spritzit altaalla kuulostivat vastustamattomilta. Samoin buffet, joka lupaili paikallisia makuja, sateenkaarenvärisiä hedelmiä ja aromikkaita kahveja, houkutteli enemmän kuin kaikille neljälle sopivan ravintolan etsiminen kuumissaan ja nälkäisenä. Tyttäret tsekkasivat, että kohteessa oli tappava UV-säteily. 

Emme kuitenkaan aivan ymmärtäneet, mitä kaikkea all inclusive oikeastaan piti sisällään. Jo ennen lähtöä täysipainoiseen kokemukseen sisältyi muun muassa aimo annos syyllistämistä.

Kesälomasuunnitelmistani kuultuaan tuttavat ja kylänmiehet katsoivat asiakseen kertoa, että kohde oli aivan liian kuuma (Vain Pohjois-Norjassa ilmanala oli sopiva!), ajankohta täysin väärä (Kukaan ei matkusta Suomen ihanimman kesän aikaan!) ja pakettimatkat olivat luusereille (Oikeat matkaajat varaavat itse lentonsa ja majoituksensa ja välttelevät turistikatuja!) Itseäni ahdisti turismi ylipäätään ja vihamielisesti turisteihin suhtautuvat paikalliset. Sekä todennäköisin vaihtoehto, kuinka tulisin itse tietämättömänä turistina aiheuttamaan pahennusta ja nolaamaan mukana kulkevat teinit.

Sulautuaksemme paikalliseen väestöön paneuduimme Pirren kanssa espanjan opiskeluun. Tavoitteenamme oli pyrkiä kommunikoimaan kohdemaan kielellä tilanteessa kuin tilanteessa. Harmiksemme vastaan ei tullut sellaista, jossa olisi päässyt luontevasti kertomaan, että “enoni on ujo.” 

Sovellus ei myöskään ehtinyt opettamaan kuullun ymmärtämistä riittävästi. Kun Supermercadon kassamyyjä selitti intohimoista saagaa, koetin kiivaasti tunnistaa edes yksittäisiä sanoja. Reagoimattomuuteni sai señorin kohottamaan katseensa. Pettynyt tuhahdus haihdutti hetkellisen hurmioni siitä, että holani oli mennyt täydestä.

Ennen Espanjaa kotimaamme tarjosi vielä mutkan matkaan, sillä jouduimme jälkikasvuni kanssa suuntaamaan pääkaupunkiin jo päivää suunniteltua aiemmin ja näin ollen matkasuunnitelmaan sisältyi heti alkuun lippumuutoksia. Tyhmänä en ollut peruutusturvaa ottanut, joten koetin siirtää lippuja. Mutta vain osaa, en kaikkia ja lipputyypit olisivat vaihtuneet. Robotti ei yllättäen osannut auttaa, joten soitin asiakaspalveluun valmiiksi vittuuntuneena. Jep, no can do. Miksi et ottanut peruutusturvaa? Kiitos ja kuulemiin!

Ensimmäiset eurot olivat kadonneet savuna ilmaan! Ehdin purkaa kiukkuani ainoastaan syyttömään mainoslehtiseen, jonka sivuun olin kirjoitellut tilausnumeroita muistiin, kun asiakaspalvelija soitti takaisin. Hän oli keksinyt ratkaisun, kunhan kertoisin tilausnumeron… Oioin kiivaasti keittiön lattialle lennelleitä paperisuljuja suoremmiksi.

Seurueemme kaksiosainen matkustus aiheutti myös muita pieniä komplikaatioita. Odotellessamme Helsinki-Vantaalla Pirreä ja Pirre junioria saapuvaksi, tyttäreni sai kuusi viestiä juniorilta, ettei hän ikinä antaisi anteeksi, että olimme jättäneet hänet matkustamaan yksin äitinsä kanssa. Pirre taas ei ollut oikein sisäistänyt puuttumistamme. Viikon ajan Pirre muisteli ikään kuin yhteisen junamatkan tapahtumia päätyen aina samaan lopputulemaan:

“Ai niin! Ettehän te olleet siellä!”

All inclusive -matkamme testasi luonnollisesti kärsivällisyyttämme, jota tunnetusti oli saavilla meille annettu. Lento oli sen verran myöhässä, että ehdin laittaa kolme viestiä miehelleni, että jos kone tippuisi, rakastin kovasti. Poikkeukselliselle tunteellisuudelle löytyi myöhemmin luonnollinen joskin yllättävä selitys. Myöhästymisen syy selvisi nopeammin:

“Arvoisat matkustajat, traktorimme on kadoksissa. Pääsemme lähtemään, kunhan se löytyy.” 

All inclusive -tietoisku: lentokone tarvitsee lähteäkseen traktorin, mutta traktori voi kadota lentokentälle kuin neula heinäsuopaan.

Myöhästyminen ei sinänsä haitannut, olimmehan opetusalalla moiseen ilmiöön tottuneet, mutta kuten aina, myöhästymiset kumuloituvat. Puoli tuntia myöhässä tarkoitti, että kohteeseen saavuttuamme lentokenttäkuljetuksemme oli ennättänyt lähteä ja välipalat laukusta loppua. Korvaavaa kyytikin oli kuulemma juuttunut liikenneonnettomuuden aiheuttamaan ruuhkaan. 

Nälkä ja väsymys saivat mielialat heittelehtimään. Haaveilimme hotellilla odottavasta ruuasta ja pehmeistä sängyistä! Ehkäpä jaksaisimme hotellilla vielä yhdet drinkit! Fiilistelimme lämmintä yötä ja haukottelimme. Kitisimme nälkää ja kieltäydyimme ostamasta syötävää kioskista, koska meitähän odotti all inclusive. Kiukkusimme, kun puolisomme eivät vastanneet viesteihimme, joissa ilmoitimme olevamme turvallisesti perillä. Sitten muistimme, että aikaeron takia työssä käyvät rakkaamme olivat todennäköisesti jo unten mailla. Päädyimme kuitenkin tuntemaan pettymystä siitä, ettei huoli meistä ollut tarpeeksi suurta valvottamaan kumppaneitamme.

Kuljetuksen varaaminen oli tuntunut hyvältä ennakoinnilta. Myöhään illalla, väsyneenä ja nälkäisenä oli helpompi kulkea valmiilla kyydillä kuin lähteä suunnistamaan. Mutta myöhään illalla väsyneenä ja nälkäisenä valmiin kyydin odottaminen ei tuntunut lainkaan mukavalta. Varsinkin, kun lähitulevaisuudessa opimme, että junamatka kentältä hotellille olisi ollut sekä nopeampi että halvempi.

Toki joillain asemilla matkustajavirtaa kontrolloivat portit ottivat tehtävänsä vakavasti. Helpommin pääsisin synteineni sisään taivaan porteista! Skannerit piippailivat, mutta portit eivät auenneet pääasiallisesti ollenkaan, hyvällä tuurilla puoliksi. Mikäli portti aukeni kokonaan, se sulkeutui salamannopeasti. Pirre pyörähti porteista helposti, mutta muille portit eivät auenneet ensimmäisellä eivätkä viidennellä kerralla. Pirre junior onnistui jäämään portin väliin kahdesti. Itse sain portista ahteriini vain kerran, mutta sain muilta jonottajilta helpottuneet aplodit onnistuttuani vihdoin selviämään edestä.

Lopulta pääsimme kuitenkin hotellillemme kohtaamaan all inclusiven todellisuuden. Ruokaa ja juomaa rajattomasti paljastui hyvin rajatuksi. Avulias vastaanottovirkailija kertoi, että illallinen oli päättynyt kymmenen minuuttia sitten ja mitään ruokaa ei ollut tarjolla. 

Pirre oli järkyttynyt. Edellisellä lomalla lento oli tullut keskellä yötä ja hotellihuoneeseen oli silti huomaavaisesti varattu iltapalaa. Itse olin huolissani nälkäkiukkuni purkautumisesta viattomiin sivullisiin.

Suunnistimme huoneistoomme, joka oli luonnollisesti perimmäisiä poteroja hotellialueella. Huone sisälsi erillisen makuuhuoneen, jonka tyttäret valtasivat. Minä ja Pirre saisimme nauttia toistemme lämmöstä ulko-oven vieressä olevassa parisängyssä. 

“Äiti! Meillä ei ole peittoja!”

Tarkempi tarkastelu tyttärien sopessa paljasti, että haaveilemamme pehmeät peitot olivat ohut lakana sekä kova viltti, joka toi mieleen satulahuovan. Eipä siinä, kulttuurieroja.

Kulttuurieroja löytyi Pirren ja minunkin vuoteesta, jossa vilttejä oli tasan yksi. Ainoa tyyny oli onneksi pitkä ja pötkylä.

“Alkaa vaikuttaa all exclusivelta”, Pirre tuumaili, kun raahustimme vielä lähikioskille ostamaan jotain henkemme pitimiksi.

Aukioloaikanaan buffetit ilahduttivat seuruettamme. Ainoastaan kahvikoneiden määrä kauhistutti. Kaksi! Sadoille ihmisille! En enää ihmetellyt, miksi osa ihmisistä laski kahvinsa puurokulhoon. Joka aterialla buffetista löytyi ranskalaisia tyttärille. Uteliaina ja ennakkoluulottomina he kokeilivat espanjalaisia makuja myös paikallisessa mäkkärissä, BK:ssa ja Taco Bellissä.

Oma ennakkoluulottomuuteni papujen kanssa aiheutti ilmavaivat, joiden ansiosta näytin olevan kahdeksannella kuulla raskaana. Virhe, jonka tein vain kerran. Myös Pirren kotona raskausasiat olivat esillä, sillä perheen kotiin jääneellä kuopuksella oli huoli vauva-asioista.

“En tiiä mikä Tytillä on, mutta se luulee jostain syystä, että oot paksuna. Ootko?” Pirren mies viestitti.

“You never know. Tää on all inclusive.”

Oma all inclusiveni sisälsi sen sijaan yllättävän kuukautisten comebackin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kyynelkanavien sulkuportit olivat epäkunnossa, itkin ja ulvoin. Ikävöin kotiin ja kaduin, miten tuhosin tytärten loman. Rusketusrajat jäivät puuttumaan, koska voitelimme lapset suojakertoimella 50 ja kävelytimme museoissa parhaimman eli pahimman UV:n aikaan. 

Viikon aikana ehdimmekin opetella tunnistamaan toistemme piikikkäitä kommentteja, passiivisaggressiivisia äänenpainoja ja mielenosoituksellista vaikenemista sekä havainnoimaan vaarallisen matalaa verensokeria, nestehukkaa ja sosiaalista akkua.

Passiivisaggressiivisuutta aiheutti myös all inclusive -siivous, jossa likaisten pyyhkeiden lisäksi katosivat tytärten tuliaiset ja irtoripset yöpöydiltä. Yritimme etsiä huoneen siivoamisen kieltävää kylttiä, mutta sitä ei löytynyt. Kahtena päivänä olimme paikalla kieltäytymässä kohteliaasti siivouksesta. Toiseksi viimeisenä iltana löysimme oven ali livautetun kirjeen, jossa siivoojat pyysivät laittamaan kieltokyltin oveen. Mielellään kyllä! Sepustin kirjeen taakse vastineen, espanjaksi luonnollisesti, mutta tyttäret löysivät käytäviltä kotia etsineen ovikyltin ennen kuin ehdin jättää kirjelmäni.

Haavekuvissani all inclusive sisälsi toki loputtomasti ihania drinkkejä, mutta tytärtemme harmiksi emme malttaneet jäädä kertaakaan koko päiväksi lojumaan altaalle nauttimaan niistä nahkaamme käristäen. Allasta reunustavista helakan punaisista kyljyksistä päätellen se toki vaikutti olevan monien turistien toimintatapa. Päivästä toiseen shoppailimme, tutustuimme museoihin, puutarhoihin, nähtävyyksiin ja muihin upeisiin paikkoihin, joista osa ei tyttäriä juurikaan kiinnostanut. Suunnitelmat muuttuivat lennosta, kun innostuimme valokuvauksellisista paikoista. Matkalla juna-asemalle näimme linja-autoaseman ja kolmessa minuutissa olimme ostaneet liput vuoristokylään suuntavaan bussiin ja etsineet oikean pysäkin, koska bussin lähtöön oli viisi minuuttia.

Kun tuijotimme haltioituneina allamme avartuvaa maisemaa vuoren rinteeltä pikajuoksu ja hikinen bussimatka tuntui vaivan arvoiselta meistä kaikista.

Kotopuolessa kavereillamme vaikutti olevan toisenlainen käsitys lomastamme, koska saimme vihjailevia videoita ja vinkkejä, että all inclusivessa on varmaan ruokaakin tarjolla.

Ja kun Pirre kertoi puolisolleen, että askelia tuli päivittäin yli 20 000, vastaus paljasti ennakkoasenteet:

“No siihen on jo ihan muutama piña colada haettu.”

Somefeedinikin vinkkasi, että helpoin tapa pudottaa ylimääräiset kilot oli olla viikko ilman alkoholia. Kyllä. Kotona sitten!

Paluumatkamme heitti heti kierrepallon juuri alkaneelle alkoholittomuudelle. All inclusive sisälsi extreme herätyksen kolmelta aamuyöllä. Lennon piti lähteä klo 6, joten jo ennen neljää olimme autiolla kentällä. Matkatavaroiden jättäminen oli ohi hetkessä. Tai oli sen jälkeen, kun tajusimme tulostaa matkatavaraliput oikeasta automaatista.

Turvatarkastukseen sen sijaan saimme mukavan adrenaliini-kortisoli-coctailin, kun jännitimme deodoranttipullon kohtaloa käsimatkatavaroissa. Kyseinen deodorantti oli ilmeisen kallis ja vaikea löytää, joten sen dumppaaminen roskikseen oli poissuljettu vaihtoehto. Yllättäen minut tutkittiin jälleen ruutijämien varalta, mutta yhdessä deodoranttipullon kanssa pääsimme jatkamaan matkaa.

“Toivottavasti tää lento lähtee ajallaan. En enää matkusta tällä firmalla, jos ollaan taas myöhässä!” Pirre paasasi. Jatkoyhteys olisi vaarassa, jos traktorit olisivat jälleen kadoksissa.

Déjà vu. Istuimme kuumassa koneessa ja lähtöaika tuli ja meni. Puolen tunnin jälkeen kapteeni ilmoitti, että koneessa havaittu tekninen vika pitää korjata, jotta pääsisimme lähtemään. Hiki virtasi ilmastoinnista huolimatta. Kanssamatkustajatkin liikehtivät levottomina, kaivelivat tavaroitaan ja siirtelivät kassejaan. Erään naisen ruumiinmuodot tunkeutuivat yksityisalueelleni ja koetin olla hengittämättä tuntemattoman ihmisen navanseutua. 

Tunnin kohdalla kuulutus muuttui. Tämä kone ei liikahtaisi mihinkään, vaan Kööpenhaminasta lähtisi kone tuomaan varaosaa ja hakemaan matkustajia. Meillä piti olla jatkolento Kööpenhaminasta Helsinkiin, joten realiteettien iskeytyessä tajuntaan vaihdoimme merkitseviä katseita. Helsingin päässä myöhästyminen junasta tarkoittaisi, ettemme pääsisi kotiin enää saman päivän aikana.

Kylmä hiki ja kuumat aallot taistelivat puseron sisällä, kun pakkauduimme tulevaisuudestamme epätietoisina ulos koneesta. Tiedustelimme portilla päivystävältä rouvalta jatkolentomme tilannetta. Kerrankin oli onni myötä! Muutaman tunnin päästä lähtisi suora lento Helsinkiin! Meidät passitettiin hakemaan matkatavaramme liukuhihnalta ja jatkamaan lentoyhtiön toimipisteelle, joka tarkaistaisi mahtuisimmeko lennolle.

“All inclusive tosiaan. Kokonaisvaltainen lentokenttäelämys, koe lennolle lähtö ja lennolta paluu samalla kertaa!”, Pirre naureskeli, kun olimme etsineet matkatavaramme, saaneet uudet liput, jättäneet matkatavarat uudelleen (tällä kertaa ilman kiellettyjä esineitä), selvinneet jälleen turvatarkastuksesta ja jonottaneet uudestaan koneeseen. 

Kun kone nousi yllättäen lähes oikeaan aikaan, huokaisimme helpotuksesta.

“Otetaanko viinit?”

“Meidän piti lopettaa alkoholi.”

“Alkoholittomuus kaatu nyt technical issueen.”

Vielä enemmän huokaisimme, kun kolme viikkoa myöhemmin tilille napsahti reilu hyvitys lennon peruuntumisesta. Tämä all inclusive -loma muodostui lopulta sisällöltään yllättävän rikkaaksi ja hinnaltaan yllättävän edulliseksi. Pirrekin luopui suunnitelmistaan boikotoida yhtiötä korvausten myötä.

Categories
kauneus & ulkonäkö perhe teinit Yleinen

Teinini – My Idol

Elämä huoneissaan maatuvista ja vanhempiaan ärsyttävistä teineistä on kirvoittanut lukemattomia nettimeemejä ja hassuja videoita, joissa sukupolvien väliset erot vuorokausirytmissä, itseilmaisussa ja maailmankuvassa kiteytyvät hauskalla tavalla. Tai ne olisivat hauskoja, elleivät olisi niin raadollisen totta. 

Nuorimmaisenikin on alkanut osoittaa teini-ikäisen temppuja. Yöperhosen unirytmi, astioiden hilloaminen omassa huoneessa ja mielenosoittaminen jokaisesta asiasta. Siitä, että ojennan väärän maidon, en vastaa tarpeeksi nopeasti kysymykseen, jossa ei ole kysymystä tai uloshengityksessäni on syyttävä sointi.

Kahden vanhemman teini-iästä selvinneenä tiedän, että teini-ikä on väliaikaista, draama vähenee muutamassa vuodessa niin yksityisissä keskusteluissa kuin julkisilla somealustoilla. Kun jaksaa vain hengitellä. Ja kunhan sen hengittämisen tekee syyttämättä, ärsyttämättä tai arvostelematta…

Vanhemman tyttäreni teiniytyminen on nimittäin väistymässä jo neljän vuoden jälkeen. Helleaallon kolmannella viikolla neitokainen osoitti aikuismaista kypsyyttä ja oli hermostunut keittiön kaaokseen. Turhautuminen oli siirtynyt toiminnan tasolle ja hän oli latonut puhtaat astiat kaappiin, likaiset koneeseen ja pyyhkinyt pinnat, tasot ja ovenkahvat. 

Olin haltioissani. Itse olin liian lomalla ahdistuakseni kodin siisteydestä ja toisekseen aivan liian kuumissani tekemään asialle mitään. Ennen töihin paluuta stressitasot nousisivat sen verran, että perhe olisi pistettävä ruotuun ja näytettävä luuttua lattioille, mutta vielä ei ollut sen aika.

Kehuin tytärtä aktiivisuudesta ja tuumin, että heti kun mittari putoaisi alle 30 asteeseen, siivoaisin loput asuinkiinteistöstä.

“Imuroin mie, kun tarttu roskia jalkapohjiin”, neiti huomautti. 

Olin onnesta soikeana. Vihdoin se oli tapahtunut! Tässä oli kulminaatiopiste, jolloin sotku, siivo ja saasta alkoi ärsyttää muitakin kuin minua.

“Mutta sitten tajusin, että helpommalla pääsee, kun laittaa sukat jalkaan.”

“Joo, niin mie aina teen”, kuopus tuumi ja kantoi huoneestaan pinon astioita kiillotetulle tiskipöydälle. 

Vanhempi tytär silmäsi siskoaan kiukkuisesti ja tiuski julkaisukelvottomia sanoja siskolleen. 

“Hei, äänensävy!”

“Miulla on niin kuuma, etten jaksa ees huutaa, anna miun edes tiuskia!”

En voinut kuin ihailla nykynuorison tunteiden tunnistamista.

Illalla olin suuntaamassa hampaan pesun kautta hikoilemaan ja pyörimään lakanoihini vähemmän nautinnollisesti, kun nuorimmainen ehdotti lautapeliä. Puoli kymmeneltä. Autopilotti oli jo ohjaamossa ja silmät pysyivät hädin tuskin auki. Mutta tilanne oli harvinainen ja epäilemättä peli-illat tulisivat harvenemaan lähivuosina, vaihtoehtoja ei ollut. Onneksi tyttö valitsi melko yksinkertaisen pelin. Unen puute ja helle olivat lamauttaneet sekä aivot että kasvojen lihakset, joten apatiaa huokuva pokerinaama ei paljastanut taktiikkani. Voitto kotiin ja unille!

Tai siis seuraavan tyttären luo, jolla oli tarve keskustella elämän suurista kysymyksistä keskellä yötä, kuten siitä, miksi olimme hänelle antaneet rumat geenit. Kiitos minun hänellä on liian kihara/suora/ taipuisa tukka, isältään peri kiemurtelevan hiusrajan… jne. Yhteenvetona, kaikki pitävät häntä rumana. 

Tässä vaiheessa koin lamaantuneenakin hyvin hankalaksi pidättää naurua, kun tietää lapsen olevan kauneimmillaan. Eikä vain siksi, että välillä tuntuu kuin peiliin katsoisi. Kaupungilla kävellessä omaa rumuuttaan panikoiva tyttäreni ei huomannut, kuinka useampikin nuori mies yritti tavoittaa tytön katsetta. Minuun katsekontaktia hakivat ainoastaan liittymämyyjät ja feissarit.

Unisilla aivoillanikin muistin kasvattajan roolini enkä aikonut antaa mallia naisesta, joka oli tyytymätön omaan ulkonäköönsä. En siis aikonut vinkua, kuinka nyt kannatti nauttia nuoruudesta. Kuinka tämän ikäisenä oli viehättävä kuin vuoden vanha tiskirätti. Kulahtaneet hiukset, roikkuva iho, loputtomasti syvenevät rypyt, juonteet ja ihohuokoset… Kuinka lihakset heikkenivät ja reaktiot hidastuivat niin aivoissa kuin raajoissa…

(Luulin jo selättäneeni ikäkriisini, mutta sitten harrastetuttavani oli herättänyt uinuvan pedon. Kuultuaan ikäni, tämä kuutisen vuotta nuorempi atleetti totesi lohduttavasti: “on niitä siunki ikäisiä täällä ollut, mutta ei ne näillä helteillä ole käyneet.” En tiennyt, olisinko itkenyt vai nauranut, joten tyydyin laittamaan tekarit takaisin suuhun ja työnsin rollaattorini keskelle kenttää.)

Niin, omaa ahdistustani en aikonut tyttärelleni kertoa. Ulkonäkö oli tärkeä asia, ei sitä voinut kiertää eikä kieltää, mutta oli olemassa tärkeämpiäkin asioita.

“Ulkonäköön kiinnittää ekana huomiota, mutta mikä on seuraava asia, johon sinä itse kiinnität ihmisissä huomiota?”

“Miten ne käyttäytyy.”

“Aivan. Ja kuinka ne kohtelee muita. Ja se on paljon tärkeämpää kuin miltä näyttää.”

“Niin, mutta eihän kukaan halua rumaa.”

“Mieki ihastun aina mukaviin, joitten silmät hymyilee, oli ne sitten minkä näkösiä tahansa.”

“Plaa plaa. Siis eihän kukaan ottais lihavaa ja kaljua miestäkään!” tyttö puuskahti ja vaikeni sitten. 

Tuijotin seinää ja koetin olla hymyilemättä. Tytön pokka petti ensin.

“Mutta oli isillä hiukset silloin ku te aloitte seurustelemaan.”

Kaiken kaikkiaan tytär elää parasta ja pahinta aikaa näin vanhemman näkökulmasta. On nuori, nätti ja näpäkkä suustaan, liki täysi-ikäinen, elää kaikkivoipaisuuden harhassa ja kuvittelee olevansa kuolematon. Äitinä näkee vain potentiaalisia uhkia, joita nuori nainen voi kadulla kulkiessaan kohdata. Varsinkin kesän parhaana viikonloppuna. Ennen rokkia päätin kerrata pari perusasiaa, jos tytär joutuisi yksin kaduilla liikkumaan.

“Mitään sillan alusia et lähde kävelemään, pysyt vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla. Ja keneltäkään et ota mitään ja jos joku huutelee, et reagoi mitenkään…”

“Näytän keskaria.”

“Et näytä. Tietysti itehän tein juuri toisin…”

“Eli näytit keskaria?”

“Joku huusi, että tuu nätti tyttö tänne ja mie menin ja join, kun tarjosivat. Mutta se tarjos baarissa tuopin eikä epämääräsiä puskapulloja.”

“No nii…”

“Mutta sitten ku lähin kotiin, se lähti seuraamaan. Mie pidin avainta tälleen sormien välissä ihan varuilta…”

“Aa, jos joku käy seuraamaan, pitää kävellä tälleen.”

Tyttö demonstroi humalaisen orangin liikehdintää, kumartui eteenpäin ja heilutteli käsiään ja loikki puolelta toiselle. “Ei varmasti halua enää seurata.” 

En voinut olla ihailematta nykynuorison kehittyneisyyttä. 

Kun rokin aikaan tyttö joutui sitten yksin kulkemaan alueelta yöpaikkaan, olin puhelimen vieressä. Olin ladannut haamusovelluksen, jossa lapsi pystyi jakamaan sijaintinsa minulle, vain yhdeksi viikonlopuksi. 

Keskiyöllä tyttö viestitti lähtevänsä kävelemään ja koska helle piti hereillä tyttö raportoi etenemistään reaaliajassa.

“Yks auto hidasti ja ne vilkutti.”

“Vilkuttaa voi, kuhan eivät ota kyytiin.”

“Yhestä autosta huusivat, että näytän huoralta. Mutta kalliilta sellaiselta.”

“Siis mitä…?!”

“Otan sen kohteliaisuutena.”

En voinut olla kuin ihailematta nykynuorison itsevarmuutta.

Jos kiinnostaa, teinien ruuanlaitosta löytyy tarinaa täältä ja pyykkihuollosta täältä.

Categories
perhe teinit Yleinen

Tietäjät tietää, häviäjät hieroo vai miten se meni?

Sammutan ruohonleikkurin, pyyhin hikeä ja kipaisen hakemaan tuvasta kupin kahvia. Mummo puuskuttaa lakaistuaan mökin kuistin, pienin tunkee nukkea pyörän tarakalle ja keskimmäinen plärää puhelintaan keinussa. Kolmas pelaa pleikkaria sisällä, vaikka kesä on kukkeimmillaan. 

Kun kahvi on kourassa, levitän Karjalaisen Kägi-lehden terassin pöydälle. Siinä se on! Yhteistä laatuaikaa! Pomppaan saman tien tuolista ja sadattelen, kun kahvi läikkyy kuistin laudoitukselle.

– Pelit ja vehkeet pois! Äidillä on teille tietovisa! hihkaisen ja huudan ulko-ovesta isointa ulos.

– Ihan just, ihan just.

– Eikun nyt!

– Kohta.

Odotan hetken eikä poikaa näy. 

– Aloitetaan. Tehköön laiskanläksynä, totean happamana, mutta yllättäen teininalku lampsii terassille ja istuu siskojensa viereen pihakeinuun.

– Mitä on palkintona?

– Jaa, pitäiskö miettiä panokset valmiiksi. Ehdotan että voittaja saa tikkarin ja häviäjä punnertaa. Itsehän olen treenannut vuoden niin pienet punnerrukset ei tunnu missään, sanon ja suutelen pullistamiani hauiksia.

– Entä jos pienin taas häviää? Ei se jaksa punnertaa? miettii isoin.

– No se voi tehdä vaikka kyykkyhyppyjä tai annetaan sille kutitusta. Tai hei, entä jos häviäjä tyhjentää tiskikoneen kotona! innostun.

– En lähe tuohon, se on Joonan vuoro!! En ala ollenkaan jos tolla mennään! Elina kiljuu.

– Miten olis potku palleille? Elina jatkaa.

– Tässä mökissä on tasan yhdet pallit. Mitäs jos häviäjä joutuu etsimään sen kyykäärmeen tuolta rannasta?! Karoliina voi näyttää puun, jonka taakse se luikerteli. Saadaan vähän jännitystä elämään, keksin.

– Hyi hitto, en lähe koko peliin! yksi huutaa.

Mummo katselee järvelle eikä jaksa kommentoida.

Kun olemme hetken aikaa kinastelleet panoksista, sovimme, että häviäjä antaa voittajalle jalkahieronnan.

– No niin, let´s play! Tietovisa testaa, tiedättekö sanontojen alkuperän. Eli meillä on sanontoja, mutta niiden alkuperäinen tarkoitus voi olla ihan jotain muuta kuin tämänhetkinen. Ymmärretty?

– Siis täh? Joku äikän paska. Joo okei, lapset mietiskelevät.

– No otetaan vaikka sanonta ottaa neuvosta vaarin. Sehän tarkoittaa että pitää ottaa jotain huomioon. Mutta alun perin sanonta tulee ruotsin kielen fraasista hålla var. No niin, nyt alkaa.

Pari ensimmäistä kysymystä menee hyvin. Mitä tarkoittaa luppoaika? Mitä tehdään, kun otetaan hatkat? Jokainen kilpailija valitsee vastauksista vaihtoehdon a, b tai c. Mummo vastaa lasten jälkeen ja minä viimeisenä. 

– Ja kysymys numero kolme: Mistä on tullut sanonta, että tulee tupenrapinat? Tiedättekö muuten, mitä se tarkoittaa tänä päivänä? kysyn lapsiltani ennen kuin luettelen vastausvaihtoehdot.

– Nyt tulee turpiin! poika huutaa ja alkaa nyrkkeillä ilmaan.

– Jep kiitos. Ja nyt tulee vaihtoehdot…

Neljännen kysymyksen kohdalla tulee deja vu. Ihan kuin olisin töissä keskellä kauneinta kesälomaa.

– Kun mennään pehkuihin, mitä sanalla on alun perin tar…. Eihän täällä kuule mitään! parahdan.

– Niinpä, en kuule kysymystä kun tuo yksi huutaa!

– No kun tuo työntää päätään ja kiemurtelee!

– Lopeta!

– Mene pois!

– Älä vittu huuda!

– Elä herra jumala huuda toisen korvaan!! mummo yhtyy rääkymiseen.

– Hiljaa! Ihan kuin töissä, voi tsiisus. Puhun mutta kukaan ei kuuntele!

Kun kiemurtelu ja kiljunta kuta kuinkin taantuu, jatkan.

– Kysymys numero viisi. Mihin on jouduttu, kun ollaan pulassa? Siis alun perin?

Isoin ja keskimmäinen valitsevat vaihtoehdon a) autiolle saarelle, josta ei ole poispääsyä kuin uimalla. Minä ja mummo vastaamme c) vedessä olevaan sulaan paikkaan. 

– Mitäs pikkunen vastaa?

– Öööö, mitä sä äiti vastasit?

– Vaihtoehto c.

– Mäkin vastaan c.

– Epäreilua!!!! Ei voida hyväksyä, se valitsee aina saman kuin äiti!! Äskenkin valitsi ihan saman! isoimmat parkuvat.

– Paska peli!

– No en minäkään tiedä mikä on oikein!! Täällä on valinnanvapaus, yritän väliin.

Seuraavat viisi kysymystä käsittelevät sanontojen jäädä kiikkiin, päästä pälkähästä, selkäpiitä karmii, päivä pulkassa ja maksaa viulut alkuperiä. Sitten päästäänkin itse asiaan, kun alkaa oikeiden vastausten läpikäynti ja pisteiden laskenta.

– Eka kysymys koski luppoaikaa. Oho!! Pikkunen tiesi ainoana ja sai pisteen! Luppoaika on alunperin aika, jolloin porot joutuvat syömään puussa olevaan jäkälää maan ollessa jäässä. Hyvä Karo!!

Neiti 5 vee nousee ylös kiikussa ja alkaa tuulettaa vimmatusti. Tyttö tanssii ensin etuperin, sitten takaperin ja heiluttaa meille pyllyä.

– Ja kysymys kaksi. Ottaa hatkat tarkoittaa että mennään jonnekin joutuisasti. Ja odotas… Siitä saavat pisteen kaikki muut paitsi pikkuinen. 

Neiti 5 vee alkaa huutaa kuin sikaa tapettaisiin. Menee sykkyrälle kiikkuun, työntää päänsä polvien väliin ja ulvoo ulvomistaan.

– Hähäää, isoveli härnää.

– Lopeta! Onko pakko kommentoida! Ei hätää, tämä on vain leikkiä ja yhteistä kivaa ajanvietettä, yritän rauhoitella tilannetta.

Pikkuinen jää pisteittä myös kysymyksestä numero kolme eli tupenrapinoista. Pienin veikkasi että sanonta tulee putkeen jumiin jääneestä hiirestä. Neiti alkaa huutaa entistä kovemmalla volyymilla.

– Ei voi tuosta suuttua! Huono häviäjä! veli jatkaa härnäämistään.

– Nyt suut suppuun, peli ei ole vielä pelattu!

Kysymys neljä käsitteli pehkut-sanan alkuperää. 

– Kaikki saivat pisteen paitsi Joona. Veikkasit että se on pehmeä untuvapatja.

– Mitä vittua, en veikannut??!! Ihan paska peli! poika alkaa riehua. Pian naama vääntyy itkuun.

– Ei nyt herrajumala tarttee itkeä, ei ole itkun asia, hämmästelen.

– En itke, vituttaa vaan!! poika vääntelehtii.

– Kuka nyt suuttuu? Voittaminenko se on tärkeitä? Eikö tässä ole tärkeintä läsnäolo ja osallistum…

– Voitto ei ole tärkeintä vaan murskavoitto!! Joo lähen sisälle! lapsi uhoaa.

– Et varmasti lähde. Se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Miten työ ootte noin kilpailuhenkisiä? Ei ole ainakaan minulta periytynyt.

– Mitä sinä sanot niille niitä pisteitä ääneen! mummo sadattelee.

– No mitä järkeä tässä sitten olisi? ihmettelen.

Oma pistesaldoni nousee kysymysten 5, 6 ja 7 kohdalla. Mihin on jouduttu, kun ollaan pulassa? Mistä tulee sanonta jäädä kiikkiin? Mistä ollaan päästy, kun on päästy pälkähästä? Arvaan kaikki oikein ja saan jokaisesta pisteen.

– Äiti huijaa! lapset huutavat.

– En huijaa, arvasin kaikki.

– Sulla on vastaukset siellä!

– Niin on, mutta ne on peitetty.

– Ihan paska peli!!! isoin äksyää.

– Mitä työ vänkäätte, miksi huijaisin, alan hermostua.

– Meneekö tunteisiin?

– Tunteisiin…… lapset alkavat laulaa kuorossa Salkkareiden tunnusbiisiä.

– Ei ole tapana huijata, ihan tiedolla ja arvauksilla mennään. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Mistähän se sanonta on muuten saanut alkunsa? Miksei se voi olla mummo suonsilmässä tai mummo myrskyssä tai mummo…

– Jatka! lapset huutavat.

– Istu omalla paikallas!

– Äiti tuo puhaltaa noita saippuakuplia kohti!

– Meni silmään, lopeta!!!

– Voitteko keskittyä, Karo istu aloillasi. Kysymys kahdeksan oli että selkäpiitä karmii. Mikä selässä oleva pii on? Ja hitsit, nyt meni mulla väärin. Mummo ja Joona saivat pisteen oikeasta vastauksesta.

– Hähää, siitäs sait, poika tuulettaa.

Kysymys numero yhdeksän käsitteli päivä pulkassa -sanontaa.

– Miepä tiedän tän, ei tartte edes katsoa oikeaa vastausta. Ennen vanhaan pulkka oli kiilamainen puinen kapula, johon merkittiin päivän työt tekemällä puukolla siihen lovi, lesoan tietotaidoillani.

– Luin vasta jostain sanomalehdestä tän sanan etymologian, täsmennän ja jatkan:

– Elina arvas myös oikein.

– Huijasit taas!!! poika huutaa.

– Etkö voi vain hyväksyä, että äitisi on lukenut nainen. Sitä paitsi olen elänyt kolmekymmentä vuotta pidempään kuin työ, kai mie jotain tiedän elämästä enemmän! Jos en tietäisi niin kannattaisi huolestua.

Viimeinen kysymys kyseli, kuka maksaa viulut. Käy ilmi, että poika ja keskimmäinen vastasivat oikein. Sana sukeltaa alun perin ranskalaisiin tanssiaisiin.

– Tiesin tän, kun oon etsinyt tietoa Ranskasta googlettamalla, flexailee keskimmäinen.

– Jaahas, ja sitten lasketaankin kokonaispisteet. Pienin sai viisi pistettä, mummo ja isoin kuusi pistettä eli tulitte jaetulle toiselle sijalle ja minä ja Elina saatiin seitsemän pistettä. Voittajien on helppo hymyillä, high five, hihkaisen ja vedämme keskimmäisen kanssa yläfemmat.

– Paska peli!

– En tiedä paskasta, mutta oli oikein rentouttava pelihetki. Tekis mieli ottaa hatkat, sillä tuntuu että tarvitsen luppoaikaa, kun alkoi selkäpiitä karmia. Voisin vaikka mennä pehkuihin, alkaakin olla päivä pulkassa.

– Alapa Karoliina hieroa äitin jalkoja, kehottaa isoveli.

– En valmasti hielo!! pikkuinen huutaa ja alkaa itkeä sykkyrällä.

– Sie hävisit, ala nyt vaan hieroa!

– ÄÄÄÄÄÄÄÄ, ei oo pakko jos ei halua!

– Äiti voi hieroa pikkuista, anna jalka tänne, sanon ja istun tytön viereen keinuun.

Tyttö kääntyy kiikussa, suu leviää hymyyn ja jalka ojentuu oman reiteni päälle. Ryhdyn hieromaan pikkuruisia varpaita pyörivin liikkein.

– Mitä hittoa! En pelaa enää ikinä, jos sääntöjä ei noudateta!! keskimmäinen skitsoaa.

– Ei tää näin voi mennä! Ei mitään järkeä että voittaja hieroo häviäjää!! isoin äyskii.

– Elämä on, myhäilen ja jatkan pienen ja sievän ukkovarpaan näpräämistä.

Karjalainen, Kägi-lehti 2024. Visa sanontojen alkuperästä.

PS. Hetken kuluttua löysin Karjalaisesta toisen tietovisan synonyymeista. Se onkin toinen tarina se. Mainittakoon että mummo meni sisälle tiskaamaan ennen visan alkamista.

Categories
perhe rentoutuminen teinit Yleinen

Lomalla viimeinkin, voin ottaa (teoriassa) iisimmin!

Loma alkoi pari viikkoa sitten, mutta ruumini tai mieleni ei ole vielä sisäistänyt sitä. Ei se mitenkään yllätyksenä olisi pitänyt tulla, yleensä vasta juhannuksena saa ajatukset pois töistä ja karistettua hermostoistaan työmoodin.

Optimoidakseni loman aloin kyllä laskeutua lomaan tietoisesti jo huhtikuussa. Olihan se muutenkin motivoivaa pitää katse maalissa. Käänteiset lomalta paluuvinkit tuntuivat toimivan. Tiputin vaatimustasoa asteittain, pyrin siirtämään unirytmiä vapaammaksi. Aurinkoiset viikonloput auttoivat virittäytymään lomatunnelmaan, jonka avulla maanantaitkin melkein sujuvat.

Suunitelmani toimi oikein hyvin viimeiseen viikonloppuun, jolloin kesäflunssa tainnutti sohvalle ja mitätöi kaiken valmistautumiseni. Luonnollisesti viimeinen työviikko oli myös koeviikko. Aikaiset aamut ja hirveä määrä arvioitavaa. Ja kaikki se tuntui kolme kertaa raskaammalta nenä tukossa ja silmät vuotavina.

Kevätjuhlakin vaati kaiken voiman. Yritin keskittyä kukka-asetelemiin, hymyilin valmistuville ja toivoin hymyn olevan enemmän kannustava kuin karmaiseva. Kun ilojuhlaan sopiva mollivoittoinen klassikkokappale huokaili elon katoavuutta, piti oikeasti pinnistellä, etten pillahtanut itkuun.

Ensimmäisen loma-aamunkin aloitin itkemällä uupumusta ja turhautumista. Vapaat päivät alkoivat muistuttaa työleiriä, kun kevätkiireet olivat siirtäneet kotitöitä kesäkuulle.

Sitten itketti etukäteen ilta, valmistujaisjuhlat. Teoriassa oli ihana nähdä kavereita, mutta ystävien lisäksi paikalla olisi tuntemattomia ihmisiä. Ei mitään mahdollisuutta, että näivettyneillä aivoilla voisin osallistua vuorovaikutustilanteisiin tai antaa itsestäni älykkään ja miellyttävän kuvan. En tiennyt kumpi tulisi olemaan vaikeampaa ymmärrettävän puheen tuottaminen vai muiden kuunteleminen ja ymmärtäminen.

Yrittäessäni esitellä itseäni juhlissa emännän ystäväksi tajusin kummankin olevan mahdotonta. En muistanut emännän nimeä saati sitten missä järjestyksessä sanat piti laittaa peräkkäin ilmaisemaan informaatiota ystävyyssuhteesta. Toivoin, että ensimmäinen arkipäivä toisi lomamoodin.

Maanantaina olikin nautinnollista piiloutua peiton alle, kun miehen herätyskello alkoi kilkattaa. Ei sillä, nautintoa ei kestänyt kauaa, sillä puolituntia myöhemmin iskin niin kova vessahätä, että oli pakko nousta liki normiaikaan.

Kolea sää heikensi sekin lomafiilistä. Olin toivonut nautiskelevani viileää valkkaria auringonpaisteessa, mutta kiskoinkin pipo päässä räntäsadetta vihaavaa rakkiani lenkille. Koska omakin motivaatio oli melko lailla nolla, päätin ottaa toisen kupin kahvia.

Se oli virhe, sillä se laukaisi arkitoiminnot. Kohta huomasin istuvani tietokoneella vilkuilemassa Wilma-viestejä ja tarkastamassa sähköpostia. Päätin vaihtaa salasanan, sulkea sen kirjekuoreen ja postittaa itselleni. Eipähän tulisi kiusausta kurkkia työjuttuja lomalla.

Lapsilla ei ollut moisia ongelmia. Aamuherätys siirtyi luontevasti iltapäivään ja KoTES:issä (=kotityöehtosopimuksessa) määritellyt velvollisuudet unohtuivat samoin tein. Puhumattakaan kesäekstroista: pinoamista odottavasta halkokasasta, villiintyneestä nurmikosta tai talven tahraamista ikkunoista, joiden pesusta olin luvannut törkypalkan hämähäkkilisällä.

Vieraisiin palkkatöihin jälkikasvu kuitenkin heräsi. Olin ennakoinut, etten kesätöiden takia tapaisi teinejäni kovinkaan usein, mutta jo aamupäivän aikana olin nähnyt lastani enemmän kuin normiviikonloppuna, jolloin teiniluolan ovi ei avautunut vahingossakaan. Nyt lapsi haahuili etsimässä työvaatteeksi sopivia pukineita ja pakkaamassa eväitä. Jos kävisin kaupungissa, voisi tuoda bensaa. (Eikä todellakaan ruohonleikkuriin.)

Toinen kaivautui keskipäivän korvilla vällyistään kertomaan, että kurkku oli kipeä ja päätä pakotti eikä ehkä voisi hoitaa sovittuja juttujaan, joten josko minä…

Kolmannen oli taas ihan pakko päästä kaupunkiin. Ihan millon miulle vaan sopisi, mutta mielellään klo 16.15. Ja voisinko mitenkään antaa parikymppiä… ja tulla hakemaan. Ja ei nyt ehdi millään tyhjentää sitä pyykkikonetta.

Categories
Yleinen

Kolmen A:n lomamatka, osa 1

Ennen perhelomaa on syytä ajaa nurmikko.

Syyslomalla on mukava muistella kesälomaa. Tämä tarina on toissakesäinen.

On kesäisen perheloman ensimmäinen päivä. Pientä innokkuutta on selvästi havaittavissa jo aamuvarhaisella.

– Minne mennään? Minne mennään? Hoplopppiin. Vivulahteen. Haluan heppamaahan! Heppoja, niillä on häntät! pienin rallattelee.

– Myö syötiin jo aamupala, ollaan niin hyviä! isommat lapset hihkuvat keittiöstä.

Laitan kahvin tippumaan ja alan avata into piukeana yön päässäni hautuneita nystyröitä. Löysin illalla Annan sivuilta ohjeen geelikiharoista, jotka lupasivat salaperäisen Curly girl -ilmeen helposti ja hallitusti. 

Valitettavasti sana hallittu ei ole koskaan koreillut topten-sanojeni listalla, eikä varsinaisesti pitäisi yllättyä lopputuloksesta. Mutta vituttaa se silti, kun luulee saavansa keskiaukeman kamaa, ja lopputulos näyttää puoliksi päähän palaneelta permikseltä.

– Hyvin alkaa tämä aamu. Kolme tuntia sain unta ja nyt näytän Pelle Hermannin äidiltä!! parahdan vessasta.

– Menninkäiseltä, lapset toteavat.

– Ei, enemmänkin Babylonin Londo -hahmolta, mies kommentoi.

– Kuka se on?

– Googlaa.

Otan puhelimen ja kirjoitan Googlen hakukenttään Londo. Ei paljon lohduta, että näytän Pelle Hermannin kauan kadoksissa olleelta isältä.

Seuraavaksi kyselen mieheltäni, näyttääkö mekko oudolta ylläni. Mies ei ennätä vastata, kun poika tarttuu kysymykseen.

– Hyvä se on. Rinnat on vaan aika isot. Mutta eikös miehet tykkää.

– Mistä se repii noita juttujaan? kauhistelen mieheltäni.

– Elävästä elämästä. Niinku sinäkin.

– Äiti, hammaskeiju ei taaskaan muistanu tulla!!! keskimmäinen keskeyttää yläkerrasta ärjyen.

– Jospa se oli se hammaskeijo, huudan ja otan vaivihkaa kaksieuroisen kouraani ja hiivin portaat ylös keskimmäisen huoneeseen.

– Hei onhan täällä kolikko! Et vaan ollu huomannu! huutelen samalla, kun tungen kolikkoa tyynyn alle.

– Äiti sie oot se hammaskeijo!! Elä yritä!

– Minä mikään Keijo ole! Ei mulla ole munia!

– Eikä niitä ole olemassakaan!

– Munia vai keijoja?

Kun olemme survoutuneet autoon ja päässeet tien päälle, ensimmäinen kysymys singahtaa ilmoille kymmenen kilometrin jälkeen.

– Miten pitkään vielä?

Kysymys alkaa toistua kymmenen kilometrin välein, sitten viiden. Tekee mieli työntää pumpulia korviin.

Karvion kanavalla ensimmäisellä on nälkä. Toisella on Pop it kateissa ja kolmannella tylsää.

– Ota nokoset, kehotan.

– No anna!

– Nokoset tarkottaa unia.

– Tuleekohan meille kiva loma? isoin miettii.

– Siitä voitaskin puhua. Kaikki lähtee asenteesta. Voitas tehdä nyt sellanen kolmen sanan ohjenuora tälle perhelomalle. Vähän niinku usko, uni ja unelmat. Kolme a:ta. Asenne, avuliaisuus  ja…. Angstittomuus? Auvo? Avarakatseisuus… Ei…. Armo. Se on hyvä. Asenne, avuliaisuus ja armo, latelen.

– Just. Kun äitistä on kyse, niin vois sopia paremmin Arvaamattomuus, mies kommentoi. 

– Ja sulle Ankeus. Mulla on ainakin asenne kohdillaan. Kerrankin suunnittelin jotain loman eteen enkä eläny hetkessä! kehuskelen.

Pikkasen oli tosin kylmä hiki valunut, sillä kaikki jäi viime tippaan. Mikkelistä olin onnistunut varaamaan hotellihuoneen ensimmäiseksi yöksi, mutta Lappeenrannassa oli jokikinen kohtuuhintainen yösija ja -soppi buukattu. Toiseksi yöksi olisi pakko suunnata Imatralle, josta olin löytänyt viimeisen vapaan huoneen.

Varkaudessa pysähdymme Morton-ravintolaan lounaalle. Ravintola sijaitsee joen rannalla eikä aikaakaan, kun kylmyys hiipii luihin ja ytimiin. Koko kesän on pitänyt seksihellettä, mutta kun meidän perhe lähtee lomalle, selkärankakin jäätyy nahkaan kiinni.

– Ihanan näköistä, kattokaa nyt, osoitan rantaa ja hytisen ankarasti.

– Tuo sellutehdas? mies kysyy.

– Asennetta, ei ankeutta kiitos! muistutan.

Kun olemme ahtaneet burgerit kupuihimme ja löntystelemme autolle päin, löydämme kävelykadulle piirretyn tehtäväradan. Hypimme lasten kanssa rataa pitkin, mutta touhu keskeytyy äkillisesti. Julmannäköinen ruohonleikkaaja hiljentää kohdallamme vauhtia ja jää tuijottamaan meitä paheksuvasti moottori käyden. Pinta-alaa olisi vaikka kuinka ajeltavaksi, mutta ei, Jamppa haluaa välttämättä ajaa jalkakäytävän viereisen pätkän ja kieltää turisteilta kaikki huvit.

– Joillain ei ole kyllä tilannetajua ollenkaan. Eikö voinu mennä tonne rantaan ajelemaan? sihisen miehelle, kun pääsemme autolle.

– Hänellä on oma reittinsä ja rutiininsa.

– Minkä helvetin takia siun pitää aina puolustaa toisia? Et vittu koskaan ole minun puolella! huudan.

– Järki vastaan tunteet. Siinä oli kyse logiikasta.

Minun logiikalla tämä oli tarkoitettu hypittäväksi, ei väisteltäväksi.

Kun saamme Volvon liikkeelle ja ajamme Varkauden keskustan läpi, kehotan lapsia laittamaan puhelimet pois.

– Tämä on katsokaas logiikkaa! Kun emme katso puhelinta, katsomme ympärillemme. Maailma jääpi näkemättä, kun ootte puhelimella, opastan.

– Mitä nähtävää täällä on? Helvetin kuollut paikka, isoin tuhahtaa.

– No esim tuolla vasemmalla on hyvännäkönen mies auton ratissa!! hihkaisen.

– Minkä auton? Tuo on ympäripyörivä pyöräalustainen kaivinkone. Pitäs autoalan ammattilaisen tyttärenä tietää, mies huomauttaa.

– Just se.

– Ja tuolla on sähköpyörä. Täysjousitus. 2600 euroa, mies ihailee.

Joroisten kohdilla ajamme liikenneasema Jari-Pekan ohi. Valistan perhettäni, että tuolla ei myydä alkoholia eikä tupakkaa.

– Oot sie polttanu tupakkaa?? isoin innostuu.

– En. Kerran kokeilin, kun pikkusisko pakotti. Mutta en osannu sitten millään. Maikki yritti neuvoa, mutta vedin joka sauhulla poskeen.

– Äidillä on taas too much information, mies huomauttaa välin.

– Mutta tuolla ei siis myydä tupakkaa. Alkoholin juominen ja tupakoiminen on huoltoaseman yrittäjän mielestä syntiä.

– Alkoholihan on jumalten juoma! Ja mikä on synti? Oonko minä synti? isoin kyselee.

– Syntinen, isi korjaa.

– Hei nyt keskustellaan, isillä on hyvä hetki! iloitsen ja jatkan:

– Synti tarkoittaa, että on tehnyt jotakin pahaa tai moraalisesti arveluttavaa. Äidillä on paljon pidempi syntilista kuin sinulla.

– Minne me mennään? isoin jatkaa kyselyään.

– Mikkeliin rakas.

– Eiku me mennään lomalle! Hoploppiin! Vivulahteen! kaksi vee ilmoittaa.

– Visulahteen, keskimmäinen valistaa.

– Visulahti, visulahti, siinä on kesäloman mahti, ota suunnaksi Visulahti! alan laulaa.

– Lapset, muistakaa, ei sanaa Visulahti, mies ärähtää.

Juvalla pysähdymme kotieläinpiha Taikaniemen Farmille. Kiertelemme ensin kanat ja sorsat ja ihmettelemme hassun näköistä laumanvartijakoiraa. Keskimmäinen alkaa mököttää heti lähdössä eikä tule lähellekään lampaita. Itse nuohoudun pässipojan kanssa, sillä rakastan kaikkia elollisia, joilla on sorkat. Mieleen tulvii muistoja mummon pässeistä Jesperistä, Ridgestä ja Timoteistä. Suljen silmäni ja vedän lampaanvillan tuoksua sieraimiini. 

– Tule nyt, aina saa odottaa! Lähetään, ei jaksa!! Paska haisee! isoin alkaa karjua.

– Armoa! Antakaa nyt minunkin nauttia elämästä.

Kumpi näistä on laama?
Päkäpää.

Kaneja on lupa mennä likistelemään kaniaitaukseen. Kun lähdemme aitauksesta ihmisten ilmoille, pienin jää häkkiin eikä suostu tulemaan pois vaikka kuinka houkuttelemme.

– Karoliina jääkin eläinpihan uudeksi vetonaulaksi!

– ÄÄÄÄÄÄ, uuuuuuuu, alkaa kolmaskin ulista.

– Tässäkö tää oli? isoin äkäilee ja katselee myrtsinä ympärilleen.

– Tässäkö tää oli, levii nelostielle lasten monopoli… alan laulaa.

– Hiljaa!! 

– Lapset, muistakaa! Ei tätä lausetta, isi määrää.

– Hei muistakaa asenne! Nyt jätskille! hihkaisen.

Mikkelissä yritämme epätoivoisesti etsiä jotakin nähtävyyttä ja niinpä päädymme Mikkelinpuistoon. Puisto kattaa ainoastaan kukkaistutuksia ja lasten leikkipaikan. Pian alkaa tappelu. Kun kirjaudumme Mikkelin keskustassa hotelliin ja pääsemme huoneeseen, alkaa puolestaan vinkuminen. Keskimmäinen on unohtanut kuulokkeet autoon. Sanon että voin hakea ne, mutten tiedä osaanko takaisin. Mies antaa ohjeet ja poika kehottaa ottamaan puhelimen mukaan, jos eksyn. (Käy mielessä ettei eksyminen olisi lainkaan hullumpi vaihtoehto…) Yhtäkkiä mies alkaa sihtailla minua kamerallaan.

– Otetaas lapset äidistä kuva muistoksi.

– Very funny.

Illalla kävelemme Mikkelin keskustassa ja bongaamme tivolin. Mies menee lastenlaitteeseen tyttäriensa kanssa ja näyttää naurettavalta survoutuessaan kahvikuppiin, mutta saa pisteet asenteesta. Tivolin ulkomaalainen työntekijä viittoo pojalleni, onko hänkin kenties menossa laitteeseen.

– I don’t have a ticket! poikani huutaa ja pudistelee päätään.

Minä katson epäuskoisena. Mistä lähtien se on puhunut englantia? Epämääräinen artikkeli ja kaikki. Äitinsä poika.

Tivolin jälkeen menemme syömään westerntyyliseen ravintolaan. Rakastun paikan välittömään ja aitoon tarjoilijaan. Hän on kuin suoraan jenkkileffasta, jossa pikkupaikkakunnan nuhjuisen saluunan takahuoneesta ilmestyy käsiänsä essuun pyyhkivä huolittelematon mutta sievä nainen, joka vetää essun taskusta pienen muistivihon ja kysyy paksulla teksasin murteella, mitä saisi olla. Nyt tosin mikkelin murteella, mutta väliäkö sillä – olen haltioitunut. Elämäni on yhtä elokuvaa! Melkein suostun kasvissyöjänä tilaamaan päivän pihvin.

Matka jatkuu seuraavassa jaksossa. Siinä kuulet, kuinka voi saada aikaiseksi aviokriisin hotellin koristetyynystä ja Marsalkka Mannerheimistä.

Categories
Yleinen

Hei me mökkeillään! Armottomia aikatauluja ja liian nokkelia naperoita.

Kesäkuun alussa Tinsku kutsui Whatsappi-ryhmämme mökkeilemään. Yhdellä oli mahatauti, toisella töitä ja kolmas jättäytyi pois koska “liian pitkä matka yhden illan takia”.

Meni perinteisesti. Oli sovittu treffit kahdeksi. Kymmentä vaille kaksi yksi ilmoittaa, ettei ole päässyt lähtemään. Ensimmäiset pääsevät lähtemään kello 14.20 ja kolmelta emäntä kertoo kääntyvänsä takaisin hakemaan vettä ja bensaa. 

Itse en panikoi saapumisaikaa, sillä mukaani lähtevän perilliseni työaika loppuu vasta neljältä, vaan viemisiä. Viestiketju on täyttynyt kuvista kätevien emäntien leipomisorgioista: pullaa, piirakkaa, pitsaa, toisenlaista piirakkaa, salaattia, kolmatta piirakkaa, toista salaattia… 

Ahdistavaa. Mitä helvettiä minä sinne veisin? Leipominen tässä vaiheessa kesää ei ole vaihtoehto (täältä voi katsoa miksi) ja Mervi on ehtinyt jo ostaa hedelmiä ja juotavia ja ilmeisesti lähikauppansa tyhjäksi. Jotain pitäisi viedä, mutta tulossa olevilla eväillä järjestäisi jo pienen raksan työmaaruokailun. Lisäksi viemisten pitäisi mielellään olla sellaista, että mukulat eivät sihisisi sokerihumalassa koko iltaa ja linjojaan vahtaavat mammat olisivat myös tyytyväisiä.

Kotoa lähtiessäni vilkaisen viestit. Paula epäilee ajaneensa ohi ja kyselee ajo-ohjeita. Perille ensimmäisenä ehtineet tiimiläiset kertovat, että pitää kääntyä maitolaiturin kohdalta. Niitähän ei matkalla olekaan kuin viisi. Vaikka Paulan suunnistustaito on huimasti parempi kuin Tinskun, joka eksyy Lieksan kiertoliittymään, useamman kerran peräkkäin, katsoo Varpu parhaaksi aloittaa alusta: “Millä tiellä sie olet?”

Kajaanintielle kääntyessäni puhelin hälyttää. Paula. 

“Moi Paula! Haloo? Kuuluuko? Kuuluuko mitään? Huhuu!?!?”

Päätän puhelun ja kohta Paula soittaa uudelleen. 

“Moi”

“Moi, nyt siekin kuulet  miut. Mie siut yhdistin tuohon isoon kaiuttimeen. Menee hienosti!”

Ei Paula pelkkiä kuulumisia kysele, pyytää koukkaamaan kotiinsa unohtuneen salaatin.

“Joo, toki. Selvisitte perille? Tartteeko jotain vielä?”

“Joo, selvittiin, vaikka me oltiin ihan varmoja, ettei täällä ennen näin paljon peltoja ole ollu! Ja joo, ei tarttee ku levitettä jos toisit.”

Löydän mökille ilman ylimääräisiä ajo-ohjeita ja ajamatta kertaakaan harhaan. Olenhan käynyt mökillä kerran jos toisenkin! Varmuuden vuoksi olen hiljentänyt kaikkien risteysten kohdalla lukemaan tienviittoja, vaikken muista edes osoitetta.

Sen sijaan jokaiseen monttuun en ole tajunnut hiljentää. 

Mökillä odottaa joukko huppareihinsa kääriytyneitä muumioita. Hyttysmyrkkyä olisi myös voinut kaupasta tuoda, mutta nyt saavat tyytyä salaattiin.

“Tässä tää salaatti. Ravistettuna, ei sekoitettuna.” 

Melkein kuin olisin itse jotain tuonut!

Pullaa?

Yltäkylläisen päivällisbuffetin jälkeen alamme elää todeksi suomalaista kesälomakuvastoa. Lapset räpiköivät rantavedessä, isommat hilaavat venettä kaislikkoon. Aikuiset laskevat laiturilta päitä, nostelevat sinihuulisimpia lämmittelemään, haaveilevat drinkistä. Alkoholilla tai ilman. Kofeiinikin riittäisi!

Yksi lapsista ei tiedä haluavansa uida, mutta ui sitten kuitenkin vaatteet päällä äitinsä suosiollisella avustuksella.

Tähän idylliin ilmestyy Lotan puoliso noutamaan perhettään. Mies istutettaan kahvipöytään ja tarjolle nostellaan sen seitsemän sorttia makeita. Kansia raotellessa käy ilmi, että jälkikasvu on jo käynyt tuhoamassa osan leivonnaisista. Eipä silti, jäljellä olevilla herkuilla saisi helposti pyöritettyä keskivertokahvilaa kokonaiset kolme päivää. 

Mies vaikuttaa häkeltyneenä silmäillessään tontilla viuhahtelevia pellavapäitä. Ei niitä tällä kertaa ole kuin kahdeksan, nuorin kaksi vee ja vanhin 14-vuotias. Mutta kun liikkuvat vaan niin sukkelasti ja hävittävät vaatteitaan matkan varrella!

Uimapuku on laitettu kuivumaan!

“Kenen kukakin näistä on?”

Olen salaa ylpeä, että osaan tällä kertaa sekä osoittaa omani sijaintipaikan että nimetä lapseni. Selityksemme pienokaisten sukulaisuussuhteista ja perhekunnista ei miehen ilmeestä päätellen juurikaan selkeytä, mutta keskustelu ajautuu perheenlisäykseen.

“Ei kestä kyllä miun kroppa enää.”

“Miulla kestäs kyllä kroppa, mutta ei ehkä pää.” 

Tinskun tarkkaavainen esikoinen iskee heti kiinni.

“Alapää?” 

“Eiku yläpää. Petralla ei kestä alapää.”

Lotan puoliso yskii raparperipiirakkaansa vahakankaalle. Onneksi sitä on vielä lisää.

Illan edetessä väki vähenee ja pidot… tuota noin… etenee. Teinit tuijottavat puhelimiaan ja kihertävät. En viitsi valittaa, sillä ovat uineet koko päivän ja vahtineen siinä sivussa myös pienempiään. Huomattavasi onnistuneemmin kuin minä, joka olen hukannut sisätiloissa vessareissun ajaksi vastuulleni sälytetyn taaperon. 

Tinskun esikoinen ei ole enää vahdittavissa, mutta veemäinen se oman vesselini mukaan on. 

“Se kiusas meitä koko ajan! Heitteli hiekkaa ja räiskytti vettä naamalle!”

“Jaa.” 

Ihan kuin tyttö ei olisi siihen kotona tottunut! 

Nukkumaanmenoaika alkaa olla ajankohtaista, mutta tällä kertaa en ahdistu vastaanhankaavista vekaroista tai pedeistään pakenevista palleroista, sillä olen virallisesti vastuussa vain siitä teinistä, jonka nukkumaanmeno sujuu itsestään. Liian myöhään, mutta itsestään.

Tinskun kuopus keikkuu tuolilla ja katselee minua veikeästi.

“Aikku, mikä sie oot miulle?”

“Kummitäti. Sellanen haltijakummi.”

“Aa, siulla on kolme toivomusta”, kummityttäreni sisko valistaa pikkusiskoaan.

“Voisit sie tehdä vielä vauvan?”

Ei kai tämä nyt ollut yksi toive!?

 “En oikeestaan, ku miulla on jo kolme.”

“Voisit sie vielä yhden.”

Mikä ihmeen krooninen vauvakuume näitä Tinskun pienokaisia koettelee? (Kts. mm. täältä ja täältä.)

 “Kun ei ne mahdu autoon sitten.”

 “Ostat isomman auton.”

Epäilen häviäväni keskustelun, vaikka vetoaisin finanssitilanteeseemme sekä lähikoulumme henkilökunnan mielenterveyteen, joten kehotan lasta etsimään hammasharjansa.

Samassa Tinsku tanssahtelee teinien makuuhuoneesta: 

“Haa! Ne sano, että mie näytän meistä nuorimmalta! Etten ole päivääkään vanhentunut tosta kasiluokan kuvasta!”

Yhdeksään mennessä aivan pienimmät ovat unessa. Tosin myös Paula on viipynyt taaperonsa nukuttamishommilla jo huolestuttavan pitkään. Niin tuppaa käymään yhä useammin illanvietoissamme…

Tinsku sen sijaan aloittaa käskytysvaiheen.

“Nyt mene nukkumaan.”

“En mie nyt ihan vielä. Juoma kesken. “

“Mikä juoma? Mitä sie juot?”

“Tonicia”

“Enkö minä sanonut, että sitä ei juua!”

“Otin jo kaks tuntia sitten! Mutta tämä on pahaa.”

“Niinpä! Nyt nukkumaan!”

“Eipä siinä.”

“Siun pitäs olla jo nukkumassa!”

Lapsi katsoi äitiään raivostuttavan rauhallisesti. Isänsä geenejä.

“Pitäskö avata lager?”

Epäselväksi jää kumman on tarkoitus avata lager, mutta kun nassikat vihdoin nukkuvat ja selviydyimme saunaan, sihahtaa jokaisen rouvan kädessä lager. 

Yksi mutsi ja kymmenen kakaraa. Vesillä. Respect.

Aamulla Tinskun lapset hiipivät hiljaa olohuoneeseen, mutta oven sulkeuduttua kersat viis veisaava volumitasoista tai haltijatarkummin kauneusunista. Kummityttö virnuilee veljensä kainalosta.

Sitten en tiedä mitä tapahtuu, mutta kohta minut on karkotettu patjaltani ja paikalleni on peitelty nukkevauva. 

Laitan kahvin tulemaan ja suuntaan huussiin kummityttö kannoillani. Arvelen tytöllä olevan vessahätä. 

“Mene vaan sie”, tyttö hymyilee. Aivan liian viattomasti.

Kannikat ehtivät tuskin koskettaa istuinta, kun tuo yliluonnollisen ystävällinen hymy muuttuu irvistykseksi, pirpana tempaisee huussin oven kiinni, haka kilahtaa ja räkätys loittonee mökille päin.

Sadasosasekunnissa palaan 12 vuoden takaiseen muistoon, jolloin oma taaperoni lukitsi meidät naapurin ulkosaunaan. Siellä pakoreittinä toimi sentään ikkuna. Ainoa aukko huussissa ei houkuttele. Tällä kertaa minut pelastaa se, ettei pikkulikan pituudella yletytä säppiin. 

Kotimatkalla yritän udella tyttäreltäni vanhentaako minua hiusten väri, uurteet silmien ympärillä vai lyhyeksi jääneet yöunet. Mikä on se taika, jolla Tinsku säilytttää nuorekkuutensa?

Tyttäreni pyörittelee silmiään luvattoman pitkien ja tummien ripsien takaa: “Joo, se sekos ihan täysin, kun sanottiin, että se näyttää nuorimmalta.”

Categories
juhlapyhät rentoutuminen Yleinen

Mistä tietää, että on riittävän lomalla?

Alan toipua töistä. Huomasin sen siitä, että valmistin eilen kaksi lämmintä ruokaa lapsilleni alusta pitäen eikä kumpikaan ollut puuro. Toiseen kuului alustettava taikina ja toiseen itse, oman maan raparpereista sekoiteltu überterveellinen piirakka (ohje lopussa). Myös lapset kiinnittivät huomiota tähän merkittävään muutokseen. 

Pysähdyin tarkkailemaan muutakin toimintaani, tai oikeastaan suhtautumistani tapahtumiin. En stressannut enkä panikoitunut, vaikka unohdin keittää perunat ja grilliruuat odottelivat folion alla lisäkekaveria kymmenen minuuttia. Joimme odotellessa kahvit. Normaalisti tämä olisi aiheuttanut pienen raivarin ja epäonnistumisen kyyneleitä.

En ole myöskään ahdistunut kolmen viikon kaaoksesta. Siitä, että olohuoneen lattialla on ollut viikkoja siististi rullalla kaavat mekkoon, jakkuun ja housuihin. Ne odottavat, että pennut muuttavat uusiin koteihin ja voin jatkaa projektia. Kissanpennut siis. Olohuoneen lattia oli ompelumotivaation hetkellä ainut pinta-alaltaan laajin ja suht siistein alue, johon levittää kaavat. Turha niitä on kovin kauas raivata, jos sattuu inspiraatio iskemään. Sivuseinällä on somasti kasattuna myös mittanauhoja, saksia, nuppineuloja, nojatuolin raato, revityt päällysteet ja uudet (=varastoista kaivellut) kankaat, sillä arvelin työtuolini kaipaavan nuorennusleikkausta. Projektit ovat tällä kertaa omiani, joten se ehkä osittain on nostanut ärtymyskynnystä. Mies kyllä myönsi harkinneensa nalkuttamista tavaroista, mutta muistaneensa sitten viime hetkellä omat penkin päällystys- ja moottorinkorjausprojektinsa, jotka nekin on suoritettu monitoimitilana toimivassa olohuoneessamme useiden viikkojen, jopa kuukausien aikana.

Projektit itse kullakin…

Juhannuspäivänä keittiöstä leijaileva asetonin tuoksu yhdistettynä suihkepullon sihinään ei sekään saanut hermoromahdusta aikaiseksi. Tyydyin ainoastaan kypsästi huomauttamaan, että avaisivat ikkunaa eivätkä suihkuttaisi ruoka-aineille myrkkyjään. 

Onnistuneesta lomamoodista kertoo myös se, että menen sujuvasti sekaisin viikonpäivissä ja kellonajoissa. Toki sitä edesauttaa, että sähkövirtaan yhdistetyt kellot sekoilivat ukkosmyrskyn aiheuttamissa sähkökatkoissa ja keittiön patterikello päätti sekin pysähtyä vuorokaudeksi puoli kymmeneen. 

Se oli muuten hyvä pari päivää. Menin nukkumaan, teini myös, puoli kymmeneltä, heräsin puoli kymmeneltä. Ehdin aamulenkille ja aloin valmistella lounasta hyvissä ajoin puoli kymmeneltä ja ehdin ottaa aamupäiväunetkin puoli kymmeneltä. Kellon korjauksen jälkeen olen edelleen mennyt nukkumaan puoli kymmenen ja herättänyt miehen viideltä tarkistamaan onko sillä varmasti kello soimassa klo 5.45. On ollut. Ja oli myös juhannuksena.

Alan myös kaivata sosiaalisia kontakteja. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen seuratessani passiivisena jalkapalloa ja komisario Beckiä, mutta eilen pysähdyin naapurin pihamaalla vaihtelemaan kuulumisia. Tätä ennen olen suunnitellut lenkkini poluille, joissa muita ei tule vastaan. Tai jos tulee, hekään eivät jaksa jäädä juttelemaan. Sitä en tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Olin sukujuhlien takia estynyt osallistumasta Tinskun ja kumppaneiden mökkeilyiltamiin. Eipä hätää, yöttömässä yössä olivat suunnitelleet jo uuden minikarkumatkan kulttuurikohteeseen. Saa nähdä säilyykö sosiaalisuuteni. Tai oikeastaan pysynkö hereillä ollakseni sosiaalinen? Todennäköistä on, että tästä reissusta kuullaan vielä.

Tänään aion valmistaa itse tsatsikia. Ilmeisesti pohjoiskarjalaisella tvistillä, sillä unohdin mm. kurkun kauppaan. Todennäköisesti nostan pöytään valkosipulijugurttia. Lihapullat ostin valmiina.