Loma alkoi pari viikkoa sitten, mutta ruumini tai mieleni ei ole vielä sisäistänyt sitä. Ei se mitenkään yllätyksenä olisi pitänyt tulla, yleensä vasta juhannuksena saa ajatukset pois töistä ja karistettua hermostoistaan työmoodin.
Optimoidakseni loman aloin kyllä laskeutua lomaan tietoisesti jo huhtikuussa. Olihan se muutenkin motivoivaa pitää katse maalissa. Käänteiset lomalta paluuvinkit tuntuivat toimivan. Tiputin vaatimustasoa asteittain, pyrin siirtämään unirytmiä vapaammaksi. Aurinkoiset viikonloput auttoivat virittäytymään lomatunnelmaan, jonka avulla maanantaitkin melkein sujuvat.
Suunitelmani toimi oikein hyvin viimeiseen viikonloppuun, jolloin kesäflunssa tainnutti sohvalle ja mitätöi kaiken valmistautumiseni. Luonnollisesti viimeinen työviikko oli myös koeviikko. Aikaiset aamut ja hirveä määrä arvioitavaa. Ja kaikki se tuntui kolme kertaa raskaammalta nenä tukossa ja silmät vuotavina.
Kevätjuhlakin vaati kaiken voiman. Yritin keskittyä kukka-asetelemiin, hymyilin valmistuville ja toivoin hymyn olevan enemmän kannustava kuin karmaiseva. Kun ilojuhlaan sopiva mollivoittoinen klassikkokappale huokaili elon katoavuutta, piti oikeasti pinnistellä, etten pillahtanut itkuun.
Ensimmäisen loma-aamunkin aloitin itkemällä uupumusta ja turhautumista. Vapaat päivät alkoivat muistuttaa työleiriä, kun kevätkiireet olivat siirtäneet kotitöitä kesäkuulle.
Sitten itketti etukäteen ilta, valmistujaisjuhlat. Teoriassa oli ihana nähdä kavereita, mutta ystävien lisäksi paikalla olisi tuntemattomia ihmisiä. Ei mitään mahdollisuutta, että näivettyneillä aivoilla voisin osallistua vuorovaikutustilanteisiin tai antaa itsestäni älykkään ja miellyttävän kuvan. En tiennyt kumpi tulisi olemaan vaikeampaa ymmärrettävän puheen tuottaminen vai muiden kuunteleminen ja ymmärtäminen.
Yrittäessäni esitellä itseäni juhlissa emännän ystäväksi tajusin kummankin olevan mahdotonta. En muistanut emännän nimeä saati sitten missä järjestyksessä sanat piti laittaa peräkkäin ilmaisemaan informaatiota ystävyyssuhteesta. Toivoin, että ensimmäinen arkipäivä toisi lomamoodin.
Maanantaina olikin nautinnollista piiloutua peiton alle, kun miehen herätyskello alkoi kilkattaa. Ei sillä, nautintoa ei kestänyt kauaa, sillä puolituntia myöhemmin iskin niin kova vessahätä, että oli pakko nousta liki normiaikaan.
Kolea sää heikensi sekin lomafiilistä. Olin toivonut nautiskelevani viileää valkkaria auringonpaisteessa, mutta kiskoinkin pipo päässä räntäsadetta vihaavaa rakkiani lenkille. Koska omakin motivaatio oli melko lailla nolla, päätin ottaa toisen kupin kahvia.
Se oli virhe, sillä se laukaisi arkitoiminnot. Kohta huomasin istuvani tietokoneella vilkuilemassa Wilma-viestejä ja tarkastamassa sähköpostia. Päätin vaihtaa salasanan, sulkea sen kirjekuoreen ja postittaa itselleni. Eipähän tulisi kiusausta kurkkia työjuttuja lomalla.
Lapsilla ei ollut moisia ongelmia. Aamuherätys siirtyi luontevasti iltapäivään ja KoTES:issä (=kotityöehtosopimuksessa) määritellyt velvollisuudet unohtuivat samoin tein. Puhumattakaan kesäekstroista: pinoamista odottavasta halkokasasta, villiintyneestä nurmikosta tai talven tahraamista ikkunoista, joiden pesusta olin luvannut törkypalkan hämähäkkilisällä.
Vieraisiin palkkatöihin jälkikasvu kuitenkin heräsi. Olin ennakoinut, etten kesätöiden takia tapaisi teinejäni kovinkaan usein, mutta jo aamupäivän aikana olin nähnyt lastani enemmän kuin normiviikonloppuna, jolloin teiniluolan ovi ei avautunut vahingossakaan. Nyt lapsi haahuili etsimässä työvaatteeksi sopivia pukineita ja pakkaamassa eväitä. Jos kävisin kaupungissa, voisi tuoda bensaa. (Eikä todellakaan ruohonleikkuriin.)
Toinen kaivautui keskipäivän korvilla vällyistään kertomaan, että kurkku oli kipeä ja päätä pakotti eikä ehkä voisi hoitaa sovittuja juttujaan, joten josko minä…
Kolmannen oli taas ihan pakko päästä kaupunkiin. Ihan millon miulle vaan sopisi, mutta mielellään klo 16.15. Ja voisinko mitenkään antaa parikymppiä… ja tulla hakemaan. Ja ei nyt ehdi millään tyhjentää sitä pyykkikonetta.
Syyslomalla on mukava muistella kesälomaa. Tämä tarina on toissakesäinen.
On kesäisen perheloman ensimmäinen päivä. Pientä innokkuutta on selvästi havaittavissa jo aamuvarhaisella.
– Minne mennään? Minne mennään? Hoplopppiin. Vivulahteen. Haluan heppamaahan! Heppoja, niillä on häntät! pienin rallattelee.
– Myö syötiin jo aamupala, ollaan niin hyviä! isommat lapset hihkuvat keittiöstä.
Laitan kahvin tippumaan ja alan avata into piukeana yön päässäni hautuneita nystyröitä. Löysin illalla Annan sivuilta ohjeen geelikiharoista, jotka lupasivat salaperäisen Curly girl -ilmeen helposti ja hallitusti.
Valitettavasti sana hallittu ei ole koskaan koreillut topten-sanojeni listalla, eikä varsinaisesti pitäisi yllättyä lopputuloksesta. Mutta vituttaa se silti, kun luulee saavansa keskiaukeman kamaa, ja lopputulos näyttää puoliksi päähän palaneelta permikseltä.
– Hyvin alkaa tämä aamu. Kolme tuntia sain unta ja nyt näytän Pelle Hermannin äidiltä!! parahdan vessasta.
– Menninkäiseltä, lapset toteavat.
– Ei, enemmänkin Babylonin Londo -hahmolta, mies kommentoi.
– Kuka se on?
– Googlaa.
Otan puhelimen ja kirjoitan Googlen hakukenttään Londo. Ei paljon lohduta, että näytän Pelle Hermannin kauan kadoksissa olleelta isältä.
Seuraavaksi kyselen mieheltäni, näyttääkö mekko oudolta ylläni. Mies ei ennätä vastata, kun poika tarttuu kysymykseen.
– Hyvä se on. Rinnat on vaan aika isot. Mutta eikös miehet tykkää.
– Mistä se repii noita juttujaan? kauhistelen mieheltäni.
– Jospa se oli se hammaskeijo, huudan ja otan vaivihkaa kaksieuroisen kouraani ja hiivin portaat ylös keskimmäisen huoneeseen.
– Hei onhan täällä kolikko! Et vaan ollu huomannu! huutelen samalla, kun tungen kolikkoa tyynyn alle.
– Äiti sie oot se hammaskeijo!! Elä yritä!
– Minä mikään Keijo ole! Ei mulla ole munia!
– Eikä niitä ole olemassakaan!
– Munia vai keijoja?
Kun olemme survoutuneet autoon ja päässeet tien päälle, ensimmäinen kysymys singahtaa ilmoille kymmenen kilometrin jälkeen.
– Miten pitkään vielä?
Kysymys alkaa toistua kymmenen kilometrin välein, sitten viiden. Tekee mieli työntää pumpulia korviin.
Karvion kanavalla ensimmäisellä on nälkä. Toisella on Pop it kateissa ja kolmannella tylsää.
– Ota nokoset, kehotan.
– No anna!
– Nokoset tarkottaa unia.
– Tuleekohan meille kiva loma? isoin miettii.
– Siitä voitaskin puhua. Kaikki lähtee asenteesta. Voitas tehdä nyt sellanen kolmen sanan ohjenuora tälle perhelomalle. Vähän niinku usko, uni ja unelmat. Kolme a:ta. Asenne, avuliaisuus ja…. Angstittomuus? Auvo? Avarakatseisuus… Ei…. Armo. Se on hyvä. Asenne, avuliaisuus ja armo, latelen.
– Just. Kun äitistä on kyse, niin vois sopia paremmin Arvaamattomuus, mies kommentoi.
– Ja sulle Ankeus. Mulla on ainakin asenne kohdillaan. Kerrankin suunnittelin jotain loman eteen enkä eläny hetkessä! kehuskelen.
Pikkasen oli tosin kylmä hiki valunut, sillä kaikki jäi viime tippaan. Mikkelistä olin onnistunut varaamaan hotellihuoneen ensimmäiseksi yöksi, mutta Lappeenrannassa oli jokikinen kohtuuhintainen yösija ja -soppi buukattu. Toiseksi yöksi olisi pakko suunnata Imatralle, josta olin löytänyt viimeisen vapaan huoneen.
Varkaudessa pysähdymme Morton-ravintolaan lounaalle. Ravintola sijaitsee joen rannalla eikä aikaakaan, kun kylmyys hiipii luihin ja ytimiin. Koko kesän on pitänyt seksihellettä, mutta kun meidän perhe lähtee lomalle, selkärankakin jäätyy nahkaan kiinni.
– Ihanan näköistä, kattokaa nyt, osoitan rantaa ja hytisen ankarasti.
– Tuo sellutehdas? mies kysyy.
– Asennetta, ei ankeutta kiitos! muistutan.
Kun olemme ahtaneet burgerit kupuihimme ja löntystelemme autolle päin, löydämme kävelykadulle piirretyn tehtäväradan. Hypimme lasten kanssa rataa pitkin, mutta touhu keskeytyy äkillisesti. Julmannäköinen ruohonleikkaaja hiljentää kohdallamme vauhtia ja jää tuijottamaan meitä paheksuvasti moottori käyden. Pinta-alaa olisi vaikka kuinka ajeltavaksi, mutta ei, Jamppa haluaa välttämättä ajaa jalkakäytävän viereisen pätkän ja kieltää turisteilta kaikki huvit.
– Joillain ei ole kyllä tilannetajua ollenkaan. Eikö voinu mennä tonne rantaan ajelemaan? sihisen miehelle, kun pääsemme autolle.
– Hänellä on oma reittinsä ja rutiininsa.
– Minkä helvetin takia siun pitää aina puolustaa toisia? Et vittu koskaan ole minun puolella! huudan.
– Järki vastaan tunteet. Siinä oli kyse logiikasta.
Minun logiikalla tämä oli tarkoitettu hypittäväksi, ei väisteltäväksi.
Kun saamme Volvon liikkeelle ja ajamme Varkauden keskustan läpi, kehotan lapsia laittamaan puhelimet pois.
– Tämä on katsokaas logiikkaa! Kun emme katso puhelinta, katsomme ympärillemme. Maailma jääpi näkemättä, kun ootte puhelimella, opastan.
– Mitä nähtävää täällä on? Helvetin kuollut paikka, isoin tuhahtaa.
– No esim tuolla vasemmalla on hyvännäkönen mies auton ratissa!! hihkaisen.
– Minkä auton? Tuo on ympäripyörivä pyöräalustainen kaivinkone. Pitäs autoalan ammattilaisen tyttärenä tietää, mies huomauttaa.
– Just se.
– Ja tuolla on sähköpyörä. Täysjousitus. 2600 euroa, mies ihailee.
Joroisten kohdilla ajamme liikenneasema Jari-Pekan ohi. Valistan perhettäni, että tuolla ei myydä alkoholia eikä tupakkaa.
– Oot sie polttanu tupakkaa?? isoin innostuu.
– En. Kerran kokeilin, kun pikkusisko pakotti. Mutta en osannu sitten millään. Maikki yritti neuvoa, mutta vedin joka sauhulla poskeen.
– Äidillä on taas too much information, mies huomauttaa välin.
– Mutta tuolla ei siis myydä tupakkaa. Alkoholin juominen ja tupakoiminen on huoltoaseman yrittäjän mielestä syntiä.
– Alkoholihan on jumalten juoma! Ja mikä on synti? Oonko minä synti? isoin kyselee.
– Syntinen, isi korjaa.
– Hei nyt keskustellaan, isillä on hyvä hetki! iloitsen ja jatkan:
– Synti tarkoittaa, että on tehnyt jotakin pahaa tai moraalisesti arveluttavaa. Äidillä on paljon pidempi syntilista kuin sinulla.
– Minne me mennään? isoin jatkaa kyselyään.
– Mikkeliin rakas.
– Eiku me mennään lomalle! Hoploppiin! Vivulahteen! kaksi vee ilmoittaa.
– Visulahteen, keskimmäinen valistaa.
– Visulahti, visulahti, siinä on kesäloman mahti, ota suunnaksi Visulahti! alan laulaa.
– Lapset, muistakaa, ei sanaa Visulahti, mies ärähtää.
Juvalla pysähdymme kotieläinpiha Taikaniemen Farmille. Kiertelemme ensin kanat ja sorsat ja ihmettelemme hassun näköistä laumanvartijakoiraa. Keskimmäinen alkaa mököttää heti lähdössä eikä tule lähellekään lampaita. Itse nuohoudun pässipojan kanssa, sillä rakastan kaikkia elollisia, joilla on sorkat. Mieleen tulvii muistoja mummon pässeistä Jesperistä, Ridgestä ja Timoteistä. Suljen silmäni ja vedän lampaanvillan tuoksua sieraimiini.
– Tule nyt, aina saa odottaa! Lähetään, ei jaksa!! Paska haisee! isoin alkaa karjua.
– Armoa! Antakaa nyt minunkin nauttia elämästä.
Kumpi näistä on laama?Päkäpää.
Kaneja on lupa mennä likistelemään kaniaitaukseen. Kun lähdemme aitauksesta ihmisten ilmoille, pienin jää häkkiin eikä suostu tulemaan pois vaikka kuinka houkuttelemme.
– Karoliina jääkin eläinpihan uudeksi vetonaulaksi!
– ÄÄÄÄÄÄ, uuuuuuuu, alkaa kolmaskin ulista.
– Tässäkö tää oli? isoin äkäilee ja katselee myrtsinä ympärilleen.
– Tässäkö tää oli, levii nelostielle lasten monopoli… alan laulaa.
– Hiljaa!!
– Lapset, muistakaa! Ei tätä lausetta, isi määrää.
– Hei muistakaa asenne! Nyt jätskille! hihkaisen.
Mikkelissä yritämme epätoivoisesti etsiä jotakin nähtävyyttä ja niinpä päädymme Mikkelinpuistoon. Puisto kattaa ainoastaan kukkaistutuksia ja lasten leikkipaikan. Pian alkaa tappelu. Kun kirjaudumme Mikkelin keskustassa hotelliin ja pääsemme huoneeseen, alkaa puolestaan vinkuminen. Keskimmäinen on unohtanut kuulokkeet autoon. Sanon että voin hakea ne, mutten tiedä osaanko takaisin. Mies antaa ohjeet ja poika kehottaa ottamaan puhelimen mukaan, jos eksyn. (Käy mielessä ettei eksyminen olisi lainkaan hullumpi vaihtoehto…) Yhtäkkiä mies alkaa sihtailla minua kamerallaan.
– Otetaas lapset äidistä kuva muistoksi.
– Very funny.
Illalla kävelemme Mikkelin keskustassa ja bongaamme tivolin. Mies menee lastenlaitteeseen tyttäriensa kanssa ja näyttää naurettavalta survoutuessaan kahvikuppiin, mutta saa pisteet asenteesta. Tivolin ulkomaalainen työntekijä viittoo pojalleni, onko hänkin kenties menossa laitteeseen.
– I don’t have a ticket! poikani huutaa ja pudistelee päätään.
Minä katson epäuskoisena. Mistä lähtien se on puhunut englantia? Epämääräinen artikkeli ja kaikki. Äitinsä poika.
Tivolin jälkeen menemme syömään westerntyyliseen ravintolaan. Rakastun paikan välittömään ja aitoon tarjoilijaan. Hän on kuin suoraan jenkkileffasta, jossa pikkupaikkakunnan nuhjuisen saluunan takahuoneesta ilmestyy käsiänsä essuun pyyhkivä huolittelematon mutta sievä nainen, joka vetää essun taskusta pienen muistivihon ja kysyy paksulla teksasin murteella, mitä saisi olla. Nyt tosin mikkelin murteella, mutta väliäkö sillä – olen haltioitunut. Elämäni on yhtä elokuvaa! Melkein suostun kasvissyöjänä tilaamaan päivän pihvin.
Matka jatkuu seuraavassa jaksossa. Siinä kuulet, kuinka voi saada aikaiseksi aviokriisin hotellin koristetyynystä ja Marsalkka Mannerheimistä.
Kesäkuun alussa Tinsku kutsui Whatsappi-ryhmämme mökkeilemään. Yhdellä oli mahatauti, toisella töitä ja kolmas jättäytyi pois koska “liian pitkä matka yhden illan takia”.
Meni perinteisesti. Oli sovittu treffit kahdeksi. Kymmentä vaille kaksi yksi ilmoittaa, ettei ole päässyt lähtemään. Ensimmäiset pääsevät lähtemään kello 14.20 ja kolmelta emäntä kertoo kääntyvänsä takaisin hakemaan vettä ja bensaa.
Itse en panikoi saapumisaikaa, sillä mukaani lähtevän perilliseni työaika loppuu vasta neljältä, vaan viemisiä. Viestiketju on täyttynyt kuvista kätevien emäntien leipomisorgioista: pullaa, piirakkaa, pitsaa, toisenlaista piirakkaa, salaattia, kolmatta piirakkaa, toista salaattia…
Ahdistavaa. Mitä helvettiä minä sinne veisin? Leipominen tässä vaiheessa kesää ei ole vaihtoehto (täältä voi katsoa miksi) ja Mervi on ehtinyt jo ostaa hedelmiä ja juotavia ja ilmeisesti lähikauppansa tyhjäksi. Jotain pitäisi viedä, mutta tulossa olevilla eväillä järjestäisi jo pienen raksan työmaaruokailun. Lisäksi viemisten pitäisi mielellään olla sellaista, että mukulat eivät sihisisi sokerihumalassa koko iltaa ja linjojaan vahtaavat mammat olisivat myös tyytyväisiä.
Kotoa lähtiessäni vilkaisen viestit. Paula epäilee ajaneensa ohi ja kyselee ajo-ohjeita. Perille ensimmäisenä ehtineet tiimiläiset kertovat, että pitää kääntyä maitolaiturin kohdalta. Niitähän ei matkalla olekaan kuin viisi. Vaikka Paulan suunnistustaito on huimasti parempi kuin Tinskun, joka eksyy Lieksan kiertoliittymään, useamman kerran peräkkäin, katsoo Varpu parhaaksi aloittaa alusta: “Millä tiellä sie olet?”
“Moi, nyt siekin kuulet miut. Mie siut yhdistin tuohon isoon kaiuttimeen. Menee hienosti!”
Ei Paula pelkkiä kuulumisia kysele, pyytää koukkaamaan kotiinsa unohtuneen salaatin.
“Joo, toki. Selvisitte perille? Tartteeko jotain vielä?”
“Joo, selvittiin, vaikka me oltiin ihan varmoja, ettei täällä ennen näin paljon peltoja ole ollu! Ja joo, ei tarttee ku levitettä jos toisit.”
Löydän mökille ilman ylimääräisiä ajo-ohjeita ja ajamatta kertaakaan harhaan. Olenhan käynyt mökillä kerran jos toisenkin! Varmuuden vuoksi olen hiljentänyt kaikkien risteysten kohdalla lukemaan tienviittoja, vaikken muista edes osoitetta.
Sen sijaan jokaiseen monttuun en ole tajunnut hiljentää.
Mökillä odottaa joukko huppareihinsa kääriytyneitä muumioita. Hyttysmyrkkyä olisi myös voinut kaupasta tuoda, mutta nyt saavat tyytyä salaattiin.
“Tässä tää salaatti. Ravistettuna, ei sekoitettuna.”
Melkein kuin olisin itse jotain tuonut!
Pullaa?
Yltäkylläisen päivällisbuffetin jälkeen alamme elää todeksi suomalaista kesälomakuvastoa. Lapset räpiköivät rantavedessä, isommat hilaavat venettä kaislikkoon. Aikuiset laskevat laiturilta päitä, nostelevat sinihuulisimpia lämmittelemään, haaveilevat drinkistä. Alkoholilla tai ilman. Kofeiinikin riittäisi!
Yksi lapsista ei tiedä haluavansa uida, mutta ui sitten kuitenkin vaatteet päällä äitinsä suosiollisella avustuksella.
Tähän idylliin ilmestyy Lotan puoliso noutamaan perhettään. Mies istutettaan kahvipöytään ja tarjolle nostellaan sen seitsemän sorttia makeita. Kansia raotellessa käy ilmi, että jälkikasvu on jo käynyt tuhoamassa osan leivonnaisista. Eipä silti, jäljellä olevilla herkuilla saisi helposti pyöritettyä keskivertokahvilaa kokonaiset kolme päivää.
Mies vaikuttaa häkeltyneenä silmäillessään tontilla viuhahtelevia pellavapäitä. Ei niitä tällä kertaa ole kuin kahdeksan, nuorin kaksi vee ja vanhin 14-vuotias. Mutta kun liikkuvat vaan niin sukkelasti ja hävittävät vaatteitaan matkan varrella!
Uimapuku on laitettu kuivumaan!
“Kenen kukakin näistä on?”
Olen salaa ylpeä, että osaan tällä kertaa sekä osoittaa omani sijaintipaikan että nimetä lapseni. Selityksemme pienokaisten sukulaisuussuhteista ja perhekunnista ei miehen ilmeestä päätellen juurikaan selkeytä, mutta keskustelu ajautuu perheenlisäykseen.
“Ei kestä kyllä miun kroppa enää.”
“Miulla kestäs kyllä kroppa, mutta ei ehkä pää.”
Tinskun tarkkaavainen esikoinen iskee heti kiinni.
“Alapää?”
“Eiku yläpää. Petralla ei kestä alapää.”
Lotan puoliso yskii raparperipiirakkaansa vahakankaalle. Onneksi sitä on vielä lisää.
Illan edetessä väki vähenee ja pidot… tuota noin… etenee. Teinit tuijottavat puhelimiaan ja kihertävät. En viitsi valittaa, sillä ovat uineet koko päivän ja vahtineen siinä sivussa myös pienempiään. Huomattavasi onnistuneemmin kuin minä, joka olen hukannut sisätiloissa vessareissun ajaksi vastuulleni sälytetyn taaperon.
Tinskun esikoinen ei ole enää vahdittavissa, mutta veemäinen se oman vesselini mukaan on.
“Se kiusas meitä koko ajan! Heitteli hiekkaa ja räiskytti vettä naamalle!”
“Jaa.”
Ihan kuin tyttö ei olisi siihen kotona tottunut!
Nukkumaanmenoaika alkaa olla ajankohtaista, mutta tällä kertaa en ahdistu vastaanhankaavista vekaroista tai pedeistään pakenevista palleroista, sillä olen virallisesti vastuussa vain siitä teinistä, jonka nukkumaanmeno sujuu itsestään. Liian myöhään, mutta itsestään.
Tinskun kuopus keikkuu tuolilla ja katselee minua veikeästi.
“Aikku, mikä sie oot miulle?”
“Kummitäti. Sellanen haltijakummi.”
“Aa, siulla on kolme toivomusta”, kummityttäreni sisko valistaa pikkusiskoaan.
“Voisit sie tehdä vielä vauvan?”
Ei kai tämä nyt ollut yksi toive!?
“En oikeestaan, ku miulla on jo kolme.”
“Voisit sie vielä yhden.”
Mikä ihmeen krooninen vauvakuume näitä Tinskun pienokaisia koettelee? (Kts. mm. täältä ja täältä.)
“Kun ei ne mahdu autoon sitten.”
“Ostat isomman auton.”
Epäilen häviäväni keskustelun, vaikka vetoaisin finanssitilanteeseemme sekä lähikoulumme henkilökunnan mielenterveyteen, joten kehotan lasta etsimään hammasharjansa.
Samassa Tinsku tanssahtelee teinien makuuhuoneesta:
“Haa! Ne sano, että mie näytän meistä nuorimmalta! Etten ole päivääkään vanhentunut tosta kasiluokan kuvasta!”
Yhdeksään mennessä aivan pienimmät ovat unessa. Tosin myös Paula on viipynyt taaperonsa nukuttamishommilla jo huolestuttavan pitkään. Niin tuppaa käymään yhä useammin illanvietoissamme…
Tinsku sen sijaan aloittaa käskytysvaiheen.
“Nyt mene nukkumaan.”
“En mie nyt ihan vielä. Juoma kesken. “
“Mikä juoma? Mitä sie juot?”
“Tonicia”
“Enkö minä sanonut, että sitä ei juua!”
“Otin jo kaks tuntia sitten! Mutta tämä on pahaa.”
“Niinpä! Nyt nukkumaan!”
“Eipä siinä.”
“Siun pitäs olla jo nukkumassa!”
Lapsi katsoi äitiään raivostuttavan rauhallisesti. Isänsä geenejä.
“Pitäskö avata lager?”
Epäselväksi jää kumman on tarkoitus avata lager, mutta kun nassikat vihdoin nukkuvat ja selviydyimme saunaan, sihahtaa jokaisen rouvan kädessä lager.
Yksi mutsi ja kymmenen kakaraa. Vesillä. Respect.
Aamulla Tinskun lapset hiipivät hiljaa olohuoneeseen, mutta oven sulkeuduttua kersat viis veisaava volumitasoista tai haltijatarkummin kauneusunista. Kummityttö virnuilee veljensä kainalosta.
Sitten en tiedä mitä tapahtuu, mutta kohta minut on karkotettu patjaltani ja paikalleni on peitelty nukkevauva.
Laitan kahvin tulemaan ja suuntaan huussiin kummityttö kannoillani. Arvelen tytöllä olevan vessahätä.
“Mene vaan sie”, tyttö hymyilee. Aivan liian viattomasti.
Kannikat ehtivät tuskin koskettaa istuinta, kun tuo yliluonnollisen ystävällinen hymy muuttuu irvistykseksi, pirpana tempaisee huussin oven kiinni, haka kilahtaa ja räkätys loittonee mökille päin.
Sadasosasekunnissa palaan 12 vuoden takaiseen muistoon, jolloin oma taaperoni lukitsi meidät naapurin ulkosaunaan. Siellä pakoreittinä toimi sentään ikkuna. Ainoa aukko huussissa ei houkuttele. Tällä kertaa minut pelastaa se, ettei pikkulikan pituudella yletytä säppiin.
Kotimatkalla yritän udella tyttäreltäni vanhentaako minua hiusten väri, uurteet silmien ympärillä vai lyhyeksi jääneet yöunet. Mikä on se taika, jolla Tinsku säilytttää nuorekkuutensa?
Tyttäreni pyörittelee silmiään luvattoman pitkien ja tummien ripsien takaa: “Joo, se sekos ihan täysin, kun sanottiin, että se näyttää nuorimmalta.”
Alan toipua töistä. Huomasin sen siitä, että valmistin eilen kaksi lämmintä ruokaa lapsilleni alusta pitäen eikä kumpikaan ollut puuro. Toiseen kuului alustettava taikina ja toiseen itse, oman maan raparpereista sekoiteltu überterveellinen piirakka (ohje lopussa). Myös lapset kiinnittivät huomiota tähän merkittävään muutokseen.
Pysähdyin tarkkailemaan muutakin toimintaani, tai oikeastaan suhtautumistani tapahtumiin. En stressannut enkä panikoitunut, vaikka unohdin keittää perunat ja grilliruuat odottelivat folion alla lisäkekaveria kymmenen minuuttia. Joimme odotellessa kahvit. Normaalisti tämä olisi aiheuttanut pienen raivarin ja epäonnistumisen kyyneleitä.
En ole myöskään ahdistunut kolmen viikon kaaoksesta. Siitä, että olohuoneen lattialla on ollut viikkoja siististi rullalla kaavat mekkoon, jakkuun ja housuihin. Ne odottavat, että pennut muuttavat uusiin koteihin ja voin jatkaa projektia. Kissanpennut siis. Olohuoneen lattia oli ompelumotivaation hetkellä ainut pinta-alaltaan laajin ja suht siistein alue, johon levittää kaavat. Turha niitä on kovin kauas raivata, jos sattuu inspiraatio iskemään. Sivuseinällä on somasti kasattuna myös mittanauhoja, saksia, nuppineuloja, nojatuolin raato, revityt päällysteet ja uudet (=varastoista kaivellut) kankaat, sillä arvelin työtuolini kaipaavan nuorennusleikkausta. Projektit ovat tällä kertaa omiani, joten se ehkä osittain on nostanut ärtymyskynnystä. Mies kyllä myönsi harkinneensa nalkuttamista tavaroista, mutta muistaneensa sitten viime hetkellä omat penkin päällystys- ja moottorinkorjausprojektinsa, jotka nekin on suoritettu monitoimitilana toimivassa olohuoneessamme useiden viikkojen, jopa kuukausien aikana.
Projektit itse kullakin…
Juhannuspäivänä keittiöstä leijaileva asetonin tuoksu yhdistettynä suihkepullon sihinään ei sekään saanut hermoromahdusta aikaiseksi. Tyydyin ainoastaan kypsästi huomauttamaan, että avaisivat ikkunaa eivätkä suihkuttaisi ruoka-aineille myrkkyjään.
Onnistuneesta lomamoodista kertoo myös se, että menen sujuvasti sekaisin viikonpäivissä ja kellonajoissa. Toki sitä edesauttaa, että sähkövirtaan yhdistetyt kellot sekoilivat ukkosmyrskyn aiheuttamissa sähkökatkoissa ja keittiön patterikello päätti sekin pysähtyä vuorokaudeksi puoli kymmeneen.
Se oli muuten hyvä pari päivää. Menin nukkumaan, teini myös, puoli kymmeneltä, heräsin puoli kymmeneltä. Ehdin aamulenkille ja aloin valmistella lounasta hyvissä ajoin puoli kymmeneltä ja ehdin ottaa aamupäiväunetkin puoli kymmeneltä. Kellon korjauksen jälkeen olen edelleen mennyt nukkumaan puoli kymmenen ja herättänyt miehen viideltä tarkistamaan onko sillä varmasti kello soimassa klo 5.45. On ollut. Ja oli myös juhannuksena.
Alan myös kaivata sosiaalisia kontakteja. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen seuratessani passiivisena jalkapalloa ja komisario Beckiä, mutta eilen pysähdyin naapurin pihamaalla vaihtelemaan kuulumisia. Tätä ennen olen suunnitellut lenkkini poluille, joissa muita ei tule vastaan. Tai jos tulee, hekään eivät jaksa jäädä juttelemaan. Sitä en tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Olin sukujuhlien takia estynyt osallistumasta Tinskun ja kumppaneiden mökkeilyiltamiin. Eipä hätää, yöttömässä yössä olivat suunnitelleet jo uuden minikarkumatkan kulttuurikohteeseen. Saa nähdä säilyykö sosiaalisuuteni. Tai oikeastaan pysynkö hereillä ollakseni sosiaalinen? Todennäköistä on, että tästä reissusta kuullaan vielä.
Tänään aion valmistaa itse tsatsikia. Ilmeisesti pohjoiskarjalaisella tvistillä, sillä unohdin mm. kurkun kauppaan. Todennäköisesti nostan pöytään valkosipulijugurttia. Lihapullat ostin valmiina.
