Categories
Yleinen

Kolmen A:n lomamatka, osa 1

Ennen perhelomaa on syytä ajaa nurmikko.

Syyslomalla on mukava muistella kesälomaa. Tämä tarina on toissakesäinen.

On kesäisen perheloman ensimmäinen päivä. Pientä innokkuutta on selvästi havaittavissa jo aamuvarhaisella.

– Minne mennään? Minne mennään? Hoplopppiin. Vivulahteen. Haluan heppamaahan! Heppoja, niillä on häntät! pienin rallattelee.

– Myö syötiin jo aamupala, ollaan niin hyviä! isommat lapset hihkuvat keittiöstä.

Laitan kahvin tippumaan ja alan avata into piukeana yön päässäni hautuneita nystyröitä. Löysin illalla Annan sivuilta ohjeen geelikiharoista, jotka lupasivat salaperäisen Curly girl -ilmeen helposti ja hallitusti. 

Valitettavasti sana hallittu ei ole koskaan koreillut topten-sanojeni listalla, eikä varsinaisesti pitäisi yllättyä lopputuloksesta. Mutta vituttaa se silti, kun luulee saavansa keskiaukeman kamaa, ja lopputulos näyttää puoliksi päähän palaneelta permikseltä.

– Hyvin alkaa tämä aamu. Kolme tuntia sain unta ja nyt näytän Pelle Hermannin äidiltä!! parahdan vessasta.

– Menninkäiseltä, lapset toteavat.

– Ei, enemmänkin Babylonin Londo -hahmolta, mies kommentoi.

– Kuka se on?

– Googlaa.

Otan puhelimen ja kirjoitan Googlen hakukenttään Londo. Ei paljon lohduta, että näytän Pelle Hermannin kauan kadoksissa olleelta isältä.

Seuraavaksi kyselen mieheltäni, näyttääkö mekko oudolta ylläni. Mies ei ennätä vastata, kun poika tarttuu kysymykseen.

– Hyvä se on. Rinnat on vaan aika isot. Mutta eikös miehet tykkää.

– Mistä se repii noita juttujaan? kauhistelen mieheltäni.

– Elävästä elämästä. Niinku sinäkin.

– Äiti, hammaskeiju ei taaskaan muistanu tulla!!! keskimmäinen keskeyttää yläkerrasta ärjyen.

– Jospa se oli se hammaskeijo, huudan ja otan vaivihkaa kaksieuroisen kouraani ja hiivin portaat ylös keskimmäisen huoneeseen.

– Hei onhan täällä kolikko! Et vaan ollu huomannu! huutelen samalla, kun tungen kolikkoa tyynyn alle.

– Äiti sie oot se hammaskeijo!! Elä yritä!

– Minä mikään Keijo ole! Ei mulla ole munia!

– Eikä niitä ole olemassakaan!

– Munia vai keijoja?

Kun olemme survoutuneet autoon ja päässeet tien päälle, ensimmäinen kysymys singahtaa ilmoille kymmenen kilometrin jälkeen.

– Miten pitkään vielä?

Kysymys alkaa toistua kymmenen kilometrin välein, sitten viiden. Tekee mieli työntää pumpulia korviin.

Karvion kanavalla ensimmäisellä on nälkä. Toisella on Pop it kateissa ja kolmannella tylsää.

– Ota nokoset, kehotan.

– No anna!

– Nokoset tarkottaa unia.

– Tuleekohan meille kiva loma? isoin miettii.

– Siitä voitaskin puhua. Kaikki lähtee asenteesta. Voitas tehdä nyt sellanen kolmen sanan ohjenuora tälle perhelomalle. Vähän niinku usko, uni ja unelmat. Kolme a:ta. Asenne, avuliaisuus  ja…. Angstittomuus? Auvo? Avarakatseisuus… Ei…. Armo. Se on hyvä. Asenne, avuliaisuus ja armo, latelen.

– Just. Kun äitistä on kyse, niin vois sopia paremmin Arvaamattomuus, mies kommentoi. 

– Ja sulle Ankeus. Mulla on ainakin asenne kohdillaan. Kerrankin suunnittelin jotain loman eteen enkä eläny hetkessä! kehuskelen.

Pikkasen oli tosin kylmä hiki valunut, sillä kaikki jäi viime tippaan. Mikkelistä olin onnistunut varaamaan hotellihuoneen ensimmäiseksi yöksi, mutta Lappeenrannassa oli jokikinen kohtuuhintainen yösija ja -soppi buukattu. Toiseksi yöksi olisi pakko suunnata Imatralle, josta olin löytänyt viimeisen vapaan huoneen.

Varkaudessa pysähdymme Morton-ravintolaan lounaalle. Ravintola sijaitsee joen rannalla eikä aikaakaan, kun kylmyys hiipii luihin ja ytimiin. Koko kesän on pitänyt seksihellettä, mutta kun meidän perhe lähtee lomalle, selkärankakin jäätyy nahkaan kiinni.

– Ihanan näköistä, kattokaa nyt, osoitan rantaa ja hytisen ankarasti.

– Tuo sellutehdas? mies kysyy.

– Asennetta, ei ankeutta kiitos! muistutan.

Kun olemme ahtaneet burgerit kupuihimme ja löntystelemme autolle päin, löydämme kävelykadulle piirretyn tehtäväradan. Hypimme lasten kanssa rataa pitkin, mutta touhu keskeytyy äkillisesti. Julmannäköinen ruohonleikkaaja hiljentää kohdallamme vauhtia ja jää tuijottamaan meitä paheksuvasti moottori käyden. Pinta-alaa olisi vaikka kuinka ajeltavaksi, mutta ei, Jamppa haluaa välttämättä ajaa jalkakäytävän viereisen pätkän ja kieltää turisteilta kaikki huvit.

– Joillain ei ole kyllä tilannetajua ollenkaan. Eikö voinu mennä tonne rantaan ajelemaan? sihisen miehelle, kun pääsemme autolle.

– Hänellä on oma reittinsä ja rutiininsa.

– Minkä helvetin takia siun pitää aina puolustaa toisia? Et vittu koskaan ole minun puolella! huudan.

– Järki vastaan tunteet. Siinä oli kyse logiikasta.

Minun logiikalla tämä oli tarkoitettu hypittäväksi, ei väisteltäväksi.

Kun saamme Volvon liikkeelle ja ajamme Varkauden keskustan läpi, kehotan lapsia laittamaan puhelimet pois.

– Tämä on katsokaas logiikkaa! Kun emme katso puhelinta, katsomme ympärillemme. Maailma jääpi näkemättä, kun ootte puhelimella, opastan.

– Mitä nähtävää täällä on? Helvetin kuollut paikka, isoin tuhahtaa.

– No esim tuolla vasemmalla on hyvännäkönen mies auton ratissa!! hihkaisen.

– Minkä auton? Tuo on ympäripyörivä pyöräalustainen kaivinkone. Pitäs autoalan ammattilaisen tyttärenä tietää, mies huomauttaa.

– Just se.

– Ja tuolla on sähköpyörä. Täysjousitus. 2600 euroa, mies ihailee.

Joroisten kohdilla ajamme liikenneasema Jari-Pekan ohi. Valistan perhettäni, että tuolla ei myydä alkoholia eikä tupakkaa.

– Oot sie polttanu tupakkaa?? isoin innostuu.

– En. Kerran kokeilin, kun pikkusisko pakotti. Mutta en osannu sitten millään. Maikki yritti neuvoa, mutta vedin joka sauhulla poskeen.

– Äidillä on taas too much information, mies huomauttaa välin.

– Mutta tuolla ei siis myydä tupakkaa. Alkoholin juominen ja tupakoiminen on huoltoaseman yrittäjän mielestä syntiä.

– Alkoholihan on jumalten juoma! Ja mikä on synti? Oonko minä synti? isoin kyselee.

– Syntinen, isi korjaa.

– Hei nyt keskustellaan, isillä on hyvä hetki! iloitsen ja jatkan:

– Synti tarkoittaa, että on tehnyt jotakin pahaa tai moraalisesti arveluttavaa. Äidillä on paljon pidempi syntilista kuin sinulla.

– Minne me mennään? isoin jatkaa kyselyään.

– Mikkeliin rakas.

– Eiku me mennään lomalle! Hoploppiin! Vivulahteen! kaksi vee ilmoittaa.

– Visulahteen, keskimmäinen valistaa.

– Visulahti, visulahti, siinä on kesäloman mahti, ota suunnaksi Visulahti! alan laulaa.

– Lapset, muistakaa, ei sanaa Visulahti, mies ärähtää.

Juvalla pysähdymme kotieläinpiha Taikaniemen Farmille. Kiertelemme ensin kanat ja sorsat ja ihmettelemme hassun näköistä laumanvartijakoiraa. Keskimmäinen alkaa mököttää heti lähdössä eikä tule lähellekään lampaita. Itse nuohoudun pässipojan kanssa, sillä rakastan kaikkia elollisia, joilla on sorkat. Mieleen tulvii muistoja mummon pässeistä Jesperistä, Ridgestä ja Timoteistä. Suljen silmäni ja vedän lampaanvillan tuoksua sieraimiini. 

– Tule nyt, aina saa odottaa! Lähetään, ei jaksa!! Paska haisee! isoin alkaa karjua.

– Armoa! Antakaa nyt minunkin nauttia elämästä.

Kumpi näistä on laama?
Päkäpää.

Kaneja on lupa mennä likistelemään kaniaitaukseen. Kun lähdemme aitauksesta ihmisten ilmoille, pienin jää häkkiin eikä suostu tulemaan pois vaikka kuinka houkuttelemme.

– Karoliina jääkin eläinpihan uudeksi vetonaulaksi!

– ÄÄÄÄÄÄ, uuuuuuuu, alkaa kolmaskin ulista.

– Tässäkö tää oli? isoin äkäilee ja katselee myrtsinä ympärilleen.

– Tässäkö tää oli, levii nelostielle lasten monopoli… alan laulaa.

– Hiljaa!! 

– Lapset, muistakaa! Ei tätä lausetta, isi määrää.

– Hei muistakaa asenne! Nyt jätskille! hihkaisen.

Mikkelissä yritämme epätoivoisesti etsiä jotakin nähtävyyttä ja niinpä päädymme Mikkelinpuistoon. Puisto kattaa ainoastaan kukkaistutuksia ja lasten leikkipaikan. Pian alkaa tappelu. Kun kirjaudumme Mikkelin keskustassa hotelliin ja pääsemme huoneeseen, alkaa puolestaan vinkuminen. Keskimmäinen on unohtanut kuulokkeet autoon. Sanon että voin hakea ne, mutten tiedä osaanko takaisin. Mies antaa ohjeet ja poika kehottaa ottamaan puhelimen mukaan, jos eksyn. (Käy mielessä ettei eksyminen olisi lainkaan hullumpi vaihtoehto…) Yhtäkkiä mies alkaa sihtailla minua kamerallaan.

– Otetaas lapset äidistä kuva muistoksi.

– Very funny.

Illalla kävelemme Mikkelin keskustassa ja bongaamme tivolin. Mies menee lastenlaitteeseen tyttäriensa kanssa ja näyttää naurettavalta survoutuessaan kahvikuppiin, mutta saa pisteet asenteesta. Tivolin ulkomaalainen työntekijä viittoo pojalleni, onko hänkin kenties menossa laitteeseen.

– I don’t have a ticket! poikani huutaa ja pudistelee päätään.

Minä katson epäuskoisena. Mistä lähtien se on puhunut englantia? Epämääräinen artikkeli ja kaikki. Äitinsä poika.

Tivolin jälkeen menemme syömään westerntyyliseen ravintolaan. Rakastun paikan välittömään ja aitoon tarjoilijaan. Hän on kuin suoraan jenkkileffasta, jossa pikkupaikkakunnan nuhjuisen saluunan takahuoneesta ilmestyy käsiänsä essuun pyyhkivä huolittelematon mutta sievä nainen, joka vetää essun taskusta pienen muistivihon ja kysyy paksulla teksasin murteella, mitä saisi olla. Nyt tosin mikkelin murteella, mutta väliäkö sillä – olen haltioitunut. Elämäni on yhtä elokuvaa! Melkein suostun kasvissyöjänä tilaamaan päivän pihvin.

Matka jatkuu seuraavassa jaksossa. Siinä kuulet, kuinka voi saada aikaiseksi aviokriisin hotellin koristetyynystä ja Marsalkka Mannerheimistä.

Categories
Yleinen

Erään yksisarvisen tarina

Tyttäreni 8-vuotissyntymäpäivä lähestyi uhkaavasti. Pari viikkoa ennen h-hetkeä tyttö oli marssinut kirjastoon ja etsinyt käsiinsä yksisarvisaiheisen kirjan. Kotiin tultuaan hän oli läväyttänyt silmieni eteen kirjan keskiaukeaman, jossa komeili komea yksisarviskakku.

– Mie haluun tämmösen kakun miun synttäreille. 

Otin kakkutilauksen vastaan, olinhan ennenkin väkertänyt jos jonkinmoista baakelsia pikkukätösilläni. Ja haasteita ei ollutkaan viime päivinä ollut kuin omiksi tarpeiksi.

Synttärijuhlia edeltävänä perjantai-iltana lapset läksivät isänsä kanssa kauppaan. Itse keitin kahvit, tuijotin tutuksi tullutta keskiaukeamaa kirjasta ja valmistauduin muotoilemaan yksisarviselle sarven kakunkoristeeksi. Ohjeita jaksoin lukea puoleenväliin, kai sitä nyt yhden käyrän saa kasaan ilman seikkaperäisiä sepustuksia?

Avasin marsipaanipaketin ja aloin pehmentää pinkkiä patukkaa käsissäni. Alku näytti lupaavalta, mutta pian massa alkoi elää omaa elämäänsä. Milloin mössöä oli liian vähän ja milloin liian paljon. Viiden minuutin kuluttua sain aikaiseksi juuresta paksun Jelly Jortikan, joka näytti liian härskiltä lasten kemujen vetonaulaksi. Kymmenen minuuttia ja tuotokseni näytti lyttyyn lyödyltä lapamadolta. Korkkasin viinipullon. Vielä minä perkeleeni kesyttäisin! Vartin päästä pöydällä oli useita viiden sentin plöröjä, joista yksi näytti puoliksi palaneelta ilotulitteelta, toinen kakkoslaadun ruuvilta ja kolmas terskan päältä. Puolen tunnin kuluttua alkoi mennä totaalisesti hermo.

Kun rakas aviomieheni ja lapseni tulivat kaupasta, he huomasivat ensitöikseen, että ainut käyrä joka talosta löytyi, oli äidin otsassa. Mies kääri hihansa ja alkoi pestä käsiään.

– Jos minä jatkan tästä.

– Et jatka, kai mie nyt yhen sarven saan tehtyä.

– Ei kun minä teen. Tyhjennä sinä ostoskassi.

Ukko istui päättäväisenä pöydän ääreen ja muotoili täydellisen kyrsän toisella yrittämällä. En ollut uskoa silmiäni. Tyttäreni ilmoitti puolestaan tekevänsä korvat. 

– Se ei sitten ole yhtä helppoa mitä kirja antaa ymmärtää, varoittelin.

– Joo joo, sanoi tyttäreni ja otti palasen pinkkiä massaa kätösiinsä.

Kuinka ollakaan, hän taiteili ensi-iskulla konille symmetriset korvat sen suurempaa numeroa asiasta tekemättä. Kun lapseni oli asetellut korvat kauniisti lautaselle kuivumaan, hän alkoi kaivella kauppakassia ja ojensi käteeni Huono äiti -lohtulevyn.

– Ole hyvä äiti.

– Kiitos rakas. Mutta vielä mie teille huomenna näytän, kun pitää se koko kakku kuorruttaa valkoisella massalla, uhosin.

– Varoita hyvissä ajoin niin tiedän tyhjentää talon lapsista ja lentävistä esineistä sitä ennen, mies aneli.

Lauantainen syntymäpäivä koitti sateisena ja kuulaana. Olin ajatellut nukkua aamulla pitkään, mutta heräsin kello 6.30 yläkerrasta kantautuvaan kolinaan. Synttärisankari käveli selväsi tulisilla hiilillä. Tai marssi. Pian tyttö oli alakerrassa ja makuuhuoneemme oven takana.

– Herätkää jo!

– Minä haluan nukkua, huusin.

– Selvä, minä siivoan itse! Nuku hyvin äiti!

Jep.

Pian koko talo oli hereillä. Turha oli itsekään enää unta herutella.

– Miulle muloja! huuteli jo pienin pöydästä.

En ehtinyt edes keittiöön, kun pienin oli jo hävinnyt pöydästä. Pian vintiö ilmestyi uudestaan keittiöön uimapuku päällä.

– Minä mennä uimaan!

Esikoisellakin oli nälkä, mutta mikään ape ei tuntunut maittavan.

– Mitä mie söisin?

– Leipää? Mustikoita? Banaani? ehdottelin.

– Ei. Ei. Ei.

– Jos  hirvenlihaa haluat niin lähe metälle. Kyllä pitää jo tuon ikäisen osata saalistaa. Tai sitten otat muroja ja käyt kulhon, mies puuttui peliin.

Otin siemauksen kahvia ja aloin tehdä mokkapaloille kuorrutusta. Juuri kun olin iskemässä nonparelleja levittämäni kuorrutteen päälle, päivänsankari avasi leivonnaisen yllä olevan kaapin oven. Avonaisesta myslipakkauksesta valui hiutaleita ja rusinoita suoraan suklaakerroksen päälle.

– Hienoa, vähän terveellisempää versiota kaiffareille!

Samassa huomasin keittiön sivupöydälle yöksi kuivumaan jätetyn yksisarvisen sarven. Siitä puuttui palanen.

– Jumalauta, joku on syöny tätä!

– En se minä ollu, sanoi esikoinen.

– Enkä minä, sanoi keskimmäinen.

– Emminä, sanoi pienin.

– Enkä ainakaan minä, sanoi mies.

– No tuskin tätä kissakaan on käyny jäytämässä. Jumalauta voi mitään jättää näkyville! Tässä perheessä on tasan yksi sokerihiiri, joka täällä käy näykkimässä herkkuja ja se olet sinä, sanoin ja käänsin syyttävän katseeni poikaani.

– Ite jätit näkyville, olisit laittanu vaikka uunin päälle, poika tunnusti.

– Että myö kymmenvuotiaalta piilotetaan kaikki? mies kummasteli.

– En mie sitä syöny, näplin vaan!

– No missä se puuttuva palanen sitten on?

– En minä tiedä, varmaan lattialla!

Kun mokkapalat olivat valmiit, istahdin jälkikasvun kanssa aamiaispöytään. Pienin tosin kiinnitti housujaan magneeteilla jääkaapin oveen.

– Eipä uskois, että siitä on kahdeksan vuotta, kun synnyit, huokaisin ja katsoin hellästi keskimmäistä.

– Mutta äitipä tykkää enemmän miusta, esikoinen julisti.

– Elkää alottako. No pisimpään oon tykänny siusta joo, koska olet ollu pisimpään olemassa, vastasin ja vaivuin muistoihini:

– Elina se ei pitäny kiirettä maailmaan tulollaan, kun meni yliajalle. Mutta sitten kun päätti syntyä niin tuli rytinällä. Kätilö ei uskonu, että sie synnyt, vaikka kovasti yritin sanoa, että nyt se tulee. Sitten meni lapsivedet.

– Veret? esikoinen kauhisteli.

– VEDET. Lapsi kelluu lapsivedessä äidin mahassa. Ja isänne istui paskalla, kun aloin Elinaa ponnistaa. Käsittääkseni ponnistelin kuitenkin enemmän.

Lapset alkoivat hihittää.

– Ja synnyit muuten Hitlerin syntymäpäivänä, sen täytyy tarkoittaa jotakin.

– Kuka oli Hitler?

– Adolf Hitler. Tuhma mies Saksasta. Tappoi juutalaisia.

– Jumalia? poika ihmetteli.

– JUUTALAISIA. Juutalaisuus on sellainen uskonto.

Samassa keskimmäinen poimi keppihevosen lattialta ja painoi nappulasta. Kun hepo hirnahti, tyttö aukoi suutaan ja matki ääneti hevosen hirnuntaa naamaansa vääntelemällä. Pian innostui poika ja pieninkin. Itse nousin ylös ja näyttelin pillastunutta ja hirnuvaa pollea antaumuksella. Korskahduksen kuuluessa ravistelin poskiani. Lapset nauroivat tikahtuakseen.

Mies näytti kärsivältä eikä vahingossakaan nostanut katsettaan aamun uutisista.

Samassa äkkäsin, että oli aika avata radio, sillä puhelintoivekonsertti oli alkamassa.

– Lapset lähetään pihalle! mies alkoi kiirehtiä kärsimysnäytelmän jatkuessa.

– Olis mulla japrat antaa, mutta ne vaan ei estä laulamasta. Teknologia on vielä kehittymättä, mies huokaili.

– No onpa taas raskasta! mainitsin.

– Onko äiti raskaana?!!? Onko se tyttö vai poika? poika huusi silmät pyöreinä.

– RASKASTA.

– Ai. 

Joku kuulija soitti radion toimitukseen ja toivoi onnittelulaulua Albille.

– Siis kuka antaa lapselle nimeksi Albi? ihmettelin ja aloin vatkata munaa.

– Sen takia tätä ei kannata kuunnella, kun soittajat ei ole täyspäisiä ihmisiä, mies kommentoi.

– Eikun se olikin Altti, kalenterissa näyttää olevan Altin nimipäivä tänään. Ihmeellinen nimi kyllä sekin. Eikö vois vaan olla rehellisesti Antti? Miks pitää olla Hinni, kun voisi olla Henni? Varmaan Seppokin on kohta Sippi. Tai Suppo, jutustelin puoliääneen ja jatkoin vatkausliikettä.

Ennen ulos lähtöä mies katsoi, kun aloin sekoittaa keksitaikinaa kauhalla. Eikä voinut olla kommentoimatta välinevalintaani.

– Systemaattisesti väärällä kauhalla sekoitat.

– Mie oon aina sanonu, että äiti on outo! poika huuteli väliin.

– No se on fakta. Elä ammu sanansaattajaa, mies huomautti.

– No kai se on sama millä värkillä minä tätä seosta sekoitan! puolustauduin.

– Jos minä kissaa katuharjalla rapsuttaisin niin sillä olisi merkitystä.

– No kyllä tälläkin saa homogeenisen massan.

– Mikä on homogeeni? poika huusi.

– HOMOGEENINEN. Tarkoittaa tasalaatuista. Homogeeni on puolestaan geeni, jonka ansiosta pojat tykkää pojista. Muista että se on äitille ihan ok, jos sulla on se.

– Ok. En kyllä usko että on.

– Ai, vieläkö tykkäät Venlasta?

– No en! Lopeta!

Pian lauantain toivotuissa alkoi soida Timo Turusen Äideistä parhain. Lauloin mukana. Lapsuus se on korvaamaton. Paljon mä sain, siks’ kiitän nyt vain… Tässä sitä nyt leivottiin ja tehtiin korvaamattomia lapsuusmuistoja lapseni syntymäpäiville. Aiheuttaisinkohan lapsilleni korvaamattomia traumoja kaikkine käyrine sarvineni?

Alkoi itkettää.

Mies pudisteli päätään.

– Tätä ei kyllä pysty käsikirjoittamaan.

Kun talo oli raivosiivottu, lapset käytetty ulkona ja syötetty, olin aikataulusta myöhässä. Vieraat tulisivat reilun tunnin päästä ja kakku oli edelleen verhoamatta. Sankari teki keittiönpöydällä viimeisiä yksisarviskeksejä ja hermoili kovan taikinan kanssa, kun aloin kaulita valkoista sokerimassaa. Liekö päättäväisten liikkeideni ansiota vai mitä, mutta massa taipui tällä kertaa tahtooni. Kun olin saanut kaulittua tarpeeksi ison levyn leivinpaperin päälle valmiiksi, piti vain roiskauttaa peitto kakun päällä. Mutta miten? Huusin miestä apuun. Nostimme leivinpaperin kulmista ylös ja yritimme lähestyä kakkua jokaisesta suunnasta. Ei tulisi onnistumaan. Seuraavaksi etsin erimallisia lastoja, jolla tyrkätä tekele kakkuun. Massa alkoi repeillä apuvälineiden alla. Lopulta tuskastuin, työnsin käsivarteni massan alle ja nostin liukkain liikkein kakun päälle. Vain yksi reikä ja sen saisi piiloon. Aika bueno!

Seuraavaksi siistin sokerimassan reunat ja iskin massan päälle sarven ja korvat. Tarvittiin enää hummalle harja. Sekoitin kermaan sopivasi rahkaa ja värjäsin seosta kolmessa eri kupissa kolmella eri värillä. Kello löi jo juhlien alkamisen merkiksi, kun aloin pursottaa tammalle tukkaa. Näytti aika hyvältä, kyllä äiti osaa!

Pian kerma alkoi kuitenkin löystyä kakun reunalta ja valua rumasti pitkin polleen naamaa. 

– Mitä mie oon aina sanonu. Otsatukka ei vaan sovi kellekään. Ei edes sialle. Saati hevoselle, mies kommentoi.

Yritin pyyhkiä ponin naamaa keltaisesta väristä tuloksetta. Pian siinä oli pinkkiäkin. Kuin keltatautia sairastava kaakki, jolle oli puhjennut finnejä.

– Ei tätä voi enää takapääksikään naamioida.

– Olisko se sitten ollut Rainbow Ass? kysyi mies.

Pian päässäni soi yksi äitini elämänohjeista: Muurari peittää virheensä villiviinillä, leipuri kermavaahdolla ja lääkäri mullalla. Paitsi että kermavaahto ei tässä tapauksessa auttaisi, tarvittaisiin roiskeläppä! Tuota pikaa taiteilin suorakulmion pöydällä lojuvista sokerimassan riekaleista ja paikkasin sateenkaarivärien sotkeman naaman. Samassa ovikello sanoi pimpom ja ympärilleni alkoi kertyä keskenkasvuista yleisöä. 

– Hmmm. Tukkaa on ja sarvikin paikallaan, mutta jotakin puuttuu. Silmät! Mutta mistä mie ne teen? En jaksanu ajatella eilen niin pitkälle, ajattelin ääneen.

– Ota pinkkiä massaa, lapset ehdottivat.

Koska ehdotus ei ollut hassumpi, vedin pinkin patukan rohkeasti käteeni ja muotoilin muutaman pienenpienen pötkön silmiksi ja ripsiksi. Avot, pysyivät ihmeen hyvin pollen päässä.

Kun kopukalle alkoi tulla ilmettä, sankarin ja juhlavieraiden silmät alkoivat tuikkia kilpaa yksisarvisen silmien kanssa. 

– Hieno!!!

Alku aina hankalaa, lopussa sarvi seisoo!

Tämä ehkä riitti yhdeksi korvaamattomaksi lapsuusmuistoksi pienokaisilleni. Eikä minunkaan tarvinnut kaivaa Huono äiti -lohtulevyä kehiin. 

Ei sillä että siitä mitään olisi jäljellä ollutkaan. Kuten ei pöydälle jääneistä mokkapaloistakaan.

– Missä se miun lohtulevy muuten on? kyselin illalla, kun juhlat olivat onnistuneesti ohi.

– En se minä ollut!

– Enkä minä!

– Emminä.

– Enkä ainakaan minä.