Tyttäreni 8-vuotissyntymäpäivä lähestyi uhkaavasti. Pari viikkoa ennen h-hetkeä tyttö oli marssinut kirjastoon ja etsinyt käsiinsä yksisarvisaiheisen kirjan. Kotiin tultuaan hän oli läväyttänyt silmieni eteen kirjan keskiaukeaman, jossa komeili komea yksisarviskakku.
– Mie haluun tämmösen kakun miun synttäreille.
Otin kakkutilauksen vastaan, olinhan ennenkin väkertänyt jos jonkinmoista baakelsia pikkukätösilläni. Ja haasteita ei ollutkaan viime päivinä ollut kuin omiksi tarpeiksi.
Synttärijuhlia edeltävänä perjantai-iltana lapset läksivät isänsä kanssa kauppaan. Itse keitin kahvit, tuijotin tutuksi tullutta keskiaukeamaa kirjasta ja valmistauduin muotoilemaan yksisarviselle sarven kakunkoristeeksi. Ohjeita jaksoin lukea puoleenväliin, kai sitä nyt yhden käyrän saa kasaan ilman seikkaperäisiä sepustuksia?
Avasin marsipaanipaketin ja aloin pehmentää pinkkiä patukkaa käsissäni. Alku näytti lupaavalta, mutta pian massa alkoi elää omaa elämäänsä. Milloin mössöä oli liian vähän ja milloin liian paljon. Viiden minuutin kuluttua sain aikaiseksi juuresta paksun Jelly Jortikan, joka näytti liian härskiltä lasten kemujen vetonaulaksi. Kymmenen minuuttia ja tuotokseni näytti lyttyyn lyödyltä lapamadolta. Korkkasin viinipullon. Vielä minä perkeleeni kesyttäisin! Vartin päästä pöydällä oli useita viiden sentin plöröjä, joista yksi näytti puoliksi palaneelta ilotulitteelta, toinen kakkoslaadun ruuvilta ja kolmas terskan päältä. Puolen tunnin kuluttua alkoi mennä totaalisesti hermo.
Kun rakas aviomieheni ja lapseni tulivat kaupasta, he huomasivat ensitöikseen, että ainut käyrä joka talosta löytyi, oli äidin otsassa. Mies kääri hihansa ja alkoi pestä käsiään.
– Jos minä jatkan tästä.
– Et jatka, kai mie nyt yhen sarven saan tehtyä.
– Ei kun minä teen. Tyhjennä sinä ostoskassi.
Ukko istui päättäväisenä pöydän ääreen ja muotoili täydellisen kyrsän toisella yrittämällä. En ollut uskoa silmiäni. Tyttäreni ilmoitti puolestaan tekevänsä korvat.
– Se ei sitten ole yhtä helppoa mitä kirja antaa ymmärtää, varoittelin.
– Joo joo, sanoi tyttäreni ja otti palasen pinkkiä massaa kätösiinsä.
Kuinka ollakaan, hän taiteili ensi-iskulla konille symmetriset korvat sen suurempaa numeroa asiasta tekemättä. Kun lapseni oli asetellut korvat kauniisti lautaselle kuivumaan, hän alkoi kaivella kauppakassia ja ojensi käteeni Huono äiti -lohtulevyn.
– Ole hyvä äiti.
– Kiitos rakas. Mutta vielä mie teille huomenna näytän, kun pitää se koko kakku kuorruttaa valkoisella massalla, uhosin.
– Varoita hyvissä ajoin niin tiedän tyhjentää talon lapsista ja lentävistä esineistä sitä ennen, mies aneli.
Lauantainen syntymäpäivä koitti sateisena ja kuulaana. Olin ajatellut nukkua aamulla pitkään, mutta heräsin kello 6.30 yläkerrasta kantautuvaan kolinaan. Synttärisankari käveli selväsi tulisilla hiilillä. Tai marssi. Pian tyttö oli alakerrassa ja makuuhuoneemme oven takana.
– Herätkää jo!
– Minä haluan nukkua, huusin.
– Selvä, minä siivoan itse! Nuku hyvin äiti!
Jep.
Pian koko talo oli hereillä. Turha oli itsekään enää unta herutella.
– Miulle muloja! huuteli jo pienin pöydästä.
En ehtinyt edes keittiöön, kun pienin oli jo hävinnyt pöydästä. Pian vintiö ilmestyi uudestaan keittiöön uimapuku päällä.
– Minä mennä uimaan!
Esikoisellakin oli nälkä, mutta mikään ape ei tuntunut maittavan.
– Mitä mie söisin?
– Leipää? Mustikoita? Banaani? ehdottelin.
– Ei. Ei. Ei.
– Jos hirvenlihaa haluat niin lähe metälle. Kyllä pitää jo tuon ikäisen osata saalistaa. Tai sitten otat muroja ja käyt kulhon, mies puuttui peliin.
Otin siemauksen kahvia ja aloin tehdä mokkapaloille kuorrutusta. Juuri kun olin iskemässä nonparelleja levittämäni kuorrutteen päälle, päivänsankari avasi leivonnaisen yllä olevan kaapin oven. Avonaisesta myslipakkauksesta valui hiutaleita ja rusinoita suoraan suklaakerroksen päälle.
– Hienoa, vähän terveellisempää versiota kaiffareille!
Samassa huomasin keittiön sivupöydälle yöksi kuivumaan jätetyn yksisarvisen sarven. Siitä puuttui palanen.
– Jumalauta, joku on syöny tätä!
– En se minä ollu, sanoi esikoinen.
– Enkä minä, sanoi keskimmäinen.
– Emminä, sanoi pienin.
– Enkä ainakaan minä, sanoi mies.
– No tuskin tätä kissakaan on käyny jäytämässä. Jumalauta voi mitään jättää näkyville! Tässä perheessä on tasan yksi sokerihiiri, joka täällä käy näykkimässä herkkuja ja se olet sinä, sanoin ja käänsin syyttävän katseeni poikaani.
– Ite jätit näkyville, olisit laittanu vaikka uunin päälle, poika tunnusti.
– Että myö kymmenvuotiaalta piilotetaan kaikki? mies kummasteli.
– En mie sitä syöny, näplin vaan!
– No missä se puuttuva palanen sitten on?
– En minä tiedä, varmaan lattialla!
Kun mokkapalat olivat valmiit, istahdin jälkikasvun kanssa aamiaispöytään. Pienin tosin kiinnitti housujaan magneeteilla jääkaapin oveen.
– Eipä uskois, että siitä on kahdeksan vuotta, kun synnyit, huokaisin ja katsoin hellästi keskimmäistä.
– Mutta äitipä tykkää enemmän miusta, esikoinen julisti.
– Elkää alottako. No pisimpään oon tykänny siusta joo, koska olet ollu pisimpään olemassa, vastasin ja vaivuin muistoihini:
– Elina se ei pitäny kiirettä maailmaan tulollaan, kun meni yliajalle. Mutta sitten kun päätti syntyä niin tuli rytinällä. Kätilö ei uskonu, että sie synnyt, vaikka kovasti yritin sanoa, että nyt se tulee. Sitten meni lapsivedet.
– Veret? esikoinen kauhisteli.
– VEDET. Lapsi kelluu lapsivedessä äidin mahassa. Ja isänne istui paskalla, kun aloin Elinaa ponnistaa. Käsittääkseni ponnistelin kuitenkin enemmän.
Lapset alkoivat hihittää.
– Ja synnyit muuten Hitlerin syntymäpäivänä, sen täytyy tarkoittaa jotakin.
– Kuka oli Hitler?
– Adolf Hitler. Tuhma mies Saksasta. Tappoi juutalaisia.
– Jumalia? poika ihmetteli.
– JUUTALAISIA. Juutalaisuus on sellainen uskonto.
Samassa keskimmäinen poimi keppihevosen lattialta ja painoi nappulasta. Kun hepo hirnahti, tyttö aukoi suutaan ja matki ääneti hevosen hirnuntaa naamaansa vääntelemällä. Pian innostui poika ja pieninkin. Itse nousin ylös ja näyttelin pillastunutta ja hirnuvaa pollea antaumuksella. Korskahduksen kuuluessa ravistelin poskiani. Lapset nauroivat tikahtuakseen.
Mies näytti kärsivältä eikä vahingossakaan nostanut katsettaan aamun uutisista.
Samassa äkkäsin, että oli aika avata radio, sillä puhelintoivekonsertti oli alkamassa.
– Lapset lähetään pihalle! mies alkoi kiirehtiä kärsimysnäytelmän jatkuessa.
– Olis mulla japrat antaa, mutta ne vaan ei estä laulamasta. Teknologia on vielä kehittymättä, mies huokaili.
– No onpa taas raskasta! mainitsin.
– Onko äiti raskaana?!!? Onko se tyttö vai poika? poika huusi silmät pyöreinä.
– RASKASTA.
– Ai.
Joku kuulija soitti radion toimitukseen ja toivoi onnittelulaulua Albille.
– Siis kuka antaa lapselle nimeksi Albi? ihmettelin ja aloin vatkata munaa.
– Sen takia tätä ei kannata kuunnella, kun soittajat ei ole täyspäisiä ihmisiä, mies kommentoi.
– Eikun se olikin Altti, kalenterissa näyttää olevan Altin nimipäivä tänään. Ihmeellinen nimi kyllä sekin. Eikö vois vaan olla rehellisesti Antti? Miks pitää olla Hinni, kun voisi olla Henni? Varmaan Seppokin on kohta Sippi. Tai Suppo, jutustelin puoliääneen ja jatkoin vatkausliikettä.
Ennen ulos lähtöä mies katsoi, kun aloin sekoittaa keksitaikinaa kauhalla. Eikä voinut olla kommentoimatta välinevalintaani.
– Systemaattisesti väärällä kauhalla sekoitat.
– Mie oon aina sanonu, että äiti on outo! poika huuteli väliin.
– No se on fakta. Elä ammu sanansaattajaa, mies huomautti.
– No kai se on sama millä värkillä minä tätä seosta sekoitan! puolustauduin.
– Jos minä kissaa katuharjalla rapsuttaisin niin sillä olisi merkitystä.
– No kyllä tälläkin saa homogeenisen massan.
– Mikä on homogeeni? poika huusi.
– HOMOGEENINEN. Tarkoittaa tasalaatuista. Homogeeni on puolestaan geeni, jonka ansiosta pojat tykkää pojista. Muista että se on äitille ihan ok, jos sulla on se.
– Ok. En kyllä usko että on.
– Ai, vieläkö tykkäät Venlasta?
– No en! Lopeta!
Pian lauantain toivotuissa alkoi soida Timo Turusen Äideistä parhain. Lauloin mukana. Lapsuus se on korvaamaton. Paljon mä sain, siks’ kiitän nyt vain… Tässä sitä nyt leivottiin ja tehtiin korvaamattomia lapsuusmuistoja lapseni syntymäpäiville. Aiheuttaisinkohan lapsilleni korvaamattomia traumoja kaikkine käyrine sarvineni?
Alkoi itkettää.
Mies pudisteli päätään.
– Tätä ei kyllä pysty käsikirjoittamaan.
Kun talo oli raivosiivottu, lapset käytetty ulkona ja syötetty, olin aikataulusta myöhässä. Vieraat tulisivat reilun tunnin päästä ja kakku oli edelleen verhoamatta. Sankari teki keittiönpöydällä viimeisiä yksisarviskeksejä ja hermoili kovan taikinan kanssa, kun aloin kaulita valkoista sokerimassaa. Liekö päättäväisten liikkeideni ansiota vai mitä, mutta massa taipui tällä kertaa tahtooni. Kun olin saanut kaulittua tarpeeksi ison levyn leivinpaperin päälle valmiiksi, piti vain roiskauttaa peitto kakun päällä. Mutta miten? Huusin miestä apuun. Nostimme leivinpaperin kulmista ylös ja yritimme lähestyä kakkua jokaisesta suunnasta. Ei tulisi onnistumaan. Seuraavaksi etsin erimallisia lastoja, jolla tyrkätä tekele kakkuun. Massa alkoi repeillä apuvälineiden alla. Lopulta tuskastuin, työnsin käsivarteni massan alle ja nostin liukkain liikkein kakun päälle. Vain yksi reikä ja sen saisi piiloon. Aika bueno!
Seuraavaksi siistin sokerimassan reunat ja iskin massan päälle sarven ja korvat. Tarvittiin enää hummalle harja. Sekoitin kermaan sopivasi rahkaa ja värjäsin seosta kolmessa eri kupissa kolmella eri värillä. Kello löi jo juhlien alkamisen merkiksi, kun aloin pursottaa tammalle tukkaa. Näytti aika hyvältä, kyllä äiti osaa!
Pian kerma alkoi kuitenkin löystyä kakun reunalta ja valua rumasti pitkin polleen naamaa.
– Mitä mie oon aina sanonu. Otsatukka ei vaan sovi kellekään. Ei edes sialle. Saati hevoselle, mies kommentoi.
Yritin pyyhkiä ponin naamaa keltaisesta väristä tuloksetta. Pian siinä oli pinkkiäkin. Kuin keltatautia sairastava kaakki, jolle oli puhjennut finnejä.
– Ei tätä voi enää takapääksikään naamioida.
– Olisko se sitten ollut Rainbow Ass? kysyi mies.
Pian päässäni soi yksi äitini elämänohjeista: Muurari peittää virheensä villiviinillä, leipuri kermavaahdolla ja lääkäri mullalla. Paitsi että kermavaahto ei tässä tapauksessa auttaisi, tarvittaisiin roiskeläppä! Tuota pikaa taiteilin suorakulmion pöydällä lojuvista sokerimassan riekaleista ja paikkasin sateenkaarivärien sotkeman naaman. Samassa ovikello sanoi pimpom ja ympärilleni alkoi kertyä keskenkasvuista yleisöä.
– Hmmm. Tukkaa on ja sarvikin paikallaan, mutta jotakin puuttuu. Silmät! Mutta mistä mie ne teen? En jaksanu ajatella eilen niin pitkälle, ajattelin ääneen.
– Ota pinkkiä massaa, lapset ehdottivat.
Koska ehdotus ei ollut hassumpi, vedin pinkin patukan rohkeasti käteeni ja muotoilin muutaman pienenpienen pötkön silmiksi ja ripsiksi. Avot, pysyivät ihmeen hyvin pollen päässä.
Kun kopukalle alkoi tulla ilmettä, sankarin ja juhlavieraiden silmät alkoivat tuikkia kilpaa yksisarvisen silmien kanssa.
– Hieno!!!
Tämä ehkä riitti yhdeksi korvaamattomaksi lapsuusmuistoksi pienokaisilleni. Eikä minunkaan tarvinnut kaivaa Huono äiti -lohtulevyä kehiin.
Ei sillä että siitä mitään olisi jäljellä ollutkaan. Kuten ei pöydälle jääneistä mokkapaloistakaan.
– Missä se miun lohtulevy muuten on? kyselin illalla, kun juhlat olivat onnistuneesti ohi.
– En se minä ollut!
– Enkä minä!
– Emminä.
– Enkä ainakaan minä.
