Categories
Yleinen

8 päivää metsästysleskenä – Rakas, tuu takas!

Mies lähti metsälle viime perjantaina. Viikoksi. Ikävä oli välittömästi. Tai no, viisi vuotta sitten viikko pienten lasten väliaikaisena yksinhuoltajana oli kuumottavampaa. Metsästyskausihan sattuu luonnollisesti ylioppilaskirjoitusten kanssa samoille, vuoden kuormittavimmille viikoille. Valvomiset ja alustavien arvosanojen arpominen napsahtavat lukio-opelle muitten duunien päälle. Ja jokunen vuosi sitten oli vielä iltaisinkin töitä! Ilman mummoja ei olisi selvitty silloin, eikä olisi selvitty nytkään.

Viikonloppu

Meni hyvin. Kissa hyppäsi tuhkasankoon ja veti pikamatkan läpi kämpän.

Maanantai

Meni ihan jees.

Tiistai

Miehen hankkima kaminapuhallin (härpäke, joka muuttaa lämpösäteilyn sähköksi ja jossa on hypnoottisesti pyörivä propelli.) inspiroi teinin ja minut järjestämään pienen paloturvallisuustestin. Hyppysellinen jauhoa ei hypoteesiemme mukaisesti levinnytkään olohuoneeseen, vaan jysähti kaminan päälle ja paloi hetkessä mustaksi möykyksi. Kitkerä, musta savu nousi katon rajaa kohti ja kohta palohälytin alkoi ulvoa.

Siivottuamme ja tuuletettuamme talon taas kylmäksi, totesimme, että yläkerrassa nukkuvat tytöt eivät olleet havahtuneet hälytykseen. Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme kaikki nukkuneet yläkerrassa? Kannatti siis kokeilla.

Keskiviikko

Keskiviikkona kosahti kunnolla. Heräsin aamulla siihen, että makasin lammikossa. Koira, jolla ei ole lupa tulla sänkyyn seisoi sängyllä vieressäni ja lorotti uhmakkaasti keskelle parisänkyä. Olin selvästi torkuttanut lenkkiajan yli. 

Kantaessani petivaatteita pyykkiin, havaitsin aromin, joka peitti alleen eilisillan savusukellusharjoituksen tuoksun. Vessassa oli jotain outoa. Pönttö näytti jotenkin täydeltä… Veden pinta lainehti korkealla ja kikkareet, kokkareet ja paperinpalat lilluivat vedessä ilkkuen. … Onneksi oli toinen vessa ja pihamaata. En nimittäin mitenkään ehtisi aukomaan tukosta ennen töihin syöksymistä. 

Esikoinen oli sillä välin löytänyt kissanjätökset sänkynsä vieressä olevasta arkeologisesta aarekammiosta, joka piti sisällään vaatteita, koulukirjoja ja astioita. Keskimmäinen kertoi, että kurkkuun koski edelleen ja eteisen matolla oli koiran oksennus. Käskin esikoisen hakea kaupasta ruokaa ja tehdä se valmiiksi, sillä minulla menisi myöhään. Tulisin sitten hinkuttamaan maton, pöntön ja petivaatteet.

Tällä viikolla pestiin pyykkiä ihan urakalla.

Töissä yllätin opiskelijat teoriakokeella, joka oli kirjattu kurssisuunnitelmaan, josta oli muistutettu kurssin alussa ja johon oli kerrattu sekä viikkoa aikaisemmin että edellisenä päivänä. Odotin innolla tuloksia, kun keskimääräinen vastausaika oli 9 minuuttia. 

Lounastauolla ohimoa pisti ja sydän hakkasi. Wilma oli kilahdellut taas. Alkoi itkettää. Kollegat todistivat romahdustani, kun yritin selittää, että ei tässä normiarkea kummasempaa, yöt vaan on menneet huonosti… Toinen halasi koronasta piittaamatta ja iski päämme yhteen että kolahti. Toinen kertoi, että mikäli ensi kerralla haluaisin bondata lapseni kanssa, kannattaisi ottaa oikeat välineet, joilla rakentaa tee-se-itse liekinheitin. Kolmas lupasi tulla sijaistamaan miestäni ja piereskelemään viereeni, jotta saisin nukuttua.

Kollegiaalisella tulella selviydyin tunneista ja siirryin palaveriin. Kesken palaverin keskimmäinen laittoi viestin

“Onko sulla kertaus quizizz ympästä?”

“No, ei ole. En oo kirjaa nähnykään.”

Hetkinen. 

“Millon sulla on koe?”

“Huomenna. En mie sitä tarttee, vaan kaverit kysy.”

Kohta puhelin soi. Kuopus kärtti kaveriaan edelleen. Vahingosta viisastuneena en suostunut suinpäin. “No, ok. Mutta ette meikkaa, leivo ettekä tee slimea.” Vieressä istuvat opiskelijat nauroivat. 

Puhelin piippasi.

Esikoinen: “En kerennyt kauppaan.” Se olisi sitten kauppareissu tiedossa.

Kohta puhelin vilkutti taas. Wilma-viesti. Häiritsevää käytöstä tunnilla, energiajuomia… 

Whappasin esikoiselle passiivisaggressiivisesti: “Että kerkesit kuitenkin kauppaan?!”

Esikoinen: “Joo, mut se oli päivällä.”

“Eikä muuten tullut koulun alueelta poistumisesta sanomista. Me ehdittiin piiloon puun taakse.”

Torstai

Ei mitään muistikuvia. Mikä muuten johtunee siitä, että löin pääni jumppatankoon ja kasvatin otsaan melkoisen muhkuran. Samassa sessiossa pikkurilli otti osumaa ja muuttui mustaksi nakiksi.

Perjantai

Kirjoitin esikoisen äikän opelle yhdeksänsormijärjestelmällä viestiä. Kyllä, kissa ihan oikeasti kakki äikän vihkon käyttökelvottomaksi.

Categories
Yleinen

Huippua kohti

– Aja sinä. Päähän koskee, ukko sanoi ja kipusi Volvon etupenkille.

Mikäs siinä. Joskus tosin kadehdin niitä pikkurouvia, jotka saivat automaattisesti istua pelkääjän paikalle. Kun käänsin koslan anoppilan pihasta kohti aamuauringon kirkkautta, alkoi välittömästi laulattaa.

Voisko ihanammin päivän enää alkaa, oisko ihanampaa aamua kuin on tää…. hoilasin ja painoin kaasua.

– Ei tätä, ei jaksa, ukko örisi.

Tämähän hyvin alkaa, ajattelin ja muistutin rakasta aviomiestäni, että luvassa olisi sentään syksyn paras viikonloppu! Lapset ja lemmikki oli ripoteltu hoitoon eri puolille Pohjois-Karjalaa ja saisimme viettää laadukasta parisuhdeviikonloppua.

Noh, kahden kesken emme tosin saisi olla kuin yöllä, sillä koko pitkän päivän seurassamme olisi parisenkymmentä sukulaistani ja sukulaissieluani. Jo perinteeksi muodostunut syksyinen sukuvaelluksemme oli muuttunut kansanvaellukseksi. Tällä kertaa mukana olisi uusia tulokkaita, sillä serkut ja tädit tuppasivat vaihtamaan tuon tuosta mielitiettyjään. Mikäs sen parempi paikka ottaa miehestä mittaa kuin Kolin kivikot ja kierot kinttupolut!

Aikeenamme oli kiertää Herajärven kierros Kolin kansallispuistossa. Aloittaisimme patikoinnin Ukko-Kolilta ja suuntaisimme parisenkymmentä kilometriä kohti puolivälin mekkaa, Kiviniemeä. Reppuihin oli sullottu kahden päivän eväät, vaihtovaatteet ja muut tykötarpeet laastareista liukuvoiteisiin. 

Hotelli Kolin aulassa kohtasimme muut sissit sovitusti kello yhdeksän.

– Arttu, tässä on siun serkku Tinsku, enon vaimo aloitti.

– En minä nyt niin paljon ole vanhentunu, että esittelyjä kaipaisin! kapinoin.

Kun lähtönaurut ja ensimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, oli aika heittää reput selkään ja ottaa ensimmäinen askel kohti yhteistä tavoitetta. Tänä vuonna kulkisimme Herajärven kierroksen myötäpäivään. Peräkanaa tallustellessamme katseeni kiinnittyi puolisoni loittonevaan selkään ja pullisteleviin pakaroihin. Alkoi laulattaa:

Sä oot minun kartta ja kompassi, eksyn jos et jää siihen viereeni…

– Elä taas alota, ukko ärähti.

Ehdotin josko rakkaani lähtisi kiertämään Herajärveä vastapäivään, niin sopu säilyisi. Päädyimme vaihtamaan tarpomisjärjestystä. Jo vain kulki askel ja juttu – emmehän olleet nähneet serkkujen kanssa vuosiin. Päivän polttavissa puheenaiheissa vilahtelivat niin hampaiden oikomishoidot, gradunteko, matolääkkeet kuin katalat äitipuolet.

Jossain kohti alkoi sataa tihuttaa. Serkku sääli suht tuoretta poikaystäväänsä, jonka sadevermeet olivat jääneet himaan. Siskoni tarjoutui pelastavaksi enkeliksi ja lupasi ottaa vehkeettömät oman sadeviittansa alle.

– Jos ette tienneet, niin meillä on täällä joka vuosi ohjelmassa parinvaihtoa, heitin.

Etelän nulikka ei säikähtänyt vaan alkoi nauraa. Tästä kaverista olisi selkeästi talvelle jätettävää!

Ensimmäinen nousu kohti Mäkrävaaraa koitti aiemmin kuin uskalsin pelätä. Puolessa välin rinnettä säkenöi silmissä ja henki uhkasi paeta jokaisesta reiästä ja rööristä. Oli pakko istua ja heittää reppu pöpelikköön. Ihan kuin olisi kiviä kantanut. Samassa tajusin, että olin kuin olinkin kantanut kaiken painavan kahden hengen juomista lähtien. 

– Mikä helevetin sherba minä sulle oon! huusin ukolle.

– Minähän sanoin lähtiessä hotellilla, että vaihdetaan reppuja, mutta ei rouvalle kelvannut.

– No nyt kelepaa!

Ja niin nousu jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Yritin ajatella kylmää olutta, jonka illalla kumoaisin kitusiini. Vastaan kipitti hyväntuulinen pariskunta, joka tervehti reippaasti. Helppohan se on alamäessä hymyillä.

– Tervehtisin jos jaksaisin, sisko puuskutti ja veti itseään karahkasta ylöspäin. 

Vastaantulijat jäivät kikattamaan.

– Oliko nuo niitä oikeita vaeltajia? Niillä oli ihan oikeat rinkat, rivistä kuiskailtiin.

– Joo, myö ollaan edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä, sisko valaisi.

Havukanahossa nautittiin ensimmäiset eväät. Jo vain maistui Reissumies hyvälle, joskin kaverin munaleipä tuoksahti vielä paremmalta. Kahvi oli puolestaan sellaista kuraa, että kummitätini joutui jakamaan omastaan.

Kun matka jatkui, ehdottelin sinkkuna elävälle viriilille tädillemme, että laittaisi Tinderin päälle.

– Elä laita. Sille voi olla syynsä, jos täälläpäin tulee sinkkuja vastaan, sisko pohti.

– Voisi sitä silti vähän vilkaista, ehdotin.

Tiedä mikä Havukanahon ajattelija löntystelisi vastaan!

Näköalat vaihtelivat henkeäsalpaavista vaaramaisemista sammaleen peittoamiin satumetsiin. Noin seitsemän kilometrin päästä saavuimme Lakkalaan. Satoi jo reilusti ja sisko kaivoi vaaleanpunaisen sadeviitan reppunsa uumenista. Pian todistin, kuinka pinkki pallero lyllersi menemään kyykkykävelyä eteenpäin. Hahmo irvisti ja örisi verkkaisesti mennessään.

– Munamies! yritimme arvuutella.

– Ei.

– Muumien mörkö!

– Joo!

– Kato toisella meni oikein!

Mörkö se lähti piiriin.

Sitten olikin aika palastella. Virittelimme nuotion ja kaivelimme kyrsää esiin. Tai toiset kaivoivat – minä huomasin kaivelevani muussia. Jotakin pahaa oli tapahtunut tofunakeilleni. Vedin paketin puukolla auki ja näytin herkullisen näköistä lounasta siskolleni, joka niin ikään kasvissyöjänä tungetteli saaliinjaolle.

– Hyi hele, näyttää ihan koiranruualta! En syö.

– Vähän sipruina, mutta ei vaikuta makuun. Päiväyskin on menny neljä päivää sitten, mutta eikun ääntä kohti, kannustin.

– Ootko tosissas?! Saat kyllä syödä keskenäsi.

– Kyllä on tarkkaa.

– Tuo käyttää kaksi kuukautta vanhat kermaviilitkin, sisko kieli muille.

– Kai sen nyt haistaa ja maistaa, mitä voi syödä! puolustelin ja jatkoin:

– Muistelepa, kuka vuosi sitten unohti meidän nakit kokonaan jääkaappiin. Pikkasen oli näläkä kävellessä.

– Onko tää joku kosto?!

Kyrsien loimutessa avotulella huomasimme tuttujen hahmojen lähestyvän leiriämme. Olimme sopineet, että jalkavaivaiset tai muuten vaan laiskemmat kävelisivät lyhyemmän reitin meitä vastaan Kiviniemestä käsin. Tuttujen naamojen seassa pilkotti yksi uusi kasvo. Oli aika ottaa perinneleikki kehiin ja testata tulokas. Kaivelin valkoisen nenäliinan taskustani ja levitin sen huolellisesti pöllile. Sitten istuin paperin päälle.

– Kysymys kuuluu: mikä tämä on? 

– Mustaa valkoisella.

– Tahroja paperilla!

Mielenkiintoisia ehdotuksia alkoi sadella ilmaan, mutta yksikään ei osunut maaliin. Oli aika kertoa oikea vastaus.

– No tietenkin rako valkealla!

Naurunremakan keskeltä alkoi kuulua soraääniä.

– Sulla oli housut jalassa, ei tuo ollut mikään rako! Nyt sama arvoitus kehiin ja ilman housuja! joukko mylvi.

Mitä serkumpi, sen herkumpi?

Matka jatkui ja rytyytimme menemään letkeissä tunnelmissa. Uudet sielunsissit toivat uutta puhtia talsimiseen, mutta jutut huononivat entisestään. Maisemat vaihtelivat kivisestä mäntymetsästä saniaiskeskittymiin. Maasto oli niin epätasaista, että oli pakko katsoa joka askeleella jalkoihinsa. 

Vielä kaksi askelmaa, niin me huipulla ollaan… Eiks se ookkin outoo et nyt yhdessä kuljetaan? aloin laulaa siipalleni.

– Minä sinut huipulle vien, kun aittaan päästään, ukko uhkasi.

Oho!

Hieman ennen Kiviniemeä piti ylittää Sikosalmi vetolautan avulla. Minun käskettiin seistä lautalla kuin tikku paskassa. Ukko epäili, että vetelisin vääristä naruista, mikä tietäisi koko komppanian joukkotuhoa. Ensi vuonna päätimme ottaa aikaa ja kilpailla siitä, mikä joukkue olisi nopeimmin vastarannalla.

Loppurutistuksen jälkeen näimme, kuinka Kiviniemen kodikas pihapiiri avautui eteemme koko komeudessaan. Lohi loimusi avotulella ja isäntä oli meitä portailla vastassa kädet lanteilla. We did it! 

Pian Kiviniemen tupa täyttyi nälkäisistä, mutta nauravista suista. Kipeimmät lihakset löytyisivät taatusti vatsasta reissun jälkeen!

Saunan ja hyisen pulahduksen jälkeen louskutimme leukojamme vielä navetassa takkatulen loimussa ja nauroimme vähän lisää. Sitten hiivimme ukon kanssa aittaan ja aloin jo malttamattomana odotella päivän loppuhuipennusta – huipulle pääsyä. Samassa soi kuitenkin miehen puhelin. Kuulin miten intopiukea isäni vaahtosi puhelimen toisessa päässä ja höyrysi uudesta bisnesideastaan. Puhelu kesti ja kesti ja ideat kaikuivat korviini, vaikkei kaiutin edes ollut päällä. Miehen naamasta näki, että se oli niin naitu väärään sukuun. Jollain pervolla tavalla sen kuitenkin täytyi nauttia meidän seurasta. 

Kun puhelu loppui, totesin ukolle pääseväni huipulle omin avuin. Käteni hapuilivat jotakin kovaa ja kun ne viimein tarttuivat isoon ja jäykkään kaluun, levitin jalkani. Ai että miten helpolta kerrossänkyyn kipuaminen tuntuikaan vaaralle nousemisen jälkeen!

Miten sujui päivä 2? Se selviää seuraavassa jaksossa!

Jännittävä jatko-osa luettavissa täältä: Huippua kohti – osa 2

Categories
Yleinen

Veemäinen Wilma – näin yhteiselo sujuu

Wilma on itsensä paholaisen keksintö. Teoriassa sen pitäisi auttaa, ohjata ja opastaa, mutta käytännössä se aiheuttaakin vain päänsärkyä ja paniikkikohtauksia. Sekä vanhemmissa että lapsissa. Tiedän useammankin perheen, joissa kännykkäsovellus on poistettu, koska sen viestiäänet laukaisevat ahdistuksen. 

Ymmärrän kyllä, vaikka oman muistini takia sovellus on oltava sekä omassa että puolison puhelimessa. Vuosien takaiset viestit falloksen näköisestä lumiveistoksesta, laulamisesta vessassa, paperilennokkikilpailusta ja murisemisesta pöydän alla naurattivat myöhemmin, mutta eivät sillä hetkellä, kun viestit kilahtelivat nälkäisen mutsin puhelimeen kesken hikisen kauppareissun tai pakollisen kokouksen. 

Toki myös säännöllisesti toistuvat ilmoitukset kihomadoista, täistä ja kadonneista kumppareista masentavat, mutta ne eivät kuitenkaan kirvele äitiyttä samalla lailla kuin “X:n päivästä” -otsikoidut viestit.

Ennen kaikki oli paremmin. Omassa lapsuudessani käytettiin reissuvihkoa, johon opettaja kirjasi unohtuneet tehtävät ja muut huomiot. Kaipaisin sitä. Lapset osaisivat vallan mainiosti väärentää nimemme ja elelisimme tyytyväisinä ilman tietoa toilailuista. Samalla tulisi harjoiteltua hienomotoriikkaa, jota tietokoneaikakaudella ei kauheasti treenailla.

Wilma-merkinnöillä on toisaalta myös opiskelijoita aktivoiva puoli. Mikäli vahingossa lipsautan luvattoman poissaolon opiskelijoille, (vaikka kyseessä on ainoastaan puolen tunnin myöhästyminen), palaute tulee välittömästi. Samanlaista reaktiota ei muistutus menneestä deadlinesta aiheuta.

Wilmalla sain huoneessaan murjottavan teininkin liikkeelle. Vaikka olen opettaja ja elän Wilman kanssa lähes sopuisassa suhteessa, olen ihan kujilla, kun käytän sovellusta huoltajana. Unohdin tässä ilmoittaa lapseni sairaaksi kolmantena sairauspäivänä. Havahduin vasta sitten, kun sovellus alkoi herjata selvittämättömiä poissaoloja. Alakoulussa ei ilmeisesti kaikkia toimintoja ollut käytössä, joten en ollut joutunut poissaoloja selvittämään, joten rohkeasti napsautin poissaoloa ja valikko antoi vaihtoehtoja. Sairas. Sairas. Naputtelin tunteja, kunnes yksi lipsahti luvattomaksi poissaoloksi. Nauratti. Pystyinkö laittamaan lapselleni luvattomia poissaoloja? Hitsin siistiä! Samassa teini ryntäsi portaat ylös: 

“Ope laitto mulle luvattoman poissaolon!”

 “Ei, vaan minä!” 

Wilma kanssa oppinee elämään, jos katsoo sopivasti kieroon ja nauttii mustasta huumorista. Traumaattisemmat Wilma-kokemuksetkin voi kääntää viihteeksi. Syksyisin lyömme mieheni kanssa vetoa, kuinka kauan menee ennen kuin lapsistamme hajamielisin saa ensimmäisen unohduksen. 

Tänä syksynä jo toisena koulupäivänä kilahti Wilma. Vilkaisin näyttöä, vaikka juuri olin luennoinut omille opiskelijoille, että puhelin häiritsee keskittymistä.  “Sai merkinnän….” Kirosin mielessäni. En halunnut lukea merkintää ja pahoittaa mieltäni kesken tunnin. Suljin asian mielestäni ja aloin paasata torkkuville teineille edessäni. Välitunnilla suututti edelleen. Mietin, millä saisin taottua ymmärrystä tuohon haihattelijaan. Katsoin viestin. “Sai merkinnän: Plussa”. Oliko Wilmassa tällainenkin ominaisuus! En voinut olla hymyilemättä. Tältä varmaan normaalien lasten äideistä tuntuu.

Kun pääsin kotiin, kehuin lapsen maasta taivaaseen. 

“No se plussa tuli siitä, kun arvasin open iän alakanttiin.” 

Mutta pääasia, että se oli plussa! 

Pienokaiseni ei selvästikään ollut yhtä ylpeä saavutuksestaan. Seuraavat plussamerkinnätkin teini kuittasi lyhyesti: “No koko luokka sai.” Mutta sehän oli vielä paremmin! Vanhempainillassa kävi ilmi, että monen muunkin vanhemman ensisijainen reaktio Sai merkinnän -ilmoituksiin oli ollut “Mitä #&%=!”. Ja yhtälailla muutkin vanhemmat olivat ilahtuneet merkintöjen paljastuttua positiivisiksi.

Onneksi tilanne normalisoitui ja jo seuraavalla viikolla tuli kurinpidollinen merkintä. Opettaja ei ollut tunnistanut kumpi kaksikosta oli kiroillut, joten molemmat saivat merkinnän. Sinällään nämäkin merkinnät ovat mielenkiintoisia. Aina voi arvuutella onko kyseessä opiskeluvälineen unohtaminen, kotitehtävän laiminlyönti, puhelimen luvaton käyttö, työrauhan häiritseminen, luokasta poistaminen vai sopimaton käyttäytyminen. Mitenhän paljon näitä on, jos keräisi koko sarjan? Bingo! 

Itse päätin kaikesta jännittävistä ominaisuuksista huolimatta kirjoittaa omille opiskelijoilleni pelkkää plussaa. Hienosti malttoivat kuunnella kymmenen minuuttia ja kuului vain kolme kirosanaa. Ja kaikki erilaisia!

Categories
Yleinen

Shooting mom

Jäätyneet korret ja risut napsahtelivat jalkojen alla. Maisema näytti utuiselta nousevaa aurinkoa vasten. Oli kevyt hengittää. Nainen käski käsiensä muistaa haulikon, sormeili varmistinta. Tilanne tulisi nopeasti, piti olla valmiina koko ajan. Kanalintulupa käsitti myös jänikset ja pienpedot. Mies oli kertonut lintumetsällä katselleensa jäniksen kanssa toisiaan tajuamatta ampua. Nainen ei tekisi niin. Nainen ampuisi. Ensimmäinen riistalaukaus toisi saalista. 

Lappiin lähtö oli helpotus arkeen, jonka vaatimukset kihelmöivät ihollakin. Lapset, työt, vanhenevat isovanhemmat. Täällä sai elää ainoastaan auringon ajassa, vaeltaa päivät metsässä ja hämärän tullessa majoittautua autiotuvalle kuuntelemaan pimeyttä.

Oksissa kahahti. Nainen nosti aseen, painoi varmistimen pois ja tähtäsi. Oksien keskeltä nousi koppelo lentoon. Mahdotonta ampua. Hän ampuisi vain varmat paikat. Vai uskaltaisiko ampua ollenkaan? Oli eri asia ampua savikiekkoa tai taulua, joka ei kärsisi huonosta osumasta. Ajatus turhasta kärsimyksestä oli sietämätön.

Kolme vuotta sitten hän oli havahtunut lapsensa sydäntä kylmäävään huutoon. Hän oli juossut kylpyhuoneeseen, pelännyt löytävänsä lapsensa verisenä tai jalka luonnottomassa asennossa. Tyttö syöksyi itkien syliin. Näky oli irvokkuudessaan epätodellinen. Saunan laude oli pudonnut ja katkaissut kissan selkärangan. Pää ja tassut kuten ennenkin, takaruumis toisella puolella, selkäranka litistynyt lauteen reunan alle. Lapsen paniikki tarttui ja pyrki huudoksi. Huutaa ei saanut, piti olla tuki ja turva. Nainen varmisti, että eläin oli kuollut. Jäykistynytkin jo. Helpotti. Hänen ei tarvitsisi sitä tehdä. Eläinlääkäriin olisi ollut yli tunnin ajomatka. Kissan katseen levollisuus lohdutti.

Rasahdus. Ase ylös, varmistin pois. Tähtäys. Laukaus. Kaikki oli nopeasti ohi. Jänis makasi maassa. Haulit olivat katkaisseet takajalat. Nainen laski haulikon sammalelle, riisui hansikkaat, yritti tunnustella hengittikö eläin vielä. Kuvitteli näkevänsä kuonon värähdyksen. Ei saanut kärsiä. Pitkä henkäys. Hän puristi kätensä pehmoisen kaulan ympärille, käänsi, veti hieman. Niska napsahti liian helposti poikki. Jäniksen jäntevyys oli poissa. ”Anteeksi”, nainen mutisi ja silitti jäniksen päätä. Kyyneleet nousivat silmiin. Hän kaivoi puukon vyöltään. ”Kiitos.” Turkkikin tulisi käyttöön. Hauleja löytyi sydämestä.

Categories
Yleinen

Tärskyt onnellisella lopulla

Meillä kulkee verenperintönä isäni puolen suvussa monia ominaisuuksia, jotka tilanteesta riippuen voi nähdä joko vahvuuksina tai heikkouksina. Lennokkuus, impulsiivisuus, hetkessä eläminen, lapsenmielinen innostumisen taito ja suuret luulot itsestä kuvaavat myös minua ja siskoani. Nämä luonteenpiirteet ovat tuoneet ja tuovat edelleen haasteita elämään etenkin silloin, kun pitää yrittää elää rinta rinnan jonkun vähemmän lennokkaan olennon kanssa. Pari viikkoa sitten siskoni kuitenkin todisti, että vankkumattomasta itseluottamuksesta ja suuna päänä syöksymisestä voi todistetusti olla hyötyä myös yleisen turvallisuuden nimissä.

Oli kaunis elokuinen lauantai-ilta, ja siskoni oli suunnitellut lähtevänsä viettämään laatuaikaa miehensä kanssa Joensuun ytimeen. Jo oli aikakin – viimeisimmistä tärskyistä oli kolme vuotta aikaa ja omaan kumppaniin vilkaistessa tuntui kuin olisi vierasta sikaa katsonut. Iltaan oli valmistauduttu huolella. Rakkauden hedelmä oli viety mummon hellään huomaan ja liput ostettu illan urheilumatsia varten. Nelipyöräinen matkantekoväline oli vaihtunut lihasvoimalla kulkeviin kaksipyöräisiin, ettei kummankaan tarvitsisi kuivin suin iltaa istua ja toinen toistaan selvin päin kohdata.

Pariskunta istahti puiston penkille Ylisoutajan sillan kupeeseen. Loppukesän aurinko lämmitti mukavasti raukeilla säteillään ja kultasi Pielisjoen rasvatyynen pinnan. Pian lämpenivät myös sisuskalut, kun Tokmannin muovipussissa keikkuneet Sandelsit alkoivat sihahdella yksi toisensa perään. Tästäkös tunnelma lämpeni ja olutpulloa puristanut käsi siirtyi puristamaan kauan kadoksissa olleen kumppanin kupeita.

Yhtäkkiä kyyhkyläisten kupla särkyi. Kaupunkimiljöössä alkoi kaikua hieman harvemmin kuultua kalketta – selkeää kavionkopsetta. Siskoa alkoi hymyilyttää. Ajatella, että ukkokulta oli mennyt ja järjestänyt yhteisen illanvieton kruunuksi vossikka-ajelun! Sisko kuvitteli tuossa tuokiossa itsensä ja yllätyksiä täynnä olevan miehensä romanttiselle ilta-ajelulle, joka kaartaisi pulppuavien suihkulähteiden ja Kosiosuden kaikkitietävien silmien ohitse. Tässä kohtaa sisko vilkaisi merkitsevästi siippaansa – saattaisi olla muutakin yllätystä luvassa illan päätteeksi.

Pian siskon oli kuitenkin irrotettava katseensa mielitietystään ja vilkaistava selkänsä taakse. Kavionkopse yltyi uhkaavasti ja ympäriltä alkoi kuulua muutakin hälinää. Kaupunkikuvaan piirtyi kaksi vauhkoontunutta ravihevosta, jotka juoksivat päättömästi tiellä kärryt perässään ilman ohjastajia. Välillä hummat puikkelehtivat autojen seassa ajoväylällä, josta ne kirmasivat kyntämään piennarta ja jatkoivat matkaansa kevyenliikenteen väylälle. Sitten ne alkoivat porskuttaa suut vaahdossa kohti keskustaa.

Sisko pomppasi ylös ja jäi tuijottamaan sirkusta. Paikalle sattunut koiranulkoiluttaja päätti yhteistuumin siskoni miehen kanssa soittaa hätäkeskukseen, jonne jo kymmenkunta muutakin huolestunutta kansalaista oli ehtinyt rimpauttaa. Kun hätäpuhelu oli loppusuoralla, hevoset tekivät yhtäkkiä täyskäännöksen ja alkoivat ravata suoraan kohti siltaa ja kyyhkyläisiä. Myös koiranulkoiluttaja teki täyskäännöksen ja lähti vitomaan niin kauas kuin jaloistaan pääsi rekkua perässään raahaten.

Sisko sen sijaan huomasi tilaisuutensa tulleen. Horjumattoman itseluottamuksensa ja parin kaljan antaman lisärohkaisun turvin hän syöksyi ensin ohjaamaan liikennettä. Erinäisin käsimerkein sisko pysäytti lähestyvät autot ja mopot, etteivät ne kurvaisi kulman takaa täyttä ravia nelistävien ravureiden päälle. Tämän jälkeen sisko käveli reippain askelin suoraan hevosten eteen aikeenaan ottaa koneista koppia. Toisen hevosen kulmakarvojen asennosta hän oli jo aikaa sitten huomannut, että juoksut oli jo juostu ja pollen teki mieli pysähtyä.

Siskon mies ehti nähdä vilahduksen tulevasta elämästään yksinhuoltajana ja karjui sydäntä särkevästi “Elä jää niiden alle!”, mutta sisko oli päättänyt hoitaa homman kotiin. “En jää, korkeintaan kärryn alle!” sisko huusi ja nosti hevosvoimien edessä kämmenensä ilmaan pysähtymismerkin eleeksi kuin liikennepoliisi konsanaan ja toisteli rauhallisella äänellä ”Prrrr, prrrrr”.

Hevoset pysähtyivät kuuliaisesti. Sisko nappasi kiinni toisen karkulaisen suitsista ja siippa tarttui toisen ohjaksiin. Hätiin hyppäsi myös paikalle osunut pyöräilijä. Samalla kun sankarit taluttivat puuskuttavia ja hikisiä eläimiä pientareelle, yhdestä jos toisesta ohiajavasta autosta kuvattiin videota. Sisko kuvitteli pääsevänsä Iltalehteen ja alkoi pöyhiä tukkaansa.

Nopeasti paikalle löysivät myös poliisit ja hetken kuluttua hevosten huolestuneet mutta huojentuneet omistajat. Kun karkulaiset henkeä vedettyään suuntasivat omistajineen takaisin raviradalle, päättivät rakastavaiset niin ikään rahtautua radalle. Sitä ennen he istahtivat kiireisimmäksi aikaa puiston penkille ja tasoittelivat pulssia juomalla kesken jääneet pussikaljat loppuun.

 Ps. Jos jollain on video tallessa, niin katsoisin mielelläni, oliko siskolla tukka varmasti hyvin.

Categories
Yleinen

Katoavan keskittymisen kannoilla

Eräänä elokuisena aamuna opettaja katselee stressaantuneena luokkaansa. Näyttöjen taakse piiloutuneita tulevaisuuden toivoja, joiden peukalot luistelevat kosketusnäytöllä ja sormet hakkaavat näppäimistöä. Muutama yrittää kohdistaa katsettaan satunnaisesti taululle, sylissä peli on täydessä vauhdissa.

Siellä se paasaa opettaja suu vaahdossa sanaluokista. Ei vaan nappaa. Käyttää käsittämättömiä sanoja.  Puhuisi suomea! Opettajan ääni muuttuu tasaiseksi taustameluksi. Pöydällä puhelin välkähtää. Nopea vilkaisu. Snäppi. Äkkiä kuva kirjan reunasta. Mut hei, Mirkkukin on jossain menossa. Kuva bussin ikkunasta. Joku hyppyyttää dinosaurusta Googlen etusivulla. Kaverit tuijottavat pikselidinoa ja kannustavat.

Ei opettajalla ole mitään mahdollisuuksia kilpailla kännykän tai addiktoivan pelin kanssa. Ei vaikka pukeutuisi välkkyviin jouluvaloihin ja päästäisi palkitsevia kilahduksia silloin tällöin. Peli on menetetty. Myönnä tappiosi!

Ei nuorilla riitä energiaa keskittyä joutavaan. Ei halua keskittyä turhaan. Ei voimia vaivautua tarpeettomien asioiden ymmärtämiseen.

Ketä kiinnostaa yhtälöt tai sanajärjestys? Maailmassa on paljon mielenkiintoisempia asioita, kuten maaginen laite, jonka lasisen näytön alla on kokonainen universumi. Laite, joka palkitsee dopamiiniryöpyin saamansa huomion ja kosketukset. Väline, joka auttaa unohtamaan stressaavan elämän.

Kyllä! Nykynuorten elämä on stressiä täynnä. Koulu, työt, vanhempien vaatimukset, parisuhderiidat, huonosti nukuttu yö, harrastukset tai harrastuksettomuus, ilmastonmuutos, tulevaisuus, houkuttelevat uramahdollisuudet, vaikeat valinnat… Samalla pitäisi nauttia nuoruudesta, elämän parhaasta ajasta. Olla luvan kanssa vastuuton, tehdä virheitä ja kokea. Ei sitä vanhana enää kehtaa eikä kykene. Tokkopa kovin moni keski-ikäinen hyypiö on valmis työpäivänsä päätteeksi hyppäämään vielä koulunpenkille. Nykynuoret sen tekevät. Töitä ja koulua kellon ympäri!

Joskus on vaan valittava taistelunsa ja tavoiteltava unelmansa. Priorisoitava ja laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Katsoako illalla uutta sarjaa Netflixistä vai kirjoittaa enkun ainetta? Kas siinäpä pulma! Kohtahan sinne pitää kuitenkin toinen aine kirjoittaa. 

Tunnilla istuu vieressä kaveri, jolle on kerrottava sarjan käänteistä tai pelitaktiikasta. Aivan käden ulottuvilla puhelin vilkuttaa tärkeää snäppiä seinästä tai jonkun nenästä. Pakkohan se on vilkaista, että pysyy kärryillä. Ei sitä houkutusta voi vanha ihminen ymmärtää! Miten hankala onkaan keskittyä kielen saloihin tai lukujonoihin, kun muutamalla pyyhkäisyllä esiin saa hassuja tanssivideoita, kavereiden naamakuvia ja uusiokäytettyjä meemejä!

Ja itse opiskelu, se ei ole helppoa. Yhtäkkiä pitäisi tajuta, miten joku tangentti toimii tai mitä hittoa synestesia tarkoittaa. Hyvähän se opettajan on niistä jankuttaa, jos kymmeniä vuosia on termit tuntenut. Nuorten ihmisten maailmaan ne eivät linkity mitenkään. 

Lisäksi koulu alkaa aivan liian aikaisin. Miten muka kukaan jaksaa ymmärtää atomien toimintaa heti aamusta? Kahdeksalta aamulla aivot nukkuvat vielä. Ruumis toimii autopilotilla, kuskia ei ole. Yö meni pelatessa, koulutöitä tehdessä, töistä stressatessa. Energiajuomalla yritetään herätellä aivosoluja. Kroppa alkaa pikkuhiljaa liikehtiä, aivot piristyvät lähettämään viestiä: TYLSÄÄ!!!  Pitäisi raapustaa joku kaava. Onko pakko, jos ei tahdo? Teen sitten illalla. Nyt on liian nälkä tehdä mitään.