Tämä on jännittävän vaellussaagan jatko-osa. Jos et ole lukenut huippusuosittua ensimmäistä osaa, kannattaa korjata asia täältä: Huippua kohti, osa 1.
Ihan kuin olisi vieraista herännyt. Vieraat lakanat peittivät pakottavia pakaroita, ympärillä irvistelivät vieraat hirsiseinät ja jostain kuului vieraan miehen kuorsausta. Vasta kunnolla todellisuuteen herättyäni muistin, että pötkötin retkeilykeskus Kiviniemen aitassa. Oma ukko nukkui viereisessä kerrossängyssä ja näytti yhtä söpöltä kuin sika pienenä. Korina kaikui viereisestä aitasta.
– Ootko pettynyt, kun kuorsaus kuuluu seinän takaa? ukko mumisi.
Lukiko se ajatuksia?
Ikkunasta pilkottava aamuauringon kajastus laittoi kielenkantoihin vauhtia ja päivän ensimmäinen laulu pyrki vaativana ilmoille:
– Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, miten onnellinen voikaan olla hän…
– Ei, ei tätä. Ei jaksa, ukko tuskaili, käänsi kylkeä ja veti peiton korvilleen.
– Toteuta tässä sitten itseäsi.
– No ei voi tulla neljäntoista vuoden jälkeen yllätyksenä, etten tykkää laulamisesta. Jos lupaat olla hiljaa, niin tulen saman peiton alle.
Aamuhipsuttelujen jälkeen kipitin hotelli helpotukseen ja siitä saunalle. Saunan pienen peilin edessä vetelin vähän ripsarin silmiin. Bimbo, kaikuivat äidin sanat päässäni. Bimbo tai en, minähän en lähtisi soitellen sotaan!
Kun silmissä oli ilmettä, hiivin aamupalalle Kiviniemen tupaan. Pöytä notkui puuroa, leipää ja mysliä. Olipa jokunen munakin pystyssä. Sisko valitteli huonosti nukuttua yötä, liekö isäntä tunkenut herneen patjan alle? Aamiaisen jälkeen aloimme voidella eväsleipiä ja kaataa kahvia termareihin, sillä olimme varanneet Kiviniemestä sunnuntaipäivän vaelluseväät. Serkkutyttö tiedusteli sinne tänne säntäilevältä isännältä, olisiko tällä antaa myös sinappia matkaan. Mies nyökytteli, mutta raapi päätään:
– Pitäs vaan kekkasta, mihin se sinappi laitetaan.
– Oiskohan tulitikkuaskia? Kuulkaa ennen sitä hiihdettiin kymmenen kilometriä talvipakkasessa kouluun ja vietiin tulitikkuaskissa näytteet opettajalle, täti valisti.
– Mitkä näytteet? kyselimme hölmöinä.
– No kakkanäytteet.
– Oikeesti?
– No miten muuten, ei siihen aikaan ollut paljon vaihtoehtoja, täti pyöritteli silmiään.
– Se oli niitä aikoja, kun lanttukukossakin oli kahva! puuttui rakas siippani puheeseen.
– Mutta aatelkaas, ihan yhtä hyvät labratulokset saatiin, vaikkei oltu desinfioituja purkkeja tai olosuhteita nähtykään, tätin mies jatkoi.
– Tuota en kyllä kerro omille oppilaille, nehän tuo mulle heti ylihuomenna paskaa askissa, pähkäilin.
– Missäs työ kusinäytteet veitte? Varmaan pärekorissa, sisko hirnui.
– Hehheh. On varmaan ollu aihettakin viedä niitä näytteitä. Äiti aina muistelee, miten lapsena veditte serkultanne lapamatoa pyllystä, tokaisin tädeilleni.
– Niin vedettiin.
– Eikä, nuorempi serkku taivasteli.
– Kalastahan niitä saatiin, toinen täti virkkoi.
– Ootko muuten Jarno koskaan maistanut kalakukkoa? Se on täällä Pohjois-Karjalassa suurta herkkua, tätin mies kysyi serkkuni siipalta, etelän kasvatilta.
– Että bon appetit vaan! hirnuimme yhteen hengenvetoon.
Kiviniemen isäntä kantoi lisää leipää pöytään ja asetteli uusia juustosiivuja tarosalle.
– Saako olla vielä jotain muuta? hän tiedusteli.
– Kaviaaria voitas ottaa, sisko totesi ylevästi.
– Siinä tapauksessa voitte mennä 20 kilometriä tuohon suuntaan, isäntä virkkoi ja viittilöi sormellaan jonnekin koillisen ja luoteen väliin.
– Mutta sittenkään ei ole vielä varmaa, onko tarjolla, hän jatkoi.
Kun aamunaurut oli naurettu, kamppeet pakattu ja sotkut siivottu aitasta, kokoonnuimme pihamaalle. Oli aika hyvästellä osa matkatovereistamme, sillä heillä oli kiire etelän sykkeeseen. Jäljelle jäi eliitti eli me viisi sitkeintä: minä ja mieheni, siskoni, hämäläinen serkkuni ja kummitätini. Ennen kuin yksi serkuistani hyppäsi autoon, löysin käsistäni karttoja kaksin kappalein.
– Turhaan Tinskulle annat, ei se osaa niitä lukea, sisko naljaili.
– En niin, mutta aina voi kattella! totesin määrätietoisesti.
– En mäkään osaa lukea karttaa, hämäläinen tunnusti.
Kummitäti otti kartan ja vei sen niin lähelle silmiä, että katsoi kieroon.
– Ja tuo ei nää mitään, sisko pudisteli päätään.
– Antakaa tänne, ukko sanoi ja tempaisi kartat käteensä.
Ja niin alkoi matka kohti Ukko-Kolia. Edellisestä päivästä kipeytyneet jalat alkoivat vertyä ja lonkat oieta. Kaksikymmentä kilometriä menisi heittämällä – vai menisikö? Varsin pian kävi nimittäin selväksi, että myös päivä kaksi oli noususuhdanteinen.
– Korkean vuoren rinteille johti. Herra mut laupeudessaan, aloitin virren ensimmäisessä nousussa.
– Matkani kulki huippua kohti, sieltä mä näin uuden maan, sisko jatkoi veisaamista.
– Ja kaikki yhdessä: Uuden maan minä näin, eessä päin…
Ukko otti välimatkaa.
Kohta ei enää laulattanut, vaikka olisi tehnyt mieli laulaa ihan vaan ukon kiusaksi. Nousu jatkui nousun perään. Kun askel alkoi tuntui jäykältä, sisko jakeli neuvojaan:
– Matka etenee, kun laittaa askelta toisen eteen.
– Oliko vielä muita hyviksi havaittuja neuvoja?
– Kengät pysyy kuivana, kun ei astu märkään!
Maisemat olivat välillä kuin Grimmin veljesten saduista – kirkkaita puroja ja smaragdinvihreitä sammalmetsiä, joiden juurakot voisivat muuttua peikon notkoseliksi hetkenä minä hyvänsä. Seuraavalla maisemapaikalla siskon piti päästä leikkimään. Päätimme laittaa Gliffhangerin kuvaukset jäihin ja kuvata pari ottoa Erämaan armoille -leffaan.
Seuraavaksi sisko löysi naavaa. Naava löysi tiensä viiksiksi siskon naamaan. Itse työnsin pari tupsua sepalukseen. Nauratti niin, että meinasi tulla pissi housuun.
– Ja minä joudun elämään näitten kanssa joka päivä, ukko pudisteli päätään serkulle ja tädille.
– Mieti miten tylsä elämä sulla olis! vastasimme.
Kun leikki loppui ja matka jatkui, hidas hämäläinen vasta sääti reppua selkäänsä. Kummitäti hoputti pitämään vauhtia yllä, hänen kun pitäisi vielä huristella päivän päätteeksi Etelä-Suomeen.
– Juostako tässä vielä pitää? puuskutin.
– Reippahasti käypi askeleet… täti pani vuorostaan lauluksi.
– Eikö tuo oo joululaulu?
Kauan emme ehtineet lampsia, kun kuvaukset jatkuivat. Tällä kertaa oli vuorossa Kivenpyörittäjän kylä, jossa jokainen halusi näytellä päärolia.
Kivenpyörityksen jälkeen käskin komppanian pysähtymään. Puristi ja pahasti. Viikko sitten ostetut törkeän kalliit Fjällrävenin vaellushousut alkoivat ahdistaa. Riisuin pöksyt ja kaivoin repusta tilalle kirpparilta kymmenen vuotta sitten ostamani 50 sentin pierukalsarit.
– Ostit sitten kahdensadan euron tavoitehousut, ukko pudisteli päätään.
Pihiltä serkulta loksahti suu auki.
– No pitäähän se olla sellanen tavoite, että varmasti karisee kilot. Mutta niin se vaan on, että monesti halpakin ajaa asiansa.
Ja kyllä ajoikin – aa että kun nousi jalka ja kirkastui tavoite kertalinttuulla!
Kun Kiviniemestä oli tultu kymmenen kilometriä, saavuimme Ryläyksen kodalle. Tarinoimme hetken vanhemman pariskunnan kanssa, joilla oli viikon vaelluseväät ja teltta rinkassaan. Respect! Vilkaistuani muita tiesin kysymättäkin, mitä he ajattelivat – olimme edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä.
Nuotiolla kyrsän loimutessa juttelimme tädin Tinder-mätseistä, hampaiden oikomishoidoista ja raskaan työn raatamisesta. Luonnollisesti myös koronatilanne herätti kysymyksiä.
– Minä en ainakaan mitään puolessa vuodessa pykäistyä rokotetta suostu ottamaan. Sekin sikainfluenssarokote aiheutti narkomaniaa, tuhahdin ja puraisin nakilta pään.
Alkoi kuulua naurunremakkaa.
– Tarkoitat varmaan narkolepsiaa.
– On taas tarkkaa!
Ennen lähtöä runoilin hiukan kodan päiväkirjaan ja napsin mättäältä mustikoita jälkkäriksi. Ryläyksen kyltin mukaan Ukko-Kolille olisi 8,6 kilometriä – hieman reilu poronkusema. Jos poro sen jaksoi juosten kusta, mikäpä olisi ihmisen kävellessä. Askel kulkikin pitkospuita pitkin kuin tanssi. Suopursu tuoksui täyteläisenä ja karpaloiden posket punoittivat.
Kun kyltti näytti määränpäähän viittä kilometriä, alkoi taas laulattaa.
– Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin…
– Eikä ainakaan nyt tunnu lyhemmältä, ukko örisi.
Seuraavan kyltin mukaan olimme menneet puoli kilometriä. Ei jumalauta tuntui ainakin kolmelta. Selkä oli yhtä märkä kuin jalan alla luistavat kivet.
– Miten se tuntuu, että aina on se viisi kilometriä jäljellä? sisko mietti.
– Entä jos ei jaksa? Ja jään vaan tähän, sanoin ja istuin mättäälle seuraavan armottoman nousun jälkeen.
– No sitten jäädään me muutkin. Kaveria ei jätetä, kummitäti sanoi lohdullisesti.
– Niin en minäkään kaveria jätä, mutta sukulaisen voin jättää! sisko veisteli.
– Otahan patukkaa niin jaksat, ukko kehotti ja jatkoi:
– Nyt se nousu vasta alkaa.
Matkan jatkuessa mietimme, missä kohtaa Herajärven kierrosta Kimmo Vehviläinen oli luovuttanut ja tilannut taksin. Liekö ollut mainostemppu vai loppuiko kaverilla oikeasti kunto kesken?
Loppumatkasta jäimme siskon kanssa kaksin, kun muut ottivat loppuspurtin. Vastaan tuli sekalaista seurakuntaa ja pikkupiskejä. Kotvasen kuluttua Paha-Koli ja Akka-Koli kietoivat meidät alkusyksyn kultaamiin kallioihinsa. Pielinen siinsi sinisenä. Näihin kansallismaisemiin en kyllästyisi koskaan, mietin. Jalkakin nousi vielä.
– Ei tähän ihan joka tyttö pystyis, totesin siskolleni parisataa metriä ennen maalia.
– Ei niin. Mutta nyt olisi se taksi ihan kova juttu.
