Categories
matkailu teinit Yleinen ystävyys

En mä pakkasta pelkää, mutta ehkä vähän Ikeaa

Se on kevät! Aurinko paljastaa ikkunoihin kertyneet kuonat ja hupenevan hangen alta löytyvät koirankasat. Siitepölyaikakin lähenee! Onkin hyvä muistella rapsakkaa joulun jälkeistä pakkasjaksoa. Sitä, johon tulevaisuuden historioitsijat viittaavat keskisuurena jääkautena.

Tämä kohtalainen jääkausi sattui kuitenkin päällekkäin Paulan ja esikoistytärtemme perinteisen Matkus-reissun kanssa. (Viime vuonna olimme sattumalta törmänneet joululomalla Ikean rappusissa ja siitähän se ajatus sitten lähti.) Lähimmäisemme kokivat tarpeelliseksi ilmaista huolensa. Oli silkkaa tyhmyyttä ja idiotismia lähteä yli 30 asteen pakkasessa 13 peninkulman päähän! Paulan anoppi oli useampaan otteeseen pyytänyt poikaansa vetoamaan meihin, ettemme lähtisi. 

Mutta puolisomme tunsivat meidät paremmin.

“Lähettehän te kuitenkin. Ihan sama mitä teille sanoo. Mutta hakemaan en tule.”

Oma mieheni tuumi lohdullisesti, että valtatie oli sen verran hyvin liikennöity, että apua saisimme varmasti. 

Pete oli kahvikupin kanssa vastassa, kun vaapuin toppavaatteissa Paulan eteiseen. Vaikka silloin tällöin valintani ovat outoja, havainnointikyky heikohkoa ja logiikka luonnotonta, luonnonvoimiin suhtauduin kunnioituksella. Pakkasin päälle kolme väli- ja kaksi toppakerrastoa, jos vaikka auto sattuisikin hyytymään. 

“Sinä se et kuole tien varteen. Noista muista en tiiä.”

“Ei kukaan kuole!” Paula hehkutti ja viittoili eteisen lattialla olevia untuvamakuupusseja. Kurtistin kulmiani. Miksi Paula oli pakannut Petelle makuupusseja? Ei sitä nyt taivasalle oltu ajamassa tyttöjen illan tieltä. Vienosti vain vinkattiin, että olisi hirmuhyvä idea ottaa taapero ja suunnata vanhempien luo juuri tänä iltana. 

“Pysytään lämpimänä, jos auto leviää”, Paula kehuskeli. “Alunperin sottailin, että otan halkoja mukaan, että saadaan tehdä nuotio tien varteen. Mutta en minä niitä halkoja sitten kehannut pakata.”

Näin sieluni silmin nuotion motarin varteen hyytyneen Audin vieressä. Kyllä. Ehkä se oli aavistuksen liian extremeä jopa omaan makuun. 

Makuupussien lisäksi pakkasimme takakonttiin kolme kassia toppavaatteita. Teinien mielestä oli täysin turhaa pukea toppahousuja autoon, joka olisi lämmin.

“Se ei ole lämmin, kun hyytyy Outokummun risteykseen.”

“Missä siun pipo!? Hanskat?! Täällä on kolkytäviis pakkasta!”

“Elä huua. Tuolla ne on kontissa!”

“Ei ne siellä juurikaan lämmitä!”

Toki teinit olivat oikeassa ja Kallansilloilla jouduin riisumaan hiestyneen pipon ja lapaset.

***

Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen Paula huokaisi helpotuksesta, sillä Audin näytöissä alkoi tapahtua liikettä. Pete oli ohjeistanut tarkkailemaan moottorin lämpötilaa. Se, miten meidän tulisi toimia epänormaalissa lämpötilan muutoksissa, oli jäänyt epäselväksi. Mutta nyt tarkkailu ainakin onnistui! Bensamittari ja ulkolämpötila laskivat samaa tahtia. 

Tunsin oloni aavistuksen stressaantuneeksi. Polttoaineen merkkivalolle olin jo liki immuuni, mutta vasta eilen olin ymmärtänyt, että polttoaineilla todella oli pakkasrajansa. 20 vuotta uskonut, että polttoainepumpuihin ilmestyvä teksti “talvilaatu” ja minimilämpötilat olivat vain mainoskikkoja, kuten tiedostavaan kuluttajaan vetoava luomusora.

“Tiedätkö, tämä ei välttämättä ollu hirmu hyvä idea”, tuumin Paulalle. 

“Ei varmaankaan. Miinus 33.”

“Siis ei tän sään takia, mutta ku tilikin on kohta pakkasella. Miulla ei ole ku neljäkymppiä ja tilipäivään on toista viikkoa.”

“Joo, miunkin piti säästötililtä ottaa! Pete ihmetteli, miks lähteä ostoksille, kun ei ole rahaa.”

“Sama! Mutta lasketaan kai ne rahaksi ne säästötilin rahatkin.”

“Onneks muillaki on rahat loppu. Mie luulin, että oon ainut, jolla ei oo rahaa.”

“Niin mieki luulin, kun ihan ihme suunnitelmia kaikilla lomalle.”

“Joo, saa laittaa miullekin sieltä rahaa”, tyttäreni huikkasi takapenkiltä. “Millakin saa Paulalta.”

“Saa vai?”

“Joo, sie lupasit, jos saan kympin ruotsista!”

“Härregud, miten typerä voi ihminen olla!”

E63:lle kääntyessämme puhelimeni alkoi soida. Pete. Mitä se miulle soitteli?

“Ku ei sitä rouvaa saa kiinni.”

“No ei saa, ku se ajaa.”

“Eikös teidän pitäs olla jo perillä? Lähitte jo kolme tuntia sitten.”

“No tuli tässä pari muuttujaa.”

Päätin olla kertaamatta oksennustauon yksityiskohtia Paulan kuullen, koska Paulan vatsa oli hyvin empaattinen kanssamatkustajien matkapahoinvoinnille. Tai tarinoille matkapahoinvoinnista.

“Voisitko sanoa sille, että ilmottaa, kun saatte auton parkkiin.”

“Javisst.”

Matka parkkipaikalta Matkukseen oli pitkä ja hyytävä. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi, teinit olisivat jähmettyneet paikoilleen, mikäli parkkipaikka olisi löytynyt yhtään kauempaa. 

“Nyt mennään eka vessaan, että saadaan synkronoitua rakot”, Paula tuumasi ja vilkaisi minua vakavasti. “Ja sitten sie heität pari kerrosta vaatetta pois. Ehkä tarkenet sisällä.”

Paula saattoi olla oikeassa, sillä hiki alkoi norua jo selkää pitkin.

“Ja sitten mennään syömään. Tytöt…Tytöt?”

Tyttöjä ei näkynyt enää missään. 

Lihapullien jälkeen liukuportaissa Paula muisti soittaa Petelle, että olimme turvallisesti kohteessa.

Shoppailu ei ole minun juttuni, mutta koska nyt ostoslistallani olivat tarpeelliset sukkahousut erikoistilaisuutta varten, suunnistin Paulan suosittelemiin liikkeisiin.

Kaupasta ei löytynyt sukkahousuja, mutta mukaani tarttui täysin käsittämätön jakku, joka mahdollisesti sopi juhlamekkoni kaveriksi. Koska en kulutuseettisistä syistä voinut ostaa kaupan kassia, puin jakun vaatteitteni päälle. Melkoisen lämmin, eikä juurikaan sopinut verkkareiden kanssa. 

Vastaan kävelevät teinitytöt näyttivät kovin tutuilta, mutta eivät kuitenkaan tervehtineet. Loivat katseensa maahan ja kiristivät tahtia. 

Seuraavaksi löysin itseni Paulan pakottamana halpiskaupassa, jonne olin omia lapsia kieltänyt menemästä kulutuseettisistä syistä. Niistä samoista, joiden takia hikoilin nyt turhan juhlavassa jakussa hyllyjen välissä. Paula oli tunkeutunut sovituskoppiin viisien farkkujen ja parin tusinan paidan kanssa. 

Puhelin soi. 

“Onko Paula siinä?” tyttäreni kysyi. 

“Joo, tuolla sovituskopissa.”

“Ku Milla ei saa sitä kiinni ja sen pitäs kysyä…” 

En saanut enempää selvää, kun Paula tunki päänsä verhon välistä.

“Ei! En anna yhtään rahaa enää!” 

“Ei se kuulemma anna rahaa.”

“Ees ruokaan?”

“Teillä oli tilaisuus syödä meidän kanssa ilmatteeks.”

Puhelu päättyi. 

“Onneks meillä on samanlainen linja lastenkasvatuksessa”, Paula pyrähti käytävälle uusia pöksyjä peilaten.

Kolmen tunnin intensiivisen shoppailun jälkeen tyttäremme kaipasivat jälleen meitä. Tai pankkikorttejamme. Kahvikupin takana siirsin lisää rahaa kakkostililtä käyttötilille. 

“Voitasko käydä porukassa nyt siellä Ikeassa, kun mie tartteen….” en kuunnellut, mitä tyttäreni luetteli.

“Ei miulla ole rahaa. Eikä Paulan autoon mahdu.”

“Siis en mie tarttee ku lampun.”

“Ja mie tartteen sellasen peilin.”

“Ja miulla on lista”, tuumi Paula. “Mutta nää on pieniä.”

Minulla ei ollut listaa, mutta Ikean itsepalvelukassalla näkyvä eurosumma oli liki kolminumeroinen. Ja yllättäen reissumme jännittävin hetki ei ollutkaan se, hörähtäisikö Audi käyntiin vaan se, kuinka saisimme Ikea-ostokset tavaratilaan. Toki makuupusseilla sai hyvin suojattua jättikokoisen meikkipeilin.

Teinit olivat käyttäneet häikäilemättä hyödykseen väsyneitä aivojamme ja heikentynyttä vikinän vastutustuskykyä.

Puhelin piippasi, kun käännyimme 9-tielle. Mieheltä.

“Joko te ootte kehnossa?”

Hätkähdin. Mistä se tiesi, että olimme ajaneet jälleen huti rampista ja käyneet kääntymässä Kehvon rampissa. “Kohteessa, jossa on käytävä toisenkin kerran”, kuten Paula lakonisesti totesi. Maagista!

“Siis pellossa?”

Aa… se tarkotti, että Jehkossa! Automaattinen sanakirja, parisuhteemme piristys.

“Ei olla, vasta käännyttiin Joensuuntielle.”

“Miten te voitte olla vasta siellä? Kello on seittämän!”

“Muutama muuttuja.”

“Joo, kun en uskalla ottaa kaljaa, kun tiiä pitääkö teidät mistä pelastaa.”

“Mie kerron sitten, kun ollaan perillä..”

Kaksi tuntia Jehkoon saapumisen jälkeen muistin ilmoittaa miehelle, että kaljan sai korkata. 

Kuusi tuntia myöhemmin Pete katui katkerasti päätöstään jäädä kotiin kuuntelemaan lievästi promilleviritteistä kalsarikaraokea.

***

Aikun ja Paulan hikisen nahkeisiin kesäseikkailuihin pääset täältä.  

Categories
juhlapyhät Yleinen ystävyys

Ilosaarirock 2023 – never forget, never again!

Ei vitussa jaksa vanha mihkään rokkiin lähtee!

Ei iskussa maksa, alkaa päähän, lonkkiin särkee

Ilosaarirock oli aiemmin tapa

sit traditio kuoli: loppu aika ja raha,

en kaipaa tahmeaa tungosta, eritteen käryä, 

kännisten käpälöintiä, älämölöä ja alituista hälyä.

Tai sitä psyykkistä, fyysistä ja taloudellista morkkista

tyhmistä tyypeistä, mystisistä synneistä, kadonneesta korkista.

Kivempi kaukana kaupungista hääriä

mukavampi mättäältä marjoja kääriä, omaa ukkoa lääppiä

ja halpaa kaljaa kotiterdellä rääppiä

Alko teinit mankua, rokkiin pitäs päästä

paino meitsi jarrua, kotiin pitäs jäädä

ipanat vonkaa, mut se säästäs mutsin pollaa

jos ei päästäs kersoja rokkaa

ei tartteis pelätä paheita yössä,

paniikissa herätä kahelta yöllä 

Antasko muksuille luvan festareilla hillua?

ratkaspa muru ite pulman: “en tarttee lippua”

Välittömästi hälytyskellot ja merkkivalot 

mammalla totaalisen punasella!

Rokista selvittiin toki itekin teininä

torilta ehjinä, melkein selvinä

Kyllä ne pärjää, vaikka sydäntä kylmää 

ja hirvittää tuppukylältä päästää kaupungin vipinään

Säännöt on selkeät: kotiin yöksi bileistä

kavereita ei ikinä milloinkaan mihinkään jätetä

muistakaa tankata vissyä ja vettä

ja kun soitan, on vastattava v i i v y t t e l e m ä t t ä !

Samat ohjeet latelin noille teineille,

ennen kuin pakenin omille reiteille.

Luuliko ne, etten muuten vaklaa?

ainakin gps-paikannin ja panta jalkaan

varuilta snäpissä sijainnin stalkkaan.

alueella ja alueen vieressä vahtaan.

Vartiossani nautin tequilasta

sillon tuli vastaan open lempilasta

osa moikkas, osa vaihtoi sanan tai sitte suuntaa

pari halas, kaipas kouluun takas (nii varmaan!)

kai paras oli kutsu jatkoille illaks.

Salakuljetusyrityskin säälittävä vahinko ja tahaton erhe

johon syyllistyy täällä vain moraaliton perhe

itelle yllätys ku portilla poke kaivo repusta tölkin

viimeks vappuna tuota alkon mehua hörpin

Epäilin esikoislastani lavastuksesta

kersalla kusettamiseni on harrastuksena.

pilvetön taivas mutta päät pilvissä

siveetön paita, pitää lämpimänä

pitkät jonot, saastaiset vessat

sieltä noro: paskainen keikka

pusuja poskille, suoraan suulle

tuttuja toisille, huokaan luulen

juttuja noita, kukaan ei kuule eikä ainakaan muista

hiekkaa kengissä, hikeä tissien välissä

liikaa väriä säärissä, selässä ja tässä hädässä

aurinkosuojasta maksaisin satkuja mobilepaylla

hakusessa myös hajuton bajamaja!

Rokissa arki on väärä sekä harha

kokilla tais olla päällä pelkkä nahka

runkuttamalla meni ovikello rikki

(se oli Tinsku!)

muutama Vesalan keikalla itki

Apulanta arvas taas elämänibiisit

sattumalta karkas vaan ikäväksi fiilis

harmistuin hurmokseen, tukahduin tungokseen

valaistuin ja ajatus varmistui:

kaipaan vaan rauhaan ja rakkaan kaa saunaan

festariekstaasiin vanhaan en koskaan palaa!!!

Ens vuonna uusiks? 

Nou thänks. Tää oli todellaki täs.

Categories
kaaos koronapäiväkirja parisuhde ystävyys

Doggie style – virkistystä vieraissa

Kalpeana ja koleana toukokuisena aamuna heräsin kuumeisen aviosiipan vieressä. Onneksi itsellä oli työpäivä edessä, ei tarvinnut jäädä hoivaamaan miesflunssaa potevaa potilasta. Pelkoni osoittautui vääräksi kahdella tavalla. Ensinnäkin miesflunssa oli flunssa jopa naisoletettujen mittapuulla. Mittari kohosi päälle 39 ja hikisenä ja levottomana pyörivä siippa oli siirrettävä sohvalle jo seuraavana yönä. Samoin omaa otsalohkoa alkoi jomottamaan, kurkkua aristi. Korvan taakse kohonneen patin käly diagnosoi imusolmukkeeksi. Itselle sattui opetukseton päivä, joten päätin ottaa varuilta iisisti. Katsellaan vain sarjoja, jotka ovat niin surkeita, ettei haittaa, jos torkahtaa kesken kaiken. 

Puolilta päivin alkoi oma löhöily tuottaa tuskaa. Ahdisti ja ärsytti. Jopa siinä määrin, että päätin tehdä koronatestin puolisolleni. Vanupuikon katoaminen valtaisaan sieraimeen aiheutti hehkeälle hoitsulle sen verran voimakkaan kakomisreaktion, että potilas joutui suorittamaan kaivelun itse loppuun. Yhteistuumissa totesimme, ettei minulla olisi tulevaisuutta hoitoalalla edelleenkään.

Myös kahvilayrittäjyys suljettiin ulos vaihtoehdoistani, kun olin tarjoillut miehelleni hartaudella hauduttamaani teetä, tai kuppia, jonka pohjalla pötkötteli teepussi odottamassa turhaan kylpyvettä. Oma teeni oli kyllä nestemäistä, mutta teeksi sitä ei voinut sanoa, sillä pussi napotti avaamattomana kupin vieressä.

Tauti koetteli vastustuskykyäni ja aivokapasiteettiani tehokkaasti. Energia ei riittänyt mihinkään järin vaativaan, mutta paikallaan pysyminen alkoi pakottaa sekä perskannikoissa että parisuhteessa. Ahdistus yltyi ja miehen vinkkauksesta yritin käydä ulkoilemassa eli kekkuloin kuistilla viltteihin ja villatakkeihin kääriytyneenä.

Silmäkulmasta näin jotain liikettä. Pikainen paniikinomainen vilkaisu paljasti, että metsän reunassa ei seisonut susi vaan tumma, isohko koira. Musti? Tarkensin uudelleen, sillä vaikka koira muistuttikin kovin naapurin lurppakorvaista hauvaa, jokin häiritsevä piirre otuksessa oli. Oliko tämä sittenkin uusien naapureiden koira, samanmerkkinenkin se oli? Tosin Mustin omistaja oli maininnut, että uudella nelijalkaisella naapurilla oli aavistuksen pitempi ja kiharampi turkki. Ja huomattavasti tottelevaisempikin se kuulemma oli. Koira heilutti innoissaan häntäänsä nähdessään minut kuistilla. Ehkä se oli märkänä roikkuva turkki, joka teki Mustista vähän epämääräisen näköisen. Rennosti mukana roikkuvista nahka-asusteista päätellen hauva oli omatoimilenkillä, joten ei se uusi ja tottelevainen naapurikaan voinut olla. 

Samassa oma rakkini syöksyi suoraan kaverinsa kimppuun ja pojat aloittivat kuolaisen painin mutaisella pihalla.

Huusin kuopukselle, että tulisi viemään Mustin kotiinsa. Tyttö kun asui muutenkin puoliksi kyseisessä naapurissa, Musti varmaan tottelisi tyttöä paremmin kuin minua. Itse en myöskään uskonut kykeneväni kävelemään naapuriin asti. Lapsi örisi jotain epämääräistä, jonka tulkitsin kieltäväksi vastaukseksi. Viruksesta vittuuntuneena en jaksanut jäädä taistelemaan esiteinin kanssa, vaan katsoin helpommaksi vaihtoehdoksi huhuilla koirat mukaani ja suunnistin peltojen läpi naapuriin. 

Koputtelin oveen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pihalla oleva juoksulanka vaikutti vahingoittumalta, mikä tuki päätelmääni, että koira oli ottanut ritolat lenkiltä. Joskus oma rakas rakkini oli tullut kylätiellä vastaan katkennut remmi kaulassa. Kuvittelin naapuriani karjumassa metsäpolun varressa. Mielikuva oli vahva,  aivan kuin olisin hänen äänensä kuullutkin, vai oliko se lapsen kiukkuamista…?

Samassa kuopus ilmestyi viereeni. 

“Katoin ikkunasta ja näytti vähän huolestuttavalta tää siun toiminta. Laitetaanko se vaan sisälle? Mie tiiän missä avain on.”

Silmäilin epävarmana ympärilleni. Olihan se nyt vähän hassua mennä toisen kotiin. Tai siis laittaa sinne koira. Entä jos oli syy, miksi koira oli ulkona. Että se ei söisi huonekasveja tai tyhjentäisi vaipparoskista.

Tytär avasi oven ja kutsuin Mustin luokseni. Koira näytti olevan hieman hämillään, mutta lopulta tuli häntää heiluttaen luokse ja saimme ohjattua hurtan sisälle. Kello alkoi olla sen verran paljon, että kohta olisi talon rouvan nukkumaanmenoaika. Eivät ne kovin kauaa olisi enää poissa.  

Naapurinrouva tulikin vastaan jo ennen kuin ehdimme poistua tontilta. Kädessä riippui kiljuva taapero ja toisessa…koira?

“Tuutteko työ kylään?” nuorin naapuri kysyi kasvot kirkastuen. Omat kasvoni punehtuivat samaan tahtiin.

“Ei myö taideta, kun… teillä… tuota taitaa olla jo vieras…”

Categories
arki parisuhde ystävyys

Liinadementiaa ja stabiilia sidontaa. Sisältää toiveohjeen!

Liinaa ei keritä ikinä koukun ympärille. Kuorman yli heitetystä kiekosta tulee nimittäin silloin tappava väline.

Yksi vaikeimpia asioita elämässäni on ollut opetella sidontaliinan käyttö. Tai mitäpä sitä valehtelemaan, prosessi on edelleen kesken. 

Toki olen erinäisiä kertoja sitonut asioita, mutta en niin säännöllisesti, että rutiini olisi muodostunut. Tosin sillä ei varmaankaan ole merkitystä, sillä pikainen gallup kyläsaunalla kertoi, että en ollut ainoa, joka kärsi sidontaliinadementiasta. Aivan sama miten monta kertaa isä, ukki tai appi, serkku, täti tai aviopuoliso oli asian opastanut. Jokainen kerta tuntuu ensimmäiseltä.

Viime aikoina olen joutunut käyttämään tuota henkisesti kiduttavaa kitkutinta melko usein. Ystävättäreni Kirsti on ollut todistamassa nöyryyttävää taisteluani viheliäisen vehkeen kanssa jokaisella kerralla. Jostain syystä Kirsti tuntuu tajuavan laitteen sielunelämän päälle. Se taas käy minun ylpeyteni päälle.

“Anna mie autan”, kaveri ehdotti, kun jälleen mietin, mihin reikään liinan tyrkkäisin. Kolo kun tuntui olevan aina väärässä paikassa.

“Ei, mie en opi tätä koskaan sitten!”

Kirsti vaikeni, mutta jatkoi kikertämistä, kun arvoin olisiko paras tyrkätä edestä vai takaa.

Tungin liinan reikään ja Kirstin hyväksyvän nyökkäyksen jälkeen uskaltauduin vääntämään kahvasta. Räikkä rutisi ja metalliset ikenet imaisivat liinaa sisäänsä. Kolminkerroin ja kierteellä. Seuraava ongelma saapui ennen aikojaan. Miten sen saisi pois!? Vetämällä. Ja minä vedin, mutta mitään ei tapahtunut. 

Kirsti ei sanonut mitään, mutta sormiliikkeistä päättelin, että vimputin piti kääntää toiseen suuntaan. Ja kas, johan alkoi liina kulkea.

Aloitin alusta. Nyt varoin, ettei liina pääsisi lipsahtamaan kaksinkerroin. Reiästä sisään ja rytmikästä runkutusta.

Silloin Kirsti ei voinut olla puuttumatta. Toki kesti hetken, ennen kuin naurunröhötyksestä sain selvää.

“Siun pitäs varmaan laittaa tuo toinen pää kiinni.”

Onneksi kyseessä ei ollut pitkänmatkan kuljetus, vaan niin sanottu stabiilisidonta, sillä käteni jälki ei herättänyt luottamusta edes itsessäni. Mutta kyllä se paikallaan pysyi! Kun makrameetyön ja S&M-fetissin sekasikiö oli aika purkaa, en muistanut mitä piti tehdä. 

“Ihan samalla tavalla ku äsken”, Kirsti parahti. “Et sie tätä nyt oo voinut tuossa ajassa unohtaa!”

Aivan kuin mieheni olisi käyttänyt juuri samoja sanoja… ja samalla ääneen painolla. Ja juuri samanlaisessa tilanteessa! Dejavu!

Sidontaliina for dummies!

Koska en siis ole ainut, jolle sidontaliinan toiminnan tajuaminen tuottaa vaikeuksia, pyysin miestäni opettamaan (jälleen kerran) ja auttamaan kuvauksissa. Arvelin, että se pönkittäisi puolison identiteettiä, kun saisi kerrankin neuvoa minua ja vielä luvan kanssa. No, sai maistiaisen minun työpäivistäni…

Kahvan vääntäminen helpottuu, kun lukituksen aukaisee. Se tapahtuu kahvan lärpäkettä alas vetämällä.
Mie: “Tää ei liiku!”
Mies: “Väännä sitä kahvaa. Miten hitossa sie voit unohtaa, kun just näytin?”
Aukko asetetaan suoraan, ja liinan pää pujotetaan ikenien väliin.

“Se reikä laitetaan tälleen suoraan.”
“Aaa… mie laitoin viimeks sen silleen pystyyn…”
Huokaus. (Miehen.)
“Miten mie saan sen sinne kun se on nyt tuolla alhaalla?”
“No siitä kahvasta vääntämällä.”
Syvä huokaus. (Miehen.)
Tässä vaiheessa on hyvä tarkistaa, että liinojen toiset päät ovat kiinni jossakin.

“Miks sie niistä koukuista otat kuvan?”
“Että pitää muistaa kattoa, että ne on kiinni jossain.”
“Voiko ne joku muka jättää irti?”
“No, niin on saattanut joskus käydä… Mutta se oli stabiilisidonta.”
“Mikä?”
“Että sitä sidottavaa ei liikutettu vaan lähinnä pidettiin hetki kasassa.”
Liina kannattaa kiristää käsin mahdollisimman pitkälle, muuten saattaa jännetupit tulehtua vemputtamisesta. (Kiitos Kirsti vinkistä!) Lopullinen kireys hankitaan kahvaa ylös ja alas kääntämällä. Takavasemmalla tupakkapaperi paloi kiukkuisesti.
Kahva alas päin, niin liina ei lähde luvatta löystymään.
Liinan pää on hyvä solmia tiukasti kiinni. Mies ei arvostanut virkkaustani. Kts. kuva. Liina olisi hyvä myös kiinnittää tukevasti rahtiin. Ei esim. tonkan irtonaiseen kanteen. Lavastettu lastaus, jota ei ole testattu kylätien montuissa eikä suositella kokeiltavaksi.

Kuvausprosessin (sekä edeltävän opastuksen) aikana vahingoitettiin ainoastaan puolisoni hermoja. Love you!

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi juhlapyhät keski-ikäiset Yleinen ystävyys

Uuden vuoden uudet kujeet eli elämäntapa-muut(tumatt)o(muu)s

Vuoden vaihtumiseen ladataan jos jonkinlaisia odotuksia uusista aluista, elämänmuutoksista ja uudistumisista. Some ruokkii tätä mahdollisuutta parempaan elämään vaikuttajien fitness-vinkeillä, kuntosalimainoksilla, erinäisillä ruokavaliohaasteilla ja toki klassikoksi muodostuneella tipattomalla. Ihmiset lupaavat aloittaa kuntosaliharjoituksen, lopettaa tupakoinnin ja kävellä rappuset, hengittää syvempään, keskittyä positiiviseen…  

Niin varmaan. Tällä iällä lupaukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tietää, että elämä tulee muuttumaan halusi sitä tai ei ja todennäköisesti ei mitenkään positiiviseen suuntaan. Toki viime vuoden yhteiskunnallisten uutisten näkökulmasta vain parempaa voi olla tiedossa. 

Ystävättäreni Pirren kanssa päätimme kuitenkin aloittaa vuoden parhaalla mahdollisella tavalla, joten jo tammikuun toisena päivänä Pirre saapui kylään lapsineen ja kasseineen. 

“Ja näitä on sitten autossa lisää”, Pirren esikoinen tuumasi painokkaasti ja pudotti kaksi junttikassia eteisen lattialle. Oheismateriaalin lisäksi Pirrellä oli mukanaan muutama ostoskassi. Olin ehdottanut tekeväni lounaaksi soijamakaronilaatikkoa, mikä ei herättänyt riemunkiljahduksia jälkikasvussani. Pirreä taas oli ilahduttanut, kun olin kertonut kaapistani löytyvän hätätilassa myös pinaattipastaa (kts. täältä miksi). Kiihkeä viestinvaihto oli päätynyt lopulta tortillapitsoihin.

Pirren kasseista paljastuikin herkkuja jos jonkinlaista: chorizoa, meetwurstia, kinkkusuikaleita, salaneuvosta, fetaa, artisokkaa, mozzarellaa palana ja raasteena. Ai että!

“Joo, mie aloitin vegaanihaasteen.”

Selvästikin. 

“Sitä kaksi litraa vettä päivässä en edes yritä. Eihän sitä ehtis tunneilla opettaa mitään kun juosta vessassa.”

Pirren pitsat. Epäilen, että piti juoda vettä se kaksi litraa.

Mutta ei se pelkkä ruokavalio toisi menestystä alkaneelle vuodelle. Syötyämme ravitsevaa vegaanipitsaa päätimme siirtyä liikunnan pariin. Olin ehdottanut, että Pirre ottaisi sukset mukaan ja kävisimme sivakoimassa pienen lenkin. Pirre oli vastannut ottavansa kahvakuulat mukaan. Niinpä Pirren autosta löytyi, ei lainkaan yllättävästi, suksien lisäksi kolme kahvakuulaa ja jumppamatto.

Turvallisuussyistä vaihdoimme sivakoinnin umpihankikävelyyn, sillä ladut olivat liki yhtä jäiset kuin kylätie. Mutta ei huolta rakkaat kanssakyläläiset, jos talvikunnossapito toimii vasta toukokuussa. Ei se toimi toisaallakaan. Naapurikylällä  teini oli pukeutunut olosuhteiden mukaan ja luisteli hokkarit jalassa vastaan.

Koska vuoden alut on aloitettava tehokkaasti ja Pirre oli pakottanut lapsensa raahaamaan kaksikymmentä kiloa kuulia kotoa, päätimme lenkin jälkeen jatkaa pikkujumpalla. Kaivoimme youtubesta jumppavideon ja yritin virittää lähetyksen telkkariin. Telkkarin youtube-sovellushan ei ollut päivittynyt viiteen vuoteen, joten asettelin pikkunäyttöni telkkarin eteen. 

Ja sitten alkaa!

Ennalta viisaina olimme sopineet tekevämme liikkeet samaan suuntaan ja samassa tahdissa, sillä olohuoneessa ei ollut tilaa kahdelle jumppakanalle. 

“Te näytätte tosi tyhmiltä”, kuopus totesi kun teimme luistelukyykky-trusteria samassa tahdissa. Jouduin olemaan samaa mieltä. Telkkarin hämyinen pinta ei ollut meille sekään armollinen. 

Mutta Tinskun Tarotit olivat käskeneet minun olla välittämättä muiden mielipiteistä. Ei se tyyli vaan se teho. Hiki virtasi, läski suli ja lihas kasvoi. Kuula nousi ja heilui varmasti. 

Ainoa horjahdus sattui, kun kotiin palannut mieheni avasi jääkaapin oven. 

“Miten hitossa meillä on näin paljon makkaraa?”

“Pirrellä on vegaanihaaste!” huohotin kasien välissä. 

“Ai, että miten haastaa vegaanisuus?”

Kohta keittiöstä kuului keskustelua. Pirren kolmevuotias ja mieheni söivät vegaanitonta välipalaa pöydän ääressä. 

Hikisen jumpan päätteeksi sihautimme Pirren kanssa auki palautusjuomat.

“Parempi tappaa tipaton heti alkuunsa, ettei tuu turhia paineita.”

Ei sillä, että olisimme tipatonta harkinneetkaan.

Pirren taapero oli siirtynyt olohuoneeseen istumaan mieheni mahan päällä silittämään paijaamista arvostavaa kissaa, joten saatoimme siirtyä syvällisten asioiden pariin. Selasimme siis somea ja kommentoimme feedissä välkkyviä vinkkejä ja haasteita. Nehän olivat tuhoon tuomittuja jo lähtiessään! Hesarikin uutisoi kuntosalien vuoden vaihteessa vilkastuvasta kuntoilubuumista, joka heti helmikuussa hyytyy. 

Mutta me emme olisi mukana noissa tilastoissa! (Eikä ole Tinskukaan sillä kulttuuri- ja liikuntasetelin käyttäminen on melko monimutkainen prosessi. Siitä lisää myöhemmin.)

“En todellakaan aio mitään salikorttia! Käyttämättä jäis kuitenkin ja kotijumppa menee ihan hyvin!”

Muutosta liikunnan saralla ei ollut siis tulossa, mutta ehkä se olikin jo vakiintunut, pysyvä tapa kiireisessä elämässämme. Sen sijaan Pirren vegaanihaaste oli vielä totutteluvaiheessa.

“Siis en kai mie oikeesti ota paineita, että kokonaan vegaanina. Jos vaikka välillä joku uus resepti.”

Ei hitto! Nainen oli fiksu. Aivan turha oli yrittää muuttaa koko ruokavaliota, kun sen saattoi tehdä pienin askelin. Silloin muutoskin on kuulemma pysyvämpää. Elämäntapamuutos onnistuu, jos se on itselle tärkeiden arvojen mukainen, näin kertoo Petteri Kilpinen Oona Laineen artikkelissa Elämäsi tärkeysjärjestys (HS 5.1.2023).

Eikä tämä ollut Kilpisen ainoa oivallus. Hyvinvointiin liittyy Kilpisen mukaan myös muita asioita, vaikka usein elämäntapamuutokset keskittyvät nimenomaan fysiologisiin energialähteisiin: ruokaan ja liikuntaan. (Kuten Pirren kanssa todistimme!) Kilpisen epätieteelliseen energiajaotteluun kuuluvat myös emotionaalinen, sosiaalinen, mentaalinen ja henkinen energia. Järkevältä se kuulostaa, vaikkei tieteellinen olisikaan. Eikö?

Tunteiden säätelyn toivon oppivani viimeistään eläkkeellä, sosiaalista energiaa latasimme Pirren kanssa paraikaa. Mutta löysimme kuitenkin elämän osa-alueen, jonka kohdalla jonkinlainen  muutos olisi paikallaan. Niin mentaalisesti (= keskittymiskyky) kuin henkisesti (= omat arvot ja niiden mukaan eläminen). Ehkä myös emotionaalisesti. Mahdollisesti myös sosiaalisesti.

“Vuoden alku on otollista aikaa työelämässä uusiutumiselle”, Pirre luki. 

“Pitäskö vaihtaa työpaikkaa?”

“Voi olla, että uusiutuminen jää siihen, etten muista salasanaa työkoneelle. Se piti just ennen lomaa vaihtaa.”

“Mie toivon, että olisin sen verran uusiutunut tällä lomalla, ettei tartteis heti jäädä saikulle.”

Ja kohtalo kuuli toiveeni. Todennäköistä on, että maanantaina ollaan työkunnossa! Koko ruuansulatuskanava on uusittu trendikkäällä, ja täysin ilmaisella luomutyhjennyksellä ja paastolla. Aluksi syylliseksi epäilemäni soijamakaronilaatikko paljastui syyttömäksi, kun mies ryntäsi keskellä yötä alas, taisteli vessan oven eteen nukahtaneen koiran ohi ja oksensi vartin sappinesteitään pönttöön.

Ja kohti auringonlaskua!
Categories
matkailu rentoutuminen Yleinen ystävyys

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3

Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen kolmas ja viimeinen osa. Lue ensin osa 1 ja osa 2, niin tiedät mistä olet jäänyt paitsi.

Gliffhangerin norjalainen versio.

Sunnuntaina herään hiukan kankein jäsenin juostuani kylmiltäni kymmenen kilometriä Midnight Sun Marathonissa. Sipe kävelee kuin honkelo varsa kevätjäillä puolimaratoninsa jäljiltä, ja Mirkku puhisee kuin pumppuvikainen puudeli pahenevassa koronassaan. Keitän kahvit ja katselen rauhassa muumimukini takaa Tromssan heräilevää elämää, nonstoppina paistavaa aurinkoa ja puolikesytöntä maisemaa lumisine vuorenhuippuineen. 

Päätämme lähteä valloittamaan Norjan maaseutua. Peittelemme koronapotilaamme sänkyyn ja hyppäämme neljän hengen voimin autoon suunnataksemme Sommarøyhun. Se on saamiemme tietojen mukaan kesäparatiisi Jäämeren rannalla. 

Matka alkaa pelottavan pitkästä tunnelista, joka on täynnä liikenneympyröitä. Navi ei anna signaalia, joten Sipe ja Sandra arpovat suunnan jokaisen ympyrän neljästä mahdollisesta haarasta. Pian joudumme ajamaan tunneliin toista kertaa, sillä ensimmäinen ulostuloaukkomme on väärä. Maikin kanssa keskitymme kertomaan paskoja vitsejä, sillä luoja ei todistettavasti luonut meitä suunnistamaan.

Eipä aikaakaan kun olemme taas upeiden maisemien keskellä. Huokailen jokaisen pienen kalastajakylän kohdalla.

– A dream come true. Oon aina haaveillu pääseväni käymään tämmösessä kalastajakylässä! Saispa vielä lähteä paikallisen kalastajan matkaan!

– Niinku kalalle vai? Sipe kysyy ja muut hörähtävät nauramaan.

– Oleellinen tarkennus.

Sommarøy on kuin paratiisisaari, vesi on turkoosia ja vuorten siluetit kuultavat usvan takaa. Meriharakat pitävät mekkalaa. Pysähdymme hiekkarannalle ja keräämme lapsille tuliaisiksi sinisiä ja pinkkejä simpukankuoria. Kalastajakylässä kiipeämme vuorelle. Tosin itse jänistän puolivälissä, sillä kaulassa keikkuu liian kallis järkkäri ja henkikulta. Siirryn kuvaamaan lokkeja, herttaisia hökkeleitä ja paikallisten hevosten sukukalleuksia. Valloitamme vielä syrjäisen patikointikohteen ja tulemme harvinaisen tietoisiksi omasta pienuudestamme. Jopa Maikin ego kutistuu.

Kun pääsemme takaisin Tromssaan, ihmettelemme asuntomme pihaan ilmestynyttä pyörää.

– Mitä ihmettä, onkohan tässä talon päädyssä toinen asunto? Se selittäs sen hämärän miehen perjantailta ja ne yölliset koputukset. Outoa ettei meille kerrottu mitään, jos täällä asuu joku muukin.

Hetken päästä Sandra kertoo nähneensä miehen, joka meni sisään asuntoon.

– Sopi muuten aika lailla Tinskun kuvaukseen siitä kaljuhkosta ja vähän mahakkaasta miehestä.

– Jes!! Melkein epäilin itseäni, mutta toimittajan tarkkaavuus on todistettavasti tallella.

Rasittavan retkeilyn päätteeksi päätämme illalla molskahtaa luksusmajoituksemme paljuun. Menen suihkun jälkeen pyyhe peittonani altaan eteen. Sandra lilluu jo altaassa ja katselee olemustani jotenkin huolestuneesti.

– Mikä sulla on?

– Miten niin mikä on? Ei mulla mikään ole, ihmettelen.

– Siis mikä sulla on?

– Ei mulla mikään ole hätänä.

– Siis onks sulla uikkarit vai bikinit?

– Aaaaa, ei mulla mitään ole, alasti olen. Pitäskö olla jotain? kyselen.

– No täällä ei hirveenä ole suojaa naapureilta, Sandra sanoo ja nyökkää päällään viereisiin tontteihin päin. Samalla tajuan etten välttämättä halua nostaa reittäni altaan laidan yli ja kiiruhdan etsimään uikkaria.

Kun olemme vajonneet lämpimään veteen, alan kaataa skumppaa laseihin. 

– Olis varmaan Tinsku hyvä aukastakin se pullo!

– On taas tarkkaa!

Pian rekisteröimme, että naapuritalojen ikkunoihin ja takapihoille alkaa ilmestyä kummasti miehiä.

– Että vasarointia yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana?

Maanantaina alamme hyvin nukutun yön jälkeen hyvästellä haikeina majapaikkaamme ja katsomme viimeisen kerran aamupalamaisemaamme nälkäisine lokinpoikasineen. Mirkun olo on entistä kurjempi eikä ajomatka oikein houkuta.

– Hei laitetaan Mirkulle autossa kaksi maskia kasvoille ja yksi maski varuilta housuihin. Vai onko meillä vaippaa? Ja verhotaan se tuohon Sipen juoksukisasta saamaan lämpöpeittoon, ettei bakteerit leviä.

– Teidän pitäs antaa kaikki sympatiat mulle eikä miettii itteänne! Mirkku parahtaa.

Istutamme Mirkun etupenkille mahdollisimman mukavaan asentoon huivin alle ja sullomme Volkkarin täyteen tavaraa.

– Miten tätä nyt on enemmän kuin tullessa??!

– Varmaan ne simpukat!

En sano mitään painavasta kivestä, jonka raahasin patikointireitiltä mukaani ja työnsin auton jalkatilaan piiloon.

Reissun kohokohta koittaa sadan kilometrin päästä, kun ajamme keskelle tietyömaata ja hidastamme kolmeenkymppiin. Viikinkien viikinki ja maailman komein asvalttimies kävelee pölyn seassa kuin Dressmannin mainoksesta Volkkarimme ohi ja katsoo meistä jokaista silmiin muikeasti hymyillen.

– AARRRHHHHH näittekö???!!!

– En kestä!!

– Iiiiiikkkkkkkkk!

– Jumalauta miten hyvännäköinen!

– Ihana!!!!!!!!!! Iiiiiiiiiik!

– Voisko se rengas nyt puhjeta!??? Maikki huutaa ja yrittää epätoivoisesti etsiä kuoppia tiestä.

Käännymme katsomaan vielä taaksemme ja jatkamme epämääräistä voihkimista kuolan valuessa suupielistä. Kiljuminen kuuluu takuuvarmasti auton läpi – varmasti elämys myös itse viikingille.

Jossain Helligskogenin kohdilla Sipe katselee kaihoisasti metsikköön.

– Hei tuolla ollaan muuten exän kanssa vietetty yö teltassa! Sipe osoittaa kivikkoa.

– Eli sinne vois mennä seuraavan kerran, on möröt ajettu valmiiksi, kommentoin.

– Tarkoitat varmaan trollit, Maikki korjaa.

Kun ylitämme Suomen rajan, iskee masennus. Tähän asti päässä on soinut Junnu Vainion Matkalla pohjoiseen, JVG:n Vamos, vamos, vamos ja Alatalon Tytöt tahtoo pitää hauskaa, nyt soi Wiskarin mollivoittoinen Tässäkö tää oli?

– Pitäskö muuten sanoittaa uudelleen se Matkalla pohjoiseen? yritän.

Kun muija tulee tiettyyn ikään, niin sille kelpaa vaikka mikä….

Kukaan ei syty, joten panen muistiinpanovehkeeni huokaisten kassiin.

Kilpisjärvellä päädymme ravintola Haltinmaahan, jossa on loistava ruoka rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta. Yksi villiviisikon sankareista tuijottaa paikallista haalariasuista työmiestä suu auki.

– Ei tässä enää mitään norjalaista viikinkiä kaivata! Käypi ihan nää paikalliset poronnussijatkin!

– AHHHHAAAH.

– Vähän rankempaa huumoria.

Matka jatkuu ja ihmettelen ääneen, miten hyvin Volkkari on jaksanut kehrätä.

– Eikö kieleen koske? Tuuliko se huulia heiluttaa? Maikki huutelee.

– Ja miten vähän tää syö keittoa!

– Nii – minähän sanoin että vähemmän litkii kuin omistajansa!

Etsimme autossa Airbnb-majoituksen Rovaniemeltä ja alan tekstata ukolle olevani jo Suomen puolella. Katson parhaakseni ilmoittaa myös, että seurueessamme on kutsumaton vieras nimeltä korona.

– Mitä olet mieltä, pitäskö miun jäädä vapaaehtoiseen karanteeniin Leville loppuviikoksi? tekstaan.

– Ihan miten rouvasta vaan tuntuu, ukko kuittaa.

Ei tainnut mennä läpi.

Kun pääsemme Rovaniemen majoitukseen, alkaa tehdä mieli pizzaa. Ja kaljaa. Jätämme Mirkun sairastamaan ja lähdemme etsimään evästä.

Paikallisen baarin pitäjä on välitön höpöttäjä, joka sanoo että pizzat voi tilata suoraan baariin.

– Ei Joensuussa ole tämmöstä palvelua!

– Nyt ollaankin Rovaniemellä.

Reissu on mennyt niin kivasti, että teen somepäivityksen baarista.

”Päästiin jo Rovaniemelle. Ala Samppa opetella Eino Leinon Simo Hurtta -runosikermää ruotsiksi. Muillekin pirunmaalailijoille tiedoksi, että Volkkari kehrää edelleen ja vain yksi on tippunut matkalle, mutta melko suurella prosentilla ollaan hengissä ja melko lähellä kotia jo!!!

Tekstin kirjoittamisen jälkeen tekee mieli koputtaa puuta, eihän tässä vielä kuitenkaan kotona olla….

Ruokailun ja parin lonkeron jälkeen alkaa kihahdella ihanasti päässä. Pian alkaa tapahtua myös vatsassa. Ylävatsaa painaa ja kipu yltyy pahaenteisesti. Tytöt ovat vauhdissa ja kyselevät baarimestarilta, mistä löytyy parhaimmat bileet. Itse tekee mieli tiedustella, mistä löytyy parhaimmat pillerit.

– Nyt on maanantai, joten saattaa olla vähän hiljaista, mutta tuota yökerhoa suosittelen.

Kun astumme baarista ulos, kadulla kulkeva paikallinen kultakurkku pysähtyy niille sijoilleen ja jää tuijottamaan meitä.

– Mikä ihana näky! Neljä ihanaa naista! Ihan niinku Sinkkuelämästä! Hymy huulilla ja pilke silmissä. Mikä onnenpäivä! Missä noin ihania naisia kasvaa?!

– Pohjois-Karjalassa! hihkaisen ja lähetän ukolle lentosuukon.

– Pus pus. Ihania ootte! Charlien enkelit! mies huikkaa ja alkaa laulaa:

Ois jos oisit kultaseni sokerpalanen….

… pitäisin sun piilossa vain salaa suudellen, yhdymme Maikin kanssa lauluun.

– Joo mieli tekis bilettää, mutta miun pitää päästä kämpille. Koskee, parahdan seuraavaksi.

– Näytät ihan kalpealta.

Tytöt saattavat minut Mirkun luo sairastamaan, sipaisevat punaa huulille ja painuvat yöhön. Herätän Mirkun ja kyselen närästyslääkettä. Mirkku kaivelee sairaalloisen unenpöpperöisenä pienen pillerin arsenaalistaan. Mietin mahtaako silmät ummessa kaivettu pilleri olla närästyslääkettä, laksatiivia vai kenties jotakin rauhoittavaa. Päätän ettei ole vara urputtaa, joten työnnän pillerin suuhuni. Se jää kurkkuun. Kakistelen, yökin ja hieron kurkkuani keittiössä ja yritän juoda vettä. Sitten kaivan paniikissa ruisleipää, jotta saan tabun alas. Aika nolo tapa kuolla.

Seuraavaksi käyn vessassa ja sipaisen samalla pesukoneen päältä vessapaperimytyn pönttöön. Samoin tein kauhistun ja alan onkia myttyä sormillani pois pöntöstä, sillä tajuan kauhukseni, että ne voivat olla siskon tonnin arvoiset hampaat. Tai siis hammasmuotit. Kun saan märän tupon auki, totean, että se on vain paperia.

– Kohta on kolera, jupisen itsekseni.

Olo on tukala, uni ei meinaa tulla millään missään asennossa.

Neljältä herään, kun ovi käy ja kännisten naisten kikatus täyttää talon. Nousen ylös ja raahaudun eteiseen.

– Ei helvetti Maikki luuli painavansa valokatkaisijaa mutta painokin alakerran asukkaan ovikelloa!!! AHHAAHHHA!

– Hihhiihhiihhiii.

– Juostiin karkuun!

– Hihhiihhiihhiii.

– Mutta hitto miten hyvät bileet! Ihania nää rovaniemeläiset, tulivat estoitta juttelemaan. Jotenkin välitöntä meininkiä. Oli belgialaista ja motokuskia ja nuoria poikia. Laulettiin karaokeakin! Ja oltasi päästy saunalautallekin jatkoille! Miksei muuten menty??

– Ja yks junnu saatto meidät kotiovellekin ja kyseli miksei kelpaa kenenkään viereen. 

– Joo oltais voitu olla sen äitejä!

– Oisitte antanu tulla, parikymppisestä ois riittäny kaikille!

– Niin olis voinu juosta huoneesta toiseen.

– AHHHAAHH. Vähän rankempaa huumoria.

Nauraminen tuntuu vatsassa ja kännisen siskon viereen hilautuminen ei varsinaisesti paranna olotilaa. Kuudelta herään horroksesta ja mietin, että jos tulee tarve oksentaa niin homma käy helposti, kun menen lähemmäksi Maikkia ja hengitän vanhan viinan lemua.

Hieman myöhemmin herään ja katson kelloa, se näyttää kahdeksaa. Maikki käski panna herätyksen seiskaksi, mutta yksikään kännykkä ei soinut. Onkohan kännykkä Norjan vai Suomen ajassa? Seinäkello näyttää kymmentä. En tiedä enää mistään mitään. Mutta sen tiedän, että olen ehdottomasti selväpäisin kuski, jonka pitää olla ysin jälkeen käyttämässä Mirkkua virallisessa koronatestissä.

– Mitä kello on? huutelen.

Humalanhuuruiset neidit alkavat heräillä uuteen aamuun. Jotenkin on vähän hiljaista normaaliin verrattuna, mutta naiset alkavat hiljalleen toimia.

– Positiivista tässä on se, että vaikka ollaan miten kipeitä ja krapulassa, niin jaksetaan meikata ja kähertää tukkaa!

– Jep, meikä ei lähe soitellen sotaan. Kaikkiin synnytyksiinkin oon ehtiny meikata! kommentoin.

– Ootko tosissas?!

– Kyllä. Äiti haukkui bimboksi. Mutta mieti nyt kun pentu tulis maailmaan ja kattos että hyi hitto millanen äiti!

Sairaanhoitajat alkavat kysellä, onko minulta tullut kakka. Sanon ettei vielä.

– Kun tulee niin kato sitten millanen koostumus ja väri siinä on.

– Ei hele joutuuko tässä vielä näytettä antamaan! 

– Ihan vaan sillä, jos tuo mahakipu on jotain sappitulehdusta.

Ehdotan muille, että olisi järkevämpää jäädä Rovaniemelle vielä yhdeksi yöksi. Olen edelleen kipeä, vaikkakin fyysisesti ylivoimaisesti kykenevin kuski. Mirkku haluaa kuitenkin sinnikkäästi kotiin sairastamaan ja Maikki sanoo yltiöpositiivisena, että kaikki menee hyvin niin kuin aina ennenkin. Jotenkin ei vakuuta. Mietin myös, millaiset bileet tiistai tarjoaisi pohjoisen yössä, mutta en sano ajatustani ääneen vaan raahaudun ratin taakse.

Kun auto starttaa ja käännän Volkkarin maantielle, on pakko jauhaa purkkaa, että pysyn hereillä. Välillä syön lasten puuroja, juuri muuta elimistö ei ota vastaan. Yhtäkkiä tulee deja vu. Tie tuntuu yhtä pitkältä kuin Tromssan kaduilla kymppiä juostessa. Erona vain se, että jo paluumatkan ensimmäiset kilometrit tuntuvat yhtä pitkiltä kuin juoksukilpailun viimeiset kaksi kilometriä. Matka on myös huomattavasti hiljaisempi kuin tulomatka, kumma homma. 

Pian on pakko pysähtyä puskapissille. Yksi meistä kusee kintuilleen.

– Oliko tuo se poronkusema?

– Ei kun se oli horonkusema!

– AHHHAHHHHA.

– Vähän rankempaa huumoria!

Autossa Mirkku laittaa käsidesin kiertämään.

– Ampuu sormille tuo pistooli!

– Onneks ei reisille!

– Kun ampuskin reisille!

– AHHHAHHHHA.

Kohta Sandra alkaa kiemurrella paikallaan ja nostella pakaroitaan.

– Ai. Onkohan mulla murkku perseessä.

– Oispa mullakin mulkku perseessä! Oho äkillinen ällävika! yksi sankari hekottelee.

Onneksi nauru pitää hereillä ja jossain Vuokatin kohdilla Maikki alkaa selviämään sen verran, että haluaa kuskiksi. Matkan edetessä Sipe huomaa somessa mainoksen Burleski-kurssista. 

– Hei tää olis niin meidän juttu, kuka lähtee?!

– Minä! huudan.

Ennen kuin ehdin katua, olen ilmoittautunut ja maksanut tanssikurssin. (Tässä vaiheessa en vielä aavista, että Burleski-päivä tulee olemaan yksi kesän parhaimmista päivistä. Mutta se onkin jo toinen tarina se.)

Kotikonnuille selvittyämme pudottelemme neidit yksi toisensa jälkeen kotiin, kunnes olemme siskon kanssa kaksin.

– No ei mennyt paluumatka ihan niin Strömsössä, mutta meni niin kuin Tromssassa! totean.

– Olis varmaan iskäkin ylpee, kun selvittiin reissusta. Volkkarista puhumattakaan. Tarkkaileekohan se meitä pilven reunalta? Exä sanoi, että syytä olisi. Mitä luulet, onkohan iskän levoton sielu siirtyny meihin? kysyn pikkusiskolta.

– En tiiä, Maikki miettii vakavana.

– Tosin sulla on kyllä ollu tuli perseen alla aina. Ja anoppi ja rakas aviomieheni nauroivat tälle miun teorialle. En oo kuulemma muuttunu oleellisesti niiden vuosien aikana, kun ovat miut tunteneet, pähkäilen.

Kotikadulla iskee epätodellinen olo. 

– Nyt kun ollaan kotona niin tuntuu siltä kuin ei oltais missään oltukaan, Maikki huokaisee.

– Niin, miks pitää edes lähteä mihinkään?!

– Ihan sama olis ollu mennä sinne Sotkamoon niinku äiti sano. Kyllä äidit tietää.

Terveiset iskälle taivaaseen – tyttäresi pärjäävät aina.

Categories
rentoutuminen ruoka teinit Yleinen ystävyys

Töhöt ja teinit telttaretkellä

Lämpötila löhnötti kolmenkympin hujakoilla ja karteltavia kotitöitä oli kertynyt jo kasoittain, kun ystävättäreni Paula ehdotti, että lähtisimme telttailemaan Kolille vanhempien tyttäriemme kanssa. Paula oli testannut ja hyväksi havainnut Rykiniemen telttailualueen Herajärven kierroksen varrelta. Helteestä hapertuneet aivoni yhdistelivät Urpojen reissun maisemia Paulan seuraan. Ihan mahtavaa! 

Maatessani lähtöä edeltävänä iltana ilmalämpöpumpun alla tajusin, etten tiennyt kuinka pitkää matkaa olimme vaeltamassa. Paula valaisi, että leirintäalue oli aivan parkkipaikan vieressä. Voisimme pystyttää leirin ja käydä siitä jonkin lenkin ilman kantamuksia. 

Totta hitossa! Urpojen kuvissa näköalat olivat huikeat! 

Retkeilyn aloitimme luonnollisesti Prisman ravintolamaailmasta klo 12. Kumpikaan perheyksikkö ei ollut tajunnut tankata, ja olimme kaikki yhtä mieltä, että lounas kansallispuistossa tulisi olemaan auttamatta liian myöhään. 

Ravittuamme itsemme suuntasimme kaupan puolelle. Ostoslistamme oli lyhyt, mutta sitäkin vaativampi: ruokaa – kenelläkään ei ollut enää nälkä, joten ruoka ei kiinnostanut ketään (mansikoita, makkaraa ja patonkia, sushi hylättiin), juomaa – vettä jo oli (kuohujuomaa siis, non-alcoholic), lautasia ja lusikat (koska muistin pakata ainoastaan kupit) sekä piknikviltti – joka halusi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Hypermarketista löytyi nimittäin tasan yksi tarpeeksi iso viltti ja sekin oli levitelty nätisti pinottujen pyyhe- ja liinapinojen alle. Prisman kaltevat pyyhepinot huojuivat uhkaavasti, kun Paula koetti vetää vilttiä niiden alta. Tajutessaan, että käytäville leviävät liinavaatteet saattaisivat kerätä turhaa huomiota, Paula luovutti.

Tyydyttyneillä rasvoilla ravitut teiniaivot sen sijaan kehittivät toimivan taktiikan: Toinen piti pinoja pystyssä ja toinen hiisasi viltin esiin. Molemmat kikattivat hysteerisesti. Paulan kanssa päätimme sanattomalla sopimuksella esittää, ettemme tunteneet tyttöjä. Olimmehan jo ravintolassa joutuneet häpeämään lapsia, jotka tunkivat pilliä neniinsä julkisella paikalla.

Loppujen lopuksi pyyhepöydän esillepanokaan ei pahemmin kärsinyt teinien toiminnasta. Aivan hyvin neidit voisivat mainita kesätyöhakemuksissaan myymälän somistustyöt.

Toisella etapilla, eli mansikan myyntipisteellä alkoi allekirjoittanutta turhauttaa. Teinien tehokkuus oli hiipunut, ja tyttäret tuijottelivat mansikkarasioita osaamatta valita sopivaa. 

“Ottakaa nyt joku! Samanlaisia ne on!”

“Elähän nyt”, mansikoita myyvä mies myhäili. “Pittäähän sitä valihtemista harjotella, ossaavat sitte ukon valita.”

Kolmatta tuntia kestäneen kauppareissun jälkeen olimme aavistuksen huolissamme kuinka saisimme pakattua kaksi takakontillista kasseja, pusseja ja muita nyssäköitä yhteen takakonttiin. Mukana oli kaikkea tarpeellista mm. petankki, uimarengas, radio sekä puolenkymmentä naistenlehteä.

Ajatuksissani kutitellut ajatus erävaelluksesta hiipui hetki hetkeltä kauemmas.

Ja kumpaan autoon? Valinta oli lopulta käytännöllinen, joskaan ei lopullinen, sillä minun autossani oli tankki liki puolillaan ja Paulan autoa olisi tankattava. Ajettuani Paulan pihaan, (josta haimme unohtuneita tavaroita) päätin, että menisimme kuitenkin Paulan autolla. Siinä kun oli toimiva ilmastointi.

Tyhjentäessämme peräkontin sisältöä toiseen autoon Paulan mies ilmestyi portaille pyörittelemään päätään.

“Te ette taida tänään selvitä Kolille asti. Jos ei muuta, niin bensa teiltä loppuu.”

“Käydään Uurossa tankilla.”

Itse uhosin, että passikin oli mukana (ei aavistustakaan miksi), tiedä minne ajettaisiin!

“Ette te itärajan yli pääse ja muualle te ette mitenkään kerkee.”

Tungimme konttiin vielä lisää tyynyjä, sillä olin unohtanut omamme kotiin. Paula lainasi minulle myös aurinkolaseja, joissa Peten mukaan näytin “nopeelta kusipäältä”, joka ottaisi juoksukaljat marketista. 

Näyttäisin siis todella tyylikkäältä, ja nopeelta, vaeltajalta Herajärven rannoilla.

Kun bensavalo lopulta Paulan auton kojetaulussa syttyi, olimme jo liki kohteessa, joten se olisi seuraavan päivän murhe.

Leiripaikka oli luvatusti vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikasta. Koska teinien kantomaksimi oli kolme kiloa, saimme Paulan kanssa raahata telttoja, pusseja ja junttikasseja ainakin kilometrin verran. Olo oli kuin kyttyräselkäisellä kantomuulilla, mutta vaeltamistahan tämäkin oli.

Telttojen pystytys sen sijaan sujui helposti. Toisesta teltasta uupuneen tapin pystyimme korvaamaan toisen teltan pystytyksestä ylijääneellä tapilla. 

Hikoilimme vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Onneksi Paulalla oli kartta, sillä matkalla oli ainakin kaksi risteystä.

Pienen kävelyretken jälkeen oli aika kokata. Tytöt olivat soittaneet jo aikoja sitten kuolevansa nälkään, vaikka olivat jo paketillisen nakkeja vetäneet kitusiinsa.

Kylmä hiki alkoi pukata, kun Paula tyrkkäsi retkikeittimensä eteeni. Voisimmekohan mekin syödä päivällisen kylmänä. Mielessäni pyörivät mieheni sanat, jotka hän oli huikannut vielä lähtiessä. Polttoaine toimi erittäin voimakkaana makuaineena, mikäli sitä pääsisi tipan neljännestäkään mihinkään. Sen kanssa piti olla varovainen.

Varmuuden vuoksi pistin kaasukeittimeen tulet, kahden kattilan taktiikalla tuplasimme mahdollisuudet saada ruokaa. 

Katsoimme varuilta Youtubesta ohjevideon retkikeittimen käyttöön. Teoriassa homma oli hallussa, mutta jostain syystä Paulan kanssa epätodennäköisyydet tulivat todennäköisiksi ja muuttujia oli enemmän kuin normaalisti. Videosta ei ollut juurikaan apua, sillä olennaiset kohdat oli rajattu pois, mutta kaivattua itsevarmuutta se toi. Pidätin hengitystä ja uskaltauduin kaataamaan Sinolit kuppiin.

Samaan aikaan kaasukeitin alkoi yskiä ja sammui. Mitä hittoa? Kaasua siinä oli ja venttiilikin auki. Tuhlasin neljä tulitikkua uuteen yritykseen ennen kuin tajusin, että minkäänlaista suhinaa ei kuulunut. 

Purin kapineen osiin ja kokosin uudelleen. Rebootilla tietokoneetkin usein alkoivat toimia. Tämä toosa ei alkanut. Pyörittelin venttiiliä edestakaisin, manasin ja irvistelin. Yhtäkkiä sihinä alkoi uudelleen. En ollut aivan varma tuliko sihinä keittimestä vai katkenneesta aivoverisuonesta ennen kuin näin kaasun väreilevän hiekalle heijastuvassa varjossa.

Kaasun kanssa taistellessani tuli ruokakattilan alla oli sammunut, joten lorautin lisää spriitä polttimeen. Ilmeisesti aavistus lirahti ohi, sillä kohta leimahti liekki. Hei, hienoissa ravintoloissa on tapana liekittää annoksia.

Samalla Paula sekoitteli putinvarastoistaan kaivamansa pinaattipastan veteen. Kaasupoltin alkoi yskiä ja sammui jälleen. Enää en viitsinyt kokeillakaan. Vittuilkoon pytty rauhassa.

“Mites noi makkarat…Uskalletaanko me nuotio laittaa?” 

Vilkuilimme nuotiopaikkaa huolestuneina. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten pelasimme varman päälle. Tosin retkikeitin meidän käytössämme oli ehkä suurempi metsäpaloriski kuin virallinen nuotiopaikka.

Paula silppusi chorizomakkarat pastamössöön haarukalla, sillä puukothan olivat jääneet kotiin. Ikuisuus ja puolikas patonki myöhemmin pasta alkoi näyttää syötävältä. 

Kuinka voikaan ulkonäkö pettää!

Lähes liekitetty pinaattipasta chorizolla. Voi sisältää denaturoitua spriitä.

“Joku kitkerä maku tässä”, tyttäreni sanoi maisteltuaan ruokaa. 

“Mikään kitkerä oo!”

En maistanut mitään seuraaviin kolmeen lusikalliseen. Sitten se iski, kitkerä, pistävä maku kielen takaosassa. Makumuisti palautti mieleen ala-asteen kesäkurpitsaraasteen, kurpitsan kuoressa piilleen karvaan metallisen maun…

Paulakin yökki ruokaa. 

“Onkohan se se chorizo…? Eikös chilistä voi tulla tuollanen…?”

Toinen todennäköisempi vaihtoehto mausteisen makkaran lisäksi oli se, että olin onnistunut kuitenkin maustamaan sopan Sinolilla. 

Tilanne vaati olutta. Ensisijaisesti huuhtomaan maku pois suusta, toissijaisesti lievittämään vitutusta. Pullonavaaja meillä ei ollut, mutta onneksi oli google. 

Googlen vinkeistä spriikeittimen kahva oli ainut toimiva, muut olivat paskoja. Hampaiden käytöstä emme kuitenkaan voi varmasti tietää, sillä laskimme, että hammasremontti olisi tullut kalliimmaksi kuin olut tai kaksi.

Kippistimme tyytyväisinä toimintaamme. Hymy kuoli pian oluen kostuttamille huulillemme, sillä olut olikin ihanan kitkerää ja katkeraa souria. Kaupassa se oli tuntunut vielä hyvältä idealta.

Kesäyön hiljaisuutta rikkoi ainoastaan naapuriteltasta kantautuva supina ja kikatus. Teltakangas ei juurikaan ääniä vaimentanut, minkä ei olisi pitänyt yllättää.

Avasimme hiljaa kuohujuoman ja hihittelimme omassa majassamme.

Se oli virhe. Kuohujuoma siis, ei hihittely. Viheliäinen vessahätä iski melkein heti ja teki nukkumisesta mahdotonta. Mykelsin ja koetin etsiä asentoa, jossa rakkoon ei kohdistuisi ylimääräistä painetta. En millään olisi viitsinyt lähteä huussiin. Paula nukkui levollisesti kylkiasennossa.

Kolmelta asennonvaihtaminen ei enää auttanut, vaan oli pakko kömpiä pissalle itikoiden syötäväksi, jotta saisin edes vähän nukuttua. 

Paula makasi edelleen samassa asennossa. Oli pakko kuunnella hengittikö se. Sillä oli oltava jäätävän iso rakko!

Aamulla kaasukeittimelläni oli hyvä päivä, joten sain keiteltyä aamupuurot ja -kahvit ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Spriikeittimen kiersin kaukaa. Teinit pitäytyivät rinkeleissä, vaikka vakuutin puuron olevan aivan syötävää. Aivan ymmärrettävää.

Kahvia hörppiessäni ihmettelin, miten Paula oli nukkunut niin paikallaan. 

“Se oli ainoa asento, jossa ei pissittänyt.”

Myöhemmin kotona tarkistin vauriot. Reisissä oli kahden euron kolikon kokoisia mustelmia, ilmeisesti kävyistä ja pieniä punaisia paukamia itikoista. Näytin rokkotautiselta gebardilta. 


Mutta eläinkuosit on kai muodissa.

Categories
kauneus & ulkonäkö keski-ikäiset Yleinen ystävyys

Kerro, kerro kuvastin, ken on kehopositiivisin…

Kuuntelin tässä puolella korvalla kahden 9-vuotiaan keskustelua, kuten valveutuneilla vanhemmilla on tapana. Arvaatko, mistä lapsukaiset juttelivat? Eivät mylittleponeista, tai popiteista, vaan kokeilemistaan laihdutuskuureista! Olin toki kuullut juttuja, että pienet lapset jakavat laihdutusvinkkejä somessa, mutta nyt iski liian liki kotipesää. Some, vertaispaine ja markkinatalouden vartaloihanne olivat päässeet tunkeutumaan tervepäiseen ja tasapainoiseen kotiini! 

Saunanlauteilla kuopus esitteli “valtavaa” mahamakkaraansa ja paksuja reisiään. Muistin liiankin kirkkaasti omat varhaisteini-iän kriisit paksuista reisistä ja pulleasta mahasta. Halusinko, että tyttökin alkaisi näivettämään itseään, jotteivät reidet koskettaisi toisiaan tai lonkkaluu näkyisi ihon läpi? En. Toisaalta lapsuusmuistot pyöreän pikku-Aikun painon kommentoinnista ja pelko kakkostyypin diabeteksestä eivät antaneet myöten hehkuttaa turhaa rasvakerrosta. Mitä tekisi kasvatusalan ammattilainen SuperNanny, hyvinvointivalmentaja Aki Manninen? Maija Poppanen?!

Koska edellämainitut auktoriteetit eivät rientäneet auttamaan, jouduin selviytymään yksin. 

– Pystytkö sie juoksemaan noilla jaloilla?

– Joo. Ja hiihtämään.

– Pysyt sie ryhdissä hevosen selässä noilla maha- ja selkälihaksilla?

– Ope sano, että oivallisesti.

– No niin, ne toimivat halutusti, silloin kaikki on kunnossa.

Tyttö ei luovuttanut, koska sukua oltiin, ja taputti sekä omaa että minun vatsapalleroani:

– Meillä on samanlainen makkara.

– Se johtuu siitä, että näissä nivelkohdissa on oltava ylimäärästä nahkaa, muuten olis mahdotonta liikkua. Kokeilepa pitää makkarasta kiinni ja nousta ylös. (Edit. Huom. Ei kannata kokeilla saunassa.)

Tajusin, että oli turha syyttää vain ja ainoastaan somea ja yhteiskuntarakenteita. Kyllä siinä oli osuutta mallioppimisella (ja laiskalla äidillä, joka ei rajoita tarpeeksi somen ja netin käyttöä)! Melko usein siunailen omaa kroppaani, decolteen uurteita, hyllyvää pyllyä ja muhkuraista mahaa.

Esteettisten muutosten lisäksi siitä on tullut hidas, jäykkä ja voimaton. En jaksa juosta niin paljon kuin haluan, jalkoja kolottaa, olkapäät eivät liiku, polvet naksuvat ja palautuminen yhden yön kukkumisesta, eli kymppiuutisten katsomisesta, kestää viikon. Silmätkään eivät tarkenna lähelle, mistä on se hyvä puoli, etteivät naaman näppylät erotu niin selkeästi. Suurin kiusankappaleeni on kuitenkin vatsani, joka haluaa turvota ruuasta, stressistä, istumisesta ja tuulensuunnasta.

Teini-ikään verrattuna olen kuitenkin tyytyväisempi. Aika ja ikä tuovat helpotuksen ja loiventavat itsekritiikkiä. Näin uskoin. Samalla teoriani mallioppimisesta sai vahvistuksen.

Voimaannuttava reissumme Suomen kesäkaupunkiin paljasti nimittäin, että vielä neljänkympin kieppeillä kehokuva on keskimääräisesti kehnohko. Muuten fiksut ystävättäreni tarpoivat nimittäin samassa suossa. Tinsku kuvasikin kauniita sanoja, joilla hemmottelimme itseämme tälläytyessämme illan rientoihin. Itse vaihdoin mekon, jossa pystyin hengittämään. Maha oli nimittäin turvonnut pelkästään siitä ilosta, että olin lomalla ja todennäköisesti söisin jotain sopimatonta. 

Vappu meistä vanhimpana ja fiksuimpana kertoi henkisestä tasapainosta kehittyneen oivalluksensa:

– Minä olen sanonut että minä olen aikuinen nainen, minun ei tarvitse enää mahtua vaatteisiini, vaan voin hankkia uusia!

Aplodeerasin kateellisena. Itselläni on itsensä hyväksyntään matkaa muutama maratoni, sillä kaapissani odottavat toissa vuonna hankkimani housut, joihin koronakilot ja löystyvät kudokset eivät millään mahdu. 

Vaikka Vappu onkin melkein sinut kehonsa kanssa, kehopositiivisuus ei yltänyt luuttutukkaan. Pirren pyörittäessä Vapun tukkaan tuuheutta ja kutreihin kiehkuroita, Tinsku peilasi itseään arvosteleva ilme kasvoillaan ja onnistui olemaan puolittain positiivinen: 

– Näytän edestä hyvältä, sivusta pahalta.

– Näytän sivusta hyvältä, edestä pahalta, totesi aikuisen itsensä hyväksynyt Vappu.

– Meidän pitäisi risteytyä keskenään niin oltais täydellisiä.

– Tai lisääntyä! Mutta entä jos lapsi näyttäisi molemmista suunnista pahalta?

Makella on paha tapa seurata keskusteluamme sivusta, mutta nyt hän koki aiheelliseksi kommentoida: 

– Ennemmin olisin huolissani teidän persoonien yhdistymisestä…

Onneksi olin lukenut paljon aiheeseen liittyviä tieteellisiä artikkeleita, faktantarkistuksen läpikäyneitä itsehoito-oppaita ja somepäivityksiä, joten paasasin kolme minuuttia  itsekunnioituksesta ja siitä, kuinka vääristynyt peilikuva oli vain omien korvien välissä, ehkä jopa enemmän itselleni kuin muille. Kukaan meistä ei voisi kuvailla kaverin mahaa pömpöksi, tissejä teepusseiksi tai poskia bulldogilta lainatuiksi, miksi siis puhuimme niin rumasti itsestämme.

Ja ennen kaikkea halusimmeko todella siirtää tällaisen mallin teini-ikäisille lapsillemme?

Emme tietenkään halunneet, ja minulla oli myös ratkaisu ongelmaan: Puhu itsellesi, kuten puhuisit toisille, ja lopulta alat uskoa siihen! Teoria piti saada käytäntöön mieluummin heti eikä kohta. Jokainen sanoisi itsestään  jonkun kohdan,  josta tykkää itsessään. Minä voisin aloittaa!

Täydellinen korva

Skannasin ruumiini. Reidet ja pylly löllöt, toisin kuin Pirrellä. Vapun käsivarret olivat paljon kiinteämmät kuin omani ja Tinskulla oli täytettä puseron alla.

Ahdisti. Paska tehtävä!

Vertasin itseäni muihin! Eihän tämän näin pitänyt mennä… Käsivarteni eivät ehkä olleet kiinteät, mutta jaksoin kantaa viikottaiset 38 kiloa ruokaa kaupasta, raahata polttopuut ja nostella harkot ja hirret. Vaatimaton rintavarustukseni on sekin ruokkinut kolme vauvaa topakoiksi taaperoiksi.

Arvioin kohdat, joista pidin itsessäni edes silloin tällöin. Lista ei ollut pitkä ja karsin lisäksi ne, joista tiesin ystävättärilläni olevan ongelmia. 

– Hampaat…

– Tulee paha mieli, mulla on vinot…

– Elä keskeytä Pirre…koska hammasväliharja mahtuu niiden väliin. Vähän niissä ehkä näkyy tuo kahvinjuonti, mutta kaikkea ei voi saada. Pirre, nyt on siun vuoro.

– Ohi, tarviin aikaa, muut voi jatkaa. 

Aikuiset naiset, jotka työkseen opettavat ja käyvät läpi kotitehtäviä, eivät olleet hanakoita itse osallistumaan harjoitukseen, vaan katselivat seinille ja pyörittelivät kännykköitä käsissään kuin normisetti opiskelijoita. Aivan kuin olisi töissä taas.

– Tinsku? Vappu? Make? Oikeesti?!

– Kun ei keksi…

– Pakko.

Vappu epäili, että opena vetäisin tehtävän loppuun asti. Näkyi kuulemma naamasta. Ja oikeassa oli.

Kuuden minuutin ja kolmenkymmenenkahdeksan sekunnin kuluttua tytöt tajusivat, etten aikonut luovuttaa eikä kukaan olisi lähdössä Wikmanin keikalle, jos hommaa ei saataisi pakettiin.

Pirre oli saanut tarpeeksi miettimisaikaa ja aloitti:

– Tykkään korvanlehdistä…tai tuota… oikeestaan vaan tästä toisesta…

Vappu jatkoi: 

– Kyllä mie tykkään jaloistani. Ihan molemmista.

Ja Tinsku piti totutusti yllä kotoisaa luokkatilannetta:

– Miun on kyllä pakko todeta, että tykkään silmistäni. Ja silmästä!

Miehinen vahvistuksemme oli tyytynyt jälleen kuuntelemaan ja naureskelemaan, mutta oli selkeästi vakuuttavin:

– Kyllä mie jaloista tykkään.

Make lohdutti meitä myöhemmin selfiellä.

Pitkään positiivinen asennoituminen ei kestänyt. Seuraavana aamuna aamiaisella ei istunutkaan enää “eilen elämästään nauttineita naisia” vaan kulahtaneita naamoja, turvonneita mahoja ja leukaan ulottuvia silmäpusseja. Keskustelukin kiersi kieroa kaartaan.

– Mie oon painanut viimeksi näin paljon raskaana.

– Miulla hävis raskauskilot jo synnärillä. Seittämän kiloa. Puff!

– Elä kehtaa, miulla on vieläkin ja mites vanha se pienin on…

– Pitäskö tehdä vielä neljäs lapsi? Aina on imettäissä hävinnyt kymmenen kiloa.

– Joo, sellainen vauvadieetti. 

Vappu ehdotti dieettiä, joka ei vaatisi yöheräämisiä:

– Mun yks kaveri vetäisee suklaalevyn ennen maratonia, tulee luonnollinen tyhjennys. 

– Eli jos vetäsis levyn suklaata joka päivä tyhjenis ja laihtuisi…

– Se vaatisi varmaan sen maratonin siihen kaveriksi. 

Pirre ei kuitenkaan usko pikadieetteihin:

– Ei, se on niitä elämän pieniä valintoja, millä tämä onnistuu. Eilenkin alkoi hyvin, söin salaattia lounaaksi ja lisää salaattia päviälliseksi, mutta sitten lipsahti se hampurilainen… Nyt tein korjausliikkeen, huomasitteko? Otin ruisleivän kinkulla, enkä sitä herkullista vaaleeta höttöä pekonilla, joka huuteli vitriinistä.

– Mutta laitoit kuitenkin kahviin kermaa?

– Laitoinko? Apua! Ai niin! Kun se maito oli loppunut! Apua!

Myöhemmin selailin somea. Jostain syystä se tunki ruutuun personal trainereita, jotka lupasivat kiinteitä pakaroita ja pirteää oloa vain 69€. Klikkasin. Sivusto lupasi treeniohjelman, ruokaohjeet ja tsemppiä&tukea säännöllisesti. Jatkoin skrollaamista. “Uskomaton muodonmuutos! Katso Even ennen ja jälkeen -kuvat!” Katsoinhan minä kun käskettiin. Muutos oli selkeä, vaikka fitness-poseerauksen luomaa illuusiota ei ottanut huomioon. Taulukko kertoi painon tippuneen 10 kiloa ja rasvaprosentin pudonneen 20 prosenttiyksikköä. Tiesin tarkalleen, mistä kohtaa omaa kroppaani rasva lähtisi, enkä aio ottaa sitä riskiä.

Ehkäpä elämässä tärkeintä ei oikeastaan ollutkaan timmi kroppa, vaan se, että pystyisin poukkoilemaan pihalla, pelloilla ja puskissa toteuttamassa ideoitani ja kylvämässä sivutuotteena rakkaani työkalut ympäri tonttia mahdollisimman laajalle alueelle, mahdollisimman kauan. Ja sitten kasivitosena, suvun perinteitä kunnioittaen voisin ottaa vanhainkodista ritolat ja juoksuttaa hoitohenkilökuntaa pitkin kyliä.

Itseni hyväksymisen ja aikuistumisen päätin aloittaa Vapun neuvojen mukaan hankkimalla vaatteita, jotka sopisivat keski-ikäisille muodoilleni: kunnolla korkea vyötärö ja reippaasti stretchiä.

Kaivellessani kirvelevin sydämin tavoitevaatteita komerostani ajattelin, että vielä tulisi aika, jolloin olisin täysin sinut itseni kanssa, siitä oli hellemekossaan pyörähtelevä anoppi elävä esimerkki:

-En miekään nuorempana mitään lyhyitä hihoja kehannut pitää, kun korosti liikaa tätä hartianseutua. Mutta katopa nyt! Mitä isommat allit, sitä lyhyemmät hihat. Nyt mennään jo hihattomassa kauppaankin!

Categories
Yleinen ystävyys

Siitä tunnet sä ystävän

Olen onnekas, sillä minulla on monta ystävää. Osa on kulkenut rinnallani lapsuudesta lähtien, osa on tarttunut mukaani matkan varrella. Osa hymeksyy touhuilleni pilven reunalta. Alla kohtaamisia vuosien varrelta.

Vuosi 1988:

Ensimmäinen luokka ja koulutie alkamassa, perhosia vatsassa. Jo ensimmäisinä päivinä minun ja mustatukkaisen tytön katseet kohtaavat. Kirjeenvaihto käy kiivaana ja koulumatkat taittuvat kevein askelein, sillä hän kulkee vierelläni. Yläasteella pulpettikirjeet vaihtuvat viesteihin, joita raapustamme pyyhekumeihin tai vihonnurkkiin ja vaihdamme salaa pöydän alla. Hän toimii silminäni ja sanelee mitä taululla lukee, koska en suostu hankkimaan silmälaseja. Jaamme murkkuiän murheet, vanhojentanssit, penkkarit, penkin alle menneet kotibileet. Jaamme työpaikkojen tuiverrukset, häät ja auto-onnettomuudet. Hän lähtee mukaan, kun vien lemmikkini viimeiselle matkalle. Hänelle soitan ensimmäiseksi, kun minusta tulee äiti. Hän tulee hoitamaan kuukauden ikäistä kummipoikaansa, vaikkei edes tiedä, huoliiko vauva pulloa. Joskus hän vain on ja halaa, kun sanoja ei löydy.

Vuosi 2001:

Pakkasta kaksikymmentäkolme astetta. Istun kuplavolkkarissa ja hinkutan huurteista tuulilasia rikkinäisellä raapalla. Vihdoin näen hänen juoksevan ulko-ovesta leivänpala suussaan ja reppu toiselta olalta villisti roikkuen. Kupla on lämmin vasta yliopiston pihassa ja olemme joka aamu myöhässä luennolta, mutta elämme omassa kuplassamme ja meillä on toisemme. Hän tutustuttaa minut hevosten maailmaan ja kun biletämme ravimiesten seurassa, meillä on loppuillasta aina enemmän rahaa kuin radalle lähtiessä.

Vuosi 2005:

Riitaisa ero illanistujaisten päätteeksi. Sydän revitty palasiksi, huljuteltu jääkylmässä vedessä ja tampattu mutaisilla piikkareilla karkeaan soraan. Istun saunassa ja itken. Hän istuu lauteille viereeni, höpöttelee lempeästi ja heittää pitkät hiuksensa toisen olkansa taakse. Lyö löylyä ja pesee pitkin vedoin selkäni elämää nähneillä käsillään. Sanoo, että kohta keitetään kahvit.

Sydän edelleen riekaleina tanssisalin pihassa. Lavatanssikurssin viimeinen kerta alkaa pian, ahdistaa mennä yksin. Meidänhän piti tehdä tämä yhdessä. Oven edessä seisahdun, sillä tutut kasvot pysäyttävät katseeni. Ystäväni mies tumppaa tupakan, virnistää, koukistaa käsivartensa ja kysyy, saako luvan. Hän on ajanut yli 50 kilometriä ja liannut autonsa loskassa vain sen takia, ettei minun tarvitsisi tanssia yksin. 

Vuosi 2009:

Facebookin selausta illan hämärässä. Saan päähäni etsiä ala-asteen aikaista ystävääni, joka jätti aukon sydämeeni muuttaessaan toiselle paikkakunnalle. Kuvassa tuikkivat tutun näköiset silmät. Asuu paikkakunnalla Joensuu. Voisiko se olla? On se. Sovimme tärskyt lauantaiksi Public Cornerin eteen. Siellä hän jo odottaa lunta hiuksissaan, joiden myöhemmin huomaan vaihtavan väriä monta kertaa vuodessa. Halaamme toisiamme hieman epävarmoin ottein, tilaamme tiskiltä Amarettokaakaot. Juttu jatkuu siitä, mihin se yli vuosikymmen sitten jäi.

Vuosi 2011:

Valtava vauvavatsa ja äitiysloma edessä. Menen viimeisen kerran työpaikalle, jossa minun on määrä perehdyttää seuraajani kesken jääneisiin kursseihin. Kättelen nättiä blondia, jonka eteen pian isken liiketalouden ruotsin kirjan ja vuosien saatossa väsäämäni materiaalit. Tulee juteltua muutakin. Tulee useita yhteisiä työpaikkoja, yhteisiä ystäviä, tulee toistemme lapsien kummeja, tulee yhteinen anoppi ja appiukko.

Vuosi 2013:

Työpaikan illanistujaiset ja tapaaminen uuden äidinkielen opettajan kanssa. Olen kerrankin ajoissa ja löydän puolitutun hahmon ravintola Fransmannin sohvalta. Nainen on oudon holtiton ja vallaton nahkatakissaan ja ilkikurisissa silmissään. Miksi minun on näin hyvä olla? Kun ensimmäisen kerran vierailen uuden ystäväni tiluksilla, se on täynnä lapsia, kissoja, koiria, naapurinmiehiä, keskeneräisiä projekteja, ojaan ajettuja kaivureita. Rappusilta valuu kanankakkaa. Tunnen tulleeni kotiin. 

Vuosi 2016:

Keittiöremontti työn alla. Mies tekee pitkää päivää, minun osakseni jää kärventyä Ikea-helvetissä. Mies neuvoo, miten kasaan kaapistot, toivottaa vähän iloisempaa ilmettä seuraavan komponentin kohdalle ja painaa hallin oven perässään kiinni. Pääsen kohtaan kaksi, sitten iskee epätoivo ja itku. Ruuvien sijasta hamuan käteeni puhelimen ja luottoryhmäni WhatsAppin. Pian käy ovi. Yksi tulee vuosituhannen krapulassa, toinen työpäivän päälle. Kolmas tuo miehensäkin ja liisteröi samalla tapetin seinään. Neljäs tulee viinipullo kainalossa, viides varaa iltavuoron.

Vuosi 2009-2016:

Kissakodilla hakemassa uutta perheenjäsentä kotiin. Tuo me otetaan, sanoo mies. Tuo kaikkea räpläävä suurisilmäinen kollipoika, joka ei ole hetkeäkään paikallaan? kysyn ja rakastun. Vuosien kuluessa mies katuu monesti päätöstään, sillä kissa tuo kaaoksen ja kolttoset tullessaan. Mutta meistä tulee erottamattomat. Hän seuraa mukanani kaikkialle, kantaa minulle lahjaksi rauhoitettuja kontiaisia, käpertyy vastasyntyneiden vauvojeni ympärilleni, vahtii taaperoita pihalla ja nuolee lasteni kyyneleet. Kun joudun lähettämään hänet sateenkaarisillalle, sydämestäni lähtee palanen ja se on mustavalkoisen ystäväni kokoinen. 

Vuosi 2017:

Kirkko ja elokuinen sunnuntai. Pitelen käsissäni punaista ruusua ja katson, kun ystäväni arkkua kannetaan alttarille. Sisko itkee hiljaa vieressä. Päässä risteilee kysymyksiä. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olinko tarpeeksi hyvä ystävä? Missä olet nyt? Olisitko tykännyt tuosta keikarimaisesta papista? Jostakin tulvii mieleen runo, jolla kerran häntä lohdutin. Ja kukaan ei ole keneltäkään poissa, kun mustarastas laulaa

Vuosi 2019:

Ruotsin tunti alkamassa, olen juossut vartissa edelliseltä koululta seuraavalle. Läähätän ja läkähdyn. Uusi ryhmä, hirveä härdelli päällä. Kuinka monta ADHD:ta mahtuu samaan luokkaan? Pidän nimenhuutoa, kun luokan ovi avautuu ja iso kaveri astuu sisään. Puristaa lujasti kättä, sanoo nimensä, kertoo olevansa tunneillani tästä lähtien mukana. Jaksot ja lukuvuodet vaihtuvat. Hän jatkaa lauseitani, kun olen itse kujalla. Syöttää suklaata ja käskee hengittämään, kun käyn ylikierroksilla. Kertoo anaalivitsin, kun naamani on mutturalla. Muistuttaa laittamaan huomenna ehjän paidan päälle. Laittaa koulun pihalla autoni lämpiämään, koska itse en kuitenkaan muista. 

Hyvää ystävänpäivää!