Yksi vaikeimpia asioita elämässäni on ollut opetella sidontaliinan käyttö. Tai mitäpä sitä valehtelemaan, prosessi on edelleen kesken.
Toki olen erinäisiä kertoja sitonut asioita, mutta en niin säännöllisesti, että rutiini olisi muodostunut. Tosin sillä ei varmaankaan ole merkitystä, sillä pikainen gallup kyläsaunalla kertoi, että en ollut ainoa, joka kärsi sidontaliinadementiasta. Aivan sama miten monta kertaa isä, ukki tai appi, serkku, täti tai aviopuoliso oli asian opastanut. Jokainen kerta tuntuu ensimmäiseltä.
Viime aikoina olen joutunut käyttämään tuota henkisesti kiduttavaa kitkutinta melko usein. Ystävättäreni Kirsti on ollut todistamassa nöyryyttävää taisteluani viheliäisen vehkeen kanssa jokaisella kerralla. Jostain syystä Kirsti tuntuu tajuavan laitteen sielunelämän päälle. Se taas käy minun ylpeyteni päälle.
“Anna mie autan”, kaveri ehdotti, kun jälleen mietin, mihin reikään liinan tyrkkäisin. Kolo kun tuntui olevan aina väärässä paikassa.
“Ei, mie en opi tätä koskaan sitten!”
Kirsti vaikeni, mutta jatkoi kikertämistä, kun arvoin olisiko paras tyrkätä edestä vai takaa.
Tungin liinan reikään ja Kirstin hyväksyvän nyökkäyksen jälkeen uskaltauduin vääntämään kahvasta. Räikkä rutisi ja metalliset ikenet imaisivat liinaa sisäänsä. Kolminkerroin ja kierteellä. Seuraava ongelma saapui ennen aikojaan. Miten sen saisi pois!? Vetämällä. Ja minä vedin, mutta mitään ei tapahtunut.
Kirsti ei sanonut mitään, mutta sormiliikkeistä päättelin, että vimputin piti kääntää toiseen suuntaan. Ja kas, johan alkoi liina kulkea.
Aloitin alusta. Nyt varoin, ettei liina pääsisi lipsahtamaan kaksinkerroin. Reiästä sisään ja rytmikästä runkutusta.
Silloin Kirsti ei voinut olla puuttumatta. Toki kesti hetken, ennen kuin naurunröhötyksestä sain selvää.
“Siun pitäs varmaan laittaa tuo toinen pää kiinni.”
Onneksi kyseessä ei ollut pitkänmatkan kuljetus, vaan niin sanottu stabiilisidonta, sillä käteni jälki ei herättänyt luottamusta edes itsessäni. Mutta kyllä se paikallaan pysyi! Kun makrameetyön ja S&M-fetissin sekasikiö oli aika purkaa, en muistanut mitä piti tehdä.
“Ihan samalla tavalla ku äsken”, Kirsti parahti. “Et sie tätä nyt oo voinut tuossa ajassa unohtaa!”
Aivan kuin mieheni olisi käyttänyt juuri samoja sanoja… ja samalla ääneen painolla. Ja juuri samanlaisessa tilanteessa! Dejavu!
Sidontaliina for dummies!
Koska en siis ole ainut, jolle sidontaliinan toiminnan tajuaminen tuottaa vaikeuksia, pyysin miestäni opettamaan (jälleen kerran) ja auttamaan kuvauksissa. Arvelin, että se pönkittäisi puolison identiteettiä, kun saisi kerrankin neuvoa minua ja vielä luvan kanssa. No, sai maistiaisen minun työpäivistäni…
“Missä siun sidontaliinat on?”
“Mihin sie niitä?”
“Teen tutoriaalin.”
“Osaat sie ite?”
“En, joten voit sie neuvoa?”
“Pakko kai se on.”
“Ja voit sie ottaa kuvia?”
“Miks helvetissä miun pitää osallistua siun kuvauksiin?”
Mie: “Tää ei liiku!”
Mies: “Väännä sitä kahvaa. Miten hitossa sie voit unohtaa, kun just näytin?”
“Se reikä laitetaan tälleen suoraan.”
“Aaa… mie laitoin viimeks sen silleen pystyyn…”
Huokaus. (Miehen.)
“Miten mie saan sen sinne kun se on nyt tuolla alhaalla?”
“No siitä kahvasta vääntämällä.”
Syvä huokaus. (Miehen.)
“Miks sie niistä koukuista otat kuvan?”
“Että pitää muistaa kattoa, että ne on kiinni jossain.”
“Voiko ne joku muka jättää irti?”
“No, niin on saattanut joskus käydä… Mutta se oli stabiilisidonta.”
“Mikä?”
“Että sitä sidottavaa ei liikutettu vaan lähinnä pidettiin hetki kasassa.”
Kuvausprosessin (sekä edeltävän opastuksen) aikana vahingoitettiin ainoastaan puolisoni hermoja. Love you!