Categories
arki kaaos Yleinen

Selviytymisstoori osa 75 – Sytkyllä sisään

Rakas päiväkirja, 18.4.2017   

Ai että mitenkö meni tämä päivä? Oikein kivasti, kiitos kysymästä!

Aamulla heräsin yksinhuoltajana, sillä mieheni oli Ruotsin maalla tuohta käärimässä. Toki hän välillä soitteli kuulumisia kysyäkseen. Tai selvitäkseen. Aamupäivällä sain nimittäin länsinaapurista hieman vauhkoontuneen puhelun:

– MITÄ TARKOITTAA RÄKOR?!!?

– Räkor?? Aaa joo räkor, se on katkaravut. Lausutaan reekor.

– Okei, oon koko viikon syöny samma hääriä Askon kanssa. Nyt piti saada jotain muuta. Oon tässä tiskillä pitää lopettaa. Kiitos hei.

Puoliltapäivin vein taaperoikäiset lapset äidilleni hoitoon ja lähdin harrastamaan hetkeksi töitä. Ihmisten ilmoille selvittyäni eräs mies pysäytti minut käytävällä ja puhui niin tuhmia, että jäin ensi kertaa elämässäni sanattomaksi. Tiedän jostakin syystä vetäväni pervoja puoleeni (ystäväni sanoo että se on se silmän liike), mutta voin kertoa, että ihan kaikkea en minäkään suodata. 

Kun töiden jälkeen hain lapsia mummolasta, kielin tuhmasta sedästä äidilleni – kelle muullekaan lapsi sylkee pahan olonsa?

– Millä tavalla yllytit? kysyi äiti.

Jo toisen kerran saman päivän aikana jäin sanattomaksi. My mum too -kampanjasta hyvää päivää!

Kun pääsin lapset kyydissä kotipihaan, aloin jo autossa puskea hikeä. Jotenkin oli sellainen olo, että minulla ei ollut kodin avaimia. Ja jotenkin oli sellainen fiilis, ettei minulla myöskään ollut kotini vara-avainta sinne kuuluvassa paikassa. Valokuvamuistini kertoi, että kotiavain roikkui eteisen naulakossa, ja koska olin jo töihin lähdettyäni joutunut kääntymään takaisin kotiin, koska olin unohtanut ottaa työpaikkani avaimet mukaan, ja koska olin unohtanut jo ensimmäistä lähtöä tehdessäni kotiavaimeni sisään, olin joutunut menemään vara-avaimella sisään saadakseni työpaikan avaimet käsiin, ja tämä vara-avain lojui nyt pakastimen päällä, koska en ollut muistanut palauttaa sitä liiteriin.

Eli lyhyesti sanottuna: jos sesam aukene ei toimisi, olisin kusessa.

Pelkoni kävivät toteen, kun käänsin ensin taskuni ja reppuni ylösalaisin ja kurkistin sitten liiteriin vara-avaimen toivossa. Turhaan. Syöksyin lapsineni takaisin äitini luo ja suoraan vanhempieni avainkaapille. Tungin sieltä parikymmentä eri avainta taskuuni, ajoin kotiin ja aloin rynkytellä avaimia kotioveni reikään. Tältäkö prinssistä tuntui, kun hän epätoivoisesti sovitteli lasikenkää vääriin jalkoihin?

Koska yksikään avaimista ei halunnut yhtyä reikään, oli pakko ottaa pelätty puhelu Göteborgiin. 

– Moi rakas. Tuota onkohan meillä vara-avainta jossakin jemmassa?

– Liiterissä as usual.

– Joo mutta onko meillä toista vara-avainta?

– Ei ole, kun hävitit sen edellisen. Seuraava lähin avain on täällä minun taskussa Ruotsissa.

– Joo kun en oikein pääse ovesta sisään, kun kaikki avaimet on sisällä erinäisten käänteiden jäljiltä…

– Onneksi olkoon.

– No ehkä yritän ettiä ensin sitä ensimmäistä kadonnutta vara-avainta…

– Onnea etsintöihin.

Olin tosiaan toissakesän keskiviikkona onnistunut hävittämään yhden kotimme vara-avaimen halkoliiterin uumeniin, kun se oli livennyt käsistäni koivuklapien sekaan. Seuraavan tunnin konttasin perse pitkällä liiterin lattialla ja haravoin sentti sentiltä paljain käsin vuoroin puulastuja, soraa ja multaa ja heittelin halkoja tieltäni. Tunnin päästä oli pakko luovuttaa. En saanut avainta, mutta olin varma, että myyräkuumeen sain.

Istahdin kiireisemmäksi ajaksi takakuistin portaille ja katselin kun kissat seurasivat liikkeitäni keittiön ikkunan takaa uteliain ilmein. Tai pikemminkin nälkäisin. Toinen maukui ja kuopi tassuilla ikkunaan. Kuolisivat reppanat vielä nälkään tällä menolla!!

Mietin kenet hälyttäisin apuun. Entinen heilanihan osasi murtautua autoihin ja taloihin, tunsi kikka kolmosen jos toisenkin. Soittaisinko Ramille? Rami olisi varmaan halvempi kuin iltakeikkaa heittävä lukkoseppä.

Ennen kuin ehdin painaa luurin kuvaa, puhelin soi. Mieheni oli ollut askeleen edellä ja soittanut veljelleen. Kytymies kyseli tilannepäivitystä, murahteli vastaukseksi ja lupasi hoitaa homman tyylikkäämmin kuin entinen murtovaras. Pian hän saapuikin valkealla ratsullaan ja alkoi mittailemaan ensin etuovea ja sitten takaovea katseellaan. Tuota pikaa hän ilmoitti menevänsä etuovesta sisään ja kaivoi sitten takakontista sahamurhaajan työkalulta näyttävän kapistuksen. Sähköpuukkosahaksi tai tuttavallisemmin sytkyksi sitä ilmeisesti myös kutsuttiin.

Jos ei sesamia tottele niin josko tottelisi sytkyä.

Ensitöikseen kyty irrotti listat ja sitten alkoikin jumalaton ujellus, rytyytys ja pauke, kun hän alkoi irrottamaan etuovea sytkyllä. Melusaastetta kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan ja katselin kuinka kaunis 80-luvun kuistini muuttui taistelutantereeksi. Karmiruuvit poksahtivat poikki ja uretaanit lensivät paikaltaan. Kohta apupoika antero sai taivutettua karmia sen verran, että lukon kieleke vapautui karmista ja ovi aukeni kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Tämän jälkeen sankari poistui paikalta ja jätti jälkeensä hirveän sotkun. 

Ruokittuani kissat syöksyin mummolaan. Tyttö oli ehtinyt nukahtaa puolialastomana eteiseen ja poika huusi suoraa kurkkua isäänsä. Pian huusi myös nukkuva lapsi, kun nostin hänet syliini. Tungin kurkku suorana rääkyvät puolialastomat lapset autoon ja katselin viimeisenä näkynäni äitini pään pudistelua. 

Kotipihassa ensimmäinen näkyni oli hymyään pidättelevä naapuri, mutta väliäkö hällä. Ei tässä meidän perhe muutenkaan normaalin papereita saisi.

Mies soitti, kun olin saanut kääpiöt unten maille, hyviteltyä kissat tyytyväisiksi ja avattua iltakaljan, vaikken sitä ehkä ollut ansainnutkaan.

– Mites meni noin niinku omasta mielestä tämä päivä? kysyi mies.

– Silleen semi kivasti. Oli ainakin kivasti äksöniä.

– Rouva saa sitten maksaa oven korjauksen tai laittaa itse uretaanit ja listat takaisin paikoilleen. 

– Javisst. Se on ruotsia ja tarkoittaa totta kai!

En pitänyt kiirettä. Listat olivat vielä vuodenkin päästä nätisti nojallaan etukuistilla odottaen ihmettä tapahtuvaksi. Paikkansa ne löysivät vasta kun muutto alkoi lähestyä ja kun rupesin huutelemaan remonttitaitoisia miehiä kyliltä apuun. Johan alkoi oma mies aktivoitua. Mitäs lähtee Ruotsiin, kun ovetkin hyppivät sinä aikana pois paikoiltaan.

Äitienpäivälahjaksi sain avaimenperän, joka on lähes mahdoton hävittää tai unohtaa. Korostan sanaa lähes.

Categories
arki parisuhde ystävyys

Liinadementiaa ja stabiilia sidontaa. Sisältää toiveohjeen!

Liinaa ei keritä ikinä koukun ympärille. Kuorman yli heitetystä kiekosta tulee nimittäin silloin tappava väline.

Yksi vaikeimpia asioita elämässäni on ollut opetella sidontaliinan käyttö. Tai mitäpä sitä valehtelemaan, prosessi on edelleen kesken. 

Toki olen erinäisiä kertoja sitonut asioita, mutta en niin säännöllisesti, että rutiini olisi muodostunut. Tosin sillä ei varmaankaan ole merkitystä, sillä pikainen gallup kyläsaunalla kertoi, että en ollut ainoa, joka kärsi sidontaliinadementiasta. Aivan sama miten monta kertaa isä, ukki tai appi, serkku, täti tai aviopuoliso oli asian opastanut. Jokainen kerta tuntuu ensimmäiseltä.

Viime aikoina olen joutunut käyttämään tuota henkisesti kiduttavaa kitkutinta melko usein. Ystävättäreni Kirsti on ollut todistamassa nöyryyttävää taisteluani viheliäisen vehkeen kanssa jokaisella kerralla. Jostain syystä Kirsti tuntuu tajuavan laitteen sielunelämän päälle. Se taas käy minun ylpeyteni päälle.

“Anna mie autan”, kaveri ehdotti, kun jälleen mietin, mihin reikään liinan tyrkkäisin. Kolo kun tuntui olevan aina väärässä paikassa.

“Ei, mie en opi tätä koskaan sitten!”

Kirsti vaikeni, mutta jatkoi kikertämistä, kun arvoin olisiko paras tyrkätä edestä vai takaa.

Tungin liinan reikään ja Kirstin hyväksyvän nyökkäyksen jälkeen uskaltauduin vääntämään kahvasta. Räikkä rutisi ja metalliset ikenet imaisivat liinaa sisäänsä. Kolminkerroin ja kierteellä. Seuraava ongelma saapui ennen aikojaan. Miten sen saisi pois!? Vetämällä. Ja minä vedin, mutta mitään ei tapahtunut. 

Kirsti ei sanonut mitään, mutta sormiliikkeistä päättelin, että vimputin piti kääntää toiseen suuntaan. Ja kas, johan alkoi liina kulkea.

Aloitin alusta. Nyt varoin, ettei liina pääsisi lipsahtamaan kaksinkerroin. Reiästä sisään ja rytmikästä runkutusta.

Silloin Kirsti ei voinut olla puuttumatta. Toki kesti hetken, ennen kuin naurunröhötyksestä sain selvää.

“Siun pitäs varmaan laittaa tuo toinen pää kiinni.”

Onneksi kyseessä ei ollut pitkänmatkan kuljetus, vaan niin sanottu stabiilisidonta, sillä käteni jälki ei herättänyt luottamusta edes itsessäni. Mutta kyllä se paikallaan pysyi! Kun makrameetyön ja S&M-fetissin sekasikiö oli aika purkaa, en muistanut mitä piti tehdä. 

“Ihan samalla tavalla ku äsken”, Kirsti parahti. “Et sie tätä nyt oo voinut tuossa ajassa unohtaa!”

Aivan kuin mieheni olisi käyttänyt juuri samoja sanoja… ja samalla ääneen painolla. Ja juuri samanlaisessa tilanteessa! Dejavu!

Sidontaliina for dummies!

Koska en siis ole ainut, jolle sidontaliinan toiminnan tajuaminen tuottaa vaikeuksia, pyysin miestäni opettamaan (jälleen kerran) ja auttamaan kuvauksissa. Arvelin, että se pönkittäisi puolison identiteettiä, kun saisi kerrankin neuvoa minua ja vielä luvan kanssa. No, sai maistiaisen minun työpäivistäni…

Kahvan vääntäminen helpottuu, kun lukituksen aukaisee. Se tapahtuu kahvan lärpäkettä alas vetämällä.
Mie: “Tää ei liiku!”
Mies: “Väännä sitä kahvaa. Miten hitossa sie voit unohtaa, kun just näytin?”
Aukko asetetaan suoraan, ja liinan pää pujotetaan ikenien väliin.

“Se reikä laitetaan tälleen suoraan.”
“Aaa… mie laitoin viimeks sen silleen pystyyn…”
Huokaus. (Miehen.)
“Miten mie saan sen sinne kun se on nyt tuolla alhaalla?”
“No siitä kahvasta vääntämällä.”
Syvä huokaus. (Miehen.)
Tässä vaiheessa on hyvä tarkistaa, että liinojen toiset päät ovat kiinni jossakin.

“Miks sie niistä koukuista otat kuvan?”
“Että pitää muistaa kattoa, että ne on kiinni jossain.”
“Voiko ne joku muka jättää irti?”
“No, niin on saattanut joskus käydä… Mutta se oli stabiilisidonta.”
“Mikä?”
“Että sitä sidottavaa ei liikutettu vaan lähinnä pidettiin hetki kasassa.”
Liina kannattaa kiristää käsin mahdollisimman pitkälle, muuten saattaa jännetupit tulehtua vemputtamisesta. (Kiitos Kirsti vinkistä!) Lopullinen kireys hankitaan kahvaa ylös ja alas kääntämällä. Takavasemmalla tupakkapaperi paloi kiukkuisesti.
Kahva alas päin, niin liina ei lähde luvatta löystymään.
Liinan pää on hyvä solmia tiukasti kiinni. Mies ei arvostanut virkkaustani. Kts. kuva. Liina olisi hyvä myös kiinnittää tukevasti rahtiin. Ei esim. tonkan irtonaiseen kanteen. Lavastettu lastaus, jota ei ole testattu kylätien montuissa eikä suositella kokeiltavaksi.

Kuvausprosessin (sekä edeltävän opastuksen) aikana vahingoitettiin ainoastaan puolisoni hermoja. Love you!

Categories
keski-ikäiset Kriisit rentoutuminen

Survival Story: Sori, en oo superihminen!

Valoa kohti!

Kärsin jokin aika sitten melko pahasta unettomuudesta ja/ tai masennuksesta. En tiedä johtuiko unettomuus masennuksesta vai masennus unettomuudesta, mutta elämä oli raskasta ja ilotonta. Missään ei ollut mitään mieltä, kaikki oli merkityksetöntä. Ei jaksanut edes vittuuntua mistään.

Muutamalle läheiselle kerroin miltä tuntuu.

“Pitäiskö mennä lääkäriin?”

Loistava neuvo. Neuvojen vastaanottaminen vaan ei ollut niin loistavaa. Kolmannella kerralla voimia riitti toimintaankin. Vaikka työterveydestä sai akuutisti aikoja puolen tunnin jonossa roikkumisen jälkeen, suurin työ piti tehdä pään sisällä.

“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”

“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.”

“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”

“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”

“Pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”

“Kaikkia väsyttää.”

“Se on vaan asenteesta kiinni!”

Osa kommenteista oli pään sisäisiä, osan kuulin kavereilta. Yhteenveto oli, että lääkäriin meneminen, saikutus ja lääkkeet ovat saatanasta tai ainakin osoitus epäonnistumisesta. Ja totaalisen häpeällistä.

Sori, en ole superihminen vaan otin ne kaikki. Menin lääkäriin, sain saikkua viikon (+ ekstraviikon totaalisen henkisen ja fyysisen resetoinnin tarjoavaan yrjötautiin) ja yöunet rauhoittavat pillerit.

Enkä kadu hetkeäkään. Päinvastoin. Harmittaa, että tarvoin ilottomuuden sumuisessa suossa niinkin pitkään. 

Nyt nautin siitä, että herään ennen kellonsoittoa. Kroppa vaatii aamulenkkiä ja useimpina päivinä kiinnostaa lähteä töihin. Tykkään siitä, että näen eroottisia unia tutuista ja tuntemattomista. Himoitsen suklaata ja hiihtämistä, appelsiineja, salitreeniä ja pallopelejä. Enkä halua välittömästi tuhota ompelusta, joka ei istu ensisovituksessa. Jaksan lukea lasten wilmaviestit, ja maalipurkkiin juossen kissan jäljet lattiassakin alkavat vituttaa.

Avun pyytäminen on välillä vaikea. Mutta onneksi on Aikun ajatusvääristymien korjauspalvelu.

“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”

Lääkäri on nähnyt niin paljon kaikkea, että suoriutui yhdestä uupuneesta opettajasta rutiinilla.

“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.” 

Sehän se on vähän niinkuin tarkoitus, jos hormonitasapaino on pielessä! Aikanaan ajatuskin hormonikierukasta ällötti ja pelotti. Muuttaa persoonan ja kaikkea! Luojan kiitos muuttikin! Sen verran vuoristorataa oli luonnollisen kierron Aikun mieliala. 

“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”

Eikös kaikki huippu-urheilijatkin käy mentaalivalmennuksessa? Mutta niin… eikös huippu-urheilu ole jonkin sortin  hulluutta…?

“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”

No… sijainen ei ollut korjannut kokeita, joten ne odottivat. Mutta muuten oli tuuraaja selvinnyt ohjeitta. Tervehdyttävä havainto, että en ole korvaamaton.

“Siun pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”

Se, että on elänyt liki 40 vuotta ajatusvääristymien kanssa, että on maailman napa ja vastuussa kaikista ja kaikesta, ei tule muuttumaan yhdessä hetkessä. Ei varsinkaan silloin, kun ei saa nukuttua kuin kolme tuntia yössä.

“Se on vaan asenteesta kiinni!”

Ei. Vaan tähtien asennosta, tuurista ja sattumasta riippuu, näkeekö pilkahduksen elämästä, jolla on merkitystä ja ehtiikö siitä ottamaan kiinni.

“Kaikkia väsyttää.” 

Ehkä kaikkien pitäisi sitten ottaa vähän lepoa? Tavalla tai toisella. Ja kuten mieheni totesi, kukaan ei tiedä miten väsynyt sitä itse kukin on. Mutta alkaa sillä melko hyvä tuntuma olla “vähän väsystä” vaimosta, joka ulisi kaikesta ja räjähteli nitroglyseriiniä herkemmin. Tai oikeastaan posahti kuin diatsoniumtetrasol, se kun ei tarvitse räjähdykseen edes ulkoista ärsykettä.

Tästä voi käydä tsekkaamassa lähtötilanteen.

Categories
juhlapyhät keski-ikäiset perhe Yleinen

Virvon varvon virtsalla, piiskaan pihlajalla

Aloitin pääsiäisvalmistelut tänä vuonna jo hyvissä ajoin. Kolme viikkoa sitten minun piti vetää opiskelijoille kädentaitoja ja koska olen opettaja, taskussa pitää aina olla varasuunnitelman varasuunnitelma ja liukasliikkeisille lisätehtävä. Siispä suuntasin edellisenä iltana säkkipimeässä pajukkoon keskimmäisen lapseni kanssa. Tai siis luulin suuntaavani. 

Joka tapauksessa kynsin ja konttasin umpihangessa ojanpohjaa, nitkutin tylsillä saksilla poikki 22 pajunoksaa, tungin ne S-Marketin muovikassiin ja raahauduin takaisin tielle joka toisella askeleella lumeen vajoten. Lahkeet ja kengät tursusivat lunta ja hampaat kalisivat kylmyydestä.

– Äiti näissä ei kyllä oo niitä kissoja….! tytär yritti sanoa pussiin katsoessaan. 

Samaa hän oli yrittänyt huudella jo aikaisemmin ojan toiselta puolelta.

– Sieltä ne nousee, pienet on vielä kun ei oo kevätkään pitkällä! tokaisin takaisin ja noukin jääkokkareita kengistäni.

Kun kädentaitojen tunti aamulla koitti ja opiskelijat näkivät muovipussista pilkottavat oksat, sain osakseni murhaavia ja säälinsekaisen huvittuneita katseita.

– Ei jumalauta mitään virpomisjuttuja!

Onneksi sain myytyä heille toisen idean – selviytymisrannekkeen punomisen ja posliinin maalaamisen eikä ollut kuin paukutella menemään.

Työpäivän päätteeksi otin koskemattomat vitsat kainaloon, jos vaikka omat lapseni niitä osaisivat arvostaa. Kotiinlähtöä tehdessäni jäin työkaverini kanssa suusta kiinni, ja hän sattui vilkaisemaan vitsojani vähän tarkemmin:

– Näyttää kyllä vähän pihlajalta nuo sinun oksat.

– Jaaaaaaaaa…. Saattaahan se tietysti olla, kun pimeessä nää keräsin…

Lähempi tarkastelu tosiaan osoitti, että 22 oksan joukossa oli vain kaksi pajunoksaa, loput olivat pihlajaa. Kun kylillä voivottelin, ettei ihan putkeen mennyt tämäkään keissi, eräs tuttavani lohdutti sanoillaan:

– Ennen vanhaan uuden omakotitalon lähimmäksi puuksi istutettiin aina pihlaja. Sen uskottiin tuovan onnea ja uskottiinpa puun muutenkin sisältävän taikavoimia. Että virpomiseen saattaa pihlaja olla pajua tehokkaampi!

Vau, olinkin siis edelläkävijä! 

Varsi se on pihlajallakin. hästäg uskallaollaerilainen
Jo vihertää!

Tänä pääsiäisenä ajattelin kokeilla muutakin erilaista. Tai siis en ajatellut, mutta ajauduin tilanteeseen kuten minulle usein käy. Lähdin viikko sitten perjantaina ravintolaan syömään mieheni, Aikun ja hänen siippansa kanssa. Jossain vaiheessa mietin pitäisikö olla huolissaan, kun ukot puhuivat enemmän hevosista ja ankoista kuin kaivinkoneista ja gyproccilevyistä.

Joka tapauksessa herkuttelun ja hevostelun jälkeen suuntasimme vielä nauttimaan vähän livemusiikkia Joensuun yöhön. Yöllä neljän aikaan heräsin siihen, että mahassa murahti. Pian koin täydellisen puhdistautumisen. Ainakin fyysisesti, sillä henkisesti tajusin olevani jo täysin turmeltunut. Sillä mitäpä miettii Tinsku 40 vee suoli solmussa ja vatsa ruikulilla, kun toinen pää on sankossa ja toinen pytyssä?

Että jos tämä ei helpota, niin en pääse ÄÄNESTÄMÄÄN sunnuntaina.

Keski-ikäisen kansalaisaktiivisuudessa on jotakin hellyttävää, mutta myös säälittävää.

Mitään hellyyttävää tai säälivää ei sen sijaan ollut äitini kommentissa, kun kerroin epäileväni puhdistumisen syyksi ruokamyrkytystä.

– Krapula sulla on!!

Näin alkoi pääsiäistä edeltävä paaston aika. Kahden päivän aikana sain pudotettua jo kolme kiloa! Eikä tehnyt mieli panna suuhun juuri mitään -loistava startti puhdistautumiseen ja nautintoaineista kieltäytymiseen. Vaalisunnuntaina olin jo kutakuinkin tolpillani, joten pääsin käyttämään ääntäni.

Ääntään käyttivät myös lapseni, jotka innostuivat virpomaan. Neiti neljä vee tuli tarmokkaana eteeni piiskaamaan kinttujani:

– Viivon vaavon sulle tissit,

viivon vaavon kellon kädet,

mulle vitsa, sulle palkka!

Seuraava runo oli hivenen painostavampi, sillä lapseni yrittävät alituiseen aivopestä minua lisääntymään. Myös neiti neljä vee:

– Viivon vaavon vauvan sulle, 

hiili antaa pusun mulle!

Loruttelun jälkeen tyttö hihkaisi:

– Äiti mie keksin näitä ite!

– Aijaa, enpä olis arvannu!

Ukolle kuiskasin oksien viuhoessa oman loruni:

– Vitsa sulle, muna mulle!

Valitettavasti keskimmäinen ei ollut eilisen teeren tyttöjä:

– Hankkikaa huone!

Pian alkoi aktivoitua myös munannälkäinen esikoiseni. 

– Miekin haluun virpoa! Mutta mulla ei ole virtsaa! Vai mikä se on.

– Rakas se on VITSA, ei VIRTSA. Virtsa on housussas. Tai siis toivottavasti ei sielläkään.

– Aaa joo, oli mikä oli, mie meen tekemään!

Vitsan valmistuksessa kesti viitisen minuuttia ja sanotaanko, että lopputulos oli varsin persoonaallinen kuten jo ehkä aiemmasta kuvasta huomasittekin.

Persoonallista pääsiäistä blogimme lukijoille!

Categories
juhlapyhät ruoka

Aikun keittiössä! Mämmin mähmintää

Olen onnistunut kasvattamaan lapseni kulinaristeiksi. Jos siis kulinaristilla tarkoitetaan ihmistä, joka nauttii kummallisista ruokalajeista. Lapseni toivoi aamupalaksi “sitä vetistä mansikkapuuroa”. Lusikalla syötävää pitsaa muistellaan vähintään puolivuosittain. Jostain syystä en ole kuitenkaan voinut toisintaa tätä makunautintoa. 

Pienokaisteni herkkua on myös mämmi, tuo perinneruoka, joka jakaa mielipiteitä enemmän kuin maahanmuuttopolitiikka. Mämmiä kuluu litroittain. Jossain vaiheessa kuvittelin, että yksi rove riittää makupalaksi koko perheelle, sen verran topakkaa tavaraa tuo maltainen mustakulta on. Väärin. Jos ei ole heti jaolla, saattaa jäädä nuolemaan näppejään. Rovetta ei kannata enää nuolla, koira ennättää yleensä ensin. 

Mutta onneksi on äitinä kätevä emäntä. Vältelläkseni työtehtäviäni päätin opetella valmistamaan mämmiä itse. 

Valmistautuminen

Kerrankin valmistauduin. Googlettelin parikin sivustoa ja kaivoin esiin ikivanhan luottokeittokirjani, jossa kerrotaan muun muassa kuinka siansuolista valmistetaan makkaraa. Siellä oli varmaan perinteistä perinteisin ja vuosisatoja käytetty ohje.

Reseptit olivat hämmentävän samankaltaiset, mikä toisaalta oli helpottavaa (ei tarvinnut valita ohjetta, sillä kahden ohjeen yhdistämisellä ei ole yleensä onnistuttu leivontahommissa. Trust me, kokeiltu on…) ja toisaalta aavistuksen pelottavaa, sillä oliko kyseessä vain laiskaa plagiointia ilman kriittistä tuotekehittelyä…? 

Vaihe 1 – mittaaminen

Punnitsin keittiövaa’alla grammantarkasti mämmimaltaat ja ruisjauhot. Keitin veden poreilevaksi. Nettiohjeessa kerrottiin poreilevan veden tarkoittavan 65-asteista vettä. Kaivoin siis mieheni kokkaushifistelyboxista lämpömittarin ja kun lämpötila oli sopiva, sotkin jauhot veteen ja ripottelin vielä ohjeen mukaan ruisjauhoja pinnalle. Kansi päälle ja uuniin.

Nettiohjeessa neuvottiin laittamaan kattila uuniin, jossa on valo päällä. Toimikohan valo meidän uunissa? Mämmipussin ohjeessa oli mainittu tarkka 50 asteen lämpötila, joten noudatin sitä. Varuilta tyrkkäsin myös lämpömittarin uuniin. 

Vaihe 2 – fysikaalisia ongelmia

Ohjeen mukaisen kahden tunnin imellyttämisvaiheen jälkeen keitin uudet vedet ja aloin lisätä uutta satsia jauhoja. Seos ei juurikaan muistuttanut mämmiä vaan keväällä lumien alta paljastuvaa, aavistuksen homehtunutta koiran paskaa. Mutta tuoksu alkoi perheestäkin muistuttaa jo valmista tuotetta.

Tökkäsin lämpömittarin höttöön. Mömmön sisälämpötila ei vastannut ohjetta. (Kyllä, ohje sisälsi sisälämpötilatkin. Ja kyllä, noudatin niitä. Tai tarkkailin ainakin.) Myöskään uunin lämpömittari ei vastannut asettamaani astelukua. Lähellekään. 

Myöhemmin opin, että sopivasti imeltyneen seoksen voi aistinvaraisesti tunnistaa tummahkosta väristä ja notkeasta rakenteesta, mutta tässä vaiheessa arvelin ongelmien ratkeavan seuraavalla kierroksella. Väänsin uuniin lisää lämpöä. 

Sitten alkoivat tilavuusongelmat.

Uusi vesisatsi mahtui nimittäin helposti kattilaan, mutta kipollinen mallasta ja jauhoa näytti omiinkin silmiin mahdottomalta mahdutettavaksi samaan pataan. Jos ohje lupasi neljä litraa valmista tavaraa, piti sen nyt hyvänen aika viiden litran kattilaan mahtua. Niin sitä voisi luulla…

Ripottelin jauhoja ja maltaita vähän kerrallaan pinnalle ja nostelin varovasti seokseen. Kakkutaikinaakaan en samalla hellyydellä käännellyt. Herkistä liikkeistäni huolimatta mössön pinta alkoi hipoa kasari yläreunaa. Äkkiä kansi päälle!

Vaihe 3 – keittäminen

Toisen, reippaan parin tunnin imellytyksen jälkeen mämmini koostumus ei edelleenkään muistuttanut kaupan mämmiä. Mutta jäljellä oli vielä kaksi vaihetta. En siis ollut kovin huolissani. Eipä silti, filosofiani mukaan ruuanlaitto on luova taiteenlaji, eikä ole tarkoitustakaan, että tietää mitä tulee saamaan tai että joka kerralla saisi saman tuloksen.

Keittäminen osoittautui hankalaksi, kun kattila oli äärimmillään täynnä. Kuplahteleva mämmi pärskähteli hellalle, seinille ja rinnuksille. Koira löysi lattialle roiskahtaneen mämmikokkareen ja piehtaroi hädissään itsensä raidalliseksi ennen kuin tajusi, ettei kyseessä ollutkaan eriteläjä.

Keittämisen jälkeen seos piti maustaa, mutta ruokalusikallinen pomeranssia oli liikaa. Mömmö alkoi valua pitkn kattilan kylkiä kuumalle hellalle, johon se paloi kiinni luvattoman nopeasti. Oli jaettava soosi kahteen kattilaan.

Vaihe 4 – paistaminen

Nyt mämmi piti laittaa uunivuokiin ja uuniin 2,5 tunniksi. Ohjeessa varoiteltiin täyttämästä kippoja kokonaan kuohumisen varalta ja levittämään päälle sokerilientä kuorettumisen varalle. Valuttelin huolellisesti sokerilientä kippojen päälle. 

Eivät toki kuohuneet yli, mutta kitkerän napakka sokerikansi oli kivettynyt jokaisen vuoan päällä. Mutta mämmi, jonka kaiveli kannen ja palaneen pohjan välistä maistui ihan oikealta mämmiltä. Jokseenkin vetiseltä, mutta mämmiltä. 

Versio 2

Mutta eipä huolta. Aikku ei luovuta. Uusi satsi. Puolitin ohjeen, sillä halusin puolittaa myös astioiden määrän. Edellisen session jälkeen olin liottanut ja hinkannut kippoja tuntikausia. 

Miehelle tämäkin määrä mämmisiä astioita oli liikaa. Vaiheiden 1 ja 2 välissä mies oli siivonnut keittiön, johon olin jättänyt kipot, kapustat, purkit ja puntarit valmiiksi. Tästä seurasi luonnollisesti pieni napsakka perheriita aiheesta, että miksi ei siivota silloin kun pitäisi ja sitä mitä pitäisi ja miksi aina valitat etten siivoa ja sitten kun siivoan niin ei kelpaa.

Mutta sain kuin sainkin uuden satsin tehtyä. Imellytys tapahtui energiaa säästäen leivinuunissa pitkän kaavan mukaan. 

Kokeiluerän maku oli taivaallisen täyteläinen, joten päätin tehdä isomman satsin. Välttääkseni pohjaan palamisen tein annoksen uuteen, pinnoitettuun uunivuokaan. Tilavuuksien kanssa oli jälleen hankaluuksia. Mössö nuoli taas vuoan reunoja. 

“Mitä vittua?! Miks tää ei mahdu tähän?”

“Miten se voi tulla siulle taas yllätyksenä, että se ei mahdu siihen?” tuskaili puolestaan mies. 

“Tämä on eri kippo.”

“Se on samankokoinen kippo.”

“Mutta tämä on eri kippo.”

Mies ei tajunnut. Kummallisesti kutistunut kasari aiheutti sen, etten jaksanut keittää vaadittua aikaa. Tyrkkäsin siirappivedessä kelluvan perinneherkun uuniin loppulöylyihin. 

Sinne se jäikin, kun lähdin töihin. Ensimmäisenä kotiin tullut lapsi tajusi tuoksusta sammuttaa uunin.

Suosittelen lämpimästi keittämään puuron ennen uuniin laittoa. Vasta miehen raaka voima ja luvattoman tehokkaat pesuaineet saivat uunin puhtaaksi kuohuneesta mämmistä. Tietysti töhnä olisi voinut lähteä helpomminkin, jos sen olisi huomannut aiemmin kuin vasta kolmen päivän päästä, kun uuni tyrkättiin jälleen päälle ja kitkerä mämmin hajuinen savu levisi asuintiloihin. 

Yritin itse ensin raapia kynnet verillä. Kirjaimellisesti. Palanut mämmi kynnen alla on mitä toimivin kidutuskeino.

Mämmi itsessään ei yltänyt edellisen satsin makuun, joten aioin kokeilla vielä kerran. Jokapäiväiseen mämmiin tympääntynyt perhe päätti toisin ja piilotti mämmimallaspussin. 

OHJE:

Vaihe 1

  • 1,5 l vettä
  • 259 g mämmimaltaita (Muissa ohjeissa 250g, mutta ei se sattunut siihen koskaan.)
  • 500 g ruisjauhoja (Tai silleen, että on suunnilleen se vaadittu 750g)

Keitä vesi poreilevaksi vähintään 10 litran kattilassa. Eli kunhan se on lämmin. Sekoita aineet ja tyrkkää n. 50-asteiseen uuniin noin pariksi tunniksi. Seos on muuttunut tummaksi ja veteläksi.  

Vaihe 2

  • 2 l vettä
  • 250g eli jotain sinne päin maltaita
  • 500g ruisjauhoja

Poreileva vesi sekoitetaan edelliseen satsiin ja jauhoseos perässä. Sitten imeltymään leivinuuniin yön yli. Tai siihen asti kunnes uunia taas alkaa lämmittää. 

Vaihe 3

  • 2 rkl tai pussin pohjat pomeranssia
  • 0-2 dl siirappia tai sopiva luraus.
  • SUOLAA. ÄLÄ UNOHDA SUOLAA!

Keitetään mössöä n. 10 minuuttia. HÄMMENNÄ IHAN KOKO AJAN! ja todellakin KEITÄ!  Sitten soosi ei todennäköisesti kiehu niin pahasti uunissa. Kannen välistä uunin pohjalle valunut ja palanut mämmi ei nimittäin lähde marttojen eikä Kanasen Aurin vinkeillä.

Sokerivettä (1dl vettä ja ½ dl sokeria) tai siirappipurkin huuhdevedet voi lurauttaa päälle, mutta ei se kuorettumista estä. Kansi päälle. Se saattaa toimia, jos haluaa välttyä mämmikaivauksilta. Paitsi sitten maku jää vetiseksi. Mutta kuten elämässä, se on joko täydellinen makunautinto tai helppo ja nätti mutta pliisu. Mutta kaikkea ei voi saada.