Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Loruilla sitä on entisaikoina määritetty kesä. Ei puhettakaan termisestä keväästä tai keskilämpötiloista. Mutta vieläkin varmempia merkkejä on olemassa.
Ensimmäisenä alkaa moottorisahojen ylikireä keväinen kiimalaulu. Puuta menee nurin ja palasiksi. Sekin saatanan savotta oli aina jollain kesken jossain päin kylää läpi koko kesän. Eikö niitä polttopuita voi sahata kerralla tarpeeksi? Kysynpähän vaan… Ja jos melusaasteessa ei ole tarpeeksi, sitä pitää sitten joka paikassa mainostaa, että tulipahan ahkeroitua. Kyllä tällainen lusmu mielensä sellaisesta pahoittaa…
Sitten alkaa ärsyttää paska. Koiranpaska. Eikä suinkaan tienvieruksilla, täällä periferiassa on soratietä ja vesakkoa sen verran, että pienen piskipopulaation jätökset häviävät helposti heinikkoon. Vaan omassa pihassa. Senioriseropi nimittäin ei kesäisinkään kovin kauas kuistilta kykene, talvisaikaan reviiri on vieläkin rajatumpi. Siksipä kevätauringon haihduttaessa nietoksia alta paljastuu paskaa ihan jonkin verran. Ensimmäiset viikot jaksaa siivota ja nakella kikkareita pusikkoon, mutta lopulta päädyimme siihen, että vesisade saa hajottaa läjät luomulannaksi. Sadealueen väistellessä torppaamme päätti urhoni edistää kakan katoamista ja leikata ruohon, sinnehän se häviäisi.
Ratkaisu vaikutti kovin yksinkertaiselta, mutta sitähän se ei meidän taloudessa koskaan ole. Kolmesta autotallissa talvehtineesta ruohonleikkurista yksikään ei ollut talven aikana kypsynyt itsestään ajokuntoiseksi. Yksi ei käynnistynyt, toinen ei kääntynyt kuin vasemmalle ja kolmannen leikkuupöytä oli vääntynyt. Rakkaani rassaa mielellään kaksi- ja nelipyöräisiä moottorivehkeitä, pois lukien polkupyörät ja ruohonleikkurit.
Remontin alku siirtyi motivaatiosyistä mutta myös tilan puutteen vuoksi. Harrastetilassa nimittäin oli harrasteet kesken. Poika ja pojan kaverit olivat vallanneet tilan omille projekteilleen. Ei siinä, hieman vaikutti isi olevan ylpeä kun sällit esittelivät hitsisaumojaan ja innovaatioitaan.
Kylillä sen sijaan ei oltu aivan yhtä ylpeitä. Jo ennen pääskysiä ja tuomen kukintaa pärinäpojat saivat joka kevät somekanavat sekaisin. Siellä taivasteltiin teinien typeryyttä ja kehnoa ajotaitoa. Liian kovaa, liian myöhään, liian holtittomasti, liian äänekkäästi. Eikö ne opi, kun joka kevät pitää kaahailla ja koomailla?!
Niin joka vuosi uusi satsi teinejä saa ajo-oikeuden ja alkaa kevään korvalla opetella liikennekäyttäytymistä. Ja joka elokuu uudet ekaluokkalaiset aloittavat haahuilunsa tienvarsilla. Itse olin kyllä nähnyt jo muutaman sukupolven polvenkorkuisia alakoululaisia virahtaneen bensankäryisiksi ja muista piittaamattomiksi teineiksi. Ja paria vuotta myöhemmin samaiset mopopojat ja -tytöt aikuistuivat ja siirtyivät perhemallin farmareihin ja alkoivat kammoksua kaksipyöräisiä. Kunnes karma ja kohtalo saa niiden omat teinit viehättymään noista perkeleen pärinävehkeistä.
Tiesittekö muuten, että Käärijäkin on ollut mopopoika?
Luonnollisesti meidän kylällemme on sattunut ennennäkemätön määrä virheettömiä ammattikuskeja. Läpikulkumatkalla oli ollut se tommimäkinen, joka kolmion takaa kääntyi eteen. Ja turisti se audikuski, joka somettaessaan hyödynsi tietä koko leveydeltä siinä määrin, että piti väistää ojaan. Tiedostin myös, että tällä kylällä entiset teinit eivät koskaan olleet tehneet vääriä valintoja tai sortuneet ajattelemattomiin tempauksiin, mutta silti kommentit tuntuivat liioitelluilta.
Vaarallista tuollainen meno! Olisi ihan oikein, jos luonto korjaisi moiset kaahailijat! Kunhan ei kenellekään sivulliselle mitään kävisi! Eräs tunnusti rohkeasti itsekin ajelevansa toisinaan huolimattomasti, että ei se vain teinien ongelma ollut. Muutama komppasi. Joku hyvämuistinen pystyi palauttamaan mieleen jopa oman teiniaikansa. Yksi toivoi, että lapset eivät kuitenkaan kuolisi.
Sitä toivoin minäkin. Todellakin. Olin itsekin vinkannut barrikaadimuodostelmassa pyörillä, scooteilla ja omin kintuineen kulkevia alakouluikäisiä valitsemaan puolensa ja keskellä tietä skeittailevia siirtymään syrjemmälle.
Elossa säilymisen lisäksi olin huolissani huolestuneiden kansalaisten viestintätyylistä, joka oli kaukana eettisestä dialogista ja melko lähellä kansanryhmää vastaan kiihottamista. Sellainen sävy kun tuppasi aiheuttamaan ko. kansanryhmässä turhan voimakkaan vastareaktion. Hormonihuuruisten keskenkasvuisten kohdalla se oli odotettavissa, mutta hyväksyä en sitä aikonut.
Koska en ollut varma, seurasivatko teinit vanhusten naamakirjaa, raahustin puhelin kourassa mopojengin luo, joka tällä kertaa hengaili meidän pihassa.
“Tiesittekö, että pääsitte taas facebookiin?”
“Joo, iskä soitti ja valitti jo.”
“Tajuatteko te, että te ajatte kunnolla tai sitten ette aja ollenkaan.”
“Me ei ajettu liian kovaa. Tuo tie on niin paska.”
“Siinä lentää kiviä, vaikka kävelis.”
Kylätien pinta oli kieltämättä parhaassa mahdollisessa kunnossa. Pientä, pyöreäkivistä soraa oli ajettu viiden sentin kerros, mikä teki tiellä ajamisesta akrobatiaa vaativan suorituksen. Lisäksi tie pölisi pelkästä hengityksestä ja peitti näkyvyyden tehokkaasti. Ei siinä ainakaan yli kahtakymppiä ajettu. Olin itsekin kokeillut liukastella tiellä kaksipyöräisellä, kaikissa mahdollisissa turvatamineissa, koska kaatuminen tuntui väistämättömältä. Autollakin sai keskittyä ihan tosissaan.
“Tuossa risteyksessä muuten olkaa tosi varovaisia, sieltä tulevat kolmion takaa hidastamatta. Ei oo teidän vika, mutta teihin koskee.”
“Joo, joo.”
“Olisko muuten millään mahdollista, että teistä kirjoitettais jotain positiivista facessa? Tai että teistä ei kirjotettas?”
“Hyvin epätodennäköistä.”
“Ja ilmanen vuorovaikutus vinkki: Voisitte vaikka moikkailla ihmisiä. Ei ne silloin viiti valittaa.”
“Yritin mie viittoa, että autoja ei jätetä keskelle tietä, jos näkyvyys on nolla..”
“Mie haluisin valittaa niistä kävelevistä meetvursteista. Se on hengenvaarallista se hevosenpaska, siihen ku ajaa on ojassa.”
“Ette tuolleen mene sanomaan. Asiallista palautetta voi antaa, mutta ei mitään vittuilua.”
“Ei ne niittenkään kommentit kaikki ihan asiallisia ole.”
“Ei, mutta ei teidän tarttee olla samalla tasolla.”
“Tarviipas.”
Kolmea päivää myöhemmin kaadoimme pihapuita, kun kylän tallinpitäjältä tuli viesti. Mopojengi oli tarhassa rapsuttelemassa kylän uusimpia hevosvoimia.
“Nää sällit kyllä väistää nätisti tuolla tiellä näitä poneja. Ja oikeessahan ne on niistä miinaläjistä.”
Kuu kakkakasoista kesään,
puolikuuta puusavotasta,
valittajista vähäsen,
pärinäpojista ei päivääkään.
