Categories
perhe rentoutuminen teinit Yleinen

Lomalla viimeinkin, voin ottaa (teoriassa) iisimmin!

Loma alkoi pari viikkoa sitten, mutta ruumini tai mieleni ei ole vielä sisäistänyt sitä. Ei se mitenkään yllätyksenä olisi pitänyt tulla, yleensä vasta juhannuksena saa ajatukset pois töistä ja karistettua hermostoistaan työmoodin.

Optimoidakseni loman aloin kyllä laskeutua lomaan tietoisesti jo huhtikuussa. Olihan se muutenkin motivoivaa pitää katse maalissa. Käänteiset lomalta paluuvinkit tuntuivat toimivan. Tiputin vaatimustasoa asteittain, pyrin siirtämään unirytmiä vapaammaksi. Aurinkoiset viikonloput auttoivat virittäytymään lomatunnelmaan, jonka avulla maanantaitkin melkein sujuvat.

Suunitelmani toimi oikein hyvin viimeiseen viikonloppuun, jolloin kesäflunssa tainnutti sohvalle ja mitätöi kaiken valmistautumiseni. Luonnollisesti viimeinen työviikko oli myös koeviikko. Aikaiset aamut ja hirveä määrä arvioitavaa. Ja kaikki se tuntui kolme kertaa raskaammalta nenä tukossa ja silmät vuotavina.

Kevätjuhlakin vaati kaiken voiman. Yritin keskittyä kukka-asetelemiin, hymyilin valmistuville ja toivoin hymyn olevan enemmän kannustava kuin karmaiseva. Kun ilojuhlaan sopiva mollivoittoinen klassikkokappale huokaili elon katoavuutta, piti oikeasti pinnistellä, etten pillahtanut itkuun.

Ensimmäisen loma-aamunkin aloitin itkemällä uupumusta ja turhautumista. Vapaat päivät alkoivat muistuttaa työleiriä, kun kevätkiireet olivat siirtäneet kotitöitä kesäkuulle.

Sitten itketti etukäteen ilta, valmistujaisjuhlat. Teoriassa oli ihana nähdä kavereita, mutta ystävien lisäksi paikalla olisi tuntemattomia ihmisiä. Ei mitään mahdollisuutta, että näivettyneillä aivoilla voisin osallistua vuorovaikutustilanteisiin tai antaa itsestäni älykkään ja miellyttävän kuvan. En tiennyt kumpi tulisi olemaan vaikeampaa ymmärrettävän puheen tuottaminen vai muiden kuunteleminen ja ymmärtäminen.

Yrittäessäni esitellä itseäni juhlissa emännän ystäväksi tajusin kummankin olevan mahdotonta. En muistanut emännän nimeä saati sitten missä järjestyksessä sanat piti laittaa peräkkäin ilmaisemaan informaatiota ystävyyssuhteesta. Toivoin, että ensimmäinen arkipäivä toisi lomamoodin.

Maanantaina olikin nautinnollista piiloutua peiton alle, kun miehen herätyskello alkoi kilkattaa. Ei sillä, nautintoa ei kestänyt kauaa, sillä puolituntia myöhemmin iskin niin kova vessahätä, että oli pakko nousta liki normiaikaan.

Kolea sää heikensi sekin lomafiilistä. Olin toivonut nautiskelevani viileää valkkaria auringonpaisteessa, mutta kiskoinkin pipo päässä räntäsadetta vihaavaa rakkiani lenkille. Koska omakin motivaatio oli melko lailla nolla, päätin ottaa toisen kupin kahvia.

Se oli virhe, sillä se laukaisi arkitoiminnot. Kohta huomasin istuvani tietokoneella vilkuilemassa Wilma-viestejä ja tarkastamassa sähköpostia. Päätin vaihtaa salasanan, sulkea sen kirjekuoreen ja postittaa itselleni. Eipähän tulisi kiusausta kurkkia työjuttuja lomalla.

Lapsilla ei ollut moisia ongelmia. Aamuherätys siirtyi luontevasti iltapäivään ja KoTES:issä (=kotityöehtosopimuksessa) määritellyt velvollisuudet unohtuivat samoin tein. Puhumattakaan kesäekstroista: pinoamista odottavasta halkokasasta, villiintyneestä nurmikosta tai talven tahraamista ikkunoista, joiden pesusta olin luvannut törkypalkan hämähäkkilisällä.

Vieraisiin palkkatöihin jälkikasvu kuitenkin heräsi. Olin ennakoinut, etten kesätöiden takia tapaisi teinejäni kovinkaan usein, mutta jo aamupäivän aikana olin nähnyt lastani enemmän kuin normiviikonloppuna, jolloin teiniluolan ovi ei avautunut vahingossakaan. Nyt lapsi haahuili etsimässä työvaatteeksi sopivia pukineita ja pakkaamassa eväitä. Jos kävisin kaupungissa, voisi tuoda bensaa. (Eikä todellakaan ruohonleikkuriin.)

Toinen kaivautui keskipäivän korvilla vällyistään kertomaan, että kurkku oli kipeä ja päätä pakotti eikä ehkä voisi hoitaa sovittuja juttujaan, joten josko minä…

Kolmannen oli taas ihan pakko päästä kaupunkiin. Ihan millon miulle vaan sopisi, mutta mielellään klo 16.15. Ja voisinko mitenkään antaa parikymppiä… ja tulla hakemaan. Ja ei nyt ehdi millään tyhjentää sitä pyykkikonetta.

Categories
keski-ikäiset Kriisit rentoutuminen

Survival Story: Sori, en oo superihminen!

Valoa kohti!

Kärsin jokin aika sitten melko pahasta unettomuudesta ja/ tai masennuksesta. En tiedä johtuiko unettomuus masennuksesta vai masennus unettomuudesta, mutta elämä oli raskasta ja ilotonta. Missään ei ollut mitään mieltä, kaikki oli merkityksetöntä. Ei jaksanut edes vittuuntua mistään.

Muutamalle läheiselle kerroin miltä tuntuu.

“Pitäiskö mennä lääkäriin?”

Loistava neuvo. Neuvojen vastaanottaminen vaan ei ollut niin loistavaa. Kolmannella kerralla voimia riitti toimintaankin. Vaikka työterveydestä sai akuutisti aikoja puolen tunnin jonossa roikkumisen jälkeen, suurin työ piti tehdä pään sisällä.

“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”

“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.”

“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”

“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”

“Pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”

“Kaikkia väsyttää.”

“Se on vaan asenteesta kiinni!”

Osa kommenteista oli pään sisäisiä, osan kuulin kavereilta. Yhteenveto oli, että lääkäriin meneminen, saikutus ja lääkkeet ovat saatanasta tai ainakin osoitus epäonnistumisesta. Ja totaalisen häpeällistä.

Sori, en ole superihminen vaan otin ne kaikki. Menin lääkäriin, sain saikkua viikon (+ ekstraviikon totaalisen henkisen ja fyysisen resetoinnin tarjoavaan yrjötautiin) ja yöunet rauhoittavat pillerit.

Enkä kadu hetkeäkään. Päinvastoin. Harmittaa, että tarvoin ilottomuuden sumuisessa suossa niinkin pitkään. 

Nyt nautin siitä, että herään ennen kellonsoittoa. Kroppa vaatii aamulenkkiä ja useimpina päivinä kiinnostaa lähteä töihin. Tykkään siitä, että näen eroottisia unia tutuista ja tuntemattomista. Himoitsen suklaata ja hiihtämistä, appelsiineja, salitreeniä ja pallopelejä. Enkä halua välittömästi tuhota ompelusta, joka ei istu ensisovituksessa. Jaksan lukea lasten wilmaviestit, ja maalipurkkiin juossen kissan jäljet lattiassakin alkavat vituttaa.

Avun pyytäminen on välillä vaikea. Mutta onneksi on Aikun ajatusvääristymien korjauspalvelu.

“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”

Lääkäri on nähnyt niin paljon kaikkea, että suoriutui yhdestä uupuneesta opettajasta rutiinilla.

“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.” 

Sehän se on vähän niinkuin tarkoitus, jos hormonitasapaino on pielessä! Aikanaan ajatuskin hormonikierukasta ällötti ja pelotti. Muuttaa persoonan ja kaikkea! Luojan kiitos muuttikin! Sen verran vuoristorataa oli luonnollisen kierron Aikun mieliala. 

“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”

Eikös kaikki huippu-urheilijatkin käy mentaalivalmennuksessa? Mutta niin… eikös huippu-urheilu ole jonkin sortin  hulluutta…?

“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”

No… sijainen ei ollut korjannut kokeita, joten ne odottivat. Mutta muuten oli tuuraaja selvinnyt ohjeitta. Tervehdyttävä havainto, että en ole korvaamaton.

“Siun pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”

Se, että on elänyt liki 40 vuotta ajatusvääristymien kanssa, että on maailman napa ja vastuussa kaikista ja kaikesta, ei tule muuttumaan yhdessä hetkessä. Ei varsinkaan silloin, kun ei saa nukuttua kuin kolme tuntia yössä.

“Se on vaan asenteesta kiinni!”

Ei. Vaan tähtien asennosta, tuurista ja sattumasta riippuu, näkeekö pilkahduksen elämästä, jolla on merkitystä ja ehtiikö siitä ottamaan kiinni.

“Kaikkia väsyttää.” 

Ehkä kaikkien pitäisi sitten ottaa vähän lepoa? Tavalla tai toisella. Ja kuten mieheni totesi, kukaan ei tiedä miten väsynyt sitä itse kukin on. Mutta alkaa sillä melko hyvä tuntuma olla “vähän väsystä” vaimosta, joka ulisi kaikesta ja räjähteli nitroglyseriiniä herkemmin. Tai oikeastaan posahti kuin diatsoniumtetrasol, se kun ei tarvitse räjähdykseen edes ulkoista ärsykettä.

Tästä voi käydä tsekkaamassa lähtötilanteen.

Categories
matkailu rentoutuminen Yleinen ystävyys

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3

Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen kolmas ja viimeinen osa. Lue ensin osa 1 ja osa 2, niin tiedät mistä olet jäänyt paitsi.

Gliffhangerin norjalainen versio.

Sunnuntaina herään hiukan kankein jäsenin juostuani kylmiltäni kymmenen kilometriä Midnight Sun Marathonissa. Sipe kävelee kuin honkelo varsa kevätjäillä puolimaratoninsa jäljiltä, ja Mirkku puhisee kuin pumppuvikainen puudeli pahenevassa koronassaan. Keitän kahvit ja katselen rauhassa muumimukini takaa Tromssan heräilevää elämää, nonstoppina paistavaa aurinkoa ja puolikesytöntä maisemaa lumisine vuorenhuippuineen. 

Päätämme lähteä valloittamaan Norjan maaseutua. Peittelemme koronapotilaamme sänkyyn ja hyppäämme neljän hengen voimin autoon suunnataksemme Sommarøyhun. Se on saamiemme tietojen mukaan kesäparatiisi Jäämeren rannalla. 

Matka alkaa pelottavan pitkästä tunnelista, joka on täynnä liikenneympyröitä. Navi ei anna signaalia, joten Sipe ja Sandra arpovat suunnan jokaisen ympyrän neljästä mahdollisesta haarasta. Pian joudumme ajamaan tunneliin toista kertaa, sillä ensimmäinen ulostuloaukkomme on väärä. Maikin kanssa keskitymme kertomaan paskoja vitsejä, sillä luoja ei todistettavasti luonut meitä suunnistamaan.

Eipä aikaakaan kun olemme taas upeiden maisemien keskellä. Huokailen jokaisen pienen kalastajakylän kohdalla.

– A dream come true. Oon aina haaveillu pääseväni käymään tämmösessä kalastajakylässä! Saispa vielä lähteä paikallisen kalastajan matkaan!

– Niinku kalalle vai? Sipe kysyy ja muut hörähtävät nauramaan.

– Oleellinen tarkennus.

Sommarøy on kuin paratiisisaari, vesi on turkoosia ja vuorten siluetit kuultavat usvan takaa. Meriharakat pitävät mekkalaa. Pysähdymme hiekkarannalle ja keräämme lapsille tuliaisiksi sinisiä ja pinkkejä simpukankuoria. Kalastajakylässä kiipeämme vuorelle. Tosin itse jänistän puolivälissä, sillä kaulassa keikkuu liian kallis järkkäri ja henkikulta. Siirryn kuvaamaan lokkeja, herttaisia hökkeleitä ja paikallisten hevosten sukukalleuksia. Valloitamme vielä syrjäisen patikointikohteen ja tulemme harvinaisen tietoisiksi omasta pienuudestamme. Jopa Maikin ego kutistuu.

Kun pääsemme takaisin Tromssaan, ihmettelemme asuntomme pihaan ilmestynyttä pyörää.

– Mitä ihmettä, onkohan tässä talon päädyssä toinen asunto? Se selittäs sen hämärän miehen perjantailta ja ne yölliset koputukset. Outoa ettei meille kerrottu mitään, jos täällä asuu joku muukin.

Hetken päästä Sandra kertoo nähneensä miehen, joka meni sisään asuntoon.

– Sopi muuten aika lailla Tinskun kuvaukseen siitä kaljuhkosta ja vähän mahakkaasta miehestä.

– Jes!! Melkein epäilin itseäni, mutta toimittajan tarkkaavuus on todistettavasti tallella.

Rasittavan retkeilyn päätteeksi päätämme illalla molskahtaa luksusmajoituksemme paljuun. Menen suihkun jälkeen pyyhe peittonani altaan eteen. Sandra lilluu jo altaassa ja katselee olemustani jotenkin huolestuneesti.

– Mikä sulla on?

– Miten niin mikä on? Ei mulla mikään ole, ihmettelen.

– Siis mikä sulla on?

– Ei mulla mikään ole hätänä.

– Siis onks sulla uikkarit vai bikinit?

– Aaaaa, ei mulla mitään ole, alasti olen. Pitäskö olla jotain? kyselen.

– No täällä ei hirveenä ole suojaa naapureilta, Sandra sanoo ja nyökkää päällään viereisiin tontteihin päin. Samalla tajuan etten välttämättä halua nostaa reittäni altaan laidan yli ja kiiruhdan etsimään uikkaria.

Kun olemme vajonneet lämpimään veteen, alan kaataa skumppaa laseihin. 

– Olis varmaan Tinsku hyvä aukastakin se pullo!

– On taas tarkkaa!

Pian rekisteröimme, että naapuritalojen ikkunoihin ja takapihoille alkaa ilmestyä kummasti miehiä.

– Että vasarointia yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana?

Maanantaina alamme hyvin nukutun yön jälkeen hyvästellä haikeina majapaikkaamme ja katsomme viimeisen kerran aamupalamaisemaamme nälkäisine lokinpoikasineen. Mirkun olo on entistä kurjempi eikä ajomatka oikein houkuta.

– Hei laitetaan Mirkulle autossa kaksi maskia kasvoille ja yksi maski varuilta housuihin. Vai onko meillä vaippaa? Ja verhotaan se tuohon Sipen juoksukisasta saamaan lämpöpeittoon, ettei bakteerit leviä.

– Teidän pitäs antaa kaikki sympatiat mulle eikä miettii itteänne! Mirkku parahtaa.

Istutamme Mirkun etupenkille mahdollisimman mukavaan asentoon huivin alle ja sullomme Volkkarin täyteen tavaraa.

– Miten tätä nyt on enemmän kuin tullessa??!

– Varmaan ne simpukat!

En sano mitään painavasta kivestä, jonka raahasin patikointireitiltä mukaani ja työnsin auton jalkatilaan piiloon.

Reissun kohokohta koittaa sadan kilometrin päästä, kun ajamme keskelle tietyömaata ja hidastamme kolmeenkymppiin. Viikinkien viikinki ja maailman komein asvalttimies kävelee pölyn seassa kuin Dressmannin mainoksesta Volkkarimme ohi ja katsoo meistä jokaista silmiin muikeasti hymyillen.

– AARRRHHHHH näittekö???!!!

– En kestä!!

– Iiiiiikkkkkkkkk!

– Jumalauta miten hyvännäköinen!

– Ihana!!!!!!!!!! Iiiiiiiiiik!

– Voisko se rengas nyt puhjeta!??? Maikki huutaa ja yrittää epätoivoisesti etsiä kuoppia tiestä.

Käännymme katsomaan vielä taaksemme ja jatkamme epämääräistä voihkimista kuolan valuessa suupielistä. Kiljuminen kuuluu takuuvarmasti auton läpi – varmasti elämys myös itse viikingille.

Jossain Helligskogenin kohdilla Sipe katselee kaihoisasti metsikköön.

– Hei tuolla ollaan muuten exän kanssa vietetty yö teltassa! Sipe osoittaa kivikkoa.

– Eli sinne vois mennä seuraavan kerran, on möröt ajettu valmiiksi, kommentoin.

– Tarkoitat varmaan trollit, Maikki korjaa.

Kun ylitämme Suomen rajan, iskee masennus. Tähän asti päässä on soinut Junnu Vainion Matkalla pohjoiseen, JVG:n Vamos, vamos, vamos ja Alatalon Tytöt tahtoo pitää hauskaa, nyt soi Wiskarin mollivoittoinen Tässäkö tää oli?

– Pitäskö muuten sanoittaa uudelleen se Matkalla pohjoiseen? yritän.

Kun muija tulee tiettyyn ikään, niin sille kelpaa vaikka mikä….

Kukaan ei syty, joten panen muistiinpanovehkeeni huokaisten kassiin.

Kilpisjärvellä päädymme ravintola Haltinmaahan, jossa on loistava ruoka rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta. Yksi villiviisikon sankareista tuijottaa paikallista haalariasuista työmiestä suu auki.

– Ei tässä enää mitään norjalaista viikinkiä kaivata! Käypi ihan nää paikalliset poronnussijatkin!

– AHHHHAAAH.

– Vähän rankempaa huumoria.

Matka jatkuu ja ihmettelen ääneen, miten hyvin Volkkari on jaksanut kehrätä.

– Eikö kieleen koske? Tuuliko se huulia heiluttaa? Maikki huutelee.

– Ja miten vähän tää syö keittoa!

– Nii – minähän sanoin että vähemmän litkii kuin omistajansa!

Etsimme autossa Airbnb-majoituksen Rovaniemeltä ja alan tekstata ukolle olevani jo Suomen puolella. Katson parhaakseni ilmoittaa myös, että seurueessamme on kutsumaton vieras nimeltä korona.

– Mitä olet mieltä, pitäskö miun jäädä vapaaehtoiseen karanteeniin Leville loppuviikoksi? tekstaan.

– Ihan miten rouvasta vaan tuntuu, ukko kuittaa.

Ei tainnut mennä läpi.

Kun pääsemme Rovaniemen majoitukseen, alkaa tehdä mieli pizzaa. Ja kaljaa. Jätämme Mirkun sairastamaan ja lähdemme etsimään evästä.

Paikallisen baarin pitäjä on välitön höpöttäjä, joka sanoo että pizzat voi tilata suoraan baariin.

– Ei Joensuussa ole tämmöstä palvelua!

– Nyt ollaankin Rovaniemellä.

Reissu on mennyt niin kivasti, että teen somepäivityksen baarista.

”Päästiin jo Rovaniemelle. Ala Samppa opetella Eino Leinon Simo Hurtta -runosikermää ruotsiksi. Muillekin pirunmaalailijoille tiedoksi, että Volkkari kehrää edelleen ja vain yksi on tippunut matkalle, mutta melko suurella prosentilla ollaan hengissä ja melko lähellä kotia jo!!!

Tekstin kirjoittamisen jälkeen tekee mieli koputtaa puuta, eihän tässä vielä kuitenkaan kotona olla….

Ruokailun ja parin lonkeron jälkeen alkaa kihahdella ihanasti päässä. Pian alkaa tapahtua myös vatsassa. Ylävatsaa painaa ja kipu yltyy pahaenteisesti. Tytöt ovat vauhdissa ja kyselevät baarimestarilta, mistä löytyy parhaimmat bileet. Itse tekee mieli tiedustella, mistä löytyy parhaimmat pillerit.

– Nyt on maanantai, joten saattaa olla vähän hiljaista, mutta tuota yökerhoa suosittelen.

Kun astumme baarista ulos, kadulla kulkeva paikallinen kultakurkku pysähtyy niille sijoilleen ja jää tuijottamaan meitä.

– Mikä ihana näky! Neljä ihanaa naista! Ihan niinku Sinkkuelämästä! Hymy huulilla ja pilke silmissä. Mikä onnenpäivä! Missä noin ihania naisia kasvaa?!

– Pohjois-Karjalassa! hihkaisen ja lähetän ukolle lentosuukon.

– Pus pus. Ihania ootte! Charlien enkelit! mies huikkaa ja alkaa laulaa:

Ois jos oisit kultaseni sokerpalanen….

… pitäisin sun piilossa vain salaa suudellen, yhdymme Maikin kanssa lauluun.

– Joo mieli tekis bilettää, mutta miun pitää päästä kämpille. Koskee, parahdan seuraavaksi.

– Näytät ihan kalpealta.

Tytöt saattavat minut Mirkun luo sairastamaan, sipaisevat punaa huulille ja painuvat yöhön. Herätän Mirkun ja kyselen närästyslääkettä. Mirkku kaivelee sairaalloisen unenpöpperöisenä pienen pillerin arsenaalistaan. Mietin mahtaako silmät ummessa kaivettu pilleri olla närästyslääkettä, laksatiivia vai kenties jotakin rauhoittavaa. Päätän ettei ole vara urputtaa, joten työnnän pillerin suuhuni. Se jää kurkkuun. Kakistelen, yökin ja hieron kurkkuani keittiössä ja yritän juoda vettä. Sitten kaivan paniikissa ruisleipää, jotta saan tabun alas. Aika nolo tapa kuolla.

Seuraavaksi käyn vessassa ja sipaisen samalla pesukoneen päältä vessapaperimytyn pönttöön. Samoin tein kauhistun ja alan onkia myttyä sormillani pois pöntöstä, sillä tajuan kauhukseni, että ne voivat olla siskon tonnin arvoiset hampaat. Tai siis hammasmuotit. Kun saan märän tupon auki, totean, että se on vain paperia.

– Kohta on kolera, jupisen itsekseni.

Olo on tukala, uni ei meinaa tulla millään missään asennossa.

Neljältä herään, kun ovi käy ja kännisten naisten kikatus täyttää talon. Nousen ylös ja raahaudun eteiseen.

– Ei helvetti Maikki luuli painavansa valokatkaisijaa mutta painokin alakerran asukkaan ovikelloa!!! AHHAAHHHA!

– Hihhiihhiihhiii.

– Juostiin karkuun!

– Hihhiihhiihhiii.

– Mutta hitto miten hyvät bileet! Ihania nää rovaniemeläiset, tulivat estoitta juttelemaan. Jotenkin välitöntä meininkiä. Oli belgialaista ja motokuskia ja nuoria poikia. Laulettiin karaokeakin! Ja oltasi päästy saunalautallekin jatkoille! Miksei muuten menty??

– Ja yks junnu saatto meidät kotiovellekin ja kyseli miksei kelpaa kenenkään viereen. 

– Joo oltais voitu olla sen äitejä!

– Oisitte antanu tulla, parikymppisestä ois riittäny kaikille!

– Niin olis voinu juosta huoneesta toiseen.

– AHHHAAHH. Vähän rankempaa huumoria.

Nauraminen tuntuu vatsassa ja kännisen siskon viereen hilautuminen ei varsinaisesti paranna olotilaa. Kuudelta herään horroksesta ja mietin, että jos tulee tarve oksentaa niin homma käy helposti, kun menen lähemmäksi Maikkia ja hengitän vanhan viinan lemua.

Hieman myöhemmin herään ja katson kelloa, se näyttää kahdeksaa. Maikki käski panna herätyksen seiskaksi, mutta yksikään kännykkä ei soinut. Onkohan kännykkä Norjan vai Suomen ajassa? Seinäkello näyttää kymmentä. En tiedä enää mistään mitään. Mutta sen tiedän, että olen ehdottomasti selväpäisin kuski, jonka pitää olla ysin jälkeen käyttämässä Mirkkua virallisessa koronatestissä.

– Mitä kello on? huutelen.

Humalanhuuruiset neidit alkavat heräillä uuteen aamuun. Jotenkin on vähän hiljaista normaaliin verrattuna, mutta naiset alkavat hiljalleen toimia.

– Positiivista tässä on se, että vaikka ollaan miten kipeitä ja krapulassa, niin jaksetaan meikata ja kähertää tukkaa!

– Jep, meikä ei lähe soitellen sotaan. Kaikkiin synnytyksiinkin oon ehtiny meikata! kommentoin.

– Ootko tosissas?!

– Kyllä. Äiti haukkui bimboksi. Mutta mieti nyt kun pentu tulis maailmaan ja kattos että hyi hitto millanen äiti!

Sairaanhoitajat alkavat kysellä, onko minulta tullut kakka. Sanon ettei vielä.

– Kun tulee niin kato sitten millanen koostumus ja väri siinä on.

– Ei hele joutuuko tässä vielä näytettä antamaan! 

– Ihan vaan sillä, jos tuo mahakipu on jotain sappitulehdusta.

Ehdotan muille, että olisi järkevämpää jäädä Rovaniemelle vielä yhdeksi yöksi. Olen edelleen kipeä, vaikkakin fyysisesti ylivoimaisesti kykenevin kuski. Mirkku haluaa kuitenkin sinnikkäästi kotiin sairastamaan ja Maikki sanoo yltiöpositiivisena, että kaikki menee hyvin niin kuin aina ennenkin. Jotenkin ei vakuuta. Mietin myös, millaiset bileet tiistai tarjoaisi pohjoisen yössä, mutta en sano ajatustani ääneen vaan raahaudun ratin taakse.

Kun auto starttaa ja käännän Volkkarin maantielle, on pakko jauhaa purkkaa, että pysyn hereillä. Välillä syön lasten puuroja, juuri muuta elimistö ei ota vastaan. Yhtäkkiä tulee deja vu. Tie tuntuu yhtä pitkältä kuin Tromssan kaduilla kymppiä juostessa. Erona vain se, että jo paluumatkan ensimmäiset kilometrit tuntuvat yhtä pitkiltä kuin juoksukilpailun viimeiset kaksi kilometriä. Matka on myös huomattavasti hiljaisempi kuin tulomatka, kumma homma. 

Pian on pakko pysähtyä puskapissille. Yksi meistä kusee kintuilleen.

– Oliko tuo se poronkusema?

– Ei kun se oli horonkusema!

– AHHHAHHHHA.

– Vähän rankempaa huumoria!

Autossa Mirkku laittaa käsidesin kiertämään.

– Ampuu sormille tuo pistooli!

– Onneks ei reisille!

– Kun ampuskin reisille!

– AHHHAHHHHA.

Kohta Sandra alkaa kiemurrella paikallaan ja nostella pakaroitaan.

– Ai. Onkohan mulla murkku perseessä.

– Oispa mullakin mulkku perseessä! Oho äkillinen ällävika! yksi sankari hekottelee.

Onneksi nauru pitää hereillä ja jossain Vuokatin kohdilla Maikki alkaa selviämään sen verran, että haluaa kuskiksi. Matkan edetessä Sipe huomaa somessa mainoksen Burleski-kurssista. 

– Hei tää olis niin meidän juttu, kuka lähtee?!

– Minä! huudan.

Ennen kuin ehdin katua, olen ilmoittautunut ja maksanut tanssikurssin. (Tässä vaiheessa en vielä aavista, että Burleski-päivä tulee olemaan yksi kesän parhaimmista päivistä. Mutta se onkin jo toinen tarina se.)

Kotikonnuille selvittyämme pudottelemme neidit yksi toisensa jälkeen kotiin, kunnes olemme siskon kanssa kaksin.

– No ei mennyt paluumatka ihan niin Strömsössä, mutta meni niin kuin Tromssassa! totean.

– Olis varmaan iskäkin ylpee, kun selvittiin reissusta. Volkkarista puhumattakaan. Tarkkaileekohan se meitä pilven reunalta? Exä sanoi, että syytä olisi. Mitä luulet, onkohan iskän levoton sielu siirtyny meihin? kysyn pikkusiskolta.

– En tiiä, Maikki miettii vakavana.

– Tosin sulla on kyllä ollu tuli perseen alla aina. Ja anoppi ja rakas aviomieheni nauroivat tälle miun teorialle. En oo kuulemma muuttunu oleellisesti niiden vuosien aikana, kun ovat miut tunteneet, pähkäilen.

Kotikadulla iskee epätodellinen olo. 

– Nyt kun ollaan kotona niin tuntuu siltä kuin ei oltais missään oltukaan, Maikki huokaisee.

– Niin, miks pitää edes lähteä mihinkään?!

– Ihan sama olis ollu mennä sinne Sotkamoon niinku äiti sano. Kyllä äidit tietää.

Terveiset iskälle taivaaseen – tyttäresi pärjäävät aina.

Categories
rentoutuminen ruoka teinit Yleinen ystävyys

Töhöt ja teinit telttaretkellä

Lämpötila löhnötti kolmenkympin hujakoilla ja karteltavia kotitöitä oli kertynyt jo kasoittain, kun ystävättäreni Paula ehdotti, että lähtisimme telttailemaan Kolille vanhempien tyttäriemme kanssa. Paula oli testannut ja hyväksi havainnut Rykiniemen telttailualueen Herajärven kierroksen varrelta. Helteestä hapertuneet aivoni yhdistelivät Urpojen reissun maisemia Paulan seuraan. Ihan mahtavaa! 

Maatessani lähtöä edeltävänä iltana ilmalämpöpumpun alla tajusin, etten tiennyt kuinka pitkää matkaa olimme vaeltamassa. Paula valaisi, että leirintäalue oli aivan parkkipaikan vieressä. Voisimme pystyttää leirin ja käydä siitä jonkin lenkin ilman kantamuksia. 

Totta hitossa! Urpojen kuvissa näköalat olivat huikeat! 

Retkeilyn aloitimme luonnollisesti Prisman ravintolamaailmasta klo 12. Kumpikaan perheyksikkö ei ollut tajunnut tankata, ja olimme kaikki yhtä mieltä, että lounas kansallispuistossa tulisi olemaan auttamatta liian myöhään. 

Ravittuamme itsemme suuntasimme kaupan puolelle. Ostoslistamme oli lyhyt, mutta sitäkin vaativampi: ruokaa – kenelläkään ei ollut enää nälkä, joten ruoka ei kiinnostanut ketään (mansikoita, makkaraa ja patonkia, sushi hylättiin), juomaa – vettä jo oli (kuohujuomaa siis, non-alcoholic), lautasia ja lusikat (koska muistin pakata ainoastaan kupit) sekä piknikviltti – joka halusi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Hypermarketista löytyi nimittäin tasan yksi tarpeeksi iso viltti ja sekin oli levitelty nätisti pinottujen pyyhe- ja liinapinojen alle. Prisman kaltevat pyyhepinot huojuivat uhkaavasti, kun Paula koetti vetää vilttiä niiden alta. Tajutessaan, että käytäville leviävät liinavaatteet saattaisivat kerätä turhaa huomiota, Paula luovutti.

Tyydyttyneillä rasvoilla ravitut teiniaivot sen sijaan kehittivät toimivan taktiikan: Toinen piti pinoja pystyssä ja toinen hiisasi viltin esiin. Molemmat kikattivat hysteerisesti. Paulan kanssa päätimme sanattomalla sopimuksella esittää, ettemme tunteneet tyttöjä. Olimmehan jo ravintolassa joutuneet häpeämään lapsia, jotka tunkivat pilliä neniinsä julkisella paikalla.

Loppujen lopuksi pyyhepöydän esillepanokaan ei pahemmin kärsinyt teinien toiminnasta. Aivan hyvin neidit voisivat mainita kesätyöhakemuksissaan myymälän somistustyöt.

Toisella etapilla, eli mansikan myyntipisteellä alkoi allekirjoittanutta turhauttaa. Teinien tehokkuus oli hiipunut, ja tyttäret tuijottelivat mansikkarasioita osaamatta valita sopivaa. 

“Ottakaa nyt joku! Samanlaisia ne on!”

“Elähän nyt”, mansikoita myyvä mies myhäili. “Pittäähän sitä valihtemista harjotella, ossaavat sitte ukon valita.”

Kolmatta tuntia kestäneen kauppareissun jälkeen olimme aavistuksen huolissamme kuinka saisimme pakattua kaksi takakontillista kasseja, pusseja ja muita nyssäköitä yhteen takakonttiin. Mukana oli kaikkea tarpeellista mm. petankki, uimarengas, radio sekä puolenkymmentä naistenlehteä.

Ajatuksissani kutitellut ajatus erävaelluksesta hiipui hetki hetkeltä kauemmas.

Ja kumpaan autoon? Valinta oli lopulta käytännöllinen, joskaan ei lopullinen, sillä minun autossani oli tankki liki puolillaan ja Paulan autoa olisi tankattava. Ajettuani Paulan pihaan, (josta haimme unohtuneita tavaroita) päätin, että menisimme kuitenkin Paulan autolla. Siinä kun oli toimiva ilmastointi.

Tyhjentäessämme peräkontin sisältöä toiseen autoon Paulan mies ilmestyi portaille pyörittelemään päätään.

“Te ette taida tänään selvitä Kolille asti. Jos ei muuta, niin bensa teiltä loppuu.”

“Käydään Uurossa tankilla.”

Itse uhosin, että passikin oli mukana (ei aavistustakaan miksi), tiedä minne ajettaisiin!

“Ette te itärajan yli pääse ja muualle te ette mitenkään kerkee.”

Tungimme konttiin vielä lisää tyynyjä, sillä olin unohtanut omamme kotiin. Paula lainasi minulle myös aurinkolaseja, joissa Peten mukaan näytin “nopeelta kusipäältä”, joka ottaisi juoksukaljat marketista. 

Näyttäisin siis todella tyylikkäältä, ja nopeelta, vaeltajalta Herajärven rannoilla.

Kun bensavalo lopulta Paulan auton kojetaulussa syttyi, olimme jo liki kohteessa, joten se olisi seuraavan päivän murhe.

Leiripaikka oli luvatusti vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikasta. Koska teinien kantomaksimi oli kolme kiloa, saimme Paulan kanssa raahata telttoja, pusseja ja junttikasseja ainakin kilometrin verran. Olo oli kuin kyttyräselkäisellä kantomuulilla, mutta vaeltamistahan tämäkin oli.

Telttojen pystytys sen sijaan sujui helposti. Toisesta teltasta uupuneen tapin pystyimme korvaamaan toisen teltan pystytyksestä ylijääneellä tapilla. 

Hikoilimme vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Onneksi Paulalla oli kartta, sillä matkalla oli ainakin kaksi risteystä.

Pienen kävelyretken jälkeen oli aika kokata. Tytöt olivat soittaneet jo aikoja sitten kuolevansa nälkään, vaikka olivat jo paketillisen nakkeja vetäneet kitusiinsa.

Kylmä hiki alkoi pukata, kun Paula tyrkkäsi retkikeittimensä eteeni. Voisimmekohan mekin syödä päivällisen kylmänä. Mielessäni pyörivät mieheni sanat, jotka hän oli huikannut vielä lähtiessä. Polttoaine toimi erittäin voimakkaana makuaineena, mikäli sitä pääsisi tipan neljännestäkään mihinkään. Sen kanssa piti olla varovainen.

Varmuuden vuoksi pistin kaasukeittimeen tulet, kahden kattilan taktiikalla tuplasimme mahdollisuudet saada ruokaa. 

Katsoimme varuilta Youtubesta ohjevideon retkikeittimen käyttöön. Teoriassa homma oli hallussa, mutta jostain syystä Paulan kanssa epätodennäköisyydet tulivat todennäköisiksi ja muuttujia oli enemmän kuin normaalisti. Videosta ei ollut juurikaan apua, sillä olennaiset kohdat oli rajattu pois, mutta kaivattua itsevarmuutta se toi. Pidätin hengitystä ja uskaltauduin kaataamaan Sinolit kuppiin.

Samaan aikaan kaasukeitin alkoi yskiä ja sammui. Mitä hittoa? Kaasua siinä oli ja venttiilikin auki. Tuhlasin neljä tulitikkua uuteen yritykseen ennen kuin tajusin, että minkäänlaista suhinaa ei kuulunut. 

Purin kapineen osiin ja kokosin uudelleen. Rebootilla tietokoneetkin usein alkoivat toimia. Tämä toosa ei alkanut. Pyörittelin venttiiliä edestakaisin, manasin ja irvistelin. Yhtäkkiä sihinä alkoi uudelleen. En ollut aivan varma tuliko sihinä keittimestä vai katkenneesta aivoverisuonesta ennen kuin näin kaasun väreilevän hiekalle heijastuvassa varjossa.

Kaasun kanssa taistellessani tuli ruokakattilan alla oli sammunut, joten lorautin lisää spriitä polttimeen. Ilmeisesti aavistus lirahti ohi, sillä kohta leimahti liekki. Hei, hienoissa ravintoloissa on tapana liekittää annoksia.

Samalla Paula sekoitteli putinvarastoistaan kaivamansa pinaattipastan veteen. Kaasupoltin alkoi yskiä ja sammui jälleen. Enää en viitsinyt kokeillakaan. Vittuilkoon pytty rauhassa.

“Mites noi makkarat…Uskalletaanko me nuotio laittaa?” 

Vilkuilimme nuotiopaikkaa huolestuneina. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten pelasimme varman päälle. Tosin retkikeitin meidän käytössämme oli ehkä suurempi metsäpaloriski kuin virallinen nuotiopaikka.

Paula silppusi chorizomakkarat pastamössöön haarukalla, sillä puukothan olivat jääneet kotiin. Ikuisuus ja puolikas patonki myöhemmin pasta alkoi näyttää syötävältä. 

Kuinka voikaan ulkonäkö pettää!

Lähes liekitetty pinaattipasta chorizolla. Voi sisältää denaturoitua spriitä.

“Joku kitkerä maku tässä”, tyttäreni sanoi maisteltuaan ruokaa. 

“Mikään kitkerä oo!”

En maistanut mitään seuraaviin kolmeen lusikalliseen. Sitten se iski, kitkerä, pistävä maku kielen takaosassa. Makumuisti palautti mieleen ala-asteen kesäkurpitsaraasteen, kurpitsan kuoressa piilleen karvaan metallisen maun…

Paulakin yökki ruokaa. 

“Onkohan se se chorizo…? Eikös chilistä voi tulla tuollanen…?”

Toinen todennäköisempi vaihtoehto mausteisen makkaran lisäksi oli se, että olin onnistunut kuitenkin maustamaan sopan Sinolilla. 

Tilanne vaati olutta. Ensisijaisesti huuhtomaan maku pois suusta, toissijaisesti lievittämään vitutusta. Pullonavaaja meillä ei ollut, mutta onneksi oli google. 

Googlen vinkeistä spriikeittimen kahva oli ainut toimiva, muut olivat paskoja. Hampaiden käytöstä emme kuitenkaan voi varmasti tietää, sillä laskimme, että hammasremontti olisi tullut kalliimmaksi kuin olut tai kaksi.

Kippistimme tyytyväisinä toimintaamme. Hymy kuoli pian oluen kostuttamille huulillemme, sillä olut olikin ihanan kitkerää ja katkeraa souria. Kaupassa se oli tuntunut vielä hyvältä idealta.

Kesäyön hiljaisuutta rikkoi ainoastaan naapuriteltasta kantautuva supina ja kikatus. Teltakangas ei juurikaan ääniä vaimentanut, minkä ei olisi pitänyt yllättää.

Avasimme hiljaa kuohujuoman ja hihittelimme omassa majassamme.

Se oli virhe. Kuohujuoma siis, ei hihittely. Viheliäinen vessahätä iski melkein heti ja teki nukkumisesta mahdotonta. Mykelsin ja koetin etsiä asentoa, jossa rakkoon ei kohdistuisi ylimääräistä painetta. En millään olisi viitsinyt lähteä huussiin. Paula nukkui levollisesti kylkiasennossa.

Kolmelta asennonvaihtaminen ei enää auttanut, vaan oli pakko kömpiä pissalle itikoiden syötäväksi, jotta saisin edes vähän nukuttua. 

Paula makasi edelleen samassa asennossa. Oli pakko kuunnella hengittikö se. Sillä oli oltava jäätävän iso rakko!

Aamulla kaasukeittimelläni oli hyvä päivä, joten sain keiteltyä aamupuurot ja -kahvit ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Spriikeittimen kiersin kaukaa. Teinit pitäytyivät rinkeleissä, vaikka vakuutin puuron olevan aivan syötävää. Aivan ymmärrettävää.

Kahvia hörppiessäni ihmettelin, miten Paula oli nukkunut niin paikallaan. 

“Se oli ainoa asento, jossa ei pissittänyt.”

Myöhemmin kotona tarkistin vauriot. Reisissä oli kahden euron kolikon kokoisia mustelmia, ilmeisesti kävyistä ja pieniä punaisia paukamia itikoista. Näytin rokkotautiselta gebardilta. 


Mutta eläinkuosit on kai muodissa.

Categories
matkailu rentoutuminen Yleinen

Urheat Urpot Herajärven kierroksella

Tämä tarina kertoo pienen ja pullean apinasta polveutuvan sohvaperunan ja uljaan, sudesta polveutuvan valioyksilön seikkailusta. Matka suuntasi kansallismaisemiin Herajärven kierrokselle. Kyseinen kierroshan on tunnetusti yksi Suomen vaativimmista vaelluskohteista, josta on moni kokenut Lapin matkaaja lähtenyt kesken matkan taksilla pois (tämä on muuten fakta). Reitin varrelta löytyykin useampi paikka, mihin voit tilata itsellesi kyydin voimien loputtua. Vastaavaa maaston korkeuserojen vaihtelevuutta ei löydy juuri mistään päin Suomea. Atk:ta jos joku osaa selata, niin sieltä löytyy ohjeistusta kuinka kyseisen kierroksen voi suorittaa hengissä.

No mehän ei tunnetusti osata lukea, joten kamoja pakattiin reppuun edellisenä iltana ja samalla arvottiin Crocsien ja lenkkareiden soveltuvuutta reitille. Repulle tuli painoa vaatimattomat 26 kiloa, josta ainakin puolet oli tämän valioyksilön muonaa. Kuten suuret valloittajatkin (Kolumbus ja mitä näitä nyt on), myös Urpo valjasti orjan kantamaan kaiken.

Päivä 1

Matkaan startattiin perjantaiaamuna Kolin parkkipaikalta ja näin korona aikaa kun elämme, ei maisemahissikään ollut käytössä. Hintelä orja saikin esimakua tulevasta seikkailusta jo kiivetessään parkkipaikalta Ukko-Kolin huipulle. Tässä vaiheessa matkaa oli tullut 200 metriä ja nousua korkeussuunnassa 100 metriä. Ukko-Kolilta matka jatkui Ryläyksen vaarojen kautta aina Kiviniemeen. Kiviniemen luontotilan pehtoori osasi kertoa, ettei hänen 12 vuoden uransa aikana ainutkaan ranskanbulldoggi ole koko kierrosta kiertänyt, vaikkakin sen esi-isät ovat siellä aikoinaan eläneetkin. Kiviniemeen pystytimme teltan ja lepuutimme 22 kilometrin matkasta uupuneita tassuja.

Päivä 2

Aurinko nousee aikaisin aamulla, mutta me ei. Teltasta kömmittiin huonosti nukutun yön jälkeen 8 aikoihin aamulla ja yritettiin saada orjan kangistuneet jalat taas toiminta kuntoon. Ravitsevat aamupalat naamariin ja reppu selkään. Matka jatkui kohti eteläpään laavua, jonne saavuimmekin iltapäivällä. Tässä vaiheessa lippukuntamme oli saavuttanut puolivälin (30km). Eteläpäästä suuntasimme Pielisen rannoilla kulkevia harjuja pitkin kohti Rykinniemeä. Rykinniemen hiekkarannoille saavuttua matkaa oli päivälle kertynyt jälleen 22 kilometriä.

Ainainen valittaja, tuo reppua raahaava retkikuntamme vähemmän uljaita ulkomuotoja perinyt jäsen jatkoi valittamistaan väsymyksestä. Ei reppana uskaltanut sukkia heittää jalastaan, siinä pelossa että matka keskeytyisi rakkojen näkemisestä. Annettakoon anteeksi, saihan se teltan pystyyn (ei sen teltan, mitä te kuvittelette) ja valmisti maittavan ruuan ennen kuin kömmimme makuupussiin.

Päivä 3

Heräsimme neljän aikaan aamuyöstä joutsenten sulosointuihin. Retkikuntamme johtaja yritti haukkua nuo kovaääniset kaakattajat tiehensä teltan sisäpuolelta käsin. Orjan saatua suuren johtajan rauhoittamaan jatkoimme unia aamuseitsemään asti. Herättyämme työjuhta kiskoi kengät Buranan voimalla jalkoihinsa ja raahautui pihalle katsomaan aamun säätä. Sään ihmettely vaihtuikin äkkiä joutsenten ihmettelyyn, kun huomasimme pystyttäneemme pesämme 30 metrin päähän joutsenten pesästä. Se selventikin aamuöisen metelin (liekö bileitä pitivät).

Ravitsevan aamupalan, joutsenten haukkumisen ja leirin reppuun pakkaamisen jälkeen olikin aika siirtyä viimeiselle etapille. Rykinniemi-Koli. Reppua raahasi tuttuun tapaan laiska juhta ja tietä näytti tuo valtavalla itseluottamuksella varustettu Pariisin porsas. Siinä missä lippukuntamme johtaja juoksi vaarojen nousut ja laskut, repunkantaja laahusti keppejä apuna käyttäen hitaasti perästä. Iltapäivällä saavutimme tuon kukkulan, jota repunkantaja kutsuu Ukko-Koliksi, siis sen saman paikan mistä koko reissu alkoi. Johtajassako vika, kun ympyrää kierrämme?? Voiton merkiksi lippukuntamme johtaja nostettiin Leijonakuningasmaiseen tyyliin ja lausuttiin kuolemattomat sanat ”kaikki, mitä valo koskettaa on kuningaskuntaamme!”

Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti!

Tässä vielä pari faktaa reissulta:

  • Herajärven kierroksen merkityn reitin pituus 61 km. Meille kertyi kolmen päivän aikana matkaa kaikkiaan 67 kilometriä. Leirissä liikkumiset mukaan luettuna.
  • Askelia otettiin kolmen päivän aikana 106 600 kappaletta!
  • Nousua kertyi 3175 metriä ja jos oikein ymmärsin niin tämähän tarkoitaisi pystysuoraa ylöspäin reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Viisaammat korjatkoon jos oon väärässä.
  • Keskimääräinen nopeus oli noin 25 minuuttia per kilometri. Ei ihme että johtaja meni edellä. Kertoo toki myös reitin vaativuudesta.
  • Ja todellakin retkikuntamme johtaja on kutsumanimeltään Urpo. Ette ikinä arvaa kuka sen keksi.

Categories
kaaos perhe rentoutuminen

Uuvuttavaa unettomuutta, kärsimystä kesäillassa nro 3

Kyllä häntä nyt nukuttaa! Sori, jos näpyttelyni häiritsee päiväuniasi.

Oli valoisa toukokuun ilta nukkumaanmenon aikoihin, kun Tinsku viestitti työasioista, mutta oli siinä akuuttiakin asiaa. 

“Vittu menee hermo! Tuo yks alkaa huutamaan ysiltä kuin sika ettei saa unta. Eikä sitten täällä nuku kukaan ennen puolta yötä. Alan olla aika tööt.”

Samaistuin. Meillä eivät huutaneet ihmispennut, vaan kissat. Edellisenä yönä pullerokissamme oli raapinut makuuhuoneen ikkunaa tuntemattomasta syystä. Oli tarjottu ruokaa, vessaa ja ulkoilmaretkeä. Aina kissa palasi ikkunalle. Lopulta kissa oli teljetty alakertaan, mutta koira oli solidaarisesti avannut kaverille oven ja kohta mirri vingutti jälleen ikkunaruutua. 

Palauttavan yön jälkeen päivän perustoiminnot olivat menneet pääasiallisesti autopilotilla, mikä oli muodostunut ongelmaksi muutaman ennalta käsikirjoittamattoman tapahtuman kohdalla. Suurin osa energiasta oli kulunut silmien aukipitämiseen mm. ongelmanratkaisun, hahmottamisen, ajantajun ja kuullunymmärtämisen kustannuksella.

Varttia vailla yhdeksän kuopus vaati liikoja aivotoiminnaltani. 

“Äiti, anna miulle viis minuuttia lisäaikaa.”

“Mitä?” Eihän sillä ole edes peliaikaa. Eikä puhelinta. Ehkä. 

“Kävisin suihkussa ennen kuin meen nukkumaan.” 

Häkellyin. Ei meillä ollut suihkussa käyntiin lupaa tarvinnut kysyä. Ei se slimen tekoon kylppärissä lupaa kysynyt? Edellisen satsin koenäyte roikkui edelleen katossa. 

Vilkaisin kelloon ja tajusin tytön tarkoittavan lisäaikaa iltatoimiin. Onneksi kuopus oli ehdollistunut nukkumaanmenoaikaansa.

Sympatiseerasin Tinskua:

“Onko se ehtinyt rauhoittua päivän kiireiden jäljiltä? Onko sillä jotain mielen päällä? Onko se syönyt?”

Liki 15 vuotta nukkumattomia öitä olivat koulineet minusta uniasioiden kohtalaisen kovan kokemusasiantuntijan, joten koin velvollisuudekseni muistuttaa Tinskua näistä asioista. Jos hän ei vaivaisella 12 vuoden kokemuksellaan ollut tullut kaikkea ajatelleeksi. Toki olin paljon parempi kasvattaja ja kasvatusnäkemykseni järkkymättömämpi jo ennen kuin sain omia lapsia.

Lähetin Tinskulle  jaxuhaleja ja tszemppipusuja ennen kuin laitoin puhelimen lentokonetilaan. Sitten tarkistin, että yöpöydällä oli tarpeeksi pehmoleluja ja pieniä tyynyjä. Tyynyt ovat tärkeä osa rentouttavaa ja palauttavaa unikokemusta. Ensisijaisen tehtävänsä lisäksi ne toimivat kuollettavana aseena myös kollegani makuuhuoneessa. Täydellisen tarkka tyyny ei kuulemma ole. Vaikka varsinainen kohde eli katossa inissyt hyttynen hiljenikin, sivuosumia saivat sekä yöpöydän irtaimisto että miehen kauneusunet.

Itse en pitänyt tyynyjä hollilla tappamistarkoitukseen (vaikka pistin tämän työkaverin vinkin mieleen), vaan lähinnä uhkailuun. Kissa nimittäin piti entisöimistä odottavaa vintagetuoliani raapimispuunaan. Ikävä kyllä raapimisikkuna ei sattunut heittosektoriin. 

Hiljennyin kuuntelemaan omaa kotiani ja nukkuvia lapsiani.

Alakerrasta kuului askelia, kaapin ovet narahtelivat ja seinärakenteiden läpi kantautui vaimeita kirosanoja. Esikoinen etsi takavarikoitua puhelintaan. Turha vaiva. Nyt oli niin hyvä jemma, etten ollut varma löytäisinkö itsekään enää.

Keskimmäinen kiroili huoneessaan ja paiskoi tavaroitaan. Ilmeisesti koekirja oli kadoksissa. Kun tarkemmin kuunteli, selvisi, että koe oli seuraavana päivänä. Ja kyllä, siihen ei oltu kerrattu. Ja luonnollisesti, se oli äitin vika.

Kuopus nyyhkytti dramaattisesti viereisessä huoneessa. Olin loukannut lastani pyytämällä siivoamaan kissanvessat yksin ilman siskonsa apua. (Alkuperäinen esimerkki sensuroitu apulaisen toimesta.

Kaivoin pienimmän peiton alta ja silitin uneen. Isommat saivat selviytyä keskenään, sillä epäilin läheisyyteni olevan vettä kuumaan munkinpaistoöljyyn. 

Mies veti minut kainaloonsa ja huokasimme yhteen ääneen. Päivän urotyöt olivat takana. Miehen hengityksen tasaantuessa omat ajatukseni lähtivät laukalle. 

Tytön lupalappu! En varmaan muistaisi sitä aamulla. Tyttö ei ainakaan. 

“Minne sie kimpoilet!” mies ärähti. 

“Tärkeä asia.”

Koputin keskimmäisen oveen ja kerroin asiani oven läpi. Kohta oven raosta työnnettiin lupalappu. 

“Saisko kynän kanssa?”

Sängyssä mies nappasi lusikkaan, lukitsi levottomat jalkani omalla jalallaan. 

Nyt . Nukutaan.”

Ajatukseni kulkivat puutarhan hoitoon, mustaan multaan, joka paikoitellen jo paljastui lumen alta. Lämpimiin kesäpäiviin, kahvihetkiin terassilla…. Laineiden loiske veneen kylkeä vasten…

“Ei vittu saatana, mikä tuo lotina on?!” mies ärähti. 

Nousin tarkkailemaan tilannetta. 

“Aa, koira. Se nuolee pallejaan.” 

Aamu ei ollut iltaa viisaampi, päinvastoin tuntui, kuin yötä ei olisi ollut välissä ensinkään. Keskimmäinen etsi puhtaita housuja liikkatunnille, esikoinen ilmoitti, ettei aikonut herätä, syödä eikä varsinkaan lähteä kouluun. Pienin nyyhki vaatekaappinsa edessä:

“Miulla ei ole päiväalushousuja! Täällä ei ole kuin yöalushousuja. Ei niitä voi pitää päivällä!”

Samaistuin. Minullakaan ei ollut pikkareita.

Kirjoitusapulaisena tällä kertaa:

nuorinmainen vanhempien lellikki lapseni

Categories
rentoutuminen Yleinen

Zeniä etsimässä

Suunnittele rankan ja käänteitä täynnä olevan työviikon päätteeksi, että lepäät ja samoilet metsässä ja unohdat angstiset teinit viikonlopun ajaksi. Laita kuitenkin lauantaiksi herätyskello soimaan, sillä kymmeneltä pitää olla Uimaharjun kirjastossa. Tyttäresi harrastaa sanataidetta ja haluaa ehdottomasti sanataideleirille naapurin tytön kanssa. Itse aiot jatkaa suoraan Uimaharjusta Lieksaan anoppilaan rentoutumaan. 

Vartin yli yhdeksän auto on melkein pakattu valmiiksi. Kaappaa vielä mukaasi kissa, pehmenneet tomaatit ja päiväyksen ylittänyt kerma, sillä ajattelet tehdä illalla hävikistä tomaattikeittoa.

Pihalla huomaat järkytykseksesi, että tyttäresi on irrottanut pienimmän turvaistuimen takapenkiltä ja siirtänyt sen etupenkille. Sinulla ei ole hajuakaan, miten se kiinnitetään paikalleen. Eikä sen puoleen edellytyksiäkään. Ala rynkyttää ja runkuttaa penkkiä kaikkiin mahdollisiin asentoihin, survo turvavyötä jokaisesta löytämästäsi reiästä ja reikää muistuttavasta kolosta läpi ja menetä viimeisinkin itsehillintäsi. Soita miehellesi.

– No hei rakas.

– Moi. Miten helvetissä tämä turvaistuin laitetaan kiinni??! Lapses otti tän irti ja mulla ei ole hajuakaan, mistä reiästä pitää työntää ja mitä.

– Joo ihan rauhassa. Hengitä. Ensinnäkin voisit katsoa, onko siinä ohjeita.

– Tässä mitään ohjeita ole! Voitko vaan kertoo mihin tungen tämän turvavyön?

– Tuota soitatko videopuhelun, kun on vähän vaikea neuvoa näin näkemättä koh…

Tuut tuut.

Pirr pirr.

Kun miehesi vastaa videopuheluun, kuulet hänen viimeistelevän lausetta äidilleen.

– …. luulis jo tuossa vaiheessa. Kun on kuitenkin jo kolmas lapsi..

– Mitäpä juorusitte miusta? 

– Ei mitään uutta. No niin voitko nyt näyttää mitä yrität tehdä?

– No tässä on tämä reikä niin varmaan siitä pitää tunkea tämä vyö.

– Joo älä laita sieltä ulkokautta vaan sisäkautta.

– No sisäkauttahan mie sitä tässä ulos survon.

– Eikun laita toisesta suunnasta sisäkautta ulos.

– No vittu justhan sie sanoit, että elä ainakaan sitä kautta.

– Älä survo minusta nähden ulkokautta. Näytätkö sillä puhelimella kuvaa, kun on vähän vaikea arpoa mitä teet juuri nyt, kun näkyy vaan mustaa.

– No kun ei riitä kädet!!

– Laita se syyllinen töihin.

– Elina!! Tänne! ‘*#**u se hävis jo naapuriin. S#?***! 

Kun yrität itse hallita sekä puhelinta että vyötä, puhelin oksentaa kaikki kortit korttitaskustaan auton paskaiselle lattialle.

– Voi jumalauta! Näätkö nyt? Tästä tungin vyön.

– Ei kun toista kautta. Ja siitä vasemmalta ensin.

– Mitä kautta vasemmalta, kun vasen voi olla yhtä hyvin oikealla.

– Kun seisot siinä niin olet sisäpuolella ja vasemmalla.

– En voi tietää, mikä on oikea, vasen, sisäpuoli tai ulkopuoli, kun en tiedä mistä suunnasta tätä lähestytään! 

Pienin kiipeää takapenkiltä kuskin paikalle ja työntää videokuvaan lollin täytekakkua.

– Kato iti, kato!!

– Hieno! sanoo isi.

– Mene sinä nyt rakas edestä, kun äitillä on ongelma!

– Eli siitä toista kautta.

– Ei jumalauta mie luovutan. Luovutan koko elämän kanssa!

Kuulet kuinka poika ja anoppi nauravat puhelimen toisessa päässä. Ilmeisesti miehesi viihdyttää koko sukuaan kaiuttimen kautta. Poika huutaa väliin:

– Elä äiti luovuta, niinhän sie neuvot meitä lapsiakin!

– Nyt kaikki hiljaa, nyt ei kestä pää.

– Eikö siinä niskassa ole kuvaa? mies jatkaa.

– No ei täällä mitään ole! Ei ainakaan mitään niskaa! 

– Kato siitä niskatyynystä.

– Ai tuossa. Kuva on kyllä, mutta ymmärrän tuosta yhtä paljon kuin lehmä Raamatusta! Ainut mitä ymmärrän on, että Alternative tarkoittaa vaihtoehtoa ja loput onkin kuvaa. Ihan liikaa vaihtoehtoja mulle.

Ala nauraa. Ala huutonauraa, vaikka vituttaa kuin pientä oravaa.

– Aahhaha, tää on ihan niinku siitä Speden sketsistä!

Pian näet sivusilmällä, kun penkin irrottaja saapuu takaisin tapahtumapaikalle.

– Oliko pakko hävitä? Pidä sinä nyt tätä puhelinta ja kameraa ja anna olla viimeinen kerta, kun irrotat kysymättä mitään.

– Joo joo tuli jo selväksi!! tyttäresi huutaa.

Mies ei luovuta vaan jatkaa hätäkeskuksen päivystäjän äänellä:

– No niin ota se vyö sen selkänojan yli ja työnnä se siitä penkin sisäreiästä läpi. Ja sieltä takaa toisesta reiästä sisään.

– Aaaa hei nyt se meni ekasta reiästä. Ja nyt tajusin mitä pitää tehä! Mutta ei tää hiton vyö tottele minuu!

Rynkytä ja vedä, nyhdä ja nykyttele.

–  Ei tää tuu täältä! Ei helvetti voi olla näin vaikeeta #aa#*’#*!!!! 

Mies on hiljaa.

– Joo kiitos avusta ja hei. Saan tän loppuun!

Tuut tuut.

Kun lopetat puhelun, huomaat että naapuri on hiipinyt tontillesi lapsensa kanssa ja näyttää vähän säikähtäneeltä ja aika paljon siltä, ettei välttämättä luovuta lastaan kyytiisi. Yritä selitellä, että tekniset jutut eivät ole oikein sinun juttusi ja saavat pimeän puolesi hetkellisesti esille. Naapuri nyökyttelee hiljaisena.

– Nää on kaikki vähän erilaisia nää istuimet…

Vyötä lapset, istu autoon ja viestitä leiriohjaajille, että tulet kun kerkiät. Kun puoli yhdeltätoista saavut tyylikkäästi myöhässä Uimaharjun kyläpahaseen, et löydä kirjastoa mistään. Navi ohjaa S-Marketille. Lapset yrittävät huutaa, että kaupan kyljessä on kirjaston kyltti, mutta itse et nää kylttiä missään. Kommentoi lapsille, että se on joku vanha kyltti ja kaasuta menemään. Aja pillurallia ympäri kylää. Kyllästy leikkiin ja soita anopille, joka ohjaa sinut K-Markettiin ja sieltä takavasemmalle koulun pihaan. Etsi ensin K-Market ja sen jälkeen päinvastaisesta suunnasta koulu. Lapset yrittävät huutaa, että kirjaston kyltti on edelleen S-marketin pihassa ja että äiti me ajetaan samaa ympyrää kolmatta kertaa. Et itsekään tajua, kuka voi eksyä Uimaharjuun. 

– Ympyrä, ympyrä!! lapset toistelevat hihkuen ja rummuttavat käsillä jalkojaan.

– Ois ihan kiva äiti joskus päästä sinne leirille….

Nöyrry ja soita leirinohjaajalle, joka kertoo, että kirjasto on S-marketin rakennuksessa. Aja takaisin S-Marketin pihaan, jossa lukee kissankokoisin kirjaimin KIRJASTO. Mieti että alat olla liian vanha kiertämään kehää. 

Heitä tytöt leirille ja lähde kurvailemaan kohti Lieksaa. Havahdu jossain kohti, että ajoit Ahvenisentien risteyksestä ohi. Käänny seuraavasta risteyksestä Kelvän Kylätielle ja laita varuilta Google maps päälle. Se huutaa että signaalia ei ole. Aja maisemareittiä läpi kengurukuoppien, viljapeltojen ja junaratojen ja anna sykkeen tasaantua. Kuuntele kun pienin toistaa koko matkan kulmat kurtussa “Ei löytetty kiljastoa. Ässmalketin pihassa oli.” 

Anoppilan pihaan päästyäsi näet, kuinka miehesi tallustaa hallilta vastaan työhaalarissaan ja levittää mustat sormensa halaukseen.

– Kato rakas ja rauhallinen vaimoni saapui. Selvisit.

– Anteeks kun mie oon tämmönen. Mie en ansaitse sinnuu.

– Kato vähemmällä vihalla ja väkivallalla ensi kerralla.

– Jotenkin ei rentouta tämä viikonloppu.

– Kieltämättä näytät siltä, että zen on saavuttamatta.

Ala tyhjentää tykötarpeita takakontista ja totea pian, että tomaattikeittoa ei tarvitse enää tehdä. Se on jo valmistanut itse itsensä kestokassin pohjalla ja maustanut liemensä kaljalla ja kissanruualla. 

Kissasi alkaa saman tien huutaa pihalle, mutta et voi laskea sitä ulos, sillä ensin pitäisi saada anopin kissa sisälle, jotta et joudu todistamaan kissatappelua. Koska musta mörkö ei suvaitse saapua vielä kahdenkaan tunnin päästä ja kissasi volyymi yltyy, päätät välttää seuraavan hermoromahduksen ja opettaa 12-vuotiaan narttusi valjaisiin. Koska appiukkosi vihjailee hienovaraisesti, että pieni metsäkävely voisi tehdä hermoille hyvää, näet jo itsesi poimimassa kätevästi marjoja kissanulkoilutuksen lomassa. Ota kissa kainaloon ja suuntaa metsään. Kellikää hetki rennosti sammalmättäällä ja myhäile tyytyväisenä, kuinka hyvin vanha kissakin oppii uusia temppuja. 

Pian rouva saa kuitenkin hepulin ja alkaa hyppiä, peruutella ja nykiä narussaan. Hyppää mättäältä kissan perään kuin Tommi Evilä aikoinaan ja juokse narun jatkeena pitkin poikin pihamaata. Ryömi peräkärryn alle, pyllistele nelinkontin viinimarjapuskassa ja mieti, miksi elämäsi on tällaista, vaikka olet pian nelikymppinen. Unohda marjanpoiminta. 

Käy volttien välissä laittamassa kalja kylmään, sillä se on mitä todennäköisimmin ainut rentoutumiskeinosi tänä viikonloppuna. Kun nostat kaljapullon tomaattimehun seasta ylös, katseesi pysähtyy ja tunnet kuinka kamelilta katkeaa kaula. Etiketissä lukee Alcohol free. Onneksi edessäsi on vielä toinen matka Uimaharjun S-Markettiin, vaikka tiedostatkin harvinaisen hyvin, että parempi olisi pysyä pirtissä, juoda kuppi kuumaa ja etsiä zeniä omasta sisimmästä. Päätä kuitenkin uhmata kohtaloasi ja lähteä tien päälle. Kokemuksesta tiedät, että onni löytyy eläen, ei etsien.

Categories
matkailu perhe rentoutuminen Yleinen

Tässäkö tää oli? – Lähiloma landelta landelle

Lomaa voi viettää monella tavalla. Itse päätin ottaa kesämökiltä matkailuauton alle ja suunnata lasten kanssa Aikun luo lomalle landelle. Reissun innoittamana (tai kärvistämänä) sanoitin uusiksi Arttu Wiskarin biisin Tässäkö tää oli? Jos säestäjä löytyy, lupaan levyttää laulun. Tässä Tinskun versio:

Ex temporena tehtiin lomasetti

Kohteena Aikun maalaiskabinetti

Isiltä pöllin matkailuauton

Meille hyvä, toisille mauton

Poika siskoilleen keskaria näyttää

Yritän opetella vaihteita käyttää

Lapset kysyy nelkyt kilsaako vaan mennään

Hiekkapöllyssä eteeni mä en nää mitään

Tässäkö tää oli?

Levii käytävälle vissyt, xylitoli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tää?

Pennut ragee, kohta pää leviää

Seksihelle väistyy, muuttuu yks kaks koleaksi sää

Jostain haisee pieru, antakaa armoo pliis

Pienimmäinen anoo apuun isää

Isoin huutaa kännyyn aikaa lisää

Toteen että kumpaakaan ei heru

Ota tai jätä, katettuna on jo menu

Lapset ansaitsee näitä elämyksii

Oon heille tarjoillut liikaa yllätyksii

Äitin pläänit menee aika usein pieleen

Mut jäänee arjen lisäks lomamatkat mieleen

Välipysäkkeinä S-Market ja Apsi

Pian kuorsaa kovaa ensimmäinen lapsi

Radio mykkä, vauhti kasikymppii

Perässä Audi, joko alkaa tympii?

Aikun naapurissa nähdään marsu, lammas

Kohokohta: irtoo pojan kulmahammas

Ei muutoin tällä erää satu yhtään mitään

Yhteinen lomareissu päässä alkaa itää

Tässäkö tää oli?

Jää kokematta Särkänniemi, Koli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tämä?

Yöllä horkka, alla vuodesohva rämä

Piskit haukkuu, elää yhä kylä tämä

Sormet työnnän korviin, antakaa armoo pliis

En unta saa, sade piiskaa Aikun farmii

Yleltä kuuntelen Aavikon Armii

Aamulla huomaan on yty loppu akusta

Auttaa Jykä, syöttää virtaa pakusta

Tässä vasta loma

Saatan pari päivää olla vuoteenoma

Mut karavaanarit ne nostaa mulle kättä

Sisäpiiriin kuulun

Moikkaan takas empimättä

Revipä siitä siis!

Categories
juhlapyhät rentoutuminen Yleinen

Mistä tietää, että on riittävän lomalla?

Alan toipua töistä. Huomasin sen siitä, että valmistin eilen kaksi lämmintä ruokaa lapsilleni alusta pitäen eikä kumpikaan ollut puuro. Toiseen kuului alustettava taikina ja toiseen itse, oman maan raparpereista sekoiteltu überterveellinen piirakka (ohje lopussa). Myös lapset kiinnittivät huomiota tähän merkittävään muutokseen. 

Pysähdyin tarkkailemaan muutakin toimintaani, tai oikeastaan suhtautumistani tapahtumiin. En stressannut enkä panikoitunut, vaikka unohdin keittää perunat ja grilliruuat odottelivat folion alla lisäkekaveria kymmenen minuuttia. Joimme odotellessa kahvit. Normaalisti tämä olisi aiheuttanut pienen raivarin ja epäonnistumisen kyyneleitä.

En ole myöskään ahdistunut kolmen viikon kaaoksesta. Siitä, että olohuoneen lattialla on ollut viikkoja siististi rullalla kaavat mekkoon, jakkuun ja housuihin. Ne odottavat, että pennut muuttavat uusiin koteihin ja voin jatkaa projektia. Kissanpennut siis. Olohuoneen lattia oli ompelumotivaation hetkellä ainut pinta-alaltaan laajin ja suht siistein alue, johon levittää kaavat. Turha niitä on kovin kauas raivata, jos sattuu inspiraatio iskemään. Sivuseinällä on somasti kasattuna myös mittanauhoja, saksia, nuppineuloja, nojatuolin raato, revityt päällysteet ja uudet (=varastoista kaivellut) kankaat, sillä arvelin työtuolini kaipaavan nuorennusleikkausta. Projektit ovat tällä kertaa omiani, joten se ehkä osittain on nostanut ärtymyskynnystä. Mies kyllä myönsi harkinneensa nalkuttamista tavaroista, mutta muistaneensa sitten viime hetkellä omat penkin päällystys- ja moottorinkorjausprojektinsa, jotka nekin on suoritettu monitoimitilana toimivassa olohuoneessamme useiden viikkojen, jopa kuukausien aikana.

Projektit itse kullakin…

Juhannuspäivänä keittiöstä leijaileva asetonin tuoksu yhdistettynä suihkepullon sihinään ei sekään saanut hermoromahdusta aikaiseksi. Tyydyin ainoastaan kypsästi huomauttamaan, että avaisivat ikkunaa eivätkä suihkuttaisi ruoka-aineille myrkkyjään. 

Onnistuneesta lomamoodista kertoo myös se, että menen sujuvasti sekaisin viikonpäivissä ja kellonajoissa. Toki sitä edesauttaa, että sähkövirtaan yhdistetyt kellot sekoilivat ukkosmyrskyn aiheuttamissa sähkökatkoissa ja keittiön patterikello päätti sekin pysähtyä vuorokaudeksi puoli kymmeneen. 

Se oli muuten hyvä pari päivää. Menin nukkumaan, teini myös, puoli kymmeneltä, heräsin puoli kymmeneltä. Ehdin aamulenkille ja aloin valmistella lounasta hyvissä ajoin puoli kymmeneltä ja ehdin ottaa aamupäiväunetkin puoli kymmeneltä. Kellon korjauksen jälkeen olen edelleen mennyt nukkumaan puoli kymmenen ja herättänyt miehen viideltä tarkistamaan onko sillä varmasti kello soimassa klo 5.45. On ollut. Ja oli myös juhannuksena.

Alan myös kaivata sosiaalisia kontakteja. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen seuratessani passiivisena jalkapalloa ja komisario Beckiä, mutta eilen pysähdyin naapurin pihamaalla vaihtelemaan kuulumisia. Tätä ennen olen suunnitellut lenkkini poluille, joissa muita ei tule vastaan. Tai jos tulee, hekään eivät jaksa jäädä juttelemaan. Sitä en tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Olin sukujuhlien takia estynyt osallistumasta Tinskun ja kumppaneiden mökkeilyiltamiin. Eipä hätää, yöttömässä yössä olivat suunnitelleet jo uuden minikarkumatkan kulttuurikohteeseen. Saa nähdä säilyykö sosiaalisuuteni. Tai oikeastaan pysynkö hereillä ollakseni sosiaalinen? Todennäköistä on, että tästä reissusta kuullaan vielä.

Tänään aion valmistaa itse tsatsikia. Ilmeisesti pohjoiskarjalaisella tvistillä, sillä unohdin mm. kurkun kauppaan. Todennäköisesti nostan pöytään valkosipulijugurttia. Lihapullat ostin valmiina.