Categories
matkailu teinit Yleinen ystävyys

En mä pakkasta pelkää, mutta ehkä vähän Ikeaa

Se on kevät! Aurinko paljastaa ikkunoihin kertyneet kuonat ja hupenevan hangen alta löytyvät koirankasat. Siitepölyaikakin lähenee! Onkin hyvä muistella rapsakkaa joulun jälkeistä pakkasjaksoa. Sitä, johon tulevaisuuden historioitsijat viittaavat keskisuurena jääkautena.

Tämä kohtalainen jääkausi sattui kuitenkin päällekkäin Paulan ja esikoistytärtemme perinteisen Matkus-reissun kanssa. (Viime vuonna olimme sattumalta törmänneet joululomalla Ikean rappusissa ja siitähän se ajatus sitten lähti.) Lähimmäisemme kokivat tarpeelliseksi ilmaista huolensa. Oli silkkaa tyhmyyttä ja idiotismia lähteä yli 30 asteen pakkasessa 13 peninkulman päähän! Paulan anoppi oli useampaan otteeseen pyytänyt poikaansa vetoamaan meihin, ettemme lähtisi. 

Mutta puolisomme tunsivat meidät paremmin.

“Lähettehän te kuitenkin. Ihan sama mitä teille sanoo. Mutta hakemaan en tule.”

Oma mieheni tuumi lohdullisesti, että valtatie oli sen verran hyvin liikennöity, että apua saisimme varmasti. 

Pete oli kahvikupin kanssa vastassa, kun vaapuin toppavaatteissa Paulan eteiseen. Vaikka silloin tällöin valintani ovat outoja, havainnointikyky heikohkoa ja logiikka luonnotonta, luonnonvoimiin suhtauduin kunnioituksella. Pakkasin päälle kolme väli- ja kaksi toppakerrastoa, jos vaikka auto sattuisikin hyytymään. 

“Sinä se et kuole tien varteen. Noista muista en tiiä.”

“Ei kukaan kuole!” Paula hehkutti ja viittoili eteisen lattialla olevia untuvamakuupusseja. Kurtistin kulmiani. Miksi Paula oli pakannut Petelle makuupusseja? Ei sitä nyt taivasalle oltu ajamassa tyttöjen illan tieltä. Vienosti vain vinkattiin, että olisi hirmuhyvä idea ottaa taapero ja suunnata vanhempien luo juuri tänä iltana. 

“Pysytään lämpimänä, jos auto leviää”, Paula kehuskeli. “Alunperin sottailin, että otan halkoja mukaan, että saadaan tehdä nuotio tien varteen. Mutta en minä niitä halkoja sitten kehannut pakata.”

Näin sieluni silmin nuotion motarin varteen hyytyneen Audin vieressä. Kyllä. Ehkä se oli aavistuksen liian extremeä jopa omaan makuun. 

Makuupussien lisäksi pakkasimme takakonttiin kolme kassia toppavaatteita. Teinien mielestä oli täysin turhaa pukea toppahousuja autoon, joka olisi lämmin.

“Se ei ole lämmin, kun hyytyy Outokummun risteykseen.”

“Missä siun pipo!? Hanskat?! Täällä on kolkytäviis pakkasta!”

“Elä huua. Tuolla ne on kontissa!”

“Ei ne siellä juurikaan lämmitä!”

Toki teinit olivat oikeassa ja Kallansilloilla jouduin riisumaan hiestyneen pipon ja lapaset.

***

Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen Paula huokaisi helpotuksesta, sillä Audin näytöissä alkoi tapahtua liikettä. Pete oli ohjeistanut tarkkailemaan moottorin lämpötilaa. Se, miten meidän tulisi toimia epänormaalissa lämpötilan muutoksissa, oli jäänyt epäselväksi. Mutta nyt tarkkailu ainakin onnistui! Bensamittari ja ulkolämpötila laskivat samaa tahtia. 

Tunsin oloni aavistuksen stressaantuneeksi. Polttoaineen merkkivalolle olin jo liki immuuni, mutta vasta eilen olin ymmärtänyt, että polttoaineilla todella oli pakkasrajansa. 20 vuotta uskonut, että polttoainepumpuihin ilmestyvä teksti “talvilaatu” ja minimilämpötilat olivat vain mainoskikkoja, kuten tiedostavaan kuluttajaan vetoava luomusora.

“Tiedätkö, tämä ei välttämättä ollu hirmu hyvä idea”, tuumin Paulalle. 

“Ei varmaankaan. Miinus 33.”

“Siis ei tän sään takia, mutta ku tilikin on kohta pakkasella. Miulla ei ole ku neljäkymppiä ja tilipäivään on toista viikkoa.”

“Joo, miunkin piti säästötililtä ottaa! Pete ihmetteli, miks lähteä ostoksille, kun ei ole rahaa.”

“Sama! Mutta lasketaan kai ne rahaksi ne säästötilin rahatkin.”

“Onneks muillaki on rahat loppu. Mie luulin, että oon ainut, jolla ei oo rahaa.”

“Niin mieki luulin, kun ihan ihme suunnitelmia kaikilla lomalle.”

“Joo, saa laittaa miullekin sieltä rahaa”, tyttäreni huikkasi takapenkiltä. “Millakin saa Paulalta.”

“Saa vai?”

“Joo, sie lupasit, jos saan kympin ruotsista!”

“Härregud, miten typerä voi ihminen olla!”

E63:lle kääntyessämme puhelimeni alkoi soida. Pete. Mitä se miulle soitteli?

“Ku ei sitä rouvaa saa kiinni.”

“No ei saa, ku se ajaa.”

“Eikös teidän pitäs olla jo perillä? Lähitte jo kolme tuntia sitten.”

“No tuli tässä pari muuttujaa.”

Päätin olla kertaamatta oksennustauon yksityiskohtia Paulan kuullen, koska Paulan vatsa oli hyvin empaattinen kanssamatkustajien matkapahoinvoinnille. Tai tarinoille matkapahoinvoinnista.

“Voisitko sanoa sille, että ilmottaa, kun saatte auton parkkiin.”

“Javisst.”

Matka parkkipaikalta Matkukseen oli pitkä ja hyytävä. Onneksi olin pukeutunut lämpimästi, teinit olisivat jähmettyneet paikoilleen, mikäli parkkipaikka olisi löytynyt yhtään kauempaa. 

“Nyt mennään eka vessaan, että saadaan synkronoitua rakot”, Paula tuumasi ja vilkaisi minua vakavasti. “Ja sitten sie heität pari kerrosta vaatetta pois. Ehkä tarkenet sisällä.”

Paula saattoi olla oikeassa, sillä hiki alkoi norua jo selkää pitkin.

“Ja sitten mennään syömään. Tytöt…Tytöt?”

Tyttöjä ei näkynyt enää missään. 

Lihapullien jälkeen liukuportaissa Paula muisti soittaa Petelle, että olimme turvallisesti kohteessa.

Shoppailu ei ole minun juttuni, mutta koska nyt ostoslistallani olivat tarpeelliset sukkahousut erikoistilaisuutta varten, suunnistin Paulan suosittelemiin liikkeisiin.

Kaupasta ei löytynyt sukkahousuja, mutta mukaani tarttui täysin käsittämätön jakku, joka mahdollisesti sopi juhlamekkoni kaveriksi. Koska en kulutuseettisistä syistä voinut ostaa kaupan kassia, puin jakun vaatteitteni päälle. Melkoisen lämmin, eikä juurikaan sopinut verkkareiden kanssa. 

Vastaan kävelevät teinitytöt näyttivät kovin tutuilta, mutta eivät kuitenkaan tervehtineet. Loivat katseensa maahan ja kiristivät tahtia. 

Seuraavaksi löysin itseni Paulan pakottamana halpiskaupassa, jonne olin omia lapsia kieltänyt menemästä kulutuseettisistä syistä. Niistä samoista, joiden takia hikoilin nyt turhan juhlavassa jakussa hyllyjen välissä. Paula oli tunkeutunut sovituskoppiin viisien farkkujen ja parin tusinan paidan kanssa. 

Puhelin soi. 

“Onko Paula siinä?” tyttäreni kysyi. 

“Joo, tuolla sovituskopissa.”

“Ku Milla ei saa sitä kiinni ja sen pitäs kysyä…” 

En saanut enempää selvää, kun Paula tunki päänsä verhon välistä.

“Ei! En anna yhtään rahaa enää!” 

“Ei se kuulemma anna rahaa.”

“Ees ruokaan?”

“Teillä oli tilaisuus syödä meidän kanssa ilmatteeks.”

Puhelu päättyi. 

“Onneks meillä on samanlainen linja lastenkasvatuksessa”, Paula pyrähti käytävälle uusia pöksyjä peilaten.

Kolmen tunnin intensiivisen shoppailun jälkeen tyttäremme kaipasivat jälleen meitä. Tai pankkikorttejamme. Kahvikupin takana siirsin lisää rahaa kakkostililtä käyttötilille. 

“Voitasko käydä porukassa nyt siellä Ikeassa, kun mie tartteen….” en kuunnellut, mitä tyttäreni luetteli.

“Ei miulla ole rahaa. Eikä Paulan autoon mahdu.”

“Siis en mie tarttee ku lampun.”

“Ja mie tartteen sellasen peilin.”

“Ja miulla on lista”, tuumi Paula. “Mutta nää on pieniä.”

Minulla ei ollut listaa, mutta Ikean itsepalvelukassalla näkyvä eurosumma oli liki kolminumeroinen. Ja yllättäen reissumme jännittävin hetki ei ollutkaan se, hörähtäisikö Audi käyntiin vaan se, kuinka saisimme Ikea-ostokset tavaratilaan. Toki makuupusseilla sai hyvin suojattua jättikokoisen meikkipeilin.

Teinit olivat käyttäneet häikäilemättä hyödykseen väsyneitä aivojamme ja heikentynyttä vikinän vastutustuskykyä.

Puhelin piippasi, kun käännyimme 9-tielle. Mieheltä.

“Joko te ootte kehnossa?”

Hätkähdin. Mistä se tiesi, että olimme ajaneet jälleen huti rampista ja käyneet kääntymässä Kehvon rampissa. “Kohteessa, jossa on käytävä toisenkin kerran”, kuten Paula lakonisesti totesi. Maagista!

“Siis pellossa?”

Aa… se tarkotti, että Jehkossa! Automaattinen sanakirja, parisuhteemme piristys.

“Ei olla, vasta käännyttiin Joensuuntielle.”

“Miten te voitte olla vasta siellä? Kello on seittämän!”

“Muutama muuttuja.”

“Joo, kun en uskalla ottaa kaljaa, kun tiiä pitääkö teidät mistä pelastaa.”

“Mie kerron sitten, kun ollaan perillä..”

Kaksi tuntia Jehkoon saapumisen jälkeen muistin ilmoittaa miehelle, että kaljan sai korkata. 

Kuusi tuntia myöhemmin Pete katui katkerasti päätöstään jäädä kotiin kuuntelemaan lievästi promilleviritteistä kalsarikaraokea.

***

Aikun ja Paulan hikisen nahkeisiin kesäseikkailuihin pääset täältä.  

Categories
kaaos teinit

Vaeltavat vaatteet eli mitä kaikkea vanhemmat kestävät lastensa takia

Elämäni on täynnä paradokseja. Suurin niistä on vaatekaappini. Hyllyt tursuavat ja naulakot valuvat vaatteita, mutta siitä huolimatta… ei mitään päällepantavaa! Joskus olen pohtinut, miksi minulla on esimerkiksi neljä, tai viisi (kuusi), erilaista ulkoilutakkia. Yksi kesäkelin hikilenkille, toinen lönköttelyyn, kolmas hiihtoon, yksi metsään, yksi väljä pakkashiihtoon ja yksi siihen, kun tarvitsee tehdä siivottomia ulkotöitä. Samoin piti olla trikoot, tuulipöksyt, kuusimetsään soveltuvat, lehtipuiden lomaan, kymmentaskuiset työhousut… 

Oikeasti syy kirkastui, kun katselin ompeluhuoneeni ikkunasta pinkin ulkoilutakkini kaasuttavan kaksitahtisella kylätietä kohti. Poika per… Kyllähän se sai lainata takkia, mutta kun jälkihuolto ei oikein toiminut. Takki tuskin selviytyisi sadekelin sorataipaleelta pesulle ennen kuin itse sitä kaipailisin. Eipä siinä, kohta tytär rynni portaat alas, tempaisi takin naulasta ja huikkasi menevänsä tallille. Ikkunasta näin, että tytöllä oli päällään kevyttä sadetta kestävä variksen harmaa ulkoilupusakka. Hakkasin ikkunaa ja karjuin kurkku kipeänä.

“Se on miun takki!!!”

“Mie tiiän, mutta mie en halua, että miun takki alkaa haista hevosen paskalle!!!”

Minähän sitä halusin.

Kasvatukseni (myöhemmin selviää, miksi tässä otan kunnian kokonaan itselleni) oli onnistunut siinä määrin, että esikoislapseni oli yllättäen itse tilannut itselleen vaatekerran jos toisenkin. Toki äidillisiin velvollisuuksiini kuulemma kuului rahoittaa elintärkeät vaatekappaleet. Tutkittuani kuittia totesin, että jälkeläiseni olisi selvinnyt merkittömilläkin huppareilla ja teinin omavastuuosuudeksi tuli reipas 40%.

Mutta himoituimmat merkit maksavat. Se tuli todistettua eräänä iltana elokuun alkupuolella, kun vanhin lapsukaiseni kykki isänsä kanssa pellon laidalla passissa ja olimme tytärten kanssa kolmisin. Keskimmäinen kinusi lupaa päästä kylille ja kohta tytär suuntasi veljensä huoneeseen.

“Saanko mie lainata sen hupparia?”

“Ai niitä uusia? No et saa.”

“No, mie katon jonkun toisen.”

“Et mene sen huoneeseen.”

“Sillä on kuitenkin miun huppari siellä.”

Ja kohta tytär haahuili ulos mordorin kammiosta hupparinsa kanssa. Ei sillä, että huppari olisi poikaa kiinnostanut tai ylipäätään mahtunut päälle.  Lähinnä se oli jälleen osoitus esikoiseni tarkasta havainnointikyvystä. Paita kuin paita, viikon nalkutuksen jälkeen se siirtyi pyykinviikkauspisteeltä lapseni lukaalin lattialle. Pidin mahdollisena, että eräs tietty musta t-paita, jota oli kolme viikkoa etsitty, saattaisi löytyä samasta paikasta. 

Keskimmäinen suhautti kylille ja ajattelin viettäväni laadukasta aikaa kuopuksen kanssa. Väärin luultu. Hänkin olisi lähdössä kylälle, omalle kuitenkin eikä kovin kauas. Ensin tytär kuitenkin kurvasi veljensä huonetta kohti. 

“Elä mene sinne!”

“Mie lainaan siltä hupparia.”

“Nehän on siulle ihan liian isoja.”

“Mutta ne on hienoja.”

“Et lainaa. Lainaa siskoltas.”

“No se suuttuu.”

“Eipä se oo kotona.”

Eipä silti. Poika lainasi vastavuoroisesti pikkusiskonsa sukkia. Minun paitani löytyi puolestaan teinityttären huoneesta. Ajohanskani löytyivät vanhimman sängyn alta ja epäilemättä niillä oli puolustauduttu hyökkäävää karhua vastaan, niin repaleiset hanskat olivat. Myös ihkauudet hiihtohanskani, joita olin jo keväällä etsinyt, löytyivät pölyyntyneiden ruotsin kirjojen alta. Mielellänihän minä pidän lapseni lämpimänä. Useamman kuin kerran olen mäessä jakanut puffia, huivia, pipoa tai hanskoja ja palellut itse. Mutta jos edes kerran, yhden ainoan kerran, nuo lainatut vaatekappaleet palautuisivat minulle…

Joskus tavarat vain katoavat. Eräänä keskiviikkoaamuna olin juuri saapunut aamulenkiltä kotiin, kun kuopus oli eteisessä vastassa. 

“Äiti, missä miun kengät on?”

“Ei olleet miulla mukana. Eteisessä?”

Tytöllä oli toisessa jalassa valkea lenkkari ja kello näytti kouluun lähtöä. Lattialla lojui vähintään seitsemän valkoista tennaria, joita tarjottelin tyttärelle, mutta ne olivat kuulemma jonkun muun. Esikoinen oli askarrellut omistaan näpsäkät sandaalit. 

“Laitetaanhan nää järjestykseen, löytyy sitten.”

Paritimme kengät, mutta tyttären kenkä oli ja pysyi kadoksissa. Ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun jalkine oli meidän perheessä hukassa. 

“Ettehän te tapelleet?” varmistin, sillä poika oli jo lähtenyt kouluun puoli tuntia aiemmin. Taloudellemme tyypillinen sotataktiikka oli nimittäin piilottaa toisen tavarat. Itsekin olin joskus ulkoistanut keskellä käytävää lojuvat romut hankeen. 

Tytär vastasi kieltävästi ja koska kouluun oli lähdettävä, käskin tytön laittaa toiset kengät. Jotenkin ajattelin sanoneeni kumpparit, mutta tytöstä släbärit olivat juuri sopivat. 

Kun olin saanut pienokaisen matkaan vilkaisin puhelinta. Pojalta oli tullut viesti.

“Palleron kenkä on postilaatikossa.”

“Miksi?”

“Se oli tarttunu tuohon työliiviin”

“Vahingossa vai tarkotuksella?”

“Vahingossa.”

Kai se oli mahdollista. Koska kuopuksella oli uusi opettaja, päätin viedä tyttärelle kunnolliset kengät kouluun. Ehtisin myöhemminkin vahvistamaan hihhuloivan kylähullun imagoani ja lykkäisin lastensuojeluilmoitusta ainakin viikolla.

Mutta ei pikkuprinsessamme viaton sivustakatsoja ole katoavien vaatteiden tapauksissa. Syksyn ensimmäisenä viileänä aamuna etsin sängystä villasukkia. Ei ollut peiton poimuissa eikä pölykoirien petinä sängyn alla. Pakko oli paljain jaloin sipsutella alakertaan. 

“Missä miun villasukat on?” kysyin kuopukselta, joka kyhjötti jo sohvalla viltin alla. 

“Ai nää?” jalat ojentuivat viltin alta. “Nää on niin pehmeet!”

Ja mitä muuta huomasinkaan.

“Miun flanellihousut! Mie etin niitä eilen.”

“Joo, ku miun oli pyykissä.”

Mutta toki perheessämme on myös vaatteita, jotka eivät kelpaa kellekään. Ne vaan lojuvat kodinhoitohuoneen pöydällä, vaikka kuinka kiukkuan, nalkutan ja valitan, että jokainen voisi omat vaatteensa siivota narulta suoraan kaappeihin. Varsinkin, kun en enää hahmota, mitkä vaatteet kuuluvat kenellekin. Miehen vaatteet nyt ovat melko kivuttomat, ne kun on nopea napata hyllyyn. Samalla tulee tarkkailtua, mitkä repaleet heitetään mäkeen ja milloin on aika uusia kalsareita.

Ihmettelin kesän mittaan, miten eräs punainen paita tuntui jatkuvasti olevan pinossa. Pitäisi ostaa lisää punaista vermettä, jos mies kerran niin kovin tykkäsi sitä käyttää. Kun sitten perjantaina pakkasin vaihtovaatteet mökille, tempaisin pinon suoraan reppuun. 

Illalla saunapuhdas urhoni kaivoi vaatekassia. 

“Tännekinkö tämä on eksynyt! Tämä ei kulta ole minun.”

“Ai ei?”

“Ei. Siks mie nostan sen aina takasi.”

“Ja mie laitan sen aina siun kaappiin.”

“Niin oon huomannu. “

“Kenenkähän se sitten on? Ei se pojankaan ole.”

“Ei., mutta ei minunkaan” mies totesi ja vetäisi paidan päälleen. Oikein seksikkäästi nuoli kolme numeroa liian pieni paita rintalihaksia.

Kenen paita on, se ei ole vielä selvinnyt. Meillä on myös tuntematon huppari, kaksi pipoa ja alushousut, joille ei ole löytynyt omistajaa. Melkein kiinnostaisi tietää kenelle ne pitsipöksyt kuuluvat…

Päivitys! Ne housut oli omat! Enhän mie voinut muistaa, että olin sellaiset ostanut! Onneksi kuitti löytyi pakastimesta (don’t ask)!

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi keski-ikäiset koulu parisuhde teinit Yleinen

Vihreämpi viettelys…?

Harkitsin pitkään kirjoittaako tästä. Tunnen itseni melko moraalittomaksi petturiksi, mutta kuten Tinskukin pohti, ehkä tästä on apua muille samassa tilanteessa kärvisteleville.

Olen havahtunut usein siihen, että katson elämääni ulkopuolelta ja huomannut miettiväni, että tässäkö tää nyt oli. Tulevaisuus ja nykyisyys ovat tappavan tylsänharmaata puuroa, jossa intohimoisimmat hetket saa väitellessä teinien kanssa kotiintuloajoista. Elämän tuomat muutoksetkin tuppaavat tulemaan kysymättä eivätkä kovin toivottuina. Harvenevia harmaita, ruuansulatusvaivoja ja ikänäköä vastaan on turha tapella. Ainoa asia, joka etäisesti saa sydämen läpättämään odotusta, on lasten muutto kotoa. Ja sekin alkaa melko samoin tein itkettää. Vain harvaan asiaan voi itse oikeastaan vaikuttaa ja niihin muutamiin tekee mieli tarttua.

Tällainen pohdinta tuntuu olevan ikäisteni joukossa yleistä. 90 % tuttavapiiristäni on nimittäin antanut muutosten tuulten puhaltaa. Tukan väri vaihtuu, auto vaihtuu, työpaikka vaihtuu, puoliso vaihtuu… tai jos ei vaihdu, ainakin vaihtoehtoa harkitaan vakavasti.

Ja niin minäkin sitten lopulta päätin vaihtaa. Tai en nyt varsinaisesti vaihtaa, mutta hankkia uusia kokemuksia. Enkä minä varsinaisesti etsinyt uutta, mutta kun sattumalta mahdollisuus avautui, päätin kokeilla, kun luvankin sain. Olihan siitä puhuttu, tällaisesta kokeilusta, että kävisi muualla kokeilemassa, mutta ei koskaan täysin vakavissaan. Onhan se melkoinen hyppy, vaatii luottamusta puolin jos toisin. Mutta vakuutin olevani sitoutunut, tämä olisi vain tällaista piristystä ja nykyinen säilyisi jatkossakin primäärisuhteena.

Vaikka tein päätöksen nopeasti, en ihan tuntemattomaan hypännyt. Selvitin taustoja, juttelin entisen kanssa, tarkistin taloudelliset asiat, pohdin logistiikkaa ja aikatauluja. Perhe oli kuitenkin ensisijainen! Hieman läpinäkyvä yritys puolustella, etten täysin itsekäs paskiainen ole…

Pakko myöntää, että vielä tällä hetkellä päätös tuntuu oikealta. Vaihtelu todellakin virkistää. Hellii itsetuntoa, kun on haluttu eikä vain rutiinien kyllästämä itsestäänselvyys. Toki lievää ahdistusta aiheuttaa se, miten pitää yllä mielikuvaa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman rehellisesti. Totuutta olisi hyvä paljastaa vähitellen ja ihastustakin olisi hyvä olla ilmassa, jotta järkytys suloisista luonteenpiirteistäni ei vallan lamauta toista osapuolta.

Huomasin itsessäni myös uusia, hieman pelottaviakin vivahteita. Kun toimintaympäristö muuttuu, sitä huomaa kykenevänsä ihan erilaisiin asioihin. Olen sanonut kyllä asioille, joista kieltäydyin aiemmin miettimättä ja olen huomannut nauttivani niistä. Huomasin myös, että olin juuttunut tietynlaisiin tulkintamalleihin toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista. Turha edes kysyä, kun tietää jo valmiiksi. Uuden edessä joutuu näkemään vähän vaivaa ja se fiilis, kun ihmisestä paljastuu kiinnostavia piirteitä!

Eikä vanhassa mitään varsinaista vikaa ole. Ei ole tarkoitus kokonaan vaihtaa, mutta… vika ei ole sussa vaan mussa. Ollaan vaan oltu jotenkin eri taajuuksilla. Kaipasin vain jotain erilaista, jotain lisää… Ehkä sitä adrenaliinia, vatsanlöysyttävää jännitystä ja käsien tärinää. Viime vuosina ei moista ole ollut tarjolla. Ja kun itse en kestä toistuvuutta edes sen verran, että voisin sukkaparin neuloa yhteen soittoon. Väliin on pakko tehdä jotain muuta. Enkä ole ainut. Onhan tuossa omassa tuttavapiirissäkin niitä, jotka vaihtavat noin kerran vuoteen tai säännöllisesti kymmenvuosittain. Erilaisuus on rikkaus.

Pakko myöntää, että aavistuksen olen kateellinen niille, jotka ovat tyytyväisiä siihen, että tunneskaalasta ovat korkeimmat huiput hioutuneet pois ja päivät seuraavat toisiaan nautinnollisen yllätyksettöminä. Elämä olisi helvetin paljon simppelimpää.

Ja tosiaan, piristinhän minä ammatillisen urani lisäksi parisuhdetta.

Satuin nimittäin vilkaisemaan mieheni ajokorttia. Yllättävän kuuma tyyppi. Kikkara tukka ponnarilla, kimmoisa iho ja yksivärinen parta. Hämärästi tuttu kahden vuosikymmenen takaa.

“Haittaako, jos mie fantasioin tästä miehestä?”

Miestä hymyilytti.

Arvelin vilauttaa miehelle omaa ajokorttia, jos se vaikka saisi kipinöimään toisinkin päin. Muuten hyvä, mutta oma ajokorttikuva oli uusittu pariinkin otteeseen, edellisen kerran vain viisi vuotta sitten, kun kortti oli kadonnut hankeen, joten samaa nostalgista tunnetta ei potretti pystynyt saavuttamaan.

Tilanteen pelasti jälleen äiti. Hän oli kylmäkalleja etsiessään löytänyt nipun ikivanhoja kuvia. Yhdessä hädin tuskin täysi-ikäinen teini-Aikku särppii kahvia. Kapeat kasvot ja haastava katse tiukkaan rajatuissa silmissä. En tiedä, kannattiko miehen muistiin palauttaa aivan kaikkea… Lisäksi loppupäivän luulin tytärtäni itsekseni, niin kovin teinini näytti minulta.  Hämmentävä ruumiinjakautumiskokemus. Ja niin järkyttävän helppoa itsepetosta unohtaa menneet vuosikymmenet ja kuvitella olevansa nuori…  Parempi ehdottomasti näin päin kuin toisinpäin. Käly kertoi nähneensä peilissä anopin, anoppi taas äitinsä.

PS. Arvelin ottaa lapsista kuvia, vaikka luvatta, sillä arvelin heidän kahdenkymmenen vuoden kuluttua arvostavan aikamatkailua nuoruuskuvilla, joissa olisi enemmän kuin nenä, otsa tai käsillä peitetty naama.

Categories
perhe rentoutuminen teinit Yleinen

Lomalla viimeinkin, voin ottaa (teoriassa) iisimmin!

Loma alkoi pari viikkoa sitten, mutta ruumini tai mieleni ei ole vielä sisäistänyt sitä. Ei se mitenkään yllätyksenä olisi pitänyt tulla, yleensä vasta juhannuksena saa ajatukset pois töistä ja karistettua hermostoistaan työmoodin.

Optimoidakseni loman aloin kyllä laskeutua lomaan tietoisesti jo huhtikuussa. Olihan se muutenkin motivoivaa pitää katse maalissa. Käänteiset lomalta paluuvinkit tuntuivat toimivan. Tiputin vaatimustasoa asteittain, pyrin siirtämään unirytmiä vapaammaksi. Aurinkoiset viikonloput auttoivat virittäytymään lomatunnelmaan, jonka avulla maanantaitkin melkein sujuvat.

Suunitelmani toimi oikein hyvin viimeiseen viikonloppuun, jolloin kesäflunssa tainnutti sohvalle ja mitätöi kaiken valmistautumiseni. Luonnollisesti viimeinen työviikko oli myös koeviikko. Aikaiset aamut ja hirveä määrä arvioitavaa. Ja kaikki se tuntui kolme kertaa raskaammalta nenä tukossa ja silmät vuotavina.

Kevätjuhlakin vaati kaiken voiman. Yritin keskittyä kukka-asetelemiin, hymyilin valmistuville ja toivoin hymyn olevan enemmän kannustava kuin karmaiseva. Kun ilojuhlaan sopiva mollivoittoinen klassikkokappale huokaili elon katoavuutta, piti oikeasti pinnistellä, etten pillahtanut itkuun.

Ensimmäisen loma-aamunkin aloitin itkemällä uupumusta ja turhautumista. Vapaat päivät alkoivat muistuttaa työleiriä, kun kevätkiireet olivat siirtäneet kotitöitä kesäkuulle.

Sitten itketti etukäteen ilta, valmistujaisjuhlat. Teoriassa oli ihana nähdä kavereita, mutta ystävien lisäksi paikalla olisi tuntemattomia ihmisiä. Ei mitään mahdollisuutta, että näivettyneillä aivoilla voisin osallistua vuorovaikutustilanteisiin tai antaa itsestäni älykkään ja miellyttävän kuvan. En tiennyt kumpi tulisi olemaan vaikeampaa ymmärrettävän puheen tuottaminen vai muiden kuunteleminen ja ymmärtäminen.

Yrittäessäni esitellä itseäni juhlissa emännän ystäväksi tajusin kummankin olevan mahdotonta. En muistanut emännän nimeä saati sitten missä järjestyksessä sanat piti laittaa peräkkäin ilmaisemaan informaatiota ystävyyssuhteesta. Toivoin, että ensimmäinen arkipäivä toisi lomamoodin.

Maanantaina olikin nautinnollista piiloutua peiton alle, kun miehen herätyskello alkoi kilkattaa. Ei sillä, nautintoa ei kestänyt kauaa, sillä puolituntia myöhemmin iskin niin kova vessahätä, että oli pakko nousta liki normiaikaan.

Kolea sää heikensi sekin lomafiilistä. Olin toivonut nautiskelevani viileää valkkaria auringonpaisteessa, mutta kiskoinkin pipo päässä räntäsadetta vihaavaa rakkiani lenkille. Koska omakin motivaatio oli melko lailla nolla, päätin ottaa toisen kupin kahvia.

Se oli virhe, sillä se laukaisi arkitoiminnot. Kohta huomasin istuvani tietokoneella vilkuilemassa Wilma-viestejä ja tarkastamassa sähköpostia. Päätin vaihtaa salasanan, sulkea sen kirjekuoreen ja postittaa itselleni. Eipähän tulisi kiusausta kurkkia työjuttuja lomalla.

Lapsilla ei ollut moisia ongelmia. Aamuherätys siirtyi luontevasti iltapäivään ja KoTES:issä (=kotityöehtosopimuksessa) määritellyt velvollisuudet unohtuivat samoin tein. Puhumattakaan kesäekstroista: pinoamista odottavasta halkokasasta, villiintyneestä nurmikosta tai talven tahraamista ikkunoista, joiden pesusta olin luvannut törkypalkan hämähäkkilisällä.

Vieraisiin palkkatöihin jälkikasvu kuitenkin heräsi. Olin ennakoinut, etten kesätöiden takia tapaisi teinejäni kovinkaan usein, mutta jo aamupäivän aikana olin nähnyt lastani enemmän kuin normiviikonloppuna, jolloin teiniluolan ovi ei avautunut vahingossakaan. Nyt lapsi haahuili etsimässä työvaatteeksi sopivia pukineita ja pakkaamassa eväitä. Jos kävisin kaupungissa, voisi tuoda bensaa. (Eikä todellakaan ruohonleikkuriin.)

Toinen kaivautui keskipäivän korvilla vällyistään kertomaan, että kurkku oli kipeä ja päätä pakotti eikä ehkä voisi hoitaa sovittuja juttujaan, joten josko minä…

Kolmannen oli taas ihan pakko päästä kaupunkiin. Ihan millon miulle vaan sopisi, mutta mielellään klo 16.15. Ja voisinko mitenkään antaa parikymppiä… ja tulla hakemaan. Ja ei nyt ehdi millään tyhjentää sitä pyykkikonetta.

Categories
arki teinit vuorovaikutus

Kevään merkkejä – Kuu kakkakasoista kesään, puolikuuta…

Pihamaaltamme löytyvät koiran kikkareiden evoluution kaikki vaiheet.

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Loruilla sitä on entisaikoina määritetty kesä. Ei puhettakaan termisestä keväästä tai keskilämpötiloista. Mutta vieläkin varmempia merkkejä on olemassa. 

Ensimmäisenä alkaa moottorisahojen ylikireä keväinen kiimalaulu. Puuta menee nurin ja palasiksi. Sekin saatanan savotta oli aina jollain kesken jossain päin kylää läpi koko kesän. Eikö niitä polttopuita voi sahata kerralla tarpeeksi? Kysynpähän vaan… Ja jos melusaasteessa ei ole tarpeeksi, sitä pitää sitten joka paikassa mainostaa, että tulipahan ahkeroitua. Kyllä tällainen lusmu mielensä sellaisesta pahoittaa…

Sitten alkaa ärsyttää paska. Koiranpaska. Eikä suinkaan tienvieruksilla, täällä periferiassa on soratietä ja vesakkoa sen verran, että pienen piskipopulaation jätökset häviävät helposti heinikkoon. Vaan omassa pihassa. Senioriseropi nimittäin ei kesäisinkään kovin kauas kuistilta kykene, talvisaikaan reviiri on vieläkin rajatumpi. Siksipä kevätauringon haihduttaessa nietoksia alta paljastuu paskaa ihan jonkin verran. Ensimmäiset viikot jaksaa siivota ja nakella kikkareita pusikkoon, mutta lopulta päädyimme siihen, että vesisade saa hajottaa läjät luomulannaksi. Sadealueen väistellessä torppaamme päätti urhoni edistää kakan katoamista ja leikata ruohon, sinnehän se häviäisi. 

Ratkaisu vaikutti kovin yksinkertaiselta, mutta sitähän se ei meidän taloudessa koskaan ole. Kolmesta autotallissa talvehtineesta ruohonleikkurista yksikään ei ollut talven aikana kypsynyt itsestään ajokuntoiseksi. Yksi ei käynnistynyt, toinen ei kääntynyt kuin vasemmalle ja kolmannen leikkuupöytä oli vääntynyt. Rakkaani rassaa mielellään kaksi- ja nelipyöräisiä moottorivehkeitä, pois lukien polkupyörät ja ruohonleikkurit.

Remontin alku siirtyi motivaatiosyistä mutta myös tilan puutteen vuoksi. Harrastetilassa nimittäin oli harrasteet kesken. Poika ja pojan kaverit olivat vallanneet tilan omille projekteilleen. Ei siinä, hieman vaikutti isi olevan ylpeä kun sällit esittelivät hitsisaumojaan ja innovaatioitaan. 

Kylillä sen sijaan ei oltu aivan yhtä ylpeitä. Jo ennen pääskysiä ja tuomen kukintaa pärinäpojat saivat joka kevät somekanavat sekaisin. Siellä taivasteltiin teinien typeryyttä ja kehnoa ajotaitoa. Liian kovaa, liian myöhään, liian holtittomasti, liian äänekkäästi. Eikö ne opi, kun joka kevät pitää kaahailla ja koomailla?! 

Niin joka vuosi uusi satsi teinejä saa ajo-oikeuden ja alkaa kevään korvalla opetella liikennekäyttäytymistä. Ja joka elokuu uudet ekaluokkalaiset aloittavat haahuilunsa tienvarsilla. Itse olin kyllä nähnyt jo muutaman sukupolven polvenkorkuisia alakoululaisia virahtaneen bensankäryisiksi ja muista piittaamattomiksi teineiksi. Ja paria vuotta myöhemmin samaiset mopopojat ja -tytöt aikuistuivat ja siirtyivät perhemallin farmareihin ja alkoivat kammoksua kaksipyöräisiä. Kunnes karma ja kohtalo saa niiden omat teinit viehättymään noista perkeleen pärinävehkeistä. 

Tiesittekö muuten, että Käärijäkin on ollut mopopoika?

Luonnollisesti meidän kylällemme on sattunut ennennäkemätön määrä virheettömiä ammattikuskeja. Läpikulkumatkalla oli ollut se tommimäkinen, joka kolmion takaa kääntyi eteen. Ja turisti se audikuski, joka somettaessaan hyödynsi tietä koko leveydeltä siinä määrin, että piti väistää ojaan. Tiedostin myös, että tällä kylällä entiset teinit eivät koskaan olleet tehneet vääriä valintoja tai sortuneet ajattelemattomiin tempauksiin, mutta silti kommentit tuntuivat liioitelluilta.

Vaarallista tuollainen meno! Olisi ihan oikein, jos luonto korjaisi moiset kaahailijat! Kunhan ei kenellekään sivulliselle mitään kävisi! Eräs tunnusti rohkeasti itsekin ajelevansa toisinaan huolimattomasti, että ei se vain teinien ongelma ollut. Muutama komppasi. Joku hyvämuistinen pystyi palauttamaan mieleen jopa oman teiniaikansa. Yksi toivoi, että lapset eivät kuitenkaan kuolisi. 

Sitä toivoin minäkin. Todellakin. Olin itsekin vinkannut barrikaadimuodostelmassa pyörillä, scooteilla ja omin kintuineen kulkevia alakouluikäisiä valitsemaan puolensa ja keskellä tietä skeittailevia siirtymään syrjemmälle. 

Elossa säilymisen lisäksi olin huolissani huolestuneiden kansalaisten viestintätyylistä, joka oli kaukana eettisestä dialogista ja melko lähellä kansanryhmää vastaan kiihottamista. Sellainen sävy kun tuppasi aiheuttamaan ko. kansanryhmässä turhan voimakkaan vastareaktion. Hormonihuuruisten keskenkasvuisten kohdalla se oli odotettavissa, mutta hyväksyä en sitä aikonut.

Koska en ollut varma, seurasivatko teinit vanhusten naamakirjaa, raahustin puhelin kourassa mopojengin luo, joka tällä kertaa hengaili meidän pihassa.

“Tiesittekö, että pääsitte taas facebookiin?”

“Joo, iskä soitti ja valitti jo.”

“Tajuatteko te, että te ajatte kunnolla tai sitten ette aja ollenkaan.”

“Me ei ajettu liian kovaa. Tuo tie on niin paska.”

“Siinä lentää kiviä, vaikka kävelis.”

Kylätien pinta oli kieltämättä parhaassa mahdollisessa kunnossa. Pientä, pyöreäkivistä soraa oli ajettu viiden sentin kerros, mikä teki tiellä ajamisesta akrobatiaa vaativan suorituksen. Lisäksi tie pölisi pelkästä hengityksestä ja peitti näkyvyyden tehokkaasti. Ei siinä ainakaan yli kahtakymppiä ajettu. Olin itsekin kokeillut liukastella tiellä kaksipyöräisellä, kaikissa mahdollisissa turvatamineissa, koska kaatuminen tuntui väistämättömältä. Autollakin sai keskittyä ihan tosissaan.

“Tuossa risteyksessä muuten olkaa tosi varovaisia, sieltä tulevat kolmion takaa hidastamatta. Ei oo teidän vika, mutta teihin koskee.”

“Joo, joo.”

“Olisko muuten millään mahdollista, että teistä kirjoitettais jotain positiivista facessa? Tai että teistä ei kirjotettas?”

“Hyvin epätodennäköistä.”

“Ja ilmanen vuorovaikutus vinkki: Voisitte vaikka moikkailla ihmisiä. Ei ne silloin viiti valittaa.”

“Yritin mie viittoa, että autoja ei jätetä keskelle tietä, jos näkyvyys on nolla..”

“Mie haluisin valittaa niistä kävelevistä meetvursteista. Se on hengenvaarallista se hevosenpaska, siihen ku ajaa on ojassa.”

“Ette tuolleen mene sanomaan. Asiallista palautetta voi antaa, mutta ei mitään vittuilua.”

“Ei ne niittenkään kommentit kaikki ihan asiallisia ole.”

“Ei, mutta ei teidän tarttee olla samalla tasolla.”

“Tarviipas.”

Kolmea päivää myöhemmin kaadoimme pihapuita, kun kylän tallinpitäjältä tuli viesti. Mopojengi oli tarhassa rapsuttelemassa kylän uusimpia hevosvoimia.

“Nää sällit kyllä väistää nätisti tuolla tiellä näitä poneja. Ja oikeessahan ne on niistä miinaläjistä.”

Kuu kakkakasoista kesään,

puolikuuta puusavotasta,

valittajista vähäsen,

pärinäpojista ei päivääkään.

Categories
Kriisit teinit

Teinin kanssa palloilemassa – elämäni lentiskentällä

Jotkut väittävät, että shakki on pelien kuningas. No, jos niin on, lentopallo on prinsessojen laji. Sen verran pelimenestys vaihtelee päivästä riippuen. Välillä naurattaa, välillä itkettää. Yleensä vi…. kiukuttaa, sillä kilpailuhenkisyyteni ja perfektionismiin taipuvainen luonteeni on vuosien saatossa aavistuksen lientynyt. Aavistuksen.

Männä viikolla erehdyin salille ennen lentopallopelejä. Koska olo oli kuin Peppi Pitkätossulla latasin tankoon vähän enemmän painoja kuin edellisellä kerralla. Hienosti liikkui tanko, mutta kentälläpä ei sitten liikkunut jalka eikä ajatus eivätkä varsinkaan kommunikoineet keskenään.

“Mie en ole koskaan kuullut siun kiroilevan noin paljon!” esikoinen tuumasi erätauolla. 

Melkein hävetti. Eihän se ruma kielenkäyttö kuulu pelikentillekään. Mutta viivojen välissä taannun villi-ihmiseksi, sille ei vaan voi mitään. Jo juniorivuosina tuomari väläytti keltaisen kortin mahdollisuutta, kun pallo meni sentin verran pitkäksi tai kaksi leveäksi ja artikuloin huolellisesti muutaman voimasanan.  

Mutta kyllähän se ottaa luonnon päälle, kun peli kentällä alkaa muistuttaa elämää kentän ulkopuolella. 

Jos pallo jää huojumaan verkon päälle, se on satavarma kummalle puolelle se putoaa. Väärälle.

Välillä taas lihakset on lämpöisinä ja hermoradat herkillä, että kenttä on vaan liian pieni. Taitoa on kerrankin enemmän kuin tuuria, mutta elämän realiteetit rajoittavat itsensätoteuttamisen alan pieneksi. Turhauttavan pieneksi.

Pallo lentää takaseinään, sivuseinään tai kimpoaa kattoon. Polvet on mustelmilla ja rystyset palovammoilla, kun tämä wannabe-passari yrittää kiivetä seinälle pallon perässä. 

Lopulta ei edes huvita yrittää.

Toki syy saattaa olla, että vakkarikenttäni on rakennusteknisistä syistä muutamia metriä liian lyhyt ja ainakin metrin liian kapea. Siro harjakatto viistää sen verran matalalle, että takakentällä ei kannata hypätä kovin korkealle.

Luonnollisesti tilanne ei parane normikokoisella kentällä. Silloin saisi teoriassa toteuttaa itseään, hakata palloa kaikin voimin ilman pelkoa liian tiukoista rajoista. 

Käytännössä havahtuu siihen, että ei sitä potentiaalia taidakaan olla isoon maailmaan.

Ensimmäinen erä menee yleensä totutellessa rajoihin, jotka ovat yllättävän kaukana toisistaan.  Joukkuetovereiden kannustuksessa alkaa olla epätoivoinen sävy, kun viideskään syöttö ei yllä verkolle asti. Takarajan ylityksestä ei ole pelkoa.

“Näkee, että oot tottunut pelaamaan pienellä kentällä. Niin on kepeä kosketus.” 

Ja minä kun pelasin kaikella voimalla ja kaikella taidolla. Mutta ei se sitten riittänytkään edes verkolle asti.

Mutta kuten elämässä, päätän jossain vaiheessa, kaikesta huolimatta, vetää täysillä. Pistää kaiken peliin. Jännitän vatsan, valitsen suunnan, heitän pallon ilmaan. Tunnen miten energia virtaa käsivartta pitkin, kämmen läiskähtää pallon pintaan. Käsivarren alla allit tutisevat iskun voimasta. 

Kyllä se nyt lentää. 

Lentää. Oman puolen sivurajasta seinään. Ei olisi lentänyt edes verkon yli, jos olisi vaikka sinne suuntaan lähtenytkin.

Story of my life.

Elämän rajallisuus ja vastaanpanematon kiertokulku näkyy sekin lentopallokentällä. Ei siinä, että pallo lyhyen lennon jälkeen iskeytyy lattiaan ja kuolee. Eikä siinä, että on aina uusi pallo, uusi erä tai uusi pelipäivä. Ei, vaan siinä, että itse ei enää kykene. Yhä useammin havahtuu siihen, että vaikka kuinka kalkuloi lähestyvän pallon lentorataa, pallo ehtii maahan ennen kuin itse on hievahtanutkaan. Verkolle hyppääminen keski-ikäisenä kolmen lapsen äitinä on sekin yllättävän rankkaa. (Yksi lisähuomio Tinskun listaan.)

Toisinaan taas olo on kuin koulubussilla, joka valuu jäiseltä tieltä penkkaa kohti. Samoin oma ruumis etenee palloa kohti, vaikka aivot ja pelikaverit huutavat vieressä, että “OUT!” Silti ne sormet on tungettava väliin, kun viesti ei vaan välity johtoportaasta toteutuspuolelle. Välillä vastustaja vaan vippaa pallon vikasuuntaan tai täysin mahdottomaan paikkaan ihan kiusallaan.

Pienistä pelivammoista toipuminenkin kestää keski-ikäisellä. Näpsäkkä nosto vasemman käden nimettömällä oireilee koko kämmenessä viikkoja teippailusta huolimatta. Huolimaton syöttö taas juilii alaselässä ainakin kuukauden. Ja ne henkiset traumat…

Mutta pahinta on, kun tajuaa oman lapsen seisovan verkon vastakkaisella puolella. Vaikka olen kuvitellut napanuoran joustavan melko lailla pitkälle (lapseni voivat olla eri mieltä), tämä oli liikaa. Siellä se oli verkon väärällä puolella vastustajan leirissä. Lautapeleissä sama kilpailuasetelma ei tuntunut niin pahalta, kun pentu istui vieressä ja varasti pelimerkkejä, mutta nyt lapseni oli aloittanut elämänsä ilman äitiä. Tai tässä vaiheessa äiti sen tajusi. 

Olisin itkenyt, jollei erä olisi alkanut. 

Seuraavassa hetkessä esikoiseni erillisyys tuli entistä selvemmin esiin. Tuosta vaan tuo kymmenen tuumaa itseäni pitempi paviaani torjui heittoni, jonka kerrankin olisin saanut verkon yli. 

Perkele. 

Tämä toistui noin tsiljoona kertaa. Lapsukaiseni myhäili ivallisesti verkon läpi, itse kävin läpi pääni sisä- ja ulkopuolella kavalkaadin erinäisiä ärräpäitä.

Pelikentällä olin ensisijaisesti voittoa tavoitteleva pelaaja, mutta pukkarissa tunsin jo äidillistä ylpeyttä pienokaisestani, joka vielä edellisenä talvena oli vihannut lentopalloa. Rippileirillä on oikeasti suuri merkitys aikuistumisessa.

Lentopalloepisodi muutti radikaalisti suhdettamme. Seuraavana viikonloppuna pystyin nimittäin nukahtamaan ennen kuin teini tuli kotiin iltajuoksuilta. Enkä herännyt kertaakaan yöllä tarkistamaan oliko eteisen lattialle ilmaantunut kenkiä. Aamulla kyllä vilkaisin, oliko Whatsappiin tai lähikylien FB-ryhmiin tullut millaisia viestejä. 

Lentopallolla on siis merkittävä, joskin ristiriitainen asema elämässäni. Yritin tätä selittää miehelleni.

“Lentopallo on niinku lapset. Mie rakastan sitä, mutta voi tsiisus, että se osaa olla ärsyttävä. Ei vittu tottele vaikka kuinka hakkais!”

“Kultsi, miettipä vielä tuota vertausta…”

Categories
koulu perhe teinit Yleinen

Kuka osaa kuukaudet? – oppivelvollisen uudet haasteet

Energiakriisin, talouskriisin, ilmastokriisin ja terveydenhuoltokriisin (vain muutamia mainitakseni) lisäksi käsillä on myös koulutuskriisi. Pisa-tulokset ovat kotimaamme kohdalla karua luettavaa. Lastemme taitotaso liukuu koko ajan alemmas. Vielä viisitoista vuotta sitten Suomi keikkui tuloslistan kärjessä.

Mitä on tapahtunut?!

Asiantuntijat toteavat asian olevan vaikea ja moniselitteinen. Ei ole rahaa, ei opettajia, ei motivaatiota, ei lapsilla eikä opettajilla. Koulupahoinvointia sen sijaan löytyy, lapsilla ja opettajilla… ja lista jatkuu.

Asiantuntijalausunnot ovat huomattavasti monisanaisemmat kuin kokemusasiantuntijani toteamus. 

“Mitä koulussa tänään?”

“Ei mitään.”

“Kai te nyt jotain teitte?”

“Ei.”

“Kai teidän jotain piti tehdä?”

“En tiiä.”

Ongelma ei ole ehkä niinkään siinä, mitä koulussa on tapahtunut kuin siinä, mitä siellä ei tapahdu.

Yksi selittävä tekijä Suomen ohi Pisa-tuloksissa vilahtaneen Viron voittokulussa on nimittäin opettajavetoinen opetus (yleisen yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi) kerrotaan selvityksessä. Varsin mahdollista, että opettajalla voisi olla tehokkaampi lähestymistapa oppimiseen kuin murrosikäisellä.

Eikös Virossa ollut muitakin innovatiivisia ratkaisuja? Kuten kännyköiden kieltäminen tunneilla…?

Toisessa artikkelissa mainitaan, että vähentynyt viihdelukeminen on linjassa heikentyneiden oppimisvalmiuksien kanssa. Täysin samaa mieltä! Lukemista harrastavilla arvosanat ovat järjestään korkeammat. Ulkoaopetteleminenkin kuulemma sujuvoittaisi tekemistä. 

Kehittäisi se ainakin muistia, joka nykynuorilla on kovin lyhyt. Kun teiniltä kysyy, mitä ruokaa koulussa oli, ei lapsiraukka enää neljän aikaan sitä muista. Mutta annas olla, kun kuorit, pilkot, raastat, vatkaat, keität ja haudutat lapsille einestä päivän päätteeksi, niin eikös vaan uivelon muisti palaa siinä vaiheessa kun soppa on lautasella.

“Meillä oli tätä tänään koulussa.” 

Itse kyllä aina muistan, mitä olen syönyt. Sen sijaan se, mitä olin juuri tekemässä ja minne menossa, voi olla hyvinkin hankala palauttaa mieleen.

Jotain tälle rapautuvalle koulutukselle pitäis tehdä, mutta mitä? Instagramissa käyttäjä kolmiportainentuki on avannut keskustelun mahdollisista ratkaisuehdotuksista, joihin suosittelen tutustumaan. Epäilen vahvasti, että kommenttien takana on ihan oikeita opettajia… Niitä, joilla on käytännön kokemusta sekä opettajien työhyvinvoinnista että oppilaiden koulupahoinvoinnista. 

Onneksi omat lapseni eivät vaikuta uupuneilta tai ahdistuneilta koulun takia. Enemmän stressiä tuntuu aiheuttavan vittumainen mutsi, joka säännöllisesti kyselee, mitä yhteishakulomakkeeseen voisi kirjoitella. Koulunkäynnin vahtimisen olen luovuttanut ryhmänohjaajalle. On ne niin paljon pätevämpiä ja paremmissa väleissä teinin kanssa.

Nyt sain kuitenkin sätkyn, kun vilkaisin masokistisesti Wilmasta lapseni koulusuorituksia.

“Mitä helvettiä! 4+ ruotsista!”

“Elä nyt. Se oli luokan kolmanneks paras.”

Mitä?!?! Täysin vastaansanomaton argumentti… 

Koska jotain oli tehtävä, aloin heti kuulustella lapseltani kaikkea sitä, mitä muistelin peruskoulun ruotsissa olleen. Jännä, että konsukiepret ja deglinaatiot ovat ikimuistissa, mutta jokapäiväisen suomen kielen perussanasto tuppaa katoamaan… 

(Tässä myös pitäisi olla ruotsinkielinen lause ja lapseni käännös, mutta en enää kuolemaksenikaan muista sitä. Siksipä saatte tyytyä retroversioon kultaiselta kasarilta, kun anoppi kuulusteli lapseni isältä läksyjä hyvinkin samantyylisessä tilanteessa.)

“How many windows?”

“Koira meni ikkunasta?”

Ruotsia ei kuulemma kannattanut opiskella, koska A, sitä ei tarvita koskaan ja B, sitä on mahdotonta oppia.

Eikun perustelut paranee!

Vaikka lapseni oli selkeästi perinyt isältään koulunkäyntiin vaikuttavan geenin, koin aavistuksen syyllisyyttä. Sopivalla kannustuksella lapsen olisi ehkä saanut innostumaan koulunkäynnistä. Mutta senkin olin sössinyt. Hesarin artikkelissa En minä kuitenkaan osaa! (HS 10.1.2023) vihjattiin, että sopiva kannustus saa lapsen luottamaan itseensä ja siihen, että harjoittelemalla oppii. Liiat vaatimukset taas saavat pelkäämään epäonnistumista, joka on luonnollinen osa oppimisprosessia ja ylenpalttinen koulumenestyksen painottaminen saa tietyn temperamenttiset lapset yrittämään enemmän, mutta toiset taas lamaantuvat eivätkä viitsi edes yrittää. 

Arvata saattaa kumpaa temperamenttia omat kupeitteni hedelmät ovat.

Jos jotain olen tehnyt oikein, olen ainakin näyttänyt mallia epäonnistumisista ja niistä selviämisestä. Ekasta mokasta ei kannattaa luovuttaa. Kymmenennen kohdalla voi jo harkita. Joten en luovuttanut nytkään teinin tenttaamista. Arvelin, että oli hyvä lopettaa onnistumisen kokemukseen.

“Osaatko ilmansuuntia?”

“Joo, joo. pohjonen, itä, etelä, lohja-”

“Lohja?!”

Teiniäkin nauratti, kun räimme isänsä kanssa kahveja rinnuksille. 

“Niitä southwest ja northeast nii ne mie kyllä osaan. Oli Fortnitessa.”

“Entäs kuukaudet?”

“Tammi, helmi, maalis, huhti…touko?…kesä…elo, syys, loka, marras ja joulu.”

“Yks jäi. Heinä.”

“Sepä on turha kuukausi.”

“En edes uskalla kysyä osaatko enkuks.”

“Joo, ei kannata.”

“Osaatko viikonpäivät? Suomeks.”

“Tottakai: tammikuu….”

Eipä sillä. Ei täysi-ikäinen kaverikaan tunnistanut naapurimaan lippua. Sitä, jossa on keltainen risti sinisellä pohjalla. 

“Siis, kyllä mie oon tän nähnyt… en mie muista?!”

Äitinä oloni on kahtiajakoinen. Olen enemmän kuin iloinen, että lapseni todennäköisesti eivät tule sairastumaan uupumukseen vaan osaavat ottaa rennosti. Mutta ei siitä varmaan haittaa olisi, jos yhteishakulomakkeessa olisi vaihtoehtona eskarin kertaus.

Lähteet:

En minä kuitenkaan osaa! (10.1.2023)

Loula, Pihla: Oppimistulokset romahtavat, eikä kukaan tunnu tietävän miksi – Mitä kouluissa on tapahtunut? (12.1.2023)

Puttonen, Mikko (2022): Miksi Pisa-ihme hiipui? (Tiede 10/2022)

TEK: Uusi selvitys Suomen ja Viron koulumenestyksen eroista. (2.12.2022)

Categories
teinit Yleinen

Harjaa hampaat, huuhdo suu, äitipeikko rauhoittuu – 3 näkökulmaa hammashygieniaan

Luulisi, että lapsiperheen aamutohinat ovat kymmenessä vuodessa helpottaneet melkoisesti. Voisi jopa olettaa, että teini-ikäiset kykenevät selviytymään sängystä ylös ja opinahjoihinsa omatoimisesti. Ja niinhän ne suoriutuvatkin, kun vaan hyväksyy, että jälkeläiset ovat jokainen omia persooniaan ja jokaisen siirtymä valvetilaan on henkilökohtainen ja ottaa oman aikansa. 

Yksi pitää herättää kukon pierun aikaan, sillä myttynen haluaa nuokkua sohvalla puolitoista tuntia ennen kuin kykenee edes hellimään kännykkäänsä. Yhtään lyhyempi heräytymisaika aiheuttaa helvetillisen huutokonsertin. Se tulee todistettua kerran viikkoon, kun itse nukun pommiin. 

Toisen herääminen vaatii asteittaisen valoaltistuksen, mutta lopulta menninkäinen selviytyy aamiaiselle valmiiksi pestynä, puettuna ja kammattuna yllättävän nopeasti. 

Kolmas horrostaa luolassaan eikä liikahdakaan ennen kuin on aivan pakko. Mutta sitten alkaa tapahtua sen verran livakasti, ettei aikaa perinteisille aamutoimille jää. Kun bussin saapumiseen on viisi minuuttia, kuuluu kirosana, jonkinlaista rivakan pehmeää viuhtomista ja muutamalla harppauksella teini onkin jo eteisessä.

Vaikka kuinka ymmärrän lasteni ainutlaatuisia persoonallisuuksia ja arvostan heidän yksilöllisyyttään, välilä koen pakottavaa tarvetta puuttua tällaiseen holtittomaan käytökseen. Ei pidä paikkaansa, että olisin kontrollifriikki, päsmäri tai neuroottinen besserwisser. Olen ainoastaan lastensa tulevaisuudesta huolissaan oleva äiti, joka ottaa kasvatusvelvollisuutensa vakavasti. Erityisesti silloin kun huomaan puutteen hygieniassa, sillä teinin ajolähtötilanteissa aikaa säästetään hampaiden pesusta.

Ikävä kyllä ainoa keino puuttua siihen on nalkuttaminen, sillä pojan hampaita en yletä enää pesemään kuin jakkaralta ja polvellekaan ei kloppi taivu kuin kolmeenosaan taittelemalla.

“Pesitko hampaat?”

“Pesin.”

“Pesitkö?”

“Joojoo. Elä valita!”

“Tänään?”

“Joojoo en.”

“Sitten pesemään!”

“En ehdi!”

“Se on ehdittävä!”

“En.”

“Oisit jo pessy tässä ajassa ku väität vastaan.”

“Elä sitte väittele!”

Teini sohi purukalustoaan harjalla. Voin vaikka vannoa, että yhtään ylimääräistä kertaa ei yksikään harjas hampaan pintaa hellinyt. 

Kun poika sitoi kenkiä jalkaansa, oli pakko antaa vinkki.

“Auttaisko jos nousisit viis minuuttia aiemmin?”

“Ei.”

Yllättäen lohtua äitiyden riittämättömyyteen ja uskoa tulevaan sain odottamattomalta taholta, nimittäin työpaikkani armoitetulta asiakaskunnalta.

Aloitettuani jälleen mielenkiintoisen luennon eräänä marraskuisena aamuna parille tusinalle tuikkivasilmäisille teineille, luokkaan kipitti nuori, joka pahoitteli huomaavaisesti myöhästymistään. Nukkui pommiin. Eikä tule toistumaan. Kohta opiskelija kaivoi repustaan hammasharjan ja tahnatuubin. 

“Voinko käydä pesemässä hampaat?”

Sydämeeni tulvi valoa ja lämpöä. 

Lapsi, joka haluaa pestä hampaat! 

Lapsi, joka ymmärtää hammasterveyden merkityksen yleiselle hyvinvoinnille ja sosiaalisille suhteille. 

Lapsi, joka ei tule aikuisena maksamaan itseään kipeäksi juurihoidosta.

“Tottakai…”

Mutta kyseessähän on siis tärkeä luento vaikuttamisen keinoista!

“…mutta jos kuuntelet tän kolme minuuttia ja peset sitten, kun tehdään tehtäviä?”

Monologini venyi kuten tavallista lähemmäksi varttituntia, jonka jälkeen opiskelijat alkoivat naputtaa tehtäviään. Onni sulatti suupielet hymyyn. Kyllä, tekeviä opiskelijoita oli sittenkin olemassa!

Sitten geenit ottivat vallan ja äidinvaisto kuohautti pedagogin onnen pohjaan, kun havaitsin välittömän uhan.

“Hei, nyt sinne hampaanpesulle!”

Eikä tarvittu opiskelijan sarkastista vastausta ymmärtämään, kuinka olin luiskahtanut työrekisteristä kotirintamalle. 

“Kyllä äiti!”

Tunnin loputtua en ollut läheskään varma, että luokka hallitsi argumentointitavat, mutta siitä olin iloinen, että elämän perusperiaatteista hampaiden pesu oli itsestäänselvyys. Lohduttavinta havainnossa oli, että omillani oli vielä muutamia vuosia aikaa kasvaa ja sisäistää harjaaminen luontevaksi osaksi omaa elämäänsä, aamuin ja illoin. 

Kun vaan jaksaisin nalkuttaa säännöllisesti! 

Käytävällä vastaan käveli kollega, joka näyttää jotenkin pahoinvoivalta. 

“Onko sulla purkkaa?”

“Joo…”, aloin kaivella reppuani ja toivoin, että tällä kertaa pussi ei ollut levinnyt taskun pohjalle.

“Sain jo Jonnelta mynthoneita. Mutta ihan kamala tunne suussa, mä unohdin pestä aamulla hampaat!”

Tirskahdin.

“Noku piti hoitaa myyjäiskamat vielä ennen töihin lähtöä niin kaikki meni sekaisin ja unohdin. Tajusin vasta äsken tuossa ulko-ovella!”

Kyllä. Ehkä keski-ikäisen elämässä rutiinit ovat niin luontevia, että jokainen poikkeama on potentiaalinen katastrofin alku.

Categories
teinit

Teenagers´ (Winter) Fashion 2022

Muutamia viikkoja sitten talven ensimmäiset pakkaset piristivät jälleen perheensisäistä vuorovaikutusta. Näkemyserot sopivasta pukeutumisesta sukupolvien välillä olivat nimittäin jälleen tapetilla. Vaikka edelleen pidän omaa mielipidettäni oikeana totuutena, en täysin tuomitse kehittyvien jälkeläisteni vaatevalintoja, sillä niissä taitaa piillä survivalismin siemen. (Muista teinien elintärkeistä taidoista voi käydä lukemassa täältä.)

Kun jää ritisi rapakoissa ja kuuran vaalentamat ruohonkorret kaartuivat pihamaalla, kymmenvuotias suuntasi innokkaana kouluun. Ei hattua. Ei hanskoja. 

Collegepaita kuitenkin, jalassa läpikuultaviksi hituneet trikoot ja auringon haalistamat kesäavokkaat. 

Karjahdus tavoitti kuopuksen pihatieltä ja pakotti palaamaan puhuteltavaksi. 

“Missä hattu?”

“Tässä on huppu.”

“Hanskat?”

Omia sormia pakotti jo 10 asteen tuntumassa ja tämä juoksenteli ilman lapasia!

Kuopus katsoi minua kummissaan ja työnsi sitten kätensä taskuihin esitelläkseen minulle ilmeisen tuntemattoman tekstiili-innovaation. 

“Tässä on taskut.”

“Pitää olla paksummat housut. Ja takki.”

“Ei ole takkia.”

“Siellä se on naulakossa.”

“Ei ole.”

Ojensin takin naulakosta lapsen käteen. 

“Ulkohousut?”

“Ne on liian pienet.”

Jätin innokkaan esiteinin alkion hivuttamaan takkia päälleen ja lähdin kaivamaan vaatehuoneen syövereihin varaamiani ulkovaatteita.

“Sopisikohan nämä?”

“Joo, sopii”, lapsi vinkaisi ja tunki housut reppuunsa. 

“Ne pitäis laittaa jalkaan…”

“Laitan koulussa. Myöhästyn. Heippa!”

Vilkaisin ikkunasta maantiekiitäjää ja totesin, että lämpimät asusteet puuttuivat edelleen. Mutta takki oli ainakin päällä.

Varttia myöhemmin katselin teinin lähtöä. Tällä oli jalassa farkut. Ainakin nimellisesti. Aivan varmasti nuoruudessani oli ollut kangastakin reikien ympärillä. 

“Eikö siulla ole ehjiä housuja!”

“Ei. Nää on ihan hyvät.”

“No ei ole!”

Deja vú. Tämä keskustelu oli käyty aiemminkin. Noin 25 vuotta sitten… Mutta äitin argumentit olivat olleet ihan perseestä. Rikkinäiset housut olivat siistit. Kaikilla muillakin oli. Kaupasta ostetut ja oikealla tavalla, polven kohdalta revityt. Ei silleen vahingossa vaurioituneet, kun lahje jää pyörän ketjun väliin, myhjäytyy mustaksi ja repeää pystysuuntaan.

“Takki?!”

“Ei ole.”

Haroin naulakosta takin, jonka tytär itse oli edellisenä iltana varastosta hakenut.

“En tarttee.”

“Tarvitset. Siellä on pakkasta!”

“En.”

“Sie palellut!” 

“En.”

“Senpä huomaat sitten miun ikäisenä!”

Hengitin syvään. Teinille tulevaisuus, jossa tällainen puolipukeutuminen tulisi kostautumaan pakottavina polvina ja särkevinä sormina, oli yhtä kaukainen ja vaikeasti hahmotettava kuin scifi-leffojen mielikuvituksellinen maailma.

Ehkä olinkin itse syypää teinieni itseriittoiseen lämmönsäätelyyn. Modernin kotimme lämpötilaa nimittäin säädetään villasukilla ja vilteillä, ja etelänlomat hoidetaan sukulaisissa, joissa lämpötila nousee 20 asteen paremmalle puolelle. (Ei kuitenkaan liian paljon.) Appiukkokin tulee kylään yleensä kesäaikaan ja toppahaalarissa. Jo vauvana lapset mönkivät villahaalareissa vetoisilla lattioilla. Liekö siksi alkoivat niin varhain pyrkiä kahdelle jalalle ja sen jälkeen eivät paikallaan pysyneetkään. Jatkuva kylmäaltistus oli ilmeisesti karaissut lapset selviämään pienistä pakkasista kevyemmällä varustuksella.

Kolmas lapsista mönki kammiostaan minuuttia vaille bussin lähtö. Päässä pikkusiskon lippis, lapaset ja ohkainen takki. Ulkovaatteita kuitenkin. Jalkaan sankari veti hikisiltä varpailta tuoksahtavat kosteat lenkkarit. Nuo ympärivuotisesti käytössä olevat monitoimijalkineet, joiden alkuperäistä väriä oli enää hankala arvata.

“Eikö palele varpaita?”

Kysymys kimposi takaisin suljetusta ovesta. 

Niin, jos varpaita ei palellut, miksi vaivautua lämpimämpiä kenkiä hankkimaan turhan takia? Varsin järkevää oli olla tuhlaamatta jonninjoutaviin hyödykkeisiin, kun vähemmälläkin selvisi. Alla olevaan taulukkoon on koottu lenkkareiden käyttökohteet.

SäätilaTeiniÄitiIsä
+30 °Clenkkaritei kenkiätyökengät
-30 °Clenkkarit
(villasukat, varrettomat)
toppakengät ja villasukattyökengät
sukujuhlatlenkkaritavokkaattyökengät
(jos vaimo ei ennätä puuttua asiaan)
veneen nostolenkkaritkumpparittyökengät
lenkkeilyno v****u lenkkeilelenkkaritei harrasta
koulu/työlenkkarithengittävät, elvyttävät, verenkiertoa virkistävät sisäkengättyökengät
Teini lienee perinyt kulutusgeeninsä isältään.

Itse asiassa vaikuttaa siltä, että käyttöprosentti teinin lenkkareilla on huimasti suurempi kuin omillani.

Vaikka näin vanhempana teinien epämääräinen pukeutuminen tuntuu käsittämättömän typerältä, laajemmassa mittakaavassa ja vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa se ei välttämättä sitä ole. 

Vastuullinen kuluttaminen ja kylmänsietokyky ovat oikeastaan erinomaisia piirteitä teineille. Selviävät hyvin ensi talvena, kun inflaatio syö verottajalta jääneet tähteet ja sähköä säästetään lämmitystä pienentämällä tässäkin torpassa. 

Tai niin me luulimme. Anoppi soitti välittömästi, kun radiomainoksessa kehotettiin alentamaan huonelämpötilaa asteella. Kielto oli jyrkkä: “ Te ehdottomasti ette!” Asteenkin pudotus olisi kuulemma kohtalokasta talon rakenteille. Saisimme toteuttaa kansallisvelvollisuuttamme sanomalla hyvästi pitkille, kuumille suihkuille. 

En tiedä kenelle se tulee olemaan vaikeinta. Teineille?

Vai minulle…

Categories
teinit vuorovaikutus Yleinen

Hieroglyfejä ja selkeitä savumerkkejä – viestintää teinin kanssa

?

Jos jotain kaipaan vanhoista hyvistä ajoista, niin kokonaisia virkkeitä, isoja alkukirjaimia ja tulkintaa ohjaavia välimerkkejä. Ai mistä tällainen ajatus? No…koeviikko, ylioppilaskokeet ja helvetisti tekstejä luettavana.

Ja niin, oman jälkikasvun kommunikaatio. Ei pysty ymmärtämään, vaikka huomioisi viestintäväylän vaikutuksen viestintään. 

Eräänä torstaina Whatsappiin pamahti suttuinen kuva limaisesta, vaaleasta teinin päästä. Miksi poika laittoi kuvan jonkun päästä? Miksi poika ylipäätään laittoi viestiä? Teinille, jonka pääasiallinen viestintäkeino on murahtelu huoneen oven läpi, tällainen lähestyminen vaikutti jotakuinkin epäilyttävältä. Arvelin viestin tulleen väärään paikkaan, mutta muinainen viestintäkanava oli varattu lähinnä äitiä ja mummoa varten.

Tarkasteltuani lähemmin kuvaa, taustalta hahmottui peili, peilistä tutunoloinen reppu ja huppari… Tyttö kuvassa oli tuntematon…

“Ei helkkari…” Blondi kuvassa saattoi olla oma jälkeläiseni! Se niistä, jonka ominaisväri oli pähkinäisen tummanruskea. Tai oli ollut tähän asti. Mutta kuvan tyypin tukka oli selkeästi lyhyempi kuin poikani mulletti.

“Tuota…Kuka?”

“Sie?”

“Joo”

“Mitä hel…”

“Värjäsit sie tukan?”

“Sain 5 €”

“Kuka makso värin”

“Johan se maksaa enemmän”

“Piia ja Tiina”

“Tykkäätkö?”

“Joo”

“Onhan se uus looj”

“Looj”

“look”

Hiton nakkisormet! Vakuuttavaa toimintaa äikänopelta.

“Nojoo”

Hieman myöhemmin viestiforumi vaihtui virallisempaan, kun Wilma-viesti kilahti puhelimeen. Viestin otsikko oli kuvaavasti tukka, lähettäjänä rakas esikoispoikani. Vastaanottajana oli itseni lisäksi myös rehtori sekä luokanvalvoja. Se ei yllättänyt. En ollut hetkeäkään luullut peruskoulun opetussuunnitelman sisältävän hiustenvärjäystä.

“Leikattii tukka ja värjättiinse”

Hei, kiitos tiedosta.

Rakkaudella, äiti

Ps. Pystyisitkö muodostamaan kokonaisia virkkeitä?

Hetkinen… pistettä lukuunottamatta poika oli onnistunut luomaan virkkeen! Eikä välimerkkejä vaaditaan kuin vasta ylemmillä koulutustasoilla. Tsekkaa vaikka Amisopen Insta-postaus alta.

Seuraavalla tunnilla, välimerkkejä sillä seuraavalla koulutusportaalla hinkatessamme, yllätyin innokkaasta viittaajasta:

“Hei ope, sun poikako värjäs tukkansa koulussa?”

Mistä se sen tiesi?!

Viikkoa myöhemmin vilkaisin aamun ensimmäisellä välitunnilla puhelinta.

“En pääse tänää töihi”

“Jouduin taas päivystykseen”

Edellisestä reissusta olikin jo monta kuukautta. Silloin poika oli päätynyt rippileiriltä omalle henkilökohtaiselle opintoretkelle yhteispäivystykseen tutustumaan tikkien ompeluun.

Lievä paniikki alkoi hiipiä rintaan. Soitin pojalle. Mitä hittoa oli tapahtunut! Puhelin hälytti pitkään, sitten puhelu katesi.

Se oli lääkärissä! Leikattavana! Verisenä ja vammautuneena! Samassa Whatsappiin napsahti ytimekäs viesti. Oli noloa puhua äidin kanssa puhelimessa.

“Mitä”

Eikö osannut päätellä kontekstista, mitä asiaa minulla oli.

“Miyä on käyny”

“Ei miää”

“Ohaa”

“Mitä si sekoilet”

“Ootko päivystyksessä vai et”

“Koululla oleb”

“Käytiin vaa liimaamsaa”

“Ja mikä juttu tää o”

Liimaa? Oliko se kässäntunnilla askartelemassa makaroneista vai imppaamassa liimaa?!

“Ja tehtii joku oaketti”

“Mihin”

“Lue eilmaata”

Oliko se doupattu noin pahasti? Vai aivotärähdyskö sen sanat sekoitti? Halusin selkeitä vastauksia! Vastaisi puhelimeen pirulainen!

“eilmasta”

Mistä? Ilmasta?

“Wilmasta”

Ihan yhtä informatiivista olisi ollut lukea ilmasta. Wilma oli tyhjä. 

Liimaa ja paketti? Yritin kuvitella liimaa ja sideharsoa erinäisiin ruumiinosiin ja jokainen niistä vaikutti vaaralliselta. Mutta näpyttelihän se viestejä, joten ehkei se ollut kuitenkaan kovin vakavaa. Kädet toimivat ainakin osittain. Tai ainakin toinen.

“Ei oo mitää1”

“Kerro”

“Se laittaa kohta kotaki”

Tässä vaiheessa kiirehdin omalle tunnille taistelemaan HDMI1-2-3-järjestelmän kanssa. Etupenkistä tiedusteltiin eikö laitteistojen hallinta kuulunut opettajan toimenkuvaan. Ja nämä viisastelijat olivat vasta ekaluokkalaisia…

Tunnin jälkeen Whatsappi ja ilma-Wilma olivat yhtä täynnä näkymätöntä tietoa. Hetken harkitsin utelevani, olisiko opiskelijoiden someverkostossa sisäpiirin tietoa, mutta epäilin sen heikentävän arvovaltaani ja ennen kaikkea valottavan liikaa poikani perhesuhteita.

“No kerro mitä kävi vai huijaat sie”

“Jotain kävi”

MITÄ?!?!? Eikö voinut kertoa? Oliko sillä menny muisti vai liittyikö tapahtumiin laittomuuksia…?

Sitten keksin ajatella kuin teini.

“Laita vammoista kuva”

Kaverit olivat varmasti saaneet Snäpissä reaaliajassa päivityksen tapahtumista.

Kuvaa ei kuulunut koko päivänä. Kakara osasi kasvattaa jännitystä ja taivuttaa draaman kaarta katkeamispisteeseen. Koska koululta ei soitettu, arvelin pojan kuitenkin olevan elossa ja suhteellisen toimintakykyinen.

Arvoitus ratkesi vasta iltapäivällä, kun poika linkutti kotiin sukka veressä. Liimaa ja harsopaketin vaatinut sulkapallo-onnettomuus.

Ps. Aloin vakavasti harkita Snapchätin hankkimista. Jos vaikka jatkossa ehtisi snäppäämään, mikä ruumiinosa oli paketoitavana.

Categories
perhe teinit Yleinen

Kohtuuttomia vaatimuksia – teinit ja kotityöt

Keksin idean. Viikon ruokalista. Ruokalista, jossa jokaiselle perheenjäsenelle oli määrätty oma kokkauspäivä. Voi olla, että joku muukin on joskus kokeillut, mutta nyt idea siirtyi käytäntöön perheessä, jonka suunnitelmallisuus on olematonta ja rutiinit kirosana. 

Ruokalista tehtiin demokraattisesti perhepalaverissa. Jokainen sai valita mitä teki ja milloin, kunhan suhteellisen tervellisesti ja edullisesti, kerran viikkoon oli oltava kalaa, vähintään kerran kasvisateria ja mielellään leivinuunissa kypsytettyä. Mutta muuten melko vapaat kädet. Säilytin veto-oikeuden, jolla tyrmäsin ehdotukset Hesen drive-inistä, pakastepitsoista ja einesletuista. Ja minulta oli kielletty sieniruuat. Wonder why…

Viikko 1

Kuopuksen kanssa kokkailimme yhdessä. Keskimmäisen jätin turvallisuussyistä rauhaan. Vanhemman teinin kokkausvuoroon kuului myös taustaruikutus. 

“En mie haluu tehä.”

“Siun vuoro.”

“Ei oo nälkä.”

“Kohta on.” Eikö ne vieläkään tajunnut, että nälkä tuli loppujen lopuksi jossain välissä. 

“En haluu tätä.”

Ei oikeesti…

“Ite valitsit.”

“Niinku pakotit.”

Valitus jatkui, mutta teini liikkui luolastaan keittiöön. Jääkaapin ovi kävi, kattila kolahti. Ruuanlaitto eteni, vaikka teini tuntui taantuneen kyselyikään.

“Millä mie tätä..?  Missä on…? Miten paljon pitää laittaa…?”

Veden keittäminen ja hellan toiminta palautui kuitenkin suhteellisen nopeasti mieleen ja kohta kutsu ruokapöytään kävi. 

“Ja jos ei kelpaa, olkaa syömättä.”

Viikko 2

Koska stressitasoni nauttivat vastuunjaosta, jaoimme seuraavan viikon työnajossa myös siivouksen. Taktisesti pilkoimme miehen kanssa siivouksen kolmeen osaan, meille jäisi vain laadunvalvonta. Matemaattisilta taidoiltaan lapsemme ovat keskitasoa, mutta havainnointi- ja keskittymiskyvyn epätasaisuus johti siihen, ettei jälkikasvu vielä ole tajunnut huijausta tai katsonut tarpeelliseksi kyseenalaistaa jossain määrin epäreilua työnajakoa.

Viikon ruuanlaitto sujui liki kivuttomasti, yksi palovamma sormessa ja toinen lasagnessa. Ja sekin sattui omalle vuorolleni. Siivous sen sijaan venyi kolmipäiväiseksi, koska vessojen olemassaolo pääsi teiniltä unohtumaan. Kun pikkusisko jalat ristissä kysyi, saiko vessaa jo käyttää, kun pesuaineet valuvat pöntössä, oli vessanpesijä ollut jo useamman tovin naapurikylän mopomiitissä. 

* Tässä vaiheessa meinasin kirjottaa omahyväisen postauksen, miten täydellistä teininkasvatusta tässä torpassa harrastetaan. Teinitkin hoitavat kivuttomasti omat osuutensa kotitöistä. Ja kuten elämässä yleensä, ylimielisyys kostautui napakoilla potkuilla omaan nilkkaan.

Viikko 3

Perheneuvotteluun saapui vain 80% äänestysoikeutetuista. Teiniä ei näkyny missään. Suljetun oven läpi kuului kieltäytymistä muistuttavia älähdyksiä. Varttitunnin odottelun jälkeen lohjake suvaitsi saapua,

“Mitä haluat tehdä?”

“En mitään.”

“Pakko on keksiä jotain.”

“En tiiä.”

“Mitä haluat syödä?”

“En mitään.”

Keskustelu jatkui samansisältöisesti muutaman minuutin. Kunnes poika katosi sillä hetkellä kun vähän vaan vilkaisin somea. 

“Sitten teet hernekeittoa!” karjuin talon läpi.

Luulin, että uhkaus järkyttäisi lapsen järkiinsä.

“Ihan sama.”

Kun hernekeittopäivä tuli, olin varannut tölkin einestä kokkia varten. Hernerokan teko kuivista herneistä oli liian raaka rangaistus lapselle, joka oli vihannut hernekeittoa koko ikänsä. Toki lapsi oli päässyt teini-iässä yli oksennusrefleksistä ja oli oppinut muutenkin ruokailun sosiaalisen luonteen. Kaukaisemmissa sukulaisissa inhokkiruuatkin katosivat kitusiin, mutta kotona poika pyysi kohteliaasti saisiko jättää välistä. Oli edellisellä viikolla syönyt kaalikääryleitä jo kolmena päivänä erinäisissä kyläpaikoissa. 

Eikä siinä. Teinin taistelua seuratessani tajusin, että einesten käyttökin on kansalaistaito, joka olisi syytä hallita. 

“Miten tää aukeaa?!”

Tunsin mietoa mielihyvää pystyessäni voittamaan ylivoimaisen vaikean ja teknisen lukitusjärjestelmän. Voimalla avattavat perinteiset kierrä auki -purkit aukeavat nykyään teinin kourissa paremmin. 

Mutta ei peli vielä ollut selvä.

“Miten tän saa pois täältä?”

“Lusikalla?”

Lusikan poika löysi melko nopeasti ilman vinkkejä.

“Mistä mie tiiän milloin tää on kypsää?”
“Kun se on lämmintä.”

“Millon se on lämmintä?”

“Kun se kiehahtaa.”

“Tulkaa sanomaan ku se kiehuu.”

“Ei se saa kiehua, sen pitää kiehahtaa..”

“Mitä vittua. eihän tässä ole mitään logiikkaa!”

Vastoinkäymisten jälkeen pöydässä oli laadukasta einesruokaa, jota poika itse kieltäytyi maistamasta.

Viikko 4

Teinillä ei edelleenkään ollut ideaa ruokalajista. Muutakin perhekuntaa alkoi kiristää kokouksen viruminen, oli muutakin tekemistä kuin tapella ruuasta.

“Hernekeittoa?” ehdotti kuopus eikä lainkaan viattomasti.

Perhemiitinki päättyi osittain tuloksetta. Teinille lukittiin vastuupäivä ja ruokalaji, koska se nyt vaan oli “ihan sama.”

Lapsen viikkoraha jäätyi välittömästi. Tai no parin tunnin viiveellä, sillä kesti hetkisen tajuta kuinka suoraveloituksen sai keskeytettyä. 

Nyt odotamme jännityksellä, milloin teini huomaa rahahanojen tyrehtyneen ja ymmärtää käsitteen “vastikkeellinen viikkoraha” merkityksen. 

Categories
arki perhe teinit Yleinen

Mission: Impossible – Teini ja pyykkihuolto

Se oli aivan tavallinen kesälomakeskiviikko, jolloin teinini törmäsi mahdottomaan tehtävään. 

Kyllä vaan ennen vanhaan olisi tällainen hoidettu ihan tuosta noin vaan! Ei tämän mahdottomuuden olisi pitänyt yllätyksenä tulla. Laiskan sutjakkaahan nykynuoriso on, näin luin somesta. Nämäkin kuumien kupeitteni hedelmät olivat pääasiassa lomailleet kesän. Vain pari viikkoa metsähommia, viisi mottia koivua haloiksi ja kuusi edelliskesäistä pinoiksi varastoon, nurmikonleikkuu kerran viikkoon, kuistin purkaminen, avustavat rakennustehtävät sekä jälkiraivaus. Lisäksi viikko lapsenvahtihommia jokaiselle. Jopa sille pienimmälle. 

Asenne. Se olisi tämän tehtävän muuttanut mahdolliseksi. 

Jälkikasvu oli edellisenä iltana tiedustellut voisimmeko mitenkään pitää ihan vaan löhöilypäivän. Mitä tämä tällainen!? Olimme koko päivän sahanneet, kantaneet ja pinonneet polttopuita, mutta talvi tulisi olemaan pitkä ja sähkönhinta korkealla. Ilmatieteenlaitos lupaili kuitenkin rankkoja ja laajoja sadealueita, joten pitkin hampain suostuimme lepopäivään. 

Teinit tuhisivat aamulla huoneissaan, kun suuntasimme miehen kanssa välipäivän puuhailuille; minä metsään ja mies hiplaamaan hitsipilliä.

Suunnitelmani alkoi muotoutua lounasaikaan. Vaikka suuntasin kotiin hyvissä ajoin, verensokeri oli jo syöksykierteessä. Nälkä kiristi leukaperiä ja kihelmöi kämmenissä. Veitsi kiukkusi leikkuulautaa vasten. Miten ruokahommat olivat taas minun harteillani? Salaattiin silppuamani tomaatti alkoi muuttua murskaksi. Kunhan arki alkaisi, jaettaisiin keittiövuorot tasan kaikille viidelle, perkele.  Minä mikään palvelija ole! Koneessakin puhtaat pyykit. 

Mutta tätä tehtävää minun ei tarvinnut itse suorittaa, sillä minulla oli lapsia.

Your mission, should you choose to accept it… Perkele! Mitään vaihtoehtoja!

TEHTÄVÄ: levitä pyykki.

“Levitä pyykki!” huusin alakerrassa majailevalle esikoiselleni. 

Ei vastausta, mutta tunsin jo teinin taktiikan. 

“Tiedän että oot hereillä. Levitä pyykki.”

“En.”

“Levität.”

“Miks ei tytöt?”

“Siskos just imuroi.”

“No entäs se toinen?”

“Se levittää sen toisen koneellisen.”

“Siinä on kuitenkin vähemmän.”

Soitin miehen lounaalle. Sen hommat olivat edenneet huomattavasti sujuvammin, kaksi hitsitäppiä ennen kuin kylän miehet olivat kaartaneet pajalle tarinoimaan.

“Kunhan oot syönyt, levität sen pyykin.”

“En.”

“Se alkaa se pyykki haisemaan, jos sitä ei levitä.”

“Senkun alkaa, ei ole miun pyykkiä.”

No ei varmaan ole, kun teinin huone tyhjenee likapyykistä neljännesvuosittain ja puhtaiden vaatteiden puoliintumisaika kodinhoitohuoneesta vetää vertoja jo uraanille. 

“Levität silti.”

“Miks aina minä?”

Mies vilkaisi minua ja antoi jatko-ohjeen.

“Sitten rimpsautat kunnolla ja laitat reunoihin ne pyykkipojat. Ei keskelle.”

Edellisellä viikolla pyykkipiika sai palautetta, kun uuden paitani rintamukseen oli kuivatettu pyykkipoikaruttu.

Lounaan jälkeen lapset katosivat keittiöstä. Pyykkikone vaikutti edelleen yksinäiseltä. 

“Tule laita astias koneeseen ennen ku levität sen pyykin!”

“Miks minä?”

“Sinun astiat!”

Poika laahusti keittiöön ja siirsi lautasensa koneeseen. Turhauttavan hitaasti.

“Eikö vois kerralla tehdä kunnolla?”

“Ei.”

Lurjus löntysteli pyykkikoneen luo ja aukaisi luukun verkkaisesti.

“Ei täällä ole miun pyykkiä!”

Nassikalla oli selkeästi röntgenkatse, kun ei tarvinnut kurkatakaan koneeseen.

Keskityimme mieheni kanssa päiväkahviin. Pyykkikoneen luona ei ollut havaittavaa liikehdintää. Tenava oli jälleen haihtunut ilmaan.

“Nyt levitä se pyykki!”

Tunkkaisesta teinikammiosta kuului ei niin yllättävä vastaus.

“En. Ei ole minun.”

“No, on kuule ne muutkin levittäneet siun pyykkejä.”

“En levitä.”

“Voi olla, että en lähde hakemaan mopon osia.”

Motivointi moponosilla oli melko toimivaa, ja Posti oli mahdollistanut sen jo viikon.

“Ei kiinnosta.”

Nautiskelimme kahvista ja kahviseurasta, kun silmäkulmasta erotin häivähdyksen, hitaan liikkeen. Kuin kangastus, optinen harha, joka katoaisi kun siihen kohdentaisi katseen. 

Ei, kyllä se oli totta. 

Hontelot raajat siirtyivät mielenosoituksellisen hitaasti kohti pyykkihuoltopistettä. Jos poika olisi liikkunut yhtään hitaampaa, olisi mennyt jo pakin puolelle. 

“Missä se kori on? Se on tuolla ulkona! Tämän takia minä en levitä pyykkiä, kun mitkään tavarat ei ole paikallaan, kun tytöt jättää ne minne sattuu!”

“Mutta eikös se oo siun ittes jäljillä, jos se on aina sie?”

“Heh heh.”

Kaadoin toiset kupit kahvia.

Ulko-ovi kolahti, pyykkikori napsahti lattialle. Syvään huokaisten poika alkoi tyhjentää märkää pyykkiä koriin. 

Kolme vaatetta, selän ojennus ja huokaisu. 

“Ei täällä ole miun pyykkejä!”

Kaksi myttyä, selän ojennus ja tuhahdus. 

“Siis miten paljon tätä on?!”

Kolme kouraisua, selän ojennus ja voihkaisu.

“En mie voi näitä levittää kun kohta sataa vettä!”

Ei kai se nyt ongelma voinut olla, oli meillä pyykkiä joskus liki viikko vesisateessa kuivatettu. 

“Ota sellanen pikkuteline ja laita ulos. Sitten voit siirtää sisälle, jos alkaa sataa.”

“Miks pitää laittaa ulos?”

“Kuivaa ulkona nopeempaa.”

“Ei oo todistettu.”

“Levitä nyt vaan se pyykki.”

“Muista rimpsauttaa!”

Jos Tom Cruisen juoksutyylin tunnistaa jo kaukaa, myös tällä actionsankarilla oli hyvinkin persoonallinen tapa laahustaa.

Maalattuani vähän kuistia ja paljon itseäni ja kaivettuani keskimmäiselle ikivanhan lehmänkallon raunioista, kiersin sisälle pyykinkuivauksen kautta. Siellä pyykit olivat nätisti pihalla, suurin osa telineellä. Oikaistukin ne selkeästi oli. 

“Kulta! Ne pyykit kuivais paremmin, jos ne ei olis päällekkäin.”

Categories
rentoutuminen ruoka teinit Yleinen ystävyys

Töhöt ja teinit telttaretkellä

Lämpötila löhnötti kolmenkympin hujakoilla ja karteltavia kotitöitä oli kertynyt jo kasoittain, kun ystävättäreni Paula ehdotti, että lähtisimme telttailemaan Kolille vanhempien tyttäriemme kanssa. Paula oli testannut ja hyväksi havainnut Rykiniemen telttailualueen Herajärven kierroksen varrelta. Helteestä hapertuneet aivoni yhdistelivät Urpojen reissun maisemia Paulan seuraan. Ihan mahtavaa! 

Maatessani lähtöä edeltävänä iltana ilmalämpöpumpun alla tajusin, etten tiennyt kuinka pitkää matkaa olimme vaeltamassa. Paula valaisi, että leirintäalue oli aivan parkkipaikan vieressä. Voisimme pystyttää leirin ja käydä siitä jonkin lenkin ilman kantamuksia. 

Totta hitossa! Urpojen kuvissa näköalat olivat huikeat! 

Retkeilyn aloitimme luonnollisesti Prisman ravintolamaailmasta klo 12. Kumpikaan perheyksikkö ei ollut tajunnut tankata, ja olimme kaikki yhtä mieltä, että lounas kansallispuistossa tulisi olemaan auttamatta liian myöhään. 

Ravittuamme itsemme suuntasimme kaupan puolelle. Ostoslistamme oli lyhyt, mutta sitäkin vaativampi: ruokaa – kenelläkään ei ollut enää nälkä, joten ruoka ei kiinnostanut ketään (mansikoita, makkaraa ja patonkia, sushi hylättiin), juomaa – vettä jo oli (kuohujuomaa siis, non-alcoholic), lautasia ja lusikat (koska muistin pakata ainoastaan kupit) sekä piknikviltti – joka halusi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Hypermarketista löytyi nimittäin tasan yksi tarpeeksi iso viltti ja sekin oli levitelty nätisti pinottujen pyyhe- ja liinapinojen alle. Prisman kaltevat pyyhepinot huojuivat uhkaavasti, kun Paula koetti vetää vilttiä niiden alta. Tajutessaan, että käytäville leviävät liinavaatteet saattaisivat kerätä turhaa huomiota, Paula luovutti.

Tyydyttyneillä rasvoilla ravitut teiniaivot sen sijaan kehittivät toimivan taktiikan: Toinen piti pinoja pystyssä ja toinen hiisasi viltin esiin. Molemmat kikattivat hysteerisesti. Paulan kanssa päätimme sanattomalla sopimuksella esittää, ettemme tunteneet tyttöjä. Olimmehan jo ravintolassa joutuneet häpeämään lapsia, jotka tunkivat pilliä neniinsä julkisella paikalla.

Loppujen lopuksi pyyhepöydän esillepanokaan ei pahemmin kärsinyt teinien toiminnasta. Aivan hyvin neidit voisivat mainita kesätyöhakemuksissaan myymälän somistustyöt.

Toisella etapilla, eli mansikan myyntipisteellä alkoi allekirjoittanutta turhauttaa. Teinien tehokkuus oli hiipunut, ja tyttäret tuijottelivat mansikkarasioita osaamatta valita sopivaa. 

“Ottakaa nyt joku! Samanlaisia ne on!”

“Elähän nyt”, mansikoita myyvä mies myhäili. “Pittäähän sitä valihtemista harjotella, ossaavat sitte ukon valita.”

Kolmatta tuntia kestäneen kauppareissun jälkeen olimme aavistuksen huolissamme kuinka saisimme pakattua kaksi takakontillista kasseja, pusseja ja muita nyssäköitä yhteen takakonttiin. Mukana oli kaikkea tarpeellista mm. petankki, uimarengas, radio sekä puolenkymmentä naistenlehteä.

Ajatuksissani kutitellut ajatus erävaelluksesta hiipui hetki hetkeltä kauemmas.

Ja kumpaan autoon? Valinta oli lopulta käytännöllinen, joskaan ei lopullinen, sillä minun autossani oli tankki liki puolillaan ja Paulan autoa olisi tankattava. Ajettuani Paulan pihaan, (josta haimme unohtuneita tavaroita) päätin, että menisimme kuitenkin Paulan autolla. Siinä kun oli toimiva ilmastointi.

Tyhjentäessämme peräkontin sisältöä toiseen autoon Paulan mies ilmestyi portaille pyörittelemään päätään.

“Te ette taida tänään selvitä Kolille asti. Jos ei muuta, niin bensa teiltä loppuu.”

“Käydään Uurossa tankilla.”

Itse uhosin, että passikin oli mukana (ei aavistustakaan miksi), tiedä minne ajettaisiin!

“Ette te itärajan yli pääse ja muualle te ette mitenkään kerkee.”

Tungimme konttiin vielä lisää tyynyjä, sillä olin unohtanut omamme kotiin. Paula lainasi minulle myös aurinkolaseja, joissa Peten mukaan näytin “nopeelta kusipäältä”, joka ottaisi juoksukaljat marketista. 

Näyttäisin siis todella tyylikkäältä, ja nopeelta, vaeltajalta Herajärven rannoilla.

Kun bensavalo lopulta Paulan auton kojetaulussa syttyi, olimme jo liki kohteessa, joten se olisi seuraavan päivän murhe.

Leiripaikka oli luvatusti vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikasta. Koska teinien kantomaksimi oli kolme kiloa, saimme Paulan kanssa raahata telttoja, pusseja ja junttikasseja ainakin kilometrin verran. Olo oli kuin kyttyräselkäisellä kantomuulilla, mutta vaeltamistahan tämäkin oli.

Telttojen pystytys sen sijaan sujui helposti. Toisesta teltasta uupuneen tapin pystyimme korvaamaan toisen teltan pystytyksestä ylijääneellä tapilla. 

Hikoilimme vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Onneksi Paulalla oli kartta, sillä matkalla oli ainakin kaksi risteystä.

Pienen kävelyretken jälkeen oli aika kokata. Tytöt olivat soittaneet jo aikoja sitten kuolevansa nälkään, vaikka olivat jo paketillisen nakkeja vetäneet kitusiinsa.

Kylmä hiki alkoi pukata, kun Paula tyrkkäsi retkikeittimensä eteeni. Voisimmekohan mekin syödä päivällisen kylmänä. Mielessäni pyörivät mieheni sanat, jotka hän oli huikannut vielä lähtiessä. Polttoaine toimi erittäin voimakkaana makuaineena, mikäli sitä pääsisi tipan neljännestäkään mihinkään. Sen kanssa piti olla varovainen.

Varmuuden vuoksi pistin kaasukeittimeen tulet, kahden kattilan taktiikalla tuplasimme mahdollisuudet saada ruokaa. 

Katsoimme varuilta Youtubesta ohjevideon retkikeittimen käyttöön. Teoriassa homma oli hallussa, mutta jostain syystä Paulan kanssa epätodennäköisyydet tulivat todennäköisiksi ja muuttujia oli enemmän kuin normaalisti. Videosta ei ollut juurikaan apua, sillä olennaiset kohdat oli rajattu pois, mutta kaivattua itsevarmuutta se toi. Pidätin hengitystä ja uskaltauduin kaataamaan Sinolit kuppiin.

Samaan aikaan kaasukeitin alkoi yskiä ja sammui. Mitä hittoa? Kaasua siinä oli ja venttiilikin auki. Tuhlasin neljä tulitikkua uuteen yritykseen ennen kuin tajusin, että minkäänlaista suhinaa ei kuulunut. 

Purin kapineen osiin ja kokosin uudelleen. Rebootilla tietokoneetkin usein alkoivat toimia. Tämä toosa ei alkanut. Pyörittelin venttiiliä edestakaisin, manasin ja irvistelin. Yhtäkkiä sihinä alkoi uudelleen. En ollut aivan varma tuliko sihinä keittimestä vai katkenneesta aivoverisuonesta ennen kuin näin kaasun väreilevän hiekalle heijastuvassa varjossa.

Kaasun kanssa taistellessani tuli ruokakattilan alla oli sammunut, joten lorautin lisää spriitä polttimeen. Ilmeisesti aavistus lirahti ohi, sillä kohta leimahti liekki. Hei, hienoissa ravintoloissa on tapana liekittää annoksia.

Samalla Paula sekoitteli putinvarastoistaan kaivamansa pinaattipastan veteen. Kaasupoltin alkoi yskiä ja sammui jälleen. Enää en viitsinyt kokeillakaan. Vittuilkoon pytty rauhassa.

“Mites noi makkarat…Uskalletaanko me nuotio laittaa?” 

Vilkuilimme nuotiopaikkaa huolestuneina. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten pelasimme varman päälle. Tosin retkikeitin meidän käytössämme oli ehkä suurempi metsäpaloriski kuin virallinen nuotiopaikka.

Paula silppusi chorizomakkarat pastamössöön haarukalla, sillä puukothan olivat jääneet kotiin. Ikuisuus ja puolikas patonki myöhemmin pasta alkoi näyttää syötävältä. 

Kuinka voikaan ulkonäkö pettää!

Lähes liekitetty pinaattipasta chorizolla. Voi sisältää denaturoitua spriitä.

“Joku kitkerä maku tässä”, tyttäreni sanoi maisteltuaan ruokaa. 

“Mikään kitkerä oo!”

En maistanut mitään seuraaviin kolmeen lusikalliseen. Sitten se iski, kitkerä, pistävä maku kielen takaosassa. Makumuisti palautti mieleen ala-asteen kesäkurpitsaraasteen, kurpitsan kuoressa piilleen karvaan metallisen maun…

Paulakin yökki ruokaa. 

“Onkohan se se chorizo…? Eikös chilistä voi tulla tuollanen…?”

Toinen todennäköisempi vaihtoehto mausteisen makkaran lisäksi oli se, että olin onnistunut kuitenkin maustamaan sopan Sinolilla. 

Tilanne vaati olutta. Ensisijaisesti huuhtomaan maku pois suusta, toissijaisesti lievittämään vitutusta. Pullonavaaja meillä ei ollut, mutta onneksi oli google. 

Googlen vinkeistä spriikeittimen kahva oli ainut toimiva, muut olivat paskoja. Hampaiden käytöstä emme kuitenkaan voi varmasti tietää, sillä laskimme, että hammasremontti olisi tullut kalliimmaksi kuin olut tai kaksi.

Kippistimme tyytyväisinä toimintaamme. Hymy kuoli pian oluen kostuttamille huulillemme, sillä olut olikin ihanan kitkerää ja katkeraa souria. Kaupassa se oli tuntunut vielä hyvältä idealta.

Kesäyön hiljaisuutta rikkoi ainoastaan naapuriteltasta kantautuva supina ja kikatus. Teltakangas ei juurikaan ääniä vaimentanut, minkä ei olisi pitänyt yllättää.

Avasimme hiljaa kuohujuoman ja hihittelimme omassa majassamme.

Se oli virhe. Kuohujuoma siis, ei hihittely. Viheliäinen vessahätä iski melkein heti ja teki nukkumisesta mahdotonta. Mykelsin ja koetin etsiä asentoa, jossa rakkoon ei kohdistuisi ylimääräistä painetta. En millään olisi viitsinyt lähteä huussiin. Paula nukkui levollisesti kylkiasennossa.

Kolmelta asennonvaihtaminen ei enää auttanut, vaan oli pakko kömpiä pissalle itikoiden syötäväksi, jotta saisin edes vähän nukuttua. 

Paula makasi edelleen samassa asennossa. Oli pakko kuunnella hengittikö se. Sillä oli oltava jäätävän iso rakko!

Aamulla kaasukeittimelläni oli hyvä päivä, joten sain keiteltyä aamupuurot ja -kahvit ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita. Spriikeittimen kiersin kaukaa. Teinit pitäytyivät rinkeleissä, vaikka vakuutin puuron olevan aivan syötävää. Aivan ymmärrettävää.

Kahvia hörppiessäni ihmettelin, miten Paula oli nukkunut niin paikallaan. 

“Se oli ainoa asento, jossa ei pissittänyt.”

Myöhemmin kotona tarkistin vauriot. Reisissä oli kahden euron kolikon kokoisia mustelmia, ilmeisesti kävyistä ja pieniä punaisia paukamia itikoista. Näytin rokkotautiselta gebardilta. 


Mutta eläinkuosit on kai muodissa.

Categories
juhlapyhät Kriisit parisuhde teinit Yleinen

Parisuhdetesti: Viikonloppu kaksin – ensimmäistä kertaa 15 vuoteen!

En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.

Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.

Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.

“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”

Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.

“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…” 

“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”

“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!” 

Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?

“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”

“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”

“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”

Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…

Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi. 

“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”

“Oon on tillu ollaan suöty”

Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä. 

Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut

Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan. 

“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”

“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”

“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”

“Missä?”

“Räystään alla.”

“Missä räystään alla?”

“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”

“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”

“Talon.”

“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”

Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…

“Mitä sie nyt? Yks pesä..”

“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”

“No, en tiiä…”

“Ens syksynä tiiät.”

“…”

“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”

Yritin harhauttaa. 

“Kato miten paljon muurahaisia!”

“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”

“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”

“Niitä saa millään pois.”

“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”

“Anna niitten olla rauhassa!”

Raksamies on rakasmies

Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.

Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.

Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.

Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia. 

Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.

“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”

Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli. 

“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…” 

Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.

“Kultsi, sitä toista.”

“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”

“Äh, tää ei mihinkään liiku!”

Ihmettelin miehen tuskailua.

“Aa! Miulla liikku.”

“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”

“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”

Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.

“Voinko mie vielä auttaa?”

“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”

“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”

“Ei ole millistä kiinni.”

“No, sitten osaan.”

Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.

“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”

Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin. 

“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”

“Asia ymmärretty.”

Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.

“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”

“Ei ikinä.”

Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.

Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.

“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”

Mitä viikonloppuna opimme?

  • Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät. 
  • Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat. 
  • Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
  • Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
  • Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
  • Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
  • Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
  • On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
Categories
koulu teinit Yleinen

Me ansaitsemme kultaa! Sanoja stipendeistä

(Julkaistu 2021, päivitetty uusilla tiedoilla toukokuussa 2022.)

Tapanani on kiehahtaa usein ja vähän kaikesta, mutta yksi asia ärsyttää läpi vuoden, yhtenä viikonloppuna erityisesti. Tämä kyseinen viikonloppu on paradoksaalisesti myös mitä ihanin, sillä siitä alkaa opettajan kesäloma. Tällä autuaaksi tekevällä kevätjuhlalauantailla on siis myös kääntöpuolensa: todistusten ja stipendien jako. Siinä sitä punnitaan kenen kersalla on parhain tokari ja kuka saa himoitun kirjekuoren. Ja tämä suututtaa, ketuttaa ja suoraan sanottuna vi….ttaa. Stipendi. Tai sen jakoperusteet. 

Eräässä lähikoulussa samat lapset saavat aina stipendin. En halua mitätöidä heidän osaamistaan ja taitoaan. He menestyvät koulussa, käyttäytyvät (ainakin opettajien nähden) siivosti ja ovat sopivasti sosiaalisia, liikunnallisia ja älykkäitä. Tai kuten eräs äiti totesi “kakkivat sateenkaaria”. Koulumenestys on taattua laatua, kiitettäviä riittää tekemättä mitään.

Koulumenestys on hieno asia, mutta tarvitseeko siitä joka vuosi palkita, jos se sujuu kuin itsestään? Entäs ne, jotka taistelivat kutosensa oppimivaikeuksista tai vaikeasta perhetilanteesta huolimatta? Tai ne, jotka lopulta oppivat istumaan koko tunnin omalla paikallaan? Tiedän lapsia, joiden luokalla kaikki muut saivat vuosien varrella stipendin, paitsi tämä yksi.

Toukokuussa 2022 itkin koulun kevätjuhlassa. Kyyneleet alkoivat poltella luomien alla jo siinä vaiheessa, kun stipendin jaosta kerrottiin. Kuten kerroin, ketuttaa ihan periaatteesta.

Ja katkeruudesta. Omat lapset eivät nimittäin ole saaneet stipendejä niiden kahdeksan vuoden aikana, jona ovat peruskoulussa palloilleet. Äitinä olisin sitä mieltä, että ehdottomasti olisivat ansainneet. On sitä aherrettu niin kovasti!

Kun ensimmäinen stipendi jaettiin “energisimmälle ekaluokkalaiselle”, piti räpytellä ihan tosissaan ja silti kyynel karkasi poskelle. Kerrankin! Tämä tällainen stipendi olisi ollut syytä olla jo aiemmin. Mieheni epäili, että tokko stipendi olisi meidän mukuloille silti sattunut. Duracellpupujemme energiat kun tapasivat suuntautua epätoivottuihin ideoihin.

Siksipä yllätys oli suuri, kun kuopus, viimeinen toivomme, pokkasi stipendin. Yleisössä kohahti jo sukunimen kohdalla, toisen kerran kriteerien kohdalla. Ei se kirjekuori koulumenestyksestä tullut, mutta ystävällisyydestä ja hyvästä käytöksestä.

“Vuoden ärsyttävin pentu”, epäili sisko kriteereiksi. Kieltämättä kuopus osasi säästellä erityisominaisuuksiaan kotioloissa.

Tällaisilla perusteilla lapseni luovuttivat isälleen kourallisen kolikoita, koska isi ei koskaan stipendiä koulussa ansainnut.

Stipendin aina tarvitse olla rahaa. Riittää, että tulee huomatuksi. Kuten perusteet, myös stipendit voivat olla persoonallisia ja kohteelle sopivia. Esikoiseni palasi koulusta tukka nyrhittynä. Kaverit olivat palkinneet sankarin koulutoiminnan ilmaisella parturoinnilla koulun roskalavalta pöllityillä rikkinäisillä askartelusaksilla. 

Aivan varmasti, joka ikinen lapsi ansaitsee tulla kehutuksi ja jokaisen lapsen tulee tietää, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä riippumatta arvosanoista. Ja pelkkä somessa hehkuttaminen ei riitä, se pitää kertoa myös lapselle itselleen.

Kouluarvosanoilla ei loppujen lopuksi ole elämässä ihan mahdoton merkitys. Ylioppilaslakkikin napsahtaa yhtälailla niille, joilla on 11 ällää kuin niille, jotka kikkailevat kompensaation avulla tokarin kouraan. Yritysjohtajaksikin pääsee ammattikoulupohjalta. Tärkein todistus onkin mielestäni  Unicefin kympin tokari . Paras idea ikinä. 

Kokosin tähän stipendinantoperusteita meille, joiden lapset eivät stipendiä saaneet, mutta ovat sen ansainneet. Ehkä jokin näistä sopii muillekin. 

Itse en voinut olla ylpeämpi esikoisestani, joka kotiin tultuaan kaivoi taskustaan seitsenkertaisesti taitellun dokumentin.  Se oli tallessa ja käytännössä ehjänä! Olen kuullut todistuksesta, jota kuljetettiin vasemman jalan lenkkarissa. Koko kesä.

  1. Matikasta ei tullut vitosta vaan kutonen!
  2. Saavutit tavoitteena olleen musiikin vitosen toimivilla työskentelytavoilla!
  3. Löysit keinoja selättää hahmottamisen / lukivaikeuden ongelmat.
  4. Kestit ärsyttävää opettajaa/erkkaopea/kuraattoria/psykologia.
  5. Todistuksessasi oli monipuolisesti kaikenlaisia numeroita.
  6. Pääsit luokaltasi!
  7. Heräsit omatoimisesti kouluun!
  8. Teit itse aamupalasi. 
  9. Muistit repun /kirjat / hampaiden pesun.
  10. Toit todistuksen kotiin. 
  11. Olet vain hirmuisen ihana. 

Vanhemmillekin omat: 

  1. Selvisit tämänkin vuoden Wilma-viesteistä!
  2. Lapsi pääsi luokalta, vaikka  unohdit pakata mukaan sukset/monot/uikkarit/luistimet/kaikki edellä mainitut.
  3. Lapsi pääsi luokalta, vaikka et muistanut tarkistaa kotitehtäviä /kysellä kokeeseen koko vuonna. 
  4. Et vastannut veemäisesti opettajan toiseksi viimeisenä päivänä lähettämään viestiin, jossa epäiltiin kuumeessa olevan lapsen koulukirjojen kadonneen. 
  5. Muistit lopulta / jossain vaiheessa / kaikesta huolimatta laittaa lapset lauantaina kouluun. 
  6. Muistit halata ja kehua lapsia. Selvisitte tästäkin vuodesta. 
Categories
teinit Yleinen

Elämää teinin kanssa – rehellinen vuodatus

elämää teinin kanssa

Varoitus. Sisältää sopimatonta kieltä. 

Teinit ovat luojan rangaistus siitä, että on itse ollut vittumainen teini. Joka kerta, kun hermojen hernekeitto palaa pohjaan manaan lapsilleni yhtä raivostuttavaa jälkikasvua. Ja olen harvinaisen tietoinen, että geneettinen perimä sen heille hyvin todennäköisesti takaa. 

Pari viikkoa sitten päätin tehdä lastensuojeluilmoituksen omasta lapsestani. En enää tiennyt kuinka selviytyä teinin kanssa.

 “Vittu tee! Ihan sama!” suojelunkohde ilmoitti.

Murrosikä on raskasta aikaa, myös teineille itselleen. Eihän teini tahallaan ole vittumainen. Aivot eivät vaan toimi. Erityisesti etuotsalohkot ovat kehitysvaiheessa ja siellä tapahtuu niinkin merkittäviä aivotoimintoja kuin itsehillintä ja tunteiden hallinta. Samalla mantelitumake on kypsä tuottamaan (ääri)tunteita ja keho pumppaa nuoren täyteen sukupuolihormoneita ja stressihormoneita. 

Vähän kuin ajaisi viritetyllä mopolla, josta puuttuu jarrut. Pitää vaan toivoa, että muuten on mopo kunnossa.

Teinien aivot eivät todistetusti kykene tuntemaan myöskään empatiaa, ja oksitosiiniryöpsähdykset saavat teinin kuvittelemaan olevansa maailmankaikkeuden keskipiste. (Tässä on toki hankaluuksia joillain kolmekymppisilläkin. Nelikymppisenä alkaa vituttaa se, kun pitää ottaa huomioon kaikkien tunteet ja toiveet.)

Toissaviikon sota syttyi niinkin tavanomaisesta tilanteesta kuin kotitöistä ja niiden jakautumisesta. Ruuanlaitto lankesi “taas” teinille. Oli käsittämätöntä, myös meille vanhemmille, miksi huone oli “taas” siivottava, sillä roskis ei kovin kaukana ole ja keittiöönkin on kävelymatka. 

Ymmärsin kymmenen minuuttia. Sitten takavarikoin puhelimen. 

“Nyt en varmasti tee mitään!”

“Saat sen kun ruoka on tulilla ja huone raivattu.”

“En.”

“Et halua puhelinta?”

“En.”

“Asia selvä.”

Teinien kielenkäyttö on muuten helvetin yksipuolista. “En tee. Ihan sama. En. Ei kiinnosta. Mene pois. Vittu, elä kysele. Miks aina minä?”

Jälkiviisaana olisi tässä vaiheessa pitänyt muistaa, että teinin aivot ovat keskeneräiset. Kyky hahmottaa syy-seuraus-suhteita ja pitkäjänteisen toiminnan suunnittelu ovat vielä kehittymässä siellä etuotsalohkossa. Nuorten aivot janoavat mielihyvää ja nopeaa palkintoa, ja kaikki tuntia kauempana on kaukaisessa tulevaisuudessa.  

On helvetin paljon mukavampaa makoilla sängyllä tuijottamassa tiktokkia ja snäppäämässä kavereille, kuin lukea kokeeseen, kerätä haisevat vaatteet pyykkikoneeseen (tai edes pyykkikorin tuntumaan), vaikka äiti saattaa seotakin, kun näkee kaaoksen. Tai jos estää mopovarkauden kesken ruotsin tunnin, voi siitä seurata luvaton poissaolo. 

Ollakseni objektiivinen  on myönnettävä, että oma olotila ei ollut suotuisa diplomatialle. Edelliset viikot olin ottanut töissä haltuun uusia vastuualueita ja ennakoimattomia muutoksia, siviilissä oli useampia surujuhlia. Lisäksi lähestyvät perhejuhlatkin stressasivat. (En väitä, että olisin mitenkään täydellinen kasvattaja muutenkaan, että ei tarvitse soitella ja kertoa sitä.)

Siksipä verbaalisen ruoskan sivaltaessa minun sijasta (tällä kertaa) sivulliseen sisareen, loppui ymmärrys teinin käytöstä kohtaan sekä mieheltä että minulta. Neuvotteluvara katosi ja lauseista tuli vaatimuksia ja konditionaaleista imperatiiveja. Samalla kaikki mahdollisuudet järkevään ja kypsään, vuorovaikutteiseen kommunikointiin hävisivät kuin teini kässäntunnilta.

Kun keskusteluun alkoi liittyä lentäviä tavaroita, otimme tulitauon. Lapsi otti reppunsa ja aavistuksen enemmän etäisyyttä kylätietä pitkin. Mies otti hermosavut, minä hermokahvit. Kuopus vakoili suunnan, josta lähtisimme teiniä etsimään, mikäli routa ei porsasta kotiin ajaisi. 

Aloin kaivella netistä lastensuojeluilmoituksen teko-ohjeita, mies googletti vinkkejä teinien kanssa selviytymiseen. Netti vyörytti eteemme artikkeleita teinien kehityksestä (mm. MLL). Helpotuksen aalto vyöryi lohdullisena ylitsemme, tämä oli normaalia!

Ja jos rehellisiä ollaan, sattuuhan sitä itsellekin ylilyöntejä, vaikka pitäisi olla enemmän elämänkokemusta ja tasaisempi hormonitoiminta. Ei siis ihme, jos keskenkasvuisella on vaikeuksia ymmärtää, että epämääräinen paha olo voi johtua nälästä tai väsymyksestä. Aikuisena olisi syytä jo tajuta, että tuiskahtelu ja äksyily johtuu teinilläkin stressistä tai jännityksestä. Jos itseä stressaa, entäpä sitten lasta, joka joutuu olemaan ensimmäistä kertaa sitten kastetilaisuuden huomion keskipisteenä. Ja vielä ilman turvallista hupparia ja likaista lippistä.

Huilitauon aikana mieliala tasaantui. Tajusin, että teini on rasittava keskimäärin kolme vuotta, mikä tekee noin 150 viikkoa (3 x 52 viikkoa). Itse olen vittumainen ämmä vähintään viikon kuukaudessa. Vuodessa se tekee noin 12-13 viikkoa, ehkä noin 30-35 vuoden ajan eli vähintään 350 viikkoa. Sitten olisi vaihdevuodet. Että lyhyemmän aikaa se teini on ärsyttävä. Paitsi tietysti, jos teinillä on kuukautiskierto…

Kun teini palasi, solmimme pidemmän aselevon ja jätimme lastensuojeluilmoituksen toistaiseksi tekemättä. Ensisijaisena tukimuotona ei nimittäin ollut välitön sijoitus. 

Kuinkas sitten kävikään?

Sukujuhlista selvittyämme kuoriutui lapsestamme huomaavainen nuori. Kotoa karannut raivopäinen jälkeläiseni leikitti ykkösluokkalaisia kylätapahtumassa ja small talkkasi aikuisten kanssa. Kotona tyyppi teki ruokaa, tyhjensi ruokakassit ja levitti pyykit ilman väittelyä. Etsi varapyörän varastosta (koska aikoi lainata minun pyörääni) ja lainasi rahaa uimahalliin sisarelleen (kysymättä).

Kuvittelin, etten voisi olla enemmän ylpeä jälkeläisestäni. Paitsi, että seuraavana päivänä olin. Kehittymättömistä aivoistaan huolimatta teinini oli koulussa pyytänyt asiallisesti anteeksi mokailujaan. Virheitähän sattuu kaikille. Suurinta kypsyyttä on myöntää tekemänsä virheet. 

Toivoa on.

Pari vuotta sitten kirjoitin asennoitumisharjoituksena teiniajan hyvistä puolista.

Categories
keski-ikäiset teinit Yleinen

Bandit or Boomer?

Kuvituskuva. Ei oma, eikä sukua.

Mieheni ulkonäkö on jotakuinkin arveluttava. Ainakin Tinsku muisti mieheni ensitapaamiselta “rosvon näköisenä hujoppina”, ukkini ei muista nimeäni, mutta kysyy johdonmukaisesti “maantierosvon” kuulumiset ja anoppikin säikkyy esikoistaan, jollei ole hetkeen nähnyt.

Mutta rakkaani velipoika se vasta katu-uskottava onkin. Jos isoveli on maantierosvo, pikkuveli menee nuorekkaasta jengiläisestä. Jäyhästä ulkonäöstään huolimatta veljekset nauttivat sekä imeväisten, taaperoiden että vanhusten suosiosta. Nuorison keskuudessa suosio ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaikka yritys on joskus kova.

Muutama viikko sitten lankomies tuli kylään, paimensi lapsensa serkkujen tykö ja istahti sohvalle. Kiinnitin huomiota, että sukulaismiehessä oli jotain uutta, eikä se tällä kertaa ollut tatuointi.

-Koko maakunta on plussan puolella ja täällä on jääkausi ja lunta reiteen.

Esikoiseni keitti käskyttä kahvit ja jäi pyörimään aikuisten seuraan. Setä otti heti kontaktin monisanaiseen teiniin.

– Jokos siulla on tyttöystävä?

– Ei.

– Eikö ne viehätä.

– Ei.

– Onkos niillä ne sellaset isot ripset?

– En mie tiiä. 

– Etkö oo katellu?

– No en ole.

– Ihan oikein, ei kannata. Jokos oot kännit juonut?

– En.

– Voit sie miulle kertoa, setä vinkkasi silmää veljenpojalle. – Aikku, meepä pesemään vaikka pyykkiä tai lenkille. 

En.

– Etkös sie juo pentu ees kahvia?

– En. 

– Niin, sie sitä horsea.

– Mitä horsea?

– No sitä mitä nyt teinit juo.

– Aaa! Megaforcea.

– No just sitä. 

– Etkä tosiaan juo! osallistuin keskusteluun. 

Olin kuullut kauhutarinoita terveydenhuollosta ja todistanut empiirisesti energiajuomien vaikutuksia luokkahuoneessa. – Ihan tarpeeksi koomailee koulussa muutenkin!

-On tainnu tulla niitä Hilma-merkintöjä… lankomies naureskeli ja siveli partaansa.

Esikoinen ei naureskellut vaan räkätti katketakseen:

– Se on Wilma. 

– Ai nii… Hilma on se Julian kaveri…

Jonkun tovin päästä lankomies nousi sohvasta ja vetäisi lantiolle tipahtaneet housut kainaloihin. 

– En tajuu, miten näistä housuista tälläsiä valuvia on tullu. 

– Ei, kyllä ne on aina olleet, mieheni vakuutti ja veti sekin kalsarinsa elintasokumpunsa päälle.

Kun kaksimetriset, tatuointien peitossa olevat tummapiirteiset kaljupäät seisoivat vierekkäin olohuoneessamme, pohdin, väistäisinkö minäkin julkisessa saunassa toiselle puolelle, jos en miehiä tuntisi. Ulkoinen habitus ei ylettänyt ainoastaan ulkonäköön, vaan myös miehekkääseen tuoksuun, johon oli sekoittunut hikeä, kahvia, tupakkaa ja moottoriöljyä sekä jotain… mausteista? 

Silloin ymmärsin, mikä lankomiehessä oli muuttunut: parta oli öljytty, kammattu ja hoidettu!

Ja samassa tiesin, mitä joulupukki toisi miehelleni…

Categories
teinit Yleinen

Opetusvirettä etsimässä – elämää teinin kanssa

Ei ole helppoa olla open lapsi.

Töitten aloittaminen loma-aivoilla tuntuu joka syksy hieman jäykältä. Onneksi oikeaan vireeseen pääseminen oli tänä vuonna helpompaa, sillä esikoiseni halusi sparrata minua järjestämällä piristävän oppimisprosessin. Olen onnistunut vanhemmuudessa kasvatettuani näinkin huomaavaisen nuorukaisen.

Jostain syystä esikoiseni ei ollut saanut suoritettua talvella aloittamaansa ohjaajakoulutusta. Liekö syynä ollut etätapaamisen mielettömyys, silkka motivaation puute tai heikko sähköpostin seuraamistaito, mutta kesken oli kurssi jäänyt. Halusin hoitaa asian alta pois, koska olin kurssin maksanutkin. Inspiraatio tähän tuli vattupuskassa, joten lähetin whatsappilla käskyn kirjoittaa viesti koulutuksen järjestäjälle ja sähköpostiosoitteen, johon viesti lähettää. 

Viikkoa myöhemmin ehdotin pelikonetta tuijottavalle teinille, että hän voisi lopultakin laittaa sähköpostia koulutuksen järjestäjällä, josko kurssia voisi täydentää puuttuvilta osin. 

– En. 

– Entäpä jos kuitenkin. 

– Mitä mie siitä hyödyn?

– Saat tietoa ja todistuksen, että olet tutustunut aihepiiriin.

– Ei kiinnosta.

– Haluat kuitenkin tehdä ohjaustöitä?

– En. 

– Rahakaan ei kiinnosta?

– Kiinnostaa. Mutta ei niin paljon. 

– Mutta vasta pari viikkoa sitten sanoit, että haluat pitää sitä. 

– Sillon en tienny että pitää tehdä joku kurssi. 

Koska tiedän lapseni perineen vastaanväittämisen minulta ja itsepäisyytensä isältään, en halunnut painostaa, vaan antaa tilanteen hautua. Mahdollisesti jonain päivänä tämä keksisi asian itse.  

Seuraavana päivänä jatkoin painostusta: 

– Jospa tehdään se yhdessä. Mie kerron, mitä siihen laitetaan ja sie kirjotat. 

– Ei. 

– Alotat tervehdyksellä, sitten asia ja muistat allekirjotuksen. 

– En mie mitään tuommosta jaksa. 

– Tiiätkö miten monta viestiä ja sähköpostia mie oon saanut, missä ei ole minkäänlaisia tervehdyksiä eikä allekirjoitusta ja se asiakin on melko monitulkintaisesti sepustettu.

– Ei kiinnosta. 

– Mie oon päättänyt, että sie opettelet kirjottamaan viestit. 

– Ookoo. Mutta en kirjota.

– Mie kirjotan sen ja sie lähetät sen. 

– Ookoo. 

– Mutta mie haluan nähdä sitten, että laitat sen. 

Vastoin kaikkia periaatteitani kirjoitin kohteliaan viestin, jonka lähetin teinille välitettäväksi eteenpäin. 

Kolme päivää myöhemmin asia oli siirtynyt toimeenpanoasteelle. 

– Minne mie tän lähetän?

– Mie lähetin siulle sen osotteen.

– Etkä. Ei tässä mitään ole. 

– Silloin aikaisemmin. 

– Ei tässä ole mitään. 

– Silloin TOSI kauan sitten, kun laitoin viestin siitä. 

– Aaa….

Koulutuksenjärjestäjä vastasi pikaisesti. Poika tiivisti viestin sisällön: 

– Pitää tehä joku kirjotustehtävä. 

– Millanen?

– Tyhmä. 

– Mitä pitää tehdä?

– Joku kerta suunnitella ja jotain en mie tiiä….

– Anna mie luen. 

Ping! Nyt olin ammattiosaamiseni ytimessä. Tältä monesta opiskelijastani mahdollisesti tuntui. Miten tästä pääsisi eteenpäin…

Tehtävävaihtoehtoja oli neljä, jotka kaikki olivat melko selkeitä. Uskoin, että pojalla oli jotain sanottavaa ja kokemusta niistä kaikista. Ei kuulemma ollut. Ehdotin mielestäni helpointa:

– Mitä teet kiusaamistapauksessa?

– Estän sen. 

– Miten?

– Estän.

– Niin, mutta miten?

– Minkä takia pitää ruveta runoilemaan, jos se on tuossa selvä. 

Ping. Tähänhän myös monella opiskelijalla tökkää! Ja kuulostihan se omakohtaisestikin tutulta. Olin lueskellut teosta ADHD-aikuisen selviytymisopas 2.0, sillä uskoin kyseisessä opuksessa olevan vinkkejä, joita mieheni arvostaisi arjessa kanssani. Vinkkasin kirjasta luonnollisesti myös Tinskulle, jonka äiti oli ehdottanut koko lähisuvun testauttamista, ihan vain mielenkiinnosta. 

Henkilökohtainen suhtautumiseni diagnooseihin ja kirjainyhdistelmiin on aavistuksen kaksijakoinen. On hyvä, että saa diagnoosin ongelmiin ja haasteisiin, mutta se on vasta alkua, seuraavaksi on etsittävä keinoja selvitä niistä. Kukaan ei ole yhtä kuin diagnoosinsa ja monella diagnoosivapaalla voi olla ADHD:n, ADD:n, Aspergerin jne. piirteitä. Nämä piirteet eivät kuitenkaan määrittele ihmistä, vaan tekevät hänestä juuri sen ainutlaatuisen ihmisen, joka hän on. 

Selviytymisopas nimenä lupasi ratkaisukeskeistä lähestymistapaa ja konkreettisia esimerkkejä selviytymisessä. Jo ensi sivuilla kerrottiin, ettei ADHD ole tekosyy, ja sitten alettiin luetella keinoja, joilla selvitä mahdottomilta tuntuvista tilanteista, kuten tehtävän aloittamisesta, siihen keskittymisestä, palkitsemisesta… Ja näitä pääsin nyt konkreettisesti käyttämään!

Palastele tehtävä.Poikaa ei kiinnostanut, vaikka silppusin tehtävänannon. Mikään tulevaisuudessa siintävä palkinto ei sekään inspiroinut lyhytjänteistä teiniä. 

– Siun tulevaisuuden näkymät ei taida yltää 10 minuuttiin?

– Ei, oota, kyllä se on 15 minuuttia. Sitten voisin lähteä mopoilemaan. 

– Okei, heti kun tää tehtävä on valmis. 

Sitten jatkettiin. Tai oikeastaan kävimme saman keskustelun käytiin lähes samalla kaavalla uudelleen. 

– Mitä teet kiusaamistapauksessa?

– Estän sen. 

– Miten?

– Estän.

– Niin, mutta miten?

– Se on siinä jo kaikki. ESTÄN.

Toisto on olennainen osa oppimisprosessia, muistutin itseäni.

– Konkreettisia, yksityiskohtaisia esimerkkejä, miten. 

– Kiellän. 

– No niin, mitä muuta?

– En jaksa kirjottaa. 

– Jaksat. Mitä muuta?

– Ei mittään. 

– Mehän kirjotettiin se kiusaamisen ehkäisysuunnitelma, voit ottaa siitä suoraan. 

– En. Se on kopioimista. 

– Tottakai kirjotat omin sanoin ja laitat viitteen. Heijastelet teoriaan. 

– Ihan turhaa, jos joku on jo kirjottanu sen.

– Avaa se suunnitelma toiselle välilehdelle. Saadaan ne sitten rinnakkain… 

Ping. Aineistopohjaista kirjoittamista opetin joka kurssilla, joka jaksossa ja melko varmasti joka tunnillakin. Tämä oli tuttua huttua ja koulujen alkaessa olisin opiskelijoiden iloksi huippuvireessä!

– Miten mie sen saan sen suunnitelman tähän?

Teknologiavelhona näytin miten toinen välilehti avattiin tietokoneella ja kaksi ikkunaa siirrettiin eri näytöille. Nyt oli pakko mennä sisältö edellä, tekniikkaa ennätettäisiin hioa seuraavalla kerralla.

– Wau.No mie kirjotan ja sie kerrot, miten toimit, kun Teija lyö Ollia. 

– Pistän sen kaappiin. 

– Nyt pentu per….

– Elä ragee. Tuolleenko sie töissäki?

Kieltämättä joskus teki mieli, mutta nyt punnittaisiin tyyneyteni. Jos pystyisin kotioloissa säilyttämään hermoni tuon geeniperimältään kaltaiseni kanssa, selviäisin mistä vain. 

– Ei tehä sitten. Lopetetaan. Antaa olla. 

Poika kerkesi ovelle. 

– Ei todellakaan lopeteta. Tänne!

Poika tuli. 

– Mutta sie kirjotat. 

– Jos sie sanelet. 

Toimin kirjurina. Mitä nyt joka lauseen kohdalla sain nyhtää hieman ajatuksia. Sovimme toisen tehtävän tekemisen seuraavalle illalle. Mieleni teki tuopillista rauhoittavaa iltateetä.

Aamulla varhaisdementia oli iskenyt teiniin. Poika katosi kuin pieru Saharaan herättyään ajoissa klo 11.40 lainkaan muistamatta äidin kanssa sovittuja tehtävänkirjoitustreffejä. Kun poika vihdoin kotiutui, oli mamma jo kyvytön ajatustyöhön. 

Seuraavana iltana olin valppaana ja ihme tapahtui. Ensimmäisestä sanasta poika etsiytyi tietokoneen äärelle. 

– No niin, ensin katotaan se tehtävänanto. Etipä se sähköposti auki. 

Kyllä. Sähköpostin etsiminen selaimen kautta oli häkellyttävän hankala toimenpide diginatiiville. Luimme ja analysoimme tehtävänannot uudelleen. Poika sai suunnitella kerhokerran lasten liikuntakerhoon, jota yhdessä vedimme.

Selaimen kautta toimivaa sähköpostia ihmeellisempää oli pojasta se, että viestin lopusta löytyi liite, josta tehtävänanto kehotti kurkkimaan apuja seuraavaan tehtävään. Ei täällä mitään liitettä ole. 

– Onpas. Siinä viestissä sanottiin. 

– Eikä sanottu…. 

– Skrollaa eteenpäin.

– Oho. 

– Niinpä. Aika jännää. Avaa se siihen viereen, voit kattoa mallia.

– Miten?

– Miten viimeks katottiin. Toinen näppäin. 

– Mikä toinen näppäin?

– Hiiren toinen näppäin. 

– Aijaa. En mie haluu tehä tätä. 

Muistin antaa palkinnon ja selkeän aikarajan, joka olisi teinin aikakäsityksen sisässä. 

– Saat suklaata vartin päästä, jos tää on valmis. 

– Ookoo. 

– Elä koske siihen puhelimeen!

– En koske, laitan sen taskuun, kun kohta sie takavarikoit sen. 

– Nyt vedät sen tuohon toiselle näytölle. 

– Ei se mene. Kato. Ei mee..

– Jos se ei ala asettumaan, mie syön siun suklaat.

Kun ikkunat oli saatu täsmättyä optimaaliseen asentoon, alkoi työskentely. 

– Luit sie ne sivut siitä liitteestä, mitkä piti?

– Joo. 

– Mitä niissä sanottiin?

– En tiiä. 

– Nyt, jos tää ei ole valmista klo 20.00 mie syön siun suklaat. 

– Senkun.

– Kerrataanpa. Kato tänne. Suunnittelu on tärkeää turvallisuuden kannalta, että tietää mitä millonkin tapahtuu…

– Ei ku pelataan mustekalaa koko aika. 

– Ei, muistatko yhtään mitä tehtiin viimeksi?

– Joo, en. Laitoin ne kaappiin?

Se ärsytti tahallaan. Keskity. Kaikki oppiminen tapahtuu (opettajan) epämukavuusalueella.

– Kirjota tuohon nuo väliotsikoksi. Sitten voit kertoa mitä ne jutut on. 

– Tuo riittää. 

– Kato tuosta oppaasta mallia, ota nuo otsikot itelles otsikoiks, ja kirjota niistä ne tietyt pelit ja ajat…

– Joo joo! Ihan ku koulussa, koko ajan ollaan neuvomassa…

– Siihen on syynsä. Ei mene kuin minuutti, kun kohta sie kysyt, että mitä piti tehdä. Mie oon tehnyt tätä työkseni jo yli kymmenen vuotta. 

– Lyödään veto. 

– Käy. Ala tehdä. 

Laskin:..15, 16…26,27, 28…

– Mitä miun piti tehdä?

Pienen teknisen aikalisän jälkeen, jolloin hain pojan suklaalevyn ja aukaisin sen dramaattisin elkein, saimme jäsenneltyä rakenteen. Kokonaisten lauseiden vaatimuksesta luovuin, pitäisihän jättää haasteita tuleviin opintoihin ja tuleville opettajille. Ranskalaisilla viivoilla saatiin nimettyä pelit ja leikit sekä arvioitua ajat. Poika jaksoi vielä hienosäätää eri tehtävät samaan tiedostoon ja erotella otsikot ja väliotsikot lihavointien kautta. 

Mutsilla alkoi olla jo väsy. 

– Voidaan lähettää tää sitten huomenna. Mie en jaksa nyt sitä sähköpostin kirjottamista. 

– Eikun nyt, poika vaati. 

– Okei, muista tervehdys, asia ja oma nimi. Laita siihen edellisen viestiketjun jatkoksi…

– Ja se pyysi miun osotteen. 

– Pyysi vai?

– No siinä viestissä. Et sie lukenut sitä huolella? Pojan äänensävy oli pirullisen ivallinen.

– Oho, no niinpä onkin. 

Loppujen lopuksi poika sai viestin lähetettyä klo 20.10. Viestissä oli aihe ja lähettäjä, jonkinlaiset saatesanatkin, enkä edes auttanut. Ojensin koskemattoman suklaapatukan välittömästi palkinnoksi. 

En voinut olla ylpeämpi pojasta. Hikea, verta ja kyyneleitä oli vuodatettu, mutta homma tuli hoidettua! Muutama päivä myöhemmin postilaatikkoon tulla tupsahti todistus suoritetusta kurssista.

PS: Pojan mielipiteen opetusalalla työskentelevästä äidistä voi lukea täältä. Vartioimattomaan dokumenttiin jätetyt terveiset alla. 

“saatanan simpansseja kaikki” – esikoiseni

Categories
perhe teinit Yleinen

Haaste 2021

Uuteen alkavaan vuoteen liittyvät lupaukset. Modernimpi, ja armollisempi, versio uuden vuoden lupauksista ovat haasteet. Itse olen törmännyt mm. lukuhaasteeseen, retkihaasteeseen ja joogahaasteeseen. Tiedätte: lue kirja, jonka kannessa on kissa, lue kirja, jonka kirjoittajalla on permanentti, lue kirja, jossa ollaan retkellä, tee nuotiomakkararetki, tee retki luonnonpuistoon, tee retki, josta saat rakkulan jalkaan.

Anoppikin hurahti vegehaasteeseen.

Itselle nämä haasteet eivät sovi, mutta kehitin ihan omat haasteet. Lupauksia en edes yritä, mutta haasteita tein. Ja koska aina energiaa ei ole, tein haasteesta kaksitasoisen, jotta voi valita kumman suorittaa. Saa lähteä mukaan haasteeseen 😉

Here we go!

Teinin äitinä -haaste 2021

  1. Herätä teini. (Haastavampi: Herätä teini laulamalla.)
  2. Saa teini hymyilemään. (Haastavampi: Saa hyvälle tuulelle koko päiväksi.)
  3. Siivoa teinin huone. (Haastavampi: Siivoa huone teinin kanssa. )
  4. Opeta teini käyttämään pesukonetta. (Haastavampi: Opeta teini lajittelemaan pyykki.)
  5. Vakuuta teini, että kello 23 on hyvä nukkumaanmenoaika. (Haastavampi: Yritä pysyä itse hereillä siihen asti.)
  6. Vieroita teini puhelimesta päiväksi.  (Haastavampi: Vieroita koko vuorokaudeksi.)
  7. Tuuleta teinin huone.  (Haastavampi: Poista teini huoneesta tuuletuksen ajaksi.)
  8. Etsi teinille mieleiset vaatteet.  (Haastavampi: Etsi itsellesi vaatteet, joissa et nolaa teiniä.)
  9. Käy julkisella paikalla teinin kanssa.  (Haastavampi: Pidä kädestä kiinni tai halaa.)
  10. Käy ainakin 100 sanan keskustelu teinin kanssa. (Haastavampi: kirosanat ja kieltoilmaukset eivät ole sallittuja.)
  11. Kerro teinille kukista ja perhosista. (Haastavampi: Tee tämä silloin kuin kavereita on kylässä.)
  12. Ota teini mukaan idylliseen perhetoimintaan esim. lautapelejä, hiihtoretki, leffatuokio…  (Haastavampi: Takavarikoi puhelin täksi ajaksi)

Kehitin myös bingon, jos ei ole pitkäjänteisyyttä koko vuoden projektiin. Ruksi ruutuun, kun kuulet jonkin näistä. 

Tätä voi pelata myös muiden vanhempien kanssa. Voittaja on se, jolla menee pisin aika bingon saamiseksi.