Categories
Yleinen

Elämää ja erotiikkaa: valmista vartissa

Varoitus. Sisältää seksiä. 

Kuva:Niina Sallanen
Kuva: Niina Sallanen

Äiti, sinua on varoitettu.

Tinsku täytti vuosia jokunen hetki sitten, joten minulle iski ikäkriisi. Kaverit vanhenevat, kummityttö kirjoitti ylioppilaaksi, poika nostaa penkistä jo saman verran kuin minä, kadonneet vaatteeni löytyvät tytön huoneesta ja pienimmäisenkin joulutoivelistalla on ainoastaan kypsä toive shoppailureissusta minun ja parhaan kaverin kanssa. 

Parisuhdekin on muuttunut. Toisin kuin ihmiset, parisuhde ei enää liki täysi-ikäisenä käy hormonihöyryillä. Kun Tinsku ja miehensä keskustelevat henkevästi parisuhteensa tilasta, me keskitymme enemmänkin suhteemme fyysisen puolen ylläpitoon. Vaikka väkisin. Ainakin kerran viikkoon. Ei nyt kliseisesti sentään lauantaina saunan jälkeen. (Paitsi joskus.)

Pari kertaa viikkoon inspiroidun myös ylimääräiseen lähentely-yritykseen. Hienovaraiset vihjeet jäävät yleensä huomaamatta, paljas pintakaan ei soita kelloja miehen päässä: “Ainahan sie oot alasti. Oon mie siut jo nähnyt”. On paras mennä suoraan asiaan, vaikka vastaus onkin tiedossa.

-Taas? Johan me kerran tällä viikolla!

Lisäksi viettely vaatii keskittymistä ja tarkkaa aikataulutusta.

Klo 21.55

Mie: Kulta… (Viettelevä katse mieheen ja kevyttä kiehnäystä.)

Mies: Hmm.. Kello on kyllä kohta kymmenen…

Klo 21.58

Mie: Ihan vähän ja nopeesti… (Hieman helliä kosketuksia.)

Mies: Vois kai sitä…

Klo 22.00

Mie: Elä lääpi. En mie nyt enää jaksa!

Sisäinen kelloni nimittäin sammuttaa vietit ja simmut tasan klo 22. (Mies tuossa tuumi, että aika yläkanttiin meni tuo aikataulu.) Ikävä kyllä osa lapsista tuppaa olemaan hereillä vielä siihen aikaan, ja kovin monta kertaa on mahdotonta ohittaa uskottavasti uteluita äidin oudoista äänistä. Muun muassa seuraavilla on tähän asti selvitty: Äiti jumppasi. Äiti näki pahaa unta. Se oli kissa. Kuulit omiasi.

Teini-ikäinen suhteemme on muutenkin hionut toimintamme tuottavaksi ja energiatehokkaaksi. Turhat liikkeet ja esilämmittelyt on karsittu. Eräs tuttavani, kutsutaan häntä nyt tässä Jarkoksi, kertoi hankkineensa kultansa kanssa aikuisten, vähän tuhman joulukalenterin. Vähän jotain spesiaalia, uutta ja jännää. Lienee turha kertoa, että heidän suhteensa ei ole vielä edes uhmaiässä. 

Meille jännitystä tuo se, ehdimmekö loppuun asti ilman suonen vetoa tai selkäkramppia siinä vartissa, jonka talo on tyhjä. Ja tällä keskittymiskyvyllä vartti riittää helposti. Eikä ehdi tulla hiertymiä. Paras esileikkikin on, kun viimeinenkin lapsi ilmoittaa lähtevänsä kaverille. Vaatteet lähtevät samoin tein, kun ulko-ovi pamahtaa kiinni. Siksi kannattaa pitää peruslämpöä yllä.

Ei sillä, kyllä meilläkin yöpöydällä on elämänlaatua parantavia tuotteita. Jättituubi kiihottavan tuoksuista Mobilatia. Sitäkin voi läiskiä eroottisesti kipeisiin hartioihin ja jumahtaneeseen selkään ja rentouttava efekti on taattu. 

– Aah, just siihen… ei niin kovaa… oi…

Categories
Yleinen

Parisuhdeaikaa parhaimmillaan

Meillä oli hääpäivä jokunen aika sitten. Lahjaksi sain Fazerin mustikkasuklaata, itse ostin kaupan kassalta askin Sisuja. Ajatus ennen kaikkea… Samoihin aikoihin hääpäiväänsä juhlineet postailivat perhepotretteja ja kuvia kakuista, koruista, kelloista ja kiikareista. Meillä mentiin markettilinjalla ja pesuetta ei saanut kuvaan, ukkokullasta puhumattakaan.

Toisin oli vuosia sitten, kun naimisissa oloa tuli täyteen kokonaiset kymmenen vuotta. Kävimme romanttisesti syömässä ihan pitkän kaavan mukaan ja Stam1nan keikalla Tinskun miehen kanssa. Päälahjani oli kuitenkin, kun ojensin miehelleni paperilapun ja ilmoitin tarvitsevani oman haulikon. Miehellä kesti minuutteja tajuta, että olin suorittanut metsästyskortin.

Mieheni metsästää säännöllisen epäsäännöllisesti, joten arvelin, että tässäpä oiva yhteinen puuha, kun rakkaani ei marjametsään lähde. Metsässä ei tarvitse jutella syvällisiä, mutta ollaan kahdestaan.

Toki kyyhkyn aloitus vietetään poikaporukalla. Sorsan aloituspäiväänkään ei naisten tarvitse vaivautua. Joka syksyinen viikon kanalintureissu Lappiin on myös men only. Suotakoon nämä perhevapaat, vaikka tiukkaa välillä tekee. (Siitä voi lukea täältä.)

Itsellekin metsästys on luonnossa liikkumista ja pakoa arjesta. Vaikka riistaruuasta pidänkin, ei se saalis ole niin tärkeätä. Tai kyllähän se ketuttaa, kun jää ampumatta varmat paikat!

Ennen kaikkea metsästän kuitenkin hetken taikaa. Tunnetta, kun aamun hämärässä hiipii passiin aavistuksen kohmeisen suon yli. Kuunnella lintujen heräämistä ja katsella nousevaa aurinkoa. Syksyinen auringonnousu on erilainen. Se on viileä, säihkyvä ja hohtava. Puuhun nojatessa voi todeta, että yksikään teeri ei nousisi tänäkään aamuna hollille.

Kovin monta kertaa mieheni ei minua lintumetsälle ole vienyt. On kuulemma helkutin stressaava kytätä missä olen, minne menen ja mitä teen. Ja vielä ase kädessä. Pyh. Ensimmäisen kerran haulikkoradalla osuin kiekkoihin toisin kuin mieheni ja lankomies. Ja aina olen vihellyskantaman sisällä ollut! Vei se nyt kuitenkin kerran Lappiin. Käski ladata kartat kännykkään varuilta.

Passissa istuminen ei kuitenkaan ole se juttu. Ensimmäisellä kerralla kun sain luvan osallistua kyyhkypassiin, miesporukka ohjeisti olemaan ampumatta ensimmäistä lintua. Se olisi vain tarkkailija, jota seuraisi valtava parvi. Pari tuntia puudutettuani persettäni ja päätäni kyyhky kaarteli ruokintapaikalle aivan passipaikkani eteen. Parvea ei näkynyt. Sen sijaan joku miehistä ampui pulun ja yhteistuumin toruivat, etten ollut tipua ampunut. 

Väliaikajumppa.

Seuraavalla kerralla, seuraavana vuonna, etsin passipaikkani syrjemmästä. Tarkkailuni keskeytti kamala rysäys selkäni takana. Jähmetyin. Se oli nyt se karhu, joka täällä asusti! Missä muut olivat? Kuulivatko ne sen? Pakko oli vilkaista. Mitään ei näkynyt. Käännyin takaisin pellolle. Kyyhky lentää liihotti edessäpäin. Suoraan ampumalinjalla, mutta liian kaukana. 

“Aikku! Missä sie oot? Miks et ampunut!”

“Se varmaan kerää mustikoita”, kuului poikani tuskastunut huokaus.

Päätin hyljätä mieheltä varastamani kuulevat kuulosuojaimet, jotka saivat kyyhkyn siiveniskun kuulostamaan karhulta. 

Tänä syksynä vaeltassani linnuttoman ikimetsän halki nautin metsän antimista. Mies marssi oikealla puolellani, poika harppoi miehen toisella puolella kuin nuori hirvi pitkine koipineen. Minä liikuin hieman hitaammin, sillä tarkkailin sienitilannetta. Kun huomasin seisovani suppilovahveroiden päällä, ilmoitin, että tässä on stoppi.  

“Äiti! Me ollaan metsällä!”

“Se pitää ottaa, mitä metsä antaa”, tuumin pojalleni. “Montako lintua tai jänistä olet tälläkin reissulla nähnyt?” Samassa pieni pupun poika pomppi harjanteen takaa, katsoi meitä ja pomppi pois. 

Kävely metsässä alkoi puuduttaa, vaikka sieniä olikin jo kassillinen. Ajatukset alkoivat harhailla tapahtumien puuttuessa. Astianpesukoneen tiivisteet pitäisi putsata… Muista, olet metsällä. Valppaana. Kuopukselle pitäisi ostaa vedenpitävät kengät. Keskity nainen! Kohta se tulisi. Jättimäinen metso.

Ei tullut.

Tuli luvattu sadealue. Tasan klo 9.30.

Ja nälkä.

Silloin kahahti. Pysähdyin ja nappasin varmistimen pois. Kuuntelin, minne suuntaan lintu lentäisi. Poispäin kuitenkin. Yllätyksekseni näin koppelon räpistelevän suoraan minua kohti kahden männyn välistä.  Nostin aseen ja samassa lintu kääntyi oikealle puiden taakse. Näin sen vielä mieheni pään päällä. Ei siihen sopinut kokeilla.

Koppeloiden kanssa on pieniä ongelmia. Tämä oli jo toinen koppelo, jonka kohdalla olin missanut täydellisen paikan. Mutta kolmas kerta tulee vielä…

Paisti jäi saamatta, mutta keitosta tuli herkullista.

Onnistuneitakin osumia on. Ensimmäisen onnistuneen riistalaukauksen tarinan voit lukea täältä.