Kategoriat
Yleinen

Parisuhdeaikaa parhaimmillaan

Meillä oli hääpäivä jokunen aika sitten. Lahjaksi sain Fazerin mustikkasuklaata, itse ostin kaupan kassalta askin Sisuja. Ajatus ennen kaikkea… Samoihin aikoihin hääpäiväänsä juhlineet postailivat perhepotretteja ja kuvia kakuista, koruista, kelloista ja kiikareista. Meillä mentiin markettilinjalla ja pesuetta ei saanut kuvaan, ukkokullasta puhumattakaan.

Toisin oli vuosia sitten, kun naimisissa oloa tuli täyteen kokonaiset kymmenen vuotta. Kävimme romanttisesti syömässä ihan pitkän kaavan mukaan ja Stam1nan keikalla Tinskun miehen kanssa. Päälahjani oli kuitenkin, kun ojensin miehelleni paperilapun ja ilmoitin tarvitsevani oman haulikon. Miehellä kesti minuutteja tajuta, että olin suorittanut metsästyskortin.

Mieheni metsästää säännöllisen epäsäännöllisesti, joten arvelin, että tässäpä oiva yhteinen puuha, kun rakkaani ei marjametsään lähde. Metsässä ei tarvitse jutella syvällisiä, mutta ollaan kahdestaan.

Toki kyyhkyn aloitus vietetään poikaporukalla. Sorsan aloituspäiväänkään ei naisten tarvitse vaivautua. Joka syksyinen viikon kanalintureissu Lappiin on myös men only. Suotakoon nämä perhevapaat, vaikka tiukkaa välillä tekee. (Siitä voi lukea täältä.)

Itsellekin metsästys on luonnossa liikkumista ja pakoa arjesta. Vaikka riistaruuasta pidänkin, ei se saalis ole niin tärkeätä. Tai kyllähän se ketuttaa, kun jää ampumatta varmat paikat!

Ennen kaikkea metsästän kuitenkin hetken taikaa. Tunnetta, kun aamun hämärässä hiipii passiin aavistuksen kohmeisen suon yli. Kuunnella lintujen heräämistä ja katsella nousevaa aurinkoa. Syksyinen auringonnousu on erilainen. Se on viileä, säihkyvä ja hohtava. Puuhun nojatessa voi todeta, että yksikään teeri ei nousisi tänäkään aamuna hollille.

Kovin monta kertaa mieheni ei minua lintumetsälle ole vienyt. On kuulemma helkutin stressaava kytätä missä olen, minne menen ja mitä teen. Ja vielä ase kädessä. Pyh. Ensimmäisen kerran haulikkoradalla osuin kiekkoihin toisin kuin mieheni ja lankomies. Ja aina olen vihellyskantaman sisällä ollut! Vei se nyt kuitenkin kerran Lappiin. Käski ladata kartat kännykkään varuilta.

Passissa istuminen ei kuitenkaan ole se juttu. Ensimmäisellä kerralla kun sain luvan osallistua kyyhkypassiin, miesporukka ohjeisti olemaan ampumatta ensimmäistä lintua. Se olisi vain tarkkailija, jota seuraisi valtava parvi. Pari tuntia puudutettuani persettäni ja päätäni kyyhky kaarteli ruokintapaikalle aivan passipaikkani eteen. Parvea ei näkynyt. Sen sijaan joku miehistä ampui pulun ja yhteistuumin toruivat, etten ollut tipua ampunut. 

Väliaikajumppa.

Seuraavalla kerralla, seuraavana vuonna, etsin passipaikkani syrjemmästä. Tarkkailuni keskeytti kamala rysäys selkäni takana. Jähmetyin. Se oli nyt se karhu, joka täällä asusti! Missä muut olivat? Kuulivatko ne sen? Pakko oli vilkaista. Mitään ei näkynyt. Käännyin takaisin pellolle. Kyyhky lentää liihotti edessäpäin. Suoraan ampumalinjalla, mutta liian kaukana. 

“Aikku! Missä sie oot? Miks et ampunut!”

“Se varmaan kerää mustikoita”, kuului poikani tuskastunut huokaus.

Päätin hyljätä mieheltä varastamani kuulevat kuulosuojaimet, jotka saivat kyyhkyn siiveniskun kuulostamaan karhulta. 

Tänä syksynä vaeltassani linnuttoman ikimetsän halki nautin metsän antimista. Mies marssi oikealla puolellani, poika harppoi miehen toisella puolella kuin nuori hirvi pitkine koipineen. Minä liikuin hieman hitaammin, sillä tarkkailin sienitilannetta. Kun huomasin seisovani suppilovahveroiden päällä, ilmoitin, että tässä on stoppi.  

“Äiti! Me ollaan metsällä!”

“Se pitää ottaa, mitä metsä antaa”, tuumin pojalleni. “Montako lintua tai jänistä olet tälläkin reissulla nähnyt?” Samassa pieni pupun poika pomppi harjanteen takaa, katsoi meitä ja pomppi pois. 

Kävely metsässä alkoi puuduttaa, vaikka sieniä olikin jo kassillinen. Ajatukset alkoivat harhailla tapahtumien puuttuessa. Astianpesukoneen tiivisteet pitäisi putsata… Muista, olet metsällä. Valppaana. Kuopukselle pitäisi ostaa vedenpitävät kengät. Keskity nainen! Kohta se tulisi. Jättimäinen metso.

Ei tullut.

Tuli luvattu sadealue. Tasan klo 9.30.

Ja nälkä.

Silloin kahahti. Pysähdyin ja nappasin varmistimen pois. Kuuntelin, minne suuntaan lintu lentäisi. Poispäin kuitenkin. Yllätyksekseni näin koppelon räpistelevän suoraan minua kohti kahden männyn välistä.  Nostin aseen ja samassa lintu kääntyi oikealle puiden taakse. Näin sen vielä mieheni pään päällä. Ei siihen sopinut kokeilla.

Koppeloiden kanssa on pieniä ongelmia. Tämä oli jo toinen koppelo, jonka kohdalla olin missanut täydellisen paikan. Mutta kolmas kerta tulee vielä…

Paisti jäi saamatta, mutta keitosta tuli herkullista.

Onnistuneitakin osumia on. Ensimmäisen onnistuneen riistalaukauksen tarinan voit lukea täältä.

 

Kategoriat
Yleinen

Shooting mom

Jäätyneet korret ja risut napsahtelivat jalkojen alla. Maisema näytti utuiselta nousevaa aurinkoa vasten. Oli kevyt hengittää. Nainen käski käsiensä muistaa haulikon, sormeili varmistinta. Tilanne tulisi nopeasti, piti olla valmiina koko ajan. Kanalintulupa käsitti myös jänikset ja pienpedot. Mies oli kertonut lintumetsällä katselleensa jäniksen kanssa toisiaan tajuamatta ampua. Nainen ei tekisi niin. Nainen ampuisi. Ensimmäinen riistalaukaus toisi saalista. 

Lappiin lähtö oli helpotus arkeen, jonka vaatimukset kihelmöivät ihollakin. Lapset, työt, vanhenevat isovanhemmat. Täällä sai elää ainoastaan auringon ajassa, vaeltaa päivät metsässä ja hämärän tullessa majoittautua autiotuvalle kuuntelemaan pimeyttä.

Oksissa kahahti. Nainen nosti aseen, painoi varmistimen pois ja tähtäsi. Oksien keskeltä nousi koppelo lentoon. Mahdotonta ampua. Hän ampuisi vain varmat paikat. Vai uskaltaisiko ampua ollenkaan? Oli eri asia ampua savikiekkoa tai taulua, joka ei kärsisi huonosta osumasta. Ajatus turhasta kärsimyksestä oli sietämätön.

Kolme vuotta sitten hän oli havahtunut lapsensa sydäntä kylmäävään huutoon. Hän oli juossut kylpyhuoneeseen, pelännyt löytävänsä lapsensa verisenä tai jalka luonnottomassa asennossa. Tyttö syöksyi itkien syliin. Näky oli irvokkuudessaan epätodellinen. Saunan laude oli pudonnut ja katkaissut kissan selkärangan. Pää ja tassut kuten ennenkin, takaruumis toisella puolella, selkäranka litistynyt lauteen reunan alle. Lapsen paniikki tarttui ja pyrki huudoksi. Huutaa ei saanut, piti olla tuki ja turva. Nainen varmisti, että eläin oli kuollut. Jäykistynytkin jo. Helpotti. Hänen ei tarvitsisi sitä tehdä. Eläinlääkäriin olisi ollut yli tunnin ajomatka. Kissan katseen levollisuus lohdutti.

Rasahdus. Ase ylös, varmistin pois. Tähtäys. Laukaus. Kaikki oli nopeasti ohi. Jänis makasi maassa. Haulit olivat katkaisseet takajalat. Nainen laski haulikon sammalelle, riisui hansikkaat, yritti tunnustella hengittikö eläin vielä. Kuvitteli näkevänsä kuonon värähdyksen. Ei saanut kärsiä. Pitkä henkäys. Hän puristi kätensä pehmoisen kaulan ympärille, käänsi, veti hieman. Niska napsahti liian helposti poikki. Jäniksen jäntevyys oli poissa. ”Anteeksi”, nainen mutisi ja silitti jäniksen päätä. Kyyneleet nousivat silmiin. Hän kaivoi puukon vyöltään. ”Kiitos.” Turkkikin tulisi käyttöön. Hauleja löytyi sydämestä.