Categories
teinit

Teenagers´ (Winter) Fashion 2022

Muutamia viikkoja sitten talven ensimmäiset pakkaset piristivät jälleen perheensisäistä vuorovaikutusta. Näkemyserot sopivasta pukeutumisesta sukupolvien välillä olivat nimittäin jälleen tapetilla. Vaikka edelleen pidän omaa mielipidettäni oikeana totuutena, en täysin tuomitse kehittyvien jälkeläisteni vaatevalintoja, sillä niissä taitaa piillä survivalismin siemen. (Muista teinien elintärkeistä taidoista voi käydä lukemassa täältä.)

Kun jää ritisi rapakoissa ja kuuran vaalentamat ruohonkorret kaartuivat pihamaalla, kymmenvuotias suuntasi innokkaana kouluun. Ei hattua. Ei hanskoja. 

Collegepaita kuitenkin, jalassa läpikuultaviksi hituneet trikoot ja auringon haalistamat kesäavokkaat. 

Karjahdus tavoitti kuopuksen pihatieltä ja pakotti palaamaan puhuteltavaksi. 

“Missä hattu?”

“Tässä on huppu.”

“Hanskat?”

Omia sormia pakotti jo 10 asteen tuntumassa ja tämä juoksenteli ilman lapasia!

Kuopus katsoi minua kummissaan ja työnsi sitten kätensä taskuihin esitelläkseen minulle ilmeisen tuntemattoman tekstiili-innovaation. 

“Tässä on taskut.”

“Pitää olla paksummat housut. Ja takki.”

“Ei ole takkia.”

“Siellä se on naulakossa.”

“Ei ole.”

Ojensin takin naulakosta lapsen käteen. 

“Ulkohousut?”

“Ne on liian pienet.”

Jätin innokkaan esiteinin alkion hivuttamaan takkia päälleen ja lähdin kaivamaan vaatehuoneen syövereihin varaamiani ulkovaatteita.

“Sopisikohan nämä?”

“Joo, sopii”, lapsi vinkaisi ja tunki housut reppuunsa. 

“Ne pitäis laittaa jalkaan…”

“Laitan koulussa. Myöhästyn. Heippa!”

Vilkaisin ikkunasta maantiekiitäjää ja totesin, että lämpimät asusteet puuttuivat edelleen. Mutta takki oli ainakin päällä.

Varttia myöhemmin katselin teinin lähtöä. Tällä oli jalassa farkut. Ainakin nimellisesti. Aivan varmasti nuoruudessani oli ollut kangastakin reikien ympärillä. 

“Eikö siulla ole ehjiä housuja!”

“Ei. Nää on ihan hyvät.”

“No ei ole!”

Deja vú. Tämä keskustelu oli käyty aiemminkin. Noin 25 vuotta sitten… Mutta äitin argumentit olivat olleet ihan perseestä. Rikkinäiset housut olivat siistit. Kaikilla muillakin oli. Kaupasta ostetut ja oikealla tavalla, polven kohdalta revityt. Ei silleen vahingossa vaurioituneet, kun lahje jää pyörän ketjun väliin, myhjäytyy mustaksi ja repeää pystysuuntaan.

“Takki?!”

“Ei ole.”

Haroin naulakosta takin, jonka tytär itse oli edellisenä iltana varastosta hakenut.

“En tarttee.”

“Tarvitset. Siellä on pakkasta!”

“En.”

“Sie palellut!” 

“En.”

“Senpä huomaat sitten miun ikäisenä!”

Hengitin syvään. Teinille tulevaisuus, jossa tällainen puolipukeutuminen tulisi kostautumaan pakottavina polvina ja särkevinä sormina, oli yhtä kaukainen ja vaikeasti hahmotettava kuin scifi-leffojen mielikuvituksellinen maailma.

Ehkä olinkin itse syypää teinieni itseriittoiseen lämmönsäätelyyn. Modernin kotimme lämpötilaa nimittäin säädetään villasukilla ja vilteillä, ja etelänlomat hoidetaan sukulaisissa, joissa lämpötila nousee 20 asteen paremmalle puolelle. (Ei kuitenkaan liian paljon.) Appiukkokin tulee kylään yleensä kesäaikaan ja toppahaalarissa. Jo vauvana lapset mönkivät villahaalareissa vetoisilla lattioilla. Liekö siksi alkoivat niin varhain pyrkiä kahdelle jalalle ja sen jälkeen eivät paikallaan pysyneetkään. Jatkuva kylmäaltistus oli ilmeisesti karaissut lapset selviämään pienistä pakkasista kevyemmällä varustuksella.

Kolmas lapsista mönki kammiostaan minuuttia vaille bussin lähtö. Päässä pikkusiskon lippis, lapaset ja ohkainen takki. Ulkovaatteita kuitenkin. Jalkaan sankari veti hikisiltä varpailta tuoksahtavat kosteat lenkkarit. Nuo ympärivuotisesti käytössä olevat monitoimijalkineet, joiden alkuperäistä väriä oli enää hankala arvata.

“Eikö palele varpaita?”

Kysymys kimposi takaisin suljetusta ovesta. 

Niin, jos varpaita ei palellut, miksi vaivautua lämpimämpiä kenkiä hankkimaan turhan takia? Varsin järkevää oli olla tuhlaamatta jonninjoutaviin hyödykkeisiin, kun vähemmälläkin selvisi. Alla olevaan taulukkoon on koottu lenkkareiden käyttökohteet.

SäätilaTeiniÄitiIsä
+30 °Clenkkaritei kenkiätyökengät
-30 °Clenkkarit
(villasukat, varrettomat)
toppakengät ja villasukattyökengät
sukujuhlatlenkkaritavokkaattyökengät
(jos vaimo ei ennätä puuttua asiaan)
veneen nostolenkkaritkumpparittyökengät
lenkkeilyno v****u lenkkeilelenkkaritei harrasta
koulu/työlenkkarithengittävät, elvyttävät, verenkiertoa virkistävät sisäkengättyökengät
Teini lienee perinyt kulutusgeeninsä isältään.

Itse asiassa vaikuttaa siltä, että käyttöprosentti teinin lenkkareilla on huimasti suurempi kuin omillani.

Vaikka näin vanhempana teinien epämääräinen pukeutuminen tuntuu käsittämättömän typerältä, laajemmassa mittakaavassa ja vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa se ei välttämättä sitä ole. 

Vastuullinen kuluttaminen ja kylmänsietokyky ovat oikeastaan erinomaisia piirteitä teineille. Selviävät hyvin ensi talvena, kun inflaatio syö verottajalta jääneet tähteet ja sähköä säästetään lämmitystä pienentämällä tässäkin torpassa. 

Tai niin me luulimme. Anoppi soitti välittömästi, kun radiomainoksessa kehotettiin alentamaan huonelämpötilaa asteella. Kielto oli jyrkkä: “ Te ehdottomasti ette!” Asteenkin pudotus olisi kuulemma kohtalokasta talon rakenteille. Saisimme toteuttaa kansallisvelvollisuuttamme sanomalla hyvästi pitkille, kuumille suihkuille. 

En tiedä kenelle se tulee olemaan vaikeinta. Teineille?

Vai minulle…

Categories
Yleinen

Anopit ja vaarallinen teknologia

Esikoisella on tapana viettää syysloma anoppilassa. Korpien keskellä on paremmat harrastusmahdollisuudet, ja kilometrejä äitiin on kuulemma tarpeeksi paljon. Ei sillä, ilmasto isovanhempien luona tekee teineistä yhteistyökykyisempiä.

Kannoimme pojan kapsäkit sisälle ja suuntasimme suoraan karkkikaapin kautta sohvalle. Werther’s Originalia imeskellessäni kiinnitin huomiota anopin käytökseen. Vaikutti aavistuksen tavallista oudommalta… jotenkin hermostuneelta. Pyöritteli sormiaan ja vilkuili vuoroin minua ja miestä, sitten poikaa. Ei siitä ihan niin pitkä aika ollut kun viimeksi käytiin, etteikö olisi tunnistanut. Välillä mummon katse harhaili sohvapöydälle. Ihan meidän mittapuulla siisti pöytä, ei sitä olisi kannattanut hävetä. Neule levällään, kirja ja päivän lehdet. Vai oliko siellä jotain luvattomia lehtiä…?

Sitten anopin pokka petti. Hän istahti sohvalle ja kaivoi siistin lehtipinon alta piilosta mustan pitkulaisen esineen, joka näytti polttelevan sormissa.

”Onko tämä se sellanen….sähkötupakka?”

Viimeinen sana kuiskattiin nopeasti.

”Mistä sie sellasen löysit?”

Anoppi kertoi käyneensä tekemässä vapaaehtoissiivouskeikkaa läheisessä majoituksessa ja löytäneensä mystisen putkilon sängyn alta. Kieltämättä sängyn alunen oli hyvä paikka säilyttää nikotiinituotteita, mutta ehkä niitä ei väliaikaismajoitukseen mielellään jättäisi säilöön.

”Tää on nyt varmaan sellainen…sähkötupakka.”

Jälleen viimeinen sana kuiskattiin, ja kapistus heitettiin mieheni syliin iljetystä ja inhoa huokuvalla käden liikkeellä. Kurkistelin mieheni olan yli kiinnostuneena. Itsekin olin vastikään löytänyt sähkötupakan takkini taskusta. Yhtä häkeltyneenä olin kantanut esineen miehelleni tunnistettavaksi.

”Eikös tämä ole ripsiväri?” mieheni tietämys kosmetiikasta oli yhtä syvällinen kuin minun ymmärrykseni tupakkatuotteista.

”Kun ei se auk…” anoppi vaikeni, kun mieheni ruuvasi putkilon auki ja veti ulos ripsiharjan.

”Mutta kun siinä lukee kill…”

”Ripsiväriltä tää silti näyttää.”

”Mutta…. Kill! Tappaa!

”Mitä muuta siinä lukee?” mies ojensi putkilon takaisin äidilleen.

”Ööö.. Lashes to kill. Tappavat liekit?!!”

Toisikohan joulupukki anopille kosmetiikkaa lahjaksi? Tulisi actionia aattoiltaan, kun pommiryhmä porhaltaisi paikalle purkamaan poskipunarasiaa.

Miehen anoppi on puolestaan aivan yhtä pihalla kauneudenhoitotuotteista kuin oma anoppini, mutta harvinaisen tietoinen autoon liittyvistä kilinöistä, kalinoista ja varoitusvaloista. Niitä kun tuppaa ilmenemään säännöllisin väliajoin.

Nyt auto oli ollut jo pitkään vaiti, mutta kutostietä körötellessä, mummo kuuli jotain. Jokin nakutti. Ääni oli aivan uusi. Tikitys jatkui tasaisesti, huolimatta siitä painoiko kaasua tai hidastiko. Mitä nyt? Miksi auton piti taas levitä?! Pitäisi soittaa vävylle. Mutta ehkä voisi olla parempi, jos kyytiin tuleva pojanpoika kuuntelisi kuulisiko se saman äänen. Saattoihan se olla, että tikitys lähti omasta päästä.

Mummo pysähtyi pihamaahan odottamaan kyytiläistä ja kaivoi samalla puhelinta. Ehkäpä sitten kuitenkin soittaisi vävypojalle. Se oli monta kertaa maininnut, että olisi hyvä ilmoittaa erikosista äänistä heti eikä sitten myöhemmin, kun auto ei enää käynnistynyt. Kännykkää kassista kaivaessaan mummo vilkaisi takapenkille.

Rattaat alkoivat liikkua kirskahdellen myssyn alla.

Takapenkillä oli pussi. Pussi, jonka mummo oli löytänyt auton sivupeilistä roikkumasta lähtiessään taksikeikalle. Pussi, jonka ystävä oli tuonut lahjaksi ja ripustanut peiliin ohikulkiessaan. Pussi, jonka sisällä oli ystävän rakkaudella valitsema kello,  raksuttava kello.

Anoppi perui puhelun.

 Ei tarvinnut tällekään mummolle tilata pommiryhmää. Ei edes mekaanikkoa.

Näsäviisas navigaattori

Mutta kyllä moderniteknologia hämmentää myös tätä nuorempaa sukupolvea. Lomaviikolla vietimme mieheni kanssa laatuaikaa ja pikainen oli tällä kertaa kahdenkeskinen piipahdus Lappeenrannassa, tuossa Etelä-Karjalan helmessä. Siis miehellä oli pakollinen tentti ja itse olin lomaillut lasten kanssa jo monta päivää, joten olin joutava lähtemään mukaan. Käytännössä haukottelimme aamuyön autossa, mies teki pari tuntia tenttiä ja minä tapoin aikaa kylmillä kaduilla.

Tentti järjestettiin Lappeenrannan keskustassa, virastotalossa, jonka osoitteen tyrkkäsimme navigaattoriin. Navigaattorin ohjeilla selvisin hienosti keskustaan, mutta sitten aloin kyseenalaistaa ohjeistusta. Navigaattorin mukaan olisimme perillä seuraavan risteyksen jälkeen, mutta tie jatkuikin tunneliin. Googlemapsin kuvassa virastotalo kuitenkin oli selkeästi ulkoilmassa eikä maan alla.

Tie jatkui eteenpäin betonibunkkerissa, jossa jokatoinen liikennemerkki kielsi kääntymästä, pysäköimästä tai ajamasta eteenpäin. Lopulta katu haarautui risteykseen, mutta oliko tämä nyt oikea? Lasketaanko maanalaiset risteykset risteyksiksi vai oliko tämä joku parkkihalli? Katoista roikkuvissa kylteissä luki pelottavan virallisia nimiä: puolustusvoimat, oikeustalo, poliisi, sokos hotel…

Mikä salainen tukikohta paikka oli? Samalla navigaattori huusi meidän olevan kohteessa. Seuraavan kyltin kohdalla hiljensin hieman ja käskin miehen hypätä kyydistä. En ollut varma selviäisikö hän elävänä kivihallista ulos tai joutuisiko hän valtion virkamiesten vangiksi, mutta jos erkaantuisimme, ainakin toisella meillä olisi mahdollisuus selviytyä.

Ajettuani varttitunnin löysin vihdoin ulos betonikaton alta. Ah, miten ihana olikaan sininen taivas! Ajoin auton parkkiin, sillä en todellakaan halunnut ajaa enää yhdenkään parkkitalon uumeniin.

Takaisin keskustaan kävellessäni tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan minkä kadun varteen autoni olin jättänyt. Mies viestitti, että oli vastoin kaikkia odotuksiani löytänyt kivilinnoituksesta tenttipaikalle. Itse asiassa ovi, lukittu tosin, oli ollut aivan siinä, mihin olin mieheni onnistunut jättämään. Nappisuoritus navigaattorilta.

Vajaan tunnin harhailtuani löysin autoni ja lähetin miehelle koordinaatit. Kohta mies uupuneena koesuorituksestaan istahti apukuskin paikalle.

”Ihan ku…haisisit oksennukselta.”

”En ole oksentanut. ”

Nuuhkaisin hieman ilmaan, mutta päätin olla ärsyttämättä. Mies ei jostain syystä arvosta raporttejani hajuhavainnoista, joten lähdin suunnistamaan kohti kotia. Kohta imelän etikkainen haju luikerteli jälleen sieraimiin.

”Kyllä täällä joku haisee! Mie pysähdyn…”

En todellakaan aikonut istua kolmea tuntia eritteiden löyhkässä.

”Et pysähdy ainakaan tähän. En mie haista mitään…”, mies tuhahti, mutta muutti mielensä nopeasti. ”Ei, kyllä miekin nyt haistan. Mutta en mie oo oksentanu. Enkä mie oo istunu missään…”

”Oonkohan mie …” hillitsin itseni, jotten olisi kurkkinut motarin rampilla kengänpohjiani.

”No jos se haju alkoi sillon vasta ku mie tulin kyytiin…”

”Ei tää kyllä oksennus ole…” nuuhkin ilmaa analyyttisesti. ” Tää on kuule koiranpaska! Missä sie oot astunut koiranpaskaan””

Mies ei ehtinyt vastaamaan, kun navigaattori ehti ensin.

”Ikävä kyllä näillä tiedoilla en voi vastata tähän kysymykseen.”

Categories
Yleinen

Aarteidenetsintää – yhteisiä harrastuksia

Monissa pitkissä parisuhteissa tuntuu puuttuvan yhteistä tekemistä, leikkimielisyyttä ja jännitystä. Ei meillä. 

Pari viikkoa sitten järjestin piilotusleikin. Vähän haastetta, kun kumpikaan ei tiennyt missä piilo oli. Leikkikin oli toiminnasta jo hyvin kaukana, kun vuorokauden etsintojen jälkeen kohteesta ei ollut edelleenkään yhtään havaintoa.

Tällä kertaa jäljitimme metsäkenkiäni. Eivät olleet varastossa, eivät kuistilla, terassilla tai komerossa. Mies oli yrittänyt kysellä, milloin olin viimeksi niitä käyttänyt. En osannut sanoa. Elokuussa? Vuosi sitten? 

“Miksi me aina etitään miun tavaroita!?” vaikeroin ja vääntelehdin dramaattisesti käsilläni kattoa kohti. Lähtöön oli alle 10 tuntia.

“Kulta, me etsitään lähinnä siun kenkiä.” 

Kieltämättä itselläkin oli jonkin sortin deja vu -olo. 

Mutta siinä mies oli väärässä, etteikö me muita asusteita etsitä! 

Heinäkuun lopulla leikimme arteenetsijöitä, kun kylvin omaisuuttani mustikkametsään. Olin kampeutunut lähimetsään lepuuttamaan hermojani mustikkamättäällä, kun se tapahtui. 

Kurotin kohti jättimäisiä mustikoita notkuvia varpuja. Sormet takertuivat kaulastani roikkuvaan ketjuun, joka ei edes hidastanut ylimaallisen voimakkaan käteni määrätietoista liikettä.

Kuten aina katastrofin (Tiedät varmaan? Kun maito putoaa lattialle, koira oksentaa matolle, kuskiton auto alkaa valua ojaa kohti…) hetkellä, aika tuntui hidastuvan. Näin ketjun lentävän eteenpäin, riipusten pyörähtävän ilmassa ja putoavan.

Ketjun ehdin pelastamaan, riipukset katosivat sammaleen sekaan.

Joskus kuvittelin olevani hyvä kriisitilanteissa, mutta elämä on opettanut, että rationalisuuteni ja loogisuuteni rippeet karisevat kriisin yllättäessä varsin rivakasti ja keskityn täysin epäolennaisiin asioihin. Mutta nyt aivoni toimivat kirkkaasti. Käden nopeus, liikerata, riipusten paino, ilmanvastus… Päättelin nopeasti mihin asti mummojen perintökorut olisivat voineet päätyä. Ja kas. Kaksi kolmesta löytyi samoin tein varpujen välistä.

Löydätkö korun?

Kolmatta en löytänyt, joten merkitsin kohteen valtavalla puuristillä. En aikonut hätääntyä tai luovuttaa, sillä tämähän ei ollut ensimmäinen kerta, kun hukkasin kalliita korujani. Ja joka kerta onnistuin ne löytämään, tavalla tai toisella. 

Lapsena Muumimaailmasta ostamani muumikorvis oli kadoksissa koko talven, kunnes löytyi kevään tultua parkkipaikan nietosten alta. Kymmenen vuotta sitten sormuksen muotoon pakattu kuukauden puskurirahasto taas löytyi takin vuorin sisältä. Tuoreimpana tapauksena olin edellisellä viikolla kadottanut korvakoruni pihatöissä. Muistikuvissani raivaussahan hihna oli tarttunut korvaan ja hiuksiin, joten päättelin sahan olevan syypää katoamiseen. Onneksi olin sahannut vain tienvarsia, joten todennäköisyys korun löytymiseen oli suuri. Parin päivän kuluttua keskimmäinen paikansi korun keittiön pöydän alle karanneiden mustikoiden seasta.

Ihmeellisintä oli, että olin kuitenkin imuroinut välipäivänä…

Kotona riisuunnuin varovasti, jos koru olisi laskutoimituksistani huolimatta pudonnut paidan sisään tai housuihin. Tyhjensin saappaatkin, jos riipus olisi valunut lahjetta pitkin kenkään. Samalla selitin nakuiluani kummasteleville tytöilleni, mitä oli tapahtunut. 

“Äiti oikeesti?! Taas!? Voitko olla laittamatta koruja metsään?”

“Oliko se arvokas?”

“Ei varmaan, mutta tunnearvoa sillä on.”

“Niinpä. Kaikilla siun koruilla on.”

Tytöt kampeutuivat mukaani metsään etsimään pikkurillin kynnen kokoista laattaa. 

“Se ei varmaan magneettiin tartu?”

“Ei se on kultaa.”

“Ootko varma?”

“Hei, ja jos se ei löydy, mie voin sitten teidän lapsille pitää aina aarteenetsintää! Miettikää miten siistiä, ne etsii mummolan kadonnutta kulta-aarretta!”

Korua ei löytynyt.

Illalla mieheni innostui kuultuaan, että olin hukannut koruni. Hänellä nimittäin oli tuttava, joka omisti metallinpaljastimen. Täysin tarpeellinen väline, jonka lainaamisen oli nyt syy. 

Kun lapset sitten olivat riennoillaan, käytimme mieheni kanssa kahdenkeskisen ajan yhteiseen harrastamiseen. Olihan molempien toiveammatti ollut arkeologi, joten nyt päästiin toteuttamaan lapsuuden unelmia! 

Mies puki kuulokkeet ja käynnisti laitteen keskellä pihamaata.

“Tää piippaa.”

“Kaivetaanko?”

“No tässä on varmaan nauloja ja ruuveja rakennusajalta. Lähetään kattomaan se koru eka.”

Mies käveli edellä ja heilutteli sauvaa maata vasten.

“Tää piipittää ku joku kumiankka koko ajan.”

“Mitä siellä on?”

“En tiedä. Ei täällä pitäs mitään olla…”

Vinkuminen jatkui koko matkan lähimetsään. 

“Tää on joko sekasin tai mie en osaa käyttää tätä!”

“Tiiätkö, ne on nuo siun teräskärkikengät.”

“Perkele.”

Neula heinäsuovasta vai koru mustikkametsästä?

Johdatin mieheni merkitylle pisteelle. Mitään ääntä ei kuulunut, vaikka mies suti sauvalla edestakaisin pöpelikössä. Ainoastaan satunnaisia vingahduksia, jotka johtuivat niistä turvakengistä. 

“Ootko nyt ihan varma tästä paikasta.”

“Kyllä. Tässä on tämä toteemi.”

Tuijottelin maata ja yritin miettiä oliko koru kierinyt kakkiaisten pesäkoloon… Meinasin kastella pöksyni, kun musta häkkyrä työntyi naamaani vasten. 

“Testaan tunnistaako tää siun korviksen.”

Tunnisti. Vihkisormukseenkin kone reagoi. Mutta maasta ei laite löytänyt mitään merkittävää.

Ei mitään. 

“Tässä se oli!” Aloin kammeta varpuja systemaattisesti, oikealle ja vasemmalle, kuin tytön tukkaa täikammalla. 

Ja kas, siinähän kulta kimmelsi. Aavistuksen uponneena rahkasammaleeseen.

Mies tökki metallinpaljastintaan riipusta kohti, mutta laite ei inahtanutkaan. En kertonut, mitä mieltä olin tekniikan ylivertaisuudesta.

Arkeologiset kaivaukset pihamaassa tuottivat tulokseksi  putken pätkän, rautalankaa, vanhan naulan, tuoreen naulan, laatan, kolikon (joka paljastui euroajan viisisenttiseksi) sekä kuusiokoloavaimen. Opimme myös, että naulasta irronnut ruoste saa maaperän muuttumaan metalliseksi. Käytännössä koko pihamaamme piippailee.
Categories
teinit vuorovaikutus Yleinen

Hieroglyfejä ja selkeitä savumerkkejä – viestintää teinin kanssa

?

Jos jotain kaipaan vanhoista hyvistä ajoista, niin kokonaisia virkkeitä, isoja alkukirjaimia ja tulkintaa ohjaavia välimerkkejä. Ai mistä tällainen ajatus? No…koeviikko, ylioppilaskokeet ja helvetisti tekstejä luettavana.

Ja niin, oman jälkikasvun kommunikaatio. Ei pysty ymmärtämään, vaikka huomioisi viestintäväylän vaikutuksen viestintään. 

Eräänä torstaina Whatsappiin pamahti suttuinen kuva limaisesta, vaaleasta teinin päästä. Miksi poika laittoi kuvan jonkun päästä? Miksi poika ylipäätään laittoi viestiä? Teinille, jonka pääasiallinen viestintäkeino on murahtelu huoneen oven läpi, tällainen lähestyminen vaikutti jotakuinkin epäilyttävältä. Arvelin viestin tulleen väärään paikkaan, mutta muinainen viestintäkanava oli varattu lähinnä äitiä ja mummoa varten.

Tarkasteltuani lähemmin kuvaa, taustalta hahmottui peili, peilistä tutunoloinen reppu ja huppari… Tyttö kuvassa oli tuntematon…

“Ei helkkari…” Blondi kuvassa saattoi olla oma jälkeläiseni! Se niistä, jonka ominaisväri oli pähkinäisen tummanruskea. Tai oli ollut tähän asti. Mutta kuvan tyypin tukka oli selkeästi lyhyempi kuin poikani mulletti.

“Tuota…Kuka?”

“Sie?”

“Joo”

“Mitä hel…”

“Värjäsit sie tukan?”

“Sain 5 €”

“Kuka makso värin”

“Johan se maksaa enemmän”

“Piia ja Tiina”

“Tykkäätkö?”

“Joo”

“Onhan se uus looj”

“Looj”

“look”

Hiton nakkisormet! Vakuuttavaa toimintaa äikänopelta.

“Nojoo”

Hieman myöhemmin viestiforumi vaihtui virallisempaan, kun Wilma-viesti kilahti puhelimeen. Viestin otsikko oli kuvaavasti tukka, lähettäjänä rakas esikoispoikani. Vastaanottajana oli itseni lisäksi myös rehtori sekä luokanvalvoja. Se ei yllättänyt. En ollut hetkeäkään luullut peruskoulun opetussuunnitelman sisältävän hiustenvärjäystä.

“Leikattii tukka ja värjättiinse”

Hei, kiitos tiedosta.

Rakkaudella, äiti

Ps. Pystyisitkö muodostamaan kokonaisia virkkeitä?

Hetkinen… pistettä lukuunottamatta poika oli onnistunut luomaan virkkeen! Eikä välimerkkejä vaaditaan kuin vasta ylemmillä koulutustasoilla. Tsekkaa vaikka Amisopen Insta-postaus alta.

Seuraavalla tunnilla, välimerkkejä sillä seuraavalla koulutusportaalla hinkatessamme, yllätyin innokkaasta viittaajasta:

“Hei ope, sun poikako värjäs tukkansa koulussa?”

Mistä se sen tiesi?!

Viikkoa myöhemmin vilkaisin aamun ensimmäisellä välitunnilla puhelinta.

“En pääse tänää töihi”

“Jouduin taas päivystykseen”

Edellisestä reissusta olikin jo monta kuukautta. Silloin poika oli päätynyt rippileiriltä omalle henkilökohtaiselle opintoretkelle yhteispäivystykseen tutustumaan tikkien ompeluun.

Lievä paniikki alkoi hiipiä rintaan. Soitin pojalle. Mitä hittoa oli tapahtunut! Puhelin hälytti pitkään, sitten puhelu katesi.

Se oli lääkärissä! Leikattavana! Verisenä ja vammautuneena! Samassa Whatsappiin napsahti ytimekäs viesti. Oli noloa puhua äidin kanssa puhelimessa.

“Mitä”

Eikö osannut päätellä kontekstista, mitä asiaa minulla oli.

“Miyä on käyny”

“Ei miää”

“Ohaa”

“Mitä si sekoilet”

“Ootko päivystyksessä vai et”

“Koululla oleb”

“Käytiin vaa liimaamsaa”

“Ja mikä juttu tää o”

Liimaa? Oliko se kässäntunnilla askartelemassa makaroneista vai imppaamassa liimaa?!

“Ja tehtii joku oaketti”

“Mihin”

“Lue eilmaata”

Oliko se doupattu noin pahasti? Vai aivotärähdyskö sen sanat sekoitti? Halusin selkeitä vastauksia! Vastaisi puhelimeen pirulainen!

“eilmasta”

Mistä? Ilmasta?

“Wilmasta”

Ihan yhtä informatiivista olisi ollut lukea ilmasta. Wilma oli tyhjä. 

Liimaa ja paketti? Yritin kuvitella liimaa ja sideharsoa erinäisiin ruumiinosiin ja jokainen niistä vaikutti vaaralliselta. Mutta näpyttelihän se viestejä, joten ehkei se ollut kuitenkaan kovin vakavaa. Kädet toimivat ainakin osittain. Tai ainakin toinen.

“Ei oo mitää1”

“Kerro”

“Se laittaa kohta kotaki”

Tässä vaiheessa kiirehdin omalle tunnille taistelemaan HDMI1-2-3-järjestelmän kanssa. Etupenkistä tiedusteltiin eikö laitteistojen hallinta kuulunut opettajan toimenkuvaan. Ja nämä viisastelijat olivat vasta ekaluokkalaisia…

Tunnin jälkeen Whatsappi ja ilma-Wilma olivat yhtä täynnä näkymätöntä tietoa. Hetken harkitsin utelevani, olisiko opiskelijoiden someverkostossa sisäpiirin tietoa, mutta epäilin sen heikentävän arvovaltaani ja ennen kaikkea valottavan liikaa poikani perhesuhteita.

“No kerro mitä kävi vai huijaat sie”

“Jotain kävi”

MITÄ?!?!? Eikö voinut kertoa? Oliko sillä menny muisti vai liittyikö tapahtumiin laittomuuksia…?

Sitten keksin ajatella kuin teini.

“Laita vammoista kuva”

Kaverit olivat varmasti saaneet Snäpissä reaaliajassa päivityksen tapahtumista.

Kuvaa ei kuulunut koko päivänä. Kakara osasi kasvattaa jännitystä ja taivuttaa draaman kaarta katkeamispisteeseen. Koska koululta ei soitettu, arvelin pojan kuitenkin olevan elossa ja suhteellisen toimintakykyinen.

Arvoitus ratkesi vasta iltapäivällä, kun poika linkutti kotiin sukka veressä. Liimaa ja harsopaketin vaatinut sulkapallo-onnettomuus.

Ps. Aloin vakavasti harkita Snapchätin hankkimista. Jos vaikka jatkossa ehtisi snäppäämään, mikä ruumiinosa oli paketoitavana.

Categories
perhe teinit Yleinen

Kohtuuttomia vaatimuksia – teinit ja kotityöt

Keksin idean. Viikon ruokalista. Ruokalista, jossa jokaiselle perheenjäsenelle oli määrätty oma kokkauspäivä. Voi olla, että joku muukin on joskus kokeillut, mutta nyt idea siirtyi käytäntöön perheessä, jonka suunnitelmallisuus on olematonta ja rutiinit kirosana. 

Ruokalista tehtiin demokraattisesti perhepalaverissa. Jokainen sai valita mitä teki ja milloin, kunhan suhteellisen tervellisesti ja edullisesti, kerran viikkoon oli oltava kalaa, vähintään kerran kasvisateria ja mielellään leivinuunissa kypsytettyä. Mutta muuten melko vapaat kädet. Säilytin veto-oikeuden, jolla tyrmäsin ehdotukset Hesen drive-inistä, pakastepitsoista ja einesletuista. Ja minulta oli kielletty sieniruuat. Wonder why…

Viikko 1

Kuopuksen kanssa kokkailimme yhdessä. Keskimmäisen jätin turvallisuussyistä rauhaan. Vanhemman teinin kokkausvuoroon kuului myös taustaruikutus. 

“En mie haluu tehä.”

“Siun vuoro.”

“Ei oo nälkä.”

“Kohta on.” Eikö ne vieläkään tajunnut, että nälkä tuli loppujen lopuksi jossain välissä. 

“En haluu tätä.”

Ei oikeesti…

“Ite valitsit.”

“Niinku pakotit.”

Valitus jatkui, mutta teini liikkui luolastaan keittiöön. Jääkaapin ovi kävi, kattila kolahti. Ruuanlaitto eteni, vaikka teini tuntui taantuneen kyselyikään.

“Millä mie tätä..?  Missä on…? Miten paljon pitää laittaa…?”

Veden keittäminen ja hellan toiminta palautui kuitenkin suhteellisen nopeasti mieleen ja kohta kutsu ruokapöytään kävi. 

“Ja jos ei kelpaa, olkaa syömättä.”

Viikko 2

Koska stressitasoni nauttivat vastuunjaosta, jaoimme seuraavan viikon työnajossa myös siivouksen. Taktisesti pilkoimme miehen kanssa siivouksen kolmeen osaan, meille jäisi vain laadunvalvonta. Matemaattisilta taidoiltaan lapsemme ovat keskitasoa, mutta havainnointi- ja keskittymiskyvyn epätasaisuus johti siihen, ettei jälkikasvu vielä ole tajunnut huijausta tai katsonut tarpeelliseksi kyseenalaistaa jossain määrin epäreilua työnajakoa.

Viikon ruuanlaitto sujui liki kivuttomasti, yksi palovamma sormessa ja toinen lasagnessa. Ja sekin sattui omalle vuorolleni. Siivous sen sijaan venyi kolmipäiväiseksi, koska vessojen olemassaolo pääsi teiniltä unohtumaan. Kun pikkusisko jalat ristissä kysyi, saiko vessaa jo käyttää, kun pesuaineet valuvat pöntössä, oli vessanpesijä ollut jo useamman tovin naapurikylän mopomiitissä. 

* Tässä vaiheessa meinasin kirjottaa omahyväisen postauksen, miten täydellistä teininkasvatusta tässä torpassa harrastetaan. Teinitkin hoitavat kivuttomasti omat osuutensa kotitöistä. Ja kuten elämässä yleensä, ylimielisyys kostautui napakoilla potkuilla omaan nilkkaan.

Viikko 3

Perheneuvotteluun saapui vain 80% äänestysoikeutetuista. Teiniä ei näkyny missään. Suljetun oven läpi kuului kieltäytymistä muistuttavia älähdyksiä. Varttitunnin odottelun jälkeen lohjake suvaitsi saapua,

“Mitä haluat tehdä?”

“En mitään.”

“Pakko on keksiä jotain.”

“En tiiä.”

“Mitä haluat syödä?”

“En mitään.”

Keskustelu jatkui samansisältöisesti muutaman minuutin. Kunnes poika katosi sillä hetkellä kun vähän vaan vilkaisin somea. 

“Sitten teet hernekeittoa!” karjuin talon läpi.

Luulin, että uhkaus järkyttäisi lapsen järkiinsä.

“Ihan sama.”

Kun hernekeittopäivä tuli, olin varannut tölkin einestä kokkia varten. Hernerokan teko kuivista herneistä oli liian raaka rangaistus lapselle, joka oli vihannut hernekeittoa koko ikänsä. Toki lapsi oli päässyt teini-iässä yli oksennusrefleksistä ja oli oppinut muutenkin ruokailun sosiaalisen luonteen. Kaukaisemmissa sukulaisissa inhokkiruuatkin katosivat kitusiin, mutta kotona poika pyysi kohteliaasti saisiko jättää välistä. Oli edellisellä viikolla syönyt kaalikääryleitä jo kolmena päivänä erinäisissä kyläpaikoissa. 

Eikä siinä. Teinin taistelua seuratessani tajusin, että einesten käyttökin on kansalaistaito, joka olisi syytä hallita. 

“Miten tää aukeaa?!”

Tunsin mietoa mielihyvää pystyessäni voittamaan ylivoimaisen vaikean ja teknisen lukitusjärjestelmän. Voimalla avattavat perinteiset kierrä auki -purkit aukeavat nykyään teinin kourissa paremmin. 

Mutta ei peli vielä ollut selvä.

“Miten tän saa pois täältä?”

“Lusikalla?”

Lusikan poika löysi melko nopeasti ilman vinkkejä.

“Mistä mie tiiän milloin tää on kypsää?”
“Kun se on lämmintä.”

“Millon se on lämmintä?”

“Kun se kiehahtaa.”

“Tulkaa sanomaan ku se kiehuu.”

“Ei se saa kiehua, sen pitää kiehahtaa..”

“Mitä vittua. eihän tässä ole mitään logiikkaa!”

Vastoinkäymisten jälkeen pöydässä oli laadukasta einesruokaa, jota poika itse kieltäytyi maistamasta.

Viikko 4

Teinillä ei edelleenkään ollut ideaa ruokalajista. Muutakin perhekuntaa alkoi kiristää kokouksen viruminen, oli muutakin tekemistä kuin tapella ruuasta.

“Hernekeittoa?” ehdotti kuopus eikä lainkaan viattomasti.

Perhemiitinki päättyi osittain tuloksetta. Teinille lukittiin vastuupäivä ja ruokalaji, koska se nyt vaan oli “ihan sama.”

Lapsen viikkoraha jäätyi välittömästi. Tai no parin tunnin viiveellä, sillä kesti hetkisen tajuta kuinka suoraveloituksen sai keskeytettyä. 

Nyt odotamme jännityksellä, milloin teini huomaa rahahanojen tyrehtyneen ja ymmärtää käsitteen “vastikkeellinen viikkoraha” merkityksen. 

Categories
Yleinen

Olen orava – eläimellistä itsetutkiskelua (ja potentiaalinen parisuhdekriisi)

“Sisilisko”, tyttäreni kertoi minulle, kun nautiskelimme elokuun lämmöstä ja kuopuksen tekemistä jääkahveista terassilla. “Mie kuulemma muistutan sisiliskoa. Silja sanoi.”

Hmm. Parhaan kaverin luonnehdinta oli varmaan osuva. Suomupeite puuttui, mutta livakat liikkeet löytyi.

Mitähän eläintä minä muistutin? Sellaisen voimaeläimen voisi tatuoida ranteeseen.

Kissa. Lempieläimeni. Ainakin silloin,  kun ei tuhonnut tuoleja tai levittänyt eritteitään yleisiin oleskelutiloihin. Tuollainen notkea, itsenäinen ja mukavuudenhaluinen aatelinen. Halutessaan verenhimoinen ja julma. Taisi kosahtaa jo tuohon notkeuteen…

Entäs pöllö, viisauden jumalattaren ystävä? Tiedon symboli toisaalla, toisaalla tyhmyyden tunnus. Täydellinen opettajalle! Suuret silmät ja 270 astetta kääntyvä pää. Tarpeellisia piirteitä äidille (tai opettajalle).

Mutta kuinka muut minut näkivät?

Ensimmäinen eläimellinen viittaus, jonka muistin mieheni tehneen ajoittui aikaan, jolloin esikoisemme laskettuun aikaan oli vain viikkoja. 

“Mursuseni, auttaisitko vähän.”

“Tarkoitat varmaan muruseni.”

“En… tai siis joo, murs…muruseni.”

Henkisestikin suurena ihmisenä autoin kuitenkin. Mies pyysi kiipeämään remontissa olevan auton konepellille. Ei, eroottinen poseeraus ei ollut tarpeellinen, eikä keulakoristettakaan kaivattu. Tarvittiin paino, jotta runko kallistui oikeaan asentoon ja mies ylsi öljymontusta ropeltamaan asiaa X paikalleen. 

Mutta olihan mies viitannut aivan vastikään toiseenkin eläimeen. Olin kaivanut elämän kaltoinkohtelemalle miehelleni kaljan jemmanimisestä paikasta. 

“Miten paljon siulla on näitä jemmoja?!”

“En tiedä, mutta kun tätä  jemmasin, mie löysin suklaapatukan! En ollut ollenkaan muistanut. Oisin tarvinnu viime viikolla.”

“Sie oot kun orava, piilottelet herkkuja etkä muista mihin piilotit.”

“Etköhän tuota nyt liiottele…” lause katkesi, sillä muistin etsineeni suklaalevyä pari viikkoa aikaisemmin. Mies oli aikansa seurannut sykyilyäni, mutta kun olin alkanut syytellä lapsia suklaan katoamisesta oli sitten kertonut levyn olevan astiapyyhekaapissa. 

Ehkäpä minussa asui pieni orava. Ja ehkäpä siksi, että tyttäreni oli sokerimuurahainen, jolla oli yliluonnollinen kyky vaistota taloon hankittu sokeripitoinen vierasvara, löytää ja tuhota se.

Herkkujemmoja on aikojen saatossa ollut vaatekaapissa, kahvipurkissa, siivouskomerossa (tämä kesti pitkään, sillä komeroon ei kellään ollut asiaa), sohvan alla ja koiranruokapaketissa. Joka kerta tyttö lopulta paikansi sokerin kuin paraskin vihikoira. Jäljelle jäi vain avaamattomilta näyttäviä tyhjiä pakkauksia.

Vihikoira! Minultahan tyttö oli tarkan hajuaistinsa perinyt. Pystyin haistamaan, yleensä epämiellyttäviä, asioita, joita kukaan muu ei haistanut tai halunnut haistaa. Hajujälkeä seuraamalla olin paikantanut pehmenneen banaanin repusta, kaalikeiton toisesta repusta, homeisen pyyhkeen kaapin alta, erinäisiä kissanpissoja ja kesän kuistilla kypsyneen kalakassin. Siinä kesti kyllä yllättävän kauan ja meinattiin jo purkaa koko seinä, kun syytä ei löytynyt.

Mutta orava…jo reilu kymmenen vuotta sitten oli työkaveri liimannut työhuoneeni oveeni oravan kuvan. Muistutin kuulemma niin tuota pörröistä jyrsijää. Kieltämättä punaruskea tukka, kehittyneet etuhampaat ja kuumeisena kiiltävät silmät. Vilkas ja älykäs ja mielettömän söpö, jonka poskiin mahtuu häkellyttävän paljon pähkinää ja siementä.

Mutta olihan oravassa muutakin tuttua kuin söpö ulkonäkö.

Latinankielinen nimi Sciurus vulgaris. Vulgaari, totta sekin! Vaikka kuinka haluaisinkin olla sivistynyt, korkeakulttuurista nautiskeleva viiniasiantuntija, niin kyllä se on mieluummin kalja. Menee taskulämpöisenäkin.

Vituttaa kuin pientä oravaa. Ihan tuttu tunne Aikku-oravalla. Samaistun vahvasti myös Ice Agen tammenterhoa epätoivoisesti jahtavaan sapelihammasoravaan. Yli aidan elokuvan energiajuomaa lipittävä orava näyttää, miltä minun elämäni useimmiten tuntuu. Muu maailma on hidas. Hiiiidaaaas…

Jep, samalta näyttää Aikunkin lounaan jäljiltä.

Ja entäpä orava Malmsténin Jänöjussin mäenlaskusta? Siellä se orava höynäyttää höpsön mäenlaskuun.  Holtittomasti hankeen tuiskahtaneelle pupulle kaikkitietävä kurre lällättelee: “– Sä usko vaan, kun neuvotaan tai koita uudestaan!” Siinä on kyllä oravalla tutunoloista positiivista pedagogiikkaa. (Toki samaistun myös yli-itsevarmaan yllätyshulluun jänöpupuun, joka mätkähtää kinokseen.)

Mutta onhan orava myös kansantaloudellisesti merkittävä! Sen konkurssiin menneen pankin tunnushan oli orava. Ja oravannahoilla sitä on ennenkin maksettu… Peruutetaanpa tuo… Oman nahan myyminen ei nyt rinnastu nyt ihan toivotunlaiseen ammatinharjoittamiseen.

Orava. Selkeästi. Lisääntyy holtittomasti appivanhempien kattorakenteissa, säksättää kiukkuisesti, raatelee rakenteet eikä siitä pääse millään eroon.

Categories
Yleinen

Näin sivistät villi-ihmisen eli kuinka teini ( ja teinin äiti) rauhoittuu

Kyllähän minä tiedän, että mikäli joku arvioisi perheemme sivistystasoa yksiulotteisella sivistys vs. villi luonto -janalla, olisimme neutraalisti metsäläisiä, romanttisesti luonnonlapsia, kaupunkilaisista juntteja… 

Sivistykseksi meillä päin siis riittää luku-, kirjoitus- ja laskutaidon lisäksi, että tervehtii kylätiellä kulkevia, kiittää ja osaa pyytää anteeksi sekä pukeutuu suht siististi julkisilla paikoilla. Sivistystä on toimia yleisesti hyväksyttävällä tavalla muiden seurassa.

Ja aina ei voi onnistua.

Viime viikolla olin kotona pojan saapuessa koulusta. Järkytyin. Meni ainakin kolme sekuntia ennen kuin sain sanaa suustani. Jätkän verkkarit olivat yltä päältä öljyssä, toinen lahje revennyt, lippis likaisen harmaa, kengissä maalia. Paita oli sentään puhdas. 

“Olitko sie noissa vehkeissä koulussa!?”

“Olin.”

“Eikö siulla ollut puhtaita?”
“Ei ole.”

“Siulla piti olla vaatteita tarpeeksi! Mie kysyin tartteeko ostaa uusia”

“Oli, ei oo enää.”

“Enkö sanonut, että moporemonttiin ei laiteta siistejä vaatteita! Eikä ainakaan vaaleita!”

“Is…”

“Ei isäskään julkisilla paikoilla likasissa kulje!”

Kohta lapseni isä saapui. Aikanaan valkoinen t-paita harmaana hiekasta ja läikikäs öljystä. 

Vaatekauppaanhan poikaa ei saanut. Ei vaikka lupasin shoppailureissun yhden pysähdyksen taktiikalla. Verkkokauppa oli onnistunut kompromissi, sillä kaupunkiin joutuminen rinnastui pojalla rangaistukseen eikä Wilmakaan vielä loimottanut punaisena. Enkä minä geeneille mitä mahtanut, itsehän olin isän lapsilleni valinnut. Kaupunkiympäristö ihmispaljouksineen aiheuttaa nimittäin ihottumaa myös maalaisuggelillenikin. 

Kuinka sitten saa sivistettyä sisarusparven, jonka keskinäinen replikointi saisi merimiehetkin punastelemaan, kaikenlainen yhteistoiminta on mahdotonta ja oma-aloitteisuus taloustöihin on olematonta?

Vie ne metsään. Syvälle erämaan siimekseen, missä ainoa toimiva verkko on kalaverkko.

Matka oli kuitenkin arkista musiikkia korville. Erinäisten syiden takia suuntasimme retkelle kahdella autolla. Jostain syystä mies valitsi kuopuksen ja minä sain nauttia teinieni vivahteikkaasta, monipuolisesta ja ennenkaikkea kriittisestä suhtatumisesta perheenkeskeiseen illanviettoon.

“Miks pitää mennä?”

“Ei siellä mitään voi tehdä!”

“Miks pitää lähteä?”

“Mie oon kipee!”

“Et niin kipee. Jos kärsit mopolla ajaa, kärsit lähteä mökille.”

“Mie en halua!”

“MIKS sie pakotat?!”

Onneksi ajomatka ei kestänyt kauan, sivistyksen rajamailla kun asutaan muutenkin.

Mies viritteli hirvipaistin nuotiolle, mitään pitsaperjantain pikaevästä ei ollut tarjolla. Neljän tunnin päästä olisi ruokaa. Tällä kertaa minä en ollut uhka, sillä olin nauttinut tukevan välipalan. Ilta-aurinko paistoi alaviistosta ja nautimme jonkinlaisesta hiljaisuudesta.

Kuopus pomppi trampoliinilla, käveli käsillään ja lauloi väliin kookospähkinän avaamisesta, keskimmäinen piirteli luurit korvilla ja välillä käski kipakkaan sävyyn sisaruksiaan kauemmas. Esikoinen pyöri tontilla ympyrää ja etsi kenttää. Havaittuaan yrityksen turhaksi, viritteli itselleen lokoisan paikan nuotiolle ja teki sitten ihmeellisen ehdotuksen. 

“Tuolla oli viime kesänä kantarelleja. Haluutko että näytän?” 

“Mikä ettei.” 

Ei se tainnut ihan terve olla.

“Tuosta voitas mennä….”

“Mutta siinä on se puro.”

“Nii, mie putosin siihen.”

“Niin mieki.”

Poika johdatti aukolle, osoitteli mistä oli kävellyt viimeksi. Keräsin kiireesti kypsimpiä puolukoita suuhuni. Pitkäkoipinen vesani harppoi kuin hirvenä aukon läpi, enkä uskaltanut jättäytyä liian kauas. Jos vaikka ohittaisi sienet kiusallaan. Aukolta poika ohjasi metsätieltä ryteikköön ja sen läpi mäntymetsään. Jalan vierestä pompanneen metson painavat siiveniskut saivat sydämen kierroksille. Kyllä varmasti syyskuussa lähtisi noin läheltä… Männyt vaihtuivat kuusiin, kantarelleja ei näkynyt, mutta varvut nuokkuivat mustikoista painavina. Poika odotti, kun keräsin vain isoimmat. Esitteli samalla puiden latvoja, joissa oli ollut metsoja edellisenä syksynä. Kuusikon latvoissa kahahteli, siellä ne olivat taas. 

Paisti poreili padassa, kun palasimme metsäretkeltämme. Tyttäretkin olivat akkujen loputtua kokoontunut nuotiolle. Koirakin oli ryöminyt niin liki nuotiota kuin uskalsi. Kuopus etsi kohtaa, josta näkisi tulen. Hah! 

En tiedä oliko se netittömyys, luonnollinen pimeys vai elävän tulen tuijottaminen viehätys, joka tapauksessa lapset alkoivat keskustella toisilleen pehmeämmillä äänenpainoilla. Esikoinen ja kuopus onnistuivat heittämään tikkaa ilman verinaarmuja. Toki keskimmäiselle oli piirretty otsaan hiiilellä sotamaalaus ja säännöllisin väliajoin joku uhattiin heittää puroon. Ainoastaan kuopuksen jatkuva kookoslaulu aiheutti lämpimiä tunteita ja pari miekkailuottelua.

Illan hämärtyessä paistikin valmistui. Parasta ruokaa kuulemma ikinä. Ruuan jälkeen rohkenin suostua kuopuksen ehdottamaan lautapeliin. (Ai, miksi se vaati rohkeutta? Vilkaise täältä.) Ja pimeän syventyessa kaikki sujahtivat sänkyihinsä ja suuntasivat unten maille. Koira oli maannut vällyjen välissä jo jonkin aikaa.

Jos oikein tarkkaan katsoo, kamera myöntyi tallentamaan yhden tähden.

Aamulla unen lävisti nakuttava ääni. Mitä? Ihan kuin? Mutta eihän…? Aivan kuin joku pilkkoisi puita. Kuka oli hereillä… mitä?  Seitsemältä lauantaina? Esikoinen se siellä käsitteli kirvestä ja herätteli kahvitulia, vaikkei itse edes juo kahvia. 

Lähdön lähestyessä tyttäret petasivat sängyt, keräsivät mukaan lähtevän omaisuuden ja lakaisivat lattiat. Väittämättä vastaan tai anomatta tehtävien uudelleen järjestämistä. En uskaltanut nipistää itseäni.

Mikä parasta, sain ennen lähtöä tehdä ihan pienen lenkin sienimetsään. Ja koska perheellä oli kiihkeä tikkamatsi menossa, päätin koettaa onneani…

“No nyt se Rouva Kantarelli lähti takasi metsään.”

“Äiti! Väärä suunta!” 

“Ottakaa se kiinni ennen ku se taas häviää!”

Categories
Yleinen

Töihin paluun sietämätön helppous – ensimmäinen päivä töissä (ikinä?)

Ei pitäisi kymmenen vuoden työkokemuksella tulla yllätyksenä, että kesäloman jälkeen tulee elokuu ja koulut alkavat niin äidillä kuin lapsillakin. 

Lasten kohdalla olin jotakuinkin tilanteen tasalla. Unirytmi oli palautettu suurinpiirtein arkeen sopivaksi ja julkisille paikoille sopivaa vaatetusta oli hankittu jokaiselle. Ensimmäisen koulupäivän aattona kaksi kolmasosaa murusistani varasi ohjeistukseni mukaisesti vaatteet, reput ja muut tykötarpeet valmiiksi. Viimeinen halusi actionia aamuun. Tästä huolimatta kaikki kolme kuitenkin selviytyivät koulutielle.

Sen sijaan ensimmäisenä omana kouluaamunani säntäilin puolialasti taloa ympäri. Joululomalla olin kadottanut rintsikat, nyt olivat housut hukassa. Kerran kengät. Ainoat sivistykseen sopivat housut, joita kesä ei ollut onnistunut kutistamaan, olivat poissa. Hukassa. Kadonneet.

Tyttäret jatkoivat rauhallisina aamiaisen syöntiä, vaikka koetin värvätä heitä etsintäpartioon. Byysiä ei näkynyt kaapissa, ei pyykissä, ei narulla, ei kodinhoitohuoneen läjässä, ei naulakossa eikä pakastimen takana hävinneiden vaatteiden haudassa.

Pakastin. Pakastin? Pakastin!

Siellähän pöksyni olivat! Edellisellä viikolla olin onnistunut liiskaamaan purkan polveen ja levittämään tahman molempiin lahkeisiin, tasaisesti ja joka puolelle. Totesin nopeasti, että pakastinniksi ei toiminut seitinohueen purkkarihmastoon. Myth busted. 

Puoli kahdeksalta hörpin ruuttuisessa mekossa kolmatta kahvikupillista ja huhuilin esikoista hereille, vaikka tiesin menninkäisen kömpivän luolastaan vasta viittä vaille bussin lähtö. Mutta mihin aikaan minun piti lähteä, että ehdin tunnille? Monelta tunnit ylipäätään olivat? 

Tunnukset Wilmaan ja muihin työn edellyttämiin sovelluksiin ja ohjelmiin olin aukaissut hyvissä ajoin edellisellä viikolla kärsivällisten it- ja helpdesk-ihmisten kanssa, joten pystyin tarkistamaan Wilmasta tarkan ajan. Edellisenä talvena käyttöön otetut uudet aloitusajat eivät olleet jääneet pitkäkestoiseen työmuistiin, josta sen sijaan sain helposti palautettua kolme vuotta vanhan salasanan ja lapsuuden parhaan kaverin puhelinnumeron.

Aivan soitellen sotaan en ollut lähdössä. Edellisellä viikolla olin valmistellut kurssipohjan ja sieltä saatoin nyt katsoa, mistä aiheesta sivistystyöni aloittaisin. Tunnin alkuun olin varannut ryhmäyttävän tehtävän, jonka tehtyään opiskelijat saivat kurssiavaimen. Mutta vain yhteistyöllä!

Vilkaisin varuilta lukkarista, että suunnittelemani kurssi varmasti vastasi työjärjestykseeni merkittyä kurssia. Kerran oli sattunut pikkumoka. Tällä kertaa kaikki oli täydellistä.

Ai hitto! Eihän minulla ollut tavaroitakaan pakattuna. Läppäri ainakin, kirja. Tarkastin kurssipohjasta, että kirja vastasi kurssia. Varakirja niille, joilla sitä ei ollut… Epäilin, että tarvitsijoita olisi useampia, mutta en minä nyt kirjaksi voi muuttua. Penaali, penaaliin kyniä… Yksi löytyi pöydän alta ja kolme yöpöydältä. 

Mutta missä miun reppu?!

Talon ympäri ravattuani paikansin repun naulakon alle. Olin paheksunut lattialla lojuvaa reppua jo jonkin aikaa, nalkuttanut ja ihmetellyt, miksi omistaja ei vaivautunut sitä laittamaan paikalleen. Tälleenkö omista tavaroista pidettiin huolta? Eikä varmasti löytyisi sitten, kun sitä tarvittaisiin! Kissakin kusisi siihen kiusatakseen!

En todellakaan aikonut tunnustaa, että reppu oli ollut minun.

Tarkemmin reppuun tutustuttuani totesin kassin lojuneen lattialla pari viikkoa, kesäreissustani lähtien. Tyhjensin sisällön kodinhoitohuoneen pöydälle paita, pikkarit, reissuhammasharja, pyyhe. Huulipunaa ja käsipyyhkeitä arvelin tarvitsevani kustannuspaikallani. Toki hammasharja ja varavaatteet saattaisi olla ihan järkevä pitää mukana.

Hätisteltyäni lapset koulutaipaleelle päätin suunnata töihin itsekin, sillä levottomuuteni ahdisti jo lemmikkejäkin. Minua jännitti! Osa opiskelijoista oli vanhoja ja tuttuja, osa oli täysin uusia. Entä jos ne uudet tajuaisivat, etten tajunnut mistään mitään!? Todennäköisintä oli, että asiakaskuntani ei huomaisi vaikka alkaisin kirjallisuushistorian sijasta ratkomaan toisen asteen yhtälöitä. 

Avain pakoon

Lähdin aivan liian ajoissa. Onneksi, sillä pari päivää punaista välkyttänyt auton polttoainevalo oli kehittynyt ääniraidalla. En kyllä uskaltaisi lähteä… Pyörällä en ehtisi enää, prätkällä olisi mahdollisuus. 

Heiluttelin pyörää kuullakseni oliko tankissa mitään. En tiedä miksi, sillä en osannut tehdä kuuloaistilla minkäänlaisia päätelmiä polttoaineen riittävyydestä. Otin avaimet ja yritin kurkata tankkiin. Ei, ei, ei…. Avain ei kääntynyt lukossa. Olisi varmaan pitänyt leikkiä enemmän prätkähiirtä kesän aikana. 

Soitin miehelle, joka 30 kilometrin päästä työmaalta pystyisi luonnollisesti ratkaisemaan ongelmani. Onneksi mies ei vastannut, sillä kohta naputtelin viestin: “Ei mitään enää. Bensatankki aukeaa oikealla avaimella.” Pohjalla välkkyi jotain, joten päätin lisätä bensaa. Ikävä kyllä taloudessamme on sen seitsemän kulkupeliä, joihin menee erilaista polttoainetta. Kultani vastasi puhelimeen ja vinkkasi, että pojan mopon vierestä saattaisi löytyä sopiva kanisteri.

Onnekasta oli, että ajovarusteet olivat jotakuinkin siellä missä niiden ajattelin olevan. Olin edelleen aikataulua edellä. Ja hyvä niin, sillä ensimmäisestä risteyksestä piti palata hakemaan lounas, jonka olin pöydälle unohtanut. 

Toisen kerran käännyin noutamaan työavaimia, jotka löytyivät loppujen lopuksi sivutaskusta, omalta paikaltaan.

Työpaikalla seisoin jälleen avain kädessä, valmiina avaamaan opettajainhuoneen oven. En tiennyt, miten pääsisin sisälle. Avainta ei voinut vaan laittaa lukkoon… Olo oli kuin reittiä etsivillä kääpiöillä Ereborilla Durinin päivänä. Toki kääpiöt tiesivät odottaa ohjaavia auringonsäteitä, itselläni oli vain haalistunut muisto ohjeesta sähköpostissa.

Avaimet olivat mukana, joten olin jo voiton puolella. Heristelin avainta nenäni edessä aktivoidakseni aivotoimintaani. Jotain piti… Aah! Avaimet piti päivittää! Mutta missä ne päivitettiin? Aivan kuin olisin ollut vuosikymmenen poissa… 

Vilkuilin ympärilleni. Opiskelijoita parveili siellä täällä, mutta oliko täällä ketään, joka osaisi auttaa. Tai keneltä kehtaisin kysyä.

“Aikku!”

Opettajainhuoneen ovi oli auennut ja Tinsku seisoi kynnyksellä. Samalla tajusin, että päivityslaite oli siinä oven vieressä, Tinskun naamasta aavistus oikealla. 

Toisella yrityksellä onnistuin saamaan oikean avaimen reikään, kolmannella kokeilulla oikein päin. 

Oppitunti alkoi vallan mainiosti, sillä edellinen ope oli jättänyt luokan oven auki. Ryhmäyttävä kurssiavaimen ratkaisutehtävä oli menestys, kunnes eräs vihmerä veijari totesi, että kurssipohjalle ei edes tarvittu avainta. Olin unohtanut klikata yhden olennaisen täpän asetuksista. 

Pikkuvikoja. Ryhmäytymistä ainakin tapahtui, kun nauroivat mokalleni.

Siirryin esittelemään yleisiä käytänteitä. 

“Sitten toivon, että tekin osallistutte, saatte enemmän irti ja tämä on miellyttävämpää meille kaikille. En oikein tykkää yksinpuhelusta…”

“Kyllä se nyt siltä vaikuttaa, kun oot kohta vartin puhunut.”

“Opettajana pidätän oikeuden monologeihin. Mutta joo, nyt saatte osallistua. Saatte valita pidetäänkö teoriakoe yhdessä vai kahdessa vai kolmessa osassa?”

Hiljaisuus. 

“No?”

“On hyvä.”

“Niin mikä on hyvä?”

“Tuo on hyvä.”

“Mikä tuo?”

“Kahdessa osassa.”

“Onko kaikille ok?”

Hiljaisuus. 

“Nyt on sanottava tai vaiettava iäksi.”

Hiljaisuus.

“Tässä olisi tämä arvioitava tehtävä. Ja täältä löytyy aineistot….”

Paasamisen keskeytti luokan puhehenkilö, joka huomautti, että näyttö oli freezellä. Luokka oli tuijottanut etusivun kissakuvaa viimeiset viisi minuuttia. Epäilin, että kysymyksiä arvioinnista ja tehtävänannosta tulisi lisää deadlinea edeltävänä päivänä.

Tunnin jälkeen tuntui, että en ollut koskaan lomalla ollutkaan. Päässä suhisi ja silmät tuntuivat kuivilta. Käytävällä vastaan tulevista opettajista ja avustajista erotti, ketkä olivat jo aloittaneet työvuotensa. Näivettyneimmillä oli ensimmäinen päivä, pirteästi säteilevät suuntasivat vasta ensimmäisille tunneilleen ja henkisesti tasapainoisimman näköiset olivat palanneet töihin jo kaksi viikkoa sitten. Työhuonekaveri paljasti, että ne esittivät.

Sekavasta olotilastani huolimatta päätin kopioida tehtävän seuraavalle tunnille. Hyvin suunniteltu, kun on puoliksi tehty. Ei vara venettä kaada. Parempi moniste valmiina ku kriisi just ennen tuntia.

Kopiokoneeseen piti syöttää pitkä tunnus ja pitkä salasana. Väärä salasana. Väärä salasana. Ihan vittu varmasti oli oikea salasana. Alkoi tympiä. Hiki virtasi ahtaassa kopissa, jossa ilma ei ollut vaihtunut sitten 70-luvun. Väärä salasana. Kosketusnäyttö oli varmaan paskana. Väärä salasana.

Haa! Lopulta vaihtelua! Käyttö estetty.

Jälleen pelastava enkeli saapui Tinskun hahmossa. Tinsku kirjasi itsensä koneelle ja otti kaipaamani kopion, toki avuliaasti syötin paperit väärältä syöttöalustalta ja kaksipuoleisiksi tarkoittamani paperit olivat edelleen yksipuoleisia.


Aika yksipuoleiseksi tunsin itsenikin…

Elokuu…
Categories
Yleinen

Vanhenemisen salaisuus: 40 is the new 20!

Kukkaset kypsässä iässä.

“Ja paskat, eihän siulla vielä hermoja olekkaan. Ne alkaa kehittyä vasta nelikymppisenä!”

Totesi ukkini, kun nuorena äitinä valitin, että lapset koettelevat hermojani. 

Miten ukki voi noin halveksia minua? Mitätöidä minun tunteeni ja minun ainutlaatuisen kokemukseni!? 

Vaikka ihminen on 19-vuotiaana fiksuimmillaan, alkoi minustakin, kypsästä kaksvitosesta, tuntua, että vanhat ihmiset ovat totaalisesti vieraantuneet lapsiperhe-elämästä, elämästä ylipäätään.

Nyt luulen ymmärtäväni, mitä ukki kommentillaan oikein tarkoitti. Kaukaisessa nuoruudessa (= viime vuonna) leimahtelin joka asiasta, kaikki oli maailman kamalinta tai ihaninta, tunteet järisyttäviä ja kaikki piti saada heti. (Hetkinen, tämähän kuulostaa aavistuksen teinieni elämältä…Mutta murrosikähän voi kestää nykytiedon mukaan jopa 26-vuotiaaksi…) Mutta nyt, kypsässä 38 vuoden iässä, havahdun yhä useammin ja aina yhtä yllätyksenä huomaamaan, että osaan odottaa asioita jo suhteellisen kauan. Tai kauemmin kuin aiemmin. Kunhan en ole väsynyt. Tai nälkäinen. Tai stressaantunut. Tai vittuuntunut.

En uskalla väittää ymmärtäväni täydellisesti, siihen malliin 90-vuotias ukkini sängystään hymyili, kun kehuskelin oivaltaneeni teorian hermojen kehittymisestä. Luulen sen kuitenkin liittyvän suhteellisuudentajuun ja perspektiiviin. Asioihin, joita ei voi ymmärtää kuin elämällä.

Vanheneminen ei siis olekaan ihan paskaa. Miksi ihmeessä halusin olla nuoren näköinen? Eihän siinä ole mitään järkeä. Naururypyt silmien ympärillähän ovat huippuseksikkäät, kertovat huumorintajusta, arvet ovat merkkejä eletystä elämästä ja painovoiman pehmittämää vartaloa on miellyttävä pitää hyvänä. 

Eikö se ole epäluonnollistakin, jos keski-ikäisenä näyttää vielä nuorelta? Jossain on oltava doriangray-maalaus, joka kärsii ikääntymisen iskut ja (paheellisen) elämän seuraukset.

Ei, en minä halunnut näyttää nuorelta, vaan nuoruuden tavoittelussani oli kyse optisen harhan ja itsepetoksen risteytyksestä. Kuvittelin olevani nuori, jos näyttäisin nuorelta. Olisin itsevarma, nopeaälyinen, vahva ja notkea. Olisin taas täynnä energiaa, vailla turhia realiteetteja painolastina, valmiina valloittamaan maailman. Säilyisin toimintakykyisenä aivan liian lyhyillä yöunilla ja heräisin ilman jumeja ja kolotuksia.

Unohdin, että nuorena on myös helvetin itsekeskeinen, itsetietoinen ja – paradoksaalista kyllä – epävarma. (Mutta se ei ole teinin vika, vaan kehittymättömien aivojen. Ihan vaan itselle muistutuksena.) Enää ei nenään ilmestynyt finni tee toimintakyvyttömäksi tai väärät vaatteet estä liikkumista julkisilla paikoilla. Oikeastaan on ihan kiva olla jo boomeri-iässä.

Eksyin itsellenikin yllätyksenä Ilosaarirockiin teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Sunnuntaina neiti kuitenkin päätti, että ratsastus lempparihevosella voittaa rokkailun, ja saatoin hetkeksi sukeltaa todellisuudesta irralliseen rokkikuplaan. Kuplaan, jossa Einsteinin aika-avaruus venyy, paukkuu ja lomittuu voitaikinan tavoin kerroksiksi. Hetken sain hillua kavereiden kanssa ja kuvitella olevani vastuista vapaa kaksvitonen, jutella tuntemattomille ja valvoa liian pitkään.

Tuntemattomat olivat tässä tapauksessa turvallisesti kaverin kavereita, veljekset kuin kivekset, heitä itseään lainatakseni. Ihan miellyttäviä nuoria miehiä – Ketä minä huijaan, ihan itseni ikäisiä!  – siksi varmaan pääsimme Varpun ja veljesten kanssa nopeasti keskusteluissa syvällisille tasoille eli töihin, lapsiin, leikkauksiin ja eri tavoin ilmeneviin ikäkriiseihin.

Nuorempi veljeksistä sanoitti toiveeni ja ajatukseni: 

“Jos olisi kolmekymppisen kroppa, mutta nelikymppisen mieli. Rauhallinen.”

“Rauhallisempi”, totesi isoveli. Jokin äänensävyssä paljasti, että nelikymppiseltäkin löytyisi tarvittaessa virtaa vähemmän harkittuihinkin ideoihin.

Sydämeni suli hetkessä. Siitähän nuoruudessa on kyse, ettei mieti syitä ja seurauksia liiemmin. Sitä on vastuuttomuus! Juuri tällaista seuraa kaipasinkin rokkikuplaani, jossa ei tarvinnut miettiä pyykkejä, laskuja tai hammaslääkäreitä. 

Ja kyllä, veljekset vetivät vertoja parikymppiselle. Lievät laittomuudet ja auktoriteettien uhmaaminen vetosivat teineihin sisällämme, mutta kokemuksen hioma, tyylikäs ja hienovarainen toteutus hurmasi kokonaisvaltaisemmin.

Vaikka ruumiini väsyy nopeammin, on paikoitellen löysä ja vähemmän kimmoisa, henkisen puolen kehitys voittaa kepoisasti kiinteät tissit ja timmin vatsan. Ainakin useampina päivinä. 

Osaan olla armollinen itselleni ja tehdä asioita, jotka tekevät hyvää minulle. Nukun kunnon yöunet (tämä parantaa myös perheen elämänlaatua), enkä todellakaan rankaise itseäni yli kolmen sentin koroilla paitsi jos aion olla kovin tuhma. 

Ymmärrän hetkittäin, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiat tarkkarajaisia, vaan maailma liukuvärjäytyy harmaan eri sävyihin.  Välähdyksen omaisesti hyväksyn, ettei ole olemassa ainoaa, ultimaattisesti ja ikuisesti oikeaa totuutta, on vain parhaita mahdollisia valintoja tietyssä tilanteessa. Niin kansainvälisessä politiikassa kuin kyläyhteisöissä.

Hyväksyn toisinaan, että myös muut voivat olla oikeassa. Eikä minun tarvitse aina saada viimeistä sanaa. (Veikkaan, että mieheni tikahtuu tässä vaiheessa koelukua). Oikeassa voi olla, vaikkei saisikaan sitä viimeistä sanaa. 

Ilosaarirockin uudet tuttavuudet viihtyivät kanssamme yllättävän kauan, vaikka yhteinen ystävämme joutuikin lähtemään. Surffailimme samoilla aallonpituuksilla ja ajankulkua rytmitti ainoastaan rokin aikataulu. 

Tehosekoittimen keikalla huomasin kuinka aika oli koskettanut sekä esiintyjiä että yleisöä. Mutta eipä se oikeastaan haitannut. 

“Mieluummin mie oon tässä teidän kanssa kuin joittenkin parikymppisten pimujen.” 

Päättelimme sen olevan kohteliaisuus, vaikka epäilimme miehen nauttivan varmasti myös nuoremmasta naisseurasta.

“Eihän niitten kanssa vois mistään puhua.”

Ja meidän kanssamme tätä ongelmaa ei todellakaan ollut. Syy ei ollut syvälliset aiheet (niitä ei voi tässä kertoa, koska se saattaa heikentää uskottavuuttamme sivistysalan ihmisinä), vaan se, että emme suotta karttaneet mitään aiheita. Eli pysyimme inhimillisten asioiden ytimessä. Eikä kenenkään tarvinnut esittää mitään.

Sitä alkaa vähitellen ymmärtää, että vaikka jokainen on ainutlaatuinen ei kukaan kuitenkaan ole täysin ihmeellisen erikoinen. Kaikki kärvistelevät pelkojen, angstien, toiveiden ja tarpeiden ristiaallokossa. Rakastuvat, vihaavat ja selviytyvät. Syyt ja voimasuhteet vaan muuttuvat yksilökohtaisesti. 

Ja juuri nämä asiat tekevät ihmisistä ainutlaatuisia ja kiinnostavia! 

Nuoremmille pimuille olisimme pärjänneet, mutta Nightwishin Floorille emme mahtaneet mitään. Taiteilijan ilmestyessä  nahka-asussaan estradille veljesten huomio siirtyi syvän huokauksen saattelemana lavalle. Annettakoon se Floorille anteeksi. Onhan hän jo neljänkymmenen.

Maanantaiaamuna yhteinen ystävämme tiedusteli, miten olimme veljesten kanssa selvinneet. Sama viesti oli lähtenyt veljeksille, hieman eri sanoin tosin. En tiedä, oliko hän enemmän huolissaan meidän vai veljesten selviytymisestä…

Toivon totisesti, että tapaamme jälleen. Enkä malta odottaa keskustelujamme kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Categories
kauneus & ulkonäkö keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Turhamaisuuden turuilla tuulee eli tositarina tekoripsistä

Siitä lähtien kun Tinsku todettiin 14-vuotiaan näköiseksi, on jonkinasteinen ikäkriisi kytenyt. No, ehkä se on kytenyt jo kauemmin, nyt vaan hiillos pääsi leimahtamaan ilmiliekkeihin. Kolme lasta synnyttäneenä liki nelikymppisenä järki jo sanoo, ettei teinistä ihan mene, mutta jotenkin nuorekas olemus houkuttelee. 

Yritin keskimmäiseltä udella, mikä tekee minusta vanhan näköisen.

“No, jos siulla ois kulmakarvat ja ripset, näyttäsit nuoremmalta.”

Tyttö oli oikeassa. Ripset löytyivät lähinnä tuntoaistin perusteella, vaikka Extra Long Volume Mascaraa oli tölvätty puolipurkkia. 

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä kurvasin seuraavalla kauppareissulla kosmetiikkahyllylle. Jos ei ripsari auttanut, piti ottaa kovat keinot käyttöön eli itsekiinnitettävät tekoripset. Toki pieni pelkokerroin liimalla leikkimisen kanssa oli, mutta mitä siitä! 

Kymmenen vuotta sitten minulla oli pidennykset. Vaikka nykyään ne näyttävät vastaantulijoilla enemmänkin siivekkeiltä…? Ihanathan ne olivat. Aamuisin katsoi peilistä ihminen, eivätkä silmäpussit. Ongelma oli, että räpsyttimiä olisi pitänyt huoltaa jatkuvasti. Hampaiden harjaus kaksi kertaa päivässä on jotakuinkin säännöllisintä mihin kykenen, joten pian huoltotoimet jäivät. 

Kosmetiikkahyllyllä lärvintuunaustuotteiden huima tuotekehittely iski ilmat pihalle. Liima oli ilmeisesti jo so last season, ripsisuortuvia kiinnitettiin magneetilla. 

En tajunnut. Siis mihin ne ottivat kiinni? Liimattiinko magneetit ensin luomiin? Käyttöohjeessa kerrottiin nestemäisen eyelinerin toimivan vastaparina. Voi hitsi. Tussimaiset silmänrajaukset olin hyljännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten, ei onnistunut ollenkaan… Mutta ehkäpä oli aika antaa eyelinerille uusi mahdollisuus.

Muutamaa päivää myöhemmin arvelin olevani henkisesti valmis kokeilemaan ripsiä. Kyllä, rajaaminen oli yhtä helvetillistä kuin muistelin. Käsi vapisi ja viivaa piti tarkentaa sen verran monta kertaa, että rajaus ylsi melkein kulmakarvaan. Päätin, että yksi silmä saisi välttää kokeiluun. Olisipahan vertailukohta. 

Rohkeasti räpsäisin ripset rajaukseen ja räpsyttelin. 

Nätiltä se näytti, mutta miellyttävä kokemus ei ollut. Karvat pistelivät ja magneetit painoivat silmämunaa. Musta kokkare ärsytti näkökentässä. Ripsien piti nuorentaa, ei riiputtaa ennestään löysiä luomia.

Revin karvatoukan silmästäni ja asettelin sen takaisin koteloonsa. Silloin kiinnitin huomiota koteloon kirjoitettuihin merkkeihin. Koteloon oli merkitty kumpaan silmään kumpikin ripsivana oli tarkoitus liimata. Ei ollut sattunut tuurillakaan oikeaan silmään. 

Ja kas, olo helpottui, kun lisäkkeen asetteli oikeaan kohteeseen. Koska ripset oli kuitenkin tarkoitettu magna-hahmoille, pienellä leikkausoperaatiolla sain varaosat tuunattua omiin silmiini sopiviksi. 

Jälki näytti sen verran, ei nyt voisi sanoa, että nätiltä, mutta välttävältä, joten päätin testata räpsyjen kestävyyttä seuraavalla kauppareissulla. Valmistautumisen aloitin hyvissä ajoin, sillä nyt aioin sutia molemmat silmät.

Toki ystävättäreni Pirre oli suoriutunut kauppareissusta vain toinen silmä meikattuna, että mahdollista se oli.

Kaupan 18-vuotias täti teki minut onnelliseksi.

“Saiskos henkkarit?”

Kyllä, se toimi! Näytin ainakin alle 30-vuotiaalta! Tai sitten suttuinen ja epävarma rajausjälki yhdistettynä hamuamaani ykköskaljaan herätti kassan epäilykset.  

Mutta varsinaisen ilopissan aiheutti Ilosaarirock. Olimme lupautuneet tyttäreni kanssa talkoilemaan välisiivousta rokkiaamuisin. Lauantaiaamuna, viiden tunnin yöunien jälkeen, meikittömänä ja muutenkin freshinä paperilautasia ja liiskaantuneita tölkkejä asfaltista raaputtaessamme pysäytti pyöräänsä taluttava herrasmies meidät. 

“Tähän on tullut aidat! Eilen ei vielä ollut.” 

Jutustelimme tovin. Saimme kuulla, että vaikka ikää miehellä oli jo 80 vuotta, polki hän joka aamu 20 kilometriä. Ja nyt nämä pirulliset metalliaidat katkaisivat rutiinilenkin. Lisäksi kävi ilmi, että hän oli Suistamon evakkoja. Sieltähän meidänkin suku oli kotoisin! Melkein tuttuja! Joensuussa hän oli asunut pitkään ja siellä asuivat kaikki hänen kolme poikaansakin.

Kello alkoi näyttää vuoron loppumista.

“Pitää meidän tytön kanssa jatkaa siivoomista…”

Miehen silmät laajenivat ja sitten katse siirtyi tyttäreeni.

“Tytön?”

Mies pudisteli päätään.

“Mie katoin, että te ootte siskoksia! Nätti on tyttös.”

Olin samaa mieltä. Puolet geeneistä oli minulta. Sitä paitsi minulle riitti olla nuori, nätti olisi ollut jo liikaa vaadittu. 

Miehen jatkettua pyörälenkkiään tajusin, että 80-vuotiaasta kaikki alle 60-vuotiaat näyttivät todennäköisesti yhtä nuorilta. 

Ja kuinkas ripsiräpsyttimille kävi? Eivät pysyneet paikoillaan, joten pääsivät hyötykäyttöön…

Selkeästi nuorentava vaikutus.
Categories
Yleinen

Asioita yllättävissä paikoissa

Tällainen siitä olisi voinut tulla, jos olisi saanut kasvaa...
Tällainen siitä olisi voinut tulla…

Luen puoliksi pakotettuna Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Arg, miten tekisi mieli laittaa pilkku!) ja vältelläkseni lukemasta lisää intouduin tekemään oman listan.

Asioita yllättävissä paikoissa

Hammaslanka koiran ruokakupissa.

Hammaslanka oli käytetty. Koira on kovin tarkka hammashuollostaan. Ihan omatoimisesti kaivoi kaapista paketillisen hampaitahoitavia puruluita ja söi ne kaikki. (Hampaat voivat hyvin, ilmavaivoista kärsi koko talous.)

Onnekasta, että löysin langan ennen kuin joku söi sen. Siitä olisi voinut käydä taas näin ja juuri tällä hetkellä en kaipaa noin radikaalia boostia.

Tulitikut koiran vesikupissa.

Esimerkillistä paloturvallisuutta?

Kurkku haarukkalaatikossa.

Vihannes siis, ei kenenkään ruumiinosakurkku. Häiritsevästi lusikkaosiossa. Itse olisin laittanut haarukkalaatikkoon – haarUKKa ja kurKKU…

Lasivuoka keskellä olohuoneen lattiaa.

Olisin voinut vannoa, että kulho jäi tiskipöydälle… Erittäin onnistunut suoritus vanhalta ja raihnaiselta koiralta, sillä vuoka oli aivan ehjä ja paistinjämät oli nuoltu viimeistä pisaraa myöten.

Tomaatintaimi lattialistan välissä.

Kyllä, viherpeukalo, joka saa muovikasvitkin kuolemaan, onnistui kasvattamaan lattialle lentäneestä tomaatinsiemenestä kahden sentin taimen keittiön seinän ja lattialistan välissä.

Puutarhanhoidossa pätee uusvanha sananlasku: ei kannata edes yrittää.

Moottoripyörän runko saunan lauteilla.

Saunassa on kuulemma optimaalinen ilmankosteus ja lämpötila.

Kissa piirakkavuoassa

Onneksi huomattiin ennen taikinaa. Ja uunia.

Nuuskakiekko teinin sängyn alla.

Luojan kiitos se oli kuitenkin kaverin! Ei tarvinnut kuin vähän vaan valittaa. Viikon lähettelin kuvia nuuskan aiheuttamista tuhoista suun alueella ja pyysin toimittamaan kaverille.

Categories
arki perhe teinit Yleinen

Mission: Impossible – Teini ja pyykkihuolto

Se oli aivan tavallinen kesälomakeskiviikko, jolloin teinini törmäsi mahdottomaan tehtävään. 

Kyllä vaan ennen vanhaan olisi tällainen hoidettu ihan tuosta noin vaan! Ei tämän mahdottomuuden olisi pitänyt yllätyksenä tulla. Laiskan sutjakkaahan nykynuoriso on, näin luin somesta. Nämäkin kuumien kupeitteni hedelmät olivat pääasiassa lomailleet kesän. Vain pari viikkoa metsähommia, viisi mottia koivua haloiksi ja kuusi edelliskesäistä pinoiksi varastoon, nurmikonleikkuu kerran viikkoon, kuistin purkaminen, avustavat rakennustehtävät sekä jälkiraivaus. Lisäksi viikko lapsenvahtihommia jokaiselle. Jopa sille pienimmälle. 

Asenne. Se olisi tämän tehtävän muuttanut mahdolliseksi. 

Jälkikasvu oli edellisenä iltana tiedustellut voisimmeko mitenkään pitää ihan vaan löhöilypäivän. Mitä tämä tällainen!? Olimme koko päivän sahanneet, kantaneet ja pinonneet polttopuita, mutta talvi tulisi olemaan pitkä ja sähkönhinta korkealla. Ilmatieteenlaitos lupaili kuitenkin rankkoja ja laajoja sadealueita, joten pitkin hampain suostuimme lepopäivään. 

Teinit tuhisivat aamulla huoneissaan, kun suuntasimme miehen kanssa välipäivän puuhailuille; minä metsään ja mies hiplaamaan hitsipilliä.

Suunnitelmani alkoi muotoutua lounasaikaan. Vaikka suuntasin kotiin hyvissä ajoin, verensokeri oli jo syöksykierteessä. Nälkä kiristi leukaperiä ja kihelmöi kämmenissä. Veitsi kiukkusi leikkuulautaa vasten. Miten ruokahommat olivat taas minun harteillani? Salaattiin silppuamani tomaatti alkoi muuttua murskaksi. Kunhan arki alkaisi, jaettaisiin keittiövuorot tasan kaikille viidelle, perkele.  Minä mikään palvelija ole! Koneessakin puhtaat pyykit. 

Mutta tätä tehtävää minun ei tarvinnut itse suorittaa, sillä minulla oli lapsia.

Your mission, should you choose to accept it… Perkele! Mitään vaihtoehtoja!

TEHTÄVÄ: levitä pyykki.

“Levitä pyykki!” huusin alakerrassa majailevalle esikoiselleni. 

Ei vastausta, mutta tunsin jo teinin taktiikan. 

“Tiedän että oot hereillä. Levitä pyykki.”

“En.”

“Levität.”

“Miks ei tytöt?”

“Siskos just imuroi.”

“No entäs se toinen?”

“Se levittää sen toisen koneellisen.”

“Siinä on kuitenkin vähemmän.”

Soitin miehen lounaalle. Sen hommat olivat edenneet huomattavasti sujuvammin, kaksi hitsitäppiä ennen kuin kylän miehet olivat kaartaneet pajalle tarinoimaan.

“Kunhan oot syönyt, levität sen pyykin.”

“En.”

“Se alkaa se pyykki haisemaan, jos sitä ei levitä.”

“Senkun alkaa, ei ole miun pyykkiä.”

No ei varmaan ole, kun teinin huone tyhjenee likapyykistä neljännesvuosittain ja puhtaiden vaatteiden puoliintumisaika kodinhoitohuoneesta vetää vertoja jo uraanille. 

“Levität silti.”

“Miks aina minä?”

Mies vilkaisi minua ja antoi jatko-ohjeen.

“Sitten rimpsautat kunnolla ja laitat reunoihin ne pyykkipojat. Ei keskelle.”

Edellisellä viikolla pyykkipiika sai palautetta, kun uuden paitani rintamukseen oli kuivatettu pyykkipoikaruttu.

Lounaan jälkeen lapset katosivat keittiöstä. Pyykkikone vaikutti edelleen yksinäiseltä. 

“Tule laita astias koneeseen ennen ku levität sen pyykin!”

“Miks minä?”

“Sinun astiat!”

Poika laahusti keittiöön ja siirsi lautasensa koneeseen. Turhauttavan hitaasti.

“Eikö vois kerralla tehdä kunnolla?”

“Ei.”

Lurjus löntysteli pyykkikoneen luo ja aukaisi luukun verkkaisesti.

“Ei täällä ole miun pyykkiä!”

Nassikalla oli selkeästi röntgenkatse, kun ei tarvinnut kurkatakaan koneeseen.

Keskityimme mieheni kanssa päiväkahviin. Pyykkikoneen luona ei ollut havaittavaa liikehdintää. Tenava oli jälleen haihtunut ilmaan.

“Nyt levitä se pyykki!”

Tunkkaisesta teinikammiosta kuului ei niin yllättävä vastaus.

“En. Ei ole minun.”

“No, on kuule ne muutkin levittäneet siun pyykkejä.”

“En levitä.”

“Voi olla, että en lähde hakemaan mopon osia.”

Motivointi moponosilla oli melko toimivaa, ja Posti oli mahdollistanut sen jo viikon.

“Ei kiinnosta.”

Nautiskelimme kahvista ja kahviseurasta, kun silmäkulmasta erotin häivähdyksen, hitaan liikkeen. Kuin kangastus, optinen harha, joka katoaisi kun siihen kohdentaisi katseen. 

Ei, kyllä se oli totta. 

Hontelot raajat siirtyivät mielenosoituksellisen hitaasti kohti pyykkihuoltopistettä. Jos poika olisi liikkunut yhtään hitaampaa, olisi mennyt jo pakin puolelle. 

“Missä se kori on? Se on tuolla ulkona! Tämän takia minä en levitä pyykkiä, kun mitkään tavarat ei ole paikallaan, kun tytöt jättää ne minne sattuu!”

“Mutta eikös se oo siun ittes jäljillä, jos se on aina sie?”

“Heh heh.”

Kaadoin toiset kupit kahvia.

Ulko-ovi kolahti, pyykkikori napsahti lattialle. Syvään huokaisten poika alkoi tyhjentää märkää pyykkiä koriin. 

Kolme vaatetta, selän ojennus ja huokaisu. 

“Ei täällä ole miun pyykkejä!”

Kaksi myttyä, selän ojennus ja tuhahdus. 

“Siis miten paljon tätä on?!”

Kolme kouraisua, selän ojennus ja voihkaisu.

“En mie voi näitä levittää kun kohta sataa vettä!”

Ei kai se nyt ongelma voinut olla, oli meillä pyykkiä joskus liki viikko vesisateessa kuivatettu. 

“Ota sellanen pikkuteline ja laita ulos. Sitten voit siirtää sisälle, jos alkaa sataa.”

“Miks pitää laittaa ulos?”

“Kuivaa ulkona nopeempaa.”

“Ei oo todistettu.”

“Levitä nyt vaan se pyykki.”

“Muista rimpsauttaa!”

Jos Tom Cruisen juoksutyylin tunnistaa jo kaukaa, myös tällä actionsankarilla oli hyvinkin persoonallinen tapa laahustaa.

Maalattuani vähän kuistia ja paljon itseäni ja kaivettuani keskimmäiselle ikivanhan lehmänkallon raunioista, kiersin sisälle pyykinkuivauksen kautta. Siellä pyykit olivat nätisti pihalla, suurin osa telineellä. Oikaistukin ne selkeästi oli. 

“Kulta! Ne pyykit kuivais paremmin, jos ne ei olis päällekkäin.”

Categories
Yleinen

Hei me mökkeillään! Armottomia aikatauluja ja liian nokkelia naperoita.

Kesäkuun alussa Tinsku kutsui Whatsappi-ryhmämme mökkeilemään. Yhdellä oli mahatauti, toisella töitä ja kolmas jättäytyi pois koska “liian pitkä matka yhden illan takia”.

Meni perinteisesti. Oli sovittu treffit kahdeksi. Kymmentä vaille kaksi yksi ilmoittaa, ettei ole päässyt lähtemään. Ensimmäiset pääsevät lähtemään kello 14.20 ja kolmelta emäntä kertoo kääntyvänsä takaisin hakemaan vettä ja bensaa. 

Itse en panikoi saapumisaikaa, sillä mukaani lähtevän perilliseni työaika loppuu vasta neljältä, vaan viemisiä. Viestiketju on täyttynyt kuvista kätevien emäntien leipomisorgioista: pullaa, piirakkaa, pitsaa, toisenlaista piirakkaa, salaattia, kolmatta piirakkaa, toista salaattia… 

Ahdistavaa. Mitä helvettiä minä sinne veisin? Leipominen tässä vaiheessa kesää ei ole vaihtoehto (täältä voi katsoa miksi) ja Mervi on ehtinyt jo ostaa hedelmiä ja juotavia ja ilmeisesti lähikauppansa tyhjäksi. Jotain pitäisi viedä, mutta tulossa olevilla eväillä järjestäisi jo pienen raksan työmaaruokailun. Lisäksi viemisten pitäisi mielellään olla sellaista, että mukulat eivät sihisisi sokerihumalassa koko iltaa ja linjojaan vahtaavat mammat olisivat myös tyytyväisiä.

Kotoa lähtiessäni vilkaisen viestit. Paula epäilee ajaneensa ohi ja kyselee ajo-ohjeita. Perille ensimmäisenä ehtineet tiimiläiset kertovat, että pitää kääntyä maitolaiturin kohdalta. Niitähän ei matkalla olekaan kuin viisi. Vaikka Paulan suunnistustaito on huimasti parempi kuin Tinskun, joka eksyy Lieksan kiertoliittymään, useamman kerran peräkkäin, katsoo Varpu parhaaksi aloittaa alusta: “Millä tiellä sie olet?”

Kajaanintielle kääntyessäni puhelin hälyttää. Paula. 

“Moi Paula! Haloo? Kuuluuko? Kuuluuko mitään? Huhuu!?!?”

Päätän puhelun ja kohta Paula soittaa uudelleen. 

“Moi”

“Moi, nyt siekin kuulet  miut. Mie siut yhdistin tuohon isoon kaiuttimeen. Menee hienosti!”

Ei Paula pelkkiä kuulumisia kysele, pyytää koukkaamaan kotiinsa unohtuneen salaatin.

“Joo, toki. Selvisitte perille? Tartteeko jotain vielä?”

“Joo, selvittiin, vaikka me oltiin ihan varmoja, ettei täällä ennen näin paljon peltoja ole ollu! Ja joo, ei tarttee ku levitettä jos toisit.”

Löydän mökille ilman ylimääräisiä ajo-ohjeita ja ajamatta kertaakaan harhaan. Olenhan käynyt mökillä kerran jos toisenkin! Varmuuden vuoksi olen hiljentänyt kaikkien risteysten kohdalla lukemaan tienviittoja, vaikken muista edes osoitetta.

Sen sijaan jokaiseen monttuun en ole tajunnut hiljentää. 

Mökillä odottaa joukko huppareihinsa kääriytyneitä muumioita. Hyttysmyrkkyä olisi myös voinut kaupasta tuoda, mutta nyt saavat tyytyä salaattiin.

“Tässä tää salaatti. Ravistettuna, ei sekoitettuna.” 

Melkein kuin olisin itse jotain tuonut!

Pullaa?

Yltäkylläisen päivällisbuffetin jälkeen alamme elää todeksi suomalaista kesälomakuvastoa. Lapset räpiköivät rantavedessä, isommat hilaavat venettä kaislikkoon. Aikuiset laskevat laiturilta päitä, nostelevat sinihuulisimpia lämmittelemään, haaveilevat drinkistä. Alkoholilla tai ilman. Kofeiinikin riittäisi!

Yksi lapsista ei tiedä haluavansa uida, mutta ui sitten kuitenkin vaatteet päällä äitinsä suosiollisella avustuksella.

Tähän idylliin ilmestyy Lotan puoliso noutamaan perhettään. Mies istutettaan kahvipöytään ja tarjolle nostellaan sen seitsemän sorttia makeita. Kansia raotellessa käy ilmi, että jälkikasvu on jo käynyt tuhoamassa osan leivonnaisista. Eipä silti, jäljellä olevilla herkuilla saisi helposti pyöritettyä keskivertokahvilaa kokonaiset kolme päivää. 

Mies vaikuttaa häkeltyneenä silmäillessään tontilla viuhahtelevia pellavapäitä. Ei niitä tällä kertaa ole kuin kahdeksan, nuorin kaksi vee ja vanhin 14-vuotias. Mutta kun liikkuvat vaan niin sukkelasti ja hävittävät vaatteitaan matkan varrella!

Uimapuku on laitettu kuivumaan!

“Kenen kukakin näistä on?”

Olen salaa ylpeä, että osaan tällä kertaa sekä osoittaa omani sijaintipaikan että nimetä lapseni. Selityksemme pienokaisten sukulaisuussuhteista ja perhekunnista ei miehen ilmeestä päätellen juurikaan selkeytä, mutta keskustelu ajautuu perheenlisäykseen.

“Ei kestä kyllä miun kroppa enää.”

“Miulla kestäs kyllä kroppa, mutta ei ehkä pää.” 

Tinskun tarkkaavainen esikoinen iskee heti kiinni.

“Alapää?” 

“Eiku yläpää. Petralla ei kestä alapää.”

Lotan puoliso yskii raparperipiirakkaansa vahakankaalle. Onneksi sitä on vielä lisää.

Illan edetessä väki vähenee ja pidot… tuota noin… etenee. Teinit tuijottavat puhelimiaan ja kihertävät. En viitsi valittaa, sillä ovat uineet koko päivän ja vahtineen siinä sivussa myös pienempiään. Huomattavasi onnistuneemmin kuin minä, joka olen hukannut sisätiloissa vessareissun ajaksi vastuulleni sälytetyn taaperon. 

Tinskun esikoinen ei ole enää vahdittavissa, mutta veemäinen se oman vesselini mukaan on. 

“Se kiusas meitä koko ajan! Heitteli hiekkaa ja räiskytti vettä naamalle!”

“Jaa.” 

Ihan kuin tyttö ei olisi siihen kotona tottunut! 

Nukkumaanmenoaika alkaa olla ajankohtaista, mutta tällä kertaa en ahdistu vastaanhankaavista vekaroista tai pedeistään pakenevista palleroista, sillä olen virallisesti vastuussa vain siitä teinistä, jonka nukkumaanmeno sujuu itsestään. Liian myöhään, mutta itsestään.

Tinskun kuopus keikkuu tuolilla ja katselee minua veikeästi.

“Aikku, mikä sie oot miulle?”

“Kummitäti. Sellanen haltijakummi.”

“Aa, siulla on kolme toivomusta”, kummityttäreni sisko valistaa pikkusiskoaan.

“Voisit sie tehdä vielä vauvan?”

Ei kai tämä nyt ollut yksi toive!?

 “En oikeestaan, ku miulla on jo kolme.”

“Voisit sie vielä yhden.”

Mikä ihmeen krooninen vauvakuume näitä Tinskun pienokaisia koettelee? (Kts. mm. täältä ja täältä.)

 “Kun ei ne mahdu autoon sitten.”

 “Ostat isomman auton.”

Epäilen häviäväni keskustelun, vaikka vetoaisin finanssitilanteeseemme sekä lähikoulumme henkilökunnan mielenterveyteen, joten kehotan lasta etsimään hammasharjansa.

Samassa Tinsku tanssahtelee teinien makuuhuoneesta: 

“Haa! Ne sano, että mie näytän meistä nuorimmalta! Etten ole päivääkään vanhentunut tosta kasiluokan kuvasta!”

Yhdeksään mennessä aivan pienimmät ovat unessa. Tosin myös Paula on viipynyt taaperonsa nukuttamishommilla jo huolestuttavan pitkään. Niin tuppaa käymään yhä useammin illanvietoissamme…

Tinsku sen sijaan aloittaa käskytysvaiheen.

“Nyt mene nukkumaan.”

“En mie nyt ihan vielä. Juoma kesken. “

“Mikä juoma? Mitä sie juot?”

“Tonicia”

“Enkö minä sanonut, että sitä ei juua!”

“Otin jo kaks tuntia sitten! Mutta tämä on pahaa.”

“Niinpä! Nyt nukkumaan!”

“Eipä siinä.”

“Siun pitäs olla jo nukkumassa!”

Lapsi katsoi äitiään raivostuttavan rauhallisesti. Isänsä geenejä.

“Pitäskö avata lager?”

Epäselväksi jää kumman on tarkoitus avata lager, mutta kun nassikat vihdoin nukkuvat ja selviydyimme saunaan, sihahtaa jokaisen rouvan kädessä lager. 

Yksi mutsi ja kymmenen kakaraa. Vesillä. Respect.

Aamulla Tinskun lapset hiipivät hiljaa olohuoneeseen, mutta oven sulkeuduttua kersat viis veisaava volumitasoista tai haltijatarkummin kauneusunista. Kummityttö virnuilee veljensä kainalosta.

Sitten en tiedä mitä tapahtuu, mutta kohta minut on karkotettu patjaltani ja paikalleni on peitelty nukkevauva. 

Laitan kahvin tulemaan ja suuntaan huussiin kummityttö kannoillani. Arvelen tytöllä olevan vessahätä. 

“Mene vaan sie”, tyttö hymyilee. Aivan liian viattomasti.

Kannikat ehtivät tuskin koskettaa istuinta, kun tuo yliluonnollisen ystävällinen hymy muuttuu irvistykseksi, pirpana tempaisee huussin oven kiinni, haka kilahtaa ja räkätys loittonee mökille päin.

Sadasosasekunnissa palaan 12 vuoden takaiseen muistoon, jolloin oma taaperoni lukitsi meidät naapurin ulkosaunaan. Siellä pakoreittinä toimi sentään ikkuna. Ainoa aukko huussissa ei houkuttele. Tällä kertaa minut pelastaa se, ettei pikkulikan pituudella yletytä säppiin. 

Kotimatkalla yritän udella tyttäreltäni vanhentaako minua hiusten väri, uurteet silmien ympärillä vai lyhyeksi jääneet yöunet. Mikä on se taika, jolla Tinsku säilytttää nuorekkuutensa?

Tyttäreni pyörittelee silmiään luvattoman pitkien ja tummien ripsien takaa: “Joo, se sekos ihan täysin, kun sanottiin, että se näyttää nuorimmalta.”

Categories
rentoutuminen ruoka teinit Yleinen ystävyys

Töhöt ja teinit telttaretkellä

Lämpötila löhnötti kolmenkympin hujakoilla ja karteltavia kotitöitä oli kertynyt jo kasoittain, kun ystävättäreni Paula ehdotti, että lähtisimme telttailemaan Kolille vanhempien tyttäriemme kanssa. Paula oli testannut ja hyväksi havainnut Rykiniemen telttailualueen Herajärven kierroksen varrelta. Helteestä hapertuneet aivoni yhdistelivät Urpojen reissun maisemia Paulan seuraan. Ihan mahtavaa! 

Maatessani lähtöä edeltävänä iltana ilmalämpöpumpun alla tajusin, etten tiennyt kuinka pitkää matkaa olimme vaeltamassa. Paula valaisi, että leirintäalue oli aivan parkkipaikan vieressä. Voisimme pystyttää leirin ja käydä siitä jonkin lenkin ilman kantamuksia. 

Totta hitossa! Urpojen kuvissa näköalat olivat huikeat! 

Retkeilyn aloitimme luonnollisesti Prisman ravintolamaailmasta klo 12. Kumpikaan perheyksikkö ei ollut tajunnut tankata ja olimme kaikki yhtä mieltä, että lounas kansallispuistossa tulisi olemaan auttamatta liian myöhään. 

Ostoslistamme oli lyhyt, mutta sitäkin vaativampi: ruokaa – kenelläkään ei ollut enää nälkä, joten ruoka ei kiinnostanut ketään (mansikoita, makkaraa ja patonkia, sushi hylättiin), juomaa – vettä jo oli (kuohujuomaa siis, non-alcoholic), lautasia ja lusikat (koska muistin pakata ainoastaan kupit) sekä piknikviltti – joka halusi leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.

Hypermarketista löytyi nimittäin tasan yksi tarpeeksi iso viltti ja sekin oli levitelty nätisti pinottujen pyyhe- ja liinapinojen alle. Prisman kaltevat pyyhepinot huojuivat uhkaavasti, kun Paula koetti vetää vilttiä niiden alta. Tajutessaan, että käytäville leviävät liinavaatteet saattaisivat kerätä turhaa huomiota, Paula luovutti.

Tyydyttyneillä rasvoilla ravitut teiniaivot sen sijaan kehittivät toimivan taktiikan: Toinen piti pinoja pystyssä ja toinen hiisasi viltin esiin. Molemmat kikattivat hysteerisesti. Me esitimme, ettemme tunteneet tyttöjä. Olimmehan jo ravintolassa joutuneet häpeämään lapsia, jotka tunkivat pilliä nenäänsä julkisella paikalla.

Loppujen lopuksi pyyhepöydän esillepanokaan ei pahemmin kärsinyt. Voisivat ensi vuonna kesätöitä hakiessaan mainita myymälän somistustyöt.

Mansikan myyntipisteellä alkoi allekirjoittanutta turhauttaa. Teinien tehokkuus oli hiipunut ja tyttäret tuijottelivat mansikkarasioita osaamatta valita sopivaa. 

“Ottakaa nyt joku! Samanlaisia ne on!”

“Elähän nyt”, mansikoita myyvä mies myhäili. “Pittäähän sitä valihtemista harjotella, ossaavat sitte puolison valita.”

Kolmatta tuntia kestäneen kauppareissun jälkeen olimme aavistuksen huolissamme kuinka saisimme pakattua kaksi takakontillista kasseja, pusseja ja muita nyssäköitä yhteen takakonttiin. Mukana oli kaikkea tarpeellista mm. petankki, uimarengas, radio sekä puolenkymmentä naistenlehteä.

Ajatus erävaelluksesta hiipui hetki hetkeltä kauemmas.

Ja kumpaan autoon? Valinta oli lopulta käytännöllinen, joskaan ei lopullinen, sillä minun autossani on tankki liki puolillaan ja Paulan autoa olisi tankattava. Ajettuani Paulan pihaan, (josta haimme unohtuneita tavaroita) päätin, että menisimme kuitenkin Paulan autolla, jossa oli toimiva ilmastointi.

Paulan mies ilmestyi portaille pyörittelemään päätään.

“Te ette taida tänään selvitä Kolille asti. Jos ei muuta, niin bensa teiltä loppuu.”

“Käydään Uurossa tankilla.”

Itse uhosin, että passikin oli mukana (ei aavistustakaan miksi), tiedä minne ajettaisiin!

“Ette te itärajan yli pääse ja muualle te ette mitenkään kerkee.”

Tungimme konttiin vielä lisää tyynyjä, sillä olin unohtanut omamme kotiin. Paula lainasi minulle myös aurinkolaseja, joissa Peten mukaan näytin “nopeelta kusipäältä”, joka ottaisi juoksukaljat marketista. 

Näyttäisin siis todella tyylikkäältä, ja nopeelta, vaeltajalta Herajärven rannoilla.

Olimme jo liki kohteessa, kun bensavalo Paulan auton kojetaulussa syttyi, mutta se olisi seuraavan päivän murhe.

Leiripaikka oli luvatusti vain muutaman sadan metrin päässä parkkipaikasta. Koska teinien kantomaksimi oli kolme kiloa, saimme Paulan kanssa raahata telttoja, pusseja ja junttikasseja ainakin kilometrin verran. Olo oli kuin kyttyräselkäisellä kantomuulilla.

Telttojen pystytys sen sijaan sujui helposti. Toisesta teltasta jäi uupumaan tappi, mutta pystyimme korvaamaan sen toisen teltan pystytyksestä ylijääneellä tapilla. 

Hikoilimme vajaan seitsemän kilometrin lenkin. Onneksi Paulalla oli kartta, sillä matkalla oli ainakin kaksi risteystä.

Pienen kävelyretken jälkeen oli aika kokata. Tytöt olivat soittaneet olevansa nälissään ja syöneet paketillisen nakkeja.

Kylmä hiki alkoi pukata, kun Paula tyrkkäsi retkikeittimensä eteeni. Mielessäni pyörivät mieheni sanat. Polttoaine toimi erittäin voimakkaana makuaineena, mikäli sitä pääsisi tipan neljännestäkään mihinkään. 

Varmuuden vuoksi pistin kaasukeittimeen tulet, kahden kattilan taktiikalla tuplasimme mahdollisuudet saada ruokaa. 

Katsoimme varuilta Youtubesta ohjevideon retkikeittimen käyttöön. Videosta ei ollut juurikaan apua, sillä olennaiset kohdat oli rajattu pois, mutta kaivattua itsevarmuutta se toi. Pidätin hengitystä ja uskaltauduin kaataamaan Sinolit kuppiin.

Samaan aikaan kaasukeitin alkoi yskiä ja sammui. Mitä hittoa? Kaasua siinä oli ja venttiilikin auki. Tuhlasin neljä tulitikkua uuteen yritykseen ennen kuin tajusin, että minkäänlaista suhinaa ei kuulunut. 

Purin kapineen osiin ja kokosin uudelleen. Rebootilla tietokoneetkin usein alkoivat toimia. Tämä toosa ei alkanut. Pyörittelin venttiiliä edestakaisin, manasin ja irvistelin. Yhtäkkiä sihinä alkoi uudelleen. En ollut aivan varma tuliko sihinä keittimestä vai katkenneesta aivoverisuonesta ennen kuin näin kaasun väreilevän hiekalle heijastuvassa varjossa.

Kaasun kanssa taistellessani tuli ruokakattilan alla oli sammunut, joten lorautin lisää spriitä polttimeen. Ilmeisesti aavistus lirahti ohi, sillä kohta leimahti liekki.

Hienoissa ravintoloissa on tapana liekittää annoksia. Muttei ehkä kulmakarvoja.

Paula sekoitteli putinvarastoistaan kaivamansa pinaattipastan veteen. Kaasupoltin alkoi yskiä ja sammui jälleen. Enää en viitsinyt kokeillakaan. Vittuilkoon pytty rauhassa.

“Mites noi makkarat…Uskalletaanko me nuotio laittaa?” 

Vilkuilimme nuotiopaikkaa huolestuneina. Metsäpalovaroitus oli voimassa, joten pelasimme varman päälle. Tosin retkikeitin meidän käytössämme oli ehkä suurempi metsäpaloriski kuin virallinen nuotiopaikka.

Paula silppusi chorizomakkarat pastamössöön haarukalla. Puukothan olivat jääneet kotiin.

Ikuisuus ja puolikas patonki myöhemmin pasta alkoi näyttää syötävältä. 

Kuinka voikaan ulkonäkö pettää!

Lähes liekitetty pinaattipasta chorizolla. Voi sisältää denaturoitua spriitä.

“Joku kitkerä maku tässä”, tyttäreni sanoi maisteltuaan ruokaa. 

“Mikään kitkerä oo!”

En maistanut mitään seuraaviin kolmeen lusikalliseen. Sitten se iski, kitkerä, pistävä maku kielen takaosassa. Makumuisti palautti mieleen ala-asteen kesäkurpitsaraasteen, kurpitsan kuoressa piilleen karvaan metallisen maun…

Paulakin yökki ruokaa. 

“Onkohan se se chorizo…? Eikös chilistä voi tulla tuollanen…?”

Toinen todennäköinen vaihtoehto mausteisen makkaran lisäksi oli se, että olin onnistunut kuitenkin maustamaan sopan Sinolilla. 

Tilanne vaati olutta. Ensisijaisesti huuhtomaan maku pois suusta, toissijaisesti lievittämään vitutusta. Pullonavaaja meillä ei ollut, mutta onneksi oli google. 

Googlen vinkeistä spriikeittimen kahva oli ainut toimiva, muut olivat paskoja. Hampaiden käytöstä emme kuitenkaan voi varmasti tietää, sillä laskimme, että hammasremontti olisi tullut kalliimmaksi kuin olut tai kaksi.

Olut oli ihanan kitkerää ja katkeraa souria. Kaupassa se oli tuntunut vielä hyvältä idealta.

Kesäyön hiljaisuutta rikkoi ainoastaan naapuriteltasta kantautuva supina ja kikatus. Teltakangas ei juurikaan ääniä vaimentaneet, minkä ei olisi pitänyt yllättää.

Avasimme hiljaa kuohujuoman ja hihittelimme omassa majassamme.

Se oli virhe. Viheliäinen vessahätä teki nukkumisesta mahdotonta. Mykelsin ja koetin etsiä asentoa, jossa rakkoon ei kohdistuisi ylimääräistä painetta. En millään olisi viitsinyt lähteä huussiin. Paula nukkui levollisesti kylkiasennossa.

Kolmelta asennonvaihtaminen ei enää auttanut, oli pakko kömpiä pissalle itikoiden syötäväksi, jotta saisin edes vähän nukuttua. 

Paula makasi edelleen samassa asennossa. Oli pakko kuunnella hengittikö se. Sillä oli oltava jäätävän iso rakko!

Aamulla kaasukeittimelläni oli hyvä päivä, joten sain keiteltyä aamupuurot ja -kahvit. Spriikeittimen kiersin kaukaa. Teinit pitäytyivät rinkeleissä, vaikka vakuutin puuron olevan aivan syötävää. Aivan ymmärrettävää.

Kahvia hörppiessäni ihmettelin, miten Paula oli nukkunut niin paikallaan. 

“Se oli ainoa asento, jossa ei pissittänyt.”

Myöhemmin kotona tarkistin vauriot. Reisissä oli kahden euron kolikon kokoisia mustelmia, ilmeisesti kävyistä ja pieniä punaisia paukamia itikoista. Näytin rokkotautiselta gebardilta. 


Mutta eläinkuosit on kai muodissa.

Categories
juhlapyhät Kriisit parisuhde teinit Yleinen

Parisuhdetesti: Viikonloppu kaksin – ensimmäistä kertaa 15 vuoteen!

En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.

Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.

Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.

“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”

Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.

“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…” 

“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”

“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!” 

Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?

“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”

“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”

“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”

Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…

Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi. 

“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”

“Oon on tillu ollaan suöty”

Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä. 

Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut

Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan. 

“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”

“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”

“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”

“Missä?”

“Räystään alla.”

“Missä räystään alla?”

“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”

“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”

“Talon.”

“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”

Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…

“Mitä sie nyt? Yks pesä..”

“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”

“No, en tiiä…”

“Ens syksynä tiiät.”

“…”

“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”

Yritin harhauttaa. 

“Kato miten paljon muurahaisia!”

“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”

“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”

“Niitä saa millään pois.”

“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”

“Anna niitten olla rauhassa!”

Raksamies on rakasmies

Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.

Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.

Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.

Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia. 

Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.

“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”

Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli. 

“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…” 

Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.

“Kultsi, sitä toista.”

“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”

“Äh, tää ei mihinkään liiku!”

Ihmettelin miehen tuskailua.

“Aa! Miulla liikku.”

“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”

“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”

Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.

“Voinko mie vielä auttaa?”

“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”

“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”

“Ei ole millistä kiinni.”

“No, sitten osaan.”

Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.

“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”

Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin. 

“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”

“Asia ymmärretty.”

Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.

“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”

“Ei ikinä.”

Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.

Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.

“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”

Mitä viikonloppuna opimme?

  • Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät. 
  • Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat. 
  • Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
  • Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
  • Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
  • Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
  • Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
  • On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
Categories
juhlapyhät ruoka

Appiukko ruokatrendien aallonharjalla

Olen siitä onnellinen, että nain miehen, joka sekä kokkaa, siivoaa että osallistuu lasten asioiden hoitoon. Ei se mikään Gordon Ramsay ole, ei edes Kape Aihinen, mutta kelpaa minulle, koska en minä mikään kulinaristi ole.

Kokkaustaitonsa mieheni lienee perinyt isältään. Appiukon bravuuri on lohisoppa, jota se keittää kylätapahtumiin tuhansia annoksia. Ja se on herkkua, koska se on “munien kanssa keitetty.”

Mutta ei sillä ukilla aina ole putkeen mennyt kokeilevassa keittiössä. Mieheni muisteli lapsuuttaan, ettei esimerkiksi riisivelli pitkäjyväisestä riisistä päässyt jatkoon.

Äitienpäivänä soittelimme anopille onnitteluja. Paikan päällehän emme päässeet, koska autossa oli taas joku paskana. 

“Isäs teki meille mummon kanssa täydellisen aamiaisen”, anoppi hehkutti. Sitten anoppi kikatti puhelimeen tikahtuakseen. Naurun pyrskähdysten välistä saimme poimittua tarinan:

Olipa kerran mies ja vaimo, joiden lapset olivat aikuistuneet ja hoitivat omia perheitään ympäri maakuntaa. Elämä soljui rauhallisesti eteenpäin, ja mies ja vaimo olivat onnellisia. Välillä talo tuntui liian hiljaiselta, mutta sitten satunnaiset sukulaiset, serkut ja lapsenlapset rikkoivat tasapaksun arjen.

Eräänä äitienpäiväviikonloppua edeltävänä perjantaina anoppi saapui kaupungin mekkalasta maalle tyttärensä ja vävynsä tykö. Anopilla oli kovin herkkä vatsa ja tarkka ruokavalio, joten ruokapuoli oli vieraillessa otettava huolellisesti huomioon. Ei sillä, kyllä vävylläkin oli verenpainetta laskevaa ja kolesterolia vähentävää vihreää lautasella, siitä piti tytär hellästi huolen. Mummolla vääränlainen ruoka aiheutti kuitenkin akuutimpaa hengenlähtöä. Tyttärellä sattui kuitenkin olemaan menoja illalla, joten käytyään äitinsä kylään hän kirjoitti ohjeet miehelleen ruuanlaittoon ja hävisi, minne lie marttakerhoon tai talkoohommin pyörähtänyt. Catering-keikalle.

Mies luki ohjeita. Perunalaatikkoa. Helppoa, tätä oli ennenkin tehty. Mutta koska ruokarajoitteinen anoppi oli kylässä, noudattaisi hän varmuuden vuoksi ohjetta kirjaimellisesti. Ettei kukaan vaan epäilisi mitään… 

Orjallisesti mies kuori ja viipaloi perunat, pilkkoi lihan ja kokosi ne lasivuokaan. Uuniin, kaksi naksautusta, 250 astetta. Vajaan tunnin päästä mies pudotti lämpötilaa ruutupaperille kirjoitetun ohjeen mukaan, vilkaisi samalla luukun lasin läpi ruokaa. Jotenkin se näytti oudolta. 

Tunnin päästä mies kurkisti uuniin jälleen. Ruuan piti olla jo valmista. Ei se siltä näyttänyt. Mies vinkkasi anopinkin katsomaan. Mies ja mummo pyllöttivät uuden uunin edessä ja koettivat nähdä ruokaa. Anoppi toivoi, että olisi muistanut ottaa lasinsa mukaan.

“Ei se ihan kypsältä näytä”, anoppi tuumii. 

“Jos siulla ei ole nälkä, annetaan olla vielä hetki”, vävy totesi. 

Kun perunalaatikko oli ollut neljättä tuntia uunissa, vävy nosti varovasti ruuan pöytään. Olihan sen kypsä jo oltava! Anoppi istui pöydän ääressä. Alkoi jo hieman heikottaa. Lounaasta oli jo jonkin aikaa, mutta ei hän viitsinyt hoputtaa. Vävy näytti sekin nälkäiseltä ja hieman hermostuneelta. 

“Pitäis sen kypsää olla”, mies totesi ja lappoi isomummon lautaselle ruokaa. “Maista.”

Anoppi totteli, ohitti sianlihakimpaleen ja valitsi koemaistettavaksi perunaviipaleen. Jo ennen kuin haarukka painui kiinteään perunaan, tiesi, etteivät potut olleet kypsiä. Kiltisti isomummo pureskeli perunanpalaa. 

“Juu, raakaa on.”

Tässä vaiheessa mies, jonka olomuoto on hillitty ja hallittu, reaktiot rauhalliset ja perustellut, hermostui ja alkoi ratkaista ongelmaa, minusta ainakin, hyvin loogisesti. 

Mies soitti vaimolleen. 

“Mikä perkele tässä on? Tein ihan just ohjeen mukaan ja tämä on ihan raakaa!”

“En mie täältä sille mitään mahda.”

“Mummokin on nälissään!”

“Ei miulla mikään hätä ole…”, anoppi huikkasi pöydästä.

“No tulen kaupan kautta.”

“Kiitos.”

Illalla mies palasi asiaan. 

“Ihan varmasti oli oikeat asteet 250 ja sitten tunnin päästä 150, ja kaks naksautusta vasemmalle.”

Vaimo kurtisti kulmiaan, nousi sohvalta ja meni uunin luo. Naksutteli hetken uunin nappuloita ennen kuin purskahti räkäiseen nauruun. Osoitteli uunia ja taipui kaksinkerroin. 

Miestä alkoi suututtaa. 

“Mikä? Mitä sinä?”

“Tuo…” vaimo ei saanut naurultaan sanottua mitään. Mies tuli uunin luo ja vaimo naksautteli uunin kytkintä kaksi naksautusta vasemmalle ja taas oikealle. “Siulla oli valot päällä!”

Anoppi hohotti puhelimeen: “ Se oli valoja pitänyt kolme tuntia päällä! Valohoitoa pottulaatikolle!”

Seuraavalla viikolla kuopus laittoi ruokaa. Seurasin sivusilmällä touhuja, mutta en saanut lupaa osallistua. Hernekeittoa purkista. Kohta kuului viaton kiroilu.

“Voi helkkari! Mie tein ukit! Tää ei oo ollu päällä!”

Appiukko oli tainnut keksiä sekä ruokahitin että uuden sanonnan.

Kalavuoka
Solariumiin menossa.

Categories
kaaos perhe rentoutuminen

Uuvuttavaa unettomuutta, kärsimystä kesäillassa nro 3

Kyllä häntä nyt nukuttaa! Sori, jos näpyttelyni häiritsee päiväuniasi.

Oli valoisa toukokuun ilta nukkumaanmenon aikoihin, kun Tinsku viestitti työasioista, mutta oli siinä akuuttiakin asiaa. 

“Vittu menee hermo! Tuo yks alkaa huutamaan ysiltä kuin sika ettei saa unta. Eikä sitten täällä nuku kukaan ennen puolta yötä. Alan olla aika tööt.”

Samaistuin. Meillä eivät huutaneet ihmispennut, vaan kissat. Edellisenä yönä pullerokissamme oli raapinut makuuhuoneen ikkunaa tuntemattomasta syystä. Oli tarjottu ruokaa, vessaa ja ulkoilmaretkeä. Aina kissa palasi ikkunalle. Lopulta kissa oli teljetty alakertaan, mutta koira oli solidaarisesti avannut kaverille oven ja kohta mirri vingutti jälleen ikkunaruutua. 

Palauttavan yön jälkeen päivän perustoiminnot olivat menneet pääasiallisesti autopilotilla, mikä oli muodostunut ongelmaksi muutaman ennalta käsikirjoittamattoman tapahtuman kohdalla. Suurin osa energiasta oli kulunut silmien aukipitämiseen mm. ongelmanratkaisun, hahmottamisen, ajantajun ja kuullunymmärtämisen kustannuksella.

Varttia vailla yhdeksän kuopus vaati liikoja aivotoiminnaltani. 

“Äiti, anna miulle viis minuuttia lisäaikaa.”

“Mitä?” Eihän sillä ole edes peliaikaa. Eikä puhelinta. Ehkä. 

“Kävisin suihkussa ennen kuin meen nukkumaan.” 

Häkellyin. Ei meillä ollut suihkussa käyntiin lupaa tarvinnut kysyä. Ei se slimen tekoon kylppärissä lupaa kysynyt? Edellisen satsin koenäyte roikkui edelleen katossa. 

Vilkaisin kelloon ja tajusin tytön tarkoittavan lisäaikaa iltatoimiin. Onneksi kuopus oli ehdollistunut nukkumaanmenoaikaansa.

Sympatiseerasin Tinskua:

“Onko se ehtinyt rauhoittua päivän kiireiden jäljiltä? Onko sillä jotain mielen päällä? Onko se syönyt?”

Liki 15 vuotta nukkumattomia öitä olivat koulineet minusta uniasioiden kohtalaisen kovan kokemusasiantuntijan, joten koin velvollisuudekseni muistuttaa Tinskua näistä asioista. Jos hän ei vaivaisella 12 vuoden kokemuksellaan ollut tullut kaikkea ajatelleeksi. Toki olin paljon parempi kasvattaja ja kasvatusnäkemykseni järkkymättömämpi jo ennen kuin sain omia lapsia.

Lähetin Tinskulle  jaxuhaleja ja tszemppipusuja ennen kuin laitoin puhelimen lentokonetilaan. Sitten tarkistin, että yöpöydällä oli tarpeeksi pehmoleluja ja pieniä tyynyjä. Tyynyt ovat tärkeä osa rentouttavaa ja palauttavaa unikokemusta. Ensisijaisen tehtävänsä lisäksi ne toimivat kuollettavana aseena myös kollegani makuuhuoneessa. Täydellisen tarkka tyyny ei kuulemma ole. Vaikka varsinainen kohde eli katossa inissyt hyttynen hiljenikin, sivuosumia saivat sekä yöpöydän irtaimisto että miehen kauneusunet.

Itse en pitänyt tyynyjä hollilla tappamistarkoitukseen (vaikka pistin tämän työkaverin vinkin mieleen), vaan lähinnä uhkailuun. Kissa nimittäin piti entisöimistä odottavaa vintagetuoliani raapimispuunaan. Ikävä kyllä raapimisikkuna ei sattunut heittosektoriin. 

Hiljennyin kuuntelemaan omaa kotiani ja nukkuvia lapsiani.

Alakerrasta kuului askelia, kaapin ovet narahtelivat ja seinärakenteiden läpi kantautui vaimeita kirosanoja. Esikoinen etsi takavarikoitua puhelintaan. Turha vaiva. Nyt oli niin hyvä jemma, etten ollut varma löytäisinkö itsekään enää.

Keskimmäinen kiroili huoneessaan ja paiskoi tavaroitaan. Ilmeisesti koekirja oli kadoksissa. Kun tarkemmin kuunteli, selvisi, että koe oli seuraavana päivänä. Ja kyllä, siihen ei oltu kerrattu. Ja luonnollisesti, se oli äitin vika.

Kuopus nyyhkytti dramaattisesti viereisessä huoneessa. Olin loukannut lastani pyytämällä siivoamaan kissanvessat yksin ilman siskonsa apua. (Alkuperäinen esimerkki sensuroitu apulaisen toimesta.

Kaivoin pienimmän peiton alta ja silitin uneen. Isommat saivat selviytyä keskenään, sillä epäilin läheisyyteni olevan vettä kuumaan munkinpaistoöljyyn. 

Mies veti minut kainaloonsa ja huokasimme yhteen ääneen. Päivän urotyöt olivat takana. Miehen hengityksen tasaantuessa omat ajatukseni lähtivät laukalle. 

Tytön lupalappu! En varmaan muistaisi sitä aamulla. Tyttö ei ainakaan. 

“Minne sie kimpoilet!” mies ärähti. 

“Tärkeä asia.”

Koputin keskimmäisen oveen ja kerroin asiani oven läpi. Kohta oven raosta työnnettiin lupalappu. 

“Saisko kynän kanssa?”

Sängyssä mies nappasi lusikkaan, lukitsi levottomat jalkani omalla jalallaan. 

Nyt . Nukutaan.”

Ajatukseni kulkivat puutarhan hoitoon, mustaan multaan, joka paikoitellen jo paljastui lumen alta. Lämpimiin kesäpäiviin, kahvihetkiin terassilla…. Laineiden loiske veneen kylkeä vasten…

“Ei vittu saatana, mikä tuo lotina on?!” mies ärähti. 

Nousin tarkkailemaan tilannetta. 

“Aa, koira. Se nuolee pallejaan.” 

Aamu ei ollut iltaa viisaampi, päinvastoin tuntui, kuin yötä ei olisi ollut välissä ensinkään. Keskimmäinen etsi puhtaita housuja liikkatunnille, esikoinen ilmoitti, ettei aikonut herätä, syödä eikä varsinkaan lähteä kouluun. Pienin nyyhki vaatekaappinsa edessä:

“Miulla ei ole päiväalushousuja! Täällä ei ole kuin yöalushousuja. Ei niitä voi pitää päivällä!”

Samaistuin. Minullakaan ei ollut pikkareita.

Kirjoitusapulaisena tällä kertaa:

nuorinmainen vanhempien lellikki lapseni

Categories
koulu teinit Yleinen

Me ansaitsemme kultaa! Sanoja stipendeistä

(Julkaistu 2021, päivitetty uusilla tiedoilla toukokuussa 2022.)

Tapanani on kiehahtaa usein ja vähän kaikesta, mutta yksi asia ärsyttää läpi vuoden, yhtenä viikonloppuna erityisesti. Tämä kyseinen viikonloppu on paradoksaalisesti myös mitä ihanin, sillä siitä alkaa opettajan kesäloma. Tällä autuaaksi tekevällä kevätjuhlalauantailla on siis myös kääntöpuolensa: todistusten ja stipendien jako. Siinä sitä punnitaan kenen kersalla on parhain tokari ja kuka saa himoitun kirjekuoren. Ja tämä suututtaa, ketuttaa ja suoraan sanottuna vi….ttaa. Stipendi. Tai sen jakoperusteet. 

Eräässä lähikoulussa samat lapset saavat aina stipendin. En halua mitätöidä heidän osaamistaan ja taitoaan. He menestyvät koulussa, käyttäytyvät (ainakin opettajien nähden) siivosti ja ovat sopivasti sosiaalisia, liikunnallisia ja älykkäitä. Tai kuten eräs äiti totesi “kakkivat sateenkaaria”. Koulumenestys on taattua laatua, kiitettäviä riittää tekemättä mitään.

Koulumenestys on hieno asia, mutta tarvitseeko siitä joka vuosi palkita, jos se sujuu kuin itsestään? Entäs ne, jotka taistelivat kutosensa oppimivaikeuksista tai vaikeasta perhetilanteesta huolimatta? Tai ne, jotka lopulta oppivat istumaan koko tunnin omalla paikallaan? Tiedän lapsia, joiden luokalla kaikki muut saivat vuosien varrella stipendin, paitsi tämä yksi.

Toukokuussa 2022 itkin koulun kevätjuhlassa. Kyyneleet alkoivat poltella luomien alla jo siinä vaiheessa, kun stipendin jaosta kerrottiin. Kuten kerroin, ketuttaa ihan periaatteesta.

Ja katkeruudesta. Omat lapset eivät nimittäin ole saaneet stipendejä niiden kahdeksan vuoden aikana, jona ovat peruskoulussa palloilleet. Äitinä olisin sitä mieltä, että ehdottomasti olisivat ansainneet. On sitä aherrettu niin kovasti!

Kun ensimmäinen stipendi jaettiin “energisimmälle ekaluokkalaiselle”, piti räpytellä ihan tosissaan ja silti kyynel karkasi poskelle. Kerrankin! Tämä tällainen stipendi olisi ollut syytä olla jo aiemmin. Mieheni epäili, että tokko stipendi olisi meidän mukuloille silti sattunut. Duracellpupujemme energiat kun tapasivat suuntautua epätoivottuihin ideoihin.

Siksipä yllätys oli suuri, kun kuopus, viimeinen toivomme, pokkasi stipendin. Yleisössä kohahti jo sukunimen kohdalla, toisen kerran kriteerien kohdalla. Ei se kirjekuori koulumenestyksestä tullut, mutta ystävällisyydestä ja hyvästä käytöksestä.

“Vuoden ärsyttävin pentu”, epäili sisko kriteereiksi. Kieltämättä kuopus osasi säästellä erityisominaisuuksiaan kotioloissa.

Tällaisilla perusteilla lapseni luovuttivat isälleen kourallisen kolikoita, koska isi ei koskaan stipendiä koulussa ansainnut.

Stipendin aina tarvitse olla rahaa. Riittää, että tulee huomatuksi. Kuten perusteet, myös stipendit voivat olla persoonallisia ja kohteelle sopivia. Esikoiseni palasi koulusta tukka nyrhittynä. Kaverit olivat palkinneet sankarin koulutoiminnan ilmaisella parturoinnilla koulun roskalavalta pöllityillä rikkinäisillä askartelusaksilla. 

Aivan varmasti, joka ikinen lapsi ansaitsee tulla kehutuksi ja jokaisen lapsen tulee tietää, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä riippumatta arvosanoista. Ja pelkkä somessa hehkuttaminen ei riitä, se pitää kertoa myös lapselle itselleen.

Kouluarvosanoilla ei loppujen lopuksi ole elämässä ihan mahdoton merkitys. Ylioppilaslakkikin napsahtaa yhtälailla niille, joilla on 11 ällää kuin niille, jotka kikkailevat kompensaation avulla tokarin kouraan. Yritysjohtajaksikin pääsee ammattikoulupohjalta. Tärkein todistus onkin mielestäni  Unicefin kympin tokari . Paras idea ikinä. 

Kokosin tähän stipendinantoperusteita meille, joiden lapset eivät stipendiä saaneet, mutta ovat sen ansainneet. Ehkä jokin näistä sopii muillekin. 

Itse en voinut olla ylpeämpi esikoisestani, joka kotiin tultuaan kaivoi taskustaan seitsenkertaisesti taitellun dokumentin.  Se oli tallessa ja käytännössä ehjänä! Olen kuullut todistuksesta, jota kuljetettiin vasemman jalan lenkkarissa. Koko kesä.

  1. Matikasta ei tullut vitosta vaan kutonen!
  2. Saavutit tavoitteena olleen musiikin vitosen toimivilla työskentelytavoilla!
  3. Löysit keinoja selättää hahmottamisen / lukivaikeuden ongelmat.
  4. Kestit ärsyttävää opettajaa/erkkaopea/kuraattoria/psykologia.
  5. Todistuksessasi oli monipuolisesti kaikenlaisia numeroita.
  6. Pääsit luokaltasi!
  7. Heräsit omatoimisesti kouluun!
  8. Teit itse aamupalasi. 
  9. Muistit repun /kirjat / hampaiden pesun.
  10. Toit todistuksen kotiin. 
  11. Olet vain hirmuisen ihana. 

Vanhemmillekin omat: 

  1. Selvisit tämänkin vuoden Wilma-viesteistä!
  2. Lapsi pääsi luokalta, vaikka  unohdit pakata mukaan sukset/monot/uikkarit/luistimet/kaikki edellä mainitut.
  3. Lapsi pääsi luokalta, vaikka et muistanut tarkistaa kotitehtäviä /kysellä kokeeseen koko vuonna. 
  4. Et vastannut veemäisesti opettajan toiseksi viimeisenä päivänä lähettämään viestiin, jossa epäiltiin kuumeessa olevan lapsen koulukirjojen kadonneen. 
  5. Muistit lopulta / jossain vaiheessa / kaikesta huolimatta laittaa lapset lauantaina kouluun. 
  6. Muistit halata ja kehua lapsia. Selvisitte tästäkin vuodesta. 
Categories
teinit Yleinen

Elämää teinin kanssa – rehellinen vuodatus

elämää teinin kanssa

Varoitus. Sisältää sopimatonta kieltä. 

Teinit ovat luojan rangaistus siitä, että on itse ollut vittumainen teini. Joka kerta, kun hermojen hernekeitto palaa pohjaan manaan lapsilleni yhtä raivostuttavaa jälkikasvua. Ja olen harvinaisen tietoinen, että geneettinen perimä sen heille hyvin todennäköisesti takaa. 

Pari viikkoa sitten päätin tehdä lastensuojeluilmoituksen omasta lapsestani. En enää tiennyt kuinka selviytyä teinin kanssa.

 “Vittu tee! Ihan sama!” suojelunkohde ilmoitti.

Murrosikä on raskasta aikaa, myös teineille itselleen. Eihän teini tahallaan ole vittumainen. Aivot eivät vaan toimi. Erityisesti etuotsalohkot ovat kehitysvaiheessa ja siellä tapahtuu niinkin merkittäviä aivotoimintoja kuin itsehillintä ja tunteiden hallinta. Samalla mantelitumake on kypsä tuottamaan (ääri)tunteita ja keho pumppaa nuoren täyteen sukupuolihormoneita ja stressihormoneita. 

Vähän kuin ajaisi viritetyllä mopolla, josta puuttuu jarrut. Pitää vaan toivoa, että muuten on mopo kunnossa.

Teinien aivot eivät todistetusti kykene tuntemaan myöskään empatiaa, ja oksitosiiniryöpsähdykset saavat teinin kuvittelemaan olevansa maailmankaikkeuden keskipiste. (Tässä on toki hankaluuksia joillain kolmekymppisilläkin. Nelikymppisenä alkaa vituttaa se, kun pitää ottaa huomioon kaikkien tunteet ja toiveet.)

Toissaviikon sota syttyi niinkin tavanomaisesta tilanteesta kuin kotitöistä ja niiden jakautumisesta. Ruuanlaitto lankesi “taas” teinille. Oli käsittämätöntä, myös meille vanhemmille, miksi huone oli “taas” siivottava, sillä roskis ei kovin kaukana ole ja keittiöönkin on kävelymatka. 

Ymmärsin kymmenen minuuttia. Sitten takavarikoin puhelimen. 

“Nyt en varmasti tee mitään!”

“Saat sen kun ruoka on tulilla ja huone raivattu.”

“En.”

“Et halua puhelinta?”

“En.”

“Asia selvä.”

Teinien kielenkäyttö on muuten helvetin yksipuolista. “En tee. Ihan sama. En. Ei kiinnosta. Mene pois. Vittu, elä kysele. Miks aina minä?”

Jälkiviisaana olisi tässä vaiheessa pitänyt muistaa, että teinin aivot ovat keskeneräiset. Kyky hahmottaa syy-seuraus-suhteita ja pitkäjänteisen toiminnan suunnittelu ovat vielä kehittymässä siellä etuotsalohkossa. Nuorten aivot janoavat mielihyvää ja nopeaa palkintoa, ja kaikki tuntia kauempana on kaukaisessa tulevaisuudessa.  

On helvetin paljon mukavampaa makoilla sängyllä tuijottamassa tiktokkia ja snäppäämässä kavereille, kuin lukea kokeeseen, kerätä haisevat vaatteet pyykkikoneeseen (tai edes pyykkikorin tuntumaan), vaikka äiti saattaa seotakin, kun näkee kaaoksen. Tai jos estää mopovarkauden kesken ruotsin tunnin, voi siitä seurata luvaton poissaolo. 

Ollakseni objektiivinen  on myönnettävä, että oma olotila ei ollut suotuisa diplomatialle. Edelliset viikot olin ottanut töissä haltuun uusia vastuualueita ja ennakoimattomia muutoksia, siviilissä oli useampia surujuhlia. Lisäksi lähestyvät perhejuhlatkin stressasivat. (En väitä, että olisin mitenkään täydellinen kasvattaja muutenkaan, että ei tarvitse soitella ja kertoa sitä.)

Siksipä verbaalisen ruoskan sivaltaessa minun sijasta (tällä kertaa) sivulliseen sisareen, loppui ymmärrys teinin käytöstä kohtaan sekä mieheltä että minulta. Neuvotteluvara katosi ja lauseista tuli vaatimuksia ja konditionaaleista imperatiiveja. Samalla kaikki mahdollisuudet järkevään ja kypsään, vuorovaikutteiseen kommunikointiin hävisivät kuin teini kässäntunnilta.

Kun keskusteluun alkoi liittyä lentäviä tavaroita, otimme tulitauon. Lapsi otti reppunsa ja aavistuksen enemmän etäisyyttä kylätietä pitkin. Mies otti hermosavut, minä hermokahvit. Kuopus vakoili suunnan, josta lähtisimme teiniä etsimään, mikäli routa ei porsasta kotiin ajaisi. 

Aloin kaivella netistä lastensuojeluilmoituksen teko-ohjeita, mies googletti vinkkejä teinien kanssa selviytymiseen. Netti vyörytti eteemme artikkeleita teinien kehityksestä (mm. MLL). Helpotuksen aalto vyöryi lohdullisena ylitsemme, tämä oli normaalia!

Ja jos rehellisiä ollaan, sattuuhan sitä itsellekin ylilyöntejä, vaikka pitäisi olla enemmän elämänkokemusta ja tasaisempi hormonitoiminta. Ei siis ihme, jos keskenkasvuisella on vaikeuksia ymmärtää, että epämääräinen paha olo voi johtua nälästä tai väsymyksestä. Aikuisena olisi syytä jo tajuta, että tuiskahtelu ja äksyily johtuu teinilläkin stressistä tai jännityksestä. Jos itseä stressaa, entäpä sitten lasta, joka joutuu olemaan ensimmäistä kertaa sitten kastetilaisuuden huomion keskipisteenä. Ja vielä ilman turvallista hupparia ja likaista lippistä.

Huilitauon aikana mieliala tasaantui. Tajusin, että teini on rasittava keskimäärin kolme vuotta, mikä tekee noin 150 viikkoa (3 x 52 viikkoa). Itse olen vittumainen ämmä vähintään viikon kuukaudessa. Vuodessa se tekee noin 12-13 viikkoa, ehkä noin 30-35 vuoden ajan eli vähintään 350 viikkoa. Sitten olisi vaihdevuodet. Että lyhyemmän aikaa se teini on ärsyttävä. Paitsi tietysti, jos teinillä on kuukautiskierto…

Kun teini palasi, solmimme pidemmän aselevon ja jätimme lastensuojeluilmoituksen toistaiseksi tekemättä. Ensisijaisena tukimuotona ei nimittäin ollut välitön sijoitus. 

Kuinkas sitten kävikään?

Sukujuhlista selvittyämme kuoriutui lapsestamme huomaavainen nuori. Kotoa karannut raivopäinen jälkeläiseni leikitti ykkösluokkalaisia kylätapahtumassa ja small talkkasi aikuisten kanssa. Kotona tyyppi teki ruokaa, tyhjensi ruokakassit ja levitti pyykit ilman väittelyä. Etsi varapyörän varastosta (koska aikoi lainata minun pyörääni) ja lainasi rahaa uimahalliin sisarelleen (kysymättä).

Kuvittelin, etten voisi olla enemmän ylpeä jälkeläisestäni. Paitsi, että seuraavana päivänä olin. Kehittymättömistä aivoistaan huolimatta teinini oli koulussa pyytänyt asiallisesti anteeksi mokailujaan. Virheitähän sattuu kaikille. Suurinta kypsyyttä on myöntää tekemänsä virheet. 

Toivoa on.

Pari vuotta sitten kirjoitin asennoitumisharjoituksena teiniajan hyvistä puolista.

Categories
Yleinen

Livemusiikkia ja kaljaa kahdella (2) tavalla!

KUVITUSKUVA! Ei ollut tämä bändi tällä kertaa.

Valvominen yli iltakymmenen aiheuttaa minulle kolmen päivän sekavuuden, tiedostan sen. Parin vuoden tauon jälkeen aloin kuitenkin olla jo sen verran keikkailun puutteessa, että univelkakrapula ja siitä aiheutuva kärsimys perheelleni oli toissijaista.

Koko tuskattuvan pitkän lockdownin ja rajoitusten ajan olin kaipaillut lempparibändiäni saapuvaksi kotipuoleen ja Kerubiin, ja kun odotettu hetki koitti, oli aika uskaltautua ulkomaailmaan ja palata ihmisten pariin. Tinskuhan on jo kotvan pinkonut pitkin maakunnan kapakoita ja kuppiloita Tuiskun, Tauskin ja Tähkän perässä.

Katala virus oli tehnyt kaikkensa estääkseen kohtaamisemme. Keikka peruuntui, toinen siirtyi, ja juuri kun kalenterin sivuilla alkoi näkyä luvattu päivämäärä, sai elämäni kauan kammotun, joskaan ei täysin odottamattoman, positiivisen käänteen. Onneksi niin ajoissa, onneksi niin lievänä, että karanteeni oli lusittu hyvissä ajoin ennen tuota taivaallista lauantaita. 

Ystävättäreni oli suojautunut tehokkaammin. Hän ei todellakaan aikonut sairastua ennen ensimmäistä Stam1nan keikkaansa. Koronalta välttyäkseen rouva oli skipannut lounaat, liimannut maskin naamalleen ja vältellyt kollegoita työpaikan pimeimmissä nurkissa kuplamuoviin kääriytyneenä. Ja se oli kannattanut.

Itse en aivan keikkakunnossa ollut. Sosiaalisten kohtaamisten lisäksi hirvitti jo valmiiksi, miten jaksaisin valvoa yhdeksää pidemmälle vaikuttamatta aivokuolleelta zombilta.

Kuppilassa ahdistus kasvoi entisestään, kun näin baaritiskin. Miten hitossa tilattiin kaljaa? Vuoroa ainakin odotettiin siisteissä ja sivistyneissä jonoissa… Milloin viimeksi olin baarissa ollut?

Yksi kalja riitti kihauttamaan kepeään keikkakuntoon, josta rysähdin pian takaisin. Tuntui kuin olisin katsonut keikkaa muovipullosta. Ääneni hävisi ennen kolmatta biisiä ja pelkästään piirileikin katsominen sai sykkeet kattoon. 

Toista tuoppia en jaksanut lähteä jonottamaan, mutta puolivälissä keikkaa nautin ulkoisesti puolimukillista keikkalämpöistä olutta, joka niskassa tuntui viileältä, mutta pakaroiden välissä jo lämpöiseltä. 

Mitäs seisoin pitin vieressä. 

Tai seisoinhan minä, ja melkein eturivissä, sillä liveStam1naneitsyyttään heittävä ystävättäreni hivuttautui pelottavan määrätietoisesti lähemmäs lavaa. Silmät kiiluivat kuumeisina, hymy ylsi korviin ja nyrkki pui ilmaa. Tuo arjen herttainen perheenäiti oli hevipilvessä! 

Hymyilytti. Suloisen katkera kateus pisti rinnassa. Saisinko enää koskaan kokea tuota livekeikan hurmiota, pökerryttävää energiaa ja euforiaa? 

Ehkä toipuisin kesän rientoihin. Tai voisiko toivoa iltapäiväkeikkaa senioreille?

Categories
Yleinen

Kuuden kohdan kiitosvirsi

Apulanta, Stam1na ja mieheni ovat elämäni rakkaudet. Eivät ehkä täysin tässä järjestyksessä. Apulantaa, jonka tuotannosta löytyy biisi jokaiseen elämäni hetkeen ja tunnelmaan, hehkutin jo aiemmin. Nyt on vuorossa Stam1na, jonka biisit resonoivat elokuutioni kaikilla kuudella tahkolla. 

1. Juokse tai kuole

Sirkkeli pyörii, pää pyörii, pylly pyörii. Harvan bändin tuotanto sekä tanssituttaa että laittaa tekemään vielä muutamaan toistoon ja vielä pikkuisen isommilla painoilla. Ikävä kyllä musiikillisesti vääräuskoinen ja nirso jumppakaveri poisti käyttöoikeuteni salin äänentoistoon, joten jatkossa kyykkäilen keskenäni. 

Kevyesti kulkee kymmenen kilsaa Taipaleen tahtiin, niin sattuu tempo ruumiini rytmiin, askeleitteni iskuihin.

2. Ammatillinen hyöty – Kiitän tiedettä ja taidetta (+Stam1naa) kuin jumalia

Herättää keskipenkin hevarit, kun havainnollistaa huutohevistä runon keinoja, säkeenylityksiä ja alkusointuja, osoittaa metaforia ja viittauksia maailman mytologioihin. 

Huutamalla menee myös paremmin päähän, että vaikka Suomessa ja suomen kielessä sana on vapaa, konjunktioilla ja välimerkeillä on merkitystä. 

Vaikuttamisen opintojakson voisi vetää pelkällä Viimeisellä Atlantiksella. Tai vain N.P.V.E.M:llä. 

3. Kantelettaren suorassa sukulinjassa

Kielen ja kirjallisuuden ammattirakastajana koen liki orgastisia hetkiä Stam1nan sanoitusten äärellä. Lapsuuden lorujen lailla ilottelua äänteiden kanssa, pelehtimistä omintakeisilla yhdyssanoilla, joissa merkitykset sekoittuvat, imeytyvät toisiinsa, laajenevat lopulta yhteydeksi, joka lopulta räjäyttää tajunnan!  Aah 

4. Kohtalon kontrollerina

Arvostan lyriikoita, joissa olennainen on kiteytetty täydellisesti, mutta ihailen myös monitasoista ja ristiriitaista sisältöä. Sanoituksissa vilahtelee niin monta tieteen ja tekniikan alaa, että humanistia heikottaisi, jos ei nauttisi kaaoksesta kontrollissa tai mekaniikan ja astrofysiikan mahdollistamasta symbolismista. 

Eikä sävellyspuolikaan toista itseään, vaan tilulilutukset haastavat, yllättävät ja koukuttavat. Rakastun uudelleen.

5. Kuumat ja hikiset keikat

Musiikki täyttää korvat ja pimeydessä välähtävät valot viiltävät verkkokalvoja, repivät irti todellisuudesta ja sulkevat minut ajattomuuteen. Tunniksi unohdan kaiken, en antaudu vaan vapaudun. Basso värisee sähkönä olkavarsissa, tunkeutuu rintalastan alle ja tahdistaa sydämeen uudelle taajuudelle. Kitaran säröt kimpoilevat lavalta seinien kautta kasvoille, kihelmöivät poskilla ja hiusrajassa, imeytyvät lopulta otsalohkoihin. Sulaudun lihasta tehtyyn dynamoon…

6. Elämän(ipunainen)lanka

Kadonneet kolme sanaa soivat jossain välissä pääni sisäisellä soittolistalla. Tähtäsin viittä laukausta päähän jos toiseen. Välillä keräilin hävinneitä muistipalapelien paloja, mutta tiesin kuitenkin, että vielä nousen ja paranen, että tähän on lääke varmasti. Ja olihan siihen. Liki neljän vuosikymmenen tuoma suhteellisuudentaju ja laajentunut perspektiivi. Kiitän vapautta vihasta. Nyt on vahva ote tulevaan.