Kategoriat
Yleinen

007 ja paluu arkeen

Aamuvirkku

Mies palasi viikko sitten töihin. Ankeus hiipi mieleen välittömästi, vaikka omaa lomaa oli vielä viikon verran jäljellä. Pitkä viikko aikaa keksiä aktivoivia harrasteita junioreille, miettiä ruokaa ja tapella kännykän käytöstä. Käytännönsyistä, ja osittain myös myötätunnosta, aloin herätä miehen kanssa aamukahville heti maanantaina klo 5.50. 

Illalla päätimme, että myös lapset voivat osallistua tähän kidutukseen, jota arkirytmiin palaamiseksi kutsutaan. Tyttöjen unirytmi ei ollut pahasti sekaisin, mutta teini eli kuin eri aikavyöhykkeellä. Lisäksi pojan syventynyt symbioosi kännykän kanssa oli huolestuttava. Kerran puhelimen ollessa takavarikossa poika oli epätoivoisena yrittänyt katsoa kuopuksen puhelimesta tiktokkeja. Ajattelimme kokeilla asteittaista vieroitusta. Kännykkä olisi yöunilla aluksi klo 22 alkaen.

– Pitääkö mennä jo sillon nukkumaan? En mene!

– Ei siun ole pakko mennä nukkumaan. Et vaan ole kännykällä. 

– Mitä mie sitten teen muka?!

– Luet, katot telkkaria…

Ovi paiskattiin kiinni. 

Illalla mies viritteli pojan kännykän laturiin tietyllä tavalla. Emme uskoneet hetkeäkään lupauksiin siitä, ettei puhelimeen koskettaisi yön aikana.

– Viimeksi jäi kiinni, kun puhelin oli eri asennossa. Mutta nyt on johtokin, myhäili agenttipuolisoni rakennellessaan ansaansa. 

Seuraavana aamuna heräilin pirteänä kuin perseelle ammuttu karhu keväällä. Herääminen oli hirveää. Aivan kamalaa. Olisi varmaan pitänyt mennä aiemmin nukkumaan. Mieheni tuli hykerrellen keittiöön ja alkoi laskea kellotaulusta tunteja. Yrittiköhän se laskea monelta piti olla töissä? Keväällä mies oli onnistuneesti mennyt tunnin myöhässä töihin. Nyt ei kuitenkaan mietitty työaikoja, vaan tarkistettiin ansaa.

– Joo, selvä tapaus. Puhelin oli tarkasti samalla tavalla, mutta johto ei. Ja tässä on tallennettu kuvakaappaus viis tuntia sitten, kahdelta. Amatöörimaista. 

Puhelin lähti takavarikkoon. Varmistaakseen vuorovaikutteisen päivän mies sitoi pojan laturiin marjapoimurin.  

Join kahvin mieheni seurana ja kun ovi painui kiinni, hiivin takaisin sänkyyn. Heräsin kauhuun, että olin unohtanut mennä tunneille. Työasiat alkoivat ahdistella alitajunnasta. 

Päiväherkku

Iltapäivästä aloin kipuilla töihin paluun kanssa ihan tosissaan. Oli pakko tarkistaa lukkarista milloin ja missä olisi maanantaina oltava. Samalla tajusin, että minulla ei ollut pääsyä pojan Wilmaan. Mietin, kannattaisiko edes hankkia tunnuksia vai olisinko vain onnellisempi, jos en tietäisi kaikkea. 

Poika oli löytänyt marjapoimurinsa ja tuli kertomaan, että olimme ihan paskoja ja epäreiluja vanhempia. Selityksiä puhelimen liikkumiseen ja keskellä yötä tapahtuneeseen toimintaan riitti. Puhelimeen oli asetettu eri aika jonkin pelin huijaamiseksi! (Tämän melkein uskoinkin.) Hän oli ollut varmasti nukkumassa kahdeltatoista. Kissa oli siirtänyt johtoa! Koira oli katsonut youtubesta kissavideoita! 

Todistusaineisto oli kuitenkin vedenpitävä. Luettelin listan kotitöitä, joiden jälkeen voisimme keskustella puhelimen palautumisesta. 

Paluu omaan työmoodiin sujui lupsakasti. Sähköpostissa oli kymmenen viestiä kirjastolta, joka ilmoitti, että lainani olivat myöhässä. Kuukauden. Sakko oli rapiat 60€. Itkettyäni hillitöntä summaa whappi-ryhmässä, eräs empatiakykyinen ystäväni kertoi, että olin ymmärtänyt kirjastokonseptin väärin. Tarkoitus oli lainata kirjoja, ei ostaa niitä.

Seuraavan stressireaktion sain huomatessani, että kurssialusta oli päivitetty. Uusi ulkoasu oli sekava! Missä olivat kaikki työkalut? Miten tässä nyt mitään tekisi? Taistele, pakene tai lamaannu! aivot huusivat toimintaohjeita.

Poika kävi kertomassa, että oli levittänyt pyykin. Luonnollisesti hän lisäsi, että kenenkään muun äidit eivät pakottaneet tällaiseen orjatyöhön. Pyysin häntä valmistamaan ruokaa. 

Taistellessani selvyyttä uuden layoutin hienouksiin, vanha kurssipohja tehtävineen alkoi näyttää tylsältä ja sekavalta. Teki mieli tuhota koko kurssi atomeiksi ja aloittaa alusta. Hillitsin itseäni. Tähänkin päti sama viisaus kuin aviomiehen valintaan. Silloin tällöin valinnat vaikuttavat kyseenalaisilta, mutta niden taustalla on aina perustellut syyt. Niitä ei vaan aina muista. 

Juuri sillä hetkellä työkaveri soitti. Kysymykset aiheuttivat vain lisäkysymyksiä. Lopulta emme muistaneet, mikä alkuperäinen ongelma oli ja päätimme lähteä vaanimaan vadelmia. Hienoista altistusta töihinpaluuseen.

Iltatorkku

Kun illan hämyssä palasimme ystävättäreni kanssa kotiin vattutaivaasta, tytöt ja keskimmäisen kaveri juoksivat kilpaa vastaan. Edellisenä iltana olin saanut neitokaisilta kymmeniä viestejä siitä, että pitäisi tulla kotiin, koska isi oli tyhmä eikä lähtenyt kauppaan ostamaan jäätelöä yhdeksältä illalla. Nyt ei palveluksia kaivattu, sillä keskimmäinen oli leiponut.

– Tulkaa syömään suklaakakkua, tyttäreni kutsui ystävättäreni iltapalalle. 

Kollega jäi haahuilemaan pihalle tarkistamaan pesispelin yksityiskohtia puhelimestaan. Yritin mennä sankoineni sisälle, mutta kuopus torppasi sen tiukasti. 

– Odota kaveria. 

Kakkupöydässä kaadoin itselleni kahvia. Päässä suhisi jo, sillä vattujen keskellä nälkä oli unohtunut. Vatsa huusi ruokaa.

– Äiti, vieraille ensin. 

Seuraavaksti yritin ottaa kakkua. Painottaen jokaista sanaa kuopus komensi:

Äiti, vieraat ensin. 

Saatuaan minut ruotuun he kertoivat kollegalle tarinoita kissanpennusta, marjastusaddiktiostani, pojan kännykästä ja mistä lie. Hämmästelin tällaista sosiaalisuutta, sillä he eivät olleet tavanneet kollegaani kuin muutaman kerran ohimennen. 

– Sori, kun tälleen teidän äitin varastin. 

– Ei kuule mitään, saatiin olla puhelimilla ihan rauhassa. 

– Ens viikolla äiti lähtee töihin ja me saadaan vihdoin lomailla!

Tyttäret huikkasivat vielä ovelta heipat. Aloin epäillä olivatko ufot kaapanneet lapseni.

Pakastettuani saaliini olin valmis nukkumaan. Poika oli kuitenkin vielä kalassa kaverinsa kanssa. Poika oli saanut kännykän kalaan mukaan, joten puhelin oli kuitenkin saatava yöpuulle sekin. 

Töihin paluu oli imenyt miehestä elinvoiman. Ukko nuokkui unen rajamailla telkkarin edessä, joten koin velvollisuudekseni edes yrittää hoitaa pojan kotiin. 

Mie: Kotiin.

Poika: Ei. 

Mie: Kyllä. Siellä on jo pimeä ja mie haluun nukkumaan. 

Poika: Mee. 

Mie: en mie voi mennä nukkumaan ennenku oot kotona

Poika: Se ois vähän niinku tarkotus että menisit

Mie: En mie saa nukuttua ennen ku tulet. Ja sitten oon huomenna väsynyt ja kiukkunen. Onko kiva?

Poika: Ok kohta

Mie: Siellä sataa. Tulkaa pois. 

Poika: Siks me halutaanki täällä olla. 

Mie: Hyvää yötä!

Ulkona satoi kaatamalla, joten oletin pojan tulevan pikaisesti. Silmät tuntuivat painuvan kiinni. Mies oli edelleen jotakuinkin hereillä ja opiskeli lisää vinkkejä vanhemmuuteen 007:lta, joten päätin mennä nukkumaan. Hyödyllisempiä selvästikin nuo Bond-leffat kuin lastenpsykiatrien luennot ja SuperNännyt.

Silmissä vilisti vadelmia. Laskeuduin unimaahan, jossa vattupuskien keskellä seisoi mies, nautiskellen…Tuossa! keskimmäinen heitti sänkyyn kissanpennun.

– Se hyökkäilee koko ajan varpaisiin. 

– Ai niinkö, kissa oli kaivanut tiensä peiton alle ja tunki kynsiään ukkovarpaaseeni.

Tyttö katosi nopeasti ja sulki oven perässään. Kissa kiinnostui ikkunalla surisevasta kärpäsestä, joten saatoin vajota takaisin uneen ja vatunpiikkien naarmuttamille, lihaksikkaille käsivarsille…

 Ovi tempaistiin auki ja valot sytytettiin. 

– Arska tulee meille yöks! poika ilmoitti. 

– Jaa, sammutatko valot, mumisin. Ei olleet hukkuneet. Kaikki hyvin.

– Puhelimet pöydälle.

Pojan kainalon alta huoneeseen pyyhkäisi kuopus, joka ei saanut unta, koska isot tytöt höpöttivät. Ei kai ne niin kovasti höpötä.

– No ku mie olin niitten huoneessa!

Nyt alkoi olla liikaa liikennettä.

– Mitä kello on? Missä isänne on?

– Ykstoista. 

– Kattoo telkkaria. 

– Onko se hereillä? Miks te ootte hereillä?

– Oli kai. 

– Laitetaan puhelimet jemmaan, moikka, poika pakeni huoneesta. 

– Tule sinä miun viereen, sanoin pienimmälle.

Kuopus käpertyi kainaloon ja huokaisimme molemmat. Uni vei mennessään. Huumaava vadelman tuoksu ympäröi minut ja punainen mehu värjäsi…

– Oota, mie käyn vielä vessassa. 

Aamulla oli jumissa sekä selkä että pää.

Poikien kännykät olivat nätisti olohuoneen tasolla, mutta hiuspinni puhelinten päällä oli vaihtanut paikkaa…

Kategoriat
Yleinen

Kireitä siimoja, kireitä hermoja

Poika on innostunut kalastuksesta ja on harva se päivä heittelemässä jossain. Siinä ei mitään erikoista. Mutta kun tyttäreni ilmoittivat eräänä iltana haluavansa kalastamaan, hämmästyin ja heti perään tunsin lievää vahingoniloa. Tyttäreni ovat nimittäin perineet kärsimättömän luonteeni ja suloisen asenteeni, että kaikki on osattava heti. Lisäksi eväkäshommat ovat mieheni heiniä, sillä minä en ole mikään kalastaja, en tiedä mikä on peruke tai lippa, enkä opi, vaikka kuinka opetetaan. Päätin siis lähteä viihdyttämään itseäni veneeseen, sillä tämä tulisi voittamaan kaikki Netflixin klassikot ja uutuussarjat.

Mies pakkasi autoon kalastusvälineet ja liiveihin sonnustautuneet tyttäret. Koko matkan mies varoitteli tyttöjä, että koukkujen kanssa piti olla supervarovainen ja varoa, ettei se osuisi mihinkään. Mies toisti sanansa ojentaessaan vavat tytöille. Huokaisi helpotuksesta, kun sanoin, että en tarvitse omaa vapaa. Noin viisitoista metriä autosta uistin viuhahti miehen ohimon vierestä.

– Enkö juuri sanonut, että kattokaa sitä koukkua?!

–  Koko ajanhan katoin, mutta minkä mie sille mahdan, jos tunget sen pääsi siihen!

Mies tuijotti sanaakaan sanomatta keskimmäistä ja näin, että se prosessoi tilannetta. Kannattiko jatkaa, palattaisiinko kotiin? Mies huokaisi ja jatkoi matkaa. Lupaava alku.

Vene oli vedetty rantaan, mutta jokin Fish Master I:n ulkoasussa tökki. Molemmista hankainpareista oli toinen hankain kadoksissa. Onneksi säilyneet hankaimet olivat molemmin puolin venettä ja molemmat airot olivat tallella. Nyt testattaisiin parisuhteen tila tosissaan. Mies puuhaili jotain veneen kimpussa. Yritin itse väistellä ohi viuhuvaa viehettä ja tsiigailla samalla tulevaa mustikkasatoa.

– Onko meillä joku ämpäri niille kaloille? Mie en halua olla samassa veneessä niitten kanssa, jos ne on vapaana.

– Lähetäänkö me veneellä? Me hukutaan?

– Ei hukuta. Siulla on liivit ja osaat uida.

Mies kehoitti tytärtä menemään keulaan. Tytär lompsi suoraan peräpenkin päältä veneeseen. Miehen leukaperät kiristyivät ja hän pyyhkäisi kämmenellä enimmät mudat ja sammaleet pois istuimelta.

– Veneeseen mennään silleen, että ei penkit kastu.

– Elä, nyt. Ei se tiedä, tuumailin tasoittelevasti, vaikka tämä keskustelu käytiin joka kerta, kun veneiltiin. 

– Eikö ole itsestään selvä. Mies kohdisti katseensa kuopukseen. – Menet silleen kyytiin, ettet likaa isin penkkiä.

– Ookoo.

Katsoimme, kuinka pikkuneiti asetti jalkansa nätisti penkin reunoille, mutta antoi mutaisen liejun tippua suoraan penkille. Mies katsoi minua suoraan silmiin.

–  Nyt jos rouva sentäs onnistuis.

–  Kunhan nyt pääsisin tästä mutavellistä irti. Mie oon jumissa.

Vihdoin saimme tyrkättyä veneen vesille. Minulla oli toinen airo, miehellä toinen. Mies käski soutaa, vastasin, että takaisinko rantaan mennään. Huopaamalla päästään eteenpäin. Määriteltyämme käsitteet pääsimme jatkamaan matkaa ja etenimme yllättävän sujuvasti lammen pintaa. Keskimmäinen kirkui hukkuvansa ja pienin koitti seivästää kaloja vavallaan. Mies aloitti oppitunnin:

– No niin, kattokaapa miten mie teen.  Sitten painetaan sormella siimaa, vapautetaan kela ja kun heitetään, lasketaan siima…

Kolme vapaa viuhahti veneen yli ja kuului kolme molskahdusta. Tytöt jäivät katsomaan odottavasti isäänsä, joka kelasi ja käski tyttöjenkin kelata.

– Mistä?  

–  Mikä?

– Miks tää #%&?! ei toimi?

– Tää on jumissa!

Nauroin ja näytin nuorimmalle, miten kelataan. Piti vain kysyä mieheltä miten. Toinen kiukkuili kelalleen. Yritin auttaa, mutta mitenpä autat, kun et tajua mitään, ja tyttö ottaa neuvoja yhtä hyvin vastaan kuin äitinsä.

– Nyt katsokaa, kun isi näyttää kokonaan, miten homma toimii.

Seuraavalla otoksella tytöt katsoivat läpi koko toimituksen, jonka jälkeen ilmatilassa alkoi vilkas liikenne. Otteet olivat oikeat, vaikka vähintään joka toisella kerralla koukkuun tarttui lumpeenlehti tai levää. Irroittelin kohtaloa uhmaten limaisia leviä, sillä vavat heilahtelivat odottamattomasti enkä halunnut reikiä sormeeni.

Vihdoin pienimmän vapa taipui. Kala! Pienin kelasi ja hopeakylki vilahti pinnalla, mutta karkasi sitten. Pienimmän mielestä hän kuitenkin oli saanut kalan, vaikkei se veneeseen asti ollut noussutkaan. Keskimmäinen mökötti. 

Tuuli kuljetti ankkurittoman veneen turvesaaren viereen, ja veneen kylki suhahti kaislikossa.

– Hyi! Mennään pois. Nämä kamalat heinät! keskimmäinen karjui hysteerisenä. Hillitsi kuitenkin hermonsa, eikä heilutellut vapaansa.

– Kestä.

– Siellä voi olla kaikkia kamalia ötököitä ja sammakoita ja lokkeja ja…

– Entä jos mie saan linnun tällä? kuopus osallistui keskusteluun. 

– Et saa.

– Mutta entä jos…

– Et saa.

Putsailin levää koukuista ja vapautin siimaan sotkeutuneita uistimia. Tunsin olevani hommassa mukana, vaikka omaa vapaa ei ollutkaan. Pienet pohjakosketukset eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi haastavia, joten pienimmäinen heitti uistimensa lammella seikkailevalle turvelautalle. Se takertui tiukasti kaislikkoon. Tyttö tyrkkäsi vavan minulle. Mies käski kelata, minä pelkäsin katkaisevani siiman. Kuunneltuani käskytystä ja vastattuani samalla mitalla, tyrkkäsin vavan miehelle, jonka käsissä vapa vapautui välittömästi. 

Hetken oli rauhallista. Laineet keinuttivat venettä ja ihailin auringon värjäämiä puita. Siiman viuhahtaessa ohi suljin automaattisesti silmäni. Mieheni mielestä vallan oivallinen turvallisuuskikka.

Seuraavaksi miehen koukkuun nappasi ahven. Irrotin sen varovasti ja kumarruin etsimään kapulaa kolkkaamista varten.

Aikuinen ahven

– Et sie voi tappaa sitä! Laske se vapaaksi! keskimmäinen huusi.

– Se on pieni vielä! kuopus jatkoi.

– Tähän on hyvän kokonen ahven!

– Mie en ainakaan aio syödä sitä.

– Enkä mie. Se on vauvakala, laske se pois.

Laskin kalan vapauteen. Miehellä ei ollut sananvaltaa asiassa. 

Auringon hipoessa jo puiden latvoja tapahtui se, mitä olin odottanut. Vapojen piirtämät reitit ristesivät ja siimat sotkeutuivat suloiseen sekamelskaan. Tärkeintähän tilanteessa oli syyllisen löytäminen, joten tyttäret keskittyivät siihen ja mieheni purki solmua. Minä pidin vapoja ja varoin tekemästä äkkiliikkeitä. Ja kuten aina tilanteissa, joissa oli oltava liikkumatta, ajattelin vain, jos vahingossa tekisinkin pakkoliikkeen ja koukku repäisisi miehen peukalon ja takertuisi silmäluomeen.

Syyllistä ei löytynyt, mutta molemmat ripitettiin siitä, että olisi syytä katsoa minne uistimensa viskaa. Ja kyllähän neiti keskimmäinen jatkossa katsoikin, mutta tuulenpuuska heitti uistimen vieressä uivan turvelautan toiselle puolelle. En voinut olla nauramatta. Ei ollut kovin kannustavaa vanhemmuutta, äsähti tyttäreni.

Tyttärien mielestä kalastusta olisi voinut jatkaa, mutta keskinäinen kommunikointi jatkui sen verran kireänä, että mieheni antoi äänettömiä käsimerkkejä ja aloimme soudella rantaa kohti. Viime metreillä keskimmäisen uistimeen tarttui saalis. Tytär nosti saaliin veneeseensä ja mies irrotti sen varovasti.

– Tämä varmaan lasketaan vapaaksi.

– Eikä lasketa!          

–  Miksi? Tämä on paljon pienempi kuin se ensimmäinen.

– Joo, mutta se on miun ensimmäinen. Se on vietävä kotiin, koska se kakkakikkare (=isoveli, kirj. huom.) sano, että en saa mitään.

– Aivan, se oli varmaan iso vauva ja tämä on pieni aikuinen, tuumi mies.

– Kyllä.

–  Mutta sitten putsaat ja paistat sen, sanoin. – Isi neuvoo.

Kuopus ulisi koko kotimatkan, koska ei saanut omaa kalaa. Sisko oli reilu ja antoi pikkusiskon pidellä ahventa kotimatkan ja lupasi maistiaiset. Pikkuahvenesta oli jaettavaksi molemmille kalastajille.

Itse löysin aamulla ruodot keittiön pöydältä ja haisevat perkeet kompostisankosta. Pakko oli antaa palautetta.

Kategoriat
Yleinen

Siivoton juttu

Epämääräinen määrä Nokian kumppareita ja likaisia lenkkareita. Pesäpallomaila, vähän syöty lippis ja uimahousut. Magneetti ja kymmenen metriä narua, sulkapallosetti, talven kadoksissa ollut katuharja, lasitölkillinen sammalta ja kastelukannu. Kahvikuppi pöydällä ja toinen ikkunalla, oksasakset, naulaimen nauloja, ruuvimeisseli ja hesari. Ovessa roikkuu ruskettunut havukranssi joululta. Seinässä on pidetty tukkimiehen kirjanpitoa kirkkaan keltaisella. Sidontaliina, pyyhe ja snorkkeli. Ruusubegoniaa raateleva kissa.

Koira sisusti mieleisekseen.

Siinä ulkoportaiden ja kuistimme sisutus tällä hetkellä. Eteisen ovea en uskalla avata.

Kun on kolme lasta, mies, muutama kissa ja pari koiraa, voi varautua siihen, että elämää, eritteitä ja elämän jälkiä piisaa. Kesäloma ja lomat ylipäätään tarkoittavat sitä, että omaa ja vierasta porukkaa pyöri nurkissa ja pihoilla vielä tehokkaammin. Vaatteista ja ihosta irtoaa kuonaa, karvaa ja haituvaa, ulkoa kantautuu heinää ja hiekkaa ja tekevien lasten sormenjälkiä on ovissa ja karmeissa. Tavaratkin siirtyvät taianomaisesti jopa tontilta toiselle.

Ei kai tässä muuten, mutta yksi ensimmäisen maailman ongelmistani on se, etten voi rentoutua kahvikupillisen kanssa tai keskittyä kirjaan, jos pöytä on pyyhkimättä, takit väärissä nauloissa tai lihat kasvisten hyllyllä jääkaapissa. Nauttisin tavattomasti tahrattoman siististä ja tyylikkäästä kodista, jota voisi somessa esitellä. Tiedän, että kyseessä on usein a) kuvasta, jonka ulkopuolelle on rajattu normikaaos tai b) ihmisestä, joka viettää aikansa kodin ulkopuolella. Ikävä kyllä tiedän myös, että on olemassa c-vaihtoehto. Ihminen, jolla koti pysyy aisoissa ilman merkittäviä ponnistuksia. Olen sellaisen tavannut.

Kun lapset olivat pieniä, olisi tarvittu sisäkkö.

Minä en ikävä kyllä ole sellainen. Niin tiukan kontrollin säilyttäminen yksin tai yhdessäkään on minulle mahdotonta. Toimeliaat kakarani ja suurten linjojen mieheni eivät tunnu välittävän kaaoksesta. He pystyvät keskittymään puhelimen pläräilyyn, vaikka sohvatyynyt valuvat lattioille ja loikkivat surutta pelikasojen ja villakoirien päältä. Telepaattiset viestini siivouksen tarpeesta eivät saavuta kohdettaan ja kun lopulta saan piiskattua perheen puunaamaan peilejä ja pönttöjä, he eivät käytä oikeaa rättiä tai muista viemärin saumoja.

Perustelen siisteysnatsiuttani sillä, että olisi huomattavasti helpompaa ja vähemmän stressaavaa, jos aamulla tietäisi tasan tarkkaan missä on teinin vasemman jalan kenkä tai oma puhelin. Mutta on selkeästi miellyttävämpää olla nalkuttamatta ihan koko aikaa ja antaa lasten ja miehenkin toteuttaa itseään. Piirustusvälineitä on meillä joka huoneessa, koska milloinkaan ei voi tietää missä inspiraatio iskee. Uistimia roikkuu olohuoneen verhoista ja prätkän penkki odottaa nahkaa päälleen olohuoneen nurkassa.

“Kaikki kaveritkin saa pakkeloida sisällä! ”

Vaihtoehtoisen näkemyksen mukaan siivous- ja raivaamisaika on poissa minimaalisesta harrasteajasta. Kun tavarat ovat levällään, on helppo jatkaa projektia. Näin mieheni perustelee kauhistelemaani kaaosta. Hänellä on kyllä ilmiömäinen taito muistaa, mihin minkäkin avaimen ja ruuvin jätti. Ikävä kyllä tavaroita saattaa liikutella myös joku muu. Jos ei lapset, niin minä tai kissa.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Eräänä päivänä tuskaillessani kodin sotkuisuutta ja tunkkaista tuoksua, kuopus vaiensi minut toteamalla ykskantaan: “Minusta täällä on kodikasta.” Hetkinen. Asuiko taloudessamme muitakin ajatustoimintaan kykeneviä yksilöitä? Oliko näillä omia käsityksiä ja mielipiteitä muun muassa siivouksesta ja siisteydestä? Mikä häiritsevintä, olisivatko nämä käsitykset samanarvoisia oman siisteysideologiani kanssa?

Asteittain ajatus kirkastui helpommin hyväksyttäväksi. Miksi tapella siivouksen kanssa, jos sotku ei ketään muuta tuntunut haittaavan? Ehkä olisi vaivattomampaa, jos itse muuttaisin omaa ajattelutapaani lähemmäs kanssaeläjieni ajatuksia. Opettelisin näkemään asiat toisesta näkökulmasta. Kun valitin siitä, että jalkani tarttuivat tahmaiseen lattiaan, kehotti pienokaiseni laittamaan sukat jalkaan. Ongelma ratkaistu! Kun etsin mittanauhaani, vastaus tuli napakasti, että luultavasti se on juuri siellä minne sen jätit. Punastuen totesin, että omat harrasteeni leviävät inspiraation iskiessä aivan samoin kuin muillakin.

En silti ollut luopumassa siivouspäivästä. En todellakaan. Arvelin vain lopettaa siivouspäivien välisen nalkutuksen. Samalla päähäni pälkähti myös kerettiläinen ajatus, että minun tapani siivota ei ehkä ollutkaan ainut ja oikea. Jos luottaisinkin siihen, että jokainen hoitaa omat hommansa ajallaan ja ihan omalla tyylillään… Päätös oli raskas, sillä sydämeni itkee verta aina, kun vessan pytyn pesuun käytetään kylppärin vessanpönttöön tarkoitettua rättiä! Joudun poistumaan kotoa mieheni siivotessa. Vaikka en tajua, miten siivousrättien värikoodi on muka liian monimutkainen, jos jätkä osaa sähköjohtoja vetää…

Tänä kesänä aion kuitenkin nauttia ruohomättäistä yläkerran portaikossa, nurkista ja sohvilta löytyvistä märistä pyyhemytyistä, kenkäkasasta rappusilla ja makaroneista lavuaarissa… Ne ovat elämisen merkkejä, jotka kertovat lasten olevan onnellisia, omatoimisia ja ravittuja. Koska astiakaappi näyttää mukavan tyhjältä ja siistiltä, en myöskään nalkuta teineille huoneisiin jemmatuista astiastoista. Paitsi, jos ruualle ei löydy yhtään lautasta. Sen sijaan aion jatkossakin motkottaa vanukaspurkista auton penkin alla, pyörästä kukkapenkistä tai muumioituneesta eväsbanaanista matkakassissa.

PS. Vaikka tämä päätös hyväksyä elämän jäljet kodissamme on parantanut perhe-elämäni laatua ja lisännyt kokonaisvaltaista hyvinvointia, kaipaan siivoamista ja aion ostaa itselleni työhönpaluulahjaksi uuden lattialuutun.

Kategoriat
Yleinen

Idyllinen perheloma

Uskon, että perhelomat on keksitty vain siksi, että olisi mukava palata töihin.” – Aikku

VAROITUS: TooLongToRead – Varaa kahvia tai muita virvokkeita, jos ajattelit selvitä loppuun asti.

Emme ole kovin innokkaita matkailijoita. Oikeastaan vihaamme kotoa poistumista. Vain harva lomakohde kiinnostaa kaikkia ja useimmiten ne ovat aivan liian kaukana ja niissä on aivan liikaa ihmisiä. Kaikkia ahdistaa myös istua paikallaan liian lähellä toisia. Ainoastaan siitä olemme yhtä mieltä, että reissaamisessa kotiinpaluu on parasta. 

Autossa lempiharrastuksemme on tappeleminen. Kiistelemme muun muassa siitä, mikä mahtoi olla nopeusrajoitus tai kenen kännykällä on latausvuoro. Aina voi myös kertoa mielipiteen sisaren tai veljen soittolistalle valitsemasta kappaleesta. Yleensä se on täyttä p***aa. Liikennemerkkien tai punaisten autojen bongailu on meillä lähinnä peltisistä tai tavallisista poliiseista varoittelua. Nälkäkiukku alkaa noin tunnin sisällä lähdöstä. En ymmärrä, miten miehelleni tulee edelleen yllätyksenä, että muutumme tyttärien kanssa hirviöiksi, jos emme saa ruokaa kahden tunnin välein. 

Silti loma vaatii masokistista irtiottoa arkisista kuvioista. Ja onpahan jotain mitä kertoa työpaikan kahvipöydässä ja mistä päivittää kuvia someen.

Oulangan kansallispuistossa.

Useampana kesänä olemme ajelleet mieheni kanssa kahdestaan moottoripyörillä muutamien päivän reissun Lapissa tunturien kupeessa kirkasvetisiä jokia ihastellen, prätkää korjaten ja poroja väistellen. Lapin maisemat viehättävät kovasti minua ja miestäni, jopa niin paljon, että uskaltauduimme tällä kertaa ottamaan kersat mukaan. Koska viiden hengen perheen matkustaminen käy hyvin äkkiä hyvin kalliiksi, päädyimme telttamajoitukseen sekä omiin eväisiin. Auto oli ääriään myöten täynnä makuupusseja ja kuivamuonaa, jota voisi levikkeellä edullisesti lämmitellä. Teltta tosin oli vain kolmelle hengelle ja mieheni tuumi, ettei hän edes mahdu suoraksi telttaan. 

Henkilökohtaisesti haaveilin ihanista kävelyretkistä Lapin henkeäsalpaavissa maisemissa. Lapset eivät innosta kiljuneet, mutta veljeni oli markkinoinut onnistuneesti Pientä karhunkierrosta, jossa olisi huikeita maisemia, poroja, vesiputouksia ja riippusiltoja. Ja vain 12 kilometriä. Päivä alkoi olla jo illan puolella, joten päätimme kuitenkin ajaa suoraan leirintäalueelle ja kiertää jonkin lyhyemmän reitin. Leirintäalueelta lähtikin näpsäkkä vitosen lenkki, johon oli suositeltu käytettäväksi aikaa 2-3 tuntia. Mikäs sen ihanampaa kuin kävellä yöttömässä yössä, ei haittaisi vaikka nukkumaanmenoaikakin menisi. Nyt oltiin lomalla!

Juu… Ihan muuten kiva, mutta itikkamyrkky unohtui. Vaellusseuraksi liittyi parvi itikoita. Kysyin kuopukselta oliko huitominen jokin uusi tiktok-tanssi, mutta yleisö ei lämmennyt vitseilleni. Minua itikat eivät häirinneet, koska elämän eliksiirini ei niille todistettavasti kelpaa. (Virallisessa tutkimuksessa kävelin itikkaparveen ja itikat katosivat välittömästi.) Mutta ilmeisesti lapset olivat perineet mieheni veriryhmän. Pienet lenkkikaverit innoittivat kuitenkin sen verran tehokkaaseen reippailuun, että lenkillä meni vain tunti ja vartti. 

Ensimmäisen halvan ja inisevän telttayön jälkeen päädyimme pohtimaan muita majoitusvaihtoehtoja. Itikkamyrkyn lisäksi olimme nimittäin unohtaneet tyynyt. Kokeneina eränkävijöinä kääräisimme vaatteista helposti päänaluset. Heräsin kuitenkin yöllä siihen, että paleli. Paleltumiskuolema pelotti enemmän kuin kipeät niskat, joten pukeuduin tyynyyni ja yritin nukahtaa uudelleen. Eipä nukuttanut. Jokainen asento tuntui hankalalta, ja niskaa juili ja jomotti. Keskimmäinen oli muistanut oman tyynynsä ja nukkui autuaasti vieressäni, joten koetin hivuttautua vaivihkaa samalle tyynylle. Tyttö aukaisi silmät ja tuijotti minua murhaavasti sanaakaan sanomatta. Katsoin paremmaksi perääntyä. Katselin ympärilleni olisiko mitään, mitä voisin pääni alle tunkea. Haa! Kuopuksen pehmopossu Herra Sika. Pienihän se oli, yritin etsiä isompaa nallea, mutten löytänyt. Possulla pärjäsi hyvin yön viimeiset tunnit. Aamulla selvisi, että mieheni oli Seymore-nallen kaapannut jo alkuyöstä. Ei kuulemma ollut paljon parantanut tilannetta, kun ei saanut jalkoja ojennettua suoraksi ja selkää pakotti.

Kelvottomat tyynyinä.

Yllättäen kakkospäiväksi valitsemani aktiviteetti sai jälkikasvun hyväksynnän, vaikka paikalle pitikin kiivetä jonkin matkaa. Vierailimme ametistikaivoksella, jossa sai kaivaa ihan oikeita ametisteja ihan oikealta kaivaukselta ja yhden saisi pitää itse. Lipunmyyjä ohjeisti, että “portti aukeaa klo 13 ja opas odottaa portaiden päässä ylhäällä.” Odotimme kuuliaisesti jonkin aikaa. Sitten kuopus alkoi kärttämään, joko voitaisiin mennä. Meidän kyllä käskettiin odottaa… Silloin huomasimme, että porttihan oli jo auki. Oli ollut koko ajan, sanoi keskimmäinen, joka oli odottanut meitä juostuaan mielenosoituksellisesti koko matkan. Pitikö meidän siis mennä? Vaikka kello ei ollut vielä yhtä? Miksi kukaan muu ei mennyt? Portti todella oli auki, jopa kunnolla raollaan. Portissa oli Vartioitu alue -kyltti ja siitä roikkui kettinki ja lukko, mutta portti ei todellakaan ollut lukittu. Selkeästi kuljettavissa. Esikoinen yritti, että se myyjä käski odottaa. Kukaan muukaan ei mene. Mutta porttihan on auki! Eipähän tarttee oppaan meidän perhettä odottaa. Ja mistä lähtien me on seurattu muiden esimerkkiä? Teini veti lipan silmille ja seurasi perässä, kun loikimme portaat ylös. 

Ylhäällä opas otti meidät vastaan hämmästyneenä, joskin katse muuttui pian ärtyneeksi. Hän tiedusteli napakkaan sävyyn, kuka meidät oli laskenut jo näin hyvissä ajoin portista. Eikö meille ollut kerrottu, miten homma toimii? Osoitti sitten missä meidän pitäisi odottaa, mielellään paikallaan ja otti sitten puhelun alas. Kuuntelin sivukorvalla kiihkeää keskustelua ja hetken pelkäsin, että Lapin poliisit tulisivat pidättämään meidät tunkeutumisesta yksityisalueelle. Ei päästy tällä tempauksella kuitenkaan telkkariin, vaan saimme jäädä kaivamaan jalokiviä. Teini suhahteli vähän väliä, että eikö hän ollut ollut oikeassa. Suhisimme takaisin, että haluttiin vain havainnollistaa, miten käy, jos ei kuuntele ohjeita. 

Onneksi saimme jäädä. Olo oli kuin kaivoskääpiöillä, kun tomuisina rapsutimme maata ja etsimme välkehtiviä kiviä. Lisää ja lisää… Vielä vähän aikaa! Lopulta jouduimme vastentahtoisesti jättämään kaivaukset, kun meidät ohjattiin päättäväisesti pois.

Ametisti parantaa keskittymiskykyä, edesauttaa oppimista, helpottaa pääkipua, estää stressiä ja mitä vielä! Täydellinen murikka meidän poppoolle!

Päätimme pestä hiekkapölyn päältämme läheisen lammen rannalla. Lapset syöksyivät hyiseen veteen, mies rupesi keittelemään sapuskaa ja itse ihastelin näköalaa.  Kuuntelimme huvittuneena, kuinka lähdössä olevalla porukalla oli samaistuttavia ongelmia. Eikö sinulla ole t-paitaa? Pelkkä huppari? Missä sun sukat? Täällä on yks, kenen se toinen on? Se on mun! Laita kalsarit, ette voi ajaa ilman alushousuja! Mä en kestä teitä! Uikkarit? Eikö sulla varmasti ollut t-paitaa, kun tultiin? 

Porukan onnistuttua pukeutumaan, jälkikasvuni tuli vinkumaan, että missä on vessa. Nyt on kakkahätä! Ei kärsi odottaa! Uimarannalla ei ollut vessaa, joten ojensin vessapaperia ja ohjeistin menemään metsikköön. Luonnon kutsu oli kuitenkin liian kova ja oli pakko kyykistyä heti parkkipaikan viereen. Huidoimme ja huusimme, että ei siihen, kauemmas! Mutta lapsi ei kuullut tai välittänyt. Ja luonnollisesti heti kohta auto lähestyi uimarantaa. Viittilöimme lapsukaiselle, että menisi hieman syrjemmälle. Pylly paljaana, haara-asennossa pikkuinen loikki metsään vessapaperirulla kädessään. Ja juuri ajoissa. Auto kurvasi juuri kikkareen viereen. Myöhemmin ohjeistimme, että ensi kerralla mennään tarpeille niin kauas, ettei kukaan näe. “Olisin minä mennyt, mutta kun se kakka meinasi tippua jo siihen parkkipaikalle.” Epäilemme, että samaiselle rannalle jäi yksi vasta hankittu uima-asu.

Tälle uimarannalle jäi uimapuku.

Toiseksi yöksi valittu mökkivaihtoehto oli tyttäristä vallan hohdokas ja ihmeellinen. Jääkaappi, telkkari, sauna! Melkein kuin hotellissa. Melkein. Lämmitin saunaa ja tunnin päästä huomasin saunan olevan edelleen viileä. Olin säätänyt lämpötilan nollille. Ei sinänsä yllättänyt ketään meistä. Olen minä ennenkin pyöritellyt väärin saunan namikoita ja istunut sitten kylmässä saunassa ihmettelemässä, miksi kiuas ei sihise. Miehellä meni yhtä vahvasti jääkaapin kanssa. Väänsi sen kyllä päälle, mutta ihan tappiin. Aamulla totesimme, että aamupala oli jäässä ja yksi kokistölkki oli rikkoutunut ja valuttanut ruskean jääkerroksen jääkaappiin. Jes, jääkaapin siivous on aina ollut lomani to do -listalla top 3:ssa.

Säätiedotusta ja sosiaalista kompetenssiamme tarkkailtuamme päätimme suunnata kotia kohti. Johan tässä oli matkailtu ihan tarpeeksi. Paluumatkalla nuoriso istui puhelimiinsa liimautuneina, mies väisteli poroja ja itse osoittelin haltioituneena ohi vilahtelevia maisemia, suopursujen peittämiä soita, viileitä järviä, kapoisia kuusia ja sinisenä hohtavia tuntureita.

– Voitasko vaan muuttaa tänne, ettei tartteis koko ajan huudahdella, että kattokaa? tuumi kuopus. – Ja opettele edes oikea ja vasen.

Ihan hukkaan retki ei kuitenkaan mennyt. Tunnustivat, että ihan hienoja ne tunturit olivat. Ja luontopolutkin, jos ne olisi saanut ilman itikoita. Pienin oli täpinöissään, koska oli telttayönä nähnyt ison porotokan vessareissulla. Ja kaivoskääpiöhommat ametisteineen olivat parasta!

Melkein pää pilvissä.

Kotiin oli kuitenkin kiire. Navigaattorin lupaama kotiintuloaika alitettiin kahdella tunnilla, vaikka Päivö oli pistänyt pari puuta tielle poikittain, ja kurvasimme vielä kylpylän kautta. Kylpylässä Baywatch-mieheni pelasti hukkuvan kuopuksen, joka paljastuikin sitten tuntemattomaksi, sukeltavaksi lapseksi. Itse meinasin tukehtua nauraessani mieheni imitaatiolle vesijumpastani.

Kuhmossa ajettiin sitten pillurallia, kun kartanlukijan ja kuskin aallonpituudet ja koodikieli eivät kohdanneet. Kuhmossa on jotain taikaa, joka koettelee parisuhdettamme. Pari vuotta sitten prätkäreissulla miehen Harrikka hyytyi sadannetta kertaa reissun aikana kylän raitille keskellä yötä. Kiristi sen verran, että jätin mieheni korjaamaan prätkää ja jatkoin matkaa. Ennätin ajaa parikymmentä kilometriä ennen kuin lepyin sen verran, että ajoin takaisin. 

Kotimatkamme viimeiset kilometrit olivatkin sitten suoraa sotaa siitä, kenen jalka oli väärällä puolella ja kuka hengitti väärään suuntaan tai söi purkkaa liian kovaäänisesti. Sitten puristeltiinkin ametisteja ja päätettiin, että tässä oli taas perhelomaa tälle vuosikymmenelle. Seuraavan kerran jokaisella on oma prätkä alla. Eikä kypäräpuhelimia.

Tänne ensi kerralla.
Kategoriat
Yleinen

Kun levikset repee, Aikku jumppaa joustolla!

Seuraan masokistisesti somessa fitness-tyyppejä, jumppaohjaajia ja luen liikunta-artikkeleita. Itsekuri ja tavoitteellinen elämä viehättää. Erityisesti viehätti eristyksen aikaan, kun some täyttyi kotijumppaohjeista ja hehkutuksesta, miten nyt on aikaa liikkua! 

Mielenkiintoista… Itse koin, että tunnit eivät päivään lisääntyneet ja etätyöt sitoivat pahemmin paikalleen. Korvasin kyllä tuolin jumppapallolla, mutta opiskelijat kommentoivat tulevansa merisairaiksi katsoessaan pomppimistani. Kotona jumppaaminen ei muutenkaan ollut toimiva ratkaisu. Lapsilla oli koko ajan jotain asiaa, ja illalla pikkujumppani elokuvaa katsoessa herätti miehessäni lievää ärtymystä. Kun saa pienimmät nukkumaan, rouva aloittaa. Eikö jumaliste voi joskus olla paikallaan?! 

Urheiluintoiluni vähentyi. Voisi sanoa, että hiipui kokonaan, kun pieni hiihtotapaturma rajoitti liikkumistani. Etäkoulun etuihin kuulunut kotileipomo sen sijaan opetti nauttimaan elämän pienistä syötävistä iloista. Tunnesyömistä ahdistavassa tilanteessa. 

Ystävättäreni aamiainen. Herkullista…

Tiedostin tämän yhtälön vaarat, mutta silti vasta ajofarkkuihin ahtautuminen konkretisoi tilanteen. Hyvin nämä olivat mahtuneet kymmenen kuukautta aiemmin. Jotain olisi tehtävä, jos en haluaisi ajella nappi ja sepalus auki loppukesää. Tein nimittäin ekologisen päätöksen puolitoista vuotta sitten olla ostamatta uusia vaatteita (tai kankaita). 

Pikkuisen hankala hengittää…

Sovelsin siis toiveikkaasti oman kesäisen treenin. 

Alkulämmittely

  • Etsi jumppavaatteet, jotka eivät kiristä tai purista. Ahdistu, kun sellaisia ei löydy. Valitse toppi ja pikkarit.
  • Jahtaa karannutta koiraa n. 10-15 minuuttia.
  • Juokse rasvaa pelkäävä lapsi kiinni. Voitele aurinkorasvalla. Toistoja jälkikasvun lukumäärän mukaan.
  • Pyydä lapsia hakemaan kuulat, koska et itse jaksa etkä oikeastaan tiedä missä ne ovat.
  • Etsi kuminauha, jonka ihan varmasti jätit omalle paikalleen.
  • Etsi jumppakeppi teinin sängyn alta ?!?

Avaukset jumppakepillä

  • Irrota kissanpentu kepin päästä
  • Pyydä lasta nostamaan kissa pois päältäsi. Toista 5 kertaa.

Huom. Liian nopeat äkkiliikkeet kissanpentu selässä saattavat aiheuttaa pistävää kipua.

Kaikessa mukana. Varo äkkinäisiä liikkeitä!

Etuheilautukset

  • Unohda. Joku on kuitenkin edessä, alla tai takana.

Kyykyt 12 x 3

  • Ota painoksi itseäsi pienempi lapsi.
  • Aivan mitä vaan kyykkyjä, et ehdi kuitenkaan tehdä sarjaa loppuun.
Suosi painona lyhytjalkaista lasta.

Hauiskääntö ja pystypunnerrus

  • supersarjana 12 x 3

Lavat ja ojentajat

  • supersarjana 12 x 3
  • Ruoka-aika lähenee. Yhdistä käsiliikkeet. Ota isompi kuula, riittää 8 x 3.

Selkälihasliikkeet 

  • Väsymykseen tai siihen asti, kunnes koira repii tukan irti tai likainen lattia alkaa ärsyttää niin paljon, että on pakko luututa!
Koiran mielestä ainoa oikea liikuntamuoto on koirantahtinen metsälenkki.

Vatsalihasliikkeet

  • Kts. yllä. Paitsi tästä vinkkelistä suututtaa sormenjäljet ikkunassa ja  ja kaaos keittiössä.

Vinkki: Jos liikkeet tekee ulkona, kodin siisteystaso ei ärsytä. Leikkaamaton nurmikko kyllä.

Törmäsin netissä elämäntapamuutokseen, jossa läski sulaa itsekseen. Kun rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä, tekee automaattisesti itselle hyviä asioita ja tunnemässäily jää pois. Tätä on testattava! Mut nyt lenkille, salille ja joogaan! Pus pus!

Kategoriat
Yleinen

Perheen peli-ilta täydenkuun aikaan

Iltapäivän aurinko loi pitkiä tummia varjoja keittiön kolhuiselle pöydälle. Ilmastointi humisi ja kärpäset surisivat likaisella ikkunalla. Pahaenteisen hiljaisuuden rikkoivat lähestyvät askeleet, jotka liimaantuivat tahmaiseen lattiaan. 

Pieni tyttö seisoi keittiön ovella. Valkoiset hiukset valuivat olkapäille ja silmät tuijottivat tiukasti. Hymytön suu avautui vaativaan kuiskaukseen, joka viilsi äidin korvia ja sai sydämen lyömään kiivaammin. 

-Äiti… minä haluan… pelata lautapeliä.

Kauhu valahti kuin sankollinen jäävettä rintaan ja vatsaan. Pakokauhu sai hengityksen tuntumaan raskaammalta. Ei, mitä tahansa muuta, mutta ei tätä!

Äidin silmissä vilisi filminauha huutavista lapsista, lentävistä nappuloista ja silputuista sääntövihkoista. Tuo pieni demonin ja enkelin sekoitus tiesi, että äiti heltyisi. Jos joku lapsi tänä tietokonepelien hallitsemana aikakautena halusi levittää pelilaudan pöydälle ja asetella konkreettisia nappuloita oikeiden, fyysisten ihmisten kanssa, ei äidillä ollut sydäntä kieltää. Olohuoneen puolella mies näki, kuinka äidin päässä visualisoitui myös kadehdittava somemyytti idyllisestä perheestä, joka nauraen pelasi perjantai-iltana seurapelejä. Äidin suu aukeni, silmäkulmat pehmenivät. Ei! Mies viittilöi tiukoilla käsimerkeillä, että äidin pitäisi pitää suunsa kiinni. Pahalle ei saanut antaa pikkusormea. 

– Voidaanhan me pari peliä pelata kohta. 

Lapsen kasvoille levisi onnellinen hymy, silmät tuikkivat innosta. Mies itki tuolissaan. Eikö vaimo vieläkään ollut oppinut, että näin ei pitänyt tehdä. Se oli samaa veren kaivamista nenästään kuin elokuvissa, kun päähenkilöt lähtevät yksin tutkimaan pimeää taloa tai jäljittämään rikollista, manaavat pahoja henkiä tai hautaavat rakkaimpansa lemmikkien hautausmaalle. 

Äiti vakuutti isälle, että ei huolta. Hän oli lomalla ja hermoja oli vaikka muille jakaa. Valmistaudutaan vain hyvin. Tarkka aikataulu oli ehdoton. Tasan kello 19 laitetaan peli pöydälle, ja peli päättyy klo 20 tai välittömästi, jos tappelu alkaa. Äiti keskittyi uloshengitykseen, tämä onnistuisi. Oli tärkeää pitää aika rajattuna, harjoittaa tietoisesti pentujen itsehillintää ja verenhimoa.

Mies ei ollut yhtä varma.

Kellon lähetessä seitsemää teini esitti vastalauseen, ettei mitkään #%&!! pelit kiinnosta. Äiti ilmoitti, että saa &%# luvan kiinnostaa.

Pelin valinnan aikaan liikuttiin hämärän rajamailla. Kiiluvista silmistä näki, että ne maistoivat jo veren. Afrikan tähti oli tylsää, Cluedon logiikka oli mahdotonta pienimmälle, Port Royal oli liian pitkä, shakkia pystyi pelaamaan ainoastaan kaksi, joukkueena peli muuttuu fyysiseksi yhteenotoksi. 

Äiti huokasi, mietti hetken luovuttaisiko, mutta vain hetken. Hänen silmiinsä nousi tumma varjo. Päättäväisyys tai itsepäisyys, se riippui näkökulmasta. Tämä homma vietäisiin maaliin, vaikka väkisin. Diktaattorina äiti totesi, että kokeillaan Aliasta, kun kuopuskin osaa vihdoin lukea eivätkä kaikki selitykset ole: “Se on se, joka on taivaalla ja tuikkii.”

Klo 19.06 pelipöydän ympärillä oli hiljaista. Äiti meni ulko-ovelle ja raotti sitä. Kuunteli. Levitti sieraimensa ja veti henkeä. Tuulen tuoma öljyn haju paljasti konepellin alle piiloutuneen miehen. Äidin ei tarvinnut karjaista kulmahampaiden takaansa kuin kerran, kun mies hiipi, käsien pesun kautta, keittiöön. 

Peli alkoi. Tytöt vastaan pojat. Ihan hyvin meni. Isä ja äiti ajattelivat pelänneensä turhaan. Isä silitti äidin karvaista kättä. Pienimmälle annettiin tupla-aika ja selityksiä katsottiin hieman sormien läpi. Keskimmäisen kalpeilla kasvoilla oli teatraalinen mökötys, koska ei pelattu Cluedoa. 

Kuopus: Se on mustan vastakohta…

Äiti: Valkoinen?

Kuopus: Se on mustan talon vastakohta. 

Äiti: Valkoinen talo?

Kuopus: Joo. 

Esikoinen: Et voi sanoa sitä sanaa, jota selität. 

Kuopus: Enhän minä sanonut. 

Esikoinen: Ei helvetti, mikä idiootti.

Äiti: Se on kaksi tuntia puhelinkieltoa. 

Esikoinen: Ei ole reilua! Se on niin v****n tyhmä, ettei osaa sääntöjä. 

Äiti: Kolme. 

Esikoinen: Pitääkö olla paska äiti?

Äiti. Pitää. Neljä. 

Esikoinen: Minä…

Näki, että etsi sanoja.

Äiti: Niin…? Jatkatko? 

Ei jatkanut. Äiti huokasi helpottuneena. Onneksi, koska noin monen tunnin puhelinsakon valvominen olisi ollut äidille jo mahdotonta. 

Peli jatkui. Isän ja pojan välillä oli yli-inhimillinen yhteys. Sanat löytyivät liian helposti ja vaivatta. Tyttäret alkoivat epäillä huijaamista. Vilkaisivat toisiaan silmäkulmiensa alta. Toinen väijyi silmä kovana tiimalasia, toinen vahti, että kortit otettiin uudesta pakasta. Matala murina korisi kurkussa.

Isä: Se mitä tehdään kun otetaan kaupasta ilman lupaa. 

Esikoinen: Varastaminen. 

Isä: Eiku se yksikkö. 

Esikoinen: Se on yksikkö. 

Isä: No se mitä yksi tekee. 

Esikoinen: Ai verbin perusmuoto? Varastaa.

Isä: Ilmeisesti se sitten.

Keskimmäinen nauroi makeasti, teroitti kynsiään penkkiin. Vahingonilo on paras ilo. Mutta ilo oli ennenaikaista. Äiti oli mielissään, että nyt on helppo sana. Vastahan tästä teemasta puhuttiin. 

Äiti: Missä vauva on mahassa?

Keskimmäinen: Vatsassa? Mahalaukku?

Äiti: Ei kun se, missä se vauva kasvaa isoksi. Mikä se on?

Keskimmäinen: Ruokalaukku?

Äiti: Ei. Se on kohtu. Ei mahalaukku.

Keskimmäinen: No, voi se sinnekin joutua.

Äiti vilkaisi silmäkulmastaan tytärtään, joka nuolaisi huuliaan. Ei uskaltanut kysyä. Poikien vuorolla tunnelma kiristyi, kun musta nappula oli jo kierroksen edellä. Nappulat heilahtelivat, kun tyttäret potkivat vuorotellen pöydän jalkoja. Murisivat hiljaa.

Isä: Vesialue Suomen yläpuolella. 

Esikoinen: Pohjanlahti. Eiku Pohjanmeri. 

Isä: Ei, ku sellanen kylmä. 

Esikoinen: Kylmävesi?

Isä: Mitä vedestä tulee, kun sen laittaa pakastimeen?

Esikoinen: Jäätä?

Isä: Niin mikä se vesi on?

Esikoinen: Jäävesi. 

Tasoittava vuoro.

Kuopus: Se on ei-lumoavan vastakohta?

Keskimmäinen: Ihana?

Äiti: Ärsyttävä?

Isä: Mieletön? Huumaava?

Keskimmäinen: Ettekö te tajua? Lumoava.

Kuopus: Oikein! 

Mies peitti kasvot käsillään ja tärisi naurusta tai itkusta. Esikoinen aukaisi suunsa sanoakseen jotain. Äiti kohotti ylähuulta ja paljasti kulmahampaan, esikoinen vaikeni.

Ruokatauolla tyttäret ulvoivat, koska olivat häviöllä ja kyynelten välistä sähisivät toisilleen kirouksia. Voittajaehdokas puolestaan vihoitteli puhelinrangaistuksesta ja loi kiukkuisia silmäyksiä vanhempiinsa.

– Miten meni noin niinku omasta mielestä tää perheen yhteinen harrastaminen? isä uteli. – Joko voitas lopettaa nää kokeilut?

– Onko miulla tapana luovuttaa? Kerran kuussa kokeillaan edes.

Isä vaikeni. 

Sämpylän syönnin jälkeen selitykset jatkuivat. Hämärä laskeutui. Pöydän päällä valo sirisi ja sammui välillä. Tuntui kuin joku olisi tuijottanut. Äiti vilkaisi ympärilleen. Kissa istui uunin päällä ja tuijotti. Koira istui keittiön ovella ja tuijotti. Aika tuntui pysähtyneen, vaikka kello raksutti.

Kuopus: Mikä on se oranssi kissa, jota katotaan telkkarista?

Äiti: Karvinen. 

Kuopus: Ei se, vaan se toinen, jolla on ne saappaat jalassa?

Keskimmäinen: Saapasjalkakissa. 

Kuopus: Oikein!

Esikoinenkaan ei enää jaksanut kommentoida. Tuijotti suu auki sisartaan ja pudisteli päätään. Sulkeutui omaan teinikammioonsa, suojaan sosiaalisilta kontakteilta ja jätti siskonsa keräilemään sijaiskärsijöiksi joutuneet pelinappulat lattioilta.

Kategoriat
Yleinen

Lady-like ja freestylemeikit

Viime kesänä sain palautetta mieheltäni, että voisin näyttää aavistuksen vähemmän mieheltä.  Perustelu oli aukoton, emme kulkeneet mieheni kanssa samanlaisissa tuulipuvuissa vaan samanlaisissa maastohousuissa ja työkengissä. Mietin, että nyt on saavuttu siihen pisteeseen, ettei mikään ole varmaa. Naiseuteni oli enemmän kuin rauhaton, mutta olin vakuuttunut, ettei lumovoimani todellakaan ole kiinni vaatteista. Toki vuosiin en ole saanut ihailevia kommentteja keikistellessäni mökkiverkkareissa, puhumattakaan siitä, että beibi olisi antanut mulle piiskaa… 

Naisellisuus visualisoituu mielessäni huolelliseen meikkiin, tyylikkäisiin mekkoihin ja korkeisiin korkoihin. Kuulostaa vaivalloiselta, epäkäytännölliseltä, jopa kivuliaalta, vaikka kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän. Toivoisin kyllä näyttäväni Audrie Hepburnilta tai Jackie Onassikselta. Mutta toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten. Sillä minä teen ihan mitä vaan ja menen ihan mihin vaan ja tyylissä on tehtävä kompromisseja. Korkkarit eivät toimi kanalassa, kypärän alla eivät kiharat kestä ja rantaa ruopatessa hulmuavat helmat houkuttelevat hyttysiä. 

Tykkään kyllä laittautua ja näyttää nätiltä, vaikka turhempaa ei oo olemassakaan. Kaikesta kauneudesta puolet on itsetuhoa. En meikkaa miellyttääkseni muita, vaan saadakseni itsevarmuutta– Paskapuhetta! Kyllähän se boostaa itsetuntoa,  kun joku sanoo jotain sellaista, mitä kuulla haluaa. Yleensä meikkaan kunnioituksesta muita ihmisiä kohtaan. Pystyn helposti lähtemään kaupungille ja jopa baariin ilman meikkiä (jos siis pysyisin hereillä baarien avaamisen asti), mutta jos unet ovat vähissä, meikki on välttämätön sosiaalisten suhteiden ja edustustilanteiden kannalta. Töissäkin on näytettävä vastuulliselta ja vakuuttavalta aikuiselta. Tunnilla rohkeus on voimaa. Rehellinen asiakaspalaute tulee välittömästi, jos olen unohtanut meikata: “Oletko sinä vihainen? Jäikö kauneusunet välistä?” 

Kyllähän sitä hereillä olevan näköinen opettaja on vakuuttavampi kuin hengen kuolio tai tiivistynyt huokaus. Olen vakavasti harkinnut pellemeikkiä, jossa silmät on piirretty luomiin ja hymy korviin. Kun mieli usvan keskellä vain ohjaa laivaa, on luotava matkustajille illuusio siitä, että kapteenilla on homma hallussa. 

Kaikki loputon kauneus, meikkaaminen ja laittautuminen ei kuitenkaan saa kestää kovin kauan. Yleensä lähdön hetkellä tuppaa ilmaantumaan pari muuttujaa, kun on vain hetki aikaa. Kun kuopus oli pieni, kokeilin tekoripsiä. Voi miten ne pelastivat päivän! Joku ihminen kurkisti peilistä! Siksiköhän kuopus itki vähemmän kuin ensimmäiset…? Kaupungille lähtökin nopeutui, kun tarvitsi etsiä vain vähiten pukluinen paita päälle. 

Nykyisin juostaan kilpaa aikaa vastaan, mut kuitenkaan ei voiteta. Painovoima vetää luomia ja suupieliä, uurteet kairautuvat silmiin ja suupieliin. Yritäpä rajata löysää nahkaa! Toinen ongelma on, etteivät meikit pysy millään paikallaan. Kauniitkin luomivärit ropisevat poskille ja vielä en ole tavannut ripsaria, joka kestäisi koko päivän. Huulipuna kyllä juoksee vastoin fysiikan lakeja uurteita pitkin ylöspäin kapillaari-ilmiön tavoin. Hiuksiakin eräs kampaaja tupeerasi hartaudella, sumutti lakkaa ja muita kemikaaleja kahden tehtaan verran. Turhautuminen näkyi naamasta, kun lopputulos kesti noin kolme minuuttia. Se tupeeraus oli kuulemma ollut ainut vaihtoehto liian liukkaisiin ja eloisiin kutreihini. 

Ehostaminen ja tälläytyminen on minulla vaikeaa, luultavasti jokin virhe ohjelmoinnissa, joten olen mielelläni antanut tytärten kokeilla ja leikkiä, jotta aggressio ei taittuisi johonkin tyhmään. Mielessäni välähtelivät omat epäonniset kokeilut: meikkivoidenaamio, paksut, mustat, paksut rajaukset, liikaa hajuvettä, liikaa huulipunaa, liian vähän tajua… Kaikki suurimmat kauhut on toiveitten peilikuvia ja meikkisuti kädessä on avain niihin. Vanhempi neitokainen harjoitteli Youtube-videon avulla punaamaan huulet. Antoi asiantuntevia neuvoja minulle ja vinkui sitten luvan meikata pikkusiskonsa. 

Seuraava maanantai ei  ollut taaskaan kaikkein armeliain ja päätös todisti, että viisaus ei asu minussa.Tavoitteena oli kahden minuutin meikki. Lähtöön oli kahdeksan minuuttia, joten silmiin rajaus… Mitä helvettiä! Terä oli tylsynyt pyöreäksi! Ja minä kun halusin terävän, ohuen rajauksen. No, tuleepahan utuinen meikki. Vetäisin autopilotilla rajauksen vasempaan silmään. Punaista! Syntinen silmämeikki oli muuttunut silmätulehdukseksi. Tarkempi terän havainnointi paljasti, että kynällä oli rajattu huulipunaa. 

No, ei rajauksia sitten! Ripsarit ja kulmat… Mitä v…?! Oikea kulmakarvani oli muuttunut punaiseksi! Kulmavahasudilla oli silläkin siloiteltu punaa. Siinä vaiheessa vilkaisin kelloa ja totesin, että viisaus on siinä, että ymmärtää milloin kääntyä pois. Oikeastaan melko jees freestylemeikki. Parempi kuin se taidonnäyte ennen Apulannan keikkaa. Viimeistelin meikkiä vessan peilin edessä, odotin keikkaa ja loistavaa tunnelmaa. Valot pimeyksien reunoilla loivat kasvoilleni outoja varjoja… Puuterivipalla oli siivottu lavuaarin murentuneet aurinkopuuterit. Kuopus oli lukenut aurinkopuuterin pohjasta, että ravistettava ennen käyttöä. 

Katsoin peiliin. Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy eikä mee minnekään.

Kategoriat
Yleinen

Voiko rakastaa kahta? – käytännöntoteutus

Se tapahtui huomaamatta. Salakavalasti. Ajattelin lakkaamatta sitä toista, uutta ja innostavaa, joka sai minut tuntemaan itseni itsevarmaksi, kauniiksi ja vahvaksi. Levottomuuteni kasvoi, jos jouduin olemaan pitkään erossa. Vieroitusoireet saivat tiuskimaan tietokoneelle, liikehtimään levottomasti ja itkemään väärin avatulle maitotölkille. Ovelana etsin hetkeä, jolloin voisin varastaa hetken itselleni ja sille toiselle. 

Nautin hetkistä, jotka kotona istuin sohvan nurkassa ja kuuntelin elämän ääniä ympärilläni. Mutta jotain puuttui. Vanha tuntui raskaalta. En tuntenut enää olevani kiinnostava tai sulava sormistani. Tunsin oloni vain armottoman tylsäksi. Aloin maatua sohvannurkkaan. Näin oli käynyt ennenkin. Tarvitsin jotain muuta!

Huomasin yhä useammin ajattelevani hikisiä hetkiä sen toisen luona. Punaa poskilla, veren kohinaa korvissa, sormenpäissä sykkivää sydäntä… Kuinka lihakset piirsivät minut uudeksi…

Eikä se ollut ainoastaan fyysistä, vaikka toki ruumini muisti ja kaipasi. Jälkikäteen leijuin ja muutuin hilpeiksi soinnuiksi. Mutta usein sain myös ajatukseni selkiytymään. Arjen harmauttamat ajatukset hajosivat ilmaan tiivistyäkseen kirkkaiksi ja selkeiksi. 

Silloin tajusin sen. Olin rakastunut.

Olen aina ihastunut helposti, mutta vielä helpommin kyllästynyt! Vaadin uutta, jännitystä, haastetta! En usko, että yksi on koskaan tarpeeksi. Olen kohtuuton, tiedän. Vaihdan uuteen, kun kipinä katoaa. Mutta nyt peli on menetetty. Tämä ei ole vain ohimenevää ihastusta. 

Olin kahden tulen välissä. Kumpikin houkutteli minua, kummastakaan en halunnut luopua. En vanhasta, tutusta, joka oli seissyt tukenani aina, auttanut etsimään itseni. Enkä uudesta, joka sai minut unohtamaan keski-ikäistyvän ruumiini ja hidastuvan ajatukseni. Olisko kamalaa, jos… voisin saada molemmat?

Sehän on vaan aikataulukysymys. Minun täytyi vain tehdä tiukka suunnitelma ja pysyä siinä. Time management, kuten lukioaikainen ryhmänohjaajani totesi määrätessään deadlineja deadlinien perään. Saan mitä haluan, kun vain järjestän aikaa. 

Ja järjestin. Aamulla uusi rakkauteni herättelee suudelmillaan uuteen päivään. Sitten tehokas ja turvallinen rutiinihetki vanhan kanssa. Kun tuntuu, että ruumis jumii, vetää hartioita kasaan ja niveliä kolottaa, uusi piristää pikaisella spurtilla tai kehonpainolla, joka saa lihakset tuleen ja… Illalla voi sitten taas käpertyä nautiskelemaan näppäilystä. Jos nautiskelee lasin viiniä, voi ehkä heittäytyä vähän villimmäksi, kokeilla uutta…

Ainut tietysti on, että työ ja perhe tästä kärsivät. Lapset ja mies. Mutta he ymmärtävät. Pakkohan heidän on. He eivät koskaan voi tulla minun ja kirjoittamisen väliin. Korkeintaan hetkellisesti. Vauvavuosiksi. Mutta nyt olen löytänyt vanhan rakkauteni uudelleen ja aion pitää siitä kiinni. Niin kuin liikkumisestakin, joka saa minut tuntemaan itseni vahvaksi, voittamattomaksi ja täysijärkiseksi. Mutta toinen rakkauteni petti, potkaisi polveen kirjaimellisesti: “Unohda, että juokseminen auringonnousun aikaan metsässä on parasta mitä voi tehdä housut jalassa.”  Nilkuttaminenhan ajaakin melkein saman asian.

Kategoriat
Yleinen

Entä jos… Vaihtoehtoinen elämä

En ole hörhö enkä todennäköisesti usko sielunvaellukseen, mutta minulla on vilkas mielikuvitus. Välillä ajattelen, että seuraavalla kierroksella elämän flipperissä teen asioita toisin. Että elämän voi aloittaa uudestaan ja tehdä toisenlaisia valintoja.

Minulla oli melko tarkka suunnitelma elämästäni jo kuusivuotiaana. Esikoulu, yliopisto ja sitten minusta tulisi opettaja. Lukioikäisenä järkiinnyin. Lukio, välivuosi kirjallisuuden opintoja, oikeustieteellinen, ura menestyvässä firmassa, paljon matkustelua, fiksu, luultavimmin akateemisesti koulutettu, hyvännäköinen mies, mahdollisia lapsia, hulppea asunto isossa kaupungissa, erikoiskahveja tyylikkäissä kahviloissa, auto, joka toimisi ja jota käytettäisiin vain merkkihuollossa. 

Se oli suunnitelma, joka ei ihan toteutunut. Mutta entä jos jotain olisin tehty toisin…

Asuisimme kaupungissa? Ei ikinä. Ei edes Joensuussa. Maalaispoikaa ei voi kaupungissa pitää. Sama kuin telkeäisi karhun kylppäriin. Missään lähiöalueella ei varmasti olisi katsottu hyvällä kaivinkonetta ja kuorma-autoa takapihalla. Eikä siellä voisi edes kohdistaa kivääriä… Kerrostaloasuminen näiden lasten kanssa? Häätö olisi tullut jo esikoisen kohdalla.

Matkustelisimme ympäri maailmaa ja tutustuisimme eri kulttuureihin? En usko. Matka maakunnan rajojenkin yli tuntuu kohtuuttomalta. Kuka huolehtisi eläimistä? Kuka kestää tenavien taukoamatonta tappelua ahtaassa autossa? Esikoinen on virunut miehen mittoihin eikä mahdu takapenkille koipineen kuin napakasti viikattuna. Mies ahdistuu kahden tunnin ruokintaväleistä. Koko perheen etelänlomaan pitäisi säästää kuusi vuotta ja ainakin yksi katoaisi matkalla. Pidempiaikainen asuminen muualla vaikuttaisi heikentävästi lastemme akateemisiin taitoihin. Etäkoulu oli selkeä todiste siitä.

Hakisin oikikseen? En. Täytyisi käyttäytyä hillitysti ja puhua pykälillä. 

Niin. Jokaisessa vaihtoehtoisessa elämässä näen tämän perheen. Ilman näitä murheenkryynejä ja tätä adhd-amista aviomiehenä  en olisi tällainen kuin nyt olen. Ratkaisevaa tietysti oli, ettei Apulannan Toni vastannut telepaattisiin rakkauskirjeisiini, joten ajattelin antaa muillekin mahdollisuuden. Tapasinkin tämän kouluja kiertäneen miehen, joka oli käynyt lukiota ja ammattikorkeaakin, pyörähtänyt yliopistolla pykäämässä kokonaisen laitoksen ja saanut amiksesta paperit. Kyllä. Näin amiksen enkä akateemikkoa.

Jos en olisi nainut tätä miestä, joka mieluummin tekee kuin tuumailee, olisin jäänyt nipottavaksi, ylivarovaiseksi täydellisyyden tavoittelijaksi. Asuisin luultavasti yksin kaupungissa, koska olisin omistautunut työlleni. Minusta ei olisi tullut opettajaa. Minulla ei olisi kissaa tai huonekasviakaan, koska pelkäisin ottaa vastuuta.

Olisin elänyt harhassa, että elämä loppuu, jos aina ei tule priimaa tai epäonnistuu. Mieheni näytti, että kaikkea voi oppia, välillä täytyy ottaa riskejä eikä epäonnistumista tarvitse pelätä. Tuossa prätkän avaimet. Aja. Jos kaadut, korjataan motska. 

Olisin kuvitellut, että asioita voi tehdä ainoastaan yhdellä tavalla ja tavarat voi ostaa valmiina kaupasta. Ei, ainut oikea vaihtoehto on toteuttaa persoonallinen visio aivan itse. Typerät ideat ovat parhaita. Tehdäänkö jääsauna? Tehdään! Ostetaanko kaivinkone? Ostetaan vaan. Itse ehdotin ponin hankkimista. Siihen ei suostunut.

Mieheni on opettanut minut luottamaan itseeni. Vaikka hän kohtelee minua kuin prinsessaa, hän olettaa, että putsaan hajulukot, kannan pöllit ja harkot, sahaan ja sirkkelöin tarvittaessa tai käynnistän ruohonleikkurin johdoista. Sen sijaan hän on hyvin realistinen siitä, mihin keskittymiskykyni riittää. Näkyvien kohteiden maalaus tai laudoitus ei kuulu minulle. (Ihmeellistä on, että ommellessa olen millintarkka, mutta lautojen ja rimojen kanssa puolenkin sentin heitto on mahdollinen…) Ja hajulukko tarkastetaan, kun olen sen kasannut, vain koska kerran joku tiiviste unohtui välistä.

Luovuttaakaan ei saa, vaikka näyttää miten toivottomalta.  Montakohan mystisestä käynnistysviasta kärsivää varaosa-autoa meille onkaan hankittu? Ja  jokaisen mieheni on lopulta saanut kuntoon. Nämä pitkälliset ja utopistisilta vaikuttaneet projektit ovat opettaneet, että matka on tärkein, ei aina se päämäärä. Tällä kuljetuskalustolla ajatus konkretisoituu silloin tällöin. 

Se, että uskallan kokeilla ja epäonnistua itsekin ja ennen kaikkea ymmärrän, että ihan kaikki eivät saa kiksejä metaforista ja sijamuodoista, on vahvuuteni opettajana. Voin testata opetusideani kotona ja tunnen oloni kotoisaksi amiksella mopopoikien parissa. 

Oli kuitenkin yhdestä päätöksestä kiinni, että emme olisi eläneetkään yhdessä, eikä minusta olisi tullut tällaista. Sain kesätöitä Islannista tuona rakkauden vuonna 17 vuotta sitten. Vastarakastuneena kieltäydyin, sillä kaksi kuukautta erossa tuosta ihanasta miehestä tuntui mahdottomalta. Olisin myös missannut välivuoden pääsykokeet, jos olisin kastellut Reykjavikin hautausmaan kukkasia. Ulkoilutin siis kotikaupungin vanhuksia.

Tuo valinta sinetöi kohtaloni. Ja sen valinnan tekisin aina uudestaan.  Toki uskon, että minäkin olen vaikuttanut häneen. Olemme muovautuneet lähes täydelliseksi tiimiksi. Kykenemme saumattomaan toimintaan ja luemme toistemme ajatukset, jollen ole nälkäinen tai välttämättä halua virkistävää draamaa. Tosin muistelen, että miehelläni oli aiemmin pidemmät hermot.

Kategoriat
Yleinen

Oodi naapureille ja kylänmiehille

Kun muutimme kylälle, kaikki tapaamamme uudet ihmiset tiesivät heti kuka olin, missä asuimme ja mikä oli suhteemme muihin kyläläisiin. Minulla meni sen sijaan aikaa ennen kuin aloin yhdistää taloja ja ihmisiä, ja edelleen täytyy pinnistellä, että saan hahmotettua kaikki sukulaisuussuhteet. Ihmiset muodostivat verkoston ja yhteisön, johon kaikki kuuluivat jollain tavalla.

Nyt alan itse olla jo vakiokalustoa. Tällä viikolla jo useampikin on tiedustellut tiedänkö kuka on muuttanut siihen ja siihen taloon ja kenellä on sellainen ja tällainen auto. (Kannattaisi varmaan ennemmin kysyä päikkärin lapsilta. Ne kyllä tunnistavat isien ja äitien autot ja päivystävät liikennettä pääkadulla.) Tämä ei kuitenkaan ole ilkeämielistä juoruilua, vaan elintärkeä selviytymiskeino. 

Talvella, kun kylän tie ei ole aurauslistan kärjessä tai kun lukitsee itsensä ja lapsensa pakkasella pihalle, on tärkeää, että tietää kenellä on traktori tai neliveto ja kuka on todennäköisimmin tähän kellonaikaan kotona. Eniten on tullutkin hyödynnettyä kylän vapaaehtoisvoimin toimivaa hinauspalvelua. Puoli kylää on parhaimmillaan ollut nostamassa autoani ojasta. Kerran viihdytin autoani jäiseltä pellolta vetävää isäntää kertomalla, että juuri aamulla olin pohtinut, että enpä ole tänä talvena ojassa ollutkaan. ”Ja siitä se ajatus sitten lähti”, tuumaili isäntä. Eikä palvelu toki siihen jäänyt. Rouvansa tarjoili päiväkahvit pannukakulla minulle ja gringe-äitin nolostuttamalle jälkikasvulleni. Perheen poika tiedusteli myöhemmin lapsiltani, milloin aikoisin uudelleen ajaa ojaan. 

Myös vaihdantatalous toimii tehokkaasti. Lähinaapurini lahjoitti minulle hinausköyden, kun kävi hinaamassa minut kaverin kesämökin pihasta, jonne olin ensilumilla uskaltautunut kesärenkailla. Käski säilyttää takakontissa. Talvi oli kuulemma vasta aluillaan. Mieheni hamstraama projektiauto taas on kevään aikana siirtynyt yhden talon pihalta toiselle. Nyt auto taitaa olla jo kolmannella omistajalla. Toisen romu on toisenkin romu. Sitten samainen ukkosakki siirtyy pihasta toiseen ihmettelemään projektia. 

Lapsiakin voi vaihtaa sujuvasti. Eräänä aamuna heräsimme siihen, että naapurin tyttö kaivautui keskeemme. Kertoi tulleensa hoitoon. Joidenkin vanhempien kanssa jaetaan lapset riitatilanteiden minimoimiseksi: teille, meille, meille, teille…

Hengähdystaukoa pienten lasten vanhemmille tarjosi naapuripariskuntakin. Kutsuivat meidät saunomaan ja taaperot kylvetettyämme saimme ottaa löylyt ihan kahdestaan. Tuumivat varmaan muistipelin tiimellyksessä, että kylläpä nauttivat löylyistä. No nautittiinhan me niistäkin, mutta enimmäkseen mietittiin kumpi mahtuu ikkunasta. Taapero oli taktisesti lukinnut saunan oven lähtiessään.

Päiväkahviseuraakin saa tarvittaessa. Kun esikoiseni täytti kymmenen, päätin leipoa pienokaiseni herkkuja, croissantteja, naapurin isäntä pelasti minut pistäytymällä lähes joka päivä ja nieleskeli kitisemättä vähän palaneet, lievästi raa’at, liian rasvaiset tai täysin rasvattomat leivonnaiserät. Koska tiedostan lahjakkuuteni leivonnaisten saralla, harjoittelin etukäteen. Ja ei, ei olisi ollut ollenkaan sama asia ostaa kaupasta valmiita. Joulupiirakoitanikin hän pääsi maistelemaan. Niitä, joihin ei riittänyt puuro vaan piti tehdä äkkiä pussimuussi. Pussimuussi, joka oli jouluyllätyksenä maustettu pekonilla. 

Pienen kylän etuna on myös tehokas tiedonvälitys. Lähes kaikki tuntevat kaikki, joten henkilökohtainen lähestyminen on mahdollista, kun aloitteleva kampaamoyrittäjämme kiertää naapurustoa sakset ja papiljotit kädessä. Silloin kun koko perhe riuduimme oksennustaudissa, naapurin isäntä toimitti urheilujuomaa kuistille. Oli jostain kuullut, että olimme kipeinä.  Kauppiaanrouva taas heitteli pienillä kivillä ikkunaan, että nyt on kauppakassi toimitettu portaalle.

Toki kylämme on ajan hermolla ja yhteisöllisyys on siirtynyt Facebookiin. Sieltä voi kylän sivuilta kysellä kenellä olisi hevosenpaskaa ruusuille tai pääsisikö jonkun kyydillä kaupunkiin. Myös ilmoitukset tiellä keimailevista koppeloista ja aamukävelyllä olevista sorkkaeläimistä välittyy nopeasti. Väitän, että näillä viesteillä on useampikin kolari vältetty. Toki trollejakin löytyy ja silloin virtuaalikolarit ovat mahdollisia. Varsinkin kun erityisesti rouvat ovat nopeasti lämpenevää sorttia.

Kylän naisrotua onkin kuvattu melkoisen topakaksi ja kovaääniseksi. Sen lisäksi, että emännät asettuvat puolustamaan pientä ihmistä valtaapitäviä koneistoja vastaan ja heittelevät kapuloiden lisäksi myös vispilöitä ja pulikoita rattaisiin, he auttavat myös perheen sisäisissä tiedonvälitysongelmissa. Kun naapurinrouva kajautti joitakin vuosia sitten rappusiltaan pojilleen, että “helkkarin välein kotiin”, myös mieheni kipitti öljymontustaan vilkkaasti nukuttamaan lapsia. 

Pienellä kylällä asuminen hillitsee tehokkaasti kuplien muodostumista. Erilaisiin arvomaailmoihin törmää väkisinkin, mutta aina löytää jotain, mikä yhdistää. Vastakkaisen mielipiteen tai kärkkään kommentin takana on ihminen, joka voi auttaa karanneen lampaan kiinniottamisessa tai ikkunan korjaamisessa. Ja toki, erakoituminenkin on mahdollista. Mutta silloin kannattaa varautua siihen, että aukot tiedoissa paikataan kyllä jollain tavalla. 

Kategoriat
Yleinen

Jauhoton peukalo

Jostain syystä ympärilleni on kerääntynyt naisia, jotka osaavat leipoa ja laittaa ruokaa. Sukulinja on vakuuttava. Mummo pyöräytti parisataa piirakkaa aamukahville ja äiti paistoi puolenkymmentä pellillistä korvapuusteja, voisilmäpullaa ja vaniljakierteitä viikonloppuisin, välillä vaihtelun vuoksi viinereitä ja iltapalaksi lämpimiä sämpylöitä. Sukulaisleidi pyöräytti rakkaansa pyöreitten kunniaksi kuusi erilaista suussa sulavaa ja esteettisesti täydellistä kakkua, joista ammattikondiittorikin olisi ollut kateellinen. Kinuskijuustokakkua, mansikkakermakakkua, valkosuklaata ja mustikoita, vadelmaa, suklaamoussea… Vuosia sitten silloisessa työpaikassa oli harjoittelija, joka oli sekä pedagogisesti hillittömän pätevä että hurahtanut leivontaan. Pojan banoffee-piirakan muistelu saa edelleen kuolan valumaan… Entäpä Tinskun kokkailut! Niin…

Mutta koska elämänfilosofiani ja pedagogiikkani yrittää kaikin voimin pohjata ajatukseen, että kaikilla on annettavaa muille, kokosin alle omat kokkausvinkkini.

1. Luovuus on valttia.

Kotitalouden tunnilla yläasteella tuli kotitehtäväksi paistaa sämpylöitä. Mielessäni näin pehmeitä, kuohkeita ja höyryäviä sämpylöitä, jotka keräisivät kiitosta iltapalapöydässä. Varsinaista kiitosta en saanut, mutta hauskaa tuntui perheellä olevan. Pikkusisaruksistani oli hulvatonta heitellä sämpylöitä seinään. Mukavasti kopsahtelivat kipsiseinään. Taisi tulla ihan lommokin. En aio paistaa sämpylöitä ikinä. Paitsi jos pesäpalloista tulee puutetta.

2. Jos ohjeessa on kaksi ainesosaa, molemmat ovat tarpeellisia.

”Kyllä mie nyt puuron osaan itelleni tehdä!” tiuskaisin miehelleni, joka tarjoutui tekemään minulle puuron välipalaksi, koska olin ollut lounasaikaan lenkillä. (Säännöllinen ruokinta-aikani on kahden tunnin välein.) Mieheni meinasi tikahtua nauruunsa savun noustessa mikrosta… Jos mikropuurossa on kaksi raaka-ainetta: vesi ja puurohiutaleet, myös vesi on tarpeellinen.

Tinsku halusi tietää, onko kuva ennen vai jälkeen ruuansulatuksen.

3. Mokkapaloja voi ostaa vanhempainyhdistyksen kahviosta.

Jokaisen perheenäidin tulee osata tehdä mokkapaloja. Ne ovat kaikkien rahankeruukahvitusten vetonaula ja jokainen 8 vee osaa sellaisia paistaa. Teoriassa näin. En ole koskaan tajunnut miten se on muka niin helppoa. Joko päällinen valuu kuin taaperon nenä tai kokkaroituu kissan ripuliksi. Edellisen kerran kokeilin tätä leipomusten aatelista viisi vuotta sitten. Nuorin oli parivuotias ja nuoli vuorotellen vatkainta ja sokeria lattialta. Itse onnistuin sekoittamaan leivinliinan sähkövatkaimeen. Onneksi naapurin rouva tekee taivaallisia mokkapaloja, joita voin ostaa kahviosta.

4. Valmistaudu tarkentaviin kysymyksiin.

Äitien kai pitäisi tuoksua pullalta, mutta henkilökohtaisesti turpoan lähinnä kuin pulla. En ole tullut koskaan toimeen alustettavien(kaan) taikinoiden kanssa. Ne tarttuvat kiinni käsiin ja pöytään eivätkä tottele. Kerran paiskasin kapinallisen taikinan lattiaan. Mieheni ystävä istui vuosia myöhemmin kahvipöydässä mietteliään näköisenä ja lopulta kysyi: “Onko tuo uretaania tuolla katossa?” Jatkokysymystä, miksi meillä on pullataikinaa katossa, hän ei uskaltanut esittää.

5. Koolla on väliä. 

Esikoisen 1-vee kakku oli katastrofi. Itkin lattialla miksi tavallinen sokerikakku ei onnistu. Paistoin useammankin pohjan, mutta ei ne vaan kohonneet, jäivät littanoiksi. Miten voin olla niin surkea äiti! Miten lastani rankaistaan tällaisella äidilllä, joka ei osaa edes kakkua tehdä! Ensimmäinen syntymäpäivä… Traumatisoin lapseni välittömästi! Myöhemmin selvisi, että vuoka oli liian iso suhteessa munien määrään. 

Toki en vielä luovuttanut muutamaan vuoteen, koska periksiantaminen ei ole vahvuuteni. Seuraavina vuosina kokeilin erilaisia kakkuja vaihtelevalla menestyksellä. Viimeinen niitti oli lapseni arastelen esitetty palaute: “Äiti, elä suutu, mut tuo näyttää vähän kakalta.” Se olikin sitten viimeinen kerta, kun mokkapalojen kuorrutetta kokeilin…

6. Lue ohjeet. Noudata niitä. 

Yritän elää terveellisesti ja vältellä sokereita. Olin kuullut herkullisesta, terveellisestä ja helposta ohjeesta. Eräänä päivänä päätin sitten tehdä lapsille näitä terveellisiä vohveleita, joihin tulee vain banaania, rahkaa ja kananmunia. Mitä sitä reseptiä etsimään, sehän oli ihan helppoa! Ekan vohvelimunakkaan jälkeen päätin lisätä jauhoja, oli ne miten epäterveellisiä hyvänsä. Eihän meillä ollut. Onneksi löysin ikiaikaisia ohrajauhoja alalaatikosta. Koostumus muuttui siedettäväksi, mutta kohdeyleisö antoi reaaliaikaista palautetta: ”Legendaarista äiti. Täällä haisee vähän savu”. Vohvelirauta lähi muuten kierrätykseen tämän kokeilun jälkeen, ei pysynyt enää kasassa…

Terveellistä välipalaa.

Onnekseni olen huomannut, että vaikka kärsinkin geenimutaatiosta, se ei ole siirtynyt eteenpäin. Tyttäreni tekee meillä sämpylät, pitsat, kakut ja pullat. Ja yksikään ei ole vielä päätynyt kattoon.

Rakkaudella, Aikku

Kategoriat
Yleinen

Kun äiti halusi olla yksin

Kun hallitus ilmoitti aukaisevansa koulut, pistin skumppapullon kylmään. Aamu, jolloin jälkeläiseni suuntaisivat kouluun ammattikasvattajien hoteisiin, tulisi olemaan juhlapäivä. Keskittyisin ilman häiriöitä sähköposteihin ja arviointeihin, joiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti suhteessa lukuvuoden häviäviin päiviin. Haaveilin palkinnoksi katsovani elokuvan, jossa saisi olla tekstitykset, päihteitä ja aikuisten välistä rakkautta. Ehkäpä jopa äänet päällä.

Keskiviikkoiltana kaksikolmasosaa perijöistä pärisi innoissaan. Kouluun! Miten ihanaa! Viimeinen kolmannes murisi seinän läpi, että vihasi koulua eikä varmasti IKINÄ, KOSKAAN mene kouluun. Itse makasin sohvalla lopen uupuneena  ja ajattelin, että lapset ovat perineet itsepäisyytensä ja kovan äänensä isältään. Huusin metelin yli, että pakkaisivat valmiiksi kaikki kirjat, koneet ja käsityöt, ja nukahdin.

Heräsin siihen, että oli hiljaista. Lapset olivat mitä ilmeisimmin omissa huoneissaan ehkäpä jopa unten mailla. Unen tokkurassa hiljaisuus herkisti ja kyynelet nousivat silmiin. “Tiedätkö?” kuiskasin miehelleni. “Miulle tulee ikävä lapsia huomenna.” Mieheni ojensi kuumemittarin.

Kun aamulla vein lapset kouluun kaikkine kimpsuineen ja kampsuineen, huomasin häslääväni enemmän kuin koskaan. Aloitin aamun perussetillä: “Hampaat? Aamupala? Pitkähihainen? Takki! Ei crockseja! Siellä tuulee! Reppu? Onko kirjat siellä repussa? Koirat? Kanat? Puhelimet jää kotiin tai ette näe niitä ennen ensi viikkoa.” Automatkan jatkoin monologia: “Sanotte huomenta ja olette ystävällisiä sijaiselle. Ei mitään säätämistä tai pärinää. Pesette kädet. Tehkää mitä käsketään heti eikä kohta. Ei pärinää. Peskää kädet, kun menette sisälle, ulos, vessaan, luokkaan, syömään tai tulette niistä pois. Pitäkää turvavälit. Ei juosta. Ei tapella. Ei poistumista koulualueelta. Ette puhu tunnilla kavereille. Ei laulua, jos ei ole musiikintunti. EI näsäviisastelua. Ei tungeta mitään tuuletusluukkuihin. Ette välitä, jos joku kommentoi jotain teistä. Rakastan teitä ja hauskaa koulupäivää!”

Hiljainen talo odotti minua. Ei etäkoulua, ei tiktokia, ei tappelua teamsin, pedanetin tai lagaavan netin kanssa. Kiersin taloa kuunnellen ajatuksia, jotka yhtä levottomina kiersivät omaa kehäänsä. Ahdisti. Mitenkähän ne pärjäävät koulussa? Nauroin itselleni ja likaiselle sukalle kädessäni, joka kiersi taloa kanssani. Jättivät sentään muistoja itsestään. Vaikka kuinka yritin järkeillä asiat, sydäntä vihloi. Pahimmat skenaariot projisoituivat verkkokalvoille. Saisivat jonkin taudin tai sitten ne ärsyttäisivät sijaista ja saisivat neloset käyttäytymisestä koko sakki, ihan vaan sukunimen perusteella…

Yritin katsoa elokuvaa, mutta en kyennyt. Se oli juuri sellainen elokuva, jonka haluaisin katsoa keskimmäisen kanssa… Huhuilin tyhjään taloon tulisiko joku tuomaan kahvia äidille. Ei tullut. Sen sijaan esikoinen lähetti kuvan lammen rannalta. Toivoin, että kyseessä oli liikuntatunti tai linturetki eikä koulualueelta poistuminen luvatta.

Myönnän, että ärsyynnyn lievästi, kun keittiössä on kesken kemialliset kokeet, vessassa on meikattu sekä peili että lavuaari, sänkyyn on parturoitu nukke ja teinin vaatekaappi sijaitsee lattialla. Päättymätön tappelu aiheesta kuka on tai ei ole tehnyt mitä ja kenen vuoro ei ainakaan ole kiristää hermoja. Välirauhan ajan majan rakennus, ihmispyramidin kasaaminen tai kuistin maalaus aiheuttavat aivan liikaa ääntä, melua ja visuaalista virikettä keski-ikäisille aivoilleni. 

Silloin hiipii mieleen se haave. Jos saisi olla yksin. Tehdä mitä haluaa. Siivouksen jäljetkin näkyisivät ainakin päivän. Mutta ensinnäkin yksinolo on utopiaa. Toiseksi se on fantasia, joka ei koskaan tule täyttämään sille asetettuja odotuksia. Vapautta ei ole. Jotain tulee aina puuttumaan. Lapset. Ne kasvavat kiusallaan ja karkaavat maailmaan. Vanhemman tehtävä lieneekin kasvattaa kersa lähtemään. Ja itsensä olemaan yksin. Visioimme säännöllisesti mieheni kanssa tulevaisuutta, jossa voimme tehdä mitä haluamme, milloin haluamme ajattelematta ketään muuta. Mutta ilmeisesti se ei mene niin.

Äitini 63 vee soittaa kolmen päivän välein ja näkee säännöllisesti painajaisia minun ja sisarusteni pärjäämisestä, valvoo aamuyöllä ja pohtii palellutinko minä pääni, saikohan veljeni hoitopaikan lapselleen tai muistiko siskoni vaihtaa autoon renkaat. Ajattelin, että sekopäinen se on. Mutta anopillakin käy välillä kuulemma kunnon päälle, kun pitää vahtia liki nelikymppisiä lapsia. Ja ne kun ei tottele enää ollenkaan!

En tajunnut lukea äitiyden sopimuspaperista pientä pränttiä: huoli jatkuu, vaikka lapset kasvavat aikuisiksi. Vaikka nelivitosena ajelisin Makkarallani pitkin Eurooppaa, vähintään kolmen päivän välein pitäisi tarkistaa, onko esikoinen varannut ajan hammaslääkärille, keskimmäinen syönyt d-vitamiinit ja ettei nuorin ole laittanut liian paljastavia kuvia someen.

Vapaapäiväni hiljaisuus kutistui lopulta kahteen ja puoleen tuntiin. Sain ekaluokkalaiselta tarkan, ja hieman kriittisenkin, kuvauksen koulun tartuntaa ehkäisevistä rajoituksista ja laskutoimituksen, kuinka monta kertaa kädet oli koulussa pesty ja miten opettaja oli käskenyt keskeyttämään piirtämisen “välittömästi”. Kysyin, että eikö ollut puhe, että tehdään sitä, mitä ope käskee. “Eiku piti piirtää ja mie sanoin, että piirrän Dipperiä, mutta se kuuli, että piirrän pippeliä!”

Muutamaa tuntia myöhemmin alakerrasta kantautuvat tappelun äänet paljastivat loppujenkin tulleen. Levollisuus valtasi mieleni. Whatsappasin, että äiti vois ottaa kahvin.

Kategoriat
Yleinen

Vertailussa: Mies ja koira

Olen aina uskonut olevani kissaihminen, mutta nyt voin myöntää, että minussa on myös koiraihmistä. Koira on monessa asiassa jopa hauskempi kuin mies. Mutta on miehelläkin puolensa…

Koira ilahtuu aina minut nähdessään niin paljon, että hyppää syliin ja nuolee antaumuksella. Myös aamuisin. Mies ei.

Koira ilahtuu, kun laitan housut jalkaan. Mies ei edes huomaa. 

Koira lähtee mielellään lenkille vailla päämäärää. Miehen kanssa päästään lenkillä roskikselle asti ennen kuin perheriita iskee.

Koira haisee yleensä paremmalle. Paitsi jos on pyörinyt paskassa tai kompostissa. Mies ei pyöri kompostissa, mutta ui öljymontussa.

Koira tyhjentää kissanvessan. Mies ei. En tiedä kummalle suurempi miinus.

Koira vie vähemmän tilaa sohvalta kuin kaljamaha ja kaksi metriä keski-ikäisyyttä.

Koira on sosiaalisempi kuin mies. Pikkurakki kiertää kaikki naapurit joka päivä eristyksestä välittämättä. Ikämieshurtta liittyi metsästysseuran makkaranpaistojaostoon. Istuu nuotiolla muina koirina. Mies saa seuratoiminnasta ihottumaa.

Koiran harrastukset tulevat halvemmiksi. Se ei osta kuukauden sisällä kolmea autoa, releitä, tiivistesarjoja, sylinterinkansia, tulppia, puolia, laakereita, kierrejousia…. Eikä haaveile subbarista. Koiralle riittää kuollut hiiri, elävä kana tai käpy.

Mies ei kuseksi ihan joka paikkaan. Koira otti kuseksimisenkin harrastuksena, kun vein sen agilityyn. Sen sijaan, että olisi hyppinyt, kiertänyt ja ryöminyt, piski pissi, ruikki ja merkkasi joka helkkarin putken, esteen ja kepin. Ohi juostessaankin pystyi vauhdista merkkaamaan. Erityistaito kai sekin. Kiristi. Kotona rakensin lapsista esteet. Jukolauta! Kyllä nyt pitää yhden koiran oppia hyppäämään, kun hyppäähän se pöydällekin ja häkin ovesta läpi. Ja hyppihän se elävien esteiden yli vallan mainiosti. Ei onneksi kuseksinut niitä.

Mutta pisteet Hulda-Hallin Henkalle, että hermot kesti “erilaisia oppijoita” ja niiden koiria. Henkalla oli hikinen homma saada miut ja kaverini oppimaan kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen ja kumpi niistä käsistä on milloinkin koiran puolella.

Mies on helpompi palkita. Agilityssä kouluttaja vinkkasi, että palkitse koira lelulla tai namilla. Yritinhän minä. Jäniksen turkilla, raa’alla hirvenlihalla, kaverin vinkulelulla, kutsuin ja kehuin, anelin nelinkontin. Ja kilin.. Miehelle riittää pullo vehnäolutta. Hätätilassa puolikas. 

Mies ei vaihda karvaa monta kertaa vuodessa, vaan kaljuuntuu kertarytinällä. Partakarvatkin on keskitetty lavuaariin eikä levitetty ympäri taloa. 

Ja mikä parasta, mies ei ole nalkissa naapurin nartun kanssa.

Miksi koira on parempi kuin mies?
Koira ja mies.

Kategoriat
Yleinen

Kalenteri korona-aikaan

Miten käsityöt sujuvat etäkoulussa?

Klo 5.50 Herää kahvin tuoksuun. Hyvin koulutettu tai itsesuojeluvaistoinen mies tuo kupin kahvia sänkyyn. Juo se silmät kiinni ja herää sen verran, että siirryt sohvalle juomaan toisen kupillisen. Huomaa tästä vinkkelistä miten umpipaskainen liesituuletin on. Siirry nytkyttämään sitä irti. Mies huokaisee, irrottaa ritilät ja käskee olla varovainen. Ritilät ottivat osumaa, kun äitisi rakensi tee-se-itse-painekattilan valmistumisesi kunniaksi. Nyökkää ja unohda samoin tein. Mies kertoo, että olisi kiva tulla kotiin, jos ruoka olisi valmis. Kerro, että sinulla on koko ilta opetusta etkä ole tavattavissa. 

6.30 Tee itsesi ja koira iloiseksi ja vie se lenkille. Kävele tunti pirteässä pakkasessa, ihastele auringon maalaamaa metsää, kaukana sinisenä hohtavaa jokea, pellolla saapastelevaa kurkea ja kuuntele pikkulintujen laulua. Kevät. 

7.20 Tule kotiin. Kehoita sohvalla puhelintaan pläräävää keskimmäistä ryhdistämään asentonsa. Aloita teinin herättäminen huhuilemalla huomenta oven raosta. Huikkaa pienimmälle yläkertaan, että aamiainen on valmis. Käännä selkäsi ja säikähdä, kun kauhuleffasta karannut pikkutyttö tuijottaa sinua murhaavasti. Hammaskeiju on unohtanut TAAS tuoda rahaa.

7.30 Syö aamiaista lastesi kanssa ja kuvittele olevasi täydellinen äiti. Käy huutamassa teinille, että herätys. Kuuntele miten paska äiti olet ja hän ei todellakaan aio tehdä mitään koulujuttuja. Kiitä teiniä rehellisestä mielipiteestä. Muista, että et ole selvittänyt kenenkään kouluaikatauluja, mutta huijaa itseäsi ja usko lastesi selittelyt, että asia on kunnossa. 

8.00 Ota kuppi kahvia ja pakene toimistoon lukemaan sähköpostit ja hoitamaan kiireelliset asiat. Tee päivän ensimmäinen elämänlaatua parantava päätös ja vastaa esimiehelle, että et ehdi pikapalaveriin ennen kokousta, koska sinun pitää käydä hakemassa lasten ruuat. Ole ylpeä, että varaat aikaa siirtymiin. Teoriassa olisi mahdollista varttitunnin pikapalaveriin… Tarkista, että puhelimessa on ruuanhakuhälytys.

8.15  Kuulet pienimmän aloittaneen tunnit. Voit aloittaa suunnittelemaan omia tuntejasi. Keksi mielestäsi todella ryhmäyttäviä ja innostavia tehtäviä kolmen oppitunnin ajaksi. 

9.20 Huuda teinille ilmanvaihtokanavan kautta, että nyt on viimeinen hetki nousta ylös. Käytä hetki aikaa arvioidaksesi objektiivisesti tuntisuunnitelmaasi. Keskeytä arviointi (ja unohda tallentaa suunnitelma) ja tutustu pienimmäisen käsityöhön, joka tungetaan naamaasi. Solmu. Mutta se ei ole mielestäsi pahin ongelma. Pahvikukko on pistelty täyteen reikiä ja punaiset ompeleet on tehty vapaalla kädellä. Frankensteinin verinen kukko. Jos et muistaisi lasta synnyttäneesi, et uskoisi omaksesi. Pura pahimmat solmut ja hillitse itseäsi, ettet ompele työtä valmiiksi. Kysy, että eikö napannut tämä työ. Enkelinhiuksinen lapsesi pudistelee viattomasti päätään ja hymyilee suloisesti. Muista, että ulkonäkö pettää. 

9.30 Etsi elokuva-arvostelut Pedanetistä.  Älä huolestu, vaikka palautuksen on tehnyt vasta 6 % opiskelijoista, sillä kertaalleen siirretty deadline on vasta huomenna. Palautetut työt ovat hienoja. Muutamissa saatesanoissa on kiitelty opetustani, napakkaa osaamistani ja rentoa otetta. Taputa itseäsi olkapäälle. 

9.45  Isommilla lapsilla on kokeet. Pienin kiduttaa edelleen kukkoa ja kuuntelee opettajan lukemista. Hän voi ihan hyvin keskittyä, vaikka näytöllä pyörii myös tanssivideo. Opettaja ei ole samaa mieltä. Muista, että kyseessä on etäopetus, ei kotiopetus, ja sulje ovi.

10.10 Palautetut arvostelut on korjattu, on aamujumpan aika. Tee sarja maastavetoja ja aloita seuraavaa. Säikähdä, kun jostain kuuluu huutoa. “Äiti! Auta! Aika loppuu! Mie en ehdi!” Etsi keskimmäinen peittokasasta lattialta. Rauhoittele panikoivaa lasta, että puolessa tunnissa ehtii tehdä vaikka kaksi koetta. Jää jumppaamaan huoneeseen pitääksesi lapsi rauhallisena. Kun kuulet opettajan kehotuksen kääntää kameraa, askelkyykkää rauhallisesti ulos ovesta. Kiitä itseäsi, että muistit tänään jumppashortsit. 

10.30 Käy katsomassa esikoisen tilanne. “Teetkö koetta?” “Koko ajan!” Ole onnellinen.

Ota kahvakuula ja aloita etuheilautukset. Vilkaise vahingossa kelloa. Harkitse ehtisitkö jumpan loppuun ennen kuin nälkäkiukku alkaa? Tee päivän toinen oikea ratkaisu ja lämmitä lapsille, ja ennen kaikkea itsellesi, ruokaa. 

11.00 Hae teini syömään. Kuulet lapsesi sanovat ihanat sanat: “Äiti autatko?” Teini ei saa puhelimella auki ohjelmaa, jolla kirjoittaa tehtävä. Aikaa palautukseen on enää kaksi minuuttia. Keskustele siitä, olisiko ongelman voinut ottaa esiin, kun kysyit kuinka sujuu. “Vastasinhan minä, että koko ajan!” Ajattele rauhanpaikkaasi, jossa syke laskee… Muista sitten, että koirasi tuhosi rauhapaikkasi extreme-harrastuksillaan. (Siitä lisää myöhemmin.) Sykkeesi nousee, veri kohisee korvissa. Olet ainakin elossa! Poistu tilasta ja mieti onko sinulla niin ilkeää sukulaista tai kaveria, jolle voisit lähettää teinin lomalle. 

11.15 Istukaa pöydän ääressä syömässä einesaterioita kuin idyllinen perhe, kun oveen koputetaan. Anoppi tuo maton alle liukuesteitä. Saatoit mainita puhelimessa, että matot eivät pysy meillä paikallaan. Anoppi kertoo tiivistelmän keskustelustaan kyläkaupan omistajan rouvan kanssa pandemiaeristyksen vaikutuksista kouluikäisten sairastavuuteen. Keskimmäinen ja nuorin huutavat toisilleen ja tappelevat… patjasta… WTF?!

11.45 Pese liesituulettimen ritilät. Ymmärrä, miksi miehesi käski pestä ne varovasti. Nostele ritilän osat sivupöydälle odottamaan kokoamista. Askartele paisti uuniin. Sen osaat tehdä. Käske keskimmäisen kuoria perunat. Käy miljoonatta kertaa keskustelu aiheesta miks aina mie.

12.25 Yllätä teini pelaamasta, takavarikoi pelikoneen virtajohto ja käske tehdä englannin tehtävät. Älä anna sen häiritä, ettet tiedä yhtään mitä aineita tänään on.

12.45 Ota kuppi kahvia. Tarkasta sähköposti ja reagoi kiireellisiin viesteihin. Tajua, että olet suunnitellut väärän kurssin tehtävät. Sinulla on tänään kaksi muuta kurssia! 

13.15 Puhelin hälyttää ruuanhakuun. Potkaise varvas kahvakuulaan, joka jäi jumpalta keskelle lattiaa. Päätä jumpata välitunnilla edes vähän. Etsi pyörä, koska mies vei ainoan toimivan auton. Sitkuta hakemaan ruoka koululta. Ihmettele, miten styroksilaatikot voivat olla tyhjiä! Kiitä onneasi, että naapurinmies on ruuanhakureissulla samaan aikaan ja opastaa, että laatikoissa on välipohja, jonka alla ateriat ovat. Sitkuta takaisin. 

13.45 Käske lasten purkaa kuorma ja syödä jotain välipalaa. Ihan sama mitä. Toivo, että perunat eivät kärsineet kovin silpomisessa. Kaiva perunankuoria sukan pohjasta. Keskimmäinen katsoo viisaimmaksi keräillä perunankuoret ikkunasta. Ota kuppi kahvia.

13.55 Huikkaa kokoukseen olevasi paikalla ja syvenny sitten iltatuntien suunnitteluun. Tiedosta, että opiskelijat voivat käyttää samaa taktiikka tunneillasi. Havahdu, kun kuulet oman nimesi mainittavan.

16.00 Kokoontukaa koko perhe varttitunniksi pöydän ääreen syömään herkullista paistia. Kiipeä toimistoon ja aloita tunnit. Nauti fiksuista keskusteluista opiskelijoiden kanssa. Yritä kuulostella telepaattisesti avatar-palleroista ovatko kaikki ymmärtäneet ja hereillä tai edes läsnä. Rekisteröi, että naapurin koira ja oma koira juoksevat yhdessä laskevaan aurinkoon. Päätä harkita vakavasti ilmoitusten poistamista Teamsistä, kun kollegan viesti lävähtää kesken näytön jaon luettavaksi koko ryhmälle: “Saattaa siinä mennä aikaa, että ne lääkkeet alkaa vaikuttaa.”

18.30 Välitunnilla kiroa, kun kone sammuu itsestään ja hävittää kaikki valmiiksi avaamasi matskut. Se siitä taukojumpasta. Kiitä siitä, että sinulla on armollisia ja kannustavia opiskelijoita, kun tunnin alusta menee kotvanen, kun yrität saada kaikki vaadittavat ohjelmat auki. “Hyvä sie. Hyvin menee!” “Tuo ilme kertoo kaiken :D!” Tunnin lopuksi vain yksi kertoo melkein nukahtaneensa teoriamonologisi aikana. Lohduta, että niin meinasit itsekin.

21.00 Tuijota apaattisena ikkunasta auringonlaskun punaamia koivunlatvoja. Kun kuulet, että mies on laittanut lapset nukkumaan, voit poistua. Suukota jälkikasvu matkalla olohuoneeseen. Möngi miehesi kainaloon sohvalle ja kerää voimia hampaiden pesuun. Huomaa tästä vinkkelistä, että liesituuletin on kasattu. Liu’u armolliseen uneen. Havahdu siipan hellään kuiskaukseen:

– Huomasitko, Wilmasta oli tullut viesti?

Kategoriat
Yleinen

Anoppi eristyksissä ettään perällä

Miulla on ihan kiva anoppi. Se sanoo suoraan mitä ajattelee eikä voi ymmärtää minkäänlaista haihattelua. Ei se aina kaikkia meidän ideoita ymmärrä, mutta on silti aina tukena ja turvana. Rehellisyyden nimissä olen hyvää tarkoittavat neuvot ehkä joskus ottanut kritiikkinä, ja jonkun kerran on sivistyneesti otallettukin. Anoppi on hyvin päättäväinen, sehän tekee just sen minkä haluaa ja just silleen miten haluaa. Anopin tapaturmahistoria vetää vertoja omalleni ja kokkauspuolellakin minulla on toivoa, jos anopin kehityskaarta katsoo. Joskus mietin, että valitsevatko miehet äitiään muistuttavan puolison…

Mieheni vanhemmat asuvat jo muutoinkin harvaan asutun muuttotappiokunnan haja-asutusaluella, jossa on todennäköisempää nähdä yksisarvinen hirvi kuin naapuri. Anopilla on kuitenkin ajokortti ja normaali eläkeläisen kalenteri, venäjän tunti, lukupiiri, lapsenlapsen jalkapalloharkat, marttakerho, kuoroharkat… joten eristys on supistanut sosiaalista elämää merkittävästi.

Tänä aamuna puhelimeeni oli ilmestynyt joukko ratkaisua vaativia tieto- ja viestintäteknologiaan liittyviä kysymyksiä, kuten “Mistä muualta tuohon pääsee kuin tuosta linkistä?” Päätin soittaa, koska esitiedoissa oli hieman tarkennettavaa. Laitoin puhelun kaiuttimeen, jotta vieressä istuva miehenikin voisi sosialisoitua, vaikka tarvetta ei kuulemma ollut. Juuri viime viikolla oli jutellut äitinsä kanssa. Tai sitä edellisenä. Ainakin helmikuussa!

Selvisi, että anoppi oli lukenut blogiamme lähettämästäni linkistä. Aikoi kuulemma kokeilla myöhemmin uudelleenkin. Vaihdettiin sitten pikainen reilu puolituntinen kuulumisia.  Puhelun edetessä olin havaitsevinani anopissa lievää koronahöperyyttä.

Appiukon elämä ei kuulemma ole liiemmin muuttunut. Kortti-illat ovat jääneet, mutta muuten elämä jatkuu normaaliin tahtiin. Ukko herää aamuvarhaisella ja viettää sitten päivän metsässä ja sahaa pari palstaa, tekee kuusi kuutiota halkoja, harventaa jokusen hehtaarin ja kun päiväkahvin jälkeen alkaa ramaista, kapuaa kaivinkoneen koppiin ja kaivaa muutaman kilometrin ojaa. Illalla appiukko seuraa televisiosta ajankohtaisohjelmia eli torkkuu nojatuolissa, kunnes on aika käydä yöunille. Ei siitä hirveästi ole seuraa, mietti anoppi.

Tässä kohtaa vilkaisin vieressäni istuvaa miestä ja totesin anopille tietäväni mistä hän puhui. 

Anopin viikon kohokohtana oli ollut ostosten toimittaminen kaupungissa asuvalle sukulaisrouvalle. Orapihlaja-aidan takana haravoinut naapuri oli kääntänyt selkänsä virkkamatta sanaakaan, vaikka hän oli kuinka huudellut ja huiskuttanut. Ei minkäänlaisia käytöstapoja! Eikö tuota voisi jutella ja edes tervehtiä, kun samoilla tiluksilla ollaan! Mieheni myhäili vieressä, että sellaisia ne kaupunkilaiset on. Sehän on ihan maalaisjuntin merkki, jos juttelee tai tervehtii tuntematonta. “Kyllä mie täällä kaikki tervehdin!” anoppi tiuskaisi. Mies pärskäisi kahvit housuilleen. Anoppi jatkoi sitten innostuneena, että olihan hän nähnyt ihmisiä kotonakin! Postinhakureissulla suoran päässä oli ollut mies! Ei näyttänyt tutulta, mutta onneksi  oli ollut potkuri, oli onnistunut yhyttämään miehen Lutakkopolun risteyksessä. Mietin, miten kyseinen herrasmies oli mahtanut asian kokea, kun takavasemmalta porhaltaa potkurilla mummo helmat paukkuen. 

Kun itse kohtasin anopin ensimmäisen kerran, tärisivät käteni sen verran, että minulle ei tarjottu toista kuppia kahvia.

Anoppi kertoi nähneensä myös pilkkimiehiä kiikaroidessaan sulassa uivia sorsia ja joutsenia. Sinne olivat ukot pilkkikiimoissaan kantaneet laudat sillaksi sulan yli ja kykkivät jäälautalla pilkkimässä. Kuvittelin mielessäni, kuinka anoppi oli tasapainoillut ballerinana miesten luo juttusille. Tai vanhana avantouimarina ties vaikka olisi uinutkin!  Anopin äänessä oli kuitenkin kiukkuinen sävy, joten ehkä se olikin vain käynyt sättimässä pilkkijät…Jonkinlaisen kastautumisen uskoin sisältyvän tähän kertomukseen. Ei, anoppi ei ollut pudonnut avantoon eikä todistanut pilkkimiestenkään vajoamista järveen. Päinvastoin. Hän oli tyytynyt ainoastaan tunnistamaan miehet tutuiksi sankareiksi. “Suututti niin paljon sellanen typeryys, että lähdin pois, ettei tarttee soitella hätänumeroon. Voin sitten kertoa minne ne on uponneet!”

Puhelun päätteeksi anoppi halusi vielä välittää terveisiä Tinskulle. “Oliko se roiston näköinen hujoppi miun poika, josta se kirjotti? Että miten silleen voi kirjottaa? Vai oliko siulla joku muu silloin?” Kerroin, että ikävä kyllä hänen pojastaan oli kysymys. Anoppi tuumasi asiaa sekunnin. “No, kyllä mie itekin välillä säikähdän, jos en ole sitä vähään aikaan nähnyt.”

Kategoriat
Yleinen

5 PASKAA SYYTÄ ETTÄ HUOLTAJANA ON OPETTAJA

The Offspring Strikes Back

  1. Se mukamas tietää ja osaa kaiken. Vessassakaan ei voi käydä rauhassa, kun siellä jotain helkkarin sijamuotoja seinällä. Mutta se ei uskaltanut tehdä volttia trampalla.
  1. Se on aina neuvomassa, vaikka en tarvitse apua. Se neuvoo ja sörkkii aina selän takana, Teamsin käyttöäkin se neuvoo, mutta ite on ihan pihalla omilla tunneilla. Ite se ei ota neuvoja vastaan keneltäkään. Sitten se huutaa kun ei onnistu. 
  1. Se opettaa turhia ja muka hyödyllisiä asioita, joita ei oikeasti kukaan normaali ihminen tarvitse. Esim. miellekarttoja pitää tehdä ennen joka koetta. Se keksi sen siksi, että sen oppilaat on kuulemma tehneet niitä. Sitten pitää tehdä Kahootteja ja pitää kerrata ja pitää tehdä kaikkea turhaa eikä saa pelata rauhassa. 
  1. Se on aina lomilla kotona ja joskus päivälläkin. Sitten se vaan valittaa ku tavarat on levällään, vaikka sen omat vaatteet ja käsityöt on siellä täällä. Sitten pitää siivota eikä saa pelata rauhassa. 
  1. Se haukkuu käsialaa, vaikka se on täydellinen ja rageaa, jos tulee Wilma-viestiä vessassa laulamisesta tai siitä, kun tehtiin kaksimetrinen avaruusraketti koulunpihalle, mutta open mielestä se näytti “fallokselta”. Sitten ei saa ainakaan pelata.

+ se valittaa aina pilkuista ja pisteistä.

Aikun Esikoinen

Kategoriat
Yleinen

Teinit – aliarvostettu kehitysmuoto

Näinä etätyöpäivinä olen onnellinen siitä, että sain lapseni suhteellisen nuorena ja kotonani  on nyt pari (esi)teiniä. 24/7-elo teinien kanssa on erilaista kuin pikkulasten. Ei tarvitse vahtia kuin näyttöaikaa, ei pestä pyllyjä eikä aikatauluttaa omaa työntekoa päiväunien kanssa. Joskus harvoin saatan joutua laskemaan sataan ja käymään vähän lenkillä, mutta tiivis yhteiselämä on opettanut näkemään teiniajan vahvuudet. Siinä missä pienet lapset elävät hetkessä ilahtuen pienistä asioista ja iäkkäämmät suhtautuvat kärsivällisesti vastoinkäymisiin, myös teineillä on elintärkeitä elämäntaitoja. 

Eristäytyminen ja sosiaalisten kontaktien rajaaminen. Eristäytymisessä ei ole teinille mitään ongelmaa, jos vain on ruokaa, netti ja snäppi. Teini voi helposti pysyä huoneessaan vuorokauden poistuen ainoastaan vessaan ja keittiöön hakemaan safkaa. Liikkuminen ajoittuu tällöinkin iltayöhön ja muihin epänormaaleihin aikoihin, jolloin kukaan ei ole tekemässä varmoja havaintoja liimaletin liikkeistä.Teinin huoneeseen kasaantuvista astioista päätellen liikehdintää kuitenkin tapahtuu.

Pikainen analyysi teinieni isästä mahdollistaa johtopäätöksen, että eristäytyminen sosiaalisista kontakteista on pysyvä ominaisuus tässä sukulinjassa. Joskin ikääntyessään miespuoliset yksilöt kasvattavat reviiriään jopa öljymontulle asti.

Murahtelu. Tautien levitessä on hyvä pitää fyysistä etäisyyttä myös lähipiirin ihmisiin. Hyvän huomenen toivotukseen on syytä vastata murahtamalla  ja heittämällä tyynyllä. Se pitää tehokkaasti potentiaalisen taudinlevittäjän kauempana. Vaikka kyseinen yksilö sattuisikin olemaan synnyttäjä, joka yrittää herätellä etäkouluun. Joillakin aikuisikään ehtineillä tämä piirre jää hallitsevaksi. Ei onneksi tässä sukuhaarassa. 

Haiseminen. Ominaisuus, jolla voi merkata oman reviirin. Helpottaa eristäytymistä. Pitkäaikainen haiseminen saattaa kuitenkin saada mutsin ottamaan kontaktia ja jopa rageemaan. 

Yövalvominen. Tämähän mahdollistaa kommunikaation markkinataloudellisesti merkittävien maiden kanssa! Aamuyön hämärät tunnit ovat tunnetusti niitä hetkiä, jolloin syntyvät kaikkein luovimmat ideat ja oivallukset. Ehkäpä jokin niistä auttaa nujertamaan näkymättömän vihollisen.

Kriittisyys. Kriittisyyttä ja mediakriittisyyttä ei voi nykyisin painottaa liikaa. Somessa liikkuu provosoivia päivityksiä, valeuutisia ja muokattuja kuvia, jotka välittävät liian helppoja vastauksia liian vaikeisiin kysymyksiin. Tällaiseen some-kuplaan on helppo joutua. Jos ei siis ole teini. 

Kriittistä ajattelua vaaditaan myös, jos gringe mutsi tai valtiovalta yrittää rajoittaa liikaa demokraattista vapautta ohjaamalla kansalaisia tiettyyn toimintaan. Niinkuin nyt turhaan liikkumiseen julkisilla paikoilla tai hengityssuojainten käyttöön. Teineillä on vastaus tähän: Ei. Ei varmasti. Ei. Ei vittu varmasti! EI!!! 

Epäilen, että evoluutio tulee vahvistamaan teinien tiettyjä fyysisiä sekä kognitiivisia ominaispiirteitä, sillä niillä tulee olemaan tilausta tulevaisuudessa, jossa taudit lisääntyvät ja poikkeustilasta saattaa tulla pysyväkin olotila.  Rakastakaamme siis teinejämme, sillä he ovat tulevaisuus!

Kategoriat
Yleinen

Etäpedagogiikkaa

Nyt on takana kuukausi etäopetusta ja etätyötä. On aika julkaista otteita perheeni ryhmäviestiketjusta ensimmäisiltä eristyspäiviltä. Lapset siirtyivät etäopetukseen juuri sillä viikolla, jolla lukion opella oli härdelliä jo valmiiksi ylioppilaskirjoitusten kanssa. 

Perheen WhatsApp keskiviikkona 18.3. koronavuonna 2020

Mie (8.30): Teillä on Teamsi klo 9.30. 

[Kuvakaappaus kuopuksen Wilmasta: Keskiviikon tehtävät ekaluokkalaisille.]

Esikoinen (8.31): Ookoo. Monelta lähet

Mie (8.32): Ysiltä. Tulkaa aamupalalle.

Mie (9.25): Muistakaa se oppitunti!

Esikoinen(9.26): Joo joo.

Mie (9.26): Ja välkällä kanat.

Esikoinen (9.26): Joo JOOO.

Keskimmäinen (9.35): Tuleeko tuohon siis ilmoitus miten liitytään – – Siihen oppituntiin

Mie (9.37): En tiiä missä oot? Sieltä portaalista. 

Keskimmäinen(9.38): Juu [kuva opettajasta näytöllä]

Mie (9.39) : Pääsitte tunnille. 

Keskimmäinen (10.34): Voisinko mennä A:n luo? Ei niillä ole tautia ja nekin pesee käsiä?

(10.35) Vastaamaton ryhmävideopuhelu Keskimmäiseltä.

(10.36) Vastaamaton ryhmävideopuhelu Keskimmäiseltä.

Mie (11.50) Mie valvon kokeita!!! Sie olet koulussa!

Keskimmäinen (11.52): Vastaa!!!

Esikoinen:(11.52): Y ei käytä koiraa lenkillä

Keskimmäinen(11.53): ei oo miun vuoro

Esikoinen: (11.53): eikä hoitanu kanoja

Kuopus (11.53): Saako kattoo viapleitä?

Mie (11.55): Mie olen töissä. meen just valvomaan. Soittakaa isille.

Kuopus (11.55): Nuo kiusaa! 

Esikoinen:(11.55): Idiootti.

[Mie Miehelle (11.55): Hoida lapses. Mie oon töissä.]

Mie (14.15): Saitteko jo viestin huomisen ohjelmasta

Esikoinen (14.16): Nope. 

[Kuvakaappaus torstain tehtävistä kahden vanhimman Wilmasta.]

Keskimmäinen (14.17): MIKS PITÄÄ OLLA NOIN PALJON!

Esikoinen: (14.17): En tee. 

Mie (14.17): Ootteko käyny ulkona? Syöneet välipalaa?

Keskimmäinen (14.18): Ne on ihan huonoja. Ja se team juttu pätkii. 

Esikoinen: (14.19): Ei oo nälkä

Kuopus (14.20): miulla on mutta nuo ei anna ruokaa

Esikoinen: (14.19): Pääsenkö rinteeseen? oon tehny kaikki tehtävät

Mie (14.20): [Apina-emoji].

[Mies miulle (15.30): Juu.]

Torstai 19.3. Vanhempien lasten kännykät takavarikossa. 

Instagram selaimen kautta:

Esikoinen (10.05 ap): Tytöt teki ruuan ja sano et saan pelata

kun on tylsää

tein enkun 

ja yhteiskuntaopin

Mie (11.05 ap) Ruotsiki? Palautettu pedaan?

Onko se viikkosuunnitelma tehty?

Esikoinen Mikä?

Mie: Se viikkourakka? Tee ruotsi. käytä koira

Esikoinen: Ei oo miun vuoro.

Mie: Kanat?

Esikoinen: Ei 

Kuulemma 

ole

Mie: Siun vuoro. Piste.

Esikoinen: Noitten vuoro.

Mie: käske ne pihalle, jos ei oo tiimssiä

Esikoinen: Aha jos saan pelata

Miks isi ei ottanu puhelimia

Mie: luotetaan teihi

Esikoinen: Aha

eli saahaan olla

puhelimilla

Mie: ette saa

Esikoinen: Miks

Mie: ensin työ sitten huvi

Esikoinen: en voi palauttaa niitä pedapaskaan

Mie: ope laitto viestiä että siulla on useemmat tunnukset. oNko? 

Esikoinen: varmaa4 tai 3

Mie: kokeile kaikkia

Perjantaina puhelimestani loppui suunnitellusti akku. Tulin kotiin. Komposti oli viety. Kanat oli hoidettu. Halot kannettu ja pyykki levitetty. Sämpylätaikina oli kohoamassa. Tehtävät oli (kai) tehty, muttei palautettu, koska pedanetti oli kaatunut.

Nyt kuukauden jälkeen asiat ovat löytäneet uomansa.  Jopa kuopus on oppinut itsenäisesti käyttämään sekä Pedanetia ja Teamsia että useampaa näyttöä yhtaikaisesti: opettaja toisella, peli toisella. Opettaja oli kyllä huolissaan tunnilla tapahtuvasta taukojumpasta tangolla. Itse olen opiskelijoiden avustamana oppinut avaamaan mikin ja saapumaan oikealle kanavalle, kun haluan heidän kuulevan minua. Työkavereiden kanssa on selvitelty asioita Teamsissä ja WhatsAppissa käytännössä ympäri vuorokauden. Eräs rakas työtoveri pyysi viime viikolla, etten aukaisi videoyhteyttä heti aamusta. Ei ole kuulemma nätti näky. 

Tsemppiä teille ja meille kaikille!