Omalla kohdalla puhdasta kaurismäkeläistä tai nolostuttava uusintaversio Bridget Jonesista.
Pahaenteisen kauniina syyskuun perjantaina olin sopinut tapaavani opetusryhmäni kaupunginkirjastolla. Tarkoituksena oli saada lapsukaiset lainaamaan luettavaa kurssitehtävää varten, mutta toivoin ympäristönvaihdoksen myös kannustavan sivistämään itseään laajemminkin.
Aavistuksen epärealistiset pedagogiset tavoitteeni olivat kuitenkin kymmenenkertaa perustellumpia kuin logistiset päätökseni. Tinder-profiiliin olisi syytä rehellisyyden nimissä kirjoittaa, että olin sekä aikaoptimisti että totaalisen kyvytön sisäistämään siirtymiin vaadittua aikaa. Tällä kertaa nämä ominaisuudet muotoutuivat uhaksi sekä fyysiselle että psyykkiselle terveydelleni.
Edellinen tunti päättyi ja jatkui extempore-tukiopetuksella. Huitelin tuorepuuroa toisella kädellä ja ujutin kenkiä jalkaan toisella säästäkseni aikaa. Toimistosihteeri avasi jo suunsa, muttei kommentoinut mitään. Aloin itsekin epäillä, että toimenpiteiden suorittaminen peräjälkeen olisi voinut olla nopeampaa. Monistin nopeasti lisätehtäviä ja syöksyin matkaan.
Matkalla kirjastolle ohitin autoni ja muistin kuinka hikistä hommaa hyllyjen välissä kiertely oikeastaan oli. Reppu painoi, selkä ja kainalot kastuivat, jalkoja ja päätä pakotti. Päätin hyljätä ylimääräisen painolastin autoon ja tunsin lievää ylpeyttä hienosta ennakoinnista.
Ikävä kyllä ennakointi olisi ollut paikallaan jo työpaikan naulakolla. Olin onnistunut solmeilemaan eväskassin, repun ja kaulaliinan epäloogisesti purkautuvaksi shibarisolmuksi eikä repun sisältöön ollut aivan helppo päästä käsiksi. Eväskassi esti reppua irtaantumasta koko ajan hikisemmästä selästäni, ja kun yritin irrottaa eväskassia, huivi kiristyi kaulan ympärillä hengenvaarallisesti.
Hetken seisoin paikallani, sillä olin kuullut, että turha rimpuilu vain kiristi ansalankoja. Ehkä tämä olikin universumin merkki, että joskus oli hyvä pysähtyä ja hengittää. Ei kovin syvään, koska huivi tiukensi otettaan jokaisella henkäyksellä.
En kuitenkaan voinut seisoa loputtomiin parkkipaikalla remmeihin ja nyöreihin köytettynä, joten huokaisin syvään ja sukelsin kaikkien solmujen välistä. Olkapäässä raksahti ja kyljessä tuntui vinkeä viilto, mutta olin vapaa.
Kaivoin repusta olennaisimmat tarvikkeet ja nostelin ne varovasti auton katolle. Turhat tavarat heitin takapenkille.
Silloin näin silmäkulmastani valkoisen välähdyksen.
Edellinen valkea välähdys oli ollut satasen arvoinen passikuva Kutostiellä, joten sydämeni jätti yhden lyönnin välistä.
Jälleen valkoinen välähdys.
Välähdyksiä.
Syysruskan värittämät pihlajat parkkipaikalla katsoivat, kuinka valkeat monisteet satoivat keltaisten lehtien peittämälle nurmikolle ja märälle asfaltille. Ottaisinko kiinni karanneet vai estäisinkö loppuja lappusia leviämästä keskustan kaduille? Samalla uusi tuulenpuuska pyöräytti uuden nipun papereita ilmaan. Ei olisi digimateriaali näin karannut! Tempaisin loppunipun katolta ja käännyin kerätäkseni sen minkä ehtisin.
Kuulin takaani rysähdyksen.
Läppäri vai puhelin?
Oliko sillä väliä? Joka tapauksessa se oli jo laskeutunut, eikä äänestä päätellen ainakaan nurmikolle.
Ihana kanssaihminen koukkasi seurakseni nurmikolle ja keräsi papereita. Ojensi hymyillen keräämänsä paperit. Toivon kiittäneeni. Toivon myös vaikuttaneeni kiitolliselta enkä sekopäiseltä.
Kun paperit olivat hallussani, uskaltauduin kurkistamaan kuka teknisistä työvälineistäni oli syöksynyt ennenaikaiseen kuolemaansa. Läppäri. Sen kulma oli rutussa, kannesta oli lohjennut palanen ja näytön kehys vääntynyt. Auta armias, että se toimisi! En uskonut, että tietotekniikkatiimi järjestäisi uutta alle kolmeen viikkoon.
Kipitin kirjastolle. Samainen kanssaihminen oli luonnollisesti menossa samaan paikkaan. Selkä oli läpimärkä, mutta kellon mukaan olin teoriassa ajoissa. Aulassa kaksi oli jo paikalla.
“Oliko sulla niitä lappuja?”
Kuinka opiskelijat olivat tietoisia monisteista ja niiden kohtalosta? Olinko päätynyt jonkin somevideon päätähdeksi? Sitten muistin luvanneeni passit kirjastomaksujen kuittaukseen.
“Vittu. Anteeks. Ne jäi autoon!”
Tyrkkäsin tavarani toisen pojan syliin ja käskin tehdä tehtäviä.
Juoksin takaisin autolle ohi linja-autoa odottavien äitien, väistelin koiranulkoiluttajia ja melkein jäin yliopistolle suuntaavan pyöräilijän alle. Olisi pitänyt tajuta laittaa verryttelyvaatetus tällaisena kiirepäivänä. Äh, näyttää varmaan mielenvikaiselta, kun juoksee pitkin katuja farkuissa ja maihareissa. Ei luoja! Apua! Ei voi nauraa ja juosta. NmEhkä olisi parempi vaan hymyillä kuin räkättää ääneen. Eihän kukaan hymyile juostessaan. Paitsi ehkä hallitseva Tasavallan Presidentti. Mutta juoksu tuntui kyllä ihmeen kepeältä. Hitto! Voisi alkaa lenkkeillä taas!
Kunto loppui korttelia ennen parkkipaikkaa ja kävelin sivistyneesti autolleni. Tai ilmeisesti en täysin sivistyneesti, sillä vastaan ajavan opiskelijan kasvoilla häivähti pelko, ihmetys ja puhdas pakokauhu. Eikä hänellä edes ollut rästitehtäviä.
Koska iloni hyvästä kunnostani oli ollut ennenaikaista, ajoin autoni kirjaston viereen.
Kirjaston ovelta käännyin takaisin hakemaan lupaamiani passeja. Kun kaivoin vapaudu sakoista -kortteja reppuni syövereistä, heilautin kättäni väärään suuntaan, väärällä nopeudella ja väärässä kulmassa ja kas, eväskassini kierähti suorin vartaloin ja puolella kierteellä suoraan asfaltille kasaantuneeseen rapakkoon.
Ei huolta lasirasiani pysyi kassin sisäpuolella.
Kirjastoretki itsessään sujui rattoisasti. Suurin osa löysi luettavan kirjan, kaikkien sakot saatiin mitätöityä ja uudet kortit hankittua. Kukaan ei eksynyt, karannut tai ahdistunut liikaa.
Kun opiskelijat alkoivat tehdä miedosti multaisia monisteitaan, uskaltauduin kokeilemaan konettani. Avautuisiko se..? Sivusto näytti harmahtavalta, mutta se ei ollut ainoa huoleni. Kello näytti sellaista aikaa, että minulla olisi noin kolme minuuttia aikaa käydä siirtämässä autoani toiselle kiekkopaikalle.
“Vahditko noita miun kamoja?” huikkasin opiskelijalle, joka yritti vältellä sekä minua että tehtäviä.
“Ope, huhu kertoo, että kun nää tehtävät on tehty, saa lähteä…:”
“Mie vaan katon eka, että ne on kunnolla tehty.”
“No me saatiin nää tehtävät valmiiksi…”
“Maltatteko oottaa hetken? Tai hei, seuratkaa minua!”
Syöksyin pihamaalle opiskelijoiden seuratessa perässä. Kävin siirtämässä kiekkoa.
“Nyt täällä on kuitenkin joku parkkipirkko sakottamassa, kun en siirtänyt autoa…”
“Eipä taida näkyä.”
Silmäilin läpi vastaukset. Mitä ihmettä? Näissähän oli ihan järkeä. Hyviä huomioita, perusteluja ja tulkintoja. “Teittekö tekoälyllä?” hävetti kysyä, mutta tässä maailmantilanteessa se oli välttämätöntä.
“No ei.”
“No sitten on kyllä ihan todella hienoa työtä! Hei hyvää viikonloppua!”
Itse en kotimatkalle pääsisi ennenkuin esikoiseni saapuisi puolustusvoimien puolivuotisesta leirikoulusta. Soitin aikani kuluksi kotona sairastavalle tyttärelleni, joka kuulosti aidosti myötätuntoiselta vastoinkäymisistäni kuultuaan. Hetken kuluttua tytär soitti takaisin ja pehmeä myötäeläminen oli vaihtunut kärjekkäämpiin kirosanoihin, sillä perjantai ei hellinnyt häntäkään.
“Voi vittu! Kissa oli oksentanu lattialle!”
“Kai sie siivosit?”
“En ehtinyt kun mie tallasin siihen. Tai siis mie olin viemässä kompostisankoa ja liukastuin siihen saatanan yrjöön ja ne kaikki kompostit levis keittiön lattialle. Ja joo! Siivoon kohta kunhan itken ensin.”
Kun vihdoin sain esikoiseni kyytiin, kuumeen hiljentämästä lapsesta ei juurikaan ollut seuraa, selaili vain puhelinta.
“Hei Pehkosen Kalle huutaa Transittia. Sillä on voittava tarjous.”
“No oho. En ois uskonu että se on pakuihmisiä.”
“Ja se tarjoaa 250e. Ei maha olla ihan tieliikennekunnossa…”
“Kalle ei oo kyllä sellanen autonlaittelija.”
Kultani oli pihamaalla vastassa. Tyhjensin autosta kassejani, märkiä ja kuivia, sekä purkkeja, ehjiä ja sirpaloituneita.
“Ai sie et lähteny mökille?”
“Eiku tässä on vähä tilanne päällä….”
En jaksanut nyt yhtään uutta tilannetta.
“Ei ollut ihan paras päivä…”
“Näin mie kuulin. Mutta koira ei ollut sentään paskonut siun kengän sisään”, mieheni lohdutti.
“Kenkään?”
“Ja lattialle, matolle ja vähä seinälle.”
“Kiva. Mutta hei, tiesit sie, että Kalle on ostamassa autoa?”
“Tuota… Se ei ole Kalle…”
Kaksi naksahdusta päässä. Katsoin neljää puolikuntoista pakettiautoa pihamaassa…
“Sie!”
“Nii, ku Kalle on siellä vasepookissa…”
