Categories
Yleinen

Sarjassa Oman elämäni prinsessana: Frozen

Minun piti siivota tänään. Tänään oli vapaapäiväni, jonka olin suunnitellut käyttäväni kotini puunaukseen, mutta ennen kaikkea aivojeni tyhjentämiseen työasioista. Mutta eivät olleet joulunhenget minun puolellani. 

Kaikki alkoi siitä, kun tajusin pari viikkoa sitten, että joulu olisi kohta. Koti ei henkinyt lainkaan rentouttavaa joulun pyytetöntä antamisen iloa ja leppoisaa tunnelmaa. Oloa ei helpottanut sekään, että kaverien luona kimmelsivät enkelikoristeet, itsetehdyt tontut tarkkailivat portaissa ja tyylikkäät jouluvalot loistivat ikkunoissa. 

Kaupassa pohdin, ostaisinko askartelutarvikkeita. Voisimme yhdessä askarrella joulukortteja tai muita mukavia muistamisia tuttaville, tai edes lähimmille ystäville. Hylkäsin ajatuksen. Todennäköistä olisi, että askartelutarvikkeet unohtuisivat kaapin perukoille, ja mikäli saisin kiristettyä kersat korttitalkoisiin ja tonttupajan pystyyn, tunnelma olisi varmasti katossa. Valmiitkaan koristeet eivät houkutelleet tee-se-itse-ihmistä. Mistä saisin nopeasti, edullisesti ja helposti joulun tunnelmaa? Mitään piparkakkutaloa en edes haaveillut väsääväni.

Kynttilöillä saisi nopeasti joulufiilistä. Sisätiloissa ne olivat jotakuinkin vaarallisia. Lumilyhdyt olisivat kivoja ja nopeita tehdä, mutta pakkasta oli sen verran rapsakasti, että pallon pyörittely oli mahdotonta. Jäälyhtyjä siis! En voinut kuin onnistua, sillä naapurin eskarilaisen mielestä minulla oli jo Frozenin Elsan letti ja miehenikin kiljuu peiton alle eksyneiden sormieni muuttavan hänet jääksi.

Ja niin aloitin urakkani. Illalla nakkasin kaksi vesisankoa kuistille. Aamulla vilkaisin sisältöä, hyvältä näytti. Jotenkin vaan kenallaan olivat… Syy selvisi, kun aloin irroittelemaan jäämöhkäleitä muovikuorestaan. Pakkanen oli tehnyt perinteiset. Vesi oli laajentunut jäätyessään ja pullistanut sankojen pohjat kuperiksi. Pidätin hengitystäni, ja voimasanoja, kun käänsin sangot nurin. Toinen sankoista oli selviytynyt, mutta toisen pohjan oli jää räjäyttänyt muovisilpuksi.

Arveton on arvoton.

Siihen nähden itse lyhty oli jäätynyt hyvin tehokkaasti kiinni sankon rippeisiin. Ravistelin ja hinkutin, höngin kuumaa ilmaa rikkinäisen pohjan läpi. Ei mitään. Muutama napakka isku ja tunsin kuinka jää irtosi sankosta vain räsähtääkseen kappaleiksi lumiselle kuistille. Vesi lirkitteli iloisena portaille ja hetken kuluttua minulla oli ihan ikioma luistinrata. Itse lyhtykin oli vain kolmessa osassa, joten sain kasattua siitä ihan välttävän, sillä jokainen oli tarpeen. Haaveissani lyhtyjä oli kymmeniä ja ne tuikkisivat joulun taikaa portailla. Ja miten ihanaa tunnelmaa ne loisivat saunapolulle!

Onneksi talossamme on sankoja, sillä olin saanut osuuteni ukkini ennakkoperinnöstä vanhoina ämpäreinä. Nyt ne tulivat hyötykäyttöön.

Tehokkaasti jäädytin lyhtyjä pari seuraavaa päivää. Kehittelin lyhtyjen irroittamiseen vähemmän väkivaltaisen tekniikan ja toisen sankon räjähdettyä aloin kiinnittää huomiota tuotekehittelyyn laajemminkin. Seurasin jäätymisen edistymistä, tarkkailin pakkasta ja opin arvioimaan täydellisen jäädytysajan puolen tunnin tarkkuudella. 

Sitten iski ilmastonmuutos. Yön aikana lämpötila nousi plussan puolelle ja havahduin, kun lumet tippuivat rymisten katolta. Perhana, tänä yönä ei lyhtytehtaaltani tulisi tuotteita. Toivoin, että pakkanen kiristyisi pian, sillä lyhtyjä puuttui vielä jonkin verran. 

Aamulenkille kampeutuessani todellisuus iski vasten kasvoja. Lumet olivat rävähtäneet, luonnollisesti eikä lainkaan yllättäen, portaille, lyhtyjeni päälle. Epätoivoisesti koitin kaapia lyhtyjä esiin, mutta märkä suvilumi oli tarttunut niihin tiukasti ja kirkkaana säihkyvät jäälyhtyni olivat nyt epämuodostuneita lumimöhkäleitä. 

Luovutin. Olihan muutama sitkeä sentään selviytynyt…

Mutta kun taivas selkeytyi ja tähdet alkoivat tuikkia pakkaskirkkaalla taivaalla, asemoin jälleen kaikki löytämäni sankot jäähdytyshommiin: marjasankot, siivoussankot ja tyttären puuhevosen ruoka-astian. Muutama päivä jouluun!

Eilen aamulla en sitten ennättänytkään irrotella lyhtyjä, vaan jätin kumoamisen iltapäivään. Sitten iltaan. Työstä ylikuormittuneet aivoni eivät kiinnittäneet huomiota siihen, että pakkasta oli liki 20 astetta. Ei edes se, että vedin toppahousuja jalkaan, soittanut mitään varoituskelloja.

Kun illalla sitten aloin irroitella lyhtyjäni, pyysin vielä kuopuksen mukaan. Tämähän olisi mukavaa yhdessä tekemistä…!

Kun teimme lähempää tuttavuutta kuistilla pönöttäviin saaveihin, huomasimme joka ikisen sankon pamahtaneen päreiksi. Niin marjasankot kuin siivoussankotkin. Muutama voimasana karkasi hampaiden takaa. Lyhdyt olivat kilahtaneet umpijäähän, ja vain yhteen sain hakattua vaatimattoman reiän kynttilälle. 

Tästä johtuen istun nyt kissan kanssa kirjoittamassa, juon kolmatta kahvikuppia ja nautin vuoden pimeimmän päivän auringonnoususta. Pölyt pyyhin ensi jouluksi, jahka saan siivoussankon hankittua.

Jos joku tietää, mistä saa ilmaisia ämpäreitä, saa vinkata. 

Categories
Yleinen

Bandit or Boomer?

Kuvituskuva. Ei oma, eikä sukua.

Mieheni ulkonäkö on jotakuinkin arveluttava. Ainakin Tinsku muisti mieheni ensitapaamiselta “rosvon näköisenä hujoppina”, ukkini ei muista nimeäni, mutta kysyy johdonmukaisesti “maantierosvon” kuulumiset ja anoppikin säikkyy esikoistaan, jollei ole hetkeen nähnyt.

Mutta rakkaani velipoika se vasta katu-uskottava onkin. Jos isoveli on maantierosvo, pikkuveli menee nuorekkaasta jengiläisestä. Jäyhästä ulkonäöstään huolimatta veljekset nauttivat sekä imeväisten, taaperoiden että vanhusten suosiosta. Nuorison keskuudessa suosio ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaikka yritys on joskus kova.

Muutama viikko sitten lankomies tuli kylään, paimensi lapsensa serkkujen tykö ja istahti sohvalle. Kiinnitin huomiota, että sukulaismiehessä oli jotain uutta, eikä se tällä kertaa ollut tatuointi.

-Koko maakunta on plussan puolella ja täällä on jääkausi ja lunta reiteen.

Esikoiseni keitti käskyttä kahvit ja jäi pyörimään aikuisten seuraan. Setä otti heti kontaktin monisanaiseen teiniin.

– Jokos siulla on tyttöystävä?

– Ei.

– Eikö ne viehätä.

– Ei.

– Onkos niillä ne sellaset isot ripset?

– En mie tiiä. 

– Etkö oo katellu?

– No en ole.

– Ihan oikein, ei kannata. Jokos oot kännit juonut?

– En.

– Voit sie miulle kertoa, setä vinkkasi silmää veljenpojalle. – Aikku, meepä pesemään vaikka pyykkiä tai lenkille. 

En.

– Etkös sie juo pentu ees kahvia?

– En. 

– Niin, sie sitä horsea.

– Mitä horsea?

– No sitä mitä nyt teinit juo.

– Aaa! Megaforcea.

– No just sitä. 

– Etkä tosiaan juo! osallistuin keskusteluun. 

Olin kuullut kauhutarinoita terveydenhuollosta ja todistanut empiirisesti energiajuomien vaikutuksia luokkahuoneessa. – Ihan tarpeeksi koomailee koulussa muutenkin!

-On tainnu tulla niitä Hilma-merkintöjä… lankomies naureskeli ja siveli partaansa.

Esikoinen ei naureskellut vaan räkätti katketakseen:

– Se on Wilma. 

– Ai nii… Hilma on se Julian kaveri…

Jonkun tovin päästä lankomies nousi sohvasta ja vetäisi lantiolle tipahtaneet housut kainaloihin. 

– En tajuu, miten näistä housuista tälläsiä valuvia on tullu. 

– Ei, kyllä ne on aina olleet, mieheni vakuutti ja veti sekin kalsarinsa elintasokumpunsa päälle.

Kun kaksimetriset, tatuointien peitossa olevat tummapiirteiset kaljupäät seisoivat vierekkäin olohuoneessamme, pohdin, väistäisinkö minäkin julkisessa saunassa toiselle puolelle, jos en miehiä tuntisi. Ulkoinen habitus ei ylettänyt ainoastaan ulkonäköön, vaan myös miehekkääseen tuoksuun, johon oli sekoittunut hikeä, kahvia, tupakkaa ja moottoriöljyä sekä jotain… mausteista? 

Silloin ymmärsin, mikä lankomiehessä oli muuttunut: parta oli öljytty, kammattu ja hoidettu!

Ja samassa tiesin, mitä joulupukki toisi miehelleni…

Categories
Yleinen

Hopeinen kuu (parisuhde edit)

Hopeinen kuu luo lammelle siltaa,
Ei tulla ain’ voisi kai illaksi rantaan?!
Odotan turhaan miestäni, varmaan.

Se taas halliin karkas, uus on auto harmaa.

Vapaus vaatii hohtavaan rantaan,
Sinne tiedän mä nyt vain metsäpolun parhaan.
Koira nyt kuuta kanssain katsoo, talli lienee, miehen niellyt.
Hopeinen kuu luo lammelle siltaa.

Hopeista kuuta kaksin katsoo?
Ei tulla koskaan voisi kai sellaista intoo…?
Odotan turhaan, myös lenkkiseuraa.
Mies kun halliin häipyy, vaimo metsään karkaa.

Pimeys saapuu, nauran ääneen
Lamppuni tiedän mä nyt taas niin kotiin jääneen.
Vieras on nyt reitti tuttu, pimeys vienyt näön lie nyt.
Kaadu en metsäreitillä koskaan…


En koskaan!

Alkuperäinen sanoitus: Reino Helismaa / Gualtiero Malgoni / Eino Johannes Virtanen

Categories
Yleinen

Breathtaking bath- autohäpeää pois pesemässä

Uskottelen itselleni, että olen rohkea, utelias ja kokeilunhaluinen. Aikuisten oikeasti en ole, ainakaan aina. On olemassa asioita, joita kammoan niin paljon, että aion vältellä niitä loputtomiin. Toki muuttuva maailma ja vertaispaine on pakottanut minut kohtaamaan pelkoni ja olen joutunut asentamaan esim. Mobilepayn. (Tiedoksi, sitä sinistä painiketta ei paineta, vaan liu’utetaan oikealle.) Mitään tankkausappia en aio hankkia.

Digijutut ovat oma lukunsa, mutta myös autoiluun liittyy epämukavuustiloja. Kuten parkkihallit. Niihin en periaatteesta uskaltanut vuosiin. On epäluonnollista ja vastoin tervettä järkeä ajaa kapeaa, betoniaidoilla rajattua ajorataa ylämäkeen tai parhaassa tapauksessa alamäkeen. Eikö jo järki sano, että painovoima ei ole autoilijan puolella? Jos betonibunkkeri ei jo itsessään ahdista, on sinne asennettu epäloogisesti avautuvia huojuvia puomeja ja portteja sekä tietysti lipukeautomaatti. Esittäisin, että autokoulussa harjoiteltaisiin taskuparkin lisäksi myös automaattien lähestymistä. Tarkoitus kai olisi vain rullailla rennosti ikkuna auki ja napata lappu ilman, että pitää irrottaa vyöt ja venäyttää kylkilihaksensa ainoastaan huomatakseen, että autosta on pakko nousta.

Jos autonsa saa ylipäätään parkkiin minimimitoitettuihin kalkkiruutuihin, ollaan vasta puolivälissä, sillä paluumatkalla täytyy samaa selviytymistaistelu toistaa toisinpäin. Ja lisäksi katutasossa täytyy vielä varoa, ettei kirkkaan auringon sokaisemana telo kevyttä ja raskaampaa liikennettä. Joka kerta kun pääsen vahingoittumatta ja vahingoittamatta ulos hallista, haluaisin palkita itseni suklaapatukalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Joensuun Sokoksen parkkihallissa oli muuten ennen puomi. Sitten kaveri ajoi halliin. Ja puomiin. Kahdesti. Ei ole enää puomia eikä lipukeautomaattiakaan vain mystinen rekkarinlukija. Tällainen epäjohdonmukaisuus parkkimaksuasioissa aiheuttaa muuten ongelmia boomereille, ja olenkin ajatellut laittaa vireille lakialoitteen parkkialueiden maksusysteemien yhdenmukaistamisesta. Toki näillä polttoainehinnoilla alan kohta hiihtää töihin. 

Toinen pelottava asia autoilussa, jota olen tietoisesti vältellyt viimeiset 20 vuotta on autopesu. Istun mielelläni kyydissä, sillä lama-ajan lapsena käsitykseni huvipuistosta oli katsastuksen autonosturi tai vielä harvinaisempi, mutta sitäkin kutkuttavampi autopesu. Taistelimme siitä, kuka sai istua paraatipaikalla etupenkillä. Innosta täristen tarkkailimme, kuinka suuri pyörivä jättiharja lähestyi kovaäänisesti etuikkunan vaahtokerroksen takaa. Kun harja tuli kohdalle, painoimme kasvot vasten ikkunaa lipovia likaisenkeltaisia rimpsuja, aivan kuin hirviö olisi nielaissut, mutta ei kuitenkaan. Vähänkö oli huippua!?

Paitsi silloin, kun pitää itse ajaa auto. Silloin on ainoastaan jännää.

Viime perjantaina uskaltauduin yksin tähän koitokseen, kuten itsenäinen ja itsevarma nainen. Yksi syy oli siinä, että auton väriä ei enää erottanut lainkaan kurakuorrutteen alta eikä autoon päässyt enää puhtain vaattein loikkaamallakaan. Suurempi syy tähän rohkeudenpuuskaan oli rakas työtoverini, joka aamukahvilla tuumasi, että huomaa kyllä, että asun sorataipaleen päässä. On jossain määrin hellyttävää, että hän huolehtii  myös renkaiden vaihdostani kaksi kertaa vuodesta sekä silmäilee urasyvyydet säännöllisesti. Jossain määrin koen kommentoinnin myös arvosteluna, enkö huolehdi autostani. Enhän minä huolehdikaan samalla intensiteetillä, mutta ei sitä tarvitse alleviivata! Odotan kauhulla, milloin hän uskaltautuu kommentoimaan auton sisätiloja. Tarjouduin nimittäin ottamaan Tinskun autohäpeään kuvan omasta autostani, jonka poika juuri tyhjensi takapenkille ilmaantuneista jugurttipurkeista ja eväspapereista, mutta jätti vaihdossa likaiset sukat, talvirukkaset ja kasan käytettyjä maskeja.

Joka tapauksessa koin tarpeelliseksi pesaista autoni ja koska olin vasta pari kuukautta sitten istunut miehen kyydissä romanttisilla treffeillä ABC:n autopesussa, arvelin uskaltaa ihan itse. Koska olen itsenäinen ja omatoiminen supernainen. Elämässä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta varmuuden vuoksi ajoin samalle asemalle. Halusin minimoida mahdollisuudet tyriä homman. 

Heti kassalla iski paniikki. En saanutkaan mitään polettia, kuten edellisellä kerralla, vaan lapun, jossa luki koodi. Mitä helvettiä? Kokosin itseni. No, sittenpähän syötetään koodi. On niitä ennenkin syötetty! 

Ajoin auton itsevarmasti pesukopin ovelle, mutta mitään automaattia ei näkynyt. Olin aivan varma, että se oli ollut aivan hallin oven edessä. Muistin, miten miehen ei ollut tarvinnut nousta autosta, mikä oli saanut sydämeni pamppailemaan ihastuksesta. Paniikki alkoi herätä, missään ei näkynyt mitään koodinsyöttöpaikan tapaistakaan. Sitten kiinnitin huomioni keskellä pihaa olevaan keltaiseen tolppaan, jossa lukivat samat pesuohjeet, joita olin sisällä tankannut. Syötä koodi tai maksa pesu. Mutta mihin? Miksi ei voinut olla selkeä pylväs ja huomiovalot, mihin saakeliin se koodi oli naputettava? 

Hmm.. asfalttiin oli maalattu isot valkeat nuolet, jonotussuunta. En ymmärtänytkään, miksi parkkipaikka piti kiertää nuolia pitkin? Vaiensin ääneen, joka kertoi, että kaikki palveluaseman asiakkaat ja lähikerrostalojen asukkat nauraisivat kohta minulle, kun ajaisin rinkiä tyhjällä parkkipaikalla. Jokin alkukantainen vietti pakotti seuraamaan nuolia. Jonnekin ne johdattaisivat…

Ja kyllä! Ne johdattivat kiertoreitin sille samaiselle tolpalle, jonka toisella puolella olivat äsken tavaamani pesuohjeet ja lisäksi kaipaamani automaatti, johon koodi syöttää. Yllättäen auto jäi liian kauas laitteesta, joten nousin autosta hakkaamaan numerosarjan. Toivoin, että saisin selvää numeroista, jotka setä oli kassalla lapulle rustannut. Ei toiminut. Ei helkkari. Naputin koodin uudelleen. Ei mitään. Silmäilin hermostuneena näytön tekstejä. Aivan, valitse ensin maksatko kortilla vai syötätkö koodin. Olisivat heti kertoneet!

Kun painoin enteriä, pesuhallin ovet aukenivat kuin Ali Baban aarrekammio. Kiiruhdin autoon. Entä jos ovet sulkeutuisivat ennen kuin olisin hallissa? Vähänkö olisi noloa mennä kinuamaan uutta koodia, jos sellaisen edes saisi. Takaseinän opastevalot ovat onneksi jopa kaltaiselleni lukihäiriöiselle ymmärrettävät: vihreä, punainen ja keltainen, (joka tarkoittaa, että pakita.) 

Kun vihdoin sain auton sammutettua nuolten ohjaamalle paikalle, viestitin miehelleni, että olin turvallisesti saanut auton pesuun. Pyyhin kassasetän ojentamilla nenäliinoilla hikikarpalot otsaltani. Ei hitto! Sanoiko mies antennista jotain? Tai niistä sivupeileistä? Tunsin kuinka lihakset jännittyivät hartioista alkaen odottamaan murtuvan pellin ryskeen, kun valtavat harjat murskaisivat autoni. Uhkaavat rullat alkoivat lähestyä ja peittivät konepeltiä sentti kerrallaan. Sydän hakkasi nopeampaa. Tältäkö tuntui hammaspeikosta sähköhammasharjan lähestyessä…?

Mitään epämääräistä ruminaa ja ryminää ei kuitenkaan kuulunut eikä vettäkään hyökynyt sisään ikkunoista. Helpotuksen huokauksen uskalsin laskea huuliltani, vasta, kun näin miten harjat jähmettyivät paikoilleen seinän viereen ja äsken kattoa aggressiivisesti piiskanneet karvat riippuivat nyt säälittävinä ja hengettöminä tolppien ympärillä.

Kun valo vaihtui keltaisesi, peruutin ulos hallista vain tajutakseni, että vettä satoi kaatamalla. Auto olisi umpipaskainen, kun vihdoin pääsisin kotiin. Päätin ajaa takaisin työpaikalle, jotta kaveri näkisi auton ainakin olleen puhtaan. 

Categories
Yleinen

Häpeällinen kotihäpeä

Ei meidän koti. Mutta voisi olla.

Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota,  imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”. 

 Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni  ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna  kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt. 

Tervetuloa! Kyllä käy! 

Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.

Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.

“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan. 

Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle. 

Hampaita harjatessani havaitsin peilissäi hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten ne voi laskea, jotka ei aina heti niitä pese. (Ne, jotka pyyhkii, voi pitää kättä ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)

Hymyillessäni pilkullisille peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus! 

Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku.

Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”

Vaikka siisteyden tavoittelu ja sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jää kakkoseksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.

Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi.  En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?

Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla.  Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää? 

Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.

Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.

Categories
Yleinen

Pettymyksiä

Monesti olen miettinyt, että hämähäkkejä saattaa harmittaa, kun joku idiootti aina rikkoo nämä kudelmat.

Olen pettynyt moniin asioihin elämässäni. Pettymysten sarja alkoi jo lapsuudesta, kun en saanut uutta pyörää synttärilahjaksi, en koskaan päässyt mitaleille hiihtokilpailuissa ja sain vitosluokalla matematiikan kokeesta 9-.

Myöhemmin tajusin olla pettynyt myös siihen, etten ole syntynyt sukuun, jossa jaetaan perinnöksi osakkeita, kiinteistöjä ja huvijahteja tai jossa on mahdollista säästää lapsilisät. Tai ehkä kyse on kateudesta.

Aikuisena olen pettynyt ihmisiin, jotka pitävät itseään parempina kuin muita ja haluavat kertoa sen minulle. Joskus olen pettynyt siihen, etten jaksa vastata heille asiallisesti, mutta useammin petyn siihen, että en sano vastaan ja älykkäät, kirvelevän piikikkäät solvaukset tulevat mieleeni aivan liian myöhään. Pahin terä nimittäin katoaa, jos vastaiskun jättää seuraavalle päivälle. Ennen kaikkea olen pettynyt siihen, että alan kyynistyä ja odotan pahinta kaikista.

Perheellisenä olen pettynyt siihen, etten osaa pitää huusholliani tiptop-kunnossa enkä osaa opettaa lapsiani siivoamaan jälkiään. Asiaa tuumittuani olen kuitenkin varsinaisesti pettynyt siihen, että annan kodin siisteystason määrittää itseäni ihmisenä. Sillä se, etten ehdi pestä likapyykkiä samaan tahtiin kun jälkikasvuni sitä tuottaa tai keittiönpöytä jää kaaokseen, ei kerro, että olisin surkea äiti. Päinvastoin lapseni ovat omatoimisia, jolleivät siivouksen suhteen, niin ainakin ne osaavat sapuskansa etsiä.

Olen pettynyt rakkauteen. Yltiöromanttiset komediat ja siirappiset romaanit uskottelivat minulle, että elämäni rakkaus lukee ajatukseni, hemmottelee jatkuvasti ja täydentää lauseeni. Ja pyh. Elämäni rakkaus aiheuttaa myös pienimuotoisempia pettymyksiä, jotka hiertävät arkieloamme kuin liian pienet monot kantapäätä: ostaa vääränlaista kermaa, istuu öljyisissä vaatteissaan sohvalle tai jättää partakarvoja lavuaariin. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimessä on kuitenkin mainittava mahdollisuus, että aiheutan hänellekin harmaiden hiuksien lisäksi jonkin asteisia pettymyksiä.

Mutta erityisen pettynyt olen yhdestä asiasta. Siitä, ettei hän tule yhtä aikaa nukkumaan. Olen nimittäin lukenut naistenlehtien parisuhdeartikkeleista, että ensimmäinen merkki eroon on, ettei mennä yhtä aikaa nukkumaan. Anna Puukin siitä laulaa. Mieheni ei allekirjoittanut tätä vaan luetteli kolme syytä, miksi hän ei tule samaan aikaan nukkumaan.

Ensinnäkin menen niin aikaisin nukkumaan (klo 21?!), että hän herää aamuyöstä, jos tulee sänkyyn siihen aikaan. Toiseksi, valitan, etten saa unta, jos hän hengittää liian raskaasti. Valitan kuulemma myös, jos hän ei hengitä. Kolmas syy on ymmärrettävin. Hän kaipaa omaa aikaa ja hiljaisuutta, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Saisin kuulemma valvoa hänen kanssaan, mutta lapset menevät nukkumaan vasta kymmeneltä. Epäilen vahvasti, ettei hän varsinaisesti kaipaa minuakaan.

Olen siis niellyt pettymykseni ja antanut mieheni viettää laatuaikaa itsensä ja kännykkänsä kanssa sohvalla. Saa katsoa auto-ohjelmia sen minkä jaksaa, käyn sitten aamuyöllä herättelemässä sohvalta, kun se mielenkiintoinen pakkokatsoaelokuva on loppunut.

Viime yö oli kuitenkin liki anteeksiantamatonta, sillä vaikka yhdessä nukkuminen on parisuhteen vahvuuden tärkeimpiä indikaattoreita, se on myös eloonjäämisen kannalta ehdotonta. Ainakin meillä.

Jo ilta oli tulvillaan romantiikkaa. Molempia väsytti ja uuvutti, itse epäilin täysikuun kadottaneen edellisyön uneni, mieheni oli kiipeillyt päivän telineillä ja valitti perskannikoittensa kipeyttä. Ajattelin kateellisena, että itsekin voisin pakaratreenin ottaa työsuhde-etuna. Illan jumpat jäivät nimittäin välistä, ja yhdeksäänkin valvominen tuntui ylitsepääsemättömältä. Lasten kitinöihin en jaksanut edes reagoida.

Mies toi minulle muovimukissa itsetekemäänsä kotiviiniä ja pisti takkaan tulet.

– Tässä maistuu… käynyt mansikka. Kirsikka? Joku kirpeä…viinimarja…? yritin hakea aromia.

– Siinä maistuu alkoholi, mies vastasi tyynesti. – Ei tämä nyt älyttömän pahaa tällä kertaa ole.

Yritettyäni maistaa viiniä useampaankin kertaan päätin luovuttaa ja siirtyä houkuttelevaan sänkyyn. Jätin mieheni katsomaan telkkaria ja nauttimaan myös minun mukilliseni viiniä.

Heräsin siihen, että paleli. Tärisin. Haalin peittoja päälleni, sillä mies ei ollut vieläkään tullut nukkumaan. Torkahdin. Kohta heräsin uudelleen. Jalat tuntuivat jääkalikoilta, käsivarsien iho oli hellänä. Vedin jalkoja kippuraan ja koetin ajatella lämpimiä ajatuksia. Ei auttanut. Paleli ja päätä ja hartioita jomotti. Missä helkkarissa mies oli? Eikö se voinut sen yhden kerran tulla ajoissa nukkumaan? Eikö se tiennyt miten palelin? Miten ylipäätään pystyi näin palelemaan? Olinhan jo toissapäivänä muistanut sulkea ikkunan, joka oli jäänyt heinäkuun helleaallon jäljiltä raolleen. Nukkumisesta ei tullut mitään. Harkitsin kutsuhuutoa. Jos oikein kovaa ja kirkkaasti huutaisin, kiirisi ääneni rakenteita pitkin olohuoneeseen ja ylittäisi television äänen. Onneksi tajusin, että saattaisin herättää myös lapset, mikäli ne olivat jo nukkumassa, koirat ja mikä pahinta, kissanpennut. Jos ne heräisivät, kukaan ei nukkuisi enää. Keräsin siis rohkeuteni ja haalin villasukkia sängyn alta jalkoihin. Kietouduin peittoon ja lähdin alakertaan.

Mies nukkui onnellisena viinimuki kädessään, niillä sijoilla, johon hänet olin jättänyt. Hellävaraisten kehoitusten ja napakoiden potkujen jälkeen sain miehen heräämään ja siirtymään sänkyyn. Käperryin tiukasti kiinni, ujutin jäiset jalkani rakkaani jalkojen väliin välittämättä miehelleni epäluonnollisen korkeista kiljaisuista, upotin nenän hikiseen kainaloon ja sain vihdoin unta. En tiedä, miten selviäisin talvesta ilman ukkokultaani tässä vanhassa luontaisesti ilmastoidussa rintamamiestalossa.

Huolimatta lihaisasta lämpöpatteristani heräsin kurkku kipeänä aamuun ankeaan. Kirkas pikkupakkanen olisi normaalina aamuna houkutellut lenkille, mutta nyt halusin vain kaivautua sänkyyn takaisin. Ruumiini oli pettänyt minut, kurkkua kaihersi, nenässä tuntui hassulta ja pelkkä keittiöön käveleminen tuntui maratonilta. Itketti, pitäisi soittaa rehtorille ja ilmoittaa sairauslomasta. Kaikki hauskat tehtävät ja toiminnalliset harjoitukset jäisivät tekemättä, sillä sijaisilta ei voisi vaatia luovien innovaatioideni käyttöönottoa, niissä kun yleensä ilmenee pari muuttujaa. Harmitti esimiehenkin puolesta, joutui nyt minun takiani tekemään ylimääräistä…

Olin pettynyt itseeni ja osittain ehkä olosuhteisiin. Kolme vuotta sitten olisin voinut hyvin mennä töihin, niistä käytävässä ja sinnitellä oppitunnin. Nyt kielto oli ehdoton, mikäli tunsin itseäni yhtään kipeäksi, ei oppilaitokseen ollut asiaa. Toinen syy saikuttamiseen oli se, että en yksinkertaisesti jaksanut. Nuorempana olisin sitkutellut, vetänyt tunnit vaikka väkisin, mutta en enää. Laskin sen varaan, että tauti talttuisi nopeammin, jos antaisin itseni levätä. Johan sen järkikin sanoo. Mutta miksi kotiin jääminen tuntui silti luovuttamiselta? Olin sairastunut, antautunut ovelalle flunssavirukselle ja nyt olin hylkiö ja yhteiskunnan loinen, joka ei tehnyt omaa osuuttaan. Olin pettynyt itseeni, sillä en ollut pessyt riittävän tarkkaan ja riittävän usein käsiäni enkä temponut kitusiini tarpeeksi d-vitamiinia ja sinkkiä. En yksinkertaisesti ollut tehnyt tarpeeksi.

Lasten lähdettyä kouluun ja hoidettuani sijaisille tuntisuunnitelman saatesanoilla “tee kuten parhaaksi näet” tuijotin ikkunasta kirkkaaseen syyspäivään. Niin kaunis päivä, olin niin pettynyt, etten päässyt kirmaamaan raikkaaseen ruskaan. Sydänalassa painoi huoli opiskelijoista, vaikka sijaiset sattuivat olemaan parhaat ikinä eivätkä varmaan soittelisi ja kyselisi lisäohjeita. Yhtä paljon, tai vähän, ehkä enemmän, opiskelijat oppisivat olin minä paikalla tai en. Olin aavistuksen pettynyt oivalluksestani, etten ollutkaan korvaamaton.

Sähköpostiin oli kilahdellut Wilma-viestejä, mutta en uskaltanut edes kuvitella vastaavani niihin. Pää oli sumussa ja arviointikykyni minimissä. Keittiön kaaoksellekaan en jaksanut tehdä mitään, mutta epäilin, että astiat odottaisivat kiltisti paikoillaan, kunnes ensimmäinen jälkeläinen saapuisi. Olin ollut pettynyt sotkuiseen keittiöön, jos olisin jaksanut. Keitin siis itselleni teetä ja kaivoin hätävarasuklaalevyn jämät salaisesta piilopaikasta ja käperryin sohvalle. Avasin suoratoistopalvelun ja valitsin melko lyhyen elokuvan, jotta voisin sen jälkeen ottaa toipumista edistävät päiväunet. Kissanpennut hyppäsivät vuorotellen viereeni, painia nahusivat hetken ja kävivät sitten lämpimäksi, kehrääväksi kasaksi kainalooni. Tajusin, etten ollut lainkaan pettynyt siihen, etten ollut töissä tappelemassa teinien päähän tekstilajien erityispiirteitä. Oikeastaan nautin tästä hetkestä elokuvan äärellä.

Heräsin lopputekstien aikaan. Olin pettynyt, etten jaksanut katsoa edes leffaa sen kerran, kun siihen olisi ollut mahdollisuus.

Categories
Yleinen

Sarjassa Oman elämäni prinsessana – Tuhkimo ja kadonneiden kenkien mysteeri

Lavastettu tilanne: Kyseinen kenkä ei ole osallinen tapahtumiin. Mutta tuli juuri mieleen, että sinne se jäi puuhun…

Saan paistatella päiviäni prinsessana useinkin. Ruususen unta kaipailisin, kun stressi tai eläväinen huusholli pitävät aamuyöstä hereillä, Lumikiksi tunnen oloni kääpiöiden kotiorjana, joskin kääpiöt alkavat mennä pituudessa jo ohi. Useimmiten olen Tuhkimo, tuo keittiötä hinkkaava ja vessanpönttöjä kiillottava arjen sankari. Vieläkään en ole prinssin kemuihin päässyt, mutta kengän kadotin. Itse asiassa kummatkin. 

Kun ensimmäiset opetettavat kurssit pärähtivät käyntiin, vaati se kesälomailijalta henkisiä ja fyysisiä suorituksia. Pahin kaikista oli asiallisten työvaatteiden etsiminen, sen jälkeen, kun on koko kesän juoksennellut hellemekoissa avojaloin. Helle oli kutistanut housut ja paidat vaatekaapissa. Ainoastaan maastohousut ja pari mekkoa mahtuivat kiinni. Mekon kanssa taas eivät mutaiset nokialaiset hivelleet esteettistä silmääni, joten jostain piti kaivella siistit sisäkengät. En ole sellainen kenkäfriikki, jolla on kaiken kokoista korkoa, jokaista väriä ja useampaa tyylivaihtoehtoa, joten survoin sorkkiini mustat avokkaat kenkäkaapin perukoilta.

Työpäivän jälkeen kyseenalaistin valintani. Jalkoja puristi, turvotti ja kutitti. Hieman vinksallaan oleva nilkka vaati kunnon tuen, mutta näissä avokkaissa sitä ei ollut. Juoksuaskeleet koulun käytävillä olivat olleet asteen verran riskialttiita. Olin aivan varma, että viime keväänä minulla oli ollut paremmat kengät, sellaiset, joilla tuntui kuin olisi kävellyt pumpulissa.

Olivatko ne sittenkään omat vai olinko lainannut siskolta? 

Etsin kenkiä eteisestä ja silmäilin pintapuolisesti vaatehuoneen. Kengät eivät olleet siskon tyyliset, joten melko varmasti ne olivat omat.

Muutaman tunnin etsin sivutoimisesti kenkiäni mitä kummallisimmista paikoista: tyttären sängyn alta, autosta ja siivouskomerosta. Aivoissa vilahteli kuvia kävelykadun kenkäkaupasta.

Äh… Ehkä olinkin nähnyt unta. En kai minä nyt kaksia mustia avokkaita tarvinnut! Vilkaisin vielä nätteihin, mutta aivan liian ahtaisiin avokkaisiin eteisen lattialla. Muistin elävästi myyjän kehuneen konsonantilla alkavia kenkiä… reikä joku…. Googlasin. Riekerit. Kurkistin eteisen lattialla lojuviin kenkiin. Ei, nämä eivät olleet sitä merkkiä….

Seuraavalla viikolla piti taas ehtiä duuniin. Missä hel… ne kengät olivat? Lapsilla oli niilläkin ensimmäinen kouluaamu ja vastoin kaikkia edellisillan ohjeita aamulla oli hukassa huppari, kassi ja puhdas paita. Tästä huolimatta keskityin hyvän äidin tavoin ensisijaisesti omaan ongelmaani ja huutelin suurpiirteisiä ohjeita lapsille. Samalla tyhjensin eteisen kaapit ja laatikot, kurkistelin hyllyjen taakse ja tuskailin. Kun olin saanut lapset lähetettyä kouluun, palasin eteiseen ja tarkastelin rikospaikkaa etsivän silmin.

Nyt muistin selvästi kantaneeni kenkälaatikon autoon, jossa odottamiseen kyllästynyt mieheni istui. Auto oli Valintatalon ja Anttilan välisellä kävelykadun tapaisella parkissa. Ylikulkusillan alapuolella. Muistin miten raotin onnellisena kantta esitelläkseni uudet perheenjäsenet innokkuuttaan tyylikkäästi peittelevälle miehelleni. Mutta kannenkohottamiseen kuvamuistini katkesi. Millaiset kengät ne olivat? Miksi en saanut selkeää kuvaa päähäni?

Tyhjensin vaatehuoneen. Tuntien alkuun oli kolme tuntia, joten ehtisin hyvin. Kenkiä ei löytynyt. Sen sijaan hävitin kissan tuohon esimerkillisesti järjestettyyn kaaokseen. 

Aloin olla huolissani muististani. Koetin keskittyä töiden tekemiseen, mutta aivoihin välähti kuvia remmikiinnityksestä, pohjan kuvioinnista… en voinut kuvitella tätä kaikkea! En ollut merkkitietoinen vaatteiden, auton tai meikkien kohdalla. Miksi nyt muistin olemattoman kengän nimen, jos en muistanut edes autoni merkkiä? 

Menin kuopuksen huoneeseen. Mikäli olin ostanut kengät, jossain vuosien takaisissa kerrostumissa oli oltava Riekerin kenkälaatikko. Silmäilin, kurkistelin ja kaivelin. Tyttären huoneessa oli pahempi kaaos kuin vaatehuoneessa. Laatikoita oli toistakymmentä, mutta yksikään niistä ei ollut oikea. 

Laitoin varuilta siskolle ja äidille viestin, jos heillä olisi havaintoa mystisistä kengistä, joiden olemassaolo oli jossain määrin kyseenalainen. Epätoivoistahan se oli, en minä monesti ilman kenkiä poistunut kyläpaikoista. Aloin myös uskoa vaihtoehtoiseen maailmaan ja toiseen ulottuvuuteen. 

Jouduin lähtemään töihin. Kauniissa, mutta ei niin miellyttävissä kengissä. Autossa istuessani tajusin, että voisin tarkistaa pankkitapahtumista olinko tosiaan ostanut kengät. Vaikka en vuotta muistanutkaan, muistin ostoksen tapahtuneen heinäkuussa, sillä mies oli ollut lomalla. Tunsin itseni älykkääksi. 

Tunne ei säilynyt kovinkaan kauan, sillä töihin ajaessani pysähdyin palauttamaan verkkokaupasta tilaamani kengät, jotka eivät sopineet pojan jalkoihin. Eivät huolineet palautusta. Joku saamarin palautuslappu olisi pitänyt olla mukana. Ja siellähän se oli, kotona, kaiuttimen päällä… Ei olisi pitänyt edes yrittää mitään tänä kirottujen kenkien päivänä. 

Samalla valokuvamuistini väläytti toisen kenkiin liittyvän kuvan aivoihini. Soitin miehelle, joka aina arvostaa sitä, että häiritsen tärkeillä asioilla kesken työpäivän. Nyt tosin onnistuin ajoittamaan- kriisipuhelun likimain ruokkikselle. Muistin nimittäin välähdyksen omaisesti miehen seisomassa pihalla muovipussi kädessä kyselemässä kengistä. 

– Sie se et varmaan muista, kun ostin helvetin kalliit kengät ja hyvät jalassa? Sellaiset mustat…

– Ihan oot oikeassa, en muista.

– Mutta muistatko, että ne oli jossain autossa kassissa, ja sie olit sitä autoa myymässä?

– En muista mikä olisi ollut se joku auto. Mutta oliko ne pussissa?

– Ethän sie niitä ole heittänyt roskiin?! 

(Kysymys oli aiheellinen, sillä mies oli joitain vuosia sitten, yhtä muotitietoisena kuin itsekin, repinyt räteiksi merkkitietoiselle esikoiselle ostamani, kalliin, merkkipaidan. Poika oli pakannut yökylävermeet muovikassiin, johon mies oli sitten autoa myydessään pari kuukautta myöhemmin kurkistanut ja todennut siellä olevan rikkinäisiä vaatteita, jotka suorittaisivat viimeisen palveluksensa öljymontulla.)

– En mie kenkiä… 

– Ne oli miulla kassissa varalla siellä syksyn ylppäreissä ennen koronaa…. mutta en mie tainnu niitä ottaa kuitenkaan. Vai olikohan ne jossain juhlissa… Ollaanko me oltu jossain juhlissa?

– Kysyt sie miulta?

– Onko ne ollu edes olemassa?

– No, jostain ne löytyy. 

En ollut lainkaan yhtä positiivinen. Miten voi hävittää kengät? Tämä oli niin ensimmäisen maailman ongelmia. Melkein hävetti omistaa niin monet kengät, ettei pystynyt niistä pitämään kirjaa. Toki kesä ja kengättömyys selittivät osan tästä huolimattomuudesta.

Murheenmurtamana lahustin pitämään tuntejani. Palautuskuponginkin unohtaminen katkeroitti mieltäni. Tunnit sujuivat juuri niin hyvin kuin olisi voinut lupaavan aamun jälkeen odottaa. Kun ei lähtenyt, ei lähtenyt. Ehkä ensi viikolla. 

Neljän jälkeen myös loppuperhe alkoi keräytyä kotiin. Lapsilla oli kerrottavaa ekasta päivästä ja miehellänikin oli ylläri. Elämäni prinssi nakkasi syliini mustan roskapussin. 

– Katopa tuosta. 

Pussissa eivät olleet lasiset kengät, vaan kadonneet Riekerit! Ja flamenco-kengät, joita en vielä ollut tajunnut kadottaneeni. 

– Tuli tuossa suoralla mieleen, että jonkun pussin nostin autosta ulkovaraston naulaan, kun lähettiin reissuun.

Elämä on tosiaan kuin sadusta. Jos en olisi jo ollut naimisissa elämäni prinssini kanssa, olisin kosinut ja ottanut haltuun puolet valtakunnasta ja veloista, sillä vain todellinen satuprinssi pystyy ihmetekoihin.

Categories
Yleinen

Opetusvirettä etsimässä – elämää teinin kanssa

Ei ole helppoa olla open lapsi.

Töitten aloittaminen loma-aivoilla tuntuu joka syksy hieman jäykältä. Onneksi oikeaan vireeseen pääseminen oli tänä vuonna helpompaa, sillä esikoiseni halusi sparrata minua järjestämällä piristävän oppimisprosessin. Olen onnistunut vanhemmuudessa kasvatettuani näinkin huomaavaisen nuorukaisen.

Jostain syystä esikoiseni ei ollut saanut suoritettua talvella aloittamaansa ohjaajakoulutusta. Liekö syynä ollut etätapaamisen mielettömyys, silkka motivaation puute tai heikko sähköpostin seuraamistaito, mutta kesken oli kurssi jäänyt. Halusin hoitaa asian alta pois, koska olin kurssin maksanutkin. Inspiraatio tähän tuli vattupuskassa, joten lähetin whatsappilla käskyn kirjoittaa viesti koulutuksen järjestäjälle ja sähköpostiosoitteen, johon viesti lähettää. 

Viikkoa myöhemmin ehdotin pelikonetta tuijottavalle teinille, että hän voisi lopultakin laittaa sähköpostia koulutuksen järjestäjällä, josko kurssia voisi täydentää puuttuvilta osin. 

– En. 

– Entäpä jos kuitenkin. 

– Mitä mie siitä hyödyn?

– Saat tietoa ja todistuksen, että olet tutustunut aihepiiriin.

– Ei kiinnosta.

– Haluat kuitenkin tehdä ohjaustöitä?

– En. 

– Rahakaan ei kiinnosta?

– Kiinnostaa. Mutta ei niin paljon. 

– Mutta vasta pari viikkoa sitten sanoit, että haluat pitää sitä. 

– Sillon en tienny että pitää tehdä joku kurssi. 

Koska tiedän lapseni perineen vastaanväittämisen minulta ja itsepäisyytensä isältään, en halunnut painostaa, vaan antaa tilanteen hautua. Mahdollisesti jonain päivänä tämä keksisi asian itse.  

Seuraavana päivänä jatkoin painostusta: 

– Jospa tehdään se yhdessä. Mie kerron, mitä siihen laitetaan ja sie kirjotat. 

– Ei. 

– Alotat tervehdyksellä, sitten asia ja muistat allekirjotuksen. 

– En mie mitään tuommosta jaksa. 

– Tiiätkö miten monta viestiä ja sähköpostia mie oon saanut, missä ei ole minkäänlaisia tervehdyksiä eikä allekirjoitusta ja se asiakin on melko monitulkintaisesti sepustettu.

– Ei kiinnosta. 

– Mie oon päättänyt, että sie opettelet kirjottamaan viestit. 

– Ookoo. Mutta en kirjota.

– Mie kirjotan sen ja sie lähetät sen. 

– Ookoo. 

– Mutta mie haluan nähdä sitten, että laitat sen. 

Vastoin kaikkia periaatteitani kirjoitin kohteliaan viestin, jonka lähetin teinille välitettäväksi eteenpäin. 

Kolme päivää myöhemmin asia oli siirtynyt toimeenpanoasteelle. 

– Minne mie tän lähetän?

– Mie lähetin siulle sen osotteen.

– Etkä. Ei tässä mitään ole. 

– Silloin aikaisemmin. 

– Ei tässä ole mitään. 

– Silloin TOSI kauan sitten, kun laitoin viestin siitä. 

– Aaa….

Koulutuksenjärjestäjä vastasi pikaisesti. Poika tiivisti viestin sisällön: 

– Pitää tehä joku kirjotustehtävä. 

– Millanen?

– Tyhmä. 

– Mitä pitää tehdä?

– Joku kerta suunnitella ja jotain en mie tiiä….

– Anna mie luen. 

Ping! Nyt olin ammattiosaamiseni ytimessä. Tältä monesta opiskelijastani mahdollisesti tuntui. Miten tästä pääsisi eteenpäin…

Tehtävävaihtoehtoja oli neljä, jotka kaikki olivat melko selkeitä. Uskoin, että pojalla oli jotain sanottavaa ja kokemusta niistä kaikista. Ei kuulemma ollut. Ehdotin mielestäni helpointa:

– Mitä teet kiusaamistapauksessa?

– Estän sen. 

– Miten?

– Estän.

– Niin, mutta miten?

– Minkä takia pitää ruveta runoilemaan, jos se on tuossa selvä. 

Ping. Tähänhän myös monella opiskelijalla tökkää! Ja kuulostihan se omakohtaisestikin tutulta. Olin lueskellut teosta ADHD-aikuisen selviytymisopas 2.0, sillä uskoin kyseisessä opuksessa olevan vinkkejä, joita mieheni arvostaisi arjessa kanssani. Vinkkasin kirjasta luonnollisesti myös Tinskulle, jonka äiti oli ehdottanut koko lähisuvun testauttamista, ihan vain mielenkiinnosta. 

Henkilökohtainen suhtautumiseni diagnooseihin ja kirjainyhdistelmiin on aavistuksen kaksijakoinen. On hyvä, että saa diagnoosin ongelmiin ja haasteisiin, mutta se on vasta alkua, seuraavaksi on etsittävä keinoja selvitä niistä. Kukaan ei ole yhtä kuin diagnoosinsa ja monella diagnoosivapaalla voi olla ADHD:n, ADD:n, Aspergerin jne. piirteitä. Nämä piirteet eivät kuitenkaan määrittele ihmistä, vaan tekevät hänestä juuri sen ainutlaatuisen ihmisen, joka hän on. 

Selviytymisopas nimenä lupasi ratkaisukeskeistä lähestymistapaa ja konkreettisia esimerkkejä selviytymisessä. Jo ensi sivuilla kerrottiin, ettei ADHD ole tekosyy, ja sitten alettiin luetella keinoja, joilla selvitä mahdottomilta tuntuvista tilanteista, kuten tehtävän aloittamisesta, siihen keskittymisestä, palkitsemisesta… Ja näitä pääsin nyt konkreettisesti käyttämään!

Palastele tehtävä.Poikaa ei kiinnostanut, vaikka silppusin tehtävänannon. Mikään tulevaisuudessa siintävä palkinto ei sekään inspiroinut lyhytjänteistä teiniä. 

– Siun tulevaisuuden näkymät ei taida yltää 10 minuuttiin?

– Ei, oota, kyllä se on 15 minuuttia. Sitten voisin lähteä mopoilemaan. 

– Okei, heti kun tää tehtävä on valmis. 

Sitten jatkettiin. Tai oikeastaan kävimme saman keskustelun käytiin lähes samalla kaavalla uudelleen. 

– Mitä teet kiusaamistapauksessa?

– Estän sen. 

– Miten?

– Estän.

– Niin, mutta miten?

– Se on siinä jo kaikki. ESTÄN.

Toisto on olennainen osa oppimisprosessia, muistutin itseäni.

– Konkreettisia, yksityiskohtaisia esimerkkejä, miten. 

– Kiellän. 

– No niin, mitä muuta?

– En jaksa kirjottaa. 

– Jaksat. Mitä muuta?

– Ei mittään. 

– Mehän kirjotettiin se kiusaamisen ehkäisysuunnitelma, voit ottaa siitä suoraan. 

– En. Se on kopioimista. 

– Tottakai kirjotat omin sanoin ja laitat viitteen. Heijastelet teoriaan. 

– Ihan turhaa, jos joku on jo kirjottanu sen.

– Avaa se suunnitelma toiselle välilehdelle. Saadaan ne sitten rinnakkain… 

Ping. Aineistopohjaista kirjoittamista opetin joka kurssilla, joka jaksossa ja melko varmasti joka tunnillakin. Tämä oli tuttua huttua ja koulujen alkaessa olisin opiskelijoiden iloksi huippuvireessä!

– Miten mie sen saan sen suunnitelman tähän?

Teknologiavelhona näytin miten toinen välilehti avattiin tietokoneella ja kaksi ikkunaa siirrettiin eri näytöille. Nyt oli pakko mennä sisältö edellä, tekniikkaa ennätettäisiin hioa seuraavalla kerralla.

– Wau.No mie kirjotan ja sie kerrot, miten toimit, kun Teija lyö Ollia. 

– Pistän sen kaappiin. 

– Nyt pentu per….

– Elä ragee. Tuolleenko sie töissäki?

Kieltämättä joskus teki mieli, mutta nyt punnittaisiin tyyneyteni. Jos pystyisin kotioloissa säilyttämään hermoni tuon geeniperimältään kaltaiseni kanssa, selviäisin mistä vain. 

– Ei tehä sitten. Lopetetaan. Antaa olla. 

Poika kerkesi ovelle. 

– Ei todellakaan lopeteta. Tänne!

Poika tuli. 

– Mutta sie kirjotat. 

– Jos sie sanelet. 

Toimin kirjurina. Mitä nyt joka lauseen kohdalla sain nyhtää hieman ajatuksia. Sovimme toisen tehtävän tekemisen seuraavalle illalle. Mieleni teki tuopillista rauhoittavaa iltateetä.

Aamulla varhaisdementia oli iskenyt teiniin. Poika katosi kuin pieru Saharaan herättyään ajoissa klo 11.40 lainkaan muistamatta äidin kanssa sovittuja tehtävänkirjoitustreffejä. Kun poika vihdoin kotiutui, oli mamma jo kyvytön ajatustyöhön. 

Seuraavana iltana olin valppaana ja ihme tapahtui. Ensimmäisestä sanasta poika etsiytyi tietokoneen äärelle. 

– No niin, ensin katotaan se tehtävänanto. Etipä se sähköposti auki. 

Kyllä. Sähköpostin etsiminen selaimen kautta oli häkellyttävän hankala toimenpide diginatiiville. Luimme ja analysoimme tehtävänannot uudelleen. Poika sai suunnitella kerhokerran lasten liikuntakerhoon, jota yhdessä vedimme.

Selaimen kautta toimivaa sähköpostia ihmeellisempää oli pojasta se, että viestin lopusta löytyi liite, josta tehtävänanto kehotti kurkkimaan apuja seuraavaan tehtävään. Ei täällä mitään liitettä ole. 

– Onpas. Siinä viestissä sanottiin. 

– Eikä sanottu…. 

– Skrollaa eteenpäin.

– Oho. 

– Niinpä. Aika jännää. Avaa se siihen viereen, voit kattoa mallia.

– Miten?

– Miten viimeks katottiin. Toinen näppäin. 

– Mikä toinen näppäin?

– Hiiren toinen näppäin. 

– Aijaa. En mie haluu tehä tätä. 

Muistin antaa palkinnon ja selkeän aikarajan, joka olisi teinin aikakäsityksen sisässä. 

– Saat suklaata vartin päästä, jos tää on valmis. 

– Ookoo. 

– Elä koske siihen puhelimeen!

– En koske, laitan sen taskuun, kun kohta sie takavarikoit sen. 

– Nyt vedät sen tuohon toiselle näytölle. 

– Ei se mene. Kato. Ei mee..

– Jos se ei ala asettumaan, mie syön siun suklaat.

Kun ikkunat oli saatu täsmättyä optimaaliseen asentoon, alkoi työskentely. 

– Luit sie ne sivut siitä liitteestä, mitkä piti?

– Joo. 

– Mitä niissä sanottiin?

– En tiiä. 

– Nyt, jos tää ei ole valmista klo 20.00 mie syön siun suklaat. 

– Senkun.

– Kerrataanpa. Kato tänne. Suunnittelu on tärkeää turvallisuuden kannalta, että tietää mitä millonkin tapahtuu…

– Ei ku pelataan mustekalaa koko aika. 

– Ei, muistatko yhtään mitä tehtiin viimeksi?

– Joo, en. Laitoin ne kaappiin?

Se ärsytti tahallaan. Keskity. Kaikki oppiminen tapahtuu (opettajan) epämukavuusalueella.

– Kirjota tuohon nuo väliotsikoksi. Sitten voit kertoa mitä ne jutut on. 

– Tuo riittää. 

– Kato tuosta oppaasta mallia, ota nuo otsikot itelles otsikoiks, ja kirjota niistä ne tietyt pelit ja ajat…

– Joo joo! Ihan ku koulussa, koko ajan ollaan neuvomassa…

– Siihen on syynsä. Ei mene kuin minuutti, kun kohta sie kysyt, että mitä piti tehdä. Mie oon tehnyt tätä työkseni jo yli kymmenen vuotta. 

– Lyödään veto. 

– Käy. Ala tehdä. 

Laskin:..15, 16…26,27, 28…

– Mitä miun piti tehdä?

Pienen teknisen aikalisän jälkeen, jolloin hain pojan suklaalevyn ja aukaisin sen dramaattisin elkein, saimme jäsenneltyä rakenteen. Kokonaisten lauseiden vaatimuksesta luovuin, pitäisihän jättää haasteita tuleviin opintoihin ja tuleville opettajille. Ranskalaisilla viivoilla saatiin nimettyä pelit ja leikit sekä arvioitua ajat. Poika jaksoi vielä hienosäätää eri tehtävät samaan tiedostoon ja erotella otsikot ja väliotsikot lihavointien kautta. 

Mutsilla alkoi olla jo väsy. 

– Voidaan lähettää tää sitten huomenna. Mie en jaksa nyt sitä sähköpostin kirjottamista. 

– Eikun nyt, poika vaati. 

– Okei, muista tervehdys, asia ja oma nimi. Laita siihen edellisen viestiketjun jatkoksi…

– Ja se pyysi miun osotteen. 

– Pyysi vai?

– No siinä viestissä. Et sie lukenut sitä huolella? Pojan äänensävy oli pirullisen ivallinen.

– Oho, no niinpä onkin. 

Loppujen lopuksi poika sai viestin lähetettyä klo 20.10. Viestissä oli aihe ja lähettäjä, jonkinlaiset saatesanatkin, enkä edes auttanut. Ojensin koskemattoman suklaapatukan välittömästi palkinnoksi. 

En voinut olla ylpeämpi pojasta. Hikea, verta ja kyyneleitä oli vuodatettu, mutta homma tuli hoidettua! Muutama päivä myöhemmin postilaatikkoon tulla tupsahti todistus suoritetusta kurssista.

PS: Pojan mielipiteen opetusalalla työskentelevästä äidistä voi lukea täältä. Vartioimattomaan dokumenttiin jätetyt terveiset alla. 

“saatanan simpansseja kaikki” – esikoiseni

Categories
Yleinen

Kerro, kerro kuvastin, ken on kehopositiivisin…

Kuuntelin tässä puolella korvalla kahden 9-vuotiaan keskustelua, kuten valveutuneilla vanhemmilla on tapana. Arvaatko, mistä lapsukaiset juttelivat? Eivät mylittleponeista, tai popiteista, vaan kokeilemistaan laihdutuskuureista! Olin toki kuullut juttuja, että pienet lapset jakavat laihdutusvinkkejä somessa, mutta nyt iski liian liki kotipesää. Some, vertaispaine ja markkinatalouden vartaloihanne olivat päässeet tunkeutumaan tervepäiseen ja tasapainoiseen kotiini! 

Saunanlauteilla kuopus esitteli “valtavaa” mahamakkaraansa ja paksuja reisiään. Muistin liiankin kirkkaasti omat varhaisteini-iän kriisit paksuista reisistä ja pulleasta mahasta. Halusinko, että tyttökin alkaisi näivettämään itseään, jotteivät reidet koskettaisi toisiaan tai lonkkaluu näkyisi ihon läpi? En. Toisaalta lapsuusmuistot pyöreän pikku-Aikun painon kommentoinnista ja pelko kakkostyypin diabeteksestä eivät antaneet myöten hehkuttaa turhaa rasvakerrosta. Mitä tekisi kasvatusalan ammattilainen SuperNanny, hyvinvointivalmentaja Aki Manninen? Maija Poppanen?!

Koska edellämainitut auktoriteetit eivät rientäneet auttamaan, jouduin selviytymään yksin. 

– Pystytkö sie juoksemaan noilla jaloilla?

– Joo. Ja hiihtämään.

– Pysyt sie ryhdissä hevosen selässä noilla maha- ja selkälihaksilla?

– Ope sano, että oivallisesti.

– No niin, ne toimivat halutusti, silloin kaikki on kunnossa.

Tyttö ei luovuttanut, koska sukua oltiin, ja taputti sekä omaa että minun vatsapalleroani:

– Meillä on samanlainen makkara.

– Se johtuu siitä, että näissä nivelkohdissa on oltava ylimäärästä nahkaa, muuten olis mahdotonta liikkua. Kokeilepa pitää makkarasta kiinni ja nousta ylös. (Edit. Huom. Ei kannata kokeilla saunassa.)

Tajusin, että oli turha syyttää vain ja ainoastaan somea ja yhteiskuntarakenteita. Kyllä siinä oli osuutta mallioppimisella (ja laiskalla äidillä, joka ei rajoita tarpeeksi somen ja netin käyttöä)! Melko usein siunailen omaa kroppaani, decolteen uurteita, hyllyvää pyllyä ja muhkuraista mahaa.

Esteettisten muutosten lisäksi siitä on tullut hidas, jäykkä ja voimaton. En jaksa juosta niin paljon kuin haluan, jalkoja kolottaa, olkapäät eivät liiku, polvet naksuvat ja palautuminen yhden yön kukkumisesta, eli kymppiuutisten katsomisesta, kestää viikon. Silmätkään eivät tarkenna lähelle, mistä on se hyvä puoli, etteivät naaman näppylät erotu niin selkeästi. Suurin kiusankappaleeni on kuitenkin vatsani, joka haluaa turvota ruuasta, stressistä, istumisesta ja tuulensuunnasta.

Teini-ikään verrattuna olen kuitenkin tyytyväisempi. Aika ja ikä tuovat helpotuksen ja loiventavat itsekritiikkiä. Näin uskoin. Samalla teoriani mallioppimisesta sai vahvistuksen.

Voimaannuttava reissumme Suomen kesäkaupunkiin paljasti nimittäin, että vielä neljänkympin kieppeillä kehokuva on keskimääräisesti kehnohko. Muuten fiksut ystävättäreni tarpoivat nimittäin samassa suossa. Tinsku kuvasikin kauniita sanoja, joilla hemmottelimme itseämme tälläytyessämme illan rientoihin. Itse vaihdoin mekon, jossa pystyin hengittämään. Maha oli nimittäin turvonnut pelkästään siitä ilosta, että olin lomalla ja todennäköisesti söisin jotain sopimatonta. 

Vappu meistä vanhimpana ja fiksuimpana kertoi henkisestä tasapainosta kehittyneen oivalluksensa:

– Minä olen sanonut että minä olen aikuinen nainen, minun ei tarvitse enää mahtua vaatteisiini, vaan voin hankkia uusia!

Aplodeerasin kateellisena. Itselläni on itsensä hyväksyntään matkaa muutama maratoni, sillä kaapissani odottavat toissa vuonna hankkimani housut, joihin koronakilot ja löystyvät kudokset eivät millään mahdu. 

Vaikka Vappu onkin melkein sinut kehonsa kanssa, kehopositiivisuus ei yltänyt luuttutukkaan. Pirren pyörittäessä Vapun tukkaan tuuheutta ja kutreihin kiehkuroita, Tinsku peilasi itseään arvosteleva ilme kasvoillaan ja onnistui olemaan puolittain positiivinen: 

– Näytän edestä hyvältä, sivusta pahalta.

– Näytän sivusta hyvältä, edestä pahalta, totesi aikuisen itsensä hyväksynyt Vappu.

– Meidän pitäisi risteytyä keskenään niin oltais täydellisiä.

– Tai lisääntyä! Mutta entä jos lapsi näyttäisi molemmista suunnista pahalta?

Makella on paha tapa seurata keskusteluamme sivusta, mutta nyt hän koki aiheelliseksi kommentoida: 

– Ennemmin olisin huolissani teidän persoonien yhdistymisestä…

Onneksi olin lukenut paljon aiheeseen liittyviä tieteellisiä artikkeleita, faktantarkistuksen läpikäyneitä itsehoito-oppaita ja somepäivityksiä, joten paasasin kolme minuuttia  itsekunnioituksesta ja siitä, kuinka vääristynyt peilikuva oli vain omien korvien välissä, ehkä jopa enemmän itselleni kuin muille. Kukaan meistä ei voisi kuvailla kaverin mahaa pömpöksi, tissejä teepusseiksi tai poskia bulldogilta lainatuiksi, miksi siis puhuimme niin rumasti itsestämme.

Ja ennen kaikkea halusimmeko todella siirtää tällaisen mallin teini-ikäisille lapsillemme?

Emme tietenkään halunneet, ja minulla oli myös ratkaisu ongelmaan: Puhu itsellesi, kuten puhuisit toisille, ja lopulta alat uskoa siihen! Teoria piti saada käytäntöön mieluummin heti eikä kohta. Jokainen sanoisi itsestään  jonkun kohdan,  josta tykkää itsessään. Minä voisin aloittaa!

Täydellinen korva

Skannasin ruumiini. Reidet ja pylly löllöt, toisin kuin Pirrellä. Vapun käsivarret olivat paljon kiinteämmät kuin omani ja Tinskulla oli täytettä puseron alla.

Ahdisti. Paska tehtävä!

Vertasin itseäni muihin! Eihän tämän näin pitänyt mennä… Käsivarteni eivät ehkä olleet kiinteät, mutta jaksoin kantaa viikottaiset 38 kiloa ruokaa kaupasta, raahata polttopuut ja nostella harkot ja hirret. Vaatimaton rintavarustukseni on sekin ruokkinut kolme vauvaa topakoiksi taaperoiksi.

Arvioin kohdat, joista pidin itsessäni edes silloin tällöin. Lista ei ollut pitkä ja karsin lisäksi ne, joista tiesin ystävättärilläni olevan ongelmia. 

– Hampaat…

– Tulee paha mieli, mulla on vinot…

– Elä keskeytä Pirre…koska hammasväliharja mahtuu niiden väliin. Vähän niissä ehkä näkyy tuo kahvinjuonti, mutta kaikkea ei voi saada. Pirre, nyt on siun vuoro.

– Ohi, tarviin aikaa, muut voi jatkaa. 

Aikuiset naiset, jotka työkseen opettavat ja käyvät läpi kotitehtäviä, eivät olleet hanakoita itse osallistumaan harjoitukseen, vaan katselivat seinille ja pyörittelivät kännykköitä käsissään kuin normisetti opiskelijoita. Aivan kuin olisi töissä taas.

– Tinsku? Vappu? Make? Oikeesti?!

– Kun ei keksi…

– Pakko.

Vappu epäili, että opena vetäisin tehtävän loppuun asti. Näkyi kuulemma naamasta. Ja oikeassa oli.

Kuuden minuutin ja kolmenkymmenenkahdeksan sekunnin kuluttua tytöt tajusivat, etten aikonut luovuttaa eikä kukaan olisi lähdössä Wikmanin keikalle, jos hommaa ei saataisi pakettiin.

Pirre oli saanut tarpeeksi miettimisaikaa ja aloitti:

– Tykkään korvanlehdistä…tai tuota… oikeestaan vaan tästä toisesta…

Vappu jatkoi: 

– Kyllä mie tykkään jaloistani. Ihan molemmista.

Ja Tinsku piti totutusti yllä kotoisaa luokkatilannetta:

– Miun on kyllä pakko todeta, että tykkään silmistäni. Ja silmästä!

Miehinen vahvistuksemme oli tyytynyt jälleen kuuntelemaan ja naureskelemaan, mutta oli selkeästi vakuuttavin:

– Kyllä mie jaloista tykkään.

Make lohdutti meitä myöhemmin selfiellä.

Pitkään positiivinen asennoituminen ei kestänyt. Seuraavana aamuna aamiaisella ei istunutkaan enää “eilen elämästään nauttineita naisia” vaan kulahtaneita naamoja, turvonneita mahoja ja leukaan ulottuvia silmäpusseja. Keskustelukin kiersi kieroa kaartaan.

– Mie oon painanut viimeksi näin paljon raskaana.

– Miulla hävis raskauskilot jo synnärillä. Seittämän kiloa. Puff!

– Elä kehtaa, miulla on vieläkin ja mites vanha se pienin on…

– Pitäskö tehdä vielä neljäs lapsi? Aina on imettäissä hävinnyt kymmenen kiloa.

– Joo, sellainen vauvadieetti. 

Vappu ehdotti dieettiä, joka ei vaatisi yöheräämisiä:

– Mun yks kaveri vetäisee suklaalevyn ennen maratonia, tulee luonnollinen tyhjennys. 

– Eli jos vetäsis levyn suklaata joka päivä tyhjenis ja laihtuisi…

– Se vaatisi varmaan sen maratonin siihen kaveriksi. 

Pirre ei kuitenkaan usko pikadieetteihin:

– Ei, se on niitä elämän pieniä valintoja, millä tämä onnistuu. Eilenkin alkoi hyvin, söin salaattia lounaaksi ja lisää salaattia päviälliseksi, mutta sitten lipsahti se hampurilainen… Nyt tein korjausliikkeen, huomasitteko? Otin ruisleivän kinkulla, enkä sitä herkullista vaaleeta höttöä pekonilla, joka huuteli vitriinistä.

– Mutta laitoit kuitenkin kahviin kermaa?

– Laitoinko? Apua! Ai niin! Kun se maito oli loppunut! Apua!

Myöhemmin selailin somea. Jostain syystä se tunki ruutuun personal trainereita, jotka lupasivat kiinteitä pakaroita ja pirteää oloa vain 69€. Klikkasin. Sivusto lupasi treeniohjelman, ruokaohjeet ja tsemppiä&tukea säännöllisesti. Jatkoin skrollaamista. “Uskomaton muodonmuutos! Katso Even ennen ja jälkeen -kuvat!” Katsoinhan minä kun käskettiin. Muutos oli selkeä, vaikka fitness-poseerauksen luomaa illuusiota ei ottanut huomioon. Taulukko kertoi painon tippuneen 10 kiloa ja rasvaprosentin pudonneen 20 prosenttiyksikköä. Tiesin tarkalleen, mistä kohtaa omaa kroppaani rasva lähtisi, enkä aio ottaa sitä riskiä.

Ehkäpä elämässä tärkeintä ei oikeastaan ollutkaan timmi kroppa, vaan se, että pystyisin poukkoilemaan pihalla, pelloilla ja puskissa toteuttamassa ideoitani ja kylvämässä sivutuotteena rakkaani työkalut ympäri tonttia mahdollisimman laajalle alueelle, mahdollisimman kauan. Ja sitten kasivitosena, suvun perinteitä kunnioittaen voisin ottaa vanhainkodista ritolat ja juoksuttaa hoitohenkilökuntaa pitkin kyliä.

Itseni hyväksymisen ja aikuistumisen päätin aloittaa Vapun neuvojen mukaan hankkimalla vaatteita, jotka sopisivat keski-ikäisille muodoilleni: kunnolla korkea vyötärö ja reippaasti stretchiä.

Kaivellessani kirvelevin sydämin tavoitevaatteita komerostani ajattelin, että vielä tulisi aika, jolloin olisin täysin sinut itseni kanssa, siitä oli hellemekossaan pyörähtelevä anoppi elävä esimerkki:

-En miekään nuorempana mitään lyhyitä hihoja kehannut pitää, kun korosti liikaa tätä hartianseutua. Mutta katopa nyt! Mitä isommat allit, sitä lyhyemmät hihat. Nyt mennään jo hihattomassa kauppaankin!

Categories
Yleinen

Läikyn – siis olen! Havaintoja aikuisten kitinöistä ja muista tunnetaidoista

Yksi vaikeimmista asioista parisuhteessa ja muissa läheisissä ihmissuhteissani on ollut tunteet ja niiden esiintuominen. Itseäni on kuvattu muun muassa termein temperamenttinen, taiteilijaluonne, kamalan kiukkuinen, hyperaktiivinen, rasittava. Huomaan samoja piirteitä myös jälkeläisissäni.

Eräs läheinen tuttavani totesi tottuneensa, että minulla nyt välillä läikkyy yli. Läikkyy yli? Meinasi vähän läikkyä tuollainen aliarvostava heitto tunteistani ja niiden oikeutuksesta! Itse kuvailisin itseäni herkäksi ja empaattiseksi.

Kun suurin tunnekuohu oli ohi (Kyllä, olen oppinut muistamaan, että tunteet tulevat, ovat ja menevät ja hyvin syöneenä ja nukkuneena ne eivät ole aivan yhtä valtavia.) jouduin myöntämään, että sanoissa oli totuuden siemen. Mikäli olisin ontto sisältä, olisin silmiin asti täynnä tunteita. Pienikin mielenliikutus työntää ylimääräiset surut, murheet ja onnenkyyneleet kyynelkanavia pitkin pihalle. Aika raskastahan tällainen on, että koko ajan on tunteet pinnassa.

Vielä raskaampaa on kuitenkin vuorovaikutus hitaiden ja hillittyjen kanssa. Puolisolta ei saa reaktiota mihinkään. Ainakaan tarpeeksi nopeasti. Lähtökohtaisesti siedän kuitenkin hitaan keskustelun esimerkiksi saunaillasta. “Vois kai sitä.” “Ihan sama.”  Mutta kun kyse on elämää suuremmista asioista tai tunteista… Voi ihan vapaasti arvata missä kohtaa vesi nousi silmiin.

Mie: Mihin sie rakastuit miussa?

Mies: –

Mie: Etkö sie sitten rakastunut?

Mies: Mie en ole valmis tällaiseen keskusteluun kuudelta aamulla. Saanko juoda kahvin ensin?

****

Mie: Luitko novellin?

Mies: Joo. 

Mie: No?

Mies: Mitä no?

Mie: Mitä mieltä?

Mies: No. Ihan hyvä. 

Mie: Ihan hyvä!?!?!?! Sain siitä ja koko kurssista kiitettävän.

Mies: Hyvä kultsi.

Mie: Eikö muuta?

Mies: Mitä?

Mie: Et sie oo ylpee miusta? Onnellinen miun puolesta?

Mies: No totta kai. Hyvä kultsi.

Lähestyessäni kehittynyttä ja kypsää keski-ikää olen ymmärtänyt, että myös miehellä voi olla tunteita, jopa yhtä voimakkaita. Ne vaan jumittavat siinä keskivartalon kohdalla. Hankala niitä sieltä on lukea, mutta eivätpähän läiky yli.

Kokosin alle taulukon, jossa vertailen tunteiden ilmentymistä eri lailla tunteilla täytettyjen ihmisten välillä. Nimeän heidät nyt läikkyviksi ja kiinteiksi ihmisiksi. Aineiston keräsin luvattomasti lähipiiristäni ja toki muistakin tuttavista. Tutkimustuloksia voi tarkastella omalla vastuulla omassa lähipiirissä.

läikkyvät – minäkiinteät – puoliso
ILOnauru
kyyneleet
levoton liikehdintä
puolikas hymy
tupakka huulten välissä
SURUitku
hysteerinen itku
nyyhkytys
tupakkaa ketjussa
VIHA
KIUKKU
ÄRTYMYS
kyyneleet
tiuskiminen
sierainten heiluminen
kiristyneet leukaperät
käsien tärinä
aggressiivinen, levoton liikehdintä
tupakkaa ketjussa
TURHAUTUMINEN LOUKKAANTUMINENkyyneleet
sierainten heiluminen
mykkäkoulu (10-30s.)
nopeasti poltettu tupakka
ONNIkyyneleet
tyhmä hymy
energinen olo
pakonomainen tarve puhua
hiljainen iltakalja
PELKO
JÄNNITYS
itku
levoton liikehdintä
käsien tärinä
?
Hypoteesini ulkopuolelta tein päätelmän, että on parempi, että mies kuitenkin jatkaa tupakointia. Ihan yleisen ymmärrettävyyden takia. Kyyneleiden värittämään nalkutukseeni tupakanpolton turhuudesta hän lisäksi kommentoi: “Minulla on vain kaksi harrastusta ja tupakanpoltto on toinen niistä. Ajattele silleen, että sijoitan itseeni, niin kuin elämäntapabloggarit.” Touché.

Onko ihme, jos alkaa ärsyttää, kun kaikki tunteet näyttävät päällepäin samalta eikä tunteiden sanoittamisesta ole tietoakaan? No, voin kuvitella, että lähes yhtä turhauttavaa on se, että kaikkiin tunteisiini liittyy kyyneleet. Viimeisen parin viikon aikana olen itkenyt mm. seuraavia asioita: 

  • kissanpennut muuttavat uusiin koteihin (suru)
  • kissanpennut tekevät uudet ihmiset onnellisiksi (onni)
  • kissanpennut pissivät työhousuilleni (turhautuminen)
  • kissanpennut muuttavat uusiin koteihin (helpotus)
  • lapset halusivat yhdessä kalaan (onni, ilo)
  • lapset riitelivät kuka soutaa eivätkä lähteneet sitten kalaan (turhautuminen)
  • mies nukahti sohvalle (ärtymys)
  • emokissa etsi pentua (suru)
  • pentu hyppäsi kuistilta emon niskaan (ilo)
  • Jeremy Clarkson liikuttui lampaiden teurastamisesta (sympatia)
  • esikoinen levitti pyykin (onni)
  • robotti-imuri karkasi ja katosi (ärtymys)
  • keskimmäinen teki kuopukselle jäätelöä (onni)
  • esikoinen otti mopon kyytiin (ilo, onni)
  • pelotti siinä kyydissä (kauhu)
  • kahvi loppui (vitutus)

Ja kyllä minä tiedän, että mies minua rakastaa ilman serenadeja ja rakkausrunoja. Kyynel vierähti silloinkin poskelle, kun mies vei yllärivapaan kunniaksi kahville teollisuusalueelle, romanttisesti kaksin. Kahvi maksoi n. 99 € ja työntekijät huolsivat samalla ilmastoinnin autoon. Lisäsivät jotain aineitakin. Aika täydellistä. Syksymmällä pääsen kuulemma ihan pullakahville, kun toinen auto pitää katsastaa.

Kuumaa oli. (Kuvan auto ei liity tapaukseen.)

Categories
Yleinen

Mistä tietää, että on riittävän lomalla?

Alan toipua töistä. Huomasin sen siitä, että valmistin eilen kaksi lämmintä ruokaa lapsilleni alusta pitäen eikä kumpikaan ollut puuro. Toiseen kuului alustettava taikina ja toiseen itse, oman maan raparpereista sekoiteltu überterveellinen piirakka (ohje lopussa). Myös lapset kiinnittivät huomiota tähän merkittävään muutokseen. 

Pysähdyin tarkkailemaan muutakin toimintaani, tai oikeastaan suhtautumistani tapahtumiin. En stressannut enkä panikoitunut, vaikka unohdin keittää perunat ja grilliruuat odottelivat folion alla lisäkekaveria kymmenen minuuttia. Joimme odotellessa kahvit. Normaalisti tämä olisi aiheuttanut pienen raivarin ja epäonnistumisen kyyneleitä.

En ole myöskään ahdistunut kolmen viikon kaaoksesta. Siitä, että olohuoneen lattialla on ollut viikkoja siististi rullalla kaavat mekkoon, jakkuun ja housuihin. Ne odottavat, että pennut muuttavat uusiin koteihin ja voin jatkaa projektia. Kissanpennut siis. Olohuoneen lattia oli ompelumotivaation hetkellä ainut pinta-alaltaan laajin ja suht siistein alue, johon levittää kaavat. Turha niitä on kovin kauas raivata, jos sattuu inspiraatio iskemään. Sivuseinällä on somasti kasattuna myös mittanauhoja, saksia, nuppineuloja, nojatuolin raato, revityt päällysteet ja uudet (=varastoista kaivellut) kankaat, sillä arvelin työtuolini kaipaavan nuorennusleikkausta. Projektit ovat tällä kertaa omiani, joten se ehkä osittain on nostanut ärtymyskynnystä. Mies kyllä myönsi harkinneensa nalkuttamista tavaroista, mutta muistaneensa sitten viime hetkellä omat penkin päällystys- ja moottorinkorjausprojektinsa, jotka nekin on suoritettu monitoimitilana toimivassa olohuoneessamme useiden viikkojen, jopa kuukausien aikana.

Projektit itse kullakin…

Juhannuspäivänä keittiöstä leijaileva asetonin tuoksu yhdistettynä suihkepullon sihinään ei sekään saanut hermoromahdusta aikaiseksi. Tyydyin ainoastaan kypsästi huomauttamaan, että avaisivat ikkunaa eivätkä suihkuttaisi ruoka-aineille myrkkyjään. 

Onnistuneesta lomamoodista kertoo myös se, että menen sujuvasti sekaisin viikonpäivissä ja kellonajoissa. Toki sitä edesauttaa, että sähkövirtaan yhdistetyt kellot sekoilivat ukkosmyrskyn aiheuttamissa sähkökatkoissa ja keittiön patterikello päätti sekin pysähtyä vuorokaudeksi puoli kymmeneen. 

Se oli muuten hyvä pari päivää. Menin nukkumaan, teini myös, puoli kymmeneltä, heräsin puoli kymmeneltä. Ehdin aamulenkille ja aloin valmistella lounasta hyvissä ajoin puoli kymmeneltä ja ehdin ottaa aamupäiväunetkin puoli kymmeneltä. Kellon korjauksen jälkeen olen edelleen mennyt nukkumaan puoli kymmenen ja herättänyt miehen viideltä tarkistamaan onko sillä varmasti kello soimassa klo 5.45. On ollut. Ja oli myös juhannuksena.

Alan myös kaivata sosiaalisia kontakteja. Tähän mennessä olen ollut tyytyväinen seuratessani passiivisena jalkapalloa ja komisario Beckiä, mutta eilen pysähdyin naapurin pihamaalla vaihtelemaan kuulumisia. Tätä ennen olen suunnitellut lenkkini poluille, joissa muita ei tule vastaan. Tai jos tulee, hekään eivät jaksa jäädä juttelemaan. Sitä en tiedä kuinka kauan tätä jatkuu. Olin sukujuhlien takia estynyt osallistumasta Tinskun ja kumppaneiden mökkeilyiltamiin. Eipä hätää, yöttömässä yössä olivat suunnitelleet jo uuden minikarkumatkan kulttuurikohteeseen. Saa nähdä säilyykö sosiaalisuuteni. Tai oikeastaan pysynkö hereillä ollakseni sosiaalinen? Todennäköistä on, että tästä reissusta kuullaan vielä.

Tänään aion valmistaa itse tsatsikia. Ilmeisesti pohjoiskarjalaisella tvistillä, sillä unohdin mm. kurkun kauppaan. Todennäköisesti nostan pöytään valkosipulijugurttia. Lihapullat ostin valmiina. 

Categories
Yleinen

Me ansaitsemme kultaa!

Tapanani on kiehahtaa usein ja vähän kaikesta, mutta yksi asia ärsyttää läpi vuoden, yhtenä viikonloppuna erityisesti. Tämä kyseinen viikonloppu on paradoksaalisesti myös mitä ihanin. On nimittäin ihan höpönpöpöä, jos joku opettaja väittää valinneensa ammatin kutsumuksesta ja sydämensä palosta sivistää aina uutta, loputtomasti uusiutuvaa sukupolvea, kyllä se vaan on kesäloma, joka painaa eniten vaakakupissa. Juhannuksena työjutut katoavat unista, heinäkuun alkuun univelka on kuitattu, rokkiviikonloppuun mennessä työsähköpostin salasana unohtuu ja elokuussa voi hyvillä mielin aloittaa uuden vuoden murmelina.

Tuolla autuaaksi tekevällä lauantailla on kuitenkin myös kääntöpuolensa: todistusten ja stipendien jako. Siinä sitä punnitaan kenen kersalla on parhain tokari ja kuka saa himoitun kirjekuoren. Ja tämä suututtaa, ketuttaa ja suoraan sanottuna vi….ttaa. Stipendi. Tai sen jakoperusteet. 

Eräässä lähikoulussa samat lapset saavat aina stipendin. En halua mitätöidä heidän osaamistaan ja taitoaan. He menestyvät koulussa, käyttäytyvät (ainakin opettajien nähden) siivosti ja ovat sopivasti sosiaalisia, liikunnallisia ja älykkäitä. Tai kuten eräs äiti totesi “kakkivat sateenkaaria”. Koulumenestys on taattua laatua, kiitettäviä riittää tekemättä mitään. Tiedän lapsia, joiden luokalla kaikki muut saivat vuosien varrella stipendin, paitsi tämä yksi. Koulumenestys on hieno asia, mutta tarvitseeko siitä joka vuosi palkita, jos se sujuu kuin itsestään? Entäs ne, jotka taistelivat kutosensa oppimivaikeuksista tai vaikeasta perhetilanteesta huolimatta? Tai ne, jotka lopulta oppivat istumaan koko tunnin omalla paikallaan? 

Onhan tässä oma lehmä ojassa. Omat lapset eivät ole saaneet stipendejä, vaikka äitinä olisin sitä mieltä, että ehdottomasti ja kyllä meidän lapsille. On tässä äitikin joutunut uurastamaan lasten akateemisen sivistyksen takia! Mutta palkintoa ei ole herunut. Myös mieheni kohtalo on ollut selvitä ilman kannustusmarkkoja. Stipendihän on perinteisesti jaettu koulumenestyksen perusteella, vaikka joskus siihen viitataan myös kannustimena. On siis turha itkeä: jos koulussa ei suju, ei ole oikeutta rahalahjukseen. 

Tällaisilla perusteilla lapseni luovuttivat isälleen kourallisen kolikoita.

Toisessa pienessä koulussa vanhempainyhdistys ehdotti, että koulumenestyksen lisäksi jaettaisiin stipendejä muilla kriteereillä. Tsemppari, sitkein yrittäjä, reippain jalkapalloilija, kaunein käsiala… Mielikuvitus vain rajana, tavoitteena löytää kaikille lapsille jokin asia, jossa he olivat onnistuneet. Luulisi, että onnistuisi aikuisilta, jos onnistui minun kakaroiltani. Yllättäen samat lapset saivat taas stipendit. Ne, joiden oppimisessa ei ole ongelmia ja kotona asiat kunnossa. Entäs se, joka taisteli kutosensa? Pitäisikö joskus palkita työskentelystä? Tai kannustaa siihen?

Eikä sen stipendin aina tarvitse olla rahaa. Riittää, että tulee huomatuksi. Kuten perusteet, myös stipendit voivat olla persoonallisia ja kohteelle sopivia. Esikoiseni palasi koulusta tukka nyrhittynä. Kaverit olivat palkinneet sankarin koulutoiminnan ilmaisella parturoinnilla koulun roskalavalta pöllityillä rikkinäisillä askartelusaksilla. 

Aivan varmasti, joka ikinen lapsi ansaitsee tulla kehutuksi ja jokaisen lapsen tulee tietää, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä riippumatta arvosanoista. Ja pelkkä somessa hehkuttaminen ei riitä, se pitää kertoa myös lapselle itselleen. Kouluarvosanoilla ei loppujen lopuksi ole elämässä ihan mahdoton merkitys. Ylioppilaslakki napsahtaa yhtälailla niille, joilla on 11 ällää kuin niille, jotka kikkailevat kompensaation avulla tokarin kouraan. Yritysjohtajaksikin pääsee ammattikoulupohjalta. Tärkein todistus onkin mielestäni  Unicefin kympin tokari . Paras idea ikinä. 

Itse en voinut olla ylpeämpi esikoisestani, joka kotiin tultuaan kaivoi taskustaan seitsenkertaisesti taitellun dokumentin.  Se oli tallessa ja käytännössä ehjänä! Olen kuullut todistuksesta, jota kuljetettiin vasemman jalan lenkkarissa. Koko kesä.

Kokosin tähän stipendinantoperusteita niille, joiden lapset eivät stipendiä saaneet. Ehkä jokin näistä sopii muillekin. 

  1. Matikasta ei tullut vitosta vaan kutonen!
  2. Saavutit tavoitteena olleen musiikin vitosen toimivilla työskentelytavoilla!
  3. Löysit keinoja selättää hahmottamisen / lukivaikeuden ongelmat.
  4. Kestit ärsyttävää opettajaa/erkkaopea/kuraattoria/psykologia.
  5. Todistuksessasi oli monipuolisesti kaikenlaisia numeroita.
  6. Pääsit luokaltasi!
  7. Heräsit omatoimisesti kouluun!
  8. Teit itse aamupalasi. 
  9. Muistit repun /kirjat / hampaiden pesun.
  10. Toit todistuksen kotiin. 
  11. Olet vain hirmuisen ihana. 

Vanhemmillekin omat: 

  1. Selvisit tämänkin vuoden Wilma-viesteistä!
  2. Lapsi pääsi luokalta, vaikka  unohdit pakata mukaan sukset/monot/uikkarit/luistimet/kaikki edellä mainitut.
  3. Lapsi pääsi luokalta, vaikka et muistanut tarkistaa kotitehtäviä /kysellä kokeeseen koko vuonna. 
  4. Et vastannut veemäisesti opettajan toiseksi viimeisenä päivänä lähettämään viestiin, jossa epäiltiin kuumeessa olevan lapsen koulukirjojen kadonneen. 
  5. Muistit lopulta / jossain vaiheessa / kaikesta huolimatta laittaa lapset lauantaina kouluun. 
  6. Muistit halata ja kehua lapsia. Selvisitte tästäkin vuodesta. 

Categories
Yleinen

Noloja hetkiä (n)outopisteellä

– Tästä siun pitää kirjottaa blogiin! Tinsku arvioi kerrottuani hänelle astetta nolommasta kauppareissusta. Kieltäydyin. Ihan kaikkea elämäni typeryyksiä ei ilkeä nettiin laittaa. Pelkkä ajatus sai posket kuumenemaan. Mutta nyt pitäisi siivota kuopuksen huonetta. Tehtävä on mahdoton, ahdistava, Suomen Sagrada Familia, Pohjois-Karjalan Sikstuksen kappeli, joten kerron teille opettavaisen tarinan elämää helpottavista keksinnöistä, niin noloa kuin se itselleni onkin. 

Vihaan kauppareissuja yli kaiken. Jos niissä ei mene hermot, menee rahat. Yleensä molemmat. Usein myös lapset. Keskimmäinen katosi vuosia sitten kauppareissulla ja löytyi karkkiosastolta. Oli siellä “etsimässä” meitä. Seuraavalla viikolla kauppareissuni keskeytyi, kun kaiuttimesta kajahti samaisen sankarin nimi: “Viisivuotias Sanelma odottaa äitiä infopisteellä.” Oli karkkiosaston kierrettyään suunnannut infopisteelle ohjeiden mukaan. Myös miehen kanssa soitellaan ristiin ja juostaan käytävien välissä kilpaa. Onneksi mies on päätä pidempi keskivertokansaa ja kauppa-asuna on huomiovärihaalarit, joten hänet on melko helppo paikantaa tiheämmästäkin ihmisvilinästä.

Tällaiset kauppareissut olivat vielä helppoja.

Kauppaan katoavat perheenjäsenet eivät ole ainoita, jotka saavat käyrän nousemaan. Hedelmäosastolla ahdistaa, kun tajuaa unohtaneensa kestopussit. Aika pysähtyy, kun yrittää kuivin sormin nitkuttaa hedelmäpussia auki, ihmiset kävelevtä liioitellun hitaasti ohi ja tuijottavat säälivästi. Ja mitä ikinä teet, älä vain nuolaise sormia!

Mikäli kaikki kauppaan lähteneet ovat vielä kassajonossa tallessa alkaa pahin vaihe: pakkaaminen. Kasseja on aina liian vähän ja liukuhihna lennättää tavaroita liian nopeasti hihnan päähän keoksi tai jumiin hihnan väliin. Siinä sitten hikikarpalot otsalla yrittää tunkea pakasteet ja hedelmät eri kasseihin, kun kassa ja seuraava jonossa odottavat hihnan vapautumista. 

Tästä vaiheesta on jo onneksi aikaa. Huom. Ei lapsen eikä meidän arkisetti. Ihan vain tiedoksi…

Näistä syistä vihaan kauppareissuja, joten korona-ajan synnyttämä noutopalvelu alkoi houkuttaa. En toki heti moiseen uskaltautunut, mutta kun Tinsku kehui onnistuneensa tilauksen tekemisessä (insinöörimiehensä opastuksella) päätin minäkin kokeilla.

Tilauksen tekeminen oli helppoa. Eikun vaan klikkailla suosituksista suoraan virtuaaliseen ostoskoriin. Eikä painanut se kori kättä! Loppusumman nähdessäni poistin muutaman vähemmän tärkeän tuotteen. Noutoajaksi valitsin maanantain töiden loputtua. Erinomaista. Ennen tilauksen varmistamista laitoin Tinskulle kysymyksen, missä helkkarissa se Noutopiste fyysisesti oli. Ohjeet saatuani uskaltauduin painamaan nappulaa. 

Maanantai tuli ja aamupäivällä puhelimeen kilahti viesti koodista ja kaapin numerosta. Sydän alkoi hakata. Mihin se koodi laitettaisiin? Mistä löytyisi se kaappi?! Miksi ei voinut vaan nimellä noutaa?! Tahdoin asiakaspalvelua!

Olo oli outo. Kahvipöydässä kerroin matikanopettajille, että tänään tekisin historiaa. Pyysin, voisko jompikumpi tulla mukaan, ihan sillä, että naisen vaistoni varoitti minua jostain epämääräisestä, josta en saanut otetta. Kollegat eivät ottaneet pyyntöäni vakavasti. Ryhdistäydyin. Mikä voisi mennä vikaan? Olin oppinut käyttämään myös postin noutopakettilaitetta. Vastaanottamiseen, en sentään lähettämiseen. Töistä lähtiessäni Tinsku kertasi vielä, mistä noutopisteen löytäisin. 

Kevään kuumin päivä oli tehnyt olon hikiseksi ja kärttyiseksi ja istuminen auringon kolmekymmenasteiseksi paahtamaan autoon ei parantanut oloani. Elinvoimani meni vain viileänä pysymiseen, kauppareissu ei kiinnostanut näinkään minimaalisilla vaatimuksilla. Vedin syvään henkeä ja tsemppasin itseäni:

– Sie pystyt tähän!

Irvistin. Autossa haisi jokin epämääräinen, mutta selkeästi kuvottava. Veivasin ikkunaa auki. Lapset olivat taas jättäneet likaisia sukkia tai märkiä uikkareita penkin alle. Kokosin itseni ja suuntasin kohti uutta seikkailua.

Kiertoliittymästä kierrätyspisteen ohi ja siinä se oli. Kyltti oli iso ja edustalla oli myös Tinskun ohjeistamat pylväät. Peruutin autoni nätisti tyhjään riviin. Koska muita ei näkynyt, en viitsinyt etsiä maskia naamalle. Puhelimen älysin ottaa mukaan. Siinä kun oli niitä koodeja. 

Yritin mennä sisään. Ovi ei auennut. Peruutin ja äkkäsin, että oven vieressä olevaan laitteeseen piti syöttää koodi. Ohjeet seisoivat kissankokoisin kirjaimin useammassa julisteessa. Ehdin painella koodin, kun sain seuraa. Kaupan työntekijä kurvasi pakettiautollaan lastauslaiturille ja tuli perässäni sisälle. Yritin näyttää siltä, että tiesin mitä tapahtui. 

Takaseinä oli täynnä kaappeja. Yksikään ovi ei ollut auennut ja missään en nähnyt laitetta, johon koodin laittaa. Keskellä käytävää oli pahvilaatikoita, joita nuori mies alkoi kantaa autoon. Niiden takana pilkotti kaappini numero. Hahaa! Se oli varmaan auennut samalla koodilla kuin ovikin. Yritin avata kaappia. Se ei auennut. Rynkytin ovea. Vilkaisin ulos. Nuorukainen asetteli laatikkoja pakettiautoonsa. Vilkaisin yläviistoon. Jossakinhan täällä oli turvakamerat. Ovi ei auennut ja mies alkoi lähestyä. Nousin paniikissa ja päätin katsoa minne toinen käytävä johtaisi. Onneksi en pidemmälle ennättänyt, sillä löysin koodilaitteen kaappirivistön toisesta päästä. Syötin koodin. Ovi ei auennut. Kävin runkuttamassa ovea taas. Ei mitään. Laitoin Tinskulle viestin, että miten helvetissä saan oven auki. 

– Laita oikea koodi. 

Perkele. Painelin koodin uudelleen, mitä ei tapahtunut. Pakko se oli kysyä apua.

– Anteeksi, mie en saa tätä kaappia auki. 

– Ootahan. 

Mies kokeili eikä saanut hänkään kaappia auki. Huojentavaa. Luulin jo, että minussa oli vika.

– Eläpä hättäile, mie käyn tuolta takaa ne siulle. 

– Kiitos. 

Mies toi pian kaksi pientä pahvilaatikkoa ja laski ne kärrille. 

– Ota yks kerrallaan. 

Kaksi noin pientä pahvilaatikkoa. Eikä edes kauheasti kuiva-ainetarvikkeita. Miten heikkona se minua piti?

– Kyllä mie nämä…

– Eiku ne ei ole oikein kestäny…

Tunsin kuinka alimmaisen pahvilaatikon pohja petti, muuttui pyöreäksi ja alkoi revetä. Nostin äkkiä oikean polveni tukemaan pohjaa ja tein taiteellisen kyykyn, jota ilman pahvilaatikoita olisi voinut luulla pissahädän aiheuttamaksi. … ne pohjat.

– Jospa mie otan sen päällimmäisen. 

– Kiitos. 

Häpeän puna nousi poskille. Miksi en ollut sitä maskia ottanut?! Olisin voinut selviytyä tuntemattomana keski-ikäisenä mummelina, mutta nyt valvontakamerat kuvasivat performanssiani hauskoihin kotivideoihin.

Avasin kuraisen takakontin. Hävetti. Mutta vielä enemmän hävetti, kun avasin kontin. Koirankarvaisessa kontissa oli parittomia hanskoja, ensiapulaukku ja kierrätyspahveja. Onneksi sinne sentään mahtuivat ostokset. Laskin oman laatikkoni ja samassa nenääni leijaili hapantuneen kalan tai mätineen sienen haju. Yritin äkkiä kääntyä ottamaan toisen laatikon vastaan, mutta mies oli kohtelias ja nopea.

– Mie voin laittaa tämän. 

Mies kumartui asettamaan toisen laatikon konttiin. Toivoin sydämestäni, että nuoren miehen maski suodatti edes osan lemusta, joka raatovaunuistani hönki. 

– Kiitos, kuiskasin ja syöksyin äkkiä rattiin. 

Kotona kerroin miehelleni tapahtumasarjasta ja tuumin, että en ollut varma oliko tämä yhtään helpompaa mielenterveydelleni. Mieheni ei tarjoutunut käymään kauppareissuja puolestani, mutta keksi, mistä lemu oli lähtöisin.

– Ku mie ne kalaverkot siellä siun kontissa kuletin!

Categories
Yleinen

Puutarhaunelmia

Kevät tulee ja sen tärkeimmät merkit on näkyvissä: vilkuilen puolikiinnostuneesti työpaikkailmoituksia ja päätän alkaa ahertaa pihamaalla. Tähän asti hangen alla talvehtineen littaantuneen nurmikon ja lumeen kadonneiden tavaroiden ja koiranpaskojen näkeminen on herättänyt ainoastaan voimattomuutta. Mutta nyt olen alkanut nähdä mytiytyneen pihamaani potentiaalin!

Rakkaallani on melkoinen lista kesäpuhteiksi. Halkoliiteri, autotallin sisäremontti, pajan kattoremontti, mökin räystäslaudat, mökin hajonneen uunin purkaminen (jää kuulemma miun vastuulle) sekä luonnollisesti perinteinen puusavotta ja helvetillinen halonmättö. Onneksi savottaa varten on miehen mittaan virahtanut teini, joka käyttää moottorisahaa vakuuttavammin kuin äitinsä. Tehtäväkseni jää ainoastaan nalkuttaminen, että hommat tulee tehtyä. Henkilökohtaisella varjoprojektilistallani kesäkautta on odotellut ainoastaan kattojen maalaus, pöydän ja lipaston entisöinti, vaatehuoneen siivous, kuistin korjaus…

Tiedämme  molemmat, että puolet hommista jää tekemättä, mutta ei olla sen annettu koskaan estää suunnittelua. Tämä vuonna onnistuin kuitenkin pitämään lupaukseni, etten kasvata tai idätä yhtään rehua, joten kasvihuone ja kasvimaa saavat minun puolestani nauttia luonnontilastaan.

Mutta… kevätauringon ja allergeenien kutitellessa nenän limakalvoja alkoi pieni ulkohomma houkutella. Kaupasta haalimieni yrttien tuoksu aiheutti hallusinaatioita, joissa näin itseni valmistamassa herkullisia, tuorein yrtein maustettuja salaatteja, grilliherkkuja, dippejä, kastikkeita ja smoothieita. Josko kuitenkin olisi pienen yrttipenkin perustamisen aika?

Ei kun tuumasta toimeen. Kerroin ideastani miehelle ja esittelin rustiikkisia, punatiilestä väkerrettyjä kasvualustoja Instagramista ja Pinterestistä.

– Kunhan et käytä niitä uusia tiiliä. 

Ensimmäinen ohjelmanumero oli tarkastaa uhriksi joutunut soppi pihamaasta. Kyllä, siellä oli selkeä merkki puutarhajumalilta! Kauan sitten unohtunut ruohosipuli sitkutti keskellä mutavelliä ja esiin pukertavia mesiangervoita.

Etsin kottikärryt ja suunnistin märän pellon poikki tontin laidalle, jonne pari vuotta sitten purettu leivinuuni oli sijoitettu. Kasasin kärrin vain puoliksi, sillä aiemmasta kokemuksesta tiesin, että tiili on yllättävän painavaa. Paluumatka oli huomattavasti pidempi. Se saattoi johtua siitä, että kottikärrin rengas oli tyhjä. 

Rajasin tiilillä tulevan yrttimaani. Pienehköjä sektoreita, helppo hallinnoida ja todennäköisyys saada edes jotain valmiiksi kasvoi eksponentaalisesti. Levitin sanomalehtiä pohjalle, kuten olin netissä diy-palstoilla nähnyt. Ei se ihan samalta näyttänyt, mutta yllättävän hyvältä.

Kipitin sisälle kutsumaan mieheni antamaan kommentteja. 

– Mie tein sen pohjan.

Mies tunkaisi reinot jalkaan ja seurasi minua kuistille. Osoitin ylpeänä vanhan huussin nurkalle kasaamaani muurin tynkää.

– Miltä näyttää?

– Tuota… Jos katotaan lähempää.

Hyppelin saavutukseni luo. Mies huokasi helpotuksesta nähdessään luomukseni.

– No ei tää ihan niin paha ole. Tuolta näytti ku ois kärri levinny keskelle pihamaata. 

– Mutta mitä oot mieltä tälleen lähempää?

– No, nuo tiilet ei tule pysymään noin päin pystyssä, siun pitää joko kaivaa ne maahan tai sitten latoa perusmuurauskuvio. 

– Jaa… Mie en tienny kuin päin mie ne kasaan, että kumpi näyttäs paremmalta. 

– Aivan. Ja jos, siis JOS haluat tehdä sen kunnolla, kaivat ekana pintamaat pois vähintään sen tiilen leveydeltä, haet tuolta soraa ja tiivistät sen ennenkuin alat latomaan.

– Mutta mie halusin tehdä vaan nopeasti. 

– Mie uskon. Ei kuule yllätä yhtään. Mie en sitten voi jäädä auttamaan, pitää saada kaivinkone käyntiin. Voin sitten tästäkin kuopasta. 

– Etkö luota minuun?

– Niin ja ota mönkijä ja kärri, jos ois helpompi noita tiiliä kulettaa. Mie laitan käyntiin siulle…

– Osaan mie itekin!

Mies muljautti silmiään ja hävisi. Aloin kaivaa pohjia. Olikohan tämä nyt ihan ok? Yrttipenkkini ympäri kiersi vallihauta, joka jo pikasilmäyksellä näytti hieman epätasaiselta. Kaivoin ja möyhensin koko alueen. Tasasin multakokkareet. Tähän oli varmaan parempikin väline kuin lasten heppoinen muoviharava. 

Hmmm melko hyvä. Tämähän oli tarkoituksella sellainen luonnonmukainen ja itsetehty, ei mitään fiiniä. Kaivoin vallihaudat uudelleen. Korko näytti sopivalta. Miksi aivoni viestittivät vatupassista? Eihän sillä voinut mutavelliä mitata?

Kärräsin edelleen rengasrikkoisella kärrillä soraa työmaalleni ja totesin, että asuimme liian isolla tontilla. Hiippailin mönkijän luokse havaitakseni, että kulkupelissä oli jotain perustavanlaatuisesti erilaista.

– Siitä meni ryyppy rikki. Se on nyt se vaijeri siinä vasemmalla polvella. Pidä sitä ylhäällä.

Jostain sekin oli nähnyt, että tarttesin jeesiä. Kumarruin vetämään vaijeria, josta en saanut otetta liian isoilla hanskoillani. Ohut vaijeri viilsi syvälle paljaisiin sormiin. Yritin käynnistää. Moottori hörähti, mutta sammui.

– Se pitää sitten virrat kääntää kokonaan pois, jos sammuu…

Saakelin helpdeski!

Yritin uudelleen. Moottori kesti käynnissä viisi sekuntia. Seitsemän. Kymmenen. Viisi. Vitut. Mie kärräisin vaikka lasten hiekkalapiolla.

– Joko sie nyt luovutit?

Soranlevityksen jälkeen tilanne näytti edelleen hieman huolestuttavalta, mutta en antanut sen horjuttaa itsevarmuuttani maarakentajana. Ehkä epätasaisuus oli vain optinen harha. Kärräsin tiiliä littanalla kärrillä ja vaihtelun vuoksi välillä käsissä.

Kokeilin varovasti ensimmäistä tiiltä soralle. Toinen. Siinä se kosahti. Oli luovutettava ja etsittävä vatupassi. 

Silmämääräisesti suora maa ei ollut vatupassin mukaan lähelläkään. Kasasin ja kaivoin, raavin ja ruoppasin ja vatupassi vittuili pyöräyttelemällä ilmakuplaa väärään suuntaan. En edes yrittänyt saada kuplaa keskelle, viivan päällä oli ihan tarpeeksi likellä.

Onneksi pienimmäinen tuli kertomaan, että oli nukkumanmenoaika. Kiinanmuurini ensimmäinen kierros jäi puolitiehen. 

Yöllä heräsin pohtimaan rakennusprojektiani. Maltoin poikkeuksellisesti odottaa aamuun kertoakseni lopputuleman.

– Siis, se toinen puolihan on ihan maassa ja toinen on sellaisen sorakerroksen päällä! Ei se toimi. 

– Et sitten voinut tehä niinku sanoin. 

– Miehän tein, kaivoin ja sorasin ja tiivistin.

– Oisit kaivanut syvemmälle. 

– Mie katoin, että se oli melkein suora. Ja katoin vatupassilla että tiilet on. 

Mies repesi. 

– Ois varmaan ne pohjat voinut kattoa sillä vatupassilla. 

– Siitä mudasta?

– Niin. 

– Ja pyh. 

– Kyllä siihen on syynsä, että sie et oo rakennusmies.

Hetken  mietittyään mies jatkoi lepytellen. 

– Mutta eihän tää pihakaan ole ihan suora. 

Jätin kommentoimatta, että ei ne ole meidän seinät ja katotkaan ihan suoria ole.

Siinä on komeus. Sopivasti valmiiksi toukokuun puutarhahommille. Eipä silti, ei ennen juhannusta mitään uskalla istuttaa. Mutta kunhan keli lämpenee, voin seurata tuoksuvan yrttitarhani näivettymistä.

Categories
Yleinen

Kadoksissa

Paavo katseli ikkunasta ulos odottaessaan tiedoston latautuvan ja kuvitteli hengittävänsä pellon sänkeä peittävää ohutta lumikerrosta. Kuminan varret törröttivät kiukkuisen terävinä valkoisesta maasta, multakokkareet likaisen levollisina kumpuina. Yhdessä näytöistä raksutti latauksen tilanne, toisessa vilahteli kaavioita ja dynaamisia käyriä. Tiimin johtajan ääni kumisi kuulokkeista vasempaan korvaan. Oikeanpuoleisen kuulokkeen Paavo oli vetänyt takaraivolle. Hän ei halunnut kuulokkeista kantautuvien äänien kaappaavan hänen aivojaan ja huijaavan luulemaan, että hän oli taas ahdistavassa ja tunkkaisessa toimistossa, jossa haisi sähköltä, lämmenneeltä pölyltä ja palaneelta presidentiltä. Toimistossa, jossa kaikki olivat liian lähellä ja jossa vessanpöntönkansia ei suljettu ennen vetämistä.  Hän halusi muistaa, ettei enää tarvinnut ovea, jolla sulkea ulos henkisesti ja fyysisesti kuormittavat sosiaaliset suhteet.

Paavo vilkaisi tiedoston tilannetta, kokouksen näyttöä ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan.  Laskeva aurinko punasi mielivaltaisesti levittyneen lumihangen. Jokin liikkui pellolla. Hän tarkensi katsettaan. Ojasta nousi tumma, sulavasti maata myöten etenevä hahmo. Välillä se pysähtyi ja jatkoi matkaa. Kissa. Vieras kissa. Paavo ei ollut aiemmin nähnyt sitä. Hän siristi silmiään erottaakseen tarkemmin ja naputti sitten etusormen kynnellä ikkunaan, vaikka tiesikin, että se oli turhaa. Kissa oli kaukana ja kuten kissat yleensä tuskin se olisi vaivautunut häntä vilkaisemaan. Kissa oli äärimmäisen tarkka ja ylväs eläin. 

– Maaau.

– Ai hei Mielikki. 

Kissa hyppäsi pöydälle, istuutui ja katseli kokousnäytölle ilmaantunutta tiiminjohtajan naamaa. Kallisti päätään ja kosketti varovasti tassulla näytöllä liikkuvaa naista. Kynnet se piti piilossa. Paavo huomasi, että Mielikin kullanruskeat raidat olivat samanvärisiä kuin Jantusen hiukset näytöllä. Paavoa hymyilytti, kun hän tajusi, että Dianan silmätkin olivat kissamaisen vinot. Diana, mikä kissa! Melkein muistot saivat otteen, mutta sitten nykyhetki voitti. Diana oli enää Jantunen, projekteista liian helposti innostuva tiimijohtaja. Mielikki vilkaisi Paavoa ja Paavosta näytti, että sen pehmeät poskipäät olivat nousseet ja suu oli vetäytynyt huvittuneeseen virneeseen. Mielikki läpsi laiskasti etutassulla Jantusen heiluvia käsiä. He nauroivat yhdessä tiiminjohtajalle.

Paavo tuijotti editointiohjelmaa näytöllään ja mietti, miten hän ei osannut sanoa Jantuselle ei.  Miksi helvetissä hän oli antanut Jantusen nimetä itsensä toimistusjohtajan jouluprojektiin? Firmalla olisi jumalauta ollut varaa ammattilaiseen, mutta CEO oli tyrmännyt hänen ehdotuksensa ammattilaisen palkkaamisesta sillä, että halusi tervehdykseen “henkilökohtaisen sävyn”, tavoitteena “itsetehtyfiilis”. Olisi perkele tehnyt itse! Tässä sitä taisteltiin epätasaisesta ääniraidasta ja kännykkäkameralla pystyssä kuvatusta videosta firman joulutervehdystä työntekijöille! Ei saatana… Toimitusjohtajan ääni vuoroin katosi ja vuoroin voimistui heiluvilla videoilla. Video tuskin herättäisi lämpöisiä tunteita kenessäkään, lähinnä myötähäpeää. Hän ei todellakaan laittaisi nimeään alle! Olikohan se nähnyt jotain teinipellejen tubevideoita? Perkeleen perkele! Materiaalikansion videoklipitkin oli nimetty epäloogisesti ja harhaanjohtavasti. Video ulkona. Tonttu_osa_1! Mitä helvettiä! Eikä minkäänlaista käsikirjoitusta, mihin järjestykseen herra SiiIiiOu halusi klippinsä järjestettävän. Paavon hommaksiko sekin paska jäi? Kiristi. 

– Mau.

– Ai hei Mielikki. Terve kaveri.

Kissa hyppäsi Paavon syliin, puski leukaa ja kasvoja. Paavo huokaisi ja antoi kissan hieroa pehmeää turkkiaan partaansa vasten, vaikka se kutitti. Kurr.

– Onko sinulla nälkä jo?

– Mau. 

– Jokohan se kaupan setä on tuonut meille murkinaa…

– Mau. 

Mielikki painautui kiinni Paavon rintakehään. Paavo enemmänkin tunsi kuin kuuli kissan kehräyksen. Mielikki tiesi aina, milloin hän kaipasi sen seuraa ja kosketusta eniten. Silkkisen selän silittäminen rentoutti, laski editointiprojektin nostattaman verenpaineen lähes normaaliksi. Mielikki ojensi päätään nautinnollisesti ja Paavo rapsutti sitä leuan alta.

Ulko-ovella oli lähikaupan lähetys. Paavo tiesi, että kaikki oli mitä pitikin. Hän tilasi aina samat tuotteet, samat määrät. Kauppias toimittaisi kaiken oikeaan aikaan, vaikka hän unohtaisikin joskus tilauksen tehdä. Kuistille sataneella ohuella lumikaistaleella oli kissan jälkiä. Mielikki puikahti Paavon jalkojen välistä kuistille, haisteli tassunjälkiä. Jännittyi. Häntä pyörähteli ilmassa levottomasti, korvat skannasivat ympäristöä.

– Tule sisään, Paavo maanitteli pahvilaatikko sylissään. Jäljet tekivät hänet levottomaksi. Oliko se vieras kissa käynyt heidän pihallaan? Mielikki nosti katseensa ja silmäili hitaasti ympärilleen ennen kuin käveli sisään. Vilkaisi vielä kynnykseltä taakseen.

Paavo kattoi itselleen aterian ja nosti Mielikin kupin pöydälle. He söivät ja katselivat pimeyttä ikkunan takana, omia kuviaan lasilla. Kaukana kylätiellä välähtivät naapurin auton valot. Paavo kertasi Mielikille videoprojektin ongelmakohdat. Mielikki katsoi häntä ymmärtäväisesti. Puski kiitollisena Paavon kättä nuoltuaan kupin puhtaaksi. 

Paavo avasi oven kuudennen kerran puolen tunnin sisään. Hän seisoi portaalla ja maanitteli. Mielikki ei vastannut. Tavallisesti se maukui koko matkan iltalenkiltä tullessaan, kuin varmistaakseen, että Paavo ei sulkisi ovea ennen kuin Mielikki ehti sisälle. Hermostutti. Mielikki vaani päivisin hiiriä ulkorakennuksen ja talon välillä, saalisti metsässäkin ja pellolla, mutta aina iltaisin se pysyi tiukasti tontilla, varsinkin talvisin. Mielikki ei koskaan lähtenyt niin kauas, etteikö olisi kuullut hänen kutsuaan. 

Yöllä Paavo makasi sängyssään, muttei saanut unta. Miksi hän oli laskenut Mielikin yksin ulos? Miksi hän ei lähtenyt mukaan? Miksi se ei nyt tullut? Aamulla hän syöksyi ensimmäisenä ovelle vain huomatakseen, ettei kuistilla ollut uusia jälkiä. Hän veti kumisaappaat jalkaan ja koetti erottaa maasta tassun painaumia.  

Koko päivän Paavo kulki ympäri pihamaata, kutsui ja maanitteli kissaansa. Hän ilmoitti töihin olevansa sairas. Hän ei voinut syödä. Kurkkua kuristi. Hän puristi silmät kiinni ja ajatuksen ojan pientareella kituvasta kissasta syrjään. Kissat kulkevat, poikkeavat uusille reiteille. Tulevat takaisin syksyllä. Kissoille se on luonnollista. Mutta nyt oli marraskuu! 

Mielikki ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana.  Paavo kattoi itselleen ja Mielikille päivällisen. Nosti oman lautasensa jääkaappiin, vei koskemattoman kupin ulos. Yön aikana sen ympärille ilmestyi ainoastaan siiveniskujen viuhkoja. 

Paavo pesi vessanpöntön ja Mielikin hiekkalaatikon. Kissat arvostivat siisteyttä ja puhtautta, huomaavaisuutta. Hän laski aina vessanpöntön kannen. Oliko hiekka vääränlaista? Paavo sormeili hiekkaa, kaivoi kokeeksi kuoppia. Pitäisikö tilata toisenlaista? Jos Mielikki tykkäisi pelleteistä? Paavo pesi peilit ja ikkunat, paitsi sen olohuoneen ikkunan, jossa oli Mielikin kuonon jäljet. Hän imuroi nurkat ja kiillotti kaakelit. Hinkkasi ovenkahvat ja viemärit. Pää oli sekaisin, mutta koti siisti ja järjestyksessä. Kädet kaipasivat konkreettisuutta ja selkeää kokonaisuutta, johon keskittyä, kun ajatukset kiersivät loputonta kehää. Palkkatöihin Paavo keskittyi vasta, kun esimies alkoi vaatimaan sairauslomatodistusta. Paavo ei todellakaan aikonut poistua kotoaan! Eikä ainakaan nyt, kun Mielikki saattaisi tulla milloin vain. 

Mielikin katoamisesta oli kulunut kymmenen päivää, Paavo ei enää kestänyt. Hänen oli saatava tietää! Paavo suuntasi pihatielle ja toivoi näkevänsä edes jäljet juuri sataneessa lumessa. Se tarkoitti, että kissa olisi edelleen hengissä. Pihatie lyheni ja kylätie läheni jokaisella askeleella. Sydän hakkasi koko ajan kovempaa. Risteyksessä hän pysähtyi. Hän voisi vielä kääntyä takaisin. Elää uskossa, että Mielikki oli elossa, vaani myyrää pellolla tai nukkui ulkovaraston villoissa. Mutta hänen oli saatava tietää makasiko Mielikki lumipeitteen alla. Muuta selitystä tuskin oli. Ei Mielikki jättäisi häntä näin! Ei koskaan! Onneksi alkoi sataa lunta. Kasvoille satava räntä muuttui suolaiseksi. Hämärä laskeutui ja syveni pimeäksi. Paavo sytytti taskulamppunsa ja antoi valokiilan halkoa hiljaista maisemaa. Lumisateen takana, pellolla, välkähti jotain. 

– Mielikki?

Uusi välähdys. Kyllä, ne olivat silmät! Kaksi kiiluvaa silmäparia hohti pellolla.

– Kiskis, minä tässä. 

Toiset silmät katosivat tumman aavistuksen raskaan varjon mukana metsän suuntaan. Toiset vahtivat, kun Paavo könysi risukkoisen ojan yli pellolle. Paavo lähestyi hitaasti kissaa. Mielikki! Tai ainakin se olisi voinut olla. Kissa lähti liikkeelle. Näytti kuin se olisi lentänyt, niin tasaisesti se liukui hämärän pellon yli ja hyppäsi ojan yli toiselle kapaleelle. Aivan kuin puolialastoman Dianan liikkeet, kun hän sanattomasti vaati Paavoa seuraamaan makuuhuoneeseen. Pakaran kaari ja lavan värähdys. Paavo tuli perässä niin nopeasti kuin uskalsi, ettei säikyttäisi kissaa. Hän tuijotti edellään kiitävää olentoa niin kiinteästi, ettei edes huomannut minne he olivat tulleet. He olivat kotona!

– Mielikki! Sinä tulit kotiin!

Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikki sähähti vihaisesti. Paavo veti kätensä pois. 

– Sattuuko sinuun?

Kissa pujahti sisään heti Paavon raotettua ovea. Puski ohimennessään Paavon pohjetta. Sitten se syöksyi suoraan keittiön pöydälle ja hotki kuivahtanutta ruokaa kupistaan. Paavo heitti vaatteensa ja istuutui pöydän ääreen. Mielikki nosti päänsä kupista. Se söi nopeasti ja vahti samalla Paavon liikkeitä, valmiina reagoimaan. Paavo katseli kissan ruokailua ja pyyhki salavihkaa kyyneliä. Häpesi kyyneleitä kissan edessä ja nauroi sitten itselleen. Hän oli ikävöinyt kissaa, toisen hengitystä huoneissa.

Mielikki lopetti ruokailun ja alkoi peseytyä. Paavo koetti koskettaa kissaa, mutta Mielikki väisti ja hyppäsi lattialle. Paavo meni sohvalle ja kutsui kissaa sen omalle tyynylle. Mielikki katsoi Paavoa ja maukui vaatien Paavoa seuraamaan. Paavo totteli kissan käskyä. Eteisessä Mielikki katsoi Paavoa silmiin ja sitten ulko-ovea. 

– Et kai sinä taas ulos halua… Vasta tulit…

– Mrau!

Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikin korvat kääntyivät luimuun ja kissa sähähti. 

– Ei mitään hätää, Paavo sanoi. Ehkä enemmän itselleen. – Hyvä on. Mutta tule sinä takaisin. Tulethan…?

Paavo käpertyi eteisen lattialle. Laatta tuntui kylmältä poskea vasten.

Categories
Yleinen

Ikuinen maanantai

Loma päättyi kaksi viikkoa sitten. Jo ensimmäisenä iltapäivänä tuntui, että lomasta oli viikkoja. Sama tuntui olevan tunnelma työkavereilla. Silmät seisoivat joka toisella, sillä yöunet olivat jääneet monilla huonoiksi, niin innokkaina olimme odottaneet töihin paluuta. 

Kokemuksen tuomalla viisaudella osasin varautua siihen, että maanantait ovat vaikeita. Erityisen vaikeita ovat varsinkin äikän tunnit kello kahdeksan loman jälkeisenä maanantaina, joten annoin itselleni ja opiskelijoille armoa. En nalkuttanut jokaisesta luvattomasta kännykän käytöstä, jos muruset etenivät tehtävissään. Tai ainakin esittivät sujuvasti tekevänsä tehtäviä. Itse ajattelin olevani voiton puolella, jos pysyisin hereillä enkä selittäisi mitään tyhmää. 

“Ai mikä kirjainfo? Et ole kertonut meille!”

Oli hyvä palautella mieliin kurssitehtävä, joka jo ensimmäisellä tunnilla oli esitelty, kerrattu edellisellä tunnilla ja sitä edellisenä, ja joka löytyi kirjattuna kolmesta paikasta kurssialustalla. Tosin yhdessä oli väärä palautuspäivämäärä, mutta yhtään palautusta ei siihen mennessä ollut tullut.

“Mennäänpäs asiaa… Mihin asiaan kiinnitätte huomiota tässä tekstissä? Pekka. Pekka? PEKKA?!”

“Mitä?”

“Mihin kiinnität huomiota tässä?”

“En ainakaan tähän tehtävään.”

Välitunnilla ihmettelin miksi puhelimeni kirjoitti itsestään hävyttömyyksiä viesteihin. Asia paljastui, kun huomasin rungon vääntyneen ja näytön repsottavan irti. Kyllä sillä jotakuinkin sai hommat hoidettua, joten päätin odottaa ylppäreiden jälkeiseen aikaan ja rahatilanteesta riippuen joko laittaa mies korjaamaan tai ostaa uusi. Tajusin myös unohtaneeni eväät. 

Opehuoneessa joku ehdotti, että kaikki lomat peruttaisiin, sillä töihin paluu oli helvettiä. 

Seuraavalle ryhmälle annoin kirjoitustehtävän koeverkkoon, kuuluisaan ja takuuvarmasti toimivaan Abittiin. Viisaasti olin käynyt laittamassa jo välitunnilla kokeen käyntiin kellarin palvelimelta, ettei tarvitse juosta edestakaisin, sillä luokka on neljännessä kerroksessa. Pyyhältäessäni kellariluokkaan sain takarivistä välittömän palautteen.

“Onneks et ole meille sijaisena!” 

Voi, opetan teille koko ensi kurssin, hymyilin itsekseni. 

Paluumatkalla ensimmäisissä portaissa muistin, että opiskelijoille olisi hyvä tarjota tikut, joilla käynnistää koneensa. Saatuani opiskelijat luokkaan tajusin, että olisi käytännöllistä, jos minulla olisi valvojankone, jolla seurata, että kaikki pääsivät kokeeseen ja pysyivät verkossa. Kipitin hakemaan koneen. Muutama ei päässyt verkkoon, joten juoksin alakertaan hakemaan piuhan ja wifi-boosterin. Tämäkään ei auttanut, joten juoksin hakemaan varakoneen. Eipä tässä, hyötyliikuntaa. Luokkaan palattuani käynnistin valvojankonettani vain huomatakseni, ettei minulla ollut valvojantikkua. Ehdotin aktiiviselle opiskelijalle, jos hän millään viitsisi juosta. Ei viitsinyt. Läähättäen pääsin takaisin luokkaan ja käynnistin koneen. Voi per… Olin unohtanut katsoa palvelimelta valvojan koneen avaamisen vaadittavan salasanan. Päätin, että suurta vahinkoa ei tulisi, joten päätin luottaa siihen, että opiskelijat huomauttavat, jos verkko ei toimi.

Tänä aamuna työkaverini soitti, että olenko siirtänyt koesuoritukseni palvelimelta talteen. Enpä tietenkään ollut, sillä olin kokenut flunssankaltaisia oireita ja syöksynyt koronatestiin (joka muuten oli miellyttävämpi kuin edellinen, vaikka molemmat sieraimet kaiveltiinkin.) Mikäli työkaverini olisi surutta sohaissut oman kokeensa palvelimelle, en olisi koskaan saanut tehtäviä takaisin ja minut olisi kieritelty tervassa, höyhenissä ja likaisissa maskeissa.

Samainen työkaveri oli pelastanut myös edellisenä perjantaina naulakkoon unohtamani kalakeiton jääkaappiin. 

Vaihdoin vaatteet heti kotiin päästyäni. Suksimaan oli päästävä, että pää selviäisi. Kolmisen kilometria hiihdettyäni olin kaatunut jo kolme kertaa. Lämpötila oli lämmennyt selvästi plussan puolelle eikä tätä säätilan muutosta ollut välinehuoltaja huomioinut voitelussa. Suksi ei luistanut, ei. Ymmärsin Iivon tuskan. Kahdenkymmenen metrin jälkeen oli pidettävä tauko ja raavittava 20 senttiä lunta suksen pohjasta. Hiki virtasi ja syke nousi, mutta niin nousi verenpainekin.

Illalla vaivuin uneen vain herätäkseni uuteen maanantaihin, jossa erinäiset viranomaiset vaativat toimenpiteitä, työt täyttivät sähköpostin ja kaikki mikä voi hajota hajosi tai katosi.

Tänään oli menossa laskujeni mukaan kymmenes maanantai sitten loman. Ryhmittelin mielenterveyttäni koetelleet asiat eri otsikoiden alle. Osa voisi kuulua useampaankin kategoriaan. 

Kadonneet:

  • Kaksi kappaletta kirjaston kirjoja. 100% varma, että olen ne palauttanut.
  • Äidin vara-avaimet
  • Omat työavaimet
  • Kallis, juuri ostettu ripsiväri. Löytyi seuraavana päivänä ylioppilaskirjoitussalin portaikosta, jonne reppuni oli onnellisesti levähtänyt.
  • Liikuntaan sopivat aurinkolasit.
  • Tytön Kela-kortti
  • Työavaimet.
  • Koira.

Rikkoutuneet

  • Läppärin dvd-aseman kansi. Löytyi repun pohjalta.
  • Läppärin näppäimistö. Pärjää, jos ei kirjoita sanoja, joissa on k.
  • Puhelimen näyttö. Betonilattian näytölle muotoileman hämähäkinseitin lisäksi sormen kuljettaminen lasinsiruissa ei sekään lisännyt käyttömukavuutta, joten uusi puhelin ( ja panssarilasi) oli pakko ostaa.
  • Urheiluhousut. Näkyy kuulemma kaukaa reikä haaruksissa, vaikka alla oli mustat kalsarit. 
  • Työpaikan sähköinen pöytä, joka on jumahtanut hobitti-asentoon. Tästä selviää, kun ei käytä korkokenkiä. 
  • Uuden puhelimen panssarilasi. Imurointionnettomuus.

Tekniset ongelmat:

  • Tietokoneen päivitys. Kone halusi päivittyä ja uudelleen käynnistyä puoli tuntia kesken tunnin.
  • Koulun tietokone, jolla ajattelin operoida päivitysten ajan ja johon ei ole asennettu yhtään internet-selainta ja johon ei ole järjestelmänvalvojan tunnuksia.
  • Projektori, joka ei löytänyt tietokonetta. 
  • Opettaja, joka ei löytänyt freeze-nappulaa, kaukosäädintä eikä tietokonetta.
  • Uuden puhelimen käyttöönotto. Sis. ääniasetukset, näppäimistöasetukset, sormenjälkitunnistuksen ja laturiin laittamisen. Ihmeen tiukka tuollainen uusi portti… 
  • Sovellusten ja tilien unohtuneiden salasanojen selvittäminen. Päättymätön tarina. Miten monta elintärkeää sovellusta voi ihmisellä olla?!
  • Nettiselaimessa ja sovelluksessa EI ole samoja toimintoja. Ne on myös hankala erottaa toisistaan.
  • Auton pissapoika. Pahoittelut kaikille, joille olen pitkiä väläytellyt yrittäessäni pestä rapaa ikkunasta. Miksi kukaan ei ole kertonut missä pissapoika on tässä autossa? Mies tuossa ihmetteli, että miten paskaisilla ikkunoilla olen viimeiset kolme vuotta ajanut. Ilmeisesti vettä on satanut välillä.

Wilma-viestit

Esikoinen: Luvaton poissaolo liikuntatunneilta. Verenpaine tappiin. Lintsaamisesta ei ollut kysymys, vaan bussi oli ollut myöhässä. Saanen anteeksi epäilykseni, koska hiihtämisestä puhuttiin vallan katkeraan sävyyn edellisenä päivänä. 

Keskimmäinen: Ei saapunut tukiopetukseen taistelemaan arkkivihollistaan matematiikkaa vastaan. Mutta onneksi kerkesin opettajalle kirjoittaa ja vaatia lisää tukitoimia.

Kuopus: Opiskeluvälineiden unohtaminen. Oli unohtanut monot ja kieltäytynyt hiihtämästä koulun suksilla. Ihmettelen, miten monot eivät olleet reppuun päätyneet, kun ne oli kuudesti laitettu reppuun “ihan kohta”.

Categories
Yleinen

Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+

Katsoimme mieheni kanssa torstai-illan ratoksi Temptation Islandia. Lähtökohtaisesti formaatti on kummallinen. Porukka lähtee testaamaan sitoutumistaan paratiisisaarille tai Lapin loistoon eristykseen muiden aikuisten kanssa. Kolmen viikon bilettäminen ei testaa sitoutumista millään tavalla. Kysehän on poikkeustilasta, jonka jaksaa kärvistellä milloin vaan. Normaalisti lähimmäksi tilannetta pääsee firman perinteisissä pikkujouluissa.

Sen sijaan kolme viikkoa arkea mahataudista, allergiasta ja täistä kärsivien lasten kanssa, kun pesukone ja auto on rikki, vessanpönttö tukossa ja Wilma laulaa, siinä on testiolosuhteet kohdallaan. Miestä tekisi mieli helliä, mutta aina joku on kotona tai toinen nukahtaa jo ennen kuin ehtii sohvalle viereen. 

Kyllä se on arkisena maanantaiaamuna vaarallisempaa nähdä, kuinka naapurin trimmattu nurmikko vilahtaa aidan takaa. Helposti alkavat somesydämet lennellä, kun kaipaa vähän pakoa arjesta. Voi haaveilla naapurin kuumasta metsuriseksuaalista tai työpaikan futispyllystä tai pelastavasta HelpDesk-tyypistä! Unelmoida, kuinka tulinen rakastaja tarjoilisi shampanjaa ja vaahtokarkkeja takkatulen ääressä.

Tai oikeastaan riittäisi, jos ostaisi sen shamppanjan.

Tai jos se vain veisi perheen kolmeksi tunniksi retkelle ja saisi nauttia hiljaisuudesta itsensä kanssa. Voisin vaikka maksaa…?

Kolme viikkoa viettelevien sinkkujen välttely ei tekisi tiukkaakaan, kun keskittyisi olennaiseen, sillä muutaman viikon biletysloma arjesta kuulostaa aika luksukselta. Siis jos biletyksen korvaisi unella. Tai voisihan siellä vähän bilettääkin, mutta biletyksen olisi tapahduttava klo 17-21 välisenä aikana, jotta yöunet olisivat riittävät. 

Mutta sinkkujen on oltava iältään sitten ainakin kolmekymmentä, että niitten juttuja jaksaa kuunnella. 

Siltä varalta. että joskus tehdään Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+, määritimme rajat.

RAJAT

1. Kimppasauna on ok. 

2. Nukkua saa toisen vieressä, mutta

a) ei saa pyöriä, jos toinen haluaa nukkua. 

b) ei saa herättää aamulla ennen seitsemää, jos toinen haluaa nukkua. 

Oikeastaan on parempi, jos nukkuu jonkun kanssa, se voi herättää, jos lopettaa hengittämisen. (Koska uniapnea.)

3. Saa rasvata sinkkua tai tulla sinkun rasvaamaksi.

a) Sinkkua ei saa pyytää rasvaamaan peräpukamia.

b) Sinkulle ei ylipäätään saa kertoa peräpukamista tai lasten täistä. Eikä synnytystarinoita!

4. Bileissä ei saa juoda enempää kuin kaksi, koska se vaikuttaa yöuniin. Ja vettä pitää juoda väliin.

5. Alastomuus on ok, mutta helikopteri ei. Eikä alasti painiminen.

6. Vain ehjiä alushousuja saa käyttää, koska kamerat.

7. Treffeillä ei saa nukahtaa. Se on epäkohteliasta.

8. Nukkumaanmenoaika on klo 22.

Categories
Yleinen

Fitiksi vai fituiksi?

Mies ei halua harrastaa minun kanssani. Eipä hätiä, jaan kyllä harrastukseni hänen kanssaan. Soitin miehelle reissuun:

– Byääh! (hysteeristä itkua)

– Mitä on sattunu?

– Yyyh (lohdutonta itkua)

– Onko jotain sattunut?

– Joo…ei.. (nikottelua) Joko ootte perillä? (niiskaus)

– Just tultiin. Mites siellä?

– Nii, tappelivat roskiksen viennistä, yks mätkäs sillä säkillä siskoaan ja sit se pussi levis siihen keittiöön ja seinille…

– Ei jumalauta ja käskin olla kunnolla!

– Joo, ei se mitään. Käskin siivota ennen ku tuun takasi tai laitan puhelimet postilla mummolaan.

– No hyvä. 

– Ei hyvä! Byääh! (räjähtävä, hysteerinen itku)

– Mik–

– Mie en osaa rinnalle vetoa!

– Mit-

– Äsken.. oli…(nikottelua) Me… sitä crossfitissa ja mie en tajuu!

– No ens kerralla.

– Ens kertaa ei tuu! Kaikki muut tajus ja mie oon tyhmä ja…

– Hengittelehän. 

– Hengittelen. 

– Oot sie jo kotona?

– En ku just lähin salilta. Meen kottiin kattomaan onko ne saanu siivottua. Moikka.

– Moro. 

Jo etukäteen olin pelännyt rinnallevetoa, vaikka olo oli energinen ja itsevarma. Olin koko päivän kerännyt voimia, yöllä olin nähnyt unta liikeradoista ja aioin ottaa avoimin mielin vastaan Koutsin palautteet. Koutsi sattuu olemaan aika tarkka ja se on vähän päivästä kiinni ärsyttääkö jatkuva virheiden korjaaminen vai imeekö ohjeistusta mielellään. Juuri edellisenä päivänä Koutsin kannustus oli saanut kaverini luomaan kiukkuisia katseita atleettiseen ohjaajaan. Koutsi on melko taitava pedagogi,  liikkeet hiotaan vaihe kerrallaan, joten luottavaisin mielin salille. Eiköhän se, kun vaan yrittää!

Miten väärässä olinkaan. Crossfit kuormittaa enemmän päätä kuin kroppaa. Terminologian oppiminen on jotakuinkin mahdotonta. Naureskelin kaverilleni, joka tuskaili termien kanssa. Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla! Oi, kyllä voi! 

Clen hang, snatch, dirty hanger, snatch hang power, clean jerk, dirty jerker…

Äikän opena kritisoin kyllä sitä, että pitää olla trendikkäät kansainväliset termit. Eikö voi äitinsä kielellä treenata? Mutta  ymmärrän taas hieman paremmin, miksi aika- ja sijamuodot tuntuvat joistain hankalilta. 

Toinen kaloreita polttava ominaisuus crossfitissa on monen liikkeen yhtäaikaisuus. On äärimmäisen hankalaa liikuttaa raajojaan yhtäaikaisesti eri tavoin. En ymmärrä, miten ikinä olen oppinut pyöräilemään tai hiihtämään tai ajamaan autolla. 

Tai ymmärrän. Se on se ikä. Kalkkeuttaa nivelten lisäksi aivot ja hermoston. Kohtalokkaana rinnalleveto päivänä jo lämmittelylaukassa vedin tyylikkäästi rähmälleni. Jalka ei noussut vaan takertui lattiaan ja 70 newtonia rysähti polveni päälle. 

– Ei käynyt kuinkaan. 

Fyysisesti ei ehkä. Henkinen tasapainoni oli horjahtanut ja kokenut kohtalokkaan kolauksen. Enää en ollut kuolematon ja vahva, mahdolliset epäonnistumiset olivat koko ajan varmempia.

Sittenpä hinkattiin jotain kymmenistä eri cleanistä. Pieni jousto, pomppaa. Toista miljoona kertaa. Selkä suoraksi. Aikku, selkä suoraksi!

– Aikku, oikaise suoraksi!

Oikaisin selkää suoremmaksi ja suoremmaksi. 

– Eiku jalat suoraksi. 

Vilkaisin alas ja tajusin olevani kyykyssä. Loistavaa.

Sitten olkapäät ylös, kyynärpäät ylös, kyynärpäät eteen. Ylemmäs kyynärpäät. Nopeammin Aikku, nopeampaa!

Ja sitten nämä kaikki yhdessä. Ei tajua. Oikaise selkä, pomppaa, olkapäät ylös, kyynärpäät ylös. Vai olkapäät ylös ja sitten hyppy ja kyynärpäät eteen ja kyykkyyn? 

Muut tekivät innoissaan. Jäädyin. Puolivälissä liikettä tajusin, etten nähnyt mikä oli liikesarjan viimeinen asento. Ajattele maalia ja päädyt sinne huomaamatta. 

Suututti. 

Vitutti! 

Kiukun kyyneleet tunkivat silmiin. Miten en voi tajuta!? Tämä on vaan liike, jalat ja kädet ja hyppy ja kyykky ja sanonko minne voivat crossinsa tunkea! Ei saa itkeä. Jossain neuvottiin ajattelemaan tiskirättiä. Ajattelin harmaata rättiä, joka haiskahti hieman, johon oli pinttynyt mustikkatahra ja jolla ei saanut tiskipöytää kiiltäväksi ja…ja – – kyyneleet tulivat. 

En osannut siivotakaan! En vetää rinnalle. Liian pienet rinnatkin! Jos olisi pitänyt rinnoille vetää, ei mikään tanko siinä pysyisi. Vittu en luovuttaisi! Hinkutin liikettä. Ylös, ylemmäs, suoraksi, alemmas, ei niin alas, nopeampaa, ensin jalat sitten kädet…Silmäkulmasta näin kuinka kimaltava kyynel valui poskea pitkin ja räkä kutitti nenää. 

– Ihan rauhassa Aikku, koutsi huomasi kriisini. 

Päätin loppusykkeennostatuksessa, että tarvitsisin vain aikaa sulatella. Ensi kerralla rinnalleveto menisi. Tangon yli burpeessa yritin lusmuta, mutta koutsi oli liian tarkka. Se huomasi aina, jos pikkuisenkin fuskasi, vahingossa tai tarkoituksella. 

– Aikku, tasajalkaa.

Perhana. Tältäkö opiskelijoistani tuntui? Annan niiden ensi tunnilla mennä sieltä mistä aita on matalin, kirjoittakoot predikaatittoman lauseen ilman alkukirjaimia ja lopetusmerkkejä. Aina ei voi voittaa.  

Illalla trauman kokeneessa jalassa veti suonta. Polveen koski ja se alkoi turvota, piti nilkuttaa. Esteettisinä ongelmina syöksy lattialle oli polttanut housuun reiän ja polveen punaisen palovamman. Olisi pitänyt myöntää, että siihen oli ehkä aavistuksen sattunut. 

Menin muuten myös seuraavalle kerralle. Jumatsuka minä en millekään kyykkyhyppelylle anna periksi!

Soitin miehelle heti salin ovelta.

– Byää, Mie en ikinä opi tempausta!! Mie lopetan tän paskan!

PS: Koutsissa ei ole muuta vikaa, kuin että se on vielä nuori ja innokas. Mutta kunhan se täyttää kolmekymmentä, se huomaa miten painovoima alkaa vaikuttaa. 

Categories
Yleinen

Jumalatar

Minä olen jumalatar. Syntynyt aikojen alussa alempien palvottavaksi. Sisälläni maailmankaikkeuden salaisuudet, ikiaikaiset voimat. Liikun hiljaa, huomaamatta. Minä olen kuolematon. Koeta tappaa minut! Minä en kuole helposti…

Minä lumoan sinut pehmeillä liikkeilläni, viekoittelen vastustamattomalla katseellani. Ja sinä antaudut  minun tahtooni, teet kaiken minkä haluan sinun tekevän. Sillä sinä elät palvellaksesi minua. Minä olen se, jolle kannat ruuan. Minun nukkumapaikkani sinä pehmität.. Sinä siivoat jätökseni! Ja nautit siitä!  Tuo vettä! Ruokaa! Huvita minua! Palvelijani. Muista, että sinä olet minua varten. Sillä minun palvelemiseni on ainoa asia, joka antaa sinulle merkityksen. 

Ymmärräthän sinä sen?

Ja jos ansaitset sen, teet oikein, kosketan hellästi. Palkitsen sinut hyppäämällä syliisi, puskemalla poskeasi, merkitsemällä sinut omakseni. Annan sinun kuulla rakkautena kehräykseni, vastaan kosketukseesi niin kuin haluat minun siihen vastaavaan. Jos et mielestäni ansaitse hellyyttäni, satutan sinua. Jos loukkaat minua, revin rikki rakkaasi ja viillän sen mistä välität, lasken virtsan lempipaitaasi. 

Ja tiedä, elämä, jota varten minut on luotu, on toisaalla, ei täällä, ei tässä ankeudessa. Yö, joka peittää tämän maan hämärään, paljastaa toisen maailman, johon kuulun. Siihen maailmaan eivät kuulu kerma ja kosketus, pehmeät pedit tai lämpimät tyynyt. Se maailma pitää sisällään lopullisuuden pimeän, saaliin vikinän, adrenaliinin kohinan korvissa! Se tiivistyy teräviin hampaisiini ja viiltäviin kynsiini, kun vien elämän! Siinä on todellinen elämäni! Vain yön hämärässä pehmeät askeleeni ja hallitut liikkeeni pääsevät oikeuksiinsa ja siinä pimeydessä näen pidemmälle kuin sinä koskaan!  Yössä vapautan oikean itseni,  julmuuteni, jonka päivänvalo pitää piilossa, sillä minä hallitsen pimeyttä, yötä, kuunvaloa ja viileitä varjoja. Saalistan huvikseni. Leikin avuttomalla, leikin sinulla. 

Vain toinen kaltaiseni voi ymmärtää, miten sisällä palaakaan! Kaltaiseni näkee minut sellaisena kuin olen. Hyväksyy minut, verenhimoni. Ymmärtää tarpeeni, jota et edes sinä voi tyydyttää, vaikka uhraisit koko elämäsi minulle. Silti, palvele minua! Likaa kätesi minun tähteni. Unohda omat halusi minun tarpeideni takia! Ei turhaan kasvojani ole lainattu jumalille. Sillä minut on luotu palvottavaksi. 

Öisin juovun pimeästä ja vallasta. Juhlin muiden kiiluvien silmien kanssa. Kun väsyn, lepään luonasi hetken. Mutta älä koske, sillä sinä et ole arvoiseni!  Sinulla ei ole oikeutta koskea minuun. Minä kosketan sinua, jos haluan. Jos ansaitset sen, voin antaa sinun luulla rakastavani. 

Categories
Yleinen

Koronatestissä – never again

– Hyvin se menee, saattaa tuntua ikävältä, mutta ei se pitkään kestä, rohkaisin lastani ennen ensimmäistä koronatestiä reilu puoli vuotta sitten. Eikä lapsi ollut moksiskaan. Itse en uskaltanut edes vilkaista. Samaiseen drive-in-näytteenottoon ajoin myös kahden muun kanssa. Etu- ja takaikkunasta nenät ulos, tikku pyörähti nenässä ja takaisin baanalle. 

Seuraavalla näytteenottokierrokselle alati muuttuvat käytännöt ohjasivat meidät tutusta ympäristökunnan terveysaseman drive-inistä yksityisen lääkärikeskuksen parakkiin raviradalle tai keskustan ostoskeskuksen parkkihalliin. Valitsin raviradan. 

Teini hihkui innosta, kun tajusi, etten tiennyt ollenkaan minne oltiin menossa. Keltaiset kyltit ohjeistivat kääntymään kiertotielle, jonka varrella tiesin raviradan olevan. Mutta tie vaan jatkui ja jatkui, eikä uutta opastetta näkynyt. Usko loppui, luovuus ei. Teini veti lippistä syvemmälle silmilleen, kun tajusi, että ajelin sujuvasti kevyenliikenteen väylää. Siellä se olisi 20 metrin päässä ollut, ihan luvallinen reitti. Eipä jäänyt ylimääräistä aikaa pelätä.

Mietin olisiko pitänyt kuitenkin valita parkkihalli, mutta ystävättäreni todisti muutamaa päivää myöhemmin, että aivan yhtä piilossa voi näytteenottopiste olla rajatussa hallissakin. Siellä hän ajeli edestakaisin ja tykitti avunpyyntöjä whatsapp-ryhmään, kunnes varattu aika oli totaalisesti ohitettu. 

Tunnistin lopulta tämänkertaisen drive-inini. Harmaan parakin edessä seiskoskeli reilu joukko maskeihin naamioituneita ihmisiä, polvenkorkuisesta täysikasvuiseen.

– No, pistä maski ja mene, ohjeistin esikoistani.

– Etkö sie tuu?

– No en, ku ei oo maskia.

– Missä niitä on?

– Mitä? 

– No niitä maskeja?

– Enkö sanonut, että ota itelles?

– No et sanonu. 

– No mee ilman. 

– No enkä mee! Ne lynkkaa heti. 

Hmmm. Niin voisi todellakin käydä. Starttasin auton ja kurvasin lähikauppaa kohti. Aikaa oli viisi minuuttia. 

Parkkasin auton tyylikkäästi vinoon ja syöksyin kauppaan. Yritin vetää suojaamatonta naamaani kauluksen sisään. Tunsin itseni muinaiseksi Packmaniksi väistellessäni muita asiakkaita hyllysokkelossa etsien vuoden hittituotetta. Turhaan. En löytänyt mitään. Onneksi kassalla sattui olemaan vielä juuri aloittanut harjoittelija, joka kyseli epätoivoisesti ohjeita muilta myyjiltä. 

Vihdoin sain käteeni paketin maskeja, mutta eteeni jonoon oli ennättänyt viikon ruokaostoksiaan tekevä rouvashenkilö. Vilkuilin hädissäni kelloa. Minuutti! Ehtisimme hyvin. 

Suunnistin takaisin parkkipaikalle. Nyt luvallista reittiä. Pahoittelut sille autokoululaiselle, joka harjoitteli starttaamista liittymän kohdalla. 

– Nyt mene!

Teini asetteli maskin naamalleen ja meni jonoon. Yksi luukku veti, mutta jonoa oli edelleen liki kymmenen ihmistä. Miten kaikille oli sattunut sama aika? Pienokaiseni laski kohteliaasti kaikki muut ensin ja viimein hänenkin vuoronsa tuli. 

Takaisin autoon hypättyään, jälkeläinen heitti maskin auton lattialle.

– Oliko paha?

– No ei. Olisit tullut mukaan. Kaikilla muillakin oli äiti mukana!

– Ne kaikki muut oli kolmevuotiaita. 

Lupasin ensi kerralla saattaa kädestä pitäen, mikä ei kuulemma sekään ollut hyvä idea. 

Nyt tuli sitten oma vuoroni. Epätoivoisesti olin koettanut tulkata vuotavan nenäni allergiseksi reaktioksi, mutta koska reaktio ei ollut poistunut vuorokauteen, oli pakko varata aika. Yllättäen paikka oli myös vaihtunut ja nyt piti selviytyä terveyskeskuksen sisätiloihin. 

Hyvin se menee. Vähän saattaa tuntua, ei se pitkään kestä, koetin tsempata itseäni ajellessani näytteenottoa kohti. Koska mieheni oli käynyt näyttämässä nenäänsä pari viikkoa aiemmin, hän kertoi, että vanha pysäköintialue ei ollut käytössä ja maatyömiehet eivät arvostaneet yksityisautoilijoita montussaan. Opasteet kuulemma löytyisivät, jos malttaisin ajella tarpeeksi pitkälle. Minäkö en malttaisi?

Seurasin kuitenkin tunnollisesti opasteita, mutta muuta parkkipaikkaa en löytänyt kuin henkilökunnalle osoitetut paikat. Siinäpä se voisi rautapolleni hetken huilata. Adrenaliini sai käteni vapisemaan ja hillitsin haluani juosta takaisin autoon ja suuntasin ovelle, jossa luki suurilla kirjaimilla KORONANÄYTTEENOTTO. 

Ovi ei auennut. Peruutin ja lähestyin uudelleen tuloksetta. Heiluttelin kättä mahdolliselle liiketunnistimelle. Tutkin ikkunaan liimattuja lappuja, mutta mikään ei kertonut koodia, jolla oven saisi auki. Oikeastaan missään ei lukenut ohjeita miten toimia. Etsin ovikelloa oikeasta karmista ja sitten vasemmasta. Juuri kun olin aikeissa koputtaa oveen, avaruusasuun pukeutunut hahmo ilmestyi lasin toiselle puolelle. 

– Miulla on nenää punkteerattu epäonnistuneesti kun olin pieni, pelottaa helvetisti, tunnustin sairaanhoitajalle. 

– Ei hätää. Tuntuu ikävälle, kun pitää pyöritellä, mutta kestää vain pari sekuntia. Tuijota vaan tuohon seinään tuolla…

Ihan ok. Yksi. Tikku oli pari senttiä syvällä. Kaksi. Helvetti alkoi kepeänä kirvelynä ja muuttui kiirastulen lieskoiksi, jotka nuolivat sierainta. Kolme. Tikku tunkeutui eteenpäin. Tunsin sen ahtautuvan liian pieneen kanavaan. Neljä. Hoitaja nappasi takaraivostani kiinni. Viisi. Vedet nousivat silmiin ja suussa maistui veri. Hengitä. Suun kautta. Kuusi. Vanupuikko repi limakalvoja. On sitä jo siinä, yritin telepaattisesti viestittää näytteenottajalle. Poistuminen nenäonteloistani sujui nopeammin. Silmän pohjaa kirveli ja vettä valui silmästä ja sieraimesta. Kamala kokemus. Epäinhimillistä kidutusta. Miten lapsukaiseni olivatkin niin hienosti selvinneet tästä?  Hoitaja ojensi minulle nenäliinan. Kiitin kohteliaasti toimenpiteestä, työtäänhän hän vain teki. 

Kotona kertasin kauhukokemustani, mutten sain sympatian sijaan silmien pyöritystä. 

– Äiti, liioitteletkohan sie nyt pikkusen? 

Categories
Yleinen

Vertailussa: Mies ja koira


Olen aina uskonut olevani kissaihminen, mutta nyt voin myöntää, että minussa on myös koiraihmistä. Koira on monessa asiassa jopa hauskempi kuin mies. Mutta on miehelläkin puolensa…

Koira ilahtuu aina minut nähdessään niin paljon, että hyppää syliin ja nuolee antaumuksella. Myös aamuisin. Mies ei.

Koira ilahtuu, kun laitan housut jalkaan. Mies ei edes huomaa. 

Koira lähtee mielellään lenkille vailla päämäärää. Miehen kanssa päästään lenkillä roskikselle asti ennen kuin perheriita iskee.

Koira haisee yleensä paremmalle. Paitsi jos on pyörinyt paskassa tai kompostissa. Mies ei pyöri kompostissa, mutta ui öljymontussa.

Koira tyhjentää kissanvessan. Mies ei. En tiedä kummalle suurempi miinus.

Koira vie vähemmän tilaa sohvalta kuin kaljamaha ja kaksi metriä keski-ikäisyyttä.

Koira on sosiaalisempi kuin mies. Pikkurakki kiertää kaikki naapurit joka päivä eristyksestä välittämättä. Ikämieshurtta liittyi metsästysseuran makkaranpaistojaostoon. Istuu nuotiolla muina koirina. Mies saa seuratoiminnasta ihottumaa.

Koiran harrastukset tulevat halvemmiksi. Se ei osta kuukauden sisällä kolmea autoa, releitä, tiivistesarjoja, sylinterinkansia, tulppia, puolia, laakereita, kierrejousia…. Eikä haaveile subbarista. Koiralle riittää kuollut hiiri, elävä kana tai käpy.

Mies ei kuseksi ihan joka paikkaan. Koira otti kuseksimisenkin harrastuksena, kun vein sen agilityyn. Sen sijaan, että olisi hyppinyt, kiertänyt ja ryöminyt, piski pissi, ruikki ja merkkasi joka helkkarin putken, esteen ja kepin. Ohi juostessaankin pystyi vauhdista merkkaamaan. Erityistaito kai sekin. Kiristi. Kotona rakensin lapsista esteet. Jukolauta! Kyllä nyt pitää yhden koiran oppia hyppäämään, kun hyppäähän se pöydällekin ja häkin ovesta läpi. Ja hyppihän se elävien esteiden yli vallan mainiosti. Ei onneksi kuseksinut niitä.

Mutta pisteet Hulda-Hallin Henkalle, että hermot kesti “erilaisia oppijoita” ja niiden koiria. Henkalla oli hikinen homma saada miut ja kaverini oppimaan kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen ja kumpi niistä käsistä on milloinkin koiran puolella.

Mies on helpompi palkita. Agilityssä kouluttaja vinkkasi, että palkitse koira lelulla tai namilla. Yritinhän minä. Jäniksen turkilla, raa’alla hirvenlihalla, kaverin vinkulelulla, kutsuin ja kehuin, anelin nelinkontin. Ja kilin.. Miehelle riittää pullo vehnäolutta. Hätätilassa puolikas. 

Mies ei vaihda karvaa monta kertaa vuodessa, vaan kaljuuntuu kertarytinällä. Partakarvatkin on keskitetty lavuaariin eikä levitetty ympäri taloa. 

Ja mikä parasta, mies ei ole nalkissa naapurin nartun kanssa.

(Julkaistu aiemmin 7.5.2020)