Categories
Yleinen

Koronatestissä – never again

– Hyvin se menee, saattaa tuntua ikävältä, mutta ei se pitkään kestä, rohkaisin lastani ennen ensimmäistä koronatestiä reilu puoli vuotta sitten. Eikä lapsi ollut moksiskaan. Itse en uskaltanut edes vilkaista. Samaiseen drive-in-näytteenottoon ajoin myös kahden muun kanssa. Etu- ja takaikkunasta nenät ulos, tikku pyörähti nenässä ja takaisin baanalle. 

Seuraavalla näytteenottokierrokselle alati muuttuvat käytännöt ohjasivat meidät tutusta ympäristökunnan terveysaseman drive-inistä yksityisen lääkärikeskuksen parakkiin raviradalle tai keskustan ostoskeskuksen parkkihalliin. Valitsin raviradan. 

Teini hihkui innosta, kun tajusi, etten tiennyt ollenkaan minne oltiin menossa. Keltaiset kyltit ohjeistivat kääntymään kiertotielle, jonka varrella tiesin raviradan olevan. Mutta tie vaan jatkui ja jatkui, eikä uutta opastetta näkynyt. Usko loppui, luovuus ei. Teini veti lippistä syvemmälle silmilleen, kun tajusi, että ajelin sujuvasti kevyenliikenteen väylää. Siellä se olisi 20 metrin päässä ollut, ihan luvallinen reitti. Eipä jäänyt ylimääräistä aikaa pelätä.

Mietin olisiko pitänyt kuitenkin valita parkkihalli, mutta ystävättäreni todisti muutamaa päivää myöhemmin, että aivan yhtä piilossa voi näytteenottopiste olla rajatussa hallissakin. Siellä hän ajeli edestakaisin ja tykitti avunpyyntöjä whatsapp-ryhmään, kunnes varattu aika oli totaalisesti ohitettu. 

Tunnistin lopulta tämänkertaisen drive-inini. Harmaan parakin edessä seiskoskeli reilu joukko maskeihin naamioituneita ihmisiä, polvenkorkuisesta täysikasvuiseen.

– No, pistä maski ja mene, ohjeistin esikoistani.

– Etkö sie tuu?

– No en, ku ei oo maskia.

– Missä niitä on?

– Mitä? 

– No niitä maskeja?

– Enkö sanonut, että ota itelles?

– No et sanonu. 

– No mee ilman. 

– No enkä mee! Ne lynkkaa heti. 

Hmmm. Niin voisi todellakin käydä. Starttasin auton ja kurvasin lähikauppaa kohti. Aikaa oli viisi minuuttia. 

Parkkasin auton tyylikkäästi vinoon ja syöksyin kauppaan. Yritin vetää suojaamatonta naamaani kauluksen sisään. Tunsin itseni muinaiseksi Packmaniksi väistellessäni muita asiakkaita hyllysokkelossa etsien vuoden hittituotetta. Turhaan. En löytänyt mitään. Onneksi kassalla sattui olemaan vielä juuri aloittanut harjoittelija, joka kyseli epätoivoisesti ohjeita muilta myyjiltä. 

Vihdoin sain käteeni paketin maskeja, mutta eteeni jonoon oli ennättänyt viikon ruokaostoksiaan tekevä rouvashenkilö. Vilkuilin hädissäni kelloa. Minuutti! Ehtisimme hyvin. 

Suunnistin takaisin parkkipaikalle. Nyt luvallista reittiä. Pahoittelut sille autokoululaiselle, joka harjoitteli starttaamista liittymän kohdalla. 

– Nyt mene!

Teini asetteli maskin naamalleen ja meni jonoon. Yksi luukku veti, mutta jonoa oli edelleen liki kymmenen ihmistä. Miten kaikille oli sattunut sama aika? Pienokaiseni laski kohteliaasti kaikki muut ensin ja viimein hänenkin vuoronsa tuli. 

Takaisin autoon hypättyään, jälkeläinen heitti maskin auton lattialle.

– Oliko paha?

– No ei. Olisit tullut mukaan. Kaikilla muillakin oli äiti mukana!

– Ne kaikki muut oli kolmevuotiaita. 

Lupasin ensi kerralla saattaa kädestä pitäen, mikä ei kuulemma sekään ollut hyvä idea. 

Nyt tuli sitten oma vuoroni. Epätoivoisesti olin koettanut tulkata vuotavan nenäni allergiseksi reaktioksi, mutta koska reaktio ei ollut poistunut vuorokauteen, oli pakko varata aika. Yllättäen paikka oli myös vaihtunut ja nyt piti selviytyä terveyskeskuksen sisätiloihin. 

Hyvin se menee. Vähän saattaa tuntua, ei se pitkään kestä, koetin tsempata itseäni ajellessani näytteenottoa kohti. Koska mieheni oli käynyt näyttämässä nenäänsä pari viikkoa aiemmin, hän kertoi, että vanha pysäköintialue ei ollut käytössä ja maatyömiehet eivät arvostaneet yksityisautoilijoita montussaan. Opasteet kuulemma löytyisivät, jos malttaisin ajella tarpeeksi pitkälle. Minäkö en malttaisi?

Seurasin kuitenkin tunnollisesti opasteita, mutta muuta parkkipaikkaa en löytänyt kuin henkilökunnalle osoitetut paikat. Siinäpä se voisi rautapolleni hetken huilata. Adrenaliini sai käteni vapisemaan ja hillitsin haluani juosta takaisin autoon ja suuntasin ovelle, jossa luki suurilla kirjaimilla KORONANÄYTTEENOTTO. 

Ovi ei auennut. Peruutin ja lähestyin uudelleen tuloksetta. Heiluttelin kättä mahdolliselle liiketunnistimelle. Tutkin ikkunaan liimattuja lappuja, mutta mikään ei kertonut koodia, jolla oven saisi auki. Oikeastaan missään ei lukenut ohjeita miten toimia. Etsin ovikelloa oikeasta karmista ja sitten vasemmasta. Juuri kun olin aikeissa koputtaa oveen, avaruusasuun pukeutunut hahmo ilmestyi lasin toiselle puolelle. 

– Miulla on nenää punkteerattu epäonnistuneesti kun olin pieni, pelottaa helvetisti, tunnustin sairaanhoitajalle. 

– Ei hätää. Tuntuu ikävälle, kun pitää pyöritellä, mutta kestää vain pari sekuntia. Tuijota vaan tuohon seinään tuolla…

Ihan ok. Yksi. Tikku oli pari senttiä syvällä. Kaksi. Helvetti alkoi kepeänä kirvelynä ja muuttui kiirastulen lieskoiksi, jotka nuolivat sierainta. Kolme. Tikku tunkeutui eteenpäin. Tunsin sen ahtautuvan liian pieneen kanavaan. Neljä. Hoitaja nappasi takaraivostani kiinni. Viisi. Vedet nousivat silmiin ja suussa maistui veri. Hengitä. Suun kautta. Kuusi. Vanupuikko repi limakalvoja. On sitä jo siinä, yritin telepaattisesti viestittää näytteenottajalle. Poistuminen nenäonteloistani sujui nopeammin. Silmän pohjaa kirveli ja vettä valui silmästä ja sieraimesta. Kamala kokemus. Epäinhimillistä kidutusta. Miten lapsukaiseni olivatkin niin hienosti selvinneet tästä?  Hoitaja ojensi minulle nenäliinan. Kiitin kohteliaasti toimenpiteestä, työtäänhän hän vain teki. 

Kotona kertasin kauhukokemustani, mutten sain sympatian sijaan silmien pyöritystä. 

– Äiti, liioitteletkohan sie nyt pikkusen? 

Categories
Yleinen

Vertailussa: Mies ja koira


Olen aina uskonut olevani kissaihminen, mutta nyt voin myöntää, että minussa on myös koiraihmistä. Koira on monessa asiassa jopa hauskempi kuin mies. Mutta on miehelläkin puolensa…

Koira ilahtuu aina minut nähdessään niin paljon, että hyppää syliin ja nuolee antaumuksella. Myös aamuisin. Mies ei.

Koira ilahtuu, kun laitan housut jalkaan. Mies ei edes huomaa. 

Koira lähtee mielellään lenkille vailla päämäärää. Miehen kanssa päästään lenkillä roskikselle asti ennen kuin perheriita iskee.

Koira haisee yleensä paremmalle. Paitsi jos on pyörinyt paskassa tai kompostissa. Mies ei pyöri kompostissa, mutta ui öljymontussa.

Koira tyhjentää kissanvessan. Mies ei. En tiedä kummalle suurempi miinus.

Koira vie vähemmän tilaa sohvalta kuin kaljamaha ja kaksi metriä keski-ikäisyyttä.

Koira on sosiaalisempi kuin mies. Pikkurakki kiertää kaikki naapurit joka päivä eristyksestä välittämättä. Ikämieshurtta liittyi metsästysseuran makkaranpaistojaostoon. Istuu nuotiolla muina koirina. Mies saa seuratoiminnasta ihottumaa.

Koiran harrastukset tulevat halvemmiksi. Se ei osta kuukauden sisällä kolmea autoa, releitä, tiivistesarjoja, sylinterinkansia, tulppia, puolia, laakereita, kierrejousia…. Eikä haaveile subbarista. Koiralle riittää kuollut hiiri, elävä kana tai käpy.

Mies ei kuseksi ihan joka paikkaan. Koira otti kuseksimisenkin harrastuksena, kun vein sen agilityyn. Sen sijaan, että olisi hyppinyt, kiertänyt ja ryöminyt, piski pissi, ruikki ja merkkasi joka helkkarin putken, esteen ja kepin. Ohi juostessaankin pystyi vauhdista merkkaamaan. Erityistaito kai sekin. Kiristi. Kotona rakensin lapsista esteet. Jukolauta! Kyllä nyt pitää yhden koiran oppia hyppäämään, kun hyppäähän se pöydällekin ja häkin ovesta läpi. Ja hyppihän se elävien esteiden yli vallan mainiosti. Ei onneksi kuseksinut niitä.

Mutta pisteet Hulda-Hallin Henkalle, että hermot kesti “erilaisia oppijoita” ja niiden koiria. Henkalla oli hikinen homma saada miut ja kaverini oppimaan kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen ja kumpi niistä käsistä on milloinkin koiran puolella.

Mies on helpompi palkita. Agilityssä kouluttaja vinkkasi, että palkitse koira lelulla tai namilla. Yritinhän minä. Jäniksen turkilla, raa’alla hirvenlihalla, kaverin vinkulelulla, kutsuin ja kehuin, anelin nelinkontin. Ja kilin.. Miehelle riittää pullo vehnäolutta. Hätätilassa puolikas. 

Mies ei vaihda karvaa monta kertaa vuodessa, vaan kaljuuntuu kertarytinällä. Partakarvatkin on keskitetty lavuaariin eikä levitetty ympäri taloa. 

Ja mikä parasta, mies ei ole nalkissa naapurin nartun kanssa.

(Julkaistu aiemmin 7.5.2020)

Categories
Yleinen

Haaste 2021

Uuteen alkavaan vuoteen liittyvät lupaukset. Modernimpi, ja armollisempi, versio uuden vuoden lupauksista ovat haasteet. Itse olen törmännyt mm. lukuhaasteeseen, retkihaasteeseen ja joogahaasteeseen. Tiedätte: lue kirja, jonka kannessa on kissa, lue kirja, jonka kirjoittajalla on permanentti, lue kirja, jossa ollaan retkellä, tee nuotiomakkararetki, tee retki luonnonpuistoon, tee retki, josta saat rakkulan jalkaan.

Anoppikin hurahti vegehaasteeseen.

Itselle nämä haasteet eivät sovi, mutta kehitin ihan omat haasteet. Lupauksia en edes yritä, mutta haasteita tein. Ja koska aina energiaa ei ole, tein haasteesta kaksitasoisen, jotta voi valita kumman suorittaa. Saa lähteä mukaan haasteeseen 😉

Here we go!

Teinin äitinä -haaste 2021

  1. Herätä teini. (Haastavampi: Herätä teini laulamalla.)
  2. Saa teini hymyilemään. (Haastavampi: Saa hyvälle tuulelle koko päiväksi.)
  3. Siivoa teinin huone. (Haastavampi: Siivoa huone teinin kanssa. )
  4. Opeta teini käyttämään pesukonetta. (Haastavampi: Opeta teini lajittelemaan pyykki.)
  5. Vakuuta teini, että kello 23 on hyvä nukkumaanmenoaika. (Haastavampi: Yritä pysyä itse hereillä siihen asti.)
  6. Vieroita teini puhelimesta päiväksi.  (Haastavampi: Vieroita koko vuorokaudeksi.)
  7. Tuuleta teinin huone.  (Haastavampi: Poista teini huoneesta tuuletuksen ajaksi.)
  8. Etsi teinille mieleiset vaatteet.  (Haastavampi: Etsi itsellesi vaatteet, joissa et nolaa teiniä.)
  9. Käy julkisella paikalla teinin kanssa.  (Haastavampi: Pidä kädestä kiinni tai halaa.)
  10. Käy ainakin 100 sanan keskustelu teinin kanssa. (Haastavampi: kirosanat ja kieltoilmaukset eivät ole sallittuja.)
  11. Kerro teinille kukista ja perhosista. (Haastavampi: Tee tämä silloin kuin kavereita on kylässä.)
  12. Ota teini mukaan idylliseen perhetoimintaan esim. lautapelejä, hiihtoretki, leffatuokio…  (Haastavampi: Takavarikoi puhelin täksi ajaksi)

Kehitin myös bingon, jos ei ole pitkäjänteisyyttä koko vuoden projektiin. Ruksi ruutuun, kun kuulet jonkin näistä. 

Tätä voi pelata myös muiden vanhempien kanssa. Voittaja on se, jolla menee pisin aika bingon saamiseksi.

Categories
Yleinen

Hiuskarvan varassa

Hiuskarvan varassa on elämä joskus, mutta useimmin se on karvasta kiinni onko mies vastuuntuntoinen alfa vai kunniaton uros. Kansalaisluotettavuus on riippuvainen hiusten rasvoittuvuuden ja loiseläinten lisäksi siitä, minkä värinen, pituinen ja laatuinen karvoitus sattuu olemaan ja mihin kohtaan päätä nämä karvat sattuvat sijoittumaan. Nämä yksiselitteiset faktat käyvät ilmi tekstiviestipalstojen (joiden luotettavuus ei jää pahasti jälkeen vauva.fi-sivustosta) poiminnoista. 

“Karsikon koulun väelle terveisiä. Kaikki tatuoidut ja parrakkaat miehet eivät ole rikollisia, vaan ihan normaaleja työtä tekeviä vanhempia.” (Karjalainen 16.11.2020)

“Minäkin kaipaan oikeaa miestä! Ei korviksia, ei tatsoja, ei nutturaa/ponnaria, ei kiroilua, v:tä.  – Löydönkö?” (Keskisuomalainen 14.12.2020)

Pitkät kutrit, tatuoinnit ja korvikset siis eivät kuulu miehille, mutteivät myöskään parrat, joilla joko piilotetaan kansalaisuus tai sitten puhdas naama… ?

“Hyvän nuoret miehet, miksi melkein kaikilla parta? Ei sovi kaikille, näyttäkää, että olette suomalaisia puhdasnaamaisia miehiä.” (Viesti julkaistu FB-ryhmässä 17.11.2020)

Kun kohtasin tulevan aviosiippani, hän oli parraton ja tuuheatukkainen. Aikuistumisen kiireessäni tuumasin, että miehen babyface kaipasi miehekkyyttä ja ehdotin parran kasvattamista. Tykkäsin. Kaikki eivät kuitenkaan nähneet salskean urooni herkkää maskuliinisuutta. Kun päräytimme Suzuki T400:lla uusien naapureidemme pihaan ja mieheni heilautti pitkät tummat kiharansa shampoomallin tavoin kypärän alta, kuulimme naapurin vetäisevän oven lukkoon. Myöhemmin saimme tietää hänen maininneen toisille naapureille, että moottoripyöräjengiläiset olivat käyneet ovilla koputtelemassa. Ei viitsitty pahastua, sillä kuten aiemmin taisin kertoa, anoppikin säikkyy poikaansa silloin tällöin. 

Tämä ei saanut miestäni kuitenkaan luopumaan letistään, vaan  tummat kiharat katosivat vasta siinä vaiheessa, kun hikinen ja pölyinen työ astui kuvioihin ja tuuhea kuontalo vaati jatkuvaa pesua. Myös muutama läheltä piti tilanne, joissa ponnari oli jäänyt kiinni rekan lavaan vaikutti päätökseen.

Parta ja viikset saivat kuitenkin jäädä. Aina silloin tällöin, yhä edelleen, vaikka viiksissä ja parrassa on jo aavistus charmanttia hopeaa,  hän viihdyttää minua ajamalla lemmyt, güntherit tai poirotit ja rankaisee lähtemällä kanssani julkisille paikoille. Joten suhtaudun kriittisesti seuraavan tekstarin väitteeseen. Kalju+parta(viikset) -yhdistelmä ei mielestäni ainakaan heikost itsetunnosta kerro!

“Olen ihmetellyt tuota muotia miehillä. Tukka ajetaan pois ja jätetään parta, joka on niin epäsiistin näköinen, että oksettaa. Näillä jätkillä on heikko itsetunto. Aivot näkyy melkein kallon läpi.” (Forum24 25.11.2020)

Sen sijaan vanhempiemme ikäpolven, ilmeisen vahvasti eläköitymiseen liittyvä, muoti-ilmiö ei kuitenkaan vielä ole tekstiviestipalstalle yltänyt: Nostalginen ja taiteellinen juice-tyyli, jossa kaljun sivuille kasvatetaan pitkät ohkaiset suortuvat. 

Myös omassa sukupolvessani hiusten ohentuminen on nouseva trendi. Mieheni ei kuitenkaan jaksa stressata päälaen harvenevasta hiustilanteesta. Pituutensa suomalla edulla vain hyvin harva pääsee huomauttelemaan kaljuuntumisesta. Aina ennen juhlia tai muita edustustapahtumia muistutan kuitenkin miestäni, että voisi sipaista tukkansa siistille sängelle. Parturipalveluihinhan mies ei rahojaan laita.

Omatoimiparturoinnissakin on riskinsä, vaikka ihan peruskaljun ajaisikin. Kerran mies ennätti leikata vain etupuolen kallostaan, kun huomasi jonkin olevan vialla.  Yllättävän kivuliasta. Kone nyhti hiuksia sen sijaan, että olisi leikannut niitä. Korahdus. Kone kuoli. Ei minkäänlaista elonmerkkiä. Sen sijaan miehen otsa olisi pidentynyt pitkälle päälaelle ja takaraivolla kasvoi söpö takku. Kone ei liikkunut, sakset eivät ainakaan parantaisi tilannetta, joten käskin mieheni leikkiä teiniä ja pitää pipon päässään toistaiseksi. Välineurheilua tämänkin. 

Kaikkia ei kalju tai puolikalju naurata, vaan hiuksettomuus on vakava asia. Uhka hyvinvointiyhteysikunnalle. Tämän sain todeta ajeltuamme kuusivuotiaalle eskarilaiselle kesätukan. Seuraavana päivänä eskarista tuli puhelu, että jälkeläiseni oli ohjattu rehtorin puhutteluun, koska hän ei ollut suostunut ottamaan hattua pois ruokailussa. Tiedustellessani illalla lapseltani, miksi hän ei ottanut hattua päästä, hän kertoi, että muut olivat nauraneet hänen kaljulleen. Tässä vaiheessa sätin itseäni, etten ollut pienokaistani valmistanut kasvavien tenavien kehittyvään hienotunteisuuteen ja kerroin, että jotkut nyt vaan eivät osaa olla kommentoimatta toisten ulkonäköä ja että se on huonoa käytöstä. Aivan kuten hatun pitäminen päässä sisätiloissa. Mutta kun lapsi kertoi, että rehtori oli sanonut kaljujen olevan tyhmiä rikollisia mieheni takavarikoi vikkelästi puhelimeni, jotten olisi soittanut rehtorille samoin tein. 

Tekstiviestien ja joidenkin melkein omakohtaisten kokemusten perusteella hiusmalli ja partalook kertovat siis eivät sen vähemmästä kuin kansalaisuudesta, itsetunnosta, oikeasta miehisyydestä, siisteydestä ja rikosrekisteristä. Ei siinä, mutta entäpä kun suvun mummolla kasvaa tuuheammat viikset kuin teinipojalla? Entäpä jos taustalla on vakava sairaus? 

Mielelläni kyllä katselisin miehelläni pitkää tukkaa, sillä hevitytön sydämeni sykkii hikisille pitkätukille. Mieheni on toki tietoinen heikkouksistani, mutta kun jouluaamuna heräilimme hartaudella ja join aamukahviani miehen kainalossa päätin jakaa yölliset seikkailuni hänen kanssaan. 

– Näin unta, että olin Stam1nan keikalla ja ehdotin keikan jälkeen Hyrdelle, että voitais nähdä myöhemmin, mutta se luuli, että oon joku seksinkipeä bändäri. 

– Ai etkö sie ollu?

– En, kun olisin halunnut keskustella kirjallisuudesta. Että miten se kirjotti tuon kirjan.

– Aivan. 

– Se kysy minuu saunaan, mutta en voinut lähteä, kun ei ollu bikiniraja huollettuna. 

– Niin, että bikinirajalla keskustelette kirjallisuudesta? Etpä oo tuota ollut huolissasi miun suhtautumisesta bikinirajaan. 

– Etpä tuota oo kommentoinut. 

– No en kai mie nyt uskalla. Enkä oo nähnykään sinuu bikineissä. Viime aikoina.

– Anna käsi, tässä, tuntuuko sänki?

– No ei, mutta ei tää oo bikiniraja, vaan pikkuhousuraja. Tää on bikiniraja ja tää on sitten kai bikinirajavyöhyke. 

– Sellanen kirja on kuin Bikinirajatapaus tai jotain. 

– Siulla vois olla sitten Viidakkokirja. 

– ööö

– Tuo ilme…Khiiihii. Oota tähän sopii yks biisi:

uuuu-iiiiii-iii-ii i-ambaumba-eeee
a-vimpaveppa, wimpaweppa, vimpapeppa, vimpapebba
In the jungle, the mighty jungle….

Olisi pitänyt kertoa kultakurkulle, että loppujen lopuksi Hyrde halusikin keskustella kanssani kirjallisuudesta. 

Jos rakkaani äänenavaus jäi pahasti tinnittämään, klikkaa alkuperäiseen The Tokens -kappaleeseen.

Tekstiviestit on kerätty Facebookin Tekstiviestipalstojen helmet -ryhmästä. Kirjoitusvirheet aitoja.

Categories
Yleinen

Piristävää pintaremonttia – sisustusvinkkejä

Meillä on suosittu ekologista ja taloudellista sisustamista ja rakentamista. Toisin sanoen kaikki, minkä saa ilmaiseksi tai halvalla, hyödynnetään, sillä visiot ja valuuttatilanne eivät ole balanssissa. Yhdessä huoneessa on kolmea eri ylijäämälaminaattia, ei toki lattiassa, vaan seinillä. Toisessa taas perinnöksi saatu vanhan saunan ovi. Ja laatat… no, ne olivat muutamassa eri alennuserässä.

Jos valuuttatilanne ei kohtaa visioita, ei myöskään keskittymiskykyni riitä pitkiin projekteihin. Eikä osaamiseni juuri mihinkään. Meillä asuva raksamies taas ei innostu pienestäkään pintaremontista. Ainoastaan rikkoutunut ikkuna tammikuussa on tarpeeksi vakava tilanne, jotta jotain tapahtuu. 

Aloitin siis rakkaudenpesämme piristyksen perusasioilla. Eteisestä vuosia puuttunut naulakko syntyi käden käänteessä, kun mies väsyi vikinääni ja ruuvasi viisi pitkää ruuvia seinään. Toimiva ratkaisu vuosiksi eteenpäin.

Naulakko. Vai ruuvikko…?

Sisustuksemme kantavaksi teemaksi voisi nimetä väliaikaisuuden, tuumailin katsellessani eteisen mattoa. Tai oikastaan kuramaton jämää, sillä mies oli leikannut puolet pois reilu vuosi sitten, koska ei jaksanut pestä matosta koiranoksennuksia kolmatta kertaa samalla viikolla. Maton uusiminen olisi vaatinut kauppareissun, joten päädyin raaputtelemaan katonrajasta edellisestä rempasta unohtuneet teipit vuodelta 2017. Seuraavaksi vaihdoin toimivat lamput olohuoneen palaneiden tilalle. Aivan uusi ilme! Sitten järjestelin kodinhoitohuoneen tasoille kerääntyneet petivaatteet vaatehuoneeseen ja ihastelin uusia pintoja. Sehän kävi supsikkaasti! Ehkä pitäisi vain oppia katsomaan asioita uudesta vinkkelistä.

Palasin eteiseen. Tuijotin voimattomana kenkä- ja takkikaaosta ja tuumasin, että oikeastaan betonilattia eteisessä on miehekkään roughia. Tätä tyylisuuntaa löytyy myös lähipiiristä, joten kyseessä lienee tuleva sisustusilmiö. Suljin kuitenkin oven, sillä en on ollut varma nautinko tästä suuntauksesta oikeasti vai ainoastaan olosuhteiden pakosta.

Tyylikkään rough. Huomaa myös valumuoteista työstetyt uniikit kenkätelineet.

Koti ei näistä sisustustoimenpiteistä piristynyt siinä määrin kuin olin toivonut. Kun takana on yli kymmenen vuotta yhteiseloa koirien, kissojen ja kersojen kanssa, alkaa kriittisiä uudistuskohteita olla vähän siellä ja täällä. (Saatoin ehkä kartella myös koeviikon tuotosten korjaamista.) Mikä olisi sopiva pikkuprojekti? 

Maalaan olohuoneen seinän! Efekteillä. 

Tuumasta toimeen. Aloitin kertomalla miehelle ideasta ja että se toteuteuttaisin sen juuri NYT. Mies koki pakottavaa tarvetta osallistua, sillä minulta on kielletty kaikki yhtään suuremmat sisämaalaukset. Vain koska kerran onnistuin saamaan maalia hiusten lisäksi myös jalkapohjaani, mikä huomattiin vasta, kun olin kirmannut läpi asunnon. Onnistun maalaamaan joka kerta myös vaatteeni, ja jopa alusvaatteeni, joilla saan hipaistua maalia muihinkin seiniin ja huonekaluihin.  Maalaankin yleensä alasti välttääkseni sivullisia uhreja. Telan käsittelyni on melko suurpiirteistä, joten kattokin on ottanut vähän osumaa. 

Ei mennyt maalausprojekti kuin Strömsössä, vaikka mies osallistuikin. Piristi kuitenkin. Ainakin parisuhdetta, joten koostin alle vinkit.

Aikun vinkit parisuhdetta piristävään maalaukseen:

  1. Käytä paperista, mieluiten jopa A4-kokoista, värimallia. Kännykän tummennetulla näytöllä sävy on kovin erilainen kuin seinällä. 
  2. Aja välittömästi maalikauppaan idean saatuasi. Älä jää harkitsemaan.
  3. Hyväksy, että seinää ei maalata ainakaan viiteen vuoteen uudelleen. 
  4. Hyväksy, ettet saa uutta sohvaryhmää, jos se ei sovikaan enää uuteen seinään.
  5. Muista, että maalarinteipin nimi johtaa harhaan. Teippiä ei missään nimessä kannata käyttää maalausprojekteissa. Teippi sulaa kiinni pysyvästi. Ainakin kesällä, jos ne jättää pariksi päiväksi paikalleen.
  6. Lahjoita jämämaalit teinille, sulje ovi ja ole ylpeä itseäsi, kun annat lapsen toteuttaa itseään.

Categories
Yleinen

Elämää ja erotiikkaa: valmista vartissa

Varoitus. Sisältää seksiä. 

Kuva:Niina Sallanen
Kuva: Niina Sallanen

Äiti, sinua on varoitettu.

Tinsku täytti vuosia jokunen hetki sitten, joten minulle iski ikäkriisi. Kaverit vanhenevat, kummityttö kirjoitti ylioppilaaksi, poika nostaa penkistä jo saman verran kuin minä, kadonneet vaatteeni löytyvät tytön huoneesta ja pienimmäisenkin joulutoivelistalla on ainoastaan kypsä toive shoppailureissusta minun ja parhaan kaverin kanssa. 

Parisuhdekin on muuttunut. Toisin kuin ihmiset, parisuhde ei enää liki täysi-ikäisenä käy hormonihöyryillä. Kun Tinsku ja miehensä keskustelevat henkevästi parisuhteensa tilasta, me keskitymme enemmänkin suhteemme fyysisen puolen ylläpitoon. Vaikka väkisin. Ainakin kerran viikkoon. Ei nyt kliseisesti sentään lauantaina saunan jälkeen. (Paitsi joskus.)

Pari kertaa viikkoon inspiroidun myös ylimääräiseen lähentely-yritykseen. Hienovaraiset vihjeet jäävät yleensä huomaamatta, paljas pintakaan ei soita kelloja miehen päässä: “Ainahan sie oot alasti. Oon mie siut jo nähnyt”. On paras mennä suoraan asiaan, vaikka vastaus onkin tiedossa.

-Taas? Johan me kerran tällä viikolla!

Lisäksi viettely vaatii keskittymistä ja tarkkaa aikataulutusta.

Klo 21.55

Mie: Kulta… (Viettelevä katse mieheen ja kevyttä kiehnäystä.)

Mies: Hmm.. Kello on kyllä kohta kymmenen…

Klo 21.58

Mie: Ihan vähän ja nopeesti… (Hieman helliä kosketuksia.)

Mies: Vois kai sitä…

Klo 22.00

Mie: Elä lääpi. En mie nyt enää jaksa!

Sisäinen kelloni nimittäin sammuttaa vietit ja simmut tasan klo 22. (Mies tuossa tuumi, että aika yläkanttiin meni tuo aikataulu.) Ikävä kyllä osa lapsista tuppaa olemaan hereillä vielä siihen aikaan, ja kovin monta kertaa on mahdotonta ohittaa uskottavasti uteluita äidin oudoista äänistä. Muun muassa seuraavilla on tähän asti selvitty: Äiti jumppasi. Äiti näki pahaa unta. Se oli kissa. Kuulit omiasi.

Teini-ikäinen suhteemme on muutenkin hionut toimintamme tuottavaksi ja energiatehokkaaksi. Turhat liikkeet ja esilämmittelyt on karsittu. Eräs tuttavani, kutsutaan häntä nyt tässä Jarkoksi, kertoi hankkineensa kultansa kanssa aikuisten, vähän tuhman joulukalenterin. Vähän jotain spesiaalia, uutta ja jännää. Lienee turha kertoa, että heidän suhteensa ei ole vielä edes uhmaiässä. 

Meille jännitystä tuo se, ehdimmekö loppuun asti ilman suonen vetoa tai selkäkramppia siinä vartissa, jonka talo on tyhjä. Ja tällä keskittymiskyvyllä vartti riittää helposti. Eikä ehdi tulla hiertymiä. Paras esileikkikin on, kun viimeinenkin lapsi ilmoittaa lähtevänsä kaverille. Vaatteet lähtevät samoin tein, kun ulko-ovi pamahtaa kiinni. Siksi kannattaa pitää peruslämpöä yllä.

Ei sillä, kyllä meilläkin yöpöydällä on elämänlaatua parantavia tuotteita. Jättituubi kiihottavan tuoksuista Mobilatia. Sitäkin voi läiskiä eroottisesti kipeisiin hartioihin ja jumahtaneeseen selkään ja rentouttava efekti on taattu. 

– Aah, just siihen… ei niin kovaa… oi…

Categories
Yleinen

Urgh! Vinkkejä vuorovaikutukseen

Keskustelu ja dialogi. Käytännössä sama asia, mutta teoriassa todella kaukana toisistaan.

Lyhyesti: Keskustelu on vuoropuhelua, jota harrastamme päivittäin lasten ja puolison kanssa. Se perustuu ohipuhumiselle, väärinymmärryksille ja näkökulmattomuudelle. 

– Maito on loppu.

– Ai nytkö sinne kauppaan pitää mennä?

– Pitää käydä kaupassa.

– No minä menen hitto taas!

Dialogi on taas keskustelu, jossa molemmat pyrkivät molempia osapuolia hyödyttävään lopputulokseen toisia kunnioittaen. Oi kuinka herttaista.

Vilpittömällä ja hyveellisellä tavoitteella on kuitenkin kyseenalainen historia. Jo antiikin Kreikassa Platon manipuloi dialogeillaan oppilaitaan oikeaan vastaukseen esittämällä tyhmempää kuin olikaan. Ei sillä. Toimiva tekniikka sekä työssä että kotona. Kun oikein sanansa asettaa, tallitonttu vaihtaa renkaat rouvan ajopeliin.

– Siis miten päin nää renkaat tulee autoon?

Yhteisen päämäärän tavoittelu ja toisen kunnioittaminen ovat kuitenkin nykypäivänä kadoksissa verkkokeskustelujen lisäksi myös valtionjohtotasolla. Presidentti Niinistökin otti kantaa keskustelukulttuurin muutokseen. Ennen oli yhteinen päämäärä eikä vastapuolen kimppuun hyökätty henkilökohtaisesti.

Parisuhdeterapeutitkin opastavat toisia kunnioittavaan lähestymistapaan. Syyllistä ei etsitä vaan osapuolet pyritään sitouttamaan etsimään molempia tyydyttävä ratkaisu. Helppoa kuin heinänteko. Vippe kiteytti melko kattavasti taaperokeskustelun, joten muutama havainto aikuisten välisestä viestinnästä.

No, ensinnäkin on oma työnsä löytää ukko tiluksilta ja saada se vielä puhumaan muustakin kuin mersun lokarista. Mitäpä tuohon lisätä? Kannattaako ostaa paska auto? (vittuilua) Veisit korjaamolle? (vittuilua) Keskustelu tyrehtyy siis siihen ainakin omalta osaltani. Mies jaksaa kyllä luennoida peltilehmistään helposti puolikin tuntia. Dialogin idea olisi kuitenkin vastavuoroisuus. Ei sillä, ei mieskään jaksa minun juttujani kommentoida, kun lauseeni jäävät muka kesken. Puuttuu ikään kuin se punch line.

Edelliseen kohtaan liittyy myös seuraava keskustelun kipukohta: vastapuolen reagointinopeus. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että olen vetänyt herneen poskionteloon siitä, että rakkaani ei kommentoi minulle tärkeään asiaan, vaan vaikuttaa kadonneen ajatustensa syövereihin. Tunnen miten hiukset harmaantuvat ja uurteet kasvoissa syvenevät, kun odotan vastausta.

Tosiasiassa hän on oman suhteellisen aikapoimunsa vanki. Todistimme sen tieteellisellä testillä. Kellotimme kuinka pitkäksi arvioimme minuutin. Minun minuuttini oli 35 sekuntia, mieheni 80 sekuntia. Kiitos vain Einstein. Se, mikä on minulle ikuisuus, on miehelleni pieni hetki aikaa jäsentää ajatuksensa ennen kuin avaa suunsa. (Ei välttämättä huono idea. En tiedä varmaksi. En ole koskaan kokeillut.)

Mikäli puolison sitten saa puhumaan, ei kannata lähteä minä-puhe-linjalle. Tiedätte tyylin?

Ei: Sinä et taas vienyt roskia! Sinä et koskaan laita porkkanoita juureshyllylle!

Vaan: Minusta tuntuu pahalta, että roskapussi on aivan täynnä. Minua harmittaa, kun en löydä porkkanoita. 

Juu, ei toimi. Laajamittainen otanta keski-ikäisten naisten illanistujaisissa paljasti, että reaktio tällaiseen puheeseen oli vähemmän yhteiseen päämäärään sitoutunutta. 

– Vittu, miksi aina pitää puhua miltä siusta tuntuu?

– “Minä ja minä”. Etkö koskaan mieti, mitä muut ajattelee?

Empiirinen havainto miesten välisestä keskustelusta oli puolestaan häkellyttävä. Tarkkailin kahta erilaista vuorovaikutustilannetta ja totesin, että liian kehittyneet vuorovaikutusohjeet eivät välttämättä ole toimivia kaikkien kohdalla. 

Kaverusten välinen keskustelu Playstationin edessä sujui pitkälti murahdellen. 

– Urgh! = Hyvä!

– Urgh!!! = Vittu, mikä moka!

Näitä toisteltiin vuorotellen, joten dialogisuuden piirteet täyttyivät kyllä.

Tuttavaperheen kahvipöydässä ihastelin isän ja pojan keskustelua. Vuosien yhteiselo tai geeneihin kaiverrettu kielitaito mahdollisti ytimekkään ilmaisun.

– Ostin sen Viton.

– Urgh. 

– Uuurgh?

– Urgh.

– Ugrh?

– Ugh!

– Urgh.Urgh?

Eli suomeksi. 

– Ostin sen Viton. 

– Jaa. 

– Onko paljonkin hitsaamista? 

– Jonkin verran. 

– Olisko kannattanu joku muu? 

– Ei, ku halvalla sain.

– Ok. Saako täällä lisää kahvia?

Ja keskustelu ei ollut kovin minä-keskeinen vaan siinä oli käsinkosketeltava aihe.

Categories
Yleinen

Parisuhdeaikaa parhaimmillaan

Meillä oli hääpäivä jokunen aika sitten. Lahjaksi sain Fazerin mustikkasuklaata, itse ostin kaupan kassalta askin Sisuja. Ajatus ennen kaikkea… Samoihin aikoihin hääpäiväänsä juhlineet postailivat perhepotretteja ja kuvia kakuista, koruista, kelloista ja kiikareista. Meillä mentiin markettilinjalla ja pesuetta ei saanut kuvaan, ukkokullasta puhumattakaan.

Toisin oli vuosia sitten, kun naimisissa oloa tuli täyteen kokonaiset kymmenen vuotta. Kävimme romanttisesti syömässä ihan pitkän kaavan mukaan ja Stam1nan keikalla Tinskun miehen kanssa. Päälahjani oli kuitenkin, kun ojensin miehelleni paperilapun ja ilmoitin tarvitsevani oman haulikon. Miehellä kesti minuutteja tajuta, että olin suorittanut metsästyskortin.

Mieheni metsästää säännöllisen epäsäännöllisesti, joten arvelin, että tässäpä oiva yhteinen puuha, kun rakkaani ei marjametsään lähde. Metsässä ei tarvitse jutella syvällisiä, mutta ollaan kahdestaan.

Toki kyyhkyn aloitus vietetään poikaporukalla. Sorsan aloituspäiväänkään ei naisten tarvitse vaivautua. Joka syksyinen viikon kanalintureissu Lappiin on myös men only. Suotakoon nämä perhevapaat, vaikka tiukkaa välillä tekee. (Siitä voi lukea täältä.)

Itsellekin metsästys on luonnossa liikkumista ja pakoa arjesta. Vaikka riistaruuasta pidänkin, ei se saalis ole niin tärkeätä. Tai kyllähän se ketuttaa, kun jää ampumatta varmat paikat!

Ennen kaikkea metsästän kuitenkin hetken taikaa. Tunnetta, kun aamun hämärässä hiipii passiin aavistuksen kohmeisen suon yli. Kuunnella lintujen heräämistä ja katsella nousevaa aurinkoa. Syksyinen auringonnousu on erilainen. Se on viileä, säihkyvä ja hohtava. Puuhun nojatessa voi todeta, että yksikään teeri ei nousisi tänäkään aamuna hollille.

Kovin monta kertaa mieheni ei minua lintumetsälle ole vienyt. On kuulemma helkutin stressaava kytätä missä olen, minne menen ja mitä teen. Ja vielä ase kädessä. Pyh. Ensimmäisen kerran haulikkoradalla osuin kiekkoihin toisin kuin mieheni ja lankomies. Ja aina olen vihellyskantaman sisällä ollut! Vei se nyt kuitenkin kerran Lappiin. Käski ladata kartat kännykkään varuilta.

Passissa istuminen ei kuitenkaan ole se juttu. Ensimmäisellä kerralla kun sain luvan osallistua kyyhkypassiin, miesporukka ohjeisti olemaan ampumatta ensimmäistä lintua. Se olisi vain tarkkailija, jota seuraisi valtava parvi. Pari tuntia puudutettuani persettäni ja päätäni kyyhky kaarteli ruokintapaikalle aivan passipaikkani eteen. Parvea ei näkynyt. Sen sijaan joku miehistä ampui pulun ja yhteistuumin toruivat, etten ollut tipua ampunut. 

Väliaikajumppa.

Seuraavalla kerralla, seuraavana vuonna, etsin passipaikkani syrjemmästä. Tarkkailuni keskeytti kamala rysäys selkäni takana. Jähmetyin. Se oli nyt se karhu, joka täällä asusti! Missä muut olivat? Kuulivatko ne sen? Pakko oli vilkaista. Mitään ei näkynyt. Käännyin takaisin pellolle. Kyyhky lentää liihotti edessäpäin. Suoraan ampumalinjalla, mutta liian kaukana. 

“Aikku! Missä sie oot? Miks et ampunut!”

“Se varmaan kerää mustikoita”, kuului poikani tuskastunut huokaus.

Päätin hyljätä mieheltä varastamani kuulevat kuulosuojaimet, jotka saivat kyyhkyn siiveniskun kuulostamaan karhulta. 

Tänä syksynä vaeltassani linnuttoman ikimetsän halki nautin metsän antimista. Mies marssi oikealla puolellani, poika harppoi miehen toisella puolella kuin nuori hirvi pitkine koipineen. Minä liikuin hieman hitaammin, sillä tarkkailin sienitilannetta. Kun huomasin seisovani suppilovahveroiden päällä, ilmoitin, että tässä on stoppi.  

“Äiti! Me ollaan metsällä!”

“Se pitää ottaa, mitä metsä antaa”, tuumin pojalleni. “Montako lintua tai jänistä olet tälläkin reissulla nähnyt?” Samassa pieni pupun poika pomppi harjanteen takaa, katsoi meitä ja pomppi pois. 

Kävely metsässä alkoi puuduttaa, vaikka sieniä olikin jo kassillinen. Ajatukset alkoivat harhailla tapahtumien puuttuessa. Astianpesukoneen tiivisteet pitäisi putsata… Muista, olet metsällä. Valppaana. Kuopukselle pitäisi ostaa vedenpitävät kengät. Keskity nainen! Kohta se tulisi. Jättimäinen metso.

Ei tullut.

Tuli luvattu sadealue. Tasan klo 9.30.

Ja nälkä.

Silloin kahahti. Pysähdyin ja nappasin varmistimen pois. Kuuntelin, minne suuntaan lintu lentäisi. Poispäin kuitenkin. Yllätyksekseni näin koppelon räpistelevän suoraan minua kohti kahden männyn välistä.  Nostin aseen ja samassa lintu kääntyi oikealle puiden taakse. Näin sen vielä mieheni pään päällä. Ei siihen sopinut kokeilla.

Koppeloiden kanssa on pieniä ongelmia. Tämä oli jo toinen koppelo, jonka kohdalla olin missanut täydellisen paikan. Mutta kolmas kerta tulee vielä…

Paisti jäi saamatta, mutta keitosta tuli herkullista.

Onnistuneitakin osumia on. Ensimmäisen onnistuneen riistalaukauksen tarinan voit lukea täältä.

 

Categories
Yleinen

8 päivää metsästysleskenä – Rakas, tuu takas!

Mies lähti metsälle viime perjantaina. Viikoksi. Ikävä oli välittömästi. Tai no, viisi vuotta sitten viikko pienten lasten väliaikaisena yksinhuoltajana oli kuumottavampaa. Metsästyskausihan sattuu luonnollisesti ylioppilaskirjoitusten kanssa samoille, vuoden kuormittavimmille viikoille. Valvomiset ja alustavien arvosanojen arpominen napsahtavat lukio-opelle muitten duunien päälle. Ja jokunen vuosi sitten oli vielä iltaisinkin töitä! Ilman mummoja ei olisi selvitty silloin, eikä olisi selvitty nytkään.

Viikonloppu

Meni hyvin. Kissa hyppäsi tuhkasankoon ja veti pikamatkan läpi kämpän.

Maanantai

Meni ihan jees.

Tiistai

Miehen hankkima kaminapuhallin (härpäke, joka muuttaa lämpösäteilyn sähköksi ja jossa on hypnoottisesti pyörivä propelli.) inspiroi teinin ja minut järjestämään pienen paloturvallisuustestin. Hyppysellinen jauhoa ei hypoteesiemme mukaisesti levinnytkään olohuoneeseen, vaan jysähti kaminan päälle ja paloi hetkessä mustaksi möykyksi. Kitkerä, musta savu nousi katon rajaa kohti ja kohta palohälytin alkoi ulvoa.

Siivottuamme ja tuuletettuamme talon taas kylmäksi, totesimme, että yläkerrassa nukkuvat tytöt eivät olleet havahtuneet hälytykseen. Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme kaikki nukkuneet yläkerrassa? Kannatti siis kokeilla.

Keskiviikko

Keskiviikkona kosahti kunnolla. Heräsin aamulla siihen, että makasin lammikossa. Koira, jolla ei ole lupa tulla sänkyyn seisoi sängyllä vieressäni ja lorotti uhmakkaasti keskelle parisänkyä. Olin selvästi torkuttanut lenkkiajan yli. 

Kantaessani petivaatteita pyykkiin, havaitsin aromin, joka peitti alleen eilisillan savusukellusharjoituksen tuoksun. Vessassa oli jotain outoa. Pönttö näytti jotenkin täydeltä… Veden pinta lainehti korkealla ja kikkareet, kokkareet ja paperinpalat lilluivat vedessä ilkkuen. … Onneksi oli toinen vessa ja pihamaata. En nimittäin mitenkään ehtisi aukomaan tukosta ennen töihin syöksymistä. 

Esikoinen oli sillä välin löytänyt kissanjätökset sänkynsä vieressä olevasta arkeologisesta aarekammiosta, joka piti sisällään vaatteita, koulukirjoja ja astioita. Keskimmäinen kertoi, että kurkkuun koski edelleen ja eteisen matolla oli koiran oksennus. Käskin esikoisen hakea kaupasta ruokaa ja tehdä se valmiiksi, sillä minulla menisi myöhään. Tulisin sitten hinkuttamaan maton, pöntön ja petivaatteet.

Tällä viikolla pestiin pyykkiä ihan urakalla.

Töissä yllätin opiskelijat teoriakokeella, joka oli kirjattu kurssisuunnitelmaan, josta oli muistutettu kurssin alussa ja johon oli kerrattu sekä viikkoa aikaisemmin että edellisenä päivänä. Odotin innolla tuloksia, kun keskimääräinen vastausaika oli 9 minuuttia. 

Lounastauolla ohimoa pisti ja sydän hakkasi. Wilma oli kilahdellut taas. Alkoi itkettää. Kollegat todistivat romahdustani, kun yritin selittää, että ei tässä normiarkea kummasempaa, yöt vaan on menneet huonosti… Toinen halasi koronasta piittaamatta ja iski päämme yhteen että kolahti. Toinen kertoi, että mikäli ensi kerralla haluaisin bondata lapseni kanssa, kannattaisi ottaa oikeat välineet, joilla rakentaa tee-se-itse liekinheitin. Kolmas lupasi tulla sijaistamaan miestäni ja piereskelemään viereeni, jotta saisin nukuttua.

Kollegiaalisella tulella selviydyin tunneista ja siirryin palaveriin. Kesken palaverin keskimmäinen laittoi viestin

“Onko sulla kertaus quizizz ympästä?”

“No, ei ole. En oo kirjaa nähnykään.”

Hetkinen. 

“Millon sulla on koe?”

“Huomenna. En mie sitä tarttee, vaan kaverit kysy.”

Kohta puhelin soi. Kuopus kärtti kaveriaan edelleen. Vahingosta viisastuneena en suostunut suinpäin. “No, ok. Mutta ette meikkaa, leivo ettekä tee slimea.” Vieressä istuvat opiskelijat nauroivat. 

Puhelin piippasi.

Esikoinen: “En kerennyt kauppaan.” Se olisi sitten kauppareissu tiedossa.

Kohta puhelin vilkutti taas. Wilma-viesti. Häiritsevää käytöstä tunnilla, energiajuomia… 

Whappasin esikoiselle passiivisaggressiivisesti: “Että kerkesit kuitenkin kauppaan?!”

Esikoinen: “Joo, mut se oli päivällä.”

“Eikä muuten tullut koulun alueelta poistumisesta sanomista. Me ehdittiin piiloon puun taakse.”

Torstai

Ei mitään muistikuvia. Mikä muuten johtunee siitä, että löin pääni jumppatankoon ja kasvatin otsaan melkoisen muhkuran. Samassa sessiossa pikkurilli otti osumaa ja muuttui mustaksi nakiksi.

Perjantai

Kirjoitin esikoisen äikän opelle yhdeksänsormijärjestelmällä viestiä. Kyllä, kissa ihan oikeasti kakki äikän vihkon käyttökelvottomaksi.

Categories
Yleinen

Veemäinen Wilma – näin yhteiselo sujuu

Wilma on itsensä paholaisen keksintö. Teoriassa sen pitäisi auttaa, ohjata ja opastaa, mutta käytännössä se aiheuttaakin vain päänsärkyä ja paniikkikohtauksia. Sekä vanhemmissa että lapsissa. Tiedän useammankin perheen, joissa kännykkäsovellus on poistettu, koska sen viestiäänet laukaisevat ahdistuksen. 

Ymmärrän kyllä, vaikka oman muistini takia sovellus on oltava sekä omassa että puolison puhelimessa. Vuosien takaiset viestit falloksen näköisestä lumiveistoksesta, laulamisesta vessassa, paperilennokkikilpailusta ja murisemisesta pöydän alla naurattivat myöhemmin, mutta eivät sillä hetkellä, kun viestit kilahtelivat nälkäisen mutsin puhelimeen kesken hikisen kauppareissun tai pakollisen kokouksen. 

Toki myös säännöllisesti toistuvat ilmoitukset kihomadoista, täistä ja kadonneista kumppareista masentavat, mutta ne eivät kuitenkaan kirvele äitiyttä samalla lailla kuin “X:n päivästä” -otsikoidut viestit.

Ennen kaikki oli paremmin. Omassa lapsuudessani käytettiin reissuvihkoa, johon opettaja kirjasi unohtuneet tehtävät ja muut huomiot. Kaipaisin sitä. Lapset osaisivat vallan mainiosti väärentää nimemme ja elelisimme tyytyväisinä ilman tietoa toilailuista. Samalla tulisi harjoiteltua hienomotoriikkaa, jota tietokoneaikakaudella ei kauheasti treenailla.

Wilma-merkinnöillä on toisaalta myös opiskelijoita aktivoiva puoli. Mikäli vahingossa lipsautan luvattoman poissaolon opiskelijoille, (vaikka kyseessä on ainoastaan puolen tunnin myöhästyminen), palaute tulee välittömästi. Samanlaista reaktiota ei muistutus menneestä deadlinesta aiheuta.

Wilmalla sain huoneessaan murjottavan teininkin liikkeelle. Vaikka olen opettaja ja elän Wilman kanssa lähes sopuisassa suhteessa, olen ihan kujilla, kun käytän sovellusta huoltajana. Unohdin tässä ilmoittaa lapseni sairaaksi kolmantena sairauspäivänä. Havahduin vasta sitten, kun sovellus alkoi herjata selvittämättömiä poissaoloja. Alakoulussa ei ilmeisesti kaikkia toimintoja ollut käytössä, joten en ollut joutunut poissaoloja selvittämään, joten rohkeasti napsautin poissaoloa ja valikko antoi vaihtoehtoja. Sairas. Sairas. Naputtelin tunteja, kunnes yksi lipsahti luvattomaksi poissaoloksi. Nauratti. Pystyinkö laittamaan lapselleni luvattomia poissaoloja? Hitsin siistiä! Samassa teini ryntäsi portaat ylös: 

“Ope laitto mulle luvattoman poissaolon!”

 “Ei, vaan minä!” 

Wilma kanssa oppinee elämään, jos katsoo sopivasti kieroon ja nauttii mustasta huumorista. Traumaattisemmat Wilma-kokemuksetkin voi kääntää viihteeksi. Syksyisin lyömme mieheni kanssa vetoa, kuinka kauan menee ennen kuin lapsistamme hajamielisin saa ensimmäisen unohduksen. 

Tänä syksynä jo toisena koulupäivänä kilahti Wilma. Vilkaisin näyttöä, vaikka juuri olin luennoinut omille opiskelijoille, että puhelin häiritsee keskittymistä.  “Sai merkinnän….” Kirosin mielessäni. En halunnut lukea merkintää ja pahoittaa mieltäni kesken tunnin. Suljin asian mielestäni ja aloin paasata torkkuville teineille edessäni. Välitunnilla suututti edelleen. Mietin, millä saisin taottua ymmärrystä tuohon haihattelijaan. Katsoin viestin. “Sai merkinnän: Plussa”. Oliko Wilmassa tällainenkin ominaisuus! En voinut olla hymyilemättä. Tältä varmaan normaalien lasten äideistä tuntuu.

Kun pääsin kotiin, kehuin lapsen maasta taivaaseen. 

“No se plussa tuli siitä, kun arvasin open iän alakanttiin.” 

Mutta pääasia, että se oli plussa! 

Pienokaiseni ei selvästikään ollut yhtä ylpeä saavutuksestaan. Seuraavat plussamerkinnätkin teini kuittasi lyhyesti: “No koko luokka sai.” Mutta sehän oli vielä paremmin! Vanhempainillassa kävi ilmi, että monen muunkin vanhemman ensisijainen reaktio Sai merkinnän -ilmoituksiin oli ollut “Mitä #&%=!”. Ja yhtälailla muutkin vanhemmat olivat ilahtuneet merkintöjen paljastuttua positiivisiksi.

Onneksi tilanne normalisoitui ja jo seuraavalla viikolla tuli kurinpidollinen merkintä. Opettaja ei ollut tunnistanut kumpi kaksikosta oli kiroillut, joten molemmat saivat merkinnän. Sinällään nämäkin merkinnät ovat mielenkiintoisia. Aina voi arvuutella onko kyseessä opiskeluvälineen unohtaminen, kotitehtävän laiminlyönti, puhelimen luvaton käyttö, työrauhan häiritseminen, luokasta poistaminen vai sopimaton käyttäytyminen. Mitenhän paljon näitä on, jos keräisi koko sarjan? Bingo! 

Itse päätin kaikesta jännittävistä ominaisuuksista huolimatta kirjoittaa omille opiskelijoilleni pelkkää plussaa. Hienosti malttoivat kuunnella kymmenen minuuttia ja kuului vain kolme kirosanaa. Ja kaikki erilaisia!

Categories
Yleinen

Shooting mom

Jäätyneet korret ja risut napsahtelivat jalkojen alla. Maisema näytti utuiselta nousevaa aurinkoa vasten. Oli kevyt hengittää. Nainen käski käsiensä muistaa haulikon, sormeili varmistinta. Tilanne tulisi nopeasti, piti olla valmiina koko ajan. Kanalintulupa käsitti myös jänikset ja pienpedot. Mies oli kertonut lintumetsällä katselleensa jäniksen kanssa toisiaan tajuamatta ampua. Nainen ei tekisi niin. Nainen ampuisi. Ensimmäinen riistalaukaus toisi saalista. 

Lappiin lähtö oli helpotus arkeen, jonka vaatimukset kihelmöivät ihollakin. Lapset, työt, vanhenevat isovanhemmat. Täällä sai elää ainoastaan auringon ajassa, vaeltaa päivät metsässä ja hämärän tullessa majoittautua autiotuvalle kuuntelemaan pimeyttä.

Oksissa kahahti. Nainen nosti aseen, painoi varmistimen pois ja tähtäsi. Oksien keskeltä nousi koppelo lentoon. Mahdotonta ampua. Hän ampuisi vain varmat paikat. Vai uskaltaisiko ampua ollenkaan? Oli eri asia ampua savikiekkoa tai taulua, joka ei kärsisi huonosta osumasta. Ajatus turhasta kärsimyksestä oli sietämätön.

Kolme vuotta sitten hän oli havahtunut lapsensa sydäntä kylmäävään huutoon. Hän oli juossut kylpyhuoneeseen, pelännyt löytävänsä lapsensa verisenä tai jalka luonnottomassa asennossa. Tyttö syöksyi itkien syliin. Näky oli irvokkuudessaan epätodellinen. Saunan laude oli pudonnut ja katkaissut kissan selkärangan. Pää ja tassut kuten ennenkin, takaruumis toisella puolella, selkäranka litistynyt lauteen reunan alle. Lapsen paniikki tarttui ja pyrki huudoksi. Huutaa ei saanut, piti olla tuki ja turva. Nainen varmisti, että eläin oli kuollut. Jäykistynytkin jo. Helpotti. Hänen ei tarvitsisi sitä tehdä. Eläinlääkäriin olisi ollut yli tunnin ajomatka. Kissan katseen levollisuus lohdutti.

Rasahdus. Ase ylös, varmistin pois. Tähtäys. Laukaus. Kaikki oli nopeasti ohi. Jänis makasi maassa. Haulit olivat katkaisseet takajalat. Nainen laski haulikon sammalelle, riisui hansikkaat, yritti tunnustella hengittikö eläin vielä. Kuvitteli näkevänsä kuonon värähdyksen. Ei saanut kärsiä. Pitkä henkäys. Hän puristi kätensä pehmoisen kaulan ympärille, käänsi, veti hieman. Niska napsahti liian helposti poikki. Jäniksen jäntevyys oli poissa. ”Anteeksi”, nainen mutisi ja silitti jäniksen päätä. Kyyneleet nousivat silmiin. Hän kaivoi puukon vyöltään. ”Kiitos.” Turkkikin tulisi käyttöön. Hauleja löytyi sydämestä.

Categories
Yleinen

Katoavan keskittymisen kannoilla

Eräänä elokuisena aamuna opettaja katselee stressaantuneena luokkaansa. Näyttöjen taakse piiloutuneita tulevaisuuden toivoja, joiden peukalot luistelevat kosketusnäytöllä ja sormet hakkaavat näppäimistöä. Muutama yrittää kohdistaa katsettaan satunnaisesti taululle, sylissä peli on täydessä vauhdissa.

Siellä se paasaa opettaja suu vaahdossa sanaluokista. Ei vaan nappaa. Käyttää käsittämättömiä sanoja.  Puhuisi suomea! Opettajan ääni muuttuu tasaiseksi taustameluksi. Pöydällä puhelin välkähtää. Nopea vilkaisu. Snäppi. Äkkiä kuva kirjan reunasta. Mut hei, Mirkkukin on jossain menossa. Kuva bussin ikkunasta. Joku hyppyyttää dinosaurusta Googlen etusivulla. Kaverit tuijottavat pikselidinoa ja kannustavat.

Ei opettajalla ole mitään mahdollisuuksia kilpailla kännykän tai addiktoivan pelin kanssa. Ei vaikka pukeutuisi välkkyviin jouluvaloihin ja päästäisi palkitsevia kilahduksia silloin tällöin. Peli on menetetty. Myönnä tappiosi!

Ei nuorilla riitä energiaa keskittyä joutavaan. Ei halua keskittyä turhaan. Ei voimia vaivautua tarpeettomien asioiden ymmärtämiseen.

Ketä kiinnostaa yhtälöt tai sanajärjestys? Maailmassa on paljon mielenkiintoisempia asioita, kuten maaginen laite, jonka lasisen näytön alla on kokonainen universumi. Laite, joka palkitsee dopamiiniryöpyin saamansa huomion ja kosketukset. Väline, joka auttaa unohtamaan stressaavan elämän.

Kyllä! Nykynuorten elämä on stressiä täynnä. Koulu, työt, vanhempien vaatimukset, parisuhderiidat, huonosti nukuttu yö, harrastukset tai harrastuksettomuus, ilmastonmuutos, tulevaisuus, houkuttelevat uramahdollisuudet, vaikeat valinnat… Samalla pitäisi nauttia nuoruudesta, elämän parhaasta ajasta. Olla luvan kanssa vastuuton, tehdä virheitä ja kokea. Ei sitä vanhana enää kehtaa eikä kykene. Tokkopa kovin moni keski-ikäinen hyypiö on valmis työpäivänsä päätteeksi hyppäämään vielä koulunpenkille. Nykynuoret sen tekevät. Töitä ja koulua kellon ympäri!

Joskus on vaan valittava taistelunsa ja tavoiteltava unelmansa. Priorisoitava ja laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Katsoako illalla uutta sarjaa Netflixistä vai kirjoittaa enkun ainetta? Kas siinäpä pulma! Kohtahan sinne pitää kuitenkin toinen aine kirjoittaa. 

Tunnilla istuu vieressä kaveri, jolle on kerrottava sarjan käänteistä tai pelitaktiikasta. Aivan käden ulottuvilla puhelin vilkuttaa tärkeää snäppiä seinästä tai jonkun nenästä. Pakkohan se on vilkaista, että pysyy kärryillä. Ei sitä houkutusta voi vanha ihminen ymmärtää! Miten hankala onkaan keskittyä kielen saloihin tai lukujonoihin, kun muutamalla pyyhkäisyllä esiin saa hassuja tanssivideoita, kavereiden naamakuvia ja uusiokäytettyjä meemejä!

Ja itse opiskelu, se ei ole helppoa. Yhtäkkiä pitäisi tajuta, miten joku tangentti toimii tai mitä hittoa synestesia tarkoittaa. Hyvähän se opettajan on niistä jankuttaa, jos kymmeniä vuosia on termit tuntenut. Nuorten ihmisten maailmaan ne eivät linkity mitenkään. 

Lisäksi koulu alkaa aivan liian aikaisin. Miten muka kukaan jaksaa ymmärtää atomien toimintaa heti aamusta? Kahdeksalta aamulla aivot nukkuvat vielä. Ruumis toimii autopilotilla, kuskia ei ole. Yö meni pelatessa, koulutöitä tehdessä, töistä stressatessa. Energiajuomalla yritetään herätellä aivosoluja. Kroppa alkaa pikkuhiljaa liikehtiä, aivot piristyvät lähettämään viestiä: TYLSÄÄ!!!  Pitäisi raapustaa joku kaava. Onko pakko, jos ei tahdo? Teen sitten illalla. Nyt on liian nälkä tehdä mitään. 

Categories
Yleinen

7 vinkkiä – näin lunttaat kuin ammattilainen

Yli kymmenvuotisella urallani äitinä ja opettajana olen törmännyt plagiointiin ja lunttaamiseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa. Joskus jopa täytyy ihailla plagioimiseen käytettyä luovuutta ja pitkäjänteisyyttä. Helpommin olisi päässyt vaan itsenäisellä työllä.

Plagiointi ei ole nimittäin helppoa. Opettajat on koodattu mallintamaan kymmenien, jopa satojen oppilaiden ja opiskelijoiden kirjoitus- ja muu ilmaisutaito ja reagoimaan poikkeamaan datassa. Monet opettajat osaavat myös käyttää googlea, osa jopa ohjelmia, jotka on kehitetty havaitsemaan plagiointi!

Tässä muutamia vinkkejä, joilla opettajaa voi yrittää huijata. 

  1. Kirjoita omin sanoin. Muokkaa lauseet ja sanasto muistuttamaan käyttämääsi kieltä. Se ei riitä, että poistaa välimerkit ja isot alkukirjaimet.
  1. Valitse oman tasoisesi lähdeteksti. Pro gradu -tutkielman teoriaosuus erottuu yläkoululaisten esitelmistä. Eikä välttämättä edukseen.
  1. Muuta kopioimasi tekstin fontti samanlaiseksi kuin oma tekstisi. Käytä samaa fonttia ja kokoa koko tekstissä. Älä helpota opettajan työtä tunnistaa plagiointi.
  1. Poista hyperlinkit, kuvat ja muut vimpaimet.
  1. Älä käytä latinankielisiä sanoja, lääketieteellisiä termejä tai filosofisia käsitteitä, jos olet alakoulussa. Toisen asteen opiskelijat voivat käyttää tapauskohtaista harkintaa. Korkeakouluissa alakohtaisen sanaston käyttö voi olla jopa suotavaa. 
  1. Älä käytä samaa tekstiä kuin kaverisi, jos olette samalla luokalla tai teillä on sama opettaja. Muista ottaa huomioon, että opettajatkin voivat kommunikoida keskenään.

7. Liitä varmuuden vuoksi loppuun lähdeluettelo.

Categories
Yleinen

30 päivää jumalattarena – Kuinka selvitä NIISTÄ

NE on väärä termi kuvaamaan kuukautisia. NE viittaa johonkin epämääräiseen ja pelottavaan. Äkkiseltään tulee mieleen, että vain karhulle on suomen kielessä enemmän kiertoilmauksia kuin tälle melko yleiselle fysiologiselle ilmiölle. Kiertoilmauksiahan keksitään joko pelosta tai kunnioituksesta. Kyse ei kuitenkaan ole mistään yhtä pelottavasta vaan aivan luonnollisesta, joskin vittumaisesta ilmiöstä. No pun intended.

En kyllä pidä yhtään parempina puolukkapäiviä tai hilloviikkoja… Selkeästi vain joku, joka ei ole kuukautisia kokenut, voi nimetä ne jollain ruokaan liittyvällä. Naisten vaivat? Jotenkin vähättelevä klangi, vai kuinka?

Tehdään selväksi heti kärkeen, että olen nauttinut viimeiset viisi vuotta vuodotonta aikaa, mikä on myös tasannut mieltäni melkoisesti. Kolmannen lapsen syntymän jälkeen vuosin kuin pistetty sika, joten lääkäri suositti hormonikierukkaa. Ja siitä alkoi elämäni paras aika sitten alakouluiän!

Kyseenalaistan osittain väitteen, että kuukautisten aikana voisi toimia normaalisti. Ensin pitää kytätä ja pelätä, milloin ne alkavat, sitten vahtia kestääkö superhypersuoja pidempään kuin tunnin. Uskaltaako lähteä uimahalliin tai laittaa vaalean mekon?

Kuukautisia edeltävästä PMS:stä en (omasta) mielestäni ole kovin paljon kärsinyt. Kiitos mummoni geenien PMS-oireisiini kuului hillitön siivoaminen ja järjestely, melko näppärää. Perin mummoltani myös huikentelevan luonteeni, mutta sitä ominaisuutta on ollut hankalampi valjastaa hyötykäyttöön. 

Katarina Malmberg kirjoittaa Helsingin Sanomissa PMDD:stä, joka aiheuttaa PMS:ää voimakkaampia oireita. Artikkelissa haastateltu Helsingin yliopiston emeritusprofessori ja naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Jorma Paavolainen luettelee oireiksi masentuneisuuden, mielialan vaihtelut, voimakkaat kiukunpurkaukset, itkukohtaukset, sekavuuden, keskittymiskyvyttömyyden ja muutamia muita psyykkisiä oireita. Diagnostiikassa tärkeintä on oireiden ilmaantuminen säännöllisesti.

Mieheni diagnosoi, että edellä luetellut oireet esiintyvät minulla säännöllisesti kuun kierrosta tai kierukasta huolimatta. 

Vakavasti ottaen Paavolainen vertaa oireyhtymää elämänlaatua heikentäviin kroonisiin tauteihin. Oireita voi helpottaa mm. lääkkeillä. Keskusteluun osallistuva Tuijamaaria (19.8.) kyseenalaistaa kuitenkin, miksi luonnollista tilaa pitäisi lääkitä. Hän ehdottaa, että parisuhteessa hyväksyttäisiin ilmiö ja sen vaikutukset. Huonoina päivinä otettaisiin omaa aikaa. Todellakin. Niinhän se pitäisi ollakin. Miksi kaikkea pyritään lääkitsemään? Miksi luonnolliset asiat halutaan medikalisoida? 

Itse en välttämättä halua julistaa luokalliselle teinejä, että olkaapa nyt kiltisti ja totelkaa, kun opella on menkat tulossa ja se saattaa pimahtaa. Tuskin työnantajakaan tykkää, jos ilmoitan ottavani vähän omaa aikaa pari viikkoa ennen kuukautisia ja viikon niiden aikaan. Mieluummin otan pillerin purkista, nakkaan napin naaman ja naureskelen teinien toilailuille luokassa.

Vaikka itse nautin tällä erää elosta ilman huolia, kuukautisista en kuitenkaan vielä pääse lopullisesti eroon. Onhan minulla kaksi tytärtä. Ilokseni huomaan, että he suhtautuvat näihin naisten vaivoihin melko mutkattomasti. Onhan meillä leikitty tamponeilla ja liimailtu siteitä seiniin pienestä asti. Aamuisin todetaan, että äitillä on varmaan menkat, kun se ragee. Kuukautisten alkamista odotetaan. Ja onhan se mieletön merkkipaalu! Aikuistumisen ensiaskelia.

Monikäyttöisyys on myös tärkeää. Hyvä suoja toimii myös vaatteena ja sistustuelementtinä.

Itse toivoisin tyttöjeni saavan olla lapsia mahdollisimman kauan. Tiedän, että tytöt eivät pitkään nauti aikuisuuden viehätyksestä. Vaikka mainoksissa luvataan itsevarmuutta, raikkautta ja huomaamattomuutta, kuukautiset tulevat rajoittamaan yksilön vapautta olla, tehdä ja pukeutua kuinka haluaa. Koska turvotus, ohivuodot, kipu, ärtymys…

Miten opetan aistiyliherkät ja muutenkin temperamenttiset tyttäreni selviämään näiden viheliäisten vieraiden vierailuista? Välineurheilua tämäkin. Luonnollisesti täytyy myös ottaa huomioon monia eri näkökulmia kuten ilmastonmuutos ja kansantalous. Mikä on ekologisin ja ympäristöystävällisin vaihtoehto? Mikä on käytännöllisin? Mikä on edullisin? Kotimaisin?

Kun itse aloin olla varttia vaille teini, äitini antoi minulle varuilta reppuun kolmen sentin vaipan. En tainnut koskaan sitä käyttää. Olisi pitänyt olla varmaan tyytyväinen, ettei kuitenkaan sammalta käskenyt kokeilla… Onneksi nyt on vaihtoehtoja.

Ohuemmatkaan siteet eivät kuitenkaan ole huomaamattomia. Olin jäätävän tietoinen niiden olemassaolosta. Eivätkä ne pysyneet paikallaan vaan pyörivät pikkareissa. Tamponi kesti useimmiten paikallaan, mutta niiden kanssa on toksisen sokkioireyhtymän vaara. Ja se roskan määrä! Kun lapset olivat pieniä, käytin heillä kotioloissa kestovaippoja ympäristösyistä ja säästääkseni jätemaksuissa. Surautin siis itsellenikin pari sidettä kokeiluun. Joo, ei jatkoon. Eivät pysyneet paikallaan eikä imuteho ollut paras mahdollinen.

Eräs tuttavani sen sijaan löysi melko toimivan siteen. Eräänä kesänä hän päätti marjareissulla kahlata muutaman metrin päässä olevaan saareen. Ranta syvenikin odottamatta ja aallot hipoivat vesirajaa. Kavuttuaan vastarannalle oli neitokainen sitten huomannut lammen pinnan tippuneen puoli metriä ja pampersin ilmestyneen pöksyihin. Todistettavan imutehoinen, mutta merkkiä en paljasta ilman sponsorisopimusta.

Kuukuppiakin kokeilin. Se oli mieletön! Ei tuntunut missään ja pysyi paikallaan. Toki vaati harjoitusta ja oli hieman veristä puuhaa, mutta hei, mie olen äiti ja metsästäjä. Mutta veikkaan, että ei ole nuorelle tytölle helpoin tapa aloittaa. 

Entäs kuukautishousut! Itse en ole sellaisia kokeillut, mutta toimisivatkohan ne? Huomaamattomat, ekologiset. Ohi ei vuoda, mutta entäs läpi?

Taloudellisesti olen siitä onnellisessa asemassa, että voin sijoittaa tyyrimpiin, pestäviin tuotteisiin tai kertakäyttöisiin. Ostaa mahdollisesti särkylääkettä ja suklaata. Minulla on vara valita miten suojaan omat ja tyttärieni pöksyt, mutta kaikilla ei sitä mahdollisuutta ole. Kymppi kuussa voi olla paljon. Olin iloisesti yllättynyt, kun Skotlanti päätti tarjota ilmaiset suojat. Semikiinnostuneena seuraan, miten käy kuukautissuojien verottomuudelle Suomessa. Se olisi askel tasa-arvoisuuteen. Toki Suomessa asiat ovat melko hyvin verrattuna sellaisiin maihin, joissa tyttöjen koulunkäynti keskeytyy kuukautisten ajaksi, koska vessoja ei ole.

Epätasa-arvo korostuu myös tehokkuuden vaatimuksessa. Jos kuukautisten aikana ei tarvitse miettiä ohivuotoja ja särkylääkkeitä, voi keskittyä muihin asioihin kokonaisvaltaisesti. Silloin olisi samalla viivalla niiden kanssa, joiden elämää kuukautiset eivät kosketa. Enkä missään nimessä halua liioitella kuukautisten aiheuttamaa haittaa. Kuukautisten aikana pystyy hoitamaan hommansa vallan mainiosti. Mutta jos haitat minimoisi, voisi tehdä 110 % läpi kuukauden, kun menkkojen aikaan suoritusteho jää sinne 98 %:iin. 

Kyllähän kuukautiset vaikuttavat välillisesti niihinkin, joilta puuttuu henkilökohtainen kokemus. Hieman säälin miestä ja poikaa, jos kuukautiset vielä synkronoituvat. Enemmän säälin kyllä niitä perheitä, joissa on useampia tyttäriä… 

Äh! Nyt sorruin vahvistamaan kuukautisiin liittyvää diskurssia. Kuukautiset tekevät ihmisestä tasapainottoman hirviön. Vahvistan myyttiä siitä, ettei ihmistä, jolla on kuukautiset, voi ottaa vakavasti. Aiheellinenkin kritiikki tai ärtymys kuitataan kuukautisilla. “Onko taas ne päivät?” Mikä voisikaan olla raivostuttavampaa?

Ja ei, minulla ei ole NE.

Olen vain joskus hieman vittumainen narttu.

PS: Menkkablogissa puretaan kuukautisiin liittyviä tabuja, kerrotaan kuukautisista ja levitetään menkkapositiivisuutta.

Categories
Yleinen

Untako vain? Yöelämää

Väsymys ei sovi minulle missään määrin, joten otan uniasiat vakavasti. Palauttavaa unta on saatava vähintään kahdeksan tuntia. Unille on siis päästävä ajoissa sillä nautin aamulenkeistä ja rauhallisista aamukahveista. Ikävä kyllä aktiivisuuteni ei keskity ainoastaan päiväsaikaan, vaan voin unissani elää yhtä vilkkaan tai jopa vauhdikkaamman päivän. 

Ja jos unihiekkaani ei ole sekoitettu piristeitä, muu perhe pitää aktiivisuustasoa yllä. Vielä muutamia vuosia sitten askeleita tuli helposti 10 000 jo ennen aamuyötä, sillä sopivan reippaan jälkikasvun liikennöintiä oli hyvä tarkkailla. Koskaan ei tiennyt kuka herää mistä ja mitä yöllä on tapahtunut.

Nyt lapset eivät valvota, mutta mies senkin edestä. Nukahtamisprosessini on herkkä, joten miehen raskas hengitys hänen lipuessaan Höyhensaarille repii tärykalvoja ja hermoja. Joskus pitää vienosti vinkata, että jospa vaihtaisit kulta asentoa. Öisin taas joudun tökkimään miestä kylkeen, kun se ei hengitä.  “Yritä nyt päättää saanko hengittää vai olenko hengittämättä!” 

Tällainen yöheräily on vaarallista, sillä aamuyön pimeät tunnit ovat pahimpia psyykelleni. Paniikki pyykkinarulle jääneistä lakanoista ja maksamattomista laskuista kasvaa kohtuuttomaksi. Tuntuu, että elämä loppuu ja maailma kaatuu, jos pyykit kastuvat tai maksan laskut vasta eräpäivän jälkeen. Jos hyvin käy ja nukahdan uudelleen, asiat eivät näytä lainkaan niin dramaattisilta tai katastrofaalisilta aamuauringossa. Kolmannen kahvikupin jälkeen voi alkaa ratkoa ongelmia loogisesti asia kerrallaan. 

Joskus konkreettisten uhkien sijaan voi toki törmätä epäluonnollisiinkin ilmiöihin. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun huomaan japanilaisten kauhuleffojen demonilapsen seisovan sängyn vieressä tuijottamassa. Hiljaa. Kontrasti päiväsaikaan puhetta pulppuavaan prinsessaani on pelottava. 

Tosin kuopukseni yliluonnolliset kyvyt ihmetyttivät meitä jo vauvana. Kahdeksankuinen ilmaantui satunnaisesti viereemme öisin. Kumpikaan ei muistanut lasta nostaneensa pinnasängystä, mutta emme antaneet asian häiritä. Ei nimittäin ollut ainoa asia, jota emme pikkuvauva-aikana muistaneet. Vauva ilmestyi väliin eikä kadonnut minnekään. Kaikki hyvin.

Muutamaa kuukautta myöhemmin kuulimme tumahduksen portaikossa ja salaperäiset ilmestymiset sänkyyn selvisivät. Yliaktiivinen bebe oli osannut sekä kiivetä pois pinnasängystä että laskeutua kolme neljännestä yläkerran rappusista. Viimeisen neljänneksen napero tuli vauhdikkaasti vierimällä. Seuraavat yöt nukuimme patjalla alakerrassa. (Haluan korostaa, että geeni unissakävelyyn tulee mieheni puolelta. Minun kultturellissa suvussani on keskitytty unissa laulamiseen. Veljeni bravuuri olivat christmas carols ympäri vuoden, esikoiseni Maamme-laulu.)

Koska yöt ovat meillä vauhdikkaita, on hyvä, että meillä on paimenkoira valvomassa unta. Eläkeläisvahtikoiramme nukkuukin useimmiten keskellä kulkureittiä, koska ei muuten kuule tai näe tarpeeksi hoitaakseen tehtäviään. Muutamia vuosia sitten keskimmäinen lapsista käveli pimeässä koiran päälle. Kertahan ei toki ollut ensimmäinen, mutta nyt valpas vahti joutui totaalisen yllätetyksi. Koira ulvaisi, lapsi kirkaisi. Sydän muljahti kylmästi rinnassa, kun kakofonia tunki korviin kesken unien.  Huusimme paniikissa sängystämme, että kukamitämitenkävi. Onneksi vaurioita ei tullut kuin lähinnä omille yöunilleni. Kuopus heräsi mekkalaan ja kiipesi sänkyymme. Kun koira ja keskimmäinen oli rauhoitettu, aloitti pienin kertomaan mitä unia hän oli nähnyt, mitä vessareissulla oli tapahtunut jne. Yllättävän paljon ehtii niinkin lyhyellä reissulla tapahtua.

Silloin muistin kertoa miehelleni, että pesin illalla kissanhiekkalaatikon, mutta unohdin täyttää sen. Samassa poika hoippui kalpeana makuuhuoneen ovelle kertomaan, että hänellä on vähän huono olo. Mittari näytti rapsakkaa 39,7 kuumetta, miehellä vähän vähemmän. Mies lähti lääkitsemään itseään ja poikaa ja aikoi täyttää kissanvessan ennen kuin kävisi vahinko. No, koska meidän perheessä kaikki ovat omatoimisia ja ratkaisukeskeisiä, kissat olivat hoitaneet homman. Mieheni löysi matosta tehdyn hiekkalaatikon korvikkeen astuessaan pimeässä kylmään kissanpaskaan. Sänkyyn palattuaan hän herätti minut horroksestani ja kuvaili tarinan yksityiskohtaisesti minulle. 

Vuoroin vieraissa, olen minäkin miestäni herättänyt. Pari viikkoa sitten töitten alkaminen stressasi tavallista enemmän. Mieheni tuumi maanantaiaamuna kahvia keitellessään, että olin kuulemma tehnyt koko yön töitä. Itse luulin herättäneeni siipan vain kerran kertoakseni löytäneeni kantarelleja.

Muutama päivä myöhemmin töissä olemisesta stressaantuneena näin unta epäilyttävästä, tuntemattomasta mieshenkilöstä. Puolustauduin luonnollisesti potkaisemalla uhkaavaa tunkeilijaa tiukasti vatsaan. Rakkaani kertoi aamulla, ettei ollut lainkaan valmistautunut tällaiseen lähestymiseen ja oli tippunut puoliksi lattialle. Toinen potku ei ollut tullut niinkään yllättäen, mutta sen jälkeen kultaseni oli päättynyt herättää minut ja vangitsi turvallisuussyistä tiukkaan lusikkaan. Eihän se toki pitkään pidätellyt, kun elimistö oli adrenaliinia täynnä. Mies sai monosta vielä kolmannenkin kerran. Onneksi vaan potkin, unessa oli puukkokin.

Kirjoittelen tätä ilmeisen vilkkaan yön jälkeen. Mitään en muista, mutta väsyttää. Kalastajan vaimolla ja Kaisa Jaakkolalla on vinkkejä levolliseen yöuneen. Kyllä. Otan opikseni. Mielelläni.

Categories
Yleinen

Uutta verta

Jos alkaa meidän jutut tympiä ja kaipaatte nasevampia tekstejä ja tuoreempia tarinoita, Vieraskynä-sivulle ilmestyy muutamia nuorten kirjoittajien tekstejä. Tänään tarjolla Siljan oivalluksia. Käykääpä lukemassa!

Categories
Yleinen

007 ja paluu arkeen

Aamuvirkku

Mies palasi viikko sitten töihin. Ankeus hiipi mieleen välittömästi, vaikka omaa lomaa oli vielä viikon verran jäljellä. Pitkä viikko aikaa keksiä aktivoivia harrasteita junioreille, miettiä ruokaa ja tapella kännykän käytöstä. Käytännönsyistä, ja osittain myös myötätunnosta, aloin herätä miehen kanssa aamukahville heti maanantaina klo 5.50. 

Illalla päätimme, että myös lapset voivat osallistua tähän kidutukseen, jota arkirytmiin palaamiseksi kutsutaan. Tyttöjen unirytmi ei ollut pahasti sekaisin, mutta teini eli kuin eri aikavyöhykkeellä. Lisäksi pojan syventynyt symbioosi kännykän kanssa oli huolestuttava. Kerran puhelimen ollessa takavarikossa poika oli epätoivoisena yrittänyt katsoa kuopuksen puhelimesta tiktokkeja. Ajattelimme kokeilla asteittaista vieroitusta. Kännykkä olisi yöunilla aluksi klo 22 alkaen.

– Pitääkö mennä jo sillon nukkumaan? En mene!

– Ei siun ole pakko mennä nukkumaan. Et vaan ole kännykällä. 

– Mitä mie sitten teen muka?!

– Luet, katot telkkaria…

Ovi paiskattiin kiinni. 

Illalla mies viritteli pojan kännykän laturiin tietyllä tavalla. Emme uskoneet hetkeäkään lupauksiin siitä, ettei puhelimeen koskettaisi yön aikana.

– Viimeksi jäi kiinni, kun puhelin oli eri asennossa. Mutta nyt on johtokin, myhäili agenttipuolisoni rakennellessaan ansaansa. 

Seuraavana aamuna heräilin pirteänä kuin perseelle ammuttu karhu keväällä. Herääminen oli hirveää. Aivan kamalaa. Olisi varmaan pitänyt mennä aiemmin nukkumaan. Mieheni tuli hykerrellen keittiöön ja alkoi laskea kellotaulusta tunteja. Yrittiköhän se laskea monelta piti olla töissä? Keväällä mies oli onnistuneesti mennyt tunnin myöhässä töihin. Nyt ei kuitenkaan mietitty työaikoja, vaan tarkistettiin ansaa.

– Joo, selvä tapaus. Puhelin oli tarkasti samalla tavalla, mutta johto ei. Ja tässä on tallennettu kuvakaappaus viis tuntia sitten, kahdelta. Amatöörimaista. 

Puhelin lähti takavarikkoon. Varmistaakseen vuorovaikutteisen päivän mies sitoi pojan laturiin marjapoimurin.  

Join kahvin mieheni seurana ja kun ovi painui kiinni, hiivin takaisin sänkyyn. Heräsin kauhuun, että olin unohtanut mennä tunneille. Työasiat alkoivat ahdistella alitajunnasta. 

Päiväherkku

Iltapäivästä aloin kipuilla töihin paluun kanssa ihan tosissaan. Oli pakko tarkistaa lukkarista milloin ja missä olisi maanantaina oltava. Samalla tajusin, että minulla ei ollut pääsyä pojan Wilmaan. Mietin, kannattaisiko edes hankkia tunnuksia vai olisinko vain onnellisempi, jos en tietäisi kaikkea. 

Poika oli löytänyt marjapoimurinsa ja tuli kertomaan, että olimme ihan paskoja ja epäreiluja vanhempia. Selityksiä puhelimen liikkumiseen ja keskellä yötä tapahtuneeseen toimintaan riitti. Puhelimeen oli asetettu eri aika jonkin pelin huijaamiseksi! (Tämän melkein uskoinkin.) Hän oli ollut varmasti nukkumassa kahdeltatoista. Kissa oli siirtänyt johtoa! Koira oli katsonut youtubesta kissavideoita! 

Todistusaineisto oli kuitenkin vedenpitävä. Luettelin listan kotitöitä, joiden jälkeen voisimme keskustella puhelimen palautumisesta. 

Paluu omaan työmoodiin sujui lupsakasti. Sähköpostissa oli kymmenen viestiä kirjastolta, joka ilmoitti, että lainani olivat myöhässä. Kuukauden. Sakko oli rapiat 60€. Itkettyäni hillitöntä summaa whappi-ryhmässä, eräs empatiakykyinen ystäväni kertoi, että olin ymmärtänyt kirjastokonseptin väärin. Tarkoitus oli lainata kirjoja, ei ostaa niitä.

Seuraavan stressireaktion sain huomatessani, että kurssialusta oli päivitetty. Uusi ulkoasu oli sekava! Missä olivat kaikki työkalut? Miten tässä nyt mitään tekisi? Taistele, pakene tai lamaannu! aivot huusivat toimintaohjeita.

Poika kävi kertomassa, että oli levittänyt pyykin. Luonnollisesti hän lisäsi, että kenenkään muun äidit eivät pakottaneet tällaiseen orjatyöhön. Pyysin häntä valmistamaan ruokaa. 

Taistellessani selvyyttä uuden layoutin hienouksiin, vanha kurssipohja tehtävineen alkoi näyttää tylsältä ja sekavalta. Teki mieli tuhota koko kurssi atomeiksi ja aloittaa alusta. Hillitsin itseäni. Tähänkin päti sama viisaus kuin aviomiehen valintaan. Silloin tällöin valinnat vaikuttavat kyseenalaisilta, mutta niden taustalla on aina perustellut syyt. Niitä ei vaan aina muista. 

Juuri sillä hetkellä työkaveri soitti. Kysymykset aiheuttivat vain lisäkysymyksiä. Lopulta emme muistaneet, mikä alkuperäinen ongelma oli ja päätimme lähteä vaanimaan vadelmia. Hienoista altistusta töihinpaluuseen.

Iltatorkku

Kun illan hämyssä palasimme ystävättäreni kanssa kotiin vattutaivaasta, tytöt ja keskimmäisen kaveri juoksivat kilpaa vastaan. Edellisenä iltana olin saanut neitokaisilta kymmeniä viestejä siitä, että pitäisi tulla kotiin, koska isi oli tyhmä eikä lähtenyt kauppaan ostamaan jäätelöä yhdeksältä illalla. Nyt ei palveluksia kaivattu, sillä keskimmäinen oli leiponut.

– Tulkaa syömään suklaakakkua, tyttäreni kutsui ystävättäreni iltapalalle. 

Kollega jäi haahuilemaan pihalle tarkistamaan pesispelin yksityiskohtia puhelimestaan. Yritin mennä sankoineni sisälle, mutta kuopus torppasi sen tiukasti. 

– Odota kaveria. 

Kakkupöydässä kaadoin itselleni kahvia. Päässä suhisi jo, sillä vattujen keskellä nälkä oli unohtunut. Vatsa huusi ruokaa.

– Äiti, vieraille ensin. 

Seuraavaksti yritin ottaa kakkua. Painottaen jokaista sanaa kuopus komensi:

Äiti, vieraat ensin. 

Saatuaan minut ruotuun he kertoivat kollegalle tarinoita kissanpennusta, marjastusaddiktiostani, pojan kännykästä ja mistä lie. Hämmästelin tällaista sosiaalisuutta, sillä he eivät olleet tavanneet kollegaani kuin muutaman kerran ohimennen. 

– Sori, kun tälleen teidän äitin varastin. 

– Ei kuule mitään, saatiin olla puhelimilla ihan rauhassa. 

– Ens viikolla äiti lähtee töihin ja me saadaan vihdoin lomailla!

Tyttäret huikkasivat vielä ovelta heipat. Aloin epäillä olivatko ufot kaapanneet lapseni.

Pakastettuani saaliini olin valmis nukkumaan. Poika oli kuitenkin vielä kalassa kaverinsa kanssa. Poika oli saanut kännykän kalaan mukaan, joten puhelin oli kuitenkin saatava yöpuulle sekin. 

Töihin paluu oli imenyt miehestä elinvoiman. Ukko nuokkui unen rajamailla telkkarin edessä, joten koin velvollisuudekseni edes yrittää hoitaa pojan kotiin. 

Mie: Kotiin.

Poika: Ei. 

Mie: Kyllä. Siellä on jo pimeä ja mie haluun nukkumaan. 

Poika: Mee. 

Mie: en mie voi mennä nukkumaan ennenku oot kotona

Poika: Se ois vähän niinku tarkotus että menisit

Mie: En mie saa nukuttua ennen ku tulet. Ja sitten oon huomenna väsynyt ja kiukkunen. Onko kiva?

Poika: Ok kohta

Mie: Siellä sataa. Tulkaa pois. 

Poika: Siks me halutaanki täällä olla. 

Mie: Hyvää yötä!

Ulkona satoi kaatamalla, joten oletin pojan tulevan pikaisesti. Silmät tuntuivat painuvan kiinni. Mies oli edelleen jotakuinkin hereillä ja opiskeli lisää vinkkejä vanhemmuuteen 007:lta, joten päätin mennä nukkumaan. Hyödyllisempiä selvästikin nuo Bond-leffat kuin lastenpsykiatrien luennot ja SuperNännyt.

Silmissä vilisti vadelmia. Laskeuduin unimaahan, jossa vattupuskien keskellä seisoi mies, nautiskellen…Tuossa! keskimmäinen heitti sänkyyn kissanpennun.

– Se hyökkäilee koko ajan varpaisiin. 

– Ai niinkö, kissa oli kaivanut tiensä peiton alle ja tunki kynsiään ukkovarpaaseeni.

Tyttö katosi nopeasti ja sulki oven perässään. Kissa kiinnostui ikkunalla surisevasta kärpäsestä, joten saatoin vajota takaisin uneen ja vatunpiikkien naarmuttamille, lihaksikkaille käsivarsille…

 Ovi tempaistiin auki ja valot sytytettiin. 

– Arska tulee meille yöks! poika ilmoitti. 

– Jaa, sammutatko valot, mumisin. Ei olleet hukkuneet. Kaikki hyvin.

– Puhelimet pöydälle.

Pojan kainalon alta huoneeseen pyyhkäisi kuopus, joka ei saanut unta, koska isot tytöt höpöttivät. Ei kai ne niin kovasti höpötä.

– No ku mie olin niitten huoneessa!

Nyt alkoi olla liikaa liikennettä.

– Mitä kello on? Missä isänne on?

– Ykstoista. 

– Kattoo telkkaria. 

– Onko se hereillä? Miks te ootte hereillä?

– Oli kai. 

– Laitetaan puhelimet jemmaan, moikka, poika pakeni huoneesta. 

– Tule sinä miun viereen, sanoin pienimmälle.

Kuopus käpertyi kainaloon ja huokaisimme molemmat. Uni vei mennessään. Huumaava vadelman tuoksu ympäröi minut ja punainen mehu värjäsi…

– Oota, mie käyn vielä vessassa. 

Aamulla oli jumissa sekä selkä että pää.

Poikien kännykät olivat nätisti olohuoneen tasolla, mutta hiuspinni puhelinten päällä oli vaihtanut paikkaa…

Categories
Yleinen

Kireitä siimoja, kireitä hermoja

Poika on innostunut kalastuksesta ja on harva se päivä heittelemässä jossain. Siinä ei mitään erikoista. Mutta kun tyttäreni ilmoittivat eräänä iltana haluavansa kalastamaan, hämmästyin ja heti perään tunsin lievää vahingoniloa. Tyttäreni ovat nimittäin perineet kärsimättömän luonteeni ja suloisen asenteeni, että kaikki on osattava heti. Lisäksi eväkäshommat ovat mieheni heiniä, sillä minä en ole mikään kalastaja, en tiedä mikä on peruke tai lippa, enkä opi, vaikka kuinka opetetaan. Päätin siis lähteä viihdyttämään itseäni veneeseen, sillä tämä tulisi voittamaan kaikki Netflixin klassikot ja uutuussarjat.

Mies pakkasi autoon kalastusvälineet ja liiveihin sonnustautuneet tyttäret. Koko matkan mies varoitteli tyttöjä, että koukkujen kanssa piti olla supervarovainen ja varoa, ettei se osuisi mihinkään. Mies toisti sanansa ojentaessaan vavat tytöille. Huokaisi helpotuksesta, kun sanoin, että en tarvitse omaa vapaa. Noin viisitoista metriä autosta uistin viuhahti miehen ohimon vierestä.

– Enkö juuri sanonut, että kattokaa sitä koukkua?!

–  Koko ajanhan katoin, mutta minkä mie sille mahdan, jos tunget sen pääsi siihen!

Mies tuijotti sanaakaan sanomatta keskimmäistä ja näin, että se prosessoi tilannetta. Kannattiko jatkaa, palattaisiinko kotiin? Mies huokaisi ja jatkoi matkaa. Lupaava alku.

Vene oli vedetty rantaan, mutta jokin Fish Master I:n ulkoasussa tökki. Molemmista hankainpareista oli toinen hankain kadoksissa. Onneksi säilyneet hankaimet olivat molemmin puolin venettä ja molemmat airot olivat tallella. Nyt testattaisiin parisuhteen tila tosissaan. Mies puuhaili jotain veneen kimpussa. Yritin itse väistellä ohi viuhuvaa viehettä ja tsiigailla samalla tulevaa mustikkasatoa.

– Onko meillä joku ämpäri niille kaloille? Mie en halua olla samassa veneessä niitten kanssa, jos ne on vapaana.

– Lähetäänkö me veneellä? Me hukutaan?

– Ei hukuta. Siulla on liivit ja osaat uida.

Mies kehoitti tytärtä menemään keulaan. Tytär lompsi suoraan peräpenkin päältä veneeseen. Miehen leukaperät kiristyivät ja hän pyyhkäisi kämmenellä enimmät mudat ja sammaleet pois istuimelta.

– Veneeseen mennään silleen, että ei penkit kastu.

– Elä, nyt. Ei se tiedä, tuumailin tasoittelevasti, vaikka tämä keskustelu käytiin joka kerta, kun veneiltiin. 

– Eikö ole itsestään selvä. Mies kohdisti katseensa kuopukseen. – Menet silleen kyytiin, ettet likaa isin penkkiä.

– Ookoo.

Katsoimme, kuinka pikkuneiti asetti jalkansa nätisti penkin reunoille, mutta antoi mutaisen liejun tippua suoraan penkille. Mies katsoi minua suoraan silmiin.

–  Nyt jos rouva sentäs onnistuis.

–  Kunhan nyt pääsisin tästä mutavellistä irti. Mie oon jumissa.

Vihdoin saimme tyrkättyä veneen vesille. Minulla oli toinen airo, miehellä toinen. Mies käski soutaa, vastasin, että takaisinko rantaan mennään. Huopaamalla päästään eteenpäin. Määriteltyämme käsitteet pääsimme jatkamaan matkaa ja etenimme yllättävän sujuvasti lammen pintaa. Keskimmäinen kirkui hukkuvansa ja pienin koitti seivästää kaloja vavallaan. Mies aloitti oppitunnin:

– No niin, kattokaapa miten mie teen.  Sitten painetaan sormella siimaa, vapautetaan kela ja kun heitetään, lasketaan siima…

Kolme vapaa viuhahti veneen yli ja kuului kolme molskahdusta. Tytöt jäivät katsomaan odottavasti isäänsä, joka kelasi ja käski tyttöjenkin kelata.

– Mistä?  

–  Mikä?

– Miks tää #%&?! ei toimi?

– Tää on jumissa!

Nauroin ja näytin nuorimmalle, miten kelataan. Piti vain kysyä mieheltä miten. Toinen kiukkuili kelalleen. Yritin auttaa, mutta mitenpä autat, kun et tajua mitään, ja tyttö ottaa neuvoja yhtä hyvin vastaan kuin äitinsä.

– Nyt katsokaa, kun isi näyttää kokonaan, miten homma toimii.

Seuraavalla otoksella tytöt katsoivat läpi koko toimituksen, jonka jälkeen ilmatilassa alkoi vilkas liikenne. Otteet olivat oikeat, vaikka vähintään joka toisella kerralla koukkuun tarttui lumpeenlehti tai levää. Irroittelin kohtaloa uhmaten limaisia leviä, sillä vavat heilahtelivat odottamattomasti enkä halunnut reikiä sormeeni.

Vihdoin pienimmän vapa taipui. Kala! Pienin kelasi ja hopeakylki vilahti pinnalla, mutta karkasi sitten. Pienimmän mielestä hän kuitenkin oli saanut kalan, vaikkei se veneeseen asti ollut noussutkaan. Keskimmäinen mökötti. 

Tuuli kuljetti ankkurittoman veneen turvesaaren viereen, ja veneen kylki suhahti kaislikossa.

– Hyi! Mennään pois. Nämä kamalat heinät! keskimmäinen karjui hysteerisenä. Hillitsi kuitenkin hermonsa, eikä heilutellut vapaansa.

– Kestä.

– Siellä voi olla kaikkia kamalia ötököitä ja sammakoita ja lokkeja ja…

– Entä jos mie saan linnun tällä? kuopus osallistui keskusteluun. 

– Et saa.

– Mutta entä jos…

– Et saa.

Putsailin levää koukuista ja vapautin siimaan sotkeutuneita uistimia. Tunsin olevani hommassa mukana, vaikka omaa vapaa ei ollutkaan. Pienet pohjakosketukset eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi haastavia, joten pienimmäinen heitti uistimensa lammella seikkailevalle turvelautalle. Se takertui tiukasti kaislikkoon. Tyttö tyrkkäsi vavan minulle. Mies käski kelata, minä pelkäsin katkaisevani siiman. Kuunneltuani käskytystä ja vastattuani samalla mitalla, tyrkkäsin vavan miehelle, jonka käsissä vapa vapautui välittömästi. 

Hetken oli rauhallista. Laineet keinuttivat venettä ja ihailin auringon värjäämiä puita. Siiman viuhahtaessa ohi suljin automaattisesti silmäni. Mieheni mielestä vallan oivallinen turvallisuuskikka.

Seuraavaksi miehen koukkuun nappasi ahven. Irrotin sen varovasti ja kumarruin etsimään kapulaa kolkkaamista varten.

Aikuinen ahven

– Et sie voi tappaa sitä! Laske se vapaaksi! keskimmäinen huusi.

– Se on pieni vielä! kuopus jatkoi.

– Tähän on hyvän kokonen ahven!

– Mie en ainakaan aio syödä sitä.

– Enkä mie. Se on vauvakala, laske se pois.

Laskin kalan vapauteen. Miehellä ei ollut sananvaltaa asiassa. 

Auringon hipoessa jo puiden latvoja tapahtui se, mitä olin odottanut. Vapojen piirtämät reitit ristesivät ja siimat sotkeutuivat suloiseen sekamelskaan. Tärkeintähän tilanteessa oli syyllisen löytäminen, joten tyttäret keskittyivät siihen ja mieheni purki solmua. Minä pidin vapoja ja varoin tekemästä äkkiliikkeitä. Ja kuten aina tilanteissa, joissa oli oltava liikkumatta, ajattelin vain, jos vahingossa tekisinkin pakkoliikkeen ja koukku repäisisi miehen peukalon ja takertuisi silmäluomeen.

Syyllistä ei löytynyt, mutta molemmat ripitettiin siitä, että olisi syytä katsoa minne uistimensa viskaa. Ja kyllähän neiti keskimmäinen jatkossa katsoikin, mutta tuulenpuuska heitti uistimen vieressä uivan turvelautan toiselle puolelle. En voinut olla nauramatta. Ei ollut kovin kannustavaa vanhemmuutta, äsähti tyttäreni.

Tyttärien mielestä kalastusta olisi voinut jatkaa, mutta keskinäinen kommunikointi jatkui sen verran kireänä, että mieheni antoi äänettömiä käsimerkkejä ja aloimme soudella rantaa kohti. Viime metreillä keskimmäisen uistimeen tarttui saalis. Tytär nosti saaliin veneeseensä ja mies irrotti sen varovasti.

– Tämä varmaan lasketaan vapaaksi.

– Eikä lasketa!          

–  Miksi? Tämä on paljon pienempi kuin se ensimmäinen.

– Joo, mutta se on miun ensimmäinen. Se on vietävä kotiin, koska se kakkakikkare (=isoveli, kirj. huom.) sano, että en saa mitään.

– Aivan, se oli varmaan iso vauva ja tämä on pieni aikuinen, tuumi mies.

– Kyllä.

–  Mutta sitten putsaat ja paistat sen, sanoin. – Isi neuvoo.

Kuopus ulisi koko kotimatkan, koska ei saanut omaa kalaa. Sisko oli reilu ja antoi pikkusiskon pidellä ahventa kotimatkan ja lupasi maistiaiset. Pikkuahvenesta oli jaettavaksi molemmille kalastajille.

Itse löysin aamulla ruodot keittiön pöydältä ja haisevat perkeet kompostisankosta. Pakko oli antaa palautetta.

Categories
Yleinen

Siivoton juttu

Epämääräinen määrä Nokian kumppareita ja likaisia lenkkareita. Pesäpallomaila, vähän syöty lippis ja uimahousut. Magneetti ja kymmenen metriä narua, sulkapallosetti, talven kadoksissa ollut katuharja, lasitölkillinen sammalta ja kastelukannu. Kahvikuppi pöydällä ja toinen ikkunalla, oksasakset, naulaimen nauloja, ruuvimeisseli ja hesari. Ovessa roikkuu ruskettunut havukranssi joululta. Seinässä on pidetty tukkimiehen kirjanpitoa kirkkaan keltaisella. Sidontaliina, pyyhe ja snorkkeli. Ruusubegoniaa raateleva kissa.

Koira sisusti mieleisekseen.

Siinä ulkoportaiden ja kuistimme sisutus tällä hetkellä. Eteisen ovea en uskalla avata.

Kun on kolme lasta, mies, muutama kissa ja pari koiraa, voi varautua siihen, että elämää, eritteitä ja elämän jälkiä piisaa. Kesäloma ja lomat ylipäätään tarkoittavat sitä, että omaa ja vierasta porukkaa pyöri nurkissa ja pihoilla vielä tehokkaammin. Vaatteista ja ihosta irtoaa kuonaa, karvaa ja haituvaa, ulkoa kantautuu heinää ja hiekkaa ja tekevien lasten sormenjälkiä on ovissa ja karmeissa. Tavaratkin siirtyvät taianomaisesti jopa tontilta toiselle.

Ei kai tässä muuten, mutta yksi ensimmäisen maailman ongelmistani on se, etten voi rentoutua kahvikupillisen kanssa tai keskittyä kirjaan, jos pöytä on pyyhkimättä, takit väärissä nauloissa tai lihat kasvisten hyllyllä jääkaapissa. Nauttisin tavattomasti tahrattoman siististä ja tyylikkäästä kodista, jota voisi somessa esitellä. Tiedän, että kyseessä on usein a) kuvasta, jonka ulkopuolelle on rajattu normikaaos tai b) ihmisestä, joka viettää aikansa kodin ulkopuolella. Ikävä kyllä tiedän myös, että on olemassa c-vaihtoehto. Ihminen, jolla koti pysyy aisoissa ilman merkittäviä ponnistuksia. Olen sellaisen tavannut.

Kun lapset olivat pieniä, olisi tarvittu sisäkkö.

Minä en ikävä kyllä ole sellainen. Niin tiukan kontrollin säilyttäminen yksin tai yhdessäkään on minulle mahdotonta. Toimeliaat kakarani ja suurten linjojen mieheni eivät tunnu välittävän kaaoksesta. He pystyvät keskittymään puhelimen pläräilyyn, vaikka sohvatyynyt valuvat lattioille ja loikkivat surutta pelikasojen ja villakoirien päältä. Telepaattiset viestini siivouksen tarpeesta eivät saavuta kohdettaan ja kun lopulta saan piiskattua perheen puunaamaan peilejä ja pönttöjä, he eivät käytä oikeaa rättiä tai muista viemärin saumoja.

Perustelen siisteysnatsiuttani sillä, että olisi huomattavasti helpompaa ja vähemmän stressaavaa, jos aamulla tietäisi tasan tarkkaan missä on teinin vasemman jalan kenkä tai oma puhelin. Mutta on selkeästi miellyttävämpää olla nalkuttamatta ihan koko aikaa ja antaa lasten ja miehenkin toteuttaa itseään. Piirustusvälineitä on meillä joka huoneessa, koska milloinkaan ei voi tietää missä inspiraatio iskee. Uistimia roikkuu olohuoneen verhoista ja prätkän penkki odottaa nahkaa päälleen olohuoneen nurkassa.

“Kaikki kaveritkin saa pakkeloida sisällä! ”

Vaihtoehtoisen näkemyksen mukaan siivous- ja raivaamisaika on poissa minimaalisesta harrasteajasta. Kun tavarat ovat levällään, on helppo jatkaa projektia. Näin mieheni perustelee kauhistelemaani kaaosta. Hänellä on kyllä ilmiömäinen taito muistaa, mihin minkäkin avaimen ja ruuvin jätti. Ikävä kyllä tavaroita saattaa liikutella myös joku muu. Jos ei lapset, niin minä tai kissa.

Sitten tapahtui jotain, joka muutti elämäni. Eräänä päivänä tuskaillessani kodin sotkuisuutta ja tunkkaista tuoksua, kuopus vaiensi minut toteamalla ykskantaan: “Minusta täällä on kodikasta.” Hetkinen. Asuiko taloudessamme muitakin ajatustoimintaan kykeneviä yksilöitä? Oliko näillä omia käsityksiä ja mielipiteitä muun muassa siivouksesta ja siisteydestä? Mikä häiritsevintä, olisivatko nämä käsitykset samanarvoisia oman siisteysideologiani kanssa?

Asteittain ajatus kirkastui helpommin hyväksyttäväksi. Miksi tapella siivouksen kanssa, jos sotku ei ketään muuta tuntunut haittaavan? Ehkä olisi vaivattomampaa, jos itse muuttaisin omaa ajattelutapaani lähemmäs kanssaeläjieni ajatuksia. Opettelisin näkemään asiat toisesta näkökulmasta. Kun valitin siitä, että jalkani tarttuivat tahmaiseen lattiaan, kehotti pienokaiseni laittamaan sukat jalkaan. Ongelma ratkaistu! Kun etsin mittanauhaani, vastaus tuli napakasti, että luultavasti se on juuri siellä minne sen jätit. Punastuen totesin, että omat harrasteeni leviävät inspiraation iskiessä aivan samoin kuin muillakin.

En silti ollut luopumassa siivouspäivästä. En todellakaan. Arvelin vain lopettaa siivouspäivien välisen nalkutuksen. Samalla päähäni pälkähti myös kerettiläinen ajatus, että minun tapani siivota ei ehkä ollutkaan ainut ja oikea. Jos luottaisinkin siihen, että jokainen hoitaa omat hommansa ajallaan ja ihan omalla tyylillään… Päätös oli raskas, sillä sydämeni itkee verta aina, kun vessan pytyn pesuun käytetään kylppärin vessanpönttöön tarkoitettua rättiä! Joudun poistumaan kotoa mieheni siivotessa. Vaikka en tajua, miten siivousrättien värikoodi on muka liian monimutkainen, jos jätkä osaa sähköjohtoja vetää…

Tänä kesänä aion kuitenkin nauttia ruohomättäistä yläkerran portaikossa, nurkista ja sohvilta löytyvistä märistä pyyhemytyistä, kenkäkasasta rappusilla ja makaroneista lavuaarissa… Ne ovat elämisen merkkejä, jotka kertovat lasten olevan onnellisia, omatoimisia ja ravittuja. Koska astiakaappi näyttää mukavan tyhjältä ja siistiltä, en myöskään nalkuta teineille huoneisiin jemmatuista astiastoista. Paitsi, jos ruualle ei löydy yhtään lautasta. Sen sijaan aion jatkossakin motkottaa vanukaspurkista auton penkin alla, pyörästä kukkapenkistä tai muumioituneesta eväsbanaanista matkakassissa.

PS. Vaikka tämä päätös hyväksyä elämän jäljet kodissamme on parantanut perhe-elämäni laatua ja lisännyt kokonaisvaltaista hyvinvointia, kaipaan siivoamista ja aion ostaa itselleni työhönpaluulahjaksi uuden lattialuutun.

Categories
Yleinen

Idyllinen perheloma

Uskon, että perhelomat on keksitty vain siksi, että olisi mukava palata töihin.” – Aikku

VAROITUS: TooLongToRead – Varaa kahvia tai muita virvokkeita, jos ajattelit selvitä loppuun asti.

Emme ole kovin innokkaita matkailijoita. Oikeastaan vihaamme kotoa poistumista. Vain harva lomakohde kiinnostaa kaikkia ja useimmiten ne ovat aivan liian kaukana ja niissä on aivan liikaa ihmisiä. Kaikkia ahdistaa myös istua paikallaan liian lähellä toisia. Ainoastaan siitä olemme yhtä mieltä, että reissaamisessa kotiinpaluu on parasta. 

Autossa lempiharrastuksemme on tappeleminen. Kiistelemme muun muassa siitä, mikä mahtoi olla nopeusrajoitus tai kenen kännykällä on latausvuoro. Aina voi myös kertoa mielipiteen sisaren tai veljen soittolistalle valitsemasta kappaleesta. Yleensä se on täyttä p***aa. Liikennemerkkien tai punaisten autojen bongailu on meillä lähinnä peltisistä tai tavallisista poliiseista varoittelua. Nälkäkiukku alkaa noin tunnin sisällä lähdöstä. En ymmärrä, miten miehelleni tulee edelleen yllätyksenä, että muutumme tyttärien kanssa hirviöiksi, jos emme saa ruokaa kahden tunnin välein. 

Silti loma vaatii masokistista irtiottoa arkisista kuvioista. Ja onpahan jotain mitä kertoa työpaikan kahvipöydässä ja mistä päivittää kuvia someen.

Oulangan kansallispuistossa.

Useampana kesänä olemme ajelleet mieheni kanssa kahdestaan moottoripyörillä muutamien päivän reissun Lapissa tunturien kupeessa kirkasvetisiä jokia ihastellen, prätkää korjaten ja poroja väistellen. Lapin maisemat viehättävät kovasti minua ja miestäni, jopa niin paljon, että uskaltauduimme tällä kertaa ottamaan kersat mukaan. Koska viiden hengen perheen matkustaminen käy hyvin äkkiä hyvin kalliiksi, päädyimme telttamajoitukseen sekä omiin eväisiin. Auto oli ääriään myöten täynnä makuupusseja ja kuivamuonaa, jota voisi levikkeellä edullisesti lämmitellä. Teltta tosin oli vain kolmelle hengelle ja mieheni tuumi, ettei hän edes mahdu suoraksi telttaan. 

Henkilökohtaisesti haaveilin ihanista kävelyretkistä Lapin henkeäsalpaavissa maisemissa. Lapset eivät innosta kiljuneet, mutta veljeni oli markkinoinut onnistuneesti Pientä karhunkierrosta, jossa olisi huikeita maisemia, poroja, vesiputouksia ja riippusiltoja. Ja vain 12 kilometriä. Päivä alkoi olla jo illan puolella, joten päätimme kuitenkin ajaa suoraan leirintäalueelle ja kiertää jonkin lyhyemmän reitin. Leirintäalueelta lähtikin näpsäkkä vitosen lenkki, johon oli suositeltu käytettäväksi aikaa 2-3 tuntia. Mikäs sen ihanampaa kuin kävellä yöttömässä yössä, ei haittaisi vaikka nukkumaanmenoaikakin menisi. Nyt oltiin lomalla!

Juu… Ihan muuten kiva, mutta itikkamyrkky unohtui. Vaellusseuraksi liittyi parvi itikoita. Kysyin kuopukselta oliko huitominen jokin uusi tiktok-tanssi, mutta yleisö ei lämmennyt vitseilleni. Minua itikat eivät häirinneet, koska elämän eliksiirini ei niille todistettavasti kelpaa. (Virallisessa tutkimuksessa kävelin itikkaparveen ja itikat katosivat välittömästi.) Mutta ilmeisesti lapset olivat perineet mieheni veriryhmän. Pienet lenkkikaverit innoittivat kuitenkin sen verran tehokkaaseen reippailuun, että lenkillä meni vain tunti ja vartti. 

Ensimmäisen halvan ja inisevän telttayön jälkeen päädyimme pohtimaan muita majoitusvaihtoehtoja. Itikkamyrkyn lisäksi olimme nimittäin unohtaneet tyynyt. Kokeneina eränkävijöinä kääräisimme vaatteista helposti päänaluset. Heräsin kuitenkin yöllä siihen, että paleli. Paleltumiskuolema pelotti enemmän kuin kipeät niskat, joten pukeuduin tyynyyni ja yritin nukahtaa uudelleen. Eipä nukuttanut. Jokainen asento tuntui hankalalta, ja niskaa juili ja jomotti. Keskimmäinen oli muistanut oman tyynynsä ja nukkui autuaasti vieressäni, joten koetin hivuttautua vaivihkaa samalle tyynylle. Tyttö aukaisi silmät ja tuijotti minua murhaavasti sanaakaan sanomatta. Katsoin paremmaksi perääntyä. Katselin ympärilleni olisiko mitään, mitä voisin pääni alle tunkea. Haa! Kuopuksen pehmopossu Herra Sika. Pienihän se oli, yritin etsiä isompaa nallea, mutten löytänyt. Possulla pärjäsi hyvin yön viimeiset tunnit. Aamulla selvisi, että mieheni oli Seymore-nallen kaapannut jo alkuyöstä. Ei kuulemma ollut paljon parantanut tilannetta, kun ei saanut jalkoja ojennettua suoraksi ja selkää pakotti.

Kelvottomat tyynyinä.

Yllättäen kakkospäiväksi valitsemani aktiviteetti sai jälkikasvun hyväksynnän, vaikka paikalle pitikin kiivetä jonkin matkaa. Vierailimme ametistikaivoksella, jossa sai kaivaa ihan oikeita ametisteja ihan oikealta kaivaukselta ja yhden saisi pitää itse. Lipunmyyjä ohjeisti, että “portti aukeaa klo 13 ja opas odottaa portaiden päässä ylhäällä.” Odotimme kuuliaisesti jonkin aikaa. Sitten kuopus alkoi kärttämään, joko voitaisiin mennä. Meidän kyllä käskettiin odottaa… Silloin huomasimme, että porttihan oli jo auki. Oli ollut koko ajan, sanoi keskimmäinen, joka oli odottanut meitä juostuaan mielenosoituksellisesti koko matkan. Pitikö meidän siis mennä? Vaikka kello ei ollut vielä yhtä? Miksi kukaan muu ei mennyt? Portti todella oli auki, jopa kunnolla raollaan. Portissa oli Vartioitu alue -kyltti ja siitä roikkui kettinki ja lukko, mutta portti ei todellakaan ollut lukittu. Selkeästi kuljettavissa. Esikoinen yritti, että se myyjä käski odottaa. Kukaan muukaan ei mene. Mutta porttihan on auki! Eipähän tarttee oppaan meidän perhettä odottaa. Ja mistä lähtien me on seurattu muiden esimerkkiä? Teini veti lipan silmille ja seurasi perässä, kun loikimme portaat ylös. 

Ylhäällä opas otti meidät vastaan hämmästyneenä, joskin katse muuttui pian ärtyneeksi. Hän tiedusteli napakkaan sävyyn, kuka meidät oli laskenut jo näin hyvissä ajoin portista. Eikö meille ollut kerrottu, miten homma toimii? Osoitti sitten missä meidän pitäisi odottaa, mielellään paikallaan ja otti sitten puhelun alas. Kuuntelin sivukorvalla kiihkeää keskustelua ja hetken pelkäsin, että Lapin poliisit tulisivat pidättämään meidät tunkeutumisesta yksityisalueelle. Ei päästy tällä tempauksella kuitenkaan telkkariin, vaan saimme jäädä kaivamaan jalokiviä. Teini suhahteli vähän väliä, että eikö hän ollut ollut oikeassa. Suhisimme takaisin, että haluttiin vain havainnollistaa, miten käy, jos ei kuuntele ohjeita. 

Onneksi saimme jäädä. Olo oli kuin kaivoskääpiöillä, kun tomuisina rapsutimme maata ja etsimme välkehtiviä kiviä. Lisää ja lisää… Vielä vähän aikaa! Lopulta jouduimme vastentahtoisesti jättämään kaivaukset, kun meidät ohjattiin päättäväisesti pois.

Ametisti parantaa keskittymiskykyä, edesauttaa oppimista, helpottaa pääkipua, estää stressiä ja mitä vielä! Täydellinen murikka meidän poppoolle!

Päätimme pestä hiekkapölyn päältämme läheisen lammen rannalla. Lapset syöksyivät hyiseen veteen, mies rupesi keittelemään sapuskaa ja itse ihastelin näköalaa.  Kuuntelimme huvittuneena, kuinka lähdössä olevalla porukalla oli samaistuttavia ongelmia. Eikö sinulla ole t-paitaa? Pelkkä huppari? Missä sun sukat? Täällä on yks, kenen se toinen on? Se on mun! Laita kalsarit, ette voi ajaa ilman alushousuja! Mä en kestä teitä! Uikkarit? Eikö sulla varmasti ollut t-paitaa, kun tultiin? 

Porukan onnistuttua pukeutumaan, jälkikasvuni tuli vinkumaan, että missä on vessa. Nyt on kakkahätä! Ei kärsi odottaa! Uimarannalla ei ollut vessaa, joten ojensin vessapaperia ja ohjeistin menemään metsikköön. Luonnon kutsu oli kuitenkin liian kova ja oli pakko kyykistyä heti parkkipaikan viereen. Huidoimme ja huusimme, että ei siihen, kauemmas! Mutta lapsi ei kuullut tai välittänyt. Ja luonnollisesti heti kohta auto lähestyi uimarantaa. Viittilöimme lapsukaiselle, että menisi hieman syrjemmälle. Pylly paljaana, haara-asennossa pikkuinen loikki metsään vessapaperirulla kädessään. Ja juuri ajoissa. Auto kurvasi juuri kikkareen viereen. Myöhemmin ohjeistimme, että ensi kerralla mennään tarpeille niin kauas, ettei kukaan näe. “Olisin minä mennyt, mutta kun se kakka meinasi tippua jo siihen parkkipaikalle.” Epäilemme, että samaiselle rannalle jäi yksi vasta hankittu uima-asu.

Tälle uimarannalle jäi uimapuku.

Toiseksi yöksi valittu mökkivaihtoehto oli tyttäristä vallan hohdokas ja ihmeellinen. Jääkaappi, telkkari, sauna! Melkein kuin hotellissa. Melkein. Lämmitin saunaa ja tunnin päästä huomasin saunan olevan edelleen viileä. Olin säätänyt lämpötilan nollille. Ei sinänsä yllättänyt ketään meistä. Olen minä ennenkin pyöritellyt väärin saunan namikoita ja istunut sitten kylmässä saunassa ihmettelemässä, miksi kiuas ei sihise. Miehellä meni yhtä vahvasti jääkaapin kanssa. Väänsi sen kyllä päälle, mutta ihan tappiin. Aamulla totesimme, että aamupala oli jäässä ja yksi kokistölkki oli rikkoutunut ja valuttanut ruskean jääkerroksen jääkaappiin. Jes, jääkaapin siivous on aina ollut lomani to do -listalla top 3:ssa.

Säätiedotusta ja sosiaalista kompetenssiamme tarkkailtuamme päätimme suunnata kotia kohti. Johan tässä oli matkailtu ihan tarpeeksi. Paluumatkalla nuoriso istui puhelimiinsa liimautuneina, mies väisteli poroja ja itse osoittelin haltioituneena ohi vilahtelevia maisemia, suopursujen peittämiä soita, viileitä järviä, kapoisia kuusia ja sinisenä hohtavia tuntureita.

– Voitasko vaan muuttaa tänne, ettei tartteis koko ajan huudahdella, että kattokaa? tuumi kuopus. – Ja opettele edes oikea ja vasen.

Ihan hukkaan retki ei kuitenkaan mennyt. Tunnustivat, että ihan hienoja ne tunturit olivat. Ja luontopolutkin, jos ne olisi saanut ilman itikoita. Pienin oli täpinöissään, koska oli telttayönä nähnyt ison porotokan vessareissulla. Ja kaivoskääpiöhommat ametisteineen olivat parasta!

Melkein pää pilvissä.

Kotiin oli kuitenkin kiire. Navigaattorin lupaama kotiintuloaika alitettiin kahdella tunnilla, vaikka Päivö oli pistänyt pari puuta tielle poikittain, ja kurvasimme vielä kylpylän kautta. Kylpylässä Baywatch-mieheni pelasti hukkuvan kuopuksen, joka paljastuikin sitten tuntemattomaksi, sukeltavaksi lapseksi. Itse meinasin tukehtua nauraessani mieheni imitaatiolle vesijumpastani.

Kuhmossa ajettiin sitten pillurallia, kun kartanlukijan ja kuskin aallonpituudet ja koodikieli eivät kohdanneet. Kuhmossa on jotain taikaa, joka koettelee parisuhdettamme. Pari vuotta sitten prätkäreissulla miehen Harrikka hyytyi sadannetta kertaa reissun aikana kylän raitille keskellä yötä. Kiristi sen verran, että jätin mieheni korjaamaan prätkää ja jatkoin matkaa. Ennätin ajaa parikymmentä kilometriä ennen kuin lepyin sen verran, että ajoin takaisin. 

Kotimatkamme viimeiset kilometrit olivatkin sitten suoraa sotaa siitä, kenen jalka oli väärällä puolella ja kuka hengitti väärään suuntaan tai söi purkkaa liian kovaäänisesti. Sitten puristeltiinkin ametisteja ja päätettiin, että tässä oli taas perhelomaa tälle vuosikymmenelle. Seuraavan kerran jokaisella on oma prätkä alla. Eikä kypäräpuhelimia.

Tänne ensi kerralla.
Categories
Yleinen

Perheen peli-ilta täydenkuun aikaan

Iltapäivän aurinko loi pitkiä tummia varjoja keittiön kolhuiselle pöydälle. Ilmastointi humisi ja kärpäset surisivat likaisella ikkunalla. Pahaenteisen hiljaisuuden rikkoivat lähestyvät askeleet, jotka liimaantuivat tahmaiseen lattiaan. 

Pieni tyttö seisoi keittiön ovella. Valkoiset hiukset valuivat olkapäille ja silmät tuijottivat tiukasti. Hymytön suu avautui vaativaan kuiskaukseen, joka viilsi äidin korvia ja sai sydämen lyömään kiivaammin. 

-Äiti… minä haluan… pelata lautapeliä.

Kauhu valahti kuin sankollinen jäävettä rintaan ja vatsaan. Pakokauhu sai hengityksen tuntumaan raskaammalta. Ei, mitä tahansa muuta, mutta ei tätä!

Äidin silmissä vilisi filminauha huutavista lapsista, lentävistä nappuloista ja silputuista sääntövihkoista. Tuo pieni demonin ja enkelin sekoitus tiesi, että äiti heltyisi. Jos joku lapsi tänä tietokonepelien hallitsemana aikakautena halusi levittää pelilaudan pöydälle ja asetella konkreettisia nappuloita oikeiden, fyysisten ihmisten kanssa, ei äidillä ollut sydäntä kieltää. Olohuoneen puolella mies näki, kuinka äidin päässä visualisoitui myös kadehdittava somemyytti idyllisestä perheestä, joka nauraen pelasi perjantai-iltana seurapelejä. Äidin suu aukeni, silmäkulmat pehmenivät. Ei! Mies viittilöi tiukoilla käsimerkeillä, että äidin pitäisi pitää suunsa kiinni. Pahalle ei saanut antaa pikkusormea. 

– Voidaanhan me pari peliä pelata kohta. 

Lapsen kasvoille levisi onnellinen hymy, silmät tuikkivat innosta. Mies itki tuolissaan. Eikö vaimo vieläkään ollut oppinut, että näin ei pitänyt tehdä. Se oli samaa veren kaivamista nenästään kuin elokuvissa, kun päähenkilöt lähtevät yksin tutkimaan pimeää taloa tai jäljittämään rikollista, manaavat pahoja henkiä tai hautaavat rakkaimpansa lemmikkien hautausmaalle. 

Äiti vakuutti isälle, että ei huolta. Hän oli lomalla ja hermoja oli vaikka muille jakaa. Valmistaudutaan vain hyvin. Tarkka aikataulu oli ehdoton. Tasan kello 19 laitetaan peli pöydälle, ja peli päättyy klo 20 tai välittömästi, jos tappelu alkaa. Äiti keskittyi uloshengitykseen, tämä onnistuisi. Oli tärkeää pitää aika rajattuna, harjoittaa tietoisesti pentujen itsehillintää ja verenhimoa.

Mies ei ollut yhtä varma.

Kellon lähetessä seitsemää teini esitti vastalauseen, ettei mitkään #%&!! pelit kiinnosta. Äiti ilmoitti, että saa &%# luvan kiinnostaa.

Pelin valinnan aikaan liikuttiin hämärän rajamailla. Kiiluvista silmistä näki, että ne maistoivat jo veren. Afrikan tähti oli tylsää, Cluedon logiikka oli mahdotonta pienimmälle, Port Royal oli liian pitkä, shakkia pystyi pelaamaan ainoastaan kaksi, joukkueena peli muuttuu fyysiseksi yhteenotoksi. 

Äiti huokasi, mietti hetken luovuttaisiko, mutta vain hetken. Hänen silmiinsä nousi tumma varjo. Päättäväisyys tai itsepäisyys, se riippui näkökulmasta. Tämä homma vietäisiin maaliin, vaikka väkisin. Diktaattorina äiti totesi, että kokeillaan Aliasta, kun kuopuskin osaa vihdoin lukea eivätkä kaikki selitykset ole: “Se on se, joka on taivaalla ja tuikkii.”

Klo 19.06 pelipöydän ympärillä oli hiljaista. Äiti meni ulko-ovelle ja raotti sitä. Kuunteli. Levitti sieraimensa ja veti henkeä. Tuulen tuoma öljyn haju paljasti konepellin alle piiloutuneen miehen. Äidin ei tarvinnut karjaista kulmahampaiden takaansa kuin kerran, kun mies hiipi, käsien pesun kautta, keittiöön. 

Peli alkoi. Tytöt vastaan pojat. Ihan hyvin meni. Isä ja äiti ajattelivat pelänneensä turhaan. Isä silitti äidin karvaista kättä. Pienimmälle annettiin tupla-aika ja selityksiä katsottiin hieman sormien läpi. Keskimmäisen kalpeilla kasvoilla oli teatraalinen mökötys, koska ei pelattu Cluedoa. 

Kuopus: Se on mustan vastakohta…

Äiti: Valkoinen?

Kuopus: Se on mustan talon vastakohta. 

Äiti: Valkoinen talo?

Kuopus: Joo. 

Esikoinen: Et voi sanoa sitä sanaa, jota selität. 

Kuopus: Enhän minä sanonut. 

Esikoinen: Ei helvetti, mikä idiootti.

Äiti: Se on kaksi tuntia puhelinkieltoa. 

Esikoinen: Ei ole reilua! Se on niin v****n tyhmä, ettei osaa sääntöjä. 

Äiti: Kolme. 

Esikoinen: Pitääkö olla paska äiti?

Äiti. Pitää. Neljä. 

Esikoinen: Minä…

Näki, että etsi sanoja.

Äiti: Niin…? Jatkatko? 

Ei jatkanut. Äiti huokasi helpottuneena. Onneksi, koska noin monen tunnin puhelinsakon valvominen olisi ollut äidille jo mahdotonta. 

Peli jatkui. Isän ja pojan välillä oli yli-inhimillinen yhteys. Sanat löytyivät liian helposti ja vaivatta. Tyttäret alkoivat epäillä huijaamista. Vilkaisivat toisiaan silmäkulmiensa alta. Toinen väijyi silmä kovana tiimalasia, toinen vahti, että kortit otettiin uudesta pakasta. Matala murina korisi kurkussa.

Isä: Se mitä tehdään kun otetaan kaupasta ilman lupaa. 

Esikoinen: Varastaminen. 

Isä: Eiku se yksikkö. 

Esikoinen: Se on yksikkö. 

Isä: No se mitä yksi tekee. 

Esikoinen: Ai verbin perusmuoto? Varastaa.

Isä: Ilmeisesti se sitten.

Keskimmäinen nauroi makeasti, teroitti kynsiään penkkiin. Vahingonilo on paras ilo. Mutta ilo oli ennenaikaista. Äiti oli mielissään, että nyt on helppo sana. Vastahan tästä teemasta puhuttiin. 

Äiti: Missä vauva on mahassa?

Keskimmäinen: Vatsassa? Mahalaukku?

Äiti: Ei kun se, missä se vauva kasvaa isoksi. Mikä se on?

Keskimmäinen: Ruokalaukku?

Äiti: Ei. Se on kohtu. Ei mahalaukku.

Keskimmäinen: No, voi se sinnekin joutua.

Äiti vilkaisi silmäkulmastaan tytärtään, joka nuolaisi huuliaan. Ei uskaltanut kysyä. Poikien vuorolla tunnelma kiristyi, kun musta nappula oli jo kierroksen edellä. Nappulat heilahtelivat, kun tyttäret potkivat vuorotellen pöydän jalkoja. Murisivat hiljaa.

Isä: Vesialue Suomen yläpuolella. 

Esikoinen: Pohjanlahti. Eiku Pohjanmeri. 

Isä: Ei, ku sellanen kylmä. 

Esikoinen: Kylmävesi?

Isä: Mitä vedestä tulee, kun sen laittaa pakastimeen?

Esikoinen: Jäätä?

Isä: Niin mikä se vesi on?

Esikoinen: Jäävesi. 

Tasoittava vuoro.

Kuopus: Se on ei-lumoavan vastakohta?

Keskimmäinen: Ihana?

Äiti: Ärsyttävä?

Isä: Mieletön? Huumaava?

Keskimmäinen: Ettekö te tajua? Lumoava.

Kuopus: Oikein! 

Mies peitti kasvot käsillään ja tärisi naurusta tai itkusta. Esikoinen aukaisi suunsa sanoakseen jotain. Äiti kohotti ylähuulta ja paljasti kulmahampaan, esikoinen vaikeni.

Ruokatauolla tyttäret ulvoivat, koska olivat häviöllä ja kyynelten välistä sähisivät toisilleen kirouksia. Voittajaehdokas puolestaan vihoitteli puhelinrangaistuksesta ja loi kiukkuisia silmäyksiä vanhempiinsa.

– Miten meni noin niinku omasta mielestä tää perheen yhteinen harrastaminen? isä uteli. – Joko voitas lopettaa nää kokeilut?

– Onko miulla tapana luovuttaa? Kerran kuussa kokeillaan edes.

Isä vaikeni. 

Sämpylän syönnin jälkeen selitykset jatkuivat. Hämärä laskeutui. Pöydän päällä valo sirisi ja sammui välillä. Tuntui kuin joku olisi tuijottanut. Äiti vilkaisi ympärilleen. Kissa istui uunin päällä ja tuijotti. Koira istui keittiön ovella ja tuijotti. Aika tuntui pysähtyneen, vaikka kello raksutti.

Kuopus: Mikä on se oranssi kissa, jota katotaan telkkarista?

Äiti: Karvinen. 

Kuopus: Ei se, vaan se toinen, jolla on ne saappaat jalassa?

Keskimmäinen: Saapasjalkakissa. 

Kuopus: Oikein!

Esikoinenkaan ei enää jaksanut kommentoida. Tuijotti suu auki sisartaan ja pudisteli päätään. Sulkeutui omaan teinikammioonsa, suojaan sosiaalisilta kontakteilta ja jätti siskonsa keräilemään sijaiskärsijöiksi joutuneet pelinappulat lattioilta.