Categories
Yleinen

Me ansaitsemme kultaa!

Tapanani on kiehahtaa usein ja vähän kaikesta, mutta yksi asia ärsyttää läpi vuoden, yhtenä viikonloppuna erityisesti. Tämä kyseinen viikonloppu on paradoksaalisesti myös mitä ihanin. On nimittäin ihan höpönpöpöä, jos joku opettaja väittää valinneensa ammatin kutsumuksesta ja sydämensä palosta sivistää aina uutta, loputtomasti uusiutuvaa sukupolvea, kyllä se vaan on kesäloma, joka painaa eniten vaakakupissa. Juhannuksena työjutut katoavat unista, heinäkuun alkuun univelka on kuitattu, rokkiviikonloppuun mennessä työsähköpostin salasana unohtuu ja elokuussa voi hyvillä mielin aloittaa uuden vuoden murmelina.

Tuolla autuaaksi tekevällä lauantailla on kuitenkin myös kääntöpuolensa: todistusten ja stipendien jako. Siinä sitä punnitaan kenen kersalla on parhain tokari ja kuka saa himoitun kirjekuoren. Ja tämä suututtaa, ketuttaa ja suoraan sanottuna vi….ttaa. Stipendi. Tai sen jakoperusteet. 

Eräässä lähikoulussa samat lapset saavat aina stipendin. En halua mitätöidä heidän osaamistaan ja taitoaan. He menestyvät koulussa, käyttäytyvät (ainakin opettajien nähden) siivosti ja ovat sopivasti sosiaalisia, liikunnallisia ja älykkäitä. Tai kuten eräs äiti totesi “kakkivat sateenkaaria”. Koulumenestys on taattua laatua, kiitettäviä riittää tekemättä mitään. Tiedän lapsia, joiden luokalla kaikki muut saivat vuosien varrella stipendin, paitsi tämä yksi. Koulumenestys on hieno asia, mutta tarvitseeko siitä joka vuosi palkita, jos se sujuu kuin itsestään? Entäs ne, jotka taistelivat kutosensa oppimivaikeuksista tai vaikeasta perhetilanteesta huolimatta? Tai ne, jotka lopulta oppivat istumaan koko tunnin omalla paikallaan? 

Onhan tässä oma lehmä ojassa. Omat lapset eivät ole saaneet stipendejä, vaikka äitinä olisin sitä mieltä, että ehdottomasti ja kyllä meidän lapsille. On tässä äitikin joutunut uurastamaan lasten akateemisen sivistyksen takia! Mutta palkintoa ei ole herunut. Myös mieheni kohtalo on ollut selvitä ilman kannustusmarkkoja. Stipendihän on perinteisesti jaettu koulumenestyksen perusteella, vaikka joskus siihen viitataan myös kannustimena. On siis turha itkeä: jos koulussa ei suju, ei ole oikeutta rahalahjukseen. 

Tällaisilla perusteilla lapseni luovuttivat isälleen kourallisen kolikoita.

Toisessa pienessä koulussa vanhempainyhdistys ehdotti, että koulumenestyksen lisäksi jaettaisiin stipendejä muilla kriteereillä. Tsemppari, sitkein yrittäjä, reippain jalkapalloilija, kaunein käsiala… Mielikuvitus vain rajana, tavoitteena löytää kaikille lapsille jokin asia, jossa he olivat onnistuneet. Luulisi, että onnistuisi aikuisilta, jos onnistui minun kakaroiltani. Yllättäen samat lapset saivat taas stipendit. Ne, joiden oppimisessa ei ole ongelmia ja kotona asiat kunnossa. Entäs se, joka taisteli kutosensa? Pitäisikö joskus palkita työskentelystä? Tai kannustaa siihen?

Eikä sen stipendin aina tarvitse olla rahaa. Riittää, että tulee huomatuksi. Kuten perusteet, myös stipendit voivat olla persoonallisia ja kohteelle sopivia. Esikoiseni palasi koulusta tukka nyrhittynä. Kaverit olivat palkinneet sankarin koulutoiminnan ilmaisella parturoinnilla koulun roskalavalta pöllityillä rikkinäisillä askartelusaksilla. 

Aivan varmasti, joka ikinen lapsi ansaitsee tulla kehutuksi ja jokaisen lapsen tulee tietää, että vanhemmat ovat hänestä ylpeitä riippumatta arvosanoista. Ja pelkkä somessa hehkuttaminen ei riitä, se pitää kertoa myös lapselle itselleen. Kouluarvosanoilla ei loppujen lopuksi ole elämässä ihan mahdoton merkitys. Ylioppilaslakki napsahtaa yhtälailla niille, joilla on 11 ällää kuin niille, jotka kikkailevat kompensaation avulla tokarin kouraan. Yritysjohtajaksikin pääsee ammattikoulupohjalta. Tärkein todistus onkin mielestäni  Unicefin kympin tokari . Paras idea ikinä. 

Itse en voinut olla ylpeämpi esikoisestani, joka kotiin tultuaan kaivoi taskustaan seitsenkertaisesti taitellun dokumentin.  Se oli tallessa ja käytännössä ehjänä! Olen kuullut todistuksesta, jota kuljetettiin vasemman jalan lenkkarissa. Koko kesä.

Kokosin tähän stipendinantoperusteita niille, joiden lapset eivät stipendiä saaneet. Ehkä jokin näistä sopii muillekin. 

  1. Matikasta ei tullut vitosta vaan kutonen!
  2. Saavutit tavoitteena olleen musiikin vitosen toimivilla työskentelytavoilla!
  3. Löysit keinoja selättää hahmottamisen / lukivaikeuden ongelmat.
  4. Kestit ärsyttävää opettajaa/erkkaopea/kuraattoria/psykologia.
  5. Todistuksessasi oli monipuolisesti kaikenlaisia numeroita.
  6. Pääsit luokaltasi!
  7. Heräsit omatoimisesti kouluun!
  8. Teit itse aamupalasi. 
  9. Muistit repun /kirjat / hampaiden pesun.
  10. Toit todistuksen kotiin. 
  11. Olet vain hirmuisen ihana. 

Vanhemmillekin omat: 

  1. Selvisit tämänkin vuoden Wilma-viesteistä!
  2. Lapsi pääsi luokalta, vaikka  unohdit pakata mukaan sukset/monot/uikkarit/luistimet/kaikki edellä mainitut.
  3. Lapsi pääsi luokalta, vaikka et muistanut tarkistaa kotitehtäviä /kysellä kokeeseen koko vuonna. 
  4. Et vastannut veemäisesti opettajan toiseksi viimeisenä päivänä lähettämään viestiin, jossa epäiltiin kuumeessa olevan lapsen koulukirjojen kadonneen. 
  5. Muistit lopulta / jossain vaiheessa / kaikesta huolimatta laittaa lapset lauantaina kouluun. 
  6. Muistit halata ja kehua lapsia. Selvisitte tästäkin vuodesta. 

Categories
Yleinen

Noloja hetkiä (n)outopisteellä

– Tästä siun pitää kirjottaa blogiin! Tinsku arvioi kerrottuani hänelle astetta nolommasta kauppareissusta. Kieltäydyin. Ihan kaikkea elämäni typeryyksiä ei ilkeä nettiin laittaa. Pelkkä ajatus sai posket kuumenemaan. Mutta nyt pitäisi siivota kuopuksen huonetta. Tehtävä on mahdoton, ahdistava, Suomen Sagrada Familia, Pohjois-Karjalan Sikstuksen kappeli, joten kerron teille opettavaisen tarinan elämää helpottavista keksinnöistä, niin noloa kuin se itselleni onkin. 

Vihaan kauppareissuja yli kaiken. Jos niissä ei mene hermot, menee rahat. Yleensä molemmat. Usein myös lapset. Keskimmäinen katosi vuosia sitten kauppareissulla ja löytyi karkkiosastolta. Oli siellä “etsimässä” meitä. Seuraavalla viikolla kauppareissuni keskeytyi, kun kaiuttimesta kajahti samaisen sankarin nimi: “Viisivuotias Sanelma odottaa äitiä infopisteellä.” Oli karkkiosaston kierrettyään suunnannut infopisteelle ohjeiden mukaan. Myös miehen kanssa soitellaan ristiin ja juostaan käytävien välissä kilpaa. Onneksi mies on päätä pidempi keskivertokansaa ja kauppa-asuna on huomiovärihaalarit, joten hänet on melko helppo paikantaa tiheämmästäkin ihmisvilinästä.

Tällaiset kauppareissut olivat vielä helppoja.

Kauppaan katoavat perheenjäsenet eivät ole ainoita, jotka saavat käyrän nousemaan. Hedelmäosastolla ahdistaa, kun tajuaa unohtaneensa kestopussit. Aika pysähtyy, kun yrittää kuivin sormin nitkuttaa hedelmäpussia auki, ihmiset kävelevtä liioitellun hitaasti ohi ja tuijottavat säälivästi. Ja mitä ikinä teet, älä vain nuolaise sormia!

Mikäli kaikki kauppaan lähteneet ovat vielä kassajonossa tallessa alkaa pahin vaihe: pakkaaminen. Kasseja on aina liian vähän ja liukuhihna lennättää tavaroita liian nopeasti hihnan päähän keoksi tai jumiin hihnan väliin. Siinä sitten hikikarpalot otsalla yrittää tunkea pakasteet ja hedelmät eri kasseihin, kun kassa ja seuraava jonossa odottavat hihnan vapautumista. 

Tästä vaiheesta on jo onneksi aikaa. Huom. Ei lapsen eikä meidän arkisetti. Ihan vain tiedoksi…

Näistä syistä vihaan kauppareissuja, joten korona-ajan synnyttämä noutopalvelu alkoi houkuttaa. En toki heti moiseen uskaltautunut, mutta kun Tinsku kehui onnistuneensa tilauksen tekemisessä (insinöörimiehensä opastuksella) päätin minäkin kokeilla.

Tilauksen tekeminen oli helppoa. Eikun vaan klikkailla suosituksista suoraan virtuaaliseen ostoskoriin. Eikä painanut se kori kättä! Loppusumman nähdessäni poistin muutaman vähemmän tärkeän tuotteen. Noutoajaksi valitsin maanantain töiden loputtua. Erinomaista. Ennen tilauksen varmistamista laitoin Tinskulle kysymyksen, missä helkkarissa se Noutopiste fyysisesti oli. Ohjeet saatuani uskaltauduin painamaan nappulaa. 

Maanantai tuli ja aamupäivällä puhelimeen kilahti viesti koodista ja kaapin numerosta. Sydän alkoi hakata. Mihin se koodi laitettaisiin? Mistä löytyisi se kaappi?! Miksi ei voinut vaan nimellä noutaa?! Tahdoin asiakaspalvelua!

Olo oli outo. Kahvipöydässä kerroin matikanopettajille, että tänään tekisin historiaa. Pyysin, voisko jompikumpi tulla mukaan, ihan sillä, että naisen vaistoni varoitti minua jostain epämääräisestä, josta en saanut otetta. Kollegat eivät ottaneet pyyntöäni vakavasti. Ryhdistäydyin. Mikä voisi mennä vikaan? Olin oppinut käyttämään myös postin noutopakettilaitetta. Vastaanottamiseen, en sentään lähettämiseen. Töistä lähtiessäni Tinsku kertasi vielä, mistä noutopisteen löytäisin. 

Kevään kuumin päivä oli tehnyt olon hikiseksi ja kärttyiseksi ja istuminen auringon kolmekymmenasteiseksi paahtamaan autoon ei parantanut oloani. Elinvoimani meni vain viileänä pysymiseen, kauppareissu ei kiinnostanut näinkään minimaalisilla vaatimuksilla. Vedin syvään henkeä ja tsemppasin itseäni:

– Sie pystyt tähän!

Irvistin. Autossa haisi jokin epämääräinen, mutta selkeästi kuvottava. Veivasin ikkunaa auki. Lapset olivat taas jättäneet likaisia sukkia tai märkiä uikkareita penkin alle. Kokosin itseni ja suuntasin kohti uutta seikkailua.

Kiertoliittymästä kierrätyspisteen ohi ja siinä se oli. Kyltti oli iso ja edustalla oli myös Tinskun ohjeistamat pylväät. Peruutin autoni nätisti tyhjään riviin. Koska muita ei näkynyt, en viitsinyt etsiä maskia naamalle. Puhelimen älysin ottaa mukaan. Siinä kun oli niitä koodeja. 

Yritin mennä sisään. Ovi ei auennut. Peruutin ja äkkäsin, että oven vieressä olevaan laitteeseen piti syöttää koodi. Ohjeet seisoivat kissankokoisin kirjaimin useammassa julisteessa. Ehdin painella koodin, kun sain seuraa. Kaupan työntekijä kurvasi pakettiautollaan lastauslaiturille ja tuli perässäni sisälle. Yritin näyttää siltä, että tiesin mitä tapahtui. 

Takaseinä oli täynnä kaappeja. Yksikään ovi ei ollut auennut ja missään en nähnyt laitetta, johon koodin laittaa. Keskellä käytävää oli pahvilaatikoita, joita nuori mies alkoi kantaa autoon. Niiden takana pilkotti kaappini numero. Hahaa! Se oli varmaan auennut samalla koodilla kuin ovikin. Yritin avata kaappia. Se ei auennut. Rynkytin ovea. Vilkaisin ulos. Nuorukainen asetteli laatikkoja pakettiautoonsa. Vilkaisin yläviistoon. Jossakinhan täällä oli turvakamerat. Ovi ei auennut ja mies alkoi lähestyä. Nousin paniikissa ja päätin katsoa minne toinen käytävä johtaisi. Onneksi en pidemmälle ennättänyt, sillä löysin koodilaitteen kaappirivistön toisesta päästä. Syötin koodin. Ovi ei auennut. Kävin runkuttamassa ovea taas. Ei mitään. Laitoin Tinskulle viestin, että miten helvetissä saan oven auki. 

– Laita oikea koodi. 

Perkele. Painelin koodin uudelleen, mitä ei tapahtunut. Pakko se oli kysyä apua.

– Anteeksi, mie en saa tätä kaappia auki. 

– Ootahan. 

Mies kokeili eikä saanut hänkään kaappia auki. Huojentavaa. Luulin jo, että minussa oli vika.

– Eläpä hättäile, mie käyn tuolta takaa ne siulle. 

– Kiitos. 

Mies toi pian kaksi pientä pahvilaatikkoa ja laski ne kärrille. 

– Ota yks kerrallaan. 

Kaksi noin pientä pahvilaatikkoa. Eikä edes kauheasti kuiva-ainetarvikkeita. Miten heikkona se minua piti?

– Kyllä mie nämä…

– Eiku ne ei ole oikein kestäny…

Tunsin kuinka alimmaisen pahvilaatikon pohja petti, muuttui pyöreäksi ja alkoi revetä. Nostin äkkiä oikean polveni tukemaan pohjaa ja tein taiteellisen kyykyn, jota ilman pahvilaatikoita olisi voinut luulla pissahädän aiheuttamaksi. … ne pohjat.

– Jospa mie otan sen päällimmäisen. 

– Kiitos. 

Häpeän puna nousi poskille. Miksi en ollut sitä maskia ottanut?! Olisin voinut selviytyä tuntemattomana keski-ikäisenä mummelina, mutta nyt valvontakamerat kuvasivat performanssiani hauskoihin kotivideoihin.

Avasin kuraisen takakontin. Hävetti. Mutta vielä enemmän hävetti, kun avasin kontin. Koirankarvaisessa kontissa oli parittomia hanskoja, ensiapulaukku ja kierrätyspahveja. Onneksi sinne sentään mahtuivat ostokset. Laskin oman laatikkoni ja samassa nenääni leijaili hapantuneen kalan tai mätineen sienen haju. Yritin äkkiä kääntyä ottamaan toisen laatikon vastaan, mutta mies oli kohtelias ja nopea.

– Mie voin laittaa tämän. 

Mies kumartui asettamaan toisen laatikon konttiin. Toivoin sydämestäni, että nuoren miehen maski suodatti edes osan lemusta, joka raatovaunuistani hönki. 

– Kiitos, kuiskasin ja syöksyin äkkiä rattiin. 

Kotona kerroin miehelleni tapahtumasarjasta ja tuumin, että en ollut varma oliko tämä yhtään helpompaa mielenterveydelleni. Mieheni ei tarjoutunut käymään kauppareissuja puolestani, mutta keksi, mistä lemu oli lähtöisin.

– Ku mie ne kalaverkot siellä siun kontissa kuletin!

Categories
Yleinen

Puutarhaunelmia

Kevät tulee ja sen tärkeimmät merkit on näkyvissä: vilkuilen puolikiinnostuneesti työpaikkailmoituksia ja päätän alkaa ahertaa pihamaalla. Tähän asti hangen alla talvehtineen littaantuneen nurmikon ja lumeen kadonneiden tavaroiden ja koiranpaskojen näkeminen on herättänyt ainoastaan voimattomuutta. Mutta nyt olen alkanut nähdä mytiytyneen pihamaani potentiaalin!

Rakkaallani on melkoinen lista kesäpuhteiksi. Halkoliiteri, autotallin sisäremontti, pajan kattoremontti, mökin räystäslaudat, mökin hajonneen uunin purkaminen (jää kuulemma miun vastuulle) sekä luonnollisesti perinteinen puusavotta ja helvetillinen halonmättö. Onneksi savottaa varten on miehen mittaan virahtanut teini, joka käyttää moottorisahaa vakuuttavammin kuin äitinsä. Tehtäväkseni jää ainoastaan nalkuttaminen, että hommat tulee tehtyä. Henkilökohtaisella varjoprojektilistallani kesäkautta on odotellut ainoastaan kattojen maalaus, pöydän ja lipaston entisöinti, vaatehuoneen siivous, kuistin korjaus…

Tiedämme  molemmat, että puolet hommista jää tekemättä, mutta ei olla sen annettu koskaan estää suunnittelua. Tämä vuonna onnistuin kuitenkin pitämään lupaukseni, etten kasvata tai idätä yhtään rehua, joten kasvihuone ja kasvimaa saavat minun puolestani nauttia luonnontilastaan.

Mutta… kevätauringon ja allergeenien kutitellessa nenän limakalvoja alkoi pieni ulkohomma houkutella. Kaupasta haalimieni yrttien tuoksu aiheutti hallusinaatioita, joissa näin itseni valmistamassa herkullisia, tuorein yrtein maustettuja salaatteja, grilliherkkuja, dippejä, kastikkeita ja smoothieita. Josko kuitenkin olisi pienen yrttipenkin perustamisen aika?

Ei kun tuumasta toimeen. Kerroin ideastani miehelle ja esittelin rustiikkisia, punatiilestä väkerrettyjä kasvualustoja Instagramista ja Pinterestistä.

– Kunhan et käytä niitä uusia tiiliä. 

Ensimmäinen ohjelmanumero oli tarkastaa uhriksi joutunut soppi pihamaasta. Kyllä, siellä oli selkeä merkki puutarhajumalilta! Kauan sitten unohtunut ruohosipuli sitkutti keskellä mutavelliä ja esiin pukertavia mesiangervoita.

Etsin kottikärryt ja suunnistin märän pellon poikki tontin laidalle, jonne pari vuotta sitten purettu leivinuuni oli sijoitettu. Kasasin kärrin vain puoliksi, sillä aiemmasta kokemuksesta tiesin, että tiili on yllättävän painavaa. Paluumatka oli huomattavasti pidempi. Se saattoi johtua siitä, että kottikärrin rengas oli tyhjä. 

Rajasin tiilillä tulevan yrttimaani. Pienehköjä sektoreita, helppo hallinnoida ja todennäköisyys saada edes jotain valmiiksi kasvoi eksponentaalisesti. Levitin sanomalehtiä pohjalle, kuten olin netissä diy-palstoilla nähnyt. Ei se ihan samalta näyttänyt, mutta yllättävän hyvältä.

Kipitin sisälle kutsumaan mieheni antamaan kommentteja. 

– Mie tein sen pohjan.

Mies tunkaisi reinot jalkaan ja seurasi minua kuistille. Osoitin ylpeänä vanhan huussin nurkalle kasaamaani muurin tynkää.

– Miltä näyttää?

– Tuota… Jos katotaan lähempää.

Hyppelin saavutukseni luo. Mies huokasi helpotuksesta nähdessään luomukseni.

– No ei tää ihan niin paha ole. Tuolta näytti ku ois kärri levinny keskelle pihamaata. 

– Mutta mitä oot mieltä tälleen lähempää?

– No, nuo tiilet ei tule pysymään noin päin pystyssä, siun pitää joko kaivaa ne maahan tai sitten latoa perusmuurauskuvio. 

– Jaa… Mie en tienny kuin päin mie ne kasaan, että kumpi näyttäs paremmalta. 

– Aivan. Ja jos, siis JOS haluat tehdä sen kunnolla, kaivat ekana pintamaat pois vähintään sen tiilen leveydeltä, haet tuolta soraa ja tiivistät sen ennenkuin alat latomaan.

– Mutta mie halusin tehdä vaan nopeasti. 

– Mie uskon. Ei kuule yllätä yhtään. Mie en sitten voi jäädä auttamaan, pitää saada kaivinkone käyntiin. Voin sitten tästäkin kuopasta. 

– Etkö luota minuun?

– Niin ja ota mönkijä ja kärri, jos ois helpompi noita tiiliä kulettaa. Mie laitan käyntiin siulle…

– Osaan mie itekin!

Mies muljautti silmiään ja hävisi. Aloin kaivaa pohjia. Olikohan tämä nyt ihan ok? Yrttipenkkini ympäri kiersi vallihauta, joka jo pikasilmäyksellä näytti hieman epätasaiselta. Kaivoin ja möyhensin koko alueen. Tasasin multakokkareet. Tähän oli varmaan parempikin väline kuin lasten heppoinen muoviharava. 

Hmmm melko hyvä. Tämähän oli tarkoituksella sellainen luonnonmukainen ja itsetehty, ei mitään fiiniä. Kaivoin vallihaudat uudelleen. Korko näytti sopivalta. Miksi aivoni viestittivät vatupassista? Eihän sillä voinut mutavelliä mitata?

Kärräsin edelleen rengasrikkoisella kärrillä soraa työmaalleni ja totesin, että asuimme liian isolla tontilla. Hiippailin mönkijän luokse havaitakseni, että kulkupelissä oli jotain perustavanlaatuisesti erilaista.

– Siitä meni ryyppy rikki. Se on nyt se vaijeri siinä vasemmalla polvella. Pidä sitä ylhäällä.

Jostain sekin oli nähnyt, että tarttesin jeesiä. Kumarruin vetämään vaijeria, josta en saanut otetta liian isoilla hanskoillani. Ohut vaijeri viilsi syvälle paljaisiin sormiin. Yritin käynnistää. Moottori hörähti, mutta sammui.

– Se pitää sitten virrat kääntää kokonaan pois, jos sammuu…

Saakelin helpdeski!

Yritin uudelleen. Moottori kesti käynnissä viisi sekuntia. Seitsemän. Kymmenen. Viisi. Vitut. Mie kärräisin vaikka lasten hiekkalapiolla.

– Joko sie nyt luovutit?

Soranlevityksen jälkeen tilanne näytti edelleen hieman huolestuttavalta, mutta en antanut sen horjuttaa itsevarmuuttani maarakentajana. Ehkä epätasaisuus oli vain optinen harha. Kärräsin tiiliä littanalla kärrillä ja vaihtelun vuoksi välillä käsissä.

Kokeilin varovasti ensimmäistä tiiltä soralle. Toinen. Siinä se kosahti. Oli luovutettava ja etsittävä vatupassi. 

Silmämääräisesti suora maa ei ollut vatupassin mukaan lähelläkään. Kasasin ja kaivoin, raavin ja ruoppasin ja vatupassi vittuili pyöräyttelemällä ilmakuplaa väärään suuntaan. En edes yrittänyt saada kuplaa keskelle, viivan päällä oli ihan tarpeeksi likellä.

Onneksi pienimmäinen tuli kertomaan, että oli nukkumanmenoaika. Kiinanmuurini ensimmäinen kierros jäi puolitiehen. 

Yöllä heräsin pohtimaan rakennusprojektiani. Maltoin poikkeuksellisesti odottaa aamuun kertoakseni lopputuleman.

– Siis, se toinen puolihan on ihan maassa ja toinen on sellaisen sorakerroksen päällä! Ei se toimi. 

– Et sitten voinut tehä niinku sanoin. 

– Miehän tein, kaivoin ja sorasin ja tiivistin.

– Oisit kaivanut syvemmälle. 

– Mie katoin, että se oli melkein suora. Ja katoin vatupassilla että tiilet on. 

Mies repesi. 

– Ois varmaan ne pohjat voinut kattoa sillä vatupassilla. 

– Siitä mudasta?

– Niin. 

– Ja pyh. 

– Kyllä siihen on syynsä, että sie et oo rakennusmies.

Hetken  mietittyään mies jatkoi lepytellen. 

– Mutta eihän tää pihakaan ole ihan suora. 

Jätin kommentoimatta, että ei ne ole meidän seinät ja katotkaan ihan suoria ole.

Siinä on komeus. Sopivasti valmiiksi toukokuun puutarhahommille. Eipä silti, ei ennen juhannusta mitään uskalla istuttaa. Mutta kunhan keli lämpenee, voin seurata tuoksuvan yrttitarhani näivettymistä.

Categories
Yleinen

Kadoksissa

Paavo katseli ikkunasta ulos odottaessaan tiedoston latautuvan ja kuvitteli hengittävänsä pellon sänkeä peittävää ohutta lumikerrosta. Kuminan varret törröttivät kiukkuisen terävinä valkoisesta maasta, multakokkareet likaisen levollisina kumpuina. Yhdessä näytöistä raksutti latauksen tilanne, toisessa vilahteli kaavioita ja dynaamisia käyriä. Tiimin johtajan ääni kumisi kuulokkeista vasempaan korvaan. Oikeanpuoleisen kuulokkeen Paavo oli vetänyt takaraivolle. Hän ei halunnut kuulokkeista kantautuvien äänien kaappaavan hänen aivojaan ja huijaavan luulemaan, että hän oli taas ahdistavassa ja tunkkaisessa toimistossa, jossa haisi sähköltä, lämmenneeltä pölyltä ja palaneelta presidentiltä. Toimistossa, jossa kaikki olivat liian lähellä ja jossa vessanpöntönkansia ei suljettu ennen vetämistä.  Hän halusi muistaa, ettei enää tarvinnut ovea, jolla sulkea ulos henkisesti ja fyysisesti kuormittavat sosiaaliset suhteet.

Paavo vilkaisi tiedoston tilannetta, kokouksen näyttöä ja käänsi katseensa takaisin ikkunaan.  Laskeva aurinko punasi mielivaltaisesti levittyneen lumihangen. Jokin liikkui pellolla. Hän tarkensi katsettaan. Ojasta nousi tumma, sulavasti maata myöten etenevä hahmo. Välillä se pysähtyi ja jatkoi matkaa. Kissa. Vieras kissa. Paavo ei ollut aiemmin nähnyt sitä. Hän siristi silmiään erottaakseen tarkemmin ja naputti sitten etusormen kynnellä ikkunaan, vaikka tiesikin, että se oli turhaa. Kissa oli kaukana ja kuten kissat yleensä tuskin se olisi vaivautunut häntä vilkaisemaan. Kissa oli äärimmäisen tarkka ja ylväs eläin. 

– Maaau.

– Ai hei Mielikki. 

Kissa hyppäsi pöydälle, istuutui ja katseli kokousnäytölle ilmaantunutta tiiminjohtajan naamaa. Kallisti päätään ja kosketti varovasti tassulla näytöllä liikkuvaa naista. Kynnet se piti piilossa. Paavo huomasi, että Mielikin kullanruskeat raidat olivat samanvärisiä kuin Jantusen hiukset näytöllä. Paavoa hymyilytti, kun hän tajusi, että Dianan silmätkin olivat kissamaisen vinot. Diana, mikä kissa! Melkein muistot saivat otteen, mutta sitten nykyhetki voitti. Diana oli enää Jantunen, projekteista liian helposti innostuva tiimijohtaja. Mielikki vilkaisi Paavoa ja Paavosta näytti, että sen pehmeät poskipäät olivat nousseet ja suu oli vetäytynyt huvittuneeseen virneeseen. Mielikki läpsi laiskasti etutassulla Jantusen heiluvia käsiä. He nauroivat yhdessä tiiminjohtajalle.

Paavo tuijotti editointiohjelmaa näytöllään ja mietti, miten hän ei osannut sanoa Jantuselle ei.  Miksi helvetissä hän oli antanut Jantusen nimetä itsensä toimistusjohtajan jouluprojektiin? Firmalla olisi jumalauta ollut varaa ammattilaiseen, mutta CEO oli tyrmännyt hänen ehdotuksensa ammattilaisen palkkaamisesta sillä, että halusi tervehdykseen “henkilökohtaisen sävyn”, tavoitteena “itsetehtyfiilis”. Olisi perkele tehnyt itse! Tässä sitä taisteltiin epätasaisesta ääniraidasta ja kännykkäkameralla pystyssä kuvatusta videosta firman joulutervehdystä työntekijöille! Ei saatana… Toimitusjohtajan ääni vuoroin katosi ja vuoroin voimistui heiluvilla videoilla. Video tuskin herättäisi lämpöisiä tunteita kenessäkään, lähinnä myötähäpeää. Hän ei todellakaan laittaisi nimeään alle! Olikohan se nähnyt jotain teinipellejen tubevideoita? Perkeleen perkele! Materiaalikansion videoklipitkin oli nimetty epäloogisesti ja harhaanjohtavasti. Video ulkona. Tonttu_osa_1! Mitä helvettiä! Eikä minkäänlaista käsikirjoitusta, mihin järjestykseen herra SiiIiiOu halusi klippinsä järjestettävän. Paavon hommaksiko sekin paska jäi? Kiristi. 

– Mau.

– Ai hei Mielikki. Terve kaveri.

Kissa hyppäsi Paavon syliin, puski leukaa ja kasvoja. Paavo huokaisi ja antoi kissan hieroa pehmeää turkkiaan partaansa vasten, vaikka se kutitti. Kurr.

– Onko sinulla nälkä jo?

– Mau. 

– Jokohan se kaupan setä on tuonut meille murkinaa…

– Mau. 

Mielikki painautui kiinni Paavon rintakehään. Paavo enemmänkin tunsi kuin kuuli kissan kehräyksen. Mielikki tiesi aina, milloin hän kaipasi sen seuraa ja kosketusta eniten. Silkkisen selän silittäminen rentoutti, laski editointiprojektin nostattaman verenpaineen lähes normaaliksi. Mielikki ojensi päätään nautinnollisesti ja Paavo rapsutti sitä leuan alta.

Ulko-ovella oli lähikaupan lähetys. Paavo tiesi, että kaikki oli mitä pitikin. Hän tilasi aina samat tuotteet, samat määrät. Kauppias toimittaisi kaiken oikeaan aikaan, vaikka hän unohtaisikin joskus tilauksen tehdä. Kuistille sataneella ohuella lumikaistaleella oli kissan jälkiä. Mielikki puikahti Paavon jalkojen välistä kuistille, haisteli tassunjälkiä. Jännittyi. Häntä pyörähteli ilmassa levottomasti, korvat skannasivat ympäristöä.

– Tule sisään, Paavo maanitteli pahvilaatikko sylissään. Jäljet tekivät hänet levottomaksi. Oliko se vieras kissa käynyt heidän pihallaan? Mielikki nosti katseensa ja silmäili hitaasti ympärilleen ennen kuin käveli sisään. Vilkaisi vielä kynnykseltä taakseen.

Paavo kattoi itselleen aterian ja nosti Mielikin kupin pöydälle. He söivät ja katselivat pimeyttä ikkunan takana, omia kuviaan lasilla. Kaukana kylätiellä välähtivät naapurin auton valot. Paavo kertasi Mielikille videoprojektin ongelmakohdat. Mielikki katsoi häntä ymmärtäväisesti. Puski kiitollisena Paavon kättä nuoltuaan kupin puhtaaksi. 

Paavo avasi oven kuudennen kerran puolen tunnin sisään. Hän seisoi portaalla ja maanitteli. Mielikki ei vastannut. Tavallisesti se maukui koko matkan iltalenkiltä tullessaan, kuin varmistaakseen, että Paavo ei sulkisi ovea ennen kuin Mielikki ehti sisälle. Hermostutti. Mielikki vaani päivisin hiiriä ulkorakennuksen ja talon välillä, saalisti metsässäkin ja pellolla, mutta aina iltaisin se pysyi tiukasti tontilla, varsinkin talvisin. Mielikki ei koskaan lähtenyt niin kauas, etteikö olisi kuullut hänen kutsuaan. 

Yöllä Paavo makasi sängyssään, muttei saanut unta. Miksi hän oli laskenut Mielikin yksin ulos? Miksi hän ei lähtenyt mukaan? Miksi se ei nyt tullut? Aamulla hän syöksyi ensimmäisenä ovelle vain huomatakseen, ettei kuistilla ollut uusia jälkiä. Hän veti kumisaappaat jalkaan ja koetti erottaa maasta tassun painaumia.  

Koko päivän Paavo kulki ympäri pihamaata, kutsui ja maanitteli kissaansa. Hän ilmoitti töihin olevansa sairas. Hän ei voinut syödä. Kurkkua kuristi. Hän puristi silmät kiinni ja ajatuksen ojan pientareella kituvasta kissasta syrjään. Kissat kulkevat, poikkeavat uusille reiteille. Tulevat takaisin syksyllä. Kissoille se on luonnollista. Mutta nyt oli marraskuu! 

Mielikki ei tullut seuraavanakaan päivänä, eikä sitä seuraavana.  Paavo kattoi itselleen ja Mielikille päivällisen. Nosti oman lautasensa jääkaappiin, vei koskemattoman kupin ulos. Yön aikana sen ympärille ilmestyi ainoastaan siiveniskujen viuhkoja. 

Paavo pesi vessanpöntön ja Mielikin hiekkalaatikon. Kissat arvostivat siisteyttä ja puhtautta, huomaavaisuutta. Hän laski aina vessanpöntön kannen. Oliko hiekka vääränlaista? Paavo sormeili hiekkaa, kaivoi kokeeksi kuoppia. Pitäisikö tilata toisenlaista? Jos Mielikki tykkäisi pelleteistä? Paavo pesi peilit ja ikkunat, paitsi sen olohuoneen ikkunan, jossa oli Mielikin kuonon jäljet. Hän imuroi nurkat ja kiillotti kaakelit. Hinkkasi ovenkahvat ja viemärit. Pää oli sekaisin, mutta koti siisti ja järjestyksessä. Kädet kaipasivat konkreettisuutta ja selkeää kokonaisuutta, johon keskittyä, kun ajatukset kiersivät loputonta kehää. Palkkatöihin Paavo keskittyi vasta, kun esimies alkoi vaatimaan sairauslomatodistusta. Paavo ei todellakaan aikonut poistua kotoaan! Eikä ainakaan nyt, kun Mielikki saattaisi tulla milloin vain. 

Mielikin katoamisesta oli kulunut kymmenen päivää, Paavo ei enää kestänyt. Hänen oli saatava tietää! Paavo suuntasi pihatielle ja toivoi näkevänsä edes jäljet juuri sataneessa lumessa. Se tarkoitti, että kissa olisi edelleen hengissä. Pihatie lyheni ja kylätie läheni jokaisella askeleella. Sydän hakkasi koko ajan kovempaa. Risteyksessä hän pysähtyi. Hän voisi vielä kääntyä takaisin. Elää uskossa, että Mielikki oli elossa, vaani myyrää pellolla tai nukkui ulkovaraston villoissa. Mutta hänen oli saatava tietää makasiko Mielikki lumipeitteen alla. Muuta selitystä tuskin oli. Ei Mielikki jättäisi häntä näin! Ei koskaan! Onneksi alkoi sataa lunta. Kasvoille satava räntä muuttui suolaiseksi. Hämärä laskeutui ja syveni pimeäksi. Paavo sytytti taskulamppunsa ja antoi valokiilan halkoa hiljaista maisemaa. Lumisateen takana, pellolla, välkähti jotain. 

– Mielikki?

Uusi välähdys. Kyllä, ne olivat silmät! Kaksi kiiluvaa silmäparia hohti pellolla.

– Kiskis, minä tässä. 

Toiset silmät katosivat tumman aavistuksen raskaan varjon mukana metsän suuntaan. Toiset vahtivat, kun Paavo könysi risukkoisen ojan yli pellolle. Paavo lähestyi hitaasti kissaa. Mielikki! Tai ainakin se olisi voinut olla. Kissa lähti liikkeelle. Näytti kuin se olisi lentänyt, niin tasaisesti se liukui hämärän pellon yli ja hyppäsi ojan yli toiselle kapaleelle. Aivan kuin puolialastoman Dianan liikkeet, kun hän sanattomasti vaati Paavoa seuraamaan makuuhuoneeseen. Pakaran kaari ja lavan värähdys. Paavo tuli perässä niin nopeasti kuin uskalsi, ettei säikyttäisi kissaa. Hän tuijotti edellään kiitävää olentoa niin kiinteästi, ettei edes huomannut minne he olivat tulleet. He olivat kotona!

– Mielikki! Sinä tulit kotiin!

Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikki sähähti vihaisesti. Paavo veti kätensä pois. 

– Sattuuko sinuun?

Kissa pujahti sisään heti Paavon raotettua ovea. Puski ohimennessään Paavon pohjetta. Sitten se syöksyi suoraan keittiön pöydälle ja hotki kuivahtanutta ruokaa kupistaan. Paavo heitti vaatteensa ja istuutui pöydän ääreen. Mielikki nosti päänsä kupista. Se söi nopeasti ja vahti samalla Paavon liikkeitä, valmiina reagoimaan. Paavo katseli kissan ruokailua ja pyyhki salavihkaa kyyneliä. Häpesi kyyneleitä kissan edessä ja nauroi sitten itselleen. Hän oli ikävöinyt kissaa, toisen hengitystä huoneissa.

Mielikki lopetti ruokailun ja alkoi peseytyä. Paavo koetti koskettaa kissaa, mutta Mielikki väisti ja hyppäsi lattialle. Paavo meni sohvalle ja kutsui kissaa sen omalle tyynylle. Mielikki katsoi Paavoa ja maukui vaatien Paavoa seuraamaan. Paavo totteli kissan käskyä. Eteisessä Mielikki katsoi Paavoa silmiin ja sitten ulko-ovea. 

– Et kai sinä taas ulos halua… Vasta tulit…

– Mrau!

Paavo kumartui silittämään kissaa. Mielikin korvat kääntyivät luimuun ja kissa sähähti. 

– Ei mitään hätää, Paavo sanoi. Ehkä enemmän itselleen. – Hyvä on. Mutta tule sinä takaisin. Tulethan…?

Paavo käpertyi eteisen lattialle. Laatta tuntui kylmältä poskea vasten.

Categories
Yleinen

Ikuinen maanantai

Loma päättyi kaksi viikkoa sitten. Jo ensimmäisenä iltapäivänä tuntui, että lomasta oli viikkoja. Sama tuntui olevan tunnelma työkavereilla. Silmät seisoivat joka toisella, sillä yöunet olivat jääneet monilla huonoiksi, niin innokkaina olimme odottaneet töihin paluuta. 

Kokemuksen tuomalla viisaudella osasin varautua siihen, että maanantait ovat vaikeita. Erityisen vaikeita ovat varsinkin äikän tunnit kello kahdeksan loman jälkeisenä maanantaina, joten annoin itselleni ja opiskelijoille armoa. En nalkuttanut jokaisesta luvattomasta kännykän käytöstä, jos muruset etenivät tehtävissään. Tai ainakin esittivät sujuvasti tekevänsä tehtäviä. Itse ajattelin olevani voiton puolella, jos pysyisin hereillä enkä selittäisi mitään tyhmää. 

“Ai mikä kirjainfo? Et ole kertonut meille!”

Oli hyvä palautella mieliin kurssitehtävä, joka jo ensimmäisellä tunnilla oli esitelty, kerrattu edellisellä tunnilla ja sitä edellisenä, ja joka löytyi kirjattuna kolmesta paikasta kurssialustalla. Tosin yhdessä oli väärä palautuspäivämäärä, mutta yhtään palautusta ei siihen mennessä ollut tullut.

“Mennäänpäs asiaa… Mihin asiaan kiinnitätte huomiota tässä tekstissä? Pekka. Pekka? PEKKA?!”

“Mitä?”

“Mihin kiinnität huomiota tässä?”

“En ainakaan tähän tehtävään.”

Välitunnilla ihmettelin miksi puhelimeni kirjoitti itsestään hävyttömyyksiä viesteihin. Asia paljastui, kun huomasin rungon vääntyneen ja näytön repsottavan irti. Kyllä sillä jotakuinkin sai hommat hoidettua, joten päätin odottaa ylppäreiden jälkeiseen aikaan ja rahatilanteesta riippuen joko laittaa mies korjaamaan tai ostaa uusi. Tajusin myös unohtaneeni eväät. 

Opehuoneessa joku ehdotti, että kaikki lomat peruttaisiin, sillä töihin paluu oli helvettiä. 

Seuraavalle ryhmälle annoin kirjoitustehtävän koeverkkoon, kuuluisaan ja takuuvarmasti toimivaan Abittiin. Viisaasti olin käynyt laittamassa jo välitunnilla kokeen käyntiin kellarin palvelimelta, ettei tarvitse juosta edestakaisin, sillä luokka on neljännessä kerroksessa. Pyyhältäessäni kellariluokkaan sain takarivistä välittömän palautteen.

“Onneks et ole meille sijaisena!” 

Voi, opetan teille koko ensi kurssin, hymyilin itsekseni. 

Paluumatkalla ensimmäisissä portaissa muistin, että opiskelijoille olisi hyvä tarjota tikut, joilla käynnistää koneensa. Saatuani opiskelijat luokkaan tajusin, että olisi käytännöllistä, jos minulla olisi valvojankone, jolla seurata, että kaikki pääsivät kokeeseen ja pysyivät verkossa. Kipitin hakemaan koneen. Muutama ei päässyt verkkoon, joten juoksin alakertaan hakemaan piuhan ja wifi-boosterin. Tämäkään ei auttanut, joten juoksin hakemaan varakoneen. Eipä tässä, hyötyliikuntaa. Luokkaan palattuani käynnistin valvojankonettani vain huomatakseni, ettei minulla ollut valvojantikkua. Ehdotin aktiiviselle opiskelijalle, jos hän millään viitsisi juosta. Ei viitsinyt. Läähättäen pääsin takaisin luokkaan ja käynnistin koneen. Voi per… Olin unohtanut katsoa palvelimelta valvojan koneen avaamisen vaadittavan salasanan. Päätin, että suurta vahinkoa ei tulisi, joten päätin luottaa siihen, että opiskelijat huomauttavat, jos verkko ei toimi.

Tänä aamuna työkaverini soitti, että olenko siirtänyt koesuoritukseni palvelimelta talteen. Enpä tietenkään ollut, sillä olin kokenut flunssankaltaisia oireita ja syöksynyt koronatestiin (joka muuten oli miellyttävämpi kuin edellinen, vaikka molemmat sieraimet kaiveltiinkin.) Mikäli työkaverini olisi surutta sohaissut oman kokeensa palvelimelle, en olisi koskaan saanut tehtäviä takaisin ja minut olisi kieritelty tervassa, höyhenissä ja likaisissa maskeissa.

Samainen työkaveri oli pelastanut myös edellisenä perjantaina naulakkoon unohtamani kalakeiton jääkaappiin. 

Vaihdoin vaatteet heti kotiin päästyäni. Suksimaan oli päästävä, että pää selviäisi. Kolmisen kilometria hiihdettyäni olin kaatunut jo kolme kertaa. Lämpötila oli lämmennyt selvästi plussan puolelle eikä tätä säätilan muutosta ollut välinehuoltaja huomioinut voitelussa. Suksi ei luistanut, ei. Ymmärsin Iivon tuskan. Kahdenkymmenen metrin jälkeen oli pidettävä tauko ja raavittava 20 senttiä lunta suksen pohjasta. Hiki virtasi ja syke nousi, mutta niin nousi verenpainekin.

Illalla vaivuin uneen vain herätäkseni uuteen maanantaihin, jossa erinäiset viranomaiset vaativat toimenpiteitä, työt täyttivät sähköpostin ja kaikki mikä voi hajota hajosi tai katosi.

Tänään oli menossa laskujeni mukaan kymmenes maanantai sitten loman. Ryhmittelin mielenterveyttäni koetelleet asiat eri otsikoiden alle. Osa voisi kuulua useampaankin kategoriaan. 

Kadonneet:

  • Kaksi kappaletta kirjaston kirjoja. 100% varma, että olen ne palauttanut.
  • Äidin vara-avaimet
  • Omat työavaimet
  • Kallis, juuri ostettu ripsiväri. Löytyi seuraavana päivänä ylioppilaskirjoitussalin portaikosta, jonne reppuni oli onnellisesti levähtänyt.
  • Liikuntaan sopivat aurinkolasit.
  • Tytön Kela-kortti
  • Työavaimet.
  • Koira.

Rikkoutuneet

  • Läppärin dvd-aseman kansi. Löytyi repun pohjalta.
  • Läppärin näppäimistö. Pärjää, jos ei kirjoita sanoja, joissa on k.
  • Puhelimen näyttö. Betonilattian näytölle muotoileman hämähäkinseitin lisäksi sormen kuljettaminen lasinsiruissa ei sekään lisännyt käyttömukavuutta, joten uusi puhelin ( ja panssarilasi) oli pakko ostaa.
  • Urheiluhousut. Näkyy kuulemma kaukaa reikä haaruksissa, vaikka alla oli mustat kalsarit. 
  • Työpaikan sähköinen pöytä, joka on jumahtanut hobitti-asentoon. Tästä selviää, kun ei käytä korkokenkiä. 
  • Uuden puhelimen panssarilasi. Imurointionnettomuus.

Tekniset ongelmat:

  • Tietokoneen päivitys. Kone halusi päivittyä ja uudelleen käynnistyä puoli tuntia kesken tunnin.
  • Koulun tietokone, jolla ajattelin operoida päivitysten ajan ja johon ei ole asennettu yhtään internet-selainta ja johon ei ole järjestelmänvalvojan tunnuksia.
  • Projektori, joka ei löytänyt tietokonetta. 
  • Opettaja, joka ei löytänyt freeze-nappulaa, kaukosäädintä eikä tietokonetta.
  • Uuden puhelimen käyttöönotto. Sis. ääniasetukset, näppäimistöasetukset, sormenjälkitunnistuksen ja laturiin laittamisen. Ihmeen tiukka tuollainen uusi portti… 
  • Sovellusten ja tilien unohtuneiden salasanojen selvittäminen. Päättymätön tarina. Miten monta elintärkeää sovellusta voi ihmisellä olla?!
  • Nettiselaimessa ja sovelluksessa EI ole samoja toimintoja. Ne on myös hankala erottaa toisistaan.
  • Auton pissapoika. Pahoittelut kaikille, joille olen pitkiä väläytellyt yrittäessäni pestä rapaa ikkunasta. Miksi kukaan ei ole kertonut missä pissapoika on tässä autossa? Mies tuossa ihmetteli, että miten paskaisilla ikkunoilla olen viimeiset kolme vuotta ajanut. Ilmeisesti vettä on satanut välillä.

Wilma-viestit

Esikoinen: Luvaton poissaolo liikuntatunneilta. Verenpaine tappiin. Lintsaamisesta ei ollut kysymys, vaan bussi oli ollut myöhässä. Saanen anteeksi epäilykseni, koska hiihtämisestä puhuttiin vallan katkeraan sävyyn edellisenä päivänä. 

Keskimmäinen: Ei saapunut tukiopetukseen taistelemaan arkkivihollistaan matematiikkaa vastaan. Mutta onneksi kerkesin opettajalle kirjoittaa ja vaatia lisää tukitoimia.

Kuopus: Opiskeluvälineiden unohtaminen. Oli unohtanut monot ja kieltäytynyt hiihtämästä koulun suksilla. Ihmettelen, miten monot eivät olleet reppuun päätyneet, kun ne oli kuudesti laitettu reppuun “ihan kohta”.

Categories
Yleinen

Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+

Katsoimme mieheni kanssa torstai-illan ratoksi Temptation Islandia. Lähtökohtaisesti formaatti on kummallinen. Porukka lähtee testaamaan sitoutumistaan paratiisisaarille tai Lapin loistoon eristykseen muiden aikuisten kanssa. Kolmen viikon bilettäminen ei testaa sitoutumista millään tavalla. Kysehän on poikkeustilasta, jonka jaksaa kärvistellä milloin vaan. Normaalisti lähimmäksi tilannetta pääsee firman perinteisissä pikkujouluissa.

Sen sijaan kolme viikkoa arkea mahataudista, allergiasta ja täistä kärsivien lasten kanssa, kun pesukone ja auto on rikki, vessanpönttö tukossa ja Wilma laulaa, siinä on testiolosuhteet kohdallaan. Miestä tekisi mieli helliä, mutta aina joku on kotona tai toinen nukahtaa jo ennen kuin ehtii sohvalle viereen. 

Kyllä se on arkisena maanantaiaamuna vaarallisempaa nähdä, kuinka naapurin trimmattu nurmikko vilahtaa aidan takaa. Helposti alkavat somesydämet lennellä, kun kaipaa vähän pakoa arjesta. Voi haaveilla naapurin kuumasta metsuriseksuaalista tai työpaikan futispyllystä tai pelastavasta HelpDesk-tyypistä! Unelmoida, kuinka tulinen rakastaja tarjoilisi shampanjaa ja vaahtokarkkeja takkatulen ääressä.

Tai oikeastaan riittäisi, jos ostaisi sen shamppanjan.

Tai jos se vain veisi perheen kolmeksi tunniksi retkelle ja saisi nauttia hiljaisuudesta itsensä kanssa. Voisin vaikka maksaa…?

Kolme viikkoa viettelevien sinkkujen välttely ei tekisi tiukkaakaan, kun keskittyisi olennaiseen, sillä muutaman viikon biletysloma arjesta kuulostaa aika luksukselta. Siis jos biletyksen korvaisi unella. Tai voisihan siellä vähän bilettääkin, mutta biletyksen olisi tapahduttava klo 17-21 välisenä aikana, jotta yöunet olisivat riittävät. 

Mutta sinkkujen on oltava iältään sitten ainakin kolmekymmentä, että niitten juttuja jaksaa kuunnella. 

Siltä varalta. että joskus tehdään Temptation Island 2.0 – MasterEdition 35+, määritimme rajat.

RAJAT

1. Kimppasauna on ok. 

2. Nukkua saa toisen vieressä, mutta

a) ei saa pyöriä, jos toinen haluaa nukkua. 

b) ei saa herättää aamulla ennen seitsemää, jos toinen haluaa nukkua. 

Oikeastaan on parempi, jos nukkuu jonkun kanssa, se voi herättää, jos lopettaa hengittämisen. (Koska uniapnea.)

3. Saa rasvata sinkkua tai tulla sinkun rasvaamaksi.

a) Sinkkua ei saa pyytää rasvaamaan peräpukamia.

b) Sinkulle ei ylipäätään saa kertoa peräpukamista tai lasten täistä. Eikä synnytystarinoita!

4. Bileissä ei saa juoda enempää kuin kaksi, koska se vaikuttaa yöuniin. Ja vettä pitää juoda väliin.

5. Alastomuus on ok, mutta helikopteri ei. Eikä alasti painiminen.

6. Vain ehjiä alushousuja saa käyttää, koska kamerat.

7. Treffeillä ei saa nukahtaa. Se on epäkohteliasta.

8. Nukkumaanmenoaika on klo 22.

Categories
Yleinen

Fitiksi vai fituiksi?

Mies ei halua harrastaa minun kanssani. Eipä hätiä, jaan kyllä harrastukseni hänen kanssaan. Soitin miehelle reissuun:

– Byääh! (hysteeristä itkua)

– Mitä on sattunu?

– Yyyh (lohdutonta itkua)

– Onko jotain sattunut?

– Joo…ei.. (nikottelua) Joko ootte perillä? (niiskaus)

– Just tultiin. Mites siellä?

– Nii, tappelivat roskiksen viennistä, yks mätkäs sillä säkillä siskoaan ja sit se pussi levis siihen keittiöön ja seinille…

– Ei jumalauta ja käskin olla kunnolla!

– Joo, ei se mitään. Käskin siivota ennen ku tuun takasi tai laitan puhelimet postilla mummolaan.

– No hyvä. 

– Ei hyvä! Byääh! (räjähtävä, hysteerinen itku)

– Mik–

– Mie en osaa rinnalle vetoa!

– Mit-

– Äsken.. oli…(nikottelua) Me… sitä crossfitissa ja mie en tajuu!

– No ens kerralla.

– Ens kertaa ei tuu! Kaikki muut tajus ja mie oon tyhmä ja…

– Hengittelehän. 

– Hengittelen. 

– Oot sie jo kotona?

– En ku just lähin salilta. Meen kottiin kattomaan onko ne saanu siivottua. Moikka.

– Moro. 

Jo etukäteen olin pelännyt rinnallevetoa, vaikka olo oli energinen ja itsevarma. Olin koko päivän kerännyt voimia, yöllä olin nähnyt unta liikeradoista ja aioin ottaa avoimin mielin vastaan Koutsin palautteet. Koutsi sattuu olemaan aika tarkka ja se on vähän päivästä kiinni ärsyttääkö jatkuva virheiden korjaaminen vai imeekö ohjeistusta mielellään. Juuri edellisenä päivänä Koutsin kannustus oli saanut kaverini luomaan kiukkuisia katseita atleettiseen ohjaajaan. Koutsi on melko taitava pedagogi,  liikkeet hiotaan vaihe kerrallaan, joten luottavaisin mielin salille. Eiköhän se, kun vaan yrittää!

Miten väärässä olinkaan. Crossfit kuormittaa enemmän päätä kuin kroppaa. Terminologian oppiminen on jotakuinkin mahdotonta. Naureskelin kaverilleni, joka tuskaili termien kanssa. Eihän se nyt niin vaikeaa voi olla! Oi, kyllä voi! 

Clen hang, snatch, dirty hanger, snatch hang power, clean jerk, dirty jerker…

Äikän opena kritisoin kyllä sitä, että pitää olla trendikkäät kansainväliset termit. Eikö voi äitinsä kielellä treenata? Mutta  ymmärrän taas hieman paremmin, miksi aika- ja sijamuodot tuntuvat joistain hankalilta. 

Toinen kaloreita polttava ominaisuus crossfitissa on monen liikkeen yhtäaikaisuus. On äärimmäisen hankalaa liikuttaa raajojaan yhtäaikaisesti eri tavoin. En ymmärrä, miten ikinä olen oppinut pyöräilemään tai hiihtämään tai ajamaan autolla. 

Tai ymmärrän. Se on se ikä. Kalkkeuttaa nivelten lisäksi aivot ja hermoston. Kohtalokkaana rinnalleveto päivänä jo lämmittelylaukassa vedin tyylikkäästi rähmälleni. Jalka ei noussut vaan takertui lattiaan ja 70 newtonia rysähti polveni päälle. 

– Ei käynyt kuinkaan. 

Fyysisesti ei ehkä. Henkinen tasapainoni oli horjahtanut ja kokenut kohtalokkaan kolauksen. Enää en ollut kuolematon ja vahva, mahdolliset epäonnistumiset olivat koko ajan varmempia.

Sittenpä hinkattiin jotain kymmenistä eri cleanistä. Pieni jousto, pomppaa. Toista miljoona kertaa. Selkä suoraksi. Aikku, selkä suoraksi!

– Aikku, oikaise suoraksi!

Oikaisin selkää suoremmaksi ja suoremmaksi. 

– Eiku jalat suoraksi. 

Vilkaisin alas ja tajusin olevani kyykyssä. Loistavaa.

Sitten olkapäät ylös, kyynärpäät ylös, kyynärpäät eteen. Ylemmäs kyynärpäät. Nopeammin Aikku, nopeampaa!

Ja sitten nämä kaikki yhdessä. Ei tajua. Oikaise selkä, pomppaa, olkapäät ylös, kyynärpäät ylös. Vai olkapäät ylös ja sitten hyppy ja kyynärpäät eteen ja kyykkyyn? 

Muut tekivät innoissaan. Jäädyin. Puolivälissä liikettä tajusin, etten nähnyt mikä oli liikesarjan viimeinen asento. Ajattele maalia ja päädyt sinne huomaamatta. 

Suututti. 

Vitutti! 

Kiukun kyyneleet tunkivat silmiin. Miten en voi tajuta!? Tämä on vaan liike, jalat ja kädet ja hyppy ja kyykky ja sanonko minne voivat crossinsa tunkea! Ei saa itkeä. Jossain neuvottiin ajattelemaan tiskirättiä. Ajattelin harmaata rättiä, joka haiskahti hieman, johon oli pinttynyt mustikkatahra ja jolla ei saanut tiskipöytää kiiltäväksi ja…ja – – kyyneleet tulivat. 

En osannut siivotakaan! En vetää rinnalle. Liian pienet rinnatkin! Jos olisi pitänyt rinnoille vetää, ei mikään tanko siinä pysyisi. Vittu en luovuttaisi! Hinkutin liikettä. Ylös, ylemmäs, suoraksi, alemmas, ei niin alas, nopeampaa, ensin jalat sitten kädet…Silmäkulmasta näin kuinka kimaltava kyynel valui poskea pitkin ja räkä kutitti nenää. 

– Ihan rauhassa Aikku, koutsi huomasi kriisini. 

Päätin loppusykkeennostatuksessa, että tarvitsisin vain aikaa sulatella. Ensi kerralla rinnalleveto menisi. Tangon yli burpeessa yritin lusmuta, mutta koutsi oli liian tarkka. Se huomasi aina, jos pikkuisenkin fuskasi, vahingossa tai tarkoituksella. 

– Aikku, tasajalkaa.

Perhana. Tältäkö opiskelijoistani tuntui? Annan niiden ensi tunnilla mennä sieltä mistä aita on matalin, kirjoittakoot predikaatittoman lauseen ilman alkukirjaimia ja lopetusmerkkejä. Aina ei voi voittaa.  

Illalla trauman kokeneessa jalassa veti suonta. Polveen koski ja se alkoi turvota, piti nilkuttaa. Esteettisinä ongelmina syöksy lattialle oli polttanut housuun reiän ja polveen punaisen palovamman. Olisi pitänyt myöntää, että siihen oli ehkä aavistuksen sattunut. 

Menin muuten myös seuraavalle kerralle. Jumatsuka minä en millekään kyykkyhyppelylle anna periksi!

Soitin miehelle heti salin ovelta.

– Byää, Mie en ikinä opi tempausta!! Mie lopetan tän paskan!

PS: Koutsissa ei ole muuta vikaa, kuin että se on vielä nuori ja innokas. Mutta kunhan se täyttää kolmekymmentä, se huomaa miten painovoima alkaa vaikuttaa. 

Categories
Yleinen

Jumalatar

Minä olen jumalatar. Syntynyt aikojen alussa alempien palvottavaksi. Sisälläni maailmankaikkeuden salaisuudet, ikiaikaiset voimat. Liikun hiljaa, huomaamatta. Minä olen kuolematon. Koeta tappaa minut! Minä en kuole helposti…

Minä lumoan sinut pehmeillä liikkeilläni, viekoittelen vastustamattomalla katseellani. Ja sinä antaudut  minun tahtooni, teet kaiken minkä haluan sinun tekevän. Sillä sinä elät palvellaksesi minua. Minä olen se, jolle kannat ruuan. Minun nukkumapaikkani sinä pehmität.. Sinä siivoat jätökseni! Ja nautit siitä!  Tuo vettä! Ruokaa! Huvita minua! Palvelijani. Muista, että sinä olet minua varten. Sillä minun palvelemiseni on ainoa asia, joka antaa sinulle merkityksen. 

Ymmärräthän sinä sen?

Ja jos ansaitset sen, teet oikein, kosketan hellästi. Palkitsen sinut hyppäämällä syliisi, puskemalla poskeasi, merkitsemällä sinut omakseni. Annan sinun kuulla rakkautena kehräykseni, vastaan kosketukseesi niin kuin haluat minun siihen vastaavaan. Jos et mielestäni ansaitse hellyyttäni, satutan sinua. Jos loukkaat minua, revin rikki rakkaasi ja viillän sen mistä välität, lasken virtsan lempipaitaasi. 

Ja tiedä, elämä, jota varten minut on luotu, on toisaalla, ei täällä, ei tässä ankeudessa. Yö, joka peittää tämän maan hämärään, paljastaa toisen maailman, johon kuulun. Siihen maailmaan eivät kuulu kerma ja kosketus, pehmeät pedit tai lämpimät tyynyt. Se maailma pitää sisällään lopullisuuden pimeän, saaliin vikinän, adrenaliinin kohinan korvissa! Se tiivistyy teräviin hampaisiini ja viiltäviin kynsiini, kun vien elämän! Siinä on todellinen elämäni! Vain yön hämärässä pehmeät askeleeni ja hallitut liikkeeni pääsevät oikeuksiinsa ja siinä pimeydessä näen pidemmälle kuin sinä koskaan!  Yössä vapautan oikean itseni,  julmuuteni, jonka päivänvalo pitää piilossa, sillä minä hallitsen pimeyttä, yötä, kuunvaloa ja viileitä varjoja. Saalistan huvikseni. Leikin avuttomalla, leikin sinulla. 

Vain toinen kaltaiseni voi ymmärtää, miten sisällä palaakaan! Kaltaiseni näkee minut sellaisena kuin olen. Hyväksyy minut, verenhimoni. Ymmärtää tarpeeni, jota et edes sinä voi tyydyttää, vaikka uhraisit koko elämäsi minulle. Silti, palvele minua! Likaa kätesi minun tähteni. Unohda omat halusi minun tarpeideni takia! Ei turhaan kasvojani ole lainattu jumalille. Sillä minut on luotu palvottavaksi. 

Öisin juovun pimeästä ja vallasta. Juhlin muiden kiiluvien silmien kanssa. Kun väsyn, lepään luonasi hetken. Mutta älä koske, sillä sinä et ole arvoiseni!  Sinulla ei ole oikeutta koskea minuun. Minä kosketan sinua, jos haluan. Jos ansaitset sen, voin antaa sinun luulla rakastavani. 

Categories
Yleinen

Koronatestissä – never again

– Hyvin se menee, saattaa tuntua ikävältä, mutta ei se pitkään kestä, rohkaisin lastani ennen ensimmäistä koronatestiä reilu puoli vuotta sitten. Eikä lapsi ollut moksiskaan. Itse en uskaltanut edes vilkaista. Samaiseen drive-in-näytteenottoon ajoin myös kahden muun kanssa. Etu- ja takaikkunasta nenät ulos, tikku pyörähti nenässä ja takaisin baanalle. 

Seuraavalla näytteenottokierrokselle alati muuttuvat käytännöt ohjasivat meidät tutusta ympäristökunnan terveysaseman drive-inistä yksityisen lääkärikeskuksen parakkiin raviradalle tai keskustan ostoskeskuksen parkkihalliin. Valitsin raviradan. 

Teini hihkui innosta, kun tajusi, etten tiennyt ollenkaan minne oltiin menossa. Keltaiset kyltit ohjeistivat kääntymään kiertotielle, jonka varrella tiesin raviradan olevan. Mutta tie vaan jatkui ja jatkui, eikä uutta opastetta näkynyt. Usko loppui, luovuus ei. Teini veti lippistä syvemmälle silmilleen, kun tajusi, että ajelin sujuvasti kevyenliikenteen väylää. Siellä se olisi 20 metrin päässä ollut, ihan luvallinen reitti. Eipä jäänyt ylimääräistä aikaa pelätä.

Mietin olisiko pitänyt kuitenkin valita parkkihalli, mutta ystävättäreni todisti muutamaa päivää myöhemmin, että aivan yhtä piilossa voi näytteenottopiste olla rajatussa hallissakin. Siellä hän ajeli edestakaisin ja tykitti avunpyyntöjä whatsapp-ryhmään, kunnes varattu aika oli totaalisesti ohitettu. 

Tunnistin lopulta tämänkertaisen drive-inini. Harmaan parakin edessä seiskoskeli reilu joukko maskeihin naamioituneita ihmisiä, polvenkorkuisesta täysikasvuiseen.

– No, pistä maski ja mene, ohjeistin esikoistani.

– Etkö sie tuu?

– No en, ku ei oo maskia.

– Missä niitä on?

– Mitä? 

– No niitä maskeja?

– Enkö sanonut, että ota itelles?

– No et sanonu. 

– No mee ilman. 

– No enkä mee! Ne lynkkaa heti. 

Hmmm. Niin voisi todellakin käydä. Starttasin auton ja kurvasin lähikauppaa kohti. Aikaa oli viisi minuuttia. 

Parkkasin auton tyylikkäästi vinoon ja syöksyin kauppaan. Yritin vetää suojaamatonta naamaani kauluksen sisään. Tunsin itseni muinaiseksi Packmaniksi väistellessäni muita asiakkaita hyllysokkelossa etsien vuoden hittituotetta. Turhaan. En löytänyt mitään. Onneksi kassalla sattui olemaan vielä juuri aloittanut harjoittelija, joka kyseli epätoivoisesti ohjeita muilta myyjiltä. 

Vihdoin sain käteeni paketin maskeja, mutta eteeni jonoon oli ennättänyt viikon ruokaostoksiaan tekevä rouvashenkilö. Vilkuilin hädissäni kelloa. Minuutti! Ehtisimme hyvin. 

Suunnistin takaisin parkkipaikalle. Nyt luvallista reittiä. Pahoittelut sille autokoululaiselle, joka harjoitteli starttaamista liittymän kohdalla. 

– Nyt mene!

Teini asetteli maskin naamalleen ja meni jonoon. Yksi luukku veti, mutta jonoa oli edelleen liki kymmenen ihmistä. Miten kaikille oli sattunut sama aika? Pienokaiseni laski kohteliaasti kaikki muut ensin ja viimein hänenkin vuoronsa tuli. 

Takaisin autoon hypättyään, jälkeläinen heitti maskin auton lattialle.

– Oliko paha?

– No ei. Olisit tullut mukaan. Kaikilla muillakin oli äiti mukana!

– Ne kaikki muut oli kolmevuotiaita. 

Lupasin ensi kerralla saattaa kädestä pitäen, mikä ei kuulemma sekään ollut hyvä idea. 

Nyt tuli sitten oma vuoroni. Epätoivoisesti olin koettanut tulkata vuotavan nenäni allergiseksi reaktioksi, mutta koska reaktio ei ollut poistunut vuorokauteen, oli pakko varata aika. Yllättäen paikka oli myös vaihtunut ja nyt piti selviytyä terveyskeskuksen sisätiloihin. 

Hyvin se menee. Vähän saattaa tuntua, ei se pitkään kestä, koetin tsempata itseäni ajellessani näytteenottoa kohti. Koska mieheni oli käynyt näyttämässä nenäänsä pari viikkoa aiemmin, hän kertoi, että vanha pysäköintialue ei ollut käytössä ja maatyömiehet eivät arvostaneet yksityisautoilijoita montussaan. Opasteet kuulemma löytyisivät, jos malttaisin ajella tarpeeksi pitkälle. Minäkö en malttaisi?

Seurasin kuitenkin tunnollisesti opasteita, mutta muuta parkkipaikkaa en löytänyt kuin henkilökunnalle osoitetut paikat. Siinäpä se voisi rautapolleni hetken huilata. Adrenaliini sai käteni vapisemaan ja hillitsin haluani juosta takaisin autoon ja suuntasin ovelle, jossa luki suurilla kirjaimilla KORONANÄYTTEENOTTO. 

Ovi ei auennut. Peruutin ja lähestyin uudelleen tuloksetta. Heiluttelin kättä mahdolliselle liiketunnistimelle. Tutkin ikkunaan liimattuja lappuja, mutta mikään ei kertonut koodia, jolla oven saisi auki. Oikeastaan missään ei lukenut ohjeita miten toimia. Etsin ovikelloa oikeasta karmista ja sitten vasemmasta. Juuri kun olin aikeissa koputtaa oveen, avaruusasuun pukeutunut hahmo ilmestyi lasin toiselle puolelle. 

– Miulla on nenää punkteerattu epäonnistuneesti kun olin pieni, pelottaa helvetisti, tunnustin sairaanhoitajalle. 

– Ei hätää. Tuntuu ikävälle, kun pitää pyöritellä, mutta kestää vain pari sekuntia. Tuijota vaan tuohon seinään tuolla…

Ihan ok. Yksi. Tikku oli pari senttiä syvällä. Kaksi. Helvetti alkoi kepeänä kirvelynä ja muuttui kiirastulen lieskoiksi, jotka nuolivat sierainta. Kolme. Tikku tunkeutui eteenpäin. Tunsin sen ahtautuvan liian pieneen kanavaan. Neljä. Hoitaja nappasi takaraivostani kiinni. Viisi. Vedet nousivat silmiin ja suussa maistui veri. Hengitä. Suun kautta. Kuusi. Vanupuikko repi limakalvoja. On sitä jo siinä, yritin telepaattisesti viestittää näytteenottajalle. Poistuminen nenäonteloistani sujui nopeammin. Silmän pohjaa kirveli ja vettä valui silmästä ja sieraimesta. Kamala kokemus. Epäinhimillistä kidutusta. Miten lapsukaiseni olivatkin niin hienosti selvinneet tästä?  Hoitaja ojensi minulle nenäliinan. Kiitin kohteliaasti toimenpiteestä, työtäänhän hän vain teki. 

Kotona kertasin kauhukokemustani, mutten sain sympatian sijaan silmien pyöritystä. 

– Äiti, liioitteletkohan sie nyt pikkusen? 

Categories
Yleinen

Vertailussa: Mies ja koira


Olen aina uskonut olevani kissaihminen, mutta nyt voin myöntää, että minussa on myös koiraihmistä. Koira on monessa asiassa jopa hauskempi kuin mies. Mutta on miehelläkin puolensa…

Koira ilahtuu aina minut nähdessään niin paljon, että hyppää syliin ja nuolee antaumuksella. Myös aamuisin. Mies ei.

Koira ilahtuu, kun laitan housut jalkaan. Mies ei edes huomaa. 

Koira lähtee mielellään lenkille vailla päämäärää. Miehen kanssa päästään lenkillä roskikselle asti ennen kuin perheriita iskee.

Koira haisee yleensä paremmalle. Paitsi jos on pyörinyt paskassa tai kompostissa. Mies ei pyöri kompostissa, mutta ui öljymontussa.

Koira tyhjentää kissanvessan. Mies ei. En tiedä kummalle suurempi miinus.

Koira vie vähemmän tilaa sohvalta kuin kaljamaha ja kaksi metriä keski-ikäisyyttä.

Koira on sosiaalisempi kuin mies. Pikkurakki kiertää kaikki naapurit joka päivä eristyksestä välittämättä. Ikämieshurtta liittyi metsästysseuran makkaranpaistojaostoon. Istuu nuotiolla muina koirina. Mies saa seuratoiminnasta ihottumaa.

Koiran harrastukset tulevat halvemmiksi. Se ei osta kuukauden sisällä kolmea autoa, releitä, tiivistesarjoja, sylinterinkansia, tulppia, puolia, laakereita, kierrejousia…. Eikä haaveile subbarista. Koiralle riittää kuollut hiiri, elävä kana tai käpy.

Mies ei kuseksi ihan joka paikkaan. Koira otti kuseksimisenkin harrastuksena, kun vein sen agilityyn. Sen sijaan, että olisi hyppinyt, kiertänyt ja ryöminyt, piski pissi, ruikki ja merkkasi joka helkkarin putken, esteen ja kepin. Ohi juostessaankin pystyi vauhdista merkkaamaan. Erityistaito kai sekin. Kiristi. Kotona rakensin lapsista esteet. Jukolauta! Kyllä nyt pitää yhden koiran oppia hyppäämään, kun hyppäähän se pöydällekin ja häkin ovesta läpi. Ja hyppihän se elävien esteiden yli vallan mainiosti. Ei onneksi kuseksinut niitä.

Mutta pisteet Hulda-Hallin Henkalle, että hermot kesti “erilaisia oppijoita” ja niiden koiria. Henkalla oli hikinen homma saada miut ja kaverini oppimaan kumpi käsi on oikea ja kumpi vasen ja kumpi niistä käsistä on milloinkin koiran puolella.

Mies on helpompi palkita. Agilityssä kouluttaja vinkkasi, että palkitse koira lelulla tai namilla. Yritinhän minä. Jäniksen turkilla, raa’alla hirvenlihalla, kaverin vinkulelulla, kutsuin ja kehuin, anelin nelinkontin. Ja kilin.. Miehelle riittää pullo vehnäolutta. Hätätilassa puolikas. 

Mies ei vaihda karvaa monta kertaa vuodessa, vaan kaljuuntuu kertarytinällä. Partakarvatkin on keskitetty lavuaariin eikä levitetty ympäri taloa. 

Ja mikä parasta, mies ei ole nalkissa naapurin nartun kanssa.

(Julkaistu aiemmin 7.5.2020)

Categories
Yleinen

Haaste 2021

Uuteen alkavaan vuoteen liittyvät lupaukset. Modernimpi, ja armollisempi, versio uuden vuoden lupauksista ovat haasteet. Itse olen törmännyt mm. lukuhaasteeseen, retkihaasteeseen ja joogahaasteeseen. Tiedätte: lue kirja, jonka kannessa on kissa, lue kirja, jonka kirjoittajalla on permanentti, lue kirja, jossa ollaan retkellä, tee nuotiomakkararetki, tee retki luonnonpuistoon, tee retki, josta saat rakkulan jalkaan.

Anoppikin hurahti vegehaasteeseen.

Itselle nämä haasteet eivät sovi, mutta kehitin ihan omat haasteet. Lupauksia en edes yritä, mutta haasteita tein. Ja koska aina energiaa ei ole, tein haasteesta kaksitasoisen, jotta voi valita kumman suorittaa. Saa lähteä mukaan haasteeseen 😉

Here we go!

Teinin äitinä -haaste 2021

  1. Herätä teini. (Haastavampi: Herätä teini laulamalla.)
  2. Saa teini hymyilemään. (Haastavampi: Saa hyvälle tuulelle koko päiväksi.)
  3. Siivoa teinin huone. (Haastavampi: Siivoa huone teinin kanssa. )
  4. Opeta teini käyttämään pesukonetta. (Haastavampi: Opeta teini lajittelemaan pyykki.)
  5. Vakuuta teini, että kello 23 on hyvä nukkumaanmenoaika. (Haastavampi: Yritä pysyä itse hereillä siihen asti.)
  6. Vieroita teini puhelimesta päiväksi.  (Haastavampi: Vieroita koko vuorokaudeksi.)
  7. Tuuleta teinin huone.  (Haastavampi: Poista teini huoneesta tuuletuksen ajaksi.)
  8. Etsi teinille mieleiset vaatteet.  (Haastavampi: Etsi itsellesi vaatteet, joissa et nolaa teiniä.)
  9. Käy julkisella paikalla teinin kanssa.  (Haastavampi: Pidä kädestä kiinni tai halaa.)
  10. Käy ainakin 100 sanan keskustelu teinin kanssa. (Haastavampi: kirosanat ja kieltoilmaukset eivät ole sallittuja.)
  11. Kerro teinille kukista ja perhosista. (Haastavampi: Tee tämä silloin kuin kavereita on kylässä.)
  12. Ota teini mukaan idylliseen perhetoimintaan esim. lautapelejä, hiihtoretki, leffatuokio…  (Haastavampi: Takavarikoi puhelin täksi ajaksi)

Kehitin myös bingon, jos ei ole pitkäjänteisyyttä koko vuoden projektiin. Ruksi ruutuun, kun kuulet jonkin näistä. 

Tätä voi pelata myös muiden vanhempien kanssa. Voittaja on se, jolla menee pisin aika bingon saamiseksi.

Categories
Yleinen

Hiuskarvan varassa

Hiuskarvan varassa on elämä joskus, mutta useimmin se on karvasta kiinni onko mies vastuuntuntoinen alfa vai kunniaton uros. Kansalaisluotettavuus on riippuvainen hiusten rasvoittuvuuden ja loiseläinten lisäksi siitä, minkä värinen, pituinen ja laatuinen karvoitus sattuu olemaan ja mihin kohtaan päätä nämä karvat sattuvat sijoittumaan. Nämä yksiselitteiset faktat käyvät ilmi tekstiviestipalstojen (joiden luotettavuus ei jää pahasti jälkeen vauva.fi-sivustosta) poiminnoista. 

“Karsikon koulun väelle terveisiä. Kaikki tatuoidut ja parrakkaat miehet eivät ole rikollisia, vaan ihan normaaleja työtä tekeviä vanhempia.” (Karjalainen 16.11.2020)

“Minäkin kaipaan oikeaa miestä! Ei korviksia, ei tatsoja, ei nutturaa/ponnaria, ei kiroilua, v:tä.  – Löydönkö?” (Keskisuomalainen 14.12.2020)

Pitkät kutrit, tatuoinnit ja korvikset siis eivät kuulu miehille, mutteivät myöskään parrat, joilla joko piilotetaan kansalaisuus tai sitten puhdas naama… ?

“Hyvän nuoret miehet, miksi melkein kaikilla parta? Ei sovi kaikille, näyttäkää, että olette suomalaisia puhdasnaamaisia miehiä.” (Viesti julkaistu FB-ryhmässä 17.11.2020)

Kun kohtasin tulevan aviosiippani, hän oli parraton ja tuuheatukkainen. Aikuistumisen kiireessäni tuumasin, että miehen babyface kaipasi miehekkyyttä ja ehdotin parran kasvattamista. Tykkäsin. Kaikki eivät kuitenkaan nähneet salskean urooni herkkää maskuliinisuutta. Kun päräytimme Suzuki T400:lla uusien naapureidemme pihaan ja mieheni heilautti pitkät tummat kiharansa shampoomallin tavoin kypärän alta, kuulimme naapurin vetäisevän oven lukkoon. Myöhemmin saimme tietää hänen maininneen toisille naapureille, että moottoripyöräjengiläiset olivat käyneet ovilla koputtelemassa. Ei viitsitty pahastua, sillä kuten aiemmin taisin kertoa, anoppikin säikkyy poikaansa silloin tällöin. 

Tämä ei saanut miestäni kuitenkaan luopumaan letistään, vaan  tummat kiharat katosivat vasta siinä vaiheessa, kun hikinen ja pölyinen työ astui kuvioihin ja tuuhea kuontalo vaati jatkuvaa pesua. Myös muutama läheltä piti tilanne, joissa ponnari oli jäänyt kiinni rekan lavaan vaikutti päätökseen.

Parta ja viikset saivat kuitenkin jäädä. Aina silloin tällöin, yhä edelleen, vaikka viiksissä ja parrassa on jo aavistus charmanttia hopeaa,  hän viihdyttää minua ajamalla lemmyt, güntherit tai poirotit ja rankaisee lähtemällä kanssani julkisille paikoille. Joten suhtaudun kriittisesti seuraavan tekstarin väitteeseen. Kalju+parta(viikset) -yhdistelmä ei mielestäni ainakaan heikost itsetunnosta kerro!

“Olen ihmetellyt tuota muotia miehillä. Tukka ajetaan pois ja jätetään parta, joka on niin epäsiistin näköinen, että oksettaa. Näillä jätkillä on heikko itsetunto. Aivot näkyy melkein kallon läpi.” (Forum24 25.11.2020)

Sen sijaan vanhempiemme ikäpolven, ilmeisen vahvasti eläköitymiseen liittyvä, muoti-ilmiö ei kuitenkaan vielä ole tekstiviestipalstalle yltänyt: Nostalginen ja taiteellinen juice-tyyli, jossa kaljun sivuille kasvatetaan pitkät ohkaiset suortuvat. 

Myös omassa sukupolvessani hiusten ohentuminen on nouseva trendi. Mieheni ei kuitenkaan jaksa stressata päälaen harvenevasta hiustilanteesta. Pituutensa suomalla edulla vain hyvin harva pääsee huomauttelemaan kaljuuntumisesta. Aina ennen juhlia tai muita edustustapahtumia muistutan kuitenkin miestäni, että voisi sipaista tukkansa siistille sängelle. Parturipalveluihinhan mies ei rahojaan laita.

Omatoimiparturoinnissakin on riskinsä, vaikka ihan peruskaljun ajaisikin. Kerran mies ennätti leikata vain etupuolen kallostaan, kun huomasi jonkin olevan vialla.  Yllättävän kivuliasta. Kone nyhti hiuksia sen sijaan, että olisi leikannut niitä. Korahdus. Kone kuoli. Ei minkäänlaista elonmerkkiä. Sen sijaan miehen otsa olisi pidentynyt pitkälle päälaelle ja takaraivolla kasvoi söpö takku. Kone ei liikkunut, sakset eivät ainakaan parantaisi tilannetta, joten käskin mieheni leikkiä teiniä ja pitää pipon päässään toistaiseksi. Välineurheilua tämänkin. 

Kaikkia ei kalju tai puolikalju naurata, vaan hiuksettomuus on vakava asia. Uhka hyvinvointiyhteysikunnalle. Tämän sain todeta ajeltuamme kuusivuotiaalle eskarilaiselle kesätukan. Seuraavana päivänä eskarista tuli puhelu, että jälkeläiseni oli ohjattu rehtorin puhutteluun, koska hän ei ollut suostunut ottamaan hattua pois ruokailussa. Tiedustellessani illalla lapseltani, miksi hän ei ottanut hattua päästä, hän kertoi, että muut olivat nauraneet hänen kaljulleen. Tässä vaiheessa sätin itseäni, etten ollut pienokaistani valmistanut kasvavien tenavien kehittyvään hienotunteisuuteen ja kerroin, että jotkut nyt vaan eivät osaa olla kommentoimatta toisten ulkonäköä ja että se on huonoa käytöstä. Aivan kuten hatun pitäminen päässä sisätiloissa. Mutta kun lapsi kertoi, että rehtori oli sanonut kaljujen olevan tyhmiä rikollisia mieheni takavarikoi vikkelästi puhelimeni, jotten olisi soittanut rehtorille samoin tein. 

Tekstiviestien ja joidenkin melkein omakohtaisten kokemusten perusteella hiusmalli ja partalook kertovat siis eivät sen vähemmästä kuin kansalaisuudesta, itsetunnosta, oikeasta miehisyydestä, siisteydestä ja rikosrekisteristä. Ei siinä, mutta entäpä kun suvun mummolla kasvaa tuuheammat viikset kuin teinipojalla? Entäpä jos taustalla on vakava sairaus? 

Mielelläni kyllä katselisin miehelläni pitkää tukkaa, sillä hevitytön sydämeni sykkii hikisille pitkätukille. Mieheni on toki tietoinen heikkouksistani, mutta kun jouluaamuna heräilimme hartaudella ja join aamukahviani miehen kainalossa päätin jakaa yölliset seikkailuni hänen kanssaan. 

– Näin unta, että olin Stam1nan keikalla ja ehdotin keikan jälkeen Hyrdelle, että voitais nähdä myöhemmin, mutta se luuli, että oon joku seksinkipeä bändäri. 

– Ai etkö sie ollu?

– En, kun olisin halunnut keskustella kirjallisuudesta. Että miten se kirjotti tuon kirjan.

– Aivan. 

– Se kysy minuu saunaan, mutta en voinut lähteä, kun ei ollu bikiniraja huollettuna. 

– Niin, että bikinirajalla keskustelette kirjallisuudesta? Etpä oo tuota ollut huolissasi miun suhtautumisesta bikinirajaan. 

– Etpä tuota oo kommentoinut. 

– No en kai mie nyt uskalla. Enkä oo nähnykään sinuu bikineissä. Viime aikoina.

– Anna käsi, tässä, tuntuuko sänki?

– No ei, mutta ei tää oo bikiniraja, vaan pikkuhousuraja. Tää on bikiniraja ja tää on sitten kai bikinirajavyöhyke. 

– Sellanen kirja on kuin Bikinirajatapaus tai jotain. 

– Siulla vois olla sitten Viidakkokirja. 

– ööö

– Tuo ilme…Khiiihii. Oota tähän sopii yks biisi:

uuuu-iiiiii-iii-ii i-ambaumba-eeee
a-vimpaveppa, wimpaweppa, vimpapeppa, vimpapebba
In the jungle, the mighty jungle….

Olisi pitänyt kertoa kultakurkulle, että loppujen lopuksi Hyrde halusikin keskustella kanssani kirjallisuudesta. 

Jos rakkaani äänenavaus jäi pahasti tinnittämään, klikkaa alkuperäiseen The Tokens -kappaleeseen.

Tekstiviestit on kerätty Facebookin Tekstiviestipalstojen helmet -ryhmästä. Kirjoitusvirheet aitoja.

Categories
Yleinen

Piristävää pintaremonttia – sisustusvinkkejä

Meillä on suosittu ekologista ja taloudellista sisustamista ja rakentamista. Toisin sanoen kaikki, minkä saa ilmaiseksi tai halvalla, hyödynnetään, sillä visiot ja valuuttatilanne eivät ole balanssissa. Yhdessä huoneessa on kolmea eri ylijäämälaminaattia, ei toki lattiassa, vaan seinillä. Toisessa taas perinnöksi saatu vanhan saunan ovi. Ja laatat… no, ne olivat muutamassa eri alennuserässä.

Jos valuuttatilanne ei kohtaa visioita, ei myöskään keskittymiskykyni riitä pitkiin projekteihin. Eikä osaamiseni juuri mihinkään. Meillä asuva raksamies taas ei innostu pienestäkään pintaremontista. Ainoastaan rikkoutunut ikkuna tammikuussa on tarpeeksi vakava tilanne, jotta jotain tapahtuu. 

Aloitin siis rakkaudenpesämme piristyksen perusasioilla. Eteisestä vuosia puuttunut naulakko syntyi käden käänteessä, kun mies väsyi vikinääni ja ruuvasi viisi pitkää ruuvia seinään. Toimiva ratkaisu vuosiksi eteenpäin.

Naulakko. Vai ruuvikko…?

Sisustuksemme kantavaksi teemaksi voisi nimetä väliaikaisuuden, tuumailin katsellessani eteisen mattoa. Tai oikastaan kuramaton jämää, sillä mies oli leikannut puolet pois reilu vuosi sitten, koska ei jaksanut pestä matosta koiranoksennuksia kolmatta kertaa samalla viikolla. Maton uusiminen olisi vaatinut kauppareissun, joten päädyin raaputtelemaan katonrajasta edellisestä rempasta unohtuneet teipit vuodelta 2017. Seuraavaksi vaihdoin toimivat lamput olohuoneen palaneiden tilalle. Aivan uusi ilme! Sitten järjestelin kodinhoitohuoneen tasoille kerääntyneet petivaatteet vaatehuoneeseen ja ihastelin uusia pintoja. Sehän kävi supsikkaasti! Ehkä pitäisi vain oppia katsomaan asioita uudesta vinkkelistä.

Palasin eteiseen. Tuijotin voimattomana kenkä- ja takkikaaosta ja tuumasin, että oikeastaan betonilattia eteisessä on miehekkään roughia. Tätä tyylisuuntaa löytyy myös lähipiiristä, joten kyseessä lienee tuleva sisustusilmiö. Suljin kuitenkin oven, sillä en on ollut varma nautinko tästä suuntauksesta oikeasti vai ainoastaan olosuhteiden pakosta.

Tyylikkään rough. Huomaa myös valumuoteista työstetyt uniikit kenkätelineet.

Koti ei näistä sisustustoimenpiteistä piristynyt siinä määrin kuin olin toivonut. Kun takana on yli kymmenen vuotta yhteiseloa koirien, kissojen ja kersojen kanssa, alkaa kriittisiä uudistuskohteita olla vähän siellä ja täällä. (Saatoin ehkä kartella myös koeviikon tuotosten korjaamista.) Mikä olisi sopiva pikkuprojekti? 

Maalaan olohuoneen seinän! Efekteillä. 

Tuumasta toimeen. Aloitin kertomalla miehelle ideasta ja että se toteuteuttaisin sen juuri NYT. Mies koki pakottavaa tarvetta osallistua, sillä minulta on kielletty kaikki yhtään suuremmat sisämaalaukset. Vain koska kerran onnistuin saamaan maalia hiusten lisäksi myös jalkapohjaani, mikä huomattiin vasta, kun olin kirmannut läpi asunnon. Onnistun maalaamaan joka kerta myös vaatteeni, ja jopa alusvaatteeni, joilla saan hipaistua maalia muihinkin seiniin ja huonekaluihin.  Maalaankin yleensä alasti välttääkseni sivullisia uhreja. Telan käsittelyni on melko suurpiirteistä, joten kattokin on ottanut vähän osumaa. 

Ei mennyt maalausprojekti kuin Strömsössä, vaikka mies osallistuikin. Piristi kuitenkin. Ainakin parisuhdetta, joten koostin alle vinkit.

Aikun vinkit parisuhdetta piristävään maalaukseen:

  1. Käytä paperista, mieluiten jopa A4-kokoista, värimallia. Kännykän tummennetulla näytöllä sävy on kovin erilainen kuin seinällä. 
  2. Aja välittömästi maalikauppaan idean saatuasi. Älä jää harkitsemaan.
  3. Hyväksy, että seinää ei maalata ainakaan viiteen vuoteen uudelleen. 
  4. Hyväksy, ettet saa uutta sohvaryhmää, jos se ei sovikaan enää uuteen seinään.
  5. Muista, että maalarinteipin nimi johtaa harhaan. Teippiä ei missään nimessä kannata käyttää maalausprojekteissa. Teippi sulaa kiinni pysyvästi. Ainakin kesällä, jos ne jättää pariksi päiväksi paikalleen.
  6. Lahjoita jämämaalit teinille, sulje ovi ja ole ylpeä itseäsi, kun annat lapsen toteuttaa itseään.

Categories
Yleinen

Elämää ja erotiikkaa: valmista vartissa

Varoitus. Sisältää seksiä. 

Kuva:Niina Sallanen
Kuva: Niina Sallanen

Äiti, sinua on varoitettu.

Tinsku täytti vuosia jokunen hetki sitten, joten minulle iski ikäkriisi. Kaverit vanhenevat, kummityttö kirjoitti ylioppilaaksi, poika nostaa penkistä jo saman verran kuin minä, kadonneet vaatteeni löytyvät tytön huoneesta ja pienimmäisenkin joulutoivelistalla on ainoastaan kypsä toive shoppailureissusta minun ja parhaan kaverin kanssa. 

Parisuhdekin on muuttunut. Toisin kuin ihmiset, parisuhde ei enää liki täysi-ikäisenä käy hormonihöyryillä. Kun Tinsku ja miehensä keskustelevat henkevästi parisuhteensa tilasta, me keskitymme enemmänkin suhteemme fyysisen puolen ylläpitoon. Vaikka väkisin. Ainakin kerran viikkoon. Ei nyt kliseisesti sentään lauantaina saunan jälkeen. (Paitsi joskus.)

Pari kertaa viikkoon inspiroidun myös ylimääräiseen lähentely-yritykseen. Hienovaraiset vihjeet jäävät yleensä huomaamatta, paljas pintakaan ei soita kelloja miehen päässä: “Ainahan sie oot alasti. Oon mie siut jo nähnyt”. On paras mennä suoraan asiaan, vaikka vastaus onkin tiedossa.

-Taas? Johan me kerran tällä viikolla!

Lisäksi viettely vaatii keskittymistä ja tarkkaa aikataulutusta.

Klo 21.55

Mie: Kulta… (Viettelevä katse mieheen ja kevyttä kiehnäystä.)

Mies: Hmm.. Kello on kyllä kohta kymmenen…

Klo 21.58

Mie: Ihan vähän ja nopeesti… (Hieman helliä kosketuksia.)

Mies: Vois kai sitä…

Klo 22.00

Mie: Elä lääpi. En mie nyt enää jaksa!

Sisäinen kelloni nimittäin sammuttaa vietit ja simmut tasan klo 22. (Mies tuossa tuumi, että aika yläkanttiin meni tuo aikataulu.) Ikävä kyllä osa lapsista tuppaa olemaan hereillä vielä siihen aikaan, ja kovin monta kertaa on mahdotonta ohittaa uskottavasti uteluita äidin oudoista äänistä. Muun muassa seuraavilla on tähän asti selvitty: Äiti jumppasi. Äiti näki pahaa unta. Se oli kissa. Kuulit omiasi.

Teini-ikäinen suhteemme on muutenkin hionut toimintamme tuottavaksi ja energiatehokkaaksi. Turhat liikkeet ja esilämmittelyt on karsittu. Eräs tuttavani, kutsutaan häntä nyt tässä Jarkoksi, kertoi hankkineensa kultansa kanssa aikuisten, vähän tuhman joulukalenterin. Vähän jotain spesiaalia, uutta ja jännää. Lienee turha kertoa, että heidän suhteensa ei ole vielä edes uhmaiässä. 

Meille jännitystä tuo se, ehdimmekö loppuun asti ilman suonen vetoa tai selkäkramppia siinä vartissa, jonka talo on tyhjä. Ja tällä keskittymiskyvyllä vartti riittää helposti. Eikä ehdi tulla hiertymiä. Paras esileikkikin on, kun viimeinenkin lapsi ilmoittaa lähtevänsä kaverille. Vaatteet lähtevät samoin tein, kun ulko-ovi pamahtaa kiinni. Siksi kannattaa pitää peruslämpöä yllä.

Ei sillä, kyllä meilläkin yöpöydällä on elämänlaatua parantavia tuotteita. Jättituubi kiihottavan tuoksuista Mobilatia. Sitäkin voi läiskiä eroottisesti kipeisiin hartioihin ja jumahtaneeseen selkään ja rentouttava efekti on taattu. 

– Aah, just siihen… ei niin kovaa… oi…

Categories
Yleinen

Urgh! Vinkkejä vuorovaikutukseen

Keskustelu ja dialogi. Käytännössä sama asia, mutta teoriassa todella kaukana toisistaan.

Lyhyesti: Keskustelu on vuoropuhelua, jota harrastamme päivittäin lasten ja puolison kanssa. Se perustuu ohipuhumiselle, väärinymmärryksille ja näkökulmattomuudelle. 

– Maito on loppu.

– Ai nytkö sinne kauppaan pitää mennä?

– Pitää käydä kaupassa.

– No minä menen hitto taas!

Dialogi on taas keskustelu, jossa molemmat pyrkivät molempia osapuolia hyödyttävään lopputulokseen toisia kunnioittaen. Oi kuinka herttaista.

Vilpittömällä ja hyveellisellä tavoitteella on kuitenkin kyseenalainen historia. Jo antiikin Kreikassa Platon manipuloi dialogeillaan oppilaitaan oikeaan vastaukseen esittämällä tyhmempää kuin olikaan. Ei sillä. Toimiva tekniikka sekä työssä että kotona. Kun oikein sanansa asettaa, tallitonttu vaihtaa renkaat rouvan ajopeliin.

– Siis miten päin nää renkaat tulee autoon?

Yhteisen päämäärän tavoittelu ja toisen kunnioittaminen ovat kuitenkin nykypäivänä kadoksissa verkkokeskustelujen lisäksi myös valtionjohtotasolla. Presidentti Niinistökin otti kantaa keskustelukulttuurin muutokseen. Ennen oli yhteinen päämäärä eikä vastapuolen kimppuun hyökätty henkilökohtaisesti.

Parisuhdeterapeutitkin opastavat toisia kunnioittavaan lähestymistapaan. Syyllistä ei etsitä vaan osapuolet pyritään sitouttamaan etsimään molempia tyydyttävä ratkaisu. Helppoa kuin heinänteko. Vippe kiteytti melko kattavasti taaperokeskustelun, joten muutama havainto aikuisten välisestä viestinnästä.

No, ensinnäkin on oma työnsä löytää ukko tiluksilta ja saada se vielä puhumaan muustakin kuin mersun lokarista. Mitäpä tuohon lisätä? Kannattaako ostaa paska auto? (vittuilua) Veisit korjaamolle? (vittuilua) Keskustelu tyrehtyy siis siihen ainakin omalta osaltani. Mies jaksaa kyllä luennoida peltilehmistään helposti puolikin tuntia. Dialogin idea olisi kuitenkin vastavuoroisuus. Ei sillä, ei mieskään jaksa minun juttujani kommentoida, kun lauseeni jäävät muka kesken. Puuttuu ikään kuin se punch line.

Edelliseen kohtaan liittyy myös seuraava keskustelun kipukohta: vastapuolen reagointinopeus. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että olen vetänyt herneen poskionteloon siitä, että rakkaani ei kommentoi minulle tärkeään asiaan, vaan vaikuttaa kadonneen ajatustensa syövereihin. Tunnen miten hiukset harmaantuvat ja uurteet kasvoissa syvenevät, kun odotan vastausta.

Tosiasiassa hän on oman suhteellisen aikapoimunsa vanki. Todistimme sen tieteellisellä testillä. Kellotimme kuinka pitkäksi arvioimme minuutin. Minun minuuttini oli 35 sekuntia, mieheni 80 sekuntia. Kiitos vain Einstein. Se, mikä on minulle ikuisuus, on miehelleni pieni hetki aikaa jäsentää ajatuksensa ennen kuin avaa suunsa. (Ei välttämättä huono idea. En tiedä varmaksi. En ole koskaan kokeillut.)

Mikäli puolison sitten saa puhumaan, ei kannata lähteä minä-puhe-linjalle. Tiedätte tyylin?

Ei: Sinä et taas vienyt roskia! Sinä et koskaan laita porkkanoita juureshyllylle!

Vaan: Minusta tuntuu pahalta, että roskapussi on aivan täynnä. Minua harmittaa, kun en löydä porkkanoita. 

Juu, ei toimi. Laajamittainen otanta keski-ikäisten naisten illanistujaisissa paljasti, että reaktio tällaiseen puheeseen oli vähemmän yhteiseen päämäärään sitoutunutta. 

– Vittu, miksi aina pitää puhua miltä siusta tuntuu?

– “Minä ja minä”. Etkö koskaan mieti, mitä muut ajattelee?

Empiirinen havainto miesten välisestä keskustelusta oli puolestaan häkellyttävä. Tarkkailin kahta erilaista vuorovaikutustilannetta ja totesin, että liian kehittyneet vuorovaikutusohjeet eivät välttämättä ole toimivia kaikkien kohdalla. 

Kaverusten välinen keskustelu Playstationin edessä sujui pitkälti murahdellen. 

– Urgh! = Hyvä!

– Urgh!!! = Vittu, mikä moka!

Näitä toisteltiin vuorotellen, joten dialogisuuden piirteet täyttyivät kyllä.

Tuttavaperheen kahvipöydässä ihastelin isän ja pojan keskustelua. Vuosien yhteiselo tai geeneihin kaiverrettu kielitaito mahdollisti ytimekkään ilmaisun.

– Ostin sen Viton.

– Urgh. 

– Uuurgh?

– Urgh.

– Ugrh?

– Ugh!

– Urgh.Urgh?

Eli suomeksi. 

– Ostin sen Viton. 

– Jaa. 

– Onko paljonkin hitsaamista? 

– Jonkin verran. 

– Olisko kannattanu joku muu? 

– Ei, ku halvalla sain.

– Ok. Saako täällä lisää kahvia?

Ja keskustelu ei ollut kovin minä-keskeinen vaan siinä oli käsinkosketeltava aihe.

Categories
Yleinen

Parisuhdeaikaa parhaimmillaan

Meillä oli hääpäivä jokunen aika sitten. Lahjaksi sain Fazerin mustikkasuklaata, itse ostin kaupan kassalta askin Sisuja. Ajatus ennen kaikkea… Samoihin aikoihin hääpäiväänsä juhlineet postailivat perhepotretteja ja kuvia kakuista, koruista, kelloista ja kiikareista. Meillä mentiin markettilinjalla ja pesuetta ei saanut kuvaan, ukkokullasta puhumattakaan.

Toisin oli vuosia sitten, kun naimisissa oloa tuli täyteen kokonaiset kymmenen vuotta. Kävimme romanttisesti syömässä ihan pitkän kaavan mukaan ja Stam1nan keikalla Tinskun miehen kanssa. Päälahjani oli kuitenkin, kun ojensin miehelleni paperilapun ja ilmoitin tarvitsevani oman haulikon. Miehellä kesti minuutteja tajuta, että olin suorittanut metsästyskortin.

Mieheni metsästää säännöllisen epäsäännöllisesti, joten arvelin, että tässäpä oiva yhteinen puuha, kun rakkaani ei marjametsään lähde. Metsässä ei tarvitse jutella syvällisiä, mutta ollaan kahdestaan.

Toki kyyhkyn aloitus vietetään poikaporukalla. Sorsan aloituspäiväänkään ei naisten tarvitse vaivautua. Joka syksyinen viikon kanalintureissu Lappiin on myös men only. Suotakoon nämä perhevapaat, vaikka tiukkaa välillä tekee. (Siitä voi lukea täältä.)

Itsellekin metsästys on luonnossa liikkumista ja pakoa arjesta. Vaikka riistaruuasta pidänkin, ei se saalis ole niin tärkeätä. Tai kyllähän se ketuttaa, kun jää ampumatta varmat paikat!

Ennen kaikkea metsästän kuitenkin hetken taikaa. Tunnetta, kun aamun hämärässä hiipii passiin aavistuksen kohmeisen suon yli. Kuunnella lintujen heräämistä ja katsella nousevaa aurinkoa. Syksyinen auringonnousu on erilainen. Se on viileä, säihkyvä ja hohtava. Puuhun nojatessa voi todeta, että yksikään teeri ei nousisi tänäkään aamuna hollille.

Kovin monta kertaa mieheni ei minua lintumetsälle ole vienyt. On kuulemma helkutin stressaava kytätä missä olen, minne menen ja mitä teen. Ja vielä ase kädessä. Pyh. Ensimmäisen kerran haulikkoradalla osuin kiekkoihin toisin kuin mieheni ja lankomies. Ja aina olen vihellyskantaman sisällä ollut! Vei se nyt kuitenkin kerran Lappiin. Käski ladata kartat kännykkään varuilta.

Passissa istuminen ei kuitenkaan ole se juttu. Ensimmäisellä kerralla kun sain luvan osallistua kyyhkypassiin, miesporukka ohjeisti olemaan ampumatta ensimmäistä lintua. Se olisi vain tarkkailija, jota seuraisi valtava parvi. Pari tuntia puudutettuani persettäni ja päätäni kyyhky kaarteli ruokintapaikalle aivan passipaikkani eteen. Parvea ei näkynyt. Sen sijaan joku miehistä ampui pulun ja yhteistuumin toruivat, etten ollut tipua ampunut. 

Väliaikajumppa.

Seuraavalla kerralla, seuraavana vuonna, etsin passipaikkani syrjemmästä. Tarkkailuni keskeytti kamala rysäys selkäni takana. Jähmetyin. Se oli nyt se karhu, joka täällä asusti! Missä muut olivat? Kuulivatko ne sen? Pakko oli vilkaista. Mitään ei näkynyt. Käännyin takaisin pellolle. Kyyhky lentää liihotti edessäpäin. Suoraan ampumalinjalla, mutta liian kaukana. 

“Aikku! Missä sie oot? Miks et ampunut!”

“Se varmaan kerää mustikoita”, kuului poikani tuskastunut huokaus.

Päätin hyljätä mieheltä varastamani kuulevat kuulosuojaimet, jotka saivat kyyhkyn siiveniskun kuulostamaan karhulta. 

Tänä syksynä vaeltassani linnuttoman ikimetsän halki nautin metsän antimista. Mies marssi oikealla puolellani, poika harppoi miehen toisella puolella kuin nuori hirvi pitkine koipineen. Minä liikuin hieman hitaammin, sillä tarkkailin sienitilannetta. Kun huomasin seisovani suppilovahveroiden päällä, ilmoitin, että tässä on stoppi.  

“Äiti! Me ollaan metsällä!”

“Se pitää ottaa, mitä metsä antaa”, tuumin pojalleni. “Montako lintua tai jänistä olet tälläkin reissulla nähnyt?” Samassa pieni pupun poika pomppi harjanteen takaa, katsoi meitä ja pomppi pois. 

Kävely metsässä alkoi puuduttaa, vaikka sieniä olikin jo kassillinen. Ajatukset alkoivat harhailla tapahtumien puuttuessa. Astianpesukoneen tiivisteet pitäisi putsata… Muista, olet metsällä. Valppaana. Kuopukselle pitäisi ostaa vedenpitävät kengät. Keskity nainen! Kohta se tulisi. Jättimäinen metso.

Ei tullut.

Tuli luvattu sadealue. Tasan klo 9.30.

Ja nälkä.

Silloin kahahti. Pysähdyin ja nappasin varmistimen pois. Kuuntelin, minne suuntaan lintu lentäisi. Poispäin kuitenkin. Yllätyksekseni näin koppelon räpistelevän suoraan minua kohti kahden männyn välistä.  Nostin aseen ja samassa lintu kääntyi oikealle puiden taakse. Näin sen vielä mieheni pään päällä. Ei siihen sopinut kokeilla.

Koppeloiden kanssa on pieniä ongelmia. Tämä oli jo toinen koppelo, jonka kohdalla olin missanut täydellisen paikan. Mutta kolmas kerta tulee vielä…

Paisti jäi saamatta, mutta keitosta tuli herkullista.

Onnistuneitakin osumia on. Ensimmäisen onnistuneen riistalaukauksen tarinan voit lukea täältä.

 

Categories
Yleinen

8 päivää metsästysleskenä – Rakas, tuu takas!

Mies lähti metsälle viime perjantaina. Viikoksi. Ikävä oli välittömästi. Tai no, viisi vuotta sitten viikko pienten lasten väliaikaisena yksinhuoltajana oli kuumottavampaa. Metsästyskausihan sattuu luonnollisesti ylioppilaskirjoitusten kanssa samoille, vuoden kuormittavimmille viikoille. Valvomiset ja alustavien arvosanojen arpominen napsahtavat lukio-opelle muitten duunien päälle. Ja jokunen vuosi sitten oli vielä iltaisinkin töitä! Ilman mummoja ei olisi selvitty silloin, eikä olisi selvitty nytkään.

Viikonloppu

Meni hyvin. Kissa hyppäsi tuhkasankoon ja veti pikamatkan läpi kämpän.

Maanantai

Meni ihan jees.

Tiistai

Miehen hankkima kaminapuhallin (härpäke, joka muuttaa lämpösäteilyn sähköksi ja jossa on hypnoottisesti pyörivä propelli.) inspiroi teinin ja minut järjestämään pienen paloturvallisuustestin. Hyppysellinen jauhoa ei hypoteesiemme mukaisesti levinnytkään olohuoneeseen, vaan jysähti kaminan päälle ja paloi hetkessä mustaksi möykyksi. Kitkerä, musta savu nousi katon rajaa kohti ja kohta palohälytin alkoi ulvoa.

Siivottuamme ja tuuletettuamme talon taas kylmäksi, totesimme, että yläkerrassa nukkuvat tytöt eivät olleet havahtuneet hälytykseen. Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme kaikki nukkuneet yläkerrassa? Kannatti siis kokeilla.

Keskiviikko

Keskiviikkona kosahti kunnolla. Heräsin aamulla siihen, että makasin lammikossa. Koira, jolla ei ole lupa tulla sänkyyn seisoi sängyllä vieressäni ja lorotti uhmakkaasti keskelle parisänkyä. Olin selvästi torkuttanut lenkkiajan yli. 

Kantaessani petivaatteita pyykkiin, havaitsin aromin, joka peitti alleen eilisillan savusukellusharjoituksen tuoksun. Vessassa oli jotain outoa. Pönttö näytti jotenkin täydeltä… Veden pinta lainehti korkealla ja kikkareet, kokkareet ja paperinpalat lilluivat vedessä ilkkuen. … Onneksi oli toinen vessa ja pihamaata. En nimittäin mitenkään ehtisi aukomaan tukosta ennen töihin syöksymistä. 

Esikoinen oli sillä välin löytänyt kissanjätökset sänkynsä vieressä olevasta arkeologisesta aarekammiosta, joka piti sisällään vaatteita, koulukirjoja ja astioita. Keskimmäinen kertoi, että kurkkuun koski edelleen ja eteisen matolla oli koiran oksennus. Käskin esikoisen hakea kaupasta ruokaa ja tehdä se valmiiksi, sillä minulla menisi myöhään. Tulisin sitten hinkuttamaan maton, pöntön ja petivaatteet.

Tällä viikolla pestiin pyykkiä ihan urakalla.

Töissä yllätin opiskelijat teoriakokeella, joka oli kirjattu kurssisuunnitelmaan, josta oli muistutettu kurssin alussa ja johon oli kerrattu sekä viikkoa aikaisemmin että edellisenä päivänä. Odotin innolla tuloksia, kun keskimääräinen vastausaika oli 9 minuuttia. 

Lounastauolla ohimoa pisti ja sydän hakkasi. Wilma oli kilahdellut taas. Alkoi itkettää. Kollegat todistivat romahdustani, kun yritin selittää, että ei tässä normiarkea kummasempaa, yöt vaan on menneet huonosti… Toinen halasi koronasta piittaamatta ja iski päämme yhteen että kolahti. Toinen kertoi, että mikäli ensi kerralla haluaisin bondata lapseni kanssa, kannattaisi ottaa oikeat välineet, joilla rakentaa tee-se-itse liekinheitin. Kolmas lupasi tulla sijaistamaan miestäni ja piereskelemään viereeni, jotta saisin nukuttua.

Kollegiaalisella tulella selviydyin tunneista ja siirryin palaveriin. Kesken palaverin keskimmäinen laittoi viestin

“Onko sulla kertaus quizizz ympästä?”

“No, ei ole. En oo kirjaa nähnykään.”

Hetkinen. 

“Millon sulla on koe?”

“Huomenna. En mie sitä tarttee, vaan kaverit kysy.”

Kohta puhelin soi. Kuopus kärtti kaveriaan edelleen. Vahingosta viisastuneena en suostunut suinpäin. “No, ok. Mutta ette meikkaa, leivo ettekä tee slimea.” Vieressä istuvat opiskelijat nauroivat. 

Puhelin piippasi.

Esikoinen: “En kerennyt kauppaan.” Se olisi sitten kauppareissu tiedossa.

Kohta puhelin vilkutti taas. Wilma-viesti. Häiritsevää käytöstä tunnilla, energiajuomia… 

Whappasin esikoiselle passiivisaggressiivisesti: “Että kerkesit kuitenkin kauppaan?!”

Esikoinen: “Joo, mut se oli päivällä.”

“Eikä muuten tullut koulun alueelta poistumisesta sanomista. Me ehdittiin piiloon puun taakse.”

Torstai

Ei mitään muistikuvia. Mikä muuten johtunee siitä, että löin pääni jumppatankoon ja kasvatin otsaan melkoisen muhkuran. Samassa sessiossa pikkurilli otti osumaa ja muuttui mustaksi nakiksi.

Perjantai

Kirjoitin esikoisen äikän opelle yhdeksänsormijärjestelmällä viestiä. Kyllä, kissa ihan oikeasti kakki äikän vihkon käyttökelvottomaksi.

Categories
Yleinen

Veemäinen Wilma – näin yhteiselo sujuu

Wilma on itsensä paholaisen keksintö. Teoriassa sen pitäisi auttaa, ohjata ja opastaa, mutta käytännössä se aiheuttaakin vain päänsärkyä ja paniikkikohtauksia. Sekä vanhemmissa että lapsissa. Tiedän useammankin perheen, joissa kännykkäsovellus on poistettu, koska sen viestiäänet laukaisevat ahdistuksen. 

Ymmärrän kyllä, vaikka oman muistini takia sovellus on oltava sekä omassa että puolison puhelimessa. Vuosien takaiset viestit falloksen näköisestä lumiveistoksesta, laulamisesta vessassa, paperilennokkikilpailusta ja murisemisesta pöydän alla naurattivat myöhemmin, mutta eivät sillä hetkellä, kun viestit kilahtelivat nälkäisen mutsin puhelimeen kesken hikisen kauppareissun tai pakollisen kokouksen. 

Toki myös säännöllisesti toistuvat ilmoitukset kihomadoista, täistä ja kadonneista kumppareista masentavat, mutta ne eivät kuitenkaan kirvele äitiyttä samalla lailla kuin “X:n päivästä” -otsikoidut viestit.

Ennen kaikki oli paremmin. Omassa lapsuudessani käytettiin reissuvihkoa, johon opettaja kirjasi unohtuneet tehtävät ja muut huomiot. Kaipaisin sitä. Lapset osaisivat vallan mainiosti väärentää nimemme ja elelisimme tyytyväisinä ilman tietoa toilailuista. Samalla tulisi harjoiteltua hienomotoriikkaa, jota tietokoneaikakaudella ei kauheasti treenailla.

Wilma-merkinnöillä on toisaalta myös opiskelijoita aktivoiva puoli. Mikäli vahingossa lipsautan luvattoman poissaolon opiskelijoille, (vaikka kyseessä on ainoastaan puolen tunnin myöhästyminen), palaute tulee välittömästi. Samanlaista reaktiota ei muistutus menneestä deadlinesta aiheuta.

Wilmalla sain huoneessaan murjottavan teininkin liikkeelle. Vaikka olen opettaja ja elän Wilman kanssa lähes sopuisassa suhteessa, olen ihan kujilla, kun käytän sovellusta huoltajana. Unohdin tässä ilmoittaa lapseni sairaaksi kolmantena sairauspäivänä. Havahduin vasta sitten, kun sovellus alkoi herjata selvittämättömiä poissaoloja. Alakoulussa ei ilmeisesti kaikkia toimintoja ollut käytössä, joten en ollut joutunut poissaoloja selvittämään, joten rohkeasti napsautin poissaoloa ja valikko antoi vaihtoehtoja. Sairas. Sairas. Naputtelin tunteja, kunnes yksi lipsahti luvattomaksi poissaoloksi. Nauratti. Pystyinkö laittamaan lapselleni luvattomia poissaoloja? Hitsin siistiä! Samassa teini ryntäsi portaat ylös: 

“Ope laitto mulle luvattoman poissaolon!”

 “Ei, vaan minä!” 

Wilma kanssa oppinee elämään, jos katsoo sopivasti kieroon ja nauttii mustasta huumorista. Traumaattisemmat Wilma-kokemuksetkin voi kääntää viihteeksi. Syksyisin lyömme mieheni kanssa vetoa, kuinka kauan menee ennen kuin lapsistamme hajamielisin saa ensimmäisen unohduksen. 

Tänä syksynä jo toisena koulupäivänä kilahti Wilma. Vilkaisin näyttöä, vaikka juuri olin luennoinut omille opiskelijoille, että puhelin häiritsee keskittymistä.  “Sai merkinnän….” Kirosin mielessäni. En halunnut lukea merkintää ja pahoittaa mieltäni kesken tunnin. Suljin asian mielestäni ja aloin paasata torkkuville teineille edessäni. Välitunnilla suututti edelleen. Mietin, millä saisin taottua ymmärrystä tuohon haihattelijaan. Katsoin viestin. “Sai merkinnän: Plussa”. Oliko Wilmassa tällainenkin ominaisuus! En voinut olla hymyilemättä. Tältä varmaan normaalien lasten äideistä tuntuu.

Kun pääsin kotiin, kehuin lapsen maasta taivaaseen. 

“No se plussa tuli siitä, kun arvasin open iän alakanttiin.” 

Mutta pääasia, että se oli plussa! 

Pienokaiseni ei selvästikään ollut yhtä ylpeä saavutuksestaan. Seuraavat plussamerkinnätkin teini kuittasi lyhyesti: “No koko luokka sai.” Mutta sehän oli vielä paremmin! Vanhempainillassa kävi ilmi, että monen muunkin vanhemman ensisijainen reaktio Sai merkinnän -ilmoituksiin oli ollut “Mitä #&%=!”. Ja yhtälailla muutkin vanhemmat olivat ilahtuneet merkintöjen paljastuttua positiivisiksi.

Onneksi tilanne normalisoitui ja jo seuraavalla viikolla tuli kurinpidollinen merkintä. Opettaja ei ollut tunnistanut kumpi kaksikosta oli kiroillut, joten molemmat saivat merkinnän. Sinällään nämäkin merkinnät ovat mielenkiintoisia. Aina voi arvuutella onko kyseessä opiskeluvälineen unohtaminen, kotitehtävän laiminlyönti, puhelimen luvaton käyttö, työrauhan häiritseminen, luokasta poistaminen vai sopimaton käyttäytyminen. Mitenhän paljon näitä on, jos keräisi koko sarjan? Bingo! 

Itse päätin kaikesta jännittävistä ominaisuuksista huolimatta kirjoittaa omille opiskelijoilleni pelkkää plussaa. Hienosti malttoivat kuunnella kymmenen minuuttia ja kuului vain kolme kirosanaa. Ja kaikki erilaisia!

Categories
Yleinen

Shooting mom

Jäätyneet korret ja risut napsahtelivat jalkojen alla. Maisema näytti utuiselta nousevaa aurinkoa vasten. Oli kevyt hengittää. Nainen käski käsiensä muistaa haulikon, sormeili varmistinta. Tilanne tulisi nopeasti, piti olla valmiina koko ajan. Kanalintulupa käsitti myös jänikset ja pienpedot. Mies oli kertonut lintumetsällä katselleensa jäniksen kanssa toisiaan tajuamatta ampua. Nainen ei tekisi niin. Nainen ampuisi. Ensimmäinen riistalaukaus toisi saalista. 

Lappiin lähtö oli helpotus arkeen, jonka vaatimukset kihelmöivät ihollakin. Lapset, työt, vanhenevat isovanhemmat. Täällä sai elää ainoastaan auringon ajassa, vaeltaa päivät metsässä ja hämärän tullessa majoittautua autiotuvalle kuuntelemaan pimeyttä.

Oksissa kahahti. Nainen nosti aseen, painoi varmistimen pois ja tähtäsi. Oksien keskeltä nousi koppelo lentoon. Mahdotonta ampua. Hän ampuisi vain varmat paikat. Vai uskaltaisiko ampua ollenkaan? Oli eri asia ampua savikiekkoa tai taulua, joka ei kärsisi huonosta osumasta. Ajatus turhasta kärsimyksestä oli sietämätön.

Kolme vuotta sitten hän oli havahtunut lapsensa sydäntä kylmäävään huutoon. Hän oli juossut kylpyhuoneeseen, pelännyt löytävänsä lapsensa verisenä tai jalka luonnottomassa asennossa. Tyttö syöksyi itkien syliin. Näky oli irvokkuudessaan epätodellinen. Saunan laude oli pudonnut ja katkaissut kissan selkärangan. Pää ja tassut kuten ennenkin, takaruumis toisella puolella, selkäranka litistynyt lauteen reunan alle. Lapsen paniikki tarttui ja pyrki huudoksi. Huutaa ei saanut, piti olla tuki ja turva. Nainen varmisti, että eläin oli kuollut. Jäykistynytkin jo. Helpotti. Hänen ei tarvitsisi sitä tehdä. Eläinlääkäriin olisi ollut yli tunnin ajomatka. Kissan katseen levollisuus lohdutti.

Rasahdus. Ase ylös, varmistin pois. Tähtäys. Laukaus. Kaikki oli nopeasti ohi. Jänis makasi maassa. Haulit olivat katkaisseet takajalat. Nainen laski haulikon sammalelle, riisui hansikkaat, yritti tunnustella hengittikö eläin vielä. Kuvitteli näkevänsä kuonon värähdyksen. Ei saanut kärsiä. Pitkä henkäys. Hän puristi kätensä pehmoisen kaulan ympärille, käänsi, veti hieman. Niska napsahti liian helposti poikki. Jäniksen jäntevyys oli poissa. ”Anteeksi”, nainen mutisi ja silitti jäniksen päätä. Kyyneleet nousivat silmiin. Hän kaivoi puukon vyöltään. ”Kiitos.” Turkkikin tulisi käyttöön. Hauleja löytyi sydämestä.

Categories
Yleinen

Katoavan keskittymisen kannoilla

Eräänä elokuisena aamuna opettaja katselee stressaantuneena luokkaansa. Näyttöjen taakse piiloutuneita tulevaisuuden toivoja, joiden peukalot luistelevat kosketusnäytöllä ja sormet hakkaavat näppäimistöä. Muutama yrittää kohdistaa katsettaan satunnaisesti taululle, sylissä peli on täydessä vauhdissa.

Siellä se paasaa opettaja suu vaahdossa sanaluokista. Ei vaan nappaa. Käyttää käsittämättömiä sanoja.  Puhuisi suomea! Opettajan ääni muuttuu tasaiseksi taustameluksi. Pöydällä puhelin välkähtää. Nopea vilkaisu. Snäppi. Äkkiä kuva kirjan reunasta. Mut hei, Mirkkukin on jossain menossa. Kuva bussin ikkunasta. Joku hyppyyttää dinosaurusta Googlen etusivulla. Kaverit tuijottavat pikselidinoa ja kannustavat.

Ei opettajalla ole mitään mahdollisuuksia kilpailla kännykän tai addiktoivan pelin kanssa. Ei vaikka pukeutuisi välkkyviin jouluvaloihin ja päästäisi palkitsevia kilahduksia silloin tällöin. Peli on menetetty. Myönnä tappiosi!

Ei nuorilla riitä energiaa keskittyä joutavaan. Ei halua keskittyä turhaan. Ei voimia vaivautua tarpeettomien asioiden ymmärtämiseen.

Ketä kiinnostaa yhtälöt tai sanajärjestys? Maailmassa on paljon mielenkiintoisempia asioita, kuten maaginen laite, jonka lasisen näytön alla on kokonainen universumi. Laite, joka palkitsee dopamiiniryöpyin saamansa huomion ja kosketukset. Väline, joka auttaa unohtamaan stressaavan elämän.

Kyllä! Nykynuorten elämä on stressiä täynnä. Koulu, työt, vanhempien vaatimukset, parisuhderiidat, huonosti nukuttu yö, harrastukset tai harrastuksettomuus, ilmastonmuutos, tulevaisuus, houkuttelevat uramahdollisuudet, vaikeat valinnat… Samalla pitäisi nauttia nuoruudesta, elämän parhaasta ajasta. Olla luvan kanssa vastuuton, tehdä virheitä ja kokea. Ei sitä vanhana enää kehtaa eikä kykene. Tokkopa kovin moni keski-ikäinen hyypiö on valmis työpäivänsä päätteeksi hyppäämään vielä koulunpenkille. Nykynuoret sen tekevät. Töitä ja koulua kellon ympäri!

Joskus on vaan valittava taistelunsa ja tavoiteltava unelmansa. Priorisoitava ja laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Katsoako illalla uutta sarjaa Netflixistä vai kirjoittaa enkun ainetta? Kas siinäpä pulma! Kohtahan sinne pitää kuitenkin toinen aine kirjoittaa. 

Tunnilla istuu vieressä kaveri, jolle on kerrottava sarjan käänteistä tai pelitaktiikasta. Aivan käden ulottuvilla puhelin vilkuttaa tärkeää snäppiä seinästä tai jonkun nenästä. Pakkohan se on vilkaista, että pysyy kärryillä. Ei sitä houkutusta voi vanha ihminen ymmärtää! Miten hankala onkaan keskittyä kielen saloihin tai lukujonoihin, kun muutamalla pyyhkäisyllä esiin saa hassuja tanssivideoita, kavereiden naamakuvia ja uusiokäytettyjä meemejä!

Ja itse opiskelu, se ei ole helppoa. Yhtäkkiä pitäisi tajuta, miten joku tangentti toimii tai mitä hittoa synestesia tarkoittaa. Hyvähän se opettajan on niistä jankuttaa, jos kymmeniä vuosia on termit tuntenut. Nuorten ihmisten maailmaan ne eivät linkity mitenkään. 

Lisäksi koulu alkaa aivan liian aikaisin. Miten muka kukaan jaksaa ymmärtää atomien toimintaa heti aamusta? Kahdeksalta aamulla aivot nukkuvat vielä. Ruumis toimii autopilotilla, kuskia ei ole. Yö meni pelatessa, koulutöitä tehdessä, töistä stressatessa. Energiajuomalla yritetään herätellä aivosoluja. Kroppa alkaa pikkuhiljaa liikehtiä, aivot piristyvät lähettämään viestiä: TYLSÄÄ!!!  Pitäisi raapustaa joku kaava. Onko pakko, jos ei tahdo? Teen sitten illalla. Nyt on liian nälkä tehdä mitään. 

Categories
Yleinen

7 vinkkiä – näin lunttaat kuin ammattilainen

Yli kymmenvuotisella urallani äitinä ja opettajana olen törmännyt plagiointiin ja lunttaamiseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa. Joskus jopa täytyy ihailla plagioimiseen käytettyä luovuutta ja pitkäjänteisyyttä. Helpommin olisi päässyt vaan itsenäisellä työllä.

Plagiointi ei ole nimittäin helppoa. Opettajat on koodattu mallintamaan kymmenien, jopa satojen oppilaiden ja opiskelijoiden kirjoitus- ja muu ilmaisutaito ja reagoimaan poikkeamaan datassa. Monet opettajat osaavat myös käyttää googlea, osa jopa ohjelmia, jotka on kehitetty havaitsemaan plagiointi!

Tässä muutamia vinkkejä, joilla opettajaa voi yrittää huijata. 

  1. Kirjoita omin sanoin. Muokkaa lauseet ja sanasto muistuttamaan käyttämääsi kieltä. Se ei riitä, että poistaa välimerkit ja isot alkukirjaimet.
  1. Valitse oman tasoisesi lähdeteksti. Pro gradu -tutkielman teoriaosuus erottuu yläkoululaisten esitelmistä. Eikä välttämättä edukseen.
  1. Muuta kopioimasi tekstin fontti samanlaiseksi kuin oma tekstisi. Käytä samaa fonttia ja kokoa koko tekstissä. Älä helpota opettajan työtä tunnistaa plagiointi.
  1. Poista hyperlinkit, kuvat ja muut vimpaimet.
  1. Älä käytä latinankielisiä sanoja, lääketieteellisiä termejä tai filosofisia käsitteitä, jos olet alakoulussa. Toisen asteen opiskelijat voivat käyttää tapauskohtaista harkintaa. Korkeakouluissa alakohtaisen sanaston käyttö voi olla jopa suotavaa. 
  1. Älä käytä samaa tekstiä kuin kaverisi, jos olette samalla luokalla tai teillä on sama opettaja. Muista ottaa huomioon, että opettajatkin voivat kommunikoida keskenään.

7. Liitä varmuuden vuoksi loppuun lähdeluettelo.