Categories
Kriisit Yleinen

Breathtaking bath- autohäpeää pois pesemässä

Uskottelen itselleni, että olen rohkea, utelias ja kokeilunhaluinen. Aikuisten oikeasti en ole, ainakaan aina. On olemassa asioita, joita kammoan niin paljon, että aion vältellä niitä loputtomiin. Toki muuttuva maailma ja vertaispaine on pakottanut minut kohtaamaan pelkoni ja olen joutunut asentamaan esim. Mobilepayn. (Tiedoksi, sitä sinistä painiketta ei paineta, vaan liu’utetaan oikealle.) Mitään tankkausappia en aio hankkia.

Digijutut ovat oma lukunsa, mutta myös autoiluun liittyy epämukavuustiloja. Kuten parkkihallit. Niihin en periaatteesta uskaltanut vuosiin. On epäluonnollista ja vastoin tervettä järkeä ajaa kapeaa, betoniaidoilla rajattua ajorataa ylämäkeen tai parhaassa tapauksessa alamäkeen. Eikö jo järki sano, että painovoima ei ole autoilijan puolella? Jos betonibunkkeri ei jo itsessään ahdista, on sinne asennettu epäloogisesti avautuvia huojuvia puomeja ja portteja sekä tietysti lipukeautomaatti. Esittäisin, että autokoulussa harjoiteltaisiin taskuparkin lisäksi myös automaattien lähestymistä. Tarkoitus kai olisi vain rullailla rennosti ikkuna auki ja napata lappu ilman, että pitää irrottaa vyöt ja venäyttää kylkilihaksensa ainoastaan huomatakseen, että autosta on pakko nousta.

Jos autonsa saa ylipäätään parkkiin minimimitoitettuihin kalkkiruutuihin, ollaan vasta puolivälissä, sillä paluumatkalla täytyy samaa selviytymistaistelu toistaa toisinpäin. Ja lisäksi katutasossa täytyy vielä varoa, ettei kirkkaan auringon sokaisemana telo kevyttä ja raskaampaa liikennettä. Joka kerta kun pääsen vahingoittumatta ja vahingoittamatta ulos hallista, haluaisin palkita itseni suklaapatukalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Joensuun Sokoksen parkkihallissa oli muuten ennen puomi. Sitten kaveri ajoi halliin. Ja puomiin. Kahdesti. Ei ole enää puomia eikä lipukeautomaattiakaan vain mystinen rekkarinlukija. Tällainen epäjohdonmukaisuus parkkimaksuasioissa aiheuttaa muuten ongelmia boomereille, ja olenkin ajatellut laittaa vireille lakialoitteen parkkialueiden maksusysteemien yhdenmukaistamisesta. Toki näillä polttoainehinnoilla alan kohta hiihtää töihin. 

Toinen pelottava asia autoilussa, jota olen tietoisesti vältellyt viimeiset 20 vuotta on autopesu. Istun mielelläni kyydissä, sillä lama-ajan lapsena käsitykseni huvipuistosta oli katsastuksen autonosturi tai vielä harvinaisempi, mutta sitäkin kutkuttavampi autopesu. Taistelimme siitä, kuka sai istua paraatipaikalla etupenkillä. Innosta täristen tarkkailimme, kuinka suuri pyörivä jättiharja lähestyi kovaäänisesti etuikkunan vaahtokerroksen takaa. Kun harja tuli kohdalle, painoimme kasvot vasten ikkunaa lipovia likaisenkeltaisia rimpsuja, aivan kuin hirviö olisi nielaissut, mutta ei kuitenkaan. Vähänkö oli huippua!?

Paitsi silloin, kun pitää itse ajaa auto. Silloin on ainoastaan jännää.

Viime perjantaina uskaltauduin yksin tähän koitokseen, kuten itsenäinen ja itsevarma nainen. Yksi syy oli siinä, että auton väriä ei enää erottanut lainkaan kurakuorrutteen alta eikä autoon päässyt enää puhtain vaattein loikkaamallakaan. Suurempi syy tähän rohkeudenpuuskaan oli rakas työtoverini, joka aamukahvilla tuumasi, että huomaa kyllä, että asun sorataipaleen päässä. On jossain määrin hellyttävää, että hän huolehtii  myös renkaiden vaihdostani kaksi kertaa vuodesta sekä silmäilee urasyvyydet säännöllisesti. Jossain määrin koen kommentoinnin myös arvosteluna, enkö huolehdi autostani. Enhän minä huolehdikaan samalla intensiteetillä, mutta ei sitä tarvitse alleviivata! Odotan kauhulla, milloin hän uskaltautuu kommentoimaan auton sisätiloja. Tarjouduin nimittäin ottamaan Tinskun autohäpeään kuvan omasta autostani, jonka poika juuri tyhjensi takapenkille ilmaantuneista jugurttipurkeista ja eväspapereista, mutta jätti vaihdossa likaiset sukat, talvirukkaset ja kasan käytettyjä maskeja.

Joka tapauksessa koin tarpeelliseksi pesaista autoni ja koska olin vasta pari kuukautta sitten istunut miehen kyydissä romanttisilla treffeillä ABC:n autopesussa, arvelin uskaltaa ihan itse. Koska olen itsenäinen ja omatoiminen supernainen. Elämässä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta varmuuden vuoksi ajoin samalle asemalle. Halusin minimoida mahdollisuudet tyriä homman. 

Heti kassalla iski paniikki. En saanutkaan mitään polettia, kuten edellisellä kerralla, vaan lapun, jossa luki koodi. Mitä helvettiä? Kokosin itseni. No, sittenpähän syötetään koodi. On niitä ennenkin syötetty! 

Ajoin auton itsevarmasti pesukopin ovelle, mutta mitään automaattia ei näkynyt. Olin aivan varma, että se oli ollut aivan hallin oven edessä. Muistin, miten miehen ei ollut tarvinnut nousta autosta, mikä oli saanut sydämeni pamppailemaan ihastuksesta. Paniikki alkoi herätä, missään ei näkynyt mitään koodinsyöttöpaikan tapaistakaan. Sitten kiinnitin huomioni keskellä pihaa olevaan keltaiseen tolppaan, jossa lukivat samat pesuohjeet, joita olin sisällä tankannut. Syötä koodi tai maksa pesu. Mutta mihin? Miksi ei voinut olla selkeä pylväs ja huomiovalot, mihin saakeliin se koodi oli naputettava? 

Hmm.. asfalttiin oli maalattu isot valkeat nuolet, jonotussuunta. En ymmärtänytkään, miksi parkkipaikka piti kiertää nuolia pitkin? Vaiensin ääneen, joka kertoi, että kaikki palveluaseman asiakkaat ja lähikerrostalojen asukkat nauraisivat kohta minulle, kun ajaisin rinkiä tyhjällä parkkipaikalla. Jokin alkukantainen vietti pakotti seuraamaan nuolia. Jonnekin ne johdattaisivat…

Ja kyllä! Ne johdattivat kiertoreitin sille samaiselle tolpalle, jonka toisella puolella olivat äsken tavaamani pesuohjeet ja lisäksi kaipaamani automaatti, johon koodi syöttää. Yllättäen auto jäi liian kauas laitteesta, joten nousin autosta hakkaamaan numerosarjan. Toivoin, että saisin selvää numeroista, jotka setä oli kassalla lapulle rustannut. Ei toiminut. Ei helkkari. Naputin koodin uudelleen. Ei mitään. Silmäilin hermostuneena näytön tekstejä. Aivan, valitse ensin maksatko kortilla vai syötätkö koodin. Olisivat heti kertoneet!

Kun painoin enteriä, pesuhallin ovet aukenivat kuin Ali Baban aarrekammio. Kiiruhdin autoon. Entä jos ovet sulkeutuisivat ennen kuin olisin hallissa? Vähänkö olisi noloa mennä kinuamaan uutta koodia, jos sellaisen edes saisi. Takaseinän opastevalot ovat onneksi jopa kaltaiselleni lukihäiriöiselle ymmärrettävät: vihreä, punainen ja keltainen, (joka tarkoittaa, että pakita.) 

Kun vihdoin sain auton sammutettua nuolten ohjaamalle paikalle, viestitin miehelleni, että olin turvallisesti saanut auton pesuun. Pyyhin kassasetän ojentamilla nenäliinoilla hikikarpalot otsaltani. Ei hitto! Sanoiko mies antennista jotain? Tai niistä sivupeileistä? Tunsin kuinka lihakset jännittyivät hartioista alkaen odottamaan murtuvan pellin ryskeen, kun valtavat harjat murskaisivat autoni. Uhkaavat rullat alkoivat lähestyä ja peittivät konepeltiä sentti kerrallaan. Sydän hakkasi nopeampaa. Tältäkö tuntui hammaspeikosta sähköhammasharjan lähestyessä…?

Mitään epämääräistä ruminaa ja ryminää ei kuitenkaan kuulunut eikä vettäkään hyökynyt sisään ikkunoista. Helpotuksen huokauksen uskalsin laskea huuliltani, vasta, kun näin miten harjat jähmettyivät paikoilleen seinän viereen ja äsken kattoa aggressiivisesti piiskanneet karvat riippuivat nyt säälittävinä ja hengettöminä tolppien ympärillä.

Kun valo vaihtui keltaisesi, peruutin ulos hallista vain tajutakseni, että vettä satoi kaatamalla. Auto olisi umpipaskainen, kun vihdoin pääsisin kotiin. Päätin ajaa takaisin työpaikalle, jotta kaveri näkisi auton ainakin olleen puhtaan.