“Sisilisko”, tyttäreni kertoi minulle, kun nautiskelimme elokuun lämmöstä ja kuopuksen tekemistä jääkahveista terassilla. “Mie kuulemma muistutan sisiliskoa. Silja sanoi.”
Hmm. Parhaan kaverin luonnehdinta oli varmaan osuva. Suomupeite puuttui, mutta livakat liikkeet löytyivät.
Mitähän eläintä minä muistutin? Sellaisen voimaeläimen voisi tatuoida ranteeseen.
Kissa. Lempieläimeni. Ainakin silloin, kun ei tuhonnut tuoleja tai levittänyt eritteitään yleisiin oleskelutiloihin. Tuollainen notkea, itsenäinen ja mukavuudenhaluinen aatelinen. Halutessaan verenhimoinen ja julma. Taisi kosahtaa jo tuohon notkeuteen…
Entäs pöllö, viisauden jumalattaren ystävä? Tiedon symboli toisaalla, toisaalla tyhmyyden tunnus. Täydellinen opettajalle! Suuret silmät ja 270 astetta kääntyvä pää. Tarpeellisia piirteitä äidille (tai opettajalle).
Mutta kuinka muut minut näkivät?
Ensimmäinen eläimellinen viittaus, jonka muistin mieheni tehneen ajoittui aikaan, jolloin esikoisemme laskettuun aikaan oli vain viikkoja.
“Mursuseni, auttaisitko vähän.”
“Tarkoitat varmaan muruseni.”
“En… tai siis joo, murs…muruseni.”
Henkisestikin suurena ihmisenä autoin kuitenkin. Mies pyysi kiipeämään remontissa olevan auton konepellille. Ei, eroottinen poseeraus ei ollut tarpeellinen, eikä keulakoristettakaan kaivattu. Tarvittiin paino, jotta runko kallistui oikeaan asentoon ja mies ylsi öljymontusta ropeltamaan asiaa X paikalleen.
Mutta olihan mies viitannut aivan vastikään toiseenkin eläimeen. Olin kaivanut elämän kaltoinkohtelemalle miehelleni kaljan jemmanimisestä paikasta.
“Miten paljon siulla on näitä jemmoja?!”
“En tiedä, mutta kun tätä jemmasin, mie löysin suklaapatukan! En ollut ollenkaan muistanut. Oisin tarvinnu viime viikolla.”
“Sie oot kuin orava, piilottelet herkkuja etkä muista mihin piilotit.”
“Etköhän tuota nyt liiottele…” lause katkesi, sillä muistin etsineeni suklaalevyä pari viikkoa aikaisemmin. Mies oli aikansa seurannut sykyilyäni, mutta kun olin alkanut syytellä lapsia suklaan katoamisesta, oli sitten kertonut levyn olevan astiapyyhekaapissa.
Ehkäpä minussa asui pieni orava. Ja ehkäpä siksi, että nuorempi tyttäreni on sokerimuurahainen, jolla on yliluonnollinen kyky vaistota taloon hankittu sokeripitoinen vierasvara, löytää ja tuhota se.
Herkkujemmoja on aikojen saatossa ollut vaatekaapissa, kahvipurkissa, siivouskomerossa (tämä kesti pitkään, sillä komeroon ei kellään ollut asiaa), sohvan alla ja koiranruokapaketissa. Joka kerta tyttö lopulta paikansi sokerin kuin paraskin vihikoira. Jäljelle jäi vain avaamattomilta näyttäviä tyhjiä pakkauksia.
Vihikoira! Minultahan tyttö oli tarkan hajuaistinsa perinyt. Pystyin haistamaan, yleensä epämiellyttäviä, asioita, joita kukaan muu ei haistanut tai halunnut haistaa. Hajujälkeä seuraamalla olin paikantanut pehmenneen banaanin repusta, kaalikeiton toisesta repusta, homeisen pyyhkeen kaapin alta, erinäisiä kissanpissoja ja kesän kuistilla kypsyneen kalakassin. Siinä kesti kyllä yllättävän kauan ja meinattiin jo purkaa koko seinä, kun syytä ei löytynyt.
Mutta orava…jo reilu kymmenen vuotta sitten oli työkaveri liimannut työhuoneeni oveeni oravan kuvan. Muistutin kuulemma niin tuota pörröistä jyrsijää. Kieltämättä punaruskea tukka, kehittyneet etuhampaat ja kuumeisena kiiltävät silmät. Vilkas ja älykäs ja mielettömän söpö, jonka poskiin mahtuu häkellyttävän paljon pähkinää ja siementä.
Mutta olihan oravassa muutakin tuttua kuin söpö ulkonäkö, vaikka oravahan on vain karvainen rotta.
Latinankielinen nimi Sciurus vulgaris. Vulgaari, totta sekin! Vaikka kuinka haluaisinkin olla sivistynyt, korkeakulttuurista nautiskeleva viiniasiantuntija, niin kyllä se on mieluummin kalja. Menee taskulämpöisenäkin.
Vituttaa kuin pientä oravaa. Ihan tuttu tunne Aikku-oravalla. Samaistun vahvasti myös Ice Agen tammenterhoa epätoivoisesti jahtavaan sapelihammasoravaan. Yli aidan elokuvan energiajuomaa lipittävä orava näyttää, miltä minun elämäni useimmiten tuntuu. Aikku nopea, muu maailma hidas. Hiiiidaaaas…
Jep, samalta näyttää Aikunkin lounaan jäljiltä.
Ja entäpä orava Malmsténin Jänöjussin mäenlaskusta? Siellä se orava höynäyttää höpsön mäenlaskuun. Holtittomasti hankeen tuiskahtaneelle pupulle kaikkitietävä kurre lällättelee: “– Sä usko vaan, kun neuvotaan tai koita uudestaan!” Siinä on kyllä oravalla tutunoloista positiivista pedagogiikkaa. (Toki samaistun myös yli-itsevarmaan yllytyshulluun jänöpupuun, joka mätkähtää kinokseen.)
Mutta onhan orava myös kansantaloudellisesti merkittävä! Sen konkurssiin menneen pankin tunnushan oli orava. Ja oravannahoilla sitä on ennenkin maksettu… Peruutetaanpa tuo… Oman nahan myyminen ei nyt rinnastu ihan toivotunlaiseen ammatinharjoittamiseen.
Orava. Selkeästi. Lisääntyy holtittomasti appivanhempien kattorakenteissa, säksättää kiukkuisesti, raatelee rakenteet eikä siitä pääse millään eroon.
Kyllähän minä tiedän, että mikäli joku arvioisi perheemme sivistystasoa yksiulotteisella sivistys vs. villi luonto -janalla, olisimme neutraalisti metsäläisiä, romanttisesti luonnonlapsia, kaupunkilaisista juntteja…
Sivistykseksi meillä päin siis riittää luku-, kirjoitus- ja laskutaidon lisäksi, että tervehtii kylätiellä kulkevia, kiittää ja osaa pyytää anteeksi sekä pukeutuu suht siististi julkisilla paikoilla. Sivistystä on toimia yleisesti hyväksyttävällä tavalla muiden seurassa.
Ja aina ei voi onnistua.
Viime viikolla olin kotona pojan saapuessa koulusta. Järkytyin. Meni ainakin kolme sekuntia ennen kuin sain sanaa suustani. Jätkän verkkarit olivat yltä päältä öljyssä, toinen lahje revennyt, lippis likaisen harmaa, kengissä maalia. Paita oli sentään puhdas.
“Olitko sie noissa vehkeissä koulussa!?”
“Olin.”
“Eikö siulla ollut puhtaita?” “Ei ole.”
“Siulla piti olla vaatteita tarpeeksi! Mie kysyin tartteeko ostaa uusia”
“Oli, ei oo enää.”
“Enkö sanonut, että moporemonttiin ei laiteta siistejä vaatteita! Eikä ainakaan vaaleita!”
Kohta lapseni isä saapui. Aikanaan valkoinen t-paita harmaana hiekasta ja läikikäs öljystä.
Vaatekauppaanhan poikaa ei saanut. Ei vaikka lupasin shoppailureissun yhden pysähdyksen taktiikalla. Verkkokauppa oli onnistunut kompromissi, sillä kaupunkiin joutuminen rinnastui pojalla rangaistukseen eikä Wilmakaan vielä loimottanut punaisena. Enkä minä geeneille mitä mahtanut, itsehän olin isän lapsilleni valinnut. Kaupunkiympäristö ihmispaljouksineen aiheuttaa nimittäin ihottumaa myös maalaisuggelillenikin.
Kuinka sitten saa sivistettyä sisarusparven, jonka keskinäinen replikointi saisi merimiehetkin punastelemaan, kaikenlainen yhteistoiminta on mahdotonta ja oma-aloitteisuus taloustöihin on olematonta?
Vie ne metsään. Syvälle erämaan siimekseen, missä ainoa toimiva verkko on kalaverkko.
Matka oli kuitenkin arkista musiikkia korville. Erinäisten syiden takia suuntasimme retkelle kahdella autolla. Jostain syystä mies valitsi kuopuksen ja minä sain nauttia teinieni vivahteikkaasta, monipuolisesta ja ennenkaikkea kriittisestä suhtatumisesta perheenkeskeiseen illanviettoon.
“Miks pitää mennä?”
“Ei siellä mitään voi tehdä!”
“Miks pitää lähteä?”
“Mie oon kipee!”
“Et niin kipee. Jos kärsit mopolla ajaa, kärsit lähteä mökille.”
“Mie en halua!”
“MIKS sie pakotat?!”
Onneksi ajomatka ei kestänyt kauan, sivistyksen rajamailla kun asutaan muutenkin.
Mies viritteli hirvipaistin nuotiolle, mitään pitsaperjantain pikaevästä ei ollut tarjolla. Neljän tunnin päästä olisi ruokaa. Tällä kertaa minä en ollut uhka, sillä olin nauttinut tukevan välipalan. Ilta-aurinko paistoi alaviistosta ja nautimme jonkinlaisesta hiljaisuudesta.
Kuopus pomppi trampoliinilla, käveli käsillään ja lauloi väliin kookospähkinän avaamisesta, keskimmäinen piirteli luurit korvilla ja välillä käski kipakkaan sävyyn sisaruksiaan kauemmas. Esikoinen pyöri tontilla ympyrää ja etsi kenttää. Havaittuaan yrityksen turhaksi, viritteli itselleen lokoisan paikan nuotiolle ja teki sitten ihmeellisen ehdotuksen.
“Tuolla oli viime kesänä kantarelleja. Haluutko että näytän?”
“Mikä ettei.”
Ei se tainnut ihan terve olla.
“Tuosta voitas mennä….”
“Mutta siinä on se puro.”
“Nii, mie putosin siihen.”
“Niin mieki.”
Poika johdatti aukolle, osoitteli mistä oli kävellyt viimeksi. Keräsin kiireesti kypsimpiä puolukoita suuhuni. Pitkäkoipinen vesani harppoi kuin hirvenä aukon läpi, enkä uskaltanut jättäytyä liian kauas. Jos vaikka ohittaisi sienet kiusallaan. Aukolta poika ohjasi metsätieltä ryteikköön ja sen läpi mäntymetsään. Jalan vierestä pompanneen metson painavat siiveniskut saivat sydämen kierroksille. Kyllä varmasti syyskuussa lähtisi noin läheltä… Männyt vaihtuivat kuusiin, kantarelleja ei näkynyt, mutta varvut nuokkuivat mustikoista painavina. Poika odotti, kun keräsin vain isoimmat. Esitteli samalla puiden latvoja, joissa oli ollut metsoja edellisenä syksynä. Kuusikon latvoissa kahahteli, siellä ne olivat taas.
Paisti poreili padassa, kun palasimme metsäretkeltämme. Tyttäretkin olivat akkujen loputtua kokoontunut nuotiolle. Koirakin oli ryöminyt niin liki nuotiota kuin uskalsi. Kuopus etsi kohtaa, josta näkisi tulen. Hah!
En tiedä oliko se netittömyys, luonnollinen pimeys vai elävän tulen tuijottaminen viehätys, joka tapauksessa lapset alkoivat keskustella toisilleen pehmeämmillä äänenpainoilla. Esikoinen ja kuopus onnistuivat heittämään tikkaa ilman verinaarmuja. Toki keskimmäiselle oli piirretty otsaan hiiilellä sotamaalaus ja säännöllisin väliajoin joku uhattiin heittää puroon. Ainoastaan kuopuksen jatkuva kookoslaulu aiheutti lämpimiä tunteita ja pari miekkailuottelua.
Illan hämärtyessä paistikin valmistui. Parasta ruokaa kuulemma ikinä. Ruuan jälkeen rohkenin suostua kuopuksen ehdottamaan lautapeliin. (Ai, miksi se vaati rohkeutta? Vilkaise täältä.) Ja pimeän syventyessa kaikki sujahtivat sänkyihinsä ja suuntasivat unten maille. Koira oli maannut vällyjen välissä jo jonkin aikaa.
Jos oikein tarkkaan katsoo, kamera myöntyi tallentamaan yhden tähden.
Aamulla unen lävisti nakuttava ääni. Mitä? Ihan kuin? Mutta eihän…? Aivan kuin joku pilkkoisi puita. Kuka oli hereillä… mitä? Seitsemältä lauantaina? Esikoinen se siellä käsitteli kirvestä ja herätteli kahvitulia, vaikkei itse edes juo kahvia.
Lähdön lähestyessä tyttäret petasivat sängyt, keräsivät mukaan lähtevän omaisuuden ja lakaisivat lattiat. Väittämättä vastaan tai anomatta tehtävien uudelleen järjestämistä. En uskaltanut nipistää itseäni.
Mikä parasta, sain ennen lähtöä tehdä ihan pienen lenkin sienimetsään. Ja koska perheellä oli kiihkeä tikkamatsi menossa, päätin koettaa onneani…
“No nyt se Rouva Kantarelli lähti takasi metsään.”
Ei pitäisi kymmenen vuoden työkokemuksella tulla yllätyksenä, että kesäloman jälkeen tulee elokuu ja koulut alkavat niin äidillä kuin lapsillakin.
Lasten kohdalla olin jotakuinkin tilanteen tasalla. Unirytmi oli palautettu suurinpiirtein arkeen sopivaksi ja julkisille paikoille sopivaa vaatetusta oli hankittu jokaiselle. Ensimmäisen koulupäivän aattona kaksi kolmasosaa murusistani varasi ohjeistukseni mukaisesti vaatteet, reput ja muut tykötarpeet valmiiksi. Viimeinen halusi actionia aamuun. Tästä huolimatta kaikki kolme kuitenkin selviytyivät koulutielle.
Sen sijaan ensimmäisenä omana kouluaamunani säntäilin puolialasti taloa ympäri. Joululomalla olin kadottanut rintsikat, nyt olivat housut hukassa. Kerran kengät. Ainoat sivistykseen sopivat housut, joita kesä ei ollut onnistunut kutistamaan, olivat poissa. Hukassa. Kadonneet.
Tyttäret jatkoivat rauhallisina aamiaisen syöntiä, vaikka koetin värvätä heitä etsintäpartioon. Byysiä ei näkynyt kaapissa, ei pyykissä, ei narulla, ei kodinhoitohuoneen läjässä, ei naulakossa eikä pakastimen takana hävinneiden vaatteiden haudassa.
Pakastin. Pakastin? Pakastin!
Siellähän pöksyni olivat! Edellisellä viikolla olin onnistunut liiskaamaan purkan polveen ja levittämään tahman molempiin lahkeisiin, tasaisesti ja joka puolelle. Totesin nopeasti, että pakastinniksi ei toiminut seitinohueen purkkarihmastoon. Myth busted.
Puoli kahdeksalta hörpin ruuttuisessa mekossa kolmatta kahvikupillista ja huhuilin esikoista hereille, vaikka tiesin menninkäisen kömpivän luolastaan vasta viittä vaille bussin lähtö. Mutta mihin aikaan minun piti lähteä, että ehdin tunnille? Monelta tunnit ylipäätään olivat?
Tunnukset Wilmaan ja muihin työn edellyttämiin sovelluksiin ja ohjelmiin olin aukaissut hyvissä ajoin edellisellä viikolla kärsivällisten it- ja helpdesk-ihmisten kanssa, joten pystyin tarkistamaan Wilmasta tarkan ajan. Edellisenä talvena käyttöön otetut uudet aloitusajat eivät olleet jääneet pitkäkestoiseen työmuistiin, josta sen sijaan sain helposti palautettua kolme vuotta vanhan salasanan ja lapsuuden parhaan kaverin puhelinnumeron.
Aivan soitellen sotaan en ollut lähdössä. Edellisellä viikolla olin valmistellut kurssipohjan ja sieltä saatoin nyt katsoa, mistä aiheesta sivistystyöni aloittaisin. Tunnin alkuun olin varannut ryhmäyttävän tehtävän, jonka tehtyään opiskelijat saivat kurssiavaimen. Mutta vain yhteistyöllä!
Vilkaisin varuilta lukkarista, että suunnittelemani kurssi varmasti vastasi työjärjestykseeni merkittyä kurssia. Kerran oli sattunut pikkumoka. Tällä kertaa kaikki oli täydellistä.
Ai hitto! Eihän minulla ollut tavaroitakaan pakattuna. Läppäri ainakin, kirja. Tarkastin kurssipohjasta, että kirja vastasi kurssia. Varakirja niille, joilla sitä ei ollut… Epäilin, että tarvitsijoita olisi useampia, mutta en minä nyt kirjaksi voi muuttua. Penaali, penaaliin kyniä… Yksi löytyi pöydän alta ja kolme yöpöydältä.
Mutta missä miun reppu?!
Talon ympäri ravattuani paikansin repun naulakon alle. Olin paheksunut lattialla lojuvaa reppua jo jonkin aikaa, nalkuttanut ja ihmetellyt, miksi omistaja ei vaivautunut sitä laittamaan paikalleen. Tälleenkö omista tavaroista pidettiin huolta? Eikä varmasti löytyisi sitten, kun sitä tarvittaisiin! Kissakin kusisi siihen kiusatakseen!
En todellakaan aikonut tunnustaa, että reppu oli ollut minun.
Tarkemmin reppuun tutustuttuani totesin kassin lojuneen lattialla pari viikkoa, kesäreissustani lähtien. Tyhjensin sisällön kodinhoitohuoneen pöydälle paita, pikkarit, reissuhammasharja, pyyhe. Huulipunaa ja käsipyyhkeitä arvelin tarvitsevani kustannuspaikallani. Toki hammasharja ja varavaatteet saattaisi olla ihan järkevä pitää mukana.
Hätisteltyäni lapset koulutaipaleelle päätin suunnata töihin itsekin, sillä levottomuuteni ahdisti jo lemmikkejäkin. Minua jännitti! Osa opiskelijoista oli vanhoja ja tuttuja, osa oli täysin uusia. Entä jos ne uudet tajuaisivat, etten tajunnut mistään mitään!? Todennäköisintä oli, että asiakaskuntani ei huomaisi vaikka alkaisin kirjallisuushistorian sijasta ratkomaan toisen asteen yhtälöitä.
Avain pakoon
Lähdin aivan liian ajoissa. Onneksi, sillä pari päivää punaista välkyttänyt auton polttoainevalo oli kehittynyt ääniraidalla. En kyllä uskaltaisi lähteä… Pyörällä en ehtisi enää, prätkällä olisi mahdollisuus.
Heiluttelin pyörää kuullakseni oliko tankissa mitään. En tiedä miksi, sillä en osannut tehdä kuuloaistilla minkäänlaisia päätelmiä polttoaineen riittävyydestä. Otin avaimet ja yritin kurkata tankkiin. Ei, ei, ei…. Avain ei kääntynyt lukossa. Olisi varmaan pitänyt leikkiä enemmän prätkähiirtä kesän aikana.
Soitin miehelle, joka 30 kilometrin päästä työmaalta pystyisi luonnollisesti ratkaisemaan ongelmani. Onneksi mies ei vastannut, sillä kohta naputtelin viestin: “Ei mitään enää. Bensatankki aukeaa oikealla avaimella.” Pohjalla välkkyi jotain, joten päätin lisätä bensaa. Ikävä kyllä taloudessamme on sen seitsemän kulkupeliä, joihin menee erilaista polttoainetta. Kultani vastasi puhelimeen ja vinkkasi, että pojan mopon vierestä saattaisi löytyä sopiva kanisteri.
Onnekasta oli, että ajovarusteet olivat jotakuinkin siellä missä niiden ajattelin olevan. Olin edelleen aikataulua edellä. Ja hyvä niin, sillä ensimmäisestä risteyksestä piti palata hakemaan lounas, jonka olin pöydälle unohtanut.
Toisen kerran käännyin noutamaan työavaimia, jotka löytyivät loppujen lopuksi sivutaskusta, omalta paikaltaan.
Työpaikalla seisoin jälleen avain kädessä, valmiina avaamaan opettajainhuoneen oven. En tiennyt, miten pääsisin sisälle. Avainta ei voinut vaan laittaa lukkoon… Olo oli kuin reittiä etsivillä kääpiöillä Ereborilla Durinin päivänä. Toki kääpiöt tiesivät odottaa ohjaavia auringonsäteitä, itselläni oli vain haalistunut muisto ohjeesta sähköpostissa.
Avaimet olivat mukana, joten olin jo voiton puolella. Heristelin avainta nenäni edessä aktivoidakseni aivotoimintaani. Jotain piti… Aah! Avaimet piti päivittää! Mutta missä ne päivitettiin? Aivan kuin olisin ollut vuosikymmenen poissa…
Vilkuilin ympärilleni. Opiskelijoita parveili siellä täällä, mutta oliko täällä ketään, joka osaisi auttaa. Tai keneltä kehtaisin kysyä.
“Aikku!”
Opettajainhuoneen ovi oli auennut ja Tinsku seisoi kynnyksellä. Samalla tajusin, että päivityslaite oli siinä oven vieressä, Tinskun naamasta aavistus oikealla.
Toisella yrityksellä onnistuin saamaan oikean avaimen reikään, kolmannella kokeilulla oikein päin.
Oppitunti alkoi vallan mainiosti, sillä edellinen ope oli jättänyt luokan oven auki. Ryhmäyttävä kurssiavaimen ratkaisutehtävä oli menestys, kunnes eräs vihmerä veijari totesi, että kurssipohjalle ei edes tarvittu avainta. Olin unohtanut klikata yhden olennaisen täpän asetuksista.
Pikkuvikoja. Ryhmäytymistä ainakin tapahtui, kun nauroivat mokalleni.
Siirryin esittelemään yleisiä käytänteitä.
“Sitten toivon, että tekin osallistutte, saatte enemmän irti ja tämä on miellyttävämpää meille kaikille. En oikein tykkää yksinpuhelusta…”
“Kyllä se nyt siltä vaikuttaa, kun oot kohta vartin puhunut.”
“Opettajana pidätän oikeuden monologeihin. Mutta joo, nyt saatte osallistua. Saatte valita pidetäänkö teoriakoe yhdessä vai kahdessa vai kolmessa osassa?”
Hiljaisuus.
“No?”
“On hyvä.”
“Niin mikä on hyvä?”
“Tuo on hyvä.”
“Mikä tuo?”
“Kahdessa osassa.”
“Onko kaikille ok?”
Hiljaisuus.
“Nyt on sanottava tai vaiettava iäksi.”
Hiljaisuus.
“Tässä olisi tämä arvioitava tehtävä. Ja täältä löytyy aineistot….”
Paasamisen keskeytti luokan puhehenkilö, joka huomautti, että näyttö oli freezellä. Luokka oli tuijottanut etusivun kissakuvaa viimeiset viisi minuuttia. Epäilin, että kysymyksiä arvioinnista ja tehtävänannosta tulisi lisää deadlinea edeltävänä päivänä.
Tunnin jälkeen tuntui, että en ollut koskaan lomalla ollutkaan. Päässä suhisi ja silmät tuntuivat kuivilta. Käytävällä vastaan tulevista opettajista ja avustajista erotti, ketkä olivat jo aloittaneet työvuotensa. Näivettyneimmillä oli ensimmäinen päivä, pirteästi säteilevät suuntasivat vasta ensimmäisille tunneilleen ja henkisesti tasapainoisimman näköiset olivat palanneet töihin jo kaksi viikkoa sitten. Työhuonekaveri paljasti, että ne esittivät.
Sekavasta olotilastani huolimatta päätin kopioida tehtävän seuraavalle tunnille. Hyvin suunniteltu, kun on puoliksi tehty. Ei vara venettä kaada. Parempi moniste valmiina ku kriisi just ennen tuntia.
Kopiokoneeseen piti syöttää pitkä tunnus ja pitkä salasana. Väärä salasana. Väärä salasana. Ihan vittu varmasti oli oikea salasana. Alkoi tympiä. Hiki virtasi ahtaassa kopissa, jossa ilma ei ollut vaihtunut sitten 70-luvun. Väärä salasana. Kosketusnäyttö oli varmaan paskana. Väärä salasana.
Haa! Lopulta vaihtelua! Käyttö estetty.
Jälleen pelastava enkeli saapui Tinskun hahmossa. Tinsku kirjasi itsensä koneelle ja otti kaipaamani kopion, toki avuliaasti syötin paperit väärältä syöttöalustalta ja kaksipuoleisiksi tarkoittamani paperit olivat edelleen yksipuoleisia.
Olenko hullu? mietin kun pakkaan laukkuani Savonlinnan vatsatanssileiriä varten. Siitä on kymmenen vuotta, kun viimeksi aktiivisesti harjoittelin kamelikävelyä, vatsarullausta ja arabeskia.
Miten minulla on ollut pokkaa esiintyä strasseja pursuilevissa rintaliiveissä? mietin, kun yritän survoa esiintymisasuja ylleni. Siitä on kymmenen kiloa, kun ne viimeksi mahtuivat päälle.
En ole ainut, jota touhuni epäilyttävät. Mies katselee kulmiensa alta, kun laitan Ya Habibin soimaan ja yritän kiskoa piukkaa paljettitoppia kiinni.
– Voisitko vetää tän vetoketjun kiinni? kysyn.
– Onks tää joskus menny kiinni asti? mies ähkää ja kiskoo.
– Japen kanssa mietittiin, että piilotetaan Baileys-pullo siun ja Pirren vatsatanssikassiin. Sunnuntaina sit tiedetään, ootteko oikeesti ollu leirillä, ukko jatkaa ja luovuttaa vetoketjun suhteen.
– Just. Ollaan kyllä vähän pettyneitä, jos sitä pulloa ei löydykään! totean ja työnnän kassiini naruilla kiinnitettävän yläosan, jossa lukee one size fits all.
Soitan paniikkipuhelun Pirrelle ja kysyn, aikooko hän tanssia hameessa vai housuissa.
– Housuissa meinasin.
– Aivan, housut voi olla parempi, jos siellä on jotain hyppyjä? Jos vaikka virtsa karkaa. Tässä on kuitenkin kolme lasta alateitse ponnistettu.
Pirre jää nauramaan linjoille.
Yöllä näen painajaisia. Olen jo kotiutunut vatsatanssileiriltä, mutta en muista reissusta mitään, sillä olen niin traumatisoitunut.
Kun perjantaina istun Pirren kanssa jännityksen sekaisin tuntein Tanhuvaaran urheiluopiston aulassa, muita eteerisen oloisia tanssijattaria alkaa ilmestyä ympärillemme. Pirre vaipuu transsiin keskustellessaan vanhojen tuttujensa kanssa eikä selvästi malta pysyä housuissaan. Selviää että suurin osa kurssilaisista on tanssinopettajia. Jotenkin tuntuu etten kuulu joukkoon.
Pähkäilen kuitenkin päässäni, että joskus on hyvä mennä altavastaajana joukkoon tummaan hipomaan epämukavuusaluettaan. Silloin oppii eniten itsestään. Ja tuntee elävänsä! Sitä paitsi tuleva leiri ohjelmineen on hyvää harjoitusta työkseen opettavalle. Tanssitaitoni ovat varmasti ruostuneet ja jos turhauttaa, pystyn samaistumaan angstisiin teineihini. Ja jos menee metsään potenssiin kaksi, voi aina ottaa taksin ja lähteä kaljalle. Niin ne tekee opiskelijatkin.
Kuuntelen tanssin jumalattarien keskustelua ja kuulen sanat nerfi ja undulaatti. Päättelen, että ne ovat tanssiliikkeiden nimiä. Koskaan kuullutkaan.
– Mikä on nerfi ja undulaatti? kuiskaan Pirrelle.
– Nefertiti. Siitä en ole varma, mutta undulaatio on vatsarullaus.
Seuraavaksi kiinnitän huomioni respan pöydällä lojuviin päähineisiin. Viikonlopun ohjelman on määrä huipentua kynttiläkruunutanssiin. Olin kyllä lukenut ohjelman sähköpostistani, mutta jotenkin en ollut uskonut todeksi, millainen koreografia meitä odotti.
– Mihin mie oon taas pääni työntänyt? tuskailen Pirrelle.
– Kohta ainakin tuohon kynttiläkruunuun.
– Sopii toivoa, että Tanhuvaarassa on palovakuutukset kunnossa.
Perjantai-iltana olemme jo rullaamassa vatsojamme ja treenaamassa lonkanpudotuksia. Askel askel isku. Ja toiseen suuntaan. Terävä kierto, käärmekädet, olkapäiden värinää. Minähän osaan ja muistan! Porukka on mukava ja tanssin riemu yhdistää. Mikä fiilis.
Mä tahtoo veivaa veivaa.
Illalla treenien jälkeen pulahdamme Saimaaseen. Tutustun ihanaan tanssitaituri Suviin ja tanssivaan taidevalaja Karitaan. Suvi säätää niin paljon, että kemiamme kohtaavat välittömästi.
Ennen nukkumaanmenoa asettelen koruvalikoimani ja huivikavalkadini huolellisesti minun ja Pirren huoneen pöydälle. Minähän en lähde soitellen sotaan. Jos ei lonkka nouse niin ainakin olisin tanssijan näköinen. Ei sellaista synnytystä tai supistusta, etten olisi ehtinyt koristautua!
Aamulla heräämme Pirren kanssa hyvissä ajoin. Vedän Pirren punaiset vatsatanssihousut jalkaan, Pirre päättää lähteä hameessa. Itsemme ehostamisen jälkeen suuntaamme opiston pääovelle aamiaisen toivossa. Ovi on kuitenkin lukossa.
– Mitä se respan nainen sanokaan? Että tuonne kulman taakse ja eka ovi.
– Tuonneko se neuvoi?
– Ei se tuo pääoven viereinen ovi ainakaan voi olla.
Alamme kiertää opistoa Pirren kanssa. Löydämme montakin ovea, mutta kaikki ovat lukossa. Löydämme ruokasalin ja rynkytämme lukittua ovea muiden istuessa rauhassa aamiaisella. Hävettää. Minkä ikäisenä tämä rakennusten kiertäminen loppuu?
– Jospa se respa tarkoitti tuota pääoven viereistä ovea?
– Mutta kun se sanoi että vasemmalle kulman taakse, Pirre inttää ja jatkamme kierrosta.
Kierrettyämme koko opiston ja viereisetkin rakennukset päädymme kellarin ovelle.
– Tuolla ei varmaan ole tarjolla kuin rotanmyrkkyä.
Onneksi näköpiiriin ilmestyy tutun näköisiä naisia.
– Seurataan noita!
Katsomme kuinka naiset menevät pääoven viereisestä ovesta sisään ja seuraamme muina naisina perässä.
Seuraava haaste on ovikortilla toimiva portti ruokalan ovella. Katson kun Suvi hinkkaa korttiaan väärään porttiin ja törmää puomiin, joka ei aukenekaan. Itse onnistun keskittymään ja pääsen sisään.
Suuntaamme aamupalalle, jossa kivannäköiset junnujen valmentajat lappavat puuroa napaansa. Kahdella on selvästi pelisilmää, monessakin mielessä.
– Nuo valkut kattelee tännepäin.
– Sie kyllä rekisteröit kaiken. Mie en huomaa mitään, Pirre manailee.
Suvi tulee pöytään aamukahvin kanssa ja ottaa käsidesiä. Se lentää suoraan kahviin.
Tanssisalissa venyttelemme ensimmäiset puolitoista tuntia. Alkaa naurattaa, sillä Pirre yrittää venytellä hameessa ja jotain vilahtaa. Sitten alkaa itkettää. Katson itseäni peilistä, sillä niitä on tanssisali täynnä.
Tässä minä olen. Täsä mää oon. Täs mie oon. Edestä ja takaa, Tinsku seisoo ja Tinsku makaa. Tässä on koko rankani, vartaloni, ruumiini. Käteni, vatsani, lantioni, reiteni, sääreni, varpaani. Korvatkin. Niiden välissä alkaa soida Eppu Nuotion runo.
Ai että olet ihana,
reipas niin ja mahtava.
Suloinen ja tomera,
vakava ja naurava.
Silmä, silmä, nenä, suu,
otsa, korva, olkaluu.
Nilkka, polvi, peppu hassu,
leuka, rinta sekä massu.
Käymme koko vartalon hitaasti läpi. Tästä rungosta olen työntänyt kolme lasta, näillä rinnoilla heidät ruokkinut. Katson itseäni oikein kunnolla enkä käännä katsettani pois. Nielen kyyneleitä. Miksi pitää aina ruoskia itseään? Minä riitän. Olen kaunis. Tanssiva nainen on aina kaunis. Mutta sitä en tiedä olenko normaali. Olenko normaali, kun tunteet menevät vuoristorataa? Pian olen euforiassa, kun vedämme perusliikkeitä ja itämainen musiikki vie mennessään.
Lounaan jälkeen alamme harjoitella koreografiaa. Siihen se hyvänolontunne sitten tyssääkin. Koreografia menee aivan liian nopeasti. En näe opettajaa enkä saa liikkeistä kiinni. Pitikö pyörähtää vai tehdä kahdeksikko? Tanssinopettajat omaksuvat liikkeet saman tien ja oikovat jäseniään yhtä pehmeästi kuin itseään lipovat leopardit. Minä teen iskut joka kerta väärässä kohdassa ja puoliympyrän silloin kun pitäisi tehdä kokonainen. Kun leopardit pyörähtävät sulavasti tanssisalin vasempaan nurkkaan, tömähdän norsuna kohti oikeaa nurkkaa.
On helvetin kuumakin. Mieli alkaa vaellella. Sitten alkaa vituttaa.
Milloin on ruoka? Saako lähteä? Joko voi tilata taksin?
Tekee mieli pelleillä. Kiivetä katosta roikkuvaan köyteen. Katson Pirreä, se vetää helvetin hyvin. Kun muut tekevät itämaisia käsiliikkeitä ja käärmekäsiä, teen kurkunleikkaajan liikkeen ihan vain itseäni sparratakseni. Alkaa naurattaa.
Samalla puistattaa, minähän muistutan omia opiskelijoitani! Käyttäydyn tismalleen samalla tavalla kuin teinit, kun turhauttaa enkä osaa. Pelleilen, kiukuttelen ja etsin sijaistoimintoja. Enkä ilkeä kysyä neuvoa.
Yritän keskittyä ja vedän kiltisti vatsarullaukset, terävät kierrot ja pyörähdykset, vaikka pyörin joka kerta eri suuntaan kuin muut. Ei vittu voi mennä vahingossakaan oikeaan suuntaan.
– Otetaan musiikin kanssa nämä viisi sarjaa tähän asti. Onhan tähän asti kaikille selvä? opettaja kysyy.
– Kyllä! vastaan vähän liian kovaa ja yrmynä.
Pirre kääntyy katsomaan kauhuissaan äänenpainoani ja ilmettäni.
Kun opettaja päästää meidät päivän päätteeksi pahasta, olen kypsä iltapalalle ja löylyihin. Tosin kuivia pyyhkeitä meillä ei ole, vaikka laitoimme ne hurisemaan kuivauskaappiin.
Märät pyyheet käsivarsilla lähdemme etsimään saunaaa. Pian löydämme taas itsemme runkuttamassa lukittua ovea. Isäni tapasi sanoa, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Minulle ei tunnu avautuvan yksikään. Onneksi Suvi huomaa hätämme ikkunasta ja avaa meille oikean oven. Kun riisuunnun pukuhuoneessa, Suvi esittää yllättävän kysymyksen.
– Onks noi aidot?
Katson Suvia kummissani ja huomaan hänen katselevan ripsiäni.
– Aaa joo. Aidot on. Et oo ensimmäinen joka kysyy.
– Sulla on tosi kauniit silmät.
– Kiitos. Ja sulla on tosi kauniit rinnat, totean.
Kai sen saa sanoa ääneen?
Suihku osoittautuu palikkatestiksi. En saa vettä tippumaan mistään namiskasta. Yhtäkkiä suihku hyökkää ja koko teline jää käteeni. Sitten alkaa ruiskuta hallitsemattomasti. Naurun saattelemina istuudumme lauteille. Siinä me istumme alasti suomalaiset tanssin tainnuttamat naiset. Tanssivat naiset ovat kauniita paikallaankin. Tulen jotenkin tietoiseksi kehostani ja tästä hetkestä. Mutta nyt en kyllä jumalauta ala pillittää.
Sunnuntaina huokaisen helpotuksesta – viimeinen päivä veivaamista! Keski-ikäisen pakaroissa alkaa jo tuntua. Aamu alkaa perusliikkeiden haltuunotolla, opettaja kehuu että minulla on hyvät pohjataidot ja liikkeet hallussa. Koreografian hallinnasta hän ei mainitse mitään. Ehkä hyvä niin. Pirreä opettaja ripittää ryhdistä. Pirre ottaa neuvosta vaarin ja nostaa tissinsä kohti taivaita.
Kun alamme jälleen hinkata koreografiaa, tipun täysin. Pää on sekaisin ja vitutus valtaa alaa. Liikaa suuntia ja päässälaskua! Kun olen yrittänyt onnistumatta, päätän ottaa omaa lomaa ja häivyn vähin äänin tanssisalista. Hiivin laiturille, riisuudun ja hyppään Saimaaseen. Vesi huuhtelee mukavasti nihkeää kehoa ja angstisia ajatuksia. Uin syvälle ja lillun selälläni, lokit ja tiirat kirkuvat ympärillä. Täydellistä.
Syvissä vesissä.
Pian olen rauhoittunut ja valmis menemään loppunäytökseen. Tanssisaliin astuessani huomaan, että menossa on kruunajaiset. Minäkin saan sovittaa kruunua päähän. Viimeinen näytös alkakoon…
Kotimatkalla fiilis vaihtelee. Päällimmäisenä on tanssin ilo, vaikka vitutuskin puskee läpi. Luovutinko vai oliko suurta viisautta lähteä vetämään henkeä ennen kuin räjähti?
Mitä opin?
Sen että tanssiva nainen on kaunis. Jokainen ihminen on kaunis silloin kun tekee sitä, mistä tykkää.
Sain muistutuksen, että tanssi on lääkettä. Mielelle ja keholle.
Opin armoa itselleni ja muille. Ihmiset oppivat eri tahtiin. Tiedän ennen pitkää oppivani tanssimaan kahdeksan minuuttia kynttiläkruunu päässä, mutta se ei jumalauta tapahdu päivässä.
Ja on välillä ihan ok ottaa aikalisä ja poistua hengittämään, jos seinät kaatuvat niskaan. Ehkä jopa suotavaa.
Ehkä nyt olen valmis syksyn koitoksiin ja kohtaamisiin- angstisten teinien opettamiseen.
Kotimatkalla pohdimme Pirren kanssa autossa, että pitäisi alkaa tanssia aktiivisesti kimpassa ja perustaa tanssiryhmä.
– Kyllähän tästä kutka jäi kaikesta huolimatta. Ja mie haluisin kokeilla joskus flamingoa, totean.
– Millä tavalla? Pirre tiedustelee ja räjähtää nauruun.
– Tarkotat varmaan flamencoa.
*********************************
Savonlinnassa voi tehdä muutakin kuin tanssia. Vuoden takainen seikkailu luettavissa täältä.
“Ja paskat, eihän siulla vielä hermoja olekkaan. Ne alkaa kehittyä vasta nelikymppisenä!”
Totesi ukkini, kun nuorena äitinä valitin, että lapset koettelevat hermojani.
Miten ukki voi noin halveksia minua? Mitätöidä minun tunteeni ja minun ainutlaatuisen kokemukseni!?
Vaikka ihminen on 19-vuotiaana fiksuimmillaan, alkoi minustakin, kypsästä kaksvitosesta, tuntua, että vanhat ihmiset ovat totaalisesti vieraantuneet lapsiperhe-elämästä, elämästä ylipäätään.
Nyt luulen ymmärtäväni, mitä ukki kommentillaan oikein tarkoitti. Kaukaisessa nuoruudessa (= viime vuonna) leimahtelin joka asiasta, kaikki oli maailman kamalinta tai ihaninta, tunteet järisyttäviä ja kaikki piti saada heti. (Hetkinen, tämähän kuulostaa aavistuksen teinieni elämältä…Mutta murrosikähän voi kestää nykytiedon mukaan jopa 26-vuotiaaksi…) Mutta nyt, kypsässä 38 vuoden iässä, havahdun yhä useammin ja aina yhtä yllätyksenä huomaamaan, että osaan odottaa asioita jo suhteellisen kauan. Tai kauemmin kuin aiemmin. Kunhan en ole väsynyt. Tai nälkäinen. Tai stressaantunut. Tai vittuuntunut.
En uskalla väittää ymmärtäväni täydellisesti, siihen malliin 90-vuotias ukkini sängystään hymyili, kun kehuskelin oivaltaneeni teorian hermojen kehittymisestä. Luulen sen kuitenkin liittyvän suhteellisuudentajuun ja perspektiiviin. Asioihin, joita ei voi ymmärtää kuin elämällä.
Vanheneminen ei siis olekaan ihan paskaa. Miksi ihmeessä halusin olla nuoren näköinen? Eihän siinä ole mitään järkeä. Naururypyt silmien ympärillähän ovat huippuseksikkäät, kertovat huumorintajusta, arvet ovat merkkejä eletystä elämästä ja painovoiman pehmittämää vartaloa on miellyttävä pitää hyvänä.
Eikö se ole epäluonnollistakin, jos keski-ikäisenä näyttää vielä nuorelta? Jossain on oltava doriangray-maalaus, joka kärsii ikääntymisen iskut ja (paheellisen) elämän seuraukset.
Ei, en minä halunnut näyttää nuorelta, vaan nuoruuden tavoittelussani oli kyse optisen harhan ja itsepetoksen risteytyksestä. Kuvittelin olevani nuori, jos näyttäisin nuorelta. Olisin itsevarma, nopeaälyinen, vahva ja notkea. Olisin taas täynnä energiaa, vailla turhia realiteetteja painolastina, valmiina valloittamaan maailman. Säilyisin toimintakykyisenä aivan liian lyhyillä yöunilla ja heräisin ilman jumeja ja kolotuksia.
Unohdin, että nuorena on myös helvetin itsekeskeinen, itsetietoinen ja – paradoksaalista kyllä – epävarma. (Mutta se ei ole teinin vika, vaan kehittymättömien aivojen. Ihan vaan itselle muistutuksena.) Enää ei nenään ilmestynyt finni tee toimintakyvyttömäksi tai väärät vaatteet estä liikkumista julkisilla paikoilla. Oikeastaan on ihan kiva olla jo boomeri-iässä.
Eksyin itsellenikin yllätyksenä Ilosaarirockiin teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Sunnuntaina neiti kuitenkin päätti, että ratsastus lempparihevosella voittaa rokkailun, ja saatoin hetkeksi sukeltaa todellisuudesta irralliseen rokkikuplaan. Kuplaan, jossa Einsteinin aika-avaruus venyy, paukkuu ja lomittuu voitaikinan tavoin kerroksiksi. Hetken sain hillua kavereiden kanssa ja kuvitella olevani vastuista vapaa kaksvitonen, jutella tuntemattomille ja valvoa liian pitkään.
Tuntemattomat olivat tässä tapauksessa turvallisesti kaverin kavereita, veljekset kuin kivekset, heitä itseään lainatakseni. Ihan miellyttäviä nuoria miehiä – Ketä minä huijaan, ihan itseni ikäisiä! – siksi varmaan pääsimme Varpun ja veljesten kanssa nopeasti keskusteluissa syvällisille tasoille eli töihin, lapsiin, leikkauksiin ja eri tavoin ilmeneviin ikäkriiseihin.
Nuorempi veljeksistä sanoitti toiveeni ja ajatukseni:
“Jos olisi kolmekymppisen kroppa, mutta nelikymppisen mieli. Rauhallinen.”
“Rauhallisempi”, totesi isoveli. Jokin äänensävyssä paljasti, että nelikymppiseltäkin löytyisi tarvittaessa virtaa vähemmän harkittuihinkin ideoihin.
Sydämeni suli hetkessä. Siitähän nuoruudessa on kyse, ettei mieti syitä ja seurauksia liiemmin. Sitä on vastuuttomuus! Juuri tällaista seuraa kaipasinkin rokkikuplaani, jossa ei tarvinnut miettiä pyykkejä, laskuja tai hammaslääkäreitä.
Ja kyllä, veljekset vetivät vertoja parikymppiselle. Lievät laittomuudet ja auktoriteettien uhmaaminen vetosivat teineihin sisällämme, mutta kokemuksen hioma, tyylikäs ja hienovarainen toteutus hurmasi kokonaisvaltaisemmin.
Vaikka ruumiini väsyy nopeammin, on paikoitellen löysä ja vähemmän kimmoisa, henkisen puolen kehitys voittaa kepoisasti kiinteät tissit ja timmin vatsan. Ainakin useampina päivinä.
Osaan olla armollinen itselleni ja tehdä asioita, jotka tekevät hyvää minulle. Nukun kunnon yöunet (tämä parantaa myös perheen elämänlaatua), enkä todellakaan rankaise itseäni yli kolmen sentin koroilla paitsi jos aion olla kovin tuhma.
Ymmärrän hetkittäin, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiat tarkkarajaisia, vaan maailma liukuvärjäytyy harmaan eri sävyihin. Välähdyksen omaisesti hyväksyn, ettei ole olemassa ainoaa, ultimaattisesti ja ikuisesti oikeaa totuutta, on vain parhaita mahdollisia valintoja tietyssä tilanteessa. Niin kansainvälisessä politiikassa kuin kyläyhteisöissä.
Hyväksyn toisinaan, että myös muut voivat olla oikeassa. Eikä minun tarvitse aina saada viimeistä sanaa. (Veikkaan, että mieheni tikahtuu tässä vaiheessa koelukua). Oikeassa voi olla, vaikkei saisikaan sitä viimeistä sanaa.
Ilosaarirockin uudet tuttavuudet viihtyivät kanssamme yllättävän kauan, vaikka yhteinen ystävämme joutuikin lähtemään. Surffailimme samoilla aallonpituuksilla ja ajankulkua rytmitti ainoastaan rokin aikataulu.
Tehosekoittimen keikalla huomasin kuinka aika oli koskettanut sekä esiintyjiä että yleisöä. Mutta eipä se oikeastaan haitannut.
“Mieluummin mie oon tässä teidän kanssa kuin joittenkin parikymppisten pimujen.”
Päättelimme sen olevan kohteliaisuus, vaikka epäilimme miehen nauttivan varmasti myös nuoremmasta naisseurasta.
“Eihän niitten kanssa vois mistään puhua.”
Ja meidän kanssamme tätä ongelmaa ei todellakaan ollut. Syy ei ollut syvälliset aiheet (niitä ei voi tässä kertoa, koska se saattaa heikentää uskottavuuttamme sivistysalan ihmisinä), vaan se, että emme suotta karttaneet mitään aiheita. Eli pysyimme inhimillisten asioiden ytimessä. Eikä kenenkään tarvinnut esittää mitään.
Sitä alkaa vähitellen ymmärtää, että vaikka jokainen on ainutlaatuinen ei kukaan kuitenkaan ole täysin ihmeellisen erikoinen. Kaikki kärvistelevät pelkojen, angstien, toiveiden ja tarpeiden ristiaallokossa. Rakastuvat, vihaavat ja selviytyvät. Syyt ja voimasuhteet vaan muuttuvat yksilökohtaisesti.
Ja juuri nämä asiat tekevät ihmisistä ainutlaatuisia ja kiinnostavia!
Nuoremmille pimuille olisimme pärjänneet, mutta Nightwishin Floorille emme mahtaneet mitään. Taiteilijan ilmestyessä nahka-asussaan estradille veljesten huomio siirtyi syvän huokauksen saattelemana lavalle. Annettakoon se Floorille anteeksi. Onhan hän jo neljänkymmenen.
Maanantaiaamuna yhteinen ystävämme tiedusteli, miten olimme veljesten kanssa selvinneet. Sama viesti oli lähtenyt veljeksille, hieman eri sanoin tosin. En tiedä, oliko hän enemmän huolissaan meidän vai veljesten selviytymisestä…
Toivon totisesti, että tapaamme jälleen. Enkä malta odottaa keskustelujamme kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
Siitä lähtien kun Tinsku todettiin 14-vuotiaan näköiseksi, on jonkinasteinen ikäkriisi kytenyt. No, ehkä se on kytenyt jo kauemmin, nyt vaan hiillos pääsi leimahtamaan ilmiliekkeihin. Kolme lasta synnyttäneenä liki nelikymppisenä järki jo sanoo, ettei teinistä ihan mene, mutta jotenkin nuorekas olemus houkuttelee.
Yritin keskimmäiseltä udella, mikä tekee minusta vanhan näköisen.
“No, jos siulla ois kulmakarvat ja ripset, näyttäsit nuoremmalta.”
Tyttö oli oikeassa. Ripset löytyivät lähinnä tuntoaistin perusteella, vaikka Extra Long Volume Mascaraa oli tölvätty puolipurkkia.
Ratkaisukeskeisenä ihmisenä kurvasin seuraavalla kauppareissulla kosmetiikkahyllylle. Jos ei ripsari auttanut, piti ottaa kovat keinot käyttöön eli itsekiinnitettävät tekoripset. Toki pieni pelkokerroin liimalla leikkimisen kanssa oli, mutta mitä siitä!
Kymmenen vuotta sitten minulla oli pidennykset. Vaikka nykyään ne näyttävät vastaantulijoilla enemmänkin siivekkeiltä…? Ihanathan ne olivat. Aamuisin katsoi peilistä ihminen, eivätkä silmäpussit. Ongelma oli, että räpsyttimiä olisi pitänyt huoltaa jatkuvasti. Hampaiden harjaus kaksi kertaa päivässä on jotakuinkin säännöllisintä mihin kykenen, joten pian huoltotoimet jäivät.
Kosmetiikkahyllyllä lärvintuunaustuotteiden huima tuotekehittely iski ilmat pihalle. Liima oli ilmeisesti jo so last season, ripsisuortuvia kiinnitettiin magneetilla.
En tajunnut. Siis mihin ne ottivat kiinni? Liimattiinko magneetit ensin luomiin? Käyttöohjeessa kerrottiin nestemäisen eyelinerin toimivan vastaparina. Voi hitsi. Tussimaiset silmänrajaukset olin hyljännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten, ei onnistunut ollenkaan… Mutta ehkäpä oli aika antaa eyelinerille uusi mahdollisuus.
Muutamaa päivää myöhemmin arvelin olevani henkisesti valmis kokeilemaan ripsiä. Kyllä, rajaaminen oli yhtä helvetillistä kuin muistelin. Käsi vapisi ja viivaa piti tarkentaa sen verran monta kertaa, että rajaus ylsi melkein kulmakarvaan. Päätin, että yksi silmä saisi välttää kokeiluun. Olisipahan vertailukohta.
Rohkeasti räpsäisin ripset rajaukseen ja räpsyttelin.
Nätiltä se näytti, mutta miellyttävä kokemus ei ollut. Karvat pistelivät ja magneetit painoivat silmämunaa. Musta kokkare ärsytti näkökentässä. Ripsien piti nuorentaa, ei riiputtaa ennestään löysiä luomia.
Revin karvatoukan silmästäni ja asettelin sen takaisin koteloonsa. Silloin kiinnitin huomiota koteloon kirjoitettuihin merkkeihin. Koteloon oli merkitty kumpaan silmään kumpikin ripsivana oli tarkoitus liimata. Ei ollut sattunut tuurillakaan oikeaan silmään.
Ja kas, olo helpottui, kun lisäkkeen asetteli oikeaan kohteeseen. Koska ripset oli kuitenkin tarkoitettu magna-hahmoille, pienellä leikkausoperaatiolla sain varaosat tuunattua omiin silmiini sopiviksi.
Jälki näytti sen verran, ei nyt voisi sanoa, että nätiltä, mutta välttävältä, joten päätin testata räpsyjen kestävyyttä seuraavalla kauppareissulla. Valmistautumisen aloitin hyvissä ajoin, sillä nyt aioin sutia molemmat silmät.
Toki ystävättäreni Pirre oli suoriutunut kauppareissusta vain toinen silmä meikattuna, että mahdollista se oli.
Kaupan 18-vuotias täti teki minut onnelliseksi.
“Saiskos henkkarit?”
Kyllä, se toimi! Näytin ainakin alle 30-vuotiaalta! Tai sitten suttuinen ja epävarma rajausjälki yhdistettynä hamuamaani ykköskaljaan herätti kassan epäilykset.
Mutta varsinaisen ilopissan aiheutti Ilosaarirock. Olimme lupautuneet tyttäreni kanssa talkoilemaan välisiivousta rokkiaamuisin. Lauantaiaamuna, viiden tunnin yöunien jälkeen, meikittömänä ja muutenkin freshinä paperilautasia ja liiskaantuneita tölkkejä asfaltista raaputtaessamme pysäytti pyöräänsä taluttava herrasmies meidät.
“Tähän on tullut aidat! Eilen ei vielä ollut.”
Jutustelimme tovin. Saimme kuulla, että vaikka ikää miehellä oli jo 80 vuotta, polki hän joka aamu 20 kilometriä. Ja nyt nämä pirulliset metalliaidat katkaisivat rutiinilenkin. Lisäksi kävi ilmi, että hän oli Suistamon evakkoja. Sieltähän meidänkin suku oli kotoisin! Melkein tuttuja! Joensuussa hän oli asunut pitkään ja siellä asuivat kaikki hänen kolme poikaansakin.
Kello alkoi näyttää vuoron loppumista.
“Pitää meidän tytön kanssa jatkaa siivoomista…”
Miehen silmät laajenivat ja sitten katse siirtyi tyttäreeni.
“Tytön?”
Mies pudisteli päätään.
“Mie katoin, että te ootte siskoksia! Nätti on tyttös.”
Olin samaa mieltä. Puolet geeneistä oli minulta. Sitä paitsi minulle riitti olla nuori, nätti olisi ollut jo liikaa vaadittu.
Miehen jatkettua pyörälenkkiään tajusin, että 80-vuotiaasta kaikki alle 60-vuotiaat näyttivät todennäköisesti yhtä nuorilta.
Ja kuinkas ripsiräpsyttimille kävi? Eivät pysyneet paikoillaan, joten pääsivät hyötykäyttöön…
Ihminen on erehtyväinen, ja varsinkin minulla on ollut aina vaikeuksia erottaa oikea väärästä. Tässä pieniä kertomuksia ihmisen erehtyväisyydestä.
Olin pienenä äitiriippuvainen. Saattoi johtua siitä, ettei isäni ollut koskaan kotona. Äiti parka ei päässyt edes jumppaan ilman lapsiaan. Kun sitten jälleen kerran jouduimme siskon kanssa hytkyvän ja hikisen jumpparyhmän armoille, olin pahalla päällä enkä tyytynyt vain leikkimään nurkassa nukellani. Menin roikkumaan äitini jalkaan ja riipuin sitkeästi reidessä riippakivenä, vaikka kööri alkoi juosta ympyrää. Lienenkö mennyt päästäni sekaisin, mutta yhtäkkiä huomasin roikkuvani jonkun toisen naisen haarovälissä. Siitä se alkoi – elämänmittainen yritysten ja erehdysten sarja.
Kerran opiskeluaikoinani tein lähtöä yliopistolta. Kävelin parkkipaikalle ja avasin omilla autonavaimillani auton oven kuten normaalisti. Istuin ratin taakse ja ryhdyin käynnistämään pirssiä, mutta yhtäkkiä jähmetyin paikoilleni. Autossa haisi vieraalta ja penkitkin olivat oudon väriset. Lisäksi vieressäni oli Nirvanan cd-levyjä ja kummallinen putkikassi. Tajusin kauhukseni istuvani väärän Golfin ratin takana. Naamani venähti, sillä tunsin itseni varkaaksi. Juoksin ulos autostani niin nopeasti kuin pystyin. Tai siis siitä jonkun muun autosta. Mutta olen melkein syytön, mitäs tekevät yleisavaimia.
Reikään kuin reikään.
Siskoni seurusteli aikoinaan englantilaisen miehen kanssa. Kun siskoni ja Dave olivat käymässä Suomessa, päätimme viedä engelsmannin Joensuun yöhön. Jos ei grillijonosta elävänä selviytyisi niin ei olisi talvelle jätettävää! Sullouduimme etkojen jälkeen kaverin Toyotaan. Maikin oli pakko istua Daven syliin, sillä autossa oli ylilasti. Minä istuin kuin silli purkissa takapenkillä Daven ja toisen kaverini keskellä. Yhtäkkiä liikennevaloissa havahduin, kun jonkun sormet hivuttautuivat vihjailevasti reittäni pitkin. Dave! Eipä siinä, samaa sukua kuitenkin. Mitä siskompi, sen discompi? Mitä siskompi, sen liskompi yö? Katsoin kuitenkin parhaaksi huomauttaa: ”Dave, you’ve got the wrong sister!”
Pesin kerran isäni autokorjaamossa asiakkaan Golfin ja lähdin sen jälkeen viemään koslaa katsastusasemalle. Golf lähti käyntiin kuin palmun alta ja hurruuttelin ongelmitta Katekalle. Istuin odottamaan vuoroani, ja pian tuttu katsastusmies otti auton työn alle. Kymmenen minuutin kuluttua mies tuli takaisin hyvin häkeltyneen näköisenä päätään raapien:
”Kuule kerropa, että miten sinä sait tuon Golfin käyntiin?”
”Laitoin avaimet virtalukkoon ja käänsin oikealle”, vastasin kummastuneena oudosta kysymyksestä.
”Sen minäkin tein, mutta kun ei inahdakaan.”
Lähdin rehvakkaasti näyttämään mallia. Vaikeahan se on kattavammin peltilehmää tutkia, jos ei saa edes käyntiin! Istuin ratin taakse ja työnsin avainta reikään. Johan oli kumma. Vaikka kuinka runkutin, vehje ei työntynyt pesään. Soitin isälleni, joka vastasi heti:
”Ei se mikään ihme, jos ette saa käyntiin, kun ne oikeat avaimet on täällä hallin pöydällä. Otit väärän Golfin avaimet. Mutta kerropa, että miten sait ensimmäisellä kerralla käyntiin?”
Vuosi sitten menin toimittajana maalaispitäjään juttukeikalle. Navi ohjasi pihaan, jossa oli traktoria, puupinoa ja saunarakennusta. Ihan niin kuin pitikin. Parkkeerasin Volvon, otin kameralaukkuni olalle ja lähdin etsimään ulko-ovea. Koputtelin aikani ja menin sisään, sillä kukaan ei ilmeisesti kuullut nakutteluani. Tuvassa istui hämmästyneen näköinen pariskunta, mutta en antanut sen häiritä. Pudotin kameralaukun lattialle, sanoin hyvää päivää ja asetuin taloksi. Hetkisen päästä kävi ilmi, ettei kyseiseen osoitteeseen ainakaan toimittajaa oltu tilattu. Pariskunta ohjasi minut kuitenkin ystävällisesti oikeaan paikkaan. En kuulemma voisi erehtyä oikeasta pihasta. Enkö?
Männä viikolla olin lähdössä Aikun, Pirren ja Vapun kanssa muuttamaan ystäväämme Makea. Kun tein puoliltapäivin lähtöä, aviomieheni kyseli aikatauluani. Ilmoitin, että joutuisimme raahaamaan kamat kierreportaita pitkin viidenteen kerrokseen, joten saattaisi kestää. Kerrostalon pihassa selvisi, että kämppä olikin kolmannessa kerroksessa. Kun muuttorumba oli onnellisesti ohi, arvoimme tyttöjen kanssa lähteäkö syömään vai juomaan. Oliko jollakulla kiire kotiin? Sanoin että minulla on erehdykseni ansiosta ainakin pari tuntia peliaikaa, sillä mies oletti edelleen kämpän sijaitsevan viidennessä kerroksessa. Kun olimme ravinneet keskustassa kupumme, suuntasimme parkkihalliin autojemme luo. Vilkutin Aikulle hyvästiksi, käännyin kannoillani ja avasin Pirren punaisen Audin oven. Ovea aukaistaessani hieman ihmettelin Pirren nopeita liikkeitä. Miten helvetissä se kerkesi kuskin paikalle ennen minua, vaikka sillä oli pidempi matka autolle? Kun olin survoutunut puolittain Audin sisälle, huomasin kauhukseni, että kuskin paikalla istui vähän vanhempi painos Pirrestä. Vieras nainen häkeltyi niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan. Koska menin itsekin mykäksi, pystyin vain painamaan vähin äänin oven kiinni ja ottamaan ritolat. Mutta kun auto oli punainen!
Miksi näissä erehdyksissä muuten aina seikkailee auto?
Viime keväänä kävin mieheni ja neiti kolmeveen kanssa kirjastossa. Maskisuositus oli voimassa, joten vedimme kuuliaisesti maskit naamalle. Jossain vaiheessa huomasin, että neiti kolmevee meni hakemaan turvaa vieraasta isästä ja yritti ottaa tätä kädestä kiinni. Harvahiuksinen, mustatakkinen ja maskin peittoama mies muistutti kieltämättä omaani. Lapsi häkeltyi huomattuaan erehdyksensä ja meni mykäksi. Miestä hymyilytti. Koska tilanne huvitti, en voinut olla hiljaa vaan sanoin vieraalle miehelle ja hänen vieressä seisovalle vaimolleen:
”Menisköhän läpi, jos äitikin lähtisi kirjastossa väärän miehen matkaan?”
Miehen mielestä heitto oli hyvä ja hän alkoi nauraa. Vaimo sen sijaan katsoi minua päästä varpaisiin eikä jostain syystä hymyillyt vitsilleni ollenkaan. Otin lapseni syliin ja hiivin vähin äänin hyllyn taakse selailemaan dekkareita.
Muutama vuosi sitten mies poti kunnon miesflunssaa sohvan pohjalla – näytti siltä kuin noutaja tulisi minä hetkenä hyvänsä. Kotvasen kuluttua ukko pihisi peittonsa alta, että olisi pieni pyyntö.
”Kävisitkö rakas vaimo apteekista sitä Canesten Kombia? Nenä on niin tautisen tukossa.”
Lähdin matkaan. Apteekissa oli vastassa tuttu kivikasvoinen ja kylmänviileä mies, joka kyseli miten voisi olla avuksi. Toistin kiltisti mieheni pyynnön.
”Mies tarvitsee nenäänsä Canesten Kombia.”
Apteekkarilta ei värähtänyt ilmekään, kun hän vastasi:
Luen puoliksi pakotettuna Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Arg, miten tekisi mieli laittaa pilkku!) ja vältelläkseni lukemasta lisää intouduin tekemään oman listan.
Asioita yllättävissä paikoissa
Hammaslanka koiran ruokakupissa.
Hammaslanka oli käytetty. Koira on kovin tarkka hammashuollostaan. Ihan omatoimisesti kaivoi kaapista paketillisen hampaitahoitavia puruluita ja söi ne kaikki. (Hampaat voivat hyvin, ilmavaivoista kärsi koko talous.)
Onnekasta, että löysin langan ennen kuin joku söi sen. Siitä olisi voinut käydä taas näin ja juuri tällä hetkellä en kaipaa noin radikaalia boostia.
Tulitikut koiran vesikupissa.
Esimerkillistä paloturvallisuutta?
Kurkku haarukkalaatikossa.
Vihannes siis, ei kenenkään ruumiinosakurkku. Häiritsevästi lusikkaosiossa. Itse olisin laittanut haarukkalaatikkoon – haarUKKa ja kurKKU…
Lasivuoka keskellä olohuoneen lattiaa.
Olisin voinut vannoa, että kulho jäi tiskipöydälle… Erittäin onnistunut suoritus vanhalta ja raihnaiselta koiralta, sillä vuoka oli aivan ehjä ja paistinjämät oli nuoltu viimeistä pisaraa myöten.
Tomaatintaimi lattialistan välissä.
Kyllä, viherpeukalo, joka saa muovikasvitkin kuolemaan, onnistui kasvattamaan lattialle lentäneestä tomaatinsiemenestä kahden sentin taimen keittiön seinän ja lattialistan välissä.
Puutarhanhoidossa pätee uusvanha sananlasku: ei kannata edes yrittää.
Moottoripyörän runko saunan lauteilla.
Saunassa on kuulemma optimaalinen ilmankosteus ja lämpötila.
Kissa piirakkavuoassa
Onneksi huomattiin ennen taikinaa. Ja uunia.
Nuuskakiekko teinin sängyn alla.
Luojan kiitos se oli kuitenkin kaverin! Ei tarvinnut kuin vähän vaan valittaa. Viikon lähettelin kuvia nuuskan aiheuttamista tuhoista suun alueella ja pyysin toimittamaan kaverille.
