“Ja paskat, eihän siulla vielä hermoja olekkaan. Ne alkaa kehittyä vasta nelikymppisenä!”
Totesi ukkini, kun nuorena äitinä valitin, että lapset koettelevat hermojani.
Miten ukki voi noin halveksia minua? Mitätöidä minun tunteeni ja minun ainutlaatuisen kokemukseni!?
Vaikka ihminen on 19-vuotiaana fiksuimmillaan, alkoi minustakin, kypsästä kaksvitosesta, tuntua, että vanhat ihmiset ovat totaalisesti vieraantuneet lapsiperhe-elämästä, elämästä ylipäätään.
Nyt luulen ymmärtäväni, mitä ukki kommentillaan oikein tarkoitti. Kaukaisessa nuoruudessa (= viime vuonna) leimahtelin joka asiasta, kaikki oli maailman kamalinta tai ihaninta, tunteet järisyttäviä ja kaikki piti saada heti. (Hetkinen, tämähän kuulostaa aavistuksen teinieni elämältä…Mutta murrosikähän voi kestää nykytiedon mukaan jopa 26-vuotiaaksi…) Mutta nyt, kypsässä 38 vuoden iässä, havahdun yhä useammin ja aina yhtä yllätyksenä huomaamaan, että osaan odottaa asioita jo suhteellisen kauan. Tai kauemmin kuin aiemmin. Kunhan en ole väsynyt. Tai nälkäinen. Tai stressaantunut. Tai vittuuntunut.
En uskalla väittää ymmärtäväni täydellisesti, siihen malliin 90-vuotias ukkini sängystään hymyili, kun kehuskelin oivaltaneeni teorian hermojen kehittymisestä. Luulen sen kuitenkin liittyvän suhteellisuudentajuun ja perspektiiviin. Asioihin, joita ei voi ymmärtää kuin elämällä.
Vanheneminen ei siis olekaan ihan paskaa. Miksi ihmeessä halusin olla nuoren näköinen? Eihän siinä ole mitään järkeä. Naururypyt silmien ympärillähän ovat huippuseksikkäät, kertovat huumorintajusta, arvet ovat merkkejä eletystä elämästä ja painovoiman pehmittämää vartaloa on miellyttävä pitää hyvänä.
Eikö se ole epäluonnollistakin, jos keski-ikäisenä näyttää vielä nuorelta? Jossain on oltava doriangray-maalaus, joka kärsii ikääntymisen iskut ja (paheellisen) elämän seuraukset.
Ei, en minä halunnut näyttää nuorelta, vaan nuoruuden tavoittelussani oli kyse optisen harhan ja itsepetoksen risteytyksestä. Kuvittelin olevani nuori, jos näyttäisin nuorelta. Olisin itsevarma, nopeaälyinen, vahva ja notkea. Olisin taas täynnä energiaa, vailla turhia realiteetteja painolastina, valmiina valloittamaan maailman. Säilyisin toimintakykyisenä aivan liian lyhyillä yöunilla ja heräisin ilman jumeja ja kolotuksia.
Unohdin, että nuorena on myös helvetin itsekeskeinen, itsetietoinen ja – paradoksaalista kyllä – epävarma. (Mutta se ei ole teinin vika, vaan kehittymättömien aivojen. Ihan vaan itselle muistutuksena.) Enää ei nenään ilmestynyt finni tee toimintakyvyttömäksi tai väärät vaatteet estä liikkumista julkisilla paikoilla. Oikeastaan on ihan kiva olla jo boomeri-iässä.
Eksyin itsellenikin yllätyksenä Ilosaarirockiin teini-ikäisen tyttäreni kanssa. Sunnuntaina neiti kuitenkin päätti, että ratsastus lempparihevosella voittaa rokkailun, ja saatoin hetkeksi sukeltaa todellisuudesta irralliseen rokkikuplaan. Kuplaan, jossa Einsteinin aika-avaruus venyy, paukkuu ja lomittuu voitaikinan tavoin kerroksiksi. Hetken sain hillua kavereiden kanssa ja kuvitella olevani vastuista vapaa kaksvitonen, jutella tuntemattomille ja valvoa liian pitkään.
Tuntemattomat olivat tässä tapauksessa turvallisesti kaverin kavereita, veljekset kuin kivekset, heitä itseään lainatakseni. Ihan miellyttäviä nuoria miehiä – Ketä minä huijaan, ihan itseni ikäisiä! – siksi varmaan pääsimme Varpun ja veljesten kanssa nopeasti keskusteluissa syvällisille tasoille eli töihin, lapsiin, leikkauksiin ja eri tavoin ilmeneviin ikäkriiseihin.
Nuorempi veljeksistä sanoitti toiveeni ja ajatukseni:
“Jos olisi kolmekymppisen kroppa, mutta nelikymppisen mieli. Rauhallinen.”
“Rauhallisempi”, totesi isoveli. Jokin äänensävyssä paljasti, että nelikymppiseltäkin löytyisi tarvittaessa virtaa vähemmän harkittuihinkin ideoihin.
Sydämeni suli hetkessä. Siitähän nuoruudessa on kyse, ettei mieti syitä ja seurauksia liiemmin. Sitä on vastuuttomuus! Juuri tällaista seuraa kaipasinkin rokkikuplaani, jossa ei tarvinnut miettiä pyykkejä, laskuja tai hammaslääkäreitä.
Ja kyllä, veljekset vetivät vertoja parikymppiselle. Lievät laittomuudet ja auktoriteettien uhmaaminen vetosivat teineihin sisällämme, mutta kokemuksen hioma, tyylikäs ja hienovarainen toteutus hurmasi kokonaisvaltaisemmin.
Vaikka ruumiini väsyy nopeammin, on paikoitellen löysä ja vähemmän kimmoisa, henkisen puolen kehitys voittaa kepoisasti kiinteät tissit ja timmin vatsan. Ainakin useampina päivinä.
Osaan olla armollinen itselleni ja tehdä asioita, jotka tekevät hyvää minulle. Nukun kunnon yöunet (tämä parantaa myös perheen elämänlaatua), enkä todellakaan rankaise itseäni yli kolmen sentin koroilla paitsi jos aion olla kovin tuhma.
Ymmärrän hetkittäin, ettei maailma ole mustavalkoinen ja asiat tarkkarajaisia, vaan maailma liukuvärjäytyy harmaan eri sävyihin. Välähdyksen omaisesti hyväksyn, ettei ole olemassa ainoaa, ultimaattisesti ja ikuisesti oikeaa totuutta, on vain parhaita mahdollisia valintoja tietyssä tilanteessa. Niin kansainvälisessä politiikassa kuin kyläyhteisöissä.
Hyväksyn toisinaan, että myös muut voivat olla oikeassa. Eikä minun tarvitse aina saada viimeistä sanaa. (Veikkaan, että mieheni tikahtuu tässä vaiheessa koelukua). Oikeassa voi olla, vaikkei saisikaan sitä viimeistä sanaa.
Ilosaarirockin uudet tuttavuudet viihtyivät kanssamme yllättävän kauan, vaikka yhteinen ystävämme joutuikin lähtemään. Surffailimme samoilla aallonpituuksilla ja ajankulkua rytmitti ainoastaan rokin aikataulu.
Tehosekoittimen keikalla huomasin kuinka aika oli koskettanut sekä esiintyjiä että yleisöä. Mutta eipä se oikeastaan haitannut.
“Mieluummin mie oon tässä teidän kanssa kuin joittenkin parikymppisten pimujen.”
Päättelimme sen olevan kohteliaisuus, vaikka epäilimme miehen nauttivan varmasti myös nuoremmasta naisseurasta.
“Eihän niitten kanssa vois mistään puhua.”
Ja meidän kanssamme tätä ongelmaa ei todellakaan ollut. Syy ei ollut syvälliset aiheet (niitä ei voi tässä kertoa, koska se saattaa heikentää uskottavuuttamme sivistysalan ihmisinä), vaan se, että emme suotta karttaneet mitään aiheita. Eli pysyimme inhimillisten asioiden ytimessä. Eikä kenenkään tarvinnut esittää mitään.
Sitä alkaa vähitellen ymmärtää, että vaikka jokainen on ainutlaatuinen ei kukaan kuitenkaan ole täysin ihmeellisen erikoinen. Kaikki kärvistelevät pelkojen, angstien, toiveiden ja tarpeiden ristiaallokossa. Rakastuvat, vihaavat ja selviytyvät. Syyt ja voimasuhteet vaan muuttuvat yksilökohtaisesti.
Ja juuri nämä asiat tekevät ihmisistä ainutlaatuisia ja kiinnostavia!
Nuoremmille pimuille olisimme pärjänneet, mutta Nightwishin Floorille emme mahtaneet mitään. Taiteilijan ilmestyessä nahka-asussaan estradille veljesten huomio siirtyi syvän huokauksen saattelemana lavalle. Annettakoon se Floorille anteeksi. Onhan hän jo neljänkymmenen.
Maanantaiaamuna yhteinen ystävämme tiedusteli, miten olimme veljesten kanssa selvinneet. Sama viesti oli lähtenyt veljeksille, hieman eri sanoin tosin. En tiedä, oliko hän enemmän huolissaan meidän vai veljesten selviytymisestä…
Toivon totisesti, että tapaamme jälleen. Enkä malta odottaa keskustelujamme kahdenkymmenen vuoden kuluttua.