Categories
Yleinen

Tanssii tulenliekin kanssa

Olenko hullu? mietin kun pakkaan laukkuani Savonlinnan vatsatanssileiriä varten. Siitä on kymmenen vuotta, kun viimeksi aktiivisesti harjoittelin kamelikävelyä, vatsarullausta ja arabeskia. 

Miten minulla on ollut pokkaa esiintyä strasseja pursuilevissa rintaliiveissä? mietin, kun yritän survoa esiintymisasuja ylleni. Siitä on kymmenen kiloa, kun ne viimeksi mahtuivat päälle. 

En ole ainut, jota touhuni epäilyttävät. Mies katselee kulmiensa alta, kun laitan Ya Habibin soimaan ja yritän kiskoa piukkaa paljettitoppia kiinni. 

– Voisitko vetää tän vetoketjun kiinni? kysyn.

– Onks tää joskus menny kiinni asti? mies ähkää ja kiskoo.

– Japen kanssa mietittiin, että piilotetaan Baileys-pullo siun ja Pirren vatsatanssikassiin. Sunnuntaina sit tiedetään, ootteko oikeesti ollu leirillä, ukko jatkaa ja luovuttaa vetoketjun suhteen.

– Just. Ollaan kyllä vähän pettyneitä, jos sitä pulloa ei löydykään! totean ja työnnän kassiini naruilla kiinnitettävän yläosan, jossa lukee one size fits all.

Soitan paniikkipuhelun Pirrelle ja kysyn, aikooko hän tanssia hameessa vai housuissa.

– Housuissa meinasin.

– Aivan, housut voi olla parempi, jos siellä on jotain hyppyjä? Jos vaikka virtsa karkaa. Tässä on kuitenkin kolme lasta alateitse ponnistettu.

Pirre jää nauramaan linjoille.

Yöllä näen painajaisia. Olen jo kotiutunut vatsatanssileiriltä, mutta en muista reissusta mitään, sillä olen niin traumatisoitunut. 

Kun perjantaina istun Pirren kanssa jännityksen sekaisin tuntein Tanhuvaaran urheiluopiston aulassa, muita eteerisen oloisia tanssijattaria alkaa ilmestyä ympärillemme. Pirre vaipuu transsiin keskustellessaan vanhojen tuttujensa kanssa eikä selvästi malta pysyä housuissaan. Selviää että suurin osa kurssilaisista on tanssinopettajia. Jotenkin tuntuu etten kuulu joukkoon.

Pähkäilen kuitenkin päässäni, että joskus on hyvä mennä altavastaajana joukkoon tummaan hipomaan epämukavuusaluettaan. Silloin oppii eniten itsestään. Ja tuntee elävänsä! Sitä paitsi tuleva leiri ohjelmineen on hyvää harjoitusta työkseen opettavalle. Tanssitaitoni ovat varmasti ruostuneet ja jos turhauttaa, pystyn samaistumaan angstisiin teineihini. Ja jos menee metsään potenssiin kaksi, voi aina ottaa taksin ja lähteä kaljalle. Niin ne tekee opiskelijatkin.

Kuuntelen tanssin jumalattarien keskustelua ja kuulen sanat nerfi ja undulaatti. Päättelen, että ne ovat tanssiliikkeiden nimiä. Koskaan kuullutkaan.

– Mikä on nerfi ja undulaatti? kuiskaan Pirrelle.

– Nefertiti. Siitä en ole varma, mutta undulaatio on vatsarullaus. 

Seuraavaksi kiinnitän huomioni respan pöydällä lojuviin päähineisiin. Viikonlopun ohjelman on määrä huipentua kynttiläkruunutanssiin. Olin kyllä lukenut ohjelman sähköpostistani, mutta jotenkin en ollut uskonut todeksi, millainen koreografia meitä odotti.

– Mihin mie oon taas pääni työntänyt? tuskailen Pirrelle.

– Kohta ainakin tuohon kynttiläkruunuun. 

– Sopii toivoa, että Tanhuvaarassa on palovakuutukset kunnossa.

Perjantai-iltana olemme jo rullaamassa vatsojamme ja treenaamassa lonkanpudotuksia. Askel askel isku. Ja toiseen suuntaan. Terävä kierto, käärmekädet, olkapäiden värinää. Minähän osaan ja muistan! Porukka on mukava ja tanssin riemu yhdistää. Mikä fiilis.

Mä tahtoo veivaa veivaa.

Illalla treenien jälkeen pulahdamme Saimaaseen. Tutustun ihanaan tanssitaituri Suviin ja tanssivaan taidevalaja Karitaan. Suvi säätää niin paljon, että kemiamme kohtaavat välittömästi.

Ennen nukkumaanmenoa asettelen koruvalikoimani ja huivikavalkadini huolellisesti minun ja Pirren huoneen pöydälle. Minähän en lähde soitellen sotaan. Jos ei lonkka nouse niin ainakin olisin tanssijan näköinen. Ei sellaista synnytystä tai supistusta, etten olisi ehtinyt koristautua!

Aamulla heräämme Pirren kanssa hyvissä ajoin. Vedän Pirren punaiset vatsatanssihousut jalkaan, Pirre päättää lähteä hameessa. Itsemme ehostamisen jälkeen suuntaamme opiston pääovelle aamiaisen toivossa. Ovi on kuitenkin lukossa.

– Mitä se respan nainen sanokaan? Että tuonne kulman taakse ja eka ovi.

– Tuonneko se neuvoi?

– Ei se tuo pääoven viereinen ovi ainakaan voi olla.

Alamme kiertää opistoa Pirren kanssa. Löydämme montakin ovea, mutta kaikki ovat lukossa. Löydämme ruokasalin ja rynkytämme lukittua ovea muiden istuessa rauhassa aamiaisella. Hävettää. Minkä ikäisenä tämä rakennusten kiertäminen loppuu?

– Jospa se respa tarkoitti tuota pääoven viereistä ovea?

– Mutta kun se sanoi että vasemmalle kulman taakse, Pirre inttää ja jatkamme kierrosta. 

Kierrettyämme koko opiston ja viereisetkin rakennukset päädymme kellarin ovelle.

– Tuolla ei varmaan ole tarjolla kuin rotanmyrkkyä.

Onneksi näköpiiriin ilmestyy tutun näköisiä naisia. 

– Seurataan noita!

Katsomme kuinka naiset menevät pääoven viereisestä ovesta sisään ja seuraamme muina naisina perässä.

Seuraava haaste on ovikortilla toimiva portti ruokalan ovella. Katson kun Suvi hinkkaa korttiaan väärään porttiin ja törmää puomiin, joka ei aukenekaan. Itse onnistun keskittymään ja pääsen sisään.

Suuntaamme aamupalalle, jossa kivannäköiset junnujen valmentajat lappavat puuroa napaansa. Kahdella on selvästi pelisilmää, monessakin mielessä.

– Nuo valkut kattelee tännepäin.

– Sie kyllä rekisteröit kaiken. Mie en huomaa mitään, Pirre manailee.

Suvi tulee pöytään aamukahvin kanssa ja ottaa käsidesiä. Se lentää suoraan kahviin.

Tanssisalissa venyttelemme ensimmäiset puolitoista tuntia. Alkaa naurattaa, sillä Pirre yrittää venytellä hameessa ja jotain vilahtaa. Sitten alkaa itkettää. Katson itseäni peilistä, sillä niitä on tanssisali täynnä. 

Tässä minä olen. Täsä mää oon. Täs mie oon. Edestä ja takaa, Tinsku seisoo ja Tinsku makaa. Tässä on koko rankani, vartaloni, ruumiini. Käteni, vatsani, lantioni, reiteni, sääreni, varpaani. Korvatkin. Niiden välissä alkaa soida Eppu Nuotion runo.

Ai että olet ihana,

reipas niin ja mahtava.

Suloinen ja tomera,

vakava ja naurava.

Silmä, silmä, nenä, suu,

otsa, korva, olkaluu.

Nilkka, polvi, peppu hassu,

leuka, rinta sekä massu.

Käymme koko vartalon hitaasti läpi. Tästä rungosta olen työntänyt kolme lasta, näillä rinnoilla heidät ruokkinut. Katson itseäni oikein kunnolla enkä käännä katsettani pois. Nielen kyyneleitä. Miksi pitää aina ruoskia itseään? Minä riitän. Olen kaunis. Tanssiva nainen on aina kaunis. Mutta sitä en tiedä olenko normaali. Olenko normaali, kun tunteet menevät vuoristorataa? Pian olen euforiassa, kun vedämme perusliikkeitä ja itämainen musiikki vie mennessään.

Lounaan jälkeen alamme harjoitella koreografiaa. Siihen se hyvänolontunne sitten tyssääkin. Koreografia menee aivan liian nopeasti. En näe opettajaa enkä saa liikkeistä kiinni. Pitikö pyörähtää vai tehdä kahdeksikko? Tanssinopettajat omaksuvat liikkeet saman tien ja oikovat jäseniään yhtä pehmeästi kuin itseään lipovat leopardit. Minä teen iskut joka kerta väärässä kohdassa ja puoliympyrän silloin kun pitäisi tehdä kokonainen. Kun leopardit pyörähtävät sulavasti tanssisalin vasempaan nurkkaan, tömähdän norsuna kohti oikeaa nurkkaa.

On helvetin kuumakin. Mieli alkaa vaellella. Sitten alkaa vituttaa.

Milloin on ruoka? Saako lähteä? Joko voi tilata taksin?

Tekee mieli pelleillä. Kiivetä katosta roikkuvaan köyteen. Katson Pirreä, se vetää helvetin hyvin. Kun muut tekevät itämaisia käsiliikkeitä ja käärmekäsiä, teen kurkunleikkaajan liikkeen ihan vain itseäni sparratakseni. Alkaa naurattaa.

Samalla puistattaa, minähän muistutan omia opiskelijoitani! Käyttäydyn tismalleen samalla tavalla kuin teinit, kun turhauttaa enkä osaa. Pelleilen, kiukuttelen ja etsin sijaistoimintoja. Enkä ilkeä kysyä neuvoa.

Yritän keskittyä ja vedän kiltisti vatsarullaukset, terävät kierrot ja pyörähdykset, vaikka pyörin joka kerta eri suuntaan kuin muut. Ei vittu voi mennä vahingossakaan oikeaan suuntaan.

– Otetaan musiikin kanssa nämä viisi sarjaa tähän asti. Onhan tähän asti kaikille selvä? opettaja kysyy.

– Kyllä! vastaan vähän liian kovaa ja yrmynä.

Pirre kääntyy katsomaan kauhuissaan äänenpainoani ja ilmettäni. 

Kun opettaja päästää meidät päivän päätteeksi pahasta, olen kypsä iltapalalle ja löylyihin. Tosin kuivia pyyhkeitä meillä ei ole, vaikka laitoimme ne hurisemaan kuivauskaappiin.

– Ei hitto mie oon laittanu tän pakastukselle! Pirre kikattaa kylppäristä.

Märät pyyheet käsivarsilla lähdemme etsimään saunaaa. Pian löydämme taas itsemme runkuttamassa lukittua ovea. Isäni tapasi sanoa, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Minulle ei tunnu avautuvan yksikään. Onneksi Suvi huomaa hätämme ikkunasta ja avaa meille oikean oven. Kun riisuunnun pukuhuoneessa, Suvi esittää yllättävän kysymyksen.

– Onks noi aidot? 

Katson Suvia kummissani ja huomaan hänen katselevan ripsiäni. 

– Aaa joo. Aidot on. Et oo ensimmäinen joka kysyy.

– Sulla on tosi kauniit silmät.

– Kiitos. Ja sulla on tosi kauniit rinnat, totean.

Kai sen saa sanoa ääneen?

Suihku osoittautuu palikkatestiksi. En saa vettä tippumaan mistään namiskasta. Yhtäkkiä suihku hyökkää ja koko teline jää käteeni. Sitten alkaa ruiskuta hallitsemattomasti. Naurun saattelemina istuudumme lauteille. Siinä me istumme alasti suomalaiset tanssin tainnuttamat naiset. Tanssivat naiset ovat kauniita paikallaankin. Tulen jotenkin tietoiseksi kehostani ja tästä hetkestä. Mutta nyt en kyllä jumalauta ala pillittää.

Sunnuntaina huokaisen helpotuksesta – viimeinen päivä veivaamista! Keski-ikäisen pakaroissa alkaa jo tuntua. Aamu alkaa perusliikkeiden haltuunotolla, opettaja kehuu että minulla on hyvät pohjataidot ja liikkeet hallussa. Koreografian hallinnasta hän ei mainitse mitään. Ehkä hyvä niin. Pirreä opettaja ripittää ryhdistä. Pirre ottaa neuvosta vaarin ja nostaa tissinsä kohti taivaita.

Kun alamme jälleen hinkata koreografiaa, tipun täysin. Pää on sekaisin ja vitutus valtaa alaa. Liikaa suuntia ja päässälaskua! Kun olen yrittänyt onnistumatta, päätän ottaa omaa lomaa ja häivyn vähin äänin tanssisalista. Hiivin laiturille, riisuudun ja hyppään Saimaaseen. Vesi huuhtelee mukavasti nihkeää kehoa ja angstisia ajatuksia. Uin syvälle ja lillun selälläni, lokit ja tiirat kirkuvat ympärillä. Täydellistä.

Syvissä vesissä.

Pian olen rauhoittunut ja valmis menemään loppunäytökseen. Tanssisaliin astuessani huomaan, että menossa on kruunajaiset. Minäkin saan sovittaa kruunua päähän. Viimeinen näytös alkakoon…

Kotimatkalla fiilis vaihtelee. Päällimmäisenä on tanssin ilo, vaikka vitutuskin puskee läpi. Luovutinko vai oliko suurta viisautta lähteä vetämään henkeä ennen kuin räjähti?

Mitä opin? 

Sen että tanssiva nainen on kaunis. Jokainen ihminen on kaunis silloin kun tekee sitä, mistä tykkää.

Sain muistutuksen, että tanssi on lääkettä. Mielelle ja keholle. 

Opin armoa itselleni ja muille. Ihmiset oppivat eri tahtiin. Tiedän ennen pitkää oppivani tanssimaan kahdeksan minuuttia kynttiläkruunu päässä, mutta se ei jumalauta tapahdu päivässä.

Ja on välillä ihan ok ottaa aikalisä ja poistua hengittämään, jos seinät kaatuvat niskaan. Ehkä jopa suotavaa.

Ehkä nyt olen valmis syksyn koitoksiin ja kohtaamisiin- angstisten teinien opettamiseen.

Kotimatkalla pohdimme Pirren kanssa autossa, että pitäisi alkaa tanssia aktiivisesti kimpassa ja perustaa tanssiryhmä.

 – Kyllähän tästä kutka jäi kaikesta huolimatta. Ja mie haluisin kokeilla joskus flamingoa, totean.

– Millä tavalla? Pirre tiedustelee ja räjähtää nauruun.

– Tarkotat varmaan flamencoa.

*********************************

Savonlinnassa voi tehdä muutakin kuin tanssia. Vuoden takainen seikkailu luettavissa täältä.