Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 6

Nyt SE alkaa. 

Miehellä on oireita. 

Sillä on 37 astetta “kuumetta” ja “narulla työnnettävä olo”. Aikoo saikuttaa, vaikka testi näyttää negaa. Itsekään en pysty vielä töihin, sillä olo on hutera ja päässä jyskyttää aika ajoin.

– Hyvä kun et mee. Siun pitää jäädä hoitamaan minnuu, ukko toteaa.

– Jep. Olisit ite hoitanu, kun minä sairastin.

– Kylläpä riittää rouvalla sympatiaa.

– Ja herralla riitti? Ootahan muistellaanpa vähäsen.

– Oura kertoi, että viime yönä ruumiinlämpö oli astetta korkeempi, (toim. huom. Oura on älysormus) mies jatkaa.

– Just. Oota käyn viulun ja vaikeroin.

– Ja syke oli korkeammalla. Saattoi kyllä johtua siitä, että nukuit minun käden päällä.

– Oiiiii, mie saan edelleen siun sykkeet nousemaan! huudahdan.

– Kyllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Vaikka jäämme isompien lasten kanssa kotiin, pienin on menossa hoitoon. Saapahan laadukasta varhaiskasvatusta ja arvokkaita aktiviteetteja.

– Sinä viet, minä en pysty, mies vaikeroi.

– Totta kai.

Neiti kolmevee ei kuitenkaan innostu asiasta vaan alkaa viskoa housua ja sukkaa pitkin poikin olohuonetta:

– YÄK EN MENE HOITOON! Saatte mennä ite! 

– Puepa nyt reippaasti. Näet kaverit ja hoitotädit pitkästä aikaa! maanittelen.

– EI AIVOT KESTÄ! KAIKKI UUNIIN!!!

Kun työllä ja tuskalla saan itsepäisen ihmisenalun ovesta ulos, mies jää mittaamaan kuumetta. Mitenköhän tilanne muuttuu, jos edellinen lukema on otettu kymmenen minuuttia sitten? 

Nyt SE todellakin alkaa. 

Mieskorona.

Aikku soittaa, kun kurvaan takaisin kotipihaani. Avaudun mieskoronasta, Aikulla on puolestaan stressi vanhojen tanssien aikatauluista. Vastuuopettajan vastuu painaa ja hän haluaa minut valokuvaajaksi paikalle. En yhtään ihmettele paineita, eihän se osaa aikatauluttaa itseäänkään ja nyt sen pitäisi vielä aikatauluttaa minut. Good luck. 

Kun pääsen sisään, työparini Jarkko soittaa. Jo toinen lempi-ihmiseni! Teemme Jarkon kanssa to do -listan päivälle, sillä hän tuuraa minua livekontakteissa. Työasioiden jälkeen mainitsen Jarkolle, että olen siirtynyt maalaamaan päivieni ratoksi lintuja. Oli nimittäin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun julkaisin kuvia alastomista miehistä millään somealustalla. Kuvan julkaisun jälkeen sain pari privaattia yhteydenottoa kaksilahkeisilta, jotka halusivat tarjotella itseään mallikseni iltojensa iloksi. Rivien välistä sain sen käsityksen, että muitakin iloja olisi ollut tarjolla. 

– No ehkä ne saattoi ne mittasuhteet herättää tiettyjä mielikuvia, Jarkko naureskelee.

Mies kuuntelee puhelua kiinnostuneena ja yrittää huudella Jarkolle, että hän ei sitten ollut muusana viimeisimmässä teoksessa. Ja että on enemmän huolissaan lastensa piirustusten aiheista kuin treffikutsuista.

– Mutta katotaan tuleeko anatomian huipentuma noistakin lintupiirustuksista. Kohta on kunnon keppinaakka kehissä, ukko manailee.

Puhelun lopuksi muistutan Jarkkoa, etten ole maisemissa keskiviikkonakaan vaan menen päihdekuntoutusyksikköön.

– Meetkö henkilökohtaisista syistä vai työasioissa?

– Ehheh.

Menisin suorittamaan päihdeyksikköön työelämäjaksoa. Luulen saavani kohtaamisista jotakin kättä pidempää myös omaan työhöni, sillä siellä tehdään työtä täydellä sydämellä ja kohdataan ihminen ihmisenä. Ilmoitan päihdeyksikön kontaktilleni, että tulisin seuraavana aamuna paikalle. Yritän varovaisesti tiedustella Ristolta päivän alkamisajankohtaa, sillä liikkeelle lähteminen ennen aamukahdeksaa ei oikein tunnu oikealta. 

– Onko järkevää olla jo kasilta…?

– On🤣🤣 Tule 7.50.

Ei tarttunut syöttiin. Näin sitä taas muistuttaa päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan.

Käyn käsiksi päivän työhön – lokin maalaamiseen. Valkoista, mustaa, aavistus sinistä ja kullan hohdetta. Panisinko lokin sittenkin puupölkylle seisomaan kiven sijaan? Tulipa linnun ilmeestä jotenkin alakuloinen, teoksen nimi voisi viitata menetettyyn rakkauteen. Oi, en muistanutkaan että minulla oli myös okran väriä jäljellä! Sävy käy nokkaan ja jalkoihin. Sutisinko hennonsinistä taustaa myös taivaalle? Pian tipun todellisuuteen taivaanrannan maalaamiseltani.

– Haloo?! Ei se kyllä nää eikä kuule mitään, kun pensseliä pyörittää! mies vaikeroi.

– Mitä?

– Tyttärelläs on asiaa.

– Nälkä! Onko mitään ruokaa?

– Mummi tulee kohta, se lupasi tuoda meille pizzat tänään.

Ehkä siitä vielä valmista tulee.

Puolen tunnin kuluttua siunattu äitini tuo kaikille pizzat. Harmittaa kun ruokahalua ei oikein ole eikä makuaistiakaan. Mutta makuhan se on suolan makukin.

– Kauheeta jos ei koskaan enää olisi maku- eikä hajuaistia. Jäisi niin paljosta paitsi, maailma on hajuja ja makuja täynnä, mietiskelen ääneen.

– Niinku paskanhajua. Aattele jos ei haistas omaa paskaansa! lapset kommentoivat hihitellen.

– Hohhoijaa. Mulla ainakin liittyy moniin muistoihin ja ihmisiin tuoksuja. Koivuntuoksu tuo mieleen lapsuuden kesät. Muistan miten Elsa-mummin kanssa kylvettin mummolan pihasaunassa. Mummi otti vanhan piirongin laatikosta puhtaat laudeliinat ja levitti ne huolellisesti lauteille. Silitti käsillä suoriksi. Sitten mummi heitti löylyä kiukaalle ja rumpsutti vastalla selkään. Koivuntuoksu levisi saunaan ja viipyi iholla koko illan, muistelen kaihoisasti.

– Elä vaan rupee itkemään, poika kommentoi.

– Ja tietyistä hajuvesistä tulee siskon poikaystävät mieleen, jatkan.

– Ei omat kuitenkaan? mies kysyy.

– Jostain syystä ei. Olisko ne Maikin poikaystävät ollu paremman hajuisia. Tai sitten Axe on aina paremman tuoksuisempaa väliseinän toisella puolella.

****

Tähän päättyivät sairaalloiset ajatukseni tältä erää. Mutta ei hätiä mitiä! Tinskun sisko Maikki raapusti mietteitään omaan koronapäiväkirjaansa. Voin kertoa, että ratkiriemukkaita hetkiä koettiin sielläkin torpassa. Coming soon!

Tinskun aikaisemmat koronapäiväkirjan osat ovat luettavissa täällä: Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3, Päivä 4: Koronan kynsissä, päivä 4, Päivä 5: Koronan kynsissä, päivä 5

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 5

Sulle sinulle rakkahin sulle, kaikkeni antaisin… Hei eka päivä kun laulattaa! Mie paranen! hihkaisen viidentenä korona-aamuna.

Mies näyttää siltä, ettei välttämättä halua minun paranevan, jos paranemisen oire on laulaminen.

Kauaa en ehdi pystyssä olla, kun jysäri alkaa ja laittaa istumaan. Lautasten kilinä käy päähän, television musiikki ottaa aivoon ja varsinkin lasten tappelu repii nuppia.

– Olkaa hiljaa, ei kestä pää!

Mieskin alkaa puolustaa.

– Lopettakaa tappelu, äidillänne koskee päähän!

– Nytkö se on sulle tärkeetä?! keskimmäinen heittää nauraen ovelasti.

Oleellinen kysymys.

Puhelin alkaa piipata, opiskelija ilmoittaa olevansa koronassa. Lähetämme sympatiaviestejä toisillemme. Tältäkö omista ukeistani tuntui, kun vertailivat elämänsä loppusuoralla vaivojaan? 

Mies ilmoittaa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. En kysy enempää vaan alan maalata varista ja saan idean.

– Hei myö voitas tehdä taidenäyttely tuohon porraskäytävään näistä linnuista! Meillä on näitä jo aika paljon. Otetaan sitten video kun kuoharilasit kädessä katellaan niitä teoksia päät kallellaan! höyryän.

– Vaimo on taas vähän levoton, rauhotu, mies sanoo kärsien.

– En.

Kotona sairastavat lapset innostuvat ja tarttuvat pensseliin. Ennen kuin huomaankaan, pöytä on sinisessä akvarellivärissä. Keskimmäinen maalaa pöllöä, pienin jotakin abstraktia. Isoin aloittaa maalata tautisen hienoa sinitiaista, mutta hermostuu yhtäkkiä ja heittää pensselin pöytään. Lähtee tunteen palossa portaisiin ja tiputtaa mennessään ryijyn seinältä.

– Se on ihan paska! kuuluu ylhäältä.

Itse huomaan työntäneeni öljyväripensselini epähuomiossa kahvikuppiini. Keskimmäinen älähtää, kun otan kulauksen kahvistani.

– Et kai sie enää sitä juo?!

– No en varmaan tunne eroa olotilassa.

Pienin saa taideteoksensa valmiiksi ja näyttää ylpeänä ruskeanvihreäksi sutimaansa läiskää.

– Vau, mikä sen nimi on?

– Lätäkkö mutana.

Taideteos nimeltään “Lätäkkö mutana.”

Itse alan maalata taustaa varikselle. Vaikken tiedä miten akvarelleilla “roiskitaan”, alan tumputtaa vihreää väriä suoraan linnun ympärille. Mies pudistelee päätään.

– Vaimo se ei kyllä jännitä. Ite olisin saattanut kokeilla ensin tekniikkaa tyhjälle paperille.

– Se ei pelaa, joka pelkää! Lapset kuulkaa kun uskoo itteensä niin hyvä tulee, sanon itsevarmasti ja pidän näkemästäni.

Teos nimeltään “Variksen varpaat”.
Keskimmäisen teos nimeltään “Pöllön sotku”.

Samalla kun jatkan maalaamista, ilmoitan tiimilleni olevani Teamsin päässä, heillä kun on suunnittelupäivä menossa. Aamupäivällä otamme etäyhteyden. Työkaverit nauravat edellisiltana lähettämälleni toteutussuunnitelman pätkälle. 

– Mitä tää tarkoittaa tää “sutiminen taiteen keinoin?”

Pian käy selväksi, että livepalaverin kuuntelu etänä on verrattavissa kiinalaiseen vesikidutukseen. Äänten kakofonia käy päähän eikä erkkikään ota selvää, ketä pitäisi kuunnella. Tai ehkä sairaslomalla ei kuuluisikaan tehdä töitä. Jossain välissä tiimi lähtee ilmeisesti ulos luokasta.

– Hei se vessa ei mene lukkoon. Minäpä pidän tätä vessanovee varuilta kiinni sen aikaa kun teet tarpeesi, ettei kukaan tule! kuulen linjoilta.

Mietin pitäisikö katkaista yhteys, en kestä enää enempää ääniä tai eritteitä tähän hätään.

Kohta alkaa oksettaa ja pääkipu yltyy. Minusta ei taida olla huomennakaan ihmisten ilmoille. Lapset haluavat ulos ja ryhtyvät pukemaan. Katson ikkunasta kovan kolmikon menoa, pienin yrittää juosta isompien perässä hattu keikkuen. Sydämessä läikähtää. Kiiruhdan loivin liikkein perään antamaan kiikussa vauhtia.

Ruokailun jälkeen ihmettelen missä kissa on, se kun on pörränyt perässäni jatkuvasti. Sitten muistan kauhukseni unohtaneeni sen parvekkeelle jo aamulla. Kun vapautan kattini, alkaa valitusmouru. Mieskin valittaa oloaan ja varoittaa pomoaan puhelimessa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. Kun puhelu loppuu, parahdan:

– Mikä helvetti on narulla työnnettävä olo?

– No ootko koskaan yrittäny työntää narua?

– Ihan itekö keksit termin?

Illalla olo on ihan ok, mutta otan rauhallisesti. Keskimmäinen innostuu paistamaan pinaattivohveleita. Harmi etten maista mitään. Mies katsoo kaunista kattausta – vohvelipinoa taideteosten ja öljyvärituubien keskellä – ja pudistaa päätään.

– Päivä elämästäni.

Etsi kuvasta päivällinen.

Syönnin jälkeen menemme äidin luo ulkoilemaan, mies virittelee lintuverkkoa mummolan katonrajaan ja pienin haluaa leikkiä mörköä.

Kun talo ennen kymmentä hiljenee, suunnittelen katsovani vielä jotain kivaa Areenasta. Kissa tulee kainaloon. Paljoakaan en elokuvasta muista, sillä taju lähtee saman tien. Kuuden tunnin kuluttua herään sohvalta, kello näyttää neljää. Riisun ja menen makkariin. Mieskin herää ja katsoo kelloa. Kellonaika ja hiljaa hiipiminen kirvoittavat mitä ilmeisemmin mieleen muistoja tuhlaajavaimon baarireissuista.

– Kato vaimo tuli aamuyöstä viereen. Et oo törpötelly pitkiin aikoihin niin ajattelit sitten muistella miltä tuntuu.

Kieltämättä olo on verrattavissa humalaisen habitukseen. Seuraavan päivän kuntokin on täysi arvoitus.

Lisää sairaalloisia ajatuksia koronapäiväkirjan viimeisessä (toivottavasti viimeisessä) jaksossa.

Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3, Päivä 4: Koronan kynsissä, päivä 4

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 4

Olo on suht hyvä, vaikkakin hutera. Aamu alkaa mörköleikillä. Pienin menee isin peiton alle piiloon ja määrää minut möröksi. Eikö tätä voitu leikkiä eilen? Olisi lähtenyt aika hyvin, kun pursusin vihaa ja raivoa. Kun hyökkään peiton alle, vastassa on toinen vaaniva mörkö. Mies alkaa kouria.

– Isi elä pulistele äitiä! pienin kikattaa.

– Pitäskö siun mennä kattomaan elokuvaa? isi ehdottaa.

– Joo Tatu ja Natu! tyttö hihkuu ja hyppää sängystä.

Mörkö se lähti leikkiin.

Kun nousen ylös, alkaa angsti nousta. Pääkipu alkaa saman tien ja kaupan päällisinä vatsakipu. Lisäksi astun legoon. Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Puhaltelen ja valittelen olotilaani ja istun saman tien keittiönpöydän ääreen.

– Melekosta settiä. Anteeksi kun valitan.

– Valita vaan. Valittaminen on parempi kuin se, että huudat kuin hyeena, mies toteaa ja hämmentää hyväntuulisena aamupuuroa.

Kissalla on asiaa, se on seurannut minua kuin hai laivaa neljä päivää ja tunkee syliin, suuhun ja iholle. Hitusen kiusallista. Lapset ovat hilpeitä ja keksivät omia leikkejään, vasta yhdellä on todettu korona. Jostain alkaa tulvia mieleen runoa: Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk’ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Istun ja alan maalata lintuja, kun muutakaan en voi. Iltapäivällä siirryn sohvalle katsomaan Netflixiä. Pienin kömpii kainaloon ja nukahtaa.Tukka kihartuu, kun pää kostuu äidin lämmöstä. Kaunis lapsi. Ihana olla omassa kuplassa. Tähän alkaa tottua, eihän tässä huvita enää töihin mennä! Äitini on oikeassa: kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon persereiässä.

Iltapäivällä kaveri laittaa viestiä, otanko ihailemani peltisen kaapin lainaan muuton tieltä. Otan kiitos! Uusi poikaystävä tuo kuulemma kaapin tunnin päästä. Kiva, voin samalla katsoa onko jampasta kesälle jätettävää. Mietin pitääkö jaksaa laittaa housut jalkaan. Päätän etten laita, lienee tottunut paljaaseen pintaan kaverini kanssa. Mutta ripsaria laitan, eihän sitä nyt ihan soitellen sotaan.

Kello 16.50 rupean etsimään särkylääkettä. Otan panadolin ja mietin, miksi helvetissä en ottanut jo edellisinä päivinä? Samassa muistan, että pitäisi tehdä yksi työjuttu, oma osuuteni tulevan koulutuksen toteutussuunnitelmasta. Alan plärätä ensin paperisia muistiinpanojani, sitten sähköisiä. En löydä toimeksiantoa mistään. Olisiko joku puoliksi revennyt post it -lappu repun sivutaskussa? Miten sitä muistuttaakin päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan. “Mitä piti tehä? Lähetätkö tehtävän uudelleen? En oo saanu sitä. Ai kato se onki mytyssä täällä persetaskusssa.”

Soitanko Jarkolle? En jumalauta soita, vaikkei yllättyisi yhtään. Vetoanko koronaan? En jumalauta vetoa. Mies katselee toimintaani päätään pudistellen.

– Antaa tarttumapintaa teidän opiskelija-ainekseen, kun katsoo tuota opettajan toimintaa.

– Siks oonkin oikeessa ammatissa. 

– Mutta et nyt helvetti rupee tekee sairaana töitä! mies ärähtää.

– No en jaksa enää maalatakaan!

Plärään toteutussuunnitelman otsikoita ja saan hämärän muistikuvan omasta aihealueesta. Sitten iskee epätoivo, en minä osaa tällaista. Tsemppaan itseäni. Kai minä näillä kirjoittajan lahjoilla revin kaunokirjallista tuotosta vaikka pajunkuoresta! Lukion historian opettajanikin nosti minut kerran koko luokan kuulleen esimerkiksi, kun kävimme kokeita läpi. Puheenaiheena oli karhu ja kaksipäinen kotka.

– Ja sitten meillä on Tinsku, jolla ei ole historian tietämystä. Mutta jos on kirjoittamisen taito, mielikuvitusta ja maalaisjärkeä niin heppoisillakin tiedoilla pystyy tekemään tikusta asiaa!

Aamen. Muistoni lämmössä saan tehtäväni maaliin ja lähetän sähköpostia puoli yhdeksän aikaan sunnuntai-iltana.

Innostun töistä sen verran, että alan opiskella googlehakuoptimointia kaverin puolesta. Lupasin auttaa häntä sisällöntuottamisessa. Ei mitenkään helppo nakki, alkaa aika äkkiä käydä hermoon. Mies kysyy kymmeneltä, milloin meinasin tulla nukkumaan.

– Ei nukuta yhtään, on ollu liian vähän äksöniä.

– Koronassako ei ole tarpeeksi äksöniä?

– Ei.

Puolen yön aikaan kuulostaa siltä kuin joku ulvoisi kuuta. Isoin kömpii alakertaan ja valittelee oloaan ja ettei saa unta. Kehotan siirtymään sohvalle. Istun vieressä puoli kahteen ja silittelen hiuksista. Samalla vyöryvät muistot mieleen. 

– Ihana nykerönenä. Tälleen oltiin yksitoista vuotta sittenkin, näytit ihan samalta, pieneltä sammakolta. Sie olit just syntyny ja kattelit minnuu kiireettä vastasyntyneen viisaudella. Mittailit kasvonpiirteitä ja mietit, että toi on mun äiti. Petyitköhän? Mutta mie rakastuin sinnuun heti. Jostain kaikui toisen vauvan itkua ja käytävältä askelia, mutta myö oltiin omassa kuplassa ja katseltiin vain toisiamme. Vain sinä ja minä.

– Joo joo äiti, lopeta. Ei jaksa. Hyvää yötä, poika sanoo tiukkana.

Mutta minä kuulen, kuinka sen ääni värisee. Äitin poika.

Lisää koronan kirvoittamia aivoituksia seuraavassa jaksossa.

Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 3

Tämä on koronapäiväkirjan osa 3. Ensimmäinen osa luettavissa tästä: Koronan kynsissä, päivä 1 ja toinen osa tästä: Koronan kynsissä, päivä 2

Päivä 3

– Isi meidän kaukosäädin ei toimi!

– Tiedän, oli illalla äidilläs elämä siitä kiinni. Käyn ostamassa uuden.

– Kuule elän ilmankin, mutta oopa itse tässä tilanteessa sohvanpohjalla! karjun päin mieheni naamaa aamunalkajaisiksi.

Ärsyttää ja aivan kaikki. Keittiö on kuin sikolätti, ruokaa ei tee mieli ja kahvi maistuu kissanpissiltä. Kun hetken päästä huhuilen, kuka kävisi päivän lehden laatikosta, kellään ei evä liiku. Miehellä on korvanapit.

Ärsyttää potenssiin kolme. 

Tulee ärähdettyä lapsillekin, mies alkaa mököttää. Vedän yöpaidan päälle puseron, otan keittöön kertyneet biojätteet ja ulostaudun sivuovesta. Möyhin apinanraivolla kompostia, johon ei mahdu enää mitään. Sitten lampsin postilaatikolle ja vedän puolessa välin henkeä. Keittössä jatkan raivosiivouksella ja alan tehdä lasagnea, kunnes en enää jaksa. Mikäkin marttyyriäiti. 

Kohta mies tulee selän taakse ja sanoo, että hän meinasi käydä noutoruokaa.

– Nyt sitten sanot, kun kohta menee ruoka uuniin.

– No eihän sulle uskalla puhua!

Aikku laittaa viestiä. Avaudun.

– Se on yksi koronan oire, että vituttaa, Aikku tietää.

Kun olen rauhoittunut, alan piirtää. Piirrän illalla aloittamani alastoman miehen loppuun. Neiti kolmevee tulee katselemaan, virnistää ja alkaa punoa teatraalisena päätään. Neiti 9vee miettii taideteokselle sopivaa nimeä.

– Se vois olla Jorma.

– Meillä on jo yksi Jorma, vastaan viitaten robotti-imuriimme.

– Jaakko ja pavunvarsi!

– Se on loistava.

Katselen omaa piirustustani ehkä hieman liian kauan.

– Isi! Äiti rakastuu tuohon mieheen! neiti 9vee huutaa.

– Tekee itselleen sielunkumppania, mies heittää happamasti.

Ei hassumpi ajatus, kivannäköinen mutta mykkä. Ei turisisi turhia tai inisisi inhottavia.

Pian alkaa puhelin laulaa. Anoppi ja ystävät kyselevät vointiani. Laitan vastaukseksi kuvan Jaakosta.

– Joo jäät henkiin, Raisa hirnuu WhatsAppissa.

– Äiti tuottaa jo selvästi merkkejä paranemisesta, anoppi iloitsee.

Mies käy asioilla ja ostaa samalla uuden kaukosäätimen. Tuo ruokaakin tullessaan. Pian kuulen työhuoneeseen, kun mies kyselee lapsilta ilmiselvästikin minun sijaintiani.

– Missä Raivo? 

– Meni raivoamaan jonnekin, lapset vastaavat.

– Kuulin!

Mistä näitä uusia perheenjäseniä putkahtelee? Meillä asuu jo Jaakko, Jorma, Pekka, Prinsessa ja nyt Raivo. (Pekka on hierontavasara ja prinsessa ilmafriteerauskeitin.)

Ruuan jälkeen mies yrittää taivuttaa kiukkuavaa kolmeveetä kurapukuun ja pihalle. Lopputuloksena pienin nukahtaa kurapuku ja kumisaappaat jalassa keittiöön.

Asento kuvaa omaa olotilaani kolmen päivän ajan.

Itse tökin itselleni Teams-yhteyden, sillä suunnitelmissa on suunnitella tyttöjen kanssa reissua Norjaan. Kohta huomaan tuijottavani naapurin tonttia ja pihalla käyskentelevää naapurin miestä.

– Aika kivannäkönen tuo naapurin aita, kommentoin tytöille kesken majoitusten vertailun.

– Onko vähän tylsää? sisko huutelee naureskellen linjoilla.

Puhelun jälkeen päätän lähteä ulos, edes istumaan. Käyskentelen hetken etupihalla ja päädyn takapihan keinuun. Pylly viistää melkein maata, sillä kiikku on valunut talven aikana alas. Ilmeisesti solmu on antanut periksi. En anna sen haitata. Enemmän haittaa ahdistava tunne rinnan päällä. Kuin joku takoisi nyrkillä keuhkoihin. Tuntuu hiukan oudolta vetää henkeä.

Pihakoivuun lentää harakka. Olen aina tykännyt harakoista, niissä on leikkimielistä vakavuutta ja surumielistä naurua. Katselen lintua, jolla ei ole kiire mihinkään, mutta tavallaan on. Pyrstö keikkuu ja katse on valpas, mutta lintu on sinut olemuksensa ja ympäröivän harjumaiseman kanssa. Varmasti sama lintu, jota valokuvasin talvella. Leikitteli silloinkin kanssani.

– Mitä mietit, hepsankeikka? Jutellaan, huutelen.

Harakka säkättää, sulautuu koivun värimaailmaan. Mustaa ja valkoista, aavistus siniharmaata välissä. Miettiiköhän se mitään? Tulevaa suupalaa, elämänsä rakkautta, koivunoksalla poreilevaa kevättä? 

Entä jos sillä on isäni sielu? Pienin katselee usein taivaalle ja sanoo, että ukki on kuollut ja muuttunut linnuksi. Isänikö siellä katselee? 

– Kaikki hyvin, vähän vaan risoo, vaikkei oikeastaan ole aihettakaan, sanon harakalle.

Siivekäs lentää kohti, katselen ohitseni kiitäviä harittavia siipiä. Kuin auki revitty viuhka. Miten voikin olla kaunis lintu. Kiire jonnekin, tietääkö itsekään minne?

Itse suuntaan harittavat askeleeni ja ajatukseni sisälle, sillä pää huutaa hoosiannaa. Mies ei puhu mitään. Vasta saunan jälkeen sanainen arkku aukenee ja käsi silittää selkääni. Pyydän anteeksi raivoani.

Saunan jälkeen huomaan, että haju ja maku ovat poissa. Ja melkein taju, sillä päähän koskee.

Otan oluen ja etsin akryllivärit. Tilanne vaatii sutimista. Puristan tuubista mustaa ja valkoista rasiaan ja alan luonnostella lintua. Kun laji on tunnistettavissa ja maalaus viimeistelyä vaille valmis, hihkaisen kolmeveelle:

– Äiti maalasi harakan!

– Ei niitä saa maalata! kolmevee vastaa kauhuissaan.

– Paperille, rakas, paperille.

Harakka – sieluni lintu – ikuistettuna akvarellityöhön.

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 2

Lue koronapäiväkirjan ensimmäinen osa täältä: Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 2

Sain nukuttua ihmeen hyvin, vaikka olo oli tukkoinen. Aamulla alkaa yskä, joka tuntuu ja rahisee keuhkoissa. Mies on huolissaan – omasta kunnostaan.

– Varmasti tarttuu minuunkin. Mulla ois keuhkoille muutakin käyttöä kuin yskiminen. Koko kevään oon treenannu siihen maratonille!

Se siitä sympatiasta.

On pakko avata tietokone, että saan varmuuskopioitua opiskelijoiden arvioinnit. Huomaan tuijottavani konetta tyhmänä. Ei aavistustakaan mistä pitäisi painaa tai mitä tehdä. Nyt tajuan, mikä on koronan tuoma aivosumu. Pieneen tehtävään kuluu helvetisti aikaa.

Pian makaan taas sohvalla ja katselen ympärilleni. Alkaa häiritä ja ärsyttää kaikki villakoirat ja kissankarvat lattialla. Etätöitä tekevä mies kävelee kuin tilauksesta olohuoneeseen. 

– Voitko imuroida tuosta nuo karvat?

Mies huokaisee, mutta käy imurin. Tuntuu jotenkin ihanalta ja voimauttavalta käskyttää. Tältäkö valta tuntuu?

– Pyllistä!

Mies kääntää selkänsä ja pieraisee.

– Hajuaistitesti.

Naurattaa vaikka vitsi alkaa olla vanha.

Kohta riitelemme meikkaamisesta. Minulla on iltapäivällä työhaastattelu etänä omaan työpaikkaani omien pomojen kanssa ja kysyn mieheltä, pitääkö jaksaa meikata ja kammata tukka.

– Ensinnäkään ei olis velvollisuutta sairaana tommosiin osallistua ja ei tarttee meikata, näytä vaan mahdollisimman surkealta. 

– No meikkasinhan mie eilenkin.

– Ketä varten? Äitiäs?

– No itteeni, kun en kestä katsoa peilistä luuttunaamaa. Sitä paitsi pyörithän sieki täällä.

– No minä oon nähny sinut vaikka missä kuosissa.

– Vittu saan kai minä meikata, jos haluan.

– Että naiset voi olla pinnallisia.

Se siitäkin kannustuksesta. Ei sentään uskaltanut puhua sinä-muodossa vaan viittasi naisiin yleisesti.

– Just. Onko se joltain pois, jos mie laitan ripsaria?

Työhaastattelun jälkeen heitän rintaliivit ja liian kuuman paidan makkarin nurkkaan ja vaihdan mahdollisimman kevyet vaatteet, ettei ahdista tai purista mistään kohti. Olo ailahtelee, koskee niskaan ja keuhkoon. Hiimailen levottomasti ympäriinsä ja kävelen työhuoneeseen, jossa mies askartelee ja liimaa valkoisia muovinkappaleita yhteen.

– Mitäs teet?

– Vielä kun on elossa niin pitää jotain tehdä.

Draamaking.

– Mutta mikä se on?

– Kaikki selviää aikanaan. Sanotaanko näin, että 3D-tulostin on parantanut minun elämänlaatuani huomattavasti.

Kymmenen minuutin kuluttua mies astelee arvoituksellisesti keittöön ja esittelee tekemäänsä tölkkitelinettä. Se sylkee seuraavan tölkin automaattisesti hollille, kun edellisen vetää käteensä.

– Ai kiitti otankin oluen, sanon ja nappaan Lahden Erikois Neipan – mehukkaasti vaaleankeltaisen ja samean pintahiivaoluen.

– Etkö voi niitä omia alkoholillisias juoda?? mies älähtää.

– Ei pysty, korona. Kroppa on jo muutenkin kovilla.

– No ota sitten tämän kerran.

Oliko oikeasti tosissaan? Se mikä on sinun, pitäisi olla myös minun. Se siitä elämän jakamisesta.

– Äiti pitäskö teidän niinku olla yhessä, mutta muuttaa erilleen? Se vois olla kivaa! keskimmäinen hihkaisee.

– Olis ainakin oluet korvamerkitty, heitän.

Yhdeksältä etsin lyijykynät ja paperin ja mietin mitä alkaisin piirtää. Jostakin kumman syystä tekee mieli piirtää alaston mies. Haen googlesta malleja hakusanoilla naked man drawing, male naked drawing, naked man pencil drawing. Pian saan inspiraation malleista ja hahmottelen ääriviivat A3:lle. Tästä se lähtee. Poika seuraa kärppänä vieressä.

– Aika iso lerssi.

– Nytkö se rupes taiteilijasuoni purskahtelemaan? mies kommentoi.

– Joo, voitko laskee housujas, niin katon onko mittasuhteet oikein.

– En.

Se siitä palvelualttiudesta.

Projekti called naked man.

Yhdentoista aikaan kyllästyn piirtämiseen ja siirryn sohvalle yskimään. Yritän jatkaa Netflixistä sarjaa, mutta kohta katsonkin epäuskoisena kaukosäädintä. Siitä puuttuu nuolinappi vasemmalle! Ei ole todellista! Juuri silloin kun on vuosisadan tilaisuus ja pakkorako istua sohvalla! Yritän epätoivoisesti painaa lyijykynällä napin jättämää aukkoa, mutta ei tapahdu mitään. Syöksyn makuuhuoneeseen.

– Eikö tätä millään saa toimimaan? parahdan miehelle.

– Ei, jos siitä puuttuu ne kontaktit.

Voi kakeni, miksi minut hylkäsit kohtalokkaana hetkenä?!

Minäkin olisin tarvinnut kontaktia! Menen lannistuneena sohvalle ja alan silittää kissaa, joka on seurannut minua kaksi päivää kuin perskärpänen. Otan toisen kaukosäätimen ja sohin tallenteista Suomen Batchelorin. Alan tehdä lähdetutkimusta piirustuksiani varten. Mittailen unelmien poikamiesten mittasuhteita, vaikkeivat ole makuuni sitten ollenkaan. 

Se siitäkin silmänruuasta sitten.

****

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Categories
Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 1

Jännä päivä tulossa! Mutta olotilakin on jotenkin jännä – yhtään ei laulata eikä mieli ole virittynyt kehosta puhumattakaan. Yöllä jäyti selkää, jalkoja ja päätä, kurkkuunkin koski. Päätän tehdä varuilta koronatestin. Kaksi viivaa ilmestyy testiin alta aikayksikön. EI JUURI NYT, kun kalenterissa on vaikka mitä kivaa!!!!! 

Kaksi tuntia menee rattoisasti puhelimessa, kun yritän tavoitella kollegoita ja opiskelijoita. Kun työ on tehty, mieli alkaa juosta. Kelaan että nyt voin ruveta maalaamaan posliinilautasia, kirjoittamaan keskeneräisiä tekstejä ja kokeilla pouring-tekniikkaa akvarelliväreillä.

Pian löydän itseni sohvanpohjalta ja huomaan maalailevani lähinnä piruja seinille. Ei pysty ei kykene. Tuntuu jotenkin pahalta olla omissa nahoissaan. Laitan leffan pyörimään. Call me by your name lunastaa lupaukset. Katson kun nätti poika panee persikkaa ja sen jälkeen suutelee rakastettuaan. Etätöissä oleva mies astelee olohuoneeseen juuri, kun seksikohtaus on huipussaan ja pudistelee päätään.

– Onko tuo yksi koronan oireista? Mieltymys ranskalaiseen homopornoon?

Leffan lopussa alkaa itkettää. Pojan isä hyväksyy homosuhteen ja sanoo olevansa kateellinen. Hän neuvoo, ettei poika saa tukahduttaa tunteitaan, vaikka rakkauteen liittyy kipua. Sillä mikä on lopulta surullisempaa: särkynyt sydän vai sydän joka ei koskaan ollut vaarassa särkyä?

Karvainen sairaanhoitaja.

Päivän edetessä olo huononee. Karmea tauti! Katson sohvanpohjalta, kun mies kuskaa lapsia ja tekee ruokaa. Ihme kyllä ruokahaluni on tallella, vaikka olo on tukala. Vedän kaksi lautasellista lohipastaa ja jälkkäriksi suklaatuutin, vaikken edes tykkää tuuteista. Kun raahaudun takaisin sohvalle ja pyydän miestä laittamaan ruuantähteet jääkaappiin, alkaa huokailu. Se siitä sympatiasta. 

Kokeilen kohta uudelleen onneani ja ehdotan, kävisikö hän minulle kirjastosta kirjan, jonka olin varannut. Huokailu jatkuu, mutta mies suostuu. Vartin kuluttua hän heittää Aino ja Alvar Aallon elämänkerran jalkojeni juureen sohvalle.

– Minähän sanoin, että toisen nimissä varattua kirjaa ei saa toisen kortilla lainattua.

– Milläs sinä tuon sitten lainasit?

– Sinun kortilla. Menetin ihmisarvoni, kun rukoilin tiskillä, että vaimo on koronassa ja elämä on tästä kirjasta kiinni. 

– Kiitti kun uhrauduit.

– Ja sulla on 60 senttiä sakkoja.

– Et maksanu?

– En. Mutta sanoin että se on vaimolle aika vähän, että yleensä se kantaa säkkitolkulla rahaa kirjastolaitokseen.

– Pilasit sitten miunkin maineen.

– Etköhän tuota oo sen jo ite tärvelly.

Jossain välissä mies kävelee olohuoneeseen, nostaa jalkaansa ja pieraisee. Kuulostaa märältä.

– Mulla on norona.

Alkaa naurattaa, vaikka yritän olla nauramatta, sillä tekee kipeää. Piereminen lienee miehinen tapa osoittaa välittämistä ja testata hajuaistia.

Illalla pienin hyppii päälläni, vaikka yritän vaikeroida, että koskee. Kerron että jäytää nilkkoja, ranteita ja varvasta. Tyttö kuuntelee tarkkaan ja kysyy pian kirkkain silmin:

– Koskeeko pimppiin?

Kymmenen aikaan illalla alan kehittää positiivista ajattelua, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kirjaan ylös koronan takia missattuja tilaisuuksia, jotka yritän kääntää voitoksi.

1. Missaan vaivalla väsäämäni kielten toiminnallisen päivän. Positiivinen ajatus: toimintaa ei puuttune tulevistakaan työpäivistä.

2. Missaan tarinaniskennän kilpailun, sillä tänä iltana piti nousta lavalle. Positiivinen ajatus: pystyn kerrankin keskittymään muiden keksimiin tarinoihin sohvanpohjalla: tiibetiläiseen tapaan kuolla, salakuljettaja Laitisten seikkailuihin Venäjän maalla ja amerikkalaisen äidin eroottiseen salasuhteeseen – homopornoa unohtamatta.

Kirjasuosituksia.

3. Missaan työpaikan vappunaamiaiset. Positiivinen ajatus: mikään ei estä pukeutumasta Lumikiksi kotona – sitä paitsi sekin makasi puoliksi raatona arkussaan. Tosin sitä suudelmaa tuskin olisi odotettavissa. Mutta märkä pieru herättelee kyllä yhtä tehokkaasti.

4. Missaan kestävään kehitykseen liittyvän huumorikoulutuksen. Positiivinen ajatus: omassa elämässä on huumoria ihan riittävästi, mitä tuota enää kyliltä hakemaan.

5. Missaan Nurmeksen reissun. Positiivinen ajatus: Nurmes on niin nähty ja sieltä kun yrittää pois niin huomaa ajavansa Pohjois-Karjalan sijaan Pohjois-Savoon.

6. Missaan Kake Randelinin tahdittamat tanssit. Positiivinen ajatus: avioliitto voi paljon paremmin, kun pysyn kotona. Tosin en tiedä kumpi koettelee parisuhdetta enemmän, Kake vai korona.

Tästä mitä luultavammin lisää seuraavassa jaksossa.

Rooliasu tylsien päivien varalle.
Categories
Yleinen

Karvamatoja keväthangilla

On pääsiäinen ja viimeinen lomapäivä mökillä. On pitänyt käydä joka päivä pilkillä, sillä mikään ei ole meditatiivisempaa kuin työntää kapulaa reikään ja odottaa loppuhuipennusta – nykiviä liikkeitä ja limaisia sormenpäitä. Mutta enpä ole ennättänyt nykytellä – on pitänyt juosta synttäreillä, tehdä puusavottaa, polttaa risuja, paistaa makkaraa ja kantaa saunaan vettä.

Mutta nyt koen tilaisuuteni tulleen ja maistan jo hiljaisen hetken tuoman vapauden sielussani. Se maistuu joutsenten jodlailulta ja Höytiäisen hapuilevalta heräämiseltä kevääseen. Aa että.

“Ei tuule nyt, on tyyni nyt, on tuuli tyyntynyt”, lausun itsekseni kuistilla ja siirryn sisätiloihin vaihtamaan vermeitä. Isken karvahatun päähän ja huikkaan vielä mummolle ja lapsille lähteväni pilkille. 

Paitsi ettei olisi kannattanut huudella.

“Minäkin halluun!” huutaa neiti kolme vee.

“Ja mie!” huutaa toinen neiti kolme vee. 

No eipä siinä. Hoputan serkuksia vetämään haalaria niskaan. Karvahattu päässä ja toppahousut jalassa alan pian hikoilla kuin Santeri-sammakko saniaisen alla, sillä tytöillä kestää. Toinen on lirauttanut pissit housuunsa ja toisen rukkanen on kateissa. Myös kauluria etsitään.

Miten helkkarissa kaksosten vanhemmat selviävät ilman hermoromahdusta? Tai kolmosten? No, eräs kolmosten isä antoi ohjeeksi laskea lakanalle – vedän siitä omat johtopäätökseni.

Kun olemme ulostautuneet, pikkupäät ilmaisevat selkeästi mielipiteensä.

“Ei jaksa kävellä!”

“En minäkään!”

“Äiti kantaa!”

“Joo Tinskun sylliin!”

Totean että ehkä unissanne ja kehotan nappuloita ottamaan pulkan mukaan. Eipä aikaakaan, kun molemmat istuvat pulkassa keskellä sulaa pihamaata hihitellen. Sanon etten viitsi revitellä hietikolla, sillä pulkka kulkee vasta jäällä, jossa on lunta. Poika tutkailee touhujamme havumajastaan ja päättää yllättäen lähteä vetojuhdaksi. Hieman ihmettelen, miksi hän latoo pulkkaan koivuhalkoja ja havuja, mutten sano mitään. Viskaan pilkkirepun selkään ja kairan kainaloon ja ampaisemme matkaan.

Pian törmäämme jäällä möngertävään eläinkunnan edustajaan.

“Kato kalvamato. Siitä tullee pelhonen,” sanoo neiti kolme vee tietäväisenä.

“Laitetaan se koukkuun”, ehdottaa toinen neiti kolme vee.

“No ei laiteta!” 

Tuleva perho vai perhonen?

Totean että siitä tulisi kyllä paitsi hieno perhonen, myös hieno perho, mutta vanhana kettutyttönä en millään raaski uhrata lemmikkiämme. Ehdotan että otamme sen mukaan. Lasken karvamadon hellästi pulkassa olevaan paistinpannuun. Hieman ihmettelen, miksi meillä on sellainen mukana, mutten kysy mitään.

“Kerro kerro kaavamato, onko huomenna pouta.”

Reimarin luo saavuttuamme alan kairata reikiä. Kairaan neljä reikää lähekkäin ja kehotan mukuloita puhdistamaan reiät sohjokauhalla.

“Mikä kauha?” kysyy neiti kolme vee.

“Tämäkö? kysyy toinen neiti kolme vee ja ojentaa minulle kärpäslätkän.

Tällä kertaa ihmettelen ääneen.

“Miksi meillä on kärpäslätkä, mutta ei sohjokauhaa?”

Pian huomaan, että viidenkymmenen metrin päässä pilkottaa jotakin keltaista – kauha on tippunut matkalle. Yritän saada pojan hakemaan kauhan, mutta hän ei millään malta, sillä hän virittelee keskittyneenä nuotiota jäälle. Selittää halot ja paistinpannun.

“Onko mato hengissä?!” huolestun.

“On!” poika kuittaa ja saa idean:

“Mutta senhän vois paistaa.”

“Sitä ei paisteta, se viedään rantaan!”

Tällä välin toinen pikkutytöistä on alkanut lätkiä kärpäslätkällä pitkin poikin jäätä.

“Kato kääpänen!”

Toinen on heti juonessa mukana ja osoittaa näkymätöntä pörriäistä.

“Lyö tähän, tässäkin on kääpänen!”

Kun kärpäsleikki on ohi, tytöt odottavat jo malttamattomina h-hetkeä. Alan viritellä pilkkejä molemmille valmiiksi . Onneksi koukuissa on valmiina mummon tekotoukat – eipähän tarvitse selitellä, miksi toinen toukka saa elää ja toinen ei. Kun etsin sopivaa siiman pituutta, mielipidettä alkaa taas löytyä.

“Mie halluun ite! Anna tänne se piikki!”

“Mieki halluun ite!”

Lumi on myös valkoisempaa reiän toisella puolella.

“Minä halluun tuo leiän! 

“Eikun minä! 

“Se on minun leikä! Et vaamasti tuu siihen!”

“Hei vaihetaan reikiä!” 

“Joo!” 

Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, on reiänvaihto tapahtunut ja siimat solmussa.

Pian alkavat vesileikit.

“Kato! Mie teen keittoo!” sanoo neiti kolme vee ja työntää vavan puoliksi avantoon ja pyörittää niin että vesi lentää. Myös kärpäslätkä kiehuu.

“Hihhhih, miekin!” hihkaisee toinen neiti kolme vee ja pian porisee toinenkin reikä.

Leikki ei ehdi kauaa vanheta.

“Ei jaksa ennää.”

“En miekään. Ihan tylsää, joko voijjaan lähtee?”

“Joo lähetään vaan, ihan tyhmää.”

“Äiti ota tää piikki.”

Totta kai, johan myö viisi minuuttia oltiin.

Poika pyllistelee edelleen polvillaan jäällä ja yrittää saada sytkärillä havuja palamaan. 

“Joko myö nyt lähetään? En mie saanu tätä ees vielä syttymään! 

“Ehkä ihan hyvä, ei tarvii tänne jäälle viritellä pääsiäiskokkoa. Ja sitä paitsi tuo mies tarkkailee meitä tuolta rannasta.”

“Missä? Ja mitä nuo sorsatkin rääkyy?”

“Rakas ne on joutsenia. Ensi kerralla lähdetäänkin linturetkelle. Mutta sitä ennen vapautetaan meidän mato.”

Categories
Yleinen

Nyt pumpataan pikkuveljeä!

Perheessämme harrastetaan hienovaraisia vihjeitä.

On taas se aika vuodesta (mutta onneksi ei se aika kuusta), kun lapseni ruinaavat perheenlisäystä.

Seuraavan keskustelun kävin illallisen jälkeen neiti 9 veen kanssa.

– Keittäsköhän kahvit. Tekiskö ihan kunnon kahvista, töissä on sitä litkua.

– Eiku tee lapsi.

– Miten se taas tähän liittyy?

– Voitko sie vaan synnyttää sen lapsen?

– Miksi?

– Koska mie haluan. Tykkään hoitaa vauvoja.

– Sehän vois jäädä vaikka tuhkamunaksi.

– Mikä on tukkamuna?

– Eikun se taitaakin olla tuulimuna. Unohda.

– Sieki koko ajan vingut, että haluisit pikkuvauvan. Ja sitten sie sanot että oot liian vanha siihen.

Neiti kolme vee keskeyttää keskustelumme vessasta:

– Pyyhkimään!

– Käypä nyt Elina pyyhkimässä, sanoit että tykkäät hoitaa vauvoja, yllytän.

– Joo vauvoja, mutta en kakaroita!

Seuraavan keskustelun kävin aamupalapöydässä 11 veen kanssa. Katsoin puuroa lappavia pienokaisiani kostuvin silmin harvinaisen tietoisena ohikiitävistä hetkistä.

– Lainaa vaan. Työ ootte lainaa vaan, totean.

– Lainaa?

– Niin, kasvatte, itsenäistytte, muutatte, unohdatte miut. Jään yksin.

– No väännä lisää, niin ei tarvii itkee!

– Mutta miksi työ haluisitte lisää sisaruksia, sittenhän työ joutuisitte jakamaan miut.

– Ai niinku palottelemaan?

Seuraavan keskustelun kävin neiti 3 veen kanssa kiireettömänä aamuna.

– Äiti meille pitäs pumpata näääääin iso vauvapoika.

– Pumpata?!

– Niin tehkätä iso poikavauva.

– Äiti on liian vanha.

– Et sä näytä vanhalta!

– Enhän mie jaksas tanssia tai juosta, jos ois noin iso vauva mahassa.

– Kävele sitten näin pienesti.

(Näyttää miten kävellään hissukseen ja hitaasti)

– Mut miks sie haluaisit pikkuveljen?

– Ois kiva kun se kiusais mua, pierasis mun päähän ja sit mä laittasin sen häkkiin. Kissahäkkiin.

“Äiti meille pitäs pumpata nääääääin iso vauvapoika!

Ei se helppoa ollut viisi tai kaksi vuotta sittenkään. Lue miten äitiä aivopestiin: Koronavauvoja ja kuurupiiloa

Categories
Yleinen

Kaksi vanhaa puuta

On aurinkoinen lauantaipäivä. Harvinaista kyllä, vietämme sitä kesämökillä koko perheen voimin. Mieheni, joka on toiminnan mies ja jota ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua sohvaperunaksi, alkaa jo aamusta liikehtiä tontilla. Aamupäivällä hän hyppää metsurin vermeisiin ja toteaa, että nyt kaatuu koivu poikineen. Mikäpäs siinä – olemme jo kesällä päättäneet karsia puita rannasta, jotta maisema pääsisi edukseen.

Leikin pienimmän kanssa lumikakuilla, kun kuuluu ensimmäinen rysähdys. Pieni koivu on pötkällään jäällä. Kun mies ryhtyy mittailemaan katseellaan rannan järeämpää koivuyksilöä, alkaa epäilyttämään. Siis minua.

– Et kai sinä tuota isoa yksinäs? Rysähtää suoraan mökin päälle! huudan.

Mies nostaa metsurinkypärän visiiriä ja karjuu:

– No eihän se nyt sinne asti edes yllä!!

– Yltää se! Pitäskö olla joku kaveri??!

– En minä jumalauta ole ensimmäistä kertaa asialla. Oon viistoistakesäsestä asti ollu savotassa!

– Mutta mistä sinä voit tietää mihin se kaatuu?!! Tökkäset sormella oikeeseen suuntaan ja toivot parasta?

– Tiedän varsin hyvin, mihin se kaatuu. Toistan: olen viisitoistakesäisestä tehnyt metsurin hommia. Käynkö hakemassa pensselin? Voit mennä siitä sisälle maalailemaan piruja seinille! ukko manailee ja vetää sahaa käyntiin.

Pienin siirtää katsettaan koivusta minuun ja minusta koivuun ja tarkkailee eleitäni huolestuneena. Yritän pysyä rauhallisena, mutta hoputan lastani mökin taakse suojaan. Tyttö alkaa nyyhkyttää ja kysyy, jääkö isi puun alle. Vastaan ei, mutta en kuulosta kovin vakuuttavalta. Kurkimme varovasti mökin nurkalta, joko latva huojuu.

Pian kuulen järven jäältä moottorin pärinää ja riemunkiljahduksia. Tunnen kuinka sydäntä alkaa kylmää. 

Moottorikelkka!

Poika on parhaillaan antamassa kelkkakyytiä ystävälleni Piitulle ja tämän pojille. Ajavat takuulla suoraan puun alle ja surman suuhun! 

Uskaltaudun esille piilostani ja alan huhuilla ja viittoa erinäisin pyörivin käsimerkein järven suuntaan kiinnittääkseni mieheni huomion. Mies nostaa kypäräänsä ja huokaisee. Otsalla näyttää olevan kypärän lisäksi kyrpä.

– Niin?!

– No kun ne lähti just kelkalla tonne jäälle. Ne ajaa suoraan puun alle! 

– No ei aja. Minä OSAAN ENNAKOIDA asioita. Toisin kuin eräät. Minä havainnoin ympäristöä, mies parahtaa ja laskee visiirin.

Pian alkaa saha laulaa. Kohta mies pitää taukoa ja tähyää latvoihin. Lähtee sitten hakemaan jotakin autoltaan. Minä osoitan sormellani vielä pystyssä seisovaa koivuvanhusta ja avaan jälleen sanaisen arkkuni:

– Mitä luulet, onkohan sillä sielu?? Tuntuu että se katsoo suoraan silmiin ja rukoilee, että älä kaada minua!

Mies pysähtyy, katsoo kärsivän näköisesti silmiini ja pudistelee päätään.

– Ei saatana. Rupee nyt vielä pirunmaalailijasta puunvoitelijaksi.

Samassa poika päräyttää Yamahalla mökin pihaan, ja pian todistamme yhdessä Piitun ja poikien kanssa puun viimeistä voitelua. Kuuluu rysk, kun puu putoaa jäälle. 

– Tuolla se nyt kuiskii sulle! Voit lopettaa niitten nitrojen syömisen! ukko huutelee rannalta.

Kun tiirailemme uudistunutta rantamaisemaa Piitun kanssa, tuumimme, että vielä kaksi koivua joutaisi paremmille mahlamaille.

– Silmä sanoo, että pitäs kaataa vielä tuo ja tuo, huudan miehelle ja osoittelen rantaan.

– Voit käydä kirveellä tekemässä loven ja merkata ne, mitkä haluat kaataa. Ettei tule väärinkäsityksiä.

– No tuo ja tuo. Et sinä voi erehtyä, jos minä osoitan tuon ison koivun vieressä olevaa koivua ja sen vieressä olevaa koivua.

– Mene nyt vaan merkkaamaan ne.

Menen puolitiehen vastaan ja osoitan koivuja edelleen sormella.

– No vittu tuon ison koivun ja tuon koivurykelmän välissä olevat kaksi koivua. Et voi erehtyä.

– Kun sanot TUO tai TÄÄLLÄ niin koordinaatit ei hirveenä kerro mitään. Muistellaanpa jouluaattoa vuonna 2009, kun eksyit Vuonislahteen ja soitit “Minä oon täällä, mihin minun pittää mennä?”.

Tikulla silmään, kuka vanhoja muistaa!

Oikeat koivut mätkähtävät pian jäälle ja ukko siirtyy saunan taakse mäntyjä potkimaan. Kun saha alkaa soida, iskee tutuksi tullut kylmäävä tunne.

Kissa!

– Missä kissa?! Tuossa se oli vielä äsken kuistilla, panikoin Piitulle.

Mies ei onneksi kuule sahansoitoltaan.

– Se ei varmaan tieten tahtoen mene moottorisahan lähelle, Piitu virnistelee.

Totta.

Kun puut on kaadettu, mies aikoo vetää ne moottorikelkalla jäältä pihamaalle.

– Minkä takia ne pitää vetää kelkalla tänne? Minä katkosin ja karsisin ne sahalla tuolla jäällä ja kantaisin pöllit ja risut tänne, ihmettelen.

– Minä tiiän mitä teen. 

– Eikö vaan olis helpompi tehä se tuolla jäällä? En voi ymmärtää.

– Jos lohduttaa niin kovin usein en minäkään ymmärrä sinua. Ne tuodaan tähän pihaan. Piste.

Kun koivut on vedetty pihamaalle, alamme siskon, Piitun ja lapsien kanssa karsia runkoja ja kantaa risuja kasaan. Ensitöikseni pelastan kimpun oksia maljakkoon, jotta kevät ja hiirenkorvat saapuisivat nurkilleni nopeammin. Sitten saan idean. Olen aina ihaillut sisustuslehtien ja lavastettujen unelmakotien koivunrungoista tehtyjä taideteoksia ja käsieni ulottuvilla on nyt elämäni teos, joka huutaa tekijäänsä.

– Voitko pätkiä tämmösiä reilun metrisiä halkoja mulle noista ohuista rungoista? kyselen mieheltä ja mallaan käsilläni oikeaa pituutta ilmaan.

– Ja mitähän varten?

– Taideteosta.

Mies on jo niin turtunut ideoihini, jottei jaksa kommentoida. Hän katoaa äänettömästi pakettiautonsa uumeniin ja ilmestyy Makitan moottorisahan kanssa takaisin.

– Rouva on hyvä ja sahaa itse.

– Oota mie käyn kattoo pääskö se tyttö sisälle vai…

– Et lähe nyt, keskity. Kuuntele. Kuuntele ja katso kun minä neuvon, miten tämä toimii. Painat tästä ja katot että palaa vihree ja sitten painat molemmista kahvoista yhtäaikaa.

Teen työtä käskettyä. Pian alkaa terä pyöriä ja moottori päristä.

– Potkaseeko tää?

– Kokkeile millasen säväyksen se antaa.

Kokeilen sahaa maassa makaavaan koivunrunkoon ja pian jaloissani kellii halko. Ja toinen. Ja kolmas.

Mies katselee innostumistani aavistuksen huolestuneena.

– Tää on kivaa. Voiko tällä sahata jalkaan? kysyn.

Mies on hetken hiljaa ja hakee sanoja.

– Paskooko karhu mettään?

Categories
Yleinen

Kaipaan huonoja ideoita

Kahden viikon ajan on ahdistanut niin paljon, että päätän lähteä viihteelle. Olen googlettanut ydinsotaa, nukkunut huonosti ja seurannut niin paljon uutisia, että elämännälkä on alkanut kasvaa. Pakko nauttia elämästä, kun vielä voi. Sitä paitsi isojen asioiden vastapainoksi tarvitaan hyvin pieniä asioita.

Toki käy mielessä, onko oma onni oikeutettua näinä aikoina. Ja onko minulla oikeutta kaataa kurkkuuni gintonicia, kun voisin senkin rahan lahjoittaa sodan uhreille? On – ja pitääkin olla. En voi lopettaa elämistä ja jos kaikki katkeroituvat, jälki on rumaa. Sen sijaan toivon tuominen, nauru ja tanssi ovat parhaita aseita pahuutta vastaan.

Niin minä sitten lauantaina teen serkun kanssa sotasuunnitelman radalle lähdöstä, talvilomakin kun kolkuttelee ovella. Ennen yöjuoksua päätän kuitenkin tehdä hikijuoksun. Lenkin lopussa juoksen extemporena K-marketin kaljahyllylle. Mietin kuinka moni opettaja tekee samoin ennen lomaa. Veikkaan että aika moni. Juoksukaljoja en kuitenkaan ota.

Kun pääsen kotiin, muistan että työpuhelin on vielä sulkematta. Luuria näplätessäni huomaan entisen opiskelijan viestin: “Halusin vaan kertoo et oon tääl armeijas. Ei tää kovin hauskaa oo mut ehkä selviin.” Vastaan ilahtuneeni viestistä ja vakuutan, että pärjäät kyllä. Tulee tippa linssiin. Ehkä olen jotain tehnyt oikein, kun kanssani halutaan vielä vuodenkin päästä jakaa elämän isot ja pienet asiat. Päätän ottaa sille ja avaan lonkeron.

Illalla tilaan oman äitini alkuillan juoppokuskiksi. Tämä osoittautuu isoksi virheeksi. Äidillä on kova huoli, kun olen lähdössä mierontielle. Ja vieläpä siskontyttönsä kanssa, jolta lähtee vähän lapasesta ja rukkasesta aika lailla joka kerta. ”Millä sinä pääset kottiin? Tiiätkö sinä missä se taksitolppa on?! Tuo katu on peilijäässä, miten sinä noilla kengillä pysyt pystyssä?! Ja voitteko kattoo Mirkun kanssa toistenne perään, muistelehan miten viimeksi kävi. Ottakee maltillisesti tällä kertaa ja elekee ainakaan kirkkaisiin koskeko.”

Joo joo äiti.

Jännä juttu, että sitä itse varoittelee omia lapsiaan, ja ne vastaa joojoo elä jaksa ja sitten yhtäkkiä osat vaihtuvat, kun oma äiti latelee turvallisuusohjeita ja sitä huomaakin itse pyörittelevänsä silmiään.  

Murheet alkavat sulaa sillä samaisella hetkellä, kun näen serkkulikan iloisen nätin naaman ravintolan edessä. Pari kaveria liittyvät seuraamme ja alamme suunnitella roadtrippiä Norjaan. Sehän on Nato-maa, on ensimmäinen ajatukseni. Turvallinen matkasuunitelma siis! Sipe haaveilee norjalaisesta viikingistä ja henkistä tukea osoittaaksemme lupaamme kaikki ladata Tinderin matkan ajaksi. Ihan vain viikingin löytämistä helpottaaksemme.

Sipe kyselee onko presidentti Zelenskyi meidän mielestä komea, sillä siskoni Maikki käy häneen kuumana. Pian kauhistumme – miten voimme rupatella näin pinnallisia, kun toisilla on hätä? Huomautan että emme varsinaisesti voi vaikuttaa tilanteeseen itkimmepä tai nauroimmepa. Joten valitkaamme mieluummin nauru ja taistelkaamme hyvän puolella.

Sairaanhoitajina työskentelevät ystävät ovat varmoja, että joutuvat eturintamaan, jos paska osuu tuulettimeen. Koska kaikilla on käsitys, että hoitajat hoitavat kaiken. Sitä paitsi Sandra on ollut tetissä puolustusvoimissa vuonna yhdeksänkymmentäyhdeksän ja osaa ehkä koota rynkkärin. Minä kerron olevani aika haka tarkka-ammunnassa, snipereitakin varmasti tarvitaan tosipaikan tullen. Mirkulla on myös B-vaihtoehto, jos pupu menee pöksyyn: pakeneminen Jumalan selän taa keskelle korpea, jossa voi kalastaa henkensä pitimiksi.

Minä kerron, että tekee mieli ottaa loparit, lähteä palmun alle ja hankkia nuori rakastaja. Jos maailma vaikka lopettaa kulkunsa ylihuomenna.

Jatkamme Mirkun kanssa Erika Vikmanin keikalle. Erika laulaa kotona hissuttelusta, Pietarin porteista ja huonojen ideoiden kaipaamisesta. Samalla joku parikymppinen komea pojankolliainen alkaa pyörittämään tanssilattialla ja yrittää iskeä. Minä lamaannun ja mietin että voisin olla sen äiti. Oma palmunalainen suunnitelma alkaa tuntua absurdilta. Lisäksi muistan, että minulla on omiakin lapsia.

Eipä sillä – kaveri sanoo, että oma markkina-arvo ja auton arvo pitää tarkistaa säännöllisin väliajoin. Mietin että itselläni on sentään enemmän toivoa kuin Volvollani. Tukan olin vasta värjännyt ja kihartanut, autoani en ole pessyt tai puunannut vuoteen.

Jammailun jälkeen entinen tuttu Kale seuralaisineen istuu samaan pöytään ja pian hirnumme niin että vatsaan sattuu. Tekeepä kutaa – nauru tuntuu sielun pohjassa asti! Mirkku suostuu laulamaan kanssani karaokea, mutta luovutan, kun hän ei tunnista Lapin kesää, ei Topi Sorsakosken Kirjettä eikä Kake Randelinin hittiä Tarja sinä rakas. Tunnen itseni boomeriksi ja tässä kohtaa pääsemmekin maailman kriisistä sujuvasti  ikäkriisiin. Kun pohdin pystynkö juhlimaan tänä vuonna nelikymppisiäni, myyntitykkinä työskentelevä Kale alkaa puhua kuin Runeberg ja vakuuttaa että pystyn. He ovat kuulemma Jarpan kanssa pyssyt ojossa juhliani turvaamassa. Maanpuolustus alkaa olla selvästi mielessä yhdellä jos toisella, mutta tulee jotenkin rauhallinen olo. 

Ilta on vasta nuori, joten päädymme toiseen juottolaan. Sisällä törmään sotilaana työskentelevään lapsuuden koulutoveriin ja hänen sotilastoveriinsa. Pian alkaa tanssilattia vilistä silmissä ja gintonicit kurkussa. Jossain välissä Riku sanoo, että älä koskaan lopeta kirjoittamista. Hän muistelee samoin tein runoa, jonka hänelle lukiossa kirjoitin: ”Rakkaus on kuin reikä musta – kun se loppuu, voit siihen seisaaltaan kusta.” Tai jotakin. 

Mietin että pohjimmiltaan ihminen ei muutu mihinkään. Olen edelleen se sama runoilijasielu kuin kahdeksantoistakesäisenä. Huumorikaan ei ole jalostunut. Mietimme myös Rikun kanssa, että tarinoilla on oikeasti merkitystä – niin sodassa kuin rakkaudessa. Hän vakuuttaa myös, että meillä ei ole mitään hätää. Tulee jotenkin turvallinen olo.

Pääsen sotilaiden saattamana kotiin. Jos tähän asti on mennyt kuin elokuvissa, vaikeudet alkavat kotiovelta. En kuollaksenikaan muista ovikoodia. Ja ukko kun nimenomaan halusi luopua avainlukosta minun takiani, kun avaimeni olivat aina häveissä.

Siristän silmiäni ja yritän epätoivoisesti sohia oveen eri numerosarjoja, mutta ovi antaa rosvosektorin kerta toisensa jälkeen. Pian tajuan, etten edes muista, onko sarjassa yhteensä neljä vai kuusi numeroa. Eipä aikaakaan, kun koko ovi menee turvalukkoon kymmeneksi minuutiksi ja välkyttää minulle discovaloja. Pitäisikö alkaa tanssia? Koska ei enää tanssita, istun rappusille pakkaseen ja mietin seuraavaa siirtoa. Säälittävää. Minun matkani piti loppua palmun alle, tähänkö se nyt tyssää kotiovelle metrisen lumihangen juureen?

Äiti!

Kävelenkö äidin luo kaksi kilometriä vai soitanko hakemaan? Ikkunan tiirikointi tulisi liian kalliiksi. En kai sentään voi aviomiehelleni soittaa? Hän on äitinsä tykönä sadan kilometrin päässä, sillä on päättänyt lähteä evakkoon aina kun olen viihteellä. Ei kuulemma saa unta, kun olen kreisibailaamassa. Mietin hieman ilkikurisesti, ettei taida etäisyys auttaa unensaantiin, kun painan luurinkuvaa kello 03.47. Onnekseni mies vastaa heti. Yritän pienentää itseni ja kuiskaan etten muista ovikoodia. Hän kertoo numerosarjan kolme kertaa, kuuntelee kun toistan sen viisi kertaa ja sanon kiitos. Unohdan koodin saman tien kun puhelu loppuu, mutta onneksi saan koodin whatsappilla. Tämäkö on sitä todellista arkirakkautta – toistella aamuneljältä ovikoodia toisen korvaan 76 kilometrin päästä toisistamme?

Eteisessä laitan ensitöikseni äidille viestiä, että olen turvassa. Enpä olisi vielä parikymppisenä uskonut, että vielä nelikymppisenäkin ilmoitan äidilleni päässeeni kotiin. Ihan kaikkea en tosin kerro. Esimerkiksi sitä, että meinasin jäätyä kuoliaaksi omille rappusille.

Sunnuntaiaamuna makaan sohvalla ja päässä soi. Olo on kaikkea muuta kuin stabiili, mutta silti hymyilen. Olen ainakin elänyt ja näillä muistoilla jaksan taas viisi viikkoa. Mirkku viestittää, että hän on jo hiihtämässä kuten lupasi siipalleen ja laittaa virkeän hiihtohymiön perään. Alan yökkiä pelkästä ajatuksesta. Parin tunnin päästä saan viestin, jossa Mirkku käskee seuraavan kerran muistuttamaan, että hiihto ei ole paras laji baari-illan jälkeen. Että pää on jo pytyssä. Alkaa hymyilyttää – sitä saa mitä hiihtää.

Puoliltapäivin kuulen, kun joku naputtaa ovikoodia oveen. Menee kerralla oikein. Äiti palauttaa keskimmäisen lapseni kotiin. Yritän maata mahdollisimman liikkumattomana sohvalla ja tunnustan äidille, että olen viettänyt kolme tuntia pää pöntössä. Äiti istuu kiikkustuoliin ja kysyy rauhallisesti keinunnan tahtiin, enkö ole oppinut tähän ikään mennessä yhtään mitään. Sanon että valitettavasti historia toistaa itseään. Mainitsen myös, että pääsin kuitenkin sotilassaattueessa kotiin. Että lapsellasi on sentään turvatakuut kunnossa.

Illalla luukutan ripiitillä Erika Vikmanin ja Antti Tuiskun biisiä Huonoja ideoita ja tanssin keskellä olohuonetta. Tyttäreni keksii biisiin oitis uudet sanat:

Hei, jos kaipaat huonoja ideoita

Me Kumputiellä sua palvellaan

Hei, sä kaipaat huonoja ideoita

Niitä saa aina Tinskulta!

Categories
Yleinen

Ystävälle

Juureshyllyn juurella

Lauantai-ilta Prisman käytävällä
parhaaseen katseluaikaan
hihitämme hillittömästi
oli meillä ennen raflaavampiakin mestoja
parempaakin tekemistä
kuin vertailla pyyhekoukkuja
Iittalan ja Arabian kannuja
opastaa miten mattopesulaa käytetään,
mistä kammesta väännetään.

Silti silmissämme sama syke
vuodesta tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan
kyytipoikana kipeitä katseen kajastuksia
vierivien vuosien viilaamia

muistatko
syötin sinulle pannukakkua silloin kun maailmasi musteni
sinä pidit kiinni silloin kun omani romahti.

Prisman juureshyllyllä sen ymmärsin
sama se mitä teemme
sama se missä olemme
sinun kanssasi olen siellä missä pitääkin.

– Tinsku

Tarinoita ystävyydestä täällä: Siitä tunnet sä ystävän

Categories
Yleinen

The day after tomorrow – arkisia elämyksiä osa 67

Herää uuteen aamuun paskasti nukutun yön jälkeen. Keskimmäinen piti raivonpuuskassaan isoveljeään hereillä, minkä seurauksena poika piti angsteissaan sinua hereillä puolille öin. Et saanut unen päästä kiinni, vaikka kuinka luit Tommy Tarbermanin eroottisia runoja ja ylistyslauluja ihanalle ruumiillesi. Tai ehkä juuri siksi.

Havahdu aamukahvia hörppiessäsi siihen, että muut valittavat paskanhajua, mutta itse et haista mitään. Aloita päiväsi koronatestillä. Juuri kun pyörittelet tikkua nenässäsi ja aivastelet antaumuksella joka toisella työnnöllä, perheen jokaisella jäsenellä on asiaa. “Äiti missä miun toppahousut?” ”Oot sie tänään monelta kotona?” ”Äiti anna juustoo!” ”Miks sie pyörität sitä vaan siellä toisella syrjällä, ohje käskee käymään läpi nenän koko sisäosan!” Mieti onko tilannetaju katoavaa kansanperinnettä ja huuda ”Ettekö nää mitä olen tekemässä ja mistä minä tiedän, mikä osa nenästä on sisäseinää??!!!” Poikasi kommentoi, että jos pystyt huutamaan niin pystyt vastaamaankin.

Aamupalaa lusikoidessasi toteat, että pienin on sen verran sippi ja nuhainen, ettet ilkeä viedä hoitoon. Soita äidillesi, joka on heti remmissä. Mieti hetki, miltä maailma näyttäisi ilman mummoja. Kiharra tukka ja sipaise nopeasti poskipunaa ja ihmettele, miksi näytät enemmän kasariajan muinaismuistolta kuin Karita Tuomolalta. Huomaa sitten, että puhalsit poskipunan levitysvaiheessa posket täyteen ilmaa, kun piti imeä ne sisään. Tikahdu nauruun ja mieti, että itsensä viihdyttäminen on taitolaji.

Kun yrität tehdä lähtöä, pienin ei kelpuuta mitään pikkareita, housuja tai sukkia jalkaansa. Yritä ensin hyvällä ja tarjoa vaihtoehtoja, mutta kolmevuotiaan mielestä pinkki on tänään yhtä syvältä kuin pallokuosi. Koska kello käy, puet pennun puoliväkisin ja kannat huutavana puolialastomana myttynä autoon ja mummolaan.

Juokse koulun parkkipaikalta repun ja kahden syntisen painavan kestokassin kanssa koululle, sillä tänään(kin) on luvassa Taidetta ja luovaa ilmaisua. Ulko-ovella housut meinaavat tippua jalasta ja maskikin pitäisi taikoa naamalle, muttei ole käsiä millä operoida. Syöksy kassien kanssa opehuoneeseen, jossa kollega virnuilee ”long time no see” ja toinen kyselee, tulitko tänne yöksi. Yritä ottaa kiireessä kopioita, mutta tulostin huutaa ensin paperia ja suoltaa sitten kollegan satasivuista työtä.

Juokse laittamaan opiskelijat töihin. Huomaat luokassa uuden kasvon, mutta ennen kuin ehdit esitellä itsesi, hän puuskahtaa ”Mikä VITTU on artesaani?!” Selitä sana artesaani ja kirjoita taululle voimasanoja ruotsiksi, joilla toivot häneen avaavan keskustelun seuraavalla kerralla. Syöksy palaveriin, sillä tänään pitää olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Kun palaat tunnille ja tarkistat ruotsin tehtävää, työkaveri viereisestä luokasta kaappaa näyttösi.

Lounasta lappaessasi saat paikallislehden päätoimittajalta kuvan, jossa on 30 vuotta vanha lehtijuttu edesmenneestä isästäsi moottorikelkan selässä. Kelkka on yksisuksinen Terhi 10, jolla opettelit isäsi kanssa ajamaan. Lähde hakemaan kahvia, sillä alkaa itkettää. Miten joku voi olla enää olematta ja olla silti kaikkialla?

Juokse kahvin jälkeen etsimään saksia ja liimaa ja mieti, elätkö päivääsi murmelina. Eilen etsit taidetarvikkeita pitkin toista kampusta ja hikoilit kuin Mikko-sika palmun alla. Et ole varma onko painosi lähtenyt tippumaan kuntokuurisi vai työpaikkaliikunnan ansiosta. Päässä alkaa soida 80-luvun klassikko-ohjelma Mummon tunnusmusiikki ”Hyppy sinne toinen tänne, pian on mennyt elämämme”.

Juokse luokkaan saksien ja liimapuikkojen kanssa, mutta totea pian, ettei siellä ole sen paremmin pulpetteja kuin oppilaitakaan. Katsele vielä minuutin ajan tyhmänä ympärillesi. Rahaa kestokassisi ja liimaputelisi kerrosta alemmaksi, jossa opiskelijasi vauhkoavat suut vaahdossa koronasta ja rokotusten haitoista. Istu alas, huokaise ja totea, että on ollut vähän kriipi päivä. Opiskelijat antavat oitis selkeän selityksen päivänkulkuusi: ”Se johtuu siitä rokotteesta. Se tekee sammakonkin homoksi.”

Iske tietokone tulille ja aloita tunti. Jos aiemmasta luokasta lähti kuva, nyt lähtee ääni. Kiroa tekniikka alimpaan hornan kuiluun. Olisit näyttänyt YouTubesta pätkän lavarunoutta, mutta nyt joudut esiintymään itse. Ihme kyllä villivarsat hiljentyvät sanan äärelle ja alkavat myös itse työstämään runoja. Kehu kaikkia tuotoksia – myös niitä, joissa pääosaa näyttelee Jallu ja perse. Kun työkaverisi Jarkko ilmestyy luokkaan, laita hänet kiipeämään katonrajaan ja säätämään ääninappulaa. Muista kehua. Piirrä kesken tunnin permanenttitussilla taululle ja seinään ja tunnusta hölmöilysi siivoojalle tunnin jälkeen. Jää siivoojan kaveriksi noukkimaan paperisilppuja lattialta, sillä et ilkeä jättää häntä yksinkään.

Hävitä päivän päätteeksi avaimesi ja etsi pelastavaa enkeliä ympäri koulua, jotta pääset opehuoneeseen. Soita työparillesi, jonka kanssa pitäisi suunnitella huomisen tunnit. Hän iskee luurin korvaan ja laittaa perään viestiä ”Oletko Tinsku?” Mieti mistä nyt tuulee ja vastaa olevasi Tauno. Sikke viestittää, että seuraavan päivän lippulappupeli löytyy hänen työpöydältään. Käännä Siken työpöytä ylösalaisin ja riemuitse siitä, että jonkun muunkin työpöytä pursuaa paperiröykkiöitä. Vaikka muiden oppituntien sisällöt ovat vielä levällään kuin ellun kanat, nyt pitää juosta vapauttamaan mummo.

Kylmäkäynnistä Volvo, sillä aamulla et ehtinyt iskemään lämmityspiuhaa paikoilleen ja päivän aikana et muistanut. Nuhtele mielessäsi Jarkkoa, sillä hänkään ei ottautunut asialle. Autossa Matti ja Teppo laulaa elämän tyrskyistä, laula mukana.

Kun pääset kotiin, keskimmäinen kertoo löytäneensä Jorman tukehtuneena. Robotti-imuri on läkähtynyt mandariininlohkoon ja niihin pinkkeihin housuihin, jotka eivät aamulla pienimmälle kelvanneet ja jotka suutuspäissäsi viskasit olohuoneen halki keittiöön. Pian haistat palaneen käryä. Syöksy keittiöön, jossa keskimmäinen on sohinut päälle väärän levyn ja paistaa paistinpannulla muovirasian kantta. Mieti voisiko olla niiden tyrskyjen sijaan välillä pelkkää liplatusta.

Categories
Yleinen

Kas näin kaatuu kuusi

Mikäli oma kuusenhakureissusi tuntui tylsältä ja turvalliselta, lue kuinka Maikki sen teki ja palaa hetkeksi jouluiseen tunnelmaan.

Viis veisaa miehesi kielloista hankkia joulukuusi. Ota vinkuva lapsi ja saha kainaloon ja kävele päin honkia, vaikka pitäisi etsiä kuusi.

Unohda realiteetit. Etsi metsän isoin kuusi. Ei haittaa vaikka yksi oksa on naapurin tontilla.

Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uhkeat.

Ala kaataa julmetun kokoista nelimetristä kuusta tylsällä sahalla.

Katso kun lapsesi hytisee vieressä ja valittaa kylmyyttä. Käske olla inisemättä turhista ja kysy, haluatko joulukuusen vai et.

Ala raahata kaatamaasi kuusta umpihangessa. Lapsesi kannustaa vieressä “Vauhtia nyt, hopi hopi!”, mutta kuusi painaa kuin synti. Lennä selällesi ja kuuntele kun polvesta kuuluu naks. Vaikeroi hetki hangessa ja mieti, menikö toisenkin polven ristiside paskaksi.

Jatka puun raahaamista, läähätä hetki paikoillasi ja vaihda sitten suuntaa. Muistat, että etuovesta sitä ei ainakaan kannata viedä – muuten ei loppiaisena enää lempi leisku. Mies ei voi sietää havuja, neulasia tai piikkejä.

Raahaa, retuuta ja rytyytä kuusi takaovelle. Kun painat puuta, äkkäät, ettei se millään mahdu ovesta sisään eikä sen paremmin kuusenjalkaan.

Vedä kuusi ovenraosta ulos ja sahaa puoli metriä kuusen kannasta pois.

Sovita kuusta jalkaan ja totea, ettei mahdu vieläkään. Sahaa kuusta lyhyemmäksi ja vuole kirveellä kantaa ohuemmaksi.

Tunge kantaa jalkaan ja hiffaa, ettei mahdu vieläkään. Etsi varastosta sanko jalan tilalle.

Ala vetää kuusentynkää sisään ja kiroa, sillä se ei edelleenkään mahdu ovesta. Sahaa vuorostasi latvasta metri pois.

Kisko kuusi kodinhoitohuoneeseen, vaikka tekee helvetin tiukkaa. Katso kuinka kissan hiekkalaatikon kansi ja paskalapio lähtevät kuusen mukaan ja todista kuinka kuusenoksat levittelevät kissan kusipaakkuja pitkin poikin lattiaa. 

Revi kuusi vastakarvaan takaisin ulos ja sahaa vielä metri pois. 

Vie joulupuu uudestaan kylppäriin ja yritä ummistaa silmäsi helvetinmoiselta sotkulta.

Jätä puu pötkölleen kodinhoitohuoneen lattialle ylläriksi miehellesi.

Kuuntele illalla miehesi joulusaarnaa. Hän on hieman käpynä, koska ei päässyt työpäivän jälkeen suihkuun. Lisäksi hän on lakaissut huushollin jo neljä kertaa havuista. 

Kuuntele aattoaamuna miehesi piikittelyä, kun alat koristella kuusta. Hän vittuilee eikö pituus riitä, kun et yllä laittaa palleroita yläoksille.

Keräile koko joululoma kuusenoksia, neulasia ja havuja mitä ihmeellisimmistä paikoista: lapsen potasta, juomalasista ja vessapaperista. Kun peset hampaitasi, suussasi pyörii neulanen. Mieti onko sellaisen nieleminen vaarallista.

Kyllästy alle viikossa variseviin neulasiin, pätki kuusi puutarhasaksilla paikoilleen ja polta takassa. Varotoimista huolimatta olet varma, että neulasia löytyy vielä juhannuksenakin.

Categories
Yleinen

Painajainen piparinpaistajien perheessä

Puuhaamme siskon kanssa täydellistä joulua 30 kilometrin päässä toisistamme. Vielä tässä vaiheessa kummallakaan ei ole aavistusta siitä, miten pipariksi homma voi mennä.

Varoitus! Tarina ei sovi kaikkein herkimmille jouluihmisille.

Tinsku:

Kodin Kuvalehti tupsahtaa postilaatikkoon. Iltakahvilla alan plärätä lehteä ja silloin sen nään. Piparikranssi! Innostun alta aikayksikön ja alan googletella eri versioita piparikransseista. Selvästi helpompi väsätä kuin piparkakkutalo! Piparinen kranssipohja, tähtipipareita pintaan ja kauniit koristelut – avot. Saisin purkaa pipareihin sekä luovuuttani että levottomuuttani. Tänä vuonna tekisin täydellisen joulun Katri Helenan laulaessa taustalla Joulumaasta. 

Tästä se idea sitten lähti.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Kiertelen lapseni kanssa kirpputoria, kun mukula bongaa kaiken romun keskeltä muumitalon muotoiset piparkakkumuotit. Innostun heti huikeasta löydöstä. En malta odottaa, että pääsen puuhastelemaan kolmevuotiaan kanssa, fiilistelemään joulua ja leipomaan kauniin pipariunelman! Näen jo silmissäni Nuuskamuikkusen muotoisen piparin soittamassa huuliharppuaan talon terassilla. Vai näpertelisinkö sittenkin Muumipapan vetelemään kurttua kuistille?

Tinsku:

Työpäivän jälkeen isken toisten äitien tekemän piparkakkutaikinan pöydälle. Luen pikaisesti piparikranssin ohjeet, jossa neuvotaan käyttämään lautasta apuna pyöreän kranssipohjan teossa. Teen työtä käskettyä, mutta lautanen jää kiinni taikinaan ja pöydälle. Voi jumalauta, miksei piparien jumala maininnut vehnäjauhoa? Lopulta saan lautasen irti, mutta nyt taikina on jumissa lautasessa enkä saa sitä irtoamaan pellille, vaikka kuinka annan sille selkään. Lopulta älyän ottaa terävän veitsen ja irrottelen taikinan varovasti irti lautasesta. Painan pienemmän lautasen palleron sisään ja kranssin muoto alkaa hahmottua. Ei hassumpaa, mietin ja yritän ottaa saman virneen naamalleni kuin Sikke Sumari Koko Suomi leipoo -ohjelmassa.

Lopusta taikinasta teen tähtiä, kuun ja pilviä. Tähtitaivas voisi olla kiva teema. Soitan miehelle ja tilaan kaiken varuilta lisää taikinaa kaupasta, sillä tyttö on ruvennut äheltämään vieressäni neliön muotoisia seiniä. Hän haluaa ehdottomasti tehdä piparkakkutalon. 

– Eikö tuo viime viikolla tehty piparikota riitä?

– Ei, pitää saada talo.

Huokaisen – minä kun kuvittelin kranssilla kiertäväni piparitalot kaukaa.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Tulee SE päivä pari viikkoa ennen jouluaattoa. Poimin piparitaikinan pakkasesta sulamaan, otan muotit ja sokerikuorrutetuubit esiin ja panen joululaulut soimaan. Tulkoon joulu! Muottien mukana tulleita ohjeita on helppo seurata: oikea määrä tietynlaisia paloja ja eikun uuniin.

Muistelin Sikke Sumarin sanoneen jossain tunnelmallisessa TV-ohjelmassa, että piparkakkutalon seinien kannattaa olla suorat pellille laittaessa. Annan kuitenkin lapseni nostella ne omaan tyyliinsä leivinpaperille ja ajattelen suoristaa ne sitten, kun tulisivat uunista (mitä vittua?!?). Jännä juttu, että uunissa seinien vinoumat vain korostuvat.

Tinsku:

Otan piparit uunista. Kranssipohja onnistuu, mutta ensimmäinen pelti pikkupipareita palaa ja toisen pellin piparit halkeilevat pinnalta. Mies arvelee niiden olevan liian paksuja. No, leipuri paikkaa virheensä sokerilla ja taidokkaalla koristeluilla!

Alankin tehdä sokeripikeeriä koristelua varten. Ohjeessa sanotaan, että voi sitä voi käyttää myös liimana. Kun pikeeri on valmis, yritän tunkea sen muovipussiin. Tahmeaa tahnaa on pian pöydällä, reisillä ja käsillä. Kun pesen käsiäni, tekee mieli pestä kädet koko hommasta. Mutta ei tänne luovuttamaan ole tultu. Kun litku on pussissa, leikkaan saksilla pussin kulman irti. Mahtavaa, nyt alkaa paras osuus. Näin sydämeeni joulun teen! 

Pursotan kuorrutetta, mutta pussi pieraisee sokerin voimalla tähden päälle ja valkoinen tahna leviää rumasti. Seuraava puristus ja näyttää siltä kuin ilotulite olisi räjähtänyt paikoilleen. Tähtitaivaan sijana käsissäni on tähtien sota. Otan toisen tähden ja puristan pussia, mutta tähti näyttää siltä kuin juoppo olisi sen vapisevin käsin tursotellut menemään. Yritän peittää koko paskan karkeilla, mutto tulos näyttää yksivuotiaan yritykseltä. Alkaa mennä tunteisiin.

– Ei jumalauta, mitä minä teen väärin??!

– Äiti keskity. Kun keskittyisit niin voisit onnistua, poika nauraa.

– No kun ei tämä tursotin tottele! Ei tämä rakettitiedettä voi olla!!

– Anna kun minä näytän, neiti 8 vee sanoo.

En usko silmiäni. Hän vetää ensimmäisellä yrittämällä kauniin reunuksen pilvelle. 

– Pidät vähän täältä etäämpää kiinni. Etkä ragee. 

– Anna kun miekin kokeilen, mies sanoo. 

Käännän katseeni, ettei pulssi nousisi enää enempää. Tiedän näkemättäkin, että mieheni vetelee täydellisiä viivoja insinöörin itsevarmuudella. 

Yritän vielä itsekin, mutta lopputulos on yhtä tuhnua. Vieressä pienin syö koristeiksi tarkoitettuja karkkeja, poika nappaa suuhunsa kaikkein kauneimman piparin ja kissa tunkee keskelle piparihelvettiä niin että syljen karvoja suustani. 

– Tämä oli tässä! Sitten kun nukutte, niin jatkan! Saanpahan olla rauhassa, uhoan.

– Varmaan saadaan nukuttua, kun kiroilu kuuluu yläkertaan! poika kommentoi.

– Äiti on kuin tuo apina, niin monta asiaa menossa yhtä aikaa, että pää räjähtää! tyttö osoittaa uusinta sisustushankintaani.

– Hhihiiihhhi.

Apinalle sukua?

Tällä välin siskon luona. Maikki: Kun piparit ovat paistuneet, mietiskelen seuraavaa työvaihetta. Sikke Sumari oli koristellut talon osat ennen kuin liimasi talon kasaan, siispä päätän tehdä samoin. Koristelu sujuu oikein hyvin! Sinistä, pinkkiä ja vihreää sokerikuorrutetta kehiin ja seinistä tulee oikein koristeelliset. Sitten huolellinen jäähdytys ulkona pakkasessa. Kyttään samalla nenä kiinni ikkunassa, ettei naapurin rekku käy napsimassa herkkuja parempiin suihin – se kun on tunnetusti piparin perään.

Sitten onkin jäljellä kokoamisvaihe. Otan esiin leivontaliiman, joka tarttui mukaani kaupasta edellisellä viikolla. Kaveri oli kehunut aineen maasta taivaisiin ja kerskunut 8-vuotiaan poikansa tehneen liiman avulla jo kuusi onnistunutta piparkakkutaloa. Kyllähän minäkin sen avulla onnistuisin! 

Liimassa vain tuntuu olevan jokin vika. Se on niin kovaa, etten saa sitä puristettua tuubista ulos. Sikke Sumari oli telkkarissa lämmittänyt samaista liimaa kuumassa vesihauteessa, niinpä päädyn matkimaan. Liimasta tuleekin juoksevampaa ja saan kuin saankin levitettyä sitä seinien reunoihin.

Kun tulee aika yhdistää seinät toisiinsa, huomaan niiden suoruuden tärkeyden. Liimatut pinnat eivät yllä toisiinsa kiinni kuin parin sentin matkalta, vaikka seinillä on korkeutta 30 senttiä (tai no, osalla 32). Ehkäpä se kuitenkin riittää, kai ne toisiinsa nojatessa tukisivat koko hökkelin rakennetta tarpeeksi? Seinät pysyvätkin jotakuinkin pystyssä. En jaksa jäädä odottelemaan liiman kuivumista, vaan ryhdyn kuistien rakentamiseen. Teen vahingossa kuistien kattoon tarkoitetuista palasista seinät, mutta en anna sen haitata. Kuistit pysyvät juuri ja juuri seinissä kiinni ja vain yksi seinä halkeaa. Asettelen sen takaisin ja yritän olla hengittämättä luomukseeni päin. Vuoden jouluisin äiti -palkinto on pian minun!

Tinsku:

Tyttäreni ottaa sokeripikeeriä ja yrittää liimata piparkakkutalonsa seiniä toisiinsa. Pian alkaa huuto. Ja pian kuulen lauseen, jota pelkään kuollakseni:

– Äiti auta!

Muistan katsoneeni Suomen kauneimmat kodit – jouluversiota, jossa Sikke Sumari liimasi kaunista pinkkiä piparkakkutaloa kasaan. Näytti niin idioottivarmalta, että ehkä jopa minä voisin onnistua. Pian valkenee totuus.

– Rakas lapsi, tämä on fyysisesti mahdotonta, kun seinien pitäisi olla symmetriset ja suorat. Ei nuo yletä mitenkään koskettamaan toisiinsa.

– Byääääääää!!!

– Kuka tässä nyt ragee. Rauhoitu äläkä huuda, huudan.

Tunnen kuinka jouluinen tunnelma alkaa täyttää talon. Työnnän sokerilitkua seinien väliin, mutta ne eivät tottele millään muotoa ajatustani. Suustani pääsee pari ärräpäätä. Talo romahtaa kerta toisensa jälkeen.

– Ensin romahtaa talo ja sitten äiti! tyttö itkee ja nauraa yhtä aikaa.

Lopulta runkutan apinan raivolla sokeria seiniin ja talo pysyy kuin ihmeen kaupalla kasassa. Näyttää enemmän huojuvalta ladolta kuin jouluyön unelmalta, mutta välttää. Kiellän tytärtäni koskemasta joulun ihmeeseen ja artikuloin erittäin selkeästi, että kattoa ei voi kiinnittää paikoilleen kuin vasta huomenna. Seinien pitää kuivua kunnolla. Kun käännän selkäni, alkaa huuto. Tytär on yrittänyt liimata kattoa seiniin ja koko mökki on luhistunut kasaan.

– Mitä minä just sanoin? Nyt ei enää hermot riitä. Nyt ollaan siinä pisteessä, että tämä sota jatkuu huomenna. 

Samassa soi puhelin. Äiti soittaa. Puuskahdan leipovani piparkakkutaloa.

– Niin kuului siskoskin tekevän. Mistä lähin hermoheikkojen on niitä kannattanut tehä?

– Ootte kyllä isäänne tullu mitä tulee rakentamiseenkin. Teette ensin ja ajattelette sitten, mies kommentoi puhelun jälkeen.

Isä.

Ensimmäinen joulu ilman isää. Jos isä eläisi, hän tulisi nyt ovesta kengät jalassa sisään ja kysyisi onko kahvia. Varastaisi hirvipiparin pelliltä ja sanoisi, että se pitää lopettaa ensin, ettei potki mahassa. Villitsisi lapset niin ettei nukkumaanmenosta tulisi mitään. Käskisi etsimään “sieltä Forecasta” Kivelän Veikon ja Harisen Martin osoitteet niin että saisi joulukortit lähetettyä. Nyt on liian hiljaista. Kyyneleet valuvat pipareiden päälle.

– Isi, äiti itkee taas! poika huutaa.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Annan kolmevuotiaalleni ehdottoman kiellon koskea taloon tai iskisi elinikäinen karkkikielto. Tämä on nyt minun taisteluni. Kun olen aikani pähkäillyt, kuinka saisin mutkittelevan kuusiosaisen katon mitenkään kiinni horjakkaan rakennelmaan, päädyn vain nostamaan peukut pystyyn ja toivomaan parasta. On niitä ihmeitä ennenkin tässä torpassa nähty! Levitän liimaa kattopalojen reunoihin ja isken palaset yksi kerrallaan seinien päälle. Saan nostettua tasan kaksi kattopalasta paikalleen, kun koko komeus romahtaa maan tasalle silmieni edessä. 

Paskan möivät.

Tinsku:

Alan valmistautua kesyttämään perkelettäni uudelleen. Aion tehdä sokeripikeeriä ja alan mitata tomusokeria kulhoon, kun huomaan munien loppuneen. Eikun kauppaan. Leivontahyllyltä bongaan valmista sokerikuorrutetta ja leivontaliimaa. Miksipä tekemään itse, kun toiset äidit ovat sitä jo keitelleet? Kello on sitä paitsi jo puoli kahdeksan illalla. Ostan myös ranskanpastilleja ja pinkkejä nonparelleja pipareitani piristämään.

Kotona alan suoraan koristella pipareita. Mies huutaa puolen tunnin kuluttua, että kauppakassi on edelleen eteisessä. Juoksen eteiseen ja katson sivusilmällä, kun tyttö ottaa leivontaliiman ja alkaa liimata piparkakkutalonsa seiniä kasaan. Kohtaa alkaa tutuksi tullut tuskanhuuto.

– Ei tää onnistu!

Otan tuubin ja yritän itse. Talo luhistuu.

–Mitä shaissea tämä on? Nyt ollaan siinä pisteessä, että minä en enää suostu tähän rakennukseen enää koskemaan. Isi jatkaa tästä. 

– Isiiiii! 

Mies tulee keittiöön, huokaisee ja käärii hihansa. Hänellä on paljon hallitumpi lähestymistapa jo lähdössä. Katson kun hän laittaa ensimmäisen seinän kyljelleen makaamaan ja tursottaa vakaalla otteella aimo annoksen liimaa seinämän saumoihin ja painaa seuraavan seinän tasaisen varmasti kiinni. Ja odottaa kaikessa rauhassa.

– Aa isi tekee sen tolleen fiksusti, ihailen.

Talo pysyy kuin pysyykin kasassa ja tyttö hymyilee kuin Beetlehemin puolikuu. Ei haittaa vaikka seinät vähän irvistävät. Tyttö alkaa koristella mökkiä hienoksi karkeilla ja sokerilla.

Alan pursottaa kaupan tuubista koristevanaa omien pipareitteni päälle ja asettelen nonparelleja pinnalle. TV:ssä koko Suomi leipoo koristeita kuuseen ja tuomarit kehuvat kilpailijoiden omaperäisiä tuotoksia maasta taivaisiin. Omistani tulee ihan nättejä, vaikka kalpenevatkin tähtileipureiden tekeleiden rinnalla. Kun alan hahmotella pikkupipareita kranssipohjan päälle, pulssi alkaa jälleen nousta. Piparit ovat niin pieniä, että pohja ei peity. Näyttää siltä, etten ole ajatellut asiaa loppuun asti.

– Vaimo nyt olisi aika lopettaa. Lasten pitäisi olla jo nukkumassa.

– Joo ihan just.

– Ei kun nyt. Kello on yhdeksän.

– Joo tää on ihan paska. Ei jumalauta en jaksa.

– Sano vaan minkä kokosen muotin haluat, niin laitan tulostumaan, mies sanoo viitaten 3D-tulostimeemme.

Sitten hän kääntyy televisioon ja lapsiin päin.

– Tuo ohjelma olis K-18, jos äiti olis tuolla leipomassa! 

Lapset alkavat kikattaa.

Seuraavana aamuna tytär kyselee veljeltään, onko tämä avannut jo joulukalenterinsa. Poika vastaa myöntävästi.

– Mitäpä tuli? Tuliko piparkakkutalo?

Samassa huomaan, että piparkakkutalo näyttää valjulta. Joku on syönyt seinistä ja katosta karkit.

– Ootko tosissas, siskos tekemä mökki, katson poikaani murhaavasti.

– En se minä ollu, poika virnistää.

– Etpä vissiin. Tässä talossa ei kukaan muu himoitse lähimmäisensä tekemää torppaa.

– Ja äiti, ootko muuten nähny sitä piparikotaa missään?

Muistelen jättäneeni sen takan päälle talteen, mutta kota on hävinnyt kuin pieru saharaan. Lautanen muruineen on kyllä tallella.

– Oikeesti, eihän täällä voi enää leipoakaan mitään, kun yksi syö kaiken! huudan.

Tyttärellä on jo seuraava visio mielessä.

– Tuohon mökkiin pitää saada kynttilä sisään, tyttö vaatii.

– Mutta rakas eihän siinä ole ikkunaa, ei se kynttilä näy mihinkään.

– Näkyy, kynttilä pitää olla.

Käyn kipon ja tuikun osoittaakseni olevani oikeassa. Pian tulee kuitenkin tenka poo. Mökissä ei ole ovia eikä ikkunoita, joten en saa kynttilää sisään.

– Varmaan pitää nostaa sitä taloa, tyttö ehdottaa.

– Aivan! nauran ja nostan talon ilmaan.

Kynttilä palaa, mutta valoa ei näy mistään. Kohta palaa pinnan lisäksi pipari.

– Ei se näy mihinkään! Ihan paska! tytär inisee.

– No sitähän minä yritin sanoa.

– Pitää tehdä reikä.

– Yhtään reikää ei tehdä nyt, kun tää kutakuinkin pysyy kasassa.

– Minä murskaan sen!!

– Et todellakaan murskaa mitään, sitä on tehty kuin Iisakin kirkkoa!! Seisokoon siinä pääsiäiseen. Ja tätä EI SYÖDÄ, käännän katseeni poikaan.

Pian pienin juoksee takkahuoneesta piparikranssin pohja päässään. Juoksen perään ja pelastan aarteeni. Sitten ehdotan keskimmäiselle, että pitkä kynttilä voisi toimia.

Seuraavana päivänä miehen 3D-tulostin on työstänyt valmiiksi ison lumihiutaleen muotoisen piparimuotin. Jälleen löydän itseni kaulimasta taikinaa ja sovittelemasta muottia massaan työpäivän jälkeen. Kun yritän nostaa hiutaleita pellille, totean, että malli on harvinaisen mulkku muotiksi. Pipareiden sakarat venyvät, paukkuvat, katkeilevat ja jäävät reunoilta repaleisiksi. Yksi luomuksistani muistuttaa karjalanpiirakkaa, toinen näyttää täydelliseltä kirkkoveneeltä. Paiston jälkeen osa hiutaleen sakaroista on mustia. Tunnen kuinka verenpaine nousee.

Päätän ripustaa kranssipohjan seinälle ilman pipareita. Less is more vai miten se meni? Pitäköön Kuvalehden lukijat illuusion täydellisestä joulusta ja Sikke Sumari voittajan virneensä. Piparia en suuhuni aio työntää missään muodossa ennen kuin joku kehittelee pipariviinan.

Tällä välin siskon luona. Maikki: Se siitä sitten. Sullon muumitalon muotit kirpparille menevien tavaroiden kassiin. Sikke saisi pitää tunnelmallisuutensa ja tunkkinsa. Ne on toiset mimmit, jotka pipareita pyörittelee. Minun raksaurani oli tässä.

Oikein hyvää joulua kaikille blogimme lukijoille ja menestyksekkäämpää piparinpaistoa!

PS. Tinsku:

Karjalaisessa oli kiva ohje joulutähdistä, jotka tehdään vanhoista kirjan sivuista. Siitähän se ajatus sitten lähti…..

PPS. Ei se ole mennyt niin kuin Strömsössä aikaisemminkaan. Lue Erään yksisarvisen tarina

Categories
Yleinen

Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia

Perhe-elämämme on tällä hetkellä hyvin kyseenalaista, sillä elämme kyselyikäisen kysymysten keskellä. Kysymyssanat mikä, mitä, miten, mistä, millainen, kuka ja kenen kanssa karkaavat tuon tuosta kolmevuotiaan huulilta. Ja ennen kaikkea miksi.

– Missä isi on?

– Töissä.

– Miksi?

– Että saisi rahaa.

– Miksi?

– Että meillä olisi leipää pöydässä.

– Miksi?

– Koska meillä on nälkä.

– Miksi?

– No ihmisille tulee nälkä, kun tarpeeksi touhuaa.

– Miksi?

– Koska keho tarvitsee polttoainetta.

– Miksi?

– Koska muuten se kuukahtaisi.

– Mitä talkottaa kuukahtaa?

– Se tarkoittaa vähän niin kuin kaatumista tai kellahtamista. Laitatko nyt vaan ne hanskat käteen.

– Miksi?

Iltasadun aikaan kysymystulva räjäyttää jo muutenkin ylikuormittuneen pään. Yksi kolmevuotiaan lempikirjoista on Maikki Harjanteen Eläköön Minttu. Teoksessa Mistä on pienet Mintut tehty? käsitellään aisteja. Yhdellä sivulla Mintulle sattuu haaveri.

– Kotimatkalla Minttu astuu paljaalla jalalla kävyn päälle, ja se sattuu. Iho tuntee my… luen, mutta taapero keskeyttää minut nopeasti.

– Minkä käpyn?

– Näyttää männynkävyltä.

– Minkä männyn?

– Sellasen havupuun.

– Mikä on havupuu?

– Sellanen vihreä ja piikikäs puu metsässä. Suomen yleisin puu.

– Millanen käpy se on? Onko se ito te käpy?

– Tuommonen pieni näyttää olevan.

– Mistä se käpy tuli?

– Puusta varmaan. 

– Mistä puusta?

– Varmaan siitä männystä.

– Miksi se tippui siihen maahan?

– Kävyt tippuu, kun ne kypsyy. Voidaanko nyt rakas jatkaa lukemista?

– Oliko se yksin se käpy? Vai oliko niitä toinen? Missä se käpy nyt on? Miksi tuo hiili ilvistää? Miksi Minttu itkee? Sattuuko Minttuun? Missä sen isi on?

Ei vaikuta lainkaan siltä, että kyseleminen laantuisi iän karttuessa, sillä 8- ja 10-vuotiaillakin riittää kysyttävää. Puhumattakaan nelikymppisistä. Eräänä perjantai-iltana istumme jäähyllä saunasta. Muu perhe istuutuu hikisenä sohvalle, minä avaan siiderin ja alan selailla Annaa keittiönpöydän ääressä. Tuota pikaa avaan keskustelun.

– Siis ihana! Tässä on 76-vuotias nainen eikä se vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona. Miettikää, kaikki on mahdollista vielä tuossa iässä. Miustakin voi vielä tulla vaikka mitä! Muistakaa lapset, kaikki on mahdollista! hehkutan.

– Ai kuuhun lentäminen? tiedustelee 10-vuotias.

– Kyllä.

– Se että mie muutun pojaks? kysyy 8-vuotias tyttäreni.

– Kyllä.

– Tulla pistoolilla ammutuksi?

– Varsinkin se. Jos sitä haluaa, niin voi matkustaa slummialueelle Yhdysvaltoihin.

– Mikä on slummi?

Selitän sanan slummi ja jatkan intopiukeana Annan lukemista.

– Siis ihana. Tää aikuinen nainen sanoo, että hän riittää sellaisena kuin on. Minäkin riitän tällaisena. Miettikää nyt, myö ollaan hyviä just tällaisina, ei pitäs olla koko ajan tarvetta riuhtoa ja revitellä. Onko teillä lapset sellainen olo, että työ riitätte sellaisina kuin olette?

– Ei, en saa ilmaiseksi pleikkaa olemalla sellainen kuin olen, isoin töksäyttää.

– Eri asia. Kukaan normaali ihminen ei saa mitään ilmaiseksi tekemättä mitään paitsi pilalle hemmotellut lapset. Meillä ei ole rahaa kuin roskaa, huomautan.

– Niin, meillä on roskaa enemmän kuin rahaa! keskimmäinen hihkaisee.

– Mikä on normaali ihminen? isoin kysyy.

– Ei ainakaan äiti! keskimmäinen hihittää.

– Hei äiti on ”normaali”, isoin kommentoi ja tekee sormillaan lainausmerkit ilmaan.

– Very funny. No hei, kuvitelkaa jos isillä olis normaali nainen. Vähänkö sillä olis tylsä elämä, puolustelen.

– Niin. Pääsisin paikasta A paikkaan B ilman muuttujia ja olisi viisivuotissuunnitelma. Kun olis edes kaksivuotissuunnitelma, mies huokaisee ja ottaa hörpyn oluestaan.

– Mut hei ihana kun työ keskustelette. Vaikuttaa siltä, että teistä ei tule juntteja, totean ja katson lapsiani ihailevasti.

– Mikä on juntti? Oonko mie juntti? isoin tiedustelee.

– Elä kysele, mies vastaa.

– Lapsi haluaa tietää, asiallinen keskustelu. Ja vastaus kysymykseen: isäs on juntti, tokaisen.

– Minä en keskustele vaille kymmenen illalla, mies ärähtää.

– No se nyt ei kato kellonaikaa, millonkaan ei ole hyvä aika, korotan ääntäni.

– No ei sitten.

– Eikun nyt keskustellaan. Poikani, kysy ihan mitä vain, yllytän.

– Montako miestä sulla on ollu? poika kysyy muitta mutkitta.

Ihan tätä en ollut osannut odottaa. Pyörittelen vastausta mielessäni hieman liian kauan.

– Tuota. Tämä kysymys ei taida olla lasten eikä isin korville. Kysypä joku toinen!

– Kerro kerro!! lapset kannustavat kuorossa ja virnuilevat kuin viimeistä päivää.

Mies kääntyy puoleeni ilkikurisesti.

– Niin, äiti kertoo nyt kun aloitti. Ei sitä korttia voi vetää pois, jos kysymys on jo esitetty. Vastaa.

Yritän miettiä diplomaattista vastausta.

– No muutama… Kolme poikaystävää ennen isää.

– Entäs se Sandels? poika tiedustelee.

Mietin kuumeisesti. Muutamaa Sandelsia oli kyllä tullut imettyä, mutta ne olivat oluita.

– Sandels?

– Se ruotsalainen.

– Ai Staffan? nauran katketakseni.

– Just se. Miks työ erositte?

– Siinä oli kaikenlaista. Kato kun rakkaus ei aina riitä. Voi tulla muita asioita, joista ei pääse yli eikä ympäri ja jotka tekee sen rakkaudenkin liian vaikeaksi, niin että lopulta luovuttaa ja luopuu rakkaudesta. Päästää irti kaikesta kauniista. Ja joskus vaikka kaikki muu loksahtaisi kohdilleen ja hetki olisi oikea, niin sitten ei välttämättä olekaan rakkautta. On se merkillistä tämä ihmiselämä.

– Joo riittää varmaan nää maata syleilevät vastaukset. Perhe saunaan, mies komentaa.

– Erootteko työ joskus? Jos erootte niin vähänkö siistiä – mulla olisi kaks kotia, isoin maalailee.

– Ei olla eroamassa. Äiti ei pärjäis ilman iskää ja isällä ei olis äksöniä ilman äitiä, vastaan.

Saunan lauteilla katson olutta hörppivää miestäni ja esitän illan viimeisen kysymyksen.

– Montako oot ottanu?

Mies miettii hiukan liian kauan.

– Kolme.

Categories
Yleinen

Häpeällinen autohäpeä: Hienohousuinen mies ja hedelmä hanurissa

Viime viikolla lupasin heittää pari opiskelijaa kampukselta keskustaan. Sama suunta, no big deal. Siinä lampsiessamme parin sadan metrin matkaa koululta parkkipaikalle alkoi kuitenkin kaduttaa. Missähän kunnossa autoni mahtoi olla? Oli pakko varoittaa teinejä, että älkää sitten säikähtäkö. Kun kolme lasta murustelevat ja mäihäävät autoa niin jälki on sen näköistä. Todellisuudessa olin enempi huolissani omista jätöksistäni. Montakohan banaania mahtoi lojua penkillä tai jalkatilassa? Ehtisikö vetää ne ajoissa pyllyn alta pois? Aina en ollut ehtinyt ja sain kuulla siitä vieläkin.

Siinä selitellessäni olin pettynyt itseeni. En ollut yhtä rohkea kuin Aikku, joka häpesi kotiaan, mutta jätti varoitteluvirret veisaamatta ja päätti kohdata hammastahnaroiskeet ja kissanpaskan koristamat kaakelit silmästä silmään ystävän tullessa yllätysvisiitille.

Minun yllätyskyytiläiseni – siis opiskelijani – vakuuttelivat, etteivät säikähtäisi menopeliäni. Jalat olivat kuulemma niin muussia seisomisesta, että halusivat vain mahtua johonkin rakoon istumaan. Mahtuisivatkohan? Ne helkutin pahvilaatikot ja pari viikkoa sitten autoon survotut mapit kolisivat siellä edelleen. Entä jos jostain haisisi paska?

Näin sieluni silmin, kuinka opettajan auktoriteettini mureni, vaivalla väsäämäni opetustunnit menettivät hohtonsa ja antamani elämänohjeet valuivat kuin vesi hanhen selästä. Minut muistettaisiin säälittävänä elämänhallintansa menettäneenä keski-ikäisenä suharina.

Samassa topuuttelin laukalle lähtenyttä mieltäni. Minäkin olen ihminen. Olen vajavainen enkä oikeastaan koskaan ole sitä peitellyt. En varsinkaan tänä syksynä, kun olen tehnyt viikkoja surutyötä ennen ja jälkeen isäni kuoleman. Voimavarat ovat olleet finaalissa ja eräänäkin maanantaiaamuna pillahdin itkuun kesken oppitunnin. Opettajanhuoneessa olin tehnyt sitä jo lukuisia kertoja. Itse asiassa heikkouden näyttäminen opiskelijoille ja työkavereille oli lähentänyt meitä kaikkia. Ja koska surutyö on vasta alussa, tiedän tippuvani vielä monta kertaa.

Joten mitä yhdestä homeisesta etelän hedelmästä? Kun kohtaa tarpeeksi isoja asioita elämässään, yksi banaani perseessä ei tunnu missään. Tiedä sitten miten joku toinen sen hedelmän hanurissaan kokee, mutta siinähän se luonteenlaatu punnitaan.

Kun koulun parkkipaikalla sitten aukaisin auton ovet, huokaisin helpotuksesta. Näky ei ollut niin paha kuin tavallisesti. Nopealla ranneliikkeellä heivasin parittoman hanskan, Terveydeksi-lehden, pinkin crocsin, käytetyn maskin (vai liekö puhdas?), barbin hameen, legopalikan, kaksi vahaliitua ja lyijykynän pätkän takakontin puolelle. Hapankorpun murut, puoliksi juodut vissypullot ja karkkipaperit saivat jäädä penkille ja jalkatilaan hyppimään.

– Ei paha, totesi toinen opiskelijoista lohdullisesti.

Mitä yhdestä mustuneesta makupalasta.

Autohäpeä muistuu mieleen myös parin vuoden takaisesta syysaamusta. Oli kiire kuten tavallisesti, ja piti ehtiä heittämään keskimmäinen eskariin ennen kuin kaasuttaisin työkeikalle Juukaan. Juoksin autolleni ja oven avattuani aloin sykyillen siivota autoni sisuksia. Noukin ensin paniikissa banaaninkuoret jalkatiloista ja hinkkasin sitten kiivain liikkein muruista etupenkkiä lumiharjalla, kun muutakaan asetta ei käsiini sattunut.

Keskimmäinen katseli tehokasta touhuani ja parkaisi:

– Mitä sie äiti teet??!”

– Äitille tullee tännään hienohousunen mies kyytiin istumaan, hävettää kun on tämmönen sotku!

Tähän kuusivuotias tyttäreni huudahti naurahtaen:

– HIENOHOUSUNEN MIES!! No sekö se on tässä elämässä tärkeetä!

Samassa tyttäreni istui etupenkille, alkoi vetää etusormellaan kojelaudan pölyjä liioitellun hitaasti ja venytti pikkuvanhasti:

– Pyyyyyhinpä vähän pöööööölyjä, tuosta ja tuosta ja vähän tuosta.

Tunsin itseni naurettavaksi. Kun ajoin pohjoista kohti, päätin kohdata ihmiset sinäkin päivänä rohkeasti ihan omana itsenäni. Aitona ja alkuperäisenä. Saisipa hienohousuinen mieskin vähän elämää ja etelän hedelmää puntteihinsa. Ja jos ei kyyti kelpaisi niin kävelköön.

Autohäpeästä muistuttaa myös se vuoden takainen työaamu, kun meinasin menettää tajuntani autoa startatessani. Ihmettelin makean mädäntynyttä hajua ja aloin etsiä syyllistä. Lopulta apukuskin jalkatilasta osui silmiini tilsaantunut etelän hedelmä, joka oli räjähtänyt läppärilaukkuuni ja jonka olin kiireessä heivannut autoni jalkatilaan. Kiikutin mätäpaiseen roskiin ja ajelin töihin pää ikkunasta roikkuen.

Yllatys!!
Parempi banaani katolla kuin kymmenen penkillä.

Aikuisten oikeasti minulla ei ole mitään hävettävää autoni siisteyden suhteen, kun mietin siskoani. Hänellä on monen päivän pissivaipat, käytetyt maskit, puoliksi syödyt riisikakut, koko sarja työkaluja porakoneesta ruuvipuristimiin ja keräilyerä kierrätykseen meneviä roskia metalleista muoveihin pitkin poikin peltilehmää. Ihan rehellisesti sanoen, istuisitko mieluummin banaanin vai pulttisaksien päälle?

Eräänä keväänä naapurini leikkeli hopeakuusiaan ja antoi meille oksia rappusten eteen koristeeksi. Sisko ihaili havuja ja kysyi riittäisikö niistä hänellekin. Tuota pikaa naapuri kantoi tontiltaan lisää oksia ja työnsimme ne takakonttiin. Puoli vuotta tästä sisko tuli kylään ja menin survomaan hänen Volkkariinsa vaatesäkkiä. Kun avasin takaluukun, koin déjà vuun. Ne keväällä kuusi kuukautta sitten leikatut kuusenoksat keikkuivat edelleen pirssin perukoilla kyytiä ottamassa. Hopeinen väri oli taittunut ruskeaksi, mutta muuten kasvi oli tunnistettavissa. Ehkäpä niistä joulupuun vielä saisi rakenneltua?

Kesäisin siskon auto-ongelmat saavat erilaista särmää. Eräänä kuumana kesäkuun päivänä menin siirtämään siskoni autoa kesämökin pihasta. Kun istahdin kuskin paikalle, aloin samoin tein kakomaan ja syöksyin koslasta ulos. Henkeäni haukkoen kiersin kotteroa ja kuikin varovasti sisään ikkunoista. Erotin takakontista mustan jätesäkin, josta arvelin hajun tulevan. Tai tiesin. Jos jätteet muhivat päivän seksihelteessä, oksennusrefleksi lienee normireaktio. Asiaa siskolta tiedustellessani hän totesi:

– Ai hitto unohin viedä sen roskiksen! Et viittis?!

Draaman tajua siskolla riittää, jos käryävistä kakkavaipoista ei ole tarpeeksi äksöniä tarjolla. Pari kuukautta sitten sisko oli unohtanut tyhjän bensakanisterin takakonttiin keskellä elokuun helteitä. Muutaman tunnin kuluttua koko Volkkari oli haissut bensalle ja kanisteri oli niin turvonnut, että Bagdadin autopommi-iskut uhkasivat jäädä kakkoseksi. Helppo tapa päästä kerralla autohäpeästä eroon.

Categories
Yleinen

Reikihoitoja ja reikähoitoja

Väsyttää. Viimeisen kuukauden aikana on käynyt selväksi, että elämää ei voi käsikirjoittaa. Se pyörittää ja kieputtaa meitä mielensä mukaan eikä auta kuin yrittää pysyä kyydissä. Välillä se tuntuu niin epätodelliselta, että tuntuu kuin katselisi itseään kaiken ulkopuolelta. Mielessä on käynyt, pitäisikö hankkia hoito.

Viimeisin hoitoni on viime keväältä. Silloinkin uuvutti, tosin toisista syistä kuin nyt, mutta uuvutti kuitenkin. Jouduin opettamaan etänä, mikä teki opetustyöstä paitsi tylsää, myös kuormittavaa. Myös yksinäinen pakertaminen alkoi käydä voimille, kun tiimin tuki oli kaukana. Kaikki tuntui väkisin vääntämiseltä. Mikään ei kiinnostanut eikä naurattanut – paitsi työkaveri Jarkon anaalivitsit. 

Alanvaihtokin alkoi käydä mielessä. Ystäväni oli vaihtanut vastikään ravintola-alalta puutarha-alalle ja pohdin ääneen miehelleni, voisiko minustakin tulla isona kukkien hoitaja.

– Sopisit paremmin kukkien saattohoitajaksi.

Se siitä sitten.

Eräänä etäopetuspäivän hyppytuntina yllätin itseni katsomasta paskaa suomalaista leffaa. Elokuvan vammautunut päähenkilö rullasi itsensä pyörätuolissa laivaan ja kääntyi vilkuttamaan lapsilleen, jotka jäivät satamaan uuden poikaystävän hoteisiin. Nyt tuo äijä vetää perseet, myy lapset parittajalle ja menee vieraisiin, ajattelin ja hämmästyin, kun mies paahtoikin penikoille popcornia ja peitteli illan tullen hellästi sänkyyn. Vielä enemmän häkellyin kuitenkin omasta negatiivisuudestani ja kieroutuneesta ajattelutavastani. 

Seuraavana päivänä yllätin itseni uudestaan. Mies tuli kotiin ja käsivarsilla keikkui Motonetin muovipussi, joka piti sisällään mattoveitsen, öljylakkaa ja silikonisprayta – sekä puisen pelilaudan.

– Ai että illalla pelataan vaimon kanssa shakkia, mies myhäili ja nosti pelin pöydälle.

– Haluut vaan polkee miut alas niin kuin aina ja saada miut tuntemaan itteni tyhmäksi, totesin ja vaivasin sämpylätaikinaa astetta kovemmin.

Mies suuttui.

– Joo ihan sitä varten ostin. En sen takia, että oli Motonetissä puoleen hintaan. Ja sie haluut varmaan pelata Piirrä ja arvaa:ta, että voit dominoida ja nauraa mulle.

Huokaisin.

– Pitäskö meidän mennä terapiaan? 

– Joo, menkää taikinaterapiaan! huusi keskustelua salakuunnellut keskimmäinen ja nappasi suuhunsa taikinaa.

– Mitä on taikinaterapia? kysyi isoin.

– Sitähän äiti harrastaa viikottain. Siinä vähän leipastaan, mätkitään, annetaan pataan ja vedetään lättyyn. Mistä muuten tulikin mieleeni, että se juuri on vieläkin jääkaappissa…..! parahdin ja juoksin kylmäkoneen luo.

Pian valahdin voimattomaksi. Se ruisleivän juuri, jonka olin omin pikku kätösin kasvattanut, välillä pakastanut ja uudestaan henkiin herätellyt, joka oli perhettäni ruokkinut ja tuoksujaan pitkin pirttiä levitellyt, oli poissa. Väri oli muuttunut kellertäväksi ja olemus hengettömäksi. Tuskin hengitin enää itsekään.

Kun seuraavana iltana annoin ameban aivojeni levätä kiikkustuolissa Voice of Finlandia katsomalla, ruutuun lävähti reikihoitaja. Jotakin huljahti sisälläni. Olisiko tässä ratkaisu ongelmiini? Siltä istumalta aloin googletella lähimpiä sielunhoitajia ja ennen kuin ehdin katua, olin jo lähettänyt sähköpostia kaikkein kalleimmalle, mutta selvästi hyväksi havaitulle poppanaiselle.

Oli pakko kertoa tytöille whatsapissa.

– Ettei vaan olisi reikähoitaja, tuli kuitti.

– Kaikki keinot ovat sallittuja, anna palaa! Itseensä pitää sijoittaa.

– Kerro sitten millaista oli.

Eipä aikaakaan, kun seisoin reikihoitajan eteisessä ja tervehdin keski-iän ylittänyttä naista. Kypsän naisen koko olemus huokui ihanaa rauhaa ja lämpöä, tuntui kuin hän olisi ollut sinut koko universumin kanssa ja ottanut minut syliinsä ilman kosketusta. Aivan kuin hän olisi katsonut suoraan sieluuni, vaikka aloittikin rupattelemalla niitä näitä.

Kun makasin hoitopöydällä, alkoi ahdistaa. Äkkäsin että jaloissani oli reikäiset sukat. Onneksi sain viltin päälleni ja pystyin rentoutumaan. Nainen alkoi kuljettaa kättään pitkin vartaloani ja antoi sen pysähtyä milloin pääni, milloin kohtuni, milloin jalkaterieni ylle. Välillä hän puhalteli napakasti käsivarsiini ja jalkoihini. Aika ajoin hän lauloi japaniksi jotain, mitä en ymmärtänyt. Käsivarsiani kuumotti, päässä ja kohdussa tuntui painetta. Oli kuitenkin lämmin ja hyvä olla.

Kun nainen sanoi ”ole hyvä” hoidon loppumisen merkiksi, aloin pikkuhiljaa keräillä itseäni. Olin varma, että aikaa oli kulunut kymmenen minuuttia. Todellisuudessa olin maannut vällyn alla reilun tunnin. Nainen puhui toisesta todellisuudesta ja toisesta tietoisuuden tasosta. En tiennyt mitä ajatella, mutta kokemus oli miellyttävä, vaikka koko keho tuntui raskaalta kantaa.

Kun tein eteisessä lähtöä ja laitoin kenkiä jalkaani, nainen katsoi lempeästi silmiini.

– Meidän pitäisi olla lempeämpiä itseämme kohtaan.

Autossa hymähdin – pitikin maksaa tuosta lauseesta, jonka jo sisimmässäni tiesin. Jotakin se ja sen lausuja lämpimine käsineen minulle kuitenkin antoivat. Voisinko olla itselleni armollisempi ja huolehtia itsestäni paremmin? Jos voimavarat eivät riitä, on osattava löysätä jostakin päästä.

Kotiin tullessa ei tuntunut oikein missään. Mikään ei edelleenkään kiinnostanut.

– Äiti siussa ei ole mitään uudestisyntynyttä, totesivat lapset pettyneesti.

– Jospa se oli sitä reikähoitoa, ei näy ulospäin, ukko heitti.

– Vähän sitäkin, sillä se hoiti eniten alapäätä. Kohtua. Arveli että mulla on äitiyteen ja naisellisuuteen liittyviä kysymyksiä itselleni, vastasin.

 Tuntui tosin, että muilla niitä oli vielä enemmän.

– Äiti missä miun sählymaila on?

– Äiti siun piti täyttää se yksi lappu.

– Iti nukuttaa. Äiti on huono nukuttaja.

– Rrrrrr, ihanat muodot, tää paita korostaa kivasti tissejä. 

Kun aamulla heräsin kuudelta, askel oli kevyempi. Tai ehkä vain kuvittelin. Muistin että energiahoitaja oli vielä saatesanoikseen lisännyt, että saattaisin nähdä kummallisia unia. Todellakin. Työkaverit olivat puhuneet pervoja koko yön.

Viikon päästä olin jo pirteä, mutta se saattoi johtua siitä, että etäopetus päättyi, ja työkavereiden vitsejä ei tarvinnut tyytyä kuuntelemaan enää unissaan.

Viime viikolla tulin miettineeksi vanhaa hoitoani, kun voimavarat alkoivat jälleen olla vähissä. Elämä yllätti perheemme uudella tavalla muutama viikko sitten ja toi surun tullessaan. Niin suuren, että se painaa aika ajoin minut kasaan. Olotilaani ei suinkaan parantanut se, että ukko oli kolmatta viikkoa jossakin Jäämeren takana työmatkalla. Kun hän sitten kolmen viikon leskeyteni päätteeksi ilmoitti saapuvansa kello 18.05 lennolla Suomeen, vapisin helpotuksesta. Minun ei enää tarvitsisi kohdata kaikkea yksin. 

Kun sitten viisi yli kuusi katselin lentokentän ikkunasta puolisoni lähenevää hahmoa ja käsivarsia, jotka kantoivat matkalaukun painoa otteessaan, alkoi paino pudota omilta hartioiltani. Kun Volvossa sain istua pitkästä aikaa pelkääjän paikalle, tuijotin tyhmänä mieheni käsivarsia, jotka loivin liikkein käänsivät rattia. Kun kotona annoin itselleni luvan luhistua sohvalle, katselin edelleen ukkoni käsiä, jotka varmoin ottein ottivat tilanteen haltuun ja leikata jurskauttivat lasten lautasille pizzaa. Kun puin ajatukseni sanoiksi, hän nauroi ja hymähti.

– Ei sulla kyllä ole rima kovin korkeella, jos tää tekee siut onnelliseksi.

Itse väitän että on. On, vaikka joskus tuntuukin, että elän toisessa todellisuudessa hänen kanssaan. On, vaikka hän ei laula japaniksi vaan önähtelee suomeksi enkä siltikään ymmärrä mitään. Eikä hän pidä kättään ylläni vaan kannattelee niillä minua. Paineen tuntua ja kuumotustakin saattaa aika ajoin esiintyä. Reikähoidoksikin sitä ehkä kutsutaan. 

Kerro se käsin.

Categories
Yleinen

Zeniä etsimässä

Suunnittele rankan ja käänteitä täynnä olevan työviikon päätteeksi, että lepäät ja samoilet metsässä ja unohdat angstiset teinit viikonlopun ajaksi. Laita kuitenkin lauantaiksi herätyskello soimaan, sillä kymmeneltä pitää olla Uimaharjun kirjastossa. Tyttäresi harrastaa sanataidetta ja haluaa ehdottomasti sanataideleirille naapurin tytön kanssa. Itse aiot jatkaa suoraan Uimaharjusta Lieksaan anoppilaan rentoutumaan. 

Vartin yli yhdeksän auto on melkein pakattu valmiiksi. Kaappaa vielä mukaasi kissa, pehmenneet tomaatit ja päiväyksen ylittänyt kerma, sillä ajattelet tehdä illalla hävikistä tomaattikeittoa.

Pihalla huomaat järkytykseksesi, että tyttäresi on irrottanut pienimmän turvaistuimen takapenkiltä ja siirtänyt sen etupenkille. Sinulla ei ole hajuakaan, miten se kiinnitetään paikalleen. Eikä sen puoleen edellytyksiäkään. Ala rynkyttää ja runkuttaa penkkiä kaikkiin mahdollisiin asentoihin, survo turvavyötä jokaisesta löytämästäsi reiästä ja reikää muistuttavasta kolosta läpi ja menetä viimeisinkin itsehillintäsi. Soita miehellesi.

– No hei rakas.

– Moi. Miten helvetissä tämä turvaistuin laitetaan kiinni??! Lapses otti tän irti ja mulla ei ole hajuakaan, mistä reiästä pitää työntää ja mitä.

– Joo ihan rauhassa. Hengitä. Ensinnäkin voisit katsoa, onko siinä ohjeita.

– Tässä mitään ohjeita ole! Voitko vaan kertoo mihin tungen tämän turvavyön?

– Tuota soitatko videopuhelun, kun on vähän vaikea neuvoa näin näkemättä koh…

Tuut tuut.

Pirr pirr.

Kun miehesi vastaa videopuheluun, kuulet hänen viimeistelevän lausetta äidilleen.

– …. luulis jo tuossa vaiheessa. Kun on kuitenkin jo kolmas lapsi..

– Mitäpä juorusitte miusta? 

– Ei mitään uutta. No niin voitko nyt näyttää mitä yrität tehdä?

– No tässä on tämä reikä niin varmaan siitä pitää tunkea tämä vyö.

– Joo älä laita sieltä ulkokautta vaan sisäkautta.

– No sisäkauttahan mie sitä tässä ulos survon.

– Eikun laita toisesta suunnasta sisäkautta ulos.

– No vittu justhan sie sanoit, että elä ainakaan sitä kautta.

– Älä survo minusta nähden ulkokautta. Näytätkö sillä puhelimella kuvaa, kun on vähän vaikea arpoa mitä teet juuri nyt, kun näkyy vaan mustaa.

– No kun ei riitä kädet!!

– Laita se syyllinen töihin.

– Elina!! Tänne! ‘*#**u se hävis jo naapuriin. S#?***! 

Kun yrität itse hallita sekä puhelinta että vyötä, puhelin oksentaa kaikki kortit korttitaskustaan auton paskaiselle lattialle.

– Voi jumalauta! Näätkö nyt? Tästä tungin vyön.

– Ei kun toista kautta. Ja siitä vasemmalta ensin.

– Mitä kautta vasemmalta, kun vasen voi olla yhtä hyvin oikealla.

– Kun seisot siinä niin olet sisäpuolella ja vasemmalla.

– En voi tietää, mikä on oikea, vasen, sisäpuoli tai ulkopuoli, kun en tiedä mistä suunnasta tätä lähestytään! 

Pienin kiipeää takapenkiltä kuskin paikalle ja työntää videokuvaan lollin täytekakkua.

– Kato iti, kato!!

– Hieno! sanoo isi.

– Mene sinä nyt rakas edestä, kun äitillä on ongelma!

– Eli siitä toista kautta.

– Ei jumalauta mie luovutan. Luovutan koko elämän kanssa!

Kuulet kuinka poika ja anoppi nauravat puhelimen toisessa päässä. Ilmeisesti miehesi viihdyttää koko sukuaan kaiuttimen kautta. Poika huutaa väliin:

– Elä äiti luovuta, niinhän sie neuvot meitä lapsiakin!

– Nyt kaikki hiljaa, nyt ei kestä pää.

– Eikö siinä niskassa ole kuvaa? mies jatkaa.

– No ei täällä mitään ole! Ei ainakaan mitään niskaa! 

– Kato siitä niskatyynystä.

– Ai tuossa. Kuva on kyllä, mutta ymmärrän tuosta yhtä paljon kuin lehmä Raamatusta! Ainut mitä ymmärrän on, että Alternative tarkoittaa vaihtoehtoa ja loput onkin kuvaa. Ihan liikaa vaihtoehtoja mulle.

Ala nauraa. Ala huutonauraa, vaikka vituttaa kuin pientä oravaa.

– Aahhaha, tää on ihan niinku siitä Speden sketsistä!

Pian näet sivusilmällä, kun penkin irrottaja saapuu takaisin tapahtumapaikalle.

– Oliko pakko hävitä? Pidä sinä nyt tätä puhelinta ja kameraa ja anna olla viimeinen kerta, kun irrotat kysymättä mitään.

– Joo joo tuli jo selväksi!! tyttäresi huutaa.

Mies ei luovuta vaan jatkaa hätäkeskuksen päivystäjän äänellä:

– No niin ota se vyö sen selkänojan yli ja työnnä se siitä penkin sisäreiästä läpi. Ja sieltä takaa toisesta reiästä sisään.

– Aaaa hei nyt se meni ekasta reiästä. Ja nyt tajusin mitä pitää tehä! Mutta ei tää hiton vyö tottele minuu!

Rynkytä ja vedä, nyhdä ja nykyttele.

–  Ei tää tuu täältä! Ei helvetti voi olla näin vaikeeta #aa#*’#*!!!! 

Mies on hiljaa.

– Joo kiitos avusta ja hei. Saan tän loppuun!

Tuut tuut.

Kun lopetat puhelun, huomaat että naapuri on hiipinyt tontillesi lapsensa kanssa ja näyttää vähän säikähtäneeltä ja aika paljon siltä, ettei välttämättä luovuta lastaan kyytiisi. Yritä selitellä, että tekniset jutut eivät ole oikein sinun juttusi ja saavat pimeän puolesi hetkellisesti esille. Naapuri nyökyttelee hiljaisena.

– Nää on kaikki vähän erilaisia nää istuimet…

Vyötä lapset, istu autoon ja viestitä leiriohjaajille, että tulet kun kerkiät. Kun puoli yhdeltätoista saavut tyylikkäästi myöhässä Uimaharjun kyläpahaseen, et löydä kirjastoa mistään. Navi ohjaa S-Marketille. Lapset yrittävät huutaa, että kaupan kyljessä on kirjaston kyltti, mutta itse et nää kylttiä missään. Kommentoi lapsille, että se on joku vanha kyltti ja kaasuta menemään. Aja pillurallia ympäri kylää. Kyllästy leikkiin ja soita anopille, joka ohjaa sinut K-Markettiin ja sieltä takavasemmalle koulun pihaan. Etsi ensin K-Market ja sen jälkeen päinvastaisesta suunnasta koulu. Lapset yrittävät huutaa, että kirjaston kyltti on edelleen S-marketin pihassa ja että äiti me ajetaan samaa ympyrää kolmatta kertaa. Et itsekään tajua, kuka voi eksyä Uimaharjuun. 

– Ympyrä, ympyrä!! lapset toistelevat hihkuen ja rummuttavat käsillä jalkojaan.

– Ois ihan kiva äiti joskus päästä sinne leirille….

Nöyrry ja soita leirinohjaajalle, joka kertoo, että kirjasto on S-marketin rakennuksessa. Aja takaisin S-Marketin pihaan, jossa lukee kissankokoisin kirjaimin KIRJASTO. Mieti että alat olla liian vanha kiertämään kehää. 

Heitä tytöt leirille ja lähde kurvailemaan kohti Lieksaa. Havahdu jossain kohti, että ajoit Ahvenisentien risteyksestä ohi. Käänny seuraavasta risteyksestä Kelvän Kylätielle ja laita varuilta Google maps päälle. Se huutaa että signaalia ei ole. Aja maisemareittiä läpi kengurukuoppien, viljapeltojen ja junaratojen ja anna sykkeen tasaantua. Kuuntele kun pienin toistaa koko matkan kulmat kurtussa “Ei löytetty kiljastoa. Ässmalketin pihassa oli.” 

Anoppilan pihaan päästyäsi näet, kuinka miehesi tallustaa hallilta vastaan työhaalarissaan ja levittää mustat sormensa halaukseen.

– Kato rakas ja rauhallinen vaimoni saapui. Selvisit.

– Anteeks kun mie oon tämmönen. Mie en ansaitse sinnuu.

– Kato vähemmällä vihalla ja väkivallalla ensi kerralla.

– Jotenkin ei rentouta tämä viikonloppu.

– Kieltämättä näytät siltä, että zen on saavuttamatta.

Ala tyhjentää tykötarpeita takakontista ja totea pian, että tomaattikeittoa ei tarvitse enää tehdä. Se on jo valmistanut itse itsensä kestokassin pohjalla ja maustanut liemensä kaljalla ja kissanruualla. 

Kissasi alkaa saman tien huutaa pihalle, mutta et voi laskea sitä ulos, sillä ensin pitäisi saada anopin kissa sisälle, jotta et joudu todistamaan kissatappelua. Koska musta mörkö ei suvaitse saapua vielä kahdenkaan tunnin päästä ja kissasi volyymi yltyy, päätät välttää seuraavan hermoromahduksen ja opettaa 12-vuotiaan narttusi valjaisiin. Koska appiukkosi vihjailee hienovaraisesti, että pieni metsäkävely voisi tehdä hermoille hyvää, näet jo itsesi poimimassa kätevästi marjoja kissanulkoilutuksen lomassa. Ota kissa kainaloon ja suuntaa metsään. Kellikää hetki rennosti sammalmättäällä ja myhäile tyytyväisenä, kuinka hyvin vanha kissakin oppii uusia temppuja. 

Pian rouva saa kuitenkin hepulin ja alkaa hyppiä, peruutella ja nykiä narussaan. Hyppää mättäältä kissan perään kuin Tommi Evilä aikoinaan ja juokse narun jatkeena pitkin poikin pihamaata. Ryömi peräkärryn alle, pyllistele nelinkontin viinimarjapuskassa ja mieti, miksi elämäsi on tällaista, vaikka olet pian nelikymppinen. Unohda marjanpoiminta. 

Käy volttien välissä laittamassa kalja kylmään, sillä se on mitä todennäköisimmin ainut rentoutumiskeinosi tänä viikonloppuna. Kun nostat kaljapullon tomaattimehun seasta ylös, katseesi pysähtyy ja tunnet kuinka kamelilta katkeaa kaula. Etiketissä lukee Alcohol free. Onneksi edessäsi on vielä toinen matka Uimaharjun S-Markettiin, vaikka tiedostatkin harvinaisen hyvin, että parempi olisi pysyä pirtissä, juoda kuppi kuumaa ja etsiä zeniä omasta sisimmästä. Päätä kuitenkin uhmata kohtaloasi ja lähteä tien päälle. Kokemuksesta tiedät, että onni löytyy eläen, ei etsien.

Categories
Yleinen

Seikkailu Saimaan sydämessä

Kehossa kuplii. Olemme lähdössä minilomalle Savonlinnaan – Aikku, Make, Pirre, Vappu ja mä. Meillä olisi kaksi päivää aikaa seikkailla Saimaan sydämessä koko viisikon voimin ja perjantaina jatkaisimme Pirren kanssa lomaa vatsatanssileirin merkeissä. Pirren ja minun ukkokullat tosin suhtautuvat juoksuihimme hieman varauksella ja ruokkivat epäilyksillään toinen toistaan, kun sattuvat sukuakin olemaan.

– Japen kanssa mietittiin, että piilotetaan Baileys-pullo siun ja Pirren vatsatanssikassiin. Sunnuntaina sit tiedetään, ootteko oikeesti ollu leirillä, ukko virkkoo, kun keskiviikkoiltana pakkaan laukkuani.

– Just. Ollaan kyllä vähän pettyneitä, jos sitä pulloa ei löydykään!

Miehen epäluulo ei suinkaan hälvene, kun laitan itämaisen musiikin soimaan, teen peilin edessä vatsarullauksia ja alan sovitella hiukan liian piukkoja vatsatanssiasuja ylleni.

– Voisitko vetää tän vetoketjun kiinni? kysyn.

– Onks tää joskus menny kiinni asti? mies ähkää vetoketju hyppysissään.

Naurattaa ja samalla itkettää. Päälläni retkottaa yksi esiintymisasuistani kymmenen kiloa ja kymmenen vuotta sitten. Olenko hullu, kun heittäydyn tanssin pyörteisiin uudelleen? Kaiken lisäksi opettaja on suunnitellut päämme menoksi kynttiläkruunutanssin. Sopii toivoa, että Tanhuvaarassa on palovakuutukset kunnossa. 

Soitan paniikkipuhelun Pirrelle ja kysyn, aikooko hän tanssia hameessa vai housuissa.

– Housuissa meinasin.

– Aivan, housut voi olla parempi, jos siellä on jotain hyppyjä? Jos vaikka virtsa karkaa. Tässä on kuitenkin kolme lasta alateitse ponnistettu.

Pirre jää nauramaan linjoille.

Kun illalla tarkistan, olenko pakannut mukaani kaiken oleellisen, löydän kassistani taitellun paperilapun. Keskimmäinen on kirjoittanut minulle viestin ja piilottanut sen vaatteideni sekaan. Liikutun kyyneliin.

– Mikset sie koskaan piilota mitään miun kassiin? kysyn ukolta.

– Mitä mie piilottasin? Kortsuja?

– Hyvä idea! No ihan mitä vaan, piilota vaikka likaiset kalsarit. Käytä mielikuvitusta ja yllätä, usutan.

Kun aamulla puen ylleni punaisen mekon ja siihen mätsäävät punaiset korvikset, ukko katsoo jälleen pitkään.

– Onko ihan pakko lähteä huomioväreissä?

– Pitääkö tässä vielä jumalauta mekko vaihtaa? Sattuu olemaan lempiväri. No niin lapset, äiti lähtee, tulee ikävä! sanon ja levitän käteni halaukseen.

Ukko hymyilee jälleen vinosti.

– Äiti kun pääsee ovesta ulos niin kädet ilmaan ja UFFUFFUFFF. 

– Heippa, Pirre ajoikin just pihaan!

– Pirrenkö autolla meettekin? Tää tarina muuttuu koko ajan.

– Joo Audilla lähetään ja haetaan sit Aikku ja Vappu. Make tulee prätkällä Savonlinnaan.

– Onko AIKKUKIN tulossa? miehen ilme muuttuu huolestuneeksi.

– On. Miten niin?

– Ei mitään… Onneks mulla on siusta valokuvia.

Kun Pirre kurvaa pihaan, suuntaamme Audin keulan ensitöiksemme takaisin Pirren kotikadulle. Kukat ovat jääneet kastelematta.

– Tää miun lähteminen on vähän tämmöstä. Varmaan jo naapurit ihmetteli, kun ramppasin kymmenen kertaa sisään ja ulos, kun aina unohin jotakin. Ja nyt tulen vielä takaisin, Pirre manaa ja yrittää hiipiä hiukan kyyryssä omaan pihaansa.

Minä alan tuntea itseni normaaliksi.

Kun Aikku hyppää omalta pysäkiltään kyytiin, hän alkaa oitis repiä housujaan alas esitelläkseen erämaaretkellä saamansa muistomerkit.

– Kattokaa mitkä kämmenenkokoset paukamat pyllyssä! Otin jo Jykälle kuvia miun perseestä.

Kun poimimme viimeisen villahousun eli Vapun Karsikosta, alkaa jo janottaa.

– Pitäskö käydä kaljat? Aikku kyselee.

– Kauashan tuota päästiinkin, mut käydään vaan. Voidaanko pysähtyä Viipukanraitin S-marketissa? ehdotan viattomasti.

– Todellakin, miekin haluun nähä SEN kauppiaan, josta kaikki puhuu, Pirre heittää.

– Se on siis SE kauppias, joka armotta flirttailee työasioiden lomassa, valistan muita.

Kaupan käytävillä tunnen itseni enemmän teiniksi kuin keski-ikäiseksi, mutta tulen pian siihen lopputulokseen, että jostain tässä elämässä on hupia revittävä. Varsinkin halpaa ja harmitonta. Harmiksemme vilkkusilmää ei näy minkään hyllyn välissä pyllyilemässä, mutta ostamme sikspäkin siideriä. Vappu tarkistaa kassalla, onko S-tilillä euroja, jotta kotiin jäävät lapset pysyvät ruuassa.

– Lasten ruoka turvattu, Vappu kuittaa juhlallisesti siiderit maksettuaan.

Kassaneitiä hymyilyttää.

Autossa avaudumme Pirren kanssa tytöille ukkokultiemme epäluuloisesta suhtautumisesta reissuumme.

– Luulevat ryyppyreissuksi, tuhahdan ja sihautan siiderin auki.

Reijolan kohdilla Pirre toteaa, että hänen on nälkä. Johan tässä 30 kilometriä köröteltiin! Tökkään Pirrelle ja kaiken varuilta muillekin käteen etelän hedelmän, josta Tinsku tunnetaan – banaanin. 

Autoni vakiovaruste. Nyt myös kaverin auton.

Muloon päästyämme alkaa sataa raivoisasti ja joudumme odottamaan kotvasen tietöiden takia. En valita, eipähän läiky siideri yli. Mutta miksi juuri tänään sataa, kun seksihelle on piinannut Suomea jokaisena muuna päivänä?

– Mie luotan siihen, että Savonlinnassa paistaa aurinko, Vappu julistaa.

– Niin miekin. Savonlinna on kesäkaupunki, Pirre komppaa.

– Aivan, sitä ei ole talvella olemassakaan, totean.

– Tiesittekö, että Ruotsissa on jo uusi termi lomalle? Se ei ole enää semester vaan hemester, kun kaikki matkustaa kotimaassa, Pirre valistaa.

– Aa, tulee sanasta hemland, hoksaan.

– Voitasko myö suomalaiset sitten lähteä somalle?

Niittylahdessa pysähdymme Vapun kotipihaan tarkistamaan, että vanhuksilla on kaikki kunnossa. Pian silmin nähden huojentunut Vappu juoksee sateen läpi autolle takaisin ja näyttää peukkua ylöspäin. Matka voi jatkua, mutta se jatkuu hieman poukkoilevasti. Pirre puristaa rattia niin tiukasti mutkaisilla kyläteillä, että Vappu alkaa antaa Pirrelle rauhoittavia ohjeita ja vertaistukea omista ajotaidoistaan. Minä suljen silmäni. Hammaslahden ohituskaistalla Pirre lähtee ohittamaan kahta rekkaa ja kiljuu kiihtyvällä tahdilla koko ohituksen ajan. En enää uskalla sulkea silmiäni, sillä seuraan silmä kovana, että Pirre pitää omansa auki.

– Voidaanko vaihtaa kuskia? Paitsi ettei voidakaan, kun korkattiin jo, sanon.

Kiteellä alkaa pissittää, joten pysähdymme huoltoasemalle. Kun palaamme autolle, kuskilla ei ole kiire mihinkään.

– Pakko saada tää Pokemoni! Pirre hihkuu.

– Ihanaa lähteä aikuisten kanssa reissuun! Kellään ei ole nälkä, pissihätä eikä kukaan räplää kännykkää, Aikku hykertelee.

Tien päälle päästyämme kuski alkaa taas päästellä ääniä.

– Sanokaa sitten ajoissa, mistä käännytään! Joko tästä? Oliko se tuo risteys!? Mentiinkö jo ohi? Voidaanko laittaa navi päälle? Eiks sen vois laittaa jo nyt, en tiiä yhtään mihin Savonlinnan keskustassa ajan!

– Navin ehtii laittaa lähempänäkin, Savonlinnaan on vielä puolentoista tunnin matka, muistutan.

– Ja myö sanotaan kyllä, mistä pitää kääntyä. Kato no hurry, no worry.

Ensimmäisen kerran ajamme risteyksen ohi Puhoksella. 

– Nyt kyllä laitatte sen navin, mie en aja muuten metriäkään, Pirre ragee harha-ajon jälkeen.

U-käännösten ja naurusta kipeytyneitten vatsalihasten saattelemana päädymme Savonlinnaan. Ja kuinka ollankaan – keltainen valopallo paistaa jo täydeltä terältään toivottaen meidät tervetulleiksi Saimaan sydämeen. Ajamme Audin parkkihalliin ja ylistämme nykyistä parkkeerauksen helppoutta. Eikun auto talliin ja menoksi – älylaitteet lukevat rekkarin ja parkkiajan puolestasi. 

Autosta noustuamme Vappu mittailee asuani päästä varpaisiin ja kysyy, onko minulla korsetti.

– Joo tämmönen muotoileva alusasu! Ihan paras ostos, tunnen itseni laihemmaksi ja mikä parasta, tän avulla muistan pitää ryhdin hyvänä! kehun, nostan mekon korviini ja keikistelen hankintaa esitelläkseni.

– Tota Tinsku, tossa autossa istuu pariskunta, Vappu viittoilee autoon, joka on parkkeerattu nokka suoraan meitä kohti.

Alan kiljua ja vedän mekon alas. Milloinkahan sitä oppisi ajattelemaan?

Seuraavaksi suuntaamme toria kohti ja bongaamme Maken prätkineen Saimaan rannasta. Vanha jengi kasassa jälleen! Löydämme sopivan ravintolan kreivin aikaan, sillä Aikku näyttää jo arvaamattomalta kasvavassa nälässään. Tytöt bongaavat tiskiltä paikallisen panimon olutta.

– Mullekin se Red Alien, tilaan asiantuntevasti omalla vuorollani.

– Se on Red Ale, muut huomauttavat ja tikahtuvat nauruunsa.

– Vaikka Red Alien sopisi kyllä paremmin siun punaiseen värimaailmaan!

Hernerisottoa Red Alienilla höystettynä.

Tarjoilija mainostaa ruokia tuodessaan Erika Wikmanin tulevaa iltakeikkaa rannassa. Vaikka Wikman on enemmän minun ja Pirren musiikkia, muut ovat heti mukana. Onhan livekeikoista jo aikaa. 

– Olen minä ollut punk-keikallakin teidän kanssa, Vappu tuumaa.

Kun nälkää on siirretty, lähdemme siirtämään autoa majapaikkaan. Parkkihallissa kohtaamme ikävän yllätyksen.

– Saatiin sitten sakot! 45 euroa! Pirre kiroilee.

– Olis pitäny lukee tarkemmin ne ohjeet, Vappu toteaa jälkiviisaana.

– Mieki luulin, että tää on semmonen halli, mikä lukee rekkarin ja velottaakin automaattisesti, sanon.

– Tästä ei sanota Makelle mitään, Pirre ehdottaa.

– Hei, myöhän voitas tehä sille jäynä! Laitetaan sakkolappu sopivan hetken tullen sen prätkään, Aikku ehdottaa kiherrellen.

Kaikki ovat juonessa mukana, vaikka pokka ei pidä edes lähtöasetelmissa.

Seuraavaksi yritämme suunnistaa majapaikan parkkiin. Helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi löytää sisäpiha, mutta ainakaan kattotasanteelta sitä ei löydy – ei, vaikka löydämme katolta hotellin ulko-oven. Vappu lähtee etsimään oikeaa sisäpihaa jalkaisin, kun taas Pirre, Aikku ja minä luotamme hevosvoimaan. Pirre ajaa Audinsa varovasti kattotasanteelta takaisin katutasoon ja näkee parkkipirkon. Ja alkaa kiljua välittömästi.

– Se seuraa tätä autoa! Minne mie ajan?!

Käännymme vasemmalle, mutta tie haluamaamme suuntaan on yksisuuntainen väärään suuntaan. Aikamme pillurallia ajettuamme nauramme Audin penkeillä kaksin kerroin. Vappu ja Make whatsappaavat kuvia oikeasta parkkipaikasta, mutta jokaisessa risteyksessä, jonka päättelemme johtavan oikeaan paikkaan, on kielletty ajosuunta tai yksisuuntainen tie. 

– Hei nyt käänny oikealle! huudan.

– Myö käännyttiin viimeksi tuosta! Aikku repeää.

– Ai.

Kun kierrämme samaa ympyrää jo kolmatta kertaa, huomaamme Maken ja Vapun huitomassa erään sisäpihan edessä. Pirre tulkitsee käsimerkit väärin ja ajaa ohi. Edessä on vaihtoehtoinen reitti, mutta kielletty ajosuunta.

– Nyt vaan ajat, elä kysele tai kilju. Mene! kannustamme Aikun kanssa.

Pirre alkaa kiljua, mutta ajaa kiltisti kiellettyä päin. Päädymme oikeaan parkkiruutuun, jossa Maken prätkä on jo kotvan seisonut.

– Kävin joutessani ostamassa ne liputkin Wikmanin keikalle, mies toteaa. 

Parit juomat nautittuamme ja hetken majapaikassa hengähdettyämme suuntaamme kaupungille. Pistäydymme käsityöpuodeissa ja suomalaisessa desigmyymälässä – paitsi Aikku ja Make, jotka häviävät jo kaljalle. Kun Vapun ja Pirren kanssa kävelemme terasseja päin, näen mainoskyltin.

– Hei Iivana Helsinki -puoti on tuolla, käydäänkö?

– Justhan myö sieltä tultiin, tytöt repeävät.

– Ai. Eiks se ollukaan Paola Suhonen? raavin päätäni.

Terassin tiskillä ehdotan Pirrelle giniä. Siskolla on tapana sanoa, että ginistä tulee kirkas humala, mutta ei koskaan krapulaa.

– Ihan perusgini kiitos, tilaan tiskin tytöltä asiantuntevasti.

– Mikä on perusgini? Pirre hytkyy vieressä naurusta. 

Tiskin tytölläkin nykii suupielestä.

– Raakana vai tonicilla?

– Jos myö vielä lantringilla mennään.

Hiljennymme juominemme kesäisen maiseman ja parhaan mahdollisen seuran ääreen. Juttelemme raivosiivoamisesta, kesäsuunnitelmista ja lataamme Vapulle Tinderin. Itse Vappua ei kiinnosta, joten saamme luvan valita parhaat päältä hänen puolestaan. Aikku valitsee kaikki metsurin näköiset, itse klikkaan valokuvaajaa. Hämmästyn, miten mukavan näköisiä miehiä liikkuu vapaalla jalalla.

– Menisköhän miehille läpi, jos sanottaisiin, että mennään Tinder-treffeille Vapun sijasta. Että ihan vaan testataan ehdokkaat Vapun puolesta, kun se ite ei jaksa, ehdotan.

Pian porukka alkaa herkistelemään.

– Mulla tuli kukkia ikävä. Tuli noista kukista mieleen, Pirre sanoo ja osoittelee terassin tähtisilmiä.

– Mulla on ikävä lapsia. Ja kissanpentuja. Ja koiria. Ja Jykää, tuli tuosta saimaannorpasta mieleen, Aikku romahtaa ja viittoo torilla olevaan patsaaseen. Pian kuuluu nyyhkytystä.

– Mie haluun kotiin….

– Voi jumalauta. Huomenna ne jo ärsyttää. Lisää juomaa! komennan.

Päätämme lähteä vaihtamaan vaatteita majapaikkaan ja nauttimaan parit juomat huoneissamme. Kun laittaudumme ja survoudumme vaatteisiimme, trendikäs kehopositiivisuus on tiessään. Yksi haukkuu itseään luuttutukaksi, toinen pömppämahaksi, kolmannella on tissit kuin teepussit ja neljännellä posket kuin bulldogilla. Make on ainut, jolla ei ole ongelmaa – ainakaan kehonsa kanssa.

– Hei pitäiskö meidän opetella puhumaan kauniimmin itsestämme? Aikku ehdottaa.

– Tästä lähin keksitään rumalle sanalle joku kauniimpi. Esimerkiksi minun tukka ei ole kulahtanut vaan kokenut, Aikku heittää esimerkin.

Vappu saa heti kiinni ideasta.

– Mahani ei ole pömppä vaan persoonallinen. Ja huomenna voin sanoa, että en ole kulahtaneen vaan nauttineen näköinen. Nainen, jolla on eilen ollut hauskaa.

– Mahtavaa! hihkun ja päässä alkaa saman tien soida Yölintua.

Tytöt ovat kauniita, kuin lumpeet lammessa….

Illalla Erika Wikman laulaa häpeästä. Sanat iskevät tajuntaan ja nyt on minun vuoroni herkistellä. Alkaa itkettää. Katson Aikkua, joka tanssii vierellä.

– Täs on sun pysäkki, tähän sä jäät. Mun on aika olla se kuka mä oon, ilman häpeää, Wikman laulaa.

Alan tykätä Erikasta. Nainen on luonut roolinsa harkitusti eikä ota itseään liian vakavasti. Itseironinen, häpeämätön ja älykäs – nainen minun makuuni.

Kun puolilta öin talsimme majataloomme takaisin, Savonlinna elää ympärillämme. Ihmiset hehkuvat ja notkuvat toisiaan vasten, Saimaa loiskii laiskasti. Onni läikähtää jossakin rinnan alla.

– Kävelläänkö myö täällä vielä kuusikymppisinäkin? kysyn ja katson suoraselkäistä Makea, hersyvää Vappua, ailahtelevaa Aikkua ja sirkeäsilmäistä Pirreä.

– Totta kai. Sitten meidän elämä vasta alkaa!

– Jos ollaan enää elossa. Jospa vaan nautitaan tästä hetkestä, tuumin.

Juttelemme naistenvaivoista ja unessa saaduista orgasmeista. Make kävelee edellämme kädet taskuissa ja kuuntelee hymyssä suin juttujamme.

– Miten sie muuten Make jaksat meitä? Tunnet sie ittes niinku normaaliks meidän seurassa? kysyn.

– Kuta kuinkin, Make vastaa.

– Vähän sama kun kysyin ukolta, miksi se on miun kanssa. Vastas että käyhän ne ihmiset sirkuksessakin, sanon ja nauramme taas.

Yöllä näen unta, että olen kotona reissun jälkeen ja muistelen minilomaamme Savonlinnassa. Vatsatanssileiristä en kuitenkaan muista mitään, sillä olen niin traumatisoitunut. Aamulla kerron ahdistavasta unestani muillekin ja Vappu toteaa, että minua jännittää. Tunnustan että niin taitaa tehdä. Mutta miksi? Jos en pysy perässä tai muista miten mennään kamelikävelyä, niin that´s it. Harrastushan tämä on.

Perjantaiaamuna suuntaamme aamupalalle ja hirnumme niin paljon mauttomille jutuillemme, että meinaan tukehtua mozzarellaleipääni. Milloin viimeksi olen nauranut näin paljon? Aamukahvin jälkeen kävelemme Pirren ja Maken kanssa Olavinlinnaan. Viimeisenä lippuluukulle tullut Make kyselee pokalla lipunmyyjältä, pääsevätkö opettajat ilmaiseksi linnaan. 

– Ja nyt vasta mainitsee asiasta, kun myö ollaan jo maksettu itsemme sisään! Pirre älähtää.

Selviää etteivät kansankynttilät saa erikoisetuja – ainakaan tästä museosta.

– Minkähän takia OAJ:n kortissa lukee, että museot on ilmaisia tai niistä saa alennusta? Make ihmettelee.

– Huijausta ja katteettomia lupauksia, vastaan.

Samaan aikaan Vappu ja Aikku seikkailevat toisessa museossa, jossa yhtä tiedostava Vappu tyrkyttää omaa korttiaan epäilevän näköiselle lipunmyyjälle.

– Saako tällä mitään? 

Ei saanut. Mitään. Tässäkään museossa.

Olavinlinnan tornissa Pirre meinaa tiputtaa korviksensa laudan rakoon.

– Eikö sulla oo mitään ehkäisyä. Mie käytän kumia, sanon ja vilautan oman korvikseni taustaa.

– Pyh, mie vetelen paljaana, Pirre tuhahtaa ja alkaa hihitellä:

– Meinas luiskahtaa ilman kumia rakoseen.

– Ollaankohan myö liian juntteja kulttuurikohteeseen? kuiskaan.

– Tosin tällä helteellä ei kiinnosta mikään, totean, mutta huomaan saman tien jotain kiinnostavaa. Make yrittää kurkkia linnan ikkunasta alas ja pyllistää mehukkaasti silmiemme edessä. Ikuistamme Pirren kanssa pakarat kameroihimme. Helppoakos noilla pyllynposkilla on olla kehopositiivinen!

Kun olemme syöneet herkullisen lounaan herttaisessa miljöössä, seikkailumme lähenee loppuaan. Maken, Vapun ja Aikun on aika suunnata kotia kohti. Kun lähdemme kävelemään majapaikkaan, vilkaisemme tyttöjen kanssa merkitsevästi toisiamme. Reissun kohokohta on vielä näkemättä – Maken reaktio moottoripyörän ohjaustangolle pyöritettyyn sakkolappuun. Aikku haluaa tapahtuman videolle, sille Pirre ounailee suuria ennen näkemättömiä ja tukahdutettuja tunteita. Itse olen sitä mieltä, ettei jäynä menee kauaa läpi. Make on erittäin lukutaitoinen ja loogisesti ohjelmoitu matemaatikko ja syynää takuuvarmasti sakkolapun saman tien läpi.

On ihanaa olla oikeassa. Make näkee sakon ja vilkaisee saman tien Audin tuulilasia. Kohta hän taluttaa muina miehinä pyörän pois parkkiruudusta. Jos Makea vituttaa niin se ei näy missään määrin päällepäin. Mies on kuin viilipytty. Vilkuilemme tyttöjen kanssa toisiamme ja nostelemme kulmiamme. Katsomme kun Make pakkaa loivin liikkein tavarat motskariinsa ja rullaa vasta sitten kaikessa rauhassa sakkolapun auki. Kysyn aikaa voittaakseni, eikö viereisissä autoissa ole sakkolappua. Make kävelee Audin ja muiden parkissa seisovien autojen luo ja syynää ne läpi katseellaan.

– Ei ole. Mitähän minä oon tehny väärin?

Make laskee katseensa uudestaan sakkoon eikä mene kauan, kun hän tavailee lapusta eilistä päivää ja kellonaikaa ja katsoo sitten meitä. 

– Mullako meinasitte maksattaa?

– Aina kannattaa yrittää! hihitämme.

Samoin tein saan idean.

– Hei pitäskö meidän tiedustella saako opet alennusta myös parkkisakoista?

*******************************************************

Miten Tinskun ja Pirren itämainen tanssileiri meni? Entäs kynttiläkruunuin höystetty koreografia? Paloiko tukka, Tanhuvaara vai hermo? Se selviää ennen pitkää tarinasta Tanssii tulenliekin kanssa. Coming soon.

Categories
Yleinen

Tässäkö tää oli? – Lähiloma landelta landelle

Lomaa voi viettää monella tavalla. Itse päätin ottaa kesämökiltä matkailuauton alle ja suunnata lasten kanssa Aikun luo lomalle landelle. Reissun innoittamana (tai kärvistämänä) sanoitin uusiksi Arttu Wiskarin biisin Tässäkö tää oli? Jos säestäjä löytyy, lupaan levyttää laulun. Tässä Tinskun versio:

Ex temporena tehtiin lomasetti

Kohteena Aikun maalaiskabinetti

Isiltä pöllin matkailuauton

Meille hyvä, toisille mauton

Poika siskoilleen keskaria näyttää

Yritän opetella vaihteita käyttää

Lapset kysyy nelkyt kilsaako vaan mennään

Hiekkapöllyssä eteeni mä en nää mitään

Tässäkö tää oli?

Levii käytävälle vissyt, xylitoli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tää?

Pennut ragee, kohta pää leviää

Seksihelle väistyy, muuttuu yks kaks koleaksi sää

Jostain haisee pieru, antakaa armoo pliis

Pienimmäinen anoo apuun isää

Isoin huutaa kännyyn aikaa lisää

Toteen että kumpaakaan ei heru

Ota tai jätä, katettuna on jo menu

Lapset ansaitsee näitä elämyksii

Oon heille tarjoillut liikaa yllätyksii

Äitin pläänit menee aika usein pieleen

Mut jäänee arjen lisäks lomamatkat mieleen

Välipysäkkeinä S-Market ja Apsi

Pian kuorsaa kovaa ensimmäinen lapsi

Radio mykkä, vauhti kasikymppii

Perässä Audi, joko alkaa tympii?

Aikun naapurissa nähdään marsu, lammas

Kohokohta: irtoo pojan kulmahammas

Ei muutoin tällä erää satu yhtään mitään

Yhteinen lomareissu päässä alkaa itää

Tässäkö tää oli?

Jää kokematta Särkänniemi, Koli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tämä?

Yöllä horkka, alla vuodesohva rämä

Piskit haukkuu, elää yhä kylä tämä

Sormet työnnän korviin, antakaa armoo pliis

En unta saa, sade piiskaa Aikun farmii

Yleltä kuuntelen Aavikon Armii

Aamulla huomaan on yty loppu akusta

Auttaa Jykä, syöttää virtaa pakusta

Tässä vasta loma

Saatan pari päivää olla vuoteenoma

Mut karavaanarit ne nostaa mulle kättä

Sisäpiiriin kuulun

Moikkaan takas empimättä

Revipä siitä siis!

Categories
Yleinen

8 tapaa leikkiä piilosta

Olen ollut aina hyvä leikkimään ja varsinkin keksimään uusia leikkejä. Vaikka ikää tulee, leikkimiseen en kyllästy koskaan! Listasin alle kaikki kesäkuussa leikkimäni piiloleikit. Eikun kokeilemaan!

Hampaiden piilotus

Sisko aloitti keväällä oikomishoidot. Tänä aamuna hän tuli mökille ja alkoi höyrytä hampaistaan. Tai tarkemmin sanottuna hammasmuoteistaan. Hän oli laittanut ne edellisiltana mansikoiden mussutuksen ajaksi lipaston päälle ja unohtanut kotiin lähtiessään siihen kuten kaiken muunkin – puhelimensa, uimapukunsa ja lapsensa lempilelun.

Tällä kertaa sisko säntäili tavaran perässä tosissaan, sillä hampaissa oli kiinni useampi tonni. Minä vannoin, ettei tällä tontilla oltu nähty yhtään ylimääräistä purukalustoa sitten vuonna 1996 löytämäni piisamin pääkallon. Siskon äänenkorkeus kasvoi ja liikkeet tihenivät. Kun hän vihdoin älysi tarkentaa, että hampaat olivat paperin sisässä, päässäni syttyi lamppu. Olin aamulla ihmetellyt paraatipaikalle jätettyä kovaa klimppiä ja survonut paperimytyn siivousangsteissani palavien roskien sekaan maitopurkin sisään.

Eikun jätteitä lonimaan. Aikani räkärättejä, likaisia paperilautasia ja epämääräisiä paperitolloja maitopurkista nosteltuani löysin siskon hampaat. Johan alkoi siskolikkaa hymyilyttää. Tosin sitä Pepsodent-hymyä vielä odottelen!

Avaimen piilotus

Ennen etsin kodin avaimia lähes päivittäin. Nyt ei enää tarvitse, sillä mies vaihtoi tavallisen Abloyn lukon tilalle koodilukon. Nyt tarvitsee siis vain etsiä muistilokerosta oikea koodi. Ja odottaa ulkona kymmenen minuuttia, jos näppäilee koodin kolme kertaa väärin.

Onnekseni on autonavaimet, joilla leikkiä. Niitä piilottelen päivittäin. Viime viikolla kävin Prismassa ja jostakin kumman syystä en napannut mukaani ostoskoria kaupassa kiertelyn ajaksi vaan yritin kiemurrella eteenpäin meloni, vaippapaketti, tomaattirasia, kissanruokkapäkki ja sushi-laatikko sylissäni. Jostakin vielä kummemmasta syystä en ostanut kassalla muovipussia. Yritin lyllertää ostokset sylistäni pursuten kohti ulko-ovea, kunnes huomasin, että autonavaimia ei ole missään. Vyöryin paniikissa lastini kanssa takaisin itsepalvelupisteelle, jossa etsin epätoivoisesti avaimia katseellani. Lopulta myyjä ilmoitti avainteni löytyvän infopisteeltä.

Infopisteelle päästyäni noukin avaimet suuhuni, sillä mikään muu raaja ei ollut vapaana. Miksi muuten kadonneista avaimista ei voi kuuluttaa samalla tavalla kuin kadonneista lapsista? Säästyisi monelta murheelta ja mutkalta. ”Vanhan mutta vakaan Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä, toistan, Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä.”

Kytymiehen avainten piilotus

Olin mökillä, kun mies soitti ja kyseli, onko minulla havaintoja vanhasta avainkaapistamme. Siitä hökötyksestä, joka ei muuton jälkeen ole siirtynyt seinälle asti. Meillä oli kuulemma tuon kyseisen avainkaapin sisällä vara-avain mieheni velikullan autotalliin, ja nyt jos koskaan avainta tarvittiin.

Ohjasin veljekset ensin tyttäreni huoneen varastoon. Pian alkoi kuulua läähätystä, huokailua ja pään punomista. ”Miten helvetissä täällä voi olla tämmönen kaaos?” Seuraavaksi ohjasin parivaljakon omaan vaatehuoneeseeni. ”Voi luoja.” Ilmeisesti Kaaoksenkesyttäjä-keijukainen ei ollut ehtinyt sinnekään taikasauvaansa tupsauttamaan.

Mies kyseli, eikö valokuvamuistini toimisi hädän hetkellä. Suljin silmäni ja kuinka ollakaan, näin avainkaapin työhuoneeni nurkkakaapissa sotkuisen paperipinon alla. Eipä aikaakaan, kun mies oli potkinut tiensä läpi lukuisten kestokassieni nurkkakaapin luo. Pian kuulin avainkaapin ja avainten löytyneen. ”Enpä voinu kuvitella, että ne on tuolla puolen metrin lehtipinon alla. Ja vaimo rakas, sovitaanko että kesän aikana purkaisit ja mapittaisit nämä kestokassit?”

Jep, sitä odotellessa. On vain tämä kesä ja ihmiselämä vähän liian lyhyt papereiden pyörittelyyn. Leikitään sitten elokuun alussa opetusmatskujen piilotusta ja arvotaan enten tenten kaikkien kymmenen kestokassin välistä. Täällä on varmaan se ”Uusin versio ruotsin suullisesta apuverbiharjoituksesta” ja tuolla ”Kymmenen kysymyksen tietovisa kestävän kehityksen neljästä osa-alueesta”. Vai oliko se sittenkin tuossa kassissa, kun sähköisenä versiona tuntuu hävinneen kuin savuna pilveen?

Kakan piilotus

Pienimmäinen on hillunut koko kesän ilman vaippaa. Muuten hyvä, mutta taikavääkylöitä saattaa löytyä milloin laiturilta, milloin portailta, milloin kasvimaalta. Tänään huomasimme siskon kanssa kuistilla istuessamme, että lapseni mekko on helmasta ruskea. Itse rieskaa ei näkynyt kuitenkaan missään. Emme uskaltaneet liikkua paikoiltamme vaan yritimme haravoida ensin kuistia ja sitten portaita katseellamme, että mistä kakka kurkistelee. Seuraavaksi hiivin varpaillani pihamaalle, mutta yhtään epäilyttävää pötköä ei osunut silmiini eikä varpaisiini. Ehkä sen takia, ettei kakka ollut vielä tullut. Seuraavaksi syöksyin etsimään piilossa lymyilevää pottaa.

Banaanin piilotus

Hedelmien piilotus on erikoisalaani. Löydän räjähtäneitä banaaneita tuon tuosta – milloin läppärilaukustani, milloin kestokassistani, milloin Volvon takapenkiltä. Omaan käsilaukkuuni en uskalla enää kättäni tunkea. Kerran tungin ja käteni upposi homehtuneeseen mandariinin.

Pari viikkoa sitten olin ystävieni kanssa kyläkierroksella Tohmajärven Tikkalassa, kun matkamme varrelle sattui kauppa-auto. Ostin mobiilista myymälästä kuusi banaania ja laitoin tertun Volvon konepellille kirppiskierroksen ajaksi. Kun lähtöä tehdessäni noukin tertun autoni päältä ja istuin kuskin paikalle, tytöt kihersivät takapenkillä. Olivat olleet varmoja, että unohdan banaanin poikineen konepellille. Minäkö?

Ennen ajolähtöä tarjosin etelän hedelmää tytöillekin. Enpä ollut ainut nälkäinen, niin hanakasti suihin ottivat! Ystävän mökille saavuttuamme jätin kaksi syömätöntä banaania ja yhdet kuoret autooni kypsymään. Olisi huikopalaa sunnuntaillekin.

Maanantaiaamuna havahduin siihen, että etupenkillä oli enää yksi banaani jäljellä, mutta en kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Kun maanantai-iltana sulloin lapsia autooni, tuli tunne, että joku tuijottaa. Samassa huomasin mustaakin mustemman salamatkustajan Volvon katolla. Kaksi päivää se oli sinnitellyt kyydissäni läpi maanteiden ja hiekkateiden, halki Tohmajärven, Joensuun, Lehmon, Romppalan ja Venejoen. Melkoinen Survivor of the year! Eikä kyyti suinkaan tähän loppunut, kun kerran vauhtiin oltiin päästy. Kun innostuin kuvaamaan katolla kypsynyttä kyytiläistäni, touhu keskeytyi lapseni rääkäistessä ja unohdin Mustanaamion tykkänään. Ajelin sitten vielä seuraavankin päivän etelän erikoinen katollani.

Helteisten hiekkateiden ja mutkaisten maanteiden sankari.

Todellisuuden piilotus

Luen yleensä samaan aikaan kymmentä eri kirjaa. Jos mikään ei nappaa kunnolla, aloitan seuraavan ja luen teoksia heittelevän mielialani mukaan. Jos ei huvita lukea suomeksi, otan käsiini ruotsinkielisen kirjan. Jos ukko ärsyttää, Francescan ja Robertin lemmenluritus lentää pinon alimmaiseksi. Jos ukko ärsyttää oikein kovasti, telläydyn Wallanderin seuraan etsimään aviomiehen murhaajaa. Jos tekee mieli lällyillä ja muistella nuoruuden rakkauden hekumanhetkiä iholla, Tommy Tabermanin Olisipa kaipaus viiniä juovuttaa tehokkaasti pään. Jos Suomen suvi saa herkistymään, runokokoelma Katso pohjoista taivasta toimii oikein hyvin.

Tänä kesänä on tuntunut, että mikään kirja ei oikein imaise kunnolla mukaansa. Mutta vihdoin löysin sen, joka vie minut kauas todellisuudesta toiseen maailmaan. Se on Venla Hiidensalon Suruttomat. Seurauksensa tälläkin löydöllä on. Mies valittaa, että vaimo ei kuule eikä näe mitään – ei vaikka kumiankka räjähtäisi korvan juuressa.

Pitääkö olla huolissaan, jos lukee kymmentä eri kirjaa samaan aikaan?

Ihmisen piilotus

Volvossani on ollut hassu vika kaksi kuukautta: etupenkin ovi ei aukea kuin ulkopuolelta. Näiden kuukausien aikana olen kuitenkin vakaasti päättänyt, etten halua korjata vikaa. Mikään ei nimittäin ole viihdyttävämpää kuin seurata kyytiläisteni reaktioita, kun ovi ei aukea millään ilveellä. Toiset lamaantuvat, toiset saavat kohtauksen, toiset katsovat kuskia säälien.

Toukokuussa etupenkilläni matkusti eräs hiljainen opiskelija, jonka kanssa ajelin työharjoittelupaikkaan. Olin jo menossa marketin liukuovista sisään, kun ihmettelin mihin kyytiläiseni jäi. Sitten muistin autoni ominaisuuden. Kun käännyin kannoillani, nuorukainen istui kuin patsas autossani eikä ilmekään värähtänyt. Vähän vilkkaammalla teinillä ei sen sijaan ollut ongelmia itseilmaisussa. Kun hän jäi kotteroni vangiksi, alkoi ryske ja pauke. Suorastaan syöksyin ovea avaamaan, sillä hän kiljui kuin pistetty sika vankilassaan.

Äitini ei puolestaan hötkyile. Hän sanoo joka kerta ”Ainiin” ja odottaa rauhallisesti ovenaukaisupalvelua. Rakas kälyni Pirre oli puolestaan kerran hyvinkin leikkisällä päällä, kun hänet kotipihaan heitin. Kesäleningissään ja lierihatussaan hän omaksui oitis prinsessan roolin ja odotti hiuksiaan pöyhien hovikuskia avaamaan oven. ”Ja näin olkaa hyvä”, yhdyin leikkiin ja kumarsin prinsessan astuessa pirssistä ulos.

Rakas työtoverini Jarkko puolestaan oli vaitonainen, kun eräs kaunis päivä heitin hänet teollisuusalueelle. Määränpäässä miehen käsi pysähtyi luovuttaneen makuisesti ovenkahvalle eikä hän sanonut mitään. Ei sillä, että hänen olisi mitään tarvinnut sanoakaan, sillä pystyin lukemaan hänen ajatuksensa: ”Tää on niin tätä Tinskun elämää, mikään ei enää yllätä. En pidättäis hengitystä, että ovi on korjattuna ensi kesän keskiviikkonakaan. Kun vaan nyt pääsis vittuun tästä koslasta.”

Pelastukoon ken voi.

Roskiksen piilotus

Rakas ystäväni Saara kertoi viime viikolla uudesta kesäaktiviteetistaan. Heidän pihalleen oli yllättäen ilmaantunut jonkun toisen ulkoroskis, ja hän halusi kiivaasti oman uudenkarkeahkon jäteastiansa takaisin. Tekevänä tyttönä Saara kuitenkin otti ja pesi löyhkäävän vaihdokin ennen kuin lähti ratkaisemaan kadonneen roskiksen arvoitusta.

Ensin Saara marssi reippaasti lähimmän naapurinsa tykö ja vaihtoi roskiksia päikseen. Kun Saara sitten jälleennäkemisen riemussa pesi ja hinkkasi roskista puhtaaksi, hän huomasi kauhukseen, ettei yksilö ollutkaan Se oikea. Saara päätti soittaa jätehuoltoyhtiöön ja kysellä roskiksensa perään. Toimiston täti lupasi tiedottaa roskakuskeja asiasta, mutta heistä ei viikkojen vieriessä kuulunut pihaustakaan.

Eräs kaunis päivä ystäväni ryhtyi vaihtamaan makuuhuoneen ikkunan edessä vaatteitaan, kun äkkäsi pihallaan tutun näköisen auton. Roskakuski sulloi parhaillaan Saaran roskiksen sisältöä jäteautoon – siis sen väärän roskiksen sisältöä. Kun Saara sai kiemurreltua paidan päälleen, jäteauto oli jo kurvannut naapurin pihaan. Eipä hätää, Saara juoksi kuskin kintereille ja kertoi surullisen tarinansa. Yhteispelillä Saara ja roskisprinssi lähtivät tonkimaan naapureiden roskiksia. Yhden kohdalla toivo alkoi jo olla huipussaan, mutta lähempi sisätutkimus tuotti pettymyksen. ”Näyttää vähän samalta, mutta ei – ei se kyllä ole tämäkään.” Leikki jatkui kotvasen, kunnes Saara luovutti.

Kiitos tämän roskisleikin, tunsin hetken itseni normaaliksi. Mutta koska ystäväni haahuilee edelleen pitkin Rantakylää roskiksensa perässä, haastan kaikki kyläläiset yhtymään tähän Roskiksen piilotus -leikkiin! Löytöpalkkioksi tarjoan tertullisen parhaat päivänsä nähneitä banaaneja.

https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/