Categories
Yleinen

Seikkailu Saimaan sydämessä

Kehossa kuplii. Olemme lähdössä minilomalle Savonlinnaan – Aikku, Make, Pirre, Vappu ja mä. Meillä olisi kaksi päivää aikaa seikkailla Saimaan sydämessä koko viisikon voimin ja perjantaina jatkaisimme Pirren kanssa lomaa vatsatanssileirin merkeissä. Pirren ja minun ukkokullat tosin suhtautuvat juoksuihimme hieman varauksella ja ruokkivat epäilyksillään toinen toistaan, kun sattuvat sukuakin olemaan.

– Japen kanssa mietittiin, että piilotetaan Baileys-pullo siun ja Pirren vatsatanssikassiin. Sunnuntaina sit tiedetään, ootteko oikeesti ollu leirillä, ukko virkkoo, kun keskiviikkoiltana pakkaan laukkuani.

– Just. Ollaan kyllä vähän pettyneitä, jos sitä pulloa ei löydykään!

Miehen epäluulo ei suinkaan hälvene, kun laitan itämaisen musiikin soimaan, teen peilin edessä vatsarullauksia ja alan sovitella hiukan liian piukkoja vatsatanssiasuja ylleni.

– Voisitko vetää tän vetoketjun kiinni? kysyn.

– Onks tää joskus menny kiinni asti? mies ähkää vetoketju hyppysissään.

Naurattaa ja samalla itkettää. Päälläni retkottaa yksi esiintymisasuistani kymmenen kiloa ja kymmenen vuotta sitten. Olenko hullu, kun heittäydyn tanssin pyörteisiin uudelleen? Kaiken lisäksi opettaja on suunnitellut päämme menoksi kynttiläkruunutanssin. Sopii toivoa, että Tanhuvaarassa on palovakuutukset kunnossa. 

Soitan paniikkipuhelun Pirrelle ja kysyn, aikooko hän tanssia hameessa vai housuissa.

– Housuissa meinasin.

– Aivan, housut voi olla parempi, jos siellä on jotain hyppyjä? Jos vaikka virtsa karkaa. Tässä on kuitenkin kolme lasta alateitse ponnistettu.

Pirre jää nauramaan linjoille.

Kun illalla tarkistan, olenko pakannut mukaani kaiken oleellisen, löydän kassistani taitellun paperilapun. Keskimmäinen on kirjoittanut minulle viestin ja piilottanut sen vaatteideni sekaan. Liikutun kyyneliin.

– Mikset sie koskaan piilota mitään miun kassiin? kysyn ukolta.

– Mitä mie piilottasin? Kortsuja?

– Hyvä idea! No ihan mitä vaan, piilota vaikka likaiset kalsarit. Käytä mielikuvitusta ja yllätä, usutan.

Kun aamulla puen ylleni punaisen mekon ja siihen mätsäävät punaiset korvikset, ukko katsoo jälleen pitkään.

– Onko ihan pakko lähteä huomioväreissä?

– Pitääkö tässä vielä jumalauta mekko vaihtaa? Sattuu olemaan lempiväri. No niin lapset, äiti lähtee, tulee ikävä! sanon ja levitän käteni halaukseen.

Ukko hymyilee jälleen vinosti.

– Äiti kun pääsee ovesta ulos niin kädet ilmaan ja UFFUFFUFFF. 

– Heippa, Pirre ajoikin just pihaan!

– Pirrenkö autolla meettekin? Tää tarina muuttuu koko ajan.

– Joo Audilla lähetään ja haetaan sit Aikku ja Vappu. Make tulee prätkällä Savonlinnaan.

– Onko AIKKUKIN tulossa? miehen ilme muuttuu huolestuneeksi.

– On. Miten niin?

– Ei mitään… Onneks mulla on siusta valokuvia.

Kun Pirre kurvaa pihaan, suuntaamme Audin keulan ensitöiksemme takaisin Pirren kotikadulle. Kukat ovat jääneet kastelematta.

– Tää miun lähteminen on vähän tämmöstä. Varmaan jo naapurit ihmetteli, kun ramppasin kymmenen kertaa sisään ja ulos, kun aina unohin jotakin. Ja nyt tulen vielä takaisin, Pirre manaa ja yrittää hiipiä hiukan kyyryssä omaan pihaansa.

Minä alan tuntea itseni normaaliksi.

Kun Aikku hyppää omalta pysäkiltään kyytiin, hän alkaa oitis repiä housujaan alas esitelläkseen erämaaretkellä saamansa muistomerkit.

– Kattokaa mitkä kämmenenkokoset paukamat pyllyssä! Otin jo Jykälle kuvia miun perseestä.

Kun poimimme viimeisen villahousun eli Vapun Karsikosta, alkaa jo janottaa.

– Pitäskö käydä kaljat? Aikku kyselee.

– Kauashan tuota päästiinkin, mut käydään vaan. Voidaanko pysähtyä Viipukanraitin S-marketissa? ehdotan viattomasti.

– Todellakin, miekin haluun nähä SEN kauppiaan, josta kaikki puhuu, Pirre heittää.

– Se on siis SE kauppias, joka armotta flirttailee työasioiden lomassa, valistan muita.

Kaupan käytävillä tunnen itseni enemmän teiniksi kuin keski-ikäiseksi, mutta tulen pian siihen lopputulokseen, että jostain tässä elämässä on hupia revittävä. Varsinkin halpaa ja harmitonta. Harmiksemme vilkkusilmää ei näy minkään hyllyn välissä pyllyilemässä, mutta ostamme sikspäkin siideriä. Vappu tarkistaa kassalla, onko S-tilillä euroja, jotta kotiin jäävät lapset pysyvät ruuassa.

– Lasten ruoka turvattu, Vappu kuittaa juhlallisesti siiderit maksettuaan.

Kassaneitiä hymyilyttää.

Autossa avaudumme Pirren kanssa tytöille ukkokultiemme epäluuloisesta suhtautumisesta reissuumme.

– Luulevat ryyppyreissuksi, tuhahdan ja sihautan siiderin auki.

Reijolan kohdilla Pirre toteaa, että hänen on nälkä. Johan tässä 30 kilometriä köröteltiin! Tökkään Pirrelle ja kaiken varuilta muillekin käteen etelän hedelmän, josta Tinsku tunnetaan – banaanin. 

Autoni vakiovaruste. Nyt myös kaverin auton.

Muloon päästyämme alkaa sataa raivoisasti ja joudumme odottamaan kotvasen tietöiden takia. En valita, eipähän läiky siideri yli. Mutta miksi juuri tänään sataa, kun seksihelle on piinannut Suomea jokaisena muuna päivänä?

– Mie luotan siihen, että Savonlinnassa paistaa aurinko, Vappu julistaa.

– Niin miekin. Savonlinna on kesäkaupunki, Pirre komppaa.

– Aivan, sitä ei ole talvella olemassakaan, totean.

– Tiesittekö, että Ruotsissa on jo uusi termi lomalle? Se ei ole enää semester vaan hemester, kun kaikki matkustaa kotimaassa, Pirre valistaa.

– Aa, tulee sanasta hemland, hoksaan.

– Voitasko myö suomalaiset sitten lähteä somalle?

Niittylahdessa pysähdymme Vapun kotipihaan tarkistamaan, että vanhuksilla on kaikki kunnossa. Pian silmin nähden huojentunut Vappu juoksee sateen läpi autolle takaisin ja näyttää peukkua ylöspäin. Matka voi jatkua, mutta se jatkuu hieman poukkoilevasti. Pirre puristaa rattia niin tiukasti mutkaisilla kyläteillä, että Vappu alkaa antaa Pirrelle rauhoittavia ohjeita ja vertaistukea omista ajotaidoistaan. Minä suljen silmäni. Hammaslahden ohituskaistalla Pirre lähtee ohittamaan kahta rekkaa ja kiljuu kiihtyvällä tahdilla koko ohituksen ajan. En enää uskalla sulkea silmiäni, sillä seuraan silmä kovana, että Pirre pitää omansa auki.

– Voidaanko vaihtaa kuskia? Paitsi ettei voidakaan, kun korkattiin jo, sanon.

Kiteellä alkaa pissittää, joten pysähdymme huoltoasemalle. Kun palaamme autolle, kuskilla ei ole kiire mihinkään.

– Pakko saada tää Pokemoni! Pirre hihkuu.

– Ihanaa lähteä aikuisten kanssa reissuun! Kellään ei ole nälkä, pissihätä eikä kukaan räplää kännykkää, Aikku hykertelee.

Tien päälle päästyämme kuski alkaa taas päästellä ääniä.

– Sanokaa sitten ajoissa, mistä käännytään! Joko tästä? Oliko se tuo risteys!? Mentiinkö jo ohi? Voidaanko laittaa navi päälle? Eiks sen vois laittaa jo nyt, en tiiä yhtään mihin Savonlinnan keskustassa ajan!

– Navin ehtii laittaa lähempänäkin, Savonlinnaan on vielä puolentoista tunnin matka, muistutan.

– Ja myö sanotaan kyllä, mistä pitää kääntyä. Kato no hurry, no worry.

Ensimmäisen kerran ajamme risteyksen ohi Puhoksella. 

– Nyt kyllä laitatte sen navin, mie en aja muuten metriäkään, Pirre ragee harha-ajon jälkeen.

U-käännösten ja naurusta kipeytyneitten vatsalihasten saattelemana päädymme Savonlinnaan. Ja kuinka ollankaan – keltainen valopallo paistaa jo täydeltä terältään toivottaen meidät tervetulleiksi Saimaan sydämeen. Ajamme Audin parkkihalliin ja ylistämme nykyistä parkkeerauksen helppoutta. Eikun auto talliin ja menoksi – älylaitteet lukevat rekkarin ja parkkiajan puolestasi. 

Autosta noustuamme Vappu mittailee asuani päästä varpaisiin ja kysyy, onko minulla korsetti.

– Joo tämmönen muotoileva alusasu! Ihan paras ostos, tunnen itseni laihemmaksi ja mikä parasta, tän avulla muistan pitää ryhdin hyvänä! kehun, nostan mekon korviini ja keikistelen hankintaa esitelläkseni.

– Tota Tinsku, tossa autossa istuu pariskunta, Vappu viittoilee autoon, joka on parkkeerattu nokka suoraan meitä kohti.

Alan kiljua ja vedän mekon alas. Milloinkahan sitä oppisi ajattelemaan?

Seuraavaksi suuntaamme toria kohti ja bongaamme Maken prätkineen Saimaan rannasta. Vanha jengi kasassa jälleen! Löydämme sopivan ravintolan kreivin aikaan, sillä Aikku näyttää jo arvaamattomalta kasvavassa nälässään. Tytöt bongaavat tiskiltä paikallisen panimon olutta.

– Mullekin se Red Alien, tilaan asiantuntevasti omalla vuorollani.

– Se on Red Ale, muut huomauttavat ja tikahtuvat nauruunsa.

– Vaikka Red Alien sopisi kyllä paremmin siun punaiseen värimaailmaan!

Hernerisottoa Red Alienilla höystettynä.

Tarjoilija mainostaa ruokia tuodessaan Erika Wikmanin tulevaa iltakeikkaa rannassa. Vaikka Wikman on enemmän minun ja Pirren musiikkia, muut ovat heti mukana. Onhan livekeikoista jo aikaa. 

– Olen minä ollut punk-keikallakin teidän kanssa, Vappu tuumaa.

Kun nälkää on siirretty, lähdemme siirtämään autoa majapaikkaan. Parkkihallissa kohtaamme ikävän yllätyksen.

– Saatiin sitten sakot! 45 euroa! Pirre kiroilee.

– Olis pitäny lukee tarkemmin ne ohjeet, Vappu toteaa jälkiviisaana.

– Mieki luulin, että tää on semmonen halli, mikä lukee rekkarin ja velottaakin automaattisesti, sanon.

– Tästä ei sanota Makelle mitään, Pirre ehdottaa.

– Hei, myöhän voitas tehä sille jäynä! Laitetaan sakkolappu sopivan hetken tullen sen prätkään, Aikku ehdottaa kiherrellen.

Kaikki ovat juonessa mukana, vaikka pokka ei pidä edes lähtöasetelmissa.

Seuraavaksi yritämme suunnistaa majapaikan parkkiin. Helpommin sanottu kuin tehty. Pitäisi löytää sisäpiha, mutta ainakaan kattotasanteelta sitä ei löydy – ei, vaikka löydämme katolta hotellin ulko-oven. Vappu lähtee etsimään oikeaa sisäpihaa jalkaisin, kun taas Pirre, Aikku ja minä luotamme hevosvoimaan. Pirre ajaa Audinsa varovasti kattotasanteelta takaisin katutasoon ja näkee parkkipirkon. Ja alkaa kiljua välittömästi.

– Se seuraa tätä autoa! Minne mie ajan?!

Käännymme vasemmalle, mutta tie haluamaamme suuntaan on yksisuuntainen väärään suuntaan. Aikamme pillurallia ajettuamme nauramme Audin penkeillä kaksin kerroin. Vappu ja Make whatsappaavat kuvia oikeasta parkkipaikasta, mutta jokaisessa risteyksessä, jonka päättelemme johtavan oikeaan paikkaan, on kielletty ajosuunta tai yksisuuntainen tie. 

– Hei nyt käänny oikealle! huudan.

– Myö käännyttiin viimeksi tuosta! Aikku repeää.

– Ai.

Kun kierrämme samaa ympyrää jo kolmatta kertaa, huomaamme Maken ja Vapun huitomassa erään sisäpihan edessä. Pirre tulkitsee käsimerkit väärin ja ajaa ohi. Edessä on vaihtoehtoinen reitti, mutta kielletty ajosuunta.

– Nyt vaan ajat, elä kysele tai kilju. Mene! kannustamme Aikun kanssa.

Pirre alkaa kiljua, mutta ajaa kiltisti kiellettyä päin. Päädymme oikeaan parkkiruutuun, jossa Maken prätkä on jo kotvan seisonut.

– Kävin joutessani ostamassa ne liputkin Wikmanin keikalle, mies toteaa. 

Parit juomat nautittuamme ja hetken majapaikassa hengähdettyämme suuntaamme kaupungille. Pistäydymme käsityöpuodeissa ja suomalaisessa desigmyymälässä – paitsi Aikku ja Make, jotka häviävät jo kaljalle. Kun Vapun ja Pirren kanssa kävelemme terasseja päin, näen mainoskyltin.

– Hei Iivana Helsinki -puoti on tuolla, käydäänkö?

– Justhan myö sieltä tultiin, tytöt repeävät.

– Ai. Eiks se ollukaan Paola Suhonen? raavin päätäni.

Terassin tiskillä ehdotan Pirrelle giniä. Siskolla on tapana sanoa, että ginistä tulee kirkas humala, mutta ei koskaan krapulaa.

– Ihan perusgini kiitos, tilaan tiskin tytöltä asiantuntevasti.

– Mikä on perusgini? Pirre hytkyy vieressä naurusta. 

Tiskin tytölläkin nykii suupielestä.

– Raakana vai tonicilla?

– Jos myö vielä lantringilla mennään.

Hiljennymme juominemme kesäisen maiseman ja parhaan mahdollisen seuran ääreen. Juttelemme raivosiivoamisesta, kesäsuunnitelmista ja lataamme Vapulle Tinderin. Itse Vappua ei kiinnosta, joten saamme luvan valita parhaat päältä hänen puolestaan. Aikku valitsee kaikki metsurin näköiset, itse klikkaan valokuvaajaa. Hämmästyn, miten mukavan näköisiä miehiä liikkuu vapaalla jalalla.

– Menisköhän miehille läpi, jos sanottaisiin, että mennään Tinder-treffeille Vapun sijasta. Että ihan vaan testataan ehdokkaat Vapun puolesta, kun se ite ei jaksa, ehdotan.

Pian porukka alkaa herkistelemään.

– Mulla tuli kukkia ikävä. Tuli noista kukista mieleen, Pirre sanoo ja osoittelee terassin tähtisilmiä.

– Mulla on ikävä lapsia. Ja kissanpentuja. Ja koiria. Ja Jykää, tuli tuosta saimaannorpasta mieleen, Aikku romahtaa ja viittoo torilla olevaan patsaaseen. Pian kuuluu nyyhkytystä.

– Mie haluun kotiin….

– Voi jumalauta. Huomenna ne jo ärsyttää. Lisää juomaa! komennan.

Päätämme lähteä vaihtamaan vaatteita majapaikkaan ja nauttimaan parit juomat huoneissamme. Kun laittaudumme ja survoudumme vaatteisiimme, trendikäs kehopositiivisuus on tiessään. Yksi haukkuu itseään luuttutukaksi, toinen pömppämahaksi, kolmannella on tissit kuin teepussit ja neljännellä posket kuin bulldogilla. Make on ainut, jolla ei ole ongelmaa – ainakaan kehonsa kanssa.

– Hei pitäiskö meidän opetella puhumaan kauniimmin itsestämme? Aikku ehdottaa.

– Tästä lähin keksitään rumalle sanalle joku kauniimpi. Esimerkiksi minun tukka ei ole kulahtanut vaan kokenut, Aikku heittää esimerkin.

Vappu saa heti kiinni ideasta.

– Mahani ei ole pömppä vaan persoonallinen. Ja huomenna voin sanoa, että en ole kulahtaneen vaan nauttineen näköinen. Nainen, jolla on eilen ollut hauskaa.

– Mahtavaa! hihkun ja päässä alkaa saman tien soida Yölintua.

Tytöt ovat kauniita, kuin lumpeet lammessa….

Illalla Erika Wikman laulaa häpeästä. Sanat iskevät tajuntaan ja nyt on minun vuoroni herkistellä. Alkaa itkettää. Katson Aikkua, joka tanssii vierellä.

– Täs on sun pysäkki, tähän sä jäät. Mun on aika olla se kuka mä oon, ilman häpeää, Wikman laulaa.

Alan tykätä Erikasta. Nainen on luonut roolinsa harkitusti eikä ota itseään liian vakavasti. Itseironinen, häpeämätön ja älykäs – nainen minun makuuni.

Kun puolilta öin talsimme majataloomme takaisin, Savonlinna elää ympärillämme. Ihmiset hehkuvat ja notkuvat toisiaan vasten, Saimaa loiskii laiskasti. Onni läikähtää jossakin rinnan alla.

– Kävelläänkö myö täällä vielä kuusikymppisinäkin? kysyn ja katson suoraselkäistä Makea, hersyvää Vappua, ailahtelevaa Aikkua ja sirkeäsilmäistä Pirreä.

– Totta kai. Sitten meidän elämä vasta alkaa!

– Jos ollaan enää elossa. Jospa vaan nautitaan tästä hetkestä, tuumin.

Juttelemme naistenvaivoista ja unessa saaduista orgasmeista. Make kävelee edellämme kädet taskuissa ja kuuntelee hymyssä suin juttujamme.

– Miten sie muuten Make jaksat meitä? Tunnet sie ittes niinku normaaliks meidän seurassa? kysyn.

– Kuta kuinkin, Make vastaa.

– Vähän sama kun kysyin ukolta, miksi se on miun kanssa. Vastas että käyhän ne ihmiset sirkuksessakin, sanon ja nauramme taas.

Yöllä näen unta, että olen kotona reissun jälkeen ja muistelen minilomaamme Savonlinnassa. Vatsatanssileiristä en kuitenkaan muista mitään, sillä olen niin traumatisoitunut. Aamulla kerron ahdistavasta unestani muillekin ja Vappu toteaa, että minua jännittää. Tunnustan että niin taitaa tehdä. Mutta miksi? Jos en pysy perässä tai muista miten mennään kamelikävelyä, niin that´s it. Harrastushan tämä on.

Perjantaiaamuna suuntaamme aamupalalle ja hirnumme niin paljon mauttomille jutuillemme, että meinaan tukehtua mozzarellaleipääni. Milloin viimeksi olen nauranut näin paljon? Aamukahvin jälkeen kävelemme Pirren ja Maken kanssa Olavinlinnaan. Viimeisenä lippuluukulle tullut Make kyselee pokalla lipunmyyjältä, pääsevätkö opettajat ilmaiseksi linnaan. 

– Ja nyt vasta mainitsee asiasta, kun myö ollaan jo maksettu itsemme sisään! Pirre älähtää.

Selviää etteivät kansankynttilät saa erikoisetuja – ainakaan tästä museosta.

– Minkähän takia OAJ:n kortissa lukee, että museot on ilmaisia tai niistä saa alennusta? Make ihmettelee.

– Huijausta ja katteettomia lupauksia, vastaan.

Samaan aikaan Vappu ja Aikku seikkailevat toisessa museossa, jossa yhtä tiedostava Vappu tyrkyttää omaa korttiaan epäilevän näköiselle lipunmyyjälle.

– Saako tällä mitään? 

Ei saanut. Mitään. Tässäkään museossa.

Olavinlinnan tornissa Pirre meinaa tiputtaa korviksensa laudan rakoon.

– Eikö sulla oo mitään ehkäisyä. Mie käytän kumia, sanon ja vilautan oman korvikseni taustaa.

– Pyh, mie vetelen paljaana, Pirre tuhahtaa ja alkaa hihitellä:

– Meinas luiskahtaa ilman kumia rakoseen.

– Ollaankohan myö liian juntteja kulttuurikohteeseen? kuiskaan.

– Tosin tällä helteellä ei kiinnosta mikään, totean, mutta huomaan saman tien jotain kiinnostavaa. Make yrittää kurkkia linnan ikkunasta alas ja pyllistää mehukkaasti silmiemme edessä. Ikuistamme Pirren kanssa pakarat kameroihimme. Helppoakos noilla pyllynposkilla on olla kehopositiivinen!

Kun olemme syöneet herkullisen lounaan herttaisessa miljöössä, seikkailumme lähenee loppuaan. Maken, Vapun ja Aikun on aika suunnata kotia kohti. Kun lähdemme kävelemään majapaikkaan, vilkaisemme tyttöjen kanssa merkitsevästi toisiamme. Reissun kohokohta on vielä näkemättä – Maken reaktio moottoripyörän ohjaustangolle pyöritettyyn sakkolappuun. Aikku haluaa tapahtuman videolle, sille Pirre ounailee suuria ennen näkemättömiä ja tukahdutettuja tunteita. Itse olen sitä mieltä, ettei jäynä menee kauaa läpi. Make on erittäin lukutaitoinen ja loogisesti ohjelmoitu matemaatikko ja syynää takuuvarmasti sakkolapun saman tien läpi.

On ihanaa olla oikeassa. Make näkee sakon ja vilkaisee saman tien Audin tuulilasia. Kohta hän taluttaa muina miehinä pyörän pois parkkiruudusta. Jos Makea vituttaa niin se ei näy missään määrin päällepäin. Mies on kuin viilipytty. Vilkuilemme tyttöjen kanssa toisiamme ja nostelemme kulmiamme. Katsomme kun Make pakkaa loivin liikkein tavarat motskariinsa ja rullaa vasta sitten kaikessa rauhassa sakkolapun auki. Kysyn aikaa voittaakseni, eikö viereisissä autoissa ole sakkolappua. Make kävelee Audin ja muiden parkissa seisovien autojen luo ja syynää ne läpi katseellaan.

– Ei ole. Mitähän minä oon tehny väärin?

Make laskee katseensa uudestaan sakkoon eikä mene kauan, kun hän tavailee lapusta eilistä päivää ja kellonaikaa ja katsoo sitten meitä. 

– Mullako meinasitte maksattaa?

– Aina kannattaa yrittää! hihitämme.

Samoin tein saan idean.

– Hei pitäskö meidän tiedustella saako opet alennusta myös parkkisakoista?

*******************************************************

Miten Tinskun ja Pirren itämainen tanssileiri meni? Entäs kynttiläkruunuin höystetty koreografia? Paloiko tukka, Tanhuvaara vai hermo? Se selviää ennen pitkää tarinasta Tanssii tulenliekin kanssa. Coming soon.

Categories
Yleinen

Tässäkö tää oli? – Lähiloma landelta landelle

Lomaa voi viettää monella tavalla. Itse päätin ottaa kesämökiltä matkailuauton alle ja suunnata lasten kanssa Aikun luo lomalle landelle. Reissun innoittamana (tai kärvistämänä) sanoitin uusiksi Arttu Wiskarin biisin Tässäkö tää oli? Jos säestäjä löytyy, lupaan levyttää laulun. Tässä Tinskun versio:

Ex temporena tehtiin lomasetti

Kohteena Aikun maalaiskabinetti

Isiltä pöllin matkailuauton

Meille hyvä, toisille mauton

Poika siskoilleen keskaria näyttää

Yritän opetella vaihteita käyttää

Lapset kysyy nelkyt kilsaako vaan mennään

Hiekkapöllyssä eteeni mä en nää mitään

Tässäkö tää oli?

Levii käytävälle vissyt, xylitoli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tää?

Pennut ragee, kohta pää leviää

Seksihelle väistyy, muuttuu yks kaks koleaksi sää

Jostain haisee pieru, antakaa armoo pliis

Pienimmäinen anoo apuun isää

Isoin huutaa kännyyn aikaa lisää

Toteen että kumpaakaan ei heru

Ota tai jätä, katettuna on jo menu

Lapset ansaitsee näitä elämyksii

Oon heille tarjoillut liikaa yllätyksii

Äitin pläänit menee aika usein pieleen

Mut jäänee arjen lisäks lomamatkat mieleen

Välipysäkkeinä S-Market ja Apsi

Pian kuorsaa kovaa ensimmäinen lapsi

Radio mykkä, vauhti kasikymppii

Perässä Audi, joko alkaa tympii?

Aikun naapurissa nähdään marsu, lammas

Kohokohta: irtoo pojan kulmahammas

Ei muutoin tällä erää satu yhtään mitään

Yhteinen lomareissu päässä alkaa itää

Tässäkö tää oli?

Jää kokematta Särkänniemi, Koli

Mut tulee juotua se kylmä alkoholillinen olut

Joita Fiatin takaboksiin ostin viis

Tässäkö on tämä?

Yöllä horkka, alla vuodesohva rämä

Piskit haukkuu, elää yhä kylä tämä

Sormet työnnän korviin, antakaa armoo pliis

En unta saa, sade piiskaa Aikun farmii

Yleltä kuuntelen Aavikon Armii

Aamulla huomaan on yty loppu akusta

Auttaa Jykä, syöttää virtaa pakusta

Tässä vasta loma

Saatan pari päivää olla vuoteenoma

Mut karavaanarit ne nostaa mulle kättä

Sisäpiiriin kuulun

Moikkaan takas empimättä

Revipä siitä siis!

Categories
Yleinen

8 tapaa leikkiä piilosta

Olen ollut aina hyvä leikkimään ja varsinkin keksimään uusia leikkejä. Vaikka ikää tulee, leikkimiseen en kyllästy koskaan! Listasin alle kaikki kesäkuussa leikkimäni piiloleikit. Eikun kokeilemaan!

Hampaiden piilotus

Sisko aloitti keväällä oikomishoidot. Tänä aamuna hän tuli mökille ja alkoi höyrytä hampaistaan. Tai tarkemmin sanottuna hammasmuoteistaan. Hän oli laittanut ne edellisiltana mansikoiden mussutuksen ajaksi lipaston päälle ja unohtanut kotiin lähtiessään siihen kuten kaiken muunkin – puhelimensa, uimapukunsa ja lapsensa lempilelun.

Tällä kertaa sisko säntäili tavaran perässä tosissaan, sillä hampaissa oli kiinni useampi tonni. Minä vannoin, ettei tällä tontilla oltu nähty yhtään ylimääräistä purukalustoa sitten vuonna 1996 löytämäni piisamin pääkallon. Siskon äänenkorkeus kasvoi ja liikkeet tihenivät. Kun hän vihdoin älysi tarkentaa, että hampaat olivat paperin sisässä, päässäni syttyi lamppu. Olin aamulla ihmetellyt paraatipaikalle jätettyä kovaa klimppiä ja survonut paperimytyn siivousangsteissani palavien roskien sekaan maitopurkin sisään.

Eikun jätteitä lonimaan. Aikani räkärättejä, likaisia paperilautasia ja epämääräisiä paperitolloja maitopurkista nosteltuani löysin siskon hampaat. Johan alkoi siskolikkaa hymyilyttää. Tosin sitä Pepsodent-hymyä vielä odottelen!

Avaimen piilotus

Ennen etsin kodin avaimia lähes päivittäin. Nyt ei enää tarvitse, sillä mies vaihtoi tavallisen Abloyn lukon tilalle koodilukon. Nyt tarvitsee siis vain etsiä muistilokerosta oikea koodi. Ja odottaa ulkona kymmenen minuuttia, jos näppäilee koodin kolme kertaa väärin.

Onnekseni on autonavaimet, joilla leikkiä. Niitä piilottelen päivittäin. Viime viikolla kävin Prismassa ja jostakin kumman syystä en napannut mukaani ostoskoria kaupassa kiertelyn ajaksi vaan yritin kiemurrella eteenpäin meloni, vaippapaketti, tomaattirasia, kissanruokkapäkki ja sushi-laatikko sylissäni. Jostakin vielä kummemmasta syystä en ostanut kassalla muovipussia. Yritin lyllertää ostokset sylistäni pursuten kohti ulko-ovea, kunnes huomasin, että autonavaimia ei ole missään. Vyöryin paniikissa lastini kanssa takaisin itsepalvelupisteelle, jossa etsin epätoivoisesti avaimia katseellani. Lopulta myyjä ilmoitti avainteni löytyvän infopisteeltä.

Infopisteelle päästyäni noukin avaimet suuhuni, sillä mikään muu raaja ei ollut vapaana. Miksi muuten kadonneista avaimista ei voi kuuluttaa samalla tavalla kuin kadonneista lapsista? Säästyisi monelta murheelta ja mutkalta. ”Vanhan mutta vakaan Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä, toistan, Volvon omistajaa odotetaan infopisteellä.”

Kytymiehen avainten piilotus

Olin mökillä, kun mies soitti ja kyseli, onko minulla havaintoja vanhasta avainkaapistamme. Siitä hökötyksestä, joka ei muuton jälkeen ole siirtynyt seinälle asti. Meillä oli kuulemma tuon kyseisen avainkaapin sisällä vara-avain mieheni velikullan autotalliin, ja nyt jos koskaan avainta tarvittiin.

Ohjasin veljekset ensin tyttäreni huoneen varastoon. Pian alkoi kuulua läähätystä, huokailua ja pään punomista. ”Miten helvetissä täällä voi olla tämmönen kaaos?” Seuraavaksi ohjasin parivaljakon omaan vaatehuoneeseeni. ”Voi luoja.” Ilmeisesti Kaaoksenkesyttäjä-keijukainen ei ollut ehtinyt sinnekään taikasauvaansa tupsauttamaan.

Mies kyseli, eikö valokuvamuistini toimisi hädän hetkellä. Suljin silmäni ja kuinka ollakaan, näin avainkaapin työhuoneeni nurkkakaapissa sotkuisen paperipinon alla. Eipä aikaakaan, kun mies oli potkinut tiensä läpi lukuisten kestokassieni nurkkakaapin luo. Pian kuulin avainkaapin ja avainten löytyneen. ”Enpä voinu kuvitella, että ne on tuolla puolen metrin lehtipinon alla. Ja vaimo rakas, sovitaanko että kesän aikana purkaisit ja mapittaisit nämä kestokassit?”

Jep, sitä odotellessa. On vain tämä kesä ja ihmiselämä vähän liian lyhyt papereiden pyörittelyyn. Leikitään sitten elokuun alussa opetusmatskujen piilotusta ja arvotaan enten tenten kaikkien kymmenen kestokassin välistä. Täällä on varmaan se ”Uusin versio ruotsin suullisesta apuverbiharjoituksesta” ja tuolla ”Kymmenen kysymyksen tietovisa kestävän kehityksen neljästä osa-alueesta”. Vai oliko se sittenkin tuossa kassissa, kun sähköisenä versiona tuntuu hävinneen kuin savuna pilveen?

Kakan piilotus

Pienimmäinen on hillunut koko kesän ilman vaippaa. Muuten hyvä, mutta taikavääkylöitä saattaa löytyä milloin laiturilta, milloin portailta, milloin kasvimaalta. Tänään huomasimme siskon kanssa kuistilla istuessamme, että lapseni mekko on helmasta ruskea. Itse rieskaa ei näkynyt kuitenkaan missään. Emme uskaltaneet liikkua paikoiltamme vaan yritimme haravoida ensin kuistia ja sitten portaita katseellamme, että mistä kakka kurkistelee. Seuraavaksi hiivin varpaillani pihamaalle, mutta yhtään epäilyttävää pötköä ei osunut silmiini eikä varpaisiini. Ehkä sen takia, ettei kakka ollut vielä tullut. Seuraavaksi syöksyin etsimään piilossa lymyilevää pottaa.

Banaanin piilotus

Hedelmien piilotus on erikoisalaani. Löydän räjähtäneitä banaaneita tuon tuosta – milloin läppärilaukustani, milloin kestokassistani, milloin Volvon takapenkiltä. Omaan käsilaukkuuni en uskalla enää kättäni tunkea. Kerran tungin ja käteni upposi homehtuneeseen mandariinin.

Pari viikkoa sitten olin ystävieni kanssa kyläkierroksella Tohmajärven Tikkalassa, kun matkamme varrelle sattui kauppa-auto. Ostin mobiilista myymälästä kuusi banaania ja laitoin tertun Volvon konepellille kirppiskierroksen ajaksi. Kun lähtöä tehdessäni noukin tertun autoni päältä ja istuin kuskin paikalle, tytöt kihersivät takapenkillä. Olivat olleet varmoja, että unohdan banaanin poikineen konepellille. Minäkö?

Ennen ajolähtöä tarjosin etelän hedelmää tytöillekin. Enpä ollut ainut nälkäinen, niin hanakasti suihin ottivat! Ystävän mökille saavuttuamme jätin kaksi syömätöntä banaania ja yhdet kuoret autooni kypsymään. Olisi huikopalaa sunnuntaillekin.

Maanantaiaamuna havahduin siihen, että etupenkillä oli enää yksi banaani jäljellä, mutta en kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Kun maanantai-iltana sulloin lapsia autooni, tuli tunne, että joku tuijottaa. Samassa huomasin mustaakin mustemman salamatkustajan Volvon katolla. Kaksi päivää se oli sinnitellyt kyydissäni läpi maanteiden ja hiekkateiden, halki Tohmajärven, Joensuun, Lehmon, Romppalan ja Venejoen. Melkoinen Survivor of the year! Eikä kyyti suinkaan tähän loppunut, kun kerran vauhtiin oltiin päästy. Kun innostuin kuvaamaan katolla kypsynyttä kyytiläistäni, touhu keskeytyi lapseni rääkäistessä ja unohdin Mustanaamion tykkänään. Ajelin sitten vielä seuraavankin päivän etelän erikoinen katollani.

Helteisten hiekkateiden ja mutkaisten maanteiden sankari.

Todellisuuden piilotus

Luen yleensä samaan aikaan kymmentä eri kirjaa. Jos mikään ei nappaa kunnolla, aloitan seuraavan ja luen teoksia heittelevän mielialani mukaan. Jos ei huvita lukea suomeksi, otan käsiini ruotsinkielisen kirjan. Jos ukko ärsyttää, Francescan ja Robertin lemmenluritus lentää pinon alimmaiseksi. Jos ukko ärsyttää oikein kovasti, telläydyn Wallanderin seuraan etsimään aviomiehen murhaajaa. Jos tekee mieli lällyillä ja muistella nuoruuden rakkauden hekumanhetkiä iholla, Tommy Tabermanin Olisipa kaipaus viiniä juovuttaa tehokkaasti pään. Jos Suomen suvi saa herkistymään, runokokoelma Katso pohjoista taivasta toimii oikein hyvin.

Tänä kesänä on tuntunut, että mikään kirja ei oikein imaise kunnolla mukaansa. Mutta vihdoin löysin sen, joka vie minut kauas todellisuudesta toiseen maailmaan. Se on Venla Hiidensalon Suruttomat. Seurauksensa tälläkin löydöllä on. Mies valittaa, että vaimo ei kuule eikä näe mitään – ei vaikka kumiankka räjähtäisi korvan juuressa.

Pitääkö olla huolissaan, jos lukee kymmentä eri kirjaa samaan aikaan?

Ihmisen piilotus

Volvossani on ollut hassu vika kaksi kuukautta: etupenkin ovi ei aukea kuin ulkopuolelta. Näiden kuukausien aikana olen kuitenkin vakaasti päättänyt, etten halua korjata vikaa. Mikään ei nimittäin ole viihdyttävämpää kuin seurata kyytiläisteni reaktioita, kun ovi ei aukea millään ilveellä. Toiset lamaantuvat, toiset saavat kohtauksen, toiset katsovat kuskia säälien.

Toukokuussa etupenkilläni matkusti eräs hiljainen opiskelija, jonka kanssa ajelin työharjoittelupaikkaan. Olin jo menossa marketin liukuovista sisään, kun ihmettelin mihin kyytiläiseni jäi. Sitten muistin autoni ominaisuuden. Kun käännyin kannoillani, nuorukainen istui kuin patsas autossani eikä ilmekään värähtänyt. Vähän vilkkaammalla teinillä ei sen sijaan ollut ongelmia itseilmaisussa. Kun hän jäi kotteroni vangiksi, alkoi ryske ja pauke. Suorastaan syöksyin ovea avaamaan, sillä hän kiljui kuin pistetty sika vankilassaan.

Äitini ei puolestaan hötkyile. Hän sanoo joka kerta ”Ainiin” ja odottaa rauhallisesti ovenaukaisupalvelua. Rakas kälyni Pirre oli puolestaan kerran hyvinkin leikkisällä päällä, kun hänet kotipihaan heitin. Kesäleningissään ja lierihatussaan hän omaksui oitis prinsessan roolin ja odotti hiuksiaan pöyhien hovikuskia avaamaan oven. ”Ja näin olkaa hyvä”, yhdyin leikkiin ja kumarsin prinsessan astuessa pirssistä ulos.

Rakas työtoverini Jarkko puolestaan oli vaitonainen, kun eräs kaunis päivä heitin hänet teollisuusalueelle. Määränpäässä miehen käsi pysähtyi luovuttaneen makuisesti ovenkahvalle eikä hän sanonut mitään. Ei sillä, että hänen olisi mitään tarvinnut sanoakaan, sillä pystyin lukemaan hänen ajatuksensa: ”Tää on niin tätä Tinskun elämää, mikään ei enää yllätä. En pidättäis hengitystä, että ovi on korjattuna ensi kesän keskiviikkonakaan. Kun vaan nyt pääsis vittuun tästä koslasta.”

Pelastukoon ken voi.

Roskiksen piilotus

Rakas ystäväni Saara kertoi viime viikolla uudesta kesäaktiviteetistaan. Heidän pihalleen oli yllättäen ilmaantunut jonkun toisen ulkoroskis, ja hän halusi kiivaasti oman uudenkarkeahkon jäteastiansa takaisin. Tekevänä tyttönä Saara kuitenkin otti ja pesi löyhkäävän vaihdokin ennen kuin lähti ratkaisemaan kadonneen roskiksen arvoitusta.

Ensin Saara marssi reippaasti lähimmän naapurinsa tykö ja vaihtoi roskiksia päikseen. Kun Saara sitten jälleennäkemisen riemussa pesi ja hinkkasi roskista puhtaaksi, hän huomasi kauhukseen, ettei yksilö ollutkaan Se oikea. Saara päätti soittaa jätehuoltoyhtiöön ja kysellä roskiksensa perään. Toimiston täti lupasi tiedottaa roskakuskeja asiasta, mutta heistä ei viikkojen vieriessä kuulunut pihaustakaan.

Eräs kaunis päivä ystäväni ryhtyi vaihtamaan makuuhuoneen ikkunan edessä vaatteitaan, kun äkkäsi pihallaan tutun näköisen auton. Roskakuski sulloi parhaillaan Saaran roskiksen sisältöä jäteautoon – siis sen väärän roskiksen sisältöä. Kun Saara sai kiemurreltua paidan päälleen, jäteauto oli jo kurvannut naapurin pihaan. Eipä hätää, Saara juoksi kuskin kintereille ja kertoi surullisen tarinansa. Yhteispelillä Saara ja roskisprinssi lähtivät tonkimaan naapureiden roskiksia. Yhden kohdalla toivo alkoi jo olla huipussaan, mutta lähempi sisätutkimus tuotti pettymyksen. ”Näyttää vähän samalta, mutta ei – ei se kyllä ole tämäkään.” Leikki jatkui kotvasen, kunnes Saara luovutti.

Kiitos tämän roskisleikin, tunsin hetken itseni normaaliksi. Mutta koska ystäväni haahuilee edelleen pitkin Rantakylää roskiksensa perässä, haastan kaikki kyläläiset yhtymään tähän Roskiksen piilotus -leikkiin! Löytöpalkkioksi tarjoan tertullisen parhaat päivänsä nähneitä banaaneja.

https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/

Categories
Yleinen

Erään yksisarvisen tarina

Tyttäreni 8-vuotissyntymäpäivä lähestyi uhkaavasti. Pari viikkoa ennen h-hetkeä tyttö oli marssinut kirjastoon ja etsinyt käsiinsä yksisarvisaiheisen kirjan. Kotiin tultuaan hän oli läväyttänyt silmieni eteen kirjan keskiaukeaman, jossa komeili komea yksisarviskakku.

– Mie haluun tämmösen kakun miun synttäreille. 

Otin kakkutilauksen vastaan, olinhan ennenkin väkertänyt jos jonkinmoista baakelsia pikkukätösilläni. Ja haasteita ei ollutkaan viime päivinä ollut kuin omiksi tarpeiksi.

Synttärijuhlia edeltävänä perjantai-iltana lapset läksivät isänsä kanssa kauppaan. Itse keitin kahvit, tuijotin tutuksi tullutta keskiaukeamaa kirjasta ja valmistauduin muotoilemaan yksisarviselle sarven kakunkoristeeksi. Ohjeita jaksoin lukea puoleenväliin, kai sitä nyt yhden käyrän saa kasaan ilman seikkaperäisiä sepustuksia?

Avasin marsipaanipaketin ja aloin pehmentää pinkkiä patukkaa käsissäni. Alku näytti lupaavalta, mutta pian massa alkoi elää omaa elämäänsä. Milloin mössöä oli liian vähän ja milloin liian paljon. Viiden minuutin kuluttua sain aikaiseksi juuresta paksun Jelly Jortikan, joka näytti liian härskiltä lasten kemujen vetonaulaksi. Kymmenen minuuttia ja tuotokseni näytti lyttyyn lyödyltä lapamadolta. Korkkasin viinipullon. Vielä minä perkeleeni kesyttäisin! Vartin päästä pöydällä oli useita viiden sentin plöröjä, joista yksi näytti puoliksi palaneelta ilotulitteelta, toinen kakkoslaadun ruuvilta ja kolmas terskan päältä. Puolen tunnin kuluttua alkoi mennä totaalisesti hermo.

Kun rakas aviomieheni ja lapseni tulivat kaupasta, he huomasivat ensitöikseen, että ainut käyrä joka talosta löytyi, oli äidin otsassa. Mies kääri hihansa ja alkoi pestä käsiään.

– Jos minä jatkan tästä.

– Et jatka, kai mie nyt yhen sarven saan tehtyä.

– Ei kun minä teen. Tyhjennä sinä ostoskassi.

Ukko istui päättäväisenä pöydän ääreen ja muotoili täydellisen kyrsän toisella yrittämällä. En ollut uskoa silmiäni. Tyttäreni ilmoitti puolestaan tekevänsä korvat. 

– Se ei sitten ole yhtä helppoa mitä kirja antaa ymmärtää, varoittelin.

– Joo joo, sanoi tyttäreni ja otti palasen pinkkiä massaa kätösiinsä.

Kuinka ollakaan, hän taiteili ensi-iskulla konille symmetriset korvat sen suurempaa numeroa asiasta tekemättä. Kun lapseni oli asetellut korvat kauniisti lautaselle kuivumaan, hän alkoi kaivella kauppakassia ja ojensi käteeni Huono äiti -lohtulevyn.

– Ole hyvä äiti.

– Kiitos rakas. Mutta vielä mie teille huomenna näytän, kun pitää se koko kakku kuorruttaa valkoisella massalla, uhosin.

– Varoita hyvissä ajoin niin tiedän tyhjentää talon lapsista ja lentävistä esineistä sitä ennen, mies aneli.

Lauantainen syntymäpäivä koitti sateisena ja kuulaana. Olin ajatellut nukkua aamulla pitkään, mutta heräsin kello 6.30 yläkerrasta kantautuvaan kolinaan. Synttärisankari käveli selväsi tulisilla hiilillä. Tai marssi. Pian tyttö oli alakerrassa ja makuuhuoneemme oven takana.

– Herätkää jo!

– Minä haluan nukkua, huusin.

– Selvä, minä siivoan itse! Nuku hyvin äiti!

Jep.

Pian koko talo oli hereillä. Turha oli itsekään enää unta herutella.

– Miulle muloja! huuteli jo pienin pöydästä.

En ehtinyt edes keittiöön, kun pienin oli jo hävinnyt pöydästä. Pian vintiö ilmestyi uudestaan keittiöön uimapuku päällä.

– Minä mennä uimaan!

Esikoisellakin oli nälkä, mutta mikään ape ei tuntunut maittavan.

– Mitä mie söisin?

– Leipää? Mustikoita? Banaani? ehdottelin.

– Ei. Ei. Ei.

– Jos  hirvenlihaa haluat niin lähe metälle. Kyllä pitää jo tuon ikäisen osata saalistaa. Tai sitten otat muroja ja käyt kulhon, mies puuttui peliin.

Otin siemauksen kahvia ja aloin tehdä mokkapaloille kuorrutusta. Juuri kun olin iskemässä nonparelleja levittämäni kuorrutteen päälle, päivänsankari avasi leivonnaisen yllä olevan kaapin oven. Avonaisesta myslipakkauksesta valui hiutaleita ja rusinoita suoraan suklaakerroksen päälle.

– Hienoa, vähän terveellisempää versiota kaiffareille!

Samassa huomasin keittiön sivupöydälle yöksi kuivumaan jätetyn yksisarvisen sarven. Siitä puuttui palanen.

– Jumalauta, joku on syöny tätä!

– En se minä ollu, sanoi esikoinen.

– Enkä minä, sanoi keskimmäinen.

– Emminä, sanoi pienin.

– Enkä ainakaan minä, sanoi mies.

– No tuskin tätä kissakaan on käyny jäytämässä. Jumalauta voi mitään jättää näkyville! Tässä perheessä on tasan yksi sokerihiiri, joka täällä käy näykkimässä herkkuja ja se olet sinä, sanoin ja käänsin syyttävän katseeni poikaani.

– Ite jätit näkyville, olisit laittanu vaikka uunin päälle, poika tunnusti.

– Että myö kymmenvuotiaalta piilotetaan kaikki? mies kummasteli.

– En mie sitä syöny, näplin vaan!

– No missä se puuttuva palanen sitten on?

– En minä tiedä, varmaan lattialla!

Kun mokkapalat olivat valmiit, istahdin jälkikasvun kanssa aamiaispöytään. Pienin tosin kiinnitti housujaan magneeteilla jääkaapin oveen.

– Eipä uskois, että siitä on kahdeksan vuotta, kun synnyit, huokaisin ja katsoin hellästi keskimmäistä.

– Mutta äitipä tykkää enemmän miusta, esikoinen julisti.

– Elkää alottako. No pisimpään oon tykänny siusta joo, koska olet ollu pisimpään olemassa, vastasin ja vaivuin muistoihini:

– Elina se ei pitäny kiirettä maailmaan tulollaan, kun meni yliajalle. Mutta sitten kun päätti syntyä niin tuli rytinällä. Kätilö ei uskonu, että sie synnyt, vaikka kovasti yritin sanoa, että nyt se tulee. Sitten meni lapsivedet.

– Veret? esikoinen kauhisteli.

– VEDET. Lapsi kelluu lapsivedessä äidin mahassa. Ja isänne istui paskalla, kun aloin Elinaa ponnistaa. Käsittääkseni ponnistelin kuitenkin enemmän.

Lapset alkoivat hihittää.

– Ja synnyit muuten Hitlerin syntymäpäivänä, sen täytyy tarkoittaa jotakin.

– Kuka oli Hitler?

– Adolf Hitler. Tuhma mies Saksasta. Tappoi juutalaisia.

– Jumalia? poika ihmetteli.

– JUUTALAISIA. Juutalaisuus on sellainen uskonto.

Samassa keskimmäinen poimi keppihevosen lattialta ja painoi nappulasta. Kun hepo hirnahti, tyttö aukoi suutaan ja matki ääneti hevosen hirnuntaa naamaansa vääntelemällä. Pian innostui poika ja pieninkin. Itse nousin ylös ja näyttelin pillastunutta ja hirnuvaa pollea antaumuksella. Korskahduksen kuuluessa ravistelin poskiani. Lapset nauroivat tikahtuakseen.

Mies näytti kärsivältä eikä vahingossakaan nostanut katsettaan aamun uutisista.

Samassa äkkäsin, että oli aika avata radio, sillä puhelintoivekonsertti oli alkamassa.

– Lapset lähetään pihalle! mies alkoi kiirehtiä kärsimysnäytelmän jatkuessa.

– Olis mulla japrat antaa, mutta ne vaan ei estä laulamasta. Teknologia on vielä kehittymättä, mies huokaili.

– No onpa taas raskasta! mainitsin.

– Onko äiti raskaana?!!? Onko se tyttö vai poika? poika huusi silmät pyöreinä.

– RASKASTA.

– Ai. 

Joku kuulija soitti radion toimitukseen ja toivoi onnittelulaulua Albille.

– Siis kuka antaa lapselle nimeksi Albi? ihmettelin ja aloin vatkata munaa.

– Sen takia tätä ei kannata kuunnella, kun soittajat ei ole täyspäisiä ihmisiä, mies kommentoi.

– Eikun se olikin Altti, kalenterissa näyttää olevan Altin nimipäivä tänään. Ihmeellinen nimi kyllä sekin. Eikö vois vaan olla rehellisesti Antti? Miks pitää olla Hinni, kun voisi olla Henni? Varmaan Seppokin on kohta Sippi. Tai Suppo, jutustelin puoliääneen ja jatkoin vatkausliikettä.

Ennen ulos lähtöä mies katsoi, kun aloin sekoittaa keksitaikinaa kauhalla. Eikä voinut olla kommentoimatta välinevalintaani.

– Systemaattisesti väärällä kauhalla sekoitat.

– Mie oon aina sanonu, että äiti on outo! poika huuteli väliin.

– No se on fakta. Elä ammu sanansaattajaa, mies huomautti.

– No kai se on sama millä värkillä minä tätä seosta sekoitan! puolustauduin.

– Jos minä kissaa katuharjalla rapsuttaisin niin sillä olisi merkitystä.

– No kyllä tälläkin saa homogeenisen massan.

– Mikä on homogeeni? poika huusi.

– HOMOGEENINEN. Tarkoittaa tasalaatuista. Homogeeni on puolestaan geeni, jonka ansiosta pojat tykkää pojista. Muista että se on äitille ihan ok, jos sulla on se.

– Ok. En kyllä usko että on.

– Ai, vieläkö tykkäät Venlasta?

– No en! Lopeta!

Pian lauantain toivotuissa alkoi soida Timo Turusen Äideistä parhain. Lauloin mukana. Lapsuus se on korvaamaton. Paljon mä sain, siks’ kiitän nyt vain… Tässä sitä nyt leivottiin ja tehtiin korvaamattomia lapsuusmuistoja lapseni syntymäpäiville. Aiheuttaisinkohan lapsilleni korvaamattomia traumoja kaikkine käyrine sarvineni?

Alkoi itkettää.

Mies pudisteli päätään.

– Tätä ei kyllä pysty käsikirjoittamaan.

Kun talo oli raivosiivottu, lapset käytetty ulkona ja syötetty, olin aikataulusta myöhässä. Vieraat tulisivat reilun tunnin päästä ja kakku oli edelleen verhoamatta. Sankari teki keittiönpöydällä viimeisiä yksisarviskeksejä ja hermoili kovan taikinan kanssa, kun aloin kaulita valkoista sokerimassaa. Liekö päättäväisten liikkeideni ansiota vai mitä, mutta massa taipui tällä kertaa tahtooni. Kun olin saanut kaulittua tarpeeksi ison levyn leivinpaperin päälle valmiiksi, piti vain roiskauttaa peitto kakun päällä. Mutta miten? Huusin miestä apuun. Nostimme leivinpaperin kulmista ylös ja yritimme lähestyä kakkua jokaisesta suunnasta. Ei tulisi onnistumaan. Seuraavaksi etsin erimallisia lastoja, jolla tyrkätä tekele kakkuun. Massa alkoi repeillä apuvälineiden alla. Lopulta tuskastuin, työnsin käsivarteni massan alle ja nostin liukkain liikkein kakun päälle. Vain yksi reikä ja sen saisi piiloon. Aika bueno!

Seuraavaksi siistin sokerimassan reunat ja iskin massan päälle sarven ja korvat. Tarvittiin enää hummalle harja. Sekoitin kermaan sopivasi rahkaa ja värjäsin seosta kolmessa eri kupissa kolmella eri värillä. Kello löi jo juhlien alkamisen merkiksi, kun aloin pursottaa tammalle tukkaa. Näytti aika hyvältä, kyllä äiti osaa!

Pian kerma alkoi kuitenkin löystyä kakun reunalta ja valua rumasti pitkin polleen naamaa. 

– Mitä mie oon aina sanonu. Otsatukka ei vaan sovi kellekään. Ei edes sialle. Saati hevoselle, mies kommentoi.

Yritin pyyhkiä ponin naamaa keltaisesta väristä tuloksetta. Pian siinä oli pinkkiäkin. Kuin keltatautia sairastava kaakki, jolle oli puhjennut finnejä.

– Ei tätä voi enää takapääksikään naamioida.

– Olisko se sitten ollut Rainbow Ass? kysyi mies.

Pian päässäni soi yksi äitini elämänohjeista: Muurari peittää virheensä villiviinillä, leipuri kermavaahdolla ja lääkäri mullalla. Paitsi että kermavaahto ei tässä tapauksessa auttaisi, tarvittaisiin roiskeläppä! Tuota pikaa taiteilin suorakulmion pöydällä lojuvista sokerimassan riekaleista ja paikkasin sateenkaarivärien sotkeman naaman. Samassa ovikello sanoi pimpom ja ympärilleni alkoi kertyä keskenkasvuista yleisöä. 

– Hmmm. Tukkaa on ja sarvikin paikallaan, mutta jotakin puuttuu. Silmät! Mutta mistä mie ne teen? En jaksanu ajatella eilen niin pitkälle, ajattelin ääneen.

– Ota pinkkiä massaa, lapset ehdottivat.

Koska ehdotus ei ollut hassumpi, vedin pinkin patukan rohkeasti käteeni ja muotoilin muutaman pienenpienen pötkön silmiksi ja ripsiksi. Avot, pysyivät ihmeen hyvin pollen päässä.

Kun kopukalle alkoi tulla ilmettä, sankarin ja juhlavieraiden silmät alkoivat tuikkia kilpaa yksisarvisen silmien kanssa. 

– Hieno!!!

Alku aina hankalaa, lopussa sarvi seisoo!

Tämä ehkä riitti yhdeksi korvaamattomaksi lapsuusmuistoksi pienokaisilleni. Eikä minunkaan tarvinnut kaivaa Huono äiti -lohtulevyä kehiin. 

Ei sillä että siitä mitään olisi jäljellä ollutkaan. Kuten ei pöydälle jääneistä mokkapaloistakaan.

– Missä se miun lohtulevy muuten on? kyselin illalla, kun juhlat olivat onnistuneesti ohi.

– En se minä ollut!

– Enkä minä!

– Emminä.

– Enkä ainakaan minä.

Categories
Yleinen

Milla Mallikas marketissa

Koska Aikku jakoi julkisesti nolon kauppakokemuksensa Noloja hetkiä (n)outopisteellä, aion jatkaa aiheesta. On vain hieman vaikea päättää mistä kirjoittaa, sillä häpeälliset hetkeni marketeissa eivät ole yhden käden sormilla laskettavissa.

Muutama vuosi sitten asioin isossa joensuulaisessa tavaratalossa, kun iski pissihätä. No eipä hätiä mitiä, vessat olivat muutaman metrin päässä. Työnnyin invavessaan, koska ne ovat niin mukavan tilavia ja ilmavia. Jo pöntöllä istuessani kiinnitin huomioni naruun, joka roikkui kauniisti katosta ja hengaili kutsuvasti käteni ulottuvilla. Päättelin loogisesti, että nyörin täytyi olla helpompi tapa huuhdella vessa, sillä liikuntarajoitteiset eivät välttämättä taipuisi painamaan oikeaa huuhtelupainiketta. 

Samalla kun kiskoin housuja jalkaani, en voinut enää vastustaa kiusausta vaan vetäisin mysteeriköydestä. Tuskin olin kunnolla ehtinyt nykäistä, kun show-time pärähti käyntiin. Hälytyskellot ja sireenit alkoivat ulvoa tavaratalon joka tuutista ja tötteröstä ja pian erotin vessan ulkopuolelta juoksuaskelien ääniä. 

Koskaan en ole vetänyt housujani niin nopeasti jalkaani. Livahdin ovesta ulos loivin liikkein ja pääsin käytävään juuri, kun myyjä juoksi vessaa kohti henkihieverissä. 

– Täältäkö se hälytys tuli?

– Jaa-a, en ole kyllä varma. Saatoin ihan vahingossa hipaista sitä vessassa notkuvaa narua, mutta olisi kyllä aika outoa, jos se laukaisisi tällaisen yleisen hätätilan.

Opetus numero 1: Ei kannata sörkkiä sormillaan jokaista nätisti notkuvaa uloketta.

Turvallinen vessa – ei ylimääräisiä houkuttimia katossa tai seinissä. Vai voisiko tuolla hylsyllä leikkiä?

Kolme viikkoa sitten perjantai-iltana köröttelimme lasten kanssa mökille ja päätimme pysähtyä matkan varrelle jäävään S-markettiin. Opastin lapsia, että karkit pitää valita nopeasti, sillä kissa odottaa autossa ja äiti ei enää jaksa hengailla kaupassa pitkän päivän päätteeksi. Käskin isompien vahtia pienintä karkkihyllyn edessä, kun kävin noukkimassa itselleni linssejä, jugurttia ja omenasiiderin. 

Kun pääsin takaisin namuhyllylle, pienin tunki kaksin käsin suuhunsa pinkkejä sieniä. 

– Mitä sulla on suussa?! kauhistelin vaikka nauratti.

– Hampaat.

Suun tyhjettyä ja nallekarkkien solahdettua pusseihin aloimme köpötellä kohti kassoja. Huokaisin, sillä jono oli melkoinen, vaikka kello oli jo kuusi. Siinä jonon jallittaessa sanoin lapsille, etten jaksa odottaa. Että tuossahan on itsepalvelukassat vapaana.

– Huutakaa JEEEE, saatte iskeä tuotteita piippariin! 

Siirryin itsepalvelupisteelle kolme kääpiötä perässäni ja työnsin ensitöikseni siiderin viivakoodinlukijan alle. Kassa tilttasi välittömästi ja kehotti kutsumaan myyjän paikalle. Käskin lapsia siirtymään seuraavalle itsepalvelukassalle. Kun iskin siiderini piipparin alle, tämäkin masiina meni jumiin. 

– Jumalauta, mikä tässä maksaa?! manailin. 

Viereisen kassan täti piippaili tuotteitaan vaivatta ja sulloi ne tyytyväisenä kassiin. Tädin lähdettyä ryntäsin tälle todistetusti toimivalle kassalle, mutta eipä aikaakaan, kun sekin blokkasi. Suusta pääsi ärräpää ja kehotin lapsiani suuntaamaan takaisin megapitkän jonon päähän. 

– Nyt se on lapset nähty. Vaikka tekniikka kehittyy, niin kone ei koskaan korvaa ihmistä. 

Jonostani pälyilin, kuinka muutama epätoivoinen kanssakaupustelija yritti kokeilla onneaan itsepalvelukassalla, mutta kassat huusivat edelleen myyjiä. Siinä jonossa sitten kun oli aikaa ajatella ja koska edelleen puristin kylmää siideritölkkiä kourassani, tajusin, miksi koneet tyssäsivät. Loogista päättelykykyäni tukivat itsepalvelukassojen vieressä seisovat kyltit, joissa luki kissankokoisin kirjaimin: EI TUPAKKA- TAI ALKOHOLITUOTTEITA. 

Opetus numero 2: Alkoholista ei koskaan koidu kuin harmia.

Pari viikkoa sitten liikuin työasioilla Citymarketissa, kun bongasin kaupan käytävällä äänestyspisteen. Ajattelin hetken mielijohteesta hoitaa kansalaisvelvollisuuteni pois alta, jos pääsisi varsinaisena vaalipäivänä esteitä kertymään. Jonoakaan ei ollut. 

Äänestyslipukettä käteen vetäessäni kysyin vaalivalvojilta, voinko kontiolahtelaisena varmasti äänestää tällä äänestyspaikalla, joka sijaitsi Joensussa. Totta kai, kuului vastaus. Matkalla koppiin tajusin, etten ollut lainkaan varma, ketä aikoisin äänestää. Päätös alkoi kuitenkin itää koppiin päästyäni. Nyt tarvitsisin enää numeron. Katselin seinälle kiinnitettyä ehdokaslistaa ja aloin liu’uttaa siinä sormeani. Paniikki – ei yhtään tuttua nimeä! Minne kaikki ehdokkaat olivat hävinneet? Yritin epätoivoisesti bongata tuttua nimeä jokaisen puolueen listoilta – ties vaikka olisi loikannut! 

Kohta tajusin, että listan otsikkona kirkui isolla Ehdokkaat Joensuussa. Mistä hiivatista tietäisin oman ehdokkaani numeron? Puhelin oli kyllä laukussani, mutta sen käyttö olisi varmasti kiellettyä näin virallisessa tapahtumassa. Eiväthän oppilaanikaan koetilanteessa saaneet luntata puhelimesta apuja? Alkoi kuumottaa, sillä otin viettänyt kopissa jo kotvasen. Hassua sinällään, etttei minulle tuota minkäänlaista ongelmaa esiintyä satapäiselle yleisölle, mutta pienessä kopissa muiden katseiden ulottumattomissa alkaa pukata hikeä. Kopin ulkopuolelle alkoi kertyä jonoa. Nyt oli tehtävä jotakin. Etsin listalta vihreän puolueen ja raaputin kyseisen puolueen listalta randomilla numeron lipukkeeseeni. 

Autossa tajusin, että olisi ollut sama äänestää kirkkovenettä tai Mustanaamiota. Ääneni diskattaisiin, sillä en voisi kontiolahtelaisena äänestää joensuulaista. 

Kotona iski paniikki – entä jos olin antanut ääneni kontiolahtelaiselle persulle??!!? Isi olisi ylpeä tyttärestään, mutta kyllä menisi yöunet. Aloin kiivaasti googlettaa raapustamaani numeroa. En tietenkään muistanut numeroa oikein, joten jouduin ensin googlaamaan randomehdokkaani nimen ja kun olin saanut nimen kautta selville numeron, aloin googlata numeroa. Valahdin kalpeaksi. Numero todella kuului persulle!! Kun jaksoin keskittyä ja klikkailla eteenpäin, huokaisin helpotuksesta, sillä ehdokas oli joku etelän hedelmä. Lähempi googlettelu ja tutkiskelu osoitti, että olin äänestänyt tyhjää. Niin isoa numeroa ei kontiolahtelaisissa vaaliehdokkaissa ollut olemassakaan.

Työkaveri ihmetteli samana iltana, eikö kopissa ollut kirjaa, jossa oli lueteltuna kaikkien kuntien ehdokkaiden nimet. Että hän oli äänestänyt opuksen avulla. Mietin hetken.

– Nyt kun mainitsit asiasta, niin valokuvamuistiini on jäänyt sellainen opus. Siellä se vinosti pötkötti pöydällä.

Ehdotan seuraaviin kuntavaaleihin tuettua äänestämistä, niin ei mene keskittymishäiriöisten äänet hukkaan.

Kylläpä vitutti äänestää tyhjää. Kunpa olisin edes sen kirkkoveneen piirtänyt niin olisin sentään kantaa ottanut.

Hetkeä myöhemmin sain ottaa konkreettisesti kantaa, sillä kädessäni oli leipä ja leipäveitsi. Kun olin leikkaamassa itselleni leivästä palasta, jurskaisin veitsellä etusormeeni ja rääkäisin. Juoksin vessaan paikkailemaan itseäni, kun matkalla huomasin miehen makaavan sängyssä selällään ja pläräävän puhelintaan mielenkiintoisena.

– Mitäpä löytyy? kyselin. 

– Vaalikonetta täyttelen, että varmasti tietäisin ketä äänestän, mies virnuili. 

– Pitääkö vielä vittuilla ja kääntää veistä haavassa?! kysyin. 

– Ihan ite tuossa ittees äsken puukotit.

Pian mies iski kehiin vertauskuviaan.

– Siun kanssa eläminen on kyllä sama kuin eläisi laavalampun kanssa.

– Laavalampun?

– Niin, yhtä ennakoitavissa.

Opetus numero 3:  Ihan sama äänestätkö vai etkö, maailma ei muutu mihinkään.

Kuumottavat kauppareissut eivät suinkaan olleet tässä! Lue kuinka Tinskulle kävi, kun hän lähti ostamaan remonttireiskalle kahtena aamuna kaljaa: Kultainen suihku

Categories
Yleinen

Syntisten pöytä, osa 2

Tämä on syntisen hyvän jatkiksen päätösosa. Oletkin jo varmaan odottanut jatkoa vesi kielellä! Jos et vielä ole saanut maistiaisia osasta 1, korjaa asia tästä: Syntisten pöytä, osa 1

Työtovereiden kanssa aloitettua sokerilakkoa on takana muutama viikko. Pikkupirulaisesta pidättäytyminen alkaa muodostua jo automaatioksi – ainakin eräillä. Eräänä syksyisenä keskiviikkona kuuntelemme Siken kanssa, kuinka SokeriLakko SoLakka RY:n vastuuhenkilö Jarkko hehkuttaa oman selkärankansa kasvutarinaa:

– Mulla ei kyl tunnu missään, vaikka pojat on syöny karkkia koko viikonlopun. Se päivittäinen karkin himoitseminen on hävinny kokonaan. Vaakakin näyttää kaks kiloo vähemmän. Voi toki johtua myös siitä, ettei oo namuja nykysin taskussa. 

Seuraavana päivänä keskustelu velloo WhatsAppissa.

– Mulla alkaa vierotusoireet (hikoilu, pyörrytys ja hallusinaatiot) vähenee! Parin viikon päästä pelkkä ajatus sokerista saa voimaan pahoin 🤢 Kuis teidän selkärangat? Jarkko kyselee.

Sikke tunnustaa ajattelevansa lakon loppua.

– Just nyt on tosi vaikeeta😢 

– Muutkin painivat samojen haasteiden kanssa, Jarkko lohduttaa ja lähettää kuvan päivän lehdestä.

– Joo tällä viikolla on väsyttäny ihan simona ja oon ollu pahalla päällä. Tekee heti mieli sokeria, kärttyilen.

Jarkko on valmistautunut vastuksiin.

– Mielialanvaihtelut, kuten ahdistus ja suuttumus, kestävät parista viikosta jopa kuukauteen, jos sokeria on jo pitkään nautittu runsaasti. Jopa aspartaamin kaltaiset keinotekoiset makeutusaineet aiheuttavat vieroitusoireita, joten niitä ei kannata käyttää sokerin vähentämiseen. Kohta helpottaa😅 Jarkko tsemppaa.

Laitan kuvan kahvin painikkeesta.

– Mummo ja tyttäreni tekivät omenaruusuja. Vasen etu on sokeriton. Ja mauton. Eli minun.

– Hyvä että tukevat sun harrastusta😆, Jarkko vastaa.

Sokeriton ja mauton, muttei suinkaan rasvaton.

Alkaa tulla päiviä, kun väsyttää ja vituttaa. Yhä useammin.

Ja silloin alkaa tehdä mieli.

Eräänä iltana olen yksin kotona ja kuuntelen, kuinka väsymys hiipii salakavalasti päästä runkoon. Päätän keittää iltasumpit, etten nukahda istualleni.

Kahvin tippuessa se sitten iskee. Himo. Himottaa niin että on pakko toimia. Auon kaikki keittiön kaapit sokerinkiilto silmissäni ja etsin jotakin sokeripitoista. Mikä vain kelpaisi. Paitsi ettei mitään löydy. Seuraavaksi pengon ruokakomeroa kuin vihistä villiintynyt ajokoira. Keskihyllyä kopeloidessani jähmetyn. Erotan kulhojen takaa kääreen, joka heruttelee herkkunystyröitä. Kangastus? Ei, KISMET! Kurotan syntistä herkkua kohti, mutta pian raivo valtaa varteni. Suklaasta on jäljellä vain kuoret. Poika saisi huutia. 

Pettymyksen piestessä kehoani muistan lääkekaappiin piilottamani lohtulevyn. Syöksyn vaatehuoneeseen ja pyörittelen vapisevin käsin avainta lääkekaapin oveen. Kohta helpottaisi. Paitsi ettei helpota. Levy on hävinnyt kuoria myöten. Poika saisi kuulla kunniansa.

Tartun mustaan kahviini ja maapähkinään. Yksi seikka sentään lohduttaa. Vaikka suklaantuska jäi, tunnontuskilta säästyin.

Maanantaina töissä on tarjolla kakkua, joten viikoittainen herkkupäivä on sillä kuitattu. Illalla muistelen kuitenkin SoLakan sopimuksen ehtoja: saman päivän aikana saisi mässyttää mielin määrin makeaa. Vaikkei edes tee mieli, tungen samoin tein suuhuni pullan. Pakkopullan. Koska herkkupäivä.

Loppuviikosta alan odottaa lauantaina. Olemme varanneet tyttöjen kanssa viiden tunnin issikkavaelluksen Kuivalan tilalta Vuonislahdesta. Syksyinen metsä, hyvä seura ja leveä haara-asento – voisiko olla mitään nautinnollisempaa? Takaraivossa jäytää kuitenkin ratsastusretkeen sisältyvä sudenkuoppa: evästely luonnon helmassa.  

– Mitä mie teen, jos ne tarjoo jälkkäriä? tuskailen Jarkolle perjantaina töissä.

– Syötät tietysti sille hevoselle.

Kun kauan odotettu heppailupäivä koittaa, koittaa myös pelätty eväshetki. Juotamme hevoset järven rannassa ja sidomme kauramoottorit puuhun kiinni heinätukon eteen ennen kuin siirrymme nuotiolle. Emäntä on pannut laavulla pöydän koreaksi. Kattaus notkuu tuoretta sämpylää, juustoa, meetwurstia, vihanneksia, viinirypäleitä ja makkaraa. Ja maailmankaikkeuden herkullisimman näköistä puolukkapiirakkaa.

Se alkoi viattomana tyttöjen retkenä…

Siinä kyrsää jyrsiessäni yritin olla vilkuilematta ja ajattelematta punaista piirakkaa. Tulen maininneeksi sokerilakosta yrittäjäpariskunnalle ja sanon, etten valitettavasti voisi koskea herkkuun, vaikka mieleni tekisi.

– Se on minun luottoreseptini ja onnistuu aina, emäntä mainitsee.

– Kaikki ovat kehuneet, sanoneet sitä reissun kohokohdaksi. Ajattele miten epäkohteliasta olisi kieltäytyä, isäntä virnuilee nokipannukahvinsa takaa ja jatkaa veistelyään:

– Jos et maista niin ei tartte seuraavaa reissua tilailla. Ota vähän, kukaan ei tiedä, jos syöt.

– Elämä on nautintoa varten, sanoo siskoni kuulostaen Magnus-mainoksen viettelevältä vosulta ja vie omaa piirakkaansa autuaallisen hitaasti kohti huuliansa.

– Jos nyt tämän kerran, mutta tästä ei sitten puhuta, sanon ja kuljen transsissa kohti piirakkaa.

– Lähiruokaa on, puolukat on lähimetsästä ja munat kylältä, emäntä valistaa.

– Onko tuo metukkakin omasta hevosesta? nyökkään pitopöytään päin.

Kun vien ensimmäisen lusikallisen suussasulavaa suuhuni, huokaisen. Jos tippuisin hevosen selästä ja halkaisisin kalloni, kuolisin onnellisena, sillä viimeinen ateriani oli tämä taivaasta tippunut torttu. Kannatti uhrautua.

Samassa kuuluu klik.

Sisko on ikuistanut heikon hetkeni kännykkäkamerallaan ja uhkaa lähettää kuvan Jarkolle. Kiristäisi kuulemma kuvalla aina sopivan hetken tullen. 

Miten perkeleessä näitä kätyreitä riitti keskellä korpeakin?

Syntisen hyvää.

Maanantaina Jarkko tiedustelee ensi töikseen töissä, miten hevosvaellus meni.

– Ihan hyvin, vastaan ja yritän vältellä kaljupään katsetta.

– Uskoskohan?

– Miks kysyt? Ootko kuullu jotain jostain?

– Ai, onko jotain kerrottavaa? Jarkko katsoo tutkivasti ja siristää silmiään.

– Ei yhtään mitään. Hitto kello onkin jo vartin yli, pitää mennä tunnille!

Seuraavana viikonloppuna päätän, etten koskisi mihinkään, mikä sisältäisi pienimmässäkään määrin sokeripartikkeleita. Syntiin langenneena olen menettänyt jo monen viikon herkkupäivät. 

Sunnuntaina olen jo kuitenkin tunnustamassa uusia syntejäni SoLakan WhatsApp-ryhmässä.

– Eilen oli pakko ottaa punkkua kirjoittajan ummetukseen. Otin sitten puoli pulloa ja aamulla oli jysäri. Ja vedin munkin, vaikka viikon herkkupäivä meni jo, tunnustan sunnuntaina.

– Kännit ja munkin?

– Jep. Se punkku ja glögipaukku himmensivät harkintakykyä.

– Tuliko morkkis vai oliks vaan semmonen ilkikurinen virne naamalla munkin syönnin jälkeen? 

– Minä luulin eilen syöväni kinkkupiirasta. Siinä olikin kirsikkaa… selvin päin. Joudun tänään syömään ”kinkkupiirakan” loppuun, ei muita herkkuja💪 Sikke viestittää.

– Vähän taas lipsuu teillä🤨 Jarkko toruu.

– Ensi viikolla tiukennetaan taas, Sikke lupaa.

– Työ ja teijjän herkkupäivät, Jarkko vastaa ja antaa ilmaisen vinkin:

Alkuviikosta Sikke on työpaikan kahvipöydässä oudon hiljainen. Keventääkseni tunnelmaa tunnustan hevosretken hairahdukseni.

– Tiiätkö, minunkin on pakko tunnustaa, Sikke aloittaa.

– Arvasin!

– Otin eilen kaapista löytyneen suklaapötkön, ihan vaan sellasen pienen. Ja nyt varastin suklaapatukan työkaverilta. Oli lojunut pitkään siinä työpöydällä.

Sokerin liiallinen välttely alkaa selvästi aiheuttaa moraalittomuutta.

Eräänä iltapäivänä Jarkkoa ei näy töissä. Menemme Siken kanssa syömään koulun ravintolaan silläkin uhalla, että tiedostamme yllämme leijuvan jälkiruuan uhan.

– Ja saisiko olla jälkkäriä, meillä on tänään lettuja, tarjoilija kertoo tilausta vastaanottaessaan.

– Eihän lettu ole herkkua vai onko? kuiskaan Sikelle.

– Miten sen nyt ottaa.  

– Ei minun mielestä. En minä ainakaan laita sokeria lettutaikinaan. Siinähän on vain maitoa, vehnäjauhoa, suolaa, maitoa ja munaa, luettelen.

– Joo otetaan vaan, näyttää olevan ihan pieni lettu, Sikke päättää.

Kun jälkiruoka iskeytyy pöytään, iskee myös realiteetit.

– Oho, tässä onkin vähän kermavaahtoa ja lakkahilloa, Sikke päivittelee.

– Kestävän kehityksen mukaisesti lautanen syödään tyhjäksi, totean.

– Näin on.

Ruokailun loppupuolella näen Jarkon lähestyvän portaista. Vedän liukkain liikkein lautasliinan jälkiruokalautaseni päälle. Sikke peittää omansa kuitilla. Aloimme hihittää kuin pikkutytöt, kun Jarkko tulee seisomaan viereemme. Onneksi jäpikkä selittää niin intopiukeana työasiaansa, etteivät likaiset jälkemme herätä minkäänsortin huomiota.

Opehuoneessa omatunto alkaa kolkuttaa. Miksi helvetissä se nyt kolkuttaa, kun ei se ollut pahemmin soimannut tähänkään ikään asti?

Pian törmään Aikkuun.

– Onko siun mielestä lettu herkkua? kysyn heti.

– On, Aikku vastaa suoralta kädeltä.

– Siis laitatko sie sokeria lettutaikinaan?!!

– Joo.

Petturi.

Kun Jarkko astelee opettajanhuoneessa, en pysty enää pidättelemään vaan tunnustan syntini. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Mies ei sano mitään vaan lähtee vähin äänin tupakalle. Kummastelen ääneen Sikelle, miksi lettu lasketaan, mutta olut ei. Kai oluessakin on sokeria.

Kun ovi hetken päästä käy, Jarkko astuu määrätietoisesti työhuoneeseen ja katsoo meitä tuimasti.

– Työ ette taida sitoutua tähän projektiin.

– Ei kun kyllä sitoudutaan. Nyt myö luvataan tsempata, ihan tosi, vakuuttelemme Siken kanssa kilpaa.

– Helppoahan se sulla on, kun ei tarttee kaljasta luopua, lisään.

– Eipä sekoiteta kaljaa tähän hommaan.

Seuraavana päivänä olen lopettelemassa työpäivääni, kun tulee tunne, että joku tuijottaa. Nostan katseeni ja huomaan, että työpisteeni on pommitettu SoLakka-kieltokylteillä. Siken työpiste on kokenut samanmoisen muodonmuutoksen.

Eihän tätä tähän voi jättää, ajattelen ja kaivelen kaapista esiin oppilaiden palkintolakut. Alan teipata Jarkon työpisteen ympärille kostoksi lakuja. Sikke saa samalla rahalla saman sisustuksen. Yhden kiinnitän kattoon ja yhden tietokoneen näytölle.

Illalla huomaan, että SokeriLakko-nimellä kulkeva WhatsApp-ryhmän nimi on muuttunut. Uusi nimi on Selkärangaton SokeriLakko.

Kiitos kieltokylteissä vilistävien karkkien, alan nähdä pikkuleipiä ja pullia kaikkialla. Torstaina Sikke toteaa juhlallisesti koulun kahvilaan tullessaan, että hänellä on tänään viikon herkkupäivä ja nyt hän laittaa suun makiaksi. Siken lähestyessä pöytääni kuulen hänen mumisevan jotakin, josta en saa selvää. Pöytää kohti tulee lautanen, jolla makaa voita tihkuva sokeripulla. Ja se tuijottaa suoraan minua.

– Ai mulle? kysyn silmät loistaen, sillä haluan varmistaa kuulinko oikein.

– Sanoin että BULLE, Sikke toistaa.

Sitä kuuleekin mitä haluaa.

Työtoverimme Eki pudistelee päätään ja kyselee, pitäisikö SoLakan nimi muuttaa Potrakaksi. 

Samaisena päivänä suuntaan töitten jälkeen Prismaan aikeenani ostaa viikonlopun eväät, sillä pitäisin perjantaina perinteiset synttäribileet. Kun mätän itsepalvelukassalla pätkispussia ostoskassiini, kassan viereen ilmestyy tuttu naama. Jarkko.

– Moi, mitäs nuo on? Jarkko katsoo merkitsevästi namupussia.

– Ei juma. Seuraatko sie minnuu? Ihan vain tiedoksesi, että se on niihin huomisiin bileisiin. Huomennahan meillä on herkkupäivä.

– Joo tottakai. Ei siun tarttee mulle selitellä.

Seuraavan viikon maanantaina Jarkko alkaa puhua kummia. 

– Tuossa sokerilakossa kun ei oikein oo enää mulle haastetta, niin ajattelin tässä hakea uusia haasteita lisäksi. Rupesin jopa harkitsemaan sitä teidän uhoomaa kaljalakkoa. Mites Tinsku? Lähetkö messiin? 

– Että siirryttäisiin Siiderilakkoon. SoLakasta SiLakkaan?

Pohdiskelen asiaa hetken. 

– Ei hitto tähän mie en muuten lähe mukaan. Ei sillä ettenkö siihen pystyis, mutta sittenhän sitä rupeis niinku oikein miettimällä miettimään bissee ja sidukkaa ja vinkkua sittenhän se vasta tekis mieli. Siinähän vois vaikka alkoholisoitua. Eiköhän myö pysytä tässä sokerilakossa, tässä on vielä järkeä.

Kotvasen kuluttua Jarkko heittää ilmoille kysymyksen.

– Vai järkeä. Mites ne pätkikset ei ollut tarjolla niissä perjantain bileissä?

https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/

Categories
Yleinen

Syntisten pöytä, osa 1

Eräänä lokakuisena perjantaina mussutamme työtovereitteni Jarkon ja Siken kanssa palaveripullaa.

– Ei hitto, tällä viikolla on muuten tullut vedettyä pullaa tai kakkua joka päivä.

– Niin on. Ei ihme, että farkut kiristää.

– Mulla ei mene enää takkikaan kiinni.

– Pitäskö alottaa herkkulakko?

Siitähän se ajatus sitten lähti. Yhteinen projektimme saa nimekseen SokeriLakko eli SoLakka Ry. Jotta yritys ei kävisi ylivoimaiseksi, päätämme sallia itsellemme yhden herkkupäivän viikossa. Silloin saisimme mättää vaikka kaksin käsin kinuskikakkua ja Kiss-Kiss-karkkeja. Muina päivinä ainoa vaihtoehto olisi totaalikieltäytyminen sokerista. Helppo homma!

Jo samaisena päivänä perustamme SoLakka-nimisen WhatsApp-ryhmän toisiamme tsempataksemme. Tai kytätäksemme.

– Saako ottaa siiderin? kyselen jo samana perjantai-iltana WhatsAppissa.

– Jos juot siideriä sokerin takia niin et saa ottaa. Päihtymisen takia toki voi nauttia, Jarkko vastaa.

– Pidetään karkki/pulla/jäätelö/jälkkäri-linja! Sikke komppaa.

– Ehkä siirryn varmuuden vuoksi olueen, tuumin.

– Varma valinta.

Maanantaiaamuna menen koulun ruokalaan aamupuurolle. Olen pudottamassa puuroon hillosilmää, kun tunnen SoLakan jäsenien silmät selässäni.

– Eli voisilmäkö tähän nyt pitääkin laittaa? Selevä. 

Sikke kauhistelee aamukahvia hörppiessään, mistä kaikesta joudumme luopumaan. Ei kiisseleitä, ei vanukkaita, ei edes joulutorttuja!

– Tortut on miun mielestä ihan ok, jos tekee ne ilman hilloa, Jarkko lohduttaa.

Lounaan jälkeen kyselen opehuoneen ovella, missä luokassa tuntini mahtavat olla ja työnnän muina naisina Sisu-pastillin suuhuni.

– Siis mitä sie laitoit just suuhusi?! Jarkko kauhistelee.

– Oliko tuo karkki? Sikke kysyy silmät pyöreinä.

– No voi hyvää päivää, xylitolipastilli! Onko tääkin kielletty?

– Herkkulakko mikä herkkulakko.

– Pitääkö tää nyt sylkästä? päivittelen.

– Niele nyt tämän kerran, mutta huomenna et enää koske Sisuihinkaan.

Illalla alkaa WhatsApp laulaa. Jarkko tunnustaa, että meinasi maistaa salaa mokkakakkua. Sikke kertoo omasta läheltä piti -tilanteestaan. Itse jätän kertomatta, että vähän lipsahti. Tyttäreni oli leiponut muffinseja ja paistosten tultua uunista ulos olin napannut automaattisesti yhden pelliltä suuhuni. Tyttäreni tuomitsi tuhman tekoni Jarkon ja Siken puolesta.

– Menit ja otit muffinsin.

– Niin tein. Enkö olis saanu? mussutan suu täynnä muffinsia.

– Sullahan on sokerilakko. Tein sulle salaattia, voit syödä sitä.

– Ei hitto en muistanu yhtään! kauhistelen ja tungen puoliksi pureskellun pyllynpaisuttajan takaisin pellille.

Miten voi tuntea niin painavaa syyllisyyttä yhdestä jauhopallerosta?

Tiistaina lounastunnilla pysähdymme Siken kanssa leivosvitriinin eteen. Jarkko on muualla, joten päätämme ottaa kuvan baakkelseista ja kertoa, kuinka helppo on pysyä lujana kiusauksista huolimatta. Jarkko ei ole vakuuttunut.

– Kuvaa katsottaessa on nähtävissä kohdehenkilön sisäänhengitys. Kuten kaikki tiedämme, sisäänhengityksen aikana ilman mukana siirtyy myös pieniä (sokeri)partikkeleja, nämä partikkelit kulkeutuvat hengityksen mukana nieluun ja sitä kautta myös mahdollisesti mahalaukkuun. Täten ehdotan, ettemme jatkossa tiiraile herkkuja liian läheltä (kiikarien ja kaukoputken käyttö on sallittua). Jos on välttämätöntä oleskella tilassa, jossa sokeria esiintyy, voi asettaa kasvoille kasvomaskin. Ystävällisin terveisin SokeriLakko (SoLakka) Ry:n vastuuhenkilö Jarkko.

Niin lähellä mutta niin kaukana.

Aamulla nappaan jääkaapista laukkuuni edellispäivänä ostamani tonnikalapiirakan, sillä söisin lounaani kampaajan tuolissa. Puoli yhdeltätoista avaan nälkäisenä evääni, mutta saman tien tietoisuuteeni tunkeutuu äitelä imelänhaju. Järkytyksekseni boksin sisältä paljastuu omenapiirakka. Tyrkkään viholaisesta kuvan WhatsAppiin.

– Miun on nyt pakko syödä tämä, koska ei ole muutakaan, avaudun syyllisenä.

Sikke ei niele selitystä. Hän kertoo nähneensä viime yönä unta, että teimme Jarkon kanssa sokeriratsian hänen kotiinsa ja pitää herkkulakon tunkeutumista uniin merkkinä suuren suuresta sitoutumisesta projektiin. Omenapiirakka alkaa takertua kitalakeen.

Päivän lounas: tonnikalapiirakaksi naamioitunut omenapiirakka.

Seuraavana päivänä lounaan kylkiäseksi saa ottaa ananasrahkaa. Samaan hintaan. Vilkaisemme Siken kanssa toisiamme, sillä Jarkko on toisella kampuksella ja lautastemme ulottumattomissa.

– Eihän rahka nyt varsinaisesti ole herkkua?

– Ei, saattaahan siinä olla kermaa, mutta voi olla, ettei ole sokeria.

– Niin, ei ainakaan kovin paljon.

Päätämme yhteistuumin hakea jälkiruokaa. Kun päättäväisesti nostelen rahkaa lusikalla kohti huuliani, kuuluu klik. Rakas työtoverimme Eki on piiloutunut pylvään taakse ja ottaa meistä todistusaineistoa kännykkäkamerallaan. Alta aikayksikön Eki työntää otoksensa työtiimimme WhatsApp-ryhmään ja näyttää nauttivan tilanteesta täysin rinnoin.

– Tinsku jäi kiinni! Kermarahkaa vetää, Eki kielii.

– Sikellä sama homma!

Jarkko on minuutissa linjoilla.

– 👎 👎👎🤬🤬🤬   

– Eikö siun Eki pitäs mennä tunnille tai jotain eikä leikkiä paparazzia? kyselemme.

Hetken päästä Eki tykittää ryhmään Fingerporia:

”Tein täydellisen elämäntaparemontin. Jätin tupakan, rasvan, alkoholin ja suolan. Kaikesta muusta minä luovuin.”

Muutaman päivän päästä teen etätöitä ja laitan ryhmään kuvan pullasta, joka on tuijottanut minua silmiin koko pitkän päivän keittiön pöydällä.

– En ole sortunut! hehkutan.

– Lakko on pitänyt täälläkin! Noita Tinskun pullakuvia katselen ja kuivaharjoittelen pullan kohtaamista livenä, Sikke hihkuu.

– Ihan niinku teille olis alkanu selkäranka kasvamaan, Jarkko kehuu.

Sikke joutuu heti seuraavana päivänä testaamaan selkärankaansa, sillä hän kohtaa demoninsa silmästä silmään vieraillessaan suurkeittiöllä. Ryhmään alkaa tippua kuvia leivoksista ja suklaavellistä.

– Täällä se tahdonlujuus kasvaa!! ….. tai romahtaa 😋

– Maistelitko, kysyy Jarkko.

– Nope! 😇

– 👏👏👏

Viikonloppuna Jarkko käy kuumana. Hän on sattumalta samassa osoitteessa poikani kanssa eikä aikaakaan kun WhatsApp kilahtaa.

– Siellä on kuulemma syöty mokkapalaa eilen.

– Joo sellasen 2×2 sentin maistelin, tunnustan.

– Kuulemma puol peltii oot imassu.

– En varppina syöny kuin peukalonkokoisen palan!! Mummo ja keskimmäinen voi todistaa. Ja jääkaapissa ne palat huusi miun nimee kolmen päivän ajan, mutten sortunu!! puolustaudun.

– Ristikuulustelin siun poikaa… mennään sillä peukalon kokosella (en kyllä oo kellään nähny niin isoa peukaloa🍆)

– Tää on joku Jarkon juoni, että houkutellaanpa Tinskun lapsi yökylään ja samalla voidaan vähän utsia. Muista että lasten todistukseen ei voi luottaa. Tai kannattaa pyytää seuraavan kerran piirtämään se kakkupala, kehotan.

– Harmi kun nukkuvat jo, mutta varaan aamuks A3 ja tusseja ni saa taiteilla, Jarkko uhkaa.

Tässä kohtaa Sikke puuttuu peliin:

– Onpa siellä hoodeilla tiukka kontrolli. Onko seuraavaksi seulat…? Sokerimittaukset pistokokeina?

*****

Miten sokerilakko jatkui? Otettiinko kovemmat keinot käyttöön? Millä herkuilla syntisten pöytä oli katettu seuraavien viikkojen ajan? Mitä tapahtui, kun Tinsku oli jo käyttänyt viikottaisen herkkupäivänsä ja lähti all inclusive -heppavaellukselle? Sen kuulet seuraavassa osassa.

Siken, Jarkon ja Ekin nimet muutettu tukkapöllyn välttämiseksi.

Categories
Yleinen

Kartalla ollaan!

Lapsella oli tulossa ympäristöopin koe. Kunnon äitinä ja ammattikasvattajana otin eräänä varhaisena aamuna härkää sarvista ja sanoin, että nyt harjoitellaan yhdessä.

Lapsi avaa reppunsa ja suoltaa koko sisällön pöydälle. Ruttuisten papereiden ja hiirenkorvaisten vihkojen alta löytyy kirja jos toinenkin. Nappaan oikean opuksen näppeihini.

– Eli teillä on aiheena Suomi? Mikä teillä on koealueena? tiedustelen.

– En mie tiiä. Tää kappale on käyty ja tää, lapsi plärää kirjaansa.

Elämää Pohjanmaalla?

– Niin kait.

– Ja Jääkausi muovasi Suomen maisemaa?

– Ööö joo. Vai olikohan se tää kirja? lapsi kysyy ja tarttuu toiseen teokseen.

– Tässä näyttäs olevan kappale Suomen kaupunkeja ja Tuhansien järvien maa? Kuulostaako tutulta? heittelen.

– Joo. Vai olikohan se vihossa? 

Lapsi kaivaa vihon esiin ja alkaa raivota.

– En mie tiiä! Mistä mie voin tietää mitä pitää lukea! lapsi keuhkoaa.

– Rauhotu. Annas kun äiti kattoo wilmasta.

Selailen aikani wilmaa ja menetän hermoni.

– En mie tiiä, ei tänne oo mitään koealuetta merkattu! Mistä mie voin tietää, mistä se koe on?? vauhkoan.

– Rauhotu, mies huutaa vessasta.

Päätämme plärätä vielä vihkon läpi. Sieltä löytyy liimattu Suomen kartta, johon on kirjoitettu kaupunkeja lapseni harakanvarpailla.

– Nää ympyröidyt piti vissiin opetella, lapsi arvelee.

– Ok. Sitten hommiin. Missäs myö asutaan?

– Täällä, lapsi sanoo ja vie sormensa Kontiolahden päälle.

– Hyvä. Ja täällä Kontiolahden yläpuolella asuu mummi ja ukki. Mikä se on?

– Lieksa. 

– Hyvä poika.

Pienin kapuaa syliin ja länttää voilla voidellun sormensa kartalle, alkaa piirtää ympyrää ja selittää taaperokielellään asiantuntevasti:

– Tättä. Kaatta. Ukki, mummi. Missä mummi?

– Ja tässä Joensuun yläpuolella on Kuopio, puolitoista tuntia ajomatkaa Joensuusta. Muistat sen siitä, että kun Maikki-täti haluaa kotoa pois, niin se lähtee umtsiumtsiumtsi Kuopioon bilettämään. Sitten kun se ei halua vieläkään mennä kotiin, niin se jatkaa Kuopiosta Jyväskylään umtsiumtsiumtsi, tykitän basson jytkettä matkien ja piirrän sormella reittiä.

– Utsiutsiutsssssiiii, pienin pärisee.

– Onko Maikin elämässä mitään järkeä? kysyy poika.

– Miten sen nyt ottaa, vastaan.

Yhtäkkiä isi on kartalla. Tai luulee olevansa.

– Ja tässä on Outokumpu, isi sanoo ja iskee etusormensa keskelle Suomea.

– Se on kyllä Jyväskylä! Nyt isi sotkee. Outokumpu on tässä, osoitan.

– Outokumpulaiset on valekarjalaisia, isopäisiä savolaisia, isi jatkaa ja alkaa kuoria appelsiinia.

– Just. Ja Siiri asuu täällä Vaasassa, se on Pohojanmaata, siellä tapellahan ja sitten rajusti rakastetahan. Vähän niinku Siirin häissä. Ja täällä Turkusessa asuu kaislikonmiehiä ja ne pyykkipojat eli siun pikkupikkuserkut ja Leila-täti.

– Leila – se se on vasta mukava nainen, poika nyökyttelee.

– Täällä on sitten Rovaniemi. Miks sie oot piirtäny sen Vaara-Suomen sisään? Sehän on Lappia.

– En tiiä, ne viivat oli valmiina.

– No Lapissa se joka tapauksessa on. Mitäs Rovaniemellä on? herättelen.

– Ihmisiä?

– Sellanen punakka ja pönäkkä mies.

– Joulupukki.

– Just. Ja kun Helsingistä voi saada koronan, niin Lapista voi saada poronan. 

– Tuo oli Maikin vitsi, poika huomauttaa.

– Jep. Ja täällä on Oulu. Ookko nää Oulusta? Mutta mikäs täällä on? siristelen silmiäni ja osoitan Etelä-Suomen suuntaan.

– Urikari?? ihmettelen.

– Unkari, lapsi vastaa.

– Unkari on valtio. Ei se nyt Suomessa voi olla. Mitä ihmettä tässä lukee?

– Unkari se on, lapsi inttää.

– Unkari ei ole Suomessa rakas. Ootas äiti katsoo tän kirjan kartasta, että mikähän tuo kaupunki oikein on. Oho ai, sehän onkin Helsinki. Aa, joo, oisko Uusimaa. Tämä pitää tosiaan tietää! sanon asiantuntevasti ja piirrän sormella hennosti ympyrää Helsingin päällä.

– Elä yhtään ujostele! poika hihkaisee.

– Mikäs se Helsinki on? kysyn.

– Suomen pääkaupunki.

– Hyvä. Kukas on Suomen pääministeri?

– Sanna Marin, poika vastaa epäröimättä.

– Hyvä, meidän 17-vuotiaat opiskelijat ei tienneet.

– Oikeesti??? lapseni kysyy silmät pyöreinä.

– Jep. Saavutus sinällään varsinkin näin korona-aikana.

– Ja täältä Tampereelta saa mustaamakkaraa. Ja täällä, katsopa poikani, on Maarianhamina. Se on Ahvenanmaan pääkaupunki. Siellä asui äitin poikaystävä, huokaisen ja suljen silmäni.

Mies kääntyy kahvinkeittimeltä, nostaa kulmiaan ja kysyy:

– Vai asuu? 

– Oikeesti? Oliko se ihana? lapsi innostuu.

– Tottakai, en kai mie muuten sen kanssa olis ollu.

– Mikä siinä oli niin ihanaa? Miten pitkään työ olitte? Miksi työ erositte? Mitä kieltä työ puhuitte? Vieläkö sie haluisit olla sen kanssa?

Miestäkin alkaa kiinnostaa.

– Niin, kerropa äiti. Sinnekö tekis mieli? mies utelee.

– Ka en tiiä, oiskohan siellä kaikki paremmin, velmuilen.

– Siltähän tuo tuntuu.

– Just. Tästäkö se alako.

– Sanoin, että ON SIELLÄ AINAKIN PUNKKEJA, mies artikuloi.

– Mie kuulin, että siltähän tuo tuntuu, repeilen.

Kun saan nauruni tukahdutettua, jatkan:

– Ja aloitetaas alusta! Kertaus on opintojen äiti.

Poika alkaa luetella sujuvasti kaupunkeja.

– Tässä on Lieksa. Täällä on Kuopio, sinne Maikki menee umtsiumtsiumtsi. Ja tästä se jatkaa Jyväskylään… Turkusessa asuu pyykkipojat… Täällä on Maarianhamina, siellä asuu äitin poikaystävä.

– ENTINEN poikaystävä, korjaan.

– Elä sitten näitä kaikkia diiteilejä kirjoita siihen kokeeseen.

Viikon päästä lapsi tuo testin kotiin. Siinä koreilee täysi kymppi. 

Tuskin maltan odottaa, että päästään ihmisen biologiaan.

Categories
Yleinen

Huurteinen seikkailu

Herää siihen, että kissa mouruaa kuin pistetty sika ja oksentaa portaisiin. Kyykkää ja yökkää rätti kädessä heiluessasi ja ala herätä todellisuuteen. Etsi vielä hammastikku ja töngä lautojen väliin pudonneet riekaleet. Todista viittä vaille kahdeksan, kun pienin saa raivarin ja raahaa kiljuva mytty puoliväkisin autoon, sillä vartin yli kahdeksan pitäisi olla jo koululla. Kuuntele koko matka päiväkotiin ”Isiiiiiii autaaaa”-mantraa.

Syöksy töihin ja vietä kaksi ensimmäistä työtuntia euforiassa, sillä mamut palavat innosta saadessaan opiskella englantia. Kello kymmeneltä putoat alas kovaa ja korkealta, sillä suomalaisia teinejä ei kiinnosta mikään paitsi perjantai. Joku kuiskii, että Tinsku Tiukka on nyt tiukkana ja kohta siltä menee hermo.

Mene lounaalle työkavereiden kanssa ja lusikoi vierailevan Michelin-kokin tekemää jälkiruokaa. Syö ja tule pahalle päälle, sillä taivaannanna loppuu aivan liian aikaisin. Juo kahvi yhdellä kulauksella, juokse monistamaan, tappele kopiokoneen kanssa ja juokse jo tunnille. Vedä suullisia harjoituksia englannin ruokasanoista. Kierrä luokassa ja yritä saada kaikki osallistumaan. “Have you ever eaten insects? Would you like to try them?” Yksi vipeltäjä huudahtaa “Incest? No!”

Yksi opiskelija haluaa tietää, mitä tarkoittaa ceviche. Väitä että se on vuohenjuusto, kunnes googlaat, että se on raikas eteläamerikkalainen kalaruokaklassikko, joka raakakypsennetään limenmehulla ja maustetaan chilillä. Mieti, että kannatti herätä tänäkin aamuna, sillä joka päivä oppii jotakin uutta. Tunnin loputtua pojat toivottavat ihanaa viikonloppua ja hihkaisevat, että tulee ikävä. Huikkaa “miekin rakastan teitä”.

Molemmat puhelimet soivat jatkuvalla syötöllä. Toisessa puhelimessa on Lastensuojelu. Irrota luuri korvalta ja katso, että kädessäsi on varmasti työpuhelin. Juokse ottamaan kopio asiakirjasta ja juokse etsimään kollegaa, sillä yhteisopetus alkaa minuutin päästä. Puolet luokasta on läsnä ja puolet etänä ja Teamsit virittämättä. Muista sitten, että pitää monistaa vielä kokeet. Juokse vielä vähän lisää. Kello kaksi huomaat, ettet ole ehtinyt pissata missään välissä. Kello kolme huomaat, ettet ole ehtinyt kirjata mitään missään välissä etkä lukea viestejä, sähköposteja tai savumerkkejä. Mutta nyt on jo kiire.

Kaasuta Kontin pihaan, sillä tarvitset suksisauvat. Kello viideltä pitäisi olla juttukeikalla kylähiihdossa. Illalla löysit kyllä varastosta likaiset luistelusukset vuodelta keppi ja kivi ja toisesta varastosta pölyiset retromonot, mutta sauvat ovat hävinneet kuin pieru saharaan, jos niitä on koskaan ollutkaan. Huomaa pian, ettei niitä ole Kontissakaan.

Autoon päästyäsi soi puhelin. Vastaa ja kuuntele, kun siskosi laulaa Frontside Ollieta. Kuuntele sitten siskon naurunsekaista selostusta omasta putkeen menneestä päivästään, lumileikeistä ja lapioista ja naura niin, että meinaat tikahtua. Huomaa puhelun jälkeen, että sinulla on 38 lukematonta WhatsApp-viestiä.

Kun pääset kotiin, jostain haisee kissankusi. Huomaa pian, että kissa on lorotellut hiekkalaatikon laidan yli, mutta jätä sotku miehellesi, sillä kello käy. Sullo pissipylly kuljetuskoppaan, esikoinen, kamera ja sukset autoon ja syöksy vielä yläkerran varastoon napataksesi matkaan kävelysauvat. Mieti onko elämäsi normaalia.

Automatkalla poikasi tiedustelee, onko kylätapahtumassa vanhoja eukkoja. Ihmettele kysymystä. No koska kylähiihto. Kerro että on siellä lapsiakin, kimpassa kivaa. Käänny mökin pihaan ja katso, kun isäsi kiillottaa tuliterää Jamppuansa ja alkaa kehua kovaan ääneen silmäteränsä ominaisuuksia. Hiivi vähin ääniin sisään, lapa suuhusi äitisi tekemää ruokaa, vaihda monot jalkaan ja lähde pojan kanssa suksimaan. Ennen kuin ennätät lykkiä menemään, äitisi nappaa kävelysauvojen kumitulpat pois.

Kun otat ensimmäisen lykyn, taputa itseäsi olalle. Et muista milloin olet viimeksi hiihtänyt, mutta mitäpä sitä ei tekisi journalistisesta kunnianhimosta. Todista hetken päästä, kuinka lapsesi sätkii maassa sukset ja sauvat ristissä, kiroaa kuin tukkijätkä ja huutaa että uudet sukset ovat kusetusta. Jotenkin tulee oma hiihtohistoria mieleen. (ks.Vilunkipelillä voittoon) Käännä kasvosi ja korvasi aurinkoon ja mieti, ettei voisi olla paremmin.

Kilometrin kohdalla lapsesi luovuttaa ja nousee ukin kelkan kyytiin naama mutturalla. Jää itse sivakoimaan ja jututtamaan vastaantulevia hiihtäjiä. Turise tuttujen kyläläisten kanssa lisää laavulla ja tee samalla iskulla vielä toinenkin juttu. Ilta-aurinko kuultaa taivaanrannan ennen kuin painuu mailleen. Mieti, että kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa. Rekisteröi syrjäsilmällä, että poikasi tulee laavulle hiihtämällä ja ilmoittaa haluavansa kilpahiihtäjäksi.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla…

Mene vajaan kolmen tunnin kuluttua mökille horkassa ja laita kohmeisin käsin kyrsä mikroon. Katso kun viisi lasta härrää ja pärrää pitkin mökkiä ja tunne kuinka paine kasvaa päässä. Isäsi höyryää joukon jatkeena ja kyselee tenavilta, mikä ukki on. Pienin vastaa huippu. Omilta huulilta meinaa karata pipipää, sillä äitisi opetti tämän vastauksen vuosikymmeniä vanhaan kysymykseen jo ennen kuin opit puhumaan.

Siskosi alkaa kysellä kyytiä Aavarantaan autoaan hakemaan, ilmoita vieväsi hänet moottorikelkalla. Kuuntele kun perheesi alkaa vittuilla sinulle kolmannessa persoonassa, ettet osaa suunnistaa viittä kilometriä pimeässä järvenjäällä, koska se ei onnistu päivänvalollakaan. Vedä uhallasi villahousut jalkaan ja huudahda, että huurteinen seikkailu alkakoon. Haluat ehdottomasti olla jääprinsessa Elsa, sisko saa olla Anna.

Kysy pihalla siskoltasi, pitäisikö ottaa alle huonompi kelkka ihan siltä varalta, jos ajetaan avantoon. Sisko vastaa haluavansa vain kaikkein kalleinta. Vaihda Elsan ja Annan rooleja, sillä todellinen prinsessa istuutuu taaksesi. Kun starttaat isäsi silmäterän, lanko kehottaa viimeisenä neuvonaan seuraamaan latua. Kilometrin mentyä siskosi huutelee moottorin pärinän yli, että näetkö latua missään. Vastaa että et vielä.

Kun vartin kuluttua kaasutat mökkipihaan takaisin, isäsi linkuttaa vastaan ja huutaa ”Sie tulit takasin, en ois uskonu! Kympin suoritus! Kiihyttelitkö?” Tunnusta, että ehkä vähäsen ja mieti, oliko hän enemmän huolissaan tyttärestään vai maailman mahtavimmasta menopelistään.

Sisällä äitisi kysyy, miksi makkarasi on edelleen mikrossa ja että isäsi on lämmittänyt sitä aika monta minuuttia kahvikupin kanssa lisää. Sano ettet ehtinyt syödä, kun piti ajaa kelkalla. Kun äitisi huutaa ”EI VOI NIIN KIIRE OLLA!”, tunnet olevasi seitsenvuotias. Totea pian, että kyrsä on liian kova ja kurttuinen syötäväksi, mutta syö kuitenkin, sillä olet viimeksi iltapäivällä opettanut kestävän kehityksen kurssia ja puhunut ruokahävikistä. Aiot elää niin kuin opetat.

Mene kymmeneltä entistä horkkaisempana saunaan, iske löylyä kiukaalle ja jäiset jalkasi lämpimään veteen. Kysy itseltäsi, miten päivä meni. Vastaa itsellesi, että vaikka vauhtia oli vähän liikaa ja vaikkei elämäsi kovin normaalia olekaan, niin on se ainakin melkoisen mukavaa.

Hei laukkaa ratsu reima.

Categories
Yleinen

Elämyksiä ja eläviä ihmisiä

Eräänä päivänä kesken kiivaimman etäopetusrumban kutsuin Taide ja luova ilmaisu -kurssini opiskelijat elävinä koululle, sillä moni alkoi hajoilemaan kotona neljän seinän puristuksissa. Itsestäni puhumattakaan.

Auringon kuulaamana pakkaspäivänä suuntasimme Joensuun Taidemuseo Onniin. Museon pihalla opiskelijat kokivat päivän ensimmäisen taide-elämyksensä. Vaitonaisina he seurasivat ajanhenkeen sopivaa yhden naisen performanssiesitystäni, kun yritin epätoivoisesti saada maskipakettia auki. Riuhdoin ja revin, litistelin paketin kulmia kasaan pumppaamalla ja kiskoin erilleen ähkimällä. Kun en onnistunut voimalla ja väkivallalla, turvauduin sormieni hienomotoriikkaan. Yritin avata pakettia lupaavilta vaikuttavista kohdista loivilla liikkeillä, mutta muovi ei antanut periksi. Ihmeen lujaa tekoa kiinalaiseksi.

– Missä Jarkko on? rivistä kuului huokaisu.

– Tässä mitään työparia tarvita! sihisin ja jatkoin kamppailua.

Lopulta yksi teineistä ei enää jaksanut palella ja katsella touhujani vaan otti ohjat omiin käsiinsä ja repäisi maskipaketin nurkan helpon näköisesti auki:

– Tässä on kato merkkinä tämmönen viiva.

– Testasin vaan teidän reaktioita. Mutta kiitos, ottakaas tästä maskit naamaan ja eikun let’s menoksi. Täällä onkin nyt mielenkiintoinen näyttely nimeltään Kultaiset kuukautiset ja jumalainen maa.

Sisällä museossa jähmetyin niille sijoilleni jo kierroksen alussa. Oli niin outoa pitkästä aikaa kuulla livenä niin monta v-alkuista sanaa kuten vau, veistos, valokuva – ihan vain muutaman mainitakseni.

Taidepläjäyksen aikana kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluita.

Tinsku: – Tuoko tämä museorakennus teille jotain viboja? Henkiikö tää miljöö teidän mielestä jo rauhaa ja elämyksiä itsessään?

– Joo, huoh huoh [henkäilyä ja hönkäilyä].

– Ei.

– Miten pitkään myö täällä kärvistellään? Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Mitä näette tässä teoksessa? Kertokaa ihan rohkeasti, ei ole olemassa oikeaa vastausta.

– Taulun.

– Viivoja.

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Mitä näette tän Albert Edelfeltin maalaaman naisen olemuksessa? Kattokaa nyt tuota katsetta, miun mielestä se on niin viehkeä ja raukea.

– Pelottava se on.

****

Tinsku: – Oliko tässä kerroksessa joku teos, joka puhutteli teitä?

– Eipä ollu.

– Tosiaan.

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Tässä Oscar Parviainen kuvaa maailmanloppua. Ai että mie rakastan tuon maalauksen värejä!

– Jos tykkää veren väristä.

****

Tinsku: – Herättääkö nää veistokset teissä jotain ajatuksia?

– Ite tekisin paremman.

– Mitähän sieniä tuo taiteilija on syöny?

– Siis kuka niinku aamulla herää ja keksii että teenpä vittu tämmösen?!?

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – No Kappe, laittasitko tuon taulun omalle seinällesi?

– No en helvetissä.

****

Kierroksen päätyttyä meillä oli vielä ruhtinaallisesti aikaa, joten intopiukeana ehdotin opiskelijoilleni, että näyttäisimme maskin koristamia naamojamme vielä Taidekeskus Ahjossa. Yhtään soraääntä en ihmeekseni kuullut ja enimmät naamanvääntelyt peittyivät onneksi maskien alle.

Tinsku: – Nyt kun kierrätte tämän Toen perrään -valokuvanäyttelyn, niin katsokaapa kuvia sillä silmällä, että onko valokuvaaja teidän mielestä osannut vangita jonkun hetken tai kuvattavan persoonan.

– Ai niinku riistäny jonkun vapauden?

Kun taidekierros oli pulkassa ja sullouduimme raittiiseen ulkoilmaan, aloin huokailla ihastuksesta:

– Kattokaa nyt tätä luontoäidin maalaamaa maisemaa ja noita puita! Onko mitään kauniimpaa! Pakko ottaa kuva.

– Just.

– Onko ihan pakko? Näytät vähän hassulta.

– Kylymä. JOKO. VOI. LÄHTEÄ?

Kun lopetin kännykkäkamerani kanssa pyllyilyn, käännyin vielä teinien puoleen päivän päättääkseni:

– Hei oli tosi kiva nähä ja teillä kaikilla oli jo minnuu varmasti ihan sika kova ikävä! Piristikö tää yhtään?

– Joo.

– No joo oli ihan kiva.

– Joko tää loppu?

Summan av kardemumman: korona tai ei, kyllä tarvitsee ihminen eläviä ihmisiä ympärilleen. Ja taidetta!

Categories
Yleinen

Siitä tunnet sä ystävän

Olen onnekas, sillä minulla on monta ystävää. Osa on kulkenut rinnallani lapsuudesta lähtien, osa on tarttunut mukaani matkan varrella. Osa hymeksyy touhuilleni pilven reunalta. Alla kohtaamisia vuosien varrelta.

Vuosi 1988:

Ensimmäinen luokka ja koulutie alkamassa, perhosia vatsassa. Jo ensimmäisinä päivinä minun ja mustatukkaisen tytön katseet kohtaavat. Kirjeenvaihto käy kiivaana ja koulumatkat taittuvat kevein askelein, sillä hän kulkee vierelläni. Yläasteella pulpettikirjeet vaihtuvat viesteihin, joita raapustamme pyyhekumeihin tai vihonnurkkiin ja vaihdamme salaa pöydän alla. Hän toimii silminäni ja sanelee mitä taululla lukee, koska en suostu hankkimaan silmälaseja. Jaamme murkkuiän murheet, vanhojentanssit, penkkarit, penkin alle menneet kotibileet. Jaamme työpaikkojen tuiverrukset, häät ja auto-onnettomuudet. Hän lähtee mukaan, kun vien lemmikkini viimeiselle matkalle. Hänelle soitan ensimmäiseksi, kun minusta tulee äiti. Hän tulee hoitamaan kuukauden ikäistä kummipoikaansa, vaikkei edes tiedä, huoliiko vauva pulloa. Joskus hän vain on ja halaa, kun sanoja ei löydy.

Vuosi 2001:

Pakkasta kaksikymmentäkolme astetta. Istun kuplavolkkarissa ja hinkutan huurteista tuulilasia rikkinäisellä raapalla. Vihdoin näen hänen juoksevan ulko-ovesta leivänpala suussaan ja reppu toiselta olalta villisti roikkuen. Kupla on lämmin vasta yliopiston pihassa ja olemme joka aamu myöhässä luennolta, mutta elämme omassa kuplassamme ja meillä on toisemme. Hän tutustuttaa minut hevosten maailmaan ja kun biletämme ravimiesten seurassa, meillä on loppuillasta aina enemmän rahaa kuin radalle lähtiessä.

Vuosi 2005:

Riitaisa ero illanistujaisten päätteeksi. Sydän revitty palasiksi, huljuteltu jääkylmässä vedessä ja tampattu mutaisilla piikkareilla karkeaan soraan. Istun saunassa ja itken. Hän istuu lauteille viereeni, höpöttelee lempeästi ja heittää pitkät hiuksensa toisen olkansa taakse. Lyö löylyä ja pesee pitkin vedoin selkäni elämää nähneillä käsillään. Sanoo, että kohta keitetään kahvit.

Sydän edelleen riekaleina tanssisalin pihassa. Lavatanssikurssin viimeinen kerta alkaa pian, ahdistaa mennä yksin. Meidänhän piti tehdä tämä yhdessä. Oven edessä seisahdun, sillä tutut kasvot pysäyttävät katseeni. Ystäväni mies tumppaa tupakan, virnistää, koukistaa käsivartensa ja kysyy, saako luvan. Hän on ajanut yli 50 kilometriä ja liannut autonsa loskassa vain sen takia, ettei minun tarvitsisi tanssia yksin. 

Vuosi 2009:

Facebookin selausta illan hämärässä. Saan päähäni etsiä ala-asteen aikaista ystävääni, joka jätti aukon sydämeeni muuttaessaan toiselle paikkakunnalle. Kuvassa tuikkivat tutun näköiset silmät. Asuu paikkakunnalla Joensuu. Voisiko se olla? On se. Sovimme tärskyt lauantaiksi Public Cornerin eteen. Siellä hän jo odottaa lunta hiuksissaan, joiden myöhemmin huomaan vaihtavan väriä monta kertaa vuodessa. Halaamme toisiamme hieman epävarmoin ottein, tilaamme tiskiltä Amarettokaakaot. Juttu jatkuu siitä, mihin se yli vuosikymmen sitten jäi.

Vuosi 2011:

Valtava vauvavatsa ja äitiysloma edessä. Menen viimeisen kerran työpaikalle, jossa minun on määrä perehdyttää seuraajani kesken jääneisiin kursseihin. Kättelen nättiä blondia, jonka eteen pian isken liiketalouden ruotsin kirjan ja vuosien saatossa väsäämäni materiaalit. Tulee juteltua muutakin. Tulee useita yhteisiä työpaikkoja, yhteisiä ystäviä, tulee toistemme lapsien kummeja, tulee yhteinen anoppi ja appiukko.

Vuosi 2013:

Työpaikan illanistujaiset ja tapaaminen uuden äidinkielen opettajan kanssa. Olen kerrankin ajoissa ja löydän puolitutun hahmon ravintola Fransmannin sohvalta. Nainen on oudon holtiton ja vallaton nahkatakissaan ja ilkikurisissa silmissään. Miksi minun on näin hyvä olla? Kun ensimmäisen kerran vierailen uuden ystäväni tiluksilla, se on täynnä lapsia, kissoja, koiria, naapurinmiehiä, keskeneräisiä projekteja, ojaan ajettuja kaivureita. Rappusilta valuu kanankakkaa. Tunnen tulleeni kotiin. 

Vuosi 2016:

Keittiöremontti työn alla. Mies tekee pitkää päivää, minun osakseni jää kärventyä Ikea-helvetissä. Mies neuvoo, miten kasaan kaapistot, toivottaa vähän iloisempaa ilmettä seuraavan komponentin kohdalle ja painaa hallin oven perässään kiinni. Pääsen kohtaan kaksi, sitten iskee epätoivo ja itku. Ruuvien sijasta hamuan käteeni puhelimen ja luottoryhmäni WhatsAppin. Pian käy ovi. Yksi tulee vuosituhannen krapulassa, toinen työpäivän päälle. Kolmas tuo miehensäkin ja liisteröi samalla tapetin seinään. Neljäs tulee viinipullo kainalossa, viides varaa iltavuoron.

Vuosi 2009-2016:

Kissakodilla hakemassa uutta perheenjäsentä kotiin. Tuo me otetaan, sanoo mies. Tuo kaikkea räpläävä suurisilmäinen kollipoika, joka ei ole hetkeäkään paikallaan? kysyn ja rakastun. Vuosien kuluessa mies katuu monesti päätöstään, sillä kissa tuo kaaoksen ja kolttoset tullessaan. Mutta meistä tulee erottamattomat. Hän seuraa mukanani kaikkialle, kantaa minulle lahjaksi rauhoitettuja kontiaisia, käpertyy vastasyntyneiden vauvojeni ympärilleni, vahtii taaperoita pihalla ja nuolee lasteni kyyneleet. Kun joudun lähettämään hänet sateenkaarisillalle, sydämestäni lähtee palanen ja se on mustavalkoisen ystäväni kokoinen. 

Vuosi 2017:

Kirkko ja elokuinen sunnuntai. Pitelen käsissäni punaista ruusua ja katson, kun ystäväni arkkua kannetaan alttarille. Sisko itkee hiljaa vieressä. Päässä risteilee kysymyksiä. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olinko tarpeeksi hyvä ystävä? Missä olet nyt? Olisitko tykännyt tuosta keikarimaisesta papista? Jostakin tulvii mieleen runo, jolla kerran häntä lohdutin. Ja kukaan ei ole keneltäkään poissa, kun mustarastas laulaa

Vuosi 2019:

Ruotsin tunti alkamassa, olen juossut vartissa edelliseltä koululta seuraavalle. Läähätän ja läkähdyn. Uusi ryhmä, hirveä härdelli päällä. Kuinka monta ADHD:ta mahtuu samaan luokkaan? Pidän nimenhuutoa, kun luokan ovi avautuu ja iso kaveri astuu sisään. Puristaa lujasti kättä, sanoo nimensä, kertoo olevansa tunneillani tästä lähtien mukana. Jaksot ja lukuvuodet vaihtuvat. Hän jatkaa lauseitani, kun olen itse kujalla. Syöttää suklaata ja käskee hengittämään, kun käyn ylikierroksilla. Kertoo anaalivitsin, kun naamani on mutturalla. Muistuttaa laittamaan huomenna ehjän paidan päälle. Laittaa koulun pihalla autoni lämpiämään, koska itse en kuitenkaan muista. 

Hyvää ystävänpäivää!

Categories
Yleinen

Vilunkipelillä voittoon

Parempi suksi hangessa kuin yhdessäkään koivessa kiinni.

Hiihtäminen on pyllystä, hanurista, sieltä ja syvältä. Jos olisin ennen lapsien hankkimista tiedostanut, että nekin pitää joku kaunis päivä opettaa suksille, olisin harkinnut kaksi kertaa ennen haarojeni levittämistä. Kun nostat mytyssä kiljuvan taaperon sen sadannetta kertaa ylös maasta ja kun mytyn joka ikinen raaja sätkii joka ikiseen ilmansuuntaan kuusi kertaa nopeammin kuin marionettinukella, mutta jonka liikkeet ovat yhtä hallittuja kuin vastasyntyneellä vasikalla, kilin ajatukset täyttävät pään. Siinä vaiheessa kun löydät yhden sauvan ensin omasta silmästäsi ja sen jälkeen persesilmästäsi, tekee mieli itse suksia kuuseen, vaikka oma suksikaan ei kehuttavammin luista.

Kaikesta hiihtoangstistani huolimatta olen yrittänyt puhua sivakoimisesta lasteni kuullen neutraaliin äänensävyyn, jotten vahingossakaan siirtäisi hiihtotraumojani seuraavalle sukupolvelle. No, näyttävät kuitenkin traumatisoituneen ennen kuin edes saavat monoja jalkaansa. Varusteiden hankinta on nimittäin oma taitolajinsa. Kun esikoisella oli ensimmäisen kerran tänä talvena hiihtoa, pengoin vintin uumenilta viime talven suksiparin ja iskin sen asianmukaisesti mukulan mukaan koulutielle. Ummistin silmäni faktalta, että sekä sukset että sauvat olivat käyneet liian lyhyiksi. Pääasia että eteenpäin pääsee. Paitsi että koulupäivän jälkeen selvisi, ettei ollut pässyt. Monot olivat jääneet eteiseen, joten lapseni oli joutunut jalkamieheksi.

Seuraavana sunnuntai-iltana iltayhdeksältä keskimmäinen veti kunnon kilarit, sillä viime talven monot eivät enää mahtuneet jalkaan edes puoliväkisin. Käskin sovittamaan villasukkia ja veljen monoja. Pian repesin nauramaan, sillä lapseni muistutti liian isoine popoineen enemmän sirkuspelleä kuin tulevaisuuden hiihtolupausta. Siitäkös kierrokset kasvoivat ja pian sain väistellä ilman halki lenteleviä monoja. 

– Hyvin se menee, kannustin ja survoin uuninpankon päältä löytyneet monot reppuun.

– Se on kuitenkin vain pieni edestakainen liike vakaan laudan päällä, totesin ja näytin käsillä mallia.

– YYYYYhYYYYYhhhhh.

Viikolla suuntasimme sitten kirpputorille ostamaan tyköistuvia hiihtojalkineita. Minähän en suksimiseen tuhlaisi senttiäkään ylimääräistä. Eikä tarvinnutkaan – SPRN:n Kontin hyllyt notkuivat hyväkuntoista hiihtovermettä. Ei ollut kuin ottaa omansa.

Kun keskimmäinen sitten seuraavan hiihtopäivän jälkeen kotiutui, tiedustelin, miten suksi oli kulkenut.

– Ei mitenkään. Muut hiihti, mie kävelin.

– Miten niin??

– Ope ei saanu niitä monoja kiinni suksiin.

Oma hiihtoahdistukseni kumpuaa ala-asteen hiihtokisoista. Vaikka kuinka yritin joka vuosi parhaani ja lykin menemään verenmaku suussa, räkä poskella ja jalat maitohapoilla, suksi ei luistanut. Kun ei luistanut niin ei luistanut. Kerran kaaduin jo ensimmäisellä nykäisyllä lähtöviivalle jalat säälittävästi ilmaa sätkien ja lunta suustani sylkien. Eikä se liikkeessä ollut sen helpompaa – alamäet menin monesti vierimällä ja ylämäet konttaamalla.

Yhdet kisat hiihdin koulun lainasuksilla. Ne olivatkin sellaista sekundaa, että vasen suksi lähti jalasta viidenkymmenen metrin välein ja pyllyilin tuon tuosta nelinkontin ladun tukkeena. Kun muut huusivat intopiukeina latua perkele, minun teki mieli huutaa lääkkeet perkele

Eräänä vuonna sukset keräsivät pohjiinsa viiden sentin lumikerroksen. Hiihdä siinä sitten kilpaa. Mikäs oli naapurin Annukalla hiihdellessä, kun oli tuliterät peltoset alla ja äitimuori suksivoidepurkin kanssa ladun reunalla kytistämässä. Minun sukset olivat serkun entiset eikä niitä kukaan koskaan huoltanut. Meidän perheessä ei nimittäin koskaan voideltu muuta kuin volkkareiden moottoreita ja Soliferin ketjuja. Moottoriurheiluun verrattuna hiihtäminen ei ollut edes urheilua.

Olihan koulun kisoissa tietysti oma jännityksensä. Muistan ikuisesti, miltä tuntui liu’uttaa sormea tuloslistalla aina vain alemmaksi ja jännittää, oliko nimeni viimeisenä vai toiseksi viimeisenä. Kerran sain lohdutuspalkinnoksi lusikan. Kun sillä veteli aamupuuroa menemään, niin kyllä maistui puuro yhtä karvaalta kuin jumbosijan tuoma pettymys.

Mahtuu lapsuuteni sentään yksi onnellinen hiihtomuisto. Vitosluokalla nousin kaikkien suureksi yllätykseksi palkintopallille. Tulin jaetulle kuudennelle sijalle ja sain palkinnoksi pinssin ja muumitarran. Oli kerrankin minun vuoroni loistaa. Opettajat ja luokkatoverini katsoivat epäuskoisina toisiinsa, mutta minä tyttö hymyilin leveästi.

Sitä en tosin kertonut kenellekään, ettei minulla ollut ihan puhtaat jauhot pussissa. Ei sillä että olisin mitään hemohessiä vedellyt. Mutta se tiukkapeppuinen ja -pipoinen liikunnanopettaja, joka otti aikaa (ja joka muuten näyttää ihan samalta vielä tänäkin päivänä) veti minut yllättäen sivuun jo yhden kierroksen jälkeen. Hän ilmeisesti ajatteli, että normaali lapsi olisi jo sillä ajalla lähdössä kolmannelle kiepille. Joten kun muut hiihtivät kaksi kierrosta, minä hiihdin vain yhden. Niin tyhmä en ollut, että olisin maaliviivalla asiaa ääneen ihmetellyt.

Muumitarra on edelleen lipastonlaatikossani. Ehkä annan sen lapsilleni kannustukseksi ensimmäisistä hiihdetyistä kilometreistä (jahka joskus saavat monot kiinni suksiin) ja muistutan, että kyllä voi elämässä menestyä, vaikka ei suksi luistaisikaan ja vaikka jäisi varusteiden tasossa naapurin Peralle toiseksi. 

Categories
Yleinen

Koronapäiväkirja kausi 2, osa 1: Mustuneita munia ja muita murheita

Herää kello 7.00 siihen, että lapset tappelevat kaukosäätimestä.

– Äitiiiiiiii, tuo ei suostu kattomaan mitään yhteistä!

Huuda ettei äidillä ja isälläkään ole mitään yhteistä, mutta komporomisseja pitää pystyä tekemään. Mene vessaan pakoon ja ala ehostaa itseäsi Teamsia varten. Katso itseäsi peilistä ja mieti, että olet vanhentunut ainakin kolme vuotta viimeisen kymmenen kuukauden aikana. Ihmettele samalla, miksi etätyöaamuina tulee yhtä kiire kuin livepäivinä. Kello 8.10 survot vielä kilpaa Realia suuhun ja pienimmälle kenkiä jalkaan, vaikka ensimmäinen Teams-sessio alkaa 8.15.

Jokainen lapsi uikuttaa ja ruikuttaa jotakin. Kysy, miksi meidän perhe-elämä on yhtä sekoilua ja urputtamista, oletteko te onnellisia? Mies käskee säästämään kehityskeskustelut parempaan ajankohtaan. Katso miestäsi ja ajattele, että hän olisi taatusti onnellisempi jonkun loogisesti ohjelmoidun tilintarkastaja-tessan kanssa.

Juokse koneen eteen ja toivota hyvät huomenet opiskelijoille. Tarkkaile samalla lastasi, joka tekee lähtöä -17 asteen pakkaseen ja tyhjentää koko eteisen vaatekaapin sisällön lattialle hattua etsiessään. Huuda laittamaan paksumpi pipo päähän. Eilen muistit muistuttaa lastasi ottamaan mukaan sukset, mutta et monoja. Lähes täydellinen suoritus.

Tuskin olet ehtinyt esitellä kurssin sisältöä ja tavoitteita opiskelijoille, kun lapsesi tulee takaisin sisälle ja parkuu räkä poskella, että pyörästä on kumi puhki ja hän ei ehdi kävellä. Sano opiskelijoille, että nyt on tilanne päällä ja poistut hetkeksi. Lähetä tehtävä Wilmassa ennen auton rattiin syöksymistä.

Jatka opetusta takaisin sorvin ääreen sännättyäsi ja sytytä tauolla tuli uuniin, koska kylmä. Äkkää parin tunnin päästä, että puut eivät pala vieläkään. Aloita samoin tein mamukurssi. Puolen tunnin päästä on käynyt harvinaisen selväksi, että toinen puoli ei tiedä mitä pitää tehdä ja toinen puoli ei pääse tehtävään käsiksi. Yritä ohjeistaa viisi kertaa suomeksi ja kuusi kertaa englanniksi laihoin tuloksin.

Muiden ryhmien opiskelijoilla ja työtovereilla on samaan aikaan tuhat ja yksi ongelmaa. Molemmat puhelimet soivat, Wilma ja sähköposti limputtaa. Mieti tämmöistäkö on olla jakomielitautinen. Katso kun työparisi Jarkko ilveilee näytöllä ja tule paremmalle tuulelle.

Vaihda mamuille tehtävää lennosta ja aloita puhtaalta pöydältä. Kissa tunkee näytölle, sylje karvoja suustasi. Mamut innostuvat kertomaan omista kissoistaan ja itsestään englanniksi. Vietä paras ja kommunikatiivisin etäopetustuntisi koskaan. Tunnin loputtua yksi huutaa Don’t leave me! Naurakaa yhdessä. Viimeksi nauroitte yhtä makeasti, kun itse puhuit passista ja maahanmuttajat Pasista.

Karvainen assari.

Havahdu nälän tunteeseen. Laita pakastepinaattia paistinpannulle ja ihmettele kymmenen minuutin kuluttua, mikä haisee. Kun syöt, säikähdät puolikuoliaaksi ja meinaat tukehtua mustuneeseen munaan, sillä joku huhuilee jo Teamsissa. Anna huudella.

Aloita viimeisen ryhmän tunnit ja katso tyhmänä eteesi. Unohda mitä olit sanomassa tai tekemässä. Laita kuva poikki, sillä et usko, että kukaan haluaa katsoa pallinaamasi. Jarkko jatkaa lauseitasi ja huomauttaa, että twenty ei ole 40 vaan 20. Et sentään puhunut ruotsia.

Katso tuntien jälkeen uutisia tiukentuvista koronarajoituksista ja vello hetki kauhukuvissa. Mieti hetken päästä, että sinulla menee vielä aika hyvin, jos pahin painajaisesi on se, että lapsesi jäävät kotikouluun. Huokaise, keitä päiväkahvit ja saa idea. Ota yhteys toimitukseen ja buukkaa itsesi juttukeikalle, sillä nyt on saatava perse penkistä ja vähän äksöniä elämään.

Tarkista vielä yksi tehtävä. Kirjoitelmassa lukee I have many problems in my life. That´s why I study here. My teacher is Tinsku. She is a good teacher. Our class is great. Herkisty, riisu aseesi ja itke, sillä muistit juuri, miksi tätä työtä teet.

Juokse seuraavaksi ulos ja kylmäkäynnistä Volvo, sillä muistit juuri, että sinun piti hakea tänään pienin. Sääli autoasi, mutta muista pian, että kylmäkäynnistys on omalla kohdallasi turvallisempaa kuin auton lämmitys. Kun lauantaina survoit töpseliä autoon, pimeni sekä autokatos että autotalli.

Aja kankein liikkein päiväkodin pihaan. Nouse autosta ja katso, kun jotain niin pientä mutta niin täydellistä astuu ulko-ovesta pakkasilmaan. Tunne kuinka sydämessä läikähtää. Pian auringon lapsi juoksee syliisi kädet ojossa ja silmät tuikkien, pieni yksisarvisreppu selässä keikkuen. Hymyile, sillä muistit juuri, kenen takia täällä riuhdot ja revittelet.

Puhallelkaa kotipihassa hetki puuterilunta ja ihmetelkää menninkäisen jälkiä. Kun pääset sisälle, lyö kone kiinni ja mene uunin kylkeen kerälle kissan viereen, sillä tulikin on vihdoin syttynyt.

PS. Ei se helppoa ollut ykköskaudellakaan: Koronapäiväkirja osa 8: Kakkua ja köysileikkejä

Categories
Yleinen

Onko se nyt niin justiinsa

Eräänä kirpeänä pakkaspäivänä kävin neljä vähintäänkin mielenkiintoista vuoropuhelua, joista kumpikin osapuoli voi oppia jotakin – tai sitten ei.

On perjantai ja olen lähdössä töihin. Taistelen neiti aikaa vastaan, sillä edessä on yli 70 kilometrin matka maakuntaan opettamaan. Kenkiä jalkaan kiskoessani huomaan, kuinka mies lähestyy yrmy ilme naamallaan ja heiluttelee kirjekuorta kädessään. Kello näyttää 6.45.

Mies: – Etkö sinä ikinä avaa näitä kirjeitäs?!!

Tinsku: – Kuhan kerkiin.

Loogisesti ohjelmoitu mies ei ilmeisesti usko sen päivän koittavan, joten hän repii kuoren auki ja alkaa keuhkota:

M: – Tiesitkö sinä, että sinun auto on käyttökiellossa?

T: – Aijaa. No olevinaan maksoin sen.

M: – Entä jos olisit lähteny sillä autolla töihin???

T: – No mutta sehän on Lieksassa.

M: – Niin mutta jos olisit!

T: – Jos ja jos. Miehän ajan nyt Passatilla. Mut soitapa isälles varmuuden vuoksi, ettei vaan ajele sillä Golfilla.

M: – TAJUATKO SINÄ, että poliisit vie sulta saman tien kilvet, jos sinä ajat sillä autolla.

T: – No sitten vie. Toivottavasti on hyvännäköiset poliisit. Mikä tässä nyt on ongelma? Mie maksan sen veron ja sittenhän sillä saa taas ajella. Problem solved. 

M: – Yleensä tämmöset jää maksamatta ihmisiltä, joilla ei ole rahaa maksaa.

T: – Onhan mulla rahaa.

M: – Niinpä just. Siksi se ei ole normaalia.

T: – Eläpä nyt keuhkoo. Tää on kato ihan normaalia.

M: – JUMALAUTA tää ei oo normaalia missään muualla kuin teidän suvussa!

T: – Hyvää työpäivää rakas! Meinasitko taas pojille purppasta vaimon käytöksestä?

M: – Kyllä joutuu ehkä mainitsemaan, mies manaa ja katselee perääni päätään pudistellen.

Summa summarum: Kyllä saisivat nuo loogisesti ohjelmoidut opetella vähän rennompia aamunavauksia meiltä suurella pensselillä piirtelijöiltä!

Kun  vartin kuluttua kurvaan koulun pihaan, on vaihdettava oma pirssi vuokra-autoon ennen kuin opetusmatka voi jatkua. Etsittyäni oikeasta kassakaapista oikean avaimen ja parkkipaikalta oikean auton käynnistän tuliterän Volkswagen Octavian ja alan vimmatusti rapsuttaa pakkasen paukuttamia ikkunoita. Tuskin olen ehtinyt yhtä ruutua hinkata, kun viereen kaartaa pramea Audi. Audin alas rullautuvasta ikkunasta pilkistää etäisesti tuttu pää, joka alkaa välittömästi vittuilla. Kello näyttää 7.30.

Audikuski: – Kuule tyttö, se auto on minun paikalla.

Tinsku: – Ai, no ihan just oon lähössä.

Audikuski: – Kuulehan nyt tyttö, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun teidän autot on minun autopaikalla.

T: – Aijaa, totean rauhallisesti ja jatkan hinkkaamista.

A: – Kuule tyttö, siirrä nyt PERKELE se auto siitä ja vähän äkkiä.

Tajuan tytöttelijän luulevan minua autovuokraamon hanslankariksi. Jatkan muina naisina ruutujen raapimista.

A: – Eikö se auto jo perkele siirry?

T: – Siirtyy siirtyy, ihan just tulee valmista. Mutta ihan vain tiedoksi, että en minä tätä tähän ole ajanu. Samassa puljussa työskentelen kuin sinäkin ja olen ihan just lähdössä Kiteelle.

Pää muuttaa siltä seisomalta ilmettään ja sulaa anteeksipyytelevään hymyyn.

A: – Ai anteeksi. Minä luulin. että sinä oot niitä autovuokraamon tyttöjä. Voi kamala, anna anteeksi.

T: – Eipä mittään. Mie lähen nyt niin pääset paikallesi. Mutta kuule, pitäskö niille antaa palautetta? Mulla olis aikaa soitella tuossa matkalla, rimpautanko ja sanonko pari valittua sanaa sinun puolesta? 

A: – Ei tarvitse, kiitos vain, pää hymyilee maireasti.

Summa summarum: Kyllä saisivat nuo audikuskit opetella vähän loivempia liikkeitä meiltä volkkarikuskeilta!

Kun iltapäivä on jo pitkällä, opetan yhä ruotsia maakunnassa. Opiskelijoita alkaa väsyttää, vaikka vedän päivän kevennykseksi pienen humoristisen tietovisan. Skapailun jälkeen opettelemme vielä vessafraaseja ja muita päivittäisiä suonen- ja suolentoimintoja på svenska. Yhdelle opiskelijalle neljäs tunti toista kotimaista on kuitenkin liikaa ja kello 13.40 luokassa kiirii tuskan parahdus:

Opiskelija: – Voi vittu tää ruotsi on kyllä ihan jotain sanoin kuvaamatonta. 

Tinsku: – Lägg av. Äläs nyt. Ja jos tekee mieli kiroilla niin tee se ruotsiksi. Sano vaikka Fy sjutton.

O: – Fy … mikä? Kuulostaa ihan homolta. Eihän tätä voi oppia millään.

T: – Ingen panik. Otat kato tavoitteeksi opetella tänään vaikka kymmenen uutta sanaa. Lätt som en plätt!

O: – Höh. No oonhan mie oppinu tänään jo ainakin kaksikymmentä!!!

T: – No mikäs tässä on sitten ongelmana? Vad har vi för problem?

O: – Niin no.

T: – Jättekiva. Ska vi fortsätta?

Summa summarum: Kyllä saisivat nuo ruotsin opiskelijat opetella vähän vähemmän kotkottavia kielenkantoja meiltä ruotsin opettajilta!

Kun illalla olen selviytynyt voittajana kotiin ja saanut lapset nukutettua, istahdan sohvalle ja mietin hetken, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kello näyttää 21.15, kun kuulen tutun äänen:

Tinsku: – Elä vaan kuvittele Temppareita katsovasi. Nyt jotain hyödyllisempää. Yksi Fitness walki tai sitten viiden kilometrin juoksu. Valitse.

Tinsku: – Kellohan on jo puoli kymmenen! Ja ulukona on niin pimmeetä.

Tinsku: – Ei mitään tekosyitä.

Tinsku: – Ei jaksa.

Tinsku: – Ei kyllä tällä menolla läski lähde ja pylly pienene.

Tinsku: – En nyt jumalauta enää hikoilemaan ala. Enkö tuota liene hinkuttanu ja riuhtonu ihan tarpeeksi tälle päivälle. 

Tinsku: – Sinä lupasit sitoutua tähän tavoitteeseen.

Tinsku: – Kuule. Mulle on auottu tänään päätä ihan tarpeeksi. Älä nyt sinä enää aloita. Minä olen sitoutunut tasan yhteen liikkeeseen perjantai-iltana ja se on ranneliike.

Kun kylmä olut sihahtaa autuaallisesti, kuulen hiljaalleen vaimenevan äänen:

– Jos nyt tämän kerran. Muista maistella.

Summa summarum: Kyllä saisivat ihmiset olla armeliaampia niin toisille kuin itselleenkin!
Categories
Yleinen

Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uskolliset

Jouluiset muistot eivät varmasti jätä ketään kylmäksi. Omani suorastaan kuumottavat vielä vuosienkin päästä. Alla koottuna ne kaikken pa(r)h(a)immat joulumuistot:

  • Perinteiset joulunajan häirikkösoitot alkavat joka vuosi joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen: ”Isin tyttökö se siellä, kultapieni? Kuule vilikasetko sieltä Forecasta, että mikä se sen Leppäsen Laurin osoite on? Se joka istu viereisessä pulupetissa kansakoulussa. Pittää ehottomasti kortti laittaa. Ja voisitko kahtoo, että löytyskö sieltä Turusen Veikon osoite, assuu nykysellään Iisalamessa vai Imatrako vai se oli?”
  • Isäni rakastaa lahjoja, joten niitä pitää olla joka joulu PALJON – enemmän kuin lapsilla. Meillä onkin äitin kanssa tapana panna pakettiin kaikki kaapin perältä löytyneet edellisen vuoden joululahjat – ne tohvelit ja sukat, joissa roikkuu hintalappu. Menee joka vuosi täydestä.
  • Melkein paskoin lapsena housuuni, kun joulupukki koputti aavemaisen hitaasti mummolan ikkunaan karmea kuminaamari ja musta turkki päällä.
  • Vielä pahemmin traumatisoiduin 7-vuotiaana, kun paras kaverini kertoi minulle puhelimessa, ettei joulupukkia oikeasti ole olemassa.
  • Pahinta oli, ettei pukki lopettanut tulemistaan, vaikka vuodet vierivät. Parina jouluna pukki haisi lietelannalle ja keskiketterälle, sössötti ja kaatui portaisiin. Isä pakotti minut ja siskoni pukin polvelle istumaan, vaikka haukoimme henkeämme.
  • Seuraavana jouluna isäni yllytti äitiäni menemään pukin polvelle ja jatkoi jankuttamistaan. Lopulta äiti tuskastui: “Mene ite homo!”
  • Kerran isä kävi hakemassa pukin moottorikelkalla ja ajoi punaniska kyydissään pimppistä ympäri mökkiä. Äiti huusi paniikissa, että pukki jäätyy nahkapenkkiin kiinni. Isä jatkoi kierroksiaan.
  • Eräänä aattona meillä oli kunnon sukujoulu. Yksi serkuistani riehui ja oksensi mökin sohvalle, mutta isänsä jatkoi muina miehinä jouluruokailuaan ja kehui kinkun koostumusta. Tätini sai kohtauksen ja huusi miehelleen naama punaisena: “Eikö se perse jo nouse siitä penkistä saatana!!” Sen jälkeen vietettiinkin hiljaista hetkeä.
  • Yhden jouluaaton vietin eläkkeellä olevien mökkinaapurien muutaman neliön pikkumökissä. Pelasimme koko ilta korttia, söimme vetistä kääretorttua ja otimme napsua. Puitteet eivät olleet hienot ja kaikki oli riisuttua, mutta nauru, lämpö ja läsnäolo – ne olivat aitoja. Tunnelmaa ei latistanut edes pöydän alla jalkaa nylkyttävä labradori.
  • Parikymppisenä olin jouluaaton töissä hoitokodissa. Eräs mummo seisoi aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja rankutti, milloin pukki tulee. Kun pukkia ei vielä iltakuudeltakaan kuulunut ja kun oli kuullut kysymyksen sen sadannetta kertaa, meni hermo ja vedin itse pukin vermeet päälle Golfin takakontista. Lahjoja jakaessani toinen pukki koputti ikkunaan.
  • Hämmentelin kaikessa rauhassa jouluglögiä anoppilassa. Appiukko pläräsi vieressä pornokalenteria, jonka isäni hänelle joka joulu perinteisesti lahjoittaa. Kesäkuun tytön kohdalla appiuko tokaisi, että “Tämä näyttää ihan Tinskulta”. Purskautin glögin suustani.
  • Mieheni ja siskoni siippa menivät erään joulupäivän aamuna mökin kuistille hakemaan piirakan päälle särvintä, mutta kinkku oli hävinnyt yön aikana viimeistä murua myöten. Äiti epäili ilvestä, mutta syyllinen palasi rikospaikalle kotvasen kuluttua ja totesin sen näyttävän enemmän mökkinaapurin ajokoiralta.
  • Kun naapurit kantoivat kuusta aatonaattona sisään, niin minä kannoin omani ulos. Unohdin kastella.

Oikein muistorikasta joulua kaikille blogimme lukijoille!

Categories
Yleinen

Laululintusten lahja

Viihdyn siskoni seurassa. Meillä on sama kujeileva luonteenlaatu, säpäkät liikkeet ja äänemme soivat hyvin yhteen. Onpa meidät moni sekoittanutkin toisiinsa – muun muassa vihkipappini, joka meinasi naittaa tulevan siippani siskolleni.

Rehellisyyden nimessä meidän siskosten ei kannattaisi kovinkaan paljon hengata yhdessä. Miksikö ei? No, se selviää, kun luet eteenpäin.

Viisi vuotta sitten joulukuussa valmistauduin ainutlaatuiseen juhlapäivään. Olin lupautunut parhaan ystäväni lapsen kummitädiksi, joten odotin päivää liikutuksen sekaisin tuntein ja nieleskelin kyyneleitä jo heti aamusta. Myös rakas siskoni olisi tulossa bileisiin. Koska en tällä kertaa itse pystyisi valokuvaamaan tilaisuutta, olin keksinyt ehdottaa tehtävään siskoani. Sisko kyllä räiskisi menemään, kun vain laittaisin järkkärin asetukset valmiiksi.

Jostakin oli singonnut ilmoille myös ajatus, että mehän voisimme papin aamenen jälkeen laulaa luikauttaa siskolikan kanssa jonkun herkän ja heleän hittibiisin niin, ettei yksikään vieras kuivin silmin tilaisuudesta pois lähtisi. Ystäväni toivoi Katri-Helenan klassikkoa Lintu ja lapsi. Loistava valinta, haaste vastaanotettu!

Kun juhlapäivä koitti, heräsin mökiltä. Ukko oli työreissussa, joten lapset jäisivät maalle mummon hellään huomaan. Laitoin kiireellä vastaostetut lämpörullat tulille, sillä aikaa ei ollut hukattavana. Sisko tulisi hakemaan reilun tunnin kuluttua ja meidän pitäisi vielä kiirehtiä Joensuun keskustaan nuottitelineen ja ristiäislahjan ostoon. Kumpaakaan ei tietysti voinut etukäteen hoitaa. Lisäksi piti vielä ennättää harjoitella laulua ennen h-hetkeä.

Rullien lämmettyä aloin rallatella rullaati rullaata ja kierittää tötteröitä vasta lyhennettyyn tukkaani. Kun aamupalan jälkeen aloin nyppiä rullia pois, naamani venähti. Lopputulos ei ollut aivan sitä, mitä rullapaketin kansikuvamalli antoi ymmärtää. Näytin sähköiskun saaneelta Pelle Hermannilta. Seitsemän senttiä juuresta suoraa ja sen jälkeen säkkärät kiharat. Great.

Aloin vimmatusta vetää kuontaloa kammalla läpi, mutta uusi lookini paheni entisestään. Kun sisko kaarsi pihaan, näytin Pelle Hermannin äidiltä. Paniikki. Yritin vetää hiuksia kiinni, mutta tukka karkaili käkkäränä ilmoille kuin kärähtäneen permiksen jämä. Ahdisti, sillä lapsen tuleva kummisetä oli oikea kuvankaunis kiiltokuvapoika, jonka voisi panna pulloon ja ihailla iltojensa iloksi. Lapsiparka saisi taatusti trauman, kun hän 15-kesäisenä katselisi ristiäiskuvaansa. Pystyin jo lukemaan tytön huulilta:

– Äiti, kuka on tuo harakan ja Hermannin sekoitus tuossa Tommin vieressä?

Tungettuani päähäni sata pinniä oli pakko juosta ja lujaa, sillä sisko jo tuuttaili autossaan. Kun sain tungettua itseni Volkkarin etupenkille, oli kuin olisi peiliin katsonut. Myös siskolla oli bad hair day. Purskahdin päivän ensimmäiseen nauruun.

Kun kaarsimme kaupunkiin aikataulusta myöhässä, juoksimme ensimmäiseksi musiikkiliikkeeseen vain todetaksemme, että kaikki nuottitelineet oli myyty loppuun. Ei enteillyt hyvää, mutta nuottitelineen sijaan sisko osti kitaratelineen ja matka jatkui.

Seuraavaksi juoksimme kauppakeskus Iso Myyhyn, josta sisko osti omalle kummipojalleen joululahjan. Siinä kassalla seisoessamme tuli tunne, että ihan kuin jotain puuttuisi. Sisko hoksasi, että se äsken hankkimamme kitarateline jäi muuten sinne musiikkikaupan kassalle. Eikun hakemaan.

Seuraavasta liikkeestä sisko löysi unelmiensa mekon, jota halusi sovittaa. Itse aloin hypistellä pitsiunelmia, mutta touhu keskeytyi pian, sillä kuulin sovituskopin uumenista vienoa avunpyyntöä. Kurkistin verhon raosta sisään. Sisko pyllötti kaksinkerroin kopin nurkassa ja haroi epätoivoisesti käsillään ilmaa. Unelmakolttu oli niin tiukka, että sisko oli jumissa ja pahasti. Minä kiskomaan. Pian valahdin itsekin kaksinkerroin lattialle naurun voimasta.

Seuraavaksi lampsimme kirjakauppaan ja siinä satukirjoja selatessamme tuli tunne, että ihan kuin jotain puuttuisi. Yhtäkkiä älysin, että se siskon kummipojan joululahja jäi muuten sinne katastrofikaupan sovituskoppiin. Eikun hakemaan. Siinä liukuportaita alas juostessamme sisko ihmetteli ääneen, eikö mulla ole hiki. Totesin että alkaa olla hiki, kun jokaisessa kaupassa joudutaan kaksi kertaa juoksemaan.

Alkoi tulla myös nälkä, joten lupasin syöttää siskolikalle bambunversoja kiinalaisessa ravintolassa. Itujen hotkimisen jälkeen vedimme naulakosta takit päällemme ja kiirehdimme kohti autoa. Kotvasen kuluttua sisko alkoi vääntelehtiä ulsterissaan. Lähempi tarkastelu osoitti, että siskolla oli jonkun muun rytky niskassaan. Nauroimme vedet silmissä niin, että naamanikin alkoi muistuttaa Pelle Hermannia. Ennen kuin sisko kääntyi kannoillaan juostakseen takaisin ravintolaan, koppasin häneltä auton avaimet käteeni. Parempi startata kosla valmiiksi, sillä kello kävi.

Parkkipaikalla ihmettelin, miksei auton ovi aukea. Ryskytin ja rynkytin aikani avainta lukkoon, kunnes huomasin, että yritin varastaa jonkun muun Volkkaria. Väri oli kuitenkin oikea! Kun sain oikean kotteron käyntiin, olikin tulenpalava kiire juhlavaatteita vaihtamaan. Otin siskon lennosta kadulta kyytiin ja vilkaisimme paniikissa kelloa. Totesimme, että oli korkea aika avata ääni. Liikennevaloissa vedimme Lintua ja lasta niin, että auto soi. 

Suuntasimme meille vaatteiden vaihtoon ja aloimme vetää vauhdilla hyntyttä niskaan. Kun sisko oli saanut sullottua itsensä sukkahousuihin, huomautin, että niissä oli silmäpako polvitaipeeseen asti. Ilma alkoi täyttyä ärräpäistä. Annoin siskolle omat sukkahousuni ja päätin mennä itse ilman, sillä hameeni ylsi sentään polviin asti. Pian jouduin kuitenkin luopumaan myös hameestani, sillä siskon hame juuttui reisiin. Oli tainnut viime aikoina maistua joku muukin kuin bambunversot.

Tässä vaiheessa soi siskon puhelin ja saimme tiedon, että siskon mies yritti tiirikoida kolmenkymmenen kilometrin päässä itseään sisälle omaan kotiinsa, koska oli hävittänyt avaimensa. Sisko totesi, ettei voi auttaa, koska oli unohtanut omat avaimensa sisälle. Viimeisimpinä sanoinaan sisko huusi luuriin, että tee ulkohommia tai mene mökille mummon lihapatojen ääreen!

Tässä vaiheessa valahdin kalpeaksi. Lihapadoista tulikin nimittäin mieleeni, että mehän muuten olimme ottaneet juoksuruuat kiinalaisesta. Katsoimme epäuskoisina toisiimme ja purskahdimme huutonauruun. Nauroin niin, että seuraavaksi oli vaihdettava pikkuhousut. Kun sain henkeä, soitin ravintolaan kertoakseni, etten ole mikään rosvo. Vakuuttelin, että tulisin maksamaan illan pimetessä.

Kun kutakuinkin säädyllisen näköisinä, vaikkakin ilman sukkahousuja, juoksimme autoon ja saimme Volkkarin startattua pihasta, oli pakko käyttää kilometrin ajomatka hyödyksi. Minä ajoin, kun sisko viritteli takapenkillä kitaraansa ja tavoitteli oikeita sointuja. Kyllä se tästä! 

Juhlapaikalle saavuttuamme olimme tuttuun tapaamme viimeisimpiä, joskaan emme tällä kertaa vähäisimpiä vieraita. Kun herkkä ja kaunis tilaisuus alkoi, purin hampaita yhteen enkä uskaltanut vilkaistakaan siskoa. Nauratti edelleen. Onneksi myös laulatti – tosin itse lauluesitys ei h-hetken jälkeen mennyt kovin putkeen. Ehkä siksi että jouduin itse toimimaan nuottitelineenä.

Kun tästä joulukuisesta farssista oli kulunut vuosi tai pari, valmistauduimme rakkaan mökkinaapurimme hautajaisiin. Pastorina toimi samainen kummityttöni ristiäispappi, joka tiedusteli ennen tilaisuuden alkua, haluaisimmeko kenties laulaa luikauttaa jotakin kaunista muistotilaisuudessa. Kenties Iltalaulun? Katsoimme siskon kanssa toisiamme ja pudistimme yhtä aikaa päätämme:

– Kiitos, mutta ei kiitos tällä kertaa.

Categories
Yleinen

Lopun alkua alttarilla

Appiukkoni varoitti minua viikko ennen naimisiinmenoa, että heidän sukunsa miehet eivät ole kovin romanttisia. Että se romantiikka pitää sitten avioliitossa repiä jostakin ihan muualta, vaikkapa telkkarista.

Vuosien saatossa olen saanut tuta, että appiukko oli oikeassa. Olen joutunut turvautumaan töllön tarjontaan ja koukuttunut romantiikantuskissani mm. Ensitreffit alttarilla -sarjaan. Kun tiistai-iltana saan viimeisimmänkin rakkauden hedelmämme nukkumaan, istun kiikkustuoliin teekupposen kanssa ja keskityn katselemaan rakastavaisten lemmen leiskuntaa.

Jos keskittyisinkin pelkkään katseluun, olisi ukkokultani tyytyväinen. Minulla on kuitenkin pahana tapana pommittaa siippaani elämää suuremmilla kysymyksillä heti, kun lempisarjani tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

– Olenko mie sulle itsestäänselvyys? kysyn mieheltäni, joka jynssää kyökin puolella puurokattilaa puhtaaksi kuivettuneesta kaurapuurosta.

– Ei helvetti, taasko se propagandaohjelma alkoi?

Katson ukkoa ja sitten takaisin töllöä, jossa Tommi luo lempeän katseen Juuditiin.

– Mikset sie koskaan kato minuu tolleen??!! jatkan kohta.

Ei vastausta. Syvennyn imemään parisuhdeasiantuntijoiden vinkkejä ja makusteltuani hetken heidän täkyjään yritän taas:

– Koetko, että sie pystyt olemaan henkisesti ja fyysisesti alasti miun seurassa?

Tässä kohtaa ukko tuskastuu.

– Jos sinä olisit keittiössä naisena tiskaamassa ja minä ruotisin parisuhteen tilannetta sohvalla, olisi tapahtunut lopetus eikä kukaan olisi kyseenalaistanut sitä.

Huomasin hetkeni tulleen, sillä ukkohan selvästi keskusteli.

– Miten pitkälle mukavuusalueen ulkopuolelle olisit valmis menemään minun takia?

– Kyyjärvelle.

Seuraavana tiistaina samaan aikaan vahtaan taas lempiohjelmaani. Ukko makaa sohvalla puhelintaan selaten, vaikka voisi yhtä hyvin näpläillä minua. Asiantuntijat puhuvat toisen huomioimisesta – siitä, kuinka pitkässä parisuhteessa kumpikin osapuoli huolehtii toisen tarpeiden ja toiveiden täyttymisestä.

– Koetko, että olen tarpeeksi herkkä sinun tarpeille? aloitan.

– Joo, nyt tulee kakka! ukko turahtaa ja nousee sohvalta.

– Jos et huomaa, niin minä yritän keskustella.

– Haluisin nyt tilata nää Volvon osat, kun kerrankin on hiljainen hetki.

– Olenko mie sulle jotakin aivan ainutlaatuisen ihmeellistä tässä suuressa maailmassa?

– Olet, kyllä olet kulta.

Jotenkin ei vakuuta. Näen kun ukko klikkaa moottorin lämpötila-anturin ostoskoriin. Toive ja tarve samassa paketissa.

Seitsemän päivän kuluttua ukko laittaa hetkeksi puhelimen pois ja katselee kanssani propagandaa makoillen rennosti sohvalla kädet niskan takana. Liikutun, sillä rakkaani syventyy selvästi sarjan sanomaan. Tässäkö rötkötämme kotoisasti vielä kahdeksankymppisinäkin? 

Kirkkoherra Kari Kanalan kasvot ilmestyvät ruutuun ja hän heittelee ilmoille ajatuksia armosta. Kumppanin löytyminen on pastorin mielestä iso armo. Jostakin mielen syövereistä kumpuaa Kanalan aiemmin julistama lause, jonka tahdon jakaa kumppanilleni.

– Tiesitkö, että Raamatussa on lause Rauta rautaa hioo, ihminen toistansa, lausahdan ja herkistyn.

Ukolla on kuitenkin aivan muunlainen hiominen mielessä.

– Tuo nainen on ajettavan näköinen.

Seuraavan viikon tiistaina ukko on kaukaa viisas ja linnoittautuu hyvissä ajoin autotalliin. Eipä hätää, säästän kysymykseni saunaan. Kun vesi yön pimeänä tuntina sihahtaa kiukaalle, isken:

– Mikä miussa on parasta?

Ukko mietti vähän liian pitkään ja sanoo sitten nauruaan pidätellen:

– Luonne.

Kovin pitkään hän ei hilpeyttään pysty pidättelemään, vaan purskahtaa röhönauruun:

– En kehannu reilun kymmenen vuoden jälkeen heti vastata, että tissit.

Seuraavassa jaksossa parit riitelevät. Pappi ja parisuhdeterapeutti latelevat viisauksiaan ja selostavat, kuinka haemme kumppanin katseesta hyväksyntää. Kysymme katseella, olenko rakastettu, sopiva, oikeanlainen? Näkeekö toinen minut? Kelpaanko tällaisena kuin olen, arkisenakin?

– Hyväksytkö minut tällaisena kuin olen? kysyn.

– Et välttämättä maustamalla parane.

– Ollaanko myö yhdessä hyviä tämmöisinä kuin ollaan?

– Ei, kyllä meistä parempia tulisi mäyrinä.

En aio luovuttaa. Seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen puhuu siitä, kuinka kaiken ytimessä on kokemus kuulluksi ja nähdyksi, ymmärretyksi ja arvostetuksi tulemisesta.

– Tajuatko, että minäkin haluan tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni? Minä haluan tanssia ja laulaa ja riehua ja toteuttaa itseäni ja sinun pitää hyväksyä minut tällaisena ja sietää sitä kaaosta, jota luon ympärilleni.

– Kun edes laulaisit jotain muuta kuin sitä samaa kertsiä! Vuosikymmenen kärsimys.

– Just. Toisille kärsimys, toisille ilo. Jarkko sanoo töissä, että miun jokapäiväistä showta on hirveen viihdyttävää seurata varsinkin aamuisin.

– Kerro Jarkolle, että kun sitä vuosien ajan seuraa, niin siitä enin komiikka katoaa. Toisaalta kun ottaa tuon sinun säntäilyn ja tapaturma-alttiuden huomioon, niin pitäisi osata nauttia jokaisesta päivästä, jonka saan viettää sinun kanssa.

– Tuosta lienee rivien välistä luettavissa, että haluat pitkittää kärsimystä kanssani?

Viikon kuluttua pariskunnat valmistautuvat juhannuksen viettoon. Seksuaaliterapeutti Tanskasen mukaan pienetkin arjen yhteiset hetket auttavat pareja muodostamaan yhteyden toisiinsa ja luovat me-henkeä. Kaupassa käynti voi olla arkista juhlaa, kun sen tekee kumppanin kanssa.

Janne ja Kati lähteävät kauppaan ostamaan juhannuseväitä. Katson epäuskoisena, kuinka Kati on laatinut kumpaisellekin valmiiksi ostoslistat kaupan pohjapiirustusten mukaan. Meidän kauppareissumme eivät varsinaisesti ole vahvistaneet parisuhdettamme – ainakin mitä tulee puutelistoihin. Loogisesti ohjelmoitu mieheni kun ei voi ymmärtää luovan vaimonsa ajatuksen saati kynän juoksua:

“Tuon oksennuksen kanssa minä en kyllä kauppaan lähde.”

Seuraavassa jaksossa Janne ottaa Katista kuvia ilta-auringossa ja huokailee, kuinka kaunis tämä on.

– Mikset sie koskaan ota miusta kuvia? rääkäisen ukolleni.

– Koska sinä sanot, että ne kuvat on läskejä. Koska sanot aina, etten ota kuin läskejä kuvia. Ja koska en tiedä miten otetaan vähemmän läskejä kuvia, niin lopetin kokonaan kuvien ottamisen.

– Aivan.

Seuraavaksi kiinnitän huomiota siihen, miten paljon järjestettyjen avioliittojen osapuolet muistuttavat toisiaan. 

– Mitä naimanaamoja! Ei helvetti. Onko MEILLÄ mitään yhteistä? parkaisen.

– Kolme lasta.

Pian tunnen sielujen sympatiaa säpäkkää Katia ja loivaliikkeistä Jannea kohtaan.

– Nuo on ihan kun myö! Tuo Janne miettii ensin mitä tekee ja tekee sitten. Ja tuo Kati tekee ensin ja miettii vasta sitten. Ai kauhee. Miten sie kestät minnuu?

– Elämä ilman sinua olisi kyllä paljon yksinkertaisempaa, mutta helvetin paljon tylsempää.

Voisiko sen enää romanttisemmin sanoa?

Categories
Yleinen

Jo joutui armas aika

“Eläkä sitten jää suustas kiinni.” “Tuut suoraan kottiin, etkä jää matkalla mihinkään.” Nämä ovat lauseita, jota olen koko ikäni kuullut ensin äitini ja sitten mieheni suusta.

Ei ole helppo totella, sillä maailmassa on niin paljon mielenkiintoista nähtävää. Sama lähdenkö kaverin kanssa kaljalle, työkeikalle tangokuningatarta jututtamaan vai lähikauppaan ässäarvan ostoon, aina tulee pari muuttujaa matkaan. Jos satun olemaan liikenteessä lennokkaan isäni tai tuulella käyvän siskoni kanssa, ihan peruskylättelyreissulla saattaa mennä koko päivä ja pitkälle seuraavaankin.

Kun sotken pyörälläni K-Markettiin, seikkailu alkaa jo ensimmäisessä kurvissa. Maritahan se siellä huutelee pihaltaan pensasaidan takaa, että hänellä on uudet retroverhot, jotka mätsäävät täydellisesti nojatuoliin. No pakkohan se on vilaista. Ai että juonko kahvia? No toki! Ei tässä nyt niin kiire ole valmiiksi rykäistyssä maailmassa.

Loogisesti ohjelmoitu mieheni ei ymmärrä muuttujia, sillä ne eivät kuulu hänen maailmaansa. Meidän sukuun naituaan hän on valitettavasti oppinut elämään niiden kanssa. Minä olen puolestani oppinut asennoitumaan mykkäkouluun, joka seuraa välittömästi tuhlaajavaimon palattua kotiin.

Mies ei voi ymmärtää, miten kampaajalla käynti voi viedä neljä tuntia tai miksi kahden saunajuoman ostaminen lähikaupasta ei tapahdu vartissa.

Helposti. Annapas kun selitän.

Viimeksi kampaajalla käydessäni ihmettelin pois lähtiessäni, että kylläpäs luottokähertäjäni on nopeuttanut tahtiaan. Auton kellon mukaan hän oli käpälöinyt kutrejani vain kaksi tuntia aiemman kolmen tunnin sijasta. Mahtavaa, mies ei osaisi odottaa vielä kotiin, joten aikahan pitää käyttää hyödyksi! Siispä ostoksille.

Kotiin saavuttuani en ehtinyt edes kynnyksen yli astua, kun mies jo huuteli, että missä sitä ollaan oltu. Katsoin keittiön kelloa ja ihmettelin, että jopas on aika rientänyt. Pian hoksasin, että auton kello kävi vielä talviaikaa, mikä selitti ylimääräisen hävinneen tunnin. Tämän episodin jälkeen olen saanut tasaisin väliajoin kuulla naljailua, aionko vastaisuudessakin matkustaa aikakoneellani.

Se saunajuomareissukin on loogisesti selitettävissä. Hyppääpä hetkeksi housuihini ja elä seuraavan tapahtumasarjan mukana:

Starttaa auto ja lähde ajamaan puolen kilometrin päässä sijaitsevaan lähikauppaan. Mieti mielessäsi kivaa viherpirtelöreseptiä. Havahdu hetken kuluttua siihen, että kaupan risteys jäi taakse jo 200 metriä sitten. Tee u-käännös, mutta jää jammailemaan Lidlin uuden kesäbiisin tahtiin. Huomaa 400 metriä ajettuasi, että unohdit jälleen kääntyä risteyksestä. Tee toinen umari ja kurvaa onnellisesti kaupan pihaan. Totea, että tähän leikkiin vierähti vartti.

Kuiva-aineosastolla törmäät kylän puheliaimpaan mieheen. “Vai bemarilla ajelet nykyisin? Joo alkaa jo nämä kelit risoa. Elä vaan kvinoaa osta, mie jo siitä kokeilin kokata, mutta klimpiksi meni…” Havahdu heipat heittäessäsi siihen, että sosiaaliseen kanssakäymiseen upposi rapiat kaksikymmentä minuuttia.

Seuraavaksi ihmettelet, miksi kauppias on latonut lonkerotölkit kolmion muotoiseen kasaan. Vaikka kokemuksesta viisastuneena (ks. Kultainen suihku) otat nykyisin reilun turvavälin kaikkeen helposti särkyvään, onnistut silti kulkiessasi tökkäisemään kaksi lonkerotölkkiä lattialle. Toinen säilyy ehjänä, mutta toinen alkaa pyöriä ja suihkuta päättömästi ympäri lattiaa. Hae nolona myyjä siivoamaan. Tämä kävelevä katastrofi -leikki vie kallista aikaasi kymmenen minuuttia, varsinkin kun leikin jälkeen yrität luikkia hitaammin ja huomaamattomammin hyllyjen välissä.

Seuraavaksi yrität saada selvää, mitä ostoslistassasi lukee. Mies on kirjoittanut siihen harakanvarpaillaan Blanc-olut. Yritä etsiä kyseistä merkkiä kymmenen minuutin ajan oluenystävien hyllyltä tuloksetta. Hermostu, ota videopuhelu armaallesi, pyllistele kaljahyllyjen edessä ja näytä, ettei täällä todellakaan ole sen merkkistä olutta. Muut kauppakassin heiluttajat tuijottavat mielenkiinnolla tekemisiäsi. Hymyile heille kauniisti ja kuuntele, kun mies aloittaa ripityksensä. Hän selittää kotona antaneensa oluen koordinaatit, mutta kun et koskaan kuuntele. Tiuskaise, ettet kaipaa saarnaa vaan tietoa siitä, mistä helvetistä sen kaljan löydän. Kun olet vihdoin ja viimein vetänyt käteesi oikean olutmerkin, huomaat, että suunnistusleikissä on vierähtänyt toiset kymmenen minuuttia.

Muista kassalla, että lasten saunajuomat jäivät kaikessa hötäkässä ostamatta. Käänny takaisin ja syvenny mielenkiinnolla etsimään sokerittomia tuotteita. Havahdu kymmenen minuutin kuluttua siihen, että kello käy.

Kun pääset kotiin, toteat, että lapset ovat jo liian väsyneitä saunomaan ja ukko käy niin kuumana, ettei saunaa enää tarvita.

Categories
Yleinen

Huippua kohti – osa 2

Tämä on jännittävän vaellussaagan jatko-osa. Jos et ole lukenut huippusuosittua ensimmäistä osaa, kannattaa korjata asia täältä: Huippua kohti, osa 1.

Ihan kuin olisi vieraista herännyt. Vieraat lakanat peittivät pakottavia pakaroita, ympärillä irvistelivät vieraat hirsiseinät ja jostain kuului vieraan miehen kuorsausta. Vasta kunnolla todellisuuteen herättyäni muistin, että pötkötin retkeilykeskus Kiviniemen aitassa. Oma ukko nukkui viereisessä kerrossängyssä ja näytti yhtä söpöltä kuin sika pienenä. Korina kaikui viereisestä aitasta.

– Ootko pettynyt, kun kuorsaus kuuluu seinän takaa? ukko mumisi.

Lukiko se ajatuksia?

Ikkunasta pilkottava aamuauringon kajastus laittoi kielenkantoihin vauhtia ja päivän ensimmäinen laulu pyrki vaativana ilmoille:

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, miten onnellinen voikaan olla hän…

– Ei, ei tätä. Ei jaksa, ukko tuskaili, käänsi kylkeä ja veti peiton korvilleen.

– Toteuta tässä sitten itseäsi.

– No ei voi tulla neljäntoista vuoden jälkeen yllätyksenä, etten tykkää laulamisesta. Jos lupaat olla hiljaa, niin tulen saman peiton alle.

Aamuhipsuttelujen jälkeen kipitin hotelli helpotukseen ja siitä saunalle. Saunan pienen peilin edessä vetelin vähän ripsarin silmiin. Bimbo, kaikuivat äidin sanat päässäni. Bimbo tai en, minähän en lähtisi soitellen sotaan!

Kun silmissä oli ilmettä, hiivin aamupalalle Kiviniemen tupaan. Pöytä notkui puuroa, leipää ja mysliä. Olipa jokunen munakin pystyssä. Sisko valitteli huonosti nukuttua yötä, liekö isäntä tunkenut herneen patjan alle? Aamiaisen jälkeen aloimme voidella eväsleipiä ja kaataa kahvia termareihin, sillä olimme varanneet Kiviniemestä sunnuntaipäivän vaelluseväät. Serkkutyttö tiedusteli sinne tänne säntäilevältä isännältä, olisiko tällä antaa myös sinappia matkaan. Mies nyökytteli, mutta raapi päätään:

– Pitäs vaan kekkasta, mihin se sinappi laitetaan.

– Oiskohan tulitikkuaskia? Kuulkaa ennen sitä hiihdettiin kymmenen kilometriä talvipakkasessa kouluun ja vietiin tulitikkuaskissa näytteet opettajalle, täti valisti.

– Mitkä näytteet? kyselimme hölmöinä.

– No kakkanäytteet.

– Oikeesti?

– No miten muuten, ei siihen aikaan ollut paljon vaihtoehtoja, täti pyöritteli silmiään.

– Se oli niitä aikoja, kun lanttukukossakin oli kahva! puuttui rakas siippani puheeseen.

– Mutta aatelkaas, ihan yhtä hyvät labratulokset saatiin, vaikkei oltu desinfioituja purkkeja tai olosuhteita nähtykään, tätin mies jatkoi.

– Tuota en kyllä kerro omille oppilaille, nehän tuo mulle heti ylihuomenna paskaa askissa, pähkäilin.

– Missäs työ kusinäytteet veitte? Varmaan pärekorissa, sisko hirnui.

– Hehheh. On varmaan ollu aihettakin viedä niitä näytteitä. Äiti aina muistelee, miten lapsena veditte serkultanne lapamatoa pyllystä, tokaisin tädeilleni.

– Niin vedettiin.

– Eikä, nuorempi serkku taivasteli.

– Kalastahan niitä saatiin, toinen täti virkkoi.

– Ootko muuten Jarno koskaan maistanut kalakukkoa? Se on täällä Pohjois-Karjalassa suurta herkkua, tätin mies kysyi serkkuni siipalta, etelän kasvatilta.

– Että bon appetit vaan! hirnuimme yhteen hengenvetoon.

Kiviniemen isäntä kantoi lisää leipää pöytään ja asetteli uusia juustosiivuja tarosalle.

– Saako olla vielä jotain muuta? hän tiedusteli.

– Kaviaaria voitas ottaa, sisko totesi ylevästi.

– Siinä tapauksessa voitte mennä 20 kilometriä tuohon suuntaan, isäntä virkkoi ja viittilöi sormellaan jonnekin koillisen ja luoteen väliin.

– Mutta sittenkään ei ole vielä varmaa, onko tarjolla, hän jatkoi.

Kun aamunaurut oli naurettu, kamppeet pakattu ja sotkut siivottu aitasta, kokoonnuimme pihamaalle. Oli aika hyvästellä osa matkatovereistamme, sillä heillä oli kiire etelän sykkeeseen. Jäljelle jäi eliitti eli me viisi sitkeintä: minä ja mieheni, siskoni, hämäläinen serkkuni ja kummitätini. Ennen kuin yksi serkuistani hyppäsi autoon, löysin käsistäni karttoja kaksin kappalein.

– Turhaan Tinskulle annat, ei se osaa niitä lukea, sisko naljaili.

– En niin, mutta aina voi kattella! totesin määrätietoisesti.

– En mäkään osaa lukea karttaa, hämäläinen tunnusti.

Kummitäti otti kartan ja vei sen niin lähelle silmiä, että katsoi kieroon.

– Ja tuo ei nää mitään, sisko pudisteli päätään.

– Antakaa tänne, ukko sanoi ja tempaisi kartat käteensä.

Ja niin alkoi matka kohti Ukko-Kolia. Edellisestä päivästä kipeytyneet jalat alkoivat vertyä ja lonkat oieta. Kaksikymmentä kilometriä menisi heittämällä – vai menisikö? Varsin pian kävi nimittäin selväksi, että myös päivä kaksi oli noususuhdanteinen.

Korkean vuoren rinteille johti. Herra mut laupeudessaan, aloitin virren ensimmäisessä nousussa.

–  Matkani kulki huippua kohti, sieltä mä näin uuden maan, sisko jatkoi veisaamista.

– Ja kaikki yhdessä: Uuden maan minä näin, eessä päin

Ukko otti välimatkaa.

Kohta ei enää laulattanut, vaikka olisi tehnyt mieli laulaa ihan vaan ukon kiusaksi. Nousu jatkui nousun perään. Kun askel alkoi tuntui jäykältä, sisko jakeli neuvojaan:

– Matka etenee, kun laittaa askelta toisen eteen.

– Oliko vielä muita hyviksi havaittuja neuvoja?

– Kengät pysyy kuivana, kun ei astu märkään!

Maisemat olivat välillä kuin Grimmin veljesten saduista – kirkkaita puroja ja smaragdinvihreitä sammalmetsiä, joiden juurakot voisivat muuttua peikon notkoseliksi hetkenä minä hyvänsä. Seuraavalla maisemapaikalla siskon piti päästä leikkimään. Päätimme laittaa Gliffhangerin kuvaukset jäihin ja kuvata pari ottoa Erämaan armoille -leffaan.

Seuraavaksi sisko löysi naavaa. Naava löysi tiensä viiksiksi siskon naamaan. Itse työnsin pari tupsua sepalukseen. Nauratti niin, että meinasi tulla pissi housuun.

– Ja minä joudun elämään näitten kanssa joka päivä, ukko pudisteli päätään serkulle ja tädille.

– Mieti miten tylsä elämä sulla olis! vastasimme.

Kun leikki loppui ja matka jatkui, hidas hämäläinen vasta sääti reppua selkäänsä. Kummitäti hoputti pitämään vauhtia yllä, hänen kun pitäisi vielä huristella päivän päätteeksi Etelä-Suomeen.

– Juostako tässä vielä pitää? puuskutin.

Reippahasti käypi askeleet… täti pani vuorostaan lauluksi.

– Eikö tuo oo joululaulu?

Kauan emme ehtineet lampsia, kun kuvaukset jatkuivat. Tällä kertaa oli vuorossa Kivenpyörittäjän kylä, jossa jokainen halusi näytellä päärolia.

Kivenpyörityksen jälkeen käskin komppanian pysähtymään. Puristi ja pahasti. Viikko sitten ostetut törkeän kalliit Fjällrävenin vaellushousut alkoivat ahdistaa. Riisuin pöksyt ja kaivoin repusta tilalle kirpparilta kymmenen vuotta sitten ostamani 50 sentin pierukalsarit.

– Ostit sitten kahdensadan euron tavoitehousut, ukko pudisteli päätään.

Pihiltä serkulta loksahti suu auki.

– No pitäähän se olla sellanen tavoite, että varmasti karisee kilot. Mutta niin se vaan on, että monesti halpakin ajaa asiansa.

Ja kyllä ajoikin – aa että kun nousi jalka ja kirkastui tavoite kertalinttuulla!

Kun Kiviniemestä oli tultu kymmenen kilometriä, saavuimme Ryläyksen kodalle. Tarinoimme hetken vanhemman pariskunnan kanssa, joilla oli viikon vaelluseväät ja teltta rinkassaan. Respect! Vilkaistuani muita tiesin kysymättäkin, mitä he ajattelivat – olimme edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä.

Nuotiolla kyrsän loimutessa juttelimme tädin Tinder-mätseistä, hampaiden oikomishoidoista ja raskaan työn raatamisesta. Luonnollisesti myös koronatilanne herätti kysymyksiä.

– Minä en ainakaan mitään puolessa vuodessa pykäistyä rokotetta suostu ottamaan. Sekin sikainfluenssarokote aiheutti narkomaniaa, tuhahdin ja puraisin nakilta pään.

Alkoi kuulua naurunremakkaa.

– Tarkoitat varmaan narkolepsiaa.

– On taas tarkkaa!

Ennen lähtöä runoilin hiukan kodan päiväkirjaan ja napsin mättäältä mustikoita jälkkäriksi. Ryläyksen kyltin mukaan Ukko-Kolille olisi 8,6 kilometriä – hieman reilu poronkusema. Jos poro sen jaksoi juosten kusta, mikäpä olisi ihmisen kävellessä. Askel kulkikin pitkospuita pitkin kuin tanssi. Suopursu tuoksui täyteläisenä ja karpaloiden posket punoittivat.

Kun kyltti näytti määränpäähän viittä kilometriä, alkoi taas laulattaa.

Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin…

– Eikä ainakaan nyt tunnu lyhemmältä, ukko örisi.

Seuraavan kyltin mukaan olimme menneet puoli kilometriä. Ei jumalauta tuntui ainakin kolmelta. Selkä oli yhtä märkä kuin jalan alla luistavat kivet.

– Miten se tuntuu, että aina on se viisi kilometriä jäljellä? sisko mietti.

– Entä jos ei jaksa? Ja jään vaan tähän, sanoin ja istuin mättäälle seuraavan armottoman nousun jälkeen.

– No sitten jäädään me muutkin. Kaveria ei jätetä, kummitäti sanoi lohdullisesti.

– Niin en minäkään kaveria jätä, mutta sukulaisen voin jättää! sisko veisteli.

– Otahan patukkaa niin jaksat, ukko kehotti ja jatkoi:

– Nyt se nousu vasta alkaa.

Matkan jatkuessa mietimme, missä kohtaa Herajärven kierrosta Kimmo Vehviläinen oli luovuttanut ja tilannut taksin. Liekö ollut mainostemppu vai loppuiko kaverilla oikeasti kunto kesken?

Loppumatkasta jäimme siskon kanssa kaksin, kun muut ottivat loppuspurtin. Vastaan tuli sekalaista seurakuntaa ja pikkupiskejä. Kotvasen kuluttua Paha-Koli ja Akka-Koli kietoivat meidät alkusyksyn kultaamiin kallioihinsa. Pielinen siinsi sinisenä. Näihin kansallismaisemiin en kyllästyisi koskaan, mietin. Jalkakin nousi vielä.

– Ei tähän ihan joka tyttö pystyis, totesin siskolleni parisataa metriä ennen maalia.

– Ei niin. Mutta nyt olisi se taksi ihan kova juttu.

Categories
Yleinen

Huippua kohti

– Aja sinä. Päähän koskee, ukko sanoi ja kipusi Volvon etupenkille.

Mikäs siinä. Joskus tosin kadehdin niitä pikkurouvia, jotka saivat automaattisesti istua pelkääjän paikalle. Kun käänsin koslan anoppilan pihasta kohti aamuauringon kirkkautta, alkoi välittömästi laulattaa.

Voisko ihanammin päivän enää alkaa, oisko ihanampaa aamua kuin on tää…. hoilasin ja painoin kaasua.

– Ei tätä, ei jaksa, ukko örisi.

Tämähän hyvin alkaa, ajattelin ja muistutin rakasta aviomiestäni, että luvassa olisi sentään syksyn paras viikonloppu! Lapset ja lemmikki oli ripoteltu hoitoon eri puolille Pohjois-Karjalaa ja saisimme viettää laadukasta parisuhdeviikonloppua.

Noh, kahden kesken emme tosin saisi olla kuin yöllä, sillä koko pitkän päivän seurassamme olisi parisenkymmentä sukulaistani ja sukulaissieluani. Jo perinteeksi muodostunut syksyinen sukuvaelluksemme oli muuttunut kansanvaellukseksi. Tällä kertaa mukana olisi uusia tulokkaita, sillä serkut ja tädit tuppasivat vaihtamaan tuon tuosta mielitiettyjään. Mikäs sen parempi paikka ottaa miehestä mittaa kuin Kolin kivikot ja kierot kinttupolut!

Aikeenamme oli kiertää Herajärven kierros Kolin kansallispuistossa. Aloittaisimme patikoinnin Ukko-Kolilta ja suuntaisimme parisenkymmentä kilometriä kohti puolivälin mekkaa, Kiviniemeä. Reppuihin oli sullottu kahden päivän eväät, vaihtovaatteet ja muut tykötarpeet laastareista liukuvoiteisiin. 

Hotelli Kolin aulassa kohtasimme muut sissit sovitusti kello yhdeksän.

– Arttu, tässä on siun serkku Tinsku, enon vaimo aloitti.

– En minä nyt niin paljon ole vanhentunu, että esittelyjä kaipaisin! kapinoin.

Kun lähtönaurut ja ensimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, oli aika heittää reput selkään ja ottaa ensimmäinen askel kohti yhteistä tavoitetta. Tänä vuonna kulkisimme Herajärven kierroksen myötäpäivään. Peräkanaa tallustellessamme katseeni kiinnittyi puolisoni loittonevaan selkään ja pullisteleviin pakaroihin. Alkoi laulattaa:

Sä oot minun kartta ja kompassi, eksyn jos et jää siihen viereeni…

– Elä taas alota, ukko ärähti.

Ehdotin josko rakkaani lähtisi kiertämään Herajärveä vastapäivään, niin sopu säilyisi. Päädyimme vaihtamaan tarpomisjärjestystä. Jo vain kulki askel ja juttu – emmehän olleet nähneet serkkujen kanssa vuosiin. Päivän polttavissa puheenaiheissa vilahtelivat niin hampaiden oikomishoidot, gradunteko, matolääkkeet kuin katalat äitipuolet.

Jossain kohti alkoi sataa tihuttaa. Serkku sääli suht tuoretta poikaystäväänsä, jonka sadevermeet olivat jääneet himaan. Siskoni tarjoutui pelastavaksi enkeliksi ja lupasi ottaa vehkeettömät oman sadeviittansa alle.

– Jos ette tienneet, niin meillä on täällä joka vuosi ohjelmassa parinvaihtoa, heitin.

Etelän nulikka ei säikähtänyt vaan alkoi nauraa. Tästä kaverista olisi selkeästi talvelle jätettävää!

Ensimmäinen nousu kohti Mäkrävaaraa koitti aiemmin kuin uskalsin pelätä. Puolessa välin rinnettä säkenöi silmissä ja henki uhkasi paeta jokaisesta reiästä ja rööristä. Oli pakko istua ja heittää reppu pöpelikköön. Ihan kuin olisi kiviä kantanut. Samassa tajusin, että olin kuin olinkin kantanut kaiken painavan kahden hengen juomista lähtien. 

– Mikä helevetin sherba minä sulle oon! huusin ukolle.

– Minähän sanoin lähtiessä hotellilla, että vaihdetaan reppuja, mutta ei rouvalle kelvannut.

– No nyt kelepaa!

Ja niin nousu jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Yritin ajatella kylmää olutta, jonka illalla kumoaisin kitusiini. Vastaan kipitti hyväntuulinen pariskunta, joka tervehti reippaasti. Helppohan se on alamäessä hymyillä.

– Tervehtisin jos jaksaisin, sisko puuskutti ja veti itseään karahkasta ylöspäin. 

Vastaantulijat jäivät kikattamaan.

– Oliko nuo niitä oikeita vaeltajia? Niillä oli ihan oikeat rinkat, rivistä kuiskailtiin.

– Joo, myö ollaan edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä, sisko valaisi.

Havukanahossa nautittiin ensimmäiset eväät. Jo vain maistui Reissumies hyvälle, joskin kaverin munaleipä tuoksahti vielä paremmalta. Kahvi oli puolestaan sellaista kuraa, että kummitätini joutui jakamaan omastaan.

Kun matka jatkui, ehdottelin sinkkuna elävälle viriilille tädillemme, että laittaisi Tinderin päälle.

– Elä laita. Sille voi olla syynsä, jos täälläpäin tulee sinkkuja vastaan, sisko pohti.

– Voisi sitä silti vähän vilkaista, ehdotin.

Tiedä mikä Havukanahon ajattelija löntystelisi vastaan!

Näköalat vaihtelivat henkeäsalpaavista vaaramaisemista sammaleen peittoamiin satumetsiin. Noin seitsemän kilometrin päästä saavuimme Lakkalaan. Satoi jo reilusti ja sisko kaivoi vaaleanpunaisen sadeviitan reppunsa uumenista. Pian todistin, kuinka pinkki pallero lyllersi menemään kyykkykävelyä eteenpäin. Hahmo irvisti ja örisi verkkaisesti mennessään.

– Munamies! yritimme arvuutella.

– Ei.

– Muumien mörkö!

– Joo!

– Kato toisella meni oikein!

Mörkö se lähti piiriin.

Sitten olikin aika palastella. Virittelimme nuotion ja kaivelimme kyrsää esiin. Tai toiset kaivoivat – minä huomasin kaivelevani muussia. Jotakin pahaa oli tapahtunut tofunakeilleni. Vedin paketin puukolla auki ja näytin herkullisen näköistä lounasta siskolleni, joka niin ikään kasvissyöjänä tungetteli saaliinjaolle.

– Hyi hele, näyttää ihan koiranruualta! En syö.

– Vähän sipruina, mutta ei vaikuta makuun. Päiväyskin on menny neljä päivää sitten, mutta eikun ääntä kohti, kannustin.

– Ootko tosissas?! Saat kyllä syödä keskenäsi.

– Kyllä on tarkkaa.

– Tuo käyttää kaksi kuukautta vanhat kermaviilitkin, sisko kieli muille.

– Kai sen nyt haistaa ja maistaa, mitä voi syödä! puolustelin ja jatkoin:

– Muistelepa, kuka vuosi sitten unohti meidän nakit kokonaan jääkaappiin. Pikkasen oli näläkä kävellessä.

– Onko tää joku kosto?!

Kyrsien loimutessa avotulella huomasimme tuttujen hahmojen lähestyvän leiriämme. Olimme sopineet, että jalkavaivaiset tai muuten vaan laiskemmat kävelisivät lyhyemmän reitin meitä vastaan Kiviniemestä käsin. Tuttujen naamojen seassa pilkotti yksi uusi kasvo. Oli aika ottaa perinneleikki kehiin ja testata tulokas. Kaivelin valkoisen nenäliinan taskustani ja levitin sen huolellisesti pöllile. Sitten istuin paperin päälle.

– Kysymys kuuluu: mikä tämä on? 

– Mustaa valkoisella.

– Tahroja paperilla!

Mielenkiintoisia ehdotuksia alkoi sadella ilmaan, mutta yksikään ei osunut maaliin. Oli aika kertoa oikea vastaus.

– No tietenkin rako valkealla!

Naurunremakan keskeltä alkoi kuulua soraääniä.

– Sulla oli housut jalassa, ei tuo ollut mikään rako! Nyt sama arvoitus kehiin ja ilman housuja! joukko mylvi.

Mitä serkumpi, sen herkumpi?

Matka jatkui ja rytyytimme menemään letkeissä tunnelmissa. Uudet sielunsissit toivat uutta puhtia talsimiseen, mutta jutut huononivat entisestään. Maisemat vaihtelivat kivisestä mäntymetsästä saniaiskeskittymiin. Maasto oli niin epätasaista, että oli pakko katsoa joka askeleella jalkoihinsa. 

Vielä kaksi askelmaa, niin me huipulla ollaan… Eiks se ookkin outoo et nyt yhdessä kuljetaan? aloin laulaa siipalleni.

– Minä sinut huipulle vien, kun aittaan päästään, ukko uhkasi.

Oho!

Hieman ennen Kiviniemeä piti ylittää Sikosalmi vetolautan avulla. Minun käskettiin seistä lautalla kuin tikku paskassa. Ukko epäili, että vetelisin vääristä naruista, mikä tietäisi koko komppanian joukkotuhoa. Ensi vuonna päätimme ottaa aikaa ja kilpailla siitä, mikä joukkue olisi nopeimmin vastarannalla.

Loppurutistuksen jälkeen näimme, kuinka Kiviniemen kodikas pihapiiri avautui eteemme koko komeudessaan. Lohi loimusi avotulella ja isäntä oli meitä portailla vastassa kädet lanteilla. We did it! 

Pian Kiviniemen tupa täyttyi nälkäisistä, mutta nauravista suista. Kipeimmät lihakset löytyisivät taatusti vatsasta reissun jälkeen!

Saunan ja hyisen pulahduksen jälkeen louskutimme leukojamme vielä navetassa takkatulen loimussa ja nauroimme vähän lisää. Sitten hiivimme ukon kanssa aittaan ja aloin jo malttamattomana odotella päivän loppuhuipennusta – huipulle pääsyä. Samassa soi kuitenkin miehen puhelin. Kuulin miten intopiukea isäni vaahtosi puhelimen toisessa päässä ja höyrysi uudesta bisnesideastaan. Puhelu kesti ja kesti ja ideat kaikuivat korviini, vaikkei kaiutin edes ollut päällä. Miehen naamasta näki, että se oli niin naitu väärään sukuun. Jollain pervolla tavalla sen kuitenkin täytyi nauttia meidän seurasta. 

Kun puhelu loppui, totesin ukolle pääseväni huipulle omin avuin. Käteni hapuilivat jotakin kovaa ja kun ne viimein tarttuivat isoon ja jäykkään kaluun, levitin jalkani. Ai että miten helpolta kerrossänkyyn kipuaminen tuntuikaan vaaralle nousemisen jälkeen!

Miten sujui päivä 2? Se selviää seuraavassa jaksossa!

Jännittävä jatko-osa luettavissa täältä: Huippua kohti – osa 2

Categories
Yleinen

Tärskyt onnellisella lopulla

Meillä kulkee verenperintönä isäni puolen suvussa monia ominaisuuksia, jotka tilanteesta riippuen voi nähdä joko vahvuuksina tai heikkouksina. Lennokkuus, impulsiivisuus, hetkessä eläminen, lapsenmielinen innostumisen taito ja suuret luulot itsestä kuvaavat myös minua ja siskoani. Nämä luonteenpiirteet ovat tuoneet ja tuovat edelleen haasteita elämään etenkin silloin, kun pitää yrittää elää rinta rinnan jonkun vähemmän lennokkaan olennon kanssa. Pari viikkoa sitten siskoni kuitenkin todisti, että vankkumattomasta itseluottamuksesta ja suuna päänä syöksymisestä voi todistetusti olla hyötyä myös yleisen turvallisuuden nimissä.

Oli kaunis elokuinen lauantai-ilta, ja siskoni oli suunnitellut lähtevänsä viettämään laatuaikaa miehensä kanssa Joensuun ytimeen. Jo oli aikakin – viimeisimmistä tärskyistä oli kolme vuotta aikaa ja omaan kumppaniin vilkaistessa tuntui kuin olisi vierasta sikaa katsonut. Iltaan oli valmistauduttu huolella. Rakkauden hedelmä oli viety mummon hellään huomaan ja liput ostettu illan urheilumatsia varten. Nelipyöräinen matkantekoväline oli vaihtunut lihasvoimalla kulkeviin kaksipyöräisiin, ettei kummankaan tarvitsisi kuivin suin iltaa istua ja toinen toistaan selvin päin kohdata.

Pariskunta istahti puiston penkille Ylisoutajan sillan kupeeseen. Loppukesän aurinko lämmitti mukavasti raukeilla säteillään ja kultasi Pielisjoen rasvatyynen pinnan. Pian lämpenivät myös sisuskalut, kun Tokmannin muovipussissa keikkuneet Sandelsit alkoivat sihahdella yksi toisensa perään. Tästäkös tunnelma lämpeni ja olutpulloa puristanut käsi siirtyi puristamaan kauan kadoksissa olleen kumppanin kupeita.

Yhtäkkiä kyyhkyläisten kupla särkyi. Kaupunkimiljöössä alkoi kaikua hieman harvemmin kuultua kalketta – selkeää kavionkopsetta. Siskoa alkoi hymyilyttää. Ajatella, että ukkokulta oli mennyt ja järjestänyt yhteisen illanvieton kruunuksi vossikka-ajelun! Sisko kuvitteli tuossa tuokiossa itsensä ja yllätyksiä täynnä olevan miehensä romanttiselle ilta-ajelulle, joka kaartaisi pulppuavien suihkulähteiden ja Kosiosuden kaikkitietävien silmien ohitse. Tässä kohtaa sisko vilkaisi merkitsevästi siippaansa – saattaisi olla muutakin yllätystä luvassa illan päätteeksi.

Pian siskon oli kuitenkin irrotettava katseensa mielitietystään ja vilkaistava selkänsä taakse. Kavionkopse yltyi uhkaavasti ja ympäriltä alkoi kuulua muutakin hälinää. Kaupunkikuvaan piirtyi kaksi vauhkoontunutta ravihevosta, jotka juoksivat päättömästi tiellä kärryt perässään ilman ohjastajia. Välillä hummat puikkelehtivat autojen seassa ajoväylällä, josta ne kirmasivat kyntämään piennarta ja jatkoivat matkaansa kevyenliikenteen väylälle. Sitten ne alkoivat porskuttaa suut vaahdossa kohti keskustaa.

Sisko pomppasi ylös ja jäi tuijottamaan sirkusta. Paikalle sattunut koiranulkoiluttaja päätti yhteistuumin siskoni miehen kanssa soittaa hätäkeskukseen, jonne jo kymmenkunta muutakin huolestunutta kansalaista oli ehtinyt rimpauttaa. Kun hätäpuhelu oli loppusuoralla, hevoset tekivät yhtäkkiä täyskäännöksen ja alkoivat ravata suoraan kohti siltaa ja kyyhkyläisiä. Myös koiranulkoiluttaja teki täyskäännöksen ja lähti vitomaan niin kauas kuin jaloistaan pääsi rekkua perässään raahaten.

Sisko sen sijaan huomasi tilaisuutensa tulleen. Horjumattoman itseluottamuksensa ja parin kaljan antaman lisärohkaisun turvin hän syöksyi ensin ohjaamaan liikennettä. Erinäisin käsimerkein sisko pysäytti lähestyvät autot ja mopot, etteivät ne kurvaisi kulman takaa täyttä ravia nelistävien ravureiden päälle. Tämän jälkeen sisko käveli reippain askelin suoraan hevosten eteen aikeenaan ottaa koneista koppia. Toisen hevosen kulmakarvojen asennosta hän oli jo aikaa sitten huomannut, että juoksut oli jo juostu ja pollen teki mieli pysähtyä.

Siskon mies ehti nähdä vilahduksen tulevasta elämästään yksinhuoltajana ja karjui sydäntä särkevästi “Elä jää niiden alle!”, mutta sisko oli päättänyt hoitaa homman kotiin. “En jää, korkeintaan kärryn alle!” sisko huusi ja nosti hevosvoimien edessä kämmenensä ilmaan pysähtymismerkin eleeksi kuin liikennepoliisi konsanaan ja toisteli rauhallisella äänellä ”Prrrr, prrrrr”.

Hevoset pysähtyivät kuuliaisesti. Sisko nappasi kiinni toisen karkulaisen suitsista ja siippa tarttui toisen ohjaksiin. Hätiin hyppäsi myös paikalle osunut pyöräilijä. Samalla kun sankarit taluttivat puuskuttavia ja hikisiä eläimiä pientareelle, yhdestä jos toisesta ohiajavasta autosta kuvattiin videota. Sisko kuvitteli pääsevänsä Iltalehteen ja alkoi pöyhiä tukkaansa.

Nopeasti paikalle löysivät myös poliisit ja hetken kuluttua hevosten huolestuneet mutta huojentuneet omistajat. Kun karkulaiset henkeä vedettyään suuntasivat omistajineen takaisin raviradalle, päättivät rakastavaiset niin ikään rahtautua radalle. Sitä ennen he istahtivat kiireisimmäksi aikaa puiston penkille ja tasoittelivat pulssia juomalla kesken jääneet pussikaljat loppuun.

 Ps. Jos jollain on video tallessa, niin katsoisin mielelläni, oliko siskolla tukka varmasti hyvin.