Kategoriat
Yleinen

Pikkukili ja seitsemän kääpiötä

– Myö lähetään ihan just.

– Joo joo.

– Etitkö nyt ne housut jalkaan, tämä on viides ja viimeinen kerta kun sanon. Muut on jo valmiita.

– Kohta.

Purin hampaita yhteen. Jos saisin jokaisesta joojoosta ja kohta-sanasta euron, olisin rikas.

Kun joojoo-penikka ja kaksi muuta istuivat autossa, huokaisin ja käänsin Volvon nokan anoppilan pihasta kohti Elämyspiha Pikkukiliä. Sisko oli tulossa samaan retkikohteeseen neljän mukulan kanssa ja olimme sopivasti samaan aikaan perillä – kerrankin aikataulumme piti kutinsa. Siskon nättiä naamaa vilkaistuani huomasin, etten ollut ainut, jolla kiristi.

– Että menee hermo, kun tuo yksi ei usko mitään, sisko sadatteli kuiskaten.

Ennen kuin ehdimme ostaa liput, esikoiseni näki kattohaikaran ja alkoi juosta siivekästä kohti.

– Hei tuolla on se harakka, joka toi meidätkin!

Luonto- ja lintuihmisenä olin hämmentynyt lapseni lajintunnistustaidoista tai pikemminkin taidottomuudesta. Ja oliko sikiämissaduissa taru totuutta ihmeellisempää? Siemenistähän keskusteltiin meidän perheessä varsin avoimesti. (kts. Koronavauvoja ja kuurupiiloa)

Harakka vai haikara?

Lampaansyöjät

Lipunoston jälkeen aloitimme kierroksen karitsoista, jotka määkivät hellyttävästi. Pian kävi ilmi, että eräät saivat määkivistä muita mielleyhtymiä.

– Nam. Tänään syödään lampaankäristystä, lapsilauman vanhin maiskutti.

– Kuka tahtoo voikukkaa? Kuka tahtoo jäätelöä? Kuka tahtoo pihviksi? lapset kyselivät villapäiltä.

– Mää, mää, lampaat vastasivat joka kerta.

– Hei tuolla on vihreitä pupuja! yksi huudahti ja pian seitsikko olikin jo kanien luona.

Vihreitä? Minusta ne näyttivät ruskeilta. Vaan mikäpä minä olin sanomaan, olinhan joskus itsekin nähnyt pieniä vihreitä miehiä nuoruuden retkilläni.

– Tuo kani on kuollut! yksi huusi kauhuissaan.

– Ei ole kuollut, se nukkuu, vastasin ja kielsin syöttämästä pitkäkorville alueen paperikarttaa.

Siskon vajaa kaksivuotias työnsi sormensa pupun häkkiin ja toisteli:

– Kissssa, kisssa, kissssa.

– Se on pupu. Sano pupu, opastin ja jatkoin sanan toistamista.

– Kissssa, kuului vastaus.

Kun siirryimme silittelemään ylämaannautoja, kaksivuotias osoitti suurinta sonnia ja sanoi selvällä suomen kielellä:

– Pupu!

Maistuisiko pupulle voikukka?

Uljas musta

Suomenhevosen luo päästyämme halusin lisätä kierrokseemme hieman historian havinaa. Kerroin, että tuo hevonen se on taistellut sodassakin. Tai että ei siis juuri tuo yksilö, mutta tuo rotu.

– Se on varmasti ollut maailmansodassa ja sisällissodassakin, totesi vanhin tietäväisenä.

– Sillä on luoti mahassa! huusi tuleva ekaluokkalainen.

– Tuo ei ole kyllä luoti. Mistäs tiedätte, onko tuo hevonen tyttö vai poika? kysyin.

– Se on poika, koska sillä on iso kulli! hihkaisi komppanian vanhin.

– Sie kerjäsit tuota, sisko kommentoi ja katsoi minua syyttävästi.

– No ehkä, mutta tuota sanaa en todellakaan odottanut. Sanokaa mieluummin pippeli.

– Kulli, kulli!! kaikui lauman suusta.

Tässä kohtaa riisuin housuni ja jätin pelkän mekon ylleni, sillä tuli tukalan kuuma. Kun sain taisteltua housut jaloistani, huomasin, että oma kaksivuotiaani ei enää istunut rattaissa. Bongasin vintiön leikkipuistosta, jossa hän kiipesi parhaillaan kaikkein isoimpaan liukumäkeen. Vaikka spurttasin kuin Pöyhönen aikoinaan, ennätin ottamaan tyttärestäni kopin vasta liukumäen juurella.

Seuraavaksi röhkimme kilpaa villasikojen kanssa. Isoin heitti lippiksensä sikolätin ruokakaukaloon.

– Mikä järki tuossa oli? Nyt nappaat sen ja vähän sassiin, kun vielä kerkiät, jylisin ja mietin mielessäni, että ihan oikein, jos haisee pää paskalle.

Lähettyvillä hinkui aasi. Se oli kerta kaikkiaan valloittava ja kyhnytti itseään meitä vasten. Siskolla on fiksaatio aaseihin, joten yritin johdatella hänet lintutornin avulla kavioeläimen luota pois, jotta ei tarvitsisi koko päivää aasinhajussa kökkiä. Sisko lässytti vielä pitkään itsekseen pitkäkorvan luota poistuttuaan ja haisteli aasintuoksuisia sormiaan.

Taivas ja maa

Lintutornin juurella istutimme kaksivuotiaat rattaisiin. Sisko päätti lähteä isoimpien kanssa horisonttia tähyilemään. (Tai horosonttia kuten lapseni sitä kutsuvat.) Ennen kiipeämistä sisko piti palopuheen, joka kaikui Pielisen toiselle puolelle. Näin kun vieras äiti lapsineen vapisi vieressä.

– Ja nyt joka ikinen korvat hörölle! Mennään PERÄKKÄIN. EI OHITELLA! Pidetään turvaväli. Jos joku ei tee niin kuin minä käsken, matka jatkuu alaspäin!!

Komppania seurasi siskoani yhtä kuuliaisesti kuin sokea opaskoiraansa. Maan vangiksi jääneet pikkutytöt seurasivat silmät kovana muun lauman kiipeämistä yläilmoihin. Pian seurasin vierestä, kun oma penikkani kapusi rattaista ja meni irrottamaan serkkuaan vöistä. Hän kuiski hiljaa taaperokieltään ja osoitteli sormellaan tornin suuntaan. Toinen nyökkäili. Salainen suunnitelma oli selvästi hiottu, mutta toteutus ontui, sillä vöiden klipsuttimet eivät irronneet toisistaan. Tyttö oli selvästi perinyt äitinsä tekniset taidot.

Osa kipusi torniin, osa jäi tornin juurelle ruikuttamaan.

Pikku Kana Kananen

Tornista laskeuduttuaan ipanat olivat janoissaan. Ei ihme, sillä oli läkähdyttävän kuuma.

– Mie unohin meidän juomat autoon, sisko tuumasi.

Jotenkin ei yllättänyt yhtään.

Matka jatkui kaakatuksen säestyksellä. Rotukanoja ja niiden munia tiiraillessamme yksi ipanoista pohdiskeli, syökö kana omia muniaan.

– Ei tietenkään. En minäkään syö teitä, muistutin.

Kumpi oli ensin, muna vai kukko?

– Täällä on ruukonkikin sulkia! toinen hihkaisi innoissaan riikinkukon häkin edessä.

Kanat saivat jäädä, kun komea vuohipukki kerjäsi vieressä huomiota. Sillä oli kaverinaan pässipoika, jolla oli päässään papanoita, sillä se kulki pukin perässä kaikkialle. Kirjaimellisesti. Ajattelin, että tässähän on luonteva tapa opettaa lapsille vähän suvaitsevaisuutta.

– Katsokaa, kaksi poikaa voivat rakastaa toisiaan ja sekin on täysin luonnollista, totesin.

– Niin on. Tuolla pässillä on aika isot! kommentoi ensimmäinen.

– Täällä haisee vuohenjuusto, toinen valitti.

– Tältä on amputoitu sarvet! Ja nyt se kakkaa! kolmas ilmoitti.

– Ei se ole kakkaa, ne on suklaarusinoita, sisko opasti.

Ja minä kun yritin tehdä tästä opetusretken.

Uinu uinu lemmikkini

Päätimme leikittää lapsia hetken leikkipuistossa, sillä penikoissa riitti virtaa. Sisko lähti hakemaan kylmälaukkuja autolta, minä jäin vahtimaan laumaa. Se kymmenminuuttinen tuntui ikuisuudelta, sillä ryhmä hajaantui varsin nopeasti. Yksi ennätti kontalleen kioskin pöydälle, toinen juoksi liikkuvan kiikun alle ja kolmas juoksi selvittämään, onko koira kotona. Kun sisko tuli takaisin, hän ilmoitti päätään raapien:

– Unohdin sitten tehdä ne eväsleivät.

Kuinka yllättävää. Onneksi eläväisten eväät ovat yhteisiä.

– Täällä on vammanen koira! keskeytti komppanian keskikokoisin koirahäkin luota.

– Ei se ole vammainen, se nukkuu jalat levällään, vastasin.

– Haluatko sinä ulos? Ei hätää, minä autan sinut ulos, kuiski siskon holhokki viereisen häkin koiralle.

– Nyt kaikki tänne! Nyt pysytään yhdessä eikä kukaan haahuile omille teilleen! Eikä kukaan koske yhdenkään häkin salpaan tai tämä on viimeinen yhteinen reissu! huutelimme kilpaa siskon kanssa.

Pieni merenneito

Eväitä siirryimme syömään nuotiopaikalle, jonka vieressä oli uimaranta. Uikkareita ei tosin löytynyt kuin yhdeltä tenavalta, vaikka olin sanonut asiasta lähtiessä monta kertaa. Uhrasimme kaikilta kalsarit. Makkaratikut toivat oman jännityksensä peliin. Yksi viuhahti niin läheltä silmää ja toinen niin läheltä pyllynsilmää, että kielsimme niiden käytön heti alkuunsa. Kun itse yritin sohia makkaraa kepinnokkaan, pudotin vieressä grillaavan isukin kyrsän hiillokseen. Makkaroita käännellessä näin, kun toinen pikkutytöistä söi leipien päältä juustot ja toinen dippasi porkkanaa ketsuppiin.

Seuraavassa hetkessä pienimmäinen oli jo lammessa kengät jalassa. Riisuin tenavan äkkiä paljaaksi, että pysyisi edes mekko kuivana. Kun hetkeä myöhemmin iskin kersoille kypsät kyrsät käteen, kotaan asteli kirjava kissa. Pienimmäinen pärisi riemusta ja lähti nakupellenä ajamaan kissaa takaa leikkipuistolle asti. Minä perässä. Miksi juuri se eläin, joka löytyy kotoakin, kiehtoi eniten?

Kun tulin kotaan takaisin, hävetti. Olimme vallanneet kolme penkkirivistöä, joilla lojui märkiä pyyhkeitä, puoliksi syötyjä leipiä ja hiekkaa valuvia lenkkareita. Eräs pappa yritti etsiä jostakin rakosta pyllynsä alle. Aloin noukkia rynttyitä ja rupesin siivoamaan. Lähtiessä huomasin siivonneeni niin tehokkaasti, että kassin päällä roikkui vieraiden lasten uikkareita kaksin kappalein.

Petteri Punakuono

Kun vallattomien vesseleiden vatsat olivat pullollaan, odotti viimeinen etappi sekalaisine sorkkaeläimineen.

– Hei täällä on niitä, jotka hyppää päälle, jos niitä ärsyttää! keskikokoinen huusi laamojen kohdalla.

Öööö. Opastin, että laaman sylki saattaa hypätä, mutta ei itse laama.

– Hei tuo lannastaa! huusi toinen.

Voi kuinka sananystävän sielua sykähdytti, kun lapset muodostivat uusia sanoja!

Hetken päästä todistin, kun sisko keikisteli ja otti itsestään selfietä laaman edessä. Samassa muistin, miksi äiti kutsui häntä yli-ikäiseksi pissikseksi.

Pienin nukahti lampaita laskiessaan rattaisiin. Toinen pieni kävi silittelemässä uinuvaa serkkuaan, meni sitten omiin rattaisiin täsmälleen samaan asentoon ja teeskenteli nukkuvaa. Kikatimme ääneen.

Poroaitauksen kohdalla yritimme bongata hirvieläintä tuloksetta. Samassa taivaalla jylisi hävittäjä. Siskon silmissä syttyi ja hän alkoi kertoa päätöntä tarinaa Petteri Punakuonosta, joka oli karannut aitauksestaan ja lensi pilvien seassa levittämässä joulun ilosanomaa keskellä kesää. Osa lapsista katseli taivaalle suu auki, toinen puolikas suuttui ja kääntyi kannoillaan.

Kun koko paikka oli kierretty, oli aika suunnata kioskille jätskin ostoon. Parkkipaikan ohi koukatessamme kuulimme, kun eräs lapsi huusi mummolleen:

– Mummo! Ei sitä auton ovee tarvii noin kovasti paukauttaa! TÄMÄ EI OLE LADA!

Ihhahhaa, ihhahhaa, serkku hirnahtaa.

Olemisen sietämätön keveys

Tirskahdellen siirryimme nuoleskelemaan tötteröitä. Kahvia nieleskellessäni kyselin lapsilta, mikä oli Pikkukilissä parasta.

– Elämä, vastasi esikoiseni mulkoillen.

– Tyhjentävä vastaus. Mikä eläin oli kivoin?

– Elä aina kysele. Nolottaa.

– Mikä siinä nolottaa? Uteliaisuus pitää kiinni elämän virrassa. No, sit lähetään. Pissittääkö ketä? Nälättääkö? Nukuttaako? Kakattaako? Pierettääkö?

– Minä sanoin, että elä kysele. Aina saa hävetä äitiään!!

Parkkipaikalla isoin sai lisää häpeämisen aihetta. En saanut kasaan retrorattaita sitten millään ilveellä, vaikka mistä kohti runkutin ja vaikka mies oli lähtiessä näyttänyt, miten homma toimii. Huusin poikaani apuun.

– En tule, niin huonosti olette palvelleet! jäpikkä huusi auton uumenista.

– Selevä. Tässä onkin sulle toimiva menopeli menomatkaksi! tokaisin ja tökkäsin rattaita.

Sekä poika että sisko säntäsivät apuun. Kun rattaat olivat onnellisesti takakontissa, lapsilla pyöri mielessä jo seuraavan päivän reissu.

– Huomenna mennään Kanarian saarille! julisti siskoni lauman vanhin.

Oma lapseni kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä:

– Oikeestiko äiti?? Mikset kertonu aikasemmin? Mennäänkö lentokoneella?

– No ei myö minnekään Kanarian saarille mennä vaan sinne Saarilan matkailutilalle. 

– Siis oikeestiko mennään Kanarialle? Pitääkö mennä ensin lentokentälle?

– Kuuntele. Myö ollaan menossa Saarilan matkailutilalle. Polvijärvelle. Noustaan bussiin mökkitien vierestä. Bussimatka Saarilaan.

– Vau, Kanarialle!!

Kategoriat
Yleinen

Uneton Höytiäisellä

Inhoan helteessä hikoilua. Kesäkuun kuumuus vaati veronsa, mutta ei ollut kyllä kivutonta pari vuotta sittenkään, kun odotin pienimmäistä. Olimme tulleet Aikun ja kahden muun ystävän kanssa Vattnafjöllifjällikullin (tai jonkun) juurelta Suomeen ja olin hieman uuvahtanut. Olin juossut maha pystyssä ja järkkäri kaulassa paitsi halki Islannin vesiputousten, vuonojen ja homobaarien, myös pitkin Oslon lentokenttää. Kun pääsin kotiin, supisteli aivan simona, vaikka laskettuun aikaan oli vielä seitsemän viikkoa.

Seksihelle ei juuri helpottanut oloa. Kun olin hikoillut pari päivää pätsikuumassa toimituksessa ja jatkanut juoksemista juttukeikoilla, neuvolan täti katsoi minua kädet puuskassa ja totesi, että olisi syytä rauhoittua. Kerrankin uskoin ja siirsin toimistoni kesämökin kuistille.

Rauhoittuminen oli tosin hieman kyseenalaista, sillä elimme myös sinä kesänä kunnon kommuunielämää mökillä lasteni ja vanhempieni kanssa. Välillä yhteiselo kävi hermoon. Jos raskaana ollessani yhtään ähkin ja puhisin äitini läsnä ollessa tai mietiskelin ääneen, että tämä tulokas se syntyy ennen aikojaan, äitini mylväisi:

– Ei se vielä mihinkään synny!

Yritin pitää turpani kiinni ja ähistä itsekseni, sillä kukaan ei ole niin viisas kuin äiti. 

Lapseni käsittelivät tulevaa koitosta omalla tavallaan.

– Miten se oikein mahtuu tulemaan ulos? kuiski 5-vuotias isoveljelleen.

– En ymmärrä, vastasi 7-vuotias isoveli ja kääntyi sitten puoleeni.

– Mieti äiti, se vauva on tämän kokoinen (levitti käsiään) ja siun reikä on näin pieni! (piteli etusormea sentin päässä peukalosta).

Selitin että se reikä se on niin ihmeellinen, että se venyy ja paukkuu toisin kuin äidin hermot. Silloin kun hermoillani oli venymätön paikka ja halusin päästä kaiken maailman sormileikkejä karkuun, nousin mopon selkään ja ajelin pillurallia metsätiellä. 

Eräs helteinen yö jäi lähtemättömästi mieleeni. Lasten mentyä nukkumaan kävin useita kertoja Höytiäisessä lillumassa pallomahani kanssa, että saisin edes hitusen nahkaani viilennettyä. Kun puoliltaöin tulin tupaan, isäni heräsi esiyöuniltaan ja ryhtyi keittämään kahvia. Höyryäminen alkoi välittömästi, kun hän sai kahvia kitusiinsa. Sen sata ideaa sinkoili ilmaan, ja seuraavaksi sain vastata Iltalehden kymmeneen kysymykseen. Sitten piirreltiinkin ruutupaperille resiinaradan prototyyppiä.

Kun pääsin yhden jälkeen vällyjen väliin, yritin epätoivoisesti saada unen päästä kiinni. Oli niin kuuma, että oksetti. Kaiken ähkimisen ja parin tunnin koiranunien jälkeen oli pakko nousta jaloittelemaan. Tuntui, etten saa happea. Kello näytti neljää.

Hiivin tuvan puolelle enkä osannut päättää menisinkö uimaan, ajaisinko mopolla vai siirtäisinkö patjan keittiöön ilmalämpöpumpun alle. Koska mopon pärinä ja patjan raahaaminen mitä luultavimmin herättäisi kanssaeläjät ja polskiessa saattaisi yllättää suonenveto, päätin mennä ulos keinuun unia jatkamaan. Äitini oli ilmeisesti kuullut vaivaiset askeleeni, sillä ulko-ovea raottaessani vanhempieni makuuhuoneesta kuului tuttu rääkäisy:

– Ei se vielä mihinkään synny!

Ärsytti niin paljon, että teki uhalla mieli ruveta ponnistamaan. Keinuun päästyäni kokeilin vartin ajan kaikkia mahdollisia nukkumisasentoja. Juuri kun löysin kutakuinkin siedettävän asennon, vauva vatsassani aktivoitui. Se moukaroi raajoillaan kylkiin ja otti vauhtia vatsani seinämistä kuin superpallo. Edes torkkumisesta ei tarvinnut haaveilla.

Kun vallaton vauvani viimein hellitti tahtiaan, vaivuin uneen. Kauaa en ehtinyt tästä ylellisyydestä nauttia, sillä havahduin omituiseen ääntelyyn, joka kuulosti vompatin voihkinan ja kiimaisen kilin kutsuhuudon sekoitukselta. Kun sain unenpöpperöstä raskaat luomeni auki, näin, että rakas kissani seisoi edessäni ja tuijotti suoraan silmiini mouruten kovalla volyymilla. Viirupöksy halusi selvästi, että seuraisin sitä.

Huokaisin, nousin kolmannella yrityksellä ylös keinusta ja vaapuin kohti ulko-ovea päästääkseni mirrin sisälle. Seurasin kun kissa viipotti olohuoneeseen ja kääntyi katsomaan, että varmasti katselin. Sitten se alkoi oksentaa kouristelevin liikkein vastasyömäänsä myyrää. Suolet, karvat ja kokonainen sulamaton pää levittäytyivät sulavasti vastapestylle matolle. Kello näytti viittä.

Kun kissa oli päättänyt teatraalisen näytöksensä, se kipitti helpottuneena ruokakupilleen. Minä kaivelin lusikkalaatikosta kertakäyttölusikan ja kaavin luonnottomassa asennossa hiiren suolistoa ja päätä pahvilautaselle. Nyt oli minun vuoroni yökkiä.

Palasin keinuun ja aloitin asennon etsimisen alusta. Kun vihdoin nukuin sikeästi, heräsin omituiseen ääntelyyn, joka kuulosti riivatun ruisrääkän ja messuavan ortodoksipapin risteytykseltä. Kun havahduin horroksestani, äänilähde sai tyttäreni ääriviivat. Hän seisoi edessäni kädet lanteilla ja karjui korvani juuressa:

– MISSÄ MINUN BARBIT ON?!?!!?!

Teki mieli kääntää kylkeä ja sulkea korvat tyynyllä, mutta tiesin, ettei tulisieluinen lapseni luovuttaisi ennen kuin Ken ja kumppanit löytäisivät tiensä aamupalapöytään. Kello kävi puolta seitsemää.

Kenin perässä kyykkimässä. Olisipa oma jalka taipunut yhtä notkeasti kuin Kenin mielitietyllä.

Kun sitten silmät ristissä ja pallomahaani pidellen aloin etsiä barbeja nelinkontin sängyn alta ja sohvan välistä, en voinut välttyä ähkimiseltä.

– Ei se vielä mihinkään synny! äitini karjaisi ja alkoi saman tien rykiä. Rykimisen lomassa hän hieroi polveaan ja alkoi ähkiä, miten se oli kipeytynyt lakan suppuja sihtaillessa. Esikoinen lappoi vieressä jugurttia naamaansa ja totesi verkkaiseen tyyliinsä:

– Pitäsköhän mummo jo laskee haudan leppoon, niin ei tarviis enää kitua. Kun on koko ajan ai ai selekä ja ai ai polovi.

Jäätävä aamun avaus.

– Ei se vielä mihinkään kuole! karjaisin ja iskin ensimmäisen löytämäni barbien hajareisin keskelle pöytää istumaan.

Seuraavaksi yöksi päätin siirtyä telttamajoitukseen, vuorata tyttäreni sängyn kaikilla mahdollisilla barbeilla ja babydolleilla, teljetä kissan saunamökkiin ja laittaa Peltorit korviin. Varmuuden vuoksi ajattelin parkkeerata mopon teltan oviaukon eteen keula menosuuntaan päin.

PS. Kyllä se syntyi ennen aikojaan, ei ne äititkään kaikkea tiedä.

Kategoriat
Yleinen

Se oli viuhahdus

Kiertelen harva se viikko kirpputoreja, sillä tykkään tehdä löytöjä ja kierrättää. Laitan myös herkästi omat romuni kiertoon silloin, kun en enää niitä tarvitse. Lasten myötä kirppislöytöjen tekeminen on muuttunut jännittävämmäksi, sillä koskaan ei tiedä, millaisen aarteen ne löytävät jonkun koiranpaskaa tirisevän vanhan monon alta, tai mistä ja missä asussa kenties löydän itseni löytöretken päätteeksi.

Pienimmän kanssa kirppiskierrokset ovat tosin olleet halpaa lystiä, sillä maallisten löytöjen etsimisen sijaan olen joka kerta joutunut etsimään lastani. Tästä syystä jaksan enää harvoin pienintä second hand -ostoksille raahatakaan, sillä olen tullut vanhemmiten mukavuudenhaluiseksi. Muistissani on myös hyvin elävästi eräs tapaus, joka sattui viitisen vuotta sitten ja josta en välttämättä halua ottaa revanssia – varsinkaan nyt, kun nahkani on tullut vanhemmiten roikkuvuudenhaluiseksi.

Tämä tapaus sattui, kun lähdin silloisten vajaa kaksi- ja nelivuotiaiden penikoideni kanssa itsepalvelukirpputorille. Eipähän tarvinnut kotona kökkiä, ja oli mukava nähdä ihmisiäkin. Isoin löysi pian pikkuauton, jolla päräytteli menemään pitkin käytäviä, ja itse löysin eräästä kojusta ihanan värikkään polvipituisen mekon, jota oli ihan pakko sovittaa.

Kun olin bongannut sovituskopin, parkkeerasin ostoskärryn lähelle koppia ja istutin kaksivuotiaan kärryjen istuinosaan. Koska olin fiksu ja yritin olla aina askeleen edellä liikkeissäni (tai luulin olevani) en telakoinut kärryä kiinni koppiin niin että jälkikasvuni olisi ylettänyt riuhtaisemaan verhon edestäni kesken sovituksen. Kuka nyt haluaisi vilautella paljaita pakaroitaan kaikelle kansalle. Jätinkin ostoskärryt taktisesti muutaman metrin päähän kopista.

Seuraavaksi kaivelin laukustani paketillisen rusinoita ja iskin ne taaperon käteen. Niihin aikoihin kannoin aina mukanani rusinoita ja hapankorppuja, sillä niitä järsimällä lapset pysyivät hyvin hillitysti paikoillaan. (Pienimmällä tämäkään ei toimi, se ottaa rusinat ja juoksee niiden kanssa räkäisesti nauraen näköpiirini ulottumattomiin.)

Kun neiti kaksivee sitten istui kiltisti kärryssä herkkupalojaan napsien ja esikoinen leikki vieressä uusvanhalla autollaan, menin sovituskoppiin ja vedin verhon eteeni. Farkun nappeja avatessani vilkuilin vähän väliä verhon raosta ja varmistin, että lapsi istuu varmasti paikoillaan. Kun olin saanut riisuttua paidan päältäni, tyttö nakotti edelleen kiltisti istuimessaan. Siinä vaiheessa, kun olin päässyt eroon topistanikin, huomasin kauhukseni verhon raosta, että mukelo oli noussut istuimellaan seisomaan ja teki kyykkäysliikkeitä.

Minulla oli sekunnin sadasosa aikaa päättää, valitsenko aivotärähdyksen vai viuhahduksen. Kumpikaan ei kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta, mutta valitsin jälkimmäisen. Syöksyin pelkissä rintsikoissa ja alkkareissa väkijoukon keskelle, riuhtaisin lapsen kärryistä ja juoksin takaisin sovituskopin suojaan. Koska en välittänyt nähdä muiden kansalaisten ilmeitä, vedin verhon liukkain liikkein kiinni ja istutin lapsen sovituskopin lattialle.

Koska mitään menetettävää ei enää ollut, päätin viedä leikin loppuun ja sovittaa mekkoa tuli mitä tuli. Se näytti kertakaikkisen viehkeältä henkarissa, miksipä se ei imartelisi minua? Viihdytin lastani erinäisin sormileikein samalla kun pujotin leninkiä niskaani ja katsoin hätäisesti peilistä, istuuko vuosisadan löytö päälleni.

Kun aloin kiemurrella hiellä ja tuskalla hieman liian pimakkaa asua pois päältäni, näin kauhukseni, kuinka tyttäreni sukelsi sovituskopin alaosasta viereiseen koppiin. Mekko roikkui kaulassani, kun yritin tarttua lastani pohkeista kiinni – tuloksetta. Pienet jalat hävisivät näköpiiristäni ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Kiskoin loput mekosta väkivalloin pääni yli, riuhtaisin oman puseroni koukusta ja vedin sen alta aikayksikön niskaani. Siinä sitten pikkuhoususillani oman koppini verhoon verhoutuen kuiskin viereiselle verholle, että näkyykö siellä pientä tyttöä. Verhoa raotti vaalea nainen, joka hymyillen nosti lapseni lattialta syliini. Luojan kiitos en yllättänyt naista yhtä vähissä vaatteissa kuin itseäni.

Kiittelin rouvaa kauniisti ja sukelsin jälleen oman koppini uumeniin rimpuileva lapsi sylissäni. Peilistä näin, että tukka oli sekaisin kuin sateen lakoama ohrapelto, ja että olin vetänyt paidan väärinpäin päälleni. Sillä hetkellä en jaksanut välittää, vaan hyppäsin housuihini, tempaisin molemmat lapseni kärryyn ja lähdin kohti kassaa. Mekon vein matkalla odottamaan seuraavaa löytöretkeilijää ja sadattelin mielessäni, että paskan yrittivät myydä. Jos se näyttikin hyvältä sen puisen ja luisevan henkarin päällä, minun päälläni se näytti pikemminkin puoliksi mutkalle puristetulta sinappituubilta. Olisi ollut kohtuullista, jos kaiken vatkautumisen jälkeen olisin lähtenyt kotiin aarre kainalossa sen sijaan että esittelin omia aarteitani kaikelle kansalle.

Kategoriat
Yleinen

Pissiä, pyykkäystä ja pupupaistia – helmihetkiä hoitoalalta

Kun pari vuosikymmentä sitten olin alta kaksikymppinen tytönheitukka, jouduin ihmiskokeeseen, jossa testattiin niin sosiaaliset taitoni, orastavat emännän elkeeni kuin eritteensietokykyni. Ihmiskoe oli nimeltään kesätyö hoitoalalla. Työskentelin kolme kesää keskellä korpea yksityisessä hoitokodissa, jossa olivat suloisesti sekaisin niin herttaiset kuin harhaisetkin vanhukset.

Muuta soveltuvaa koulutusta minulla ei ollut kuin yläasteella käyty 4H-kerho ja näyttönä se, että olin päässyt sisään yliopistoon. Hoitajan työssä ei kyllä paljon iloa ollut siitä, että tiesin, miten ruotsin partisiipin perfekti muodostetaan ja mitä toisen maailmansodan jälkeisessä saksalaisen kirjallisuuden historiassa on tapahtunut. Mutta niin ne vain insuliinipiikit ja peräpuikot luiskahtivat omiin reikiinsä, virret soljuivat suustani kuin baritonilla konsanaan ja seinille hyppivät asukkaat rauhoittuivat verbaliikan voimalla. Onneksi ei silloin paljon päätä huimannut ja onneksi nykyisin vaaditaan hoitotyöntekijöiltä ammattitaitoa.

Noina kolmena kesänä minut keitettiin monessa liemessä. Keitinpä lientä itsekin, kun iltavuorossa piti yksin vastata kymmenen asukkaan muonituksesta. Kasvissyöjänä en ollut juuri kokkaillut liharuokia, joten ensimmäisinä viikkoina oli monesti jännäkakka housussa, kun piti taikoa päivällistä särkikaloista tai maksaklönteistä. Nykyisin olisi kenen tahansa helppo huudella, että KVG, mutta ei silloin kuulkaas kännyköillä googleteltu. Onneksi olin vihmerä tyttö ja lanseerasin käyttöön KVÄ-palvelun: Kysy Välittömästi Äidiltäsi. Kerran keittiön pöydälle oli ilmestynyt jänis. Otin oitis puhelun äidilleni: ”Mulla on tässä pitkäkorva pöydällä. Mitä tälle tehdään?” Luojan kiitos jänis oli nyljetty valmiiksi, muuten olisivat saattaneet syöjät saada lautasilleen Tinskun spesiaalia: karvaista nyhtöjänistä.

Seuraavana päivänä nuijin maksaa niin ikään äitini ohjeilla. Kyllä olisi Jyrki Sukula ollut ylpeä. Muutaman kerran kokeiluni toki paloivat mustiksi, mutta kokkailun kylkiäisenä opin niksin jos toisenkin marttailusta ja keittelin pohjaan palaneita kattiloita pyykinpesuaineella vaipan vaihdon lomassa.

Leipomuksien vääntäminen tuli puolestaan selkärangasta jo niin rutiinilla, että monet kerrat pyöritimme pullia ja rypytimme karjalanpiirakoita yhdessä mummojen kanssa. Täytteenä oli riisipuuroa ja pitkänä norona valunutta rypyttäjien sylkeä, jotka kolmessa sadassa asteessa sulivat suussa sulavaksi yhdistelmäksi.

Ravitsemuksellisten tarpeiden ohella asukeilla oli toki muitakin tarpeita – varsinkin papoilla. Eräs erityisen aktiivinen Esko-pappa kehui joka aamu pakaroitani, pyysi näyttämään tissit ja laskemaan pöksyjä. Häntä kiinnosti myös kovasti, ovatko karvani kasvaneet. ”Kuule Eskoseni”, vastasin. ”Mie se oon niin karvanen tyttö, että jos lasken housuni, niin siinä särkyy illuusio naiskauneudesta ja lähteepi yöunet.” Sanallinen ilottelumme tyydytti Eskoa siinä määrin, että hän jäi kihertämään naurusta sänkyynsä, ja lihalliset ilottelut unohtuivat ainakin hetkellisesti.

Muunlaistakin sanaa sain todistaa, sillä myös uskonasiat tulivat kesätöiden myötä tutuiksi. En ole oikeastaan koskaan uskonut mihinkään muuhun kuin itseeni, mutta tutustuttuani pappaan nimeltä Hannes aloin mietiskellä, että maailmassa saattaisi olla muutakin uskomisen arvoista. Hannes oli vakavasti sairas ja yski niin pahasti, että pelkäsin keuhkojen pomppaavan rinnasta ulos. Kaikesta kärsimyksestä huolimatta Hanneksen silmissä oli taivaallinen tuike ja haurastuneessa kehossa kuin toisesta ulottuvuudesta kumpuava ihmeellinen rauha. Hän sanoi, ettei pelkää mitään, koska hän uskoo Jeesukseen Kristukseen, joka asuu hänen sydämessään. Halleluja kiiri käytävillä joka aamu, kun Hannes kiitti vuolaasti jokaisesta alkaneesta päivästä.

Yksi kaunis aamu Hannes pyysi minua istuutumaan vuoteensa vierelle. Hän kertoi nähneensä näyn, jossa Jumala oli ilmoittanut hakevansa hänet taivaan kotiin tammikuussa. Tuntui kuin ihmeellinen rauha olisi laskeutunut huoneeseen. Kun seuraavan talven helmikuussa luin sunnuntain Karjalaisesta kuolinilmoituksia, kahvikuppi pysähtyi huulilleni. Hannes oli päässyt ikuiseen kirkkauteen viimeinen päivä tammikuuta. Kylmät väreet menivät selkää pitkin. Oliko se vain sattumaa vai onko meillä johdatusta jossakin?

Vaikka työsopimukseeni ei kuulunut kuin vanhusten hoivaaminen, tilukset ja talo olivat aamusta iltaan täynnä muutakin sekalaista seurakuntaa, jonka perään oli parempi katsoa tai sai katua. Pihalla juoksenteli paitsi yrittäjän lapset, myös kanalauma, julmetun kokoinen hirvikoira, puudeli, pari corgia ja kissaa sekä kani. Joskus pelastin vauvaksi puetun puudelin lasten rattaista ja opetin, että hamsteria ei kannata taluttaa valjaissa. Lusikkaa sopassa hämmensivät paitsi asukkaiden omaiset, myös minun omalaatuiset omaiseni. Isäni kävi tuon tuosta pihassa kuorma-autollaan piirakkaa kyselemässä ja naisia naurattamassa. Itseäni nauratti enemmän ambulanssikuskien vitsit.

Eritteiden ja varsinkin paskan kanssa tulin työssäni sinuiksi hyvin varhain. Herkkua riitti niin sängyissä, vaipoissa kuin sormenpäissäkin ja siinä sivussa tuli hinkattua kanankakat kuistilta. Paskan kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa – sehän on vain sitä itseään, mutta silloin syletti ja pahasti, kun kusta kuurasin. Kerran eräs rouvashenkilö päätti nimittäin järjestää minulle yllätyksen. Kun kurkkasin hänen huoneeseensa ja hihkaisin hyvät huomenet, rouva katsoi suoraan silmiini ja kaatoi yön yli muhineen, piripintaan pissityn portatiivin parketille. Sameaa ja pistävän hajuista pissiä nelinkontin luututessani yritin ajatella mukavia. Kohta kuvittelinkin olevani Tuhkimo ja päätin, että kunhan kello lyö iltakahdeksan niin kiiruhdan tansseihin! Portatiivin loihtisin Porscheksi ja hirvikoiran Hunksiksi. Pissisten työhousujen tilalle taikoisin jänisturkista roiskeläpän. Jo vain alkoi luutu lentää.

Rakkaimpia muistoja hoivatyöstä olivat hellät hetket ja yhteiset tarinatuokiot vanhusten kanssa. Jos muussa säästettiin, niin haleissa ja huumorissa ei. Aamupäivisin oli mukava kerätä sekalainen sakki olohuoneeseen ja lukea ääneen päivän Karjalaista. Sekaan pistelin pähkinöitä: mikähän päivä ja vuosi mahtaa olla meneillään, paljonko maksaa maitotölkki ja mikä oli miehiään Paavo Väyrynen.

Komiikkaa ei päivistä puuttunut. Joskus kaivelin tekohampaita vessanpöntöstä ja silmälaseja pakastimesta. Kerran jouduin pyllistelemään ja tappamaan olemattomia hiiriä sängyn alta, jotta asukit saisivat yönsä nukuttua. Pyykkiä opin pesemään kantapään kautta, kun tylsistä beigenvärisistä mummo-sloggeista tuli pinkkejä.

Yhden jouluaatonkin vietin hoitokodissa. Eräs mummo seisoi aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja toisteli ikkuna huuruten kysymystä ”Milloin pukki tulee?” Kun kello raksutti kuutta ja kuulin saman kysymyksen sen sadannetta kertaa eikä luvattua pukkia vieläkään näkynyt, meni hermo. Hipsin Golfin takakontille ja vedin itse joulupukin vermeet niskaan. Kun olin valkoparran asussa jakamassa vanhuksille paketteja, ikkunaan koputettiin. Toinen pukki siellä vilkutteli meille iloisesti ikkunasta.

Nuo kolme työntäyteistä kesää olivat kova koulu nuorelle tytölle, mutta ne tekivät minusta osittain sen, mitä olen tänä päivänä. Nuo elämänmakuiset ja paskankatkuiset päivät opettivat ottamaan tilanteet haltuun riuskin mutta lempein ottein. Taidoista ja kokemuksesta on ollut myöhemmin hyötyä niin kotileikeissä kolmen lapsen äitinä kuin kodin ulkopuolisissakin roolisuorituksissa opettajana ja toimittajana. Tiedän että selviydyn mistä vaan ja mikä tärkeintä – kohtaan ihmisen ihmisenä.

Tsemppiä kaikille hoitotyötä tekeville! Ansaitsisitte enemmän kiitosta, arvostusta ja ennen kaikkea parempaa palkkaa.

Asukkaiden nimet ja koirien rodut muutettu tunnistamisen välttämiseksi. Hoitokoti on lopettanut toimintansa yli 15 vuotta sitten.

Kategoriat
Yleinen

Kumi kaput ja tankki täynnä tyhjää

Tien päällä, osa 1.

”Vaimos tuli tänne bensavalo palaen ja ruuvi renkaassa. Tykkää vissiin elää reunalla”, viestitti mieheni velikulta juhannusaattona veljelleen.

Reunalla? Kyllä minä ihan kieli keskellä suuta sain ajella viimeiset viisitoista kilometriä.

Kaikki alkoi siitä, kun aamulla heräsin pesueeni kanssa mökiltä ja isommat alkoivat heti herättyään rankuttaa, että haluavat toiseen mummolaan juhannusta juhlimaan. Serkkujen seura poltteli. Mikäs siinä, eipähän tarvitsisi itikoiden ininän ohella kuunnella muuta ininää. Pakkakin oli jo valmiiksi levällään, kun ukko kökötti yksin kotona karanteenissa ulkomaankomennukselta tultuaan.

Suunnittelin, että viidenkymmenen kilometrin maakuntamatkalla pienin ottaisi kätevästi päikkärit ja tekisin ylimääräisen koukkauksen naapuripitäjän puolelle rakkineen tankatakseni. Samalla kun nönnöttelisimme menemään, voisimme ihailla keskikesän komeita maisemia ja lipaista jäätelöuutuuksia.

Kun teimme mökkirannassa lähtöä, kehotin lapsia höristämään korviaan.

– Kuikka! Laittakaa silmät kiinni ja kuunnelkaa. Kappale kauneinta Suomea.

Isoin ei arvostanut: – Joku sorsa rääkyy, mitä ihmeellistä tuossa on?

En luovuttanut vaan jatkoin: – Ja mitkä tuoksut! Laittakaa silmät kiinni ja haistelkaa. Koivun ja helteisen mullan aromi! Yöttömän yön tuulahdus.

Isoin: – Joo. Paska haisee! Nyt lähetään!

Keskikokoinen venyttäen: – Kato äiti kärpänen! Itkeä tiiiiirautapa vähän, kun on niin söpö ja yksi jalka puuttuu.

Huokaisin syvään, starttasin auton ja haaveilin siitä omasta iltahetkestä, kun saisin istuutua kissan ja viinipullon kanssa laiturille ja huudella kuikan kanssa kilpaa yöttömän yön tarinoita. Ehdottomasti tai estottomasti tekisin myös pari juhannustaikaa. Ainakin piehtaroisin alasti kasteisella niityllä ja… Takapenkin möly palautti nopeasti nykyhetkeen. Pienin kiljui, kun ei saanut riisuttua nukelta housuja ja keskikokoinen rääkyi, kun isoin veti letistä. Väänsin namikasta Topi Sorsakosken kovemmalle ja painoin kaasua.

Matkan puolivälissä pysähdyimme Ahvenisen kioskille. Parkissa oli muitakin juhannusliikkujia ja kesäesat olivat silmin nähden hyväntuulisia. Siinä Kingis-puikkoa nuoleskellessani ja lasten tökkiessä tuuteilla toisiaan eräs mies askelsi viereeni ja totesi, että ”Sulla on tainnut mennä kumi puhki”. Luulin ensin, että mies vihjaili kyvystäni lisääntyä, mutta sitten hoksasin sormen, joka osoitti autoni eturengasta. Ou shit.

Pian selvisi, että renkaaseen oli porautunut ruuvi ja ilmat olivat sen takia jääneet matkalle. Apua ei tarvinnut kuitenkaan kauaa odottaa. Neljästä suunnasta riensi miestä apuun, vaikka mekko ylsi alle vesirajan. Charmikas taksiautoilija otti ohjakset käsiinsä ja alkoi täyttämään tyhjää rengasta kompuralla. Siinä kumin turvotessa yksi pelastajista alkoi arvuutella, miksi olen niin tutun näköinen. Toista kiinnosti hirveästi, miksi minulla ei ollut miestä mukana. Vastasin olevani niin liukas liikkeissäni, ettei ukko pysy kyydissäni. Tästäkös mies innostui ja halusi väen vängällä viedä minut iltakaljalle ja tutustua lähemmin, vaikka takapenkki oli täynnä tappelevia lapsia. Täytyi olla kaverin todella pahasti juhannusheilan puutteessa. 

Kun rengas oli toimintavalmis, kiitin vuolaasti pumppauspalvelusta ja yllytin ihailijaani kokeilemaan juhannustaikoja. Tiedä vaikka tuleva vaimo kurkistelisi kaivosta tai lammen pinnasta. 

Loppumatka sujui rattoisasti, vaikka Volvo hiukan alla vapisikin. Anoppilan pihaan päästyäni sain tietää, että mieheni velikulta oli sopivasti verstaalla valmiina palvelukseen. Jostakin kumman syystä kytymies on aina paikalla silloin, kun tarvitsee paikkailla vesiputkia tai renkaita tai porailla ovia pois paikoiltaan. Lucky me.

Apupoika antero paikkasikin renkaan käden käänteessä, mutta pian paljastui uusi ongelma: punaisena helottava bensavalo. Ou shit. Sehän se oli, kun jäätelöä lipoessani mietin, että jotain oli unohtunut! Tämäkin vielä. Normaali auto kulkisi vielä sata kilometriä bensavalon palaessa, mutta ei meidän kosla. Ihme että vaivaantui edes ilmoittamaan menoveden ehtymisestä. Anoppi pudisteli päätään. Ei ollut pitkä aika, kun toinen miniä oli jäänyt samaisella Volvolla pihaan bensan loppuessa.

Huokaisin. Ei kai auttaisi kuin lähteä kanisteri kainalossa tien päälle. Vaan tiedä häntä, kuinka monta uutta ystävää sillä reissulla saisin – ei olisi pitkä matka Selostajantorpalle välipalalle ja matkalla voisi pysähtyä keräämään sen seitsemää sorttia kukkaa ja… Haave ylimääräisestä juhannusajelusta tyssäsi kuin seinään, kun mieheni velikulta sukelsi aitan uumenista kanisteri kädessään. Oli pieraissut jostain pari litraa bensaa, että pääsisin tankille asti. Varsinainen sankari – paitsi arjen, myös juhlan.

Kun illalla laskeuduin kotterollani takaisin mökkipihaan, takapenkiltä kuului tasainen kuorsaus. Pienin nukkui niin sikeää unta istuimessaan, ettei herännyt, vaikka millä yritin tökkiä. Great.

Kun pienin puoli kahdeksalta suvaitsi herätä, virtaa oli kuin sinne tänne räiskivässä juhannusvihdassa. Laiturille kyllä pääsin, kuten oli haaveillut, mutta istua en ehtinyt puhumattakaan siitä, että olisin vastannut kuikan tai viinipullon kutsuhuutoon. Pienimmällä oli näet omat juhannustaikansa – suu kävi koko ajan kuin loitsuja sylkevällä shamaanilla ja kädet riipivät kukkia mummon kalliilla rahalla ostamista amppeleista. Sitten juostiinkin alasti pitkin laituria ja ympäri halkopinoa. Pienin edellä, minä perässä.

Koska ensi juhannukselta toivon vähemmän äksöniä, aion vastedes pitää kumeista parempaa huolta. 

Kategoriat
Yleinen

Vaahtobileet

Vietimme taannoin viikonloppua anoppilassa kaikenlaista puuhastellen ja uutta peltistä perheenjäsentä ihmetellen. Taisi olla joku nostokurki tai kurkinostin. En muista, itseäni kiehtoi enempi se pellolla käyskentelevä kaksijalkainen kurki, jota ei tarvinnut yötä myöten maanitella liikkumaan.

Lauantai-iltana ukko tiedusteli naama ja kädet mustan rasvan peitossa, että haluaisiko rouva kylpee. Minä sanoin, että en mie tuommosen kanssa, joka ei ossaa edes ärrää sanoa. Vanha vitsi ei miestäni juuri naurattanut, mutta itse hirnuin omalle hauskuudelleni. Kaikki hyvinvointivalmentajat, life koutsaajat ja elämäntapaintiaanit sanovat, että on elintärkeää viihtyä itsensä seurassa. Minä tyttö se viihdyn.

Tottahan toki sitten päädyimme lauantai-illan ratoksi saunan lauteille miehen mustaa nahkaa hinkkaamaan ja kylvimme oikein pitkän kaavan mukaan. Kun löyly puraisi liiaksi, menimme saunan kuistille jäähylle ja ajattelin korkata oluen. Kun ryhdyin kaatamaan tölkistä olutta lasiini, loogisesti ohjelmoitu mieheni ei voinut olla puuttumatta toimenpiteeseen.

Mies: – Ei tainnut tulla kuin pari senttiä tuon vaahdon alle.

Minä: – Vaahto on kaunista. Saapi vaahtoviikset kaupan päälle. Kato vaikka! [Tinsku näyttää naamaansa ja irvistää]

Mies: – Etkö voinu kaataa silleen, että ei vaahtoa?

Minä: – Mitä sinä siinä vaahtoat? Ei se kato oo niin justiinsa. Ei elämä ole niin justiinsa.

Mies: – No jos sinä kaadat itsellesi olutta, niin varmaan haluat sitä juodakin.

Minä: – Kaikki aikanaan. Ja kyllä tähän maailmaan vaahtoakin mahtuu. Sitä paitsi on iso muki.

Mies: – Mutta kun kallistaa mukia, niin ei tule vaahtoa.

Minä: – Tiedän.

Mies hymähtää ja korottaa ääntään: – No jos sinä tiedät, miten olutta kannattaa kaataa, niin miksi sinä et tee niin?

Minä: – No enpä jaksanu ottaa toista kättä kaveriksi. Olisi liian tylsää kaataa virtaviivaisesti.

Mies: – Eli on OK kusta vessan lattialle, jos ei jaksa ottaa toista kättä kaveriksi.

Minä nollasta sataan kiihtyen: – No eihän oluen kaatamista yhdellä kädellä ja kusemista ilman kättä voi verrata millään tavalla toisiinsa!! Onko tämä jotain miehen logiikkaa? Jos laitan vähän vaahtoa mukiin niin siitä ei tule vahinkoa eikä tarvii luututa lattiaa. Jos kuset lattialle niin joudut moppaamaan. Enkö saatana saa kaljaakaan kaataa omalla tavallani?

Mies: – Ihmettelen vaan.

Tinsku alkaa laulaa: – Sinä valitsit minut, minut, minut. Joo ja minut sinä sait. Ota minut tällaisena kuin oon. Tällaisena kuin oon…

Mies: – Elä laula. Eipä ollu kaikki featuret silloin ilmassa, kun tavattiin.

Minä: – Nonni, mieki rakastan sinnuu. Saanko nyt kylpee?

Kategoriat
Yleinen

Vesileikkejä ja velikultia

Moni ystävä sanoo, että meillä on viihdyttävää käydä kylässä. Kun saa piirakkaa lautaselle ja kahvikupin käteensä, on mukava seurata sketsiä aitiopaikalta. Farssiksi näytelmä muuttuu siinä vaiheessa, kun mies on lähtenyt työmatkalle. Viiden tunnin todennäköisyydellä hajoaa joko tietokone, auto, pyykinpesukone tai ulko-ovi. Tai sitten hajoaa kissa, joka on niellyt rautalankaa ja ilta vierähtää rattoisasti eläinlääkärin päivystyksessä.

Viime viikolla mies lähti Tukholman kautta Keski-Eurooppaan. Kun auton perävalot hävisivät näkyvistä, pidätin hengitystä seuraavat kaksi tuntia enkä uskaltanut liikkua. Mitä pasahtaa, missä napsahtaa, mikä hajoaa tällä kertaa atomeiksi?

Ei mennyt kuin yksi yö niin johan alkoi tapahtua. Ajattelin lauantain ratoksi vähän kastella takapihan nurmikkoa, sillä olin paikkaillut pari päivää aikaisemmin kaljuja länttejä uusilla nurmikonsiemenillä. (Aloitin muuten epäonnekseni siementämisen pihan perimmäisestä nurkasta niin, ettei aitiopaikalle riittänyt siementä sitten alkuunkaan. Enkä ole muistanut ostaa lisää kylvettävää. No, kolme viikkoa ja silmä tottuu.)

Otin kasteluvettä kannuun lähimmästä ulkohanasta. Kun käänsin hanaa kiinni, se hannasi pikkuisen vastaan, mutta taipui tahtooni. Kun toistamiseen täytin kannun ja olin sulkemassa hanaa, vesisuihku ei katkennutkaan. Väänsin vuorotellen molempiin suuntiin, mutta suihku vain yltyi. Väänsin kaikin voimin, mutta vesiputous ei ottanut talttuakseen vaan ryöppysi iloisesti pitkin seiniä, maita ja mantuja.

Isoin huusi hädissään, että pelottaa. Minä huusin paniikissa, että ei paniikkia, äiti hoitaa! Keskikokoinen itki, että kukat kuolevat vedenpaisumukseen. Minä karjuin, että ne kuolee kumminkin.

Toiminnan ihmisinä lapset alkoivat kantaa erikokoista ja -näköistä sankoa vesisuihkun alle.  Löytyi laastisankoa, multasankoa ja marjasankoa. Isoin löysi jostain hervottoman kokoisen vuotavan saavin – ja jostain tiskin alta oksennussangon. Pian vesisuihkun seassa sinkoili multapaakkuja ja epäilyttäviä eritteitä. Pienin kantoi tormakkana hiekkalaatikolta aina vain pienempiä ämpäreitä, jotka lensivät paineen alla ilmojen halki. Pian mukulat olivat yhtä märkiä kuin äitinsä. Minä sörkin edelleen hanaa naama vettä valuen ja huusin että kantakaa mieluummin jostain puhelin, sillä taidetaan tarvita apua.

Niin, kenet hälyttäisin apuun? Naapurin mies härräsi pihalla ja varmasti kuuli härdellin, mutta siltä en aikonut pyytää yhtään mitään – en ainakaan miss märkämekkona. Vittuili viime vuonna, kun jätin peräkärrin väärään paikkaan. Toisestakin naapurin miehestä oli havainto, mutta sille en kehtaisi huudella mitään. Todisti laulu- ja tanssiesitystäni pari viikkoa takaperin. Nyt jos menisin raja-aidan taakse huitoutumaan, niin luulisi että tällä kertaa esitän sadetanssia. Kolmannelle naapurin miehelle voisi soittaa, mutta se oli vähän liian mukava mies. En sitten millään hennoisi häiritä viikonloppuna. 

Ärsytti. Aikun naapurit olisivat olleet viivana pihassa jo ensimmäisen perkeleen kuultuaan.

Päätin soittaa miehen veljelle. Hän ei ollut olemukseltaan mikään mister sunshine, joten tuskin ärsyyntyisi häiriöstä sen enempää olipa arki tai pyhä. Kytymies ampaisikin tuota pikaa valkoisella ratsullaan pihaan ja yritti vääntää hanaa. Suihku ei kesyyntynyt muskeleidenkaan alla, joten ei siis ollut kyse voimasta. Huojentavaa. Seuraavaksi kuulin oleellisen kysymyksen: missä teillä on pääsulku? Tosiaan! Eipä ollut tullut mieleen sulkea vettä. Eikä ollut kyllä muuton jälkeen koskaan käynyt mielessä tiedustella ukolta, missä meillä on pääsulku. Ei sillä että olisin hanan sijaintia enää huomenna muistanutkaan, vaikka olisin kysellyt.

Sillä aikaa kun arjen sankarini pyllyili pääsulkua etsiessään, katseeni viipyili aavistuksen liian pitkään saunan lauteiden alle sukeltavien pakaroiden perässä ja hävitin yhden lapsistani. Litimärissä kengissä ja tukka vettä valuen juoksentelin paniikissa ympäri taloa ja seuraavaksi pitkin poikin leikkipuistoa pienintä huhuillen. Lapsi löytyi lopulta sisältä. Älysormukseni huuteli, että päivän askeltavoite on melkein suoritettu. Keep going! Teki mieli heittää huutelija lähimpään vesisaaviin.

Kytymies sai vaihdettua hanaan väliaikaisen osan ja muutama päivä episodin jälkeen saapui putkimies, kutsutaan häntä vaikka Panuksi. Samalla ovenavauksella tuli myös siskoni, joka oli tehnyt edellisenä päivänä tinskut. Oli mennyt vääntämään omaa ulkohanaansa ja saanut never ending sadetuksen päälle. Putkimies opasti meitä molempia konkreettisin käsimerkein, että hanan sulkeminen on taitolaji.

Kun Panu härräsi röörien kimpussa, otin lohilaatikon uunista ja työnsin tilalle omenapiirakan. Keskikokoinen sattui tulemaan keittiöön ja tarkkaili puuhiani. Pian hän venytti pikkuvanhalla äänellä:

– Ihanko oooomin pikku kätösin leipasit vähän Panulle piirakkaa?

Hämmentävää. Vaikutti siltä, että äidin verbaalinen lahjakkuus ja isän vittuilun taito olivat risteytyneet ja siirtyneet seuraavalle sukupolvelle jo varhaisessa vaiheessa.

Vastasin lapselleni, että kyyyyyllä vähän menin ja leipasin, sillä Panu oli piirakkansa ansainnut. Lisäsin myös, että meinasin seuraavien päivien aikana leipasta vähän muillekin naapuruston miehille, sillä heidän kädentaidoilleen tulisi olemaan vielä käyttöä tässä elämän teatterissa. Meidän farssi ei näet kaipaa yleisöä vaan roolisuorittajia.

Kategoriat
Yleinen

Kultainen suihku

Meillä sattui viime viikolla vesivahinko, jonka seurauksena juoksentelin miss märkämekkona pitkin pihoja ja kotikatua. Episodi sai muistelemaan vuosien takaista hieman tahmeampaa suihkua. Se jos pikkuisen rypee puhtaassa vedessä omalla etupihalla ei ole mitään verrattuna siihen, kun saa kultaisen suihkun keskellä kaupanlattiaa.

Kymmenen kesää sitten remontoimme kotimme kylpyhuonetta. Tai siis siippani ja hänen hanslankarinsa. Minä olin aikaani edellä ja tein työhuoneessa etätöitä käyden välillä hämmentämässä soppakattilaa, jotta raskaan työn raatajilla riitti apetta purtavaksi.

Remonttireiskamme, kutsutaan häntä vaikka Enskaksi, oli metka tapaus. Oikein leppoisa kaveri, mutta liikkeissään varma ja vikkelä, silmissä mukavasti tuiketta. Kivannäköinenkin oli ikäisekseen. Näin hänestä pari märkää untakin; oli oikein kuuma kesäpäivä ja sekoitimme niin kiivaasti liisteriä, että hiki lensi.

Yksi heikkous Enskalla kuitenkin oli. Enskan piti saada joka aamu kaljaa ennen kuin vasara pysyi kädessä. Koska olin muonitusvastaavan roolissa, sain aamulla ensitöikseni lähteä hakemaan S-marketista tuota kullankeltaista elämän eliksiiriä.

Kaupan kaljahyllyn edessä seistessäni mietin, että Enska saattaisi tykätä Karhusta. Olihan hän metsien mies. Rupesin kurkottamaan kohti Karhun sikspäkkiä, mutta kuinka ollakaan, sikspäkki luiskahti kädestäni keskelle kaupan lattiaa. Kaikki kuusi lasipulloa menivät tuhannen pillun päreiksi ja haiseva kaljalätäkkö sirpaleineen levittäytyi laajahkolle alueelle kullaten lattian mennessään. Myös kenkäni saivat osumaa.

Menin hakemaan myyjää, vaikka kyllähän punapää oli jo kuullut ja haistanut touhuni kuten moni muukin aikainen ostosten tekijä. Myyjä hymyili rohkaisevasti, että ei haittaa, kaikille sattuu joskus vahinkoja.

Koska en uskaltanut enää toistamiseen sikspäkkiin koskea, otin hyllystä hidastetuin liikkein pari yksittäistä kaljapulloa ja laskin ne oikein varovasti ostoskoriini ja kassalle.

Seuraavana aamuna Enskalla oli taas jano. Olin itse juonut iltapalaksi jääkaappiin jääneet aamukaljat, joten ei auttanut muu kuin nousta pyörän selkään ja lähteä keskiketteränhakumatkalle lähikauppaan.

Kaljahyllyn eteen päästyäni oli selvää, etten enää kajoaisi lasipulloihin. Räjähtäisivät käsissäni kuitenkin. Nappasinkin vierestä kätevästi sikspäkillisen tölkkiolutta. Tai yritin napata, sillä kuinka ollakaan, sikspäkki luiskahti sormistani keskelle kaupan lattiaa. Kaksi pahiten osumaa saanutta tölkkiä alkoi pyöriä lattialla vimmatusti ympyrää ja ruiskuttaa kunnon paineella kaljaa pitkin poikin seiniä ja lattioita. Sihisevä ja suhiseva kalja kasteli myös minut päästä varpaisiin. Tukasta valui kultaista nestettä ja mekko liimautui kaljasta märkänä kiinni vartaloon.

Muiden kaupassa kulkijoiden ilmeet olivat näkemisen arvoiset, mutta kukaan ei uskaltanut nauraa ääneen.

Eihän siinä auttanut kuin lähteä hakemaan myyjää, vaikka tuttu haju varmasti kassaneitiä jo tavoittelikin. Pian kirosin mielessäni – kassalla istui sama punapää kuin edellisenä päivänä. Ei ollut todellista. Siirsin kaljaisia suortuvia otsaltani ja selitin, että tällä kertaa voisin maksaa aiheuttamani tuhot, sillä tämä alkaa olla päivittäistä. Teki myös mieli selittää, että en minä näitä itselleni ostanut, vaan Enskalle.

”Meillä on vakuutukset”, myyjä hymyili lohduttavasti. Sanoin että oikein hyvä ja että kannattaa pitää ne voimassa, sillä aion asua näillä hoodeilla vielä pitkään.

Koska en uskaltanut enää koskea lasisiin pulloihin enkä liioin metallisiin, nappasin hyllystä muovisen siideripullon matkaani.

Kotiin saavuttuani nakkasin pullon Enskan käteen ja sanoin, että alapa opetella juomaan siideriä. Kaljat saatte tästä lähin kantaa itse.

Kategoriat
Yleinen

Wannabe-viljelijän puutarhaniksit

Tykkään työntää sormiani erinäisiin paikkoihin – myös multaan. Minulla onkin usein multaiset sormet, vaikkei yhtäkään multasormea. Molemmilla mummoillani niitä oli – yhdeksän kappaletta kummallakin ja viherpeukalot päälle. Lapsuuteni ryytimaat pursuilivat hernettä, porkkanaa, lanttua, salaattia ja pottua sen seitsemää sorttia. Valtavat mansikkamaat jatkuivat silmänkantamattomiin. Vattua ja viinimarjaa oli niin paljon, että riitti naapureille ja räkäteille. Kukissakin riitti valikoimaa. Liljat rönsyilivät kaikissa sateenkaaren väreissään ja iirikset levittäytyivät tiluksien laitamille asti.

Kuinka mukavaa olisikaan seurata suvun naisten sormenjälkiä. Olisipa kotoisaa idättää lasten kanssa papuja ja porkkanoita ja pyöräyttää kesäkeitto oman maan tuoreista antimista. Tai kastella daalioita somalla Vintage-mallin kastelukannulla ja seurata niiden yltäkylläistä väriloistoa pitkin kuumaa kesää. 

Tässä kohtaa kuuluu haaveet kaatuu -rätinää.

Osaan kyllä kokata toisten äitien kasvattamista rehuista kolmen ruokalajin illallisen ja poimia itse marjat metsästä, mutta jos pitäisi elää omavaraisen viljelyn varassa, perheeni kuolisi nälkään alle viikossa. Kun ei kasva sipuli, salaatti eikä suikerohanhikki, niin ei kasva. Ei kasva mikään muu kuin jokakesäinen käyrä otsaan.

Tällä hetkellä etukuistiani sulostuttaa jo tämän kesän kolmas kaunokainen. Ensimmäinen ruohonsilmäsolmukki (tai jotain) kohtasi määränpäänsä 12 tunnin sisällä, seuraajansa hortensia eli jopa vuorokauden. Mies kysyi, meinasinko ostaa uusia tapettavia. Tottahan toki, ei ole tapana luovuttaa. Nyt kuistiani koristaa petunia, joka on edelleen elossa! Tosin se on ollut uudessa kodissaan vasta kuusi tuntia.

Koska olen vuosien varrella jotakin oleellista oppinut puskissa rymyämisestä, haluan jakaa puutarhavinkkini muillekin poropeukaloille.

  1. Älä maksa paskasta

Hortonomiystäväni neuvovat, että kaikki lähtee lannoituksesta. Kuulkaa kokeiltu on kaikkea paskaa vähän eri paketissa ja kaikkia elikoita, jotka juoksemalla olen kiinni saanut. En tiedä minkä Supi 100:lla kasvaneen supermarsun ulostetta muut työntävät vakoihinsa, mutta minun horsmieni kasvukäyrään ei vaikuta kanankakka, ei lehmänlanta eikä hevosenpaska. 

Olen myös itse yrittänyt jauhaa paskaa, sillä kukille pitää kuulemma jutella mukavia. Olen puhunut kielillä ja laulanut virsiä, mutta mikään ei ole riippalehtiä piristänyt. Suurin osa kurpitsoista, kirveleistä ja kehäkukista päättää päivänsä viiden päivän sisällä. Ne, jotka sinnittelevät, näyttävät rukoilevan armokuolemaa. 

Summan av kardemumman: älä tuhlaa rahojasi paskaan, ellet saa sitä ilmaiseksi naapurin ihahaalta.

  1. Kasvit tarvitsevat elääkseen vettä

“Kastele hyvä nainen” on fraasi, jonka usein kuulen korvissani. Kyllä minä elättejäni kastelen, mutta kun sitä vettä on aina joko liikaa tai liian vähän – kuten sitä paskaakin. 

Totuuden nimissä ovathan ne vesileikit muutaman kerran unohtuneetkin. Se vaatii kyllä jo taitoa, että saa aavikkokasvit ja havupuutkin nirhattua. Viime vuonna kannoin isolla rahalla ostetun lännen kaktukseni samaan joukkohautaan sen joulukuusen kanssa, josta tuli legenda vasta kuollessaan. Kun naapuri kantoi jouluaattona omaa kuusipuutansa sisään, minä kannoin omaani ulos. Lasten kyyneleet olivat ainoa kostea asia, jonka kuusiparka kunniapaikaltaan ehti nähdä. Ja nekin liian myöhään.

  1. Käytä kumia

Jos uhriluku kasvaa huolestuttavasti, on ihan ok luovuttaa – niin minäkin teen aina hetkellisesti. Nykyisin saa ostettua hämmentävän aidon näköisiä muovisia tekokasveja ja -kuusia, jotka tekevät kodin ilmeestä yllättävän viihtyisän. Eikä tarvitse miettiä, ryystävätkö ne liikaa vettä vai eivät.

  1. Älä lipaise liian aikaisin

Jostain syystä viljelykseni antavat ymmärtää, mutta eivät ymmärrä antaa. Kerran kasvihuoneessani oli punainen paprika, jota oikein ihmeenä valokuvasin. Kurpitsat antoivat lupaavan alun ja pari tomaattiakin turposi. Seuraavana aamuna kohtasin yllätyksen. Paprika oli rusinaakin ruttuisempi kuvatus, tomaatit olivat näivettyneet paikoilleen ja kurpitsat jäivät kooltaan coctailkurpitsoiksi.

Älä siis nuolaise ennen kuin tipahtaa. Tosin tässä tapauksessa ei ole väliä vaikka jäisi tipahtamatta – jää joka tapauksessa paha maku suuhun.

  1. KVG

Viljely-yritykseni ovat herättäneet vuosien saatossa hilpeyttä kavereissani. “Tuon kotkansiipisaniaisen pitäisi päästä varjoon.“ “Kesäkurpitsa vaatii kompostimullan.” “Tuo kasvihuoneen ovi pitäisi olla auki.”. Aivan, olinkin mielessäni ihmetellyt, miten ihmeessä pölyttäjät pääsevät istutuksiani työstämään.

Googlettaminen ei varmasti tekisi pahaa ennen taimien kanssa tuhraamista. Mutta kuka niitä käyttöohjeita jaksaa enää vapaa-ajallaan lukea, kun niitä myös työkseen kääntää? 

  1. Opettele iloitsemaan matkasta, älä määränpäästä

Vaikkei puutarhani satoa tuotakaan, elän ihmeiden aikaa joka kesä. Kun viime kesänä iskin intopiukeana herneitä multaan, ne räjähtivät. Basilika teki lehtien sijasta kukan, ja helppoakin helpompi hoitoiset mehikasvit kuolla kupsahtivat jo ruukkuunsa.

Mitähän ihmettä ja kummaa puutarhassani tänä kesänä tapahtuukaan? Oli se sitten pieni tai suuri ihme, aina sitä on ilo yhdessä lasten kanssa seurata! Ja ihme se on kasvamattomuudenkin ihme.

  1. Syö surutta anopin pellosta

Heinäkuu ottaa erityisen koville wannabe-viljelijän arjessa, kun on aika seisoa anopin kasvimaalla suu ihmetyksestä ammollaan. Punajuuret ovat lautasen kokoisia, tillit päätä pidempiä ja pavunvartta pitkin voisi kiivetä taivaaseen. Kurpitsoita ei jaksa autolle asti kantaa. ”Ota mitä haluat”, anoppi myhäilee. Pottuileekohan potuillaan? Koska itse en ole yrittämisestä huolimatta onnistunut pitämään hänen poikaansa kylläisenä, olen ottanut anopin eväät nöyränä vastaan. Ja otan vastedeskin.

  1. Epäonnistumisesi ruokkii muita

Koska en älyä lopettaa puskaleikkejäni, olen järkeillyt, että kuolemaan tuomituista kokeiluistani on iloa muille. Vaikken itse ruokkisi itseäni, ruokin sentään paikallisia yrittäjiä. Eräs ulkomaalainen kukka- ja vihannesmyyjä oli kerran kuvaillut äidilleni parasta toriasiakastaan näin: ”Ensin hän tulla ja ostaa siemen. Kun se ei idä, hän tulla ja ostaa taimi. Kun se ei kasva, hän tulla ja ostaa kokonainen kukka tai vihannes.”

Mikä torimyyjien lempilapsi olenkaan!

  1. Löydä oikea lajisi

Se kirsikkapuu, joka odotti kaksi kuukautta takapihallani, että saisin sille kuopan kaivettua, ei selviytynyt. Täysin väärä kasvi siis. Pari viikkoa sitten sain anopilta taskujuorun poikasia. Löysin ne kolme päivää sitten putkikassini pohjalta muovipussiin sullottuina. Olivat oikein virkeitä. Tiesin heti, että olin löytänyt oman lajini. Toivoa siis on.

Kategoriat
Yleinen

Mitä on tämä hiljaisuus?

Jos ei ollut helppoa karanteeniaikana, ei ollut kivutonta palata normiarkeenkaan. Yksi kolmesta kersasta tihrusti keskiviikkoiltana itkua, sillä kouluun meno ahdisti. Toista ärsytti, kun toista ahdisti. Sanasotahan siitä syntyi. Pienin huusi Hiiiijjjjaa (hiljaa) ja mesosi ilmaa kuin italialainen.

Itselleni iski paniikki, sillä isoimman päiväkirjasta oli merkkaamatta kolmen viikon tehtävät. Voisiko lapsen panna sanomaan, että kissa söi vihkon?

Kello 23.30 istutin ukon pöydän ääreen ja ilmoitin, että illan lottoarvonta alkaa. Pläräsimme yhdessä Wilmaa, koulukirjoja ja muistilohkojamme ja arvoimme, mitä lapsemme on mahdollisesti tehnyt kaksi ja puoli viikkoa sitten maanantaina ympäristöopin tunnilla. Mitäs pannaan käsitöihin? Ainakin se maalasi sänkyä, latjasi halkoja ja rakensi kuljetuskärrin pikkusiskolleen. Viimeisen päivän kohdalle kirjoitin hiekkakakkujen leipominen 25 minuuttia. 

Kello 24 reikä reikä tajusin, että illan jokeririvi oli vielä arpomatta. Monelta ja missä kenenkin piti aamulla olla ja miten pitkillä turvaväleillä? Wilma auki uudelleen. Seuraavaksi muistin, että pienimmälle olisi varmaan syytä sulloa kurahousua ja varahanskaa hoitokassiin ja että niihin hynttyisiin olisi varmaan hyvä tussata nimikin. Tussia epätoivon vimmalla etsiessäni kehittelin päässäni erilaisia skenaarioita, millä tavoin hoitotädit yrittäisivät saada lastani ruotuun. Sehän on elänyt kahdeksan viikkoa kuin pellossa – ei suostu käyttämään sisällä housuja tai ruokalappua eikä ulkona hanskoja tai kenkiä. Ei suostu syömään syöttötuolissa vaan kulkee kananmuna kädessä mäihäten seinät mennessään. Ja huutaa tunnin naama punaisena ennen kuin nukahtaa päiväunille. Sitten välähti. Jumankekka – eipä ole enää minun ongelmani! Nukahdin virne naamallani.

Aamulla yksi kolmesta tuhersi edelleen itkua. Perheen hilda hulda huoleton nukkui sen sijaan autuaan unta, laskeutui yläkerrasta likaisessa t-paidassa ja liian tiukoissa leggareissa. Polvessa ammotti reikä. Käskin vaihtamaan pimakat housut toisiin, oltiin sentään siirtymässä ihmisten ilmoille. Mies halusi tietää, mitä tarkoittaa pimakka.

Leipiä voidellessa alkoi laulattaa. Olo oli kuin talven parsinavetassa lusineella lehmällä, joka kevään korvilla vapautuu löysästä hirrestään. Avasin aamun Tommi Läntisellä ja heilutin vähän pyllyä: Oon taas! Oon vaan! Kun mä olen villi taas ja vapaa… Mies ei arvostanut vaan jyrähti: – Oikeesti. Ei tätä. Ei jaksa.

Minä: – No etpä tietenkään. Mistäpä täällä saisi iloita. Voi Luoja.

Mies: – Kutsu ihan vain aviomieheksi näin perhepiirissä.

Minä: – Just. Mietipä sitä päivää, kun en ole enää laulamassa.

Mies: – No sitten en varmaan itekään ole täällä enää kuulemassa.

– Hih, teillä on vielä pitkä elämä edessä, hirnui keskikokoinen ja meinasi tukehtua muroihinsa.

Luoja että rakastin tuon penskan tilannetajua.

Siinä aamupalaa rouskuttaessamme avauduin miehelle, miten uudelta ja ihmeelliseltä ajatus keskeytyksettömästä työpäivästä tuntui. Samaan hengenvetoon lisäsin, ettei tätä autuutta kumminkaan kauan kestä. Menisi ehkä neljä päivää, niin sairastuvat hoidossa. Ukko päästi pitkän huokaisun: – Maalataanko saman tien punaisella maalilla piru ulkoseinään? 

– Mikä piru? Ai se äitin peltinen flamingo? kyseli isoin ja sai isänsä tyrskimään naurusta.

Selitin lapselleni, mitä pirun maalaaminen seinälle tarkoittaa, ja lisäsin että äidin rakkaudella hankkima sisustuselementti ei liity tähän asiaan millään tavalla. Että isi on vain tehnyt äidin pinkistä peltiflamingosta oman demoninsa. 

Hampaita pestessä laulatti edelleen, olihan kyseessä melkoinen juhlapäivä vallitsevista olosuhteista huolimatta. Jostain syystä suusta sukelsi ilmoille Ricky Martinin I’m a desperado, underneath your window… – Oliko muita suuria illuusioita itestäs? mies huuteli ennen kuin painoi ulko-oven kiinni.

– Ole hiljaa! Aina saa hävetä! huusi isoin ja meni isänsä vanavedessä pihalle.

Olipa ihanaa päästä noistakin päiväksi eroon.

Päiväkodin ovella oli vastassa vieraat hoitajat. Great. Pienin väänsi itkua ja tarttui kaksin käsin takkiini kiinni. Luikin äkkiä pois ja huomasin mennessäni, että kengät ja haalari huusivat edelleen lapseni nimeä. Hups. Keskikokoista kouluun taluttaessani toivoin, että voisin dumpata lapseni koulun portille näkemättä opettajia. Hävetti vieläkin se tunteenpurkaus. Nyt hävetti lisäksi, että oltiin myöhässä. Pieni käsi puristi kuitenkin niin lujasti omaani, että kohtasin urhoollisesti omat demonini.

Parkkipaikalle palatessani jäin istumaan autooni ja tuijotin ikkunasta ulos. Mietin, miksi itkua pitää hävetä? Alkoi hävettää se, että kehtasin hävetä sitä, että itkin. Puristin rattia ja päätin olla häpeämättä tästä eteenpäin. Kun tuntee syvästi, elää isosti.

Samassa muistin, että olin yksin. YKSIN. Mieli alkoi poukkoilla yhtäkkisen vapauden tunteen huumassa. Jossain mielen perukoilla soi Olli Lindholm. Pian lauloimme yhdessä vanhalle koslalleni Vie mut minne vaan, taivaanrannan taa… Torikahvioon? Liekö auki. Satamaan? Saisi noutokaljan. Entä jos vain tykittäisi suoraa tietä eteenpäin? Vaihtaisi mopon alle? Tai menisi takaisin sänkyyn? Virtuaalijoogaa? Niin paljon ideoita, etten saanut yhdestäkään kiinni.

Päätin mennä kotiin ja keittää aamun toiset kahvit. Siinä minä sitten seisoin oranssi kahvikuppi kädessäni isossa talossa kuunnellen ja katsellen hiljaisuutta, joka vyöryi niskaan. Kukaan ei tapellut kaukosäätimestä, kukaan ei tanssinut pöydällä tai piirrellyt glitteritussilla sarvijaakkoja seinille. Kukaan ei viuhahdellut ilman housuja, vaikka juuri nyt sille olisi ollut tilausta. Alkoi itkettää. Mutta yhtään ei hävettänyt. Katse lipui ympäri kotia. Tuossa tanssittiin yhdessä zumbaa, tuossa leivottiin sämpylöitä. Nyt lähdettäisiin puistoon keinumaan. Jostain vyöryi päähän Eino Leinon runo, jonka mieleni sanoitti uudestaan: Mikä on tää rauha mun ympärilläin, mitä on tämä hiljaisuus? Mitä keksivi pääni menoks tää suuri ja outo ja uus? 

Hetken päästä otin itseäni niskasta kiinni. Miksi piti ilonpäivänä ruveta hautajaisvärssyä lausumaan tai muutenkaan hempeilemään? Kukaan ei ollut kuollut. Tältäköhän tuntuu sitten, kun pesä on tyhjä? Ei, nyt ei ollut oikea aika matkustaa aikakoneellakaan. Nyt piti nauttia yksinolosta ja tilaisuudesta tehdä työnsä tehokkaasti. Menin työhuoneeseen ja istuin koneen taakse. Jos ihan vain hetkeksi nostaisi jalat pöydälle, siemailisi kahvia oikein hitaasti ja olisi läsnä vain itselleen. Ja tuijottaisi naapurin hailankansinistä taloa eikä maalailisi siihenkään seinälle yhtään pirua.

Kategoriat
Yleinen

Koronapäiväkirja osa 3: Laiskanläksyjä ja liikakiloja

Herää mökillä siihen, että sen kerran kun pienin nukkuu yli kuuteen, kissa istuu palleasi päällä. Hymyile silti, sillä näit kertakaikkisen ihanaa unta ex-poikaystävästäsi. Puhuitte ruotsia koko yön!

Kun tokenet virneestä naamallasi, isoin hyppää sänkysi viereen ja selittää suu vaahdossa, että hän näki unta uudesta kypärästä, jonka visiiri meni huuruun. Sano ettei se ollut unta ja katso, kun isoin juoksee innosta kiljuen uuden kypäränsä luo, vetää sen päähänsä ja kaasuttelee ilmakelkallaan ympäri mökkiä. Ja herättää nukkujat.

Katso kelloa ja totea, että koko mökki on hereillä 6.30. Vie pienin kellimään ukin ja mummin väliin ja suuntaa kohti ulko-ovea ja huussia. Venyttele kuistilla ja valmistaudu vastaanottamaan uusi ihana aamu ja paluumuuttajien lumoava konsertti. Jossain huutaakin joutsen, mutta se huutaa kilpaa Reijo Taipaleen kanssa. Mene saunalle ja vedä radion töpseli irti. Jossain soi edelleen Satumaa, mene grillikatokseen ja vedä raivolla toisen radion töpseli irti. Toosa ei luovuta vieläkään. Mene verstaalle ja vedä entistä raivoisammin kolmannen radion töpseli irti.

Kipitä laiturille ja totea, että joutsen meni jo. Ihaile aamun kajosta kuultavaa taivaanrantaa ja kuvittele hetki, että saat mennä maanantaina töihin ja pääset hetkeksi lapsistasi eroon. Herää todellisuuteen ja muista, että ensi viikon ainut kontakti kollegoihisi on se, kun työkaverisi lupasi lähettää sinulle kuvan, jossa hän pyyhkii persettään kolumnikuvallasi. Heristä itsellesi sormea: mitäs menit louskuttamaan leukojasi ja virnuilemaan hänen vessapaperin hamstraukselleen. Kehuskelit, ettei sinulla ole ongelmaa pyyhkiä hanuriasi vedellä, sanomalehdellä tai sammaleella.

Mene takaisin sisään. Isommat tappelevat kaukosäätimestä ja pienin tanssiin pöydällä ilman vaippaa. Isälläsi on vauhti päällä ja sata ideaa tulessa. Et enää tiedä kumpi on rasittavampaa: olla karanteenissa omien lastesi vai oman isäsi kanssa.

Katso ulos ikkunasta ja huomaa, että jäällä kävelee ihminen. Kerro se muillekin ja katso, kun kaikki ryntäävät ikkunan ääreen: IHMINEN!! Vanhempasi alkavat tapella pilkkijän henkilöllisyydestä. Toinen inttää, että se on Notkomäen Auvo, toinen panisi vaikka päänsä pantiksi, että se kävelee yhtä ontuen kuin Turpeenmutkan Ansa. Huokaise ja ota lisää kahvia.

Vedä aamupuuro kitusiisi ja ripsarit silmiin. Lisää myös vihreää kajaalia yläluomiin, sillä et aio näyttää punasotkan pyrstösulalta vain, koska korona. Kuuntele, kun äitisi haukkuu sinua bimboksi. Meikkaa vähän lisää.

Vaikka on viikonloppu, aloita etäopetus, sillä isoimmalla on laiskanläskyä. Lapsesi heittää kirjan lattialle ja huutaa, ettei hän tee mitään paskaläksyjä äidinkielestä. Kovenna ääntäsi ja totea, että minä sinulle äidin kieltä näytän ja toista kulunut litania ”Minä olen nyt sinun opettajasi, sinulla on kotikenttäetu ja tämä on valtiovallan käsky.” Laske kymmeneen ja muistuta itseäsi, että olet ammattikasvattaja. 

Tarkista oma sähköpostisi sillä aikaa, kun isoin tekee läksyjään ja vääntää naamaansa. Pari opiskelijaa on palauttanut etätehtävänsä. Eräs teini viestittää, että tuntui hyvältä, kun kehuin hänen tekemäänsä taideteosta. Hänen mielestään se näytti ripulilta. Toinen sankari on tehnyt musiikkianalyysin Arttu Wiskarin biisistä Sirpa ja miettii, mikähän kone Sirpan Ladassa mahtaa olla. Naura ääneen.

Hätistä lapset ulos ja katso housuja jalkaan vetäessäsi, että pennut sitovat moottorikelkan perään pulkkaa. Huuda ovelta housut kintuissa, että pulkka irti ja välittömästi, sillä juuri nyt ei ole jaossa tehohoitopaikkoja. Yritä epätoivoisesti kiskoa toppahousuja ylemmäs, mutta totea, etteivät ne enää mahdu jalkaasi. Päätä ulkoilla ilman housuja. Eihän niitä kukaan muukaan karanteenissa käytä.

Mene rantaan ja köytä pienin rautalangalla kiinni potkuriin. Ajele potkurilla pitkin poikin Höytiäistä mummon ja isompien kanssa kilpaa. Aurinko porottaa, jää paukkuu ja poreilee. Mieti, ettei voisi olla paremmin.

Vaihda menopeli moottorikelkkaan ja kaasuttele jäällä kikatteleva kakaralauma kyydissäsi. Toivo näkeväsi mökkinaapurisi perhe edes vilaukselta. Katso, että siellähän ne vilkuttavat rannalla, mutta pidä etäisyyttä 300 metriä. Ovat etelästä.

Pienin nukahtaa kelkan ohjaustangolle. Raahaa veltto kuopus sisälle ja herättele syömään. Lapa riisipuuroa lastesi lautasille ja kuuntele kun äitisi huutaa lapsillesi, koska joku on läikyttänyt sohvalle maitoa. Muistuta äitiäsi, että hänkin on ammattikasvattaja.

Lapset tappelevat legoista. Yritä mennä tilanteen ulkopuolelle ja ryhdy pöllyttämään jauhoja. Pienin levittää sokerit lattialle. Laita siskollesi viestiä, että kohta menee vattupiirakka uuniin. Puhelimen ennakoiva tekstinsyöttö tarjoilee sanaa vittu piirakka. Kuka pervo näitäkin sanalistoja laatii??!

Sisko vastaa, että hän aikoo pysyä kotona ja noudattaa ohjeita tai kuollaan kaikki. Lue viesti ääneen kaikille ja kuuntele, kun äitisi haukkuu siskoasi nössöksi. Mieti mielessäsi, että aiot olla kannustavampi kasvattaja omille lapsillesi. Keskikokoinen jää miettimään tätinsä viestiä ja alkaa tuhertaa itkua ”Kuollaanko myö?”. Huokaise ja puhu kuin Ruuneperi.

Katso kelloa ja totea, että se on vasta puoli neljä. Ota pala vattupiirakkaa ja syö siskosikin edestä. Tunne kuinka pylly leviää entisestään. Iloitse, että on viikonloppu. Muista sitten, ettei se eroa millään tavalla muista päivistä.

Kategoriat
Yleinen

Kukkia ja sidontaa äidille

Vuosien varrella olen kokenut unohtumattomia äitienpäiviä ja saanut ikimuistoisia äitienpäivälahjoja ja -toivotuksia.

Seitsemän vuotta sitten:

Esikoinen oli niin pieni, ettei vielä raapustellut kortteja ja miehellä oli koulutus niin pahasti kesken, ettei se vielä ostellut kukkia äitienpäiväksi – muista merkkipäivistä puhumattakaan. Onneksi oma isäni pelasti tilanteen. Hän kantoi minulle äitienpäivän aamuna lahjaksi punaisen ruukkuruusun, extra kuivaa samppanjaa ja puuterinväriset korkeavyötäröiset maxi-alushousut koossa XL. Koko S olisi riittänyt.

Aina jos on olemassa pienikin vaara, että neljännen vauvasiemenen kylvötouhut alkaisivat kiinnostaa, vedän kyseiset pikkuhousut jalkaani.

Viisi vuotta sitten:

2-vuotias keskikoinen: – Äiti alvaa mitä? Minä lakastan sinua.

4-vuotias isoin: – Äitillä on ihana paita. Äitillä on ihana tissi. Äiti haisee niiiiiiin hyvälle.

Reilu kolmekymppinen mies: – Mitäs myö keksitään äitille äitienpäivälahjaksi? Kukkia ja sidontaa? Paitsi että kukkia ei ole.

Neljä vuotta sitten:

Minä lapsille: – Isi on niin juntti, ettei tajua ostaa kukkia. Ei edes äitienpäivänä. Naapurin Sirpa saa varmasti taas enkelinsilmäpelargonian, joka kukkii koko kesän kuin viimeistä päivää.

Lapset: – Mutta äiti myöhän rakastetaan sinnuu niin paljon, että tuodaan sulle joka päivä kukkia. Ainakin kaksi päivässä.

Isoin lisää: – Ja myö opetetaan vielä isikin tuomaan kukkia. Naiset tykkää kukista.

En kestä. Miten poika tajuaa, jos isänsä ei tajua?

Kolme vuotta sitten:

Sain keittää kahvini ihan itse kuten muinakin aamuina. Yritin laulaa itselleni, mutta isoin huusi olemaan hiljaa. Uumoilin etten saisi kukkia tai lahjaa tänäkään vuonna, joten poimin omasta penkistä valkovuokkoja maljakkoon ja ostin jo perjantaina itselleni lahjaksi törkeän kalliin naamarasvan. Vaikka se ei tekisi minusta parempaa äitiä, jospa se tekisi edes paremman näköisen?

Vuosi sitten:

Keittiöstä kuului kolistelua. Pian sänky oli täynnä pieniä varpaita, rutistavia käsiä, leskenlehtiä ja haparoiden käärittyjä lahjoja. Kahvia, joka läikkyi kupin yli lakanalle ja voileipiä, joista roikkui juusto puolittain ilmassa. Ilmaa halkoivat “Äiti avaa jo!” -huudahdukset, mutta pienet kädet eivät malttaneet odottaa vaan repivät itse lahjakääröt auki. Paketista paljastui puuhelmistä sidottu rannekoru, kukista tehty jalkakylpy ja pinkiksi maalattu sydänrasia. 

Mies vaihtoi autoon kesärenkaat, oli kuulemma lahjaa kerrakseen ja pidempiaikainen ilo kuin horsmista.

Koronakeväänä 2020:

Sitä ei ihan joka äiti pääsekään äitienpäiväristeilylle, mutta minäpä pääsin. Kruisailimme lasten kanssa pitkin Höytiäistä polkuveneellä. Tarjoiltiinpa minulle drinksukin -vissyvettä retromukista.

Isoin tuumi: – Koska on äitienpäivä, saat päättää poljetko vai nautitko vain matkasta. Mie voin polkea, olenhan mies. Tai poika. Poikamies.

Mieskin oli tällä kertaa varustautunut lahjalla: – Ostetiin sulle lasten kanssa kukkia. En tiedä mitä ne on, olin yhtä kotonani kukkakaupassa kuin sinä Motonetissä. Ja tässä sulle pullo käsidesiä.

Voiko sitä enää selvemmin sanoa, että rakastaa?

Hyvää äitienpäivää kaikille! ❤️

Kategoriat
Yleinen

Koronapäiväkirja osa 6: Pauketta ja paskankatkua

Kiitä aamulla Luojaasi, sillä pienin nukkuu puoli kahdeksaan. Yö ei varsinaisesti mennyt putkeen, sillä pääsit töiltäsi vällyjen väliin vasta puoli yhdeltä. Pyörittyäsi puoli tuntia unen ja valveen horroksessa havahduit järkyttävään kolinaan. Joku kävelee ja juoksee mökin vintillä niin että lankut paukkuvat. Välillä jysähtää. Hiivi ikkunaan ja raota varovaisesti verhoa, mutta pihalla ei näy mitään tavallisesta poikkeavaa. Siirry toiseen ikkunaan ja tarkkaile vintin rappusia pelonsekaisin tuntein. Kissa tulee viereesi kurkkimaan, mutta kyllästyy pian leikkiin. 

Mene takaisin sänkyyn ja yritä saada unen päästä kiinni. Kuuntele voimistuvaa jyskettä ja huomaa samalla, että sinua pissattaa aivan vietävästi. Koska et todellakaan aio suunnata ulkohuussiin ja surman suuhun, hiivi tuvan puolelle etsimään pottaa. Sitä ei onneksesi tai epäonneksesi löydy. Hiivi vanhempiesi makuuhuoneen ovelle ja kuuntele kuorsausta jalat ristissä. Et millään raaskisi mennä heitä herättämään – nukkuvat omassa kuplassaan kuin kaksi pientä porsasta.

Mene takaisin sänkyyn ja kuulostele, kuinka pissihätä ja pelko kasvavat rinta rinnan. Kello kolmelta päätät herättää isäsi ja äitisi senkin uhalla, että saavat paskahalvauksen. Kun he tokenevat unestaan, alkakaa etsiä ensin toimivaa taskulamppua ja sen jälkeen paristoja. Päätä isäsi kanssa, että menette ulos yhdessä. Juokse ensin huussiin ja kiiruhda rakko tyhjänä turvaamaan isäsi selusta, kun hän kiertää mökkiä ympäri. Katso seuraavaksi, kun isäsi sukeltaa vintin uumeniin taskulamppuineen ja paljaine kinttuineen. Mikä helvetti siinä on, että kukaan ei käytä karanteenin aikana housuja? 

Mieti, näetkö isäsi viimeisen kerran elävänä, sillä hän ei ole aseistautunut kirveellä tai rautakangella kuten sinä legendaarisena yönä kuusi vuotta sitten. (Mutta se onkin jo toinen tarina se.)

Mitään normaalista poikkeavaa ei katonrajasta eikä varastonkaan vintiltä löydy – jos ei koko elämää oteta huomioon. Lumessakaan ei näy ahman, ilveksen eikä naapurin Pertsan jälkiä. Päättäkää, että ääni lähtee katolle tippuvasta märästä lumesta.

Mene sänkyyn aamuneljältä ja yritä kuvitella, että ääni katoaa. Naura itsesi uneen, sillä ei oikein itketäkään.

Kittaa aamulla kahvia silmät ristissä. Lapset kirkuvat, että laita äiti käsi piiloon tai puuro ei mene alas. Poltit pari päivää aiemmin käsivartesi ja niskasi, kun yritit samanaikaisesti seurata Teams-palaveria, kieltää pienintä kiipeämästä keittiönjakkaralle ja soseuttaa kasviskeittoa. Myös tukkasi sai osumaa. Itse kannat koronasodan taisteluarpia ylpeänä, mutta et jaksa kuunnella ininää, joten heität vanttuneen villapaidanrytkyn niskaasi.

Ulkoista aamupalan jälkeen isoimman opetus mummolle ja viihdytä hetki pienempiä. Kun liityt Teams-palaveriin, mummo vetää kolmikolle jumppaa Gangnam Stylen tahtiin. Älä kommentoi palaverissa mitään, sillä et todellakaan halua painaa mikrofonia. Vilkuile jälkikasvua ja virnuile. Pienin näyttää supersöpöltä raajojaan vatkatessaan. Tarkista kokouksen jälkeen etätehtäviä ja ihaile suu auki opiskelijoidesi luovuutta ja fantsuja vessapaperitaideteoksia. Googlaa, mitä tarkoittaa megis. Saat selville, että se on S-kaupoissa myytävää energiajuomaa. Kannatti herätä tänäkin aamuna ja oppia jotakin uutta! 

Suuntaa illalla kahden tunnin metsäretkelle pienimmän kanssa ja anna sielullesi nannaa. Ihailkaa tikkaherrojen nokan naputusta ja kutittakaa toisianne pajunkissoilla nenänpäähän. Katselkaa virtaavaa jokea ja saukon mäenlaskun jälkiä rantatörmällä.

Mene takaisin mökille Juha Tapiota hyräillen. Pihaan astuessasi hyräilysi loppuu kuin seinään, sillä aistit maailmanlopun tunnelman. Äitisi lompsii pihan poikki kuin karjakko, mutta ilme on lahtaajan. Ja jostakin haisee paska. Kuuntele kun äitisi alkaa selostaa kiihtyvällä volyymilla, kuinka lapsesi on pakottanut toisen lapsesi sukeltamaan paskahuussin ylimmästä reiästä sisään. Sukeltajan kengät ovat yltä päältä paskassa ja koko huussi purujen ja ruskeankirjavan vessapaperin peitossa.

Läksytä lapsesi ja lisää, että Vaahteranmäen Eemeliä ei tässä talossa enää lueta. Juokse saman tien tarkastamaan, onko lipputanko varmasti viety tontilta pois.

Vietä seuraava tunti yökkivän lapsesi kanssa siivoushommissa ja katso, kuinka hän puhdistaa sisarensa paskaisia kenkiä hinkkaamalla niitä lumeen. Sörki itse kenkänpohjia tikulla. Pian lapsesi kirjoittaa angsteissaan paskavanalla hankeen isoin kirjaimin PASKA. Ihaile lapsesi luovuutta ja mene puun taakse nauramaan. Mieti kuitenkin mielessäsi, että jos saat vihiä sen lepakkoa syöneen wuhanilaisen vinosilmän henkilöllisyydestä, käärit Kuomat hänelle joulupakettiin ja kirjoitat päälle ”Greetings from Finland”.

Suuntaa iltatoimille ja hinkkaa Fairylla paskankatkuisia käsiäsi. Katso kun pienin kävelee potta päässä ja huokaise helpotuksesta, kun se olikin tyhjä. Lado iltapalaa pöytään ja muista peittää palanut kätesi. Kun käännät selkäsi, pienin syöttää isoimmalle jugurttia kalaverkon puikkarilla. Ihaile lapsesi luovuutta.

Nielaise itse pari leipäpalasta, mutta älä juo mitään koko iltana. Et todellakaan aio suunnata huussiin.

Kategoriat
Yleinen

Koronapäiväkirja osa 7: Häiriköintiä ja härskejä vitsejä

Etäopetuksen pitämisestä pitäisi saada 50% enemmän palkkaa tai vähintään vaativan työn lisä, että homma löisi jollain tasolla leiville. Ei riitä, että suunnittelet oppituntisi ja etsit päheitä opetusvideoita netistä tai näyttelet niissä itse pellen roolia. Yksi pieni etäopetussessio vaatii paljon muutakin vaivannäköä ja laittaa koetukselle myös perheesi.

Top 5 -valmistelut:

1) Vedä pakkelit naamaan ja pari kertaa kammalla kuontalosi läpi. Haluat, että opiskelijat palaavat tunnillesi huomennakin.

2) Käske miestäsi laittamaan housut jalkaan.

3) Ohjeista lapsesi, että äitiä EI häiritä seuraavan tunnin aikana. Se että pikkusisko ajaa haarukalla takaa, pieree tai heittelee kananmunilla eivät ole riittävän hyviä syitä rynnätä ovesta sisään.

4) Syötä kissasi ähkyyn, ettei viirupöksy tule oven taakse rellestämään.

5) Jos olet mökillä, painota isällesi, että selkäsi takana EI huudella irstaita vitsejä seuraavan tunnin aikana. Toista tämä kolme kertaa ja totea, ettei mennyt vieläkään perille. 

Huolellisinkaan ennakkovalmistelu ei aina takaa, että kaikki menisi niin kuin Strömsössä. 

Eräänä kauniina päivänä:

Aloita Teams-opetus ja toivottele teinit tervetulleiksi linjoille. Sitten soikin jo puhelin. Katso että se on entinen anoppisi, joka soittaa. Mykistä puhelin ja jatka nimenhuutoa. Puhelin alkaa välkkyä, nyt soittaa isäsi. Heivaa kännykkä työpöydän laatikkoon.

Seuraavaksi naukuu kissa ja raapii kaksin tassuin työhuoneen ovea. Päästä kissasi sisään, sillä se mouruaa jo melkoisella volyymilla, vaikka on normaalisti hyvin hiljainen kaveri. Et varsinaisesti voi syyttää mirriparkaasi, jos siltäkin lähtee koronakaranteenin aikana järki.

Kissa tunkee näytölle, yritä puhua toista kotimaista karvat suussa. Heivaa kissa ulos ovesta. Unohda, että sinulla on kuulokkeet päässä etkä yletä ovenkahvaan. Ponnahda takaisin, säädä piuhojen kanssa ja selitä samalla opiskelijoillesi ”Vänta lite, katten går nu ut”. Sano sama suomeksi, eivät ymmärrä kuitenkaan.

Jatka tuntia ja kuuntele, kun mies karjuu lapsillesi. Kovenna omaa ääntäsi.

Kun tunnit ovat onnellisesti ohi, kaiva luuri esiin ja katso että isäsi on soittanut jo kolme kertaa. Soita takaisin ja kysy, mikä hätänä.

– Kulta pienikö se soittaa? Kun minä oon tässä asiakkaan luona ja täällä on mehto.

– Metso?

– Niin, se ajaa mönkijällä.

– Siis sen asiakkaan mönkijällä?

– Ei kun jossain Tampereella. Katotaan sitä videolta.

– Just.

– Onko sulla sellanen puhelin, että siitä näkkyy elävä kuva? Jos on niin Seppo lähettää tän videon sulle.

– On toki. Sano Sepolle, että antaa tulla vaan. Oliko muuta? 

– Ei. Mutta eikö ollu aika hyvä juttu! Jatketaan!

Seuraavana kauniina päivänä:

Etäopetus ajoittuu aikaan, jolloin miehesi on nukuttamassa pienintä. Isommat lapset katsovat tilaisuutensa tulleen ja raottavat pian tuntien alettua ovea. Oven raosta ilmestyy ensin kaksi heiluvaa tikkueskimoa ja sen jälkeen kaksi viattomasti virnuilevaa naamaa.

– Äitiiiiii, saadaanko jätskit? 

Sattuneesta syystä et rupea väittelemään vaan sihiset hampaittesi välistä:

– Vaikka kaksi kunhan menette!

– Tuodaanko sullekin?

– Ei kiitos!

Jatka tuntia ja juttele opiskelijoillesi mukavia, vaikka et saa vastakaikua. Tältäköhän tuntuu papista, joka siunaa vainajaa? Tuntien loputtua puhelin vilkuttaa vastaamatonta puhelua isältäsi. Kuinka yllättävää. Soita takaisin.

– Isin kultako se siellä soittaa? Jummi kun kuulin hyvän jutun. Yksi asiakas kertoi, että nuori nainen oli ajanu pari vuotta sitten hirvikolarin tuossa Kajaanintien pitkällä suoralla. Kun poliisi oli kysynyt, eikö nainen oikeasti nähnyt hirveä, niin nainen oli vastannut, että totta kai hän näki. Että kelikin oli hyvä. Mutta että ei se hänen tehtävänsä ole hirveä väistää, kyllä se on hirven tehtävä.

Kuuntele kun isäsi nauru helisee luurin läpi. Omaakin suupieltäsi alkaa nykiä. 

– Just. Oliko muuta, on tässä vielä vähän työt kesken.

– Ei. Mutta eikö ollu taas aika hyvä juttu! Jatketaan!

Koe puhelun jälkeen pakottavaa tarvetta kertoa vitsi miehellesi ja lapsillesi. Heitä ei naurata yhtään.

Koska pienin nukkuu edelleen, harjoita vielä hetki toista ammattiasi. Valmistaudu puhelinhaastatteluun ja ohjeista lapsesi tutuilla ohjeilla: äitiä EI häiritä. 

Kun haastattelua on takana 20 minuuttia, käy selväksi, että ohjeistuksestasi puuttuu kohta ÄLÄ HÄIRITSE ÄITIÄ MYÖSKÄÄN PUHELIMITSE. Isoin lapsesi soittaa ja jää koputtamaan linjoille. Hän koputtaa vielä 10 minuutinkin kuluttua. Syöksy haastattelun jälkeen alakertaan ja huuda, että se, joka vielä joskus jää linjoille roikkumaan, roikkuu kohta nahkurin orsilla.

Seuraavana viikonloppuna:

Yritä tehdä töitä mökillä saman katon alla vanhempiesi ja lastesi kanssa. Ajoita työsi niin, että pienin nukkuu ja isäsi kuuntelee pitkällään Kansanradiota. 

Työrauha säilyy 15 minuuttia. Isäsi tulee tuvan puolelle ja nauraa niin, että takeltelee sanoissaan.

– Kansanradioon soitti äsken mies, joka oli ajanu kolarin. Mieheltä oli katkennu siinä kolarissa oikea käsi ja vastaan ajaneesta autosta oli kuollut kuskina ollut nainen. Tältä kuolleelta naiselta oli irrotettu ja istutettu käsi tälle kätensä menettäneelle miehelle. Mies kehui, että käsi toimii muuten hirveen hyvin, mutta kusella käydessä on ongelma.

– Just. Mikä ongelma?

– No kun se käsi ei millään tahdo päästää munasta irti.

Lyö läppärin kansi kiinni ja totea, ettei työnteosta tule hevon helvettiä. Naurat niin paljon juuri kuulemallesi mauttomalle vitsille, että lasket melkein allesi. 

Ps. Lähetätkö Seppo sen metsovideon uudelleen – ei ole tullut vieläkään perille.

Kategoriat
Yleinen

Vaimo ja ajokoiran mieli

Loogisesti ohjelmoitu mieheni helisee harva se päivä, koska ei pysty hallitsemaan luovaa ja kuritonta vaimoaan. Mutta ei hän ilmankaan halua olla, onhan minulla ”nätti naama ja hyvät tissit”. On miehelläni kuitenkin yritystä kesyttää kaaosta ja ajokoiran mieltäni:

Vaimo, onko ihan pakko aina kikkailla?

Vaimo, nyt ei vaan jaksa.

Vaimo, miten meni noin omasta mielestä?

Vaimo, käyttäytyisit edes joskus kuin normaalit vaimot.

Vaimo, uskotko sinä itsekään noita selityksiäs?

Vaimo, ai, sen voi ajatella noinkin.

Vaimo, voisitko olla edes aamulla laulamatta? Jos on ihan pakko niin laula jotain muuta kuin iskelmää.

Vaimo, toistaisitko mitä juuri sanoin?

Vaimo, autot eivät räjähtele.

Vaimo, pysytkö sinä itsekään tuon ajokoiran mielesi perässä?

Vaimo, onko tuo muka ostoslista? Tuon oksennuksen kanssa minä en kyllä kauppaan lähde.

Vaimo, jos joskus ajattelisit ennen kuin suusi aukaiset, niin antaisit edes älykkäämmän vaikutelman.

Vaimo, millä logiikalla sinä roiskit nuo pyykit kuivumaan?

Vaimo, eihän kukaan aja tuolla tavalla ruohoa. Meillä on piha täynnä käytäviä.

Vaimo, katso. KESKITY. KESKITY. Syvät lautaset tähän eteen. Veitset vierekkäin.

Vaimo, pitäskö leikkiä yllättynyttä?

Vaimo, unohtuiko taas jotain?

Vaimo, luitko sinä, mitä siinä sanottiin ennen kuin klikkasit?

Vaimo, nyt en ihan saanu kiinni. Sinä sanot jotain ja kumoat sen saman lauseen sisällä.

Vaimo, etkö sinä ikinä avaa näitä kirjeitäs?

Vaimo, tiesitkö sinä, että sinun auto on käyttökiellossa?

Vaimo TAJUATKO SINÄ, että poliisi vie sulta saman tien kilvet, jos sinä ajat sillä autolla?

Vaimo, JUMALAUTA tää ei oo normaalia missään muualla kuin teidän suvussa!

Vaimo, joskus tuntuu, että elämä jonkun muun kanssa olisi paljon ennalta-arvattavampaa.

Vaimo, elämä jonkun muun kanssa olisi kyllä yksinkertaisempaa, mutta helvetin paljon tylsempää.

Tämä blogiteksti syntyi runoilija Claes Anderssonin innoittamana. Hänen itseironinen runonsa löytyy ruotsinkielisestä Under-kokoelmasta [1984] ja suomenkielinen versio netistä: Andersson pitää pirunmoista meteliä

Kategoriat
Yleinen

Koronapäiväkirja osa 9: Kirkonrottaa ja kyyneleitä

Herää into piukena, sillä tänään on luvassa vaihtelua arkeen: aiot käydä hakemassa lapsesi koululta toisten äitien laittamaa ruokaa. Lähde matkaan, kun pienin nukahtaa päiväunille. Mieti mielessäsi, ettei touhussa kauan nokka tuhise. Käppäile noutopisteelle reikäisissä trikoissa ja Minni-pinni päässä ja rukoile, ettei vastaan tule ketään hyvännäköistä isukkia. Tervehdi keittäjää, joka tarjoilee ruuanjakelupaikalla einespastaa ja -pinaattikeittoa. Lapset varmaan ilahtuvat, sillä isi kokkasi jo päivällä lounaaksi pinaattisoppaa.

Vie ruuat autoon ja nappaa lennossa käteesi isoimman matematiikan koe. Katso neonkeltaisesta muistilapusta, mihin se piti palauttaa. Ovi I. Harhaile tovi etupihalla, mene sitten takapihalle. Kierrä koko koulu, mutta I-nimistä ovea ei ole jumalauta missään. On A-ovi, on H-ovi ja on J-ovi. Voisiko se olla L-kirjain, joka on kirjoitettu pienellä? Rynkytä L-ovea, mutta se on lukossa. Laula mielessäsi aakkoslaulua ja ota sormet avuksi. A,B,C,D,E,F,G,H,I,J,K… Olet melko varma, että i-kirjain tulee h:n jälkeen. Kierrä koko koulu toistamiseen ja mieti, että käyhän tämä kunnon päälle. Totea pian, että alkaa käydä myös hermoon. Tässä on kuukausi leikitty Liisaa Wilma-viestien ihmemaassa, onko nyt pakko leikkiä vielä Neiti Etsivääkin?

Soita miehellesi ja huuda, että luetko vielä kerran sen Wilma-viestin. Mies käskee hengittää ja ehdottaa, olisiko parempi tulla pois. Miten se pysyy aina noin tyynenä ja jaksaa pysyä kyydissäsi? Mieti puhelun jälkeen, että et ansaitse häntä.

Koska sinulla ei ole tapana luovuttaa, lähde kolmannelle kiepille. Joku tarkkailee eskarin pihalla liikkeittäsi, vilkuta ja kuittaa hänelle nyökkäämällä, että homma hanskassa. Itku alkaa puristaa kurkkua. Miten helvetin vaikeaa voi olla löytää yksi ovi? Mieti, että tässä sinä keski-ikäinen äiti-ihminen itkeä pillität tyhjän koulun pihalla – siinä samassa paikassa, jossa joskus kolmosluokkalaisena itkit, kun et löytänyt pyörääsi.

Katso kun aurinko menee pilveen ja lakkaa häikäisemästä koulun seiniä. I-kirjain tulee esiin kuin Raamatun luomiskertomuksessa.

Mene ovesta sisään. Koe täydellinen blackout. Onkohan lapsesi A- vai B-luokalla? Päättele, että A:lla, koska kyseisen luokan laatikossa on kuoria lapsesi luokkatovereiden nimillä varustettuina. Tajua kirjettä laatikkoon tunkiessasi, että lapsesi kokeessa ei ole nimeä. Yritä epätoivoisesti bongata kynää eteisestä ja koulun käytävältä. Mene takaisin autolle ja kaiva kaksi kynää hansikaslokerosta. Ensimmäinen räjähtää käsiisi atomeiksi. Toinen ei piirrä. Hinkuta raivoissasi niin kauan, että saat heiveröisiä harakanvarpaita paperille. Aja autolla I-oven eteen, vie kuori laatikkoon ja taputa itseäsi olalle.

Puhelin soi, keskikokoisen opettaja soittaa. Muut ovat hakeneet askartelu- ja koulutarvikkeet jo aikapäiviä sitten. Meidän kassi vielä odottaa, mutta että hän voisi ystävällisesti vaikka tuoda sen meidän postilaatikkoon. Sano, että tulet saman tien hakemaan. Hävettää. Aja toiselle koululle, kuuntele opettajan pitkä ohjeistus työn alla olevista tehtävistä ja mieti mielessäsi, että tuosta ompelutehtävästä et tule selviytymään. Siinä vaiheessa, kun ihana tuttu ope kyselee kuulumisia, purskahda itkuun. Jumalauta että hävettää. Soperra ja selittele, että ei meillä oikeasti ole hätää, vähän vaan väsyttää. Et ole varma uskotko itsekään.

Mene kotiin, totea että reissussa meni puolitoista tuntia. Mies kysyy ovella: ”Poltitko sinä sen?” Kysy ”Minkä?” ”No sen koulun?” Itku vaihtuu nauruksi, naurakaa yhdessä. Naura pian huutonaurua. Mies pudistaa päätään ja toteaa, että hänen tässä pitäisi ruveta bloggaamaan elämästään kanssasi.

Ystävä soittaa, sillä olet oksentanut pahan olosi luottorinkisi WhatsApp-ryhmään. Hän sanoo, että itkuherkkyys on eristyksissä ihan normaalia ja kertoo itse vollottaneensa Prisman kassalla ja piilolinssejä sovittaessa. Tunne itsesi normaaliksi. Lopeta puhelu ja itke vähän lisää. Tekee niin paljon mieli halata ystävää, että sattuu.

Pienin herää. Totea, että työpäivä meni siinä etkä saanut mitään aikaiseksi. Tunne itsesi nälkäiseksi tunteiden vuoristoradassa ajamisen jälkeen. Avaa jääkaappi ja tuijota Saarioisten äitien tekemää pinaattikeittoa silmiin. Tarkemmin ajateltuna et enää olekaan nälkäinen. 

Kategoriat
Yleinen

Koronapäiväkirja osa 8: Kakkua ja köysileikkejä

Herää aamulla mökiltä ja totea, että koronakaranteenia on takana kuukausi. Yritä etsiä seinältä aamukampaa, mutta muista pian, ettei sitä ole. Ihan sama, ei niin pitkää kampaa ole olemassakaan, että joku sitä jaksaisi nyppiä.

Huomaa kolmatta kuppia kahvia ryystäessäsi, että tämä on taas NIITÄ päiviä. Isoin räyhää, viskoo kirjojaan ja vinguttaa sisaruksiaan. Heittele pienimmälle rusinoita pitkin sohvia, että saat taisteltua itsellesi ensin toimivan nettiyhteyden ja sitten Teamsin, sillä opiskelijalla on ongelma. Hän valittaa, ettei saa tehtävää auki. Juuri kun monen mutkan kautta onnistuit muuttamaan asetuksia niin, etteivät opiskelijat pysty muokkaamaan tehtävää suoraan tehtävänannon päälle. 

Pienin tulee tökkimään näppäimistöä lyijykynällä. Kissa tunkee syliin ja puskee naamaa. Keskikokoinen huutaa, miksei kukaan voi kertoa, onko alkuäänteet ympyröity oikein vai ei. Isoin leikkii sytkärillä.

Seuraa sivusilmällä ikkunasta, kun isäsi lähtee heikoille jäille kokemaan verkkoja. Varaa kamera ja köysi valmiiksi. Jossain haisee pieru. Kiroa, kun et osaa muuttaa asetuksia Teamsista. Pese pienimmän pylly ja kaiva imuri esiin, sillä lattia on täynnä lasinsiruja. Huuda “Montako kertaa olen sanonut, että pöydän yli ei hypitä?!”

Puhelin piippaa jatkuvalla syötöllä. Lue miehesi lähettämä kuvakaappaus ja viesti, jossa hän tiedustelee, onko teksti ruotsia. Vastaa, että se on norjaa, käännä sama ruotsiksi ja heitä toisella kädellä paskavaippapussi rappusille.

Ota kuva pojan tekemästä äidinkielen tehtävästä ja yritä lähettää se Teamsiin. Yhteys pätkii etkä tiedä, minne kuva pitäisi tunkea. Lähetä kuva jokaiselle löytämällesi kanavalle, sillä nyt alkaa mennä hermo.

Katso kun isäsi tulee järveltä saavia roikottaen ja huutaa ovella ”Täältä tulee kalastaja raju, kohta lähtee taju!” Viito erilaisin käsimerkein isääsi olemaan hiljaa, sillä isoin on opettajansa kanssa videoyhteydessä. Ihmettele pienimmän kanssa haukea, kuhaa ja lahnanläpyköitä. Hae keittiöstä puukko ja mene yöpaitasillasi teurastamaan eväkkäät, sillä suuri kalastaja ei itse sitä osaa tehdä. Kissa seuraa perässä.

Mene eutanasian jälkeen huussiin ja nauti omasta ajasta. Kuvittele ohikiitävän hetken ajan, että olet kaksikymppinen lapseton opiskelija, joka nauttii versovasta keväästä maaseudun rauhassa ja että se on Tinder, joka taskussa piippaa. Havahdu todellisuuteen, kun puhelinmyyjä soittaa. Purskahda melkein itkuun, kun joku kyselee kuulumisia.

Vie pennut pihalle, bongaa eilinen kahvikuppisi kannonnokasta. Haravoi angsteissasi puolet pihamaasta. Katso kun lapset kantavat uimaleluja varastosta ja alkavat puhaltaa niitä kikatellen kasaan. Hämmästele, miten olet voinut luoda maailmaan jotakin noin täydellistä. 

Mene sisälle ja katso ruudulta, että isoimmalla on kuusi vastaamatonta puhelua Teamsissa kahdelta eri opettajalta. OIKEASTI, kuka näistä on enää kartalla??! Niiden piti soittaa aamulla. Tai ainakin luulet niin. Varmaan pitäisi hävetä, muttet jaksa. 

Syötä lapsille nakkeja ja vie pienin unille. Nukahda itsekin ja hätkähdä hereille kymmenen minuutin päästä. Opiskelija huhuilee Teams-opastusta, sillä hän ei osaa käyttää sovellusta alkuunkaan. Huokaise. Vastaa, että opetellaan yhdessä. Työpaikan sähköposti tarjoaa työpäivien aktivointisovellusta. Karju koneellesi, että jumalauta tässä on aktiviteettia ihan tarpeeksi.

Hengitä, muistele kun sait eilen kaunista palautetta kirjoittamistasi jutuista. Liikutu ja mieti, että edes jollakin tekemälläsi työllä on jollekin merkitystä. Vaikka olet nykyisin monella tapaa vajaa, niin osaat sentään kynää kuljettaa.

Katso kun äitisi kostuttaa keittiössä kakkua ja muista, että keskikokoisella on syntymäpäivä. Itke vähän, miten sekin voi olla noin iso? Vilkaise kakkua ja tuskaile, että kohta leviää pylly. Koska se leviää kumminkin, ala vatkata vielä itse muffinseja, sillä tilanne vaatii taikinaa. 

Vie jälkikasvu uudestaan pihalle, sillä et jaksa niitä sisälläkään katsella. Syöksy puolen tunnin päästä likaisilla kengillä sisään, sillä pyllynpaisuttajat ovat edelleen uunissa. Äitisi huutaa, että hän on jumalauta lakaissut lattian jo kolme kertaa tänään. Kompastu köyteen, jonka varasit isäsi pelastamista varten. Laita se visusti talteen, sillä sille voi olla vielä käyttöä.

Kategoriat
Yleinen

Koronavauvoja ja kuurupiiloa

Kadehdin niitä vanhempia, jotka saavat penskansa tyytyväisiksi uudella L.O.L:illa tai rakennussarjalla. Meidän mukulat rankuttavat harva se päivä, että pitäisi saada uusi pikkusisko tai -veli nurkkiin juoksemaan ja kuseksimaan. Etenkin koronavauvat olisivat kuulemma toooooosi söpöjä ja syntyisivät sopivasti joululahjaksi. (Miten ne senkin osasivat laskea? Eräs täysi-ikäinen opiskelija väitti kerran pokerinaamalla, että raskaus kestää puolitoista vuotta.)

Seuraavan keskustelun kävimme neljä vuotta sitten ennen kuopuksemme syntymää. Vieläkin hämmästelen, miten käryllä viisi- ja kolmevuotiaat olivat ketuista ja koloista.

Keskikokoinen: – Äiti, myö halutaan oma vauva. Tehdään yksi vauva vielä!

Minä: – Eipä äiti jaksa hoitaa. Ja isiltä pitäisi saada se siemen.

Isoin: – No onko meillä niitä vauvan siemeniä vielä jäljellä?

Minä: – Kyllä niitä iskällä on vielä jokunen jemmassa.

Isoin: – Mie haluun nähä niitä siemeniä. Jooko jooko??!

Minä: – Ei niitä voi nähdä, kun ne on piilossa.

Isoin kääntyy isänsä puoleen: – Missä ne on piilossa iskä?

Mies: – Oliko pakko aloittaa tämä keskustelu? Äiti saa jatkaa, kun lähti tähän.

Minä: – Ne on iskän sisällä. Ja iskä luovuttaa ne äidille, kun tulee pimeä.

Keskikokoinen: – No nythän on pimeetä äiti!! Kato vaikka ulos!

Minä: – Kappas, no niinpäs onkin.

Isoin: – Pitääkö iskä leikata, että ne siemenet saadaan ulos? Vai onko ne pyllyssä ne siemenet?

Minä: – Kyllä ne on pippelissä ne siemenet.

Isoin: – Koskeeko se siemenen ottaminen? Miten se niinku otetaan? Pitääkö se nykiä sieltä?

Minä:- Ikään kuin. [pientä repeilyä]

Isoin: – No mihin se siemen laitetaan?

En ehdi änkytykseltäni vastata, kun esikoisella syttyy lamppu.

Isoin: – Siis pimppiin? Joo sinne ihan varmasti!

Mistä se sen tiesi? Ehkäpä meidän tosiaan kannattaa lisääntyä, jos tuloksena on noinkin laadukkaita lapsia! Esikoinen janoaa lisää tietoa.

Isoin: – Koskeeko se siemenen laittaminen? Ihan varmasti koskee. Eikö koskekin ainakin vähäsen?

Minä: – Ei se koske. Mutta vauvan synnyttäminen koskee tosi paljon.

Isoin: – Miltä se niinku tuntuu?

Minä: – Siltä niin kuin pylly repeäisi.

Lapset repeävät nauruun: – Buahhahhahahahah.

Minä: – Ei kuulkaa silloin naurattanut yhtään.

Isoin vakavoituu: – Mie en IKINÄ haluu lapsia.

En tiedä johtuiko se tästä aivopesusta vai primitiivisestä halusta lisääntyä, mutta lapseni saivat tahtonsa läpi, kun laatulapsi numero kolme näki päivänvalon pari vuotta sitten. Mutta miksi näille nykyajan penskoille ei mikään riitä? Nyt pitäisi sitten saada vielä se pikkuveli härdelliä hämmentämään. Muutama viikko sitten kävimme esikoisen kanssa seuraavan keskustelun:

Isoin: – Äiti, etkö vaan voisi synnyttää neljättä vauvaa? Vai eikö perse kestä?

Minä hämmentyneenä: – Mitä?!

Isoin toistaa: – Että eikö perse kestä?

Minä: – Se kestää, mutta hermo ei.

Isoin: – No sittenhän voisit vain niellä siemenen.

Etäopetus on tainnut taannuttaa lapseni. Neljä vuotta sitten se tiesi tasan tarkkaan, missä siemen itää! 

Minä: – Ei, äiti ei niele.

Isoin: – Mitä?

Minä: – Unohda. Mutta sen sanon, että jos mietit omia tekosiasi viimeisten viikkojen ajalta, niin mitäpä lottoat? Venyykö pylly tai pinna?

Isoin: – Ei varmaankaan.

Voin kertoa, ettei veny. Kun on kolme viikkoa vetänyt never ending koronashowta neljän seinän sisällä kolmen mukulan ja yhden housuitta hiihtävän miehen kanssa, niin alkaa itse pitää housut visusti jalassaan. 

Aivopesun suhteen olen tällä hetkellä erityisen varuillani. Nyt kun maailma on kutistunut muutaman kilometrin säteelle, enkä pääse pakoon lasteni kysymyksiä saati miestäni, käyn herkillä. Onko olemassa vaara, että minut saadaan tuntemaan, ajattelemaan ja käyttäytymään  toivotulla tavalla? Tilannetta ei helpota se, että myös pienin on alkanut tekemisen puutteessa puhumaan. “Vaava! Vaava!” taapero hihkuu ja työntää vauvanukkensa hinkkejäni ryystämään. Tekee mieli leikkiä mieluummin kuurupiiloa.

Yön pimeinä tunteina olen miettinyt, jospa koronakriisi onkin Keskustan salaliitto saada peitto heilumaan? Vielä sähköt ja netti poikki, niin lähtee useammassakin huushollissa nousuun muukin kuin vitutuskäyrä.

Kategoriat
Yleinen

Kolme toivomusta

Meillä oli vasta kihlajaispäivä. Tai siis kuulin, että oli. Unohdin. Kuten unohdin myös mieheni syntymäpäivän, joka on sama kuin kihlajaispäivämme. Valitsimme muinoin tarkoituksella saman päivän, että muistaisin. Ei auttanut. Sormuksesta päivä olisi helppo tarkistaa, mutta se ei mahdu enää sormeeni. Ei mahdu muuten vihkisormuskaan, joten unohdan välillä myös olevani naimisissa.

Oli miten oli, yhteisiä vuosia on nyt takana 14. Tosin edelleenkään en usko siihen yhteen oikeaan. Vähiten väärien kanssa täällä joutuu toimeen tulemaan, joskin vaihtelevalla menestyksellä.

Kun olin sinkku, minulla oli kolme toivomusta tulevan siippani varalle. Ensimmäinen toiveeni oli, että narraisimme yhdessä ahvenia kevätjäillä. Meidän ei tarvitsisi puhua mitään. Nykyä odotellessa ukko kävisi hieromassa kylmästä kohmeisia käsiäni omien kämmentensä välissä ja tuikkaisi suukon poskelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta vaihtaisimme paikkaa paremmille pilkkiapajille ja kaivaisimme kahvit termarista. Seuraisimme ohitsemme lipuvaa joutsenpariskuntaa ja nyökkäilisimme tietäväisinä toisillemme, että kyllä mekin tuohon pystymme. Kun toinen oikaisee koipensa, niin toinen jää rannalle ruikuttamaan eikä ui vieraissa vesissä. 

Toisekseen toivoin, että voisin kesäiltaisin tanssia ukkokultani kanssa poskivalssia Topi Sorsakosken tahdissa. Jorma Kääriäinenkin kelpaisi. Jossain huutaisi kuikka ja aurinko laskisi mailleen. Sitten juostaisiin paljain jaloin naku-uinnille ja minä kirkuisin, että vesi on liian kylmää ja ukko hämmestelisi kikkelinsä kutistumista rusinaksi.

Kolmaskaan toivomus ei mielestäni taivaita hiponut. Toivoin, että tuleva puolisoni ei voisi vastustaa pullieni tuoksua, vaan tiedustelisi joka päivä töistä tullessaan, voisinko tänäänkin tehdä sitä ihanaa toscatorttua, joka vie kielen mennessään. Ja minä leipoisin – leipoisin niin kuin en koskaan olisi vehnäjauhoja pöllyttänyt.

Mikään näistä ei toteutunut, kun mieheni nain.

Ei sillä, että hänkään olisi unelmiensa prinsessaa saati puolta valtakuntaa naimakaupallaan saanut. Prinsessaa, joka sorvaisi kaverina autotallissa, kuuntelisi metallia ja mussuttaisi Kemalin grilliltä noudettua kebabia. Ukkoparka sai rehuja rouskuttavan iskelmäprinsessan, jonka käsityötaidot pätevät jossain aivan muualla kuin autotallissa. Joten tasoissa ollaan. 

Vaikka emme toistemme toiveita täyttäneetkään, siltikin toisistamme tykkäämme. Ehkä jopa rakastamme. Älysihän se sentään siittää minulle pilkkikaverin ja toscapiirakan syöjät.