Categories
Yleinen

Kartalla ollaan!

Lapsella oli tulossa ympäristöopin koe. Kunnon äitinä ja ammattikasvattajana otin eräänä varhaisena aamuna härkää sarvista ja sanoin, että nyt harjoitellaan yhdessä.

Lapsi avaa reppunsa ja suoltaa koko sisällön pöydälle. Ruttuisten papereiden ja hiirenkorvaisten vihkojen alta löytyy kirja jos toinenkin. Nappaan oikean opuksen näppeihini.

– Eli teillä on aiheena Suomi? Mikä teillä on koealueena? tiedustelen.

– En mie tiiä. Tää kappale on käyty ja tää, lapsi plärää kirjaansa.

Elämää Pohjanmaalla?

– Niin kait.

– Ja Jääkausi muovasi Suomen maisemaa?

– Ööö joo. Vai olikohan se tää kirja? lapsi kysyy ja tarttuu toiseen teokseen.

– Tässä näyttäs olevan kappale Suomen kaupunkeja ja Tuhansien järvien maa? Kuulostaako tutulta? heittelen.

– Joo. Vai olikohan se vihossa? 

Lapsi kaivaa vihon esiin ja alkaa raivota.

– En mie tiiä! Mistä mie voin tietää mitä pitää lukea! lapsi keuhkoaa.

– Rauhotu. Annas kun äiti kattoo wilmasta.

Selailen aikani wilmaa ja menetän hermoni.

– En mie tiiä, ei tänne oo mitään koealuetta merkattu! Mistä mie voin tietää, mistä se koe on?? vauhkoan.

– Rauhotu, mies huutaa vessasta.

Päätämme plärätä vielä vihkon läpi. Sieltä löytyy liimattu Suomen kartta, johon on kirjoitettu kaupunkeja lapseni harakanvarpailla.

– Nää ympyröidyt piti vissiin opetella, lapsi arvelee.

– Ok. Sitten hommiin. Missäs myö asutaan?

– Täällä, lapsi sanoo ja vie sormensa Kontiolahden päälle.

– Hyvä. Ja täällä Kontiolahden yläpuolella asuu mummi ja ukki. Mikä se on?

– Lieksa. 

– Hyvä poika.

Pienin kapuaa syliin ja länttää voilla voidellun sormensa kartalle, alkaa piirtää ympyrää ja selittää taaperokielellään asiantuntevasti:

– Tättä. Kaatta. Ukki, mummi. Missä mummi?

– Ja tässä Joensuun yläpuolella on Kuopio, puolitoista tuntia ajomatkaa Joensuusta. Muistat sen siitä, että kun Maikki-täti haluaa kotoa pois, niin se lähtee umtsiumtsiumtsi Kuopioon bilettämään. Sitten kun se ei halua vieläkään mennä kotiin, niin se jatkaa Kuopiosta Jyväskylään umtsiumtsiumtsi, tykitän basson jytkettä matkien ja piirrän sormella reittiä.

– Utsiutsiutsssssiiii, pienin pärisee.

– Onko Maikin elämässä mitään järkeä? kysyy poika.

– Miten sen nyt ottaa, vastaan.

Yhtäkkiä isi on kartalla. Tai luulee olevansa.

– Ja tässä on Outokumpu, isi sanoo ja iskee etusormensa keskelle Suomea.

– Se on kyllä Jyväskylä! Nyt isi sotkee. Outokumpu on tässä, osoitan.

– Outokumpulaiset on valekarjalaisia, isopäisiä savolaisia, isi jatkaa ja alkaa kuoria appelsiinia.

– Just. Ja Siiri asuu täällä Vaasassa, se on Pohojanmaata, siellä tapellahan ja sitten rajusti rakastetahan. Vähän niinku Siirin häissä. Ja täällä Turkusessa asuu kaislikonmiehiä ja ne pyykkipojat eli siun pikkupikkuserkut ja Leila-täti.

– Leila – se se on vasta mukava nainen, poika nyökyttelee.

– Täällä on sitten Rovaniemi. Miks sie oot piirtäny sen Vaara-Suomen sisään? Sehän on Lappia.

– En tiiä, ne viivat oli valmiina.

– No Lapissa se joka tapauksessa on. Mitäs Rovaniemellä on? herättelen.

– Ihmisiä?

– Sellanen punakka ja pönäkkä mies.

– Joulupukki.

– Just. Ja kun Helsingistä voi saada koronan, niin Lapista voi saada poronan. 

– Tuo oli Maikin vitsi, poika huomauttaa.

– Jep. Ja täällä on Oulu. Ookko nää Oulusta? Mutta mikäs täällä on? siristelen silmiäni ja osoitan Etelä-Suomen suuntaan.

– Urikari?? ihmettelen.

– Unkari, lapsi vastaa.

– Unkari on valtio. Ei se nyt Suomessa voi olla. Mitä ihmettä tässä lukee?

– Unkari se on, lapsi inttää.

– Unkari ei ole Suomessa rakas. Ootas äiti katsoo tän kirjan kartasta, että mikähän tuo kaupunki oikein on. Oho ai, sehän onkin Helsinki. Aa, joo, oisko Uusimaa. Tämä pitää tosiaan tietää! sanon asiantuntevasti ja piirrän sormella hennosti ympyrää Helsingin päällä.

– Elä yhtään ujostele! poika hihkaisee.

– Mikäs se Helsinki on? kysyn.

– Suomen pääkaupunki.

– Hyvä. Kukas on Suomen pääministeri?

– Sanna Marin, poika vastaa epäröimättä.

– Hyvä, meidän 17-vuotiaat opiskelijat ei tienneet.

– Oikeesti??? lapseni kysyy silmät pyöreinä.

– Jep. Saavutus sinällään varsinkin näin korona-aikana.

– Ja täältä Tampereelta saa mustaamakkaraa. Ja täällä, katsopa poikani, on Maarianhamina. Se on Ahvenanmaan pääkaupunki. Siellä asui äitin poikaystävä, huokaisen ja suljen silmäni.

Mies kääntyy kahvinkeittimeltä, nostaa kulmiaan ja kysyy:

– Vai asuu? 

– Oikeesti? Oliko se ihana? lapsi innostuu.

– Tottakai, en kai mie muuten sen kanssa olis ollu.

– Mikä siinä oli niin ihanaa? Miten pitkään työ olitte? Miksi työ erositte? Mitä kieltä työ puhuitte? Vieläkö sie haluisit olla sen kanssa?

Miestäkin alkaa kiinnostaa.

– Niin, kerropa äiti. Sinnekö tekis mieli? mies utelee.

– Ka en tiiä, oiskohan siellä kaikki paremmin, velmuilen.

– Siltähän tuo tuntuu.

– Just. Tästäkö se alako.

– Sanoin, että ON SIELLÄ AINAKIN PUNKKEJA, mies artikuloi.

– Mie kuulin, että siltähän tuo tuntuu, repeilen.

Kun saan nauruni tukahdutettua, jatkan:

– Ja aloitetaas alusta! Kertaus on opintojen äiti.

Poika alkaa luetella sujuvasti kaupunkeja.

– Tässä on Lieksa. Täällä on Kuopio, sinne Maikki menee umtsiumtsiumtsi. Ja tästä se jatkaa Jyväskylään… Turkusessa asuu pyykkipojat… Täällä on Maarianhamina, siellä asuu äitin poikaystävä.

– ENTINEN poikaystävä, korjaan.

– Elä sitten näitä kaikkia diiteilejä kirjoita siihen kokeeseen.

Viikon päästä lapsi tuo testin kotiin. Siinä koreilee täysi kymppi. 

Tuskin maltan odottaa, että päästään ihmisen biologiaan.

Categories
Yleinen

Huurteinen seikkailu

Herää siihen, että kissa mouruaa kuin pistetty sika ja oksentaa portaisiin. Kyykkää ja yökkää rätti kädessä heiluessasi ja ala herätä todellisuuteen. Etsi vielä hammastikku ja töngä lautojen väliin pudonneet riekaleet. Todista viittä vaille kahdeksan, kun pienin saa raivarin ja raahaa kiljuva mytty puoliväkisin autoon, sillä vartin yli kahdeksan pitäisi olla jo koululla. Kuuntele koko matka päiväkotiin ”Isiiiiiii autaaaa”-mantraa.

Syöksy töihin ja vietä kaksi ensimmäistä työtuntia euforiassa, sillä mamut palavat innosta saadessaan opiskella englantia. Kello kymmeneltä putoat alas kovaa ja korkealta, sillä suomalaisia teinejä ei kiinnosta mikään paitsi perjantai. Joku kuiskii, että Tinsku Tiukka on nyt tiukkana ja kohta siltä menee hermo.

Mene lounaalle työkavereiden kanssa ja lusikoi vierailevan Michelin-kokin tekemää jälkiruokaa. Syö ja tule pahalle päälle, sillä taivaannanna loppuu aivan liian aikaisin. Juo kahvi yhdellä kulauksella, juokse monistamaan, tappele kopiokoneen kanssa ja juokse jo tunnille. Vedä suullisia harjoituksia englannin ruokasanoista. Kierrä luokassa ja yritä saada kaikki osallistumaan. “Have you ever eaten insects? Would you like to try them?” Yksi vipeltäjä huudahtaa “Incest? No!”

Yksi opiskelija haluaa tietää, mitä tarkoittaa ceviche. Väitä että se on vuohenjuusto, kunnes googlaat, että se on raikas eteläamerikkalainen kalaruokaklassikko, joka raakakypsennetään limenmehulla ja maustetaan chilillä. Mieti, että kannatti herätä tänäkin aamuna, sillä joka päivä oppii jotakin uutta. Tunnin loputtua pojat toivottavat ihanaa viikonloppua ja hihkaisevat, että tulee ikävä. Huikkaa “miekin rakastan teitä”.

Molemmat puhelimet soivat jatkuvalla syötöllä. Toisessa puhelimessa on Lastensuojelu. Irrota luuri korvalta ja katso, että kädessäsi on varmasti työpuhelin. Juokse ottamaan kopio asiakirjasta ja juokse etsimään kollegaa, sillä yhteisopetus alkaa minuutin päästä. Puolet luokasta on läsnä ja puolet etänä ja Teamsit virittämättä. Muista sitten, että pitää monistaa vielä kokeet. Juokse vielä vähän lisää. Kello kaksi huomaat, ettet ole ehtinyt pissata missään välissä. Kello kolme huomaat, ettet ole ehtinyt kirjata mitään missään välissä etkä lukea viestejä, sähköposteja tai savumerkkejä. Mutta nyt on jo kiire.

Kaasuta Kontin pihaan, sillä tarvitset suksisauvat. Kello viideltä pitäisi olla juttukeikalla kylähiihdossa. Illalla löysit kyllä varastosta likaiset luistelusukset vuodelta keppi ja kivi ja toisesta varastosta pölyiset retromonot, mutta sauvat ovat hävinneet kuin pieru saharaan, jos niitä on koskaan ollutkaan. Huomaa pian, ettei niitä ole Kontissakaan.

Autoon päästyäsi soi puhelin. Vastaa ja kuuntele, kun siskosi laulaa Frontside Ollieta. Kuuntele sitten siskon naurunsekaista selostusta omasta putkeen menneestä päivästään, lumileikeistä ja lapioista ja naura niin, että meinaat tikahtua. Huomaa puhelun jälkeen, että sinulla on 38 lukematonta WhatsApp-viestiä.

Kun pääset kotiin, jostain haisee kissankusi. Huomaa pian, että kissa on lorotellut hiekkalaatikon laidan yli, mutta jätä sotku miehellesi, sillä kello käy. Sullo pissipylly kuljetuskoppaan, esikoinen, kamera ja sukset autoon ja syöksy vielä yläkerran varastoon napataksesi matkaan kävelysauvat. Mieti onko elämäsi normaalia.

Automatkalla poikasi tiedustelee, onko kylätapahtumassa vanhoja eukkoja. Ihmettele kysymystä. No koska kylähiihto. Kerro että on siellä lapsiakin, kimpassa kivaa. Käänny mökin pihaan ja katso, kun isäsi kiillottaa tuliterää Jamppuansa ja alkaa kehua kovaan ääneen silmäteränsä ominaisuuksia. Hiivi vähin ääniin sisään, lapa suuhusi äitisi tekemää ruokaa, vaihda monot jalkaan ja lähde pojan kanssa suksimaan. Ennen kuin ennätät lykkiä menemään, äitisi nappaa kävelysauvojen kumitulpat pois.

Kun otat ensimmäisen lykyn, taputa itseäsi olalle. Et muista milloin olet viimeksi hiihtänyt, mutta mitäpä sitä ei tekisi journalistisesta kunnianhimosta. Todista hetken päästä, kuinka lapsesi sätkii maassa sukset ja sauvat ristissä, kiroaa kuin tukkijätkä ja huutaa että uudet sukset ovat kusetusta. Jotenkin tulee oma hiihtohistoria mieleen. (ks.Vilunkipelillä voittoon) Käännä kasvosi ja korvasi aurinkoon ja mieti, ettei voisi olla paremmin.

Kilometrin kohdalla lapsesi luovuttaa ja nousee ukin kelkan kyytiin naama mutturalla. Jää itse sivakoimaan ja jututtamaan vastaantulevia hiihtäjiä. Turise tuttujen kyläläisten kanssa lisää laavulla ja tee samalla iskulla vielä toinenkin juttu. Ilta-aurinko kuultaa taivaanrannan ennen kuin painuu mailleen. Mieti, että kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa. Rekisteröi syrjäsilmällä, että poikasi tulee laavulle hiihtämällä ja ilmoittaa haluavansa kilpahiihtäjäksi.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla…

Mene vajaan kolmen tunnin kuluttua mökille horkassa ja laita kohmeisin käsin kyrsä mikroon. Katso kun viisi lasta härrää ja pärrää pitkin mökkiä ja tunne kuinka paine kasvaa päässä. Isäsi höyryää joukon jatkeena ja kyselee tenavilta, mikä ukki on. Pienin vastaa huippu. Omilta huulilta meinaa karata pipipää, sillä äitisi opetti tämän vastauksen vuosikymmeniä vanhaan kysymykseen jo ennen kuin opit puhumaan.

Siskosi alkaa kysellä kyytiä Aavarantaan autoaan hakemaan, ilmoita vieväsi hänet moottorikelkalla. Kuuntele kun perheesi alkaa vittuilla sinulle kolmannessa persoonassa, ettet osaa suunnistaa viittä kilometriä pimeässä järvenjäällä, koska se ei onnistu päivänvalollakaan. Vedä uhallasi villahousut jalkaan ja huudahda, että huurteinen seikkailu alkakoon. Haluat ehdottomasti olla jääprinsessa Elsa, sisko saa olla Anna.

Kysy pihalla siskoltasi, pitäisikö ottaa alle huonompi kelkka ihan siltä varalta, jos ajetaan avantoon. Sisko vastaa haluavansa vain kaikkein kalleinta. Vaihda Elsan ja Annan rooleja, sillä todellinen prinsessa istuutuu taaksesi. Kun starttaat isäsi silmäterän, lanko kehottaa viimeisenä neuvonaan seuraamaan latua. Kilometrin mentyä siskosi huutelee moottorin pärinän yli, että näetkö latua missään. Vastaa että et vielä.

Kun vartin kuluttua kaasutat mökkipihaan takaisin, isäsi linkuttaa vastaan ja huutaa ”Sie tulit takasin, en ois uskonu! Kympin suoritus! Kiihyttelitkö?” Tunnusta, että ehkä vähäsen ja mieti, oliko hän enemmän huolissaan tyttärestään vai maailman mahtavimmasta menopelistään.

Sisällä äitisi kysyy, miksi makkarasi on edelleen mikrossa ja että isäsi on lämmittänyt sitä aika monta minuuttia kahvikupin kanssa lisää. Sano ettet ehtinyt syödä, kun piti ajaa kelkalla. Kun äitisi huutaa ”EI VOI NIIN KIIRE OLLA!”, tunnet olevasi seitsenvuotias. Totea pian, että kyrsä on liian kova ja kurttuinen syötäväksi, mutta syö kuitenkin, sillä olet viimeksi iltapäivällä opettanut kestävän kehityksen kurssia ja puhunut ruokahävikistä. Aiot elää niin kuin opetat.

Mene kymmeneltä entistä horkkaisempana saunaan, iske löylyä kiukaalle ja jäiset jalkasi lämpimään veteen. Kysy itseltäsi, miten päivä meni. Vastaa itsellesi, että vaikka vauhtia oli vähän liikaa ja vaikkei elämäsi kovin normaalia olekaan, niin on se ainakin melkoisen mukavaa.

Hei laukkaa ratsu reima.

Categories
Yleinen

Elämyksiä ja eläviä ihmisiä

Eräänä päivänä kesken kiivaimman etäopetusrumban kutsuin Taide ja luova ilmaisu -kurssini opiskelijat elävinä koululle, sillä moni alkoi hajoilemaan kotona neljän seinän puristuksissa. Itsestäni puhumattakaan.

Auringon kuulaamana pakkaspäivänä suuntasimme Joensuun Taidemuseo Onniin. Museon pihalla opiskelijat kokivat päivän ensimmäisen taide-elämyksensä. Vaitonaisina he seurasivat ajanhenkeen sopivaa yhden naisen performanssiesitystäni, kun yritin epätoivoisesti saada maskipakettia auki. Riuhdoin ja revin, litistelin paketin kulmia kasaan pumppaamalla ja kiskoin erilleen ähkimällä. Kun en onnistunut voimalla ja väkivallalla, turvauduin sormieni hienomotoriikkaan. Yritin avata pakettia lupaavilta vaikuttavista kohdista loivilla liikkeillä, mutta muovi ei antanut periksi. Ihmeen lujaa tekoa kiinalaiseksi.

– Missä Jarkko on? rivistä kuului huokaisu.

– Tässä mitään työparia tarvita! sihisin ja jatkoin kamppailua.

Lopulta yksi teineistä ei enää jaksanut palella ja katsella touhujani vaan otti ohjat omiin käsiinsä ja repäisi maskipaketin nurkan helpon näköisesti auki:

– Tässä on kato merkkinä tämmönen viiva.

– Testasin vaan teidän reaktioita. Mutta kiitos, ottakaas tästä maskit naamaan ja eikun let’s menoksi. Täällä onkin nyt mielenkiintoinen näyttely nimeltään Kultaiset kuukautiset ja jumalainen maa.

Sisällä museossa jähmetyin niille sijoilleni jo kierroksen alussa. Oli niin outoa pitkästä aikaa kuulla livenä niin monta v-alkuista sanaa kuten vau, veistos, valokuva – ihan vain muutaman mainitakseni.

Taidepläjäyksen aikana kävimme myös mielenkiintoisia keskusteluita.

Tinsku: – Tuoko tämä museorakennus teille jotain viboja? Henkiikö tää miljöö teidän mielestä jo rauhaa ja elämyksiä itsessään?

– Joo, huoh huoh [henkäilyä ja hönkäilyä].

– Ei.

– Miten pitkään myö täällä kärvistellään? Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Mitä näette tässä teoksessa? Kertokaa ihan rohkeasti, ei ole olemassa oikeaa vastausta.

– Taulun.

– Viivoja.

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Mitä näette tän Albert Edelfeltin maalaaman naisen olemuksessa? Kattokaa nyt tuota katsetta, miun mielestä se on niin viehkeä ja raukea.

– Pelottava se on.

****

Tinsku: – Oliko tässä kerroksessa joku teos, joka puhutteli teitä?

– Eipä ollu.

– Tosiaan.

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – Tässä Oscar Parviainen kuvaa maailmanloppua. Ai että mie rakastan tuon maalauksen värejä!

– Jos tykkää veren väristä.

****

Tinsku: – Herättääkö nää veistokset teissä jotain ajatuksia?

– Ite tekisin paremman.

– Mitähän sieniä tuo taiteilija on syöny?

– Siis kuka niinku aamulla herää ja keksii että teenpä vittu tämmösen?!?

– Joko voi lähteä?

****

Tinsku: – No Kappe, laittasitko tuon taulun omalle seinällesi?

– No en helvetissä.

****

Kierroksen päätyttyä meillä oli vielä ruhtinaallisesti aikaa, joten intopiukeana ehdotin opiskelijoilleni, että näyttäisimme maskin koristamia naamojamme vielä Taidekeskus Ahjossa. Yhtään soraääntä en ihmeekseni kuullut ja enimmät naamanvääntelyt peittyivät onneksi maskien alle.

Tinsku: – Nyt kun kierrätte tämän Toen perrään -valokuvanäyttelyn, niin katsokaapa kuvia sillä silmällä, että onko valokuvaaja teidän mielestä osannut vangita jonkun hetken tai kuvattavan persoonan.

– Ai niinku riistäny jonkun vapauden?

Kun taidekierros oli pulkassa ja sullouduimme raittiiseen ulkoilmaan, aloin huokailla ihastuksesta:

– Kattokaa nyt tätä luontoäidin maalaamaa maisemaa ja noita puita! Onko mitään kauniimpaa! Pakko ottaa kuva.

– Just.

– Onko ihan pakko? Näytät vähän hassulta.

– Kylymä. JOKO. VOI. LÄHTEÄ?

Kun lopetin kännykkäkamerani kanssa pyllyilyn, käännyin vielä teinien puoleen päivän päättääkseni:

– Hei oli tosi kiva nähä ja teillä kaikilla oli jo minnuu varmasti ihan sika kova ikävä! Piristikö tää yhtään?

– Joo.

– No joo oli ihan kiva.

– Joko tää loppu?

Summan av kardemumman: korona tai ei, kyllä tarvitsee ihminen eläviä ihmisiä ympärilleen. Ja taidetta!

Categories
Yleinen

Siitä tunnet sä ystävän

Olen onnekas, sillä minulla on monta ystävää. Osa on kulkenut rinnallani lapsuudesta lähtien, osa on tarttunut mukaani matkan varrella. Osa hymeksyy touhuilleni pilven reunalta. Alla kohtaamisia vuosien varrelta.

Vuosi 1988:

Ensimmäinen luokka ja koulutie alkamassa, perhosia vatsassa. Jo ensimmäisinä päivinä minun ja mustatukkaisen tytön katseet kohtaavat. Kirjeenvaihto käy kiivaana ja koulumatkat taittuvat kevein askelein, sillä hän kulkee vierelläni. Yläasteella pulpettikirjeet vaihtuvat viesteihin, joita raapustamme pyyhekumeihin tai vihonnurkkiin ja vaihdamme salaa pöydän alla. Hän toimii silminäni ja sanelee mitä taululla lukee, koska en suostu hankkimaan silmälaseja. Jaamme murkkuiän murheet, vanhojentanssit, penkkarit, penkin alle menneet kotibileet. Jaamme työpaikkojen tuiverrukset, häät ja auto-onnettomuudet. Hän lähtee mukaan, kun vien lemmikkini viimeiselle matkalle. Hänelle soitan ensimmäiseksi, kun minusta tulee äiti. Hän tulee hoitamaan kuukauden ikäistä kummipoikaansa, vaikkei edes tiedä, huoliiko vauva pulloa. Joskus hän vain on ja halaa, kun sanoja ei löydy.

Vuosi 2001:

Pakkasta kaksikymmentäkolme astetta. Istun kuplavolkkarissa ja hinkutan huurteista tuulilasia rikkinäisellä raapalla. Vihdoin näen hänen juoksevan ulko-ovesta leivänpala suussaan ja reppu toiselta olalta villisti roikkuen. Kupla on lämmin vasta yliopiston pihassa ja olemme joka aamu myöhässä luennolta, mutta elämme omassa kuplassamme ja meillä on toisemme. Hän tutustuttaa minut hevosten maailmaan ja kun biletämme ravimiesten seurassa, meillä on loppuillasta aina enemmän rahaa kuin radalle lähtiessä.

Vuosi 2005:

Riitaisa ero illanistujaisten päätteeksi. Sydän revitty palasiksi, huljuteltu jääkylmässä vedessä ja tampattu mutaisilla piikkareilla karkeaan soraan. Istun saunassa ja itken. Hän istuu lauteille viereeni, höpöttelee lempeästi ja heittää pitkät hiuksensa toisen olkansa taakse. Lyö löylyä ja pesee pitkin vedoin selkäni elämää nähneillä käsillään. Sanoo, että kohta keitetään kahvit.

Sydän edelleen riekaleina tanssisalin pihassa. Lavatanssikurssin viimeinen kerta alkaa pian, ahdistaa mennä yksin. Meidänhän piti tehdä tämä yhdessä. Oven edessä seisahdun, sillä tutut kasvot pysäyttävät katseeni. Ystäväni mies tumppaa tupakan, virnistää, koukistaa käsivartensa ja kysyy, saako luvan. Hän on ajanut yli 50 kilometriä ja liannut autonsa loskassa vain sen takia, ettei minun tarvitsisi tanssia yksin. 

Vuosi 2009:

Facebookin selausta illan hämärässä. Saan päähäni etsiä ala-asteen aikaista ystävääni, joka jätti aukon sydämeeni muuttaessaan toiselle paikkakunnalle. Kuvassa tuikkivat tutun näköiset silmät. Asuu paikkakunnalla Joensuu. Voisiko se olla? On se. Sovimme tärskyt lauantaiksi Public Cornerin eteen. Siellä hän jo odottaa lunta hiuksissaan, joiden myöhemmin huomaan vaihtavan väriä monta kertaa vuodessa. Halaamme toisiamme hieman epävarmoin ottein, tilaamme tiskiltä Amarettokaakaot. Juttu jatkuu siitä, mihin se yli vuosikymmen sitten jäi.

Vuosi 2011:

Valtava vauvavatsa ja äitiysloma edessä. Menen viimeisen kerran työpaikalle, jossa minun on määrä perehdyttää seuraajani kesken jääneisiin kursseihin. Kättelen nättiä blondia, jonka eteen pian isken liiketalouden ruotsin kirjan ja vuosien saatossa väsäämäni materiaalit. Tulee juteltua muutakin. Tulee useita yhteisiä työpaikkoja, yhteisiä ystäviä, tulee toistemme lapsien kummeja, tulee yhteinen anoppi ja appiukko.

Vuosi 2013:

Työpaikan illanistujaiset ja tapaaminen uuden äidinkielen opettajan kanssa. Olen kerrankin ajoissa ja löydän puolitutun hahmon ravintola Fransmannin sohvalta. Nainen on oudon holtiton ja vallaton nahkatakissaan ja ilkikurisissa silmissään. Miksi minun on näin hyvä olla? Kun ensimmäisen kerran vierailen uuden ystäväni tiluksilla, se on täynnä lapsia, kissoja, koiria, naapurinmiehiä, keskeneräisiä projekteja, ojaan ajettuja kaivureita. Rappusilta valuu kanankakkaa. Tunnen tulleeni kotiin. 

Vuosi 2016:

Keittiöremontti työn alla. Mies tekee pitkää päivää, minun osakseni jää kärventyä Ikea-helvetissä. Mies neuvoo, miten kasaan kaapistot, toivottaa vähän iloisempaa ilmettä seuraavan komponentin kohdalle ja painaa hallin oven perässään kiinni. Pääsen kohtaan kaksi, sitten iskee epätoivo ja itku. Ruuvien sijasta hamuan käteeni puhelimen ja luottoryhmäni WhatsAppin. Pian käy ovi. Yksi tulee vuosituhannen krapulassa, toinen työpäivän päälle. Kolmas tuo miehensäkin ja liisteröi samalla tapetin seinään. Neljäs tulee viinipullo kainalossa, viides varaa iltavuoron.

Vuosi 2009-2016:

Kissakodilla hakemassa uutta perheenjäsentä kotiin. Tuo me otetaan, sanoo mies. Tuo kaikkea räpläävä suurisilmäinen kollipoika, joka ei ole hetkeäkään paikallaan? kysyn ja rakastun. Vuosien kuluessa mies katuu monesti päätöstään, sillä kissa tuo kaaoksen ja kolttoset tullessaan. Mutta meistä tulee erottamattomat. Hän seuraa mukanani kaikkialle, kantaa minulle lahjaksi rauhoitettuja kontiaisia, käpertyy vastasyntyneiden vauvojeni ympärilleni, vahtii taaperoita pihalla ja nuolee lasteni kyyneleet. Kun joudun lähettämään hänet sateenkaarisillalle, sydämestäni lähtee palanen ja se on mustavalkoisen ystäväni kokoinen. 

Vuosi 2017:

Kirkko ja elokuinen sunnuntai. Pitelen käsissäni punaista ruusua ja katson, kun ystäväni arkkua kannetaan alttarille. Sisko itkee hiljaa vieressä. Päässä risteilee kysymyksiä. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olinko tarpeeksi hyvä ystävä? Missä olet nyt? Olisitko tykännyt tuosta keikarimaisesta papista? Jostakin tulvii mieleen runo, jolla kerran häntä lohdutin. Ja kukaan ei ole keneltäkään poissa, kun mustarastas laulaa

Vuosi 2019:

Ruotsin tunti alkamassa, olen juossut vartissa edelliseltä koululta seuraavalle. Läähätän ja läkähdyn. Uusi ryhmä, hirveä härdelli päällä. Kuinka monta ADHD:ta mahtuu samaan luokkaan? Pidän nimenhuutoa, kun luokan ovi avautuu ja iso kaveri astuu sisään. Puristaa lujasti kättä, sanoo nimensä, kertoo olevansa tunneillani tästä lähtien mukana. Jaksot ja lukuvuodet vaihtuvat. Hän jatkaa lauseitani, kun olen itse kujalla. Syöttää suklaata ja käskee hengittämään, kun käyn ylikierroksilla. Kertoo anaalivitsin, kun naamani on mutturalla. Muistuttaa laittamaan huomenna ehjän paidan päälle. Laittaa koulun pihalla autoni lämpiämään, koska itse en kuitenkaan muista. 

Hyvää ystävänpäivää!

Categories
Yleinen

Vilunkipelillä voittoon

Parempi suksi hangessa kuin yhdessäkään koivessa kiinni.

Hiihtäminen on pyllystä, hanurista, sieltä ja syvältä. Jos olisin ennen lapsien hankkimista tiedostanut, että nekin pitää joku kaunis päivä opettaa suksille, olisin harkinnut kaksi kertaa ennen haarojeni levittämistä. Kun nostat mytyssä kiljuvan taaperon sen sadannetta kertaa ylös maasta ja kun mytyn joka ikinen raaja sätkii joka ikiseen ilmansuuntaan kuusi kertaa nopeammin kuin marionettinukella, mutta jonka liikkeet ovat yhtä hallittuja kuin vastasyntyneellä vasikalla, kilin ajatukset täyttävät pään. Siinä vaiheessa kun löydät yhden sauvan ensin omasta silmästäsi ja sen jälkeen persesilmästäsi, tekee mieli itse suksia kuuseen, vaikka oma suksikaan ei kehuttavammin luista.

Kaikesta hiihtoangstistani huolimatta olen yrittänyt puhua sivakoimisesta lasteni kuullen neutraaliin äänensävyyn, jotten vahingossakaan siirtäisi hiihtotraumojani seuraavalle sukupolvelle. No, näyttävät kuitenkin traumatisoituneen ennen kuin edes saavat monoja jalkaansa. Varusteiden hankinta on nimittäin oma taitolajinsa. Kun esikoisella oli ensimmäisen kerran tänä talvena hiihtoa, pengoin vintin uumenilta viime talven suksiparin ja iskin sen asianmukaisesti mukulan mukaan koulutielle. Ummistin silmäni faktalta, että sekä sukset että sauvat olivat käyneet liian lyhyiksi. Pääasia että eteenpäin pääsee. Paitsi että koulupäivän jälkeen selvisi, ettei ollut pässyt. Monot olivat jääneet eteiseen, joten lapseni oli joutunut jalkamieheksi.

Seuraavana sunnuntai-iltana iltayhdeksältä keskimmäinen veti kunnon kilarit, sillä viime talven monot eivät enää mahtuneet jalkaan edes puoliväkisin. Käskin sovittamaan villasukkia ja veljen monoja. Pian repesin nauramaan, sillä lapseni muistutti liian isoine popoineen enemmän sirkuspelleä kuin tulevaisuuden hiihtolupausta. Siitäkös kierrokset kasvoivat ja pian sain väistellä ilman halki lenteleviä monoja. 

– Hyvin se menee, kannustin ja survoin uuninpankon päältä löytyneet monot reppuun.

– Se on kuitenkin vain pieni edestakainen liike vakaan laudan päällä, totesin ja näytin käsillä mallia.

– YYYYYhYYYYYhhhhh.

Viikolla suuntasimme sitten kirpputorille ostamaan tyköistuvia hiihtojalkineita. Minähän en suksimiseen tuhlaisi senttiäkään ylimääräistä. Eikä tarvinnutkaan – SPRN:n Kontin hyllyt notkuivat hyväkuntoista hiihtovermettä. Ei ollut kuin ottaa omansa.

Kun keskimmäinen sitten seuraavan hiihtopäivän jälkeen kotiutui, tiedustelin, miten suksi oli kulkenut.

– Ei mitenkään. Muut hiihti, mie kävelin.

– Miten niin??

– Ope ei saanu niitä monoja kiinni suksiin.

Oma hiihtoahdistukseni kumpuaa ala-asteen hiihtokisoista. Vaikka kuinka yritin joka vuosi parhaani ja lykin menemään verenmaku suussa, räkä poskella ja jalat maitohapoilla, suksi ei luistanut. Kun ei luistanut niin ei luistanut. Kerran kaaduin jo ensimmäisellä nykäisyllä lähtöviivalle jalat säälittävästi ilmaa sätkien ja lunta suustani sylkien. Eikä se liikkeessä ollut sen helpompaa – alamäet menin monesti vierimällä ja ylämäet konttaamalla.

Yhdet kisat hiihdin koulun lainasuksilla. Ne olivatkin sellaista sekundaa, että vasen suksi lähti jalasta viidenkymmenen metrin välein ja pyllyilin tuon tuosta nelinkontin ladun tukkeena. Kun muut huusivat intopiukeina latua perkele, minun teki mieli huutaa lääkkeet perkele

Eräänä vuonna sukset keräsivät pohjiinsa viiden sentin lumikerroksen. Hiihdä siinä sitten kilpaa. Mikäs oli naapurin Annukalla hiihdellessä, kun oli tuliterät peltoset alla ja äitimuori suksivoidepurkin kanssa ladun reunalla kytistämässä. Minun sukset olivat serkun entiset eikä niitä kukaan koskaan huoltanut. Meidän perheessä ei nimittäin koskaan voideltu muuta kuin volkkareiden moottoreita ja Soliferin ketjuja. Moottoriurheiluun verrattuna hiihtäminen ei ollut edes urheilua.

Olihan koulun kisoissa tietysti oma jännityksensä. Muistan ikuisesti, miltä tuntui liu’uttaa sormea tuloslistalla aina vain alemmaksi ja jännittää, oliko nimeni viimeisenä vai toiseksi viimeisenä. Kerran sain lohdutuspalkinnoksi lusikan. Kun sillä veteli aamupuuroa menemään, niin kyllä maistui puuro yhtä karvaalta kuin jumbosijan tuoma pettymys.

Mahtuu lapsuuteni sentään yksi onnellinen hiihtomuisto. Vitosluokalla nousin kaikkien suureksi yllätykseksi palkintopallille. Tulin jaetulle kuudennelle sijalle ja sain palkinnoksi pinssin ja muumitarran. Oli kerrankin minun vuoroni loistaa. Opettajat ja luokkatoverini katsoivat epäuskoisina toisiinsa, mutta minä tyttö hymyilin leveästi.

Sitä en tosin kertonut kenellekään, ettei minulla ollut ihan puhtaat jauhot pussissa. Ei sillä että olisin mitään hemohessiä vedellyt. Mutta se tiukkapeppuinen ja -pipoinen liikunnanopettaja, joka otti aikaa (ja joka muuten näyttää ihan samalta vielä tänäkin päivänä) veti minut yllättäen sivuun jo yhden kierroksen jälkeen. Hän ilmeisesti ajatteli, että normaali lapsi olisi jo sillä ajalla lähdössä kolmannelle kiepille. Joten kun muut hiihtivät kaksi kierrosta, minä hiihdin vain yhden. Niin tyhmä en ollut, että olisin maaliviivalla asiaa ääneen ihmetellyt.

Muumitarra on edelleen lipastonlaatikossani. Ehkä annan sen lapsilleni kannustukseksi ensimmäisistä hiihdetyistä kilometreistä (jahka joskus saavat monot kiinni suksiin) ja muistutan, että kyllä voi elämässä menestyä, vaikka ei suksi luistaisikaan ja vaikka jäisi varusteiden tasossa naapurin Peralle toiseksi. 

Categories
Yleinen

Koronapäiväkirja kausi 2, osa 1: Mustuneita munia ja muita murheita

Herää kello 7.00 siihen, että lapset tappelevat kaukosäätimestä.

– Äitiiiiiiii, tuo ei suostu kattomaan mitään yhteistä!

Huuda ettei äidillä ja isälläkään ole mitään yhteistä, mutta komporomisseja pitää pystyä tekemään. Mene vessaan pakoon ja ala ehostaa itseäsi Teamsia varten. Katso itseäsi peilistä ja mieti, että olet vanhentunut ainakin kolme vuotta viimeisen kymmenen kuukauden aikana. Ihmettele samalla, miksi etätyöaamuina tulee yhtä kiire kuin livepäivinä. Kello 8.10 survot vielä kilpaa Realia suuhun ja pienimmälle kenkiä jalkaan, vaikka ensimmäinen Teams-sessio alkaa 8.15.

Jokainen lapsi uikuttaa ja ruikuttaa jotakin. Kysy, miksi meidän perhe-elämä on yhtä sekoilua ja urputtamista, oletteko te onnellisia? Mies käskee säästämään kehityskeskustelut parempaan ajankohtaan. Katso miestäsi ja ajattele, että hän olisi taatusti onnellisempi jonkun loogisesti ohjelmoidun tilintarkastaja-tessan kanssa.

Juokse koneen eteen ja toivota hyvät huomenet opiskelijoille. Tarkkaile samalla lastasi, joka tekee lähtöä -17 asteen pakkaseen ja tyhjentää koko eteisen vaatekaapin sisällön lattialle hattua etsiessään. Huuda laittamaan paksumpi pipo päähän. Eilen muistit muistuttaa lastasi ottamaan mukaan sukset, mutta et monoja. Lähes täydellinen suoritus.

Tuskin olet ehtinyt esitellä kurssin sisältöä ja tavoitteita opiskelijoille, kun lapsesi tulee takaisin sisälle ja parkuu räkä poskella, että pyörästä on kumi puhki ja hän ei ehdi kävellä. Sano opiskelijoille, että nyt on tilanne päällä ja poistut hetkeksi. Lähetä tehtävä Wilmassa ennen auton rattiin syöksymistä.

Jatka opetusta takaisin sorvin ääreen sännättyäsi ja sytytä tauolla tuli uuniin, koska kylmä. Äkkää parin tunnin päästä, että puut eivät pala vieläkään. Aloita samoin tein mamukurssi. Puolen tunnin päästä on käynyt harvinaisen selväksi, että toinen puoli ei tiedä mitä pitää tehdä ja toinen puoli ei pääse tehtävään käsiksi. Yritä ohjeistaa viisi kertaa suomeksi ja kuusi kertaa englanniksi laihoin tuloksin.

Muiden ryhmien opiskelijoilla ja työtovereilla on samaan aikaan tuhat ja yksi ongelmaa. Molemmat puhelimet soivat, Wilma ja sähköposti limputtaa. Mieti tämmöistäkö on olla jakomielitautinen. Katso kun työparisi Jarkko ilveilee näytöllä ja tule paremmalle tuulelle.

Vaihda mamuille tehtävää lennosta ja aloita puhtaalta pöydältä. Kissa tunkee näytölle, sylje karvoja suustasi. Mamut innostuvat kertomaan omista kissoistaan ja itsestään englanniksi. Vietä paras ja kommunikatiivisin etäopetustuntisi koskaan. Tunnin loputtua yksi huutaa Don’t leave me! Naurakaa yhdessä. Viimeksi nauroitte yhtä makeasti, kun itse puhuit passista ja maahanmuttajat Pasista.

Karvainen assari.

Havahdu nälän tunteeseen. Laita pakastepinaattia paistinpannulle ja ihmettele kymmenen minuutin kuluttua, mikä haisee. Kun syöt, säikähdät puolikuoliaaksi ja meinaat tukehtua mustuneeseen munaan, sillä joku huhuilee jo Teamsissa. Anna huudella.

Aloita viimeisen ryhmän tunnit ja katso tyhmänä eteesi. Unohda mitä olit sanomassa tai tekemässä. Laita kuva poikki, sillä et usko, että kukaan haluaa katsoa pallinaamasi. Jarkko jatkaa lauseitasi ja huomauttaa, että twenty ei ole 40 vaan 20. Et sentään puhunut ruotsia.

Katso tuntien jälkeen uutisia tiukentuvista koronarajoituksista ja vello hetki kauhukuvissa. Mieti hetken päästä, että sinulla menee vielä aika hyvin, jos pahin painajaisesi on se, että lapsesi jäävät kotikouluun. Huokaise, keitä päiväkahvit ja saa idea. Ota yhteys toimitukseen ja buukkaa itsesi juttukeikalle, sillä nyt on saatava perse penkistä ja vähän äksöniä elämään.

Tarkista vielä yksi tehtävä. Kirjoitelmassa lukee I have many problems in my life. That´s why I study here. My teacher is Tinsku. She is a good teacher. Our class is great. Herkisty, riisu aseesi ja itke, sillä muistit juuri, miksi tätä työtä teet.

Juokse seuraavaksi ulos ja kylmäkäynnistä Volvo, sillä muistit juuri, että sinun piti hakea tänään pienin. Sääli autoasi, mutta muista pian, että kylmäkäynnistys on omalla kohdallasi turvallisempaa kuin auton lämmitys. Kun lauantaina survoit töpseliä autoon, pimeni sekä autokatos että autotalli.

Aja kankein liikkein päiväkodin pihaan. Nouse autosta ja katso, kun jotain niin pientä mutta niin täydellistä astuu ulko-ovesta pakkasilmaan. Tunne kuinka sydämessä läikähtää. Pian auringon lapsi juoksee syliisi kädet ojossa ja silmät tuikkien, pieni yksisarvisreppu selässä keikkuen. Hymyile, sillä muistit juuri, kenen takia täällä riuhdot ja revittelet.

Puhallelkaa kotipihassa hetki puuterilunta ja ihmetelkää menninkäisen jälkiä. Kun pääset sisälle, lyö kone kiinni ja mene uunin kylkeen kerälle kissan viereen, sillä tulikin on vihdoin syttynyt.

PS. Ei se helppoa ollut ykköskaudellakaan: Koronapäiväkirja osa 8: Kakkua ja köysileikkejä

Categories
Yleinen

Onko se nyt niin justiinsa

Eräänä kirpeänä pakkaspäivänä kävin neljä vähintäänkin mielenkiintoista vuoropuhelua, joista kumpikin osapuoli voi oppia jotakin – tai sitten ei.

On perjantai ja olen lähdössä töihin. Taistelen neiti aikaa vastaan, sillä edessä on yli 70 kilometrin matka maakuntaan opettamaan. Kenkiä jalkaan kiskoessani huomaan, kuinka mies lähestyy yrmy ilme naamallaan ja heiluttelee kirjekuorta kädessään. Kello näyttää 6.45.

Mies: – Etkö sinä ikinä avaa näitä kirjeitäs?!!

Tinsku: – Kuhan kerkiin.

Loogisesti ohjelmoitu mies ei ilmeisesti usko sen päivän koittavan, joten hän repii kuoren auki ja alkaa keuhkota:

M: – Tiesitkö sinä, että sinun auto on käyttökiellossa?

T: – Aijaa. No olevinaan maksoin sen.

M: – Entä jos olisit lähteny sillä autolla töihin???

T: – No mutta sehän on Lieksassa.

M: – Niin mutta jos olisit!

T: – Jos ja jos. Miehän ajan nyt Passatilla. Mut soitapa isälles varmuuden vuoksi, ettei vaan ajele sillä Golfilla.

M: – TAJUATKO SINÄ, että poliisit vie sulta saman tien kilvet, jos sinä ajat sillä autolla.

T: – No sitten vie. Toivottavasti on hyvännäköiset poliisit. Mikä tässä nyt on ongelma? Mie maksan sen veron ja sittenhän sillä saa taas ajella. Problem solved. 

M: – Yleensä tämmöset jää maksamatta ihmisiltä, joilla ei ole rahaa maksaa.

T: – Onhan mulla rahaa.

M: – Niinpä just. Siksi se ei ole normaalia.

T: – Eläpä nyt keuhkoo. Tää on kato ihan normaalia.

M: – JUMALAUTA tää ei oo normaalia missään muualla kuin teidän suvussa!

T: – Hyvää työpäivää rakas! Meinasitko taas pojille purppasta vaimon käytöksestä?

M: – Kyllä joutuu ehkä mainitsemaan, mies manaa ja katselee perääni päätään pudistellen.

Summa summarum: Kyllä saisivat nuo loogisesti ohjelmoidut opetella vähän rennompia aamunavauksia meiltä suurella pensselillä piirtelijöiltä!

Kun  vartin kuluttua kurvaan koulun pihaan, on vaihdettava oma pirssi vuokra-autoon ennen kuin opetusmatka voi jatkua. Etsittyäni oikeasta kassakaapista oikean avaimen ja parkkipaikalta oikean auton käynnistän tuliterän Volkswagen Octavian ja alan vimmatusti rapsuttaa pakkasen paukuttamia ikkunoita. Tuskin olen ehtinyt yhtä ruutua hinkata, kun viereen kaartaa pramea Audi. Audin alas rullautuvasta ikkunasta pilkistää etäisesti tuttu pää, joka alkaa välittömästi vittuilla. Kello näyttää 7.30.

Audikuski: – Kuule tyttö, se auto on minun paikalla.

Tinsku: – Ai, no ihan just oon lähössä.

Audikuski: – Kuulehan nyt tyttö, tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun teidän autot on minun autopaikalla.

T: – Aijaa, totean rauhallisesti ja jatkan hinkkaamista.

A: – Kuule tyttö, siirrä nyt PERKELE se auto siitä ja vähän äkkiä.

Tajuan tytöttelijän luulevan minua autovuokraamon hanslankariksi. Jatkan muina naisina ruutujen raapimista.

A: – Eikö se auto jo perkele siirry?

T: – Siirtyy siirtyy, ihan just tulee valmista. Mutta ihan vain tiedoksi, että en minä tätä tähän ole ajanu. Samassa puljussa työskentelen kuin sinäkin ja olen ihan just lähdössä Kiteelle.

Pää muuttaa siltä seisomalta ilmettään ja sulaa anteeksipyytelevään hymyyn.

A: – Ai anteeksi. Minä luulin. että sinä oot niitä autovuokraamon tyttöjä. Voi kamala, anna anteeksi.

T: – Eipä mittään. Mie lähen nyt niin pääset paikallesi. Mutta kuule, pitäskö niille antaa palautetta? Mulla olis aikaa soitella tuossa matkalla, rimpautanko ja sanonko pari valittua sanaa sinun puolesta? 

A: – Ei tarvitse, kiitos vain, pää hymyilee maireasti.

Summa summarum: Kyllä saisivat nuo audikuskit opetella vähän loivempia liikkeitä meiltä volkkarikuskeilta!

Kun iltapäivä on jo pitkällä, opetan yhä ruotsia maakunnassa. Opiskelijoita alkaa väsyttää, vaikka vedän päivän kevennykseksi pienen humoristisen tietovisan. Skapailun jälkeen opettelemme vielä vessafraaseja ja muita päivittäisiä suonen- ja suolentoimintoja på svenska. Yhdelle opiskelijalle neljäs tunti toista kotimaista on kuitenkin liikaa ja kello 13.40 luokassa kiirii tuskan parahdus:

Opiskelija: – Voi vittu tää ruotsi on kyllä ihan jotain sanoin kuvaamatonta. 

Tinsku: – Lägg av. Äläs nyt. Ja jos tekee mieli kiroilla niin tee se ruotsiksi. Sano vaikka Fy sjutton.

O: – Fy … mikä? Kuulostaa ihan homolta. Eihän tätä voi oppia millään.

T: – Ingen panik. Otat kato tavoitteeksi opetella tänään vaikka kymmenen uutta sanaa. Lätt som en plätt!

O: – Höh. No oonhan mie oppinu tänään jo ainakin kaksikymmentä!!!

T: – No mikäs tässä on sitten ongelmana? Vad har vi för problem?

O: – Niin no.

T: – Jättekiva. Ska vi fortsätta?

Summa summarum: Kyllä saisivat nuo ruotsin opiskelijat opetella vähän vähemmän kotkottavia kielenkantoja meiltä ruotsin opettajilta!

Kun illalla olen selviytynyt voittajana kotiin ja saanut lapset nukutettua, istahdan sohvalle ja mietin hetken, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kello näyttää 21.15, kun kuulen tutun äänen:

Tinsku: – Elä vaan kuvittele Temppareita katsovasi. Nyt jotain hyödyllisempää. Yksi Fitness walki tai sitten viiden kilometrin juoksu. Valitse.

Tinsku: – Kellohan on jo puoli kymmenen! Ja ulukona on niin pimmeetä.

Tinsku: – Ei mitään tekosyitä.

Tinsku: – Ei jaksa.

Tinsku: – Ei kyllä tällä menolla läski lähde ja pylly pienene.

Tinsku: – En nyt jumalauta enää hikoilemaan ala. Enkö tuota liene hinkuttanu ja riuhtonu ihan tarpeeksi tälle päivälle. 

Tinsku: – Sinä lupasit sitoutua tähän tavoitteeseen.

Tinsku: – Kuule. Mulle on auottu tänään päätä ihan tarpeeksi. Älä nyt sinä enää aloita. Minä olen sitoutunut tasan yhteen liikkeeseen perjantai-iltana ja se on ranneliike.

Kun kylmä olut sihahtaa autuaallisesti, kuulen hiljaalleen vaimenevan äänen:

– Jos nyt tämän kerran. Muista maistella.

Summa summarum: Kyllä saisivat ihmiset olla armeliaampia niin toisille kuin itselleenkin!
Categories
Yleinen

Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uskolliset

Jouluiset muistot eivät varmasti jätä ketään kylmäksi. Omani suorastaan kuumottavat vielä vuosienkin päästä. Alla koottuna ne kaikken pa(r)h(a)immat joulumuistot:

  • Perinteiset joulunajan häirikkösoitot alkavat joka vuosi joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen: ”Isin tyttökö se siellä, kultapieni? Kuule vilikasetko sieltä Forecasta, että mikä se sen Leppäsen Laurin osoite on? Se joka istu viereisessä pulupetissa kansakoulussa. Pittää ehottomasti kortti laittaa. Ja voisitko kahtoo, että löytyskö sieltä Turusen Veikon osoite, assuu nykysellään Iisalamessa vai Imatrako vai se oli?”
  • Isäni rakastaa lahjoja, joten niitä pitää olla joka joulu PALJON – enemmän kuin lapsilla. Meillä onkin äitin kanssa tapana panna pakettiin kaikki kaapin perältä löytyneet edellisen vuoden joululahjat – ne tohvelit ja sukat, joissa roikkuu hintalappu. Menee joka vuosi täydestä.
  • Melkein paskoin lapsena housuuni, kun joulupukki koputti aavemaisen hitaasti mummolan ikkunaan karmea kuminaamari ja musta turkki päällä.
  • Vielä pahemmin traumatisoiduin 7-vuotiaana, kun paras kaverini kertoi minulle puhelimessa, ettei joulupukkia oikeasti ole olemassa.
  • Pahinta oli, ettei pukki lopettanut tulemistaan, vaikka vuodet vierivät. Parina jouluna pukki haisi lietelannalle ja keskiketterälle, sössötti ja kaatui portaisiin. Isä pakotti minut ja siskoni pukin polvelle istumaan, vaikka haukoimme henkeämme.
  • Seuraavana jouluna isäni yllytti äitiäni menemään pukin polvelle ja jatkoi jankuttamistaan. Lopulta äiti tuskastui: “Mene ite homo!”
  • Kerran isä kävi hakemassa pukin moottorikelkalla ja ajoi punaniska kyydissään pimppistä ympäri mökkiä. Äiti huusi paniikissa, että pukki jäätyy nahkapenkkiin kiinni. Isä jatkoi kierroksiaan.
  • Eräänä aattona meillä oli kunnon sukujoulu. Yksi serkuistani riehui ja oksensi mökin sohvalle, mutta isänsä jatkoi muina miehinä jouluruokailuaan ja kehui kinkun koostumusta. Tätini sai kohtauksen ja huusi miehelleen naama punaisena: “Eikö se perse jo nouse siitä penkistä saatana!!” Sen jälkeen vietettiinkin hiljaista hetkeä.
  • Yhden jouluaaton vietin eläkkeellä olevien mökkinaapurien muutaman neliön pikkumökissä. Pelasimme koko ilta korttia, söimme vetistä kääretorttua ja otimme napsua. Puitteet eivät olleet hienot ja kaikki oli riisuttua, mutta nauru, lämpö ja läsnäolo – ne olivat aitoja. Tunnelmaa ei latistanut edes pöydän alla jalkaa nylkyttävä labradori.
  • Parikymppisenä olin jouluaaton töissä hoitokodissa. Eräs mummo seisoi aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja rankutti, milloin pukki tulee. Kun pukkia ei vielä iltakuudeltakaan kuulunut ja kun oli kuullut kysymyksen sen sadannetta kertaa, meni hermo ja vedin itse pukin vermeet päälle Golfin takakontista. Lahjoja jakaessani toinen pukki koputti ikkunaan.
  • Hämmentelin kaikessa rauhassa jouluglögiä anoppilassa. Appiukko pläräsi vieressä pornokalenteria, jonka isäni hänelle joka joulu perinteisesti lahjoittaa. Kesäkuun tytön kohdalla appiuko tokaisi, että “Tämä näyttää ihan Tinskulta”. Purskautin glögin suustani.
  • Mieheni ja siskoni siippa menivät erään joulupäivän aamuna mökin kuistille hakemaan piirakan päälle särvintä, mutta kinkku oli hävinnyt yön aikana viimeistä murua myöten. Äiti epäili ilvestä, mutta syyllinen palasi rikospaikalle kotvasen kuluttua ja totesin sen näyttävän enemmän mökkinaapurin ajokoiralta.
  • Kun naapurit kantoivat kuusta aatonaattona sisään, niin minä kannoin omani ulos. Unohdin kastella.

Oikein muistorikasta joulua kaikille blogimme lukijoille!

Categories
Yleinen

Laululintusten lahja

Viihdyn siskoni seurassa. Meillä on sama kujeileva luonteenlaatu, säpäkät liikkeet ja äänemme soivat hyvin yhteen. Onpa meidät moni sekoittanutkin toisiinsa – muun muassa vihkipappini, joka meinasi naittaa tulevan siippani siskolleni.

Rehellisyyden nimessä meidän siskosten ei kannattaisi kovinkaan paljon hengata yhdessä. Miksikö ei? No, se selviää, kun luet eteenpäin.

Viisi vuotta sitten joulukuussa valmistauduin ainutlaatuiseen juhlapäivään. Olin lupautunut parhaan ystäväni lapsen kummitädiksi, joten odotin päivää liikutuksen sekaisin tuntein ja nieleskelin kyyneleitä jo heti aamusta. Myös rakas siskoni olisi tulossa bileisiin. Koska en tällä kertaa itse pystyisi valokuvaamaan tilaisuutta, olin keksinyt ehdottaa tehtävään siskoani. Sisko kyllä räiskisi menemään, kun vain laittaisin järkkärin asetukset valmiiksi.

Jostakin oli singonnut ilmoille myös ajatus, että mehän voisimme papin aamenen jälkeen laulaa luikauttaa siskolikan kanssa jonkun herkän ja heleän hittibiisin niin, ettei yksikään vieras kuivin silmin tilaisuudesta pois lähtisi. Ystäväni toivoi Katri-Helenan klassikkoa Lintu ja lapsi. Loistava valinta, haaste vastaanotettu!

Kun juhlapäivä koitti, heräsin mökiltä. Ukko oli työreissussa, joten lapset jäisivät maalle mummon hellään huomaan. Laitoin kiireellä vastaostetut lämpörullat tulille, sillä aikaa ei ollut hukattavana. Sisko tulisi hakemaan reilun tunnin kuluttua ja meidän pitäisi vielä kiirehtiä Joensuun keskustaan nuottitelineen ja ristiäislahjan ostoon. Kumpaakaan ei tietysti voinut etukäteen hoitaa. Lisäksi piti vielä ennättää harjoitella laulua ennen h-hetkeä.

Rullien lämmettyä aloin rallatella rullaati rullaata ja kierittää tötteröitä vasta lyhennettyyn tukkaani. Kun aamupalan jälkeen aloin nyppiä rullia pois, naamani venähti. Lopputulos ei ollut aivan sitä, mitä rullapaketin kansikuvamalli antoi ymmärtää. Näytin sähköiskun saaneelta Pelle Hermannilta. Seitsemän senttiä juuresta suoraa ja sen jälkeen säkkärät kiharat. Great.

Aloin vimmatusta vetää kuontaloa kammalla läpi, mutta uusi lookini paheni entisestään. Kun sisko kaarsi pihaan, näytin Pelle Hermannin äidiltä. Paniikki. Yritin vetää hiuksia kiinni, mutta tukka karkaili käkkäränä ilmoille kuin kärähtäneen permiksen jämä. Ahdisti, sillä lapsen tuleva kummisetä oli oikea kuvankaunis kiiltokuvapoika, jonka voisi panna pulloon ja ihailla iltojensa iloksi. Lapsiparka saisi taatusti trauman, kun hän 15-kesäisenä katselisi ristiäiskuvaansa. Pystyin jo lukemaan tytön huulilta:

– Äiti, kuka on tuo harakan ja Hermannin sekoitus tuossa Tommin vieressä?

Tungettuani päähäni sata pinniä oli pakko juosta ja lujaa, sillä sisko jo tuuttaili autossaan. Kun sain tungettua itseni Volkkarin etupenkille, oli kuin olisi peiliin katsonut. Myös siskolla oli bad hair day. Purskahdin päivän ensimmäiseen nauruun.

Kun kaarsimme kaupunkiin aikataulusta myöhässä, juoksimme ensimmäiseksi musiikkiliikkeeseen vain todetaksemme, että kaikki nuottitelineet oli myyty loppuun. Ei enteillyt hyvää, mutta nuottitelineen sijaan sisko osti kitaratelineen ja matka jatkui.

Seuraavaksi juoksimme kauppakeskus Iso Myyhyn, josta sisko osti omalle kummipojalleen joululahjan. Siinä kassalla seisoessamme tuli tunne, että ihan kuin jotain puuttuisi. Sisko hoksasi, että se äsken hankkimamme kitarateline jäi muuten sinne musiikkikaupan kassalle. Eikun hakemaan.

Seuraavasta liikkeestä sisko löysi unelmiensa mekon, jota halusi sovittaa. Itse aloin hypistellä pitsiunelmia, mutta touhu keskeytyi pian, sillä kuulin sovituskopin uumenista vienoa avunpyyntöä. Kurkistin verhon raosta sisään. Sisko pyllötti kaksinkerroin kopin nurkassa ja haroi epätoivoisesti käsillään ilmaa. Unelmakolttu oli niin tiukka, että sisko oli jumissa ja pahasti. Minä kiskomaan. Pian valahdin itsekin kaksinkerroin lattialle naurun voimasta.

Seuraavaksi lampsimme kirjakauppaan ja siinä satukirjoja selatessamme tuli tunne, että ihan kuin jotain puuttuisi. Yhtäkkiä älysin, että se siskon kummipojan joululahja jäi muuten sinne katastrofikaupan sovituskoppiin. Eikun hakemaan. Siinä liukuportaita alas juostessamme sisko ihmetteli ääneen, eikö mulla ole hiki. Totesin että alkaa olla hiki, kun jokaisessa kaupassa joudutaan kaksi kertaa juoksemaan.

Alkoi tulla myös nälkä, joten lupasin syöttää siskolikalle bambunversoja kiinalaisessa ravintolassa. Itujen hotkimisen jälkeen vedimme naulakosta takit päällemme ja kiirehdimme kohti autoa. Kotvasen kuluttua sisko alkoi vääntelehtiä ulsterissaan. Lähempi tarkastelu osoitti, että siskolla oli jonkun muun rytky niskassaan. Nauroimme vedet silmissä niin, että naamanikin alkoi muistuttaa Pelle Hermannia. Ennen kuin sisko kääntyi kannoillaan juostakseen takaisin ravintolaan, koppasin häneltä auton avaimet käteeni. Parempi startata kosla valmiiksi, sillä kello kävi.

Parkkipaikalla ihmettelin, miksei auton ovi aukea. Ryskytin ja rynkytin aikani avainta lukkoon, kunnes huomasin, että yritin varastaa jonkun muun Volkkaria. Väri oli kuitenkin oikea! Kun sain oikean kotteron käyntiin, olikin tulenpalava kiire juhlavaatteita vaihtamaan. Otin siskon lennosta kadulta kyytiin ja vilkaisimme paniikissa kelloa. Totesimme, että oli korkea aika avata ääni. Liikennevaloissa vedimme Lintua ja lasta niin, että auto soi. 

Suuntasimme meille vaatteiden vaihtoon ja aloimme vetää vauhdilla hyntyttä niskaan. Kun sisko oli saanut sullottua itsensä sukkahousuihin, huomautin, että niissä oli silmäpako polvitaipeeseen asti. Ilma alkoi täyttyä ärräpäistä. Annoin siskolle omat sukkahousuni ja päätin mennä itse ilman, sillä hameeni ylsi sentään polviin asti. Pian jouduin kuitenkin luopumaan myös hameestani, sillä siskon hame juuttui reisiin. Oli tainnut viime aikoina maistua joku muukin kuin bambunversot.

Tässä vaiheessa soi siskon puhelin ja saimme tiedon, että siskon mies yritti tiirikoida kolmenkymmenen kilometrin päässä itseään sisälle omaan kotiinsa, koska oli hävittänyt avaimensa. Sisko totesi, ettei voi auttaa, koska oli unohtanut omat avaimensa sisälle. Viimeisimpinä sanoinaan sisko huusi luuriin, että tee ulkohommia tai mene mökille mummon lihapatojen ääreen!

Tässä vaiheessa valahdin kalpeaksi. Lihapadoista tulikin nimittäin mieleeni, että mehän muuten olimme ottaneet juoksuruuat kiinalaisesta. Katsoimme epäuskoisina toisiimme ja purskahdimme huutonauruun. Nauroin niin, että seuraavaksi oli vaihdettava pikkuhousut. Kun sain henkeä, soitin ravintolaan kertoakseni, etten ole mikään rosvo. Vakuuttelin, että tulisin maksamaan illan pimetessä.

Kun kutakuinkin säädyllisen näköisinä, vaikkakin ilman sukkahousuja, juoksimme autoon ja saimme Volkkarin startattua pihasta, oli pakko käyttää kilometrin ajomatka hyödyksi. Minä ajoin, kun sisko viritteli takapenkillä kitaraansa ja tavoitteli oikeita sointuja. Kyllä se tästä! 

Juhlapaikalle saavuttuamme olimme tuttuun tapaamme viimeisimpiä, joskaan emme tällä kertaa vähäisimpiä vieraita. Kun herkkä ja kaunis tilaisuus alkoi, purin hampaita yhteen enkä uskaltanut vilkaistakaan siskoa. Nauratti edelleen. Onneksi myös laulatti – tosin itse lauluesitys ei h-hetken jälkeen mennyt kovin putkeen. Ehkä siksi että jouduin itse toimimaan nuottitelineenä.

Kun tästä joulukuisesta farssista oli kulunut vuosi tai pari, valmistauduimme rakkaan mökkinaapurimme hautajaisiin. Pastorina toimi samainen kummityttöni ristiäispappi, joka tiedusteli ennen tilaisuuden alkua, haluaisimmeko kenties laulaa luikauttaa jotakin kaunista muistotilaisuudessa. Kenties Iltalaulun? Katsoimme siskon kanssa toisiamme ja pudistimme yhtä aikaa päätämme:

– Kiitos, mutta ei kiitos tällä kertaa.

Categories
Yleinen

Lopun alkua alttarilla

Appiukkoni varoitti minua viikko ennen naimisiinmenoa, että heidän sukunsa miehet eivät ole kovin romanttisia. Että se romantiikka pitää sitten avioliitossa repiä jostakin ihan muualta, vaikkapa telkkarista.

Vuosien saatossa olen saanut tuta, että appiukko oli oikeassa. Olen joutunut turvautumaan töllön tarjontaan ja koukuttunut romantiikantuskissani mm. Ensitreffit alttarilla -sarjaan. Kun tiistai-iltana saan viimeisimmänkin rakkauden hedelmämme nukkumaan, istun kiikkustuoliin teekupposen kanssa ja keskityn katselemaan rakastavaisten lemmen leiskuntaa.

Jos keskittyisinkin pelkkään katseluun, olisi ukkokultani tyytyväinen. Minulla on kuitenkin pahana tapana pommittaa siippaani elämää suuremmilla kysymyksillä heti, kun lempisarjani tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

– Olenko mie sulle itsestäänselvyys? kysyn mieheltäni, joka jynssää kyökin puolella puurokattilaa puhtaaksi kuivettuneesta kaurapuurosta.

– Ei helvetti, taasko se propagandaohjelma alkoi?

Katson ukkoa ja sitten takaisin töllöä, jossa Tommi luo lempeän katseen Juuditiin.

– Mikset sie koskaan kato minuu tolleen??!! jatkan kohta.

Ei vastausta. Syvennyn imemään parisuhdeasiantuntijoiden vinkkejä ja makusteltuani hetken heidän täkyjään yritän taas:

– Koetko, että sie pystyt olemaan henkisesti ja fyysisesti alasti miun seurassa?

Tässä kohtaa ukko tuskastuu.

– Jos sinä olisit keittiössä naisena tiskaamassa ja minä ruotisin parisuhteen tilannetta sohvalla, olisi tapahtunut lopetus eikä kukaan olisi kyseenalaistanut sitä.

Huomasin hetkeni tulleen, sillä ukkohan selvästi keskusteli.

– Miten pitkälle mukavuusalueen ulkopuolelle olisit valmis menemään minun takia?

– Kyyjärvelle.

Seuraavana tiistaina samaan aikaan vahtaan taas lempiohjelmaani. Ukko makaa sohvalla puhelintaan selaten, vaikka voisi yhtä hyvin näpläillä minua. Asiantuntijat puhuvat toisen huomioimisesta – siitä, kuinka pitkässä parisuhteessa kumpikin osapuoli huolehtii toisen tarpeiden ja toiveiden täyttymisestä.

– Koetko, että olen tarpeeksi herkkä sinun tarpeille? aloitan.

– Joo, nyt tulee kakka! ukko turahtaa ja nousee sohvalta.

– Jos et huomaa, niin minä yritän keskustella.

– Haluisin nyt tilata nää Volvon osat, kun kerrankin on hiljainen hetki.

– Olenko mie sulle jotakin aivan ainutlaatuisen ihmeellistä tässä suuressa maailmassa?

– Olet, kyllä olet kulta.

Jotenkin ei vakuuta. Näen kun ukko klikkaa moottorin lämpötila-anturin ostoskoriin. Toive ja tarve samassa paketissa.

Seitsemän päivän kuluttua ukko laittaa hetkeksi puhelimen pois ja katselee kanssani propagandaa makoillen rennosti sohvalla kädet niskan takana. Liikutun, sillä rakkaani syventyy selvästi sarjan sanomaan. Tässäkö rötkötämme kotoisasti vielä kahdeksankymppisinäkin? 

Kirkkoherra Kari Kanalan kasvot ilmestyvät ruutuun ja hän heittelee ilmoille ajatuksia armosta. Kumppanin löytyminen on pastorin mielestä iso armo. Jostakin mielen syövereistä kumpuaa Kanalan aiemmin julistama lause, jonka tahdon jakaa kumppanilleni.

– Tiesitkö, että Raamatussa on lause Rauta rautaa hioo, ihminen toistansa, lausahdan ja herkistyn.

Ukolla on kuitenkin aivan muunlainen hiominen mielessä.

– Tuo nainen on ajettavan näköinen.

Seuraavan viikon tiistaina ukko on kaukaa viisas ja linnoittautuu hyvissä ajoin autotalliin. Eipä hätää, säästän kysymykseni saunaan. Kun vesi yön pimeänä tuntina sihahtaa kiukaalle, isken:

– Mikä miussa on parasta?

Ukko mietti vähän liian pitkään ja sanoo sitten nauruaan pidätellen:

– Luonne.

Kovin pitkään hän ei hilpeyttään pysty pidättelemään, vaan purskahtaa röhönauruun:

– En kehannu reilun kymmenen vuoden jälkeen heti vastata, että tissit.

Seuraavassa jaksossa parit riitelevät. Pappi ja parisuhdeterapeutti latelevat viisauksiaan ja selostavat, kuinka haemme kumppanin katseesta hyväksyntää. Kysymme katseella, olenko rakastettu, sopiva, oikeanlainen? Näkeekö toinen minut? Kelpaanko tällaisena kuin olen, arkisenakin?

– Hyväksytkö minut tällaisena kuin olen? kysyn.

– Et välttämättä maustamalla parane.

– Ollaanko myö yhdessä hyviä tämmöisinä kuin ollaan?

– Ei, kyllä meistä parempia tulisi mäyrinä.

En aio luovuttaa. Seksuaaliterapeutti Elina Tanskanen puhuu siitä, kuinka kaiken ytimessä on kokemus kuulluksi ja nähdyksi, ymmärretyksi ja arvostetuksi tulemisesta.

– Tajuatko, että minäkin haluan tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni? Minä haluan tanssia ja laulaa ja riehua ja toteuttaa itseäni ja sinun pitää hyväksyä minut tällaisena ja sietää sitä kaaosta, jota luon ympärilleni.

– Kun edes laulaisit jotain muuta kuin sitä samaa kertsiä! Vuosikymmenen kärsimys.

– Just. Toisille kärsimys, toisille ilo. Jarkko sanoo töissä, että miun jokapäiväistä showta on hirveen viihdyttävää seurata varsinkin aamuisin.

– Kerro Jarkolle, että kun sitä vuosien ajan seuraa, niin siitä enin komiikka katoaa. Toisaalta kun ottaa tuon sinun säntäilyn ja tapaturma-alttiuden huomioon, niin pitäisi osata nauttia jokaisesta päivästä, jonka saan viettää sinun kanssa.

– Tuosta lienee rivien välistä luettavissa, että haluat pitkittää kärsimystä kanssani?

Viikon kuluttua pariskunnat valmistautuvat juhannuksen viettoon. Seksuaaliterapeutti Tanskasen mukaan pienetkin arjen yhteiset hetket auttavat pareja muodostamaan yhteyden toisiinsa ja luovat me-henkeä. Kaupassa käynti voi olla arkista juhlaa, kun sen tekee kumppanin kanssa.

Janne ja Kati lähteävät kauppaan ostamaan juhannuseväitä. Katson epäuskoisena, kuinka Kati on laatinut kumpaisellekin valmiiksi ostoslistat kaupan pohjapiirustusten mukaan. Meidän kauppareissumme eivät varsinaisesti ole vahvistaneet parisuhdettamme – ainakin mitä tulee puutelistoihin. Loogisesti ohjelmoitu mieheni kun ei voi ymmärtää luovan vaimonsa ajatuksen saati kynän juoksua:

“Tuon oksennuksen kanssa minä en kyllä kauppaan lähde.”

Seuraavassa jaksossa Janne ottaa Katista kuvia ilta-auringossa ja huokailee, kuinka kaunis tämä on.

– Mikset sie koskaan ota miusta kuvia? rääkäisen ukolleni.

– Koska sinä sanot, että ne kuvat on läskejä. Koska sanot aina, etten ota kuin läskejä kuvia. Ja koska en tiedä miten otetaan vähemmän läskejä kuvia, niin lopetin kokonaan kuvien ottamisen.

– Aivan.

Seuraavaksi kiinnitän huomiota siihen, miten paljon järjestettyjen avioliittojen osapuolet muistuttavat toisiaan. 

– Mitä naimanaamoja! Ei helvetti. Onko MEILLÄ mitään yhteistä? parkaisen.

– Kolme lasta.

Pian tunnen sielujen sympatiaa säpäkkää Katia ja loivaliikkeistä Jannea kohtaan.

– Nuo on ihan kun myö! Tuo Janne miettii ensin mitä tekee ja tekee sitten. Ja tuo Kati tekee ensin ja miettii vasta sitten. Ai kauhee. Miten sie kestät minnuu?

– Elämä ilman sinua olisi kyllä paljon yksinkertaisempaa, mutta helvetin paljon tylsempää.

Voisiko sen enää romanttisemmin sanoa?

Categories
Yleinen

Jo joutui armas aika

“Eläkä sitten jää suustas kiinni.” “Tuut suoraan kottiin, etkä jää matkalla mihinkään.” Nämä ovat lauseita, jota olen koko ikäni kuullut ensin äitini ja sitten mieheni suusta.

Ei ole helppo totella, sillä maailmassa on niin paljon mielenkiintoista nähtävää. Sama lähdenkö kaverin kanssa kaljalle, työkeikalle tangokuningatarta jututtamaan vai lähikauppaan ässäarvan ostoon, aina tulee pari muuttujaa matkaan. Jos satun olemaan liikenteessä lennokkaan isäni tai tuulella käyvän siskoni kanssa, ihan peruskylättelyreissulla saattaa mennä koko päivä ja pitkälle seuraavaankin.

Kun sotken pyörälläni K-Markettiin, seikkailu alkaa jo ensimmäisessä kurvissa. Maritahan se siellä huutelee pihaltaan pensasaidan takaa, että hänellä on uudet retroverhot, jotka mätsäävät täydellisesti nojatuoliin. No pakkohan se on vilaista. Ai että juonko kahvia? No toki! Ei tässä nyt niin kiire ole valmiiksi rykäistyssä maailmassa.

Loogisesti ohjelmoitu mieheni ei ymmärrä muuttujia, sillä ne eivät kuulu hänen maailmaansa. Meidän sukuun naituaan hän on valitettavasti oppinut elämään niiden kanssa. Minä olen puolestani oppinut asennoitumaan mykkäkouluun, joka seuraa välittömästi tuhlaajavaimon palattua kotiin.

Mies ei voi ymmärtää, miten kampaajalla käynti voi viedä neljä tuntia tai miksi kahden saunajuoman ostaminen lähikaupasta ei tapahdu vartissa.

Helposti. Annapas kun selitän.

Viimeksi kampaajalla käydessäni ihmettelin pois lähtiessäni, että kylläpäs luottokähertäjäni on nopeuttanut tahtiaan. Auton kellon mukaan hän oli käpälöinyt kutrejani vain kaksi tuntia aiemman kolmen tunnin sijasta. Mahtavaa, mies ei osaisi odottaa vielä kotiin, joten aikahan pitää käyttää hyödyksi! Siispä ostoksille.

Kotiin saavuttuani en ehtinyt edes kynnyksen yli astua, kun mies jo huuteli, että missä sitä ollaan oltu. Katsoin keittiön kelloa ja ihmettelin, että jopas on aika rientänyt. Pian hoksasin, että auton kello kävi vielä talviaikaa, mikä selitti ylimääräisen hävinneen tunnin. Tämän episodin jälkeen olen saanut tasaisin väliajoin kuulla naljailua, aionko vastaisuudessakin matkustaa aikakoneellani.

Se saunajuomareissukin on loogisesti selitettävissä. Hyppääpä hetkeksi housuihini ja elä seuraavan tapahtumasarjan mukana:

Starttaa auto ja lähde ajamaan puolen kilometrin päässä sijaitsevaan lähikauppaan. Mieti mielessäsi kivaa viherpirtelöreseptiä. Havahdu hetken kuluttua siihen, että kaupan risteys jäi taakse jo 200 metriä sitten. Tee u-käännös, mutta jää jammailemaan Lidlin uuden kesäbiisin tahtiin. Huomaa 400 metriä ajettuasi, että unohdit jälleen kääntyä risteyksestä. Tee toinen umari ja kurvaa onnellisesti kaupan pihaan. Totea, että tähän leikkiin vierähti vartti.

Kuiva-aineosastolla törmäät kylän puheliaimpaan mieheen. “Vai bemarilla ajelet nykyisin? Joo alkaa jo nämä kelit risoa. Elä vaan kvinoaa osta, mie jo siitä kokeilin kokata, mutta klimpiksi meni…” Havahdu heipat heittäessäsi siihen, että sosiaaliseen kanssakäymiseen upposi rapiat kaksikymmentä minuuttia.

Seuraavaksi ihmettelet, miksi kauppias on latonut lonkerotölkit kolmion muotoiseen kasaan. Vaikka kokemuksesta viisastuneena (ks. Kultainen suihku) otat nykyisin reilun turvavälin kaikkeen helposti särkyvään, onnistut silti kulkiessasi tökkäisemään kaksi lonkerotölkkiä lattialle. Toinen säilyy ehjänä, mutta toinen alkaa pyöriä ja suihkuta päättömästi ympäri lattiaa. Hae nolona myyjä siivoamaan. Tämä kävelevä katastrofi -leikki vie kallista aikaasi kymmenen minuuttia, varsinkin kun leikin jälkeen yrität luikkia hitaammin ja huomaamattomammin hyllyjen välissä.

Seuraavaksi yrität saada selvää, mitä ostoslistassasi lukee. Mies on kirjoittanut siihen harakanvarpaillaan Blanc-olut. Yritä etsiä kyseistä merkkiä kymmenen minuutin ajan oluenystävien hyllyltä tuloksetta. Hermostu, ota videopuhelu armaallesi, pyllistele kaljahyllyjen edessä ja näytä, ettei täällä todellakaan ole sen merkkistä olutta. Muut kauppakassin heiluttajat tuijottavat mielenkiinnolla tekemisiäsi. Hymyile heille kauniisti ja kuuntele, kun mies aloittaa ripityksensä. Hän selittää kotona antaneensa oluen koordinaatit, mutta kun et koskaan kuuntele. Tiuskaise, ettet kaipaa saarnaa vaan tietoa siitä, mistä helvetistä sen kaljan löydän. Kun olet vihdoin ja viimein vetänyt käteesi oikean olutmerkin, huomaat, että suunnistusleikissä on vierähtänyt toiset kymmenen minuuttia.

Muista kassalla, että lasten saunajuomat jäivät kaikessa hötäkässä ostamatta. Käänny takaisin ja syvenny mielenkiinnolla etsimään sokerittomia tuotteita. Havahdu kymmenen minuutin kuluttua siihen, että kello käy.

Kun pääset kotiin, toteat, että lapset ovat jo liian väsyneitä saunomaan ja ukko käy niin kuumana, ettei saunaa enää tarvita.

Categories
Yleinen

Huippua kohti – osa 2

Tämä on jännittävän vaellussaagan jatko-osa. Jos et ole lukenut huippusuosittua ensimmäistä osaa, kannattaa korjata asia täältä: Huippua kohti, osa 1.

Ihan kuin olisi vieraista herännyt. Vieraat lakanat peittivät pakottavia pakaroita, ympärillä irvistelivät vieraat hirsiseinät ja jostain kuului vieraan miehen kuorsausta. Vasta kunnolla todellisuuteen herättyäni muistin, että pötkötin retkeilykeskus Kiviniemen aitassa. Oma ukko nukkui viereisessä kerrossängyssä ja näytti yhtä söpöltä kuin sika pienenä. Korina kaikui viereisestä aitasta.

– Ootko pettynyt, kun kuorsaus kuuluu seinän takaa? ukko mumisi.

Lukiko se ajatuksia?

Ikkunasta pilkottava aamuauringon kajastus laittoi kielenkantoihin vauhtia ja päivän ensimmäinen laulu pyrki vaativana ilmoille:

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, miten onnellinen voikaan olla hän…

– Ei, ei tätä. Ei jaksa, ukko tuskaili, käänsi kylkeä ja veti peiton korvilleen.

– Toteuta tässä sitten itseäsi.

– No ei voi tulla neljäntoista vuoden jälkeen yllätyksenä, etten tykkää laulamisesta. Jos lupaat olla hiljaa, niin tulen saman peiton alle.

Aamuhipsuttelujen jälkeen kipitin hotelli helpotukseen ja siitä saunalle. Saunan pienen peilin edessä vetelin vähän ripsarin silmiin. Bimbo, kaikuivat äidin sanat päässäni. Bimbo tai en, minähän en lähtisi soitellen sotaan!

Kun silmissä oli ilmettä, hiivin aamupalalle Kiviniemen tupaan. Pöytä notkui puuroa, leipää ja mysliä. Olipa jokunen munakin pystyssä. Sisko valitteli huonosti nukuttua yötä, liekö isäntä tunkenut herneen patjan alle? Aamiaisen jälkeen aloimme voidella eväsleipiä ja kaataa kahvia termareihin, sillä olimme varanneet Kiviniemestä sunnuntaipäivän vaelluseväät. Serkkutyttö tiedusteli sinne tänne säntäilevältä isännältä, olisiko tällä antaa myös sinappia matkaan. Mies nyökytteli, mutta raapi päätään:

– Pitäs vaan kekkasta, mihin se sinappi laitetaan.

– Oiskohan tulitikkuaskia? Kuulkaa ennen sitä hiihdettiin kymmenen kilometriä talvipakkasessa kouluun ja vietiin tulitikkuaskissa näytteet opettajalle, täti valisti.

– Mitkä näytteet? kyselimme hölmöinä.

– No kakkanäytteet.

– Oikeesti?

– No miten muuten, ei siihen aikaan ollut paljon vaihtoehtoja, täti pyöritteli silmiään.

– Se oli niitä aikoja, kun lanttukukossakin oli kahva! puuttui rakas siippani puheeseen.

– Mutta aatelkaas, ihan yhtä hyvät labratulokset saatiin, vaikkei oltu desinfioituja purkkeja tai olosuhteita nähtykään, tätin mies jatkoi.

– Tuota en kyllä kerro omille oppilaille, nehän tuo mulle heti ylihuomenna paskaa askissa, pähkäilin.

– Missäs työ kusinäytteet veitte? Varmaan pärekorissa, sisko hirnui.

– Hehheh. On varmaan ollu aihettakin viedä niitä näytteitä. Äiti aina muistelee, miten lapsena veditte serkultanne lapamatoa pyllystä, tokaisin tädeilleni.

– Niin vedettiin.

– Eikä, nuorempi serkku taivasteli.

– Kalastahan niitä saatiin, toinen täti virkkoi.

– Ootko muuten Jarno koskaan maistanut kalakukkoa? Se on täällä Pohjois-Karjalassa suurta herkkua, tätin mies kysyi serkkuni siipalta, etelän kasvatilta.

– Että bon appetit vaan! hirnuimme yhteen hengenvetoon.

Kiviniemen isäntä kantoi lisää leipää pöytään ja asetteli uusia juustosiivuja tarosalle.

– Saako olla vielä jotain muuta? hän tiedusteli.

– Kaviaaria voitas ottaa, sisko totesi ylevästi.

– Siinä tapauksessa voitte mennä 20 kilometriä tuohon suuntaan, isäntä virkkoi ja viittilöi sormellaan jonnekin koillisen ja luoteen väliin.

– Mutta sittenkään ei ole vielä varmaa, onko tarjolla, hän jatkoi.

Kun aamunaurut oli naurettu, kamppeet pakattu ja sotkut siivottu aitasta, kokoonnuimme pihamaalle. Oli aika hyvästellä osa matkatovereistamme, sillä heillä oli kiire etelän sykkeeseen. Jäljelle jäi eliitti eli me viisi sitkeintä: minä ja mieheni, siskoni, hämäläinen serkkuni ja kummitätini. Ennen kuin yksi serkuistani hyppäsi autoon, löysin käsistäni karttoja kaksin kappalein.

– Turhaan Tinskulle annat, ei se osaa niitä lukea, sisko naljaili.

– En niin, mutta aina voi kattella! totesin määrätietoisesti.

– En mäkään osaa lukea karttaa, hämäläinen tunnusti.

Kummitäti otti kartan ja vei sen niin lähelle silmiä, että katsoi kieroon.

– Ja tuo ei nää mitään, sisko pudisteli päätään.

– Antakaa tänne, ukko sanoi ja tempaisi kartat käteensä.

Ja niin alkoi matka kohti Ukko-Kolia. Edellisestä päivästä kipeytyneet jalat alkoivat vertyä ja lonkat oieta. Kaksikymmentä kilometriä menisi heittämällä – vai menisikö? Varsin pian kävi nimittäin selväksi, että myös päivä kaksi oli noususuhdanteinen.

Korkean vuoren rinteille johti. Herra mut laupeudessaan, aloitin virren ensimmäisessä nousussa.

–  Matkani kulki huippua kohti, sieltä mä näin uuden maan, sisko jatkoi veisaamista.

– Ja kaikki yhdessä: Uuden maan minä näin, eessä päin

Ukko otti välimatkaa.

Kohta ei enää laulattanut, vaikka olisi tehnyt mieli laulaa ihan vaan ukon kiusaksi. Nousu jatkui nousun perään. Kun askel alkoi tuntui jäykältä, sisko jakeli neuvojaan:

– Matka etenee, kun laittaa askelta toisen eteen.

– Oliko vielä muita hyviksi havaittuja neuvoja?

– Kengät pysyy kuivana, kun ei astu märkään!

Maisemat olivat välillä kuin Grimmin veljesten saduista – kirkkaita puroja ja smaragdinvihreitä sammalmetsiä, joiden juurakot voisivat muuttua peikon notkoseliksi hetkenä minä hyvänsä. Seuraavalla maisemapaikalla siskon piti päästä leikkimään. Päätimme laittaa Gliffhangerin kuvaukset jäihin ja kuvata pari ottoa Erämaan armoille -leffaan.

Seuraavaksi sisko löysi naavaa. Naava löysi tiensä viiksiksi siskon naamaan. Itse työnsin pari tupsua sepalukseen. Nauratti niin, että meinasi tulla pissi housuun.

– Ja minä joudun elämään näitten kanssa joka päivä, ukko pudisteli päätään serkulle ja tädille.

– Mieti miten tylsä elämä sulla olis! vastasimme.

Kun leikki loppui ja matka jatkui, hidas hämäläinen vasta sääti reppua selkäänsä. Kummitäti hoputti pitämään vauhtia yllä, hänen kun pitäisi vielä huristella päivän päätteeksi Etelä-Suomeen.

– Juostako tässä vielä pitää? puuskutin.

Reippahasti käypi askeleet… täti pani vuorostaan lauluksi.

– Eikö tuo oo joululaulu?

Kauan emme ehtineet lampsia, kun kuvaukset jatkuivat. Tällä kertaa oli vuorossa Kivenpyörittäjän kylä, jossa jokainen halusi näytellä päärolia.

Kivenpyörityksen jälkeen käskin komppanian pysähtymään. Puristi ja pahasti. Viikko sitten ostetut törkeän kalliit Fjällrävenin vaellushousut alkoivat ahdistaa. Riisuin pöksyt ja kaivoin repusta tilalle kirpparilta kymmenen vuotta sitten ostamani 50 sentin pierukalsarit.

– Ostit sitten kahdensadan euron tavoitehousut, ukko pudisteli päätään.

Pihiltä serkulta loksahti suu auki.

– No pitäähän se olla sellanen tavoite, että varmasti karisee kilot. Mutta niin se vaan on, että monesti halpakin ajaa asiansa.

Ja kyllä ajoikin – aa että kun nousi jalka ja kirkastui tavoite kertalinttuulla!

Kun Kiviniemestä oli tultu kymmenen kilometriä, saavuimme Ryläyksen kodalle. Tarinoimme hetken vanhemman pariskunnan kanssa, joilla oli viikon vaelluseväät ja teltta rinkassaan. Respect! Vilkaistuani muita tiesin kysymättäkin, mitä he ajattelivat – olimme edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä.

Nuotiolla kyrsän loimutessa juttelimme tädin Tinder-mätseistä, hampaiden oikomishoidoista ja raskaan työn raatamisesta. Luonnollisesti myös koronatilanne herätti kysymyksiä.

– Minä en ainakaan mitään puolessa vuodessa pykäistyä rokotetta suostu ottamaan. Sekin sikainfluenssarokote aiheutti narkomaniaa, tuhahdin ja puraisin nakilta pään.

Alkoi kuulua naurunremakkaa.

– Tarkoitat varmaan narkolepsiaa.

– On taas tarkkaa!

Ennen lähtöä runoilin hiukan kodan päiväkirjaan ja napsin mättäältä mustikoita jälkkäriksi. Ryläyksen kyltin mukaan Ukko-Kolille olisi 8,6 kilometriä – hieman reilu poronkusema. Jos poro sen jaksoi juosten kusta, mikäpä olisi ihmisen kävellessä. Askel kulkikin pitkospuita pitkin kuin tanssi. Suopursu tuoksui täyteläisenä ja karpaloiden posket punoittivat.

Kun kyltti näytti määränpäähän viittä kilometriä, alkoi taas laulattaa.

Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin…

– Eikä ainakaan nyt tunnu lyhemmältä, ukko örisi.

Seuraavan kyltin mukaan olimme menneet puoli kilometriä. Ei jumalauta tuntui ainakin kolmelta. Selkä oli yhtä märkä kuin jalan alla luistavat kivet.

– Miten se tuntuu, että aina on se viisi kilometriä jäljellä? sisko mietti.

– Entä jos ei jaksa? Ja jään vaan tähän, sanoin ja istuin mättäälle seuraavan armottoman nousun jälkeen.

– No sitten jäädään me muutkin. Kaveria ei jätetä, kummitäti sanoi lohdullisesti.

– Niin en minäkään kaveria jätä, mutta sukulaisen voin jättää! sisko veisteli.

– Otahan patukkaa niin jaksat, ukko kehotti ja jatkoi:

– Nyt se nousu vasta alkaa.

Matkan jatkuessa mietimme, missä kohtaa Herajärven kierrosta Kimmo Vehviläinen oli luovuttanut ja tilannut taksin. Liekö ollut mainostemppu vai loppuiko kaverilla oikeasti kunto kesken?

Loppumatkasta jäimme siskon kanssa kaksin, kun muut ottivat loppuspurtin. Vastaan tuli sekalaista seurakuntaa ja pikkupiskejä. Kotvasen kuluttua Paha-Koli ja Akka-Koli kietoivat meidät alkusyksyn kultaamiin kallioihinsa. Pielinen siinsi sinisenä. Näihin kansallismaisemiin en kyllästyisi koskaan, mietin. Jalkakin nousi vielä.

– Ei tähän ihan joka tyttö pystyis, totesin siskolleni parisataa metriä ennen maalia.

– Ei niin. Mutta nyt olisi se taksi ihan kova juttu.

Categories
Yleinen

Huippua kohti

– Aja sinä. Päähän koskee, ukko sanoi ja kipusi Volvon etupenkille.

Mikäs siinä. Joskus tosin kadehdin niitä pikkurouvia, jotka saivat automaattisesti istua pelkääjän paikalle. Kun käänsin koslan anoppilan pihasta kohti aamuauringon kirkkautta, alkoi välittömästi laulattaa.

Voisko ihanammin päivän enää alkaa, oisko ihanampaa aamua kuin on tää…. hoilasin ja painoin kaasua.

– Ei tätä, ei jaksa, ukko örisi.

Tämähän hyvin alkaa, ajattelin ja muistutin rakasta aviomiestäni, että luvassa olisi sentään syksyn paras viikonloppu! Lapset ja lemmikki oli ripoteltu hoitoon eri puolille Pohjois-Karjalaa ja saisimme viettää laadukasta parisuhdeviikonloppua.

Noh, kahden kesken emme tosin saisi olla kuin yöllä, sillä koko pitkän päivän seurassamme olisi parisenkymmentä sukulaistani ja sukulaissieluani. Jo perinteeksi muodostunut syksyinen sukuvaelluksemme oli muuttunut kansanvaellukseksi. Tällä kertaa mukana olisi uusia tulokkaita, sillä serkut ja tädit tuppasivat vaihtamaan tuon tuosta mielitiettyjään. Mikäs sen parempi paikka ottaa miehestä mittaa kuin Kolin kivikot ja kierot kinttupolut!

Aikeenamme oli kiertää Herajärven kierros Kolin kansallispuistossa. Aloittaisimme patikoinnin Ukko-Kolilta ja suuntaisimme parisenkymmentä kilometriä kohti puolivälin mekkaa, Kiviniemeä. Reppuihin oli sullottu kahden päivän eväät, vaihtovaatteet ja muut tykötarpeet laastareista liukuvoiteisiin. 

Hotelli Kolin aulassa kohtasimme muut sissit sovitusti kello yhdeksän.

– Arttu, tässä on siun serkku Tinsku, enon vaimo aloitti.

– En minä nyt niin paljon ole vanhentunu, että esittelyjä kaipaisin! kapinoin.

Kun lähtönaurut ja ensimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, oli aika heittää reput selkään ja ottaa ensimmäinen askel kohti yhteistä tavoitetta. Tänä vuonna kulkisimme Herajärven kierroksen myötäpäivään. Peräkanaa tallustellessamme katseeni kiinnittyi puolisoni loittonevaan selkään ja pullisteleviin pakaroihin. Alkoi laulattaa:

Sä oot minun kartta ja kompassi, eksyn jos et jää siihen viereeni…

– Elä taas alota, ukko ärähti.

Ehdotin josko rakkaani lähtisi kiertämään Herajärveä vastapäivään, niin sopu säilyisi. Päädyimme vaihtamaan tarpomisjärjestystä. Jo vain kulki askel ja juttu – emmehän olleet nähneet serkkujen kanssa vuosiin. Päivän polttavissa puheenaiheissa vilahtelivat niin hampaiden oikomishoidot, gradunteko, matolääkkeet kuin katalat äitipuolet.

Jossain kohti alkoi sataa tihuttaa. Serkku sääli suht tuoretta poikaystäväänsä, jonka sadevermeet olivat jääneet himaan. Siskoni tarjoutui pelastavaksi enkeliksi ja lupasi ottaa vehkeettömät oman sadeviittansa alle.

– Jos ette tienneet, niin meillä on täällä joka vuosi ohjelmassa parinvaihtoa, heitin.

Etelän nulikka ei säikähtänyt vaan alkoi nauraa. Tästä kaverista olisi selkeästi talvelle jätettävää!

Ensimmäinen nousu kohti Mäkrävaaraa koitti aiemmin kuin uskalsin pelätä. Puolessa välin rinnettä säkenöi silmissä ja henki uhkasi paeta jokaisesta reiästä ja rööristä. Oli pakko istua ja heittää reppu pöpelikköön. Ihan kuin olisi kiviä kantanut. Samassa tajusin, että olin kuin olinkin kantanut kaiken painavan kahden hengen juomista lähtien. 

– Mikä helevetin sherba minä sulle oon! huusin ukolle.

– Minähän sanoin lähtiessä hotellilla, että vaihdetaan reppuja, mutta ei rouvalle kelvannut.

– No nyt kelepaa!

Ja niin nousu jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Yritin ajatella kylmää olutta, jonka illalla kumoaisin kitusiini. Vastaan kipitti hyväntuulinen pariskunta, joka tervehti reippaasti. Helppohan se on alamäessä hymyillä.

– Tervehtisin jos jaksaisin, sisko puuskutti ja veti itseään karahkasta ylöspäin. 

Vastaantulijat jäivät kikattamaan.

– Oliko nuo niitä oikeita vaeltajia? Niillä oli ihan oikeat rinkat, rivistä kuiskailtiin.

– Joo, myö ollaan edelleen niitä kermaperseretkeilijöitä, sisko valaisi.

Havukanahossa nautittiin ensimmäiset eväät. Jo vain maistui Reissumies hyvälle, joskin kaverin munaleipä tuoksahti vielä paremmalta. Kahvi oli puolestaan sellaista kuraa, että kummitätini joutui jakamaan omastaan.

Kun matka jatkui, ehdottelin sinkkuna elävälle viriilille tädillemme, että laittaisi Tinderin päälle.

– Elä laita. Sille voi olla syynsä, jos täälläpäin tulee sinkkuja vastaan, sisko pohti.

– Voisi sitä silti vähän vilkaista, ehdotin.

Tiedä mikä Havukanahon ajattelija löntystelisi vastaan!

Näköalat vaihtelivat henkeäsalpaavista vaaramaisemista sammaleen peittoamiin satumetsiin. Noin seitsemän kilometrin päästä saavuimme Lakkalaan. Satoi jo reilusti ja sisko kaivoi vaaleanpunaisen sadeviitan reppunsa uumenista. Pian todistin, kuinka pinkki pallero lyllersi menemään kyykkykävelyä eteenpäin. Hahmo irvisti ja örisi verkkaisesti mennessään.

– Munamies! yritimme arvuutella.

– Ei.

– Muumien mörkö!

– Joo!

– Kato toisella meni oikein!

Mörkö se lähti piiriin.

Sitten olikin aika palastella. Virittelimme nuotion ja kaivelimme kyrsää esiin. Tai toiset kaivoivat – minä huomasin kaivelevani muussia. Jotakin pahaa oli tapahtunut tofunakeilleni. Vedin paketin puukolla auki ja näytin herkullisen näköistä lounasta siskolleni, joka niin ikään kasvissyöjänä tungetteli saaliinjaolle.

– Hyi hele, näyttää ihan koiranruualta! En syö.

– Vähän sipruina, mutta ei vaikuta makuun. Päiväyskin on menny neljä päivää sitten, mutta eikun ääntä kohti, kannustin.

– Ootko tosissas?! Saat kyllä syödä keskenäsi.

– Kyllä on tarkkaa.

– Tuo käyttää kaksi kuukautta vanhat kermaviilitkin, sisko kieli muille.

– Kai sen nyt haistaa ja maistaa, mitä voi syödä! puolustelin ja jatkoin:

– Muistelepa, kuka vuosi sitten unohti meidän nakit kokonaan jääkaappiin. Pikkasen oli näläkä kävellessä.

– Onko tää joku kosto?!

Kyrsien loimutessa avotulella huomasimme tuttujen hahmojen lähestyvän leiriämme. Olimme sopineet, että jalkavaivaiset tai muuten vaan laiskemmat kävelisivät lyhyemmän reitin meitä vastaan Kiviniemestä käsin. Tuttujen naamojen seassa pilkotti yksi uusi kasvo. Oli aika ottaa perinneleikki kehiin ja testata tulokas. Kaivelin valkoisen nenäliinan taskustani ja levitin sen huolellisesti pöllile. Sitten istuin paperin päälle.

– Kysymys kuuluu: mikä tämä on? 

– Mustaa valkoisella.

– Tahroja paperilla!

Mielenkiintoisia ehdotuksia alkoi sadella ilmaan, mutta yksikään ei osunut maaliin. Oli aika kertoa oikea vastaus.

– No tietenkin rako valkealla!

Naurunremakan keskeltä alkoi kuulua soraääniä.

– Sulla oli housut jalassa, ei tuo ollut mikään rako! Nyt sama arvoitus kehiin ja ilman housuja! joukko mylvi.

Mitä serkumpi, sen herkumpi?

Matka jatkui ja rytyytimme menemään letkeissä tunnelmissa. Uudet sielunsissit toivat uutta puhtia talsimiseen, mutta jutut huononivat entisestään. Maisemat vaihtelivat kivisestä mäntymetsästä saniaiskeskittymiin. Maasto oli niin epätasaista, että oli pakko katsoa joka askeleella jalkoihinsa. 

Vielä kaksi askelmaa, niin me huipulla ollaan… Eiks se ookkin outoo et nyt yhdessä kuljetaan? aloin laulaa siipalleni.

– Minä sinut huipulle vien, kun aittaan päästään, ukko uhkasi.

Oho!

Hieman ennen Kiviniemeä piti ylittää Sikosalmi vetolautan avulla. Minun käskettiin seistä lautalla kuin tikku paskassa. Ukko epäili, että vetelisin vääristä naruista, mikä tietäisi koko komppanian joukkotuhoa. Ensi vuonna päätimme ottaa aikaa ja kilpailla siitä, mikä joukkue olisi nopeimmin vastarannalla.

Loppurutistuksen jälkeen näimme, kuinka Kiviniemen kodikas pihapiiri avautui eteemme koko komeudessaan. Lohi loimusi avotulella ja isäntä oli meitä portailla vastassa kädet lanteilla. We did it! 

Pian Kiviniemen tupa täyttyi nälkäisistä, mutta nauravista suista. Kipeimmät lihakset löytyisivät taatusti vatsasta reissun jälkeen!

Saunan ja hyisen pulahduksen jälkeen louskutimme leukojamme vielä navetassa takkatulen loimussa ja nauroimme vähän lisää. Sitten hiivimme ukon kanssa aittaan ja aloin jo malttamattomana odotella päivän loppuhuipennusta – huipulle pääsyä. Samassa soi kuitenkin miehen puhelin. Kuulin miten intopiukea isäni vaahtosi puhelimen toisessa päässä ja höyrysi uudesta bisnesideastaan. Puhelu kesti ja kesti ja ideat kaikuivat korviini, vaikkei kaiutin edes ollut päällä. Miehen naamasta näki, että se oli niin naitu väärään sukuun. Jollain pervolla tavalla sen kuitenkin täytyi nauttia meidän seurasta. 

Kun puhelu loppui, totesin ukolle pääseväni huipulle omin avuin. Käteni hapuilivat jotakin kovaa ja kun ne viimein tarttuivat isoon ja jäykkään kaluun, levitin jalkani. Ai että miten helpolta kerrossänkyyn kipuaminen tuntuikaan vaaralle nousemisen jälkeen!

Miten sujui päivä 2? Se selviää seuraavassa jaksossa!

Jännittävä jatko-osa luettavissa täältä: Huippua kohti – osa 2

Categories
Yleinen

Tärskyt onnellisella lopulla

Meillä kulkee verenperintönä isäni puolen suvussa monia ominaisuuksia, jotka tilanteesta riippuen voi nähdä joko vahvuuksina tai heikkouksina. Lennokkuus, impulsiivisuus, hetkessä eläminen, lapsenmielinen innostumisen taito ja suuret luulot itsestä kuvaavat myös minua ja siskoani. Nämä luonteenpiirteet ovat tuoneet ja tuovat edelleen haasteita elämään etenkin silloin, kun pitää yrittää elää rinta rinnan jonkun vähemmän lennokkaan olennon kanssa. Pari viikkoa sitten siskoni kuitenkin todisti, että vankkumattomasta itseluottamuksesta ja suuna päänä syöksymisestä voi todistetusti olla hyötyä myös yleisen turvallisuuden nimissä.

Oli kaunis elokuinen lauantai-ilta, ja siskoni oli suunnitellut lähtevänsä viettämään laatuaikaa miehensä kanssa Joensuun ytimeen. Jo oli aikakin – viimeisimmistä tärskyistä oli kolme vuotta aikaa ja omaan kumppaniin vilkaistessa tuntui kuin olisi vierasta sikaa katsonut. Iltaan oli valmistauduttu huolella. Rakkauden hedelmä oli viety mummon hellään huomaan ja liput ostettu illan urheilumatsia varten. Nelipyöräinen matkantekoväline oli vaihtunut lihasvoimalla kulkeviin kaksipyöräisiin, ettei kummankaan tarvitsisi kuivin suin iltaa istua ja toinen toistaan selvin päin kohdata.

Pariskunta istahti puiston penkille Ylisoutajan sillan kupeeseen. Loppukesän aurinko lämmitti mukavasti raukeilla säteillään ja kultasi Pielisjoen rasvatyynen pinnan. Pian lämpenivät myös sisuskalut, kun Tokmannin muovipussissa keikkuneet Sandelsit alkoivat sihahdella yksi toisensa perään. Tästäkös tunnelma lämpeni ja olutpulloa puristanut käsi siirtyi puristamaan kauan kadoksissa olleen kumppanin kupeita.

Yhtäkkiä kyyhkyläisten kupla särkyi. Kaupunkimiljöössä alkoi kaikua hieman harvemmin kuultua kalketta – selkeää kavionkopsetta. Siskoa alkoi hymyilyttää. Ajatella, että ukkokulta oli mennyt ja järjestänyt yhteisen illanvieton kruunuksi vossikka-ajelun! Sisko kuvitteli tuossa tuokiossa itsensä ja yllätyksiä täynnä olevan miehensä romanttiselle ilta-ajelulle, joka kaartaisi pulppuavien suihkulähteiden ja Kosiosuden kaikkitietävien silmien ohitse. Tässä kohtaa sisko vilkaisi merkitsevästi siippaansa – saattaisi olla muutakin yllätystä luvassa illan päätteeksi.

Pian siskon oli kuitenkin irrotettava katseensa mielitietystään ja vilkaistava selkänsä taakse. Kavionkopse yltyi uhkaavasti ja ympäriltä alkoi kuulua muutakin hälinää. Kaupunkikuvaan piirtyi kaksi vauhkoontunutta ravihevosta, jotka juoksivat päättömästi tiellä kärryt perässään ilman ohjastajia. Välillä hummat puikkelehtivat autojen seassa ajoväylällä, josta ne kirmasivat kyntämään piennarta ja jatkoivat matkaansa kevyenliikenteen väylälle. Sitten ne alkoivat porskuttaa suut vaahdossa kohti keskustaa.

Sisko pomppasi ylös ja jäi tuijottamaan sirkusta. Paikalle sattunut koiranulkoiluttaja päätti yhteistuumin siskoni miehen kanssa soittaa hätäkeskukseen, jonne jo kymmenkunta muutakin huolestunutta kansalaista oli ehtinyt rimpauttaa. Kun hätäpuhelu oli loppusuoralla, hevoset tekivät yhtäkkiä täyskäännöksen ja alkoivat ravata suoraan kohti siltaa ja kyyhkyläisiä. Myös koiranulkoiluttaja teki täyskäännöksen ja lähti vitomaan niin kauas kuin jaloistaan pääsi rekkua perässään raahaten.

Sisko sen sijaan huomasi tilaisuutensa tulleen. Horjumattoman itseluottamuksensa ja parin kaljan antaman lisärohkaisun turvin hän syöksyi ensin ohjaamaan liikennettä. Erinäisin käsimerkein sisko pysäytti lähestyvät autot ja mopot, etteivät ne kurvaisi kulman takaa täyttä ravia nelistävien ravureiden päälle. Tämän jälkeen sisko käveli reippain askelin suoraan hevosten eteen aikeenaan ottaa koneista koppia. Toisen hevosen kulmakarvojen asennosta hän oli jo aikaa sitten huomannut, että juoksut oli jo juostu ja pollen teki mieli pysähtyä.

Siskon mies ehti nähdä vilahduksen tulevasta elämästään yksinhuoltajana ja karjui sydäntä särkevästi “Elä jää niiden alle!”, mutta sisko oli päättänyt hoitaa homman kotiin. “En jää, korkeintaan kärryn alle!” sisko huusi ja nosti hevosvoimien edessä kämmenensä ilmaan pysähtymismerkin eleeksi kuin liikennepoliisi konsanaan ja toisteli rauhallisella äänellä ”Prrrr, prrrrr”.

Hevoset pysähtyivät kuuliaisesti. Sisko nappasi kiinni toisen karkulaisen suitsista ja siippa tarttui toisen ohjaksiin. Hätiin hyppäsi myös paikalle osunut pyöräilijä. Samalla kun sankarit taluttivat puuskuttavia ja hikisiä eläimiä pientareelle, yhdestä jos toisesta ohiajavasta autosta kuvattiin videota. Sisko kuvitteli pääsevänsä Iltalehteen ja alkoi pöyhiä tukkaansa.

Nopeasti paikalle löysivät myös poliisit ja hetken kuluttua hevosten huolestuneet mutta huojentuneet omistajat. Kun karkulaiset henkeä vedettyään suuntasivat omistajineen takaisin raviradalle, päättivät rakastavaiset niin ikään rahtautua radalle. Sitä ennen he istahtivat kiireisimmäksi aikaa puiston penkille ja tasoittelivat pulssia juomalla kesken jääneet pussikaljat loppuun.

 Ps. Jos jollain on video tallessa, niin katsoisin mielelläni, oliko siskolla tukka varmasti hyvin.

Categories
Yleinen

Etelän hedelmä ja muita arkisia elämyksiä

Lue tämä ja oma arkesi tuntuu hetken helpommalta.

– Äitiii!!! Isi sano, että siun kanssa on raskasta elää!

– Just. Kerro että ei tämä elo teidänkään kanssa ihan höyhenenkevyttä ole, vastasin ja jatkoin kahvikuppini etsimistä tuulikaapista.

Todellisuudessa ymmärsin miestäni täysin. Arkeen paluu olisi voinut sujua jouhevamminkin, mutta eipähän ollut tylsää hetkeä. Lisäksi olisin halunnut loman jälkeen olla täydessä tikissä, sillä töissä odottivat uudet kuviot ja piti perehtyä sen sataan uuteen asiaan. Mutta milloinkos elämä on halujani kuunnellut.

Ensimmäinen työaamu alkoi paskasti nukutuilla unilla, sillä pienin oli mönkinyt keskeemme yön pikkutunneilla ja potkinut neljä tuntia päähäni. Myös kissa oli käynyt vähän väliä vinkumassa oven takana.

Kun aamulla puoliavonaisin silmin lampsin keittiöön, ruokin ensitöikseni karvaisen perheenjäsenemme. Hetken päästä ihmettelin, miksi mirrin kuppi oli edelleen täynnä. Sehän söi nykyisin kuin hevonen. Kun sain silmäni kokonaan auki, huomasin ruokakupin hytkyvän jäätelöä. Ja minä kun varta vasten otin illalla pakastelokerosta sydäntä sulamaan.

Minkä takia meillä muuten oli suklaajäätelöä fetajuustopurkissa?

Kun sain itseni raahattua työpaikalle, meinasin menettää välittömästi tajuntani. Lukuvuoden ensimmäinen banaani oli mennyt ja räjähtänyt läppärilaukkuni. Joka kerta kun päivän aikana avasin veskani, rupesi yökityttämään. Työkaverit hörähtelivät ja pudistelivat päätään.

Seuraavana yönä valvotti perheen viirupöksy. Olin joutunut raahaaman kissan illalla eläinlääkäriin, sillä se oli kärsinyt jo kotvasen oudoista oireista. Lekuri oli joutunut rauhoittamaan mirrin verikoetta varten, ja yhdentoista aikaan illalla potilas oli niin vapiseva ja huonovointinen, että siirsin punkkani yläkertaan kissan viereen enkä uskaltanut ummistaa silmiäni. Kun hetkeksi torkahdin, heräsin paskan hajuun. Löyhkästä huolimatta ilakoin, että ainakin karvapalleroni suoli toimi.

Paha haju avasi seuraavankin päivän. Kun aamulla starttasin autoa, jostakin tulvi sieraimiini makean mädännyttä hajua. Samassa silmiini osui apukuskin jalkatilasta se edellisenä päivänä läppärilaukusta heivaamani etelän hedelmä. Kiikutin mätäpaiseen roskiin ja ajelin ikkuna auki töihin.

Töiden jälkeen tein lähtöä Aikun luo vattuun. Mies oli huolissaan, kestääkö vattukiima puolille öin. Heiluteltuamme puskia iltakahdeksaan asti luovutimme. Tosin kotvasen etsimme vielä metsään kadonnutta sankoa ja koiraa. Koira löytyi, sanko ei. Ennen kotimatkaa hörppäsin vielä Aikun kotona iltakahvin. Aikun mukulat ja mies mussuttivat vieressä sämpylöitä ja taistelivat viimeisestä voinokareesta.

– Ostakaa lehmä niin kirnutaan itse voita, ehdotin.

– Meillä on jo kaksi lehmää, murjaisi esikoinen siskojaan mulkaisten.

Tappeluhan siitä syntyi. Ai että oli kotoisaa.

Kotona iski todellisuus iltakymmeneltä, sillä lasten koulu alkaisi seuraavana päivänä. Keskikokoisen pitäisi koulun ohella aloittaa iltapäiväkerho, ja olisi varmaan kannattanut vilkaista kerhon ohjeita Wilmasta ennen edeltävää iltaa. ”Hoitoajat ilmoitettava viikko ennen hoidon alkua.” Hupsy daisy.

Aamulla isointa jännitti ensimmäinen koulupäivä niin, ettei uni riittänyt aamuun asti. Heräsin puoli kuudelta Youtubesta kantautuvaan Lakon jorinaan, jota kissa säesti mouruamisella. Itse yritin ravistautua painajaisista, joita olin nähnyt uusista työkuvioista. Olin luikkinut nakupellenä koulun käytävillä pomon huutaessa, ettei minulla ollut työyhteisöllemme mitään annettavaa.

Aamulla jokainen säntäili omaan suuntaansa.

– Missä minun lippis on?

– Äiti myö myöhästytään ja se on sinun vika!

– Elä tyrkytä. Minä sanoin jo, etten syö enempää!

– Missä se takki on? Tähän minä sen illalla laitoin.

– Et nyt herra jumala voi lähteä umpipaskasissa housuissa!

– Onko kukaan nähny miun kahvikuppia?

Mies painoi sohvalla kasvoja käsiinsä ja voihki:

– Minä oon liian vanha tähän.

Härdellin keskellä päässä alkoivat kaikua äidin toistelemat sanat: ”SINULLA ON KOLME LASTA! Sinun on PAKKO laittaa kaikki illalla valmiiksi. Omat vaatteet ja tavarat myös.”

Kerran olin uskaltautunut uhmaamaan äitini neuvoja ja todennut ääneen:

– Kyllä kyllä ja tähän pyrin, mutta en minä voi omalta osaltani tietää, millanen fiilis on aamulla herätessä. Että onko oranssi päivä vai sininen. Ja että jos onkin punainen päivä, niin sitten menee korvistenkin valinta uusiksi ja…

– SE PITÄÄ TIETÄÄ!!! äiti rääkäisi niin, että kylä raikui ja kaikui.

Äitimuorin sanat soivat päässäni, kun katsoin isoimman nousemista pyöränsatulaan. Minä ja pienimmät selviydyimme autoon viittä minuuttia ennen koulun alkua.

Koulun parkkipaikalla tempaisin pienimmän syliini ja juoksin tukka putkella tuleva ekaluokkalainen perässäni kohti I-ovea. Sitä samaa kohtalokasta I-ovea, jota koronakeväänä etsin kissojen ja koirien kanssa itku kurkussa. (kts. Koronapäiväkirja osa 9: Kirkonrottaa ja kyyneleitä) Nytkään ei liiemmin naurattanut.

Yritin keventää tunnelmaa perässäni läähättävälle tyttärelleni huutaen, että ollaan ihan kuin siitä sadusta, jossa Jason-poika lentää Kaarina-äitinsä perässä. En saanut selvää, vääristyivätkö lapseni kasvot virnistyksestä, fyysisestä rasituksesta vai myöhästymisen tuomasta häpeästä.

Nimenhuutopaikalle kaiken kansan keskelle päästyämme tuttu äiti huikkasi, että sukunimeämme oli toisteltu jo kotvasen, että lapseni on A-luokalla ja että menivät jo sisään. Hölkkäsimme suoraan ovelle, jossa joku ystävällinen täti otti hämmentyneen lapseni vastaan. Eipähän keretty jännittää, vuodattaa kyyneliä saati valokuvia napsia. Ihanaa, että muiden kännykät ja some olivat täynnä koulutiensä aloittaneita, jotka jännittynein ilmein ottivat askeleen kohti uutta. Hieman lohdutti, että Aikultakaan ei kuvia löytynyt.

Samalla kun köytin parkkipaikalla pienintä autoon, yritin soittaa jo toistamiseen iltapäivähoitoon. Ei vastausta. Olisi pakko käydä tarkistamassa livenä kesken päivän, pääseekö lapseni kerhoon vai raahaanko mukaan palaveriin. No, siinähän se menisi siinä missä pieninkin, jota eivät huolineet hoitoon, koska ripuli. Hulvaton palaveri tulossa!

Työpaikalla yritimme asentaa päivityksiä puhelimeen ja viihdyttää taaperoa. Hieman hävetti näyttää naamaansa helpparissa, sillä olin soitellut sinne lähes päivittäin jo parin viikon ajan. Oli varmasti jo jäänyt nimi mieleen. Lohdutin itseäni ajatuksella, etten ollut kuitenkaan täysin idioottia onnistunut itsestäni tekemään, sillä yksi pojista olisi kerran halunnut kanssani kylpylään. Miestä ei naurattanut, kun kotona olin kertonut asiasta.

– Taasko piti flirttailla. Ja unohdit mainita, että sulla on perhe?

– No pitäskö joka kerta uuden työkaverin nähtyäni unohtaa tittelit ja huutaa, että hei olen Tinsku, olen naimisissa ja äiti.

– No ei se huonontaisi.

– Just. Miks itselläs on uutta partavettä?

– Töissä on uusi siivoja.

Iltapäivällä kiirehdin työpaikalta takaisin tyttäreni koululle, sillä luuri tuuttasi tyhjää, vaikka kuinka kerhon tädeille rinkutin. Pienin roikkui kintereillä. Käytävässä bongasin hämmentyneen lapseni ja tädin, joka oli hakemassa lastani kerhoon. Homma hoidossa, taas mentiin. Pienin piti viedä mummolle, joka oli lupautunut hätiin.

Palaverin jälkeen ehdin hörpätä töissä jopa kahvin. Ajettuani jälleen kerran tyttäreni koululle tuli tenkkapoo. Ei ollut sitten harmainta haisuakaan, mistä hänet piti hakea. Aloitin I-ovelta, kokeilin J-ovea ja rynkytin H-ovea. Kaikki olivat lukossa. Jatkoin koulun kiertämistä ja ovien räpläämistä. Jo päivän toinen desavuu koronakeväältä. Tässä minä jälleen kiersin koulua aikuinen nainen hermot riekaleina löytämättä oikeaa sisäänmenoaukkoa. Lopulta yhdestä ovesta kurkisti tutun äitin pää, joka opasti lapseni luo. Hän alkoi hihitellä minut nähdessään. Oli kuulemma nauranut jo aamulla, kun sukunimeämme oli turhaan koulun pihalla lausuttu.

Kotiin kurvattuani en mahtunut pihaan, sillä autotallin edusta oli täynnä kaatuneita pyöriä ja pitkin pituuttaan heitettyjä reppuja. Poika kavereineen oli näemmä kotiutunut koulusta. Yläkerrassa oli käynnissä Nerf-sota ja pienin raivosi portaiden juurella alakerrassa, kun ei päässyt sotimaan.

Toinen koulupäivä ei alkanut ruusuisemmin. Taas oli tuli perseen alla ja istuimme autossa seitsemän minuuttia ennen koulun alkua. Istuimme vielä neljän minuutinkin päästä, sillä Volvo ei startannut.

– Voi helvetti!

– Älä kiroile äiti. Yritä uudestaan.

Kolmas kerta toden sanoi ja pääsimme matkaan. Autossa opastin tytärtäni pahoittelemaan myöhästymistä opettajalle ja sanomaan syyksi, että auto ei lähtenyt käyntiin.

– Joo. Sanon myös että pikkusisko ei suostunut pukemaan ja että äiti meikkasi liian pitkään.

– Eikun sanot vaan, että auto ei käynnistynyt.

– Miksi?

– No sano nyt vaan, koska se on totuus.

Koulun ovella hävetti taas, että lapseni oli myöhässä. Lisäksi mietin, että sitten vasta hävettää, kun opettaja saa tietää, että minäkin olen kansankynttilä.

Seuraavana yönä herätyskello soi karusti vartin yli neljä. Kissa piti syöttää ennen puoli viittä, sillä ultraäänitutkimukseen piti paastota kellon ympäri. Viirupöksyn hotkimista katsoessani tirautin kyyneleen. Koska verikokeissa ei ollut löytynyt syytä outoon oireiluun ja anemiaan, eläinlääkäri epäili kasvainta. Olin tehnyt surutyötä jo toista viikkoa.

Aamulla silmät ristissä toisen ylösnousemuksen jälkeen valmistelin pienintä neuvolaan ja teippailin ulko-oveen isoimmalle muistutuslappua: Kotiin pääsy toistaiseksi kielletty. Toistin vielä suullisesti kolme kertaa, että tänään kukaan ei astu jalallaankaan kotiin ennen iltaa, sillä kissaa ei saisi vahingossakaan ruokkia.

Töiden jälkeen kiirehdin kotiin ja kaasutin pian kissa kyydissä eläinlääkäriin. Jännitti ja itketti. Tutkimushuoneessa pitelin lemmikkiäni aloillaan, kun lekuri aloitti ultraäänitutkimuksen. Sisäelin sisäelimeltä hän ilmoitti, että siistiltä näyttää. Maksa priimaa, suolisto parasta a-luokkaa, keuhkot kuin puolta nuoremmalla. Missään ei mitään vikaa. Siinä oireita läpikäydessämme ja verikokeen tuloksia äimistellessämme diagnosoin kattini experttien edessä itse: madot. Eläinlääkäri katsoi minua merkitsevästi. Luin hänen ajatuksensa: minkä luonnonlahjakkuuden eläinlääketieteellinen tiedekunta minussa menettikään! No, voisin antaa konsultaatioapua edullisesti jatkossakin.

Ja niin kissani sai hevoskuurin matoihin. Matkalla kotiin nauratti. Pitikin maksaa satasia itse tekemästäni diagnoosista, jonka olisin voinut hoitaa kympillä. Ja miksi helvetissä unohdimme kissan lääkitä kesäkuussa, kun muu perhe söi matolääkkeet?

Categories
Yleinen

Lakanmakuinen esileikki ja mustikkakiima

– Hakeudu hoitoon, tokaisi mieheni, kun vastasin puhelimeen marjametsästä.

Sinnehän minä nimenomaan hakeudun, kun metsään menen. Tänäänkin oli töiden jälkeen 45 minuuttia tehokasta marjastusaikaa ennen kuopuksen hakemista hoidosta. Ja niin vain täyden sankon kanssa apajilta lähdin.

Meidän suvussa tätä tautia kutsutaan mustikkakiimaksi. Niin se vain joka vuosi iskee samaan aikaan kuukaudesta ja juoksuttaa illat pitkät pitkin maita ja mättäitä niin, että mehut valuvat pitkin reisiä. Yöllä se kuumottaa unissa. Tavaran laatukin on niin hyvää, että sitä haluaa aina vaan lisää.

Kunnon mustikkakiimaan pääseminen edellyttää esileikkiä lakkasuolla, jotta hekuma on huipussaan, kun varsinainen leikki alkaa. Tänä vuonna hillat huusivat nimeäni siinä määrin, että suolle oli päästävä keskellä yötä. Heräsin aamuyöllä 03.00, pistelin puuroa napaan 03.30 ja ennen neljää olin jo marjakavereideni kanssa autossa matkalla kohti Ilomantsin kullankeltaisia aarreaittoja. Kun ajelimme läpi usvaisten peltojen ja heleän punaisena helottavan aamuruskon, ajattelin, ettei voisi olla paremmin. Kun pääsimme suolle, oli pakko nipistää itseäni. Suon tuoksu, karhujen rellestysjäljet ja kurkien töräyttämä aamunavaus suorastaan huusivat, että elän tänäänkin.

Kun seitsemän aikaan istahdimme kelon alle ensimmäisen keräilyerän jälkeen puuskuttamaan ja juustoleipää näykkimään, oli kliimaksi täydellinen. Halusin piirtää maiseman mieleeni, säilöä tuoksut sisimpääni ja ammentaa mielenrauhaa varastoon.

– Miten se kahvi näin hyvältä maistuukin, marjakaveri huokaili.

Totta virkkoi. Koskaan ei ollut sumppi hieronut makunystyröitä yhtä makeasti.

Illalla olin suokävelyn jälkeen niin euforisessa olotilassa, että nukahdin saunan jälkeen sohvalle enkä häiriintynyt, vaikka lapset pomppivat päällä.

Neljä päivää lakkareissun jälkeen olin ihmeen äärellä. Yritin oikaista anoppilan sohvalla selkääni, kun isommat lapseni alkoivat kiskoa minua käsistä mustikkametsään. Juuri kun sieltä olin pois päässyt. Mitähän sieniä olivat syöneet?

– Ylös sieltä! Meistä tulee rikkaita, ukki maksaa satasen litralta! he hihkuivat kilpaa.

Varovaisesti raotin realiteetteja ja kerroin, kuinka hikistä hommaa mustikanpoiminta on. Lisäksi valotin, että sataseen pitäisi kerätä kolme viiden litran sankoa marjaa, sillä todellisuudessa ukki lupasi pulittaa seitsemän euroa litralta.

Onneksi nämä tosiseikat eivät laimentaneet pienten poimijoiden intoa. Puutarhatraktorista näkyi vain kärryn perälauta, kun lapset hurauttivat metsätielle. Poika puristi rattia määrätietoinen tuike silmissään ja pienin keikkui kärryssä isosiskonsa sylissä pidellen pienen pientä sankoa tiukasti hyppysissään.

Saatuani traktorin juoksemalla kiinni, katselin pian silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä, kun lapseni juoksentelivat intopiukeina mättäältä toiselle kuin aropuput. Poimurit viuhusivat eikä kukaan suuttunut, vaikka auliisti jakelin neuvojani oikean ranneliikkeen käyttöön. Vikinää tai voivottelua en kuullut kertaakaan. Illalla ukki oli 70 euroa köyhempi. 

Erilaisiakin marjamatkoja olen vuosien varrella kokenut – sellaisia, joiden perästä en suinkaan ole tuntenut fyysistä väsymystä, mutta henkistä kylläkin.

Muutama vuosi sitten vietimme Aikun ja viiden lapsen kanssa retkipäivää isäni soramontulla. Koska marja-aika oli parhaimmillaan ja ympäröivä metsä notkui herkkuja, tottahan toki meidän oli apajille mentävä. Ja mikäs oli mennessä – olihan meillä kymmenen pientä ja sukkelaa kättä apuna!

Päivästä tuli suorastaan rentouttava. Yksi mukuloista heitti vaivalla keräämämme hillat ja mustikat jorpakkoon, toinen pissi housuunsa ja kolmas upposi suohon. Aina kun joku lopetti vinkumisen tai täyttä kurkkua huutamisen, niin seuraava aloitti. Jossain välissä hävitimme pojat. Kun saimme vinkuvan ja märän joukkomme – tai sen mitä siitä oli jäljellä – noukittua kasaan ja löntystettyä takaisin montulle, löysimme pojat isäni toimistosta. Siellä ne istuivat vierekkäin pallilla ja selasivat seinällä roikkuvaa tyttökalenteria suurella mielenkiinnolla. Kun tiedustelimme, mitä teette, vastaus kuului:

– Myö etitään pimppejä.

Siltä istumalta sovimme Aikun kanssa, että seuraavalla kerralla lähtisimme metsään ihan kahden kesken ja etsisimme pimppien sijasta sielun rauhaa. Saaliskin olisi toisarvoinen.

Erään toisen kerran olin mustikassa äitini ja kahden isomman lapseni kanssa. Kun penikat olivat vetäneet napansa täyteen mustikkaa suoraan mättäältä, levitimme heille metsäautotien viereen viltin kaikilla tykötarvikkeilla: pikkuautoilla, pehmoleluilla ja piirustusvälineillä. Pian lapset alkoivatkin leikkiä leikkejään keskittyneesti. Minä pääsin puolestani kunnon flow-tilaan mustikkaleikissäni. Marjat vilisivät silmissäni ja varvut tanssivat ranteeni ympärillä taipuen tahtooni. Tunsin olevani yhtä poimurini kanssa, ja muu maailma hävisi ympäriltä. 

Kun sivusilmällä muistin vilkuilla jälkikasvuani, myhäilin hiljaa mielessäni. Niin hyvin viihtyivät metsässä! Ja miksipä eivät olisi viihtyneet, johan he jo vatsassani pomppivat mättäältä toiselle ja päivänvalon nähtyään roikkuivat rintarepussa lakkasuolla.

Jossain vaiheessa huomasin, että mukulat viettivät enemmän aikaansa autossa kuin metsässä. Sen suuremmin en asiaan kiinnittänyt huomiota, sainpahan rauhassa ahnehtia metsän mustaa kultaa.

Kun sanko oli täynnä ja palasin autolleni, selvisi, miksi oli ollut niin hiljaista. Ne katuliituvärit, jotka olivat unohtuneet autoni jalkatilaan, olivat päässeet tositoimiin muuttumisleikin muodossa. Passattini oli saanut uuden liituväripinnan kojelaudasta penkkeihin. Kaikissa sateenkaarenväreissään.

Ripitin lapseni, mutta en jaksanut kunnolla pillastua. Kaikella on hintansa – myös mustikoilla.

Categories
Yleinen

Pikkukili ja seitsemän kääpiötä

– Myö lähetään ihan just.

– Joo joo.

– Etitkö nyt ne housut jalkaan, tämä on viides ja viimeinen kerta kun sanon. Muut on jo valmiita.

– Kohta.

Purin hampaita yhteen. Jos saisin jokaisesta joojoosta ja kohta-sanasta euron, olisin rikas.

Kun joojoo-penikka ja kaksi muuta istuivat autossa, huokaisin ja käänsin Volvon nokan anoppilan pihasta kohti Elämyspiha Pikkukiliä. Sisko oli tulossa samaan retkikohteeseen neljän mukulan kanssa ja olimme sopivasti samaan aikaan perillä – kerrankin aikataulumme piti kutinsa. Siskon nättiä naamaa vilkaistuani huomasin, etten ollut ainut, jolla kiristi.

– Että menee hermo, kun tuo yksi ei usko mitään, sisko sadatteli kuiskaten.

Ennen kuin ehdimme ostaa liput, esikoiseni näki kattohaikaran ja alkoi juosta siivekästä kohti.

– Hei tuolla on se harakka, joka toi meidätkin!

Luonto- ja lintuihmisenä olin hämmentynyt lapseni lajintunnistustaidoista tai pikemminkin taidottomuudesta. Ja oliko sikiämissaduissa taru totuutta ihmeellisempää? Siemenistähän keskusteltiin meidän perheessä varsin avoimesti. (kts. Koronavauvoja ja kuurupiiloa)

Harakka vai haikara?

Lampaansyöjät

Lipunoston jälkeen aloitimme kierroksen karitsoista, jotka määkivät hellyttävästi. Pian kävi ilmi, että eräät saivat määkivistä muita mielleyhtymiä.

– Nam. Tänään syödään lampaankäristystä, lapsilauman vanhin maiskutti.

– Kuka tahtoo voikukkaa? Kuka tahtoo jäätelöä? Kuka tahtoo pihviksi? lapset kyselivät villapäiltä.

– Mää, mää, lampaat vastasivat joka kerta.

– Hei tuolla on vihreitä pupuja! yksi huudahti ja pian seitsikko olikin jo kanien kimpussa.

Vihreitä? Minusta ne näyttivät ruskeilta. Vaan mikäpä minä olin sanomaan, olinhan joskus itsekin nähnyt pieniä vihreitä miehiä nuoruuden retkilläni.

– Tuo kani on kuollut! yksi huusi kauhuissaan.

– Ei ole kuollut, se nukkuu, vastasin ja kielsin syöttämästä pitkäkorville alueen paperikarttaa.

Siskon vajaa kaksivuotias työnsi sormensa pupun häkkiin ja toisteli:

– Kissssa, kisssa, kissssa.

– Se on pupu. Sano pupu, opastin ja jatkoin sanan toistamista.

– Kissssa, kuului vastaus.

Kun siirryimme silittelemään ylämaannautoja, kaksivuotias osoitti suurinta sonnia ja sanoi selvällä suomen kielellä:

– Pupu!

Maistuisiko pupulle voikukka?

Uljas musta

Suomenhevosen luo päästyämme halusin lisätä kierrokseemme hieman historian havinaa. Kerroin, että tuo hevonen se on taistellut sodassakin. Tai että ei siis juuri tuo yksilö, mutta tuo rotu.

– Se on varmasti ollut maailmansodassa ja sisällissodassakin, totesi vanhin tietäväisenä.

– Sillä on luoti mahassa! huusi tuleva ekaluokkalainen.

– Tuo ei ole kyllä luoti. Mistäs tiedätte, onko tuo hevonen tyttö vai poika? kysyin.

– Se on poika, koska sillä on iso kulli! hihkaisi komppanian vanhin.

– Sie kerjäsit tuota, sisko kommentoi ja katsoi minua syyttävästi.

– No ehkä, mutta tuota sanaa en todellakaan odottanut. Sanokaa mieluummin pippeli.

– Kulli, kulli!! kaikui lauman suusta.

Tässä kohtaa riisuin housuni ja jätin pelkän mekon ylleni, sillä tuli tukalan kuuma. Kun sain taisteltua housut jaloistani, huomasin, että oma kaksivuotiaani ei enää istunut rattaissa. Bongasin vintiön leikkipuistosta, jossa hän kiipesi parhaillaan kaikkein isoimpaan liukumäkeen. Vaikka spurttasin kuin Pöyhönen aikoinaan, ennätin ottamaan tyttärestäni kopin vasta liukumäen juurella.

Seuraavaksi röhkimme kilpaa villasikojen kanssa. Isoin heitti lippiksensä sikolätin ruokakaukaloon.

– Mikä järki tuossa oli? Nyt nappaat sen ja vähän sassiin, kun vielä kerkiät, jylisin ja mietin mielessäni, että ihan oikein, jos haisee pää paskalle.

Lähettyvillä hinkui aasi. Se oli kerta kaikkiaan valloittava ja kyhnytti itseään meitä vasten. Siskolla on fiksaatio aaseihin, joten yritin johdatella hänet lintutornin avulla kavioeläimen luota pois, jotta ei tarvitsisi koko päivää aasinhajussa kökkiä. Sisko lässytti vielä pitkään itsekseen pitkäkorvan luota poistuttuaan ja haisteli aasintuoksuisia sormiaan.

Taivas ja maa

Lintutornin juurella istutimme kaksivuotiaat rattaisiin. Sisko päätti lähteä isoimpien kanssa taivasta tavoittelemaan.

– Ylhäältä näkee kauas horosonttiin! mukulat intoilivat tornin juurella.

Ennen kiipeämistä sisko piti palopuheen, joka kaikui Pielisen toiselle puolelle. Näin kun vieras äiti lapsineen vapisi vieressä.

– Ja nyt joka ikinen korvat hörölle! Mennään PERÄKKÄIN. EI OHITELLA! Pidetään turvaväli. Jos joku ei tee niin kuin minä käsken, matka jatkuu alaspäin!!

Komppania seurasi siskoani yhtä kuuliaisesti kuin sokea opaskoiraansa. Maan vangiksi jääneet pikkutytöt seurasivat silmät kovana muun lauman kiipeämistä yläilmoihin. Pian seurasin vierestä, kun oma penikkani kapusi rattaista ja meni irrottamaan serkkuaan vöistä. Hän kuiski hiljaa taaperokieltään ja osoitteli sormellaan tornin suuntaan. Toinen nyökkäili. Salainen suunnitelma oli selvästi hiottu, mutta toteutus ontui, sillä vöiden klipsuttimet eivät irronneet toisistaan. Tyttö oli selvästi perinyt äitinsä tekniset taidot.

Osa kipusi torniin, osa jäi tornin juurelle ruikuttamaan.

Pikku Kana Kananen

Tornista laskeuduttuaan ipanat olivat janoissaan. Ei ihme, sillä oli läkähdyttävän kuuma.

– Mie unohin meidän juomat autoon, sisko tuumasi.

Jotenkin ei yllättänyt yhtään.

Matka jatkui kaakatuksen säestyksellä. Rotukanoja ja niiden munia tiiraillessamme yksi ipanoista pohdiskeli, syökö kana omia muniaan.

– Ei tietenkään. En minäkään syö teitä, muistutin.

Kumpi oli ensin, muna vai kukko?

– Täällä on ruukonkikin sulkia! toinen hihkaisi innoissaan riikinkukon häkin edessä.

Kanat saivat jäädä, kun komea vuohipukki kerjäsi vieressä huomiota. Sillä oli kaverinaan pässipoika, jolla oli päässään papanoita, sillä se kulki pukin perässä kaikkialle. Kirjaimellisesti. Ajattelin, että tässähän on luonteva tapa opettaa lapsille vähän suvaitsevaisuutta.

– Katsokaa, kaksi poikaa voivat rakastaa toisiaan ja sekin on täysin luonnollista, totesin.

– Niin on. Tuolla pässillä on aika isot! kommentoi ensimmäinen.

– Täällä haisee vuohenjuusto, toinen valitti.

– Tältä on amputoitu sarvet! Ja nyt se kakkaa! kolmas ilmoitti.

– Ei se ole kakkaa, ne on suklaarusinoita, sisko opasti.

Ja minä kun yritin tehdä tästä opetusretken.

Uinu uinu lemmikkini

Päätimme leikittää lapsia hetken leikkipuistossa, sillä penikoissa riitti virtaa. Sisko lähti hakemaan kylmälaukkuja autolta, minä jäin vahtimaan laumaa. Se kymmenminuuttinen tuntui ikuisuudelta, sillä ryhmä hajaantui varsin nopeasti. Yksi ennätti kontalleen kioskin pöydälle, toinen juoksi liikkuvan kiikun alle ja kolmas juoksi selvittämään, onko koira kotona. Kun sisko tuli takaisin, hän ilmoitti päätään raapien:

– Unohdin sitten tehdä ne eväsleivät.

Kuinka yllättävää. Onneksi eläväisten eväät ovat yhteisiä.

– Täällä on vammanen koira! keskeytti komppanian keskikokoisin koirahäkin luota.

– Ei se ole vammainen, se nukkuu jalat levällään, vastasin.

– Haluatko sinä ulos? Ei hätää, minä autan sinut pois, kuiski siskon holhokki viereisen häkin koiralle.

– Nyt kaikki tänne! Nyt pysytään yhdessä eikä kukaan haahuile omille teilleen! Eikä kukaan koske yhdenkään häkin salpaan tai tämä on viimeinen yhteinen reissu! huutelimme kilpaa siskon kanssa.

Pieni merenneito

Eväitä siirryimme syömään nuotiopaikalle, jonka vieressä oli uimaranta. Uikkareita ei tosin löytynyt kuin yhdeltä tenavalta, vaikka olin sanonut asiasta lähtiessä monta kertaa. Uhrasimme kaikilta kalsarit. Makkaratikut toivat oman jännityksensä peliin. Yksi viuhahti niin läheltä silmää ja toinen niin läheltä pyllynsilmää, että kielsimme niiden käytön heti alkuunsa. Kun itse yritin sohia makkaraa kepinnokkaan, pudotin vieressä grillaavan isukin kyrsän hiillokseen. Makkaroita käännellessä näin, kun toinen pikkutytöistä söi leipien päältä juustot ja toinen dippasi porkkanaa ketsuppiin.

– Äiti sun lapses on vaatteet päällä vedessä! kiiri pian korviini.

Siellähän se dippailija jo paineli lammessa kengät jalassa. Riisuin tenavan äkkiä paljaaksi, että pysyisi edes mekko kuivana. Kun hetkeä myöhemmin iskin kersoille kypsät kyrsät käteen, kotaan asteli kirjava kissa. Pienimmäinen pärisi riemusta ja lähti nakupellenä ajamaan kissaa takaa leikkipuistolle asti. Minä perässä. Miksi juuri se eläin, joka löytyy kotoakin, kiehtoi eniten?

Kun tulin kotaan takaisin, hävetti. Olimme vallanneet kolme penkkirivistöä, joilla lojui märkiä pyyhkeitä, puoliksi syötyjä leipiä ja hiekkaa valuvia lenkkareita. Eräs pappa yritti etsiä jostakin rakosta pyllynsä alle. Aloin noukkia rynttyitä ja rupesin siivoamaan. Lähtiessä huomasin siivonneeni niin tehokkaasti, että kassin päällä roikkui vieraiden lasten uikkareita kaksin kappalein.

Petteri Punakuono

Kun vallattomien vesseleiden vatsat olivat pullollaan, odotti viimeinen etappi sekalaisine sorkkaeläimineen.

– Hei täällä on niitä, jotka hyppää päälle, jos niitä ärsyttää! keskikokoinen huusi laamojen kohdalla.

Öööö. Opastin, että laaman sylki saattaa hypätä, mutta ei itse laama.

– Hei tuo lannastaa! huusi toinen.

Voi kuinka sananystävän sielua sykähdytti, kun lapset muodostivat uusia sanoja!

Hetken päästä todistin, kun sisko keikisteli ja otti itsestään selfietä laaman edessä. Samassa muistin, miksi äiti kutsui häntä yli-ikäiseksi pissikseksi.

Pienin nukahti lampaita laskiessaan rattaisiin. Toinen pieni kävi silittelemässä uinuvaa serkkuaan, meni sitten omiin rattaisiin täsmälleen samaan asentoon ja teeskenteli nukkuvaa. Kikatimme ääneen.

Poroaitauksen kohdalla yritimme bongata hirvieläintä tuloksetta. Samassa taivaalla jylisi hävittäjä. Siskon silmissä syttyi ja hän alkoi kertoa päätöntä tarinaa Petteri Punakuonosta, joka oli karannut aitauksestaan ja lensi pilvien seassa levittämässä joulun ilosanomaa keskellä kesää. Osa lapsista katseli taivaalle suu auki, toinen puolikas suuttui ja kääntyi kannoillaan.

Kun koko paikka oli kierretty, oli aika suunnata kioskille jätskin ostoon. Parkkipaikan ohi koukatessamme kuulimme, kun eräs lapsi huusi mummolleen:

– Mummo! Ei sitä auton ovee tarvii noin kovasti paukauttaa! TÄMÄ EI OLE LADA!

Ihhahhaa, ihhahhaa, serkku hirnahtaa.

Olemisen sietämätön keveys

Tirskahdellen siirryimme nuoleskelemaan tötteröitä. Kahvia nieleskellessäni kyselin lapsilta, mikä oli Pikkukilissä parasta.

– Elämä, vastasi esikoiseni mulkoillen.

– Tyhjentävä vastaus. Mikä eläin oli kivoin?

– Elä aina kysele. Nolottaa.

– Mikä siinä nolottaa? Uteliaisuus pitää kiinni elämän virrassa. No, sit lähetään. Pissittääkö ketä? Nälättääkö? Nukuttaako? Kakattaako? Pierettääkö?

– Minä sanoin, että elä kysele. Aina saa hävetä äitiään!!

Parkkipaikalla isoin sai lisää häpeämisen aihetta. En saanut kasaan retrorattaita sitten millään ilveellä, vaikka mistä kohti runkutin ja vaikka mies oli lähtiessä näyttänyt, miten homma toimii. Huusin poikaani apuun.

– En tule, niin huonosti olette palvelleet! jäpikkä huusi auton uumenista.

– Selevä. Tässä onkin sulle toimiva menopeli menomatkaksi! tokaisin ja tökkäsin rattaita.

Sekä poika että sisko säntäsivät apuun. Kun rattaat olivat onnellisesti takakontissa, lapsilla pyöri mielessä jo seuraavan päivän reissu.

– Huomenna mennään Kanarian saarille! julisti siskoni lauman vanhin.

Oma lapseni kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä:

– Oikeestiko äiti?? Mikset kertonu aikasemmin? Mennäänkö lentokoneella?

– No ei myö minnekään Kanarian saarille mennä vaan sinne Saarilan matkailutilalle. 

– Siis oikeestiko mennään Kanarialle? Pitääkö mennä ensin lentokentälle?

– Kuuntele. Myö ollaan menossa Saarilan matkailutilalle. Polvijärvelle. Noustaan bussiin mökkitien vierestä. Bussimatka Saarilaan.

– Vau, Kanarialle!!

Categories
Yleinen

Uneton Höytiäisellä

Inhoan helteessä hikoilua. Kesäkuun kuumuus vaati veronsa, mutta ei ollut kyllä kivutonta pari vuotta sittenkään, kun odotin pienimmäistä. Olimme tulleet Aikun ja kahden muun ystävän kanssa Vattnafjöllifjällikullin (tai jonkun) juurelta Suomeen ja olin hieman uuvahtanut. Olin juossut maha pystyssä ja järkkäri kaulassa paitsi halki Islannin vesiputousten, vuonojen ja homobaarien, myös pitkin Oslon lentokenttää. Kun pääsin kotiin, supisteli aivan simona, vaikka laskettuun aikaan oli vielä seitsemän viikkoa.

Seksihelle ei juuri helpottanut oloa. Kun olin hikoillut pari päivää pätsikuumassa toimituksessa ja jatkanut juoksemista juttukeikoilla, neuvolan täti katsoi minua kädet puuskassa ja totesi, että olisi syytä rauhoittua. Kerrankin uskoin ja siirsin toimistoni kesämökin kuistille.

Rauhoittuminen oli tosin hieman kyseenalaista, sillä elimme myös sinä kesänä kunnon kommuunielämää mökillä lasteni ja vanhempieni kanssa. Välillä yhteiselo kävi hermoon. Jos raskaana ollessani yhtään ähkin ja puhisin äitini läsnä ollessa tai mietiskelin ääneen, että tämä tulokas se syntyy ennen aikojaan, äitini mylväisi:

– Ei se vielä mihinkään synny!

Yritin pitää turpani kiinni ja ähistä itsekseni, sillä kukaan ei ole niin viisas kuin äiti. 

Lapseni käsittelivät tulevaa koitosta omalla tavallaan.

– Miten se oikein mahtuu tulemaan ulos? kuiski 5-vuotias isoveljelleen.

– En ymmärrä, vastasi 7-vuotias isoveli ja kääntyi sitten puoleeni.

– Mieti äiti, se vauva on tämän kokoinen (levitti käsiään) ja siun reikä on näin pieni! (piteli etusormea sentin päässä peukalosta).

Selitin että se reikä se on niin ihmeellinen, että se venyy ja paukkuu toisin kuin äidin hermot. Silloin kun hermoillani oli venymätön paikka ja halusin päästä kaiken maailman sormileikkejä karkuun, nousin mopon selkään ja ajelin pillurallia metsätiellä. 

Eräs helteinen yö jäi lähtemättömästi mieleeni. Lasten mentyä nukkumaan kävin useita kertoja Höytiäisessä lillumassa pallomahani kanssa, että saisin edes hitusen nahkaani viilennettyä. Kun puoliltaöin tulin tupaan, isäni heräsi esiyöuniltaan ja ryhtyi keittämään kahvia. Höyryäminen alkoi välittömästi, kun hän sai kahvia kitusiinsa. Sen sata ideaa sinkoili ilmaan, ja seuraavaksi sain vastata Iltalehden kymmeneen kysymykseen. Sitten piirreltiinkin ruutupaperille resiinaradan prototyyppiä.

Kun pääsin yhden jälkeen vällyjen väliin, yritin epätoivoisesti saada unen päästä kiinni. Oli niin kuuma, että oksetti. Kaiken ähkimisen ja parin tunnin koiranunien jälkeen oli pakko nousta jaloittelemaan. Tuntui, etten saa happea. Kello näytti neljää.

Hiivin tuvan puolelle enkä osannut päättää menisinkö uimaan, ajaisinko mopolla vai siirtäisinkö patjan keittiöön ilmalämpöpumpun alle. Koska mopon pärinä ja patjan raahaaminen mitä luultavimmin herättäisi kanssaeläjät ja polskiessa saattaisi yllättää suonenveto, päätin mennä ulos keinuun unia jatkamaan. Äitini oli ilmeisesti kuullut vaivaiset askeleeni, sillä ulko-ovea raottaessani vanhempieni makuuhuoneesta kuului tuttu rääkäisy:

– Ei se vielä mihinkään synny!

Ärsytti niin paljon, että teki uhalla mieli ruveta ponnistamaan. Keinuun päästyäni kokeilin vartin ajan kaikkia mahdollisia nukkumisasentoja. Juuri kun löysin kutakuinkin siedettävän asennon, vauva vatsassani aktivoitui. Se moukaroi raajoillaan kylkiin ja otti vauhtia vatsani seinämistä kuin superpallo. Edes torkkumisesta ei tarvinnut haaveilla.

Kun vallaton vauvani viimein hellitti tahtiaan, vaivuin uneen. Kauaa en ehtinyt tästä ylellisyydestä nauttia, sillä havahduin omituiseen ääntelyyn, joka kuulosti vompatin voihkinan ja kiimaisen kilin kutsuhuudon sekoitukselta. Kun sain unenpöpperöstä raskaat luomeni auki, näin, että rakas kissani seisoi edessäni ja tuijotti suoraan silmiini mouruten kovalla volyymilla. Viirupöksy halusi selvästi, että seuraisin sitä.

Huokaisin, nousin kolmannella yrityksellä ylös keinusta ja vaapuin kohti ulko-ovea päästääkseni mirrin sisälle. Seurasin kun kissa viipotti olohuoneeseen ja kääntyi katsomaan, että varmasti katselin. Sitten se alkoi oksentaa kouristelevin liikkein vastasyömäänsä myyrää. Suolet, karvat ja kokonainen sulamaton pää levittäytyivät sulavasti vastapestylle matolle. Kello näytti viittä.

Kun kissa oli päättänyt teatraalisen näytöksensä, se kipitti helpottuneena ruokakupilleen. Minä kaivelin lusikkalaatikosta kertakäyttölusikan ja kaavin luonnottomassa asennossa hiiren suolistoa ja päätä pahvilautaselle. Nyt oli minun vuoroni yökkiä.

Palasin keinuun ja aloitin asennon etsimisen alusta. Kun vihdoin nukuin sikeästi, heräsin omituiseen ääntelyyn, joka kuulosti riivatun ruisrääkän ja messuavan ortodoksipapin risteytykseltä. Kun havahduin horroksestani, äänilähde sai tyttäreni ääriviivat. Hän seisoi edessäni kädet lanteilla ja karjui korvani juuressa:

– MISSÄ MINUN BARBIT ON?!?!!?!

Teki mieli kääntää kylkeä ja sulkea korvat tyynyllä, mutta tiesin, ettei tulisieluinen lapseni luovuttaisi ennen kuin Ken ja kumppanit löytäisivät tiensä aamupalapöytään. Kello kävi puolta seitsemää.

Kenin perässä kyykkimässä. Olisipa oma jalka taipunut yhtä notkeasti kuin Kenin mielitietyllä.

Kun sitten silmät ristissä ja pallomahaani pidellen aloin etsiä barbeja nelinkontin sängyn alta ja sohvan välistä, en voinut välttyä ähkimiseltä.

– Ei se vielä mihinkään synny! äitini karjaisi ja alkoi saman tien rykiä. Rykimisen lomassa hän hieroi polveaan ja alkoi ähkiä, miten se oli kipeytynyt lakan suppuja sihtaillessa. Esikoinen lappoi vieressä jugurttia naamaansa ja totesi verkkaiseen tyyliinsä:

– Pitäsköhän mummo jo laskee haudan leppoon, niin ei tarviis enää kitua. Kun on koko ajan ai ai selekä ja ai ai polovi.

Jäätävä aamun avaus.

– Ei se vielä mihinkään kuole! karjaisin ja iskin ensimmäisen löytämäni barbien hajareisin keskelle pöytää istumaan.

Seuraavaksi yöksi päätin siirtyä telttamajoitukseen, vuorata tyttäreni sängyn kaikilla mahdollisilla barbeilla ja babydolleilla, teljetä kissan saunamökkiin ja laittaa Peltorit korviin. Varmuuden vuoksi ajattelin parkkeerata mopon teltan oviaukon eteen keula menosuuntaan päin.

PS. Kyllä se syntyi ennen aikojaan, ei ne äititkään kaikkea tiedä.

Categories
Yleinen

Se oli viuhahdus

Kiertelen harva se viikko kirpputoreja, sillä tykkään tehdä löytöjä ja kierrättää. Laitan myös herkästi omat romuni kiertoon silloin, kun en enää niitä tarvitse. Lasten myötä kirppislöytöjen tekeminen on muuttunut jännittävämmäksi, sillä koskaan ei tiedä, millaisen aarteen ne löytävät jonkun koiranpaskaa tirisevän vanhan monon alta, tai mistä ja missä asussa kenties löydän itseni löytöretken päätteeksi.

Pienimmän kanssa kirppiskierrokset ovat tosin olleet halpaa lystiä, sillä maallisten löytöjen etsimisen sijaan olen joka kerta joutunut etsimään lastani. Tästä syystä jaksan enää harvoin pienintä second hand -ostoksille raahatakaan, sillä olen tullut vanhemmiten mukavuudenhaluiseksi. Muistissani on myös hyvin elävästi eräs tapaus, joka sattui viitisen vuotta sitten ja josta en välttämättä halua ottaa revanssia – varsinkaan nyt, kun nahkani on tullut vanhemmiten roikkuvuudenhaluiseksi.

Tämä tapaus sattui, kun lähdin silloisten vajaa kaksi- ja nelivuotiaiden penikoideni kanssa itsepalvelukirpputorille. Eipähän tarvinnut kotona kökkiä, ja oli mukava nähdä ihmisiäkin. Isoin löysi pian pikkuauton, jolla päräytteli menemään pitkin käytäviä, ja itse löysin eräästä kojusta ihanan värikkään polvipituisen mekon, jota oli ihan pakko sovittaa.

Kun olin bongannut sovituskopin, parkkeerasin ostoskärryn lähelle koppia ja istutin kaksivuotiaan kärryjen istuinosaan. Koska olin fiksu ja yritin olla aina askeleen edellä liikkeissäni (tai luulin olevani) en telakoinut kärryä kiinni koppiin niin että jälkikasvuni olisi ylettänyt riuhtaisemaan verhon edestäni kesken sovituksen. Kuka nyt haluaisi vilautella paljaita pakaroitaan kaikelle kansalle. Jätinkin ostoskärryt taktisesti muutaman metrin päähän kopista.

Seuraavaksi kaivelin laukustani paketillisen rusinoita ja iskin ne taaperon käteen. Niihin aikoihin kannoin aina mukanani rusinoita ja hapankorppuja, sillä niitä järsimällä lapset pysyivät hyvin hillitysti paikoillaan. (Pienimmällä tämäkään ei toimi, se ottaa rusinat ja juoksee niiden kanssa räkäisesti nauraen näköpiirini ulottumattomiin.)

Kun neiti kaksivee sitten istui kiltisti kärryssä herkkupalojaan napsien ja esikoinen leikki vieressä uusvanhalla autollaan, menin sovituskoppiin ja vedin verhon eteeni. Farkun nappeja avatessani vilkuilin vähän väliä verhon raosta ja varmistin, että lapsi istuu varmasti paikoillaan. Kun olin saanut riisuttua paidan päältäni, tyttö nakotti edelleen kiltisti istuimessaan. Siinä vaiheessa, kun olin päässyt eroon topistanikin, huomasin kauhukseni verhon raosta, että mukelo oli noussut istuimellaan seisomaan ja teki kyykkäysliikkeitä.

Minulla oli sekunnin sadasosa aikaa päättää, valitsenko aivotärähdyksen vai viuhahduksen. Kumpikaan ei kuulostanut hyvältä vaihtoehdolta, mutta valitsin jälkimmäisen. Syöksyin pelkissä rintsikoissa ja alkkareissa väkijoukon keskelle, riuhtaisin lapsen kärryistä ja juoksin takaisin sovituskopin suojaan. Koska en välittänyt nähdä muiden kansalaisten ilmeitä, vedin verhon liukkain liikkein kiinni ja istutin lapsen sovituskopin lattialle.

Koska mitään menetettävää ei enää ollut, päätin viedä leikin loppuun ja sovittaa mekkoa tuli mitä tuli. Se näytti kertakaikkisen viehkeältä henkarissa, miksipä se ei imartelisi minua? Viihdytin lastani erinäisin sormileikein samalla kun pujotin leninkiä niskaani ja katsoin hätäisesti peilistä, istuuko vuosisadan löytö päälleni.

Kun aloin kiemurrella hiellä ja tuskalla hieman liian pimakkaa asua pois päältäni, näin kauhukseni, kuinka tyttäreni sukelsi sovituskopin alaosasta viereiseen koppiin. Mekko roikkui kaulassani, kun yritin tarttua lastani pohkeista kiinni – tuloksetta. Pienet jalat hävisivät näköpiiristäni ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Kiskoin loput mekosta väkivalloin pääni yli, riuhtaisin oman puseroni koukusta ja vedin sen alta aikayksikön niskaani. Siinä sitten pikkuhoususillani oman koppini verhoon verhoutuen kuiskin viereiselle verholle, että näkyykö siellä pientä tyttöä. Verhoa raotti vaalea nainen, joka hymyillen nosti lapseni lattialta syliini. Luojan kiitos en yllättänyt naista yhtä vähissä vaatteissa kuin itseäni.

Kiittelin rouvaa kauniisti ja sukelsin jälleen oman koppini uumeniin rimpuileva lapsi sylissäni. Peilistä näin, että tukka oli sekaisin kuin sateen lakoama ohrapelto, ja että olin vetänyt paidan väärinpäin päälleni. Sillä hetkellä en jaksanut välittää, vaan hyppäsin housuihini, tempaisin molemmat lapseni kärryyn ja lähdin kohti kassaa. Mekon vein matkalla odottamaan seuraavaa löytöretkeilijää ja sadattelin mielessäni, että paskan yrittivät myydä. Jos se näyttikin hyvältä sen puisen ja luisevan henkarin päällä, minun päälläni se näytti pikemminkin puoliksi mutkalle puristetulta sinappituubilta. Olisi ollut kohtuullista, jos kaiken vatkautumisen jälkeen olisin lähtenyt kotiin aarre kainalossa sen sijaan että esittelin omia aarteitani kaikelle kansalle.

Categories
Yleinen

Pissiä, pyykkäystä ja pupupaistia – helmihetkiä hoitoalalta

Kun pari vuosikymmentä sitten olin alta kaksikymppinen tytönheitukka, jouduin ihmiskokeeseen, jossa testattiin niin sosiaaliset taitoni, orastavat emännän elkeeni kuin eritteensietokykyni. Ihmiskoe oli nimeltään kesätyö hoitoalalla. Työskentelin kolme kesää keskellä korpea yksityisessä hoitokodissa, jossa olivat suloisesti sekaisin niin herttaiset kuin harhaisetkin vanhukset.

Muuta soveltuvaa koulutusta minulla ei ollut kuin yläasteella käyty 4H-kerho ja näyttönä se, että olin päässyt sisään yliopistoon. Hoitajan työssä ei kyllä paljon iloa ollut siitä, että tiesin, miten ruotsin partisiipin perfekti muodostetaan ja mitä toisen maailmansodan jälkeisessä saksalaisen kirjallisuuden historiassa on tapahtunut. Mutta niin ne vain insuliinipiikit ja peräpuikot luiskahtivat omiin reikiinsä, virret soljuivat suustani kuin baritonilla konsanaan ja seinille hyppivät asukkaat rauhoittuivat verbaliikan voimalla. Onneksi ei silloin paljon päätä huimannut ja onneksi nykyisin vaaditaan hoitotyöntekijöiltä ammattitaitoa.

Noina kolmena kesänä minut keitettiin monessa liemessä. Keitinpä lientä itsekin, kun iltavuorossa piti yksin vastata kymmenen asukkaan muonituksesta. Kasvissyöjänä en ollut juuri kokkaillut liharuokia, joten ensimmäisinä viikkoina oli monesti jännäkakka housussa, kun piti taikoa päivällistä särkikaloista tai maksaklönteistä. Nykyisin olisi kenen tahansa helppo huudella, että KVG, mutta ei silloin kuulkaas kännyköillä googleteltu. Onneksi olin vihmerä tyttö ja lanseerasin käyttöön KVÄ-palvelun: Kysy Välittömästi Äidiltäsi. Kerran keittiön pöydälle oli ilmestynyt jänis. Otin oitis puhelun äidilleni: ”Mulla on tässä pitkäkorva pöydällä. Mitä tälle tehdään?” Luojan kiitos jänis oli nyljetty valmiiksi, muuten olisivat saattaneet syöjät saada lautasilleen Tinskun spesiaalia: karvaista nyhtöjänistä.

Seuraavana päivänä nuijin maksaa niin ikään äitini ohjeilla. Kyllä olisi Jyrki Sukula ollut ylpeä. Muutaman kerran kokeiluni toki paloivat mustiksi, mutta kokkailun kylkiäisenä opin niksin jos toisenkin marttailusta ja keittelin pohjaan palaneita kattiloita pyykinpesuaineella vaipan vaihdon lomassa.

Leipomuksien vääntäminen tuli puolestaan selkärangasta jo niin rutiinilla, että monet kerrat pyöritimme pullia ja rypytimme karjalanpiirakoita yhdessä mummojen kanssa. Täytteenä oli riisipuuroa ja pitkänä norona valunutta rypyttäjien sylkeä, jotka kolmessa sadassa asteessa sulivat suussa sulavaksi yhdistelmäksi.

Ravitsemuksellisten tarpeiden ohella asukeilla oli toki muitakin tarpeita – varsinkin papoilla. Eräs erityisen aktiivinen Esko-pappa kehui joka aamu pakaroitani, pyysi näyttämään tissit ja laskemaan pöksyjä. Häntä kiinnosti myös kovasti, ovatko karvani kasvaneet. ”Kuule Eskoseni”, vastasin. ”Mie se oon niin karvanen tyttö, että jos lasken housuni, niin siinä särkyy illuusio naiskauneudesta ja lähteepi yöunet.” Sanallinen ilottelumme tyydytti Eskoa siinä määrin, että hän jäi kihertämään naurusta sänkyynsä, ja lihalliset ilottelut unohtuivat ainakin hetkellisesti.

Muunlaistakin sanaa sain todistaa, sillä myös uskonasiat tulivat kesätöiden myötä tutuiksi. En ole oikeastaan koskaan uskonut mihinkään muuhun kuin itseeni, mutta tutustuttuani pappaan nimeltä Hannes aloin mietiskellä, että maailmassa saattaisi olla muutakin uskomisen arvoista. Hannes oli vakavasti sairas ja yski niin pahasti, että pelkäsin keuhkojen pomppaavan rinnasta ulos. Kaikesta kärsimyksestä huolimatta Hanneksen silmissä oli taivaallinen tuike ja haurastuneessa kehossa kuin toisesta ulottuvuudesta kumpuava ihmeellinen rauha. Hän sanoi, ettei pelkää mitään, koska hän uskoo Jeesukseen Kristukseen, joka asuu hänen sydämessään. Halleluja kiiri käytävillä joka aamu, kun Hannes kiitti vuolaasti jokaisesta alkaneesta päivästä.

Yksi kaunis aamu Hannes pyysi minua istuutumaan vuoteensa vierelle. Hän kertoi nähneensä näyn, jossa Jumala oli ilmoittanut hakevansa hänet taivaan kotiin tammikuussa. Tuntui kuin ihmeellinen rauha olisi laskeutunut huoneeseen. Kun seuraavan talven helmikuussa luin sunnuntain Karjalaisesta kuolinilmoituksia, kahvikuppi pysähtyi huulilleni. Hannes oli päässyt ikuiseen kirkkauteen viimeinen päivä tammikuuta. Kylmät väreet menivät selkää pitkin. Oliko se vain sattumaa vai onko meillä johdatusta jossakin?

Vaikka työsopimukseeni ei kuulunut kuin vanhusten hoivaaminen, tilukset ja talo olivat aamusta iltaan täynnä muutakin sekalaista seurakuntaa, jonka perään oli parempi katsoa tai sai katua. Pihalla juoksenteli paitsi yrittäjän lapset, myös kanalauma, julmetun kokoinen hirvikoira, puudeli, pari corgia ja kissaa sekä kani. Joskus pelastin vauvaksi puetun puudelin lasten rattaista ja opetin, että hamsteria ei kannata taluttaa valjaissa. Lusikkaa sopassa hämmensivät paitsi asukkaiden omaiset, myös minun omalaatuiset omaiseni. Isäni kävi tuon tuosta pihassa kuorma-autollaan piirakkaa kyselemässä ja naisia naurattamassa. Itseäni nauratti enemmän ambulanssikuskien vitsit.

Eritteiden ja varsinkin paskan kanssa tulin työssäni sinuiksi hyvin varhain. Herkkua riitti niin sängyissä, vaipoissa kuin sormenpäissäkin ja siinä sivussa tuli hinkattua kanankakat kuistilta. Paskan kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa – sehän on vain sitä itseään, mutta silloin syletti ja pahasti, kun kusta kuurasin. Kerran eräs rouvashenkilö päätti nimittäin järjestää minulle yllätyksen. Kun kurkkasin hänen huoneeseensa ja hihkaisin hyvät huomenet, rouva katsoi suoraan silmiini ja kaatoi yön yli muhineen, piripintaan pissityn portatiivin parketille. Sameaa ja pistävän hajuista pissiä nelinkontin luututessani yritin ajatella mukavia. Kohta kuvittelinkin olevani Tuhkimo ja päätin, että kunhan kello lyö iltakahdeksan niin kiiruhdan tansseihin! Portatiivin loihtisin Porscheksi ja hirvikoiran Hunksiksi. Pissisten työhousujen tilalle taikoisin jänisturkista roiskeläpän. Jo vain alkoi luutu lentää.

Rakkaimpia muistoja hoivatyöstä olivat hellät hetket ja yhteiset tarinatuokiot vanhusten kanssa. Jos muussa säästettiin, niin haleissa ja huumorissa ei. Aamupäivisin oli mukava kerätä sekalainen sakki olohuoneeseen ja lukea ääneen päivän Karjalaista. Sekaan pistelin pähkinöitä: mikähän päivä ja vuosi mahtaa olla meneillään, paljonko maksaa maitotölkki ja mikä oli miehiään Paavo Väyrynen.

Komiikkaa ei päivistä puuttunut. Joskus kaivelin tekohampaita vessanpöntöstä ja silmälaseja pakastimesta. Kerran jouduin pyllistelemään ja tappamaan olemattomia hiiriä sängyn alta, jotta asukit saisivat yönsä nukuttua. Pyykkiä opin pesemään kantapään kautta, kun tylsistä beigenvärisistä mummo-sloggeista tuli pinkkejä.

Yhden jouluaatonkin vietin hoitokodissa. Eräs mummo seisoi aamusta asti nenä kiinni ikkunassa ja toisteli ikkuna huuruten kysymystä ”Milloin pukki tulee?” Kun kello raksutti kuutta ja kuulin saman kysymyksen sen sadannetta kertaa eikä luvattua pukkia vieläkään näkynyt, meni hermo. Hipsin Golfin takakontille ja vedin itse joulupukin vermeet niskaan. Kun olin valkoparran asussa jakamassa vanhuksille paketteja, ikkunaan koputettiin. Toinen pukki siellä vilkutteli meille iloisesti ikkunasta.

Nuo kolme työntäyteistä kesää olivat kova koulu nuorelle tytölle, mutta ne tekivät minusta osittain sen, mitä olen tänä päivänä. Nuo elämänmakuiset ja paskankatkuiset päivät opettivat ottamaan tilanteet haltuun riuskin mutta lempein ottein. Taidoista ja kokemuksesta on ollut myöhemmin hyötyä niin kotileikeissä kolmen lapsen äitinä kuin kodin ulkopuolisissakin roolisuorituksissa opettajana ja toimittajana. Tiedän että selviydyn mistä vaan ja mikä tärkeintä – kohtaan ihmisen ihmisenä.

Tsemppiä kaikille hoitotyötä tekeville! Ansaitsisitte enemmän kiitosta, arvostusta ja ennen kaikkea parempaa palkkaa.

Asukkaiden nimet ja koirien rodut muutettu tunnistamisen välttämiseksi. Hoitokoti on lopettanut toimintansa yli 15 vuotta sitten.

Categories
Yleinen

Kumi kaput ja tankki täynnä tyhjää

Tien päällä, osa 1.

”Vaimos tuli tänne bensavalo palaen ja ruuvi renkaassa. Tykkää vissiin elää reunalla”, viestitti mieheni velikulta juhannusaattona veljelleen.

Reunalla? Kyllä minä ihan kieli keskellä suuta sain ajella viimeiset viisitoista kilometriä.

Kaikki alkoi siitä, kun aamulla heräsin pesueeni kanssa mökiltä ja isommat alkoivat heti herättyään rankuttaa, että haluavat toiseen mummolaan juhannusta juhlimaan. Serkkujen seura poltteli. Mikäs siinä, eipähän tarvitsisi itikoiden ininän ohella kuunnella muuta ininää. Pakkakin oli jo valmiiksi levällään, kun ukko kökötti yksin kotona karanteenissa ulkomaankomennukselta tultuaan.

Suunnittelin, että viidenkymmenen kilometrin maakuntamatkalla pienin ottaisi kätevästi päikkärit ja tekisin ylimääräisen koukkauksen naapuripitäjän puolelle rakkineen tankatakseni. Samalla kun nönnöttelisimme menemään, voisimme ihailla keskikesän komeita maisemia ja lipaista jäätelöuutuuksia.

Kun teimme mökkirannassa lähtöä, kehotin lapsia höristämään korviaan.

– Kuikka! Laittakaa silmät kiinni ja kuunnelkaa. Kappale kauneinta Suomea.

Isoin ei arvostanut: – Joku sorsa rääkyy, mitä ihmeellistä tuossa on?

En luovuttanut vaan jatkoin: – Ja mitkä tuoksut! Laittakaa silmät kiinni ja haistelkaa. Koivun ja helteisen mullan aromi! Yöttömän yön tuulahdus.

Isoin: – Joo. Paska haisee! Nyt lähetään!

Keskikokoinen venyttäen: – Kato äiti kärpänen! Itkeä tiiiiirautapa vähän, kun on niin söpö ja yksi jalka puuttuu.

Huokaisin syvään, starttasin auton ja haaveilin siitä omasta iltahetkestä, kun saisin istuutua kissan ja viinipullon kanssa laiturille ja huudella kuikan kanssa kilpaa yöttömän yön tarinoita. Ehdottomasti tai estottomasti tekisin myös pari juhannustaikaa. Ainakin piehtaroisin alasti kasteisella niityllä ja… Takapenkin möly palautti nopeasti nykyhetkeen. Pienin kiljui, kun ei saanut riisuttua nukelta housuja ja keskikokoinen rääkyi, kun isoin veti letistä. Väänsin namikasta Topi Sorsakosken kovemmalle ja painoin kaasua.

Matkan puolivälissä pysähdyimme Ahvenisen kioskille. Parkissa oli muitakin juhannusliikkujia ja kesäesat olivat silmin nähden hyväntuulisia. Siinä Kingis-puikkoa nuoleskellessani ja lasten tökkiessä tuuteilla toisiaan eräs mies askelsi viereeni ja totesi, että ”Sulla on tainnut mennä kumi puhki”. Luulin ensin, että mies vihjaili kyvystäni lisääntyä, mutta sitten hoksasin sormen, joka osoitti autoni eturengasta. Ou shit.

Pian selvisi, että renkaaseen oli porautunut ruuvi ja ilmat olivat sen takia jääneet matkalle. Apua ei tarvinnut kuitenkaan kauaa odottaa. Neljästä suunnasta riensi miestä apuun, vaikka mekko ylsi alle vesirajan. Charmikas taksiautoilija otti ohjakset käsiinsä ja alkoi täyttämään tyhjää rengasta kompuralla. Siinä kumin turvotessa yksi pelastajista alkoi arvuutella, miksi olen niin tutun näköinen. Toista kiinnosti hirveästi, miksi minulla ei ollut miestä mukana. Vastasin olevani niin liukas liikkeissäni, ettei ukko pysy kyydissäni. Tästäkös mies innostui ja halusi väen vängällä viedä minut iltakaljalle ja tutustua lähemmin, vaikka takapenkki oli täynnä tappelevia lapsia. Täytyi olla kaverin todella pahasti juhannusheilan puutteessa. 

Kun rengas oli toimintavalmis, kiitin vuolaasti pumppauspalvelusta ja yllytin ihailijaani kokeilemaan juhannustaikoja. Tiedä vaikka tuleva vaimo kurkistelisi kaivosta tai lammen pinnasta. 

Loppumatka sujui rattoisasti, vaikka Volvo hiukan alla vapisikin. Anoppilan pihaan päästyäni sain tietää, että mieheni velikulta oli sopivasti verstaalla valmiina palvelukseen. Jostakin kumman syystä kytymies on aina paikalla silloin, kun tarvitsee paikkailla vesiputkia tai renkaita tai porailla ovia pois paikoiltaan. Lucky me.

Apupoika antero paikkasikin renkaan käden käänteessä, mutta pian paljastui uusi ongelma: punaisena helottava bensavalo. Ou shit. Sehän se oli, kun jäätelöä lipoessani mietin, että jotain oli unohtunut! Tämäkin vielä. Normaali auto kulkisi vielä sata kilometriä bensavalon palaessa, mutta ei meidän kosla. Ihme että vaivaantui edes ilmoittamaan menoveden ehtymisestä. Anoppi pudisteli päätään. Ei ollut pitkä aika, kun toinen miniä oli jäänyt samaisella Volvolla pihaan bensan loppuessa.

Huokaisin. Ei kai auttaisi kuin lähteä kanisteri kainalossa tien päälle. Vaan tiedä häntä, kuinka monta uutta ystävää sillä reissulla saisin – ei olisi pitkä matka Selostajantorpalle välipalalle ja matkalla voisi pysähtyä keräämään sen seitsemää sorttia kukkaa ja… Haave ylimääräisestä juhannusajelusta tyssäsi kuin seinään, kun mieheni velikulta sukelsi aitan uumenista kanisteri kädessään. Oli pieraissut jostain pari litraa bensaa, että pääsisin tankille asti. Varsinainen sankari – paitsi arjen, myös juhlan.

Kun illalla laskeuduin kotterollani takaisin mökkipihaan, takapenkiltä kuului tasainen kuorsaus. Pienin nukkui niin sikeää unta istuimessaan, ettei herännyt, vaikka millä yritin tökkiä. Great.

Kun pienin puoli kahdeksalta suvaitsi herätä, virtaa oli kuin sinne tänne räiskivässä juhannusvihdassa. Laiturille kyllä pääsin, kuten oli haaveillut, mutta istua en ehtinyt puhumattakaan siitä, että olisin vastannut kuikan tai viinipullon kutsuhuutoon. Pienimmällä oli näet omat juhannustaikansa – suu kävi koko ajan kuin loitsuja sylkevällä shamaanilla ja kädet riipivät kukkia mummon kalliilla rahalla ostamista amppeleista. Sitten juostiinkin alasti pitkin laituria ja ympäri halkopinoa. Pienin edellä, minä perässä.

Koska ensi juhannukselta toivon vähemmän äksöniä, aion vastedes pitää kumeista parempaa huolta.