Author: Tinsku

Kolmen A:n lomamatka, osa 1

Post author By Tinsku
Post date 20.10.2022

Ennen perhelomaa on syytä ajaa nurmikko.

Syyslomalla on mukava muistella kesälomaa. Tämä tarina on toissakesäinen.

On kesäisen perheloman ensimmäinen päivä. Pientä innokkuutta on selvästi havaittavissa jo aamuvarhaisella.

– Minne mennään? Minne mennään? Hoplopppiin. Vivulahteen. Haluan heppamaahan! Heppoja, niillä on häntät! pienin rallattelee.

– Myö syötiin jo aamupala, ollaan niin hyviä! isommat lapset hihkuvat keittiöstä.

Laitan kahvin tippumaan ja alan avata into piukeana yön päässäni hautuneita nystyröitä. Löysin illalla Annan sivuilta ohjeen geelikiharoista, jotka lupasivat salaperäisen Curly girl -ilmeen helposti ja hallitusti.

Valitettavasti sana hallittu ei ole koskaan koreillut topten-sanojeni listalla, eikä varsinaisesti pitäisi yllättyä lopputuloksesta. Mutta vituttaa se silti, kun luulee saavansa keskiaukeman kamaa, ja lopputulos näyttää puoliksi päähän palaneelta permikseltä.

– Hyvin alkaa tämä aamu. Kolme tuntia sain unta ja nyt näytän Pelle Hermannin äidiltä!! parahdan vessasta.

– Menninkäiseltä, lapset toteavat.

– Ei, enemmänkin Babylonin Londo -hahmolta, mies kommentoi.

– Kuka se on?

– Googlaa.

Otan puhelimen ja kirjoitan Googlen hakukenttään Londo. Ei paljon lohduta, että näytän Pelle Hermannin kauan kadoksissa olleelta isältä.

Seuraavaksi kyselen mieheltäni, näyttääkö mekko oudolta ylläni. Mies ei ennätä vastata, kun poika tarttuu kysymykseen.

– Hyvä se on. Rinnat on vaan aika isot. Mutta eikös miehet tykkää.

– Mistä se repii noita juttujaan? kauhistelen mieheltäni.

– Elävästä elämästä. Niinku sinäkin.

– Äiti, hammaskeiju ei taaskaan muistanu tulla!!! keskimmäinen keskeyttää yläkerrasta ärjyen.

– Jospa se oli se hammaskeijo, huudan ja otan vaivihkaa kaksieuroisen kouraani ja hiivin portaat ylös keskimmäisen huoneeseen.

– Hei onhan täällä kolikko! Et vaan ollu huomannu! huutelen samalla, kun tungen kolikkoa tyynyn alle.

– Äiti sie oot se hammaskeijo!! Elä yritä!

– Minä mikään Keijo ole! Ei mulla ole munia!

– Eikä niitä ole olemassakaan!

– Munia vai keijoja?

Kun olemme survoutuneet autoon ja päässeet tien päälle, ensimmäinen kysymys singahtaa ilmoille kymmenen kilometrin jälkeen.

– Miten pitkään vielä?

Kysymys alkaa toistua kymmenen kilometrin välein, sitten viiden. Tekee mieli työntää pumpulia korviin.

Karvion kanavalla ensimmäisellä on nälkä. Toisella on Pop it kateissa ja kolmannella tylsää.

– Ota nokoset, kehotan.

– No anna!

– Nokoset tarkottaa unia.

– Tuleekohan meille kiva loma? isoin miettii.

– Siitä voitaskin puhua. Kaikki lähtee asenteesta. Voitas tehdä nyt sellanen kolmen sanan ohjenuora tälle perhelomalle. Vähän niinku usko, uni ja unelmat. Kolme a:ta. Asenne, avuliaisuus ja…. Angstittomuus? Auvo? Avarakatseisuus… Ei…. Armo. Se on hyvä. Asenne, avuliaisuus ja armo, latelen.

– Just. Kun äitistä on kyse, niin vois sopia paremmin Arvaamattomuus, mies kommentoi.

– Ja sulle Ankeus. Mulla on ainakin asenne kohdillaan. Kerrankin suunnittelin jotain loman eteen enkä eläny hetkessä! kehuskelen.

Pikkasen oli tosin kylmä hiki valunut, sillä kaikki jäi viime tippaan. Mikkelistä olin onnistunut varaamaan hotellihuoneen ensimmäiseksi yöksi, mutta Lappeenrannassa oli jokikinen kohtuuhintainen yösija ja -soppi buukattu. Toiseksi yöksi olisi pakko suunnata Imatralle, josta olin löytänyt viimeisen vapaan huoneen.

Varkaudessa pysähdymme Morton-ravintolaan lounaalle. Ravintola sijaitsee joen rannalla eikä aikaakaan, kun kylmyys hiipii luihin ja ytimiin. Koko kesän on pitänyt seksihellettä, mutta kun meidän perhe lähtee lomalle, selkärankakin jäätyy nahkaan kiinni.

– Ihanan näköistä, kattokaa nyt, osoitan rantaa ja hytisen ankarasti.

– Tuo sellutehdas? mies kysyy.

– Asennetta, ei ankeutta kiitos! muistutan.

Kun olemme ahtaneet burgerit kupuihimme ja löntystelemme autolle päin, löydämme kävelykadulle piirretyn tehtäväradan. Hypimme lasten kanssa rataa pitkin, mutta touhu keskeytyy äkillisesti. Julmannäköinen ruohonleikkaaja hiljentää kohdallamme vauhtia ja jää tuijottamaan meitä paheksuvasti moottori käyden. Pinta-alaa olisi vaikka kuinka ajeltavaksi, mutta ei, Jamppa haluaa välttämättä ajaa jalkakäytävän viereisen pätkän ja kieltää turisteilta kaikki huvit.

– Joillain ei ole kyllä tilannetajua ollenkaan. Eikö voinu mennä tonne rantaan ajelemaan? sihisen miehelle, kun pääsemme autolle.

– Hänellä on oma reittinsä ja rutiininsa.

– Minkä helvetin takia siun pitää aina puolustaa toisia? Et vittu koskaan ole minun puolella! huudan.

– Järki vastaan tunteet. Siinä oli kyse logiikasta.

Minun logiikalla tämä oli tarkoitettu hypittäväksi, ei väisteltäväksi.

Kun saamme Volvon liikkeelle ja ajamme Varkauden keskustan läpi, kehotan lapsia laittamaan puhelimet pois.

– Tämä on katsokaas logiikkaa! Kun emme katso puhelinta, katsomme ympärillemme. Maailma jääpi näkemättä, kun ootte puhelimella, opastan.

– Mitä nähtävää täällä on? Helvetin kuollut paikka, isoin tuhahtaa.

– No esim tuolla vasemmalla on hyvännäkönen mies auton ratissa!! hihkaisen.

– Minkä auton? Tuo on ympäripyörivä pyöräalustainen kaivinkone. Pitäs autoalan ammattilaisen tyttärenä tietää, mies huomauttaa.

– Just se.

– Ja tuolla on sähköpyörä. Täysjousitus. 2600 euroa, mies ihailee.

Joroisten kohdilla ajamme liikenneasema Jari-Pekan ohi. Valistan perhettäni, että tuolla ei myydä alkoholia eikä tupakkaa.

– Oot sie polttanu tupakkaa?? isoin innostuu.

– En. Kerran kokeilin, kun pikkusisko pakotti. Mutta en osannu sitten millään. Maikki yritti neuvoa, mutta vedin joka sauhulla poskeen.

– Äidillä on taas too much information, mies huomauttaa välin.

– Mutta tuolla ei siis myydä tupakkaa. Alkoholin juominen ja tupakoiminen on huoltoaseman yrittäjän mielestä syntiä.

– Alkoholihan on jumalten juoma! Ja mikä on synti? Oonko minä synti? isoin kyselee.

– Syntinen, isi korjaa.

– Hei nyt keskustellaan, isillä on hyvä hetki! iloitsen ja jatkan:

– Synti tarkoittaa, että on tehnyt jotakin pahaa tai moraalisesti arveluttavaa. Äidillä on paljon pidempi syntilista kuin sinulla.

– Minne me mennään? isoin jatkaa kyselyään.

– Mikkeliin rakas.

– Eiku me mennään lomalle! Hoploppiin! Vivulahteen! kaksi vee ilmoittaa.

– Visulahteen, keskimmäinen valistaa.

– Visulahti, visulahti, siinä on kesäloman mahti, ota suunnaksi Visulahti! alan laulaa.

– Lapset, muistakaa, ei sanaa Visulahti, mies ärähtää.

Juvalla pysähdymme kotieläinpiha Taikaniemen Farmille. Kiertelemme ensin kanat ja sorsat ja ihmettelemme hassun näköistä laumanvartijakoiraa. Keskimmäinen alkaa mököttää heti lähdössä eikä tule lähellekään lampaita. Itse nuohoudun pässipojan kanssa, sillä rakastan kaikkia elollisia, joilla on sorkat. Mieleen tulvii muistoja mummon pässeistä Jesperistä, Ridgestä ja Timoteistä. Suljen silmäni ja vedän lampaanvillan tuoksua sieraimiini.

– Tule nyt, aina saa odottaa! Lähetään, ei jaksa!! Paska haisee! isoin alkaa karjua.

– Armoa! Antakaa nyt minunkin nauttia elämästä.

Kaneja on lupa mennä likistelemään kaniaitaukseen. Kun lähdemme aitauksesta ihmisten ilmoille, pienin jää häkkiin eikä suostu tulemaan pois vaikka kuinka houkuttelemme.

– Karoliina jääkin eläinpihan uudeksi vetonaulaksi!

– ÄÄÄÄÄÄ, uuuuuuuu, alkaa kolmaskin ulista.

– Tässäkö tää oli? isoin äkäilee ja katselee myrtsinä ympärilleen.

– Tässäkö tää oli, levii nelostielle lasten monopoli… alan laulaa.

– Hiljaa!!

– Lapset, muistakaa! Ei tätä lausetta, isi määrää.

– Hei muistakaa asenne! Nyt jätskille! hihkaisen.

Mikkelissä yritämme epätoivoisesti etsiä jotakin nähtävyyttä ja niinpä päädymme Mikkelinpuistoon. Puisto kattaa ainoastaan kukkaistutuksia ja lasten leikkipaikan. Pian alkaa tappelu. Kun kirjaudumme Mikkelin keskustassa hotelliin ja pääsemme huoneeseen, alkaa puolestaan vinkuminen. Keskimmäinen on unohtanut kuulokkeet autoon. Sanon että voin hakea ne, mutten tiedä osaanko takaisin. Mies antaa ohjeet ja poika kehottaa ottamaan puhelimen mukaan, jos eksyn. (Käy mielessä ettei eksyminen olisi lainkaan hullumpi vaihtoehto…) Yhtäkkiä mies alkaa sihtailla minua kamerallaan.

– Otetaas lapset äidistä kuva muistoksi.

– Very funny.

Illalla kävelemme Mikkelin keskustassa ja bongaamme tivolin. Mies menee lastenlaitteeseen tyttäriensa kanssa ja näyttää naurettavalta survoutuessaan kahvikuppiin, mutta saa pisteet asenteesta. Tivolin ulkomaalainen työntekijä viittoo pojalleni, onko hänkin kenties menossa laitteeseen.

– I don’t have a ticket! poikani huutaa ja pudistelee päätään.

Minä katson epäuskoisena. Mistä lähtien se on puhunut englantia? Epämääräinen artikkeli ja kaikki. Äitinsä poika.

Tivolin jälkeen menemme syömään westerntyyliseen ravintolaan. Rakastun paikan välittömään ja aitoon tarjoilijaan. Hän on kuin suoraan jenkkileffasta, jossa pikkupaikkakunnan nuhjuisen saluunan takahuoneesta ilmestyy käsiänsä essuun pyyhkivä huolittelematon mutta sievä nainen, joka vetää essun taskusta pienen muistivihon ja kysyy paksulla teksasin murteella, mitä saisi olla. Nyt tosin mikkelin murteella, mutta väliäkö sillä – olen haltioitunut. Elämäni on yhtä elokuvaa! Melkein suostun kasvissyöjänä tilaamaan päivän pihvin.

Matka jatkuu seuraavassa jaksossa. Siinä kuulet, kuinka voi saada aikaiseksi aviokriisin hotellin koristetyynystä ja Marsalkka Mannerheimistä.

Tags kesäloma, loma lasten kanssa, perhe on paras, perheloma

Yleinen

Somettava sorsa ja medialukutaito

Post author By Tinsku
Post date 3.10.2022

Saan iltapäivällä tekstiviestin lapseni kaverin äidiltä.

– Moikka, onko sulla tarkempaa tietoa, mikä koe pojilla on huomenna? Wilmassa lukee, että huomenna olisi historian koe, mutta nyt Aatu sanoi, että se olisikin yhteiskuntaopin koe. Aatu ei nyt tiedä onko hänellä mennyt jotain oleellista tunneilla ohi korvien. Tietäisi mihin kokeeseen sitä lukee… 😵‍💫😅

Lupaan tiedustella pojalta asiaa heti kun pääsen kotiin. Kotiin kurvattuani bongaan jälkikasvuni puskasta, jossa hän tähtäilee jousipyssyllä hiekkalaatikkoon.

– Onks sulla huomenna joku koe?

– Joo vissiin.

– Mikä koe?

– Olikohan se ympän. Eiku se taisi olla hissan koe. En oo varma.

– Että yhtä hyvin ootte kaikki perillä?

Syönnin jälkeen poika yrittää oma-aloitteisesti plärätä wilmaa.

– No en tiiä mikä koe, ei näistä ota selvää!

Poika ottaa repun ja turvautuu manuaalisiin merkintöihin. Löydämme vihon ja sinne liimatun yhteiskuntaopin koealueen ja kokeen päivämäärän, joka on selkeästi huomenna. Sivut 4-17.

– Eihän tässä kirjassa edes ole sivua 4! Miks mie sen oon merkannu?!

Joka tapauksessa aihe on loistava – mediankäyttö. Mahtavaa, sopii opettaja- ja toimittajaäidille!

Poika alkaa lukea oppikirjaansa, mutta tuskastuu viiden minuutin kuluttua.

– Ei jaksa lukea näin pitkää tekstiä.

Jotenkin ei yllätä yhtään.

– Minä kuulustelen, sanon ja kaadan kahvia kuppiin.

– Kenen nuo suklaat on? poika hönkäisee ja osoittelee keittiönpöydällä lojuvia suklaapatukoita sokerihiiren himo silmissään.

– Isäs osti. Saat palan aina kun vastaat oikein. Kysymys yksi: mitä on media?

– Se on niinku tiedon välittämistä, ihmiset keskustelee.

– Tarkenna, mitä median muotoja on olemassa? kysyn, käytän suklaapalaa pojan huulilla ja vedän härnäten takaisin.

– TV, radio, sanomalehti, poika luettelee ja saa palkinnoksi Fazerin sinistä kielen alle.

– Kuka on vastuussa sanomalehden sisällöstä?

– Toimittaja.

– Mikä toimittaja?

– Turvallisuustoimittaja.

– No melkein. Päätoimittaja. Ja kun äiti kirjoittaa blogia, äiti on vastuussa blogin sisällöstä.

Seuraavaksi keskustelemme viestien sisällöistä.

– Millaisia kuvia ei kannata julkaista?

– No ei kannata julkaista pippelikuvia.

– Aivan. Et kai oo lähetelly kellekään?

– En oo lähettäny.

– Ei kai kaverit oo lähetelly?

– Ei tietääkseni.

– Hyvä.

Seuraava kappale käsittelee sosiaalista mediaa ja sinne luotuja yhteisöjä.

– Mikä on yhteisö? kysyn.

– Salaliitto tai kultti, poika vastaa itsevarmasti.

Mies tyrskähtelee kahvinsa takaa.

Tuota pikaa pääsemme ikärajoihin ja käyttäjäprofiiliin.

– Monissa sovelluksissa on käyttäjäprofiili. Mikä se on?

– No jos niinku kuvassa on uuni tori.fissä ja ihmiset klikkaa sitä uunin kuvaa niin tulee profiili. Ne näkee missä asut ja missä se uuni on. Kaikkee tämmöstä tosi yksinkertaista.

– Uuni? Tota miten tää nyt liittyy… no joo.

– Kannattaako kaikkea tietoa itsestä julkaista netissä? jatkan.

– Eiks tää käyty jo? Niitä pippelikuvia ei kannata laittaa.

– Ja mitä muuta?

– Feikkikuvia tai loukkaavia kuvia.

– Hyvä. Kannattaako kaikkia osoitetietoja tai henkilötunnuksia antaa?

– Kyllähän tyhmäkin tietää että ei.

– Niin no. Mie annoin kaikki henkilötietoni ja pankkikortin tunnuksetkin, kun mulle luvattiin puhelin eurolla, tunnustan.

– Millon?? poika innostuu.

– Jokunen vuosi sitten.

– Mitä sitten tapahtui?

– Soitin pankkiin ja ne kuoletti kortin.

– LOL. Naurokohan ne sulle siellä?

– Varmaan. Mutta tästä opimme jotakin. Jos joku on liian hyvää ollakseen totta, se ei todennäköisesti ole totta. Älä höyrähdä huijauksiin.

Siirrymme feikkiprofiileihin.

– Voiko somessa esiintyä jonakin toisena tai muuna henkilönä?

– Mitä niinku tarkoitat? poika kysyy.

– Että voitko identifoitua kiikkutuolin jalaksi, mies tarkentaa.

– Nii no voit olla vaikka tuhkakuppi, jos se tekee siusta onnellisen, poika kommentoi.

Mistä se repii näitä?

Seuraavaksi pähkäilemme, miten nopeasti ja helposti tieto leviää somessa.

– Kerropa sitten, mitä on vaikuttaminen.

– Jos haluaa puutarhatontun pihalle, voi kerätä ihmisjoukon kasaan ja vaikuttaa siihen, tuleeko se tonttu pihalle vai ei. Okei tää oli vähän outo esimerkki. Mutta vois laittaa vaikka ilmoitustaululle, että “Täällä Pirkko 30 vee, haluaisin puutarhatontun kansallispuistoon.”

– Mitä? Ööö okei. Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat.

On aika puhua sosiaalisen median säännöistä.

– Mitä tarkoittaa netiketti?

– Jos taco maksaa viisi euroa ja meet kauppaan, ja siellä se maksaakin seittämän euroa.

– Ööö. Aika loogista. Eli ajattelit että netissä tuotteella on etiketti, joka on eri kuin kaupassa.

– Joo, mutta taisin sekoittaa.

– Joo netiketti tarkoittaa hyvän käytöksen sääntöjä internetissä. Että ei huudella rumasti toiselle eikä loukata ketään.

Seuraava sivu käsittelee mainontaa ja mainoksia.

– Mihin mainokset vetoavat?

– Kuluttajiin.

– Ja niiden…..?

– Koiriin.

– Koiriin?

– Ja kissoihin.

– Aivan.

– Koirille ja kissoille on olemassa ruokaa ja sitä ruokaakin mainostetaan.

– Okei joo. Hain sanaa tunteet. Eli mainokset vetoaa yleensä tunteisiin. Että vau, pakko saada tuo! Vaikka tuo ihana mies!

– Mainostetaanko sellasiakin? poika miettii.

– Kyllä joskus.

– Ainakin niillä kanavilla, joita äiti katsoo, mies heittää.

Sitten tenttaan, mitä tarkoittaa piilomainonta. Poika nousee ylös ja alkaa kävellä edestakaisin olohuoneen matolla.

– Kävelen täällä ja otan instakuvan yläkulmasta. Rintataskussa välähtää tupakka-aski, olkoon vaikka merkkiä Kameli. Tupakat näkyy kuvassa, se on piilomainontaa.

– Mistä sie tiedät Kameli-merkin?

– Tiiänpähän vaan. Mut en oo käyttäny mitään.

– Uskoskohan?

– Äiti toi oli sarkasmia.

Lopuksi kertaamme vielä somelyhenteitä.

– LOL olikin tuttu ja hashtag. Tiedätkö muita?

– Korpe. Se on lyhenne Korpedictuksesta.

– Että mistä?

– Se on tubettaja.

– Okei no mikä on selfie? Tai tää on ehkä liian helppo.

– No otetaan itsestä kuvia ja yritetään näyttää mahdollisimman seksikkäältä. Ärsyttää kun naisilla on tällasia ilmeitä kuvissa, poika selittää, avaa silmiään isoiksi ja mallaa huuliaan mutrulle.

– Joo yks miun kaveri ottaa koko ajan tollasen ilmeen kuvissa, keskimmäinen tarttuu keskusteluun.

– Sille on nimi, se on duckface, totean.

– Dickface! Tuli vaan mieleen… poika hihittelee.

Kummastelen seuraavaksi kirjan erikoista kuvitustehtävää.

– “Suunnittele ja piirrä some-sorsa. Valitkaa sorsista yksi, jonka voitte halutessanne julkaista netissä. Seuratkaa, kuinka pitkälle sorsa lentää.“ Miks just sorsa? kummastelen.

– Sorsa joka somettaa? keskimmäinen yhtyy ihmettelyyn.

– Voikohan sorsalle suunnitella duckfacen? mietin ja bongaan jo seuraavan tehtävän.

– Hei täällä on seuraavana tehtävänä tehdä räppi mainonnan säännöistä. No antaa tulla! heitän haasteen lapsilleni.

Sisarukset puhaltavat kerrankin yhteen hiileen ja pallottelevat riimejä. Hetken kuluttua pieni räppi on valmis, mutta sanoitusta ei ilkeä julkaista edes blogissa. Tai varsinkaan siellä. Varsinkaan kun aihe on somenkäyttö.

– Onko tuo nyt fiksua? Pystytte varmaan johonkin siistimpään versioon, kannustan.

– Muista ettei mainos saa, loukata tai satuttaa. Älä luvatta kuvaa muita, kuvaa mieluummin metsän puita, lapset räppäävät.

– Tää olikin hyvä harjoitus. Näitte konkreettisesti, että vaikka ajattelee jotakin, niin kaikkea ei tarvitse julkaista julkisesti.

– Sinähän näitä niinku julkaiset. Nytkin on muistiinpanot esissä!! keskimmäinen huomauttaa.

– Aivan.

Keskustelemme vielä nopean tiedonkulun haitoista, muun muassa virheellisen tiedon leviämisestä.

– Voiko netissä jakaa sellaista tietoa tai kuvia, joita ei ole tarkoitettu koko maailmalle?

– No niitä pippelikuvia.

– Luonnollisesti. Eikö tule mitään muuta esimerkkiä?

– Ei.

– Minäpä kerron yhden. Kerran tein yhden kaverin lapselle kaksi täytekakkua rippijuhliin. Seuraavana päivänä tämä kaveri kiitteli Facebook-seinälläni ihan julkisesti, että olipa maittavia kakkuja. Vastasin, että hyvä jos maistui, kun ei ole aina helppo tietää, onko torttu kostunut tarpeeksi. Tähän Tatu vastasi, että kuule tässä talossa ei ole kosteaa torttua nähty vuosiin. En tiiä oisko tätä keskustelua kannattanut käydä ihan julkisesti, vaikka avautuminen varmasti helpottikin. Se kaveri kyllä eros aika äkkiä niitten rippijuhlien jälkeen.

Lapset miettivät hetken.

– Eli tortun kuviakaan ei kannata julkaista?

*******

PS. On sitä kokeisiin luettu ennenkin, lue Kartalla ollaan!

Tags kokeisiin lukeminen, mediankäyttö, somekäyttäytyminen

Yleinen

Päivä elämästäni – Tilanne vaatii taikinaa

Post author By Tinsku
Post date 10.9.2022

Nukahda illalla ajatukseen, että aamulla ei tarvitse säntäillä mihinkään. Ukko on Norjassa, mummot poissa pelistä ja kaksi kolmesta lapsesta sairaana, joten et pysty menemään sorvin ääreen. Tai niin luulet. Vartin yli seitsemän heräät umpiunesta, kun poika tuo naamasi eteen oppimislomakkeen ja huutaa ”Tän piti olla tänään täytetty!” Et voisi kuvitella parempaa tapaa herätä kuin miettiä, mitä tavoitteita jälkikasvusi asettaa omalle oppimiselleen ja miten hän aikoo tavoitteensa seuraavan vuoden kuluessa saavuttaa. Sano ettei pysty. Ainut, mitä tässä hetkessä pystyt tavoittelemaan, on kahvikuppi.

Kissa tunkee kainaloon ja suuhun. Laita lasten opettajille viestiä, laita päiväkotiin viestiä, laita kollegoille ja sijaisille viestiä, laita esimiehelle viestiä, vastaa omien opiskelijoiden ja heidän vanhempiensa tekstiviesteihin. Muista myös ne viestit, joihin et ole muistanut vastata, ja tunne kuinka kylmä hiki alkaa puskea ohimon läpi. Kuuntele keskimmäisen puolesta viisi ääniviestiä repeetillä kolme kertaa ja ota ylös, mitä on tullut läksyksi. Muistuta poikaa ennen kouluunlähtöä, että tulet hakemaan häntä hammaslääkäriin koulun parkkipaikalta kello 10.45.

Syö mustikoita. Pienin konttaa pöydän yli, siirtyy pylly edellä syliisi ja alkaa harjoitella kirjoittamista. Paperiin piirtyy IAEA – mutta sehän on kansainvälinen atomienergiajärjestö! Mieti että kannatti lisääntyä, sillä lapsesi ovat aina olleet aikaansa edellä. Katso suloisia nuhaneniä ja hihkaise ”Tehdään tästä ihana päivä!” Päässäsi alkaa vilistä ideoita. Googlaa leivontaohjeita ja kaivele akryylivärit esiin. Muista sitten, että jääkaappi on tyhjä ja että olet luvannut hoitaa osan hommista etänä.

Erinäisten käänteiden jälkeen ryystät aamukahvin loppuun ja teet lähtöä kauppaan. Tyttäresi muistuttaa olemaan valppaana kellon kanssa, jotta muistat hakea poikasi. Hän kyselee myös, pitäisikö ostaa uusi kuumemittari. Nykyinen mittari joutui empiirisen kokeen uhriksi, kun eräs lapsistasi tunki sen sinne, minne ei päivä paista. Virka että tuskin sitä kukaan suuhunkaan työntää – varsinkaan nyt.

Kaupassa tulee onnellinen ailahdus. Onpa kiva tehdä ruokaostoksia yksin keskellä päivää. Elämän pieniä iloja! Onnentunti loppuu siihen, kun muistat vilkaista kelloa ja juokset kassalle. Kaasuta viimetipassa koululle hakemaan poikaa. Kun poikaa ei näy koulun pihassa vielä neljää vaille yhtätoistakaan, lähde etsimään. Kierrä koulua sen verran hämärästi, että tuttu eskariope huutelee mitä siellä miihailet. Siirry sisätiloihin ja aloita ristiretkesi koulun ruokalasta.

Poikaa ei näy ruokalassa eikä käytävillä, siirry etsimään luokkia. Löydät kyltit 1A, 2B, 3A, 4A, 4B ja 6A ja AA ja aakkoset kaikissa sateenkaaren väreissään, mutta et jumalauta vahingossakaan 5A:ta. Kun vihdoin löydät lapun, jossa lukee 5A, se johdattaa sinut ulko-ovesta ulos. Luovuta ja syöksy pihalle. Mieti minkä ikäisenä tämä saman koulun kiertäminen loppuu??!! Hoksaa samalla mistä sana kehäraakki tulee. Tuttu eskariope Else huutelee pihalla, että poika on autolla. ”HOPI HOPI juokse juokse, sie juoksit Norjassakin!!” Mieti että vetää vertoja norskien kannustukselle ja ota loppukiri.

Olette tyylikkäästi myöhässä lääkäristä, mutta onneksi aikakin on puoli tuntia myöhässä. Parempi se kuin ei aikaa ollenkaan. Viimeksi eivät uskoneet, että aika on, vaikka se selvällä suomen kielellä luki puhelimessasi. Terveyskeskuksen käytävällä harhaileva nainen tulee kyselemään, mistä löytäisi palvelua. Neuvo oikealle ovelle ja hämmästy itsekin, miksi pystyt auttamaan muita sen oikean löytämisessä, mutta itse olet aina hukassa. Vilkuile kelloa ja mieti, että puolen tunnin päästä pitäisi olla etäopettamassa.

Kun tulet kotiin, et tiedä ovatko sairaalloiset lapsesi enää elossa. Suureksi yllätykseksesi tyttäresi ovat imuroineet talon, luutunneet pöydän ja tehneet kuppikakkuja mikrossa. ”Haluttiin yllättää siut!” Lämmitä lounas ja avaa samalla Teams. Olet linjoilla juuri kun kello lyö 12.15. Dags att undervisa i svenska! Kun yrität opettaa, pienin tulee syliin laulamaan. Etäopetus ja äänten kakofonia ovat verrattavissa kiinalaiseen vesikidutukseen. Pian et ole varma seikkailetko oppitunnilla vai rikosdokkarissa. Äänet hidastuvat ja kuulostaa siltä kuin kollegasi puhuisi peruna suussa. Alkaa pelottaa. Laita Blooket-peli pyörimään. Kuuntele kun luokasta kaikuu Paska peli! Ihan perseestä, Tatu vei kullan! Vittu taas 25 pinnaa miinuksella! Anna pelin aikana vinkkejä ruotsalaisista kirosanoista. Suosittele sanoja Fy fan ja pissapa.

Valmistele seuraava päivä, innostu tekemään PowerPoint-esitys kantaaottavasta taiteesta ja jaa tehtävät kollegoille. Säikähdä, kun olohuoneen rakenteet alkavat ottaa kantaa ja katosta tippuu lista. Muista että se on normal katastrof, sillä seinää ja lattiaa on purettu. Koska vesivahinko.

Tekaise ruoka ja leipätaikina ja taiteile kohonneesta taikinasta cheddarilla ja mozzarella täytetty kukkafoccacia, sillä tilanne vaatii taikinaa. Käy taikinaterapian jälkeen hengähtämässä lähimetsässä kahvikupin kanssa. Eipä aikaakaan, kun puhelin soi ja kuulet pienimmäisen äänen ”Pyyhkimään!” Keskimmäinen selostaa, että sisko on istunut pöntöllä jo vartin prinsessamekko päällä. Ja että HÄN ei todellakaan aio ottaa tilannetta haltuun.

Juokse metsästä kotiin, pyyhi pylly, paista leipä ja maista ihanan juustoista foccaciaa. Kun hörppäät iltateetä, keskimmäinen syöksyy itkien yläkerrasta alas. Tyttäresi sopertaa hädissään, että hän soitti vahingossa ukille ja ukki oli soittanut hänelle takaisin. Että eikö ukin pitänyt olla kuollut? Mieti ettei ole enää todellista. Eikö tälle päivälle ole tullut tarpeeksi viestiä tämänpuoleisesta, pitääkö niitä ottaa vastaan vielä tuonpuoleisestakin?!! Selitä lapsellesi rauhallisesti, että ukin numero on varmaankin annettu jollekin toiselle. Lisää sääliväsi uuden numeron haltijaa, sillä hän on takuulla ehtinyt ottaa vastaan jo useamman soratilauksen muista mielenkiintoisista tiedusteluista puhumattakaan. Suuri persoona tuskin jättää ketään kylmäksi, vaikka on itse kylmennyt.

Istu kiikkustuoliin ja mieti, että olipa harvinaisen elämänmakuinen päivä kalmankatkuista huolimatta. Tuskin maltat odottaa, mitä viestejä pääset huomenna välittämään ja vastaanottamaan. Päätä lähettää pari savumerkkiä ilmoille jo heti aamusta. Koska kylmä. Ja koska pitää säästää sähköä.

On sitä kehää kierretty ennenkin, lue Koronapäiväkirja osa 9: Kirkonrottaa ja kyyneleitä ja Tanssii tulenliekin kanssa

Tags arjen ihanuus, foccacia, kukkafoccacia, perhearki

Yleinen

Sou sou soudetaan, matka jatkuu vaan

Post author By Tinsku
Post date 4.9.2022

Tapahtui reilu vuosi sitten mökillä:

Lähdet isäsi, äitisi ja lastesi kanssa verkoille. Päivä panee parastaan, Höytiäinen on rasvatyyyni ja lapset lerkettelevät kilpaa kalalokkien kanssa. Kun verkot on koettu ja Pietarin kalansaalis nostettu veneeseen, isäsi ohjaa puksuttavan moottoriveneen kohti mökkirantaa ja höyryää tuttuun tapaansa:

– Voi jummi miten hieno päivä ja mikä saalis! Näätkö Tinsku miten isillä on homma hallussa!

– Kyllä isi.

Koska aurinko helottaa herkeämättä, ehdotat pojalle pientä seikkailua.

– Hei tehdään eväät ja soudetaan niemeen retkelle!

Poikasi katsoo sinua hiljaa ennen kuin avaa sanaisen arkkunsa:

– Minä en lähe SINUN KANSSA yhtään mihinkään! Äitin kanssa kun lähtee niin ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Metsä palaa, jalka katkee, vene karkaa ja mie joudun uimaan takasin!!!

Hetken päästä jälkeläiseni lisää:

– Eläkä yritä näyttää söpöltä. Ei auta.

Eipä siinä – unohdat retket ja seikkailut ja mietit, että kuluuhan se kesäinen päivä pirtissäkin peukaloita pyöritellessä.

Tapahtui viikko sitten mökillä:

Hiivit sunnuntaiaamuna unisena kohti huussia ja olet näkevinäsi vilauksen pojastasi ja hänen kaveristaan. Säikähdät silti, kun poika hyökkää huussin takaa ritsapyssy kädessään ja uhkaa ampua ellet anna lupaa veneretkeen. Kello näyttää häthätää yli seitsemää. Virka ettei kukaan lähde veneeseen ilman aikuista, eikä yksikään mela riko yhdenkään vesiläntin pintajännitystä ennen aamukahvia.

Kun ryystät aamukahviasi, äitisi alkaa ihmetellä, kuka on varastanut hänen autonsa. Muista että ajoit ja unohdit Volkkarin illalla siskosi pihaan, kun hyppäsit sieltä lankomiehen kyytiin ja suuntasitte samalla autolla kylätapahtumaan orjatyöhön. Kuuntele kun miehesi vittuilee, että tarvitset holhoojan. Sano ettei se muistanut enää lankomieskään, kun heitti yöllä suoraan mökille eikä omaan pihaansa äitisi autoa hakemaan. Että hankkikaa meille yhteinen holhooja.

Niele ruispala loppuun ja valmistaudu vesille. Kun pääset veneelle, toteat sen olevan täynnä vettä. Etsi kumikenkiä varastosta, eteisestä ja kuistilta. Pyöri pihalla kuin kimpoileva kuula kevätjäillä, sillä et muista missä saappaasi ovat. Kun muistat että ne ovat autossa ja pääset takakontille, huomaat että auto on kerrankin lukossa. Etsi autonavaimia. Etsi pelastusliivejä varastosta, ala etsiä äyskäriä. Kun menet keittiöön, et muista enää mitä etsit. Mene takaisin ulos ja muista että etsit äyskäriä.

Kun äyskärin virkaa toimittava hillopurkki on hyppysissäsi, alat viskoa vettä järveen veneen pohjasta. Kuulet päässäsi isäsi äänen ”Voi kultapieni, minkä ihmeen tautta piti se venekatos mennä purkamaan? Veneen paikka on katoksessa, ei taivasalla. Kato nyt miten on vettä ja roskaa, voi että kun työ ette tajua!” Käännä kasvosi taivaaseen ja huikkaa isällesi, että tämä tehdään nyt minun tavallani.

Pian saat muistutuksen, että sinun tapasi toimia on tuskin koskaan se kaikkein kivuttomin. Kun heität toista hillopurkillista vettä järveen, lentää myös äyskäri kauniissa kaaressa Höytiäiseen. Kiroa ja kampea rantaan kurkottamaan muovipikaria. Astu kumpparilla kovalta näyttävän kokkareen päälle, uppoa veteen ja tunne kuinka kumppari hörppää itsensä täyteen vettä. Huuda vittu ei onnistu mikään. Naapurin sakemanni vastaa haukulla.

Katso kun poikasi tulee kavereineen veneelle raahaten perässään isoa oksista kyhättyä lauttaa. Huikkaa pojille että etsikää liivit päälle, onkikaa äyskäri järvestä ja tyhjentäkää vene. Ala nilkuttaa saapas vasemmassa jalassa ja litimärkä sukka oikeassa jalassa sisälle. Kun käännät katseesi ikkunaan, huomaat miehesi pudistelevan päätään.

Kun olet löytänyt jalkaasi mummon saappaat ja vene on tyhjennetty, yrität miettiä miten vinssi toimii. Veneessä kiinni oleva vaijeri ei liiku mihinkään, vaikka yrität pyörittää masiinaa. Töki ja tuupi tappia ja todista kun vinssi lähtee pyörimään yhtä vinhasti kuin hulavanne heikkomielisen helmoissa. Ota osuma sormeen ja huuda perkele. Vaijeri on löystynyt, joten irrotat koukun ja työnnät veneen vesille. Todista kun vene alkaa saman tien täyttyä vedellä. Hyppää veneeseen ja etsi tulppaa. Kun löydät sen penkiltä, työnnät tulppaa reikään, mutta vettä tulvii aina vain lisää. Havahdu siihen että runkutat väärää reikää. Miehesi tulee boksereissa kyselemään onko haasteita. Huuda ettei normaalia enempää. Tuki oikea reikä ja ala tyhjentää venettä uudestaan. Ala laulaa: Seuduilla näillä oon tunnettu kalamies…..

– Joo, mies huokaisee ja lähtee paikalta päätään punoen.

Ala soutaa, pojat uittavat ylpeinä lauttaa perässään. Kysele lautan funktiota.

– Myö tuodaan tuolta niemestä risuja tän lautan päällä uittamalla.

– Ja niitäkö ei mantereella ole tarpeeksi?

– Ei samanlaisia.

Pian poikasi huutelee cowboyhattunsa alta, etkö pääse kovempaa. Anna melalle kyytiä ja hikoile kuin sambialainen savannihyppymyyrä seksihelteessä. Yrität kärvistellä paksussa hupparissa, mutta kohta on pakko luovuttaa. Nouse seisomaan veneessä, sano pojille, että näin ei saa tehdä ja ala riisua itseäsi keskellä järveä.

– Tai siis riisua saa, mutta ei seisoa veneessä.

– Mitä hel…? poikasi aloittaa, mutta kääntää katseensa pois ja alkaa punoa päätään kuten isänsä.

Kaverinsa ei uskalla sanoa mitään.

Jatka soutamista kahdet liivit päällä – rintaliivit alla ja pelastusliivit päällä. Ala laulaa: “Seuduilla näillä oon tunnettu kalamies…..”

– Et sie oo mies, poika tarttuu.

– No Seuduilla näillä oon tunnettu kalahenkilö…..

Rantaudu niemeen onnistuneesti ja pue huppari päälle, ettet näytä liian pervolta. Mieti samalla miksi on sopivaa hillua bikineissä ihmispaljoudessa, muttei rintaliiveissä autiolla saarella.

Pojat hyppäävät veneestä kuin indiana jonesit, koppaavat aseensa kainaloon ja kyselevät intopiukeina, voivatko jäädä niemeen koko päiväksi.

– Ilman eväitä? Ilman puhelimia? Ööööö ehkä joku toinen kerta.

Kun kaksikko lähtee valloittamaan villiä luontoa kepit kädessään, otat vastakkaisen suunnan. Kun olet kävellyt muutaman sata metriä, alat panikoida. Entä jos ne hukkuu tai tippuu kelopuusta? Ei niillä ole puhelimiakaan. Käänny takaisin ja huhuile poikia. Löydä etsimäsi niemennokasta puun takaa.

– No ei olla niin tyhmiä että hukuttaisiin! Sinusta olisin enemmän huolissani!

Mieti että saattavat olla oikeassa, mutta käänny takaisin ja aloita oma ristiretkesi. Kun olet kulkenut kotvasen matkaa, pysähdyt hiekkarannalle ja piirrät sydämen rantahiekkaan. Katso kun aalto lyö sydämesi rikki. Mieti eikö ihminen keksi piirtää mitään mielikuvituksellisempaa kuin sydän. Ala kävellä pitkin rantahiekkaa ja tehdä kumpparilla harkittuja jälkiä rantaan. Kuvittele näytteleväsi pääroolia romanttisessa leffassa. Pian juokset Meryl Streepinä rantaviivaa pitkin kohti armaasi syliä. Et kuitenkaan pääse kunnolla tunnelmaan, sillä olet harvinaisen tietoinen jaloissasi lonksuvista kumisaappaista. Mielesi pysyy rantamalla Likolahden ja päässäsi soi vain Hilma ja Onni. Hajanaisten kenkies lotinaa navetalta kuule nyt en….

*Jälkemme hiekalla aallot on huuhtoneet pois…*

Luovu roolileikistä ja ala etsiä sieniä. Kurki korpikuusten ja kitukasvuisten koivujen alle. Ainut mitä löydät on puoliksi madonsyömä rousku ja kolme pikkurillin kokoista kantarellia. Naapurin Pauli on ilmiselvästi ehtinyt apajille ensin.

Ala hikoilla ja tunne kuinka pakottava tarve riisuutua kasvaa. Jatka matkaa rintsikoissa. Nojaa puuhun ja mieti pitäisikö riisua liivitkin. Vilkuile ympärillesi ja avaa hakaset. Tunne itsesi alkukantaiseksi ja jatka matkaa eteenpäin. Mieti miten voikin olla voimaannuttavaa pyllistellä puolialastomana metsässä! Jotenkin tulee luonto enemmän liki.

Kun olet kolunnut niemen päästä päähän, käännyt takaisin ja puet vastahakoisesti liivit päällesi ennen jälkikasvun kohtaamista. Pojat odottelevat jo veneen lähettyvillä aavistuksen tylsistyneen oloisina.

– Ettekö työ jääkään tänne koko päiväksi?

– Ehkä joku toinen kerta.

– Eli kyyti kelpaa?

– Joo mutta minä soudan! poikasi ilmoittaa.

Työnnä vene vesille ja ala laulaa: Sou sou soudetaan, matka jatkuu vaan! Iloiten, iloiten, iloiten, iloiten kotisatamaan!

– Elä jaksa, poika virkkoo.

– Mutta hei, tämä reissu todisti, että äitin kanssa voi lähteä! Ei katkennu jalka – mitä nyt vähän kastui ja mitä nyt vähän lähti lihaa sormesta. Ei palanut metsä – mitä nyt vaan vähän hermo. Vene ei karannut – mitä nyt meinasi upota. Ja kukaan ei joutunut uimaan – mutta riisuuntui silti!

Tags veneretki, viisaasti vesillä

Yleinen

Tanssii tulenliekin kanssa

Post author By Tinsku
Post date 17.8.2022

Olenko hullu? mietin kun pakkaan laukkuani Savonlinnan vatsatanssileiriä varten. Siitä on kymmenen vuotta, kun viimeksi aktiivisesti harjoittelin kamelikävelyä, vatsarullausta ja arabeskia.

Miten minulla on ollut pokkaa esiintyä strasseja pursuilevissa rintaliiveissä? mietin, kun yritän survoa esiintymisasuja ylleni. Siitä on kymmenen kiloa, kun ne viimeksi mahtuivat päälle.

En ole ainut, jota touhuni epäilyttävät. Mies katselee kulmiensa alta, kun laitan Ya Habibin soimaan ja yritän kiskoa piukkaa paljettitoppia kiinni.

– Voisitko vetää tän vetoketjun kiinni? kysyn.

– Onks tää joskus menny kiinni asti? mies ähkää ja kiskoo.

– Japen kanssa mietittiin, että piilotetaan Baileys-pullo siun ja Pirren vatsatanssikassiin. Sunnuntaina sit tiedetään, ootteko oikeesti ollu leirillä, ukko jatkaa ja luovuttaa vetoketjun suhteen.

– Just. Ollaan kyllä vähän pettyneitä, jos sitä pulloa ei löydykään! totean ja työnnän kassiini naruilla kiinnitettävän yläosan, jossa lukee one size fits all.

Soitan paniikkipuhelun Pirrelle ja kysyn, aikooko hän tanssia hameessa vai housuissa.

– Housuissa meinasin.

– Aivan, housut voi olla parempi, jos siellä on jotain hyppyjä? Jos vaikka virtsa karkaa. Tässä on kuitenkin kolme lasta alateitse ponnistettu.

Pirre jää nauramaan linjoille.

Yöllä näen painajaisia. Olen jo kotiutunut vatsatanssileiriltä, mutta en muista reissusta mitään, sillä olen niin traumatisoitunut.

Kun perjantaina istun Pirren kanssa jännityksen sekaisin tuntein Tanhuvaaran urheiluopiston aulassa, muita eteerisen oloisia tanssijattaria alkaa ilmestyä ympärillemme. Pirre vaipuu transsiin keskustellessaan vanhojen tuttujensa kanssa eikä selvästi malta pysyä housuissaan. Selviää että suurin osa kurssilaisista on tanssinopettajia. Jotenkin tuntuu etten kuulu joukkoon.

Pähkäilen kuitenkin päässäni, että joskus on hyvä mennä altavastaajana joukkoon tummaan hipomaan epämukavuusaluettaan. Silloin oppii eniten itsestään. Ja tuntee elävänsä! Sitä paitsi tuleva leiri ohjelmineen on hyvää harjoitusta työkseen opettavalle. Tanssitaitoni ovat varmasti ruostuneet ja jos turhauttaa, pystyn samaistumaan angstisiin teineihini. Ja jos menee metsään potenssiin kaksi, voi aina ottaa taksin ja lähteä kaljalle. Niin ne tekee opiskelijatkin.

Kuuntelen tanssin jumalattarien keskustelua ja kuulen sanat nerfi ja undulaatti. Päättelen, että ne ovat tanssiliikkeiden nimiä. Koskaan kuullutkaan.

– Mikä on nerfi ja undulaatti? kuiskaan Pirrelle.

– Nefertiti. Siitä en ole varma, mutta undulaatio on vatsarullaus.

Seuraavaksi kiinnitän huomioni respan pöydällä lojuviin päähineisiin. Viikonlopun ohjelman on määrä huipentua kynttiläkruunutanssiin. Olin kyllä lukenut ohjelman sähköpostistani, mutta jotenkin en ollut uskonut todeksi, millainen koreografia meitä odotti.

– Mihin mie oon taas pääni työntänyt? tuskailen Pirrelle.

– Kohta ainakin tuohon kynttiläkruunuun.

– Sopii toivoa, että Tanhuvaarassa on palovakuutukset kunnossa.

Perjantai-iltana olemme jo rullaamassa vatsojamme ja treenaamassa lonkanpudotuksia. Askel askel isku. Ja toiseen suuntaan. Terävä kierto, käärmekädet, olkapäiden värinää. Minähän osaan ja muistan! Porukka on mukava ja tanssin riemu yhdistää. Mikä fiilis.

Illalla treenien jälkeen pulahdamme Saimaaseen. Tutustun ihanaan tanssitaituri Suviin ja tanssivaan taidevalaja Karitaan. Suvi säätää niin paljon, että kemiamme kohtaavat välittömästi.

Ennen nukkumaanmenoa asettelen koruvalikoimani ja huivikavalkadini huolellisesti minun ja Pirren huoneen pöydälle. Minähän en lähde soitellen sotaan. Jos ei lonkka nouse niin ainakin olisin tanssijan näköinen. Ei sellaista synnytystä tai supistusta, etten olisi ehtinyt koristautua!

Aamulla heräämme Pirren kanssa hyvissä ajoin. Vedän Pirren punaiset vatsatanssihousut jalkaan, Pirre päättää lähteä hameessa. Itsemme ehostamisen jälkeen suuntaamme opiston pääovelle aamiaisen toivossa. Ovi on kuitenkin lukossa.

– Mitä se respan nainen sanokaan? Että tuonne kulman taakse ja eka ovi.

– Tuonneko se neuvoi?

– Ei se tuo pääoven viereinen ovi ainakaan voi olla.

Alamme kiertää opistoa Pirren kanssa. Löydämme montakin ovea, mutta kaikki ovat lukossa. Löydämme ruokasalin ja rynkytämme lukittua ovea muiden istuessa rauhassa aamiaisella. Hävettää. Minkä ikäisenä tämä rakennusten kiertäminen loppuu?

– Jospa se respa tarkoitti tuota pääoven viereistä ovea?

– Mutta kun se sanoi että vasemmalle kulman taakse, Pirre inttää ja jatkamme kierrosta.

Kierrettyämme koko opiston ja viereisetkin rakennukset päädymme kellarin ovelle.

– Tuolla ei varmaan ole tarjolla kuin rotanmyrkkyä.

Onneksi näköpiiriin ilmestyy tutun näköisiä naisia.

– Seurataan noita!

Katsomme kuinka naiset menevät pääoven viereisestä ovesta sisään ja seuraamme muina naisina perässä.

Seuraava haaste on ovikortilla toimiva portti ruokalan ovella. Katson kun Suvi hinkkaa korttiaan väärään porttiin ja törmää puomiin, joka ei aukenekaan. Itse onnistun keskittymään ja pääsen sisään.

Suuntaamme aamupalalle, jossa kivannäköiset junnujen valmentajat lappavat puuroa napaansa. Kahdella on selvästi pelisilmää, monessakin mielessä.

– Nuo valkut kattelee tännepäin.

– Sie kyllä rekisteröit kaiken. Mie en huomaa mitään, Pirre manailee.

Suvi tulee pöytään aamukahvin kanssa ja ottaa käsidesiä. Se lentää suoraan kahviin.

Tanssisalissa venyttelemme ensimmäiset puolitoista tuntia. Alkaa naurattaa, sillä Pirre yrittää venytellä hameessa ja jotain vilahtaa. Sitten alkaa itkettää. Katson itseäni peilistä, sillä niitä on tanssisali täynnä.

Tässä minä olen. Täsä mää oon. Täs mie oon. Edestä ja takaa, Tinsku seisoo ja Tinsku makaa. Tässä on koko rankani, vartaloni, ruumiini. Käteni, vatsani, lantioni, reiteni, sääreni, varpaani. Korvatkin. Niiden välissä alkaa soida Eppu Nuotion runo.

Ai että olet ihana,

reipas niin ja mahtava.

Suloinen ja tomera,

vakava ja naurava.

Silmä, silmä, nenä, suu,

otsa, korva, olkaluu.

Nilkka, polvi, peppu hassu,

leuka, rinta sekä massu.

Käymme koko vartalon hitaasti läpi. Tästä rungosta olen työntänyt kolme lasta, näillä rinnoilla heidät ruokkinut. Katson itseäni oikein kunnolla enkä käännä katsettani pois. Nielen kyyneleitä. Miksi pitää aina ruoskia itseään? Minä riitän. Olen kaunis. Tanssiva nainen on aina kaunis. Mutta sitä en tiedä olenko normaali. Olenko normaali, kun tunteet menevät vuoristorataa? Pian olen euforiassa, kun vedämme perusliikkeitä ja itämainen musiikki vie mennessään.

Lounaan jälkeen alamme harjoitella koreografiaa. Siihen se hyvänolontunne sitten tyssääkin. Koreografia menee aivan liian nopeasti. En näe opettajaa enkä saa liikkeistä kiinni. Pitikö pyörähtää vai tehdä kahdeksikko? Tanssinopettajat omaksuvat liikkeet saman tien ja oikovat jäseniään yhtä pehmeästi kuin itseään lipovat leopardit. Minä teen iskut joka kerta väärässä kohdassa ja puoliympyrän silloin kun pitäisi tehdä kokonainen. Kun leopardit pyörähtävät sulavasti tanssisalin vasempaan nurkkaan, tömähdän norsuna kohti oikeaa nurkkaa.

On helvetin kuumakin. Mieli alkaa vaellella. Sitten alkaa vituttaa.

Milloin on ruoka? Saako lähteä? Joko voi tilata taksin?

Tekee mieli pelleillä. Kiivetä katosta roikkuvaan köyteen. Katson Pirreä, se vetää helvetin hyvin. Kun muut tekevät itämaisia käsiliikkeitä ja käärmekäsiä, teen kurkunleikkaajan liikkeen ihan vain itseäni sparratakseni. Alkaa naurattaa.

Samalla puistattaa, minähän muistutan omia opiskelijoitani! Käyttäydyn tismalleen samalla tavalla kuin teinit, kun turhauttaa enkä osaa. Pelleilen, kiukuttelen ja etsin sijaistoimintoja. Enkä ilkeä kysyä neuvoa.

Yritän keskittyä ja vedän kiltisti vatsarullaukset, terävät kierrot ja pyörähdykset, vaikka pyörin joka kerta eri suuntaan kuin muut. Ei vittu voi mennä vahingossakaan oikeaan suuntaan.

– Otetaan musiikin kanssa nämä viisi sarjaa tähän asti. Onhan tähän asti kaikille selvä? opettaja kysyy.

– Kyllä! vastaan vähän liian kovaa ja yrmynä.

Pirre kääntyy katsomaan kauhuissaan äänenpainoani ja ilmettäni.

Kun opettaja päästää meidät päivän päätteeksi pahasta, olen kypsä iltapalalle ja löylyihin. Tosin kuivia pyyhkeitä meillä ei ole, vaikka laitoimme ne hurisemaan kuivauskaappiin.

– Ei hitto mie oon laittanu tän pakastukselle! Pirre kikattaa kylppäristä.

Märät pyyheet käsivarsilla lähdemme etsimään saunaaa. Pian löydämme taas itsemme runkuttamassa lukittua ovea. Isäni tapasi sanoa, että kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Minulle ei tunnu avautuvan yksikään. Onneksi Suvi huomaa hätämme ikkunasta ja avaa meille oikean oven. Kun riisuunnun pukuhuoneessa, Suvi esittää yllättävän kysymyksen.

– Onks noi aidot?

Katson Suvia kummissani ja huomaan hänen katselevan ripsiäni.

– Aaa joo. Aidot on. Et oo ensimmäinen joka kysyy.

– Sulla on tosi kauniit silmät.

– Kiitos. Ja sulla on tosi kauniit rinnat, totean.

Kai sen saa sanoa ääneen?

Suihku osoittautuu palikkatestiksi. En saa vettä tippumaan mistään namiskasta. Yhtäkkiä suihku hyökkää ja koko teline jää käteeni. Sitten alkaa ruiskuta hallitsemattomasti. Naurun saattelemina istuudumme lauteille. Siinä me istumme alasti suomalaiset tanssin tainnuttamat naiset. Tanssivat naiset ovat kauniita paikallaankin. Tulen jotenkin tietoiseksi kehostani ja tästä hetkestä. Mutta nyt en kyllä jumalauta ala pillittää.

Sunnuntaina huokaisen helpotuksesta – viimeinen päivä veivaamista! Keski-ikäisen pakaroissa alkaa jo tuntua. Aamu alkaa perusliikkeiden haltuunotolla, opettaja kehuu että minulla on hyvät pohjataidot ja liikkeet hallussa. Koreografian hallinnasta hän ei mainitse mitään. Ehkä hyvä niin. Pirreä opettaja ripittää ryhdistä. Pirre ottaa neuvosta vaarin ja nostaa tissinsä kohti taivaita.

Kun alamme jälleen hinkata koreografiaa, tipun täysin. Pää on sekaisin ja vitutus valtaa alaa. Liikaa suuntia ja päässälaskua! Kun olen yrittänyt onnistumatta, päätän ottaa omaa lomaa ja häivyn vähin äänin tanssisalista. Hiivin laiturille, riisuudun ja hyppään Saimaaseen. Vesi huuhtelee mukavasti nihkeää kehoa ja angstisia ajatuksia. Uin syvälle ja lillun selälläni, lokit ja tiirat kirkuvat ympärillä. Täydellistä.

Pian olen rauhoittunut ja valmis menemään loppunäytökseen. Tanssisaliin astuessani huomaan, että menossa on kruunajaiset. Minäkin saan sovittaa kruunua päähän. Viimeinen näytös alkakoon…

Kotimatkalla fiilis vaihtelee. Päällimmäisenä on tanssin ilo, vaikka vitutuskin puskee läpi. Luovutinko vai oliko suurta viisautta lähteä vetämään henkeä ennen kuin räjähti?

Mitä opin?

Sen että tanssiva nainen on kaunis. Jokainen ihminen on kaunis silloin kun tekee sitä, mistä tykkää.

Sain muistutuksen, että tanssi on lääkettä. Mielelle ja keholle.

Opin armoa itselleni ja muille. Ihmiset oppivat eri tahtiin. Tiedän ennen pitkää oppivani tanssimaan kahdeksan minuuttia kynttiläkruunu päässä, mutta se ei jumalauta tapahdu päivässä.

Ja on välillä ihan ok ottaa aikalisä ja poistua hengittämään, jos seinät kaatuvat niskaan. Ehkä jopa suotavaa.

Ehkä nyt olen valmis syksyn koitoksiin ja kohtaamisiin- angstisten teinien opettamiseen.

Kotimatkalla pohdimme Pirren kanssa autossa, että pitäisi alkaa tanssia aktiivisesti kimpassa ja perustaa tanssiryhmä.

– Kyllähän tästä kutka jäi kaikesta huolimatta. Ja mie haluisin kokeilla joskus flamingoa, totean.

– Millä tavalla? Pirre tiedustelee ja räjähtää nauruun.

– Tarkotat varmaan flamencoa.

*********************************

Savonlinnassa voi tehdä muutakin kuin tanssia. Vuoden takainen seikkailu luettavissa täältä.

Tags itämainen tanssi, kynttiläkruunutanssi, tanssi on lääke, vatsatanssi

Yleinen

Opettajan rukous

Post author By Tinsku
Post date 11.8.2022

Olen iso ja olen pikkuisen pieni,

on vanha ja tuttu koulutieni.

Muistan jo kadut ja tietyömaat,

talot ja raksamiehet raamikkaat.

Tänään ei reppuni paljon paina,

jaksankohan tuntini suunnitella aina?

Osaanko teinejä tarpeeksi tukea,

kannustaa ja kehua, rivien välistä lukea.

Haasteita riittää, mut kokemus on valttia,

päivä jokainen taatusti koettelee malttia.

Olen iso ja pikkuisen pieni,

on vanha ja tuttu koulutieni.

Löytyispä kollega koulun pihasta,

voispa helpparia jo ovella vetää hihasta.

Onkohan paikalla vielä kukaan,

tuleekohan Jarkko tunnille mukaan?

Yritän oppia kellonajat,

oppilaiden nimet ja omat rajat.

Osaan jo paljon, silti jännittää vähän.

Lähetä enkeli lukuvuoteeni tähän.

Tags opettajanrukous

arki Yleinen

Se oli hairahdus

Post author By Tinsku
Post date 2.8.2022

Ihminen on erehtyväinen, ja varsinkin minulla on ollut aina vaikeuksia erottaa oikea väärästä. Tässä pieniä kertomuksia ihmisen erehtyväisyydestä.

Olin pienenä äitiriippuvainen. Saattoi johtua siitä, ettei isäni ollut koskaan kotona. Äiti parka ei päässyt edes jumppaan ilman lapsiaan. Kun sitten jälleen kerran jouduimme siskon kanssa hytkyvän ja hikisen jumpparyhmän armoille, olin pahalla päällä enkä tyytynyt vain leikkimään nurkassa nukellani. Menin roikkumaan äitini jalkaan ja riipuin sitkeästi reidessä riippakivenä, vaikka kööri alkoi juosta ympyrää. Lienenkö mennyt päästäni sekaisin, mutta yhtäkkiä huomasin roikkuvani jonkun toisen naisen haarovälissä. Siitä se alkoi – elämänmittainen yritysten ja erehdysten sarja.

Kerran opiskeluaikoinani tein lähtöä yliopistolta. Kävelin parkkipaikalle ja avasin omilla autonavaimillani auton oven kuten normaalisti. Istuin ratin taakse ja ryhdyin käynnistämään pirssiä, mutta yhtäkkiä jähmetyin paikoilleni. Autossa haisi vieraalta ja penkitkin olivat oudon väriset. Lisäksi vieressäni oli Nirvanan cd-levyjä ja kummallinen putkikassi. Tajusin kauhukseni istuvani väärän Golfin ratin takana. Naamani venähti, sillä tunsin itseni varkaaksi. Juoksin ulos autostani niin nopeasti kuin pystyin. Tai siis siitä jonkun muun autosta. Mutta olen melkein syytön, mitäs tekevät yleisavaimia.

Siskoni seurusteli aikoinaan englantilaisen miehen kanssa. Kun siskoni ja Dave olivat käymässä Suomessa, päätimme viedä engelsmannin Joensuun yöhön. Jos ei grillijonosta elävänä selviytyisi niin ei olisi talvelle jätettävää! Sullouduimme etkojen jälkeen kaverin Toyotaan. Maikin oli pakko istua Daven syliin, sillä autossa oli ylilasti. Minä istuin kuin silli purkissa takapenkillä Daven ja toisen kaverini keskellä. Yhtäkkiä liikennevaloissa havahduin, kun jonkun sormet hivuttautuivat vihjailevasti reittäni pitkin. Dave! Eipä siinä, samaa sukua kuitenkin. Mitä siskompi, sen discompi? Mitä siskompi, sen liskompi yö? Katsoin kuitenkin parhaaksi huomauttaa: ”Dave, you’ve got the wrong sister!”

Pesin kerran isäni autokorjaamossa asiakkaan Golfin ja lähdin sen jälkeen viemään koslaa katsastusasemalle. Golf lähti käyntiin kuin palmun alta ja hurruuttelin ongelmitta Katekalle. Istuin odottamaan vuoroani, ja pian tuttu katsastusmies otti auton työn alle. Kymmenen minuutin kuluttua mies tuli takaisin hyvin häkeltyneen näköisenä päätään raapien:

”Kuule kerropa, että miten sinä sait tuon Golfin käyntiin?”

”Laitoin avaimet virtalukkoon ja käänsin oikealle”, vastasin kummastuneena oudosta kysymyksestä.

”Sen minäkin tein, mutta kun ei inahdakaan.”

Lähdin rehvakkaasti näyttämään mallia. Vaikeahan se on kattavammin peltilehmää tutkia, jos ei saa edes käyntiin! Istuin ratin taakse ja työnsin avainta reikään. Johan oli kumma. Vaikka kuinka runkutin, vehje ei työntynyt pesään. Soitin isälleni, joka vastasi heti:

”Ei se mikään ihme, jos ette saa käyntiin, kun ne oikeat avaimet on täällä hallin pöydällä. Otit väärän Golfin avaimet. Mutta kerropa, että miten sait ensimmäisellä kerralla käyntiin?”

Vuosi sitten menin toimittajana maalaispitäjään juttukeikalle. Navi ohjasi pihaan, jossa oli traktoria, puupinoa ja saunarakennusta. Ihan niin kuin pitikin. Parkkeerasin Volvon, otin kameralaukkuni olalle ja lähdin etsimään ulko-ovea. Koputtelin aikani ja menin sisään, sillä kukaan ei ilmeisesti kuullut nakutteluani. Tuvassa istui hämmästyneen näköinen pariskunta, mutta en antanut sen häiritä. Pudotin kameralaukun lattialle, sanoin hyvää päivää ja asetuin taloksi. Hetkisen päästä kävi ilmi, ettei kyseiseen osoitteeseen ainakaan toimittajaa oltu tilattu. Pariskunta ohjasi minut kuitenkin ystävällisesti oikeaan paikkaan. En kuulemma voisi erehtyä oikeasta pihasta. Enkö?

Männä viikolla olin lähdössä Aikun, Pirren ja Vapun kanssa muuttamaan ystäväämme Makea. Kun tein puoliltapäivin lähtöä, aviomieheni kyseli aikatauluani. Ilmoitin, että joutuisimme raahaamaan kamat kierreportaita pitkin viidenteen kerrokseen, joten saattaisi kestää. Kerrostalon pihassa selvisi, että kämppä olikin kolmannessa kerroksessa. Kun muuttorumba oli onnellisesti ohi, arvoimme tyttöjen kanssa lähteäkö syömään vai juomaan. Oliko jollakulla kiire kotiin? Sanoin että minulla on erehdykseni ansiosta ainakin pari tuntia peliaikaa, sillä mies oletti edelleen kämpän sijaitsevan viidennessä kerroksessa. Kun olimme ravinneet keskustassa kupumme, suuntasimme parkkihalliin autojemme luo. Vilkutin Aikulle hyvästiksi, käännyin kannoillani ja avasin Pirren punaisen Audin oven. Ovea aukaistaessani hieman ihmettelin Pirren nopeita liikkeitä. Miten helvetissä se kerkesi kuskin paikalle ennen minua, vaikka sillä oli pidempi matka autolle? Kun olin survoutunut puolittain Audin sisälle, huomasin kauhukseni, että kuskin paikalla istui vähän vanhempi painos Pirrestä. Vieras nainen häkeltyi niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan. Koska menin itsekin mykäksi, pystyin vain painamaan vähin äänin oven kiinni ja ottamaan ritolat. Mutta kun auto oli punainen!

Miksi näissä erehdyksissä muuten aina seikkailee auto?

Viime keväänä kävin mieheni ja neiti kolmeveen kanssa kirjastossa. Maskisuositus oli voimassa, joten vedimme kuuliaisesti maskit naamalle. Jossain vaiheessa huomasin, että neiti kolmevee meni hakemaan turvaa vieraasta isästä ja yritti ottaa tätä kädestä kiinni. Harvahiuksinen, mustatakkinen ja maskin peittoama mies muistutti kieltämättä omaani. Lapsi häkeltyi huomattuaan erehdyksensä ja meni mykäksi. Miestä hymyilytti. Koska tilanne huvitti, en voinut olla hiljaa vaan sanoin vieraalle miehelle ja hänen vieressä seisovalle vaimolleen:

”Menisköhän läpi, jos äitikin lähtisi kirjastossa väärän miehen matkaan?”

Miehen mielestä heitto oli hyvä ja hän alkoi nauraa. Vaimo sen sijaan katsoi minua päästä varpaisiin eikä jostain syystä hymyillyt vitsilleni ollenkaan. Otin lapseni syliin ja hiivin vähin äänin hyllyn taakse selailemaan dekkareita.

Muutama vuosi sitten mies poti kunnon miesflunssaa sohvan pohjalla – näytti siltä kuin noutaja tulisi minä hetkenä hyvänsä. Kotvasen kuluttua ukko pihisi peittonsa alta, että olisi pieni pyyntö.

”Kävisitkö rakas vaimo apteekista sitä Canesten Kombia? Nenä on niin tautisen tukossa.”

Lähdin matkaan. Apteekissa oli vastassa tuttu kivikasvoinen ja kylmänviileä mies, joka kyseli miten voisi olla avuksi. Toistin kiltisti mieheni pyynnön.

”Mies tarvitsee nenäänsä Canesten Kombia.”

Apteekkarilta ei värähtänyt ilmekään, kun hän vastasi:

”Tarkoitat varmaan Otrivin Kombia.”

Purin huultani.

”Öööö. Joo, just sitä!”

Reikään kuin reikään.

Tags erehdys

matkailu rentoutuminen Yleinen ystävyys

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3

Post author By Tinsku
Post date 18.7.2022
1 Comment on Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 3

Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen kolmas ja viimeinen osa. Lue ensin osa 1 ja osa 2, niin tiedät mistä olet jäänyt paitsi.

Sunnuntaina herään hiukan kankein jäsenin juostuani kylmiltäni kymmenen kilometriä Midnight Sun Marathonissa. Sipe kävelee kuin honkelo varsa kevätjäillä puolimaratoninsa jäljiltä, ja Mirkku puhisee kuin pumppuvikainen puudeli pahenevassa koronassaan. Keitän kahvit ja katselen rauhassa muumimukini takaa Tromssan heräilevää elämää, nonstoppina paistavaa aurinkoa ja puolikesytöntä maisemaa lumisine vuorenhuippuineen.

Päätämme lähteä valloittamaan Norjan maaseutua. Peittelemme koronapotilaamme sänkyyn ja hyppäämme neljän hengen voimin autoon suunnataksemme Sommarøyhun. Se on saamiemme tietojen mukaan kesäparatiisi Jäämeren rannalla.

Matka alkaa pelottavan pitkästä tunnelista, joka on täynnä liikenneympyröitä. Navi ei anna signaalia, joten Sipe ja Sandra arpovat suunnan jokaisen ympyrän neljästä mahdollisesta haarasta. Pian joudumme ajamaan tunneliin toista kertaa, sillä ensimmäinen ulostuloaukkomme on väärä. Maikin kanssa keskitymme kertomaan paskoja vitsejä, sillä luoja ei todistettavasti luonut meitä suunnistamaan.

Eipä aikaakaan kun olemme taas upeiden maisemien keskellä. Huokailen jokaisen pienen kalastajakylän kohdalla.

– A dream come true. Oon aina haaveillu pääseväni käymään tämmösessä kalastajakylässä! Saispa vielä lähteä paikallisen kalastajan matkaan!

– Niinku kalalle vai? Sipe kysyy ja muut hörähtävät nauramaan.

– Oleellinen tarkennus.

Sommarøy on kuin paratiisisaari, vesi on turkoosia ja vuorten siluetit kuultavat usvan takaa. Meriharakat pitävät mekkalaa. Pysähdymme hiekkarannalle ja keräämme lapsille tuliaisiksi sinisiä ja pinkkejä simpukankuoria. Kalastajakylässä kiipeämme vuorelle. Tosin itse jänistän puolivälissä, sillä kaulassa keikkuu liian kallis järkkäri ja henkikulta. Siirryn kuvaamaan lokkeja, herttaisia hökkeleitä ja paikallisten hevosten sukukalleuksia. Valloitamme vielä syrjäisen patikointikohteen ja tulemme harvinaisen tietoisiksi omasta pienuudestamme. Jopa Maikin ego kutistuu.

Kun pääsemme takaisin Tromssaan, ihmettelemme asuntomme pihaan ilmestynyttä pyörää.

– Mitä ihmettä, onkohan tässä talon päädyssä toinen asunto? Se selittäs sen hämärän miehen perjantailta ja ne yölliset koputukset. Outoa ettei meille kerrottu mitään, jos täällä asuu joku muukin.

Hetken päästä Sandra kertoo nähneensä miehen, joka meni sisään asuntoon.

– Sopi muuten aika lailla Tinskun kuvaukseen siitä kaljuhkosta ja vähän mahakkaasta miehestä.

– Jes!! Melkein epäilin itseäni, mutta toimittajan tarkkaavuus on todistettavasti tallella.

Rasittavan retkeilyn päätteeksi päätämme illalla molskahtaa luksusmajoituksemme paljuun. Menen suihkun jälkeen pyyhe peittonani altaan eteen. Sandra lilluu jo altaassa ja katselee olemustani jotenkin huolestuneesti.

– Mikä sulla on?

– Miten niin mikä on? Ei mulla mikään ole, ihmettelen.

– Siis mikä sulla on?

– Ei mulla mikään ole hätänä.

– Siis onks sulla uikkarit vai bikinit?

– Aaaaa, ei mulla mitään ole, alasti olen. Pitäskö olla jotain? kyselen.

– No täällä ei hirveenä ole suojaa naapureilta, Sandra sanoo ja nyökkää päällään viereisiin tontteihin päin. Samalla tajuan etten välttämättä halua nostaa reittäni altaan laidan yli ja kiiruhdan etsimään uikkaria.

Kun olemme vajonneet lämpimään veteen, alan kaataa skumppaa laseihin.

– Olis varmaan Tinsku hyvä aukastakin se pullo!

– On taas tarkkaa!

Pian rekisteröimme, että naapuritalojen ikkunoihin ja takapihoille alkaa ilmestyä kummasti miehiä.

– Että vasarointia yhdentoista aikaan sunnuntai-iltana?

Maanantaina alamme hyvin nukutun yön jälkeen hyvästellä haikeina majapaikkaamme ja katsomme viimeisen kerran aamupalamaisemaamme nälkäisine lokinpoikasineen. Mirkun olo on entistä kurjempi eikä ajomatka oikein houkuta.

– Hei laitetaan Mirkulle autossa kaksi maskia kasvoille ja yksi maski varuilta housuihin. Vai onko meillä vaippaa? Ja verhotaan se tuohon Sipen juoksukisasta saamaan lämpöpeittoon, ettei bakteerit leviä.

– Teidän pitäs antaa kaikki sympatiat mulle eikä miettii itteänne! Mirkku parahtaa.

Istutamme Mirkun etupenkille mahdollisimman mukavaan asentoon huivin alle ja sullomme Volkkarin täyteen tavaraa.

– Miten tätä nyt on enemmän kuin tullessa??!

– Varmaan ne simpukat!

En sano mitään painavasta kivestä, jonka raahasin patikointireitiltä mukaani ja työnsin auton jalkatilaan piiloon.

Reissun kohokohta koittaa sadan kilometrin päästä, kun ajamme keskelle tietyömaata ja hidastamme kolmeenkymppiin. Viikinkien viikinki ja maailman komein asvalttimies kävelee pölyn seassa kuin Dressmannin mainoksesta Volkkarimme ohi ja katsoo meistä jokaista silmiin muikeasti hymyillen.

– AARRRHHHHH näittekö???!!!

– En kestä!!

– Iiiiiikkkkkkkkk!

– Jumalauta miten hyvännäköinen!

– Ihana!!!!!!!!!! Iiiiiiiiiik!

– Voisko se rengas nyt puhjeta!??? Maikki huutaa ja yrittää epätoivoisesti etsiä kuoppia tiestä.

Käännymme katsomaan vielä taaksemme ja jatkamme epämääräistä voihkimista kuolan valuessa suupielistä. Kiljuminen kuuluu takuuvarmasti auton läpi – varmasti elämys myös itse viikingille.

Jossain Helligskogenin kohdilla Sipe katselee kaihoisasti metsikköön.

– Hei tuolla ollaan muuten exän kanssa vietetty yö teltassa! Sipe osoittaa kivikkoa.

– Eli sinne vois mennä seuraavan kerran, on möröt ajettu valmiiksi, kommentoin.

– Tarkoitat varmaan trollit, Maikki korjaa.

Kun ylitämme Suomen rajan, iskee masennus. Tähän asti päässä on soinut Junnu Vainion Matkalla pohjoiseen, JVG:n Vamos, vamos, vamos ja Alatalon Tytöt tahtoo pitää hauskaa, nyt soi Wiskarin mollivoittoinen Tässäkö tää oli?

– Pitäskö muuten sanoittaa uudelleen se Matkalla pohjoiseen? yritän.

– Kun muija tulee tiettyyn ikään, niin sille kelpaa vaikka mikä….

Kukaan ei syty, joten panen muistiinpanovehkeeni huokaisten kassiin.

Kilpisjärvellä päädymme ravintola Haltinmaahan, jossa on loistava ruoka rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta. Yksi villiviisikon sankareista tuijottaa paikallista haalariasuista työmiestä suu auki.

– Ei tässä enää mitään norjalaista viikinkiä kaivata! Käypi ihan nää paikalliset poronnussijatkin!

– AHHHHAAAH.

– Vähän rankempaa huumoria.

Matka jatkuu ja ihmettelen ääneen, miten hyvin Volkkari on jaksanut kehrätä.

– Eikö kieleen koske? Tuuliko se huulia heiluttaa? Maikki huutelee.

– Ja miten vähän tää syö keittoa!

– Nii – minähän sanoin että vähemmän litkii kuin omistajansa!

Etsimme autossa Airbnb-majoituksen Rovaniemeltä ja alan tekstata ukolle olevani jo Suomen puolella. Katson parhaakseni ilmoittaa myös, että seurueessamme on kutsumaton vieras nimeltä korona.

– Mitä olet mieltä, pitäskö miun jäädä vapaaehtoiseen karanteeniin Leville loppuviikoksi? tekstaan.

– Ihan miten rouvasta vaan tuntuu, ukko kuittaa.

Ei tainnut mennä läpi.

Kun pääsemme Rovaniemen majoitukseen, alkaa tehdä mieli pizzaa. Ja kaljaa. Jätämme Mirkun sairastamaan ja lähdemme etsimään evästä.

Paikallisen baarin pitäjä on välitön höpöttäjä, joka sanoo että pizzat voi tilata suoraan baariin.

– Ei Joensuussa ole tämmöstä palvelua!

– Nyt ollaankin Rovaniemellä.

Reissu on mennyt niin kivasti, että teen somepäivityksen baarista.

”Päästiin jo Rovaniemelle. Ala Samppa opetella Eino Leinon Simo Hurtta -runosikermää ruotsiksi. Muillekin pirunmaalailijoille tiedoksi, että Volkkari kehrää edelleen ja vain yksi on tippunut matkalle, mutta melko suurella prosentilla ollaan hengissä ja melko lähellä kotia jo!!!

Tekstin kirjoittamisen jälkeen tekee mieli koputtaa puuta, eihän tässä vielä kuitenkaan kotona olla….

Ruokailun ja parin lonkeron jälkeen alkaa kihahdella ihanasti päässä. Pian alkaa tapahtua myös vatsassa. Ylävatsaa painaa ja kipu yltyy pahaenteisesti. Tytöt ovat vauhdissa ja kyselevät baarimestarilta, mistä löytyy parhaimmat bileet. Itse tekee mieli tiedustella, mistä löytyy parhaimmat pillerit.

– Nyt on maanantai, joten saattaa olla vähän hiljaista, mutta tuota yökerhoa suosittelen.

Kun astumme baarista ulos, kadulla kulkeva paikallinen kultakurkku pysähtyy niille sijoilleen ja jää tuijottamaan meitä.

– Mikä ihana näky! Neljä ihanaa naista! Ihan niinku Sinkkuelämästä! Hymy huulilla ja pilke silmissä. Mikä onnenpäivä! Missä noin ihania naisia kasvaa?!

– Pohjois-Karjalassa! hihkaisen ja lähetän ukolle lentosuukon.

– Pus pus. Ihania ootte! Charlien enkelit! mies huikkaa ja alkaa laulaa:

– Ois jos oisit kultaseni sokerpalanen….

– … pitäisin sun piilossa vain salaa suudellen, yhdymme Maikin kanssa lauluun.

– Joo mieli tekis bilettää, mutta miun pitää päästä kämpille. Koskee, parahdan seuraavaksi.

– Näytät ihan kalpealta.

Tytöt saattavat minut Mirkun luo sairastamaan, sipaisevat punaa huulille ja painuvat yöhön. Herätän Mirkun ja kyselen närästyslääkettä. Mirkku kaivelee sairaalloisen unenpöpperöisenä pienen pillerin arsenaalistaan. Mietin mahtaako silmät ummessa kaivettu pilleri olla närästyslääkettä, laksatiivia vai kenties jotakin rauhoittavaa. Päätän ettei ole vara urputtaa, joten työnnän pillerin suuhuni. Se jää kurkkuun. Kakistelen, yökin ja hieron kurkkuani keittiössä ja yritän juoda vettä. Sitten kaivan paniikissa ruisleipää, jotta saan tabun alas. Aika nolo tapa kuolla.

Seuraavaksi käyn vessassa ja sipaisen samalla pesukoneen päältä vessapaperimytyn pönttöön. Samoin tein kauhistun ja alan onkia myttyä sormillani pois pöntöstä, sillä tajuan kauhukseni, että ne voivat olla siskon tonnin arvoiset hampaat. Tai siis hammasmuotit. Kun saan märän tupon auki, totean, että se on vain paperia.

– Kohta on kolera, jupisen itsekseni.

Olo on tukala, uni ei meinaa tulla millään missään asennossa.

Neljältä herään, kun ovi käy ja kännisten naisten kikatus täyttää talon. Nousen ylös ja raahaudun eteiseen.

– Ei helvetti Maikki luuli painavansa valokatkaisijaa mutta painokin alakerran asukkaan ovikelloa!!! AHHAAHHHA!

– Hihhiihhiihhiii.

– Juostiin karkuun!

– Hihhiihhiihhiii.

– Mutta hitto miten hyvät bileet! Ihania nää rovaniemeläiset, tulivat estoitta juttelemaan. Jotenkin välitöntä meininkiä. Oli belgialaista ja motokuskia ja nuoria poikia. Laulettiin karaokeakin! Ja oltasi päästy saunalautallekin jatkoille! Miksei muuten menty??

– Ja yks junnu saatto meidät kotiovellekin ja kyseli miksei kelpaa kenenkään viereen.

– Joo oltais voitu olla sen äitejä!

– Oisitte antanu tulla, parikymppisestä ois riittäny kaikille!

– Niin olis voinu juosta huoneesta toiseen.

– AHHHAAHH. Vähän rankempaa huumoria.

Nauraminen tuntuu vatsassa ja kännisen siskon viereen hilautuminen ei varsinaisesti paranna olotilaa. Kuudelta herään horroksesta ja mietin, että jos tulee tarve oksentaa niin homma käy helposti, kun menen lähemmäksi Maikkia ja hengitän vanhan viinan lemua.

Hieman myöhemmin herään ja katson kelloa, se näyttää kahdeksaa. Maikki käski panna herätyksen seiskaksi, mutta yksikään kännykkä ei soinut. Onkohan kännykkä Norjan vai Suomen ajassa? Seinäkello näyttää kymmentä. En tiedä enää mistään mitään. Mutta sen tiedän, että olen ehdottomasti selväpäisin kuski, jonka pitää olla ysin jälkeen käyttämässä Mirkkua virallisessa koronatestissä.

– Mitä kello on? huutelen.

Humalanhuuruiset neidit alkavat heräillä uuteen aamuun. Jotenkin on vähän hiljaista normaaliin verrattuna, mutta naiset alkavat hiljalleen toimia.

– Positiivista tässä on se, että vaikka ollaan miten kipeitä ja krapulassa, niin jaksetaan meikata ja kähertää tukkaa!

– Jep, meikä ei lähe soitellen sotaan. Kaikkiin synnytyksiinkin oon ehtiny meikata! kommentoin.

– Ootko tosissas?!

– Kyllä. Äiti haukkui bimboksi. Mutta mieti nyt kun pentu tulis maailmaan ja kattos että hyi hitto millanen äiti!

Sairaanhoitajat alkavat kysellä, onko minulta tullut kakka. Sanon ettei vielä.

– Kun tulee niin kato sitten millanen koostumus ja väri siinä on.

– Ei hele joutuuko tässä vielä näytettä antamaan!

– Ihan vaan sillä, jos tuo mahakipu on jotain sappitulehdusta.

Ehdotan muille, että olisi järkevämpää jäädä Rovaniemelle vielä yhdeksi yöksi. Olen edelleen kipeä, vaikkakin fyysisesti ylivoimaisesti kykenevin kuski. Mirkku haluaa kuitenkin sinnikkäästi kotiin sairastamaan ja Maikki sanoo yltiöpositiivisena, että kaikki menee hyvin niin kuin aina ennenkin. Jotenkin ei vakuuta. Mietin myös, millaiset bileet tiistai tarjoaisi pohjoisen yössä, mutta en sano ajatustani ääneen vaan raahaudun ratin taakse.

Kun auto starttaa ja käännän Volkkarin maantielle, on pakko jauhaa purkkaa, että pysyn hereillä. Välillä syön lasten puuroja, juuri muuta elimistö ei ota vastaan. Yhtäkkiä tulee deja vu. Tie tuntuu yhtä pitkältä kuin Tromssan kaduilla kymppiä juostessa. Erona vain se, että jo paluumatkan ensimmäiset kilometrit tuntuvat yhtä pitkiltä kuin juoksukilpailun viimeiset kaksi kilometriä. Matka on myös huomattavasti hiljaisempi kuin tulomatka, kumma homma.

Pian on pakko pysähtyä puskapissille. Yksi meistä kusee kintuilleen.

– Oliko tuo se poronkusema?

– Ei kun se oli horonkusema!

– AHHHAHHHHA.

– Vähän rankempaa huumoria!

Autossa Mirkku laittaa käsidesin kiertämään.

– Ampuu sormille tuo pistooli!

– Onneks ei reisille!

– Kun ampuskin reisille!

– AHHHAHHHHA.

Kohta Sandra alkaa kiemurrella paikallaan ja nostella pakaroitaan.

– Ai. Onkohan mulla murkku perseessä.

– Oispa mullakin mulkku perseessä! Oho äkillinen ällävika! yksi sankari hekottelee.

Onneksi nauru pitää hereillä ja jossain Vuokatin kohdilla Maikki alkaa selviämään sen verran, että haluaa kuskiksi. Matkan edetessä Sipe huomaa somessa mainoksen Burleski-kurssista.

– Hei tää olis niin meidän juttu, kuka lähtee?!

– Minä! huudan.

Ennen kuin ehdin katua, olen ilmoittautunut ja maksanut tanssikurssin. (Tässä vaiheessa en vielä aavista, että Burleski-päivä tulee olemaan yksi kesän parhaimmista päivistä. Mutta se onkin jo toinen tarina se.)

Kotikonnuille selvittyämme pudottelemme neidit yksi toisensa jälkeen kotiin, kunnes olemme siskon kanssa kaksin.

– No ei mennyt paluumatka ihan niin Strömsössä, mutta meni niin kuin Tromssassa! totean.

– Olis varmaan iskäkin ylpee, kun selvittiin reissusta. Volkkarista puhumattakaan. Tarkkaileekohan se meitä pilven reunalta? Exä sanoi, että syytä olisi. Mitä luulet, onkohan iskän levoton sielu siirtyny meihin? kysyn pikkusiskolta.

– En tiiä, Maikki miettii vakavana.

– Tosin sulla on kyllä ollu tuli perseen alla aina. Ja anoppi ja rakas aviomieheni nauroivat tälle miun teorialle. En oo kuulemma muuttunu oleellisesti niiden vuosien aikana, kun ovat miut tunteneet, pähkäilen.

Kotikadulla iskee epätodellinen olo.

– Nyt kun ollaan kotona niin tuntuu siltä kuin ei oltais missään oltukaan, Maikki huokaisee.

– Niin, miks pitää edes lähteä mihinkään?!

– Ihan sama olis ollu mennä sinne Sotkamoon niinku äiti sano. Kyllä äidit tietää.

Terveiset iskälle taivaaseen – tyttäresi pärjäävät aina.

Tags matkalla norjaan, roadtrip, roadtrip tromssaan, tromssa, tyttöjen reissu

Yleinen

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 2

Post author By Tinsku
Post date 11.7.2022
2 Comments on Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 2

Tämä on villin ja vapaan jatkokertomuksen toinen osa. Ensimmäinen villi osa luettavissa täältä.

Olemme ohittaneet Norjan rajan ja kaasutamme kohti Tromssaa. Minä poljen kaasua ja kuuntelen kun siiderit sihahtelevat takapenkillä ja radio vaihtaa kanavaa mielensä mukaan. Tie mutkittelee ja maisemat paranevat kilometri kilometriltä. On niin kaunista, että koskee silmään. Meri ja pienet kalastajakylät aallokossa keinuvine puuveneineen aukenevat silmiemme eteen kuin suoraan viikinkien aikaisesta satukirjasta. Vuonot ja vuoret eivät pyytele anteeksi mahtailevaa olemustaan eivätkä vuonojen välistä pirskahtelevat vesiputoukset edes yritä pidätellä tulvaansa.

Kyydissä matkustavat naisetkaan eivät osaa pidätellä sen paremmin vulvan välistä valuvaa tulvaa kuin puhetulvaakaan. Joudumme pysähtelemään puskapissille tuon tuosta ja juttujen laatu huononee metri metriltä.

– Mikä on Minni-hiiren lempiohjelma? Tartu Mikkiin! Mitä astronautti sanoi luurangolle kuussa? Mitä kuuluu? Mitä joulupukki pelkää eniten? Säkkipimeää.

– En minä saa tätä puhelinta heräämään, ei tässä ole nettiä! Lukee vaan OFFLINE. Ihanku meikän seksielämä! Ihan sama mistä painelee, yksi viisikosta tuskailee.

– Mutta tää meidän kombo toimii kyllä hyvin. Maikki ja Tinsku hoitavat kielillä puhumisen ja autolla ajamisen ja Sipe ja Sandra lukevat karttaa, suunnittelevat reitin ja aikataulut.

– Mitäs Mirkku tekee?

– Se on meidän maskotti.

– On se kyllä passeli siihen hommaan, kun on niin söpö!

Illalla saavumme uupuneina ja satumaisemien kyllästäminä Tromssaan Airbnb-majoitukseen. Ajan oikean talon ohi, sillä pihalla hääräävä hämärän oloinen mies hämää minua. Käyn hakemassa vauhtia naapurin pihalta. Naapurin mies katsoo rekkaria ja virnuilee. Saatan lukea huulilta ”jævla turister”.

Majapaikkamme (tai pikemminkin lukaalin) ovessa on ovikoodi. Yritämme lukea saamiamme ohjeita, mutta koodia ei löydy mistään. Kurkistan kynnysmaton alle ja hihkaisen riemusta. Siellä on kortti.

– Hei onks tää se vapaakortti?

– Ei kun se onkin tän maton hintalappu!

Maikki soittaa isännälle ja selvittää ovikoodia englanniksi. Eipä aikaakaan kun ovi aukenee ja kolmikerroksisen lukaalin koko komeus valkenee edessämme. Parempaa kuin osasimme odottaa. Maisemat eivät suinkaan pahene talomme yläterassilta. Huokailemme ja asetumme taloksi. Mirkku heittää housunsa.

Saan parisängyn kellarikerroksen ihanasta viileydestä, Maikki ja Mirkku valloittavat master bedroomin ja Sandra ja Sipe lastenhuoneet.

Kaupassa käynnin jälkeen otan kameran ja lähden kuvausretkelle tromssalaiseen miljööseen ja ihmettelen aurinkoa, joka ei laske ollenkaan. Ihastelen herttaisia postilaatikoita, tulppaaneja ja lumihuippuisia vuoria kesäisen maiseman edessä. Tarkkailen nälkäisiä lokinpoikasia, trampoliineilla pomppivia lapsia, vieri viereen ahdettuja taloja ja norjankielisiä graffiteja. Naapureita jotka vinkkaavat toisilleen grillausreseptejä aidan takaa. Arki – se on samanlaista kaikkialla.

Kämpillä kerron tytöille, että vain vähän hävetti zoomailla ihmisten pihoja.

– Yritin olla tosi huomaamaton ja maastoutua maisemaan.

– Se varmaan onnistu tosi hyvin tolla tautisella putkella! tytöt kikattavat.

Iltapalan jälkeen alan etsiä fööniä.

– Ei jumalauta taasko se rupee? Mirkku huokaa.

– No kun aina saan käydä vikana suihkussa!

– Mie piilotin sen föönin!

– Mie etin sen vaikka kiven alta! Vai patjanko alle työnsit?!

– Tinsku on kyllä herttasen huvittava tapaus, Mirkku nauraa.

Aamulla herään hyvin nukutun yön jälkeen ja nautin yläterassilla kiireettömästä aamupalasta Sipen ja Sandran kanssa.

– Ihanan raikas vuoristoilma. Miettikää jos joka aamu heräis tällasten maisemien keskeltä.

– Niin, kyllästysköhän tähän koskaan?

– Mie taidan juosta sen kympin. Rita laittoi aamulla tekstaria, että kerranhan täällä vaan eletään. Että saattaa kaduttaa, jos en nyt juokse. Rita on oikeassa. Mahtavaa että on ystäviä, jotka tietää mikä mulle on hyväksi, sanon ja hörppään kahvia.

– Sanoi se myös että näkee miut sielunsa silmin ryntäilemässä lähtöviivalla ja näkee jo lööpit edessään: Eksynyt Norjassa!

– Huippua saada juoksuseuraa! Sandra hihkaisee.

– Mutta päivän kunto on täysi arvoitus, saat mennä menojas jos en pysy perässä, lisään.

Juttelemme ihmissuhteiden kiemuroista, äitiyden haasteista ja tavoittelemisen arvoisista unelmista. Keskustele äityy syvälliseksi, kunnes maskotti ja pelle ilmestyvät auringon eteen. Pian selviää, että Mirkulla ja Maikilla on ollut yötön yö monessakin merkityksessä.

– Just kun olin nukahtanu niin Maikki herätti, että joku koputtaa ikkunaan. Meinasin saada slaagin. Kierrettiin sitten tätä taloa ikkuna ikkunalta ja etittiin murtovarkaita. Arvaa saatiinko unta moneen tuntiin, Mirkku tilittää unisena.

– Ahhahhha, Mirkun on turha haaveilla unesta meidän seurassa. Aina joku föönaa tukkaa tai koputtelee ikkunaan.

– Mutta aika spookia, onneksi en kuullut tonne kellariin mitään, totean.

Aamupalan jälkeen suuntaamme Sipen ja Sandra kanssa Tromssan keskustaan ja ilmoittaudun juoksemaan kympin. Kun saan kilpailunumeron kouraani, alkaa jännittää saman tien. Sipeä jännittää vielä enemmän, sillä hänellä on edessään puolimaratoni. Ilmassa väreilevä tunnelma ja suuren tapahtuman tuntu vievät meidät kuitenkin mukanaan.

Kun olemme kävelleet jalkamme muussiksi kahviloissa, vintageliikkeissä, ravintoloissa ja keskustan kaduilla, pitää vielä jaksaa kävellä kämpille.

– Ei hele miten myö jaksetaan enää juosta??

Kämpillä alamme Sandran kanssa valmistautua seitsemältä starttaavaan juoksuun. Sipe käy hermona ja menee päikkäreille, mutta tulee saattamaan meidät kisan lähtöpaikalle.

Mikä tunnelma! Aloitamme norjankielisellä lämmittelyllä ja sadat juoksijat pyllistelevät hyväntuulisina ympärillä. Kannatti osallistua jo tämän spektaakkelin takia! Kun lähtölaukaus kuuluu, ampaisemme kadulle. Juoksemme Sandra kanssa ensimmäiset neljä kilometriä rinta rinnan. Jos suu ei olisi auki huohotuksesta, se olisi auki hämmästyksestä.

Norskit nimittäin osaavat tämän homman! Pitkin reittiä on hilpeitä ihmisiä vauvasta vaariin liehuttamassa lippuja, päristämässä rumpuja ja huutamassa kannustushuutoja.

– Heja, heja, veldig fint, bra jobbat!

– Keep going! You have paid for this!

Jossain soittaa DJ jytkettä kajareistaan, osa kannustajista grillaa jäämeren rannalla tai tissuttelee viiniä hienoista laseistaan. Ikimuistoisinta on maaliin juokseminen hurraahuutojen läpi – tunnen itseni kuninkaalliseksi.

Unohtumaton on myös pikkusiskon soitto 500 metriä ennen maalia.

– Tere, etkö oo vielä maalissa?!!

– NO EN! (lääh puuh lääh puuh)

– Mitäs sie sitten vastaat puhelimeen?

– En tiiä huvikseni (lääh puuh lääh puuh LÄÄH PUUH)

– No onko rankkaa??!

– Mitä veikkaat vittu ON!!! (tuut tuut tuut tuut)

Täsmälleen saman keskustelun kävimme, kun työnsin esikoistani maailmaan. Mutta täytyy sanoa, että molempien suoritusten jälkeen olin yhtä ylpeä itsestäni.

Juoksuaikani on tunti ja rapiat, Sandra panee yhdeksän minuuttia minua paremmaksi. Otamme palautusjuomat ja lähdemme taivaltamaan kämpille. Kadulla huudan ruotsiksi kahdelle pulloja keräävälle pikkupojalle, että täällä on tyhjä tölkki. Pojat kääntyvät ja katsovat kaulassa roikkuvaa mitaliani.

– Har du sprunget?

– Ja, jag sprang tio kilometer, vastaan ruotsiksi.

– Veldig fint!

Illalla jomottaa, mutta alamme laittautua Tromssan yöelämää varten. Yritän kiriä kiinni kaksi päivää tissutelleita Mirkkua ja Maikkia, joita kiinnostaa juoksun osalta vain yöjuoksut. Yhtäkkiä Mirkku alkaa valitella kurjaa oloaan ja sanoo, ettei hänestä ole baariin lähtijäksi.

Yhdeltätoista lähdemme suurin elein baariin ja tilaamme jumalattomat kolpakot. Joku mies kysyy norjaksi, saako hän ottaa meidän vierestä tyhjän tuolin omalle seurueelleen.

– Ja ja, du kan ta det, vi behöver inte det, vastaan.

Pian mies tulee ja kysyy, saako hän ottaa toisenkin tyhjän tuolin. Maikki on tapansa mukaan kärppänä askeleen edellä ja ojentaa miehelle kolmannenkin tuolin.

– You can take this as well!

Ja niin nauru yhdistää pohjoismaalaisia.

Emme malta kaljoitella pidempään, sillä haluamme todistaa Sipen maaliintuloa. Pian todistamme hurjaa mylvintää ja urheilujuhlan tuntua eikä aikaakaan kun Sipe suuntaa maalia kohti. Maikki huutaa äänensä käheäksi. Aikaa meni reilusti alle kaksi tuntia – ei mikään turha likka.

Yhtäkkiä iskee väsy ja joka paikkaa kolottaa. Päätämme mennä nukkumaan. Se siitä hurjasta yöstä.

Kun pääsemme kämpille, käyn kurkkaamassa Mirkkua. Katson serkkuani, joka nostaa päätään sängystä.

– Oot sie alasti?!

– Mitä? Jumalauta kaikki muut on käyny kysymässä mikä olo ja Tinsku kysyy oonko mie alasti! Mirkku huutaa toisille.

– No kun näytti siltä. Se vointi olis ollu seuraava kysymys.

Luulen että uni tulisi pian, mutta käyn ylikierroksilla. Herään koiranunestani kello 03.18, kun joku koputtaa ikkunaan. Murtovaras? Pulloja hamstraava pikkupoika? Hämärähemmo jonka näimme perjantaina? Paikallinen trolli?? Nukun loppuyön katkonaisesti. Aamulla kauhistutan muita kertomalla kauhutarinani.

– Se on varmaan se hiipparimies perjantailta! Pitäskö meidän kertoa näille talon omistajille? tytöt pähkäilevät.

– Jos laitatte viestiä niin mies oli tukevahko ja kaljuhko, sivuilla lyhyt tumma tukka. Musta t-paita ja harmaat shortsit, kuvailen jäpikkää.

– Kyllä se oli hoikka ja tuuheatukkainen. Valkoinen t-paita ja mustat verkkarit, Sandra tulee väliin.

– Nyt en enää ihmettele miksi ihmiset menee poliisikuulusteluissa sekaisin! pyörittelen päätäni.

Aamulla Mirkun vointi on huonontunut, joten teemme koronatestin. Se näyttää saman tien plussaa.

– Sillä lailla, tämä tästä puuttuikin.

Pian järkytymme lisää, kun saamme sähköpostiin kuvia juoksutapahtumasta.

– AHHAHHAHH, aivan järkkyjä kuvia! Mikä hikinen pulla!!! Tuon näkösenäkö mie oon juossu kaikkien niitten viikinkien ohi! En kestä!! parahdan.

– Mie näytän trontosaurukselta! Sandra huutaa.

– Ens kerralla pitää olla tukka paremmin, voivottelen.

– Miun tukassa ei ollu vikaa, mutta pitäs vähän saada laihdutettua. Ja maaliin tuloa pitäs harjoitella enemmän, Sandra toteaa.

– Että näitä meinaatte parantaa seuraavaan kisaan! Millään muulla esim. juoksukunnolla ei ole väliä! Sipe tukehtuu omaan nauruunsa.

– Miten työ muut muuten ootte onnistunu tiputtamaan kiloja? Pitäs muutama saada veke, Sandra kyselee.

– Röökin poltolla, hyvin on lähteny!

– Suosittelen suolistosairautta.

– Yöjuoksuilla. Kun käy ylikierroksilla niin häviää nälkä ja unet.

– Että valihepa niistä!

Seikkailu (tai paremminkin sikailu) jatkuu seuraavassa jaksossa. Päätösjaksossa selviää, missä oli parhaat bileet ja miksi tulomatka oli hiljaisempi kuin menomatka.

Osa 3 luettavissa täältä.

Yleinen

Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 1

Post author By Tinsku
Post date 9.7.2022
2 Comments on Matkalla pohjoiseen – villiviisikko Tromssassa osa 1

Päivät 1 ja 2

Torstaiaamu on odotusta täynnä. Tänään on SE PÄIVÄ, kun käännämme Volkkarin nokan kohti Norjaa. Tänään on myös SE PÄIVÄ, kun miehet ja äidit halkeavat huolesta.

– Siis kuusi päivääkö sie oot siellä? Hitto niinkö paljon minä annoin sulle lomaa? Meinasitko tulla kotiin ollenkaan? Tai menetkö Tromssasta suoraan toisen perheen luo? ukko kyselee.

Äidillä on hieman pidempi huolilista – varsinkin kun matkaan lähtisivät molemmat tuuliviirityttäret ja heidän huliviliserkkunsa.

– Millä työ siellä maksatte, ei oo eurot käytössä! Vettä pitäs ottoo, tien päälle kun jäätte niin on edes juomista. Onko teillä evästä, entäs kylmäkalleja?! Tuosta otat nuo piirakat matkaan. Mistä meette rajalle, ajatteko Ruotsin läpi? ET TIEDÄ?! KUKAS SEN TIETÄÄ?! Sinne auton hajotatte, maastoauto ois pitäny olla, onko öljyt ja lasinpesunesteet katottu? Ei oo ennee nykyisin huoltoasemapalveluitakaan. Nytkö se Maikki vasta renkaita kiristää?! Tankata pitäs aina ku mahollista, onko pohjosessa ees tankkauspisteitä. Mennessä etitte heti Norjan hätänumeron. Onko mitä järkeä istua autossa kaks päivää, sama ois ollu mennä Sotkamoon! Ja alushousuja voi pestä nyrkkipyykillä!

Kun olen vakuutellut äidille, että homma on hanskassa ainakin nyrkkipyykin osalta, lähdemme hakemaan Mirkku-serkkua Joensuusta. Mirkku yrittää rauhoitella autossa tätiään:

– Kaksi automiehen tytärtä, onhan ne jo hyvissä ajoissa kattoneet öljyt ja kaikki!

– VARMASTI, LUULE VAAN! äiti tuhahtaa.

Mirkku kertoo miehensä ja oman äitinsä olevan huolesta halvaantuneita.

– Santtu on huolissaan, kun lähen nimenomaan TEIDÄN kanssa. Äiti käski nostaa käteistä. Muuten oli puhekyvytön.

Seuraavaksi kyytiin nousee Sandra, jonka äiti on niin ikään muistuttanut nyrkkipyykin autuudesta.

– Ja käski ottaa pienimmät mahdolliset shampoopullot mukaan. Ja jouduin lupaamaan, että pidetään toisistamme huolta eikä hävitetä toisiamme. Ja en saa ajaa toisen autolla, en ainakaan Norjan puolella, enkä ainakaan mutkaisilla vuoristoteillä, Sandra luettelee naureskellen.

Äidit – nuo toivossa väkevät, kaiken näkevät.

Matkalla Maikin luo kyselemme Whatsapissa, onko Maikki edes siivonnut autoa vai onko extrana kaikkea mahdollista tavaraa sirkkelistä joulukuuseen.

– Tietty mulla on extrana kaikkee! Saatetaan matkalla tarvita esim. lastenrattaita, Maikki viestittää.

– Niitä tarvitaan vasta 9 kuukauden päästä reissusta!! Sipe kuittaa viestillä.

Puolen tunnin kuluttua saavumme Maikin pihaan ja vaihdamme matkatavarat äidin autosta Maikin Volkkariin. Tai siis survomme.

Kun takakontti on isketty kiinni, Maikki rauhoittelee äitiään.

– On meillä juomista. Takakontissa on pullo giniä ja tonkka viiniä – tärkeimmät jos jäähään tien päälle!

Kysymme vielä Maikilta, onko öljyt tarkistettu ja onko öljyä mukana.

– Ei tarttee kattoa eikä tarvita mukaan. Ei tää syö öljyä! Audit syö öljyä. Vaikka teinit sanookin tätä Pirkka-Audiksi niin tää ei oo juoppo. Toisin kuin omistajansa.

Kun matka kohti pohjoista alkaa, sataa tihuuttaa ja olo on hieman levoton. Tai ehkei se eroa normaalista olotilasta mitenkään. Kohta soi puhelin. Rakas lankomieheni eli Maikin mies soittaa.

– Olokaahan ihmisiksi. Pysytte erossa kaiken maailman ulf-einareista ja björndahleneista!

– Totta kai.

Kun kerron Maikille miehen terveiset, hän hihkaisee:

– Mutta aslakeista ei puhunu mitään!! Nään tässä mahdollisuuden!

– vapaakortti.fi/lappland!

– Jakaakohan ne siellä rajalla niitä vapaakortteja?

Vuokatista otamme kyytiin viimeisen villahousun eli Sipen.

– Ei meidän tavarat mahdu tänne mitenkään! valitan.

– Nyt nyt, eikö kieleen koske! Kylläpä on kova luotto meikäläisen takakonttiin! Maikki marisee.

Ihme kyllä saamme vielä Sipen tavarat survottua Volkkariin ja matka kohti pohjoista alkaa. Sipeä naurattaa autoon liittyvät epäilykset.

– Hei meillä kaikilla on kaksi toimivaa peukaloa. Meitä on viisi naista, luotan että apuja löytyy!

– Niin ja MINKÄLAISIA naisia! hihkaisen.

– Niin voidaan valita, että kenet huolitaan auttamaan! Ohi, ohi, ohi, kyllä! Vähän niin kuin Tinderissä.

– Hei voidaan muuten kaikki ladata Tinderit kun päästään Norjaan! Helpotetaan Sipen viikingin etsimistä. Kaikki mitä tapahtuu Norjassa, jää Norjaan.

Pissit on jo melkein housussa nauramisesta.

– Ennen on ollut parisuhdereissuja ja perhereissuja. On tää kyllä uudenlainen tulokulma lähteä naisten kanssa reissuun!

– Nimenomaan tulokulma!

– Hei unohdettiin ottaa lähtökuva!

– Käännytäänkö takaisin?

– Hei tuossa on nakkeja tiellä! Miten on mahdollista? Maikki huutaa.

– Hei tuolla on kaksi alastonta miestä! Hiljennä!!!

Kaikki kääntävät katseensa vasempaan. Ikkunaan jää märkä läntti.

– Niin oli! Olivat saunasta jäähyllä!

– Iik!! Miks mie en nähny???!!

– Käännytäänkö ja ollaan olevinaan eksyksissä?

– Vieläkö Ari muuten mököttää? tytöt kyselevät.

Kerron tarkemmin edellisyön episodista. Kotiuduin vasta iltakahdeksalta ja pakkaamiset oli pakkaamatta. Laitoin pyykkikoneen pyörimään yhdeksältä ja saunan lämpiämään kymmeneltä, jotta saisin pyykit kuiviksi ennen aamua. Ukko pyöritteli päätään.

– Jotenkin ei taas yllättänyt yhtään tämä rouvan ennakointi.

Puolenyön jälkeen rupesin föönaamaan tukkaani vessassa. Eipä aikaakaan kun ukko säntäsi vihaisena makuuhuoneesta.

– Ei vittu minä pesen aamulla hampaanikin kodinhoitohuoneessa, etten vaan rouvaa herätä ja sinä kuivaat tukkaasi yöllä seinän takana!! Arvaa heräsinkö täydestä unesta ja saanko enää unta!!

Kun ukko meni takaisin nukkumaan, jatkoin kuivaamista ja huusin huminan yli:

– En arvannu, että tämä kuuluu sinne!!!

– Huuda nyt vielä päälle!!

Tyttöjen sympatiat ovat mieheni puolella.

– Jumalauta jos joku alkaisi huudattaa fööniä yöllä niin heittäisin pihalle! Yöunet on pyhä asia, Mirkku toteaa.

– Aamulla löysin vielä rintsikat vedestä lillumasta, kun unohdin ne likoamaan pesuaineeseen. En tiedä missä Ari on pessyt hampaansa, ne kun jäi siihen sen hampaanpesulavuaariin kellumaan. Mutta hinkkasit sitten rintsikat puhtaaksi aamulla ja laitoin märkänä päälle. Kyllä muuten olis äiti ylypeä miun nyrkkipyykkitaidoista!

Teen joutessani somejulkaisun reissun ensimmäisestä päivästä. Pian Facebookiin alkaa sadella kommentteja ja käy selväksi, että miehet ja äidit eivät ole ainoita, jotka ovat huolissaan.

Maikki alkaa kertoa paskoja vitsejä, kun auto nielee tietä.

– Mikä on Titi-nallen syntymättömän siskon nimi? Laka-nalle! Mikä ero on kivellä ja kalliolla? Kivi oli kirjailija ja Kallio presidentti. Mikä on Maija Mehiläisen isän nimi? Faija Mehiläinen!

– Meinasitko Tinsku muuten juosta lauantaina? kysyy Sipe viitaten Tromssan Midnight Sun Marathoniin.

– Enpä oo vielä päättäny. Ehkä mie sen kympin juoksen, mutta eikös sinne voi ilmoittautua paikan päällä.

– Jos on vielä paikkoja jälellä.

– Riski se on pierastessakin. Mie elän hetkessä, katellaan. Mutta hirveenä ei viitti ainakaan tissutella, jos meinaan juosta, sanon.

– Tiiättekö mie oon juossu parhaat juoksuni pienessä krapulassa. Hyvin luistaa, kun tietää edellisenä iltana silleen vähän olleensa jossain. Liika treenaaminen on joskus yliarvostettua, Sandra tunnustaa.

– Seuraavana iltana on kato hyvä juosta morkkista karkuun! Kuunnelkaa vaan sairaanhoitajan neuvoa! Maikki hörähtää.

– Aijaa no sit mie korkkaan tän saman tien, sanon ja sihautan ensimmäisen siiderin auki takapenkin sikaosastolla.

– Hei tuolla on poro! Sipe huutaa.

Kukaan ei lotkauta korvaansa.

– Ei aiheuttanu poro yhtä suuria riemunkiljahduksia kuin alaston mies.

– Niin päättelepä siitä, että kumpi on harvinaisempi näky.

– Kelle on, kelle ei.

– Mutta aattelepa omalle kohalle!

Maikki saa idean.

– Hei pitäskö meidän ajaa Ruotsin läpi takaisin! Tuodaan kaikki nuuskaa niin paljon kuin saadaan tuoda. Jumalauta saadaan matkarahat takaisin ja vielä ylikin! Ne maksaa Suomessa ihan helvetisti yhdestä nuuskapurkista!

Alamme tykittää viestiä kavereille, jotka tietävät nuuskan katuarvon. Pian Maikki saa pettyä. Vaikuttaa siltä, ettemme välttämättä lähtisi voitolla yöhön. Ainakaan kovin montaa euroa ei jäisi viivan yli.

– Olisko muita bisnesideoita? kysyn.

– Mie myyn ne Osuuskaupparockin liput.

– Ne myydään yleensä halvemmalla, että saa ylipäätään kaupaksi.

– Mie kuulin että jotkut ostaa kynsiä ja karvoja, likaset pikkarit on so last season.

– Oikeesti?? Hyi hele.

– Hei voitas Sipestä myydä lomakuvia nyt kun sen koulu kärvistelee skandaalissa. Rehtori luksuslomalla! Katso rehtorin hilpeät lomakuvat!

Pysähdymme pienelle huoltoasemalle. Kun avaamme takakontin, jonkun laukusta alkaa kuulua surinaa ja värinää.

– Kenen laukku?

– Pitikö taas ottaa kaikki lelut mukaan?

Maikki kaivaa kiivaasti laukkuaan muiden laukkujen seasta, availee veskansa taskuja ja vetää lopulta käteen tärisevän patukan. Ja sulkee sitten sähköhammasharjansa.

Kun ostokset (lue siiderit ja kaljat) on ostettu, vaihdamme Mirkun kuskiksi – näkee nuoremmuuttaan väistellä paremmin poroja. Kun pääsemme matkaan, Sandra tarjoilee juustotikkuja tasapuolisesti kaikille.

– Nää on vapaata riistaa.

– Niinku myökin Norjassa!

– AHHAHHAAHHAH.

– Arvatkaa mitä tää yksi sankari ehotti tuolla kaupassa? Kun sanoin että pitää muistaa ostaa lapselle tuliainen tältä reissulta. Ja että tuliaisen pitää olla joku oikein norjalainen juttu.

– No?

– Se sanoi että vie uusi isi.

– AHHAHHAAHHAH.

Kolmannen oluen jälkeen Maikki alkaa hytkyä ja tanssia apukuskin paikalla. Basso jytkyttää ja soitto soi. Ihanaa olla nuori ja nosteessa!

– Ohituksissa ei sitten kannata hosua, tää auto ei oo nopee kiihtymään. Mie ite kiihyn paljon nopeemmin, Maikki opastaa Mirkkua.

Kun pääsemme Rovaniemelle Airbnb-majoitukseen, kello lähentelee yhtätoista. Maikki alkaa tarjoilla viiniä heti kun olemme asettuneet taloksi.

– Hyi helvetti miten pahaa!

– Yäk!

– Onks tää jotain kyykkyviiniä?

– No ollaan sitä nyt niin fiiniä.

– Ne jotka on lähteneet toiselle kierrokselle, sanovat että toinen kerta on aina parempi, sanon ja otan vähän lisää.

– Joo-o, kyllä tätä jo juo ennemmin kun selekäänsä ottaa, totean.

– Mutta Maikkia ei päästetä enää Alkoon.

Vähän paskaa viiniä, ettei olis liian fiiniä.

– Mie levittäydyn tähän, Sipe sanoo ja asettuu sohvalle.

– Kunhan et levittele! sanon ja alan etsiä fööniä, olenhan juuri pessyt tukkani.

– Tinsku täällä on hiljaisuus kello kymmenen.

– No en mie voi mennä märkänä nukkumaan, muuten ei tukka asetu sitten millään. Sitä paitsi tää on varmaan tosi hiljainen, sanon ja painan namiskuukkelista.

Kun olen jurruuttanut kylmää ilmaa hiljaisella teholla ikuisuudelta tuntuneen ajan, älyän vaihtaa isomman vaihteen ja lisätä lämpöä. Fööni hurahtaa täydelle teholle ja huutaa kuin vähämielinen. Kun lopetan, tytöt ovat sanattomia.

– En kyllä ihmettele, miks Arilla menee hermo. Teki mieli heittää teidät ulos, ensin fööni ja sitten sinut, Mirkku huutelee.

– Mietin että mietitkö muita, kun menit pitkään sillä pienellä volyymilla, mutta sitten alkoi tapahtua, Sipe kikattaa.

– Joo älysin että siinä on toinenkin nappula. Mut joskus tuntuu paremmalta mennä pienellä ja pitkään kuin isolla silleen että on nopeasti ohi, sanon ja isken silmää.

– Mie kerran föönasin tukkaa ja vasta viiden minsan päästä huomasin että pitelen sitä väärinpäin kädessäni! Maikki hirnuu.

– Et oot tosissas!

Aamulla menemme aamupalalle söpöön pieneen hotelliin Rovaniemen keskustaan.

– Tinsku sulla on muuten paidan napit auki.

– No niinhän nuo taas on. Mikä ihme tätä paitaa vaivaa? No Norjassa vedän kaikki napit auki!

Ja niin kikattavien keski-ikäisten aamupala menee jälleen kerran väärään kurkkuun.

Kun pakkaudumme autoon ja matkustuspäivä kaksi alkaa, ei tee enää mieli istua. Perse alkaa puutua, vatsa on kipeä nauramisesta ja mieli on levoton. Mirkku luulee, että porot antavat silittää, joten pysähdymme keskelle tietä levittäytyneen porotokan kohdalla. Mirkku menee käsi ojossa kohti poronvasaa ja katsoo hämmästyneenä, kun kaikki sarvipäät juoksevat livohkaan.

– Yllätyitkö??

Pysähdymme Kilpisjärvellä ravintolakahviossa. Menen viimeisenä kahvin kanssa pöytään ja totean että kaikilla muilla on edessään olutta tai siideriä. Näin minusta tehdään kuski ennen Norjan rajaa.

– Vitsi mitkä maisemat. Ai että tuntee ittensä tosi pieneksi vuorien rinnalla! Maikki huokaa katsoessaan ikkunasta Kilpisjärven maisemaa.

– Ego kutistuu, Sipe kuittaa.

Kahvilassa on kivannäköisiä kalastajia, yksi vilkuilee ja flirttailee.

– Muistakaa tytöt! Kaikki mitä tapahtuu Kilpisjärvellä…. jatkuu Tromssassa!

– Tuota et kirjoita mihinkään!

– Paljon puhetta, vähän tekoja.

Kilpisjärven jälkeen ei mene kauan, kun saavutamme Norjan rajan.

– Mitä mie teen? Minne mie ajan!? huudan.

– Meet vaan suoraan, ne kutsuu tullista, jos näytetään epäilyttäviltä.

Maisemat alkavat muuttua pian rajan jälkeen. Alkaa kuulua huokailua, maiskutusta ja epämääräistä voihkimista.

– En kestä. Mitkä maisemat! Nipistäkää. Ihanaa että pääsin tänne, en voi uskoa että tää toteutui! Kattokaa tonne! Jos kohta kuolen niin kuolen onnellisena. Sanoinko jo miten hienot maisemat?

Seikkailu jatkuu seuraavassa jaksossa. Silloin kuulet pääsikö villiviisikko perille Tromssaan ilman suurempia kommelluksia. Kuulet myös kuka juoksi 21,0975 kilometriä, kuka 10 kilometriä ja kuka juoksi baarissa.

Osa 2 luettavissa täältä.

Tags automatka norjaan, matkalla pohjoiseen, norja, tromssa, tyttöjen reissu

Yleinen

Jo joutui armas aika ja runo raflaava

Post author By Tinsku
Post date 4.6.2022

Lapsi ilmoittaa kello 19.10 maanantai-iltana, että nyt tehdään opelle kortti kevätjuhlaan. Tai ei hän suoranaisesti ilmoita vaan käskee.

– Onko ihan pakko just nyt rättipoikkiväsyneenä, meillä on vielä neljä iltaa aikaa! Ja siskos lähti puistoon, pakko juosta perään.

– ON PAKKO! SE TEHDÄÄN TÄNÄÄN JA PISTE!!

Huoh.

– Äiti onko sulla mitään runokirjoja?!

Onhan mulla. Tosin Tommy Tabermanin eroottiset runot eivät välttämättä ole soveliaita kevätjuhlateemaan. (Tai ehkä olisivat, jos kortissa olisi äidin allekirjoitus, sillä lapseni opettaja on aika hottis.) Ja saattaisihan sieltä jotakin yhtäläisyyttä löytyä keväisiin iloitteluihin – mahla virtaa ja terälehdet aukeavat…

Karistan ajatuksen, otan kirjahyllystä teoksen Runoista rakkaimmat ja isken sen tyttäreni käteen.

– Etsi sisällysluettelosta jäähyväiset tai jotain, miun pitää nyt juosta.

– EI TÄÄLLÄ OLE SISÄLLLYSLUETTELOA MIKÄ SE ON BYÄÄÄ EI TÄÄLLÄ OLE MITÄÄN!!

Avaan kirjan randomilla ja luen esiin pompanneen runon:

– Hampaasi ovat niin harvassa että kun hymyilet tuuli tekee minut mustasukkaiseksi. Pentti Saarikoskea.

– Ihan paska!

Jätän lapseni raivoamaan ja juoksen puistoon kalastamaan pienintä. Kun tulemme sisään, olkkarista kuuluu edelleen huuto. Otan runokirjan käteeni.

– Mites tää: Joka päivä edessä tyhjä lehti, minä kirjoitan ja pidän sen avoimena. Mirkka Rekola.

– Tai hei tää kävis kouluteemaan: On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään hullua puuta. Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen. Paavo Haavikko.

– EI!! MINÄ KIRJOTAN ITE! AUTA!

– Joo no sitten kannattaa ensin miettiä, mitä haluat sanoa.

– En minä tiedä mitä haluan sanoa!

– Ootko oppinu jotain vuoden aikana?

– Ehkä.

– Tykkäätkö opesta ihmisenä?

– Ai onks se ihminen?

– No ei se apinaltakaan näytä (tai sitten on harvinaisen kivannäköinen apinaksi). Jääkö sulla sitä ikävä?

– En tiedä. Se jää sinne töihin edelleen.

– No mitä jäät kaipaamaan teidän kouluvuodesta?

– EN MINÄ TIIÄÄ! BYÄÄ. KUN EN TIEDÄ! Kuuntele vähän lapsiasi!!!!

– Kun loppuu tää, muisto vaan jää? Aika klisee, unohda.

– EI.

– Tässäkö tää oli? Mitään en oppinu, sori.

– BYÄÄÄÄ.

– Tästä alkaa loma, et oo enää ope oma.

– Byäääää.

– Hei nyt välähti! Kun lähtee mister Karhu, pääsee parku!

– Lopeta, hulluko sinä olet? ÄRSYTTÄÄ!

– No miksi sinä pyydät apua, jos en saa ehdotella mitään tai keksiä mitään?!

– EN TIEDÄ.

– Entäs tää: Olin pieni, imin sinusta tietoa kuin sieni. Olet oppaani, minne käykin tieni.

– Miks mie tommosia kakkarunoja laittasin!?

Alan kirjoittaa muistiinpanoja, sillä keskustelu on mielestäni hauska.

– Eihän sulle voi mitään sanoa, kun sie kirjotat kaiken ylös! Varmaan tuonkin laitoit ylös! tyttäreni huutaa.

– No en vielä, mutta nyt kun mainitsit niin laitetaas ylös. Kakkarunoja…

– Tyhmä!

– Hei mitäs myö laitettiin sille bussikuskille silloin eskarissa? Ootas kaivan sen kuvan kortista. Aa tässä: “Kiitos kun rattia mutkissa käänsit, höpöjä juttelit ja vitsiä väänsit. Kiitos kun olit läsnä ja huolta kannoit, turvallisen kyydin perille annoit. Nyt vaihda jo mopoksi menopeli, kurveista nauti – onhan kesäkeli!” Saiskohan näistä jotakin?

– Hihhhiih.

– Kiitos kun huolta kannoit, jälki-istuntoa annoit…

– EI.

– Mukava oli oppilaasi olla, erotaan nyt sovinnolla…

– LOPETA!

– Eikun nyt lähtee. Mukava oli olla oppilaasi, opin että Nasaretiin ratsasti aasi. Paitsi että Jeesushan se ratsasti eikä se aasi…

Tyttäreni katsoo minua murhaavasti ja väläyttää:

– Opin matikkaa ja äikkää ja et mul on hullu äippä!

– Hyvä! Mielenkiintoinen lähestymistapa. No mietitääs nyt tosissaan. Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on….. Mikä siihen rimmaa? Polla, sovinnolla, roviolla, oliolla… Nolla! Mukava oli oppilaasi olla, opin mitä on yksi plus nolla.

– Ok. Laitetaan se.

– Mitäs sitten? Harmi et on vika kerta…

– Joo.

– Noniin Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta… Että sinut taas nään, komeita kasvojas kaipaamaan jään… Saat kääntymään äidin pään…

– EIIIII! Lopeta! Paska kakkapylly pieru pissi -runo!!!

Kieltämättä huono idea. Lapseni opettaja jatkaa toisen lapseni luokanopettajana ja joudun kohtaamaan hänet jatkossakin.

– No joku tuohon Että sinut taas nään…. Mitä kaipaamaan jään? Oppia, kuria, ohjeita, ilmeitä, vitsejä….

– Ei mitään noista!! Ei se kerro vitsejä eikä ilmeile.

– Onpa tylsää. Ei tartteis kuin yksi lause keksiä. Anna tulla nyt.

– No vaikka se oppia.

– Nonni. Harmi et on vika kerta, onneks ei tarttee mennä edemmäs merta, että sinut taas nään, sillä oppias kaipaamaan jään.

– Se on ihan hyvä. Kirjoita sinä! Miten mie tän nallen kuvan nyt saan tohon korttiin kun tää on ihan rutussa?!! BYÄÄÄÄ.

Yhtäkkiä se iskee tajuntaan. Miksei kukaan oppilas tee minulle tämmöisiä kortteja?

– BYÄÄÄÄÄ. Miksen minä koskaan saa mitään, en edes omenaa! Teidän opet saa miljoona korttia, tikkaria ja ruusua, ulisen.

– Äiti se johtuu varmaan siitä, että sie opetat teinejä. Ne ei tajua. Myö ollaan alakoulussa, tyttäreni valistaa.

Niin – teinien kiitos pitää lukea rivien välistä. Yksi rupesi vasta itkemään, kun kurssi loppui. Toinen kysyi että miten olenkin kestänyt kaiken – kiukuttelut, murheet, selittelyt ja oharit. Kolmas sanoi kerran, että olen ainut ope, jolle ei tee mieli haistatella tai vittuilla. Neljäs sanoi että olen paras ope ikinä – tiukka mutta en mikään tiukkapillu. Voiko sitä enää kauniimmin sanoa?

Kun terälehdet aukeaa, syntyä uudelleen saa.

Teinien sielunelämästä lisää täältä.

Tags kevätjuhla, miten muistan opea

Yleinen

Puhu äänellä jonka kuulen

Post author By Tinsku
Post date 23.5.2022

On viikkoja, jolloin kieli menee solmuun, sanat jäävät suutariksi ja kommunikoinnissa on enemmän yritystä kuin ymmärrystä.

Maanantaina oli pakko turvautua googletranslaattoriin English-Russian, kun minä puhuin aidasta ja maahanmuuttaneet seipäästä. Tai pikemminkin opiskelijat eivät ymmärtäneet, miksi olin unohtanut tulla tunnille. Yritin selitellä ensin englanniksi, sitten suomeksi ja lopulta venäjäksi ja arabiaksi. Tosin en yhtään tiedä, mitä lopulta selittelin, sillä en osaa venäjää enkä arabiaa. Mutta ainakin opiskelijoita hymyilytti.

Tunnin lopussa hymy vaihtui röhönauruun, kun minä luulin meidän puhuvan munakkaasta, mutta mamut puhuivatkin munuaisesta.

Iltapäivän ruotsin tunnilla kävin teinipoikien kanssa läpi ajanilmauksia ja tapaamisesta sopimista. Yritin herätellä jäpiköitä ennen tunnin loppumista ja kyselin vastauksia viimeiseen tehtävään. Piti osata sanoa sana tai lause ruotsiksi.

– No Perttu, anna palaa. “Oletko vapaa lauantaina? Nähdäänkö kello kahdeksan?”

Tommi tökkäsi Perttua kylkeen.

– Ope flirttailee sulle. Vastaa nyt!

– Joooo, nähdään vaan!

Tunnin loputtua eräs opiskelija tuli luokseni ja kysyi, mikä ero on saksan huolehtia-verbeillä. Siinä sitten kirjoitin taululle esimerkkilauseita verbeistä kümmern, sorgen ja aufpassen. Nipistin itseäni. Kuka amis oikeasti kysyy tällaisia? Näkiköhän se, kuinka sytyin? Arvasiko, että tämä oli viikkoni kielellinen kohokohta?

Tiistaina yritin käyttää arabian, saksan ja ruotsin sijaan rakkauden kieltä, sillä oli mieheni syntymäpäivä. Viime vuonna unohdin tämän merkkipaalun ja sain kuulla asiasta sen verran monta kertaa, että tänä vuonna ajattelin vetää överiksi. Oli laulua, munkkeja, kermavaahtoa, liian kallista lahjaa ja lambadaa. Vatsatanssia ja vaakamamboakin lupailin. Ei ollut hyvä sekään – ukko epäili että olen tehnyt tuhmuuksia ja yritän hyvitellä tekosiani.

Keskiviikkona jouduin palaveriin, johon minut oli viekkaasti vedetty mukaan. Pian huomasin kuuntelevani konsultteja, jotka puhuivat diversiteetista, dynamiikasta, kickstarttaamisesta, sweetprobseista, mindseteistä ja tavoitehypoteesipalavereista. Teki mieli panna kamera kiinni ja vajota pöydän alle. Palaverin synerginen sisältö ei innovoinut minua millään tavalla eikä saanut ambitioitani heräämään. Seuraavatkaan stepit saaneet minua nextille levelille konsulttien kanssa, joten voin kertoa, ettei meillä ollut ihan match made in heaven. Ainoat sanat, jonka heidän puheestaan ymmärsin, olivat sienet ja nahkahame. Ihan en kuitenkaan päässyt kärryille, miten sieniä viljelemällä voisi saada nahkahameen aikaiseksi. Mutta viihdytin itseäni keksimällä roiskeläpälle uuden nimen: rouskuläppä.

Kun tulin kotiin, poika puhui flexaamisesta, liivaamisesta, fortista ja apexista. Samaan hengenvetoon hän kertoi tehneensä koulussa hyvän bränkin. Miksei se konsulttipalaveri voinut olla torstaina? Olisin voinut panna paremmaksi ja flexailla näillä trendisanoilla.

Torstaina piti vetää opetusta Teamsissa. Tiesin jo etukäteen, että homma olisi haastavaa, sillä ryhmä oli mykkä. Vaikka huutelisin nimilistaa läpi kolme kertaa, en saisi suullista enkä kirjallista vastakaikua. Eipä siinä, puolen tunnin kuluttua tunsin itseni chat-juontajaksi, tunnin kuluttua positiivisen johtamisen mentoriksi ja puolentoista tunnin kuluttua pelleksi. Teki mieli tehdä jotain repäisevää, mutta seuraavan vuoden työsopimus oli vielä allekirjoittamatta. Toivonpilkahdus heräsi, kun huomasin Jirin kirjoittavan chattikenttään vastausta. Muutuin urheiluselostajaksi: “Ja hyvä hyvä Jiri kirjoittaa vastausta, katsotaan mitä sieltä tulee. Nyt! Ja sieltä lähti oikea vastaus, maaliin meni! Hyvä Jiri, loistava suoritus! Ja nyt eikun lisää näitä!”

Perjantaiaamuna pienin kertoi nähneensä unessa “kesäpinkit kenkät”. Tuota pikaa hän katsoi silmä tarkkana, kun taivutin ripsiäni vessan peilin edessä. Hetkisen hän ihmetteli kummallisen näköistä vekotinta ja teki päätelmän:

– Aikuisten silmätulostin.

Kun neiti kolmevee hetkeä myöhemmin istui aamupalapöydässä, pieni pää mietti taas selvästi jotakin.

– Äiti mun suusta lähtee poikaääniä.

Sitten olikin hyvä miettiä illan ruokalistaa.

– Minä haluan syödä tänään lihakasta!

Hetken päästä valittiin kiivaasti aamuvaatteita. Pallohousut lensivät olan yli, pupupaita oli liian tiukka ja oranssit sukat ihan tyhmät (konsulttien kielellä sou lääst siison). Pian kolmevee totesi taiteelliseen tapaansa käsiään levitellen:

– Olen asutaiteilija. Lähden nakupöllönä hoitoon!

koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 6

Post author By Tinsku
Post date 4.5.2022

Nyt SE alkaa.

Miehellä on oireita.

Sillä on 37 astetta “kuumetta” ja “narulla työnnettävä olo”. Aikoo saikuttaa, vaikka testi näyttää negaa. Itsekään en pysty vielä töihin, sillä olo on hutera ja päässä jyskyttää aika ajoin.

– Hyvä kun et mee. Siun pitää jäädä hoitamaan minnuu, ukko toteaa.

– Jep. Olisit ite hoitanu, kun minä sairastin.

– Kylläpä riittää rouvalla sympatiaa.

– Ja herralla riitti? Ootahan muistellaanpa vähäsen.

– Oura kertoi, että viime yönä ruumiinlämpö oli astetta korkeempi, (toim. huom. Oura on älysormus) mies jatkaa.

– Just. Oota käyn viulun ja vaikeroin.

– Ja syke oli korkeammalla. Saattoi kyllä johtua siitä, että nukuit minun käden päällä.

– Oiiiii, mie saan edelleen siun sykkeet nousemaan! huudahdan.

– Kyllä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Vaikka jäämme isompien lasten kanssa kotiin, pienin on menossa hoitoon. Saapahan laadukasta varhaiskasvatusta ja arvokkaita aktiviteetteja.

– Sinä viet, minä en pysty, mies vaikeroi.

– Totta kai.

Neiti kolmevee ei kuitenkaan innostu asiasta vaan alkaa viskoa housua ja sukkaa pitkin poikin olohuonetta:

– YÄK EN MENE HOITOON! Saatte mennä ite!

– Puepa nyt reippaasti. Näet kaverit ja hoitotädit pitkästä aikaa! maanittelen.

– EI AIVOT KESTÄ! KAIKKI UUNIIN!!!

Kun työllä ja tuskalla saan itsepäisen ihmisenalun ovesta ulos, mies jää mittaamaan kuumetta. Mitenköhän tilanne muuttuu, jos edellinen lukema on otettu kymmenen minuuttia sitten?

Nyt SE todellakin alkaa.

Mieskorona.

Aikku soittaa, kun kurvaan takaisin kotipihaani. Avaudun mieskoronasta, Aikulla on puolestaan stressi vanhojen tanssien aikatauluista. Vastuuopettajan vastuu painaa ja hän haluaa minut valokuvaajaksi paikalle. En yhtään ihmettele paineita, eihän se osaa aikatauluttaa itseäänkään ja nyt sen pitäisi vielä aikatauluttaa minut. Good luck.

Kun pääsen sisään, työparini Jarkko soittaa. Jo toinen lempi-ihmiseni! Teemme Jarkon kanssa to do -listan päivälle, sillä hän tuuraa minua livekontakteissa. Työasioiden jälkeen mainitsen Jarkolle, että olen siirtynyt maalaamaan päivieni ratoksi lintuja. Oli nimittäin ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun julkaisin kuvia alastomista miehistä millään somealustalla. Kuvan julkaisun jälkeen sain pari privaattia yhteydenottoa kaksilahkeisilta, jotka halusivat tarjotella itseään mallikseni iltojensa iloksi. Rivien välistä sain sen käsityksen, että muitakin iloja olisi ollut tarjolla.

– No ehkä ne saattoi ne mittasuhteet herättää tiettyjä mielikuvia, Jarkko naureskelee.

Mies kuuntelee puhelua kiinnostuneena ja yrittää huudella Jarkolle, että hän ei sitten ollut muusana viimeisimmässä teoksessa. Ja että on enemmän huolissaan lastensa piirustusten aiheista kuin treffikutsuista.

– Mutta katotaan tuleeko anatomian huipentuma noistakin lintupiirustuksista. Kohta on kunnon keppinaakka kehissä, ukko manailee.

Puhelun lopuksi muistutan Jarkkoa, etten ole maisemissa keskiviikkonakaan vaan menen päihdekuntoutusyksikköön.

– Meetkö henkilökohtaisista syistä vai työasioissa?

– Ehheh.

Menisin suorittamaan päihdeyksikköön työelämäjaksoa. Luulen saavani kohtaamisista jotakin kättä pidempää myös omaan työhöni, sillä siellä tehdään työtä täydellä sydämellä ja kohdataan ihminen ihmisenä. Ilmoitan päihdeyksikön kontaktilleni, että tulisin seuraavana aamuna paikalle. Yritän varovaisesti tiedustella Ristolta päivän alkamisajankohtaa, sillä liikkeelle lähteminen ennen aamukahdeksaa ei oikein tunnu oikealta.

– Onko järkevää olla jo kasilta…?

– On Tule 7.50.

Ei tarttunut syöttiin. Näin sitä taas muistuttaa päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan.

Käyn käsiksi päivän työhön – lokin maalaamiseen. Valkoista, mustaa, aavistus sinistä ja kullan hohdetta. Panisinko lokin sittenkin puupölkylle seisomaan kiven sijaan? Tulipa linnun ilmeestä jotenkin alakuloinen, teoksen nimi voisi viitata menetettyyn rakkauteen. Oi, en muistanutkaan että minulla oli myös okran väriä jäljellä! Sävy käy nokkaan ja jalkoihin. Sutisinko hennonsinistä taustaa myös taivaalle? Pian tipun todellisuuteen taivaanrannan maalaamiseltani.

– Haloo?! Ei se kyllä nää eikä kuule mitään, kun pensseliä pyörittää! mies vaikeroi.

– Mitä?

– Tyttärelläs on asiaa.

– Nälkä! Onko mitään ruokaa?

– Mummi tulee kohta, se lupasi tuoda meille pizzat tänään.

Puolen tunnin kuluttua siunattu äitini tuo kaikille pizzat. Harmittaa kun ruokahalua ei oikein ole eikä makuaistiakaan. Mutta makuhan se on suolan makukin.

– Kauheeta jos ei koskaan enää olisi maku- eikä hajuaistia. Jäisi niin paljosta paitsi, maailma on hajuja ja makuja täynnä, mietiskelen ääneen.

– Niinku paskanhajua. Aattele jos ei haistas omaa paskaansa! lapset kommentoivat hihitellen.

– Hohhoijaa. Mulla ainakin liittyy moniin muistoihin ja ihmisiin tuoksuja. Koivuntuoksu tuo mieleen lapsuuden kesät. Muistan miten Elsa-mummin kanssa kylvettin mummolan pihasaunassa. Mummi otti vanhan piirongin laatikosta puhtaat laudeliinat ja levitti ne huolellisesti lauteille. Silitti käsillä suoriksi. Sitten mummi heitti löylyä kiukaalle ja rumpsutti vastalla selkään. Koivuntuoksu levisi saunaan ja viipyi iholla koko illan, muistelen kaihoisasti.

– Elä vaan rupee itkemään, poika kommentoi.

– Ja tietyistä hajuvesistä tulee siskon poikaystävät mieleen, jatkan.

– Ei omat kuitenkaan? mies kysyy.

– Jostain syystä ei. Olisko ne Maikin poikaystävät ollu paremman hajuisia. Tai sitten Axe on aina paremman tuoksuisempaa väliseinän toisella puolella.

****

Tähän päättyivät sairaalloiset ajatukseni tältä erää. Mutta ei hätiä mitiä! Tinskun sisko Maikki raapusti mietteitään omaan koronapäiväkirjaansa. Voin kertoa, että ratkiriemukkaita hetkiä koettiin sielläkin torpassa. Coming soon!

Tinskun aikaisemmat koronapäiväkirjan osat ovat luettavissa täällä: Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3, Päivä 4: Koronan kynsissä, päivä 4, Päivä 5: Koronan kynsissä, päivä 5

Tags korona, koronakaranteeni, koronapäiväkirja

koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 5

Post author By Tinsku
Post date 3.5.2022

– Sulle sinulle rakkahin sulle, kaikkeni antaisin… Hei eka päivä kun laulattaa! Mie paranen! hihkaisen viidentenä korona-aamuna.

Mies näyttää siltä, ettei välttämättä halua minun paranevan, jos paranemisen oire on laulaminen.

Kauaa en ehdi pystyssä olla, kun jysäri alkaa ja laittaa istumaan. Lautasten kilinä käy päähän, television musiikki ottaa aivoon ja varsinkin lasten tappelu repii nuppia.

– Olkaa hiljaa, ei kestä pää!

Mieskin alkaa puolustaa.

– Lopettakaa tappelu, äidillänne koskee päähän!

– Nytkö se on sulle tärkeetä?! keskimmäinen heittää nauraen ovelasti.

Oleellinen kysymys.

Puhelin alkaa piipata, opiskelija ilmoittaa olevansa koronassa. Lähetämme sympatiaviestejä toisillemme. Tältäkö omista ukeistani tuntui, kun vertailivat elämänsä loppusuoralla vaivojaan?

Mies ilmoittaa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. En kysy enempää vaan alan maalata varista ja saan idean.

– Hei myö voitas tehdä taidenäyttely tuohon porraskäytävään näistä linnuista! Meillä on näitä jo aika paljon. Otetaan sitten video kun kuoharilasit kädessä katellaan niitä teoksia päät kallellaan! höyryän.

– Vaimo on taas vähän levoton, rauhotu, mies sanoo kärsien.

– En.

Kotona sairastavat lapset innostuvat ja tarttuvat pensseliin. Ennen kuin huomaankaan, pöytä on sinisessä akvarellivärissä. Keskimmäinen maalaa pöllöä, pienin jotakin abstraktia. Isoin aloittaa maalata tautisen hienoa sinitiaista, mutta hermostuu yhtäkkiä ja heittää pensselin pöytään. Lähtee tunteen palossa portaisiin ja tiputtaa mennessään ryijyn seinältä.

– Se on ihan paska! kuuluu ylhäältä.

Itse huomaan työntäneeni öljyväripensselini epähuomiossa kahvikuppiini. Keskimmäinen älähtää, kun otan kulauksen kahvistani.

– Et kai sie enää sitä juo?!

– No en varmaan tunne eroa olotilassa.

Pienin saa taideteoksensa valmiiksi ja näyttää ylpeänä ruskeanvihreäksi sutimaansa läiskää.

– Vau, mikä sen nimi on?

– Lätäkkö mutana.

Itse alan maalata taustaa varikselle. Vaikken tiedä miten akvarelleilla “roiskitaan”, alan tumputtaa vihreää väriä suoraan linnun ympärille. Mies pudistelee päätään.

– Vaimo se ei kyllä jännitä. Ite olisin saattanut kokeilla ensin tekniikkaa tyhjälle paperille.

– Se ei pelaa, joka pelkää! Lapset kuulkaa kun uskoo itteensä niin hyvä tulee, sanon itsevarmasti ja pidän näkemästäni.

Keskimmäisen teos nimeltään “Pöllön sotku”.

Samalla kun jatkan maalaamista, ilmoitan tiimilleni olevani Teamsin päässä, heillä kun on suunnittelupäivä menossa. Aamupäivällä otamme etäyhteyden. Työkaverit nauravat edellisiltana lähettämälleni toteutussuunnitelman pätkälle.

– Mitä tää tarkoittaa tää “sutiminen taiteen keinoin?”

Pian käy selväksi, että livepalaverin kuuntelu etänä on verrattavissa kiinalaiseen vesikidutukseen. Äänten kakofonia käy päähän eikä erkkikään ota selvää, ketä pitäisi kuunnella. Tai ehkä sairaslomalla ei kuuluisikaan tehdä töitä. Jossain välissä tiimi lähtee ilmeisesti ulos luokasta.

– Hei se vessa ei mene lukkoon. Minäpä pidän tätä vessanovee varuilta kiinni sen aikaa kun teet tarpeesi, ettei kukaan tule! kuulen linjoilta.

Mietin pitäisikö katkaista yhteys, en kestä enää enempää ääniä tai eritteitä tähän hätään.

Kohta alkaa oksettaa ja pääkipu yltyy. Minusta ei taida olla huomennakaan ihmisten ilmoille. Lapset haluavat ulos ja ryhtyvät pukemaan. Katson ikkunasta kovan kolmikon menoa, pienin yrittää juosta isompien perässä hattu keikkuen. Sydämessä läikähtää. Kiiruhdan loivin liikkein perään antamaan kiikussa vauhtia.

Ruokailun jälkeen ihmettelen missä kissa on, se kun on pörränyt perässäni jatkuvasti. Sitten muistan kauhukseni unohtaneeni sen parvekkeelle jo aamulla. Kun vapautan kattini, alkaa valitusmouru. Mieskin valittaa oloaan ja varoittaa pomoaan puhelimessa, että hänellä on narulla työnnettävä olo. Kun puhelu loppuu, parahdan:

– Mikä helvetti on narulla työnnettävä olo?

– No ootko koskaan yrittäny työntää narua?

– Ihan itekö keksit termin?

Illalla olo on ihan ok, mutta otan rauhallisesti. Keskimmäinen innostuu paistamaan pinaattivohveleita. Harmi etten maista mitään. Mies katsoo kaunista kattausta – vohvelipinoa taideteosten ja öljyvärituubien keskellä – ja pudistaa päätään.

– Päivä elämästäni.

Syönnin jälkeen menemme äidin luo ulkoilemaan, mies virittelee lintuverkkoa mummolan katonrajaan ja pienin haluaa leikkiä mörköä.

Kun talo ennen kymmentä hiljenee, suunnittelen katsovani vielä jotain kivaa Areenasta. Kissa tulee kainaloon. Paljoakaan en elokuvasta muista, sillä taju lähtee saman tien. Kuuden tunnin kuluttua herään sohvalta, kello näyttää neljää. Riisun ja menen makkariin. Mieskin herää ja katsoo kelloa. Kellonaika ja hiljaa hiipiminen kirvoittavat mitä ilmeisemmin mieleen muistoja tuhlaajavaimon baarireissuista.

– Kato vaimo tuli aamuyöstä viereen. Et oo törpötelly pitkiin aikoihin niin ajattelit sitten muistella miltä tuntuu.

Kieltämättä olo on verrattavissa humalaisen habitukseen. Seuraavan päivän kuntokin on täysi arvoitus.

Lisää sairaalloisia ajatuksia koronapäiväkirjan viimeisessä (toivottavasti viimeisessä) jaksossa.

Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3, Päivä 4: Koronan kynsissä, päivä 4

Tags korona, koronakaranteeni, koronapäiväkirja

koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 4

Olo on suht hyvä, vaikkakin hutera. Aamu alkaa mörköleikillä. Pienin menee isin peiton alle piiloon ja määrää minut möröksi. Eikö tätä voitu leikkiä eilen? Olisi lähtenyt aika hyvin, kun pursusin vihaa ja raivoa. Kun hyökkään peiton alle, vastassa on toinen vaaniva mörkö. Mies alkaa kouria.

– Isi elä pulistele äitiä! pienin kikattaa.

– Pitäskö siun mennä kattomaan elokuvaa? isi ehdottaa.

– Joo Tatu ja Natu! tyttö hihkuu ja hyppää sängystä.

Kun nousen ylös, alkaa angsti nousta. Pääkipu alkaa saman tien ja kaupan päällisinä vatsakipu. Lisäksi astun legoon. Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Puhaltelen ja valittelen olotilaani ja istun saman tien keittiönpöydän ääreen.

– Melekosta settiä. Anteeksi kun valitan.

– Valita vaan. Valittaminen on parempi kuin se, että huudat kuin hyeena, mies toteaa ja hämmentää hyväntuulisena aamupuuroa.

Kissalla on asiaa, se on seurannut minua kuin hai laivaa neljä päivää ja tunkee syliin, suuhun ja iholle. Hitusen kiusallista. Lapset ovat hilpeitä ja keksivät omia leikkejään, vasta yhdellä on todettu korona. Jostain alkaa tulvia mieleen runoa: Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin, kaikk’ on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Istun ja alan maalata lintuja, kun muutakaan en voi. Iltapäivällä siirryn sohvalle katsomaan Netflixiä. Pienin kömpii kainaloon ja nukahtaa.Tukka kihartuu, kun pää kostuu äidin lämmöstä. Kaunis lapsi. Ihana olla omassa kuplassa. Tähän alkaa tottua, eihän tässä huvita enää töihin mennä! Äitini on oikeassa: kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon persereiässä.

Iltapäivällä kaveri laittaa viestiä, otanko ihailemani peltisen kaapin lainaan muuton tieltä. Otan kiitos! Uusi poikaystävä tuo kuulemma kaapin tunnin päästä. Kiva, voin samalla katsoa onko jampasta kesälle jätettävää. Mietin pitääkö jaksaa laittaa housut jalkaan. Päätän etten laita, lienee tottunut paljaaseen pintaan kaverini kanssa. Mutta ripsaria laitan, eihän sitä nyt ihan soitellen sotaan.

Kello 16.50 rupean etsimään särkylääkettä. Otan panadolin ja mietin, miksi helvetissä en ottanut jo edellisinä päivinä? Samassa muistan, että pitäisi tehdä yksi työjuttu, oma osuuteni tulevan koulutuksen toteutussuunnitelmasta. Alan plärätä ensin paperisia muistiinpanojani, sitten sähköisiä. En löydä toimeksiantoa mistään. Olisiko joku puoliksi revennyt post it -lappu repun sivutaskussa? Miten sitä muistuttaakin päivä päivältä enemmän omia opiskelijoitaan. “Mitä piti tehä? Lähetätkö tehtävän uudelleen? En oo saanu sitä. Ai kato se onki mytyssä täällä persetaskusssa.”

Soitanko Jarkolle? En jumalauta soita, vaikkei yllättyisi yhtään. Vetoanko koronaan? En jumalauta vetoa. Mies katselee toimintaani päätään pudistellen.

– Antaa tarttumapintaa teidän opiskelija-ainekseen, kun katsoo tuota opettajan toimintaa.

– Siks oonkin oikeessa ammatissa.

– Mutta et nyt helvetti rupee tekee sairaana töitä! mies ärähtää.

– No en jaksa enää maalatakaan!

Plärään toteutussuunnitelman otsikoita ja saan hämärän muistikuvan omasta aihealueesta. Sitten iskee epätoivo, en minä osaa tällaista. Tsemppaan itseäni. Kai minä näillä kirjoittajan lahjoilla revin kaunokirjallista tuotosta vaikka pajunkuoresta! Lukion historian opettajanikin nosti minut kerran koko luokan kuulleen esimerkiksi, kun kävimme kokeita läpi. Puheenaiheena oli karhu ja kaksipäinen kotka.

– Ja sitten meillä on Tinsku, jolla ei ole historian tietämystä. Mutta jos on kirjoittamisen taito, mielikuvitusta ja maalaisjärkeä niin heppoisillakin tiedoilla pystyy tekemään tikusta asiaa!

Aamen. Muistoni lämmössä saan tehtäväni maaliin ja lähetän sähköpostia puoli yhdeksän aikaan sunnuntai-iltana.

Innostun töistä sen verran, että alan opiskella googlehakuoptimointia kaverin puolesta. Lupasin auttaa häntä sisällöntuottamisessa. Ei mitenkään helppo nakki, alkaa aika äkkiä käydä hermoon. Mies kysyy kymmeneltä, milloin meinasin tulla nukkumaan.

– Ei nukuta yhtään, on ollu liian vähän äksöniä.

– Koronassako ei ole tarpeeksi äksöniä?

– Ei.

Puolen yön aikaan kuulostaa siltä kuin joku ulvoisi kuuta. Isoin kömpii alakertaan ja valittelee oloaan ja ettei saa unta. Kehotan siirtymään sohvalle. Istun vieressä puoli kahteen ja silittelen hiuksista. Samalla vyöryvät muistot mieleen.

– Ihana nykerönenä. Tälleen oltiin yksitoista vuotta sittenkin, näytit ihan samalta, pieneltä sammakolta. Sie olit just syntyny ja kattelit minnuu kiireettä vastasyntyneen viisaudella. Mittailit kasvonpiirteitä ja mietit, että toi on mun äiti. Petyitköhän? Mutta mie rakastuin sinnuun heti. Jostain kaikui toisen vauvan itkua ja käytävältä askelia, mutta myö oltiin omassa kuplassa ja katseltiin vain toisiamme. Vain sinä ja minä.

– Joo joo äiti, lopeta. Ei jaksa. Hyvää yötä, poika sanoo tiukkana.

Mutta minä kuulen, kuinka sen ääni värisee. Äitin poika.

Lisää koronan kirvoittamia aivoituksia seuraavassa jaksossa.

Koronapäiväkirja, päivä 1: Koronan kynsissä, Päivä 2: Koronan kynsissä, päivä 2, Päivä 3: Koronan kynsissä, päivä 3

Tags korona, koronakaranteeni, koronapäiväkirja

koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 3

Tämä on koronapäiväkirjan osa 3. Ensimmäinen osa luettavissa tästä: Koronan kynsissä, päivä 1 ja toinen osa tästä: Koronan kynsissä, päivä 2

Päivä 3

– Isi meidän kaukosäädin ei toimi!

– Tiedän, oli illalla äidilläs elämä siitä kiinni. Käyn ostamassa uuden.

– Kuule elän ilmankin, mutta oopa itse tässä tilanteessa sohvanpohjalla! karjun päin mieheni naamaa aamunalkajaisiksi.

Ärsyttää ja aivan kaikki. Keittiö on kuin sikolätti, ruokaa ei tee mieli ja kahvi maistuu kissanpissiltä. Kun hetken päästä huhuilen, kuka kävisi päivän lehden laatikosta, kellään ei evä liiku. Miehellä on korvanapit.

Ärsyttää potenssiin kolme.

Tulee ärähdettyä lapsillekin, mies alkaa mököttää. Vedän yöpaidan päälle puseron, otan keittöön kertyneet biojätteet ja ulostaudun sivuovesta. Möyhin apinanraivolla kompostia, johon ei mahdu enää mitään. Sitten lampsin postilaatikolle ja vedän puolessa välin henkeä. Keittössä jatkan raivosiivouksella ja alan tehdä lasagnea, kunnes en enää jaksa. Mikäkin marttyyriäiti.

Kohta mies tulee selän taakse ja sanoo, että hän meinasi käydä noutoruokaa.

– Nyt sitten sanot, kun kohta menee ruoka uuniin.

– No eihän sulle uskalla puhua!

Aikku laittaa viestiä. Avaudun.

– Se on yksi koronan oire, että vituttaa, Aikku tietää.

Kun olen rauhoittunut, alan piirtää. Piirrän illalla aloittamani alastoman miehen loppuun. Neiti kolmevee tulee katselemaan, virnistää ja alkaa punoa teatraalisena päätään. Neiti 9vee miettii taideteokselle sopivaa nimeä.

– Se vois olla Jorma.

– Meillä on jo yksi Jorma, vastaan viitaten robotti-imuriimme.

– Jaakko ja pavunvarsi!

– Se on loistava.

Katselen omaa piirustustani ehkä hieman liian kauan.

– Isi! Äiti rakastuu tuohon mieheen! neiti 9vee huutaa.

– Tekee itselleen sielunkumppania, mies heittää happamasti.

Ei hassumpi ajatus, kivannäköinen mutta mykkä. Ei turisisi turhia tai inisisi inhottavia.

Pian alkaa puhelin laulaa. Anoppi ja ystävät kyselevät vointiani. Laitan vastaukseksi kuvan Jaakosta.

– Joo jäät henkiin, Raisa hirnuu WhatsAppissa.

– Äiti tuottaa jo selvästi merkkejä paranemisesta, anoppi iloitsee.

Mies käy asioilla ja ostaa samalla uuden kaukosäätimen. Tuo ruokaakin tullessaan. Pian kuulen työhuoneeseen, kun mies kyselee lapsilta ilmiselvästikin minun sijaintiani.

– Missä Raivo?

– Meni raivoamaan jonnekin, lapset vastaavat.

– Kuulin!

Mistä näitä uusia perheenjäseniä putkahtelee? Meillä asuu jo Jaakko, Jorma, Pekka, Prinsessa ja nyt Raivo. (Pekka on hierontavasara ja prinsessa ilmafriteerauskeitin.)

Ruuan jälkeen mies yrittää taivuttaa kiukkuavaa kolmeveetä kurapukuun ja pihalle. Lopputuloksena pienin nukahtaa kurapuku ja kumisaappaat jalassa keittiöön.

Asento kuvaa omaa olotilaani kolmen päivän ajan.

Itse tökin itselleni Teams-yhteyden, sillä suunnitelmissa on suunnitella tyttöjen kanssa reissua Norjaan. Kohta huomaan tuijottavani naapurin tonttia ja pihalla käyskentelevää naapurin miestä.

– Aika kivannäkönen tuo naapurin aita, kommentoin tytöille kesken majoitusten vertailun.

– Onko vähän tylsää? sisko huutelee naureskellen linjoilla.

Puhelun jälkeen päätän lähteä ulos, edes istumaan. Käyskentelen hetken etupihalla ja päädyn takapihan keinuun. Pylly viistää melkein maata, sillä kiikku on valunut talven aikana alas. Ilmeisesti solmu on antanut periksi. En anna sen haitata. Enemmän haittaa ahdistava tunne rinnan päällä. Kuin joku takoisi nyrkillä keuhkoihin. Tuntuu hiukan oudolta vetää henkeä.

Pihakoivuun lentää harakka. Olen aina tykännyt harakoista, niissä on leikkimielistä vakavuutta ja surumielistä naurua. Katselen lintua, jolla ei ole kiire mihinkään, mutta tavallaan on. Pyrstö keikkuu ja katse on valpas, mutta lintu on sinut olemuksensa ja ympäröivän harjumaiseman kanssa. Varmasti sama lintu, jota valokuvasin talvella. Leikitteli silloinkin kanssani.

– Mitä mietit, hepsankeikka? Jutellaan, huutelen.

Harakka säkättää, sulautuu koivun värimaailmaan. Mustaa ja valkoista, aavistus siniharmaata välissä. Miettiiköhän se mitään? Tulevaa suupalaa, elämänsä rakkautta, koivunoksalla poreilevaa kevättä?

Entä jos sillä on isäni sielu? Pienin katselee usein taivaalle ja sanoo, että ukki on kuollut ja muuttunut linnuksi. Isänikö siellä katselee?

– Kaikki hyvin, vähän vaan risoo, vaikkei oikeastaan ole aihettakaan, sanon harakalle.

Siivekäs lentää kohti, katselen ohitseni kiitäviä harittavia siipiä. Kuin auki revitty viuhka. Miten voikin olla kaunis lintu. Kiire jonnekin, tietääkö itsekään minne?

Itse suuntaan harittavat askeleeni ja ajatukseni sisälle, sillä pää huutaa hoosiannaa. Mies ei puhu mitään. Vasta saunan jälkeen sanainen arkku aukenee ja käsi silittää selkääni. Pyydän anteeksi raivoani.

Saunan jälkeen huomaan, että haju ja maku ovat poissa. Ja melkein taju, sillä päähän koskee.

Otan oluen ja etsin akryllivärit. Tilanne vaatii sutimista. Puristan tuubista mustaa ja valkoista rasiaan ja alan luonnostella lintua. Kun laji on tunnistettavissa ja maalaus viimeistelyä vaille valmis, hihkaisen kolmeveelle:

– Äiti maalasi harakan!

– Ei niitä saa maalata! kolmevee vastaa kauhuissaan.

– Paperille, rakas, paperille.

Harakka – sieluni lintu – ikuistettuna akvarellityöhön.

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Tags korona, koronapäiväkirja, perheblogi

koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 2

Lue koronapäiväkirjan ensimmäinen osa täältä: Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 2

Sain nukuttua ihmeen hyvin, vaikka olo oli tukkoinen. Aamulla alkaa yskä, joka tuntuu ja rahisee keuhkoissa. Mies on huolissaan – omasta kunnostaan.

– Varmasti tarttuu minuunkin. Mulla ois keuhkoille muutakin käyttöä kuin yskiminen. Koko kevään oon treenannu siihen maratonille!

Se siitä sympatiasta.

On pakko avata tietokone, että saan varmuuskopioitua opiskelijoiden arvioinnit. Huomaan tuijottavani konetta tyhmänä. Ei aavistustakaan mistä pitäisi painaa tai mitä tehdä. Nyt tajuan, mikä on koronan tuoma aivosumu. Pieneen tehtävään kuluu helvetisti aikaa.

Pian makaan taas sohvalla ja katselen ympärilleni. Alkaa häiritä ja ärsyttää kaikki villakoirat ja kissankarvat lattialla. Etätöitä tekevä mies kävelee kuin tilauksesta olohuoneeseen.

– Voitko imuroida tuosta nuo karvat?

Mies huokaisee, mutta käy imurin. Tuntuu jotenkin ihanalta ja voimauttavalta käskyttää. Tältäkö valta tuntuu?

– Pyllistä!

Mies kääntää selkänsä ja pieraisee.

– Hajuaistitesti.

Naurattaa vaikka vitsi alkaa olla vanha.

Kohta riitelemme meikkaamisesta. Minulla on iltapäivällä työhaastattelu etänä omaan työpaikkaani omien pomojen kanssa ja kysyn mieheltä, pitääkö jaksaa meikata ja kammata tukka.

– Ensinnäkään ei olis velvollisuutta sairaana tommosiin osallistua ja ei tarttee meikata, näytä vaan mahdollisimman surkealta.

– No meikkasinhan mie eilenkin.

– Ketä varten? Äitiäs?

– No itteeni, kun en kestä katsoa peilistä luuttunaamaa. Sitä paitsi pyörithän sieki täällä.

– No minä oon nähny sinut vaikka missä kuosissa.

– Vittu saan kai minä meikata, jos haluan.

– Että naiset voi olla pinnallisia.

Se siitäkin kannustuksesta. Ei sentään uskaltanut puhua sinä-muodossa vaan viittasi naisiin yleisesti.

– Just. Onko se joltain pois, jos mie laitan ripsaria?

Työhaastattelun jälkeen heitän rintaliivit ja liian kuuman paidan makkarin nurkkaan ja vaihdan mahdollisimman kevyet vaatteet, ettei ahdista tai purista mistään kohti. Olo ailahtelee, koskee niskaan ja keuhkoon. Hiimailen levottomasti ympäriinsä ja kävelen työhuoneeseen, jossa mies askartelee ja liimaa valkoisia muovinkappaleita yhteen.

– Mitäs teet?

– Vielä kun on elossa niin pitää jotain tehdä.

Draamaking.

– Mutta mikä se on?

– Kaikki selviää aikanaan. Sanotaanko näin, että 3D-tulostin on parantanut minun elämänlaatuani huomattavasti.

Kymmenen minuutin kuluttua mies astelee arvoituksellisesti keittöön ja esittelee tekemäänsä tölkkitelinettä. Se sylkee seuraavan tölkin automaattisesti hollille, kun edellisen vetää käteensä.

– Ai kiitti otankin oluen, sanon ja nappaan Lahden Erikois Neipan – mehukkaasti vaaleankeltaisen ja samean pintahiivaoluen.

– Etkö voi niitä omia alkoholillisias juoda?? mies älähtää.

– Ei pysty, korona. Kroppa on jo muutenkin kovilla.

– No ota sitten tämän kerran.

Oliko oikeasti tosissaan? Se mikä on sinun, pitäisi olla myös minun. Se siitä elämän jakamisesta.

– Äiti pitäskö teidän niinku olla yhessä, mutta muuttaa erilleen? Se vois olla kivaa! keskimmäinen hihkaisee.

– Olis ainakin oluet korvamerkitty, heitän.

Yhdeksältä etsin lyijykynät ja paperin ja mietin mitä alkaisin piirtää. Jostakin kumman syystä tekee mieli piirtää alaston mies. Haen googlesta malleja hakusanoilla naked man drawing, male naked drawing, naked man pencil drawing. Pian saan inspiraation malleista ja hahmottelen ääriviivat A3:lle. Tästä se lähtee. Poika seuraa kärppänä vieressä.

– Aika iso lerssi.

– Nytkö se rupes taiteilijasuoni purskahtelemaan? mies kommentoi.

– Joo, voitko laskee housujas, niin katon onko mittasuhteet oikein.

– En.

Se siitä palvelualttiudesta.

Yhdentoista aikaan kyllästyn piirtämiseen ja siirryn sohvalle yskimään. Yritän jatkaa Netflixistä sarjaa, mutta kohta katsonkin epäuskoisena kaukosäädintä. Siitä puuttuu nuolinappi vasemmalle! Ei ole todellista! Juuri silloin kun on vuosisadan tilaisuus ja pakkorako istua sohvalla! Yritän epätoivoisesti painaa lyijykynällä napin jättämää aukkoa, mutta ei tapahdu mitään. Syöksyn makuuhuoneeseen.

– Eikö tätä millään saa toimimaan? parahdan miehelle.

– Ei, jos siitä puuttuu ne kontaktit.

Voi kakeni, miksi minut hylkäsit kohtalokkaana hetkenä?!

Minäkin olisin tarvinnut kontaktia! Menen lannistuneena sohvalle ja alan silittää kissaa, joka on seurannut minua kaksi päivää kuin perskärpänen. Otan toisen kaukosäätimen ja sohin tallenteista Suomen Batchelorin. Alan tehdä lähdetutkimusta piirustuksiani varten. Mittailen unelmien poikamiesten mittasuhteita, vaikkeivat ole makuuni sitten ollenkaan.

Se siitäkin silmänruuasta sitten.

****

Lisää sairaalloisia ajatuksia seuraavassa jaksossa.

Tags korona, koronapäiväkirja, perheblogi

koronapäiväkirja Yleinen

Koronan kynsissä, päivä 1

Päivä 1

Jännä päivä tulossa! Mutta olotilakin on jotenkin jännä – yhtään ei laulata eikä mieli ole virittynyt kehosta puhumattakaan. Yöllä jäyti selkää, jalkoja ja päätä, kurkkuunkin koski. Päätän tehdä varuilta koronatestin. Kaksi viivaa ilmestyy testiin alta aikayksikön. EI JUURI NYT, kun kalenterissa on vaikka mitä kivaa!!!!!

Kaksi tuntia menee rattoisasti puhelimessa, kun yritän tavoitella kollegoita ja opiskelijoita. Kun työ on tehty, mieli alkaa juosta. Kelaan että nyt voin ruveta maalaamaan posliinilautasia, kirjoittamaan keskeneräisiä tekstejä ja kokeilla pouring-tekniikkaa akvarelliväreillä.

Pian löydän itseni sohvanpohjalta ja huomaan maalailevani lähinnä piruja seinille. Ei pysty ei kykene. Tuntuu jotenkin pahalta olla omissa nahoissaan. Laitan leffan pyörimään. Call me by your name lunastaa lupaukset. Katson kun nätti poika panee persikkaa ja sen jälkeen suutelee rakastettuaan. Etätöissä oleva mies astelee olohuoneeseen juuri, kun seksikohtaus on huipussaan ja pudistelee päätään.

– Onko tuo yksi koronan oireista? Mieltymys ranskalaiseen homopornoon?

Leffan lopussa alkaa itkettää. Pojan isä hyväksyy homosuhteen ja sanoo olevansa kateellinen. Hän neuvoo, ettei poika saa tukahduttaa tunteitaan, vaikka rakkauteen liittyy kipua. Sillä mikä on lopulta surullisempaa: särkynyt sydän vai sydän joka ei koskaan ollut vaarassa särkyä?

Päivän edetessä olo huononee. Karmea tauti! Katson sohvanpohjalta, kun mies kuskaa lapsia ja tekee ruokaa. Ihme kyllä ruokahaluni on tallella, vaikka olo on tukala. Vedän kaksi lautasellista lohipastaa ja jälkkäriksi suklaatuutin, vaikken edes tykkää tuuteista. Kun raahaudun takaisin sohvalle ja pyydän miestä laittamaan ruuantähteet jääkaappiin, alkaa huokailu. Se siitä sympatiasta.

Kokeilen kohta uudelleen onneani ja ehdotan, kävisikö hän minulle kirjastosta kirjan, jonka olin varannut. Huokailu jatkuu, mutta mies suostuu. Vartin kuluttua hän heittää Aino ja Alvar Aallon elämänkerran jalkojeni juureen sohvalle.

– Minähän sanoin, että toisen nimissä varattua kirjaa ei saa toisen kortilla lainattua.

– Milläs sinä tuon sitten lainasit?

– Sinun kortilla. Menetin ihmisarvoni, kun rukoilin tiskillä, että vaimo on koronassa ja elämä on tästä kirjasta kiinni.

– Kiitti kun uhrauduit.

– Ja sulla on 60 senttiä sakkoja.

– Et maksanu?

– En. Mutta sanoin että se on vaimolle aika vähän, että yleensä se kantaa säkkitolkulla rahaa kirjastolaitokseen.

– Pilasit sitten miunkin maineen.

– Etköhän tuota oo sen jo ite tärvelly.

Jossain välissä mies kävelee olohuoneeseen, nostaa jalkaansa ja pieraisee. Kuulostaa märältä.

– Mulla on norona.

Alkaa naurattaa, vaikka yritän olla nauramatta, sillä tekee kipeää. Piereminen lienee miehinen tapa osoittaa välittämistä ja testata hajuaistia.

Illalla pienin hyppii päälläni, vaikka yritän vaikeroida, että koskee. Kerron että jäytää nilkkoja, ranteita ja varvasta. Tyttö kuuntelee tarkkaan ja kysyy pian kirkkain silmin:

– Koskeeko pimppiin?

Kymmenen aikaan illalla alan kehittää positiivista ajattelua, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kirjaan ylös koronan takia missattuja tilaisuuksia, jotka yritän kääntää voitoksi.

1. Missaan vaivalla väsäämäni kielten toiminnallisen päivän. Positiivinen ajatus: toimintaa ei puuttune tulevistakaan työpäivistä.

2. Missaan tarinaniskennän kilpailun, sillä tänä iltana piti nousta lavalle. Positiivinen ajatus: pystyn kerrankin keskittymään muiden keksimiin tarinoihin sohvanpohjalla: tiibetiläiseen tapaan kuolla, salakuljettaja Laitisten seikkailuihin Venäjän maalla ja amerikkalaisen äidin eroottiseen salasuhteeseen – homopornoa unohtamatta.

3. Missaan työpaikan vappunaamiaiset. Positiivinen ajatus: mikään ei estä pukeutumasta Lumikiksi kotona – sitä paitsi sekin makasi puoliksi raatona arkussaan. Tosin sitä suudelmaa tuskin olisi odotettavissa. Mutta märkä pieru herättelee kyllä yhtä tehokkaasti.

4. Missaan kestävään kehitykseen liittyvän huumorikoulutuksen. Positiivinen ajatus: omassa elämässä on huumoria ihan riittävästi, mitä tuota enää kyliltä hakemaan.

5. Missaan Nurmeksen reissun. Positiivinen ajatus: Nurmes on niin nähty ja sieltä kun yrittää pois niin huomaa ajavansa Pohjois-Karjalan sijaan Pohjois-Savoon.

6. Missaan Kake Randelinin tahdittamat tanssit. Positiivinen ajatus: avioliitto voi paljon paremmin, kun pysyn kotona. Tosin en tiedä kumpi koettelee parisuhdetta enemmän, Kake vai korona.

Tästä mitä luultavammin lisää seuraavassa jaksossa.

Tags korona, koronapäiväkirja

Yleinen

Karvamatoja keväthangilla

Post author By Tinsku
Post date 18.4.2022

On pääsiäinen ja viimeinen lomapäivä mökillä. On pitänyt käydä joka päivä pilkillä, sillä mikään ei ole meditatiivisempaa kuin työntää kapulaa reikään ja odottaa loppuhuipennusta – nykiviä liikkeitä ja limaisia sormenpäitä. Mutta enpä ole ennättänyt nykytellä – on pitänyt juosta synttäreillä, tehdä puusavottaa, polttaa risuja, paistaa makkaraa ja kantaa saunaan vettä.

Mutta nyt koen tilaisuuteni tulleen ja maistan jo hiljaisen hetken tuoman vapauden sielussani. Se maistuu joutsenten jodlailulta ja Höytiäisen hapuilevalta heräämiseltä kevääseen. Aa että.

“Ei tuule nyt, on tyyni nyt, on tuuli tyyntynyt”, lausun itsekseni kuistilla ja siirryn sisätiloihin vaihtamaan vermeitä. Isken karvahatun päähän ja huikkaan vielä mummolle ja lapsille lähteväni pilkille.

Paitsi ettei olisi kannattanut huudella.

“Minäkin halluun!” huutaa neiti kolme vee.

“Ja mie!” huutaa toinen neiti kolme vee.

No eipä siinä. Hoputan serkuksia vetämään haalaria niskaan. Karvahattu päässä ja toppahousut jalassa alan pian hikoilla kuin Santeri-sammakko saniaisen alla, sillä tytöillä kestää. Toinen on lirauttanut pissit housuunsa ja toisen rukkanen on kateissa. Myös kauluria etsitään.

Miten helkkarissa kaksosten vanhemmat selviävät ilman hermoromahdusta? Tai kolmosten? No, eräs kolmosten isä antoi ohjeeksi laskea lakanalle – vedän siitä omat johtopäätökseni.

Kun olemme ulostautuneet, pikkupäät ilmaisevat selkeästi mielipiteensä.

“Ei jaksa kävellä!”

“En minäkään!”

“Äiti kantaa!”

“Joo Tinskun sylliin!”

Totean että ehkä unissanne ja kehotan nappuloita ottamaan pulkan mukaan. Eipä aikaakaan, kun molemmat istuvat pulkassa keskellä sulaa pihamaata hihitellen. Sanon etten viitsi revitellä hietikolla, sillä pulkka kulkee vasta jäällä, jossa on lunta. Poika tutkailee touhujamme havumajastaan ja päättää yllättäen lähteä vetojuhdaksi. Hieman ihmettelen, miksi hän latoo pulkkaan koivuhalkoja ja havuja, mutten sano mitään. Viskaan pilkkirepun selkään ja kairan kainaloon ja ampaisemme matkaan.

Pian törmäämme jäällä möngertävään eläinkunnan edustajaan.

“Kato kalvamato. Siitä tullee pelhonen,” sanoo neiti kolme vee tietäväisenä.

“Laitetaan se koukkuun”, ehdottaa toinen neiti kolme vee.

“No ei laiteta!”

Totean että siitä tulisi kyllä paitsi hieno perhonen, myös hieno perho, mutta vanhana kettutyttönä en millään raaski uhrata lemmikkiämme. Ehdotan että otamme sen mukaan. Lasken karvamadon hellästi pulkassa olevaan paistinpannuun. Hieman ihmettelen, miksi meillä on sellainen mukana, mutten kysy mitään.

“Kerro kerro kaavamato, onko huomenna pouta.”

Reimarin luo saavuttuamme alan kairata reikiä. Kairaan neljä reikää lähekkäin ja kehotan mukuloita puhdistamaan reiät sohjokauhalla.

“Mikä kauha?” kysyy neiti kolme vee.

“Tämäkö? kysyy toinen neiti kolme vee ja ojentaa minulle kärpäslätkän.

Tällä kertaa ihmettelen ääneen.

“Miksi meillä on kärpäslätkä, mutta ei sohjokauhaa?”

Pian huomaan, että viidenkymmenen metrin päässä pilkottaa jotakin keltaista – kauha on tippunut matkalle. Yritän saada pojan hakemaan kauhan, mutta hän ei millään malta, sillä hän virittelee keskittyneenä nuotiota jäälle. Selittää halot ja paistinpannun.

“Onko mato hengissä?!” huolestun.

“On!” poika kuittaa ja saa idean:

“Mutta senhän vois paistaa.”

“Sitä ei paisteta, se viedään rantaan!”

Tällä välin toinen pikkutytöistä on alkanut lätkiä kärpäslätkällä pitkin poikin jäätä.

“Kato kääpänen!”

Toinen on heti juonessa mukana ja osoittaa näkymätöntä pörriäistä.

“Lyö tähän, tässäkin on kääpänen!”

Kun kärpäsleikki on ohi, tytöt odottavat jo malttamattomina h-hetkeä. Alan viritellä pilkkejä molemmille valmiiksi . Onneksi koukuissa on valmiina mummon tekotoukat – eipähän tarvitse selitellä, miksi toinen toukka saa elää ja toinen ei. Kun etsin sopivaa siiman pituutta, mielipidettä alkaa taas löytyä.

“Mie halluun ite! Anna tänne se piikki!”

“Mieki halluun ite!”

Lumi on myös valkoisempaa reiän toisella puolella.

“Minä halluun tuo leiän!

“Eikun minä!

“Se on minun leikä! Et vaamasti tuu siihen!”

“Hei vaihetaan reikiä!”

“Joo!”

Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, on reiänvaihto tapahtunut ja siimat solmussa.

Pian alkavat vesileikit.

“Kato! Mie teen keittoo!” sanoo neiti kolme vee ja työntää vavan puoliksi avantoon ja pyörittää niin että vesi lentää. Myös kärpäslätkä kiehuu.

“Hihhhih, miekin!” hihkaisee toinen neiti kolme vee ja pian porisee toinenkin reikä.

Leikki ei ehdi kauaa vanheta.

“Ei jaksa ennää.”

“En miekään. Ihan tylsää, joko voijjaan lähtee?”

“Joo lähetään vaan, ihan tyhmää.”

“Äiti ota tää piikki.”

Totta kai, johan myö viisi minuuttia oltiin.

Poika pyllistelee edelleen polvillaan jäällä ja yrittää saada sytkärillä havuja palamaan.

“Joko myö nyt lähetään? En mie saanu tätä ees vielä syttymään!

“Ehkä ihan hyvä, ei tarvii tänne jäälle viritellä pääsiäiskokkoa. Ja sitä paitsi tuo mies tarkkailee meitä tuolta rannasta.”

“Missä? Ja mitä nuo sorsatkin rääkyy?”

“Rakas ne on joutsenia. Ensi kerralla lähdetäänkin linturetkelle. Mutta sitä ennen vapautetaan meidän mato.”

Tags lasten kanssa pilkillä

Yleinen

Nyt pumpataan pikkuveljeä!

Post author By Tinsku
Post date 5.4.2022

Perheessämme harrastetaan hienovaraisia vihjeitä.

On taas se aika vuodesta (mutta onneksi ei se aika kuusta), kun lapseni ruinaavat perheenlisäystä.

Seuraavan keskustelun kävin illallisen jälkeen neiti 9 veen kanssa.

– Keittäsköhän kahvit. Tekiskö ihan kunnon kahvista, töissä on sitä litkua.

– Eiku tee lapsi.

– Miten se taas tähän liittyy?

– Voitko sie vaan synnyttää sen lapsen?

– Miksi?

– Koska mie haluan. Tykkään hoitaa vauvoja.

– Sehän vois jäädä vaikka tuhkamunaksi.

– Mikä on tukkamuna?

– Eikun se taitaakin olla tuulimuna. Unohda.

– Sieki koko ajan vingut, että haluisit pikkuvauvan. Ja sitten sie sanot että oot liian vanha siihen.

Neiti kolme vee keskeyttää keskustelumme vessasta:

– Pyyhkimään!

– Käypä nyt Elina pyyhkimässä, sanoit että tykkäät hoitaa vauvoja, yllytän.

– Joo vauvoja, mutta en kakaroita!

Seuraavan keskustelun kävin aamupalapöydässä 11 veen kanssa. Katsoin puuroa lappavia pienokaisiani kostuvin silmin harvinaisen tietoisena ohikiitävistä hetkistä.

– Lainaa vaan. Työ ootte lainaa vaan, totean.

– Lainaa?

– Niin, kasvatte, itsenäistytte, muutatte, unohdatte miut. Jään yksin.

– No väännä lisää, niin ei tarvii itkee!

– Mutta miksi työ haluisitte lisää sisaruksia, sittenhän työ joutuisitte jakamaan miut.

– Ai niinku palottelemaan?

Seuraavan keskustelun kävin neiti 3 veen kanssa kiireettömänä aamuna.

– Äiti meille pitäs pumpata näääääin iso vauvapoika.

– Pumpata?!

– Niin tehkätä iso poikavauva.

– Äiti on liian vanha.

– Et sä näytä vanhalta!

– Enhän mie jaksas tanssia tai juosta, jos ois noin iso vauva mahassa.

– Kävele sitten näin pienesti.

(Näyttää miten kävellään hissukseen ja hitaasti)

– Mut miks sie haluaisit pikkuveljen?

– Ois kiva kun se kiusais mua, pierasis mun päähän ja sit mä laittasin sen häkkiin. Kissahäkkiin.

“Äiti meille pitäs pumpata nääääääin iso vauvapoika!

Ei se helppoa ollut viisi tai kaksi vuotta sittenkään. Lue miten äitiä aivopestiin: Koronavauvoja ja kuurupiiloa

Tags vauvantekotalkoot

parisuhde Yleinen

Kaksi vanhaa puuta

Post author By Tinsku
Post date 17.3.2022

On aurinkoinen lauantaipäivä. Harvinaista kyllä, vietämme sitä kesämökillä koko perheen voimin. Mieheni, joka on toiminnan mies ja jota ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua sohvaperunaksi, alkaa jo aamusta liikehtiä tontilla. Aamupäivällä hän hyppää metsurin vermeisiin ja toteaa, että nyt kaatuu koivu poikineen. Mikäpäs siinä – olemme jo kesällä päättäneet karsia puita rannasta, jotta maisema pääsisi edukseen.

Leikin pienimmän kanssa lumikakuilla, kun kuuluu ensimmäinen rysähdys. Pieni koivu on pötkällään jäällä. Kun mies ryhtyy mittailemaan katseellaan rannan järeämpää koivuyksilöä, alkaa epäilyttämään. Siis minua.

– Et kai sinä tuota isoa yksinäs? Rysähtää suoraan mökin päälle! huudan.

Mies nostaa metsurinkypärän visiiriä ja karjuu:

– No eihän se nyt sinne asti edes yllä!!

– Yltää se! Pitäskö olla joku kaveri??!

– En minä jumalauta ole ensimmäistä kertaa asialla. Oon viistoistakesäsestä asti ollu savotassa!

– Mutta mistä sinä voit tietää mihin se kaatuu?!! Tökkäset sormella oikeeseen suuntaan ja toivot parasta?

– Tiedän varsin hyvin, mihin se kaatuu. Toistan: olen viisitoistakesäisestä tehnyt metsurin hommia. Käynkö hakemassa pensselin? Voit mennä siitä sisälle maalailemaan piruja seinille! ukko manailee ja vetää sahaa käyntiin.

Pienin siirtää katsettaan koivusta minuun ja minusta koivuun ja tarkkailee eleitäni huolestuneena. Yritän pysyä rauhallisena, mutta hoputan lastani mökin taakse suojaan. Tyttö alkaa nyyhkyttää ja kysyy, jääkö isi puun alle. Vastaan ei, mutta en kuulosta kovin vakuuttavalta. Kurkimme varovasti mökin nurkalta, joko latva huojuu.

Pian kuulen järven jäältä moottorin pärinää ja riemunkiljahduksia. Tunnen kuinka sydäntä alkaa kylmää.

Moottorikelkka!

Poika on parhaillaan antamassa kelkkakyytiä ystävälleni Piitulle ja tämän pojille. Ajavat takuulla suoraan puun alle ja surman suuhun!

Uskaltaudun esille piilostani ja alan huhuilla ja viittoa erinäisin pyörivin käsimerkein järven suuntaan kiinnittääkseni mieheni huomion. Mies nostaa kypäräänsä ja huokaisee. Otsalla näyttää olevan kypärän lisäksi kyrpä.

– Niin?!

– No kun ne lähti just kelkalla tonne jäälle. Ne ajaa suoraan puun alle!

– No ei aja. Minä OSAAN ENNAKOIDA asioita. Toisin kuin eräät. Minä havainnoin ympäristöä, mies parahtaa ja laskee visiirin.

Pian alkaa saha laulaa. Kohta mies pitää taukoa ja tähyää latvoihin. Lähtee sitten hakemaan jotakin autoltaan. Minä osoitan sormellani vielä pystyssä seisovaa koivuvanhusta ja avaan jälleen sanaisen arkkuni:

– Mitä luulet, onkohan sillä sielu?? Tuntuu että se katsoo suoraan silmiin ja rukoilee, että älä kaada minua!

Mies pysähtyy, katsoo kärsivän näköisesti silmiini ja pudistelee päätään.

– Ei saatana. Rupee nyt vielä pirunmaalailijasta puunvoitelijaksi.

Samassa poika päräyttää Yamahalla mökin pihaan, ja pian todistamme yhdessä Piitun ja poikien kanssa puun viimeistä voitelua. Kuuluu rysk, kun puu putoaa jäälle.

– Tuolla se nyt kuiskii sulle! Voit lopettaa niitten nitrojen syömisen! ukko huutelee rannalta.

Kun tiirailemme uudistunutta rantamaisemaa Piitun kanssa, tuumimme, että vielä kaksi koivua joutaisi paremmille mahlamaille.

– Silmä sanoo, että pitäs kaataa vielä tuo ja tuo, huudan miehelle ja osoittelen rantaan.

– Voit käydä kirveellä tekemässä loven ja merkata ne, mitkä haluat kaataa. Ettei tule väärinkäsityksiä.

– No tuo ja tuo. Et sinä voi erehtyä, jos minä osoitan tuon ison koivun vieressä olevaa koivua ja sen vieressä olevaa koivua.

– Mene nyt vaan merkkaamaan ne.

Menen puolitiehen vastaan ja osoitan koivuja edelleen sormella.

– No vittu tuon ison koivun ja tuon koivurykelmän välissä olevat kaksi koivua. Et voi erehtyä.

– Kun sanot TUO tai TÄÄLLÄ niin koordinaatit ei hirveenä kerro mitään. Muistellaanpa jouluaattoa vuonna 2009, kun eksyit Vuonislahteen ja soitit “Minä oon täällä, mihin minun pittää mennä?”.

Tikulla silmään, kuka vanhoja muistaa!

Oikeat koivut mätkähtävät pian jäälle ja ukko siirtyy saunan taakse mäntyjä potkimaan. Kun saha alkaa soida, iskee tutuksi tullut kylmäävä tunne.

Kissa!

– Missä kissa?! Tuossa se oli vielä äsken kuistilla, panikoin Piitulle.

Mies ei onneksi kuule sahansoitoltaan.

– Se ei varmaan tieten tahtoen mene moottorisahan lähelle, Piitu virnistelee.

Totta.

Kun puut on kaadettu, mies aikoo vetää ne moottorikelkalla jäältä pihamaalle.

– Minkä takia ne pitää vetää kelkalla tänne? Minä katkosin ja karsisin ne sahalla tuolla jäällä ja kantaisin pöllit ja risut tänne, ihmettelen.

– Minä tiiän mitä teen.

– Eikö vaan olis helpompi tehä se tuolla jäällä? En voi ymmärtää.

– Jos lohduttaa niin kovin usein en minäkään ymmärrä sinua. Ne tuodaan tähän pihaan. Piste.

Kun koivut on vedetty pihamaalle, alamme siskon, Piitun ja lapsien kanssa karsia runkoja ja kantaa risuja kasaan. Ensitöikseni pelastan kimpun oksia maljakkoon, jotta kevät ja hiirenkorvat saapuisivat nurkilleni nopeammin. Sitten saan idean. Olen aina ihaillut sisustuslehtien ja lavastettujen unelmakotien koivunrungoista tehtyjä taideteoksia ja käsieni ulottuvilla on nyt elämäni teos, joka huutaa tekijäänsä.

– Voitko pätkiä tämmösiä reilun metrisiä halkoja mulle noista ohuista rungoista? kyselen mieheltä ja mallaan käsilläni oikeaa pituutta ilmaan.

– Ja mitähän varten?

– Taideteosta.

Mies on jo niin turtunut ideoihini, jottei jaksa kommentoida. Hän katoaa äänettömästi pakettiautonsa uumeniin ja ilmestyy Makitan moottorisahan kanssa takaisin.

– Rouva on hyvä ja sahaa itse.

– Oota mie käyn kattoo pääskö se tyttö sisälle vai…

– Et lähe nyt, keskity. Kuuntele. Kuuntele ja katso kun minä neuvon, miten tämä toimii. Painat tästä ja katot että palaa vihree ja sitten painat molemmista kahvoista yhtäaikaa.

Teen työtä käskettyä. Pian alkaa terä pyöriä ja moottori päristä.

– Potkaseeko tää?

– Kokkeile millasen säväyksen se antaa.

Kokeilen sahaa maassa makaavaan koivunrunkoon ja pian jaloissani kellii halko. Ja toinen. Ja kolmas.

Mies katselee innostumistani aavistuksen huolestuneena.

– Tää on kivaa. Voiko tällä sahata jalkaan? kysyn.

Mies on hetken hiljaa ja hakee sanoja.

– Paskooko karhu mettään?