Kadehdin niitä vanhempia, jotka saavat penskansa tyytyväisiksi uudella L.O.L:illa tai rakennussarjalla. Meidän mukulat rankuttavat harva se päivä, että pitäisi saada uusi pikkusisko tai -veli nurkkiin juoksemaan ja kuseksimaan. Etenkin koronavauvat olisivat kuulemma toooooosi söpöjä ja syntyisivät sopivasti joululahjaksi. (Miten ne senkin osasivat laskea? Eräs täysi-ikäinen opiskelija väitti kerran pokerinaamalla, että raskaus kestää puolitoista vuotta.)
Seuraavan keskustelun kävimme neljä vuotta sitten ennen kuopuksemme syntymää. Vieläkin hämmästelen, miten käryllä viisi- ja kolmevuotiaat olivat ketuista ja koloista.
Keskikokoinen: – Äiti, myö halutaan oma vauva. Tehdään yksi vauva vielä!
Minä: – Eipä äiti jaksa hoitaa. Ja isiltä pitäisi saada se siemen.
Isoin: – No onko meillä niitä vauvan siemeniä vielä jäljellä?
Minä: – Kyllä niitä iskällä on vielä jokunen jemmassa.
Isoin: – Mie haluun nähä niitä siemeniä. Jooko jooko??!
Minä: – Ei niitä voi nähdä, kun ne on piilossa.
Isoin kääntyy isänsä puoleen: – Missä ne on piilossa iskä?
Mies: – Oliko pakko aloittaa tämä keskustelu? Äiti saa jatkaa, kun lähti tähän.
Minä: – Ne on iskän sisällä. Ja iskä luovuttaa ne äidille, kun tulee pimeä.
Keskikokoinen: – No nythän on pimeetä äiti!! Kato vaikka ulos!
Minä: – Kappas, no niinpäs onkin.
Isoin: – Pitääkö iskä leikata, että ne siemenet saadaan ulos? Vai onko ne pyllyssä ne siemenet?
Minä: – Kyllä ne on pippelissä ne siemenet.
Isoin: – Koskeeko se siemenen ottaminen? Miten se niinku otetaan? Pitääkö se nykiä sieltä?
Minä:- Ikään kuin. [pientä repeilyä]
Isoin: – No mihin se siemen laitetaan?
En ehdi änkytykseltäni vastata, kun esikoisella syttyy lamppu.
Isoin: – Siis pimppiin? Joo sinne ihan varmasti!
Mistä se sen tiesi? Ehkäpä meidän tosiaan kannattaa lisääntyä, jos tuloksena on noinkin laadukkaita lapsia! Esikoinen janoaa lisää tietoa.
Isoin: – Koskeeko se siemenen laittaminen? Ihan varmasti koskee. Eikö koskekin ainakin vähäsen?
Minä: – Ei se koske. Mutta vauvan synnyttäminen koskee tosi paljon.
Isoin: – Miltä se niinku tuntuu?
Minä: – Siltä niin kuin pylly repeäisi.
Lapset repeävät nauruun: – Buahhahhahahahah.
Minä: – Ei kuulkaa silloin naurattanut yhtään.
Isoin vakavoituu: – Mie en IKINÄ haluu lapsia.
En tiedä johtuiko se tästä aivopesusta vai primitiivisestä halusta lisääntyä, mutta lapseni saivat tahtonsa läpi, kun laatulapsi numero kolme näki päivänvalon pari vuotta sitten. Mutta miksi näille nykyajan penskoille ei mikään riitä? Nyt pitäisi sitten saada vielä se pikkuveli härdelliä hämmentämään. Muutama viikko sitten kävimme esikoisen kanssa seuraavan keskustelun:
Isoin: – Äiti, etkö vaan voisi synnyttää neljättä vauvaa? Vai eikö perse kestä?
Minä hämmentyneenä: – Mitä?!
Isoin toistaa: – Että eikö perse kestä?
Minä: – Se kestää, mutta hermo ei.
Isoin: – No sittenhän voisit vain niellä siemenen.
Etäopetus on tainnut taannuttaa lapseni. Neljä vuotta sitten se tiesi tasan tarkkaan, missä siemen itää!
Minä: – Ei, äiti ei niele.
Isoin: – Mitä?
Minä: – Unohda. Mutta sen sanon, että jos mietit omia tekosiasi viimeisten viikkojen ajalta, niin mitäpä lottoat? Venyykö pylly tai pinna?
Isoin: – Ei varmaankaan.
Voin kertoa, ettei veny. Kun on kolme viikkoa vetänyt never ending koronashowta neljän seinän sisällä kolmen mukulan ja yhden housuitta hiihtävän miehen kanssa, niin alkaa itse pitää housut visusti jalassaan.
Aivopesun suhteen olen tällä hetkellä erityisen varuillani. Nyt kun maailma on kutistunut muutaman kilometrin säteelle, enkä pääse pakoon lasteni kysymyksiä saati miestäni, käyn herkillä. Onko olemassa vaara, että minut saadaan tuntemaan, ajattelemaan ja käyttäytymään toivotulla tavalla? Tilannetta ei helpota se, että myös pienin on alkanut tekemisen puutteessa puhumaan. “Vaava! Vaava!” taapero hihkuu ja työntää vauvanukkensa hinkkejäni ryystämään. Tekee mieli leikkiä mieluummin kuurupiiloa.
Yön pimeinä tunteina olen miettinyt, jospa koronakriisi onkin Keskustan salaliitto saada peitto heilumaan? Vielä sähköt ja netti poikki, niin lähtee useammassakin huushollissa nousuun muukin kuin vitutuskäyrä.