Tag: rakkaus

Categories
Yleinen

Voiko rakastaa kahta? – käytännöntoteutus

Rakkaus on aina mielessä.

Se tapahtui huomaamatta. Salakavalasti. Ajattelin lakkaamatta sitä toista, uutta ja innostavaa, joka sai minut tuntemaan itseni itsevarmaksi, kauniiksi ja vahvaksi. Levottomuuteni kasvoi, jos jouduin olemaan pitkään erossa. Vieroitusoireet saivat tiuskimaan tietokoneelle, liikehtimään levottomasti ja itkemään väärin avatulle maitotölkille. Ovelana etsin hetkeä, jolloin voisin varastaa hetken itselleni ja sille toiselle. 

Nautin hetkistä, jotka kotona istuin sohvan nurkassa ja kuuntelin elämän ääniä ympärilläni. Mutta jotain puuttui. Vanha tuntui raskaalta. En tuntenut enää olevani kiinnostava tai sulava sormistani. Tunsin oloni vain armottoman tylsäksi. Aloin maatua sohvannurkkaan. Näin oli käynyt ennenkin. Tarvitsin jotain muuta!

Huomasin yhä useammin ajattelevani hikisiä hetkiä sen toisen luona. Punaa poskilla, veren kohinaa korvissa, sormenpäissä sykkivää sydäntä… Kuinka lihakset piirsivät minut uudeksi…

Eikä se ollut ainoastaan fyysistä, vaikka toki ruumini muisti ja kaipasi. Jälkikäteen leijuin ja muutuin hilpeiksi soinnuiksi. Mutta usein sain myös ajatukseni selkiytymään. Arjen harmauttamat ajatukset hajosivat ilmaan tiivistyäkseen kirkkaiksi ja selkeiksi. 

Silloin tajusin sen. Olin rakastunut.

Olen aina ihastunut helposti, mutta vielä helpommin kyllästynyt! Vaadin uutta, jännitystä, haastetta! En usko, että yksi on koskaan tarpeeksi. Olen kohtuuton, tiedän. Vaihdan uuteen, kun kipinä katoaa. Mutta nyt peli on menetetty. Tämä ei ole vain ohimenevää ihastusta. 

Olin kahden tulen välissä. Kumpikin houkutteli minua, kummastakaan en halunnut luopua. En vanhasta, tutusta, joka oli seissyt tukenani aina, auttanut etsimään itseni. Enkä uudesta, joka sai minut unohtamaan keski-ikäistyvän ruumiini ja hidastuvan ajatukseni. Olisko kamalaa, jos… voisin saada molemmat?

Sehän on vaan aikataulukysymys. Minun täytyi vain tehdä tiukka suunnitelma ja pysyä siinä. Time management, kuten lukioaikainen ryhmänohjaajani totesi määrätessään deadlineja deadlinien perään. Saan mitä haluan, kun vain järjestän aikaa. 

Ja järjestin. Aamulla uusi rakkauteni herättelee suudelmillaan uuteen päivään. Sitten tehokas ja turvallinen rutiinihetki vanhan kanssa. Kun tuntuu, että ruumis jumii, vetää hartioita kasaan ja niveliä kolottaa, uusi piristää pikaisella spurtilla tai kehonpainolla, joka saa lihakset tuleen ja… Illalla voi sitten taas käpertyä nautiskelemaan näppäilystä. Jos nautiskelee lasin viiniä, voi ehkä heittäytyä vähän villimmäksi, kokeilla uutta…

Ainut tietysti on, että työ ja perhe tästä kärsivät. Lapset ja mies. Mutta he ymmärtävät. Pakkohan heidän on. He eivät koskaan voi tulla minun ja kirjoittamisen väliin. Korkeintaan hetkellisesti. Vauvavuosiksi. Mutta nyt olen löytänyt vanhan rakkauteni uudelleen ja aion pitää siitä kiinni. Niin kuin liikkumisestakin, joka saa minut tuntemaan itseni vahvaksi, voittamattomaksi ja täysijärkiseksi. Mutta toinen rakkauteni petti, potkaisi polveen kirjaimellisesti: “Unohda, että juokseminen auringonnousun aikaan metsässä on parasta mitä voi tehdä housut jalassa.”  Nilkuttaminenhan ajaakin melkein saman asian.

Categories
Yleinen

Entä jos… Vaihtoehtoinen elämä

Aina kannattaa yrittää.

En ole hörhö enkä todennäköisesti usko sielunvaellukseen, mutta minulla on vilkas mielikuvitus. Välillä ajattelen, että seuraavalla kierroksella elämän flipperissä teen asioita toisin. Että elämän voi aloittaa uudestaan ja tehdä toisenlaisia valintoja.

Minulla oli melko tarkka suunnitelma elämästäni jo kuusivuotiaana. Esikoulu, yliopisto ja sitten minusta tulisi opettaja. Lukioikäisenä järkiinnyin. Lukio, välivuosi kirjallisuuden opintoja, oikeustieteellinen, ura menestyvässä firmassa, paljon matkustelua, fiksu, luultavimmin akateemisesti koulutettu, hyvännäköinen mies, mahdollisia lapsia, hulppea asunto isossa kaupungissa, erikoiskahveja tyylikkäissä kahviloissa, auto, joka toimisi ja jota käytettäisiin vain merkkihuollossa. 

Se oli suunnitelma, joka ei ihan toteutunut. Mutta entä jos jotain olisin tehty toisin…

Asuisimme kaupungissa? Ei ikinä. Ei edes Joensuussa. Maalaispoikaa ei voi kaupungissa pitää. Sama kuin telkeäisi karhun kylppäriin. Missään lähiöalueella ei varmasti olisi katsottu hyvällä kaivinkonetta ja kuorma-autoa takapihalla. Eikä siellä voisi edes kohdistaa kivääriä… Kerrostaloasuminen näiden lasten kanssa? Häätö olisi tullut jo esikoisen kohdalla.

Matkustelisimme ympäri maailmaa ja tutustuisimme eri kulttuureihin? En usko. Matka maakunnan rajojenkin yli tuntuu kohtuuttomalta. Kuka huolehtisi eläimistä? Kuka kestää tenavien taukoamatonta tappelua ahtaassa autossa? Esikoinen on virunut miehen mittoihin eikä mahdu takapenkille koipineen kuin napakasti viikattuna. Mies ahdistuu kahden tunnin ruokintaväleistä. Koko perheen etelänlomaan pitäisi säästää kuusi vuotta ja ainakin yksi katoaisi matkalla. Pidempiaikainen asuminen muualla vaikuttaisi heikentävästi lastemme akateemisiin taitoihin. Etäkoulu oli selkeä todiste siitä.

Hakisin oikikseen? En. Täytyisi käyttäytyä hillitysti ja puhua pykälillä. 

Niin. Jokaisessa vaihtoehtoisessa elämässä näen tämän perheen. Ilman näitä murheenkryynejä ja tätä adhd-amista aviomiehenä  en olisi tällainen kuin nyt olen. Ratkaisevaa tietysti oli, ettei Apulannan Toni vastannut telepaattisiin rakkauskirjeisiini, joten ajattelin antaa muillekin mahdollisuuden. Tapasinkin tämän kouluja kiertäneen miehen, joka oli käynyt lukiota ja ammattikorkeaakin, pyörähtänyt yliopistolla pykäämässä kokonaisen laitoksen ja saanut amiksesta paperit. Kyllä. Näin amiksen enkä akateemikkoa.

Jos en olisi nainut tätä miestä, joka mieluummin tekee kuin tuumailee, olisin jäänyt nipottavaksi, ylivarovaiseksi täydellisyyden tavoittelijaksi. Asuisin luultavasti yksin kaupungissa, koska olisin omistautunut työlleni. Minusta ei olisi tullut opettajaa. Minulla ei olisi kissaa tai huonekasviakaan, koska pelkäisin ottaa vastuuta.

Olisin elänyt harhassa, että elämä loppuu, jos aina ei tule priimaa tai epäonnistuu. Mieheni näytti, että kaikkea voi oppia, välillä täytyy ottaa riskejä eikä epäonnistumista tarvitse pelätä. Tuossa prätkän avaimet. Aja. Jos kaadut, korjataan motska. 

Olisin kuvitellut, että asioita voi tehdä ainoastaan yhdellä tavalla ja tavarat voi ostaa valmiina kaupasta. Ei, ainut oikea vaihtoehto on toteuttaa persoonallinen visio aivan itse. Typerät ideat ovat parhaita. Tehdäänkö jääsauna? Tehdään! Ostetaanko kaivinkone? Ostetaan vaan. Itse ehdotin ponin hankkimista. Siihen ei suostunut.

Mieheni on opettanut minut luottamaan itseeni. Vaikka hän kohtelee minua kuin prinsessaa, hän olettaa, että putsaan hajulukot, kannan pöllit ja harkot, sahaan ja sirkkelöin tarvittaessa tai käynnistän ruohonleikkurin johdoista. Sen sijaan hän on hyvin realistinen siitä, mihin keskittymiskykyni riittää. Näkyvien kohteiden maalaus tai laudoitus ei kuulu minulle. (Ihmeellistä on, että ommellessa olen millintarkka, mutta lautojen ja rimojen kanssa puolenkin sentin heitto on mahdollinen…) Ja hajulukko tarkastetaan, kun olen sen kasannut, vain koska kerran joku tiiviste unohtui välistä.

Luovuttaakaan ei saa, vaikka näyttää miten toivottomalta.  Montakohan mystisestä käynnistysviasta kärsivää varaosa-autoa meille onkaan hankittu? Ja  jokaisen mieheni on lopulta saanut kuntoon. Nämä pitkälliset ja utopistisilta vaikuttaneet projektit ovat opettaneet, että matka on tärkein, ei aina se päämäärä. Tällä kuljetuskalustolla ajatus konkretisoituu silloin tällöin. 

Se, että uskallan kokeilla ja epäonnistua itsekin ja ennen kaikkea ymmärrän, että ihan kaikki eivät saa kiksejä metaforista ja sijamuodoista, on vahvuuteni opettajana. Voin testata opetusideani kotona ja tunnen oloni kotoisaksi amiksella mopopoikien parissa. 

Oli kuitenkin yhdestä päätöksestä kiinni, että emme olisi eläneetkään yhdessä, eikä minusta olisi tullut tällaista. Sain kesätöitä Islannista tuona rakkauden vuonna 17 vuotta sitten. Vastarakastuneena kieltäydyin, sillä kaksi kuukautta erossa tuosta ihanasta miehestä tuntui mahdottomalta. Olisin myös missannut välivuoden pääsykokeet, jos olisin kastellut Reykjavikin hautausmaan kukkasia. Ulkoilutin siis kotikaupungin vanhuksia.

Tuo valinta sinetöi kohtaloni. Ja sen valinnan tekisin aina uudestaan.  Toki uskon, että minäkin olen vaikuttanut häneen. Olemme muovautuneet lähes täydelliseksi tiimiksi. Kykenemme saumattomaan toimintaan ja luemme toistemme ajatukset, jollen ole nälkäinen tai välttämättä halua virkistävää draamaa. Tosin muistelen, että miehelläni oli aiemmin pidemmät hermot.

Categories
Yleinen

Kolme toivomusta

Meillä oli vasta kihlajaispäivä. Tai siis kuulin, että oli. Unohdin. Kuten unohdin myös mieheni syntymäpäivän, joka on sama kuin kihlajaispäivämme. Valitsimme muinoin tarkoituksella saman päivän, että muistaisin. Ei auttanut. Sormuksesta päivä olisi helppo tarkistaa, mutta se ei mahdu enää sormeeni. Ei mahdu muuten vihkisormuskaan, joten unohdan välillä myös olevani naimisissa.

Oli miten oli, yhteisiä vuosia on nyt takana 14. Tosin edelleenkään en usko siihen yhteen oikeaan. Vähiten väärien kanssa täällä joutuu toimeen tulemaan, joskin vaihtelevalla menestyksellä.

Kun olin sinkku, minulla oli kolme toivomusta tulevan siippani varalle. Ensimmäinen toiveeni oli, että narraisimme yhdessä ahvenia kevätjäillä. Meidän ei tarvitsisi puhua mitään. Nykyä odotellessa ukko kävisi hieromassa kylmästä kohmeisia käsiäni omien kämmentensä välissä ja tuikkaisi suukon poskelle. Kuin yhteisestä sopimuksesta vaihtaisimme paikkaa paremmille pilkkiapajille ja kaivaisimme kahvit termarista. Seuraisimme ohitsemme lipuvaa joutsenpariskuntaa ja nyökkäilisimme tietäväisinä toisillemme, että kyllä mekin tuohon pystymme. Kun toinen oikaisee koipensa, niin toinen jää rannalle ruikuttamaan eikä ui vieraissa vesissä. 

Toisekseen toivoin, että voisin kesäiltaisin tanssia ukkokultani kanssa poskivalssia Topi Sorsakosken tahdissa. Jorma Kääriäinenkin kelpaisi. Jossain huutaisi kuikka ja aurinko laskisi mailleen. Sitten juostaisiin paljain jaloin naku-uinnille ja minä kirkuisin, että vesi on liian kylmää ja ukko hämmestelisi kikkelinsä kutistumista rusinaksi.

Kolmaskaan toivomus ei mielestäni taivaita hiponut. Toivoin, että tuleva puolisoni ei voisi vastustaa pullieni tuoksua, vaan tiedustelisi joka päivä töistä tullessaan, voisinko tänäänkin tehdä sitä ihanaa toscatorttua, joka vie kielen mennessään. Ja minä leipoisin – leipoisin niin kuin en koskaan olisi vehnäjauhoja pöllyttänyt.

Mikään näistä ei toteutunut, kun mieheni nain.

Ei sillä, että hänkään olisi unelmiensa prinsessaa saati puolta valtakuntaa naimakaupallaan saanut. Prinsessaa, joka sorvaisi kaverina autotallissa, kuuntelisi metallia ja mussuttaisi Kemalin grilliltä noudettua kebabia. Ukkoparka sai rehuja rouskuttavan iskelmäprinsessan, jonka käsityötaidot pätevät jossain aivan muualla kuin autotallissa. Joten tasoissa ollaan. 

Vaikka emme toistemme toiveita täyttäneetkään, siltikin toisistamme tykkäämme. Ehkä jopa rakastamme. Älysihän se sentään siittää minulle pilkkikaverin ja toscapiirakan syöjät.