Kategoriat
Yleinen

Voiko rakastaa kahta? – käytännöntoteutus

Se tapahtui huomaamatta. Salakavalasti. Ajattelin lakkaamatta sitä toista, uutta ja innostavaa, joka sai minut tuntemaan itseni itsevarmaksi, kauniiksi ja vahvaksi. Levottomuuteni kasvoi, jos jouduin olemaan pitkään erossa. Vieroitusoireet saivat tiuskimaan tietokoneelle, liikehtimään levottomasti ja itkemään väärin avatulle maitotölkille. Ovelana etsin hetkeä, jolloin voisin varastaa hetken itselleni ja sille toiselle. 

Nautin hetkistä, jotka kotona istuin sohvan nurkassa ja kuuntelin elämän ääniä ympärilläni. Mutta jotain puuttui. Vanha tuntui raskaalta. En tuntenut enää olevani kiinnostava tai sulava sormistani. Tunsin oloni vain armottoman tylsäksi. Aloin maatua sohvannurkkaan. Näin oli käynyt ennenkin. Tarvitsin jotain muuta!

Huomasin yhä useammin ajattelevani hikisiä hetkiä sen toisen luona. Punaa poskilla, veren kohinaa korvissa, sormenpäissä sykkivää sydäntä… Kuinka lihakset piirsivät minut uudeksi…

Eikä se ollut ainoastaan fyysistä, vaikka toki ruumini muisti ja kaipasi. Jälkikäteen leijuin ja muutuin hilpeiksi soinnuiksi. Mutta usein sain myös ajatukseni selkiytymään. Arjen harmauttamat ajatukset hajosivat ilmaan tiivistyäkseen kirkkaiksi ja selkeiksi. 

Silloin tajusin sen. Olin rakastunut.

Olen aina ihastunut helposti, mutta vielä helpommin kyllästynyt! Vaadin uutta, jännitystä, haastetta! En usko, että yksi on koskaan tarpeeksi. Olen kohtuuton, tiedän. Vaihdan uuteen, kun kipinä katoaa. Mutta nyt peli on menetetty. Tämä ei ole vain ohimenevää ihastusta. 

Olin kahden tulen välissä. Kumpikin houkutteli minua, kummastakaan en halunnut luopua. En vanhasta, tutusta, joka oli seissyt tukenani aina, auttanut etsimään itseni. Enkä uudesta, joka sai minut unohtamaan keski-ikäistyvän ruumiini ja hidastuvan ajatukseni. Olisko kamalaa, jos… voisin saada molemmat?

Sehän on vaan aikataulukysymys. Minun täytyi vain tehdä tiukka suunnitelma ja pysyä siinä. Time management, kuten lukioaikainen ryhmänohjaajani totesi määrätessään deadlineja deadlinien perään. Saan mitä haluan, kun vain järjestän aikaa. 

Ja järjestin. Aamulla uusi rakkauteni herättelee suudelmillaan uuteen päivään. Sitten tehokas ja turvallinen rutiinihetki vanhan kanssa. Kun tuntuu, että ruumis jumii, vetää hartioita kasaan ja niveliä kolottaa, uusi piristää pikaisella spurtilla tai kehonpainolla, joka saa lihakset tuleen ja… Illalla voi sitten taas käpertyä nautiskelemaan näppäilystä. Jos nautiskelee lasin viiniä, voi ehkä heittäytyä vähän villimmäksi, kokeilla uutta…

Ainut tietysti on, että työ ja perhe tästä kärsivät. Lapset ja mies. Mutta he ymmärtävät. Pakkohan heidän on. He eivät koskaan voi tulla minun ja kirjoittamisen väliin. Korkeintaan hetkellisesti. Vauvavuosiksi. Mutta nyt olen löytänyt vanhan rakkauteni uudelleen ja aion pitää siitä kiinni. Niin kuin liikkumisestakin, joka saa minut tuntemaan itseni vahvaksi, voittamattomaksi ja täysijärkiseksi. Mutta toinen rakkauteni petti, potkaisi polveen kirjaimellisesti: “Unohda, että juokseminen auringonnousun aikaan metsässä on parasta mitä voi tehdä housut jalassa.”  Nilkuttaminenhan ajaakin melkein saman asian.