Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi keski-ikäiset koulu parisuhde teinit Yleinen

Vihreämpi viettelys…?

Harkitsin pitkään kirjoittaako tästä. Tunnen itseni melko moraalittomaksi petturiksi, mutta kuten Tinskukin pohti, ehkä tästä on apua muille samassa tilanteessa kärvisteleville.

Olen havahtunut usein siihen, että katson elämääni ulkopuolelta ja huomannut miettiväni, että tässäkö tää nyt oli. Tulevaisuus ja nykyisyys ovat tappavan tylsänharmaata puuroa, jossa intohimoisimmat hetket saa väitellessä teinien kanssa kotiintuloajoista. Elämän tuomat muutoksetkin tuppaavat tulemaan kysymättä eivätkä kovin toivottuina. Harvenevia harmaita, ruuansulatusvaivoja ja ikänäköä vastaan on turha tapella. Ainoa asia, joka etäisesti saa sydämen läpättämään odotusta, on lasten muutto kotoa. Ja sekin alkaa melko samoin tein itkettää. Vain harvaan asiaan voi itse oikeastaan vaikuttaa ja niihin muutamiin tekee mieli tarttua.

Tällainen pohdinta tuntuu olevan ikäisteni joukossa yleistä. 90 % tuttavapiiristäni on nimittäin antanut muutosten tuulten puhaltaa. Tukan väri vaihtuu, auto vaihtuu, työpaikka vaihtuu, puoliso vaihtuu… tai jos ei vaihdu, ainakin vaihtoehtoa harkitaan vakavasti.

Ja niin minäkin sitten lopulta päätin vaihtaa. Tai en nyt varsinaisesti vaihtaa, mutta hankkia uusia kokemuksia. Enkä minä varsinaisesti etsinyt uutta, mutta kun sattumalta mahdollisuus avautui, päätin kokeilla, kun luvankin sain. Olihan siitä puhuttu, tällaisesta kokeilusta, että kävisi muualla kokeilemassa, mutta ei koskaan täysin vakavissaan. Onhan se melkoinen hyppy, vaatii luottamusta puolin jos toisin. Mutta vakuutin olevani sitoutunut, tämä olisi vain tällaista piristystä ja nykyinen säilyisi jatkossakin primäärisuhteena.

Vaikka tein päätöksen nopeasti, en ihan tuntemattomaan hypännyt. Selvitin taustoja, juttelin entisen kanssa, tarkistin taloudelliset asiat, pohdin logistiikkaa ja aikatauluja. Perhe oli kuitenkin ensisijainen! Hieman läpinäkyvä yritys puolustella, etten täysin itsekäs paskiainen ole…

Pakko myöntää, että vielä tällä hetkellä päätös tuntuu oikealta. Vaihtelu todellakin virkistää. Hellii itsetuntoa, kun on haluttu eikä vain rutiinien kyllästämä itsestäänselvyys. Toki lievää ahdistusta aiheuttaa se, miten pitää yllä mielikuvaa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman rehellisesti. Totuutta olisi hyvä paljastaa vähitellen ja ihastustakin olisi hyvä olla ilmassa, jotta järkytys suloisista luonteenpiirteistäni ei vallan lamauta toista osapuolta.

Huomasin itsessäni myös uusia, hieman pelottaviakin vivahteita. Kun toimintaympäristö muuttuu, sitä huomaa kykenevänsä ihan erilaisiin asioihin. Olen sanonut kyllä asioille, joista kieltäydyin aiemmin miettimättä ja olen huomannut nauttivani niistä. Huomasin myös, että olin juuttunut tietynlaisiin tulkintamalleihin toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista. Turha edes kysyä, kun tietää jo valmiiksi. Uuden edessä joutuu näkemään vähän vaivaa ja se fiilis, kun ihmisestä paljastuu kiinnostavia piirteitä!

Eikä vanhassa mitään varsinaista vikaa ole. Ei ole tarkoitus kokonaan vaihtaa, mutta… vika ei ole sussa vaan mussa. Ollaan vaan oltu jotenkin eri taajuuksilla. Kaipasin vain jotain erilaista, jotain lisää… Ehkä sitä adrenaliinia, vatsanlöysyttävää jännitystä ja käsien tärinää. Viime vuosina ei moista ole ollut tarjolla. Ja kun itse en kestä toistuvuutta edes sen verran, että voisin sukkaparin neuloa yhteen soittoon. Väliin on pakko tehdä jotain muuta. Enkä ole ainut. Onhan tuossa omassa tuttavapiirissäkin niitä, jotka vaihtavat noin kerran vuoteen tai säännöllisesti kymmenvuosittain. Erilaisuus on rikkaus.

Pakko myöntää, että aavistuksen olen kateellinen niille, jotka ovat tyytyväisiä siihen, että tunneskaalasta ovat korkeimmat huiput hioutuneet pois ja päivät seuraavat toisiaan nautinnollisen yllätyksettöminä. Elämä olisi helvetin paljon simppelimpää.

Ja tosiaan, piristinhän minä ammatillisen urani lisäksi parisuhdetta.

Satuin nimittäin vilkaisemaan mieheni ajokorttia. Yllättävän kuuma tyyppi. Kikkara tukka ponnarilla, kimmoisa iho ja yksivärinen parta. Hämärästi tuttu kahden vuosikymmenen takaa.

“Haittaako, jos mie fantasioin tästä miehestä?”

Miestä hymyilytti.

Arvelin vilauttaa miehelle omaa ajokorttia, jos se vaikka saisi kipinöimään toisinkin päin. Muuten hyvä, mutta oma ajokorttikuva oli uusittu pariinkin otteeseen, edellisen kerran vain viisi vuotta sitten, kun kortti oli kadonnut hankeen, joten samaa nostalgista tunnetta ei potretti pystynyt saavuttamaan.

Tilanteen pelasti jälleen äiti. Hän oli kylmäkalleja etsiessään löytänyt nipun ikivanhoja kuvia. Yhdessä hädin tuskin täysi-ikäinen teini-Aikku särppii kahvia. Kapeat kasvot ja haastava katse tiukkaan rajatuissa silmissä. En tiedä, kannattiko miehen muistiin palauttaa aivan kaikkea… Lisäksi loppupäivän luulin tytärtäni itsekseni, niin kovin teinini näytti minulta.  Hämmentävä ruumiinjakautumiskokemus. Ja niin järkyttävän helppoa itsepetosta unohtaa menneet vuosikymmenet ja kuvitella olevansa nuori…  Parempi ehdottomasti näin päin kuin toisinpäin. Käly kertoi nähneensä peilissä anopin, anoppi taas äitinsä.

PS. Arvelin ottaa lapsista kuvia, vaikka luvatta, sillä arvelin heidän kahdenkymmenen vuoden kuluttua arvostavan aikamatkailua nuoruuskuvilla, joissa olisi enemmän kuin nenä, otsa tai käsillä peitetty naama.

Categories
keski-ikäiset Kriisit rentoutuminen

Survival Story: Sori, en oo superihminen!

Valoa kohti!

Kärsin jokin aika sitten melko pahasta unettomuudesta ja/ tai masennuksesta. En tiedä johtuiko unettomuus masennuksesta vai masennus unettomuudesta, mutta elämä oli raskasta ja ilotonta. Missään ei ollut mitään mieltä, kaikki oli merkityksetöntä. Ei jaksanut edes vittuuntua mistään.

Muutamalle läheiselle kerroin miltä tuntuu.

“Pitäiskö mennä lääkäriin?”

Loistava neuvo. Neuvojen vastaanottaminen vaan ei ollut niin loistavaa. Kolmannella kerralla voimia riitti toimintaankin. Vaikka työterveydestä sai akuutisti aikoja puolen tunnin jonossa roikkumisen jälkeen, suurin työ piti tehdä pään sisällä.

“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”

“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.”

“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”

“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”

“Pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”

“Kaikkia väsyttää.”

“Se on vaan asenteesta kiinni!”

Osa kommenteista oli pään sisäisiä, osan kuulin kavereilta. Yhteenveto oli, että lääkäriin meneminen, saikutus ja lääkkeet ovat saatanasta tai ainakin osoitus epäonnistumisesta. Ja totaalisen häpeällistä.

Sori, en ole superihminen vaan otin ne kaikki. Menin lääkäriin, sain saikkua viikon (+ ekstraviikon totaalisen henkisen ja fyysisen resetoinnin tarjoavaan yrjötautiin) ja yöunet rauhoittavat pillerit.

Enkä kadu hetkeäkään. Päinvastoin. Harmittaa, että tarvoin ilottomuuden sumuisessa suossa niinkin pitkään. 

Nyt nautin siitä, että herään ennen kellonsoittoa. Kroppa vaatii aamulenkkiä ja useimpina päivinä kiinnostaa lähteä töihin. Tykkään siitä, että näen eroottisia unia tutuista ja tuntemattomista. Himoitsen suklaata ja hiihtämistä, appelsiineja, salitreeniä ja pallopelejä. Enkä halua välittömästi tuhota ompelusta, joka ei istu ensisovituksessa. Jaksan lukea lasten wilmaviestit, ja maalipurkkiin juossen kissan jäljet lattiassakin alkavat vituttaa.

Avun pyytäminen on välillä vaikea. Mutta onneksi on Aikun ajatusvääristymien korjauspalvelu.

“Lääkärihän pitää ihan tyhmänä, jos sinne menee itkemään.”

Lääkäri on nähnyt niin paljon kaikkea, että suoriutui yhdestä uupuneesta opettajasta rutiinilla.

“Lääkkeet sekottaa vaan kropan normaalin toiminnan.” 

Sehän se on vähän niinkuin tarkoitus, jos hormonitasapaino on pielessä! Aikanaan ajatuskin hormonikierukasta ällötti ja pelotti. Muuttaa persoonan ja kaikkea! Luojan kiitos muuttikin! Sen verran vuoristorataa oli luonnollisen kierron Aikun mieliala. 

“Sehän tarkottaa, että on hullu, jos menee psykologille.”

Eikös kaikki huippu-urheilijatkin käy mentaalivalmennuksessa? Mutta niin… eikös huippu-urheilu ole jonkin sortin  hulluutta…?

“Ei kannata jäädä saikulle, enemmän on vaivaa tehdä ohjeet sijaiselle. Tai sitte joku muu joutuu tekemään lisäduunit omiensa päälle.”

No… sijainen ei ollut korjannut kokeita, joten ne odottivat. Mutta muuten oli tuuraaja selvinnyt ohjeitta. Tervehdyttävä havainto, että en ole korvaamaton.

“Siun pitää olla ottamatta kaikkea ihtees.”

Se, että on elänyt liki 40 vuotta ajatusvääristymien kanssa, että on maailman napa ja vastuussa kaikista ja kaikesta, ei tule muuttumaan yhdessä hetkessä. Ei varsinkaan silloin, kun ei saa nukuttua kuin kolme tuntia yössä.

“Se on vaan asenteesta kiinni!”

Ei. Vaan tähtien asennosta, tuurista ja sattumasta riippuu, näkeekö pilkahduksen elämästä, jolla on merkitystä ja ehtiikö siitä ottamaan kiinni.

“Kaikkia väsyttää.” 

Ehkä kaikkien pitäisi sitten ottaa vähän lepoa? Tavalla tai toisella. Ja kuten mieheni totesi, kukaan ei tiedä miten väsynyt sitä itse kukin on. Mutta alkaa sillä melko hyvä tuntuma olla “vähän väsystä” vaimosta, joka ulisi kaikesta ja räjähteli nitroglyseriiniä herkemmin. Tai oikeastaan posahti kuin diatsoniumtetrasol, se kun ei tarvitse räjähdykseen edes ulkoista ärsykettä.

Tästä voi käydä tsekkaamassa lähtötilanteen.

Categories
Kriisit teinit

Teinin kanssa palloilemassa – elämäni lentiskentällä

Jotkut väittävät, että shakki on pelien kuningas. No, jos niin on, lentopallo on prinsessojen laji. Sen verran pelimenestys vaihtelee päivästä riippuen. Välillä naurattaa, välillä itkettää. Yleensä vi…. kiukuttaa, sillä kilpailuhenkisyyteni ja perfektionismiin taipuvainen luonteeni on vuosien saatossa aavistuksen lientynyt. Aavistuksen.

Männä viikolla erehdyin salille ennen lentopallopelejä. Koska olo oli kuin Peppi Pitkätossulla latasin tankoon vähän enemmän painoja kuin edellisellä kerralla. Hienosti liikkui tanko, mutta kentälläpä ei sitten liikkunut jalka eikä ajatus eivätkä varsinkaan kommunikoineet keskenään.

“Mie en ole koskaan kuullut siun kiroilevan noin paljon!” esikoinen tuumasi erätauolla. 

Melkein hävetti. Eihän se ruma kielenkäyttö kuulu pelikentillekään. Mutta viivojen välissä taannun villi-ihmiseksi, sille ei vaan voi mitään. Jo juniorivuosina tuomari väläytti keltaisen kortin mahdollisuutta, kun pallo meni sentin verran pitkäksi tai kaksi leveäksi ja artikuloin huolellisesti muutaman voimasanan.  

Mutta kyllähän se ottaa luonnon päälle, kun peli kentällä alkaa muistuttaa elämää kentän ulkopuolella. 

Jos pallo jää huojumaan verkon päälle, se on satavarma kummalle puolelle se putoaa. Väärälle.

Välillä taas lihakset on lämpöisinä ja hermoradat herkillä, että kenttä on vaan liian pieni. Taitoa on kerrankin enemmän kuin tuuria, mutta elämän realiteetit rajoittavat itsensätoteuttamisen alan pieneksi. Turhauttavan pieneksi.

Pallo lentää takaseinään, sivuseinään tai kimpoaa kattoon. Polvet on mustelmilla ja rystyset palovammoilla, kun tämä wannabe-passari yrittää kiivetä seinälle pallon perässä. 

Lopulta ei edes huvita yrittää.

Toki syy saattaa olla, että vakkarikenttäni on rakennusteknisistä syistä muutamia metriä liian lyhyt ja ainakin metrin liian kapea. Siro harjakatto viistää sen verran matalalle, että takakentällä ei kannata hypätä kovin korkealle.

Luonnollisesti tilanne ei parane normikokoisella kentällä. Silloin saisi teoriassa toteuttaa itseään, hakata palloa kaikin voimin ilman pelkoa liian tiukoista rajoista. 

Käytännössä havahtuu siihen, että ei sitä potentiaalia taidakaan olla isoon maailmaan.

Ensimmäinen erä menee yleensä totutellessa rajoihin, jotka ovat yllättävän kaukana toisistaan.  Joukkuetovereiden kannustuksessa alkaa olla epätoivoinen sävy, kun viideskään syöttö ei yllä verkolle asti. Takarajan ylityksestä ei ole pelkoa.

“Näkee, että oot tottunut pelaamaan pienellä kentällä. Niin on kepeä kosketus.” 

Ja minä kun pelasin kaikella voimalla ja kaikella taidolla. Mutta ei se sitten riittänytkään edes verkolle asti.

Mutta kuten elämässä, päätän jossain vaiheessa, kaikesta huolimatta, vetää täysillä. Pistää kaiken peliin. Jännitän vatsan, valitsen suunnan, heitän pallon ilmaan. Tunnen miten energia virtaa käsivartta pitkin, kämmen läiskähtää pallon pintaan. Käsivarren alla allit tutisevat iskun voimasta. 

Kyllä se nyt lentää. 

Lentää. Oman puolen sivurajasta seinään. Ei olisi lentänyt edes verkon yli, jos olisi vaikka sinne suuntaan lähtenytkin.

Story of my life.

Elämän rajallisuus ja vastaanpanematon kiertokulku näkyy sekin lentopallokentällä. Ei siinä, että pallo lyhyen lennon jälkeen iskeytyy lattiaan ja kuolee. Eikä siinä, että on aina uusi pallo, uusi erä tai uusi pelipäivä. Ei, vaan siinä, että itse ei enää kykene. Yhä useammin havahtuu siihen, että vaikka kuinka kalkuloi lähestyvän pallon lentorataa, pallo ehtii maahan ennen kuin itse on hievahtanutkaan. Verkolle hyppääminen keski-ikäisenä kolmen lapsen äitinä on sekin yllättävän rankkaa. (Yksi lisähuomio Tinskun listaan.)

Toisinaan taas olo on kuin koulubussilla, joka valuu jäiseltä tieltä penkkaa kohti. Samoin oma ruumis etenee palloa kohti, vaikka aivot ja pelikaverit huutavat vieressä, että “OUT!” Silti ne sormet on tungettava väliin, kun viesti ei vaan välity johtoportaasta toteutuspuolelle. Välillä vastustaja vaan vippaa pallon vikasuuntaan tai täysin mahdottomaan paikkaan ihan kiusallaan.

Pienistä pelivammoista toipuminenkin kestää keski-ikäisellä. Näpsäkkä nosto vasemman käden nimettömällä oireilee koko kämmenessä viikkoja teippailusta huolimatta. Huolimaton syöttö taas juilii alaselässä ainakin kuukauden. Ja ne henkiset traumat…

Mutta pahinta on, kun tajuaa oman lapsen seisovan verkon vastakkaisella puolella. Vaikka olen kuvitellut napanuoran joustavan melko lailla pitkälle (lapseni voivat olla eri mieltä), tämä oli liikaa. Siellä se oli verkon väärällä puolella vastustajan leirissä. Lautapeleissä sama kilpailuasetelma ei tuntunut niin pahalta, kun pentu istui vieressä ja varasti pelimerkkejä, mutta nyt lapseni oli aloittanut elämänsä ilman äitiä. Tai tässä vaiheessa äiti sen tajusi. 

Olisin itkenyt, jollei erä olisi alkanut. 

Seuraavassa hetkessä esikoiseni erillisyys tuli entistä selvemmin esiin. Tuosta vaan tuo kymmenen tuumaa itseäni pitempi paviaani torjui heittoni, jonka kerrankin olisin saanut verkon yli. 

Perkele. 

Tämä toistui noin tsiljoona kertaa. Lapsukaiseni myhäili ivallisesti verkon läpi, itse kävin läpi pääni sisä- ja ulkopuolella kavalkaadin erinäisiä ärräpäitä.

Pelikentällä olin ensisijaisesti voittoa tavoitteleva pelaaja, mutta pukkarissa tunsin jo äidillistä ylpeyttä pienokaisestani, joka vielä edellisenä talvena oli vihannut lentopalloa. Rippileirillä on oikeasti suuri merkitys aikuistumisessa.

Lentopalloepisodi muutti radikaalisti suhdettamme. Seuraavana viikonloppuna pystyin nimittäin nukahtamaan ennen kuin teini tuli kotiin iltajuoksuilta. Enkä herännyt kertaakaan yöllä tarkistamaan oliko eteisen lattialle ilmaantunut kenkiä. Aamulla kyllä vilkaisin, oliko Whatsappiin tai lähikylien FB-ryhmiin tullut millaisia viestejä. 

Lentopallolla on siis merkittävä, joskin ristiriitainen asema elämässäni. Yritin tätä selittää miehelleni.

“Lentopallo on niinku lapset. Mie rakastan sitä, mutta voi tsiisus, että se osaa olla ärsyttävä. Ei vittu tottele vaikka kuinka hakkais!”

“Kultsi, miettipä vielä tuota vertausta…”

Categories
arki keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Mistä tunnet sä keski-ikäisen?

 Sain viikko sitten tekstiviestin parhaalta ystävältäni:

”Miusta on tullu keski-ikäinen: katon vaalien puheenjohtajatenttiä😆.”

Tunnustin itse tehneeni juuri MTV:n vaalikoneen ja saaneeni sopivaksi ehdokkaaksi reilusti keski-iän ylittäneen urospuolisen kristillisdemokraatin.

Tästäkö se alkoi? Alamäki.

Huolestunut olin myös konkreettisista alamäistä, joita olin ryhtynyt laskemaan tänä talvena suksilla. SUKSILLA. MINÄ. En tiedä pitäisikö kuitenkin olla enemmän huolissaan asu- kuin lajivalinnasta:

Viikko sitten piti lähteä hiihtoloman lopuksi bilettämään ja vetämään vähän vinkkua. Erehdyin kuitenkin vetämään ennen h-hetkeä kaksi koiranruualta näyttävää vegemakkaraa, jotka veivät ruokatorven ja suolen niin solmuun, että rintalastan ja selkärangan välissä tirisi tauotta 24 tuntia, enkä voinut kuvitellakaan hytkyväni Portion Boysin tahdissa. Sinänsä bändin sanoitukset kuvasivat hyvin olotilaani:

Oli Jacksonii, Toni Braxtonii

Vuodesta toiseen pelkkää äksonii

Kumpa oiskin voinut ymmärtää

Mikä on mun määränpää

Viime viikolla huomasin selailevani työpäivän päätteeksi instaa ja katsovani suu auki kaakeleiden puhdistusvideota. Ennen kuin huomasinkaan, olin tilannut nettikaupasta siivoussaippuaa ja imurointipuuteria. Oikeasti, what the fuck? Toisaalta, robotti-imurimme Jorma saattaa hyvinkin innostua tulevista jauhobileistä. Tuskin maltan odottaa!

Keski-iässä saattaa myös havahtua siihen, että edes rutiinit eivät pelasta kypsynyttä kohtaloltaan. Pari päivää sitten kävin saunassa ja lähdin jäähylle. Tuntia myöhemmin aloin hampaita pestessäni ihmetellä peilikuvaani. Miksi tukkani ei ollut märkä? Sitten välähti – olin unohtanut mennä takaisin saunaan ja pestä itseni. Sen sijaan olin vetänyt yökkärin päälleni, tehnyt vähän iltapalaa ja katsonut norjalaista kohusarjaa hikisine hiuksineni.

Pari päivää aikaisemmin olin päättänyt mainita muistiongelmistani ja tarkkaavaisuuden pulmistani työterveyshoitajalle, mutta hoitajan luo päästyäni en enää muistanut mitä piti ottaa puheeksi, sillä tarkkaavaisuuteni ei tähän enää riittänyt.

Ei riitä muuten enää sietokykykään. Kun ikää alkaa tulla, ei viitsi enää niellä kaikkea paskaa. Viime perjantaina marssin tomerana silmälasiliikkeeseen tekemään reklamaatiota. Oikeasti, milloin viimeksi olisin valittanut jostain tuotteesta? Eikö se ole joku pikkusieluisten puumien juttu?

Odotin liikkeessä vuoroani ainakin varttitunnin selässäni raskas reppu ja käsissäni nurkista repeytynyt biohajoava pussi, jossa kiikkui yhdeksän ruukkua juuri istutettuja ituja ja versoja (älkää kysykö miksi) ja joka valutti multaa liikkeen lattialle. Kun vuoroni vihdoin koitti, äänensävyni saattoi kuulostaa siltä kuin vaginassa olisi hiekkaa, vaikka oikeasti haarojen välissä olikin multaa.

– Nää lasit on ihan paskat. Maksoin näistä melkein viisisataa eikä nää pysy päässä. Piti kaivaa vanhat lasit käyttöön ja käytän yhä enemmän piilareita, joten ei ihan mennyt maalin tämä hankinta.

Myyjä nosteli hiukan kulmiaan sanan paska kohdalla, mutta ei ollut muuten moksiskaan – ehdotti pintasäätöä ja silikoonia extrahinnalla. Yritin pysyä ilmeettömänä, mutta myyjä arvatenkin luki kasvoiltani mietteeni “PITÄÄKÖ MINUN VIELÄ MAKSAA EXTRAA PASKASTA??!!”

Kun lähdin liikkeestä, vitutti valtavasti. Kotona avauduin aviomiehelleni huonosta palvelusta ja tuotteesta. Empatiaa ei juuri herunut.

– Itsehän sinä ne lasit valitsit. Ei se auta, jos menet haukkumaan myyjät lyttyyn. Ei minun saamassa palvelussa eikä laseissa ole mitään moitittavaa. 

– Mutta minun laseissani on moitittavaa, enkä minä ketään ole haukkunu!! Saatoin aloittaa epäasiallisesti, mutta lasejani minä haukuin. Kai mullakin joku kuluttajansuoja on oltava, jos en voi käyttää maltaita maksavaa tuotetta! Olis sama ollu sytyttää pääsiäiskokko niillä rahoilla!!  

– Aika vaikeeta tulee olemaan valittaminen.

– Jumalauta sie et koskaan ole minun puolella!! Oon valmis viemään tämän vaikka oikeuteen, jos nää ei edelleenkään pysy päässä!! Ihan periaatteesta, huusin itku kurkussa ja jatkoin:

– Sama asia jos rakastun johonkin ihanan tuntuiseen mieheen ja vedän sen päälleni, mutta se onkin ihan käyttökelvoton tai paljastuu viikon päästä narsistiksi.

– No tuo nyt ei ole millään tavalla verrattavissa silmälasien ostoon.

– TÄYSIN sama asia! Voi miehenkin palauttaa. Sama jos ostan viidentoista tonnin Audin ja pääsen sillä vaan sata metriä eteenpäin. Pitääkö vaan tyytyä siihen, että kosla seisoo koristeena pihassa??!!

Koska en saanut keski-iän ilmeeseeni päivitystä silmälaseilla, päätin siirtyä kohentamaan kuontaloani. Katsoin eräänä iltana kivan instavideon kauniista lainekiharoista ja päätin kokeilla samaa kotona ennen töihin lähtöä. Laitoin laineraudan lämpenemään ja jaoin odotellessa tukkani tasaisiin osioihin. Kun aloin kihartaa ensimmäistä suortuvaa, rauta osui oikeaan poskeen ja poltti ihooni punaisen läikän. AUTS! Jatkoin piippaamista kivusta huolimatta, mutta hetken kuluttua käänsin toisen posken ja iskin vielä isomman polttomerkin vasemman silmän alle. Jumalauta että KOSKI. Hain pakastimesta hernemaissipaprikat ja pitelin pussia poskellani juuri kun mies kömpi makuuhuoneesta vessan ovelle. Hän katsoi näkyä ja pudisteli päätään nauraen:

– Ei kyllä ikinä tiedä miten aamu sinun kanssa alkaa tässä residenssissä.

– Elä naura, menee siun piikkiin, kun mustelmat poskilla kuljen.

– Veikkaan että sympatiat on kuitenkin minun puolella, mies totesi ja kaiveli pian pakastimesta oikean kylmäpussin.

– Ootas mie etin vielä sideharson niin voidaan vetää se täältä korvan takaa tähän poskelle ja pussi sinne alle, niin pystyt opettamaan samalla, ukko visioi.

Otin kiitollisena vastaan pussin, mutta sideharson jätin kotiin.

Ei naurata. Kiharointiin liittyvät kokeilut jätän vastedes niille, joiden käsi ei vielä vapise.

Vaan on noilla keski-ikäisillä miehilläkin oikkunsa. Aikku pyysi pari viikkoa sitten arvuuttelemaan, mitä hänen rakas aviomiehensä oli tällä kertaa hankkimassa. Vinkiksi armas ystäväni antoi, että kyseessä ei ollut lentokone. Ehdotin resiinaa ja mies kuorma-autoa. Pian Aikku paljasti oikean vastauksen:

– Hevonen. Meille ei pitänyt tulla IKINÄ KOSKAAN YHTÄÄN MITÄÄN eläintä, mutta nyt alkaa tulla halvemmaks ostaa oma koni kuin ratsastuttaa vieraalla.🙈

Ihan tätä en olisi arvannut tulevaksi. Enkä sitä, että pari päivää myöhemmin oma miehenikin alkoi puhua pehmoisia eläinkunnan edustajista.  

– Mie haluun ankan.

– Ankan?? Ootko tosissas?

– Ne on hirveen söpöjä. Kato nyt, mies sanoi ja näytti ankkavideon, jossa ankka taapersi kylpyhuoneessa pyrstö keikkuen. 

– Tulee kissankin kanssa toimeen. Kato nyt nää nukkuu vierekkäin!! Tiesitkö että nää polveutuu sinisorsista? mies kysyi into piukeana.

Enpä tiennyt en.

Näköjään kun tarpeeksi pitkään elää, oppii joka päivä jotakin uutta. Niitä kuuluisia keski-iän etuja.

Tästä päivästä lähtien lupaan

Meen satalasissa kuntoni mukaan

Vaikka alkaa ikää tulla

Ei se hidasta vauhtia mulla

Ylämäki elbäris alamäki on

En lannistu, oon voittamaton

Show must go on

Elämän ABC – Portion Boys

********

On se Aikkukin sulatellut kypsymistään: Vanhenemisen salaisuus: 40 is the new 20!

Categories
kaaos keski-ikäiset Kriisit parisuhde perhe

Vapise Supernanny! Tässä tulee kasvatusvinkki nro 1!

Kaikki hyvät vanhemmat ovat varmasti kokeilleet kiristyksen, lahjonnan ja uhkailun pyhän kasvatuksellisen kolminaisuuden. Tähän löysin täydentävän neljännen elementin eräänä viikonloppuaamuna, kun koin lievän hermoromahduksen. Yö oli mennyt poikkeuksellisesti nukkuessa, mutta jokin ei ollut kohdallaan. Vuorokauden päästä tiesin yrjötaudin vietelleen limakalvojani, mutta tässä vaiheessa tulkitsin olotilani perinteiseksi vitutukseksi. 

Kyhjötin olohuoneen nojatuolissa ja siemailin pahvilta maistuvaa aamukahvia. Aurinko ei ollut noussut vielä, mutta kirkas päivä oli tulossa, niin sameana hohtivat ikkunat. Pölyä ei tasoilta voinut erottaa limpparintahmalla levyyn liimattujen astioiden, kynien, kynsisaksien, laastareiden, parittomien sukkien ja karkkipussin riekaleiden alta, mutta tiesin sen siellä olevan. Kissa pyöri haloista karisseissa roskissa, lattialla koirasta karisseet karvatupot jahtasivat toisiaan. Piski itse istui vieressä ja vinkui lenkille. Keittiössä tiskit oli kasattu huojuviksi torneiksi ja kodinhoitohuoneessa pyykkivuori oli jo romahtanut lattialle. Lämpötila huiteli sisätiloissa vähän päälle kymmenessä eikä polttopuista vastaava pentu ollut kotona.

Kuulin kuinka korvien välissä pinna kiristyi kitisten äärimmilleen ja pamahti sitten kivuliaasti ohimoille. 

“Miksi aina minä! Mie siivoan… pesen…. siivoan… lenkitän… kannan…. Miks aina minä! Kyllä mie tiiän, että te ootte kipeitä, mutta mie… en… Ja nyt mie lähen hiihtämään!”

Oikeastaan oli positiivista, että uni oli harjannut amyloidia aivoistani siinä määrin, että kykenin marttyrointiin.

Mies ei sanonut mitään, mutta ilme kertoi kaiken. Suksin siis kuusikkoon naama räässä ja kyyneleissä. Ei, suksi ei luistanut, hartioita pakotti, mutta loppujen lopuksi aurinko teki ihmeitä tai ladun varresta yhytetty kaveri.

Kun tulin kotiin, oli koira lenkitetty, lattiat imuroitu, keittiö tyhjennetty  ja vessa siivottu. Suolavesi valui jälleen poskille. Tällä kertaa onnesta. 

“Anteeksi! Te ootte ihania! Ja mie ehkä tartteen miun aamulenkin.”

“Niinpä! Mie jo lapsille sanoin, että mitä helvettiä sie siihen jäit aamulla pyörimään, kun siun pitää päästä heti pihalle. Heti.”

Mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni puolison, joka tunnisti tarpeeni paremmin kuin minä itse?

Sitten iski syyllisyyden tiskirätti vasten limaisia ja turvonneita kasvoja. Varoittamatta räjähtelevä äiti traumatisoi lapset! Niistä tulee hyväksikäytettäviä miellyttäjiä, hermoheikkoja toisten mielialojen ilmapuntareita! Vaikka kuinka jälkikäteen anteeksi anelisin, syntyneitä vaurioita se ei korjaisi. Tai sitten ne alkavat pikkurikollisiksi saadakseen huomiota, jota eivät ylikuormittuneelta äidiltään saa. Paitsi teini, joka välttelee ammattimaisesti kaikkea huomiota.

Ei auttanut, vaikka kuinka toistelin mielessäni, että kaikki vanhemmat traumatisoivat lapsensa tavalla tai toisella. Syyllisyys oli piinaavaa.

Kuopuksen valmistama lounas piristi olotilaani, mutta aurani saattoi silti hohtaa hitusen negatiivisena.

“Äiti?”

“Niin?”

Tenava katsoi minua pää kallellaan ja mietti.

“Ehkä mie kysyn kuitenkin huomenna.”

“Ei, kyllä mie nyt jaksan kuunnella.”

Lapsi harkitsi hetken ja puisteli sitten päätään. 

“Ei, kyllä mie varuilta ootan huomiseen.”

Seuraavana aamuna kuopus toi aamukahvin sänkyyn. 

“Tässä. Siun kannattaa juoda tää täällä, ettet samalla kato mikä kaikki on sotkussa. Ja sitten lähdet heti lenkille.”

Lapsi kaivautui kainaloon. 

“Traumatisoiduitko sie, kun mie silleen eilen kiukkusin?” 

“En. Se on ihan ok, että sie välillä raivoat. Muuten me ei saatas mitään kotitöitä tehtyä. Mutta ens kerralla huuda sitten kun velikin on kotona.”

Categories
keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Nyt ei naurata.

Muutaman hyvin valvotun yön jälkeen arki on helppoa kuin umpihankihiihto plussakelissä. Mutta jonkun on tehtävä latua…

Kohtalon oikusta, tai etuajassa pysäkin ohi ajaneesta bussista johtuen, ajelimme teinien kanssa koululle. Radiossa soi nykymusiikki, nuorta ja imelää tunteenpaloa, valvottiin öitä ja rakastettiin kiihkeästi. Kyynisenä keski-ikäisenä oli pakko kommentoida.

“Nii, tiesitkö, että silloin 20 vuotta sitten me valvottiin isäs kanssa ja juteltiin aamuyölle. Ei nukuttu tuntiakaan.”

Lapseni hiljaisuus huokui tiivistynyttä kiinnostusta, joten jatkoin.

“Ja nyt isäs käskee miun olla hiljaa, jos yritän jutella.”

“Ihan varmasti alkaa vituttamaan pitemmän päälle”, tuumi lapseni. En epäillyt hetkeäkään, että teini olisi viitannut öiden valvomiseen, vaan todennäköisemmin taipumukseeni keskustella asioista. Märinään, kuten teini puheeseeni useimmiten viittaa.

Vaikka tässä vaiheessa elämääni valitsen 100 kertaa mieluummin nukkumisen kuin öisen rupattelun, viime aikoina olen kaivannut juttuseuraa. Jostain syystä sisäinen kelloni haluaa herättää minut kolmelta aamuyöllä, minkä jälkeen nukahtaminen onkin täysin mahdotonta. Ja muu perhe nukkuu. Poislukien tietysti matolle oksentava koira ja kukkaruukkuun kuseksiva kissaa. Aikani kuluksi raapustin varman testin, jolla voi testata tieteellisesti kuinka kauan on oikeasti on unessa.. eiku valvonut.

Oletko valvonut öitä? Tällä luotettavalla testillä selvität, onko unettomuutesi kertakokeilu, kausiluontoista vai toistaiseksi voimassa oleva?

Valitse sopiva vaihtoehto.

  1. Kaverisi kertoo hulvattoman tarinan taistelustaan automaattiovien kanssa. Kuinka reagoit?

a) Käkätyksesi vaihtuu hysteeriseksi kikatukseksi ja lopulta äänettömäksi hytkynnäksi. Vedet valuvat silmistäsi ja lantionpohjalihaksesi työskentelevät äärirajoilla.

b) Vedät suupielet kuuliaisesti korviin. Alahuuli vaikuttaa kohtalaisen rennolta, mutta silmiin asti ei hymy yllä. Vilkaiset ikkunaan, jossa peilikuvasi paikalle heijastuu Jack Nicholson. Et ymmärrä, mitä hauskaa jutussa on, mutta tiedostat, että on sosiaalisesti fiksua reagoida.

c) Et jaksa nauraa, saati reagoida.

2. Olet poistumassa kotoasi roskista pidemmälle ja vilkaiset peiliin. Kuinka reagoit?

a) Roiskit kylmää vettä naamalle ja sipaiset vähän ripsaria. Kyllä se ehkä…ei niinku millään jaksa mitään luomivärejä.

b) Silmien alla on sinertävät ilmatyynyt, joka sopii kivasti heleän harmaan ihon värin kanssa. Kirkasta huulipunaa! Se kiinnittää huomion toisaalle. Vilkaisu peiliin paljastaa, että meikkivinkit on selkeästi saatu Jokerilta… 

c) Et jaksa meikata, koska vituiks menee kuitenkin. Joku saattaa säikähtää, mutta et jaksa välittää.

3. Kuinka kuvailisit olotilaasi?

a) Silmien takana sirisee ja sydän hakkaa. Suustasi tulevat äänteet muistuttavat etäisesti puhetta, mutta tyypillisesti puheeseen kuuluva logiikka on hukassa.

b) Silmien takana tuntuu golfpallo, joka pullistaa silmiä. Havainnointikykysi rajoittuu liki optimaalisesti yhteen asiaan kerrallaan, mutta siirtymät ovat mahdottomia. Havahdut useita kertoja päivässä siihen, ettet tiedä mitä olit tekemässä tai minne menossa. 

c) Ajatukset kimpoilevat kallon sisällä, mutta ne palaavat samaan pisteeseen. Arkiaskareiden välttely ei onnistu, koska et ymmärrä mitä pitäisi vältellä.

4. Millainen suhteesi on ruokaan juuri nyt?

a) Tekee mieli suklaata, limpparia, keksiä ja pullaa. Tiedostat itsekin, että se on vain väsymys, joka huutelee. Ohitat keksihyllyt, mutta kotona nuolet tomusokeripaketin pohjia. 

b) Vetäiset puolikkaan suklaalevyn, pari keksiä ja hillomunkin,  jonka jälkeen ryvet itsesäälissä ja tunnontuskissa. Syöt sitten toisen puolikkaan fazerista.

c) Kaupassa käynti ei ole koskaan ollut näin helppoa ja halpaa. Herkkuhyllyt eivät houkuttele.

5. Kuinka treeni sujuu?

a) Ei kiinnosta yhtään. Sohva kutsuu, mutta kukaan muu tässä talossa ei lenkitä koiraa, siivoa, kanna halkoja… 

b) Postilaatikolla käynti ja Fitness-päiväkirjat suoratoistosta riittää treeniksi.

c) Tajuat luovuttaa treenin, kun kahvakuula lentää kädestä neljännen kerran ja salikamu käskee laittamaan kuulan pois.

6. Tulet väsyneenä töistä kotiin. Oven eteen ovat tipahtaneet kahdet kengät, loput on potkittu kasaksi sivummalle ja kuorrutettu takeilla ja pipoilla. Miten reagoit?

a) Saatana eikö kukaan tässä taloudessa voi laittaa tavaroitaan paikalleen?! Kiukkuilet keskenäsi ja järjestelet eteisen kenkäkaaoksen, jonka jälkeen palkitset itsesi palasokerilla.

b) Kiljut, karjut ja vahingoitat pikkuvarpaasi potkaistessasi eteisen lattialle jääneitä maihareita. Tämän jälkeen jälkikasvu siirtää tavaransa kasaan toisiin koordinaatteihin huomaamattomasti kuin vieraan vallan agentit. Itkeskelet syyllisyydentunnoissasi sohvalla, kunnes vitutus keittiön pöydälle kasatuista astioista voittaa. Here we go again…

c) Ai mikä koiranpaska oli eteisen lattialla? Varmaan sama joka haisee sukissasi… Kai joku sen paskan siivoaa…

7. Suhteesi kahviin ja muihin laillisiin piristeisiin?

a) Valvotun yön jälkeen ekstrakuppi kahvia käynnistää autopilotin. Katsellaan sitten tarvitaanko välikahvit ennen päiväkahveja.

b) Kahviin kuluu viikossa enemmän rahaa kuin bensaan, vaikket hienostelumokkaa juokaan vaan halvinta X-traa.

c) Oksettaa koko kahvi. Viimeksi silloin, kun oli yrjötauti ja kun… olin raskaana…. vittu.

8. Mikä seuraavista esimerkeistä vastaa suullisen ilmaisusi tasoa?

a) Tunnin alussa on hyvä toivottaa opiskelijoille “Hyvää yötä!” Tulipahan taas todistettua, etteivät  ne kuitenkaan kuuntele…

b) Etsit elokuvalippua huoneesta 34, jossa ystävällinen henkilö ohjeistaa sinut rakennukseen 3A hakemaan etsimääsi parkkilupaa.

c) Se juttu, kun metsästetään eläimiä, jos niitä on liikaa.(=kannanhoito) Bändin äänet ei kaikki ollu tasapainossa (=miksaus) ja Se juttu, johon laitetaan ruokaa. Ei kattila, vaan missä on kylmä.  (= jääkaappi). Tässä vaiheessa lounasseurasi vilkuilee kelloa paniikinomaisesti.

9. Kuinka reagoit perheenjäsentesi, kavereiden ja työkavereiden puheeseen?

a) Olet niin kiukkuinen, ettei kukaan edes puhu sinulle. 

b) “Mitä?” Mitä sanoit?” “Mie en tajunnu?” “Sanotko uudelleen?”

c) “Mmm.” “—-”

10. Mikä seuraavista kuvailee muistiongelmiasi parhaiten?

a) Nimität eturivin Eetua Severiksi kuusi kertaa samalla tunnilla. Et edes tunne ketään Severiä. 

b) “Monelta te olitte tulossa hakemaan?” Unohdat lapsesi seurakunnan kerhoon. Miten kiitollista, että se on teini eikä taapero.

c) Pahoittelet lapsen opettajalle, että unohdit tulla tapaamisen, joka on ensi viikolla. 

11. Kaverit suunnittelevat illanviettoa. Miten toimit?

a) Väsyttää hitosti, mutta illasta tulee huippuhauska! Muistat laittaa miehelle viestiä 21.20 “Tuun viimestään puolille öin!” ja kello 2.49  “Menee vielä hetki… Tuutko hakemaan?”

b) Kamuat paikalle, mutta poistut kymmeneltä. Pakko päästä nukkumaan… Katso kohdat 1,3, 8 ja 9.

c) Jäät kotiin, koska et jaksa ihmisiä. Vietät aamuyösi liskojen kanssa joka tapauksessa.

12. Kuinka olet koettanut ratkaista ongelmaa?

a) Menet illalla ajoissa nukkumaan ja juot rauhoittavaa teetä villasukat jalassa. Riippumatto on hankinnassa.

b) Melatoniinia! Olet laskenut makuuhuoneen lämpötilan +13 asteeseen.

c) Toistelet keskellä yötä ja-sanaa. (Katso täältä miksi.) Muut konjunktiot ovat aivan liian latautuneita.

Eniten a-vastauksia. 

Valvottuja öitä lienee vähemmän kuin lasten vauva-aikana. Ehkä yksi tai kaksi, ei enempää kuin neljä. Mene tänään ajoissa nukkumaan. Käy ulkona sopivasti ennen uniaikaa. Syö hyvin, ei liikaa. Piilota puhelimesi ja sulje telkkari hyvissä ajoin. Aamulla on päivä uusi! 

Eniten b-vastauksia. 

Viikko valvontaa takana. Todennäköisesti viinakaan ei auta, jos ei kamomillatee ja melatoniini. Suosi autolla ajaessasi tavanomaisia reittejä kodin ja työpaikan välillä. Asioi tutussa kaupassa. Älä tapaa uusia ihmisiä tai jos tapaat, älä puhu mitään. 

Eniten c-vastauksia. 

Olet valvonut todennäköisesti jo viikkoja, ellet kuukausia. Kognitiiviset taitosi ovat heikentyneet ja sinun ei kannata käyttää moottoroituja ajoneuvoja eikä liikkua ihmisten ilmoilla. Voit kärsiä myös keskivaikeasta masennuksesta, vaihdevuosista tai yllätysraskaudesta. 

Categories
arki kaaos keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Häpeällinen kotihäpeä

(Julkaistu ensimmäisen kerran 27.10.2021)

Ei meidän koti. Mutta voisi olla.

Pari viikkoa sitten kutsuin kaverin kylään niin kuin tapana kuuluu: tule ihan millon vaan, kaikki käy. Tosiasiassahan kaikki ei todellakaan käy, pitää leipoa, tai ostaa marketista kääretorttu ja pahoitella, kun ei ole ehtinyt leipoa tai että “tästä tuli nyt vain tämmöstä”. Sitten pitää siivota,  imuroida, harjata jarrutusjäljet pöntöstä ja kiillottaa tiskipöytä. Ja pahoitella, kun “täällä on vähän tämmöistä”. 

 Ja niinhän siinä kävi, että ystävättäreni  ilmoitti illalla klo 22 tulevansa seuraavana aamuna  kylään. En ollut valmistautunut lainkaan, peruskauppareissukin oli jäänyt välistä ja siivoaminenkin oli unohtunut. Koska olin jotakuinkin sippi, uupunut ja väsähtänyt, en jaksanut stressata. Kaveri oli oikeastaan ystävä, jonka uskoin hyväksyvän sotkun ja saastan. Opettelisin hellittämään neuroottisuutani ja hyväksymään, että aina ei voi kyetä täydelliseen menyyseen tai siivoukseen. Tai opettelisin hyväksymään, että minä en siihen pystynyt. 

Tervetuloa! Kyllä käy! 

Katsoin lattialla levittäytynyttä kissanhiekkaa, raadeltuja pahvilaatikoita ja nuhjuisia villalankamyttyjä. Olohuoneen nurkassa ratsastuskypärä, eteisessä metsästysreppu, sohvan alla kuopuksen kolme asukokonaisuutta. Kolmen kokoisia tassunjälkiä lattialla, raadellun vessapaperirullan jäänteitä. Kuuden kissanpennun, kolmen lapsen ja tee-se-itse-miehen taloudessa siivoaminen on turhempaa kuin lumenluonti lumisateessa. Ja siihen jos lisää wannabekäsityöintoilijan, peli on menetetty. Olikohan ystävättäreni valmis tähän? Pitäisikö varoittaa tai ainakin pehmentää järkytystä, en nimittäin mitenkään ehtisi siivota.

Kilisevä tonttuhattu ravasi olohuoneen halki häntä pystyssä. Kuusenpallot kopisivat portaissa ja kohta hopeinen koristenauha kirmasi pölisten perässä. Kulkusten kilkatus ei kuitenkaan luonut lokakuun hämärässä joulutunnelmaa.

“Varoitus, meillä ei ole sitten siivott…” Olin huomaamattani alkanut kirjoittaa viestiä. Mitä hittoa! Minähän päätin olla oma itseni ja seisoa sotkujeni takana ylpeästi. Olin juuri lukenut Hesarista Oona Laineen artikkelin kotihäpeästä ja olin päättänyt, etten siihen sortuisi. Varsinkin, kun en nyt jaksanut ja ehtinyt puunata, töitäkin piti yrittää tehdä aamulla. Pyyhin viestin pois. Kolme minuuttia myöhemmin aromaattinen kissankakan tuoksu leijaili nenääni. Tartuin puhelimeen: “Meillä on sitten kissanpentuja…” Kyllä kaverini sen tiesi, siksi hän oli tulossa. Pyyhin viestin pois. Kun on pieniä talossa, asiat eivät vaan luonnistu. Minulla ei kyllä luonnistunut muutenkaan. 

Aamuyön levottomina tunteina suunnittelin tehokkaan pikasiivouksen, joten aamulla tyhjensin peikon raivolla tiskikoneen itse enkä valittanut siitä lapsille. Sitten lapioin eteisen kenkämereen kulkureitin ja imuroin hiekat lattialta ennen kuin ehdin aamupalalle. 

Hampaita harjatessani havaitsin peilissä hammastahnaroiskeita. Mutta hei, kenelläpä ei? Rohkeasti nyt käsi ylös kenen peilissä on joskus ollut! Ja sitten käden voivat laskea ne, jotka eivät aina heti välittömästi tahnapisaroita pese pois. (Ne, jotka pyyhkivät, voivat pitää kättä edelleen ylhäällä. Teillä riittää voimaa hauiksessa ja muissa hinkkauslihaksissa.)

Hymyillessäni pilkulliselle peilille pohdin laittavani ystävättärelleni varoituksen, että täällä haisee kissanpissi. Ja pitäisi varmaan mainita, että en ole ehtinyt enkä jaksanut ja… Hammasharja jäi roikkumaan suupieleen, kun hapuilin puhelimen käteeni. Ei! Puhelin putosi kädestäni kuin tulikuuma kekäle.Tämä oli harjoitus! 

Tilanne oli paha. Diagnosoin kärsiväni akuutista kotihäpeästä. HS:n artikkelissa sisustusarkkitehti ja tietokirjailija Maaretta Tukiainen kertoo, että kuvittelemme ihmisten määrittävän meitä kotimme perusteella ja että kodin siisteys, selkeys ja järjestelmällisyys kertovat elämänhallinnasta. Kyllä se ehkä aavistuksen kertookin, jaksaako sitä roskapussin viedä ulos tai viekö roskat ylipäätään roskikseen vai säilöökö lattioille. Mutta nyt, kättä sydämelle: kuka ei ole löytänyt homehtunutta elintarviketta esim. banaania, jääkaapista, hanskalokerosta tai repusta? Unohtanut kaalikeittoa joululoman ajaksi työlaukkuun? Pakannut kosteat vaatteet muovipussiin, jonka joku on potkinut kolmeksi kuukaudeksi auton penkin alle? No, ainakin minä ja Tinsku olemme nämä kaikki kokeilleet.

Lohduttavasti Tukiainen tiivistää: ”Todennäköisesti on kuitenkin niin, että pakonomaisesti kotiaan järjestävällä elämänhallinta on enemmän hukassa kuin sillä, joka sietää sotkua.”

Vaikka siisteyden tavoittelu tai sotkun sieto ei kertoisikaan haparoivasta elämänhallinnasta, aiheuttaa se muille ongelmia. Olen vieraillut kodeissa, joissa Ikean mainoskatalogin kodit tai askeettinen munkkiluostari jäävät kakkosiksi. Pinnat ovat tyhjät ja puhtaat, missään ei mitään, mikä kielisi ihmisasutuksesta. Ei likaisia astioita, ei viirua ikkunassa. Rikospaikkatutkijatkaan eivät löytäisi sormenjälkiä tai uv-valolla jäänteitä eritteistä. Eihän siellä uskalla edes hengittää.

Meillä sen sijaan ei haittaa, vaikka hengittää tai jos jotain tippuu lattialle tai sohvalle. Toki pyrin siihen, että kotiimme ennakkoluulottomasti uskaltautuvat oman elämänsä extreme-seikkailijat eivät likaa sukkiaan ainakaan pysyvästi.  En tiedä onko minulla sitten tuplasti nimenomaan niitä elämänhallinnan ongelmia, koska haluaisin kotini olevan järjestelmällinen enkä siedä sotkua, mutta asun sotkussa ja epäjärjestyksessä?

Sen lisäksi, että minua arvostellaan kotini siisteystason perusteella, luulen ihmisten myös arvioivan tapaani elää sekä enemmän tai vähemmän aktiivisia sisutusratkaisujamme. Järki sanoo, että harva ihminen arvioi muita ainoastaan asumisen perusteella. Vielä harvempi asuu kuitenkaan samanlaisessa eläintarhassa tai maalaa seinänsä rautakaupan virhesävymaaleilla.  Kotimme on jotakuinkin meidän näköisemme. Siksiköhän vai siitä huolimatta poden toisinaan kotihäpeää? 

Kommentit kodista ovat lähes yhtä henkilökohtaisia kuin kommentit ulkonäöstä. “Teillä on kaunista”, totesi ystävä ensivisiitillä. Lämmitti, kunnes sama fraasi toistettiin toisen ystävän tupareissa, samalla äänenpainolla. Toinen ystävä sen sijaan oli arvioinneissaan konkreettisempi: “Tykkäsin enemmän siitä edellisestä seinän väristä.” Mutta tyttären luokkakaveri sai minusta elinikäisen ystävän kuvaillessaan kuopukseni varaston, kompostin ja kierrätyskeskuksen yhdistelmää aidosti ihaillen “kotoisaksi” ja “täyteläiseksi”.

Kuinka ystävättäreni vierailu sitten sujui tässä täyteläisessä taloudessa? Hän järsi sitkeästi kuivakkaa teeleipää, ei kommentoinut kissatalouden tuoksua ja rakastui sylissä kehräävään miukuun. Tulemme näkemään uudelleenkin.

Lisää häpeällisiä juttuja: Häpeällinen autohäpeä: Hienohousuinen mies ja hedelmä hanurissa sekä totta kai Autohäpeää pois pesemässä. Äläkä unohda Noloja hetkiä (n)outopisteellä!

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi juhlapyhät keski-ikäiset Yleinen ystävyys

Uuden vuoden uudet kujeet eli elämäntapa-muut(tumatt)o(muu)s

Vuoden vaihtumiseen ladataan jos jonkinlaisia odotuksia uusista aluista, elämänmuutoksista ja uudistumisista. Some ruokkii tätä mahdollisuutta parempaan elämään vaikuttajien fitness-vinkeillä, kuntosalimainoksilla, erinäisillä ruokavaliohaasteilla ja toki klassikoksi muodostuneella tipattomalla. Ihmiset lupaavat aloittaa kuntosaliharjoituksen, lopettaa tupakoinnin ja kävellä rappuset, hengittää syvempään, keskittyä positiiviseen…  

Niin varmaan. Tällä iällä lupaukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tietää, että elämä tulee muuttumaan halusi sitä tai ei ja todennäköisesti ei mitenkään positiiviseen suuntaan. Toki viime vuoden yhteiskunnallisten uutisten näkökulmasta vain parempaa voi olla tiedossa. 

Ystävättäreni Pirren kanssa päätimme kuitenkin aloittaa vuoden parhaalla mahdollisella tavalla, joten jo tammikuun toisena päivänä Pirre saapui kylään lapsineen ja kasseineen. 

“Ja näitä on sitten autossa lisää”, Pirren esikoinen tuumasi painokkaasti ja pudotti kaksi junttikassia eteisen lattialle. Oheismateriaalin lisäksi Pirrellä oli mukanaan muutama ostoskassi. Olin ehdottanut tekeväni lounaaksi soijamakaronilaatikkoa, mikä ei herättänyt riemunkiljahduksia jälkikasvussani. Pirreä taas oli ilahduttanut, kun olin kertonut kaapistani löytyvän hätätilassa myös pinaattipastaa (kts. täältä miksi). Kiihkeä viestinvaihto oli päätynyt lopulta tortillapitsoihin.

Pirren kasseista paljastuikin herkkuja jos jonkinlaista: chorizoa, meetwurstia, kinkkusuikaleita, salaneuvosta, fetaa, artisokkaa, mozzarellaa palana ja raasteena. Ai että!

“Joo, mie aloitin vegaanihaasteen.”

Selvästikin. 

“Sitä kaksi litraa vettä päivässä en edes yritä. Eihän sitä ehtis tunneilla opettaa mitään kun juosta vessassa.”

Pirren pitsat. Epäilen, että piti juoda vettä se kaksi litraa.

Mutta ei se pelkkä ruokavalio toisi menestystä alkaneelle vuodelle. Syötyämme ravitsevaa vegaanipitsaa päätimme siirtyä liikunnan pariin. Olin ehdottanut, että Pirre ottaisi sukset mukaan ja kävisimme sivakoimassa pienen lenkin. Pirre oli vastannut ottavansa kahvakuulat mukaan. Niinpä Pirren autosta löytyi, ei lainkaan yllättävästi, suksien lisäksi kolme kahvakuulaa ja jumppamatto.

Turvallisuussyistä vaihdoimme sivakoinnin umpihankikävelyyn, sillä ladut olivat liki yhtä jäiset kuin kylätie. Mutta ei huolta rakkaat kanssakyläläiset, jos talvikunnossapito toimii vasta toukokuussa. Ei se toimi toisaallakaan. Naapurikylällä  teini oli pukeutunut olosuhteiden mukaan ja luisteli hokkarit jalassa vastaan.

Koska vuoden alut on aloitettava tehokkaasti ja Pirre oli pakottanut lapsensa raahaamaan kaksikymmentä kiloa kuulia kotoa, päätimme lenkin jälkeen jatkaa pikkujumpalla. Kaivoimme youtubesta jumppavideon ja yritin virittää lähetyksen telkkariin. Telkkarin youtube-sovellushan ei ollut päivittynyt viiteen vuoteen, joten asettelin pikkunäyttöni telkkarin eteen. 

Ja sitten alkaa!

Ennalta viisaina olimme sopineet tekevämme liikkeet samaan suuntaan ja samassa tahdissa, sillä olohuoneessa ei ollut tilaa kahdelle jumppakanalle. 

“Te näytätte tosi tyhmiltä”, kuopus totesi kun teimme luistelukyykky-trusteria samassa tahdissa. Jouduin olemaan samaa mieltä. Telkkarin hämyinen pinta ei ollut meille sekään armollinen. 

Mutta Tinskun Tarotit olivat käskeneet minun olla välittämättä muiden mielipiteistä. Ei se tyyli vaan se teho. Hiki virtasi, läski suli ja lihas kasvoi. Kuula nousi ja heilui varmasti. 

Ainoa horjahdus sattui, kun kotiin palannut mieheni avasi jääkaapin oven. 

“Miten hitossa meillä on näin paljon makkaraa?”

“Pirrellä on vegaanihaaste!” huohotin kasien välissä. 

“Ai, että miten haastaa vegaanisuus?”

Kohta keittiöstä kuului keskustelua. Pirren kolmevuotias ja mieheni söivät vegaanitonta välipalaa pöydän ääressä. 

Hikisen jumpan päätteeksi sihautimme Pirren kanssa auki palautusjuomat.

“Parempi tappaa tipaton heti alkuunsa, ettei tuu turhia paineita.”

Ei sillä, että olisimme tipatonta harkinneetkaan.

Pirren taapero oli siirtynyt olohuoneeseen istumaan mieheni mahan päällä silittämään paijaamista arvostavaa kissaa, joten saatoimme siirtyä syvällisten asioiden pariin. Selasimme siis somea ja kommentoimme feedissä välkkyviä vinkkejä ja haasteita. Nehän olivat tuhoon tuomittuja jo lähtiessään! Hesarikin uutisoi kuntosalien vuoden vaihteessa vilkastuvasta kuntoilubuumista, joka heti helmikuussa hyytyy. 

Mutta me emme olisi mukana noissa tilastoissa! (Eikä ole Tinskukaan sillä kulttuuri- ja liikuntasetelin käyttäminen on melko monimutkainen prosessi. Siitä lisää myöhemmin.)

“En todellakaan aio mitään salikorttia! Käyttämättä jäis kuitenkin ja kotijumppa menee ihan hyvin!”

Muutosta liikunnan saralla ei ollut siis tulossa, mutta ehkä se olikin jo vakiintunut, pysyvä tapa kiireisessä elämässämme. Sen sijaan Pirren vegaanihaaste oli vielä totutteluvaiheessa.

“Siis en kai mie oikeesti ota paineita, että kokonaan vegaanina. Jos vaikka välillä joku uus resepti.”

Ei hitto! Nainen oli fiksu. Aivan turha oli yrittää muuttaa koko ruokavaliota, kun sen saattoi tehdä pienin askelin. Silloin muutoskin on kuulemma pysyvämpää. Elämäntapamuutos onnistuu, jos se on itselle tärkeiden arvojen mukainen, näin kertoo Petteri Kilpinen Oona Laineen artikkelissa Elämäsi tärkeysjärjestys (HS 5.1.2023).

Eikä tämä ollut Kilpisen ainoa oivallus. Hyvinvointiin liittyy Kilpisen mukaan myös muita asioita, vaikka usein elämäntapamuutokset keskittyvät nimenomaan fysiologisiin energialähteisiin: ruokaan ja liikuntaan. (Kuten Pirren kanssa todistimme!) Kilpisen epätieteelliseen energiajaotteluun kuuluvat myös emotionaalinen, sosiaalinen, mentaalinen ja henkinen energia. Järkevältä se kuulostaa, vaikkei tieteellinen olisikaan. Eikö?

Tunteiden säätelyn toivon oppivani viimeistään eläkkeellä, sosiaalista energiaa latasimme Pirren kanssa paraikaa. Mutta löysimme kuitenkin elämän osa-alueen, jonka kohdalla jonkinlainen  muutos olisi paikallaan. Niin mentaalisesti (= keskittymiskyky) kuin henkisesti (= omat arvot ja niiden mukaan eläminen). Ehkä myös emotionaalisesti. Mahdollisesti myös sosiaalisesti.

“Vuoden alku on otollista aikaa työelämässä uusiutumiselle”, Pirre luki. 

“Pitäskö vaihtaa työpaikkaa?”

“Voi olla, että uusiutuminen jää siihen, etten muista salasanaa työkoneelle. Se piti just ennen lomaa vaihtaa.”

“Mie toivon, että olisin sen verran uusiutunut tällä lomalla, ettei tartteis heti jäädä saikulle.”

Ja kohtalo kuuli toiveeni. Todennäköistä on, että maanantaina ollaan työkunnossa! Koko ruuansulatuskanava on uusittu trendikkäällä, ja täysin ilmaisella luomutyhjennyksellä ja paastolla. Aluksi syylliseksi epäilemäni soijamakaronilaatikko paljastui syyttömäksi, kun mies ryntäsi keskellä yötä alas, taisteli vessan oven eteen nukahtaneen koiran ohi ja oksensi vartin sappinesteitään pönttöön.

Ja kohti auringonlaskua!
Categories
kauneus & ulkonäkö keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Turhamaisuuden turuilla tuulee eli tositarina tekoripsistä

Siitä lähtien kun Tinsku todettiin 14-vuotiaan näköiseksi, on jonkinasteinen ikäkriisi kytenyt. No, ehkä se on kytenyt jo kauemmin, nyt vaan hiillos pääsi leimahtamaan ilmiliekkeihin. Kolme lasta synnyttäneenä liki nelikymppisenä järki jo sanoo, ettei teinistä ihan mene, mutta jotenkin nuorekas olemus houkuttelee. 

Yritin keskimmäiseltä udella, mikä tekee minusta vanhan näköisen.

“No, jos siulla ois kulmakarvat ja ripset, näyttäsit nuoremmalta.”

Tyttö oli oikeassa. Ripset löytyivät lähinnä tuntoaistin perusteella, vaikka Extra Long Volume Mascaraa oli tölvätty puolipurkkia. 

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä kurvasin seuraavalla kauppareissulla kosmetiikkahyllylle. Jos ei ripsari auttanut, piti ottaa kovat keinot käyttöön eli itsekiinnitettävät tekoripset. Toki pieni pelkokerroin liimalla leikkimisen kanssa oli, mutta mitä siitä! 

Kymmenen vuotta sitten minulla oli pidennykset. Vaikka nykyään ne näyttävät vastaantulijoilla enemmänkin siivekkeiltä…? Ihanathan ne olivat. Aamuisin katsoi peilistä ihminen, eivätkä silmäpussit. Ongelma oli, että räpsyttimiä olisi pitänyt huoltaa jatkuvasti. Hampaiden harjaus kaksi kertaa päivässä on jotakuinkin säännöllisintä mihin kykenen, joten pian huoltotoimet jäivät. 

Kosmetiikkahyllyllä lärvintuunaustuotteiden huima tuotekehittely iski ilmat pihalle. Liima oli ilmeisesti jo so last season, ripsisuortuvia kiinnitettiin magneetilla. 

En tajunnut. Siis mihin ne ottivat kiinni? Liimattiinko magneetit ensin luomiin? Käyttöohjeessa kerrottiin nestemäisen eyelinerin toimivan vastaparina. Voi hitsi. Tussimaiset silmänrajaukset olin hyljännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten, ei onnistunut ollenkaan… Mutta ehkäpä oli aika antaa eyelinerille uusi mahdollisuus.

Muutamaa päivää myöhemmin arvelin olevani henkisesti valmis kokeilemaan ripsiä. Kyllä, rajaaminen oli yhtä helvetillistä kuin muistelin. Käsi vapisi ja viivaa piti tarkentaa sen verran monta kertaa, että rajaus ylsi melkein kulmakarvaan. Päätin, että yksi silmä saisi välttää kokeiluun. Olisipahan vertailukohta. 

Rohkeasti räpsäisin ripset rajaukseen ja räpsyttelin. 

Nätiltä se näytti, mutta miellyttävä kokemus ei ollut. Karvat pistelivät ja magneetit painoivat silmämunaa. Musta kokkare ärsytti näkökentässä. Ripsien piti nuorentaa, ei riiputtaa ennestään löysiä luomia.

Revin karvatoukan silmästäni ja asettelin sen takaisin koteloonsa. Silloin kiinnitin huomiota koteloon kirjoitettuihin merkkeihin. Koteloon oli merkitty kumpaan silmään kumpikin ripsivana oli tarkoitus liimata. Ei ollut sattunut tuurillakaan oikeaan silmään. 

Ja kas, olo helpottui, kun lisäkkeen asetteli oikeaan kohteeseen. Koska ripset oli kuitenkin tarkoitettu magna-hahmoille, pienellä leikkausoperaatiolla sain varaosat tuunattua omiin silmiini sopiviksi. 

Jälki näytti sen verran, ei nyt voisi sanoa, että nätiltä, mutta välttävältä, joten päätin testata räpsyjen kestävyyttä seuraavalla kauppareissulla. Valmistautumisen aloitin hyvissä ajoin, sillä nyt aioin sutia molemmat silmät.

Toki ystävättäreni Pirre oli suoriutunut kauppareissusta vain toinen silmä meikattuna, että mahdollista se oli.

Kaupan 18-vuotias täti teki minut onnelliseksi.

“Saiskos henkkarit?”

Kyllä, se toimi! Näytin ainakin alle 30-vuotiaalta! Tai sitten suttuinen ja epävarma rajausjälki yhdistettynä hamuamaani ykköskaljaan herätti kassan epäilykset.  

Mutta varsinaisen ilopissan aiheutti Ilosaarirock. Olimme lupautuneet tyttäreni kanssa talkoilemaan välisiivousta rokkiaamuisin. Lauantaiaamuna, viiden tunnin yöunien jälkeen, meikittömänä ja muutenkin freshinä paperilautasia ja liiskaantuneita tölkkejä asfaltista raaputtaessamme pysäytti pyöräänsä taluttava herrasmies meidät. 

“Tähän on tullut aidat! Eilen ei vielä ollut.” 

Jutustelimme tovin. Saimme kuulla, että vaikka ikää miehellä oli jo 80 vuotta, polki hän joka aamu 20 kilometriä. Ja nyt nämä pirulliset metalliaidat katkaisivat rutiinilenkin. Lisäksi kävi ilmi, että hän oli Suistamon evakkoja. Sieltähän meidänkin suku oli kotoisin! Melkein tuttuja! Joensuussa hän oli asunut pitkään ja siellä asuivat kaikki hänen kolme poikaansakin.

Kello alkoi näyttää vuoron loppumista.

“Pitää meidän tytön kanssa jatkaa siivoomista…”

Miehen silmät laajenivat ja sitten katse siirtyi tyttäreeni.

“Tytön?”

Mies pudisteli päätään.

“Mie katoin, että te ootte siskoksia! Nätti on tyttös.”

Olin samaa mieltä. Puolet geeneistä oli minulta. Sitä paitsi minulle riitti olla nuori, nätti olisi ollut jo liikaa vaadittu. 

Miehen jatkettua pyörälenkkiään tajusin, että 80-vuotiaasta kaikki alle 60-vuotiaat näyttivät todennäköisesti yhtä nuorilta. 

Ja kuinkas ripsiräpsyttimille kävi? Eivät pysyneet paikoillaan, joten pääsivät hyötykäyttöön…

Selkeästi nuorentava vaikutus.
Categories
juhlapyhät Kriisit parisuhde teinit Yleinen

Parisuhdetesti: Viikonloppu kaksin – ensimmäistä kertaa 15 vuoteen!

En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.

Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.

Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.

“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”

Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.

“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…” 

“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”

“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!” 

Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?

“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”

“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”

“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”

Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…

Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi. 

“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”

“Oon on tillu ollaan suöty”

Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä. 

Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut

Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan. 

“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”

“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”

“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”

“Missä?”

“Räystään alla.”

“Missä räystään alla?”

“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”

“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”

“Talon.”

“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”

Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…

“Mitä sie nyt? Yks pesä..”

“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”

“No, en tiiä…”

“Ens syksynä tiiät.”

“…”

“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”

Yritin harhauttaa. 

“Kato miten paljon muurahaisia!”

“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”

“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”

“Niitä saa millään pois.”

“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”

“Anna niitten olla rauhassa!”

Raksamies on rakasmies

Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.

Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.

Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.

Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia. 

Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.

“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”

Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli. 

“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…” 

Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.

“Kultsi, sitä toista.”

“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”

“Äh, tää ei mihinkään liiku!”

Ihmettelin miehen tuskailua.

“Aa! Miulla liikku.”

“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”

“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”

Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.

“Voinko mie vielä auttaa?”

“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”

“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”

“Ei ole millistä kiinni.”

“No, sitten osaan.”

Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.

“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”

Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin. 

“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”

“Asia ymmärretty.”

Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.

“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”

“Ei ikinä.”

Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.

Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.

“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”

Mitä viikonloppuna opimme?

  • Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät. 
  • Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat. 
  • Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
  • Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
  • Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
  • Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
  • Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
  • On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi Kriisit Yleinen

Vakavaa valvontaa ja valinnan vaikeutta

Oikeasti ne koodit on paljon härskimpiä…

No niin, valvoja-asetus päälle. Pylly penkkiin, rentouta kasvoilta inhimilliset ilmeet. Onneks miulla on haukan katse, huomaan vilpin ja vessahädän ennen ku ne itekään tietää. Tälleen ne seisoo vartiossa siellä Buckinghamin palatsinkin eessä. Ei kuule ilmekään värähä vaikka mitä sattus. Toivottavasti ei satu, mie en muista yhtään mitä pitää tehä ongelmatilanteissa. Eiku hei, täällähän on tää vihkonen. Tylsää! En jaksa lukea! Tekee mieli jotain hyvää… Nuokin vetää irttareita ja ooo…patonki! voiskohan käydä jotain hyvää illaksi kun on perjantaikin. Tottakai voi, mie oon aikuinen ja miulla on ihan oma pankkikortti. Suklaata… mutta mitä? Ehkä pähkinäsuklaata. Mutta keskimmäinen vihaa pähkinöitä! Mitäpä se haittaa, saanpahan syödä levyn yksin. Onko levy nyt kuitenkin liioittelua, ehkä se yks Snickers riittää. Pitääpä sitä jotain lapsillekin. Jos ostaiskin sipsejä, ei niitä tavallisia vaan linssisipsejä. Joo, mutta niist tulee kyllä paha olo, jos syö liikaa. Ja ne linssisipsit maksaa enemmän ku tavalliset ja se pussi on niin pieni, ettei siitä riitä kaikille. Sitä paitsi linssit turvottaa. Pähkinät ois aika jees, nehän on melkein terveellisiäkin. Mutta nekin on kalliita. Ja mistä kaukaa nekin on tänne roudattu? Pienet lapset poimineet… oikeesti vasta kahdeksan minuuttia menny!? Monta tuntia miulla oli nyt? Neljä! Ei enää ikinä…Entäpä jos laittasin lapset leipomaan jotain? Tai paistamaan vaikka lettuja… Sepä jää keittiön siivoaminen sitten kuitenki miulle. Ei se oikein… Ja nekin letut on rasvasia. Dippikasvikset olis aika kivoja ja rasvattomia. Ne olis tervellisiä ja lähiruokaa ja todennäköisesti eettisempääkin. Mutta kukkakaali alkaa kyllä pierettämään… Aah ku pistelee kinttua! Uskaltaskohan oikasta? Huomaiskohan ne…? Ja mie tartteen kyllä nopeita hiilareita enkä mitään ituja. Eihän näilläkään ole eväänä ku karkkia. Ja kuka oikeasti jaksaa alkaa kuorimaan ja pilkkomaan perjantaina jotain porkkanoita ja perunoita? Vaan ne täydelliset somemutsit, jotka ottaa kuvia että tuntevat olonsa riittävän hyväksi. Ja kuvitteleeko ne, että ne on jotenkin parempia ku eivät anna lapsille keksiä ja jätskiä? Eiköhän se ole vaan illuusio, että voivat vaikuttaa olevinaan johonkin. Todennäköisesti tulee syömishäiriö lapsilleki. Joo, en todellakaan ala aiheuttamaan enempää traumoja lapsille enkä itelleni. Enkä todellakaan ala tekemään mitään ite. Mie oon vapautunut median paineista. 9.12!? Jätättääköhän tuo kello? Toisaalta se kyllä tulis joku pannari huomattavaksi halvemmaksi ku ostaa karkkipussit koko sakille. Ja jos lapsityövoima sen paistaskin niin se olis melko jees. Mutta sitten on se siivoominen taas… kylläpäs Tane kirjottaa! Toivottavasti asiaa eikä aiheen vierestä. Entä jos ostan sipsipussin, mutta en dippiä. Tää inflaatio kyllä tulee näkymään selkeimmin meidän herkuttelussa. Kai yks karkkipussi riittää viidelle? Eipähän tule övereitä. Tai ainakin niille kolmelle, jos itelle ostan sen suklaalevyn. Kokonaisilla pähkinöillä. Ne muuten suostuivat aika helposti siihen, että kohtuullistetaan karkkipäivää. Liian helposti. Ne on varmaan löytäneet miun karanteenijemman! Ehkä voiskin ottaa markkinatalouden periaatteet käyttöön ja jokainen vois omalla työpanoksellaan vaikuttaa karkkimäärään… Talouskasvatusta samalla. Vai olisko kuitenkin tällanen tasajako reilua? Mutta onko oikein että mie täällä mietin, mitä herkkuja ostan, kun Ukrainassa ei oo lapsilla ruokaa. Eikä niillä sotilailla! Vaikka lapsiahan ne on nekin. Et kyllä nyt ala itkeä! Sie oot töissä! Tuollasia samanlaisia kun nuo tuolla… Oikeesti! Ryhdistäydy! Tajuaakohan ne, miten onnellisia ne on, kun ne saa täällä kaikessa rauhassa kirjottaa koetta eikä tarttee olla sotimassa? Ja muutama vuosi ja miun pieni on täällä! Tai se ei kyllä lukioon aikonut. Toivottavasti ei joudu sotaankaan. Ja aika tekopyhää miulta Ukrainaa miettiä, ku häikäilemättä oon herkutellut tähänki asti, ei ole Afrikan nälänhätä tai Syyrian lasten vaikuttanut mitenkään. Eikä se välttämättä huono juttu ole, jos jääkin herkut saamatta. Jos tilanne kriisiytyy, niin ei tee tiukkaa, kun en ole sokeririippuvainen. Vai olisko kuitenkin parempi, jos olis vararavintoa vyötäröllä? Ei varmaan miun puutarhanhoito suju yhtään sen paremmin tänäkään vuonna, että ei sen varaan kannata laskea… Ainahan sitä voi kalastaa. Onkohan puhelin äänettömällä? Ettei taas ala Vagisan-mainos huutaa kesken kaiken… Tartteenko mie oikeesti herkkuja? Altistavat hiivatulehdukselle. Entä jos kävis vaan kirjastosta jonku hyvän kirjan? Miks pitää vetää överit? Ei! Kyllä tää vaatii nyt rasvaa ja sokeria. Mitä tuo hujoo? Venytteleekö se? Ei kyllä se yrittää kontaktia. Mitenkähän pitkään se on viittonut…? Vessaanko se haluaa? Vai tilttasko kone? Voiskohan Pate mennä kattomaan? Se on lähempänäkin… 

Viisi tuntia myöhemmin….

Ai hitto! Se kauppa meni jo! No, säästypähän rahat ja kalorit. Miun alitajunnalla on vaan parempi itsehillintä. Vitsi mie oon kova! Kovempi ku luulin. Oon voittanut sokerin!

Viisi ja puoli tuntia myöhemmin…

Kyllä tää tavallinen suklaa on parasta. Ihan ilman pähkinöitä. Mutta kyllä tää oli liian helpossa paikassa ku näin helposti hairahduin. Pitänee viiä jonnekin välipohjaan jemmaan ettei tuu pikkuhädässä langettua. 

Aprillia! En kai mie nyt oikeesti paikallani siellä salissa pysynyt!

Categories
eksistentiaalinen kriisi Kriisit Yleinen

Erityisoperaatio: elämäniloa etsimässä

Kissankuvat kuulemma piristää.

Viimeisen kuukauden elämä on tuntunut melko tahmealta, turhalta ja toivottomalta. Maailmantilanne, tulevaisuudessa siintävä mahdollinen sota sekä vääjäämätön inflaatio ja talouskriisi lamaannuttavat. Tiedostan viiltävän kirkkaasti, miten hyödytön olen ja kuinka riittämätön roolini on epävarmassa maailmantilanteessa. Kuka kaipaa oikeaoppisia virkerakenteita, jos pitää väistellä pommeja ja ohjuksia? Erikoistaidostani pilkunviilauksesta ei taisteluissa taida olla hyötyä. Tulevaisuuden suunnitelmat tuntuivat nekin turhilta. Miksi remontoida kuistia, jos koti pitää jättää? Entä jos kasvatankin tykinruokaa enkä tulevaisuuden toivoja?

Toki viikon sodan alkamisesta jaksoin puhkua taistelutahtoa. Kertasin mielessäni kiväärin lataamista ja arvioin miinoitettavia kulkureittejä, kunnes tajusin, että maassamme on todennäköisesti joku pätevämpi pohtimaan puolustusstrategiaa. Siirryin aktiiviseen puolustukseen omalle palveluspaikalleni paasaamaan informaatiovaikuttamisesta ja meemien mahdista. Pari päivää myöhemmin evakkomatkojen merkitsemät geenini alkoivat suunnitella mahdollista, mutta epätodennäköistä pakomatkaa.

Sitten lamaannuin. Elämä tuntui merkityksettömältä. En jaksanut urheilla, en lukea, en siivota, en nalkuttaakaan… (Miehen edit. huom. “Vähän liiottelua tää, ettet muka olis kuukauteen nalkuttanu!”) Jossain syvällä tiedostin, että olisi saatava elämästä ote, nähtävä lähelle ja seuraavaan päivään. Kaivettava esiin ilo ja usko tulevaan, vaikka väkisin. Kreisibailaaminen auttoi Tinskua, jota elämän nälkä jäytää nyt emmentaaliksi. Itse en ikävä kyllä jaksanut innostua bilettämisestäkään.

Mutta onneksi minulla on lemmikkejä… 

“Äiti, astuin kissanpaskaan!” 

No voi viddu. 

“Sillä roikkuu kakkaa jostain hiuksesta ja se leviää joka paikkaan!”

“Roikkuu mistä?”

“Hiuksesta!”

“Mutta missä se hius on? Kenen hiuksissa?”

“Sen pyllystä roikkuu! Kissan!”

Yritin luoda mielikuvaa pyllystä roikkuvasta kakasta. Koiralla roikkui satunnaisesti heiniä hanurista, mutta ei niihin kyllä pystynyt astumaan.

“Miten sinä siihen astuit?”

Kuopus ei vastannut, sillä hän keskittyi riisumaan kakkaista sukkaa jalastaan  mahdollisimman vähillä lisävaurioilla. Itse koetin yhyttää asianosaisen mahdollisimman nopeasti. 

Sain kissanpennusta näköhavainnon kodinhoitohuoneen kaapin alta. Musta pentu koetti epätoivoisesti maastoutua varjoihin. Yritin hapuilla edes jotain osaa kissasta käteeni, mutta katti pujahti sujuvasti seinän viertä esikoisen huoneeseen. Ehdin huomaamaan, että hännän alta roikkui totta tosiaan kapea nauha, johon oli takertunut erikokoisia kokkareita. 

Kuvan kissa liittyy olennaisesti tapaukseen.

Lähestyin rauhallisesti kattia ja koetin peittää pakoreitit, mutta kissa kurvasi lunkisti käteni alta ja syöksyi kylpyhuoneeseen kakkakikkarenauhan lennellessä perässä. Suljin oven. Nyt kissa oli ansassa! Sain ahdistettua mirrin nurkkaan, mutta vielä pirskatin katti pujahti saunaan paskanahjuinen vana hännän alla heiluen. Nyt sai luvan riittää! Ryömin lauteiden alle välittämättä osuisinko lattialle tipahtaneisiin yllätyksiin. Kissa väisteli sen minkä ehti, mutta pakoilu oli nyt turhaa.

Koppasin puntuilevan kissan kainalooni ja arvioin tilannetta. Kyllä, jotain sitkeää oli kulkeutunut ruuansulatuksen läpi. Onneksi en ollut ensimmäistä kertaa asialla ja vapautin varmoin, mutta varovaisin ottein kissan piinastaan. Tarkempi tarkastelu osoitti, että kyseessä ei ikävä kyllä ollut hius, vaan melko pitkä pätkä rihmaa. Kiitin luojaani, ettei kuitupitoinen ruokavalio ollut vaurioittanut pienokaista enempää. 

Kakkatahroja löytyi laattalattiasta, kaapinovista, toimiston keltaisesta seinästä sekä saunan paneeleista. Jättekiva. Rätti kädessä pintoja hinkatessani mieleni alkoi kuitenkin piristyä. Vaikka en pystynyt tuomaan maailmaan rauhaa, laatat sain kiiltämään. 

Pikkuhiljaa siivous laajeni muihin huoneisiin, lattioista ikkunanpesuun ja kaappien lonimiseen. Kuolinsiivousta en ole saanut aloitettua, mutta sotasiivous onkin päivän trendi  nro. 1. Jos joutuisimme jättämään kotimme, eipähän jäisi turhaa romua nurkkiin. 

Ja kivahan se on aina siistiin kotiin palata.

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi Kriisit Yleinen

Kaipaan huonoja ideoita

Kahden viikon ajan on ahdistanut niin paljon, että päätän lähteä viihteelle. Olen googlettanut ydinsotaa, nukkunut huonosti ja seurannut niin paljon uutisia, että elämännälkä on alkanut kasvaa. Pakko nauttia elämästä, kun vielä voi. Sitä paitsi isojen asioiden vastapainoksi tarvitaan hyvin pieniä asioita.

Toki käy mielessä, onko oma onni oikeutettua näinä aikoina. Ja onko minulla oikeutta kaataa kurkkuuni gintonicia, kun voisin senkin rahan lahjoittaa sodan uhreille? On – ja pitääkin olla. En voi lopettaa elämistä ja jos kaikki katkeroituvat, jälki on rumaa. Sen sijaan toivon tuominen, nauru ja tanssi ovat parhaita aseita pahuutta vastaan.

Niin minä sitten lauantaina teen serkun kanssa sotasuunnitelman radalle lähdöstä, talvilomakin kun kolkuttelee ovella. Ennen yöjuoksua päätän kuitenkin tehdä hikijuoksun. Lenkin lopussa juoksen extemporena K-marketin kaljahyllylle. Mietin kuinka moni opettaja tekee samoin ennen lomaa. Veikkaan että aika moni. Juoksukaljoja en kuitenkaan ota.

Kun pääsen kotiin, muistan että työpuhelin on vielä sulkematta. Luuria näplätessäni huomaan entisen opiskelijan viestin: “Halusin vaan kertoo et oon tääl armeijas. Ei tää kovin hauskaa oo mut ehkä selviin.” Vastaan ilahtuneeni viestistä ja vakuutan, että pärjäät kyllä. Tulee tippa linssiin. Ehkä olen jotain tehnyt oikein, kun kanssani halutaan vielä vuodenkin päästä jakaa elämän isot ja pienet asiat. Päätän ottaa sille ja avaan lonkeron.

Illalla tilaan oman äitini alkuillan juoppokuskiksi. Tämä osoittautuu isoksi virheeksi. Äidillä on kova huoli, kun olen lähdössä mierontielle. Ja vieläpä siskontyttönsä kanssa, jolta lähtee vähän lapasesta ja rukkasesta aika lailla joka kerta. ”Millä sinä pääset kottiin? Tiiätkö sinä missä se taksitolppa on?! Tuo katu on peilijäässä, miten sinä noilla kengillä pysyt pystyssä?! Ja voitteko kattoo Mirkun kanssa toistenne perään, muistelehan miten viimeksi kävi. Ottakee maltillisesti tällä kertaa ja elekee ainakaan kirkkaisiin koskeko.”

Joo joo äiti.

Jännä juttu, että sitä itse varoittelee omia lapsiaan, ja ne vastaa joojoo elä jaksa ja sitten yhtäkkiä osat vaihtuvat, kun oma äiti latelee turvallisuusohjeita ja sitä huomaakin itse pyörittelevänsä silmiään.  

Murheet alkavat sulaa sillä samaisella hetkellä, kun näen serkkulikan iloisen nätin naaman ravintolan edessä. Pari kaveria liittyvät seuraamme ja alamme suunnitella roadtrippiä Norjaan. Sehän on Nato-maa, on ensimmäinen ajatukseni. Turvallinen matkasuunitelma siis! Sipe haaveilee norjalaisesta viikingistä ja henkistä tukea osoittaaksemme lupaamme kaikki ladata Tinderin matkan ajaksi. Ihan vain viikingin löytämistä helpottaaksemme.

Sipe kyselee onko presidentti Zelenskyi meidän mielestä komea, sillä siskoni Maikki käy häneen kuumana. Pian kauhistumme – miten voimme rupatella näin pinnallisia, kun toisilla on hätä? Huomautan että emme varsinaisesti voi vaikuttaa tilanteeseen itkimmepä tai nauroimmepa. Joten valitkaamme mieluummin nauru ja taistelkaamme hyvän puolella.

Sairaanhoitajina työskentelevät ystävät ovat varmoja, että joutuvat eturintamaan, jos paska osuu tuulettimeen. Koska kaikilla on käsitys, että hoitajat hoitavat kaiken. Sitä paitsi Sandra on ollut tetissä puolustusvoimissa vuonna yhdeksänkymmentäyhdeksän ja osaa ehkä koota rynkkärin. Minä kerron olevani aika haka tarkka-ammunnassa, snipereitakin varmasti tarvitaan tosipaikan tullen. Mirkulla on myös B-vaihtoehto, jos pupu menee pöksyyn: pakeneminen Jumalan selän taa keskelle korpea, jossa voi kalastaa henkensä pitimiksi.

Minä kerron, että tekee mieli ottaa loparit, lähteä palmun alle ja hankkia nuori rakastaja. Jos maailma vaikka lopettaa kulkunsa ylihuomenna.

Jatkamme Mirkun kanssa Erika Vikmanin keikalle. Erika laulaa kotona hissuttelusta, Pietarin porteista ja huonojen ideoiden kaipaamisesta. Samalla joku parikymppinen komea pojankolliainen alkaa pyörittämään tanssilattialla ja yrittää iskeä. Minä lamaannun ja mietin että voisin olla sen äiti. Oma palmunalainen suunnitelma alkaa tuntua absurdilta. Lisäksi muistan, että minulla on omiakin lapsia.

Eipä sillä – kaveri sanoo, että oma markkina-arvo ja auton arvo pitää tarkistaa säännöllisin väliajoin. Mietin että itselläni on sentään enemmän toivoa kuin Volvollani. Tukan olin vasta värjännyt ja kihartanut, autoani en ole pessyt tai puunannut vuoteen.

Jammailun jälkeen entinen tuttu Kale seuralaisineen istuu samaan pöytään ja pian hirnumme niin että vatsaan sattuu. Tekeepä kutaa – nauru tuntuu sielun pohjassa asti! Mirkku suostuu laulamaan kanssani karaokea, mutta luovutan, kun hän ei tunnista Lapin kesää, ei Topi Sorsakosken Kirjettä eikä Kake Randelinin hittiä Tarja sinä rakas. Tunnen itseni boomeriksi ja tässä kohtaa pääsemmekin maailman kriisistä sujuvasti  ikäkriisiin. Kun pohdin pystynkö juhlimaan tänä vuonna nelikymppisiäni, myyntitykkinä työskentelevä Kale alkaa puhua kuin Runeberg ja vakuuttaa että pystyn. He ovat kuulemma Jarpan kanssa pyssyt ojossa juhliani turvaamassa. Maanpuolustus alkaa olla selvästi mielessä yhdellä jos toisella, mutta tulee jotenkin rauhallinen olo. 

Ilta on vasta nuori, joten päädymme toiseen juottolaan. Sisällä törmään sotilaana työskentelevään lapsuuden koulutoveriin ja hänen sotilastoveriinsa. Pian alkaa tanssilattia vilistä silmissä ja gintonicit kurkussa. Jossain välissä Riku sanoo, että älä koskaan lopeta kirjoittamista. Hän muistelee samoin tein runoa, jonka hänelle lukiossa kirjoitin: ”Rakkaus on kuin reikä musta – kun se loppuu, voit siihen seisaaltaan kusta.” Tai jotakin. 

Mietin että pohjimmiltaan ihminen ei muutu mihinkään. Olen edelleen se sama runoilijasielu kuin kahdeksantoistakesäisenä. Huumorikaan ei ole jalostunut. Mietimme myös Rikun kanssa, että tarinoilla on oikeasti merkitystä – niin sodassa kuin rakkaudessa. Hän vakuuttaa myös, että meillä ei ole mitään hätää. Tulee jotenkin turvallinen olo.

Pääsen sotilaiden saattamana kotiin. Jos tähän asti on mennyt kuin elokuvissa, vaikeudet alkavat kotiovelta. En kuollaksenikaan muista ovikoodia. Ja ukko kun nimenomaan halusi luopua avainlukosta minun takiani, kun avaimeni olivat aina häveissä.

Siristän silmiäni ja yritän epätoivoisesti sohia oveen eri numerosarjoja, mutta ovi antaa rosvosektorin kerta toisensa jälkeen. Pian tajuan, etten edes muista, onko sarjassa yhteensä neljä vai kuusi numeroa. Eipä aikaakaan, kun koko ovi menee turvalukkoon kymmeneksi minuutiksi ja välkyttää minulle discovaloja. Pitäisikö alkaa tanssia? Koska ei enää tanssita, istun rappusille pakkaseen ja mietin seuraavaa siirtoa. Säälittävää. Minun matkani piti loppua palmun alle, tähänkö se nyt tyssää kotiovelle metrisen lumihangen juureen?

Äiti!

Kävelenkö äidin luo kaksi kilometriä vai soitanko hakemaan? Ikkunan tiirikointi tulisi liian kalliiksi. En kai sentään voi aviomiehelleni soittaa? Hän on äitinsä tykönä sadan kilometrin päässä, sillä on päättänyt lähteä evakkoon aina kun olen viihteellä. Ei kuulemma saa unta, kun olen kreisibailaamassa. Mietin hieman ilkikurisesti, ettei taida etäisyys auttaa unensaantiin, kun painan luurinkuvaa kello 03.47. Onnekseni mies vastaa heti. Yritän pienentää itseni ja kuiskaan etten muista ovikoodia. Hän kertoo numerosarjan kolme kertaa, kuuntelee kun toistan sen viisi kertaa ja sanon kiitos. Unohdan koodin saman tien kun puhelu loppuu, mutta onneksi saan koodin whatsappilla. Tämäkö on sitä todellista arkirakkautta – toistella aamuneljältä ovikoodia toisen korvaan 76 kilometrin päästä toisistamme?

Eteisessä laitan ensitöikseni äidille viestiä, että olen turvassa. Enpä olisi vielä parikymppisenä uskonut, että vielä nelikymppisenäkin ilmoitan äidilleni päässeeni kotiin. Ihan kaikkea en tosin kerro. Esimerkiksi sitä, että meinasin jäätyä kuoliaaksi omille rappusille.

Sunnuntaiaamuna makaan sohvalla ja päässä soi. Olo on kaikkea muuta kuin stabiili, mutta silti hymyilen. Olen ainakin elänyt ja näillä muistoilla jaksan taas viisi viikkoa. Mirkku viestittää, että hän on jo hiihtämässä kuten lupasi siipalleen ja laittaa virkeän hiihtohymiön perään. Alan yökkiä pelkästä ajatuksesta. Parin tunnin päästä saan viestin, jossa Mirkku käskee seuraavan kerran muistuttamaan, että hiihto ei ole paras laji baari-illan jälkeen. Että pää on jo pytyssä. Alkaa hymyilyttää – sitä saa mitä hiihtää.

Puoliltapäivin kuulen, kun joku naputtaa ovikoodia oveen. Menee kerralla oikein. Äiti palauttaa keskimmäisen lapseni kotiin. Yritän maata mahdollisimman liikkumattomana sohvalla ja tunnustan äidille, että olen viettänyt kolme tuntia pää pöntössä. Äiti istuu kiikkustuoliin ja kysyy rauhallisesti keinunnan tahtiin, enkö ole oppinut tähän ikään mennessä yhtään mitään. Sanon että valitettavasti historia toistaa itseään. Mainitsen myös, että pääsin kuitenkin sotilassaattueessa kotiin. Että lapsellasi on sentään turvatakuut kunnossa.

Illalla luukutan ripiitillä Erika Vikmanin ja Antti Tuiskun biisiä Huonoja ideoita ja tanssin keskellä olohuonetta. Tyttäreni keksii biisiin oitis uudet sanat:

Hei, jos kaipaat huonoja ideoita

Me Kumputiellä sua palvellaan

Hei, sä kaipaat huonoja ideoita

Niitä saa aina Tinskulta!

Categories
identiteettikriisi Yleinen

Talviharrastamista täydenkuun aikaan – totuus ihmissusimyytistä

Täysikuu. Mikäs sen romanttisempaa kuin katsella kuutamoa kullan kainalossa. Täysikuuhun littyy myös paljon taikuutta ja mystiikkaa. Romantiikka on täydenkuun aikana kadoksissa ainakin tässä torpassa, sillä silloin minä en nuku. En ole nukkunut nyt useampaan yöhön, tiedä sitten johtuuko se yön valoisuudesta vai vetovoimasta, jolla kuu kiskoo solujani puoleensa, mutta en saa nukahdettua, uni on katkonaista ja painajaiset raskaita.

Sen sijaan alan hahmottaa, mistä tarut ihmissusista ovat saaneet alkunsa. Kaltaisistani hulluista, joita valtava kuu valvottaa ja jotka, ehkä jo ensimmäisen valvotun yön jälkeen, alkavat murista, paljastaa hampaitaan ja kasvattaa karvaa niskaan. Kömpelöissä raajoissa on voimaa, mutta ei tarkkuutta. Astiat putoavat lattialle; karvainen käpälä on vahva, mutta hienomotoriikka olematon. Muisti katoaa, suhteellisuudentaju hiipuu, toisten asemaan on mahdotonta asettua. Aistit ottavat vallan. Voilà pari yötä valvoneesta normaalista perheenäidistä paljastuu peto.

Ja miten petoeläimen perhe-elämä sujuikaan eräänä tiistai-iltana?

Ilta oli pimentynyt. Täysikuu oli aloittanut matkansa puiden takaa häiriköimään elämääni. Olin valmistanut herkullista ruokaa, tai siis mieheni oli valmistanut padan uuniin, jonka kätevänä emäntänä tarjoilin kotiin palaavalle perheelleni. Olin juuri nielaisemassa viimeistä suupalaa maukasta, mutta kovin tuhtia pataa, kun esikoiseni törmäsi keittiöön monot jalassa.

– Vietkö rinteeseen?

– Vien.

– Nyt.

– Kunhan syön.

– Kiire.

Katsoin kuopustani, joka sohi ruokaansa. Keskimmäinen oli karannut jonnekin, mutta sitä en halunnut mukaan, sillä jaoimme yhteiset laskuvermeet. Perheestämme yksi on aktiivilaskija, toinen melko aktiivinen, minä satunnainen ja neljäs vielä satunnaisempi. Viimeinen kieltäytyy laskemasta loukkaantumisen pelosta. Pelko on aiheellinen. Ehkä myös minun kohdallani.

– Lähettäskö myökin mäkeen? Pistähän vaatteet päälle.

Poika pyöri keittiössä ja olohuoneessa.

– Vieläkö tuokin pitää oottaa? Ei voi vittu kestää näin pitkään! Et varmasti juo kahvia.

– Todennäköisesti tuo hidastaa tätä lähtemistä, rakkaani tuumi pojalleen, joka huokaili teatraalisesti.

– Etitkö ootellessasi miun monot, ne on ehkä varastossa.

Pari vuotta sitten kyllästyin suksiin, joten päätin opetella lautailemaan. Pääosin pysyn pystyssä, mutta kaunista tai edes vakuuttavaa snoukkailuni ei ole. Joka kerta jännittää, ei se alas laskeminen vaan se hissiin meno. Eikä oikeastaan hissiin meneminen, vaan siinä pysyminen. Siksi päätin tällä kertaa, huonosti nukutun yön jälkeen, tyytyä tuttuihin suksiin.

Esikoinen suuntasi varastoon sadatellen ja tuli kohta takaisin hämähäkin seittien kuorruttamien monojen kanssa. Kuopus jäi etsimään sopivaa pipoa kypärän alle. Kypärän, jonka olin ostanut itselleni, mutta koska se sattui olemaan tyylikkäämpi, jäi minulle tyttären entinen. Pirtsakan pinkki, jossa rispaantuneita laskettelukeskusten tarroja.

Tällä aikaa poika sulatti auton takaoven tiivisteet ja pakkasi omatoimisesti sukset ja monot kyytiin. Jäi aikaa kiukkuilla, minne pikkusisko oli jäänyt.

Mäen alla esikoinen hävisi välittömästi omille teilleen. Kuopus jäi odottamaan, että saisin monot jalkaan. Mononi ovat melko jäykät, niissä on haastetta jopa kultani käsivoimille. Aloitin ujuttamalla jalkaani monoon. Tuntui, kun olisin tunkenut jalkaani kivien väliin, niin vähän kenkä jousti. Vanha taisteluvamma jalkapöydässä pani hanttiin. Vihdoin jalkani sujahti monoon. Huokaisin. Sitten alkoi vaikeampi osuus. Soljet, joita oli enemmän kuin tarpeeksi, piti saada kiinni. Kumarruin. Toppahousun vyötärö upposi ikävästi ruuasta pinkeään mahaan. Pisti. Äkkiä kiinni. Ensimmäinen meni helposti, toinen pisti vähän hanttiin. Mutta kolmas. Painoin kaksin käsin, ei liikahdustakaan. Oli pakko oikaista, mahaan koski liikaa. Aukaisin napit ja vetoketjun.

Huomasin, että seuralaiseni oli kyllästynyt ja siirtynyt hissijonoon.

Kyykistyin ja yritin uudelleen, toinen käsi toiselta puolelta monoa. Pyrin hyödyntämään koko painoa. Aloin tuntea ärtymyksen nousevan kaulajänteitä pitkin. Vihdoin solki kloksahti kiinni! Oikaisin huojentuneena selkäni. Helpottunut huokaukseni sai viereisen auton kuljettajan vilkaisemaan minua epäillen.

– Monoja vaan… Vähän tiukat, huohotin.

Vasen jalka oli vielä kipeämpi kuin oikea. Olin potkaissut tielle jäänyttä loskakimpaletta, joka olikin jäätynyt kiinni. En kuitenkaan saanut jalkaa sullottua lainkaan monoon, kun tajusin, että solki oli lukossa. Eikä vain lukossa, vaan täydellisen jumissa. Temmoin kaksin käsin, virutin, kerin ja väänsin. Hakkasin. Kurkusta pääsi turhautunut kirahdus. Ei voinut urheilu olla näin haastavaa!

Sitten tajusin tutkia soljen logiikkaa. Enhän toki koskaan ollut tarvinnut näin läheltä sitä tutkia. Nips, naps. Solki oli auki. Jalka solahti monoon ja muutaman hengitysharjoituksen, haavan ja parin katkenneen kynnen jälkeen olin saanut monot kiinni. Tyttö oli suhannut alas jo muutaman mäen.

Robottikävelin reippaasti lipunmyyntiin tajutakseni käsi oven kahvalla, että olin unohtanut kukkaroni kotiin. Silmissä musteni. Tytär katsoi minua huolestuneena. Ehdotti, että menisimme lasten mäkeen. Huokasin, hakisin kotoa laudan ja tulisin lasten mäkeen.

Vedin ja revin monoja irti jalasta. Soljet olivat aivan yhtä nihkeät irtoamaan kuin menemään kiinni. Jalka kramppasi, kun koetin saada sen kylmästä monosta irti.

Ajoin kotiin. Ensimmäisenä eteisessä oli vastassa talvikenkäkaaos. Potkaisin tielleni jäänyttä kenkää, joka liukui käytävää pitkin keittiöön asti. Aloin etsiä kaaoksesta lautakenkiäni ja annoin samalla palautetta miehelleni.

– Eikö voi laittaa näitä kenkiä paikalleen!? Missä hitossa ne kengät on? Onko teidän pakko koskea miun tavaroihin! Mie en jaksa! Ei vittu tästä tule mitään!! Voisitko pistää nämä saappaas paikalleen! Miks et sanonut, että ota kukkaro!

Mieheni tuli halaamaan ja pyyhin rään, kyyneleet ja ripsivärin kipsipölyiseen paitaan.

– Entäpä, jos vaan otat sen kukkaron?

Ajoin mäkeen. Monojen pukeminen sujui juuri yhtä helposti kuin aiemminkin. Kaduin, etten ottanutkaan lautaa. Lautakengät olivat huimasti mukavammat jalassa ja niiden laittaminen kymmenen kertaa nopeampaa. Lipunmyyntiin tallustaessani mietin, että kaksi tuntia oli ehkä liikaa. Yksi tunti riittäisi. Ostin lipun ja suuntasin hisseille. Tytöstä ei näkynyt vilaustakaan.

Hissijonossa ehdin huomaamaan, että arkkiviholliseni mollotti valtavana mäen päällä. Ylhäältä saisi mahtavan kuvan!

Hissistä vilkuilin, missä tyttö viiletti. Siellä se meni, parin kaverinsa kanssa vähän edellä. Oli turhaa edes yrittää saada sitä kiinni, olin hävinnyt laskunopeudessa jo seitsemän vuotta. Yksinkö jouduin laskemaan…?

Mäen päällä pettymykseni konkretisoitui kyyneliksi. Kuu, jota olisin halunnut taivastella, olikin optinen harha. Mäen päällä valtavana näyttäytynyt kuu vittuili nyt minulle killumalla taivaalla pienenä ja normaalina.  

Arkkiviholliseni. Mahdoton kuvata.

Pettymys ja turhautuminen antoivat minulle supervoimat, epärealistisen luoton omiin kykyihini. Kiisin vauhdikkaasti rinnettä. Kääntyessäni hisseille joku viuhahti ohitseni ja pölläytti lumet naamalleni. Kaavittuani kinoksen naamaltani huomasin kuopukseni.

– Äiti! Nyt kotiin! Pakko päästä vessaan!

En ymmärtänyt missä vaiheessa kuopus oli alkanut tarvita äitiä vessaan, mutta onneksi hän päivitti tietoni koronarajoitusten vaikutuksesta harrastustoimintaan. Kahviot ja vessat suljettiin klo 18. Huokasin ja aloin irrottaa monoja jalasta.

Kyllä, suosittelen liikuntaa muillekin. Piristää kummasti mieltä.

Kotona keskimmäinen tuli eteiseen vastaan. Nojasi oven karmiin hiljaisen paheksuvana.

– Äiti, en mie sinuu syytä, mutta se soossi meni pilalle…

Aivan. Keskimmäinen oli jäänyt leipomaan.

– Enhän mie ollu edes kotona.

– No keskittyminen vähän herpaantu ku kenkä lensi keittiöön.

– Ei lentänyt, liukui.

Tytär oli ratkaissut ongelman tekemällä uuden version, vaikka kananmunia ei tarpeeksi ollutkaan. Illan edetessä huomasin, että myös se, etteivät leivonnaiset irronneet leivinpaperista, oli minun vikani. Kun muotopuolet leivokset olivat valmiit ja revitty irti pelliltä, tytär tunnusti irvistäen:

– Enkä mie edes tykkää mantelista.

Itse söin pellillisen toiveena, että hiilihydraattipitoinen iltapala toisi rauhallisen unen.

In my dreams.

Categories
identiteettikriisi kaaos Yleinen

Miksi myöhästyin?

Minä synnyin keväisenä päivänä 12. maaliskuuta yli kuusitoista vuotta sitten. Ilma oli silloin hyvin kirkas ja aurinkoinen, siis juuri täydellinen päivä pienen elämäni aloittamiseen. Laskettu aikani olisi kylläkin ollut 2. maaliskuuta. Olin siis kymmenen päivää myöhässä. Voisin lähes vannoa, että myöhästely iskostui pysyvästi alitajuntaani noiden kymmenen ylimääräisen kohdussa vietetyn päivän aikana.

Jo pienestä tytöstä lähtien olen nauttinut suuresti aamuista, jolloin saan nukkua pitkään. Voi niitä päivännousuja, jolloin voin heräillä omia aikojani ilman kiireen häivääkään. Voikin sanoa, että myöhäiset heräämiset ovat intohimoni. Valitettavasti tämä usein merkitsee sitä, että satun myöhästymään sovituista tapaamisistani. Varsinkin, jos kyseessä sattuu olemaan aikainen tapaaminen.

Oma äitini kuuluu myös herkästi myöhästyviin ihmisiin, ja isäni sattuu olemaan kyseisessä asiassa vielä lahjakkaampi. Sisareni Tinsku kulkee hyvin jonon jatkeena. Jos myöhästelystä jaettaisiin palkintoja, hyllymme notkuisivat pokaaleista. Perheeni pahimpia painajaisia ovatkin tilaisuudet, joihin meidän täytyy mennä yhdessä. Hautajaisista, häistä ja syntymäpäiviltä myöhästymiset ovat käynnistäneet lukemattomia perheriitoja, kun etsimme syitä toisistamme. Luulen perineeni molemmilta vanhemmiltani geenit, jotka takaavat varman myöhästymisen.

Perheeseeni kuuluu myös kissa. Hänen nimensä on Elmeri Leonardo Waldemar, kavereiden kesken Emppu. Emppu on erittäin ihana kissa, hänellä on raidallinen, kiiltävä turkki, vihreät silmät ja terävät kynnet. Jotkut sanovat Emppua ylipainoiseksi, mutta mielestäni hän on juuri sopiva kissaksi. Elmeri on myös erittäin itsevarma ja tietää olevansa tärkeä perheemme muille jäsenille. Joskus hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväkseen ja loukkaa hyvin helposti herkän kissansydämensä, jos ei saakaan aivan heti kaikkea haluamaansa. Voin paljastaa, että Elmeri on ehkä hitusen verran hemmoteltu.

Mielestäni lemmikin hankkineen ihmisolennon täytyy tehdä kaikkensa, jotta eläimellä olisi hyvä olla. Siksipä minäkään ei voi jättää kissaani oman onnensa nojaan olipa kuinka tulipalokiire tahansa. Lähtiessäni minun täytyy houkutella kissani sisälle tai jättää ikkuna auki, jotta Elmeri pääsee sadetta tai verenhimoisia naapurin kolleja karkuun turvalliseen kotitaloonsa. Hänelle täytyy myös luonnollisesti jättää purtavaa, jottei nälkä sattuisi yllättämään. Ja ennen kuin pistän jalkani ulos ulko-ovesta, minun täytyy tarkastaa talomme turvallisuus, ettei kisamme loukkaa itseään. Tämä kaikki vaatii paljon aikaa. Ja jos aika sattuu olemaan tiukalla jonain päivänä näiden toimien lomassa, tiedossa on varma myöhästyminen. Mutta mieluummin myöhästyn kuin jätän Elmerin vaille huolenpitoa.

En siis suinkaan tarkoituksella myöhästy sovituista tapaamisista ja näin aiheuta kanssaihmisilleni mielipahaa. Niin vain yksinkertaisesti sattuu käymään, joskus jopa täysin minusta riippumattomista syistä. En minäkään nauti huomatteluista, jotka koskevat ajoitusongelmaani. Olen usein yrittänyt päästä eroon tästä muita ärsyttävästä tavastani. Harmikseni kärsin hyvin salakavalasta, joskin yleisestä sairaudesta nimeltään migreeni. Olen huomannut, että ylimääräinen stressi aiheuttaa minulle tämän armottoman päänsäryn inhottavien sivuvaivojen kera. Ja ylimääräistä stressiä minulle aiheuttaa pyrkimys ajoissa olemiseen. Jos minun täytyisi valita ihmisten vittuilun ja pitkäkestoisen kivun välillä, valitsisin ilman muuta vittuilun. Olenkin päätynyt jättämään vähemmälle stressaamisen myöhästelyistäni ja yrittänyt olla niin ajoissa kuin se minulle on mahdollista välttääkseni edes osan inhottavista migreenikohtauksista.

Monet ihmiset ovat valinneet elämäntehtäväkseen vahtia ajoissa olemistani. Ala-asteaikaisella opettajallani, joka muutoin oli aika vekkuli setäihmiseksi, oli nähtävästi jonkinasteinen asenneongelma myöhästelyjäni kohtaan. Hyvin monta kertaa hän huomautteli minulle tunnilta myöhästymisestä, ja minä kilttinä ja arkana tyttönä otin kaikki moitteet mukisematta vastaan. Mielipahaa hyvät ystävänikin ovat usein minulle aiheuttaneet sättimällä tapaamistemme laiminlyönneistä, kun yksinkertaisesti en ole ehtinyt ajoissa paikalle. Olen törmännyt nykyisessäkin koulussani ihmisiin, jotka ottavat suuria paineita myöhästelystäni. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, kyseessä on sentään lukio ja enhän suinkaan voi antaa muiden odotuttaa itseäni kovin kauaa.

Onneksi on vielä ihmisiä, jotka ymmärtävät, että myöhästyminen on inhimillistä. Yksi näistä on eräs koulubussikuskini. Hän on vuosien aikana huomannut jonkinasteiset ongelmani ajoissa olemisen suhteen, kun monesti joudun juoksemaan henkihieverissä keretäkseni linja-autoon. Kuski on kärsivällisesti odottanut minua muiden jo istuessa penkeillä ja ottanut minut mukisematta kyytiinsä. Se vasta on aitoa välittämistä ja ymmärrystä.

Miksi siis olin myöhässä oppitunnilta? Tähän ei mielestäni voi antaa vain yhtä yksittäistä syytä. Minun kohdallani on kysymys monien sattumien summasta ja siitä, etten yksinkertaisesi aina voi olla ajoissa. Toivon kuitenkin, että muut avuni korvaavat edes osittain tämän minussa olevan puutteen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

– Maikki

Kirjoitus on laadittu 20 vuotta sitten lukion rehtorille. Hänellä oli tapana vaatia kaikilta tunnilta myöhästelijöiltä rangaistuksena essee otsikolla Miksi myöhäistyin?

Categories
Kriisit Yleinen

Breathtaking bath- autohäpeää pois pesemässä

Uskottelen itselleni, että olen rohkea, utelias ja kokeilunhaluinen. Aikuisten oikeasti en ole, ainakaan aina. On olemassa asioita, joita kammoan niin paljon, että aion vältellä niitä loputtomiin. Toki muuttuva maailma ja vertaispaine on pakottanut minut kohtaamaan pelkoni ja olen joutunut asentamaan esim. Mobilepayn. (Tiedoksi, sitä sinistä painiketta ei paineta, vaan liu’utetaan oikealle.) Mitään tankkausappia en aio hankkia.

Digijutut ovat oma lukunsa, mutta myös autoiluun liittyy epämukavuustiloja. Kuten parkkihallit. Niihin en periaatteesta uskaltanut vuosiin. On epäluonnollista ja vastoin tervettä järkeä ajaa kapeaa, betoniaidoilla rajattua ajorataa ylämäkeen tai parhaassa tapauksessa alamäkeen. Eikö jo järki sano, että painovoima ei ole autoilijan puolella? Jos betonibunkkeri ei jo itsessään ahdista, on sinne asennettu epäloogisesti avautuvia huojuvia puomeja ja portteja sekä tietysti lipukeautomaatti. Esittäisin, että autokoulussa harjoiteltaisiin taskuparkin lisäksi myös automaattien lähestymistä. Tarkoitus kai olisi vain rullailla rennosti ikkuna auki ja napata lappu ilman, että pitää irrottaa vyöt ja venäyttää kylkilihaksensa ainoastaan huomatakseen, että autosta on pakko nousta.

Jos autonsa saa ylipäätään parkkiin minimimitoitettuihin kalkkiruutuihin, ollaan vasta puolivälissä, sillä paluumatkalla täytyy samaa selviytymistaistelu toistaa toisinpäin. Ja lisäksi katutasossa täytyy vielä varoa, ettei kirkkaan auringon sokaisemana telo kevyttä ja raskaampaa liikennettä. Joka kerta kun pääsen vahingoittumatta ja vahingoittamatta ulos hallista, haluaisin palkita itseni suklaapatukalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Joensuun Sokoksen parkkihallissa oli muuten ennen puomi. Sitten kaveri ajoi halliin. Ja puomiin. Kahdesti. Ei ole enää puomia eikä lipukeautomaattiakaan vain mystinen rekkarinlukija. Tällainen epäjohdonmukaisuus parkkimaksuasioissa aiheuttaa muuten ongelmia boomereille, ja olenkin ajatellut laittaa vireille lakialoitteen parkkialueiden maksusysteemien yhdenmukaistamisesta. Toki näillä polttoainehinnoilla alan kohta hiihtää töihin. 

Toinen pelottava asia autoilussa, jota olen tietoisesti vältellyt viimeiset 20 vuotta on autopesu. Istun mielelläni kyydissä, sillä lama-ajan lapsena käsitykseni huvipuistosta oli katsastuksen autonosturi tai vielä harvinaisempi, mutta sitäkin kutkuttavampi autopesu. Taistelimme siitä, kuka sai istua paraatipaikalla etupenkillä. Innosta täristen tarkkailimme, kuinka suuri pyörivä jättiharja lähestyi kovaäänisesti etuikkunan vaahtokerroksen takaa. Kun harja tuli kohdalle, painoimme kasvot vasten ikkunaa lipovia likaisenkeltaisia rimpsuja, aivan kuin hirviö olisi nielaissut, mutta ei kuitenkaan. Vähänkö oli huippua!?

Paitsi silloin, kun pitää itse ajaa auto. Silloin on ainoastaan jännää.

Viime perjantaina uskaltauduin yksin tähän koitokseen, kuten itsenäinen ja itsevarma nainen. Yksi syy oli siinä, että auton väriä ei enää erottanut lainkaan kurakuorrutteen alta eikä autoon päässyt enää puhtain vaattein loikkaamallakaan. Suurempi syy tähän rohkeudenpuuskaan oli rakas työtoverini, joka aamukahvilla tuumasi, että huomaa kyllä, että asun sorataipaleen päässä. On jossain määrin hellyttävää, että hän huolehtii  myös renkaiden vaihdostani kaksi kertaa vuodesta sekä silmäilee urasyvyydet säännöllisesti. Jossain määrin koen kommentoinnin myös arvosteluna, enkö huolehdi autostani. Enhän minä huolehdikaan samalla intensiteetillä, mutta ei sitä tarvitse alleviivata! Odotan kauhulla, milloin hän uskaltautuu kommentoimaan auton sisätiloja. Tarjouduin nimittäin ottamaan Tinskun autohäpeään kuvan omasta autostani, jonka poika juuri tyhjensi takapenkille ilmaantuneista jugurttipurkeista ja eväspapereista, mutta jätti vaihdossa likaiset sukat, talvirukkaset ja kasan käytettyjä maskeja.

Joka tapauksessa koin tarpeelliseksi pesaista autoni ja koska olin vasta pari kuukautta sitten istunut miehen kyydissä romanttisilla treffeillä ABC:n autopesussa, arvelin uskaltaa ihan itse. Koska olen itsenäinen ja omatoiminen supernainen. Elämässä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta varmuuden vuoksi ajoin samalle asemalle. Halusin minimoida mahdollisuudet tyriä homman. 

Heti kassalla iski paniikki. En saanutkaan mitään polettia, kuten edellisellä kerralla, vaan lapun, jossa luki koodi. Mitä helvettiä? Kokosin itseni. No, sittenpähän syötetään koodi. On niitä ennenkin syötetty! 

Ajoin auton itsevarmasti pesukopin ovelle, mutta mitään automaattia ei näkynyt. Olin aivan varma, että se oli ollut aivan hallin oven edessä. Muistin, miten miehen ei ollut tarvinnut nousta autosta, mikä oli saanut sydämeni pamppailemaan ihastuksesta. Paniikki alkoi herätä, missään ei näkynyt mitään koodinsyöttöpaikan tapaistakaan. Sitten kiinnitin huomioni keskellä pihaa olevaan keltaiseen tolppaan, jossa lukivat samat pesuohjeet, joita olin sisällä tankannut. Syötä koodi tai maksa pesu. Mutta mihin? Miksi ei voinut olla selkeä pylväs ja huomiovalot, mihin saakeliin se koodi oli naputettava? 

Hmm.. asfalttiin oli maalattu isot valkeat nuolet, jonotussuunta. En ymmärtänytkään, miksi parkkipaikka piti kiertää nuolia pitkin? Vaiensin ääneen, joka kertoi, että kaikki palveluaseman asiakkaat ja lähikerrostalojen asukkat nauraisivat kohta minulle, kun ajaisin rinkiä tyhjällä parkkipaikalla. Jokin alkukantainen vietti pakotti seuraamaan nuolia. Jonnekin ne johdattaisivat…

Ja kyllä! Ne johdattivat kiertoreitin sille samaiselle tolpalle, jonka toisella puolella olivat äsken tavaamani pesuohjeet ja lisäksi kaipaamani automaatti, johon koodi syöttää. Yllättäen auto jäi liian kauas laitteesta, joten nousin autosta hakkaamaan numerosarjan. Toivoin, että saisin selvää numeroista, jotka setä oli kassalla lapulle rustannut. Ei toiminut. Ei helkkari. Naputin koodin uudelleen. Ei mitään. Silmäilin hermostuneena näytön tekstejä. Aivan, valitse ensin maksatko kortilla vai syötätkö koodin. Olisivat heti kertoneet!

Kun painoin enteriä, pesuhallin ovet aukenivat kuin Ali Baban aarrekammio. Kiiruhdin autoon. Entä jos ovet sulkeutuisivat ennen kuin olisin hallissa? Vähänkö olisi noloa mennä kinuamaan uutta koodia, jos sellaisen edes saisi. Takaseinän opastevalot ovat onneksi jopa kaltaiselleni lukihäiriöiselle ymmärrettävät: vihreä, punainen ja keltainen, (joka tarkoittaa, että pakita.) 

Kun vihdoin sain auton sammutettua nuolten ohjaamalle paikalle, viestitin miehelleni, että olin turvallisesti saanut auton pesuun. Pyyhin kassasetän ojentamilla nenäliinoilla hikikarpalot otsaltani. Ei hitto! Sanoiko mies antennista jotain? Tai niistä sivupeileistä? Tunsin kuinka lihakset jännittyivät hartioista alkaen odottamaan murtuvan pellin ryskeen, kun valtavat harjat murskaisivat autoni. Uhkaavat rullat alkoivat lähestyä ja peittivät konepeltiä sentti kerrallaan. Sydän hakkasi nopeampaa. Tältäkö tuntui hammaspeikosta sähköhammasharjan lähestyessä…?

Mitään epämääräistä ruminaa ja ryminää ei kuitenkaan kuulunut eikä vettäkään hyökynyt sisään ikkunoista. Helpotuksen huokauksen uskalsin laskea huuliltani, vasta, kun näin miten harjat jähmettyivät paikoilleen seinän viereen ja äsken kattoa aggressiivisesti piiskanneet karvat riippuivat nyt säälittävinä ja hengettöminä tolppien ympärillä.

Kun valo vaihtui keltaisesi, peruutin ulos hallista vain tajutakseni, että vettä satoi kaatamalla. Auto olisi umpipaskainen, kun vihdoin pääsisin kotiin. Päätin ajaa takaisin työpaikalle, jotta kaveri näkisi auton ainakin olleen puhtaan. 

Categories
Kriisit Yleinen

Pettymyksiä

Monesti olen miettinyt, että hämähäkkejä saattaa harmittaa, kun joku idiootti aina rikkoo nämä kudelmat.

Olen pettynyt moniin asioihin elämässäni. Pettymysten sarja alkoi jo lapsuudesta, kun en saanut uutta pyörää synttärilahjaksi, en koskaan päässyt mitaleille hiihtokilpailuissa ja sain vitosluokalla matematiikan kokeesta 9-.

Myöhemmin tajusin olla pettynyt myös siihen, etten ole syntynyt sukuun, jossa jaetaan perinnöksi osakkeita, kiinteistöjä ja huvijahteja tai jossa on mahdollista säästää lapsilisät. Tai ehkä kyse on kateudesta.

Aikuisena olen pettynyt ihmisiin, jotka pitävät itseään parempina kuin muita ja haluavat kertoa sen minulle. Joskus olen pettynyt siihen, etten jaksa vastata heille asiallisesti, mutta useammin petyn siihen, että en sano vastaan ja älykkäät, kirvelevän piikikkäät solvaukset tulevat mieleeni aivan liian myöhään. Pahin terä nimittäin katoaa, jos vastaiskun jättää seuraavalle päivälle. Ennen kaikkea olen pettynyt siihen, että alan kyynistyä ja odotan pahinta kaikista.

Perheellisenä olen pettynyt siihen, etten osaa pitää huusholliani tiptop-kunnossa enkä osaa opettaa lapsiani siivoamaan jälkiään. Asiaa tuumittuani olen kuitenkin varsinaisesti pettynyt siihen, että annan kodin siisteystason määrittää itseäni ihmisenä. Sillä se, etten ehdi pestä likapyykkiä samaan tahtiin kun jälkikasvuni sitä tuottaa tai keittiönpöytä jää kaaokseen, ei kerro, että olisin surkea äiti. Päinvastoin lapseni ovat omatoimisia, jolleivät siivouksen suhteen, niin ainakin ne osaavat sapuskansa etsiä.

Olen pettynyt rakkauteen. Yltiöromanttiset komediat ja siirappiset romaanit uskottelivat minulle, että elämäni rakkaus lukee ajatukseni, hemmottelee jatkuvasti ja täydentää lauseeni. Ja pyh. Elämäni rakkaus aiheuttaa myös pienimuotoisempia pettymyksiä, jotka hiertävät arkieloamme kuin liian pienet monot kantapäätä: ostaa vääränlaista kermaa, istuu öljyisissä vaatteissaan sohvalle tai jättää partakarvoja lavuaariin. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimessä on kuitenkin mainittava mahdollisuus, että aiheutan hänellekin harmaiden hiuksien lisäksi jonkin asteisia pettymyksiä.

Mutta erityisen pettynyt olen yhdestä asiasta. Siitä, ettei hän tule yhtä aikaa nukkumaan. Olen nimittäin lukenut naistenlehtien parisuhdeartikkeleista, että ensimmäinen merkki eroon on, ettei mennä yhtä aikaa nukkumaan. Anna Puukin siitä laulaa. Mieheni ei allekirjoittanut tätä vaan luetteli kolme syytä, miksi hän ei tule samaan aikaan nukkumaan.

Ensinnäkin menen niin aikaisin nukkumaan (klo 21?!), että hän herää aamuyöstä, jos tulee sänkyyn siihen aikaan. Toiseksi, valitan, etten saa unta, jos hän hengittää liian raskaasti. Valitan kuulemma myös, jos hän ei hengitä. Kolmas syy on ymmärrettävin. Hän kaipaa omaa aikaa ja hiljaisuutta, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Saisin kuulemma valvoa hänen kanssaan, mutta lapset menevät nukkumaan vasta kymmeneltä. Epäilen vahvasti, ettei hän varsinaisesti kaipaa minuakaan.

Olen siis niellyt pettymykseni ja antanut mieheni viettää laatuaikaa itsensä ja kännykkänsä kanssa sohvalla. Saa katsoa auto-ohjelmia sen minkä jaksaa, käyn sitten aamuyöllä herättelemässä sohvalta, kun se mielenkiintoinen pakkokatsoaelokuva on loppunut.

Viime yö oli kuitenkin liki anteeksiantamatonta, sillä vaikka yhdessä nukkuminen on parisuhteen vahvuuden tärkeimpiä indikaattoreita, se on myös eloonjäämisen kannalta ehdotonta. Ainakin meillä.

Jo ilta oli tulvillaan romantiikkaa. Molempia väsytti ja uuvutti, itse epäilin täysikuun kadottaneen edellisyön uneni, mieheni oli kiipeillyt päivän telineillä ja valitti perskannikoittensa kipeyttä. Ajattelin kateellisena, että itsekin voisin pakaratreenin ottaa työsuhde-etuna. Illan jumpat jäivät nimittäin välistä, ja yhdeksäänkin valvominen tuntui ylitsepääsemättömältä. Lasten kitinöihin en jaksanut edes reagoida.

Mies toi minulle muovimukissa itsetekemäänsä kotiviiniä ja pisti takkaan tulet.

– Tässä maistuu… käynyt mansikka. Kirsikka? Joku kirpeä…viinimarja…? yritin hakea aromia.

– Siinä maistuu alkoholi, mies vastasi tyynesti. – Ei tämä nyt älyttömän pahaa tällä kertaa ole.

Yritettyäni maistaa viiniä useampaankin kertaan päätin luovuttaa ja siirtyä houkuttelevaan sänkyyn. Jätin mieheni katsomaan telkkaria ja nauttimaan myös minun mukilliseni viiniä.

Heräsin siihen, että paleli. Tärisin. Haalin peittoja päälleni, sillä mies ei ollut vieläkään tullut nukkumaan. Torkahdin. Kohta heräsin uudelleen. Jalat tuntuivat jääkalikoilta, käsivarsien iho oli hellänä. Vedin jalkoja kippuraan ja koetin ajatella lämpimiä ajatuksia. Ei auttanut. Paleli ja päätä ja hartioita jomotti. Missä helkkarissa mies oli? Eikö se voinut sen yhden kerran tulla ajoissa nukkumaan? Eikö se tiennyt miten palelin? Miten ylipäätään pystyi näin palelemaan? Olinhan jo toissapäivänä muistanut sulkea ikkunan, joka oli jäänyt heinäkuun helleaallon jäljiltä raolleen. Nukkumisesta ei tullut mitään. Harkitsin kutsuhuutoa. Jos oikein kovaa ja kirkkaasti huutaisin, kiirisi ääneni rakenteita pitkin olohuoneeseen ja ylittäisi television äänen. Onneksi tajusin, että saattaisin herättää myös lapset, mikäli ne olivat jo nukkumassa, koirat ja mikä pahinta, kissanpennut. Jos ne heräisivät, kukaan ei nukkuisi enää. Keräsin siis rohkeuteni ja haalin villasukkia sängyn alta jalkoihin. Kietouduin peittoon ja lähdin alakertaan.

Mies nukkui onnellisena viinimuki kädessään, niillä sijoilla, johon hänet olin jättänyt. Hellävaraisten kehoitusten ja napakoiden potkujen jälkeen sain miehen heräämään ja siirtymään sänkyyn. Käperryin tiukasti kiinni, ujutin jäiset jalkani rakkaani jalkojen väliin välittämättä miehelleni epäluonnollisen korkeista kiljaisuista, upotin nenän hikiseen kainaloon ja sain vihdoin unta. En tiedä, miten selviäisin talvesta ilman ukkokultaani tässä vanhassa luontaisesti ilmastoidussa rintamamiestalossa.

Huolimatta lihaisasta lämpöpatteristani heräsin kurkku kipeänä aamuun ankeaan. Kirkas pikkupakkanen olisi normaalina aamuna houkutellut lenkille, mutta nyt halusin vain kaivautua sänkyyn takaisin. Ruumiini oli pettänyt minut, kurkkua kaihersi, nenässä tuntui hassulta ja pelkkä keittiöön käveleminen tuntui maratonilta. Itketti, pitäisi soittaa rehtorille ja ilmoittaa sairauslomasta. Kaikki hauskat tehtävät ja toiminnalliset harjoitukset jäisivät tekemättä, sillä sijaisilta ei voisi vaatia luovien innovaatioideni käyttöönottoa, niissä kun yleensä ilmenee pari muuttujaa. Harmitti esimiehenkin puolesta, joutui nyt minun takiani tekemään ylimääräistä…

Olin pettynyt itseeni ja osittain ehkä olosuhteisiin. Kolme vuotta sitten olisin voinut hyvin mennä töihin, niistä käytävässä ja sinnitellä oppitunnin. Nyt kielto oli ehdoton, mikäli tunsin itseäni yhtään kipeäksi, ei oppilaitokseen ollut asiaa. Toinen syy saikuttamiseen oli se, että en yksinkertaisesti jaksanut. Nuorempana olisin sitkutellut, vetänyt tunnit vaikka väkisin, mutta en enää. Laskin sen varaan, että tauti talttuisi nopeammin, jos antaisin itseni levätä. Johan sen järkikin sanoo. Mutta miksi kotiin jääminen tuntui silti luovuttamiselta? Olin sairastunut, antautunut ovelalle flunssavirukselle ja nyt olin hylkiö ja yhteiskunnan loinen, joka ei tehnyt omaa osuuttaan. Olin pettynyt itseeni, sillä en ollut pessyt riittävän tarkkaan ja riittävän usein käsiäni enkä temponut kitusiini tarpeeksi d-vitamiinia ja sinkkiä. En yksinkertaisesti ollut tehnyt tarpeeksi.

Lasten lähdettyä kouluun ja hoidettuani sijaisille tuntisuunnitelman saatesanoilla “tee kuten parhaaksi näet” tuijotin ikkunasta kirkkaaseen syyspäivään. Niin kaunis päivä, olin niin pettynyt, etten päässyt kirmaamaan raikkaaseen ruskaan. Sydänalassa painoi huoli opiskelijoista, vaikka sijaiset sattuivat olemaan parhaat ikinä eivätkä varmaan soittelisi ja kyselisi lisäohjeita. Yhtä paljon, tai vähän, ehkä enemmän, opiskelijat oppisivat olin minä paikalla tai en. Olin aavistuksen pettynyt oivalluksestani, etten ollutkaan korvaamaton.

Sähköpostiin oli kilahdellut Wilma-viestejä, mutta en uskaltanut edes kuvitella vastaavani niihin. Pää oli sumussa ja arviointikykyni minimissä. Keittiön kaaoksellekaan en jaksanut tehdä mitään, mutta epäilin, että astiat odottaisivat kiltisti paikoillaan, kunnes ensimmäinen jälkeläinen saapuisi. Olin ollut pettynyt sotkuiseen keittiöön, jos olisin jaksanut. Keitin siis itselleni teetä ja kaivoin hätävarasuklaalevyn jämät salaisesta piilopaikasta ja käperryin sohvalle. Avasin suoratoistopalvelun ja valitsin melko lyhyen elokuvan, jotta voisin sen jälkeen ottaa toipumista edistävät päiväunet. Kissanpennut hyppäsivät vuorotellen viereeni, painia nahusivat hetken ja kävivät sitten lämpimäksi, kehrääväksi kasaksi kainalooni. Tajusin, etten ollut lainkaan pettynyt siihen, etten ollut töissä tappelemassa teinien päähän tekstilajien erityispiirteitä. Oikeastaan nautin tästä hetkestä elokuvan äärellä.

Heräsin lopputekstien aikaan. Olin pettynyt, etten jaksanut katsoa edes leffaa sen kerran, kun siihen olisi ollut mahdollisuus.