Categories
kauneus & ulkonäkö keski-ikäiset Kriisit Yleinen

Turhamaisuuden turuilla tuulee eli tositarina tekoripsistä

Siitä lähtien kun Tinsku todettiin 14-vuotiaan näköiseksi, on jonkinasteinen ikäkriisi kytenyt. No, ehkä se on kytenyt jo kauemmin, nyt vaan hiillos pääsi leimahtamaan ilmiliekkeihin. Kolme lasta synnyttäneenä liki nelikymppisenä järki jo sanoo, ettei teinistä ihan mene, mutta jotenkin nuorekas olemus houkuttelee. 

Yritin keskimmäiseltä udella, mikä tekee minusta vanhan näköisen.

“No, jos siulla ois kulmakarvat ja ripset, näyttäsit nuoremmalta.”

Tyttö oli oikeassa. Ripset löytyivät lähinnä tuntoaistin perusteella, vaikka Extra Long Volume Mascaraa oli tölvätty puolipurkkia. 

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä kurvasin seuraavalla kauppareissulla kosmetiikkahyllylle. Jos ei ripsari auttanut, piti ottaa kovat keinot käyttöön eli itsekiinnitettävät tekoripset. Toki pieni pelkokerroin liimalla leikkimisen kanssa oli, mutta mitä siitä! 

Kymmenen vuotta sitten minulla oli pidennykset. Vaikka nykyään ne näyttävät vastaantulijoilla enemmänkin siivekkeiltä…? Ihanathan ne olivat. Aamuisin katsoi peilistä ihminen, eivätkä silmäpussit. Ongelma oli, että räpsyttimiä olisi pitänyt huoltaa jatkuvasti. Hampaiden harjaus kaksi kertaa päivässä on jotakuinkin säännöllisintä mihin kykenen, joten pian huoltotoimet jäivät. 

Kosmetiikkahyllyllä lärvintuunaustuotteiden huima tuotekehittely iski ilmat pihalle. Liima oli ilmeisesti jo so last season, ripsisuortuvia kiinnitettiin magneetilla. 

En tajunnut. Siis mihin ne ottivat kiinni? Liimattiinko magneetit ensin luomiin? Käyttöohjeessa kerrottiin nestemäisen eyelinerin toimivan vastaparina. Voi hitsi. Tussimaiset silmänrajaukset olin hyljännyt jo kaksikymmentä vuotta sitten, ei onnistunut ollenkaan… Mutta ehkäpä oli aika antaa eyelinerille uusi mahdollisuus.

Muutamaa päivää myöhemmin arvelin olevani henkisesti valmis kokeilemaan ripsiä. Kyllä, rajaaminen oli yhtä helvetillistä kuin muistelin. Käsi vapisi ja viivaa piti tarkentaa sen verran monta kertaa, että rajaus ylsi melkein kulmakarvaan. Päätin, että yksi silmä saisi välttää kokeiluun. Olisipahan vertailukohta. 

Rohkeasti räpsäisin ripset rajaukseen ja räpsyttelin. 

Nätiltä se näytti, mutta miellyttävä kokemus ei ollut. Karvat pistelivät ja magneetit painoivat silmämunaa. Musta kokkare ärsytti näkökentässä. Ripsien piti nuorentaa, ei riiputtaa ennestään löysiä luomia.

Revin karvatoukan silmästäni ja asettelin sen takaisin koteloonsa. Silloin kiinnitin huomiota koteloon kirjoitettuihin merkkeihin. Koteloon oli merkitty kumpaan silmään kumpikin ripsivana oli tarkoitus liimata. Ei ollut sattunut tuurillakaan oikeaan silmään. 

Ja kas, olo helpottui, kun lisäkkeen asetteli oikeaan kohteeseen. Koska ripset oli kuitenkin tarkoitettu magna-hahmoille, pienellä leikkausoperaatiolla sain varaosat tuunattua omiin silmiini sopiviksi. 

Jälki näytti sen verran, ei nyt voisi sanoa, että nätiltä, mutta välttävältä, joten päätin testata räpsyjen kestävyyttä seuraavalla kauppareissulla. Valmistautumisen aloitin hyvissä ajoin, sillä nyt aioin sutia molemmat silmät.

Toki ystävättäreni Pirre oli suoriutunut kauppareissusta vain toinen silmä meikattuna, että mahdollista se oli.

Kaupan 18-vuotias täti teki minut onnelliseksi.

“Saiskos henkkarit?”

Kyllä, se toimi! Näytin ainakin alle 30-vuotiaalta! Tai sitten suttuinen ja epävarma rajausjälki yhdistettynä hamuamaani ykköskaljaan herätti kassan epäilykset.  

Mutta varsinaisen ilopissan aiheutti Ilosaarirock. Olimme lupautuneet tyttäreni kanssa talkoilemaan välisiivousta rokkiaamuisin. Lauantaiaamuna, viiden tunnin yöunien jälkeen, meikittömänä ja muutenkin freshinä paperilautasia ja liiskaantuneita tölkkejä asfaltista raaputtaessamme pysäytti pyöräänsä taluttava herrasmies meidät. 

“Tähän on tullut aidat! Eilen ei vielä ollut.” 

Jutustelimme tovin. Saimme kuulla, että vaikka ikää miehellä oli jo 80 vuotta, polki hän joka aamu 20 kilometriä. Ja nyt nämä pirulliset metalliaidat katkaisivat rutiinilenkin. Lisäksi kävi ilmi, että hän oli Suistamon evakkoja. Sieltähän meidänkin suku oli kotoisin! Melkein tuttuja! Joensuussa hän oli asunut pitkään ja siellä asuivat kaikki hänen kolme poikaansakin.

Kello alkoi näyttää vuoron loppumista.

“Pitää meidän tytön kanssa jatkaa siivoomista…”

Miehen silmät laajenivat ja sitten katse siirtyi tyttäreeni.

“Tytön?”

Mies pudisteli päätään.

“Mie katoin, että te ootte siskoksia! Nätti on tyttös.”

Olin samaa mieltä. Puolet geeneistä oli minulta. Sitä paitsi minulle riitti olla nuori, nätti olisi ollut jo liikaa vaadittu. 

Miehen jatkettua pyörälenkkiään tajusin, että 80-vuotiaasta kaikki alle 60-vuotiaat näyttivät todennäköisesti yhtä nuorilta. 

Ja kuinkas ripsiräpsyttimille kävi? Eivät pysyneet paikoillaan, joten pääsivät hyötykäyttöön…

Selkeästi nuorentava vaikutus.
Categories
juhlapyhät Kriisit parisuhde teinit Yleinen

Parisuhdetesti: Viikonloppu kaksin – ensimmäistä kertaa 15 vuoteen!

En uskonut tämän päivän koittavan ihan vielä. Oikeastaan se oli vähän kuin joulupukki, epäilin oliko sitä oikeasti olemassakaan. Siksi yllätyin, kun kesken hellettä hönkivän maanantain varmistui, että olisimme mieheni kanssa viikonlopun käytännössä kaksin. Mökillä, jossa älypuhelin taantui kelloksi, sillä nettiyhteys toimi mielivaltaisesti tontilla siirtyvällä puolen neliön alueella.

Teinit aikoivat (ilmeisesti edellä mainitusta syystä) viettää viikonlopun kotona, huoneissaan ja mielellään vielä peiton alla, ja kuopus tilattiin serkkunsa seuraneidiksi. En kokenut suurta intohimoa raahata mököttäviä teinejä kesäiltani iloksi, joten harkitsin riskejä hetken. Omatoimisia lapset olivat, selviäisivät kyllä. Ehkäpä teinit jopa ansaitsisivat lomalla edes päivän ilman äitiä. Olisimme kuitenkin juoksumatkan päässä, joten voisin piipahtaa illanvilakoissa tarkistamaan tilanteen.

Ikäkriisi iski, kun tajusin, ettei siihen kovinkaan monta vuotta menisi, että tämä olisi arkea. Olisimme vain kahdestaan. Entä sitten eläkkeellä, kun töihinkään ei pääsisi karkuun?! Parisuhdekriisin välttääkseni aloitin syvälliseen parisuhdekeskusteluun. Nyt kun meillä oli aikaa.

“Kultsi, jos meillä on kaksi erilaista koiraa ja koirat muistuttaa omistajiaan, niin kumpaa me muistutetaan?”

Katsoimme koiria. Toinen, vanha ja lihava makasi silmät ummessa kuono ruokakipossa. Nuorempi makasi kaivamassaan kuopassa ja kävi tuijotuskilpailua mustarastaan kanssa, joka oli pomppinut muutaman metrin päähän säksättämään koiralle. “Fliiry tsi-tsi fliiry tsi-tsi”. Sitten koira kyllästyi ja säntäsi pörriäisten perään.

“Tuo pullero ehkä enemmän minuu, ja tää toinen ehkä enemmän sinuu…” 

“Mie muuten ostin sille dieettiruokaa…”

“Se ei tarttee sitä. Se on ihan liian vanha sellaseen kidutukseen!” 

Tulipas se vakuuttavalla äänenpainolla. Puhuiko se koirasta vai itsestään?

“Mie nyt muuten varoitan sinua, että kunhan sie alat vielä tuosta kasvattamaan tuota elintasokumpua, pistän siut dieetille. Tää oli siis ilmoitus, en tule varoittamaan asiasta enää.”

“Alat sie syöttämään miullekin FatDogSlimiä? ‘Tää on uutta lihankorviketta’.”

“Jos tuo koira ei sitä vieläkään huoli, niin erittäin varteenotettava ajatus.”

Kiikutin kännykän mieheltä salaa kuuluvuusalueelle. keskimmäinen oli ilmoittanut puolitoista tuntia sitten menevänsä uimaan ja kuopukselta oli tullut kuva. Poikaseni poseerasi Ruotsin rajalla! Olin melko varma, että laitoin sen Kuopion linja-autoon. Ilmankos se lauloi passi ja hammasharja -klassikkoa pakatessaan…

Naputtelin teineille viestin. Molemmille ja esikoiselle vielä tekstarin varmuuden vuoksi. 

“Ootko kotona? Onko jo tullu uimasta? Ootteko syöneet?”

“Oon on tillu ollaan suöty”

Koska oikeinkirjoitus oli normaalilla tasolla, en epäillyt alkoholin luvatonta käyttöä. 

Luonnon armoilla – paskovat pääskyt ja terroristimurkut

Mökillämme on heikon kuuluvuuden takia otolliset olosuhteet keskittyä olennaiseen. Olimme ihastelleet sammakonpoikasia, nuorta ukkometsoa lähietäisyydeltä sekä lammellamme kalastavaa sorsaa. (Sorsasta ja metsosta tuskin olisi havaintoa enää metsästyskauden alettua.) Sorsan lähdettyä ja vapautuskäskyn jälkeen ihastelimme myös lampea ympäri uivaa koiraa, joka koetti löytää sorsan. 

“Hei kato! Sillä mustarastaalla on pestä tuolla aitan räystään alla!”

“Ai on? Eikö ne oo jo lähteneet pesästä?”

“Siks se varmaan säksättää tässä koko ajan meille. Tiesitkö, että meillä on muuten pääskyn pesä kotona?”

“Missä?”

“Räystään alla.”

“Missä räystään alla?”

“No siinä päädyssä, korkeimmalla kohdalla keskellä.”

“Niin mutta aitan vai talon päädyssä?”

“Talon.”

“No voi vitun vitun vittu. Vittuako ne sinne!”

Mistä lie lapset oppineet kiroamaan…

“Mitä sie nyt? Yks pesä..”

“Ei me sille nyt enää mitään maheta, mutta tiiätsie miten paljon yks pesällinen pääskysiä paskoo?”

“No, en tiiä…”

“Ens syksynä tiiät.”

“…”

“Kun paskosivat yhestä reiästä, mutta ei, se pitää roiskaa koko seinä. Sitä saa pestyäkään millään sieltä ylhäältä. Voihan vitun vitun vittu.”

Yritin harhauttaa. 

“Kato miten paljon muurahaisia!”

“Ei jumalauta! Ne on hevosmuurahaisia! Ne syö meidän mökin! Pitää myrkyttää…”

“Ei myrkytetä, kun mehiläiset kuolee.”

“Niitä saa millään pois.”

“Etitään joku luonnonmukainen menetelmä. Otetaan kanoja? Mistä tuli mieleen, että pitää kysyä onko lapsilla kaikki ok.”

“Anna niitten olla rauhassa!”

Raksamies on rakasmies

Hankimme pienen erämaamökkimme paetaksemme pysyvän kotimme ylläpitotehtäviä. Mutta koska mies on kykenetön pelkkään oleiluun, alkoi mies suunnitella siltaa tontin läpi virtaavan puron yli.

Koska kotona, pihan perillä oli jemmassa sekä kavereilta haalittua runkotavaraa että kierrätettyä lautaa, mies suostui lähtemään tarkastuskäynnille kotiin. Mies lastasi kierrätysjätekuormansa ja hyödynsi toimivan netin, minä laskin, että teinejä oli sovittu määrä.

Vaarallisempi oli viivoitin varpaalle kuitenkin.

Mies uurasti helteestä välittämättä. Hikipisarat tippuivat nenän päästä ja lähes kuuli, miten hartiat alkoivat muistuttaa kärventynyttä kabanossia. 

Miehen väkertäessä runkoa rakentelin vanhasta vesisäiliöstä kylmäkaapin, tyhjensin toisen huussin ja suppailin lasten lautalla lammella.

“Nyt se on valmis. Pitänee soittaa poika kaveriksi nostamaan. Tässä tarvitaan lihaksia.”

Kohta poika viiletti paikalle ja kolmisin aloimme raahata rakenteita rantaa kohti. Minä ja poika otimme toisen pään, mies toisen. Lopulta saimme hitkutettua puolen tonnin painoiset palkit puron yli. 

“Pitää siirtää tuota toista viis senttiä…” 

Poika oli jo kadonnut, joten tartuin palkkiin.

“Kultsi, sitä toista.”

“Aa! Helpottaa, jos nostetaan samaa palkkia.”

“Äh, tää ei mihinkään liiku!”

Ihmettelin miehen tuskailua.

“Aa! Miulla liikku.”

“Kultsi, sitä piti siirtää tänne päin, ei sivulle.”

“Aa! Helpottaa, jos siirretään samaan suuntaan.”

Yllätykseksemme saimme rungon paikalleen ilman henkisiä tai fyysisiä vaurioita.

“Voinko mie vielä auttaa?”

“Osaatko sie käyttää sirkkeliä?”

“Riippuu miten millintarkkaa jälkeä pitäis olla.”

“Ei ole millistä kiinni.”

“No, sitten osaan.”

Jostain syystä rättikässässä millit ovat kohdallaan, mutta puutavaran kanssa mitta helposti heittää.

“Oot sie käyttäny käsisirkkeliä? Ootahan ku mie näytän…”

Mies otti työkalun käteensä ja katsoi tiukasti silmiin. 

“Tämä on se vehje millä Pete sahas sormensa irti.”

“Asia ymmärretty.”

Seurasi viiden minuutin luento ja demonstraatio, miten terä saattaisi tarttua ja lähteä omille reiteilleen.

“Ei sormia terän eteen. Ikinä.”

“Ei ikinä.”

Selvästikin olin lomamoodissa, sillä jaksoin ottaa ohjeita vastaan ja sisäistää ne.

Tuntia myöhemmin herkistelimme euforisilla ja metaforisilla tasoilla.

“Rakennettiin tulevaisuudelle silta!”

Mitä viikonloppuna opimme?

  • Valvomattomat teinit menevät nukkumaan samoihin aikoihin kuin keski-ikäiset heräävät. 
  • Energiajuomat (aspartaami) on hermomyrkkyä muurahaisille. Myös kahvinporot ja sitruuna toimivat. 
  • Muurahaiset voi myös hävittää polttamalla niiden pesä. Ei suositella metsäpalovaroituksen aikaan.
  • Bikinit eivät sovellu sirkkelöintiin, sillä sitten on sahanpurua joka paikassa…
  • Naulapyssystä lähtee viheltävä ääni.
  • Nurmikko olisi syytä leikata ennen kuin se on seitkytä senttistä.
  • Miehen hautajaisissa soitetaan Turmion kätilöiden Sinulle ja minun hautajaisissa Ramses II:n Villieläin. Toinen on romantikko, toinen haluaa kostaa jälkeen jääneelle.
  • On todennäköistä, että selviämme, kunhan lapset lähtevät kotoa. Vaikka ilman nettiä.
Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi Kriisit Yleinen

Vakavaa valvontaa ja valinnan vaikeutta

Oikeasti ne koodit on paljon härskimpiä…

No niin, valvoja-asetus päälle. Pylly penkkiin, rentouta kasvoilta inhimilliset ilmeet. Onneks miulla on haukan katse, huomaan vilpin ja vessahädän ennen ku ne itekään tietää. Tälleen ne seisoo vartiossa siellä Buckinghamin palatsinkin eessä. Ei kuule ilmekään värähä vaikka mitä sattus. Toivottavasti ei satu, mie en muista yhtään mitä pitää tehä ongelmatilanteissa. Eiku hei, täällähän on tää vihkonen. Tylsää! En jaksa lukea! Tekee mieli jotain hyvää… Nuokin vetää irttareita ja ooo…patonki! voiskohan käydä jotain hyvää illaksi kun on perjantaikin. Tottakai voi, mie oon aikuinen ja miulla on ihan oma pankkikortti. Suklaata… mutta mitä? Ehkä pähkinäsuklaata. Mutta keskimmäinen vihaa pähkinöitä! Mitäpä se haittaa, saanpahan syödä levyn yksin. Onko levy nyt kuitenkin liioittelua, ehkä se yks Snickers riittää. Pitääpä sitä jotain lapsillekin. Jos ostaiskin sipsejä, ei niitä tavallisia vaan linssisipsejä. Joo, mutta niist tulee kyllä paha olo, jos syö liikaa. Ja ne linssisipsit maksaa enemmän ku tavalliset ja se pussi on niin pieni, ettei siitä riitä kaikille. Sitä paitsi linssit turvottaa. Pähkinät ois aika jees, nehän on melkein terveellisiäkin. Mutta nekin on kalliita. Ja mistä kaukaa nekin on tänne roudattu? Pienet lapset poimineet… oikeesti vasta kahdeksan minuuttia menny!? Monta tuntia miulla oli nyt? Neljä! Ei enää ikinä…Entäpä jos laittasin lapset leipomaan jotain? Tai paistamaan vaikka lettuja… Sepä jää keittiön siivoaminen sitten kuitenki miulle. Ei se oikein… Ja nekin letut on rasvasia. Dippikasvikset olis aika kivoja ja rasvattomia. Ne olis tervellisiä ja lähiruokaa ja todennäköisesti eettisempääkin. Mutta kukkakaali alkaa kyllä pierettämään… Aah ku pistelee kinttua! Uskaltaskohan oikasta? Huomaiskohan ne…? Ja mie tartteen kyllä nopeita hiilareita enkä mitään ituja. Eihän näilläkään ole eväänä ku karkkia. Ja kuka oikeasti jaksaa alkaa kuorimaan ja pilkkomaan perjantaina jotain porkkanoita ja perunoita? Vaan ne täydelliset somemutsit, jotka ottaa kuvia että tuntevat olonsa riittävän hyväksi. Ja kuvitteleeko ne, että ne on jotenkin parempia ku eivät anna lapsille keksiä ja jätskiä? Eiköhän se ole vaan illuusio, että voivat vaikuttaa olevinaan johonkin. Todennäköisesti tulee syömishäiriö lapsilleki. Joo, en todellakaan ala aiheuttamaan enempää traumoja lapsille enkä itelleni. Enkä todellakaan ala tekemään mitään ite. Mie oon vapautunut median paineista. 9.12!? Jätättääköhän tuo kello? Toisaalta se kyllä tulis joku pannari huomattavaksi halvemmaksi ku ostaa karkkipussit koko sakille. Ja jos lapsityövoima sen paistaskin niin se olis melko jees. Mutta sitten on se siivoominen taas… kylläpäs Tane kirjottaa! Toivottavasti asiaa eikä aiheen vierestä. Entä jos ostan sipsipussin, mutta en dippiä. Tää inflaatio kyllä tulee näkymään selkeimmin meidän herkuttelussa. Kai yks karkkipussi riittää viidelle? Eipähän tule övereitä. Tai ainakin niille kolmelle, jos itelle ostan sen suklaalevyn. Kokonaisilla pähkinöillä. Ne muuten suostuivat aika helposti siihen, että kohtuullistetaan karkkipäivää. Liian helposti. Ne on varmaan löytäneet miun karanteenijemman! Ehkä voiskin ottaa markkinatalouden periaatteet käyttöön ja jokainen vois omalla työpanoksellaan vaikuttaa karkkimäärään… Talouskasvatusta samalla. Vai olisko kuitenkin tällanen tasajako reilua? Mutta onko oikein että mie täällä mietin, mitä herkkuja ostan, kun Ukrainassa ei oo lapsilla ruokaa. Eikä niillä sotilailla! Vaikka lapsiahan ne on nekin. Et kyllä nyt ala itkeä! Sie oot töissä! Tuollasia samanlaisia kun nuo tuolla… Oikeesti! Ryhdistäydy! Tajuaakohan ne, miten onnellisia ne on, kun ne saa täällä kaikessa rauhassa kirjottaa koetta eikä tarttee olla sotimassa? Ja muutama vuosi ja miun pieni on täällä! Tai se ei kyllä lukioon aikonut. Toivottavasti ei joudu sotaankaan. Ja aika tekopyhää miulta Ukrainaa miettiä, ku häikäilemättä oon herkutellut tähänki asti, ei ole Afrikan nälänhätä tai Syyrian lasten vaikuttanut mitenkään. Eikä se välttämättä huono juttu ole, jos jääkin herkut saamatta. Jos tilanne kriisiytyy, niin ei tee tiukkaa, kun en ole sokeririippuvainen. Vai olisko kuitenkin parempi, jos olis vararavintoa vyötäröllä? Ei varmaan miun puutarhanhoito suju yhtään sen paremmin tänäkään vuonna, että ei sen varaan kannata laskea… Ainahan sitä voi kalastaa. Onkohan puhelin äänettömällä? Ettei taas ala Vagisan-mainos huutaa kesken kaiken… Tartteenko mie oikeesti herkkuja? Altistavat hiivatulehdukselle. Entä jos kävis vaan kirjastosta jonku hyvän kirjan? Miks pitää vetää överit? Ei! Kyllä tää vaatii nyt rasvaa ja sokeria. Mitä tuo hujoo? Venytteleekö se? Ei kyllä se yrittää kontaktia. Mitenkähän pitkään se on viittonut…? Vessaanko se haluaa? Vai tilttasko kone? Voiskohan Pate mennä kattomaan? Se on lähempänäkin… 

Viisi tuntia myöhemmin….

Ai hitto! Se kauppa meni jo! No, säästypähän rahat ja kalorit. Miun alitajunnalla on vaan parempi itsehillintä. Vitsi mie oon kova! Kovempi ku luulin. Oon voittanut sokerin!

Viisi ja puoli tuntia myöhemmin…

Kyllä tää tavallinen suklaa on parasta. Ihan ilman pähkinöitä. Mutta kyllä tää oli liian helpossa paikassa ku näin helposti hairahduin. Pitänee viiä jonnekin välipohjaan jemmaan ettei tuu pikkuhädässä langettua. 

Aprillia! En kai mie nyt oikeesti paikallani siellä salissa pysynyt!

Categories
eksistentiaalinen kriisi Kriisit Yleinen

Erityisoperaatio: elämäniloa etsimässä

Kissankuvat kuulemma piristää.

Viimeisen kuukauden elämä on tuntunut melko tahmealta, turhalta ja toivottomalta. Maailmantilanne, tulevaisuudessa siintävä mahdollinen sota sekä vääjäämätön inflaatio ja talouskriisi lamaannuttavat. Tiedostan viiltävän kirkkaasti, miten hyödytön olen ja kuinka riittämätön roolini on epävarmassa maailmantilanteessa. Kuka kaipaa oikeaoppisia virkerakenteita, jos pitää väistellä pommeja ja ohjuksia? Erikoistaidostani pilkunviilauksesta ei taisteluissa taida olla hyötyä. Tulevaisuuden suunnitelmat tuntuivat nekin turhilta. Miksi remontoida kuistia, jos koti pitää jättää? Entä jos kasvatankin tykinruokaa enkä tulevaisuuden toivoja?

Toki viikon sodan alkamisesta jaksoin puhkua taistelutahtoa. Kertasin mielessäni kiväärin lataamista ja arvioin miinoitettavia kulkureittejä, kunnes tajusin, että maassamme on todennäköisesti joku pätevämpi pohtimaan puolustusstrategiaa. Siirryin aktiiviseen puolustukseen omalle palveluspaikalleni paasaamaan informaatiovaikuttamisesta ja meemien mahdista. Pari päivää myöhemmin evakkomatkojen merkitsemät geenini alkoivat suunnitella mahdollista, mutta epätodennäköistä pakomatkaa.

Sitten lamaannuin. Elämä tuntui merkityksettömältä. En jaksanut urheilla, en lukea, en siivota, en nalkuttaakaan… (Miehen edit. huom. “Vähän liiottelua tää, ettet muka olis kuukauteen nalkuttanu!”) Jossain syvällä tiedostin, että olisi saatava elämästä ote, nähtävä lähelle ja seuraavaan päivään. Kaivettava esiin ilo ja usko tulevaan, vaikka väkisin. Kreisibailaaminen auttoi Tinskua, jota elämän nälkä jäytää nyt emmentaaliksi. Itse en ikävä kyllä jaksanut innostua bilettämisestäkään.

Mutta onneksi minulla on lemmikkejä… 

“Äiti, astuin kissanpaskaan!” 

No voi viddu. 

“Sillä roikkuu kakkaa jostain hiuksesta ja se leviää joka paikkaan!”

“Roikkuu mistä?”

“Hiuksesta!”

“Mutta missä se hius on? Kenen hiuksissa?”

“Sen pyllystä roikkuu! Kissan!”

Yritin luoda mielikuvaa pyllystä roikkuvasta kakasta. Koiralla roikkui satunnaisesti heiniä hanurista, mutta ei niihin kyllä pystynyt astumaan.

“Miten sinä siihen astuit?”

Kuopus ei vastannut, sillä hän keskittyi riisumaan kakkaista sukkaa jalastaan  mahdollisimman vähillä lisävaurioilla. Itse koetin yhyttää asianosaisen mahdollisimman nopeasti. 

Sain kissanpennusta näköhavainnon kodinhoitohuoneen kaapin alta. Musta pentu koetti epätoivoisesti maastoutua varjoihin. Yritin hapuilla edes jotain osaa kissasta käteeni, mutta katti pujahti sujuvasti seinän viertä esikoisen huoneeseen. Ehdin huomaamaan, että hännän alta roikkui totta tosiaan kapea nauha, johon oli takertunut erikokoisia kokkareita. 

Kuvan kissa liittyy olennaisesti tapaukseen.

Lähestyin rauhallisesti kattia ja koetin peittää pakoreitit, mutta kissa kurvasi lunkisti käteni alta ja syöksyi kylpyhuoneeseen kakkakikkarenauhan lennellessä perässä. Suljin oven. Nyt kissa oli ansassa! Sain ahdistettua mirrin nurkkaan, mutta vielä pirskatin katti pujahti saunaan paskanahjuinen vana hännän alla heiluen. Nyt sai luvan riittää! Ryömin lauteiden alle välittämättä osuisinko lattialle tipahtaneisiin yllätyksiin. Kissa väisteli sen minkä ehti, mutta pakoilu oli nyt turhaa.

Koppasin puntuilevan kissan kainalooni ja arvioin tilannetta. Kyllä, jotain sitkeää oli kulkeutunut ruuansulatuksen läpi. Onneksi en ollut ensimmäistä kertaa asialla ja vapautin varmoin, mutta varovaisin ottein kissan piinastaan. Tarkempi tarkastelu osoitti, että kyseessä ei ikävä kyllä ollut hius, vaan melko pitkä pätkä rihmaa. Kiitin luojaani, ettei kuitupitoinen ruokavalio ollut vaurioittanut pienokaista enempää. 

Kakkatahroja löytyi laattalattiasta, kaapinovista, toimiston keltaisesta seinästä sekä saunan paneeleista. Jättekiva. Rätti kädessä pintoja hinkatessani mieleni alkoi kuitenkin piristyä. Vaikka en pystynyt tuomaan maailmaan rauhaa, laatat sain kiiltämään. 

Pikkuhiljaa siivous laajeni muihin huoneisiin, lattioista ikkunanpesuun ja kaappien lonimiseen. Kuolinsiivousta en ole saanut aloitettua, mutta sotasiivous onkin päivän trendi  nro. 1. Jos joutuisimme jättämään kotimme, eipähän jäisi turhaa romua nurkkiin. 

Ja kivahan se on aina siistiin kotiin palata.

Categories
eksistentiaalinen kriisi identiteettikriisi Kriisit Yleinen

Kaipaan huonoja ideoita

Kahden viikon ajan on ahdistanut niin paljon, että päätän lähteä viihteelle. Olen googlettanut ydinsotaa, nukkunut huonosti ja seurannut niin paljon uutisia, että elämännälkä on alkanut kasvaa. Pakko nauttia elämästä, kun vielä voi. Sitä paitsi isojen asioiden vastapainoksi tarvitaan hyvin pieniä asioita.

Toki käy mielessä, onko oma onni oikeutettua näinä aikoina. Ja onko minulla oikeutta kaataa kurkkuuni gintonicia, kun voisin senkin rahan lahjoittaa sodan uhreille? On – ja pitääkin olla. En voi lopettaa elämistä ja jos kaikki katkeroituvat, jälki on rumaa. Sen sijaan toivon tuominen, nauru ja tanssi ovat parhaita aseita pahuutta vastaan.

Niin minä sitten lauantaina teen serkun kanssa sotasuunnitelman radalle lähdöstä, talvilomakin kun kolkuttelee ovella. Ennen yöjuoksua päätän kuitenkin tehdä hikijuoksun. Lenkin lopussa juoksen extemporena K-marketin kaljahyllylle. Mietin kuinka moni opettaja tekee samoin ennen lomaa. Veikkaan että aika moni. Juoksukaljoja en kuitenkaan ota.

Kun pääsen kotiin, muistan että työpuhelin on vielä sulkematta. Luuria näplätessäni huomaan entisen opiskelijan viestin: “Halusin vaan kertoo et oon tääl armeijas. Ei tää kovin hauskaa oo mut ehkä selviin.” Vastaan ilahtuneeni viestistä ja vakuutan, että pärjäät kyllä. Tulee tippa linssiin. Ehkä olen jotain tehnyt oikein, kun kanssani halutaan vielä vuodenkin päästä jakaa elämän isot ja pienet asiat. Päätän ottaa sille ja avaan lonkeron.

Illalla tilaan oman äitini alkuillan juoppokuskiksi. Tämä osoittautuu isoksi virheeksi. Äidillä on kova huoli, kun olen lähdössä mierontielle. Ja vieläpä siskontyttönsä kanssa, jolta lähtee vähän lapasesta ja rukkasesta aika lailla joka kerta. ”Millä sinä pääset kottiin? Tiiätkö sinä missä se taksitolppa on?! Tuo katu on peilijäässä, miten sinä noilla kengillä pysyt pystyssä?! Ja voitteko kattoo Mirkun kanssa toistenne perään, muistelehan miten viimeksi kävi. Ottakee maltillisesti tällä kertaa ja elekee ainakaan kirkkaisiin koskeko.”

Joo joo äiti.

Jännä juttu, että sitä itse varoittelee omia lapsiaan, ja ne vastaa joojoo elä jaksa ja sitten yhtäkkiä osat vaihtuvat, kun oma äiti latelee turvallisuusohjeita ja sitä huomaakin itse pyörittelevänsä silmiään.  

Murheet alkavat sulaa sillä samaisella hetkellä, kun näen serkkulikan iloisen nätin naaman ravintolan edessä. Pari kaveria liittyvät seuraamme ja alamme suunnitella roadtrippiä Norjaan. Sehän on Nato-maa, on ensimmäinen ajatukseni. Turvallinen matkasuunitelma siis! Sipe haaveilee norjalaisesta viikingistä ja henkistä tukea osoittaaksemme lupaamme kaikki ladata Tinderin matkan ajaksi. Ihan vain viikingin löytämistä helpottaaksemme.

Sipe kyselee onko presidentti Zelenskyi meidän mielestä komea, sillä siskoni Maikki käy häneen kuumana. Pian kauhistumme – miten voimme rupatella näin pinnallisia, kun toisilla on hätä? Huomautan että emme varsinaisesti voi vaikuttaa tilanteeseen itkimmepä tai nauroimmepa. Joten valitkaamme mieluummin nauru ja taistelkaamme hyvän puolella.

Sairaanhoitajina työskentelevät ystävät ovat varmoja, että joutuvat eturintamaan, jos paska osuu tuulettimeen. Koska kaikilla on käsitys, että hoitajat hoitavat kaiken. Sitä paitsi Sandra on ollut tetissä puolustusvoimissa vuonna yhdeksänkymmentäyhdeksän ja osaa ehkä koota rynkkärin. Minä kerron olevani aika haka tarkka-ammunnassa, snipereitakin varmasti tarvitaan tosipaikan tullen. Mirkulla on myös B-vaihtoehto, jos pupu menee pöksyyn: pakeneminen Jumalan selän taa keskelle korpea, jossa voi kalastaa henkensä pitimiksi.

Minä kerron, että tekee mieli ottaa loparit, lähteä palmun alle ja hankkia nuori rakastaja. Jos maailma vaikka lopettaa kulkunsa ylihuomenna.

Jatkamme Mirkun kanssa Erika Vikmanin keikalle. Erika laulaa kotona hissuttelusta, Pietarin porteista ja huonojen ideoiden kaipaamisesta. Samalla joku parikymppinen komea pojankolliainen alkaa pyörittämään tanssilattialla ja yrittää iskeä. Minä lamaannun ja mietin että voisin olla sen äiti. Oma palmunalainen suunnitelma alkaa tuntua absurdilta. Lisäksi muistan, että minulla on omiakin lapsia.

Eipä sillä – kaveri sanoo, että oma markkina-arvo ja auton arvo pitää tarkistaa säännöllisin väliajoin. Mietin että itselläni on sentään enemmän toivoa kuin Volvollani. Tukan olin vasta värjännyt ja kihartanut, autoani en ole pessyt tai puunannut vuoteen.

Jammailun jälkeen entinen tuttu Kale seuralaisineen istuu samaan pöytään ja pian hirnumme niin että vatsaan sattuu. Tekeepä kutaa – nauru tuntuu sielun pohjassa asti! Mirkku suostuu laulamaan kanssani karaokea, mutta luovutan, kun hän ei tunnista Lapin kesää, ei Topi Sorsakosken Kirjettä eikä Kake Randelinin hittiä Tarja sinä rakas. Tunnen itseni boomeriksi ja tässä kohtaa pääsemmekin maailman kriisistä sujuvasti  ikäkriisiin. Kun pohdin pystynkö juhlimaan tänä vuonna nelikymppisiäni, myyntitykkinä työskentelevä Kale alkaa puhua kuin Runeberg ja vakuuttaa että pystyn. He ovat kuulemma Jarpan kanssa pyssyt ojossa juhliani turvaamassa. Maanpuolustus alkaa olla selvästi mielessä yhdellä jos toisella, mutta tulee jotenkin rauhallinen olo. 

Ilta on vasta nuori, joten päädymme toiseen juottolaan. Sisällä törmään sotilaana työskentelevään lapsuuden koulutoveriin ja hänen sotilastoveriinsa. Pian alkaa tanssilattia vilistä silmissä ja gintonicit kurkussa. Jossain välissä Riku sanoo, että älä koskaan lopeta kirjoittamista. Hän muistelee samoin tein runoa, jonka hänelle lukiossa kirjoitin: ”Rakkaus on kuin reikä musta – kun se loppuu, voit siihen seisaaltaan kusta.” Tai jotakin. 

Mietin että pohjimmiltaan ihminen ei muutu mihinkään. Olen edelleen se sama runoilijasielu kuin kahdeksantoistakesäisenä. Huumorikaan ei ole jalostunut. Mietimme myös Rikun kanssa, että tarinoilla on oikeasti merkitystä – niin sodassa kuin rakkaudessa. Hän vakuuttaa myös, että meillä ei ole mitään hätää. Tulee jotenkin turvallinen olo.

Pääsen sotilaiden saattamana kotiin. Jos tähän asti on mennyt kuin elokuvissa, vaikeudet alkavat kotiovelta. En kuollaksenikaan muista ovikoodia. Ja ukko kun nimenomaan halusi luopua avainlukosta minun takiani, kun avaimeni olivat aina häveissä.

Siristän silmiäni ja yritän epätoivoisesti sohia oveen eri numerosarjoja, mutta ovi antaa rosvosektorin kerta toisensa jälkeen. Pian tajuan, etten edes muista, onko sarjassa yhteensä neljä vai kuusi numeroa. Eipä aikaakaan, kun koko ovi menee turvalukkoon kymmeneksi minuutiksi ja välkyttää minulle discovaloja. Pitäisikö alkaa tanssia? Koska ei enää tanssita, istun rappusille pakkaseen ja mietin seuraavaa siirtoa. Säälittävää. Minun matkani piti loppua palmun alle, tähänkö se nyt tyssää kotiovelle metrisen lumihangen juureen?

Äiti!

Kävelenkö äidin luo kaksi kilometriä vai soitanko hakemaan? Ikkunan tiirikointi tulisi liian kalliiksi. En kai sentään voi aviomiehelleni soittaa? Hän on äitinsä tykönä sadan kilometrin päässä, sillä on päättänyt lähteä evakkoon aina kun olen viihteellä. Ei kuulemma saa unta, kun olen kreisibailaamassa. Mietin hieman ilkikurisesti, ettei taida etäisyys auttaa unensaantiin, kun painan luurinkuvaa kello 03.47. Onnekseni mies vastaa heti. Yritän pienentää itseni ja kuiskaan etten muista ovikoodia. Hän kertoo numerosarjan kolme kertaa, kuuntelee kun toistan sen viisi kertaa ja sanon kiitos. Unohdan koodin saman tien kun puhelu loppuu, mutta onneksi saan koodin whatsappilla. Tämäkö on sitä todellista arkirakkautta – toistella aamuneljältä ovikoodia toisen korvaan 76 kilometrin päästä toisistamme?

Eteisessä laitan ensitöikseni äidille viestiä, että olen turvassa. Enpä olisi vielä parikymppisenä uskonut, että vielä nelikymppisenäkin ilmoitan äidilleni päässeeni kotiin. Ihan kaikkea en tosin kerro. Esimerkiksi sitä, että meinasin jäätyä kuoliaaksi omille rappusille.

Sunnuntaiaamuna makaan sohvalla ja päässä soi. Olo on kaikkea muuta kuin stabiili, mutta silti hymyilen. Olen ainakin elänyt ja näillä muistoilla jaksan taas viisi viikkoa. Mirkku viestittää, että hän on jo hiihtämässä kuten lupasi siipalleen ja laittaa virkeän hiihtohymiön perään. Alan yökkiä pelkästä ajatuksesta. Parin tunnin päästä saan viestin, jossa Mirkku käskee seuraavan kerran muistuttamaan, että hiihto ei ole paras laji baari-illan jälkeen. Että pää on jo pytyssä. Alkaa hymyilyttää – sitä saa mitä hiihtää.

Puoliltapäivin kuulen, kun joku naputtaa ovikoodia oveen. Menee kerralla oikein. Äiti palauttaa keskimmäisen lapseni kotiin. Yritän maata mahdollisimman liikkumattomana sohvalla ja tunnustan äidille, että olen viettänyt kolme tuntia pää pöntössä. Äiti istuu kiikkustuoliin ja kysyy rauhallisesti keinunnan tahtiin, enkö ole oppinut tähän ikään mennessä yhtään mitään. Sanon että valitettavasti historia toistaa itseään. Mainitsen myös, että pääsin kuitenkin sotilassaattueessa kotiin. Että lapsellasi on sentään turvatakuut kunnossa.

Illalla luukutan ripiitillä Erika Vikmanin ja Antti Tuiskun biisiä Huonoja ideoita ja tanssin keskellä olohuonetta. Tyttäreni keksii biisiin oitis uudet sanat:

Hei, jos kaipaat huonoja ideoita

Me Kumputiellä sua palvellaan

Hei, sä kaipaat huonoja ideoita

Niitä saa aina Tinskulta!

Categories
identiteettikriisi Yleinen

Talviharrastamista täydenkuun aikaan – totuus ihmissusimyytistä

Täysikuu. Mikäs sen romanttisempaa kuin katsella kuutamoa kullan kainalossa. Täysikuuhun littyy myös paljon taikuutta ja mystiikkaa. Romantiikka on täydenkuun aikana kadoksissa ainakin tässä torpassa, sillä silloin minä en nuku. En ole nukkunut nyt useampaan yöhön, tiedä sitten johtuuko se yön valoisuudesta vai vetovoimasta, jolla kuu kiskoo solujani puoleensa, mutta en saa nukahdettua, uni on katkonaista ja painajaiset raskaita.

Sen sijaan alan hahmottaa, mistä tarut ihmissusista ovat saaneet alkunsa. Kaltaisistani hulluista, joita valtava kuu valvottaa ja jotka, ehkä jo ensimmäisen valvotun yön jälkeen, alkavat murista, paljastaa hampaitaan ja kasvattaa karvaa niskaan. Kömpelöissä raajoissa on voimaa, mutta ei tarkkuutta. Astiat putoavat lattialle; karvainen käpälä on vahva, mutta hienomotoriikka olematon. Muisti katoaa, suhteellisuudentaju hiipuu, toisten asemaan on mahdotonta asettua. Aistit ottavat vallan. Voilà pari yötä valvoneesta normaalista perheenäidistä paljastuu peto.

Ja miten petoeläimen perhe-elämä sujuikaan eräänä tiistai-iltana?

Ilta oli pimentynyt. Täysikuu oli aloittanut matkansa puiden takaa häiriköimään elämääni. Olin valmistanut herkullista ruokaa, tai siis mieheni oli valmistanut padan uuniin, jonka kätevänä emäntänä tarjoilin kotiin palaavalle perheelleni. Olin juuri nielaisemassa viimeistä suupalaa maukasta, mutta kovin tuhtia pataa, kun esikoiseni törmäsi keittiöön monot jalassa.

– Vietkö rinteeseen?

– Vien.

– Nyt.

– Kunhan syön.

– Kiire.

Katsoin kuopustani, joka sohi ruokaansa. Keskimmäinen oli karannut jonnekin, mutta sitä en halunnut mukaan, sillä jaoimme yhteiset laskuvermeet. Perheestämme yksi on aktiivilaskija, toinen melko aktiivinen, minä satunnainen ja neljäs vielä satunnaisempi. Viimeinen kieltäytyy laskemasta loukkaantumisen pelosta. Pelko on aiheellinen. Ehkä myös minun kohdallani.

– Lähettäskö myökin mäkeen? Pistähän vaatteet päälle.

Poika pyöri keittiössä ja olohuoneessa.

– Vieläkö tuokin pitää oottaa? Ei voi vittu kestää näin pitkään! Et varmasti juo kahvia.

– Todennäköisesti tuo hidastaa tätä lähtemistä, rakkaani tuumi pojalleen, joka huokaili teatraalisesti.

– Etitkö ootellessasi miun monot, ne on ehkä varastossa.

Pari vuotta sitten kyllästyin suksiin, joten päätin opetella lautailemaan. Pääosin pysyn pystyssä, mutta kaunista tai edes vakuuttavaa snoukkailuni ei ole. Joka kerta jännittää, ei se alas laskeminen vaan se hissiin meno. Eikä oikeastaan hissiin meneminen, vaan siinä pysyminen. Siksi päätin tällä kertaa, huonosti nukutun yön jälkeen, tyytyä tuttuihin suksiin.

Esikoinen suuntasi varastoon sadatellen ja tuli kohta takaisin hämähäkin seittien kuorruttamien monojen kanssa. Kuopus jäi etsimään sopivaa pipoa kypärän alle. Kypärän, jonka olin ostanut itselleni, mutta koska se sattui olemaan tyylikkäämpi, jäi minulle tyttären entinen. Pirtsakan pinkki, jossa rispaantuneita laskettelukeskusten tarroja.

Tällä aikaa poika sulatti auton takaoven tiivisteet ja pakkasi omatoimisesti sukset ja monot kyytiin. Jäi aikaa kiukkuilla, minne pikkusisko oli jäänyt.

Mäen alla esikoinen hävisi välittömästi omille teilleen. Kuopus jäi odottamaan, että saisin monot jalkaan. Mononi ovat melko jäykät, niissä on haastetta jopa kultani käsivoimille. Aloitin ujuttamalla jalkaani monoon. Tuntui, kun olisin tunkenut jalkaani kivien väliin, niin vähän kenkä jousti. Vanha taisteluvamma jalkapöydässä pani hanttiin. Vihdoin jalkani sujahti monoon. Huokaisin. Sitten alkoi vaikeampi osuus. Soljet, joita oli enemmän kuin tarpeeksi, piti saada kiinni. Kumarruin. Toppahousun vyötärö upposi ikävästi ruuasta pinkeään mahaan. Pisti. Äkkiä kiinni. Ensimmäinen meni helposti, toinen pisti vähän hanttiin. Mutta kolmas. Painoin kaksin käsin, ei liikahdustakaan. Oli pakko oikaista, mahaan koski liikaa. Aukaisin napit ja vetoketjun.

Huomasin, että seuralaiseni oli kyllästynyt ja siirtynyt hissijonoon.

Kyykistyin ja yritin uudelleen, toinen käsi toiselta puolelta monoa. Pyrin hyödyntämään koko painoa. Aloin tuntea ärtymyksen nousevan kaulajänteitä pitkin. Vihdoin solki kloksahti kiinni! Oikaisin huojentuneena selkäni. Helpottunut huokaukseni sai viereisen auton kuljettajan vilkaisemaan minua epäillen.

– Monoja vaan… Vähän tiukat, huohotin.

Vasen jalka oli vielä kipeämpi kuin oikea. Olin potkaissut tielle jäänyttä loskakimpaletta, joka olikin jäätynyt kiinni. En kuitenkaan saanut jalkaa sullottua lainkaan monoon, kun tajusin, että solki oli lukossa. Eikä vain lukossa, vaan täydellisen jumissa. Temmoin kaksin käsin, virutin, kerin ja väänsin. Hakkasin. Kurkusta pääsi turhautunut kirahdus. Ei voinut urheilu olla näin haastavaa!

Sitten tajusin tutkia soljen logiikkaa. Enhän toki koskaan ollut tarvinnut näin läheltä sitä tutkia. Nips, naps. Solki oli auki. Jalka solahti monoon ja muutaman hengitysharjoituksen, haavan ja parin katkenneen kynnen jälkeen olin saanut monot kiinni. Tyttö oli suhannut alas jo muutaman mäen.

Robottikävelin reippaasti lipunmyyntiin tajutakseni käsi oven kahvalla, että olin unohtanut kukkaroni kotiin. Silmissä musteni. Tytär katsoi minua huolestuneena. Ehdotti, että menisimme lasten mäkeen. Huokasin, hakisin kotoa laudan ja tulisin lasten mäkeen.

Vedin ja revin monoja irti jalasta. Soljet olivat aivan yhtä nihkeät irtoamaan kuin menemään kiinni. Jalka kramppasi, kun koetin saada sen kylmästä monosta irti.

Ajoin kotiin. Ensimmäisenä eteisessä oli vastassa talvikenkäkaaos. Potkaisin tielleni jäänyttä kenkää, joka liukui käytävää pitkin keittiöön asti. Aloin etsiä kaaoksesta lautakenkiäni ja annoin samalla palautetta miehelleni.

– Eikö voi laittaa näitä kenkiä paikalleen!? Missä hitossa ne kengät on? Onko teidän pakko koskea miun tavaroihin! Mie en jaksa! Ei vittu tästä tule mitään!! Voisitko pistää nämä saappaas paikalleen! Miks et sanonut, että ota kukkaro!

Mieheni tuli halaamaan ja pyyhin rään, kyyneleet ja ripsivärin kipsipölyiseen paitaan.

– Entäpä, jos vaan otat sen kukkaron?

Ajoin mäkeen. Monojen pukeminen sujui juuri yhtä helposti kuin aiemminkin. Kaduin, etten ottanutkaan lautaa. Lautakengät olivat huimasti mukavammat jalassa ja niiden laittaminen kymmenen kertaa nopeampaa. Lipunmyyntiin tallustaessani mietin, että kaksi tuntia oli ehkä liikaa. Yksi tunti riittäisi. Ostin lipun ja suuntasin hisseille. Tytöstä ei näkynyt vilaustakaan.

Hissijonossa ehdin huomaamaan, että arkkiviholliseni mollotti valtavana mäen päällä. Ylhäältä saisi mahtavan kuvan!

Hissistä vilkuilin, missä tyttö viiletti. Siellä se meni, parin kaverinsa kanssa vähän edellä. Oli turhaa edes yrittää saada sitä kiinni, olin hävinnyt laskunopeudessa jo seitsemän vuotta. Yksinkö jouduin laskemaan…?

Mäen päällä pettymykseni konkretisoitui kyyneliksi. Kuu, jota olisin halunnut taivastella, olikin optinen harha. Mäen päällä valtavana näyttäytynyt kuu vittuili nyt minulle killumalla taivaalla pienenä ja normaalina.  

Arkkiviholliseni. Mahdoton kuvata.

Pettymys ja turhautuminen antoivat minulle supervoimat, epärealistisen luoton omiin kykyihini. Kiisin vauhdikkaasti rinnettä. Kääntyessäni hisseille joku viuhahti ohitseni ja pölläytti lumet naamalleni. Kaavittuani kinoksen naamaltani huomasin kuopukseni.

– Äiti! Nyt kotiin! Pakko päästä vessaan!

En ymmärtänyt missä vaiheessa kuopus oli alkanut tarvita äitiä vessaan, mutta onneksi hän päivitti tietoni koronarajoitusten vaikutuksesta harrastustoimintaan. Kahviot ja vessat suljettiin klo 18. Huokasin ja aloin irrottaa monoja jalasta.

Kyllä, suosittelen liikuntaa muillekin. Piristää kummasti mieltä.

Kotona keskimmäinen tuli eteiseen vastaan. Nojasi oven karmiin hiljaisen paheksuvana.

– Äiti, en mie sinuu syytä, mutta se soossi meni pilalle…

Aivan. Keskimmäinen oli jäänyt leipomaan.

– Enhän mie ollu edes kotona.

– No keskittyminen vähän herpaantu ku kenkä lensi keittiöön.

– Ei lentänyt, liukui.

Tytär oli ratkaissut ongelman tekemällä uuden version, vaikka kananmunia ei tarpeeksi ollutkaan. Illan edetessä huomasin, että myös se, etteivät leivonnaiset irronneet leivinpaperista, oli minun vikani. Kun muotopuolet leivokset olivat valmiit ja revitty irti pelliltä, tytär tunnusti irvistäen:

– Enkä mie edes tykkää mantelista.

Itse söin pellillisen toiveena, että hiilihydraattipitoinen iltapala toisi rauhallisen unen.

In my dreams.

Categories
identiteettikriisi kaaos Yleinen

Miksi myöhästyin?

Minä synnyin keväisenä päivänä 12. maaliskuuta yli kuusitoista vuotta sitten. Ilma oli silloin hyvin kirkas ja aurinkoinen, siis juuri täydellinen päivä pienen elämäni aloittamiseen. Laskettu aikani olisi kylläkin ollut 2. maaliskuuta. Olin siis kymmenen päivää myöhässä. Voisin lähes vannoa, että myöhästely iskostui pysyvästi alitajuntaani noiden kymmenen ylimääräisen kohdussa vietetyn päivän aikana.

Jo pienestä tytöstä lähtien olen nauttinut suuresti aamuista, jolloin saan nukkua pitkään. Voi niitä päivännousuja, jolloin voin heräillä omia aikojani ilman kiireen häivääkään. Voikin sanoa, että myöhäiset heräämiset ovat intohimoni. Valitettavasti tämä usein merkitsee sitä, että satun myöhästymään sovituista tapaamisistani. Varsinkin, jos kyseessä sattuu olemaan aikainen tapaaminen.

Oma äitini kuuluu myös herkästi myöhästyviin ihmisiin, ja isäni sattuu olemaan kyseisessä asiassa vielä lahjakkaampi. Sisareni Tinsku kulkee hyvin jonon jatkeena. Jos myöhästelystä jaettaisiin palkintoja, hyllymme notkuisivat pokaaleista. Perheeni pahimpia painajaisia ovatkin tilaisuudet, joihin meidän täytyy mennä yhdessä. Hautajaisista, häistä ja syntymäpäiviltä myöhästymiset ovat käynnistäneet lukemattomia perheriitoja, kun etsimme syitä toisistamme. Luulen perineeni molemmilta vanhemmiltani geenit, jotka takaavat varman myöhästymisen.

Perheeseeni kuuluu myös kissa. Hänen nimensä on Elmeri Leonardo Waldemar, kavereiden kesken Emppu. Emppu on erittäin ihana kissa, hänellä on raidallinen, kiiltävä turkki, vihreät silmät ja terävät kynnet. Jotkut sanovat Emppua ylipainoiseksi, mutta mielestäni hän on juuri sopiva kissaksi. Elmeri on myös erittäin itsevarma ja tietää olevansa tärkeä perheemme muille jäsenille. Joskus hän käyttää tätä häikäilemättömästi hyväkseen ja loukkaa hyvin helposti herkän kissansydämensä, jos ei saakaan aivan heti kaikkea haluamaansa. Voin paljastaa, että Elmeri on ehkä hitusen verran hemmoteltu.

Mielestäni lemmikin hankkineen ihmisolennon täytyy tehdä kaikkensa, jotta eläimellä olisi hyvä olla. Siksipä minäkään ei voi jättää kissaani oman onnensa nojaan olipa kuinka tulipalokiire tahansa. Lähtiessäni minun täytyy houkutella kissani sisälle tai jättää ikkuna auki, jotta Elmeri pääsee sadetta tai verenhimoisia naapurin kolleja karkuun turvalliseen kotitaloonsa. Hänelle täytyy myös luonnollisesti jättää purtavaa, jottei nälkä sattuisi yllättämään. Ja ennen kuin pistän jalkani ulos ulko-ovesta, minun täytyy tarkastaa talomme turvallisuus, ettei kisamme loukkaa itseään. Tämä kaikki vaatii paljon aikaa. Ja jos aika sattuu olemaan tiukalla jonain päivänä näiden toimien lomassa, tiedossa on varma myöhästyminen. Mutta mieluummin myöhästyn kuin jätän Elmerin vaille huolenpitoa.

En siis suinkaan tarkoituksella myöhästy sovituista tapaamisista ja näin aiheuta kanssaihmisilleni mielipahaa. Niin vain yksinkertaisesti sattuu käymään, joskus jopa täysin minusta riippumattomista syistä. En minäkään nauti huomatteluista, jotka koskevat ajoitusongelmaani. Olen usein yrittänyt päästä eroon tästä muita ärsyttävästä tavastani. Harmikseni kärsin hyvin salakavalasta, joskin yleisestä sairaudesta nimeltään migreeni. Olen huomannut, että ylimääräinen stressi aiheuttaa minulle tämän armottoman päänsäryn inhottavien sivuvaivojen kera. Ja ylimääräistä stressiä minulle aiheuttaa pyrkimys ajoissa olemiseen. Jos minun täytyisi valita ihmisten vittuilun ja pitkäkestoisen kivun välillä, valitsisin ilman muuta vittuilun. Olenkin päätynyt jättämään vähemmälle stressaamisen myöhästelyistäni ja yrittänyt olla niin ajoissa kuin se minulle on mahdollista välttääkseni edes osan inhottavista migreenikohtauksista.

Monet ihmiset ovat valinneet elämäntehtäväkseen vahtia ajoissa olemistani. Ala-asteaikaisella opettajallani, joka muutoin oli aika vekkuli setäihmiseksi, oli nähtävästi jonkinasteinen asenneongelma myöhästelyjäni kohtaan. Hyvin monta kertaa hän huomautteli minulle tunnilta myöhästymisestä, ja minä kilttinä ja arkana tyttönä otin kaikki moitteet mukisematta vastaan. Mielipahaa hyvät ystävänikin ovat usein minulle aiheuttaneet sättimällä tapaamistemme laiminlyönneistä, kun yksinkertaisesti en ole ehtinyt ajoissa paikalle. Olen törmännyt nykyisessäkin koulussani ihmisiin, jotka ottavat suuria paineita myöhästelystäni. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, kyseessä on sentään lukio ja enhän suinkaan voi antaa muiden odotuttaa itseäni kovin kauaa.

Onneksi on vielä ihmisiä, jotka ymmärtävät, että myöhästyminen on inhimillistä. Yksi näistä on eräs koulubussikuskini. Hän on vuosien aikana huomannut jonkinasteiset ongelmani ajoissa olemisen suhteen, kun monesti joudun juoksemaan henkihieverissä keretäkseni linja-autoon. Kuski on kärsivällisesti odottanut minua muiden jo istuessa penkeillä ja ottanut minut mukisematta kyytiinsä. Se vasta on aitoa välittämistä ja ymmärrystä.

Miksi siis olin myöhässä oppitunnilta? Tähän ei mielestäni voi antaa vain yhtä yksittäistä syytä. Minun kohdallani on kysymys monien sattumien summasta ja siitä, etten yksinkertaisesi aina voi olla ajoissa. Toivon kuitenkin, että muut avuni korvaavat edes osittain tämän minussa olevan puutteen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

– Maikki

Kirjoitus on laadittu 20 vuotta sitten lukion rehtorille. Hänellä oli tapana vaatia kaikilta tunnilta myöhästelijöiltä rangaistuksena essee otsikolla Miksi myöhäistyin?

Categories
Kriisit Yleinen

Breathtaking bath- autohäpeää pois pesemässä

Uskottelen itselleni, että olen rohkea, utelias ja kokeilunhaluinen. Aikuisten oikeasti en ole, ainakaan aina. On olemassa asioita, joita kammoan niin paljon, että aion vältellä niitä loputtomiin. Toki muuttuva maailma ja vertaispaine on pakottanut minut kohtaamaan pelkoni ja olen joutunut asentamaan esim. Mobilepayn. (Tiedoksi, sitä sinistä painiketta ei paineta, vaan liu’utetaan oikealle.) Mitään tankkausappia en aio hankkia.

Digijutut ovat oma lukunsa, mutta myös autoiluun liittyy epämukavuustiloja. Kuten parkkihallit. Niihin en periaatteesta uskaltanut vuosiin. On epäluonnollista ja vastoin tervettä järkeä ajaa kapeaa, betoniaidoilla rajattua ajorataa ylämäkeen tai parhaassa tapauksessa alamäkeen. Eikö jo järki sano, että painovoima ei ole autoilijan puolella? Jos betonibunkkeri ei jo itsessään ahdista, on sinne asennettu epäloogisesti avautuvia huojuvia puomeja ja portteja sekä tietysti lipukeautomaatti. Esittäisin, että autokoulussa harjoiteltaisiin taskuparkin lisäksi myös automaattien lähestymistä. Tarkoitus kai olisi vain rullailla rennosti ikkuna auki ja napata lappu ilman, että pitää irrottaa vyöt ja venäyttää kylkilihaksensa ainoastaan huomatakseen, että autosta on pakko nousta.

Jos autonsa saa ylipäätään parkkiin minimimitoitettuihin kalkkiruutuihin, ollaan vasta puolivälissä, sillä paluumatkalla täytyy samaa selviytymistaistelu toistaa toisinpäin. Ja lisäksi katutasossa täytyy vielä varoa, ettei kirkkaan auringon sokaisemana telo kevyttä ja raskaampaa liikennettä. Joka kerta kun pääsen vahingoittumatta ja vahingoittamatta ulos hallista, haluaisin palkita itseni suklaapatukalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Joensuun Sokoksen parkkihallissa oli muuten ennen puomi. Sitten kaveri ajoi halliin. Ja puomiin. Kahdesti. Ei ole enää puomia eikä lipukeautomaattiakaan vain mystinen rekkarinlukija. Tällainen epäjohdonmukaisuus parkkimaksuasioissa aiheuttaa muuten ongelmia boomereille, ja olenkin ajatellut laittaa vireille lakialoitteen parkkialueiden maksusysteemien yhdenmukaistamisesta. Toki näillä polttoainehinnoilla alan kohta hiihtää töihin. 

Toinen pelottava asia autoilussa, jota olen tietoisesti vältellyt viimeiset 20 vuotta on autopesu. Istun mielelläni kyydissä, sillä lama-ajan lapsena käsitykseni huvipuistosta oli katsastuksen autonosturi tai vielä harvinaisempi, mutta sitäkin kutkuttavampi autopesu. Taistelimme siitä, kuka sai istua paraatipaikalla etupenkillä. Innosta täristen tarkkailimme, kuinka suuri pyörivä jättiharja lähestyi kovaäänisesti etuikkunan vaahtokerroksen takaa. Kun harja tuli kohdalle, painoimme kasvot vasten ikkunaa lipovia likaisenkeltaisia rimpsuja, aivan kuin hirviö olisi nielaissut, mutta ei kuitenkaan. Vähänkö oli huippua!?

Paitsi silloin, kun pitää itse ajaa auto. Silloin on ainoastaan jännää.

Viime perjantaina uskaltauduin yksin tähän koitokseen, kuten itsenäinen ja itsevarma nainen. Yksi syy oli siinä, että auton väriä ei enää erottanut lainkaan kurakuorrutteen alta eikä autoon päässyt enää puhtain vaattein loikkaamallakaan. Suurempi syy tähän rohkeudenpuuskaan oli rakas työtoverini, joka aamukahvilla tuumasi, että huomaa kyllä, että asun sorataipaleen päässä. On jossain määrin hellyttävää, että hän huolehtii  myös renkaiden vaihdostani kaksi kertaa vuodesta sekä silmäilee urasyvyydet säännöllisesti. Jossain määrin koen kommentoinnin myös arvosteluna, enkö huolehdi autostani. Enhän minä huolehdikaan samalla intensiteetillä, mutta ei sitä tarvitse alleviivata! Odotan kauhulla, milloin hän uskaltautuu kommentoimaan auton sisätiloja. Tarjouduin nimittäin ottamaan Tinskun autohäpeään kuvan omasta autostani, jonka poika juuri tyhjensi takapenkille ilmaantuneista jugurttipurkeista ja eväspapereista, mutta jätti vaihdossa likaiset sukat, talvirukkaset ja kasan käytettyjä maskeja.

Joka tapauksessa koin tarpeelliseksi pesaista autoni ja koska olin vasta pari kuukautta sitten istunut miehen kyydissä romanttisilla treffeillä ABC:n autopesussa, arvelin uskaltaa ihan itse. Koska olen itsenäinen ja omatoiminen supernainen. Elämässä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta varmuuden vuoksi ajoin samalle asemalle. Halusin minimoida mahdollisuudet tyriä homman. 

Heti kassalla iski paniikki. En saanutkaan mitään polettia, kuten edellisellä kerralla, vaan lapun, jossa luki koodi. Mitä helvettiä? Kokosin itseni. No, sittenpähän syötetään koodi. On niitä ennenkin syötetty! 

Ajoin auton itsevarmasti pesukopin ovelle, mutta mitään automaattia ei näkynyt. Olin aivan varma, että se oli ollut aivan hallin oven edessä. Muistin, miten miehen ei ollut tarvinnut nousta autosta, mikä oli saanut sydämeni pamppailemaan ihastuksesta. Paniikki alkoi herätä, missään ei näkynyt mitään koodinsyöttöpaikan tapaistakaan. Sitten kiinnitin huomioni keskellä pihaa olevaan keltaiseen tolppaan, jossa lukivat samat pesuohjeet, joita olin sisällä tankannut. Syötä koodi tai maksa pesu. Mutta mihin? Miksi ei voinut olla selkeä pylväs ja huomiovalot, mihin saakeliin se koodi oli naputettava? 

Hmm.. asfalttiin oli maalattu isot valkeat nuolet, jonotussuunta. En ymmärtänytkään, miksi parkkipaikka piti kiertää nuolia pitkin? Vaiensin ääneen, joka kertoi, että kaikki palveluaseman asiakkaat ja lähikerrostalojen asukkat nauraisivat kohta minulle, kun ajaisin rinkiä tyhjällä parkkipaikalla. Jokin alkukantainen vietti pakotti seuraamaan nuolia. Jonnekin ne johdattaisivat…

Ja kyllä! Ne johdattivat kiertoreitin sille samaiselle tolpalle, jonka toisella puolella olivat äsken tavaamani pesuohjeet ja lisäksi kaipaamani automaatti, johon koodi syöttää. Yllättäen auto jäi liian kauas laitteesta, joten nousin autosta hakkaamaan numerosarjan. Toivoin, että saisin selvää numeroista, jotka setä oli kassalla lapulle rustannut. Ei toiminut. Ei helkkari. Naputin koodin uudelleen. Ei mitään. Silmäilin hermostuneena näytön tekstejä. Aivan, valitse ensin maksatko kortilla vai syötätkö koodin. Olisivat heti kertoneet!

Kun painoin enteriä, pesuhallin ovet aukenivat kuin Ali Baban aarrekammio. Kiiruhdin autoon. Entä jos ovet sulkeutuisivat ennen kuin olisin hallissa? Vähänkö olisi noloa mennä kinuamaan uutta koodia, jos sellaisen edes saisi. Takaseinän opastevalot ovat onneksi jopa kaltaiselleni lukihäiriöiselle ymmärrettävät: vihreä, punainen ja keltainen, (joka tarkoittaa, että pakita.) 

Kun vihdoin sain auton sammutettua nuolten ohjaamalle paikalle, viestitin miehelleni, että olin turvallisesti saanut auton pesuun. Pyyhin kassasetän ojentamilla nenäliinoilla hikikarpalot otsaltani. Ei hitto! Sanoiko mies antennista jotain? Tai niistä sivupeileistä? Tunsin kuinka lihakset jännittyivät hartioista alkaen odottamaan murtuvan pellin ryskeen, kun valtavat harjat murskaisivat autoni. Uhkaavat rullat alkoivat lähestyä ja peittivät konepeltiä sentti kerrallaan. Sydän hakkasi nopeampaa. Tältäkö tuntui hammaspeikosta sähköhammasharjan lähestyessä…?

Mitään epämääräistä ruminaa ja ryminää ei kuitenkaan kuulunut eikä vettäkään hyökynyt sisään ikkunoista. Helpotuksen huokauksen uskalsin laskea huuliltani, vasta, kun näin miten harjat jähmettyivät paikoilleen seinän viereen ja äsken kattoa aggressiivisesti piiskanneet karvat riippuivat nyt säälittävinä ja hengettöminä tolppien ympärillä.

Kun valo vaihtui keltaisesi, peruutin ulos hallista vain tajutakseni, että vettä satoi kaatamalla. Auto olisi umpipaskainen, kun vihdoin pääsisin kotiin. Päätin ajaa takaisin työpaikalle, jotta kaveri näkisi auton ainakin olleen puhtaan. 

Categories
Kriisit Yleinen

Pettymyksiä

Monesti olen miettinyt, että hämähäkkejä saattaa harmittaa, kun joku idiootti aina rikkoo nämä kudelmat.

Olen pettynyt moniin asioihin elämässäni. Pettymysten sarja alkoi jo lapsuudesta, kun en saanut uutta pyörää synttärilahjaksi, en koskaan päässyt mitaleille hiihtokilpailuissa ja sain vitosluokalla matematiikan kokeesta 9-.

Myöhemmin tajusin olla pettynyt myös siihen, etten ole syntynyt sukuun, jossa jaetaan perinnöksi osakkeita, kiinteistöjä ja huvijahteja tai jossa on mahdollista säästää lapsilisät. Tai ehkä kyse on kateudesta.

Aikuisena olen pettynyt ihmisiin, jotka pitävät itseään parempina kuin muita ja haluavat kertoa sen minulle. Joskus olen pettynyt siihen, etten jaksa vastata heille asiallisesti, mutta useammin petyn siihen, että en sano vastaan ja älykkäät, kirvelevän piikikkäät solvaukset tulevat mieleeni aivan liian myöhään. Pahin terä nimittäin katoaa, jos vastaiskun jättää seuraavalle päivälle. Ennen kaikkea olen pettynyt siihen, että alan kyynistyä ja odotan pahinta kaikista.

Perheellisenä olen pettynyt siihen, etten osaa pitää huusholliani tiptop-kunnossa enkä osaa opettaa lapsiani siivoamaan jälkiään. Asiaa tuumittuani olen kuitenkin varsinaisesti pettynyt siihen, että annan kodin siisteystason määrittää itseäni ihmisenä. Sillä se, etten ehdi pestä likapyykkiä samaan tahtiin kun jälkikasvuni sitä tuottaa tai keittiönpöytä jää kaaokseen, ei kerro, että olisin surkea äiti. Päinvastoin lapseni ovat omatoimisia, jolleivät siivouksen suhteen, niin ainakin ne osaavat sapuskansa etsiä.

Olen pettynyt rakkauteen. Yltiöromanttiset komediat ja siirappiset romaanit uskottelivat minulle, että elämäni rakkaus lukee ajatukseni, hemmottelee jatkuvasti ja täydentää lauseeni. Ja pyh. Elämäni rakkaus aiheuttaa myös pienimuotoisempia pettymyksiä, jotka hiertävät arkieloamme kuin liian pienet monot kantapäätä: ostaa vääränlaista kermaa, istuu öljyisissä vaatteissaan sohvalle tai jättää partakarvoja lavuaariin. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimessä on kuitenkin mainittava mahdollisuus, että aiheutan hänellekin harmaiden hiuksien lisäksi jonkin asteisia pettymyksiä.

Mutta erityisen pettynyt olen yhdestä asiasta. Siitä, ettei hän tule yhtä aikaa nukkumaan. Olen nimittäin lukenut naistenlehtien parisuhdeartikkeleista, että ensimmäinen merkki eroon on, ettei mennä yhtä aikaa nukkumaan. Anna Puukin siitä laulaa. Mieheni ei allekirjoittanut tätä vaan luetteli kolme syytä, miksi hän ei tule samaan aikaan nukkumaan.

Ensinnäkin menen niin aikaisin nukkumaan (klo 21?!), että hän herää aamuyöstä, jos tulee sänkyyn siihen aikaan. Toiseksi, valitan, etten saa unta, jos hän hengittää liian raskaasti. Valitan kuulemma myös, jos hän ei hengitä. Kolmas syy on ymmärrettävin. Hän kaipaa omaa aikaa ja hiljaisuutta, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Saisin kuulemma valvoa hänen kanssaan, mutta lapset menevät nukkumaan vasta kymmeneltä. Epäilen vahvasti, ettei hän varsinaisesti kaipaa minuakaan.

Olen siis niellyt pettymykseni ja antanut mieheni viettää laatuaikaa itsensä ja kännykkänsä kanssa sohvalla. Saa katsoa auto-ohjelmia sen minkä jaksaa, käyn sitten aamuyöllä herättelemässä sohvalta, kun se mielenkiintoinen pakkokatsoaelokuva on loppunut.

Viime yö oli kuitenkin liki anteeksiantamatonta, sillä vaikka yhdessä nukkuminen on parisuhteen vahvuuden tärkeimpiä indikaattoreita, se on myös eloonjäämisen kannalta ehdotonta. Ainakin meillä.

Jo ilta oli tulvillaan romantiikkaa. Molempia väsytti ja uuvutti, itse epäilin täysikuun kadottaneen edellisyön uneni, mieheni oli kiipeillyt päivän telineillä ja valitti perskannikoittensa kipeyttä. Ajattelin kateellisena, että itsekin voisin pakaratreenin ottaa työsuhde-etuna. Illan jumpat jäivät nimittäin välistä, ja yhdeksäänkin valvominen tuntui ylitsepääsemättömältä. Lasten kitinöihin en jaksanut edes reagoida.

Mies toi minulle muovimukissa itsetekemäänsä kotiviiniä ja pisti takkaan tulet.

– Tässä maistuu… käynyt mansikka. Kirsikka? Joku kirpeä…viinimarja…? yritin hakea aromia.

– Siinä maistuu alkoholi, mies vastasi tyynesti. – Ei tämä nyt älyttömän pahaa tällä kertaa ole.

Yritettyäni maistaa viiniä useampaankin kertaan päätin luovuttaa ja siirtyä houkuttelevaan sänkyyn. Jätin mieheni katsomaan telkkaria ja nauttimaan myös minun mukilliseni viiniä.

Heräsin siihen, että paleli. Tärisin. Haalin peittoja päälleni, sillä mies ei ollut vieläkään tullut nukkumaan. Torkahdin. Kohta heräsin uudelleen. Jalat tuntuivat jääkalikoilta, käsivarsien iho oli hellänä. Vedin jalkoja kippuraan ja koetin ajatella lämpimiä ajatuksia. Ei auttanut. Paleli ja päätä ja hartioita jomotti. Missä helkkarissa mies oli? Eikö se voinut sen yhden kerran tulla ajoissa nukkumaan? Eikö se tiennyt miten palelin? Miten ylipäätään pystyi näin palelemaan? Olinhan jo toissapäivänä muistanut sulkea ikkunan, joka oli jäänyt heinäkuun helleaallon jäljiltä raolleen. Nukkumisesta ei tullut mitään. Harkitsin kutsuhuutoa. Jos oikein kovaa ja kirkkaasti huutaisin, kiirisi ääneni rakenteita pitkin olohuoneeseen ja ylittäisi television äänen. Onneksi tajusin, että saattaisin herättää myös lapset, mikäli ne olivat jo nukkumassa, koirat ja mikä pahinta, kissanpennut. Jos ne heräisivät, kukaan ei nukkuisi enää. Keräsin siis rohkeuteni ja haalin villasukkia sängyn alta jalkoihin. Kietouduin peittoon ja lähdin alakertaan.

Mies nukkui onnellisena viinimuki kädessään, niillä sijoilla, johon hänet olin jättänyt. Hellävaraisten kehoitusten ja napakoiden potkujen jälkeen sain miehen heräämään ja siirtymään sänkyyn. Käperryin tiukasti kiinni, ujutin jäiset jalkani rakkaani jalkojen väliin välittämättä miehelleni epäluonnollisen korkeista kiljaisuista, upotin nenän hikiseen kainaloon ja sain vihdoin unta. En tiedä, miten selviäisin talvesta ilman ukkokultaani tässä vanhassa luontaisesti ilmastoidussa rintamamiestalossa.

Huolimatta lihaisasta lämpöpatteristani heräsin kurkku kipeänä aamuun ankeaan. Kirkas pikkupakkanen olisi normaalina aamuna houkutellut lenkille, mutta nyt halusin vain kaivautua sänkyyn takaisin. Ruumiini oli pettänyt minut, kurkkua kaihersi, nenässä tuntui hassulta ja pelkkä keittiöön käveleminen tuntui maratonilta. Itketti, pitäisi soittaa rehtorille ja ilmoittaa sairauslomasta. Kaikki hauskat tehtävät ja toiminnalliset harjoitukset jäisivät tekemättä, sillä sijaisilta ei voisi vaatia luovien innovaatioideni käyttöönottoa, niissä kun yleensä ilmenee pari muuttujaa. Harmitti esimiehenkin puolesta, joutui nyt minun takiani tekemään ylimääräistä…

Olin pettynyt itseeni ja osittain ehkä olosuhteisiin. Kolme vuotta sitten olisin voinut hyvin mennä töihin, niistä käytävässä ja sinnitellä oppitunnin. Nyt kielto oli ehdoton, mikäli tunsin itseäni yhtään kipeäksi, ei oppilaitokseen ollut asiaa. Toinen syy saikuttamiseen oli se, että en yksinkertaisesti jaksanut. Nuorempana olisin sitkutellut, vetänyt tunnit vaikka väkisin, mutta en enää. Laskin sen varaan, että tauti talttuisi nopeammin, jos antaisin itseni levätä. Johan sen järkikin sanoo. Mutta miksi kotiin jääminen tuntui silti luovuttamiselta? Olin sairastunut, antautunut ovelalle flunssavirukselle ja nyt olin hylkiö ja yhteiskunnan loinen, joka ei tehnyt omaa osuuttaan. Olin pettynyt itseeni, sillä en ollut pessyt riittävän tarkkaan ja riittävän usein käsiäni enkä temponut kitusiini tarpeeksi d-vitamiinia ja sinkkiä. En yksinkertaisesti ollut tehnyt tarpeeksi.

Lasten lähdettyä kouluun ja hoidettuani sijaisille tuntisuunnitelman saatesanoilla “tee kuten parhaaksi näet” tuijotin ikkunasta kirkkaaseen syyspäivään. Niin kaunis päivä, olin niin pettynyt, etten päässyt kirmaamaan raikkaaseen ruskaan. Sydänalassa painoi huoli opiskelijoista, vaikka sijaiset sattuivat olemaan parhaat ikinä eivätkä varmaan soittelisi ja kyselisi lisäohjeita. Yhtä paljon, tai vähän, ehkä enemmän, opiskelijat oppisivat olin minä paikalla tai en. Olin aavistuksen pettynyt oivalluksestani, etten ollutkaan korvaamaton.

Sähköpostiin oli kilahdellut Wilma-viestejä, mutta en uskaltanut edes kuvitella vastaavani niihin. Pää oli sumussa ja arviointikykyni minimissä. Keittiön kaaoksellekaan en jaksanut tehdä mitään, mutta epäilin, että astiat odottaisivat kiltisti paikoillaan, kunnes ensimmäinen jälkeläinen saapuisi. Olin ollut pettynyt sotkuiseen keittiöön, jos olisin jaksanut. Keitin siis itselleni teetä ja kaivoin hätävarasuklaalevyn jämät salaisesta piilopaikasta ja käperryin sohvalle. Avasin suoratoistopalvelun ja valitsin melko lyhyen elokuvan, jotta voisin sen jälkeen ottaa toipumista edistävät päiväunet. Kissanpennut hyppäsivät vuorotellen viereeni, painia nahusivat hetken ja kävivät sitten lämpimäksi, kehrääväksi kasaksi kainalooni. Tajusin, etten ollut lainkaan pettynyt siihen, etten ollut töissä tappelemassa teinien päähän tekstilajien erityispiirteitä. Oikeastaan nautin tästä hetkestä elokuvan äärellä.

Heräsin lopputekstien aikaan. Olin pettynyt, etten jaksanut katsoa edes leffaa sen kerran, kun siihen olisi ollut mahdollisuus.