Categories
Yleinen

Kaipaan huonoja ideoita

Kahden viikon ajan on ahdistanut niin paljon, että päätän lähteä viihteelle. Olen googlettanut ydinsotaa, nukkunut huonosti ja seurannut niin paljon uutisia, että elämännälkä on alkanut kasvaa. Pakko nauttia elämästä, kun vielä voi. Sitä paitsi isojen asioiden vastapainoksi tarvitaan hyvin pieniä asioita.

Toki käy mielessä, onko oma onni oikeutettua näinä aikoina. Ja onko minulla oikeutta kaataa kurkkuuni gintonicia, kun voisin senkin rahan lahjoittaa sodan uhreille? On – ja pitääkin olla. En voi lopettaa elämistä ja jos kaikki katkeroituvat, jälki on rumaa. Sen sijaan toivon tuominen, nauru ja tanssi ovat parhaita aseita pahuutta vastaan.

Niin minä sitten lauantaina teen serkun kanssa sotasuunnitelman radalle lähdöstä, talvilomakin kun kolkuttelee ovella. Ennen yöjuoksua päätän kuitenkin tehdä hikijuoksun. Lenkin lopussa juoksen extemporena K-marketin kaljahyllylle. Mietin kuinka moni opettaja tekee samoin ennen lomaa. Veikkaan että aika moni. Juoksukaljoja en kuitenkaan ota.

Kun pääsen kotiin, muistan että työpuhelin on vielä sulkematta. Luuria näplätessäni huomaan entisen opiskelijan viestin: “Halusin vaan kertoo et oon tääl armeijas. Ei tää kovin hauskaa oo mut ehkä selviin.” Vastaan ilahtuneeni viestistä ja vakuutan, että pärjäät kyllä. Tulee tippa linssiin. Ehkä olen jotain tehnyt oikein, kun kanssani halutaan vielä vuodenkin päästä jakaa elämän isot ja pienet asiat. Päätän ottaa sille ja avaan lonkeron.

Illalla tilaan oman äitini alkuillan juoppokuskiksi. Tämä osoittautuu isoksi virheeksi. Äidillä on kova huoli, kun olen lähdössä mierontielle. Ja vieläpä siskontyttönsä kanssa, jolta lähtee vähän lapasesta ja rukkasesta aika lailla joka kerta. ”Millä sinä pääset kottiin? Tiiätkö sinä missä se taksitolppa on?! Tuo katu on peilijäässä, miten sinä noilla kengillä pysyt pystyssä?! Ja voitteko kattoo Mirkun kanssa toistenne perään, muistelehan miten viimeksi kävi. Ottakee maltillisesti tällä kertaa ja elekee ainakaan kirkkaisiin koskeko.”

Joo joo äiti.

Jännä juttu, että sitä itse varoittelee omia lapsiaan, ja ne vastaa joojoo elä jaksa ja sitten yhtäkkiä osat vaihtuvat, kun oma äiti latelee turvallisuusohjeita ja sitä huomaakin itse pyörittelevänsä silmiään.  

Murheet alkavat sulaa sillä samaisella hetkellä, kun näen serkkulikan iloisen nätin naaman ravintolan edessä. Pari kaveria liittyvät seuraamme ja alamme suunnitella roadtrippiä Norjaan. Sehän on Nato-maa, on ensimmäinen ajatukseni. Turvallinen matkasuunitelma siis! Sipe haaveilee norjalaisesta viikingistä ja henkistä tukea osoittaaksemme lupaamme kaikki ladata Tinderin matkan ajaksi. Ihan vain viikingin löytämistä helpottaaksemme.

Sipe kyselee onko presidentti Zelenskyi meidän mielestä komea, sillä siskoni Maikki käy häneen kuumana. Pian kauhistumme – miten voimme rupatella näin pinnallisia, kun toisilla on hätä? Huomautan että emme varsinaisesti voi vaikuttaa tilanteeseen itkimmepä tai nauroimmepa. Joten valitkaamme mieluummin nauru ja taistelkaamme hyvän puolella.

Sairaanhoitajina työskentelevät ystävät ovat varmoja, että joutuvat eturintamaan, jos paska osuu tuulettimeen. Koska kaikilla on käsitys, että hoitajat hoitavat kaiken. Sitä paitsi Sandra on ollut tetissä puolustusvoimissa vuonna yhdeksänkymmentäyhdeksän ja osaa ehkä koota rynkkärin. Minä kerron olevani aika haka tarkka-ammunnassa, snipereitakin varmasti tarvitaan tosipaikan tullen. Mirkulla on myös B-vaihtoehto, jos pupu menee pöksyyn: pakeneminen Jumalan selän taa keskelle korpea, jossa voi kalastaa henkensä pitimiksi.

Minä kerron, että tekee mieli ottaa loparit, lähteä palmun alle ja hankkia nuori rakastaja. Jos maailma vaikka lopettaa kulkunsa ylihuomenna.

Jatkamme Mirkun kanssa Erika Vikmanin keikalle. Erika laulaa kotona hissuttelusta, Pietarin porteista ja huonojen ideoiden kaipaamisesta. Samalla joku parikymppinen komea pojankolliainen alkaa pyörittämään tanssilattialla ja yrittää iskeä. Minä lamaannun ja mietin että voisin olla sen äiti. Oma palmunalainen suunnitelma alkaa tuntua absurdilta. Lisäksi muistan, että minulla on omiakin lapsia.

Eipä sillä – kaveri sanoo, että oma markkina-arvo ja auton arvo pitää tarkistaa säännöllisin väliajoin. Mietin että itselläni on sentään enemmän toivoa kuin Volvollani. Tukan olin vasta värjännyt ja kihartanut, autoani en ole pessyt tai puunannut vuoteen.

Jammailun jälkeen entinen tuttu Kale seuralaisineen istuu samaan pöytään ja pian hirnumme niin että vatsaan sattuu. Tekeepä kutaa – nauru tuntuu sielun pohjassa asti! Mirkku suostuu laulamaan kanssani karaokea, mutta luovutan, kun hän ei tunnista Lapin kesää, ei Topi Sorsakosken Kirjettä eikä Kake Randelinin hittiä Tarja sinä rakas. Tunnen itseni boomeriksi ja tässä kohtaa pääsemmekin maailman kriisistä sujuvasti  ikäkriisiin. Kun pohdin pystynkö juhlimaan tänä vuonna nelikymppisiäni, myyntitykkinä työskentelevä Kale alkaa puhua kuin Runeberg ja vakuuttaa että pystyn. He ovat kuulemma Jarpan kanssa pyssyt ojossa juhliani turvaamassa. Maanpuolustus alkaa olla selvästi mielessä yhdellä jos toisella, mutta tulee jotenkin rauhallinen olo. 

Ilta on vasta nuori, joten päädymme toiseen juottolaan. Sisällä törmään sotilaana työskentelevään lapsuuden koulutoveriin ja hänen sotilastoveriinsa. Pian alkaa tanssilattia vilistä silmissä ja gintonicit kurkussa. Jossain välissä Riku sanoo, että älä koskaan lopeta kirjoittamista. Hän muistelee samoin tein runoa, jonka hänelle lukiossa kirjoitin: ”Rakkaus on kuin reikä musta – kun se loppuu, voit siihen seisaaltaan kusta.” Tai jotakin. 

Mietin että pohjimmiltaan ihminen ei muutu mihinkään. Olen edelleen se sama runoilijasielu kuin kahdeksantoistakesäisenä. Huumorikaan ei ole jalostunut. Mietimme myös Rikun kanssa, että tarinoilla on oikeasti merkitystä – niin sodassa kuin rakkaudessa. Hän vakuuttaa myös, että meillä ei ole mitään hätää. Tulee jotenkin turvallinen olo.

Pääsen sotilaiden saattamana kotiin. Jos tähän asti on mennyt kuin elokuvissa, vaikeudet alkavat kotiovelta. En kuollaksenikaan muista ovikoodia. Ja ukko kun nimenomaan halusi luopua avainlukosta minun takiani, kun avaimeni olivat aina häveissä.

Siristän silmiäni ja yritän epätoivoisesti sohia oveen eri numerosarjoja, mutta ovi antaa rosvosektorin kerta toisensa jälkeen. Pian tajuan, etten edes muista, onko sarjassa yhteensä neljä vai kuusi numeroa. Eipä aikaakaan, kun koko ovi menee turvalukkoon kymmeneksi minuutiksi ja välkyttää minulle discovaloja. Pitäisikö alkaa tanssia? Koska ei enää tanssita, istun rappusille pakkaseen ja mietin seuraavaa siirtoa. Säälittävää. Minun matkani piti loppua palmun alle, tähänkö se nyt tyssää kotiovelle metrisen lumihangen juureen?

Äiti!

Kävelenkö äidin luo kaksi kilometriä vai soitanko hakemaan? Ikkunan tiirikointi tulisi liian kalliiksi. En kai sentään voi aviomiehelleni soittaa? Hän on äitinsä tykönä sadan kilometrin päässä, sillä on päättänyt lähteä evakkoon aina kun olen viihteellä. Ei kuulemma saa unta, kun olen kreisibailaamassa. Mietin hieman ilkikurisesti, ettei taida etäisyys auttaa unensaantiin, kun painan luurinkuvaa kello 03.47. Onnekseni mies vastaa heti. Yritän pienentää itseni ja kuiskaan etten muista ovikoodia. Hän kertoo numerosarjan kolme kertaa, kuuntelee kun toistan sen viisi kertaa ja sanon kiitos. Unohdan koodin saman tien kun puhelu loppuu, mutta onneksi saan koodin whatsappilla. Tämäkö on sitä todellista arkirakkautta – toistella aamuneljältä ovikoodia toisen korvaan 76 kilometrin päästä toisistamme?

Eteisessä laitan ensitöikseni äidille viestiä, että olen turvassa. Enpä olisi vielä parikymppisenä uskonut, että vielä nelikymppisenäkin ilmoitan äidilleni päässeeni kotiin. Ihan kaikkea en tosin kerro. Esimerkiksi sitä, että meinasin jäätyä kuoliaaksi omille rappusille.

Sunnuntaiaamuna makaan sohvalla ja päässä soi. Olo on kaikkea muuta kuin stabiili, mutta silti hymyilen. Olen ainakin elänyt ja näillä muistoilla jaksan taas viisi viikkoa. Mirkku viestittää, että hän on jo hiihtämässä kuten lupasi siipalleen ja laittaa virkeän hiihtohymiön perään. Alan yökkiä pelkästä ajatuksesta. Parin tunnin päästä saan viestin, jossa Mirkku käskee seuraavan kerran muistuttamaan, että hiihto ei ole paras laji baari-illan jälkeen. Että pää on jo pytyssä. Alkaa hymyilyttää – sitä saa mitä hiihtää.

Puoliltapäivin kuulen, kun joku naputtaa ovikoodia oveen. Menee kerralla oikein. Äiti palauttaa keskimmäisen lapseni kotiin. Yritän maata mahdollisimman liikkumattomana sohvalla ja tunnustan äidille, että olen viettänyt kolme tuntia pää pöntössä. Äiti istuu kiikkustuoliin ja kysyy rauhallisesti keinunnan tahtiin, enkö ole oppinut tähän ikään mennessä yhtään mitään. Sanon että valitettavasti historia toistaa itseään. Mainitsen myös, että pääsin kuitenkin sotilassaattueessa kotiin. Että lapsellasi on sentään turvatakuut kunnossa.

Illalla luukutan ripiitillä Erika Vikmanin ja Antti Tuiskun biisiä Huonoja ideoita ja tanssin keskellä olohuonetta. Tyttäreni keksii biisiin oitis uudet sanat:

Hei, jos kaipaat huonoja ideoita

Me Kumputiellä sua palvellaan

Hei, sä kaipaat huonoja ideoita

Niitä saa aina Tinskulta!