Categories
juhlapyhät

Se tavallinen joulu(kuusi)tarina

Oli keskiviikkoilta, kun hoilasin kaikessa rauhassa Joulumaata ja lilluttelin teepussia ylös alas kissamukissani, kun yhtäkkiä muistin. Kuusi oli edelleen sulamassa kylpyhuoneessa! Ou shit, kello näytti puolta kymmentä.

No eihän se olisi kuin nakata jalkaansa, kymmenen minuutin homma! Päätin ryhtyä toimeen heti, jotta saisin lapset ja itseni ajoissa vällyjen väliin, olihan huomenna työpäivä ja herätys kello kuusi.

Etsin muovisen kuusenjalan vintiltä ja sovitin sitä kuuseen, joka rojotti pitkin pituuttaan kylpyhuoneessa. Ei mahtunut, ei lähellekään. Tiesin että kuusta voi ja pitää lyhentää, mutta saako sitä jyrsiä? Katsoin Googlesta ja jokainen hakutulos huusi, ettei kuuseen saa kajota. Tyveä ei saa kuoria tai veistää. Puun tyven tulee mahtua ohentamattomana jalkaan. Joulukuusi säilyy jopa loppiaiseen, jos sitä kohtelee oikein.

Ei mahu.

Hermokäyrä alkoi täyden päivän jälkeen olla tapissaan ja nyt näytti siltä, että edessä olisi vielä täysi yö. Päätin turvautua WhatsAppin luottoryhmiin.

Mitä vittua minä teen tälle kuuselle, kun se ei mahdu jalkaan?? Google sanoo, ettei saa sahata kuorta tai ohentaa. Nimimerkki joulumieli hakusessa.

Mut mahtu kuitenki sisälle, toisin kuin Maikilla yks vuos, Petra kuittaili.

Erika käski näyttää tyvelle kirvestä, Sampsa oli samaa mieltä.

Sampsa: Saa sitä ohentaa, tulee parempi imupinta. Ohentaa vaan siltä matkalta kuin välttämätöntä. Että ohennettu kohta olisi suurimman aikaa veden alla.

Tinsku: Ok, pitää ruveta hommiin. Tässä mielentilassa varmaan kohtalokasta.

Sampsa: Vähän kossua ja raivoa niin lähtee kuusesta tyvi tai perhe, kumpi on parempi niin en tiiä 🤣

No, perhe oli jo osittain lähtenyt, joten jäljellä oli enää tyvi. Ei siis mitään menetettävää.

Lähdin etsimään kirvestä ja huusin lapsille, että ottaisivat iltapalaa itsepalveluna.

– Äitillä on nyt vähän äksöniä!

Pian palasin Fiskars kainalossa ja aloin vuolla jalopuuta. Touhu oli melko pihkaista, joten riisuin housut ja jatkoin hommaa alushoususillani.

Seuraavaksi muistin että kuusi tarvitsee myös uuden imupinnan, joten käskin pojan autotalliin sahaa hakemaan. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen poika huusi eteisestä itku kurkussa, ettei löytänyt sahaa.

– Seinällähän ne yleensä on! huutelin.

– Ei ollu!

Kiskoin housut jalkaani ja syöksyin autotalliin kiertäen pajaa ympäri. Hermokäyrä alkoi vimputtaa edestakaisin. En löytänyt yhtään sahaa tai sahan kaltaista tuotetta, vaikka joka nurkan kolusin ja kalusin. Lopulta silmään osui pokasaha. Pakko kelvata.

The saha.

Takaisin kylppäriin päästyäni huusin pojan apuun. Poika tarttui sahan toiseen päähän ja niin alkoi saha laulaa.

– Aattele tälleen kahteen pekkaan ne on ennen vanhaan paukkupakkasilla sahanneet kokonaisia puita umpihangessa, mikäs tässä on lämpimässä kylppärissä pientä puuta purressa, mietiskelin ja poikaa hymyilytti.

Kun tyvi oli lyhennetty, tartuin uudelleen kirveeseen ja veistelin pitkiä lastuja. Sitten sovittelin kuusta jalkaan, muttei mahtunut vieläkään. Vuolin vähän reilummalla kädellä ja tein ympärilleni tolkuttoman sotkun, ja lopulta tyvi lumpsahti paikoilleen. Tyytyväisenä raahasin kuusen takkahuoneen kautta olohuoneeseen. Kuusi oli kookkaampi kuin olin arvioinut, joten kuusi jyräsi jukkapalmun ja rikkalapion alleen ja jätti jälkeensä täydellisen tehokkaasti levinneen neulasvanan.

Ylpeänä nostin kuusen pystyyn. Kun päästin irti, kuusi romahti pitkin pituuttaan olohuoneen lattialle. Jäin puoliksi puun alle.

– Vittu saatana!

Otin puun haarojeni väliin, veistelin ja vuolin, jyystin ja jynkytin, sovitin ja survoin. Mittailin keittiökapustan avulla, montako senttiä tyvestä upposi jalkaan. Ihan kunnolla oli kuusta jalan sisässä, mutta pystyssä päin puu horjui ja huojui kuin pienten porsaiden talo susihukan hönkäyksissä.

– Mikä tässä mättää?!!? huusin ja ohjasin kuusen jälleen kellalleen.

– Pitäskö soittaa iskälle? keskimmäinen kysyi.

– EI IKINÄ!!! ÄITI HOITAA!

Nyt aloin kiskoa jalkaa irti kuusesta, mutta se ei hievahtanutkaan. Olin iskenyt jalan niin syvälle tyveen kirveen hamarapuolella, että jalka ei liikkunut milliäkään mihinkään suuntaan. Minä yritin, sitten tyttö. Alkoi tulla hiki kummallekin.

– Voi jumalauta, ei ole todellista!!

– Onko pakko huutaa koko ajan, minä yritän nukkua!! poika huusi makuuhuoneesta.

– Voitko Elina pestä hampaat Karoliinalta ja lukea iltasadun?! Tässä saattaa kestää.

– Meille ei tule tänä vuonna joulua, pienin alkoi tihrustaa vieressä.

– Tulee! Äiti hoitaa! Voin kertoa, että tämä puska on minun haasteistani pienin tällä hetkellä ja tässä elämässä!

Whatsapp lauloi.

Sampsa: Laita kuva, kun kuusi on pystyssä.

Laitoin väliaikaisen kuva.

Sain neuvoja toisestakin ryhmästä.

En tiedä tarviitko neuvoja, mutta lähtikös tuosta jalasta se punainen osa kierteellä irti siitä säiliöstä? Oisko helpompi kiinnittää ensin ilman säiliötä, kun kuusi on pitkällään?

En tiedä, kun mikään ei lähtenyt irti!

– Kohta on peto irti! huusin ja jatkoin yritystä.

Ei lähe.

Lopulta tyttö sai nytkyteltyä jalan irti kuusesta ja jatkoin vuolemista. Kello näytti yhtätoista, lapset killottivat edelleen pystyssä. Tyttö lakaisi rikkaharjalla neulasia ja lastunpaloja kuin sairaanhoitaja, joka imee roiskeet kirurgin tieltä. Lopulta tajusin, että tyveä pitää lyhentää reilummin niin että paino jakautuisi enemmän alaoksille. Eikun pokasaha soimaan. Tällä kertaa keskimmäinen tarttui sahan toiseen päähän, ja kuusi lyheni seitsemän senttiä.

– Mie säästän tän palan muistoksi tästä joulusta, kun äiti ragesi kuuselle, tyttö kikatteli.

Muisto joulusta 2023.

Joku WhatsAppista kommentoi, olisiko homma pitänyt tehdä ulkona. Kieltämättä vinyylissä oli vihreä vana ja tahmeaa pihkaa, mutta uudelleen en kuusipuuta raahaisi kylpyhuoneeseen. Veisi vielä kultapalmunkin mennessään. Jälleen survoin tyveä jalkaan.

– Pakko mahtua, kun on just vihitty! huusin ja nostin puun pystyyn.

Ei huojunut enää.

Seuraava rasti oli laittaa kuuselle vettä. Se ei ollutkaan sen helpompi rasti se. Olin onnistunut kiinnittämään jalan niin, että reiän kohdalla oli iso oksa. Vesi valui vinyylille, vaikka kokeilin erimuotoisia ja -korkuisia kannuja. Lopulta yritin valuttaa vettä pienenpienellä nukkekodin kannulla. Hidas eteneminen alkoi käydä hermoon, joten löysin kuivauskaapista hivenen isomman lääkepikarin. Veisi aikaa sekin, mutta janoon en aikoisi kuusta tappaa.

– Äiti mitä sä teet?? keskimmäinen kyseli.

– Hörpytän.

Aamulla herätin silmät ristissä pienimmän.

– Rakas, meille tuli sittenkin joulu. Tule katsomaan kuusta.

– Vauuuuuu! Saako jo kolistella? pienin henkäili tuuheaoksaista kuusipuuta katsellessaan.

Oli muuten oikeasti valioyksilö – kuin suoraan amerikkalaisesta joululeffasta. Kuusien ferrari.

Työnsin etusormen kuusenjalan reikään ja kokeilin vesitilannetta. Ei ollut vajunut yhtään. Laitoin viestiä luottoryhmiin.

Se ei taida imeä ollenkaan vettä, taisin tappaa. Montako päivää mulla on aikaa nauttia joulusta?

Kyllä se useamman päivän kestää, kun jaksaa imuroida neulasia, Vappu lohdutti.

Sisko kyseli lisätietoja.

Olihan muuten sulamisen ajan niin että sai kuitenkin vettä koko ajan?

Tinsku: Ei. Kuoleeko se?

Maikki: Jep.

Älä poista kuorta kuusen rungosta! Kun sulatat kuusta, laita kuusen tyvi vesiämpäriin ja suihkuta neulasille ja rungolle kylmää vettä parin tunnein välein, jotta kuusi on kostea koko sulatuksen ajan.

Ja näin teki varmaan joku jouluihmisten heimoon kuuluva super Sirpa, jonka elämäntehtävänä on loihtia ympärilleen joulua ja kuivatella appelsiininkuoria himmeliin jo kesäkuussa. Oliko joulunörttejä oikeasti olemassa?

Kun pääsin töihin ja söin lounasta työtovereideni kanssa, pistojälkiä saaneet käsivarteni herättivät huomiota.

– Onko sulla kissa? kyseli Arto.

– On kissa, mutta on myös kuusi. Tuli vähän painittua, näkisitpä reiteni. 

– Olisko muovikuusi helpompi ja halvempi hankinta?

– Muovikuusi? Ei ikinä!

No onhan se nyt.

Neljä päivää myöhemmin:

En tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä kuusi kenotti uhkaavasti. Lasten koristelu saattoi tapahtua hieman toispuoleisesti, liekö sillä vaikutusta? Onneksi ratkaisin ongelman kissanlelulla!

Vaihderikasta joulua kaikille blogimme lukijoille!

****

Ihan aina ei kuusi mahdu ovestakaan sisään, lue Maikin tavallinen joulu(kuusi)tarina täältä: Kas näin kaatuu kuusi

Categories
juhlapyhät kaaos Yleinen

Oi kuusipuu !

Tiedättekö sen hetken, jolloin tajuaa olevansa vähemmistössä mielipiteensä kanssa? Kun ei uskalla sanoa mielipidettään, vaikka vastaväite kihelmöi kielellä? Hetken, jolloin huomaa istuvansa vihollisten keskellä? Hetken, kun toivoo itsesuojeluvaiston heräävän ja auttavan nielemään vastakkaisen mielipiteensä ja hymyilemään totaalisen väärälle käsitykselle.

Siihen hetkeen havahduin ennen joulua ystäväporukan pikkujoulupäivällisellä, kun yhtäkkiä eräs heistä löi haarukkansa pöytään ja julisti ylpeänä:

”Ostin muovikuusen! Vihdoin!”

Nielaisin. 

”Meillä on ollut jo kymmenen vuotta!” lapsuudenystäväni huudahti.

Silmäni laajenivat ja vetäisin herneet nenänieluun. Sinäkin Brutukseni! Miten se oli pystynyt pimittämään tämän? Kymmenen vuotta!?

”Joo, meillä on myös.”

Jostain syystä ystävättärilläni oli tarve perustella keinotekoisen kuusen valintaa. Rouvien posket alkoivat rusottaa, kun he kehuivat kuorossa muovikuusen erinomaisuutta. Pureskelin parsanpalaani huolellisesti. Ei, tässä seurassa en tulisi koskaan sanomaan, mitä mieltä muovikuusista olin. 

”Eikä se ollut kovin kallistakaan, kun miettii, että se on ikuinen.”

Pöydässä jokainen tienasi sen verran, että rahaan vetoaminen tuntui tekopyhältä. Toki meillä aito puu hankitaan metsänhoidollisesti omasta tai naapurin metsästä.

”Niin, mutta neulaset eivät ole ikuinen riesa. Jumaliste niitä neulasia löytyy vielä juhannuksena lattioita!”

No, meillä pyöri lattioilla puolen metrin havu pääsiäiseen asti. Koe, jolla koetin selvittää risoiko risu lattialla huushollissamme muita kuin minua. Ei risonut. Joten muutama neulanen listan välissä ei ollut ongelma minulle eikä varsinkaan muulle perheelle.

”Ja ne on ihan aidon puun näköisiä.”

Olisikohan ollut aika hankkia lasit?! Ja vaikka näyttäisivät, eivät tuoksuisi. Kärsin mielelläni vaikka tsiljonnasta neulasesta, jos koti vaan tuoksui aidolle puulle.

“Meidän Niilo on niin allerginen, että muovikuusi on ainoa vaihtoehto.”

Tuota argumenttia oli hankala kumota. Ei kai mikään puu ollut hengitysoireiden arvoinen.

“Ja oikeastaan muovikuusi on melko ekologinen, ei tule hakattua hiilinieluja.”

No, roskakuskista oli mukava, kun kaadettiin se puu roskiksen vierestä. Mahtui peruuttamaan paremmin.

“Ja se kuusen kierrättäminen! Niissä kinkun rasvoissa jo tarpeeksi stressiä!”

Meillä kuusipuu paloi pyhien jälkeen iloisesti uunissa ja sai vielä viimeisenä tekonaan lämmittää varpaita. Tietysti päästöjä ja pienhiukkasia puun polttaminen aiheutti, mutta mikä oli muovikuusen tuotannon hiilijalanjälki? Entä kuinka paljon pihkaisen kalikan polttaminen säästi sähköä?

Missä välissä vastuullisesta kuluttamisesta ja tunnelmallisesta joulusta oli tullut näin helvetin vaikeaa?

Kotiin kävellessäni aloin pohtia, olinko liian jyrkkä muovikuusia kohtaan. Oli kai niillä puolensa, jos niin moni kallistui polyeteenisen puun puolelle. 

Helppouteen monet vetosivat. Ei tarvinnut imuroida neulasia lattioilta. Ymmärrettävää, jos suhtautui lattialle putoaviin neulasiin virheenä, epämiellyttävänä naarmuna täydellisessä jouluidyllissä. Itse olin oppinut sietämään lievää epäjärjestystä, sillä se kieli elävästä elämästä. 

Lisäksi neulasten pudottaminen ei ole rikos, vääryys tai epäkohta, vaan  väistämätön vaihe kuusipuun elinkaaressa, aivan kuin kollageenin hupeneminen kasvojen ihon alta. Ei sitä pitänyt vältellä, vaan ottaa vastaan muutos. Nauttia jokaisesta hetkestä, sillä elämä on vain ohikiitäviä hetkiä. Täydelliseksi ne tekee vain tieto siitä, ettei koskaan tule samanlaista hetkeä. 

Lisäksi neulaset jalkapohjassa saavat tuntemaan, että on elossa. Sitä ei käy kieltäminen.

Muovikuusen kanssa tällaisia elämyksiä ei tule. Se on täsmälleen samanlainen joka vuosi ja tämä pysyvyys luo illuusion siitä, että kodin ja ihmisenkin pitää pysyä samanlaisena. Ja että muovi pysäyttää omankin ikääntymisen. Eikun vaan pvc-pöksyt jalkaan, feikkiripset kiinni ja silikonia tisseihin. 

Teollisesti valmistettu joulupuu on tasapainoinen, oksiltaan täsmälleen symmetrinen, toisin kuin metsänhoidollisesti valittu toispuoleinen näre. Muovipuu oli kovin ennalta-arvattava, persoonaton. Määreet, jotka tarkoittavat minulle tylsyyttä. Samanlainen kodista toiseen, kaupungista toiseen, maasta toiseen… Entä jos kaveritkin olisivat kaikki toistensa kaltaisia? Sitäkö muovikuusiuskovaiset halusivat? Täydellisyyttä itseltä… ja muilta?

Oliko niin, että muovipuu edusti täydellisyyttä, helppoutta? Täydellinen puu, täydellinen elämä, jota saattoi säilyttää vaivattomasti vaatehuoneen hyllyllä ja nostaa tarvittaessa esiin.

Tietysti tälle perheelle prosessi on tärkeämpää kuin helposti hommattu täydellinen lopputulos. Sisälsi prosessi sitten miten paljon yritystä, erehdystä ja vaaratilanteita.  Vaikka liki joka päivä toivon aavistuksen helpompaa ja ennalta-arvattavampaa elämää, ei pahvilaatikon kaivaminen varastosta luo samanlaista joulutunnelmaa kuin perheen yhteinen kuusen hankintamatka kimmeltävässä lumisateessa, jossa kitistään pikkupakkasessa pakottavia varpaita, kohmeisia sormia, hankeen hukkuvia hanskoja ja talvisaappaita. 

Kuusenhaku ehkäisee myös uusavuttomuutta, mitä pidän yhtenä yhteiskunnan suurimmista ongelmista. Esikoisen ensimmäisenä jouluna raahasin pienokaisen pulkassa kuusikkoon. Vuosikymmen myöhemmin kuusivuotias kuopus kaatoi perinteitä kunnioittaen ensimmäisen kuusensa. Lievää jännitystä aiheutti, kun isosisarukset seuraavana vuonna hakivat puun kaksin. Onneksi kuusiaitamme oli ainoa, joka otti osumaa. Kaksitoistavuotiaana esikoinen toimi kuusenhakuprojektimme logistisena johtohahmona. Peltoauton kyytiin pakkautui äiti, siskot ja kaksi koiraa, jotka luulivat meidän lähtevän pidemmällekin reissulle, sekä ylisosiaalinen kissa. Pellon reunalla kuitenkaan ollut varteenotettavia vaihtoehtoja kuusen valinnasta vastaavan keskimmäisen mielestä. Tunnelma toyotassa alkoi lämmetä siihen malliin, että auto vaihtui tieliikennekelpoiseen ja kuski ajokortilliseen ja kuusi etsittiin seuraavasta metsästä.

Voi toki olla, että pian koittaa aika, jolloin saan rämpiä miehen kanssa metsässä kaksin. Jo viime vuonna kuopuksen hupun sisältä kuului joulumielen latistava laini:

”Eihän me hankita tänä vuonna kuusta? Jos hankitaan, minä en osallistu!”

Onneksi teiniangsti ei ollut pysyvää, sillä kolmen päivän päästä kuopus tiedusteli, mistä metsästä kuusi tänä vuonna haettaisiin. 

Joissain kodeissa kuusen elinkaari on aavistuksen nopeampi. Kuva Tinskun torpasta. Siitä huolimatta Tinsku jakaa käsitykseni muovikuusista: “Meille ei sellasta pyhäinhäväistystä tule. Mieluummin olen ilman!”

Muovikuusifanaatikkojen propagandalta on kuitenkin liki mahdotonta suojautua. Mainoslehtiset ovat täynnä vihreitä, valkoisia ja kimaltelevia kuusia. Vaikka luonteeni lujuus ei kalpene kuin ehkä itsepäisyydelleni, koetin löytää ympärilleni ihmisiä, jotka jakaisivat kanssani näkemykseni aidon kuusen upeudesta ja välttämättömyydestä.

Susanna! Jouluhömppäihminen, jonka koti oli joulua 11 kuukautta vuodesta. 

Lysähdin helpottuneena Susannan sohvalle kädessäni kuppi kuumaa, kanelilta tuoksuvaa glögiä. Ja siinä se oli. Arkkiviholliseni huoneen nurkassa. 

Kuusi. Muovikuusi.

Ja Susanna latasi vasten kasvojani vasta-argumentin, joka antoi muovikuusen iättömyydelle aivan toisen merkityksen.

”Siis, meillä on muovikuusi, just siksi, että se pysyy hengissä marraskuusta loppiaiseen! Mie niin tykkään joulusta!”

Minulle itselleni kuukausi kuusen kanssa olisi liikaa. Johan siinä ajassa pitäisi jotain vaihtelua torppaan saada. Parissa viikossa ehti hyvin kyllästyä kissojen öisiin joulupalloturnauksiin, joiden jäljiltä palloja oli joka nurkassa vessasta lähtien, pimeässä jalkapohjiin uppoaviin koristeisiin kaikilla kulkureiteillä sekä kimaltavaan koiran joulukakkaan. (Ja kun nyt mummokissakin on nyt kolmatta kertaa kynsistään kiinni kuusen matossa, kuusettomuus alkaa tuntua kiinnostavalta vaihtoehdolta.)

Voi olla, että muovikuusityyppien kärsivällisyys on huimasti pidempi, jos he selviävät kuusensa kanssa vuoden ympäri. Aidon kuusen kaipuu kertonee vain lyhytjänteisyydestä ja vaihtelunhalusta. Siitä, kuinka mukavaa on seurata vihreän, vaihtelevan tuuhean havupuun vaihtavan värinsä keltaiseksi ja lopulta hupenevan alastomaksi luurangoksi olohuoneen nurkassa.

Kuusenvalinta ei kerro ainoastaan persoonasta vaan myös elämänkatsomuksesta ja arvomaailmasta. Toki tänä vuonna meille tulee luomuna pihalla kasvava leikkikuusi.

***

Tätä tekstiä on ollut tuottamassa, muokkaamassa ja korjaamassa virhietä (ennen kuin tuotin niitä lisää) rakkaat opiskelijani. Kiitos kommenteista!