Categories
Yleinen

Noloja hetkiä (n)outopisteellä

– Tästä siun pitää kirjottaa blogiin! Tinsku arvioi kerrottuani hänelle astetta nolommasta kauppareissusta. Kieltäydyin. Ihan kaikkea elämäni typeryyksiä ei ilkeä nettiin laittaa. Pelkkä ajatus sai posket kuumenemaan. Mutta nyt pitäisi siivota kuopuksen huonetta. Tehtävä on mahdoton, ahdistava, Suomen Sagrada Familia, Pohjois-Karjalan Sikstuksen kappeli, joten kerron teille opettavaisen tarinan elämää helpottavista keksinnöistä, niin noloa kuin se itselleni onkin. 

Vihaan kauppareissuja yli kaiken. Jos niissä ei mene hermot, menee rahat. Yleensä molemmat. Usein myös lapset. Keskimmäinen katosi vuosia sitten kauppareissulla ja löytyi karkkiosastolta. Oli siellä “etsimässä” meitä. Seuraavalla viikolla kauppareissuni keskeytyi, kun kaiuttimesta kajahti samaisen sankarin nimi: “Viisivuotias Sanelma odottaa äitiä infopisteellä.” Oli karkkiosaston kierrettyään suunnannut infopisteelle ohjeiden mukaan. Myös miehen kanssa soitellaan ristiin ja juostaan käytävien välissä kilpaa. Onneksi mies on päätä pidempi keskivertokansaa ja kauppa-asuna on huomiovärihaalarit, joten hänet on melko helppo paikantaa tiheämmästäkin ihmisvilinästä.

Tällaiset kauppareissut olivat vielä helppoja.

Kauppaan katoavat perheenjäsenet eivät ole ainoita, jotka saavat käyrän nousemaan. Hedelmäosastolla ahdistaa, kun tajuaa unohtaneensa kestopussit. Aika pysähtyy, kun yrittää kuivin sormin nitkuttaa hedelmäpussia auki, ihmiset kävelevtä liioitellun hitaasti ohi ja tuijottavat säälivästi. Ja mitä ikinä teet, älä vain nuolaise sormia!

Mikäli kaikki kauppaan lähteneet ovat vielä kassajonossa tallessa alkaa pahin vaihe: pakkaaminen. Kasseja on aina liian vähän ja liukuhihna lennättää tavaroita liian nopeasti hihnan päähän keoksi tai jumiin hihnan väliin. Siinä sitten hikikarpalot otsalla yrittää tunkea pakasteet ja hedelmät eri kasseihin, kun kassa ja seuraava jonossa odottavat hihnan vapautumista. 

Tästä vaiheesta on jo onneksi aikaa. Huom. Ei lapsen eikä meidän arkisetti. Ihan vain tiedoksi…

Näistä syistä vihaan kauppareissuja, joten korona-ajan synnyttämä noutopalvelu alkoi houkuttaa. En toki heti moiseen uskaltautunut, mutta kun Tinsku kehui onnistuneensa tilauksen tekemisessä (insinöörimiehensä opastuksella) päätin minäkin kokeilla.

Tilauksen tekeminen oli helppoa. Eikun vaan klikkailla suosituksista suoraan virtuaaliseen ostoskoriin. Eikä painanut se kori kättä! Loppusumman nähdessäni poistin muutaman vähemmän tärkeän tuotteen. Noutoajaksi valitsin maanantain töiden loputtua. Erinomaista. Ennen tilauksen varmistamista laitoin Tinskulle kysymyksen, missä helkkarissa se Noutopiste fyysisesti oli. Ohjeet saatuani uskaltauduin painamaan nappulaa. 

Maanantai tuli ja aamupäivällä puhelimeen kilahti viesti koodista ja kaapin numerosta. Sydän alkoi hakata. Mihin se koodi laitettaisiin? Mistä löytyisi se kaappi?! Miksi ei voinut vaan nimellä noutaa?! Tahdoin asiakaspalvelua!

Olo oli outo. Kahvipöydässä kerroin matikanopettajille, että tänään tekisin historiaa. Pyysin, voisko jompikumpi tulla mukaan, ihan sillä, että naisen vaistoni varoitti minua jostain epämääräisestä, josta en saanut otetta. Kollegat eivät ottaneet pyyntöäni vakavasti. Ryhdistäydyin. Mikä voisi mennä vikaan? Olin oppinut käyttämään myös postin noutopakettilaitetta. Vastaanottamiseen, en sentään lähettämiseen. Töistä lähtiessäni Tinsku kertasi vielä, mistä noutopisteen löytäisin. 

Kevään kuumin päivä oli tehnyt olon hikiseksi ja kärttyiseksi ja istuminen auringon kolmekymmenasteiseksi paahtamaan autoon ei parantanut oloani. Elinvoimani meni vain viileänä pysymiseen, kauppareissu ei kiinnostanut näinkään minimaalisilla vaatimuksilla. Vedin syvään henkeä ja tsemppasin itseäni:

– Sie pystyt tähän!

Irvistin. Autossa haisi jokin epämääräinen, mutta selkeästi kuvottava. Veivasin ikkunaa auki. Lapset olivat taas jättäneet likaisia sukkia tai märkiä uikkareita penkin alle. Kokosin itseni ja suuntasin kohti uutta seikkailua.

Kiertoliittymästä kierrätyspisteen ohi ja siinä se oli. Kyltti oli iso ja edustalla oli myös Tinskun ohjeistamat pylväät. Peruutin autoni nätisti tyhjään riviin. Koska muita ei näkynyt, en viitsinyt etsiä maskia naamalle. Puhelimen älysin ottaa mukaan. Siinä kun oli niitä koodeja. 

Yritin mennä sisään. Ovi ei auennut. Peruutin ja äkkäsin, että oven vieressä olevaan laitteeseen piti syöttää koodi. Ohjeet seisoivat kissankokoisin kirjaimin useammassa julisteessa. Ehdin painella koodin, kun sain seuraa. Kaupan työntekijä kurvasi pakettiautollaan lastauslaiturille ja tuli perässäni sisälle. Yritin näyttää siltä, että tiesin mitä tapahtui. 

Takaseinä oli täynnä kaappeja. Yksikään ovi ei ollut auennut ja missään en nähnyt laitetta, johon koodin laittaa. Keskellä käytävää oli pahvilaatikoita, joita nuori mies alkoi kantaa autoon. Niiden takana pilkotti kaappini numero. Hahaa! Se oli varmaan auennut samalla koodilla kuin ovikin. Yritin avata kaappia. Se ei auennut. Rynkytin ovea. Vilkaisin ulos. Nuorukainen asetteli laatikkoja pakettiautoonsa. Vilkaisin yläviistoon. Jossakinhan täällä oli turvakamerat. Ovi ei auennut ja mies alkoi lähestyä. Nousin paniikissa ja päätin katsoa minne toinen käytävä johtaisi. Onneksi en pidemmälle ennättänyt, sillä löysin koodilaitteen kaappirivistön toisesta päästä. Syötin koodin. Ovi ei auennut. Kävin runkuttamassa ovea taas. Ei mitään. Laitoin Tinskulle viestin, että miten helvetissä saan oven auki. 

– Laita oikea koodi. 

Perkele. Painelin koodin uudelleen, mitä ei tapahtunut. Pakko se oli kysyä apua.

– Anteeksi, mie en saa tätä kaappia auki. 

– Ootahan. 

Mies kokeili eikä saanut hänkään kaappia auki. Huojentavaa. Luulin jo, että minussa oli vika.

– Eläpä hättäile, mie käyn tuolta takaa ne siulle. 

– Kiitos. 

Mies toi pian kaksi pientä pahvilaatikkoa ja laski ne kärrille. 

– Ota yks kerrallaan. 

Kaksi noin pientä pahvilaatikkoa. Eikä edes kauheasti kuiva-ainetarvikkeita. Miten heikkona se minua piti?

– Kyllä mie nämä…

– Eiku ne ei ole oikein kestäny…

Tunsin kuinka alimmaisen pahvilaatikon pohja petti, muuttui pyöreäksi ja alkoi revetä. Nostin äkkiä oikean polveni tukemaan pohjaa ja tein taiteellisen kyykyn, jota ilman pahvilaatikoita olisi voinut luulla pissahädän aiheuttamaksi. … ne pohjat.

– Jospa mie otan sen päällimmäisen. 

– Kiitos. 

Häpeän puna nousi poskille. Miksi en ollut sitä maskia ottanut?! Olisin voinut selviytyä tuntemattomana keski-ikäisenä mummelina, mutta nyt valvontakamerat kuvasivat performanssiani hauskoihin kotivideoihin.

Avasin kuraisen takakontin. Hävetti. Mutta vielä enemmän hävetti, kun avasin kontin. Koirankarvaisessa kontissa oli parittomia hanskoja, ensiapulaukku ja kierrätyspahveja. Onneksi sinne sentään mahtuivat ostokset. Laskin oman laatikkoni ja samassa nenääni leijaili hapantuneen kalan tai mätineen sienen haju. Yritin äkkiä kääntyä ottamaan toisen laatikon vastaan, mutta mies oli kohtelias ja nopea.

– Mie voin laittaa tämän. 

Mies kumartui asettamaan toisen laatikon konttiin. Toivoin sydämestäni, että nuoren miehen maski suodatti edes osan lemusta, joka raatovaunuistani hönki. 

– Kiitos, kuiskasin ja syöksyin äkkiä rattiin. 

Kotona kerroin miehelleni tapahtumasarjasta ja tuumin, että en ollut varma oliko tämä yhtään helpompaa mielenterveydelleni. Mieheni ei tarjoutunut käymään kauppareissuja puolestani, mutta keksi, mistä lemu oli lähtöisin.

– Ku mie ne kalaverkot siellä siun kontissa kuletin!

Categories
Yleinen

Puutarhaunelmia

Kevät tulee ja sen tärkeimmät merkit on näkyvissä: vilkuilen puolikiinnostuneesti työpaikkailmoituksia ja päätän alkaa ahertaa pihamaalla. Tähän asti hangen alla talvehtineen littaantuneen nurmikon ja lumeen kadonneiden tavaroiden ja koiranpaskojen näkeminen on herättänyt ainoastaan voimattomuutta. Mutta nyt olen alkanut nähdä mytiytyneen pihamaani potentiaalin!

Rakkaallani on melkoinen lista kesäpuhteiksi. Halkoliiteri, autotallin sisäremontti, pajan kattoremontti, mökin räystäslaudat, mökin hajonneen uunin purkaminen (jää kuulemma miun vastuulle) sekä luonnollisesti perinteinen puusavotta ja helvetillinen halonmättö. Onneksi savottaa varten on miehen mittaan virahtanut teini, joka käyttää moottorisahaa vakuuttavammin kuin äitinsä. Tehtäväkseni jää ainoastaan nalkuttaminen, että hommat tulee tehtyä. Henkilökohtaisella varjoprojektilistallani kesäkautta on odotellut ainoastaan kattojen maalaus, pöydän ja lipaston entisöinti, vaatehuoneen siivous, kuistin korjaus…

Tiedämme  molemmat, että puolet hommista jää tekemättä, mutta ei olla sen annettu koskaan estää suunnittelua. Tämä vuonna onnistuin kuitenkin pitämään lupaukseni, etten kasvata tai idätä yhtään rehua, joten kasvihuone ja kasvimaa saavat minun puolestani nauttia luonnontilastaan.

Mutta… kevätauringon ja allergeenien kutitellessa nenän limakalvoja alkoi pieni ulkohomma houkutella. Kaupasta haalimieni yrttien tuoksu aiheutti hallusinaatioita, joissa näin itseni valmistamassa herkullisia, tuorein yrtein maustettuja salaatteja, grilliherkkuja, dippejä, kastikkeita ja smoothieita. Josko kuitenkin olisi pienen yrttipenkin perustamisen aika?

Ei kun tuumasta toimeen. Kerroin ideastani miehelle ja esittelin rustiikkisia, punatiilestä väkerrettyjä kasvualustoja Instagramista ja Pinterestistä.

– Kunhan et käytä niitä uusia tiiliä. 

Ensimmäinen ohjelmanumero oli tarkastaa uhriksi joutunut soppi pihamaasta. Kyllä, siellä oli selkeä merkki puutarhajumalilta! Kauan sitten unohtunut ruohosipuli sitkutti keskellä mutavelliä ja esiin pukertavia mesiangervoita.

Etsin kottikärryt ja suunnistin märän pellon poikki tontin laidalle, jonne pari vuotta sitten purettu leivinuuni oli sijoitettu. Kasasin kärrin vain puoliksi, sillä aiemmasta kokemuksesta tiesin, että tiili on yllättävän painavaa. Paluumatka oli huomattavasti pidempi. Se saattoi johtua siitä, että kottikärrin rengas oli tyhjä. 

Rajasin tiilillä tulevan yrttimaani. Pienehköjä sektoreita, helppo hallinnoida ja todennäköisyys saada edes jotain valmiiksi kasvoi eksponentaalisesti. Levitin sanomalehtiä pohjalle, kuten olin netissä diy-palstoilla nähnyt. Ei se ihan samalta näyttänyt, mutta yllättävän hyvältä.

Kipitin sisälle kutsumaan mieheni antamaan kommentteja. 

– Mie tein sen pohjan.

Mies tunkaisi reinot jalkaan ja seurasi minua kuistille. Osoitin ylpeänä vanhan huussin nurkalle kasaamaani muurin tynkää.

– Miltä näyttää?

– Tuota… Jos katotaan lähempää.

Hyppelin saavutukseni luo. Mies huokasi helpotuksesta nähdessään luomukseni.

– No ei tää ihan niin paha ole. Tuolta näytti ku ois kärri levinny keskelle pihamaata. 

– Mutta mitä oot mieltä tälleen lähempää?

– No, nuo tiilet ei tule pysymään noin päin pystyssä, siun pitää joko kaivaa ne maahan tai sitten latoa perusmuurauskuvio. 

– Jaa… Mie en tienny kuin päin mie ne kasaan, että kumpi näyttäs paremmalta. 

– Aivan. Ja jos, siis JOS haluat tehdä sen kunnolla, kaivat ekana pintamaat pois vähintään sen tiilen leveydeltä, haet tuolta soraa ja tiivistät sen ennenkuin alat latomaan.

– Mutta mie halusin tehdä vaan nopeasti. 

– Mie uskon. Ei kuule yllätä yhtään. Mie en sitten voi jäädä auttamaan, pitää saada kaivinkone käyntiin. Voin sitten tästäkin kuopasta. 

– Etkö luota minuun?

– Niin ja ota mönkijä ja kärri, jos ois helpompi noita tiiliä kulettaa. Mie laitan käyntiin siulle…

– Osaan mie itekin!

Mies muljautti silmiään ja hävisi. Aloin kaivaa pohjia. Olikohan tämä nyt ihan ok? Yrttipenkkini ympäri kiersi vallihauta, joka jo pikasilmäyksellä näytti hieman epätasaiselta. Kaivoin ja möyhensin koko alueen. Tasasin multakokkareet. Tähän oli varmaan parempikin väline kuin lasten heppoinen muoviharava. 

Hmmm melko hyvä. Tämähän oli tarkoituksella sellainen luonnonmukainen ja itsetehty, ei mitään fiiniä. Kaivoin vallihaudat uudelleen. Korko näytti sopivalta. Miksi aivoni viestittivät vatupassista? Eihän sillä voinut mutavelliä mitata?

Kärräsin edelleen rengasrikkoisella kärrillä soraa työmaalleni ja totesin, että asuimme liian isolla tontilla. Hiippailin mönkijän luokse havaitakseni, että kulkupelissä oli jotain perustavanlaatuisesti erilaista.

– Siitä meni ryyppy rikki. Se on nyt se vaijeri siinä vasemmalla polvella. Pidä sitä ylhäällä.

Jostain sekin oli nähnyt, että tarttesin jeesiä. Kumarruin vetämään vaijeria, josta en saanut otetta liian isoilla hanskoillani. Ohut vaijeri viilsi syvälle paljaisiin sormiin. Yritin käynnistää. Moottori hörähti, mutta sammui.

– Se pitää sitten virrat kääntää kokonaan pois, jos sammuu…

Saakelin helpdeski!

Yritin uudelleen. Moottori kesti käynnissä viisi sekuntia. Seitsemän. Kymmenen. Viisi. Vitut. Mie kärräisin vaikka lasten hiekkalapiolla.

– Joko sie nyt luovutit?

Soranlevityksen jälkeen tilanne näytti edelleen hieman huolestuttavalta, mutta en antanut sen horjuttaa itsevarmuuttani maarakentajana. Ehkä epätasaisuus oli vain optinen harha. Kärräsin tiiliä littanalla kärrillä ja vaihtelun vuoksi välillä käsissä.

Kokeilin varovasti ensimmäistä tiiltä soralle. Toinen. Siinä se kosahti. Oli luovutettava ja etsittävä vatupassi. 

Silmämääräisesti suora maa ei ollut vatupassin mukaan lähelläkään. Kasasin ja kaivoin, raavin ja ruoppasin ja vatupassi vittuili pyöräyttelemällä ilmakuplaa väärään suuntaan. En edes yrittänyt saada kuplaa keskelle, viivan päällä oli ihan tarpeeksi likellä.

Onneksi pienimmäinen tuli kertomaan, että oli nukkumanmenoaika. Kiinanmuurini ensimmäinen kierros jäi puolitiehen. 

Yöllä heräsin pohtimaan rakennusprojektiani. Maltoin poikkeuksellisesti odottaa aamuun kertoakseni lopputuleman.

– Siis, se toinen puolihan on ihan maassa ja toinen on sellaisen sorakerroksen päällä! Ei se toimi. 

– Et sitten voinut tehä niinku sanoin. 

– Miehän tein, kaivoin ja sorasin ja tiivistin.

– Oisit kaivanut syvemmälle. 

– Mie katoin, että se oli melkein suora. Ja katoin vatupassilla että tiilet on. 

Mies repesi. 

– Ois varmaan ne pohjat voinut kattoa sillä vatupassilla. 

– Siitä mudasta?

– Niin. 

– Ja pyh. 

– Kyllä siihen on syynsä, että sie et oo rakennusmies.

Hetken  mietittyään mies jatkoi lepytellen. 

– Mutta eihän tää pihakaan ole ihan suora. 

Jätin kommentoimatta, että ei ne ole meidän seinät ja katotkaan ihan suoria ole.

Siinä on komeus. Sopivasti valmiiksi toukokuun puutarhahommille. Eipä silti, ei ennen juhannusta mitään uskalla istuttaa. Mutta kunhan keli lämpenee, voin seurata tuoksuvan yrttitarhani näivettymistä.

Categories
Yleinen

Syntisten pöytä, osa 2

Tämä on syntisen hyvän jatkiksen päätösosa. Oletkin jo varmaan odottanut jatkoa vesi kielellä! Jos et vielä ole saanut maistiaisia osasta 1, korjaa asia tästä: Syntisten pöytä, osa 1

Työtovereiden kanssa aloitettua sokerilakkoa on takana muutama viikko. Pikkupirulaisesta pidättäytyminen alkaa muodostua jo automaatioksi – ainakin eräillä. Eräänä syksyisenä keskiviikkona kuuntelemme Siken kanssa, kuinka SokeriLakko SoLakka RY:n vastuuhenkilö Jarkko hehkuttaa oman selkärankansa kasvutarinaa:

– Mulla ei kyl tunnu missään, vaikka pojat on syöny karkkia koko viikonlopun. Se päivittäinen karkin himoitseminen on hävinny kokonaan. Vaakakin näyttää kaks kiloo vähemmän. Voi toki johtua myös siitä, ettei oo namuja nykysin taskussa. 

Seuraavana päivänä keskustelu velloo WhatsAppissa.

– Mulla alkaa vierotusoireet (hikoilu, pyörrytys ja hallusinaatiot) vähenee! Parin viikon päästä pelkkä ajatus sokerista saa voimaan pahoin 🤢 Kuis teidän selkärangat? Jarkko kyselee.

Sikke tunnustaa ajattelevansa lakon loppua.

– Just nyt on tosi vaikeeta😢 

– Muutkin painivat samojen haasteiden kanssa, Jarkko lohduttaa ja lähettää kuvan päivän lehdestä.

– Joo tällä viikolla on väsyttäny ihan simona ja oon ollu pahalla päällä. Tekee heti mieli sokeria, kärttyilen.

Jarkko on valmistautunut vastuksiin.

– Mielialanvaihtelut, kuten ahdistus ja suuttumus, kestävät parista viikosta jopa kuukauteen, jos sokeria on jo pitkään nautittu runsaasti. Jopa aspartaamin kaltaiset keinotekoiset makeutusaineet aiheuttavat vieroitusoireita, joten niitä ei kannata käyttää sokerin vähentämiseen. Kohta helpottaa😅 Jarkko tsemppaa.

Laitan kuvan kahvin painikkeesta.

– Mummo ja tyttäreni tekivät omenaruusuja. Vasen etu on sokeriton. Ja mauton. Eli minun.

– Hyvä että tukevat sun harrastusta😆, Jarkko vastaa.

Sokeriton ja mauton, muttei suinkaan rasvaton.

Alkaa tulla päiviä, kun väsyttää ja vituttaa. Yhä useammin.

Ja silloin alkaa tehdä mieli.

Eräänä iltana olen yksin kotona ja kuuntelen, kuinka väsymys hiipii salakavalasti päästä runkoon. Päätän keittää iltasumpit, etten nukahda istualleni.

Kahvin tippuessa se sitten iskee. Himo. Himottaa niin että on pakko toimia. Auon kaikki keittiön kaapit sokerinkiilto silmissäni ja etsin jotakin sokeripitoista. Mikä vain kelpaisi. Paitsi ettei mitään löydy. Seuraavaksi pengon ruokakomeroa kuin vihistä villiintynyt ajokoira. Keskihyllyä kopeloidessani jähmetyn. Erotan kulhojen takaa kääreen, joka heruttelee herkkunystyröitä. Kangastus? Ei, KISMET! Kurotan syntistä herkkua kohti, mutta pian raivo valtaa varteni. Suklaasta on jäljellä vain kuoret. Poika saisi huutia. 

Pettymyksen piestessä kehoani muistan lääkekaappiin piilottamani lohtulevyn. Syöksyn vaatehuoneeseen ja pyörittelen vapisevin käsin avainta lääkekaapin oveen. Kohta helpottaisi. Paitsi ettei helpota. Levy on hävinnyt kuoria myöten. Poika saisi kuulla kunniansa.

Tartun mustaan kahviini ja maapähkinään. Yksi seikka sentään lohduttaa. Vaikka suklaantuska jäi, tunnontuskilta säästyin.

Maanantaina töissä on tarjolla kakkua, joten viikoittainen herkkupäivä on sillä kuitattu. Illalla muistelen kuitenkin SoLakan sopimuksen ehtoja: saman päivän aikana saisi mässyttää mielin määrin makeaa. Vaikkei edes tee mieli, tungen samoin tein suuhuni pullan. Pakkopullan. Koska herkkupäivä.

Loppuviikosta alan odottaa lauantaina. Olemme varanneet tyttöjen kanssa viiden tunnin issikkavaelluksen Kuivalan tilalta Vuonislahdesta. Syksyinen metsä, hyvä seura ja leveä haara-asento – voisiko olla mitään nautinnollisempaa? Takaraivossa jäytää kuitenkin ratsastusretkeen sisältyvä sudenkuoppa: evästely luonnon helmassa.  

– Mitä mie teen, jos ne tarjoo jälkkäriä? tuskailen Jarkolle perjantaina töissä.

– Syötät tietysti sille hevoselle.

Kun kauan odotettu heppailupäivä koittaa, koittaa myös pelätty eväshetki. Juotamme hevoset järven rannassa ja sidomme kauramoottorit puuhun kiinni heinätukon eteen ennen kuin siirrymme nuotiolle. Emäntä on pannut laavulla pöydän koreaksi. Kattaus notkuu tuoretta sämpylää, juustoa, meetwurstia, vihanneksia, viinirypäleitä ja makkaraa. Ja maailmankaikkeuden herkullisimman näköistä puolukkapiirakkaa.

Se alkoi viattomana tyttöjen retkenä…

Siinä kyrsää jyrsiessäni yritin olla vilkuilematta ja ajattelematta punaista piirakkaa. Tulen maininneeksi sokerilakosta yrittäjäpariskunnalle ja sanon, etten valitettavasti voisi koskea herkkuun, vaikka mieleni tekisi.

– Se on minun luottoreseptini ja onnistuu aina, emäntä mainitsee.

– Kaikki ovat kehuneet, sanoneet sitä reissun kohokohdaksi. Ajattele miten epäkohteliasta olisi kieltäytyä, isäntä virnuilee nokipannukahvinsa takaa ja jatkaa veistelyään:

– Jos et maista niin ei tartte seuraavaa reissua tilailla. Ota vähän, kukaan ei tiedä, jos syöt.

– Elämä on nautintoa varten, sanoo siskoni kuulostaen Magnus-mainoksen viettelevältä vosulta ja vie omaa piirakkaansa autuaallisen hitaasti kohti huuliansa.

– Jos nyt tämän kerran, mutta tästä ei sitten puhuta, sanon ja kuljen transsissa kohti piirakkaa.

– Lähiruokaa on, puolukat on lähimetsästä ja munat kylältä, emäntä valistaa.

– Onko tuo metukkakin omasta hevosesta? nyökkään pitopöytään päin.

Kun vien ensimmäisen lusikallisen suussasulavaa suuhuni, huokaisen. Jos tippuisin hevosen selästä ja halkaisisin kalloni, kuolisin onnellisena, sillä viimeinen ateriani oli tämä taivaasta tippunut torttu. Kannatti uhrautua.

Samassa kuuluu klik.

Sisko on ikuistanut heikon hetkeni kännykkäkamerallaan ja uhkaa lähettää kuvan Jarkolle. Kiristäisi kuulemma kuvalla aina sopivan hetken tullen. 

Miten perkeleessä näitä kätyreitä riitti keskellä korpeakin?

Syntisen hyvää.

Maanantaina Jarkko tiedustelee ensi töikseen töissä, miten hevosvaellus meni.

– Ihan hyvin, vastaan ja yritän vältellä kaljupään katsetta.

– Uskoskohan?

– Miks kysyt? Ootko kuullu jotain jostain?

– Ai, onko jotain kerrottavaa? Jarkko katsoo tutkivasti ja siristää silmiään.

– Ei yhtään mitään. Hitto kello onkin jo vartin yli, pitää mennä tunnille!

Seuraavana viikonloppuna päätän, etten koskisi mihinkään, mikä sisältäisi pienimmässäkään määrin sokeripartikkeleita. Syntiin langenneena olen menettänyt jo monen viikon herkkupäivät. 

Sunnuntaina olen jo kuitenkin tunnustamassa uusia syntejäni SoLakan WhatsApp-ryhmässä.

– Eilen oli pakko ottaa punkkua kirjoittajan ummetukseen. Otin sitten puoli pulloa ja aamulla oli jysäri. Ja vedin munkin, vaikka viikon herkkupäivä meni jo, tunnustan sunnuntaina.

– Kännit ja munkin?

– Jep. Se punkku ja glögipaukku himmensivät harkintakykyä.

– Tuliko morkkis vai oliks vaan semmonen ilkikurinen virne naamalla munkin syönnin jälkeen? 

– Minä luulin eilen syöväni kinkkupiirasta. Siinä olikin kirsikkaa… selvin päin. Joudun tänään syömään ”kinkkupiirakan” loppuun, ei muita herkkuja💪 Sikke viestittää.

– Vähän taas lipsuu teillä🤨 Jarkko toruu.

– Ensi viikolla tiukennetaan taas, Sikke lupaa.

– Työ ja teijjän herkkupäivät, Jarkko vastaa ja antaa ilmaisen vinkin:

Alkuviikosta Sikke on työpaikan kahvipöydässä oudon hiljainen. Keventääkseni tunnelmaa tunnustan hevosretken hairahdukseni.

– Tiiätkö, minunkin on pakko tunnustaa, Sikke aloittaa.

– Arvasin!

– Otin eilen kaapista löytyneen suklaapötkön, ihan vaan sellasen pienen. Ja nyt varastin suklaapatukan työkaverilta. Oli lojunut pitkään siinä työpöydällä.

Sokerin liiallinen välttely alkaa selvästi aiheuttaa moraalittomuutta.

Eräänä iltapäivänä Jarkkoa ei näy töissä. Menemme Siken kanssa syömään koulun ravintolaan silläkin uhalla, että tiedostamme yllämme leijuvan jälkiruuan uhan.

– Ja saisiko olla jälkkäriä, meillä on tänään lettuja, tarjoilija kertoo tilausta vastaanottaessaan.

– Eihän lettu ole herkkua vai onko? kuiskaan Sikelle.

– Miten sen nyt ottaa.  

– Ei minun mielestä. En minä ainakaan laita sokeria lettutaikinaan. Siinähän on vain maitoa, vehnäjauhoa, suolaa, maitoa ja munaa, luettelen.

– Joo otetaan vaan, näyttää olevan ihan pieni lettu, Sikke päättää.

Kun jälkiruoka iskeytyy pöytään, iskee myös realiteetit.

– Oho, tässä onkin vähän kermavaahtoa ja lakkahilloa, Sikke päivittelee.

– Kestävän kehityksen mukaisesti lautanen syödään tyhjäksi, totean.

– Näin on.

Ruokailun loppupuolella näen Jarkon lähestyvän portaista. Vedän liukkain liikkein lautasliinan jälkiruokalautaseni päälle. Sikke peittää omansa kuitilla. Aloimme hihittää kuin pikkutytöt, kun Jarkko tulee seisomaan viereemme. Onneksi jäpikkä selittää niin intopiukeana työasiaansa, etteivät likaiset jälkemme herätä minkäänsortin huomiota.

Opehuoneessa omatunto alkaa kolkuttaa. Miksi helvetissä se nyt kolkuttaa, kun ei se ollut pahemmin soimannut tähänkään ikään asti?

Pian törmään Aikkuun.

– Onko siun mielestä lettu herkkua? kysyn heti.

– On, Aikku vastaa suoralta kädeltä.

– Siis laitatko sie sokeria lettutaikinaan?!!

– Joo.

Petturi.

Kun Jarkko astelee opettajanhuoneessa, en pysty enää pidättelemään vaan tunnustan syntini. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Mies ei sano mitään vaan lähtee vähin äänin tupakalle. Kummastelen ääneen Sikelle, miksi lettu lasketaan, mutta olut ei. Kai oluessakin on sokeria.

Kun ovi hetken päästä käy, Jarkko astuu määrätietoisesti työhuoneeseen ja katsoo meitä tuimasti.

– Työ ette taida sitoutua tähän projektiin.

– Ei kun kyllä sitoudutaan. Nyt myö luvataan tsempata, ihan tosi, vakuuttelemme Siken kanssa kilpaa.

– Helppoahan se sulla on, kun ei tarttee kaljasta luopua, lisään.

– Eipä sekoiteta kaljaa tähän hommaan.

Seuraavana päivänä olen lopettelemassa työpäivääni, kun tulee tunne, että joku tuijottaa. Nostan katseeni ja huomaan, että työpisteeni on pommitettu SoLakka-kieltokylteillä. Siken työpiste on kokenut samanmoisen muodonmuutoksen.

Eihän tätä tähän voi jättää, ajattelen ja kaivelen kaapista esiin oppilaiden palkintolakut. Alan teipata Jarkon työpisteen ympärille kostoksi lakuja. Sikke saa samalla rahalla saman sisustuksen. Yhden kiinnitän kattoon ja yhden tietokoneen näytölle.

Illalla huomaan, että SokeriLakko-nimellä kulkeva WhatsApp-ryhmän nimi on muuttunut. Uusi nimi on Selkärangaton SokeriLakko.

Kiitos kieltokylteissä vilistävien karkkien, alan nähdä pikkuleipiä ja pullia kaikkialla. Torstaina Sikke toteaa juhlallisesti koulun kahvilaan tullessaan, että hänellä on tänään viikon herkkupäivä ja nyt hän laittaa suun makiaksi. Siken lähestyessä pöytääni kuulen hänen mumisevan jotakin, josta en saa selvää. Pöytää kohti tulee lautanen, jolla makaa voita tihkuva sokeripulla. Ja se tuijottaa suoraan minua.

– Ai mulle? kysyn silmät loistaen, sillä haluan varmistaa kuulinko oikein.

– Sanoin että BULLE, Sikke toistaa.

Sitä kuuleekin mitä haluaa.

Työtoverimme Eki pudistelee päätään ja kyselee, pitäisikö SoLakan nimi muuttaa Potrakaksi. 

Samaisena päivänä suuntaan töitten jälkeen Prismaan aikeenani ostaa viikonlopun eväät, sillä pitäisin perjantaina perinteiset synttäribileet. Kun mätän itsepalvelukassalla pätkispussia ostoskassiini, kassan viereen ilmestyy tuttu naama. Jarkko.

– Moi, mitäs nuo on? Jarkko katsoo merkitsevästi namupussia.

– Ei juma. Seuraatko sie minnuu? Ihan vain tiedoksesi, että se on niihin huomisiin bileisiin. Huomennahan meillä on herkkupäivä.

– Joo tottakai. Ei siun tarttee mulle selitellä.

Seuraavan viikon maanantaina Jarkko alkaa puhua kummia. 

– Tuossa sokerilakossa kun ei oikein oo enää mulle haastetta, niin ajattelin tässä hakea uusia haasteita lisäksi. Rupesin jopa harkitsemaan sitä teidän uhoomaa kaljalakkoa. Mites Tinsku? Lähetkö messiin? 

– Että siirryttäisiin Siiderilakkoon. SoLakasta SiLakkaan?

Pohdiskelen asiaa hetken. 

– Ei hitto tähän mie en muuten lähe mukaan. Ei sillä ettenkö siihen pystyis, mutta sittenhän sitä rupeis niinku oikein miettimällä miettimään bissee ja sidukkaa ja vinkkua sittenhän se vasta tekis mieli. Siinähän vois vaikka alkoholisoitua. Eiköhän myö pysytä tässä sokerilakossa, tässä on vielä järkeä.

Kotvasen kuluttua Jarkko heittää ilmoille kysymyksen.

– Vai järkeä. Mites ne pätkikset ei ollut tarjolla niissä perjantain bileissä?

https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/