– Tästä siun pitää kirjottaa blogiin! Tinsku arvioi kerrottuani hänelle astetta nolommasta kauppareissusta. Kieltäydyin. Ihan kaikkea elämäni typeryyksiä ei ilkeä nettiin laittaa. Pelkkä ajatus sai posket kuumenemaan. Mutta nyt pitäisi siivota kuopuksen huonetta. Tehtävä on mahdoton, ahdistava, Suomen Sagrada Familia, Pohjois-Karjalan Sikstuksen kappeli, joten kerron teille opettavaisen tarinan elämää helpottavista keksinnöistä, niin noloa kuin se itselleni onkin.
Vihaan kauppareissuja yli kaiken. Jos niissä ei mene hermot, menee rahat. Yleensä molemmat. Usein myös lapset. Keskimmäinen katosi vuosia sitten kauppareissulla ja löytyi karkkiosastolta. Oli siellä “etsimässä” meitä. Seuraavalla viikolla kauppareissuni keskeytyi, kun kaiuttimesta kajahti samaisen sankarin nimi: “Viisivuotias Sanelma odottaa äitiä infopisteellä.” Oli karkkiosaston kierrettyään suunnannut infopisteelle ohjeiden mukaan. Myös miehen kanssa soitellaan ristiin ja juostaan käytävien välissä kilpaa. Onneksi mies on päätä pidempi keskivertokansaa ja kauppa-asuna on huomiovärihaalarit, joten hänet on melko helppo paikantaa tiheämmästäkin ihmisvilinästä.
Kauppaan katoavat perheenjäsenet eivät ole ainoita, jotka saavat käyrän nousemaan. Hedelmäosastolla ahdistaa, kun tajuaa unohtaneensa kestopussit. Aika pysähtyy, kun yrittää kuivin sormin nitkuttaa hedelmäpussia auki, ihmiset kävelevtä liioitellun hitaasti ohi ja tuijottavat säälivästi. Ja mitä ikinä teet, älä vain nuolaise sormia!
Mikäli kaikki kauppaan lähteneet ovat vielä kassajonossa tallessa alkaa pahin vaihe: pakkaaminen. Kasseja on aina liian vähän ja liukuhihna lennättää tavaroita liian nopeasti hihnan päähän keoksi tai jumiin hihnan väliin. Siinä sitten hikikarpalot otsalla yrittää tunkea pakasteet ja hedelmät eri kasseihin, kun kassa ja seuraava jonossa odottavat hihnan vapautumista.
Näistä syistä vihaan kauppareissuja, joten korona-ajan synnyttämä noutopalvelu alkoi houkuttaa. En toki heti moiseen uskaltautunut, mutta kun Tinsku kehui onnistuneensa tilauksen tekemisessä (insinöörimiehensä opastuksella) päätin minäkin kokeilla.
Tilauksen tekeminen oli helppoa. Eikun vaan klikkailla suosituksista suoraan virtuaaliseen ostoskoriin. Eikä painanut se kori kättä! Loppusumman nähdessäni poistin muutaman vähemmän tärkeän tuotteen. Noutoajaksi valitsin maanantain töiden loputtua. Erinomaista. Ennen tilauksen varmistamista laitoin Tinskulle kysymyksen, missä helkkarissa se Noutopiste fyysisesti oli. Ohjeet saatuani uskaltauduin painamaan nappulaa.
Maanantai tuli ja aamupäivällä puhelimeen kilahti viesti koodista ja kaapin numerosta. Sydän alkoi hakata. Mihin se koodi laitettaisiin? Mistä löytyisi se kaappi?! Miksi ei voinut vaan nimellä noutaa?! Tahdoin asiakaspalvelua!
Olo oli outo. Kahvipöydässä kerroin matikanopettajille, että tänään tekisin historiaa. Pyysin, voisko jompikumpi tulla mukaan, ihan sillä, että naisen vaistoni varoitti minua jostain epämääräisestä, josta en saanut otetta. Kollegat eivät ottaneet pyyntöäni vakavasti. Ryhdistäydyin. Mikä voisi mennä vikaan? Olin oppinut käyttämään myös postin noutopakettilaitetta. Vastaanottamiseen, en sentään lähettämiseen. Töistä lähtiessäni Tinsku kertasi vielä, mistä noutopisteen löytäisin.
Kevään kuumin päivä oli tehnyt olon hikiseksi ja kärttyiseksi ja istuminen auringon kolmekymmenasteiseksi paahtamaan autoon ei parantanut oloani. Elinvoimani meni vain viileänä pysymiseen, kauppareissu ei kiinnostanut näinkään minimaalisilla vaatimuksilla. Vedin syvään henkeä ja tsemppasin itseäni:
– Sie pystyt tähän!
Irvistin. Autossa haisi jokin epämääräinen, mutta selkeästi kuvottava. Veivasin ikkunaa auki. Lapset olivat taas jättäneet likaisia sukkia tai märkiä uikkareita penkin alle. Kokosin itseni ja suuntasin kohti uutta seikkailua.
Kiertoliittymästä kierrätyspisteen ohi ja siinä se oli. Kyltti oli iso ja edustalla oli myös Tinskun ohjeistamat pylväät. Peruutin autoni nätisti tyhjään riviin. Koska muita ei näkynyt, en viitsinyt etsiä maskia naamalle. Puhelimen älysin ottaa mukaan. Siinä kun oli niitä koodeja.
Yritin mennä sisään. Ovi ei auennut. Peruutin ja äkkäsin, että oven vieressä olevaan laitteeseen piti syöttää koodi. Ohjeet seisoivat kissankokoisin kirjaimin useammassa julisteessa. Ehdin painella koodin, kun sain seuraa. Kaupan työntekijä kurvasi pakettiautollaan lastauslaiturille ja tuli perässäni sisälle. Yritin näyttää siltä, että tiesin mitä tapahtui.
Takaseinä oli täynnä kaappeja. Yksikään ovi ei ollut auennut ja missään en nähnyt laitetta, johon koodin laittaa. Keskellä käytävää oli pahvilaatikoita, joita nuori mies alkoi kantaa autoon. Niiden takana pilkotti kaappini numero. Hahaa! Se oli varmaan auennut samalla koodilla kuin ovikin. Yritin avata kaappia. Se ei auennut. Rynkytin ovea. Vilkaisin ulos. Nuorukainen asetteli laatikkoja pakettiautoonsa. Vilkaisin yläviistoon. Jossakinhan täällä oli turvakamerat. Ovi ei auennut ja mies alkoi lähestyä. Nousin paniikissa ja päätin katsoa minne toinen käytävä johtaisi. Onneksi en pidemmälle ennättänyt, sillä löysin koodilaitteen kaappirivistön toisesta päästä. Syötin koodin. Ovi ei auennut. Kävin runkuttamassa ovea taas. Ei mitään. Laitoin Tinskulle viestin, että miten helvetissä saan oven auki.
– Laita oikea koodi.
Perkele. Painelin koodin uudelleen, mitä ei tapahtunut. Pakko se oli kysyä apua.
– Anteeksi, mie en saa tätä kaappia auki.
– Ootahan.
Mies kokeili eikä saanut hänkään kaappia auki. Huojentavaa. Luulin jo, että minussa oli vika.
– Eläpä hättäile, mie käyn tuolta takaa ne siulle.
– Kiitos.
Mies toi pian kaksi pientä pahvilaatikkoa ja laski ne kärrille.
– Ota yks kerrallaan.
Kaksi noin pientä pahvilaatikkoa. Eikä edes kauheasti kuiva-ainetarvikkeita. Miten heikkona se minua piti?
– Kyllä mie nämä…
– Eiku ne ei ole oikein kestäny…
Tunsin kuinka alimmaisen pahvilaatikon pohja petti, muuttui pyöreäksi ja alkoi revetä. Nostin äkkiä oikean polveni tukemaan pohjaa ja tein taiteellisen kyykyn, jota ilman pahvilaatikoita olisi voinut luulla pissahädän aiheuttamaksi. … ne pohjat.
– Jospa mie otan sen päällimmäisen.
– Kiitos.
Häpeän puna nousi poskille. Miksi en ollut sitä maskia ottanut?! Olisin voinut selviytyä tuntemattomana keski-ikäisenä mummelina, mutta nyt valvontakamerat kuvasivat performanssiani hauskoihin kotivideoihin.
Avasin kuraisen takakontin. Hävetti. Mutta vielä enemmän hävetti, kun avasin kontin. Koirankarvaisessa kontissa oli parittomia hanskoja, ensiapulaukku ja kierrätyspahveja. Onneksi sinne sentään mahtuivat ostokset. Laskin oman laatikkoni ja samassa nenääni leijaili hapantuneen kalan tai mätineen sienen haju. Yritin äkkiä kääntyä ottamaan toisen laatikon vastaan, mutta mies oli kohtelias ja nopea.
– Mie voin laittaa tämän.
Mies kumartui asettamaan toisen laatikon konttiin. Toivoin sydämestäni, että nuoren miehen maski suodatti edes osan lemusta, joka raatovaunuistani hönki.
– Kiitos, kuiskasin ja syöksyin äkkiä rattiin.
Kotona kerroin miehelleni tapahtumasarjasta ja tuumin, että en ollut varma oliko tämä yhtään helpompaa mielenterveydelleni. Mieheni ei tarjoutunut käymään kauppareissuja puolestani, mutta keksi, mistä lemu oli lähtöisin.
– Ku mie ne kalaverkot siellä siun kontissa kuletin!
