Categories
Yleinen

Syntisten pöytä, osa 2

Tämä on syntisen hyvän jatkiksen päätösosa. Oletkin jo varmaan odottanut jatkoa vesi kielellä! Jos et vielä ole saanut maistiaisia osasta 1, korjaa asia tästä: Syntisten pöytä, osa 1

Työtovereiden kanssa aloitettua sokerilakkoa on takana muutama viikko. Pikkupirulaisesta pidättäytyminen alkaa muodostua jo automaatioksi – ainakin eräillä. Eräänä syksyisenä keskiviikkona kuuntelemme Siken kanssa, kuinka SokeriLakko SoLakka RY:n vastuuhenkilö Jarkko hehkuttaa oman selkärankansa kasvutarinaa:

– Mulla ei kyl tunnu missään, vaikka pojat on syöny karkkia koko viikonlopun. Se päivittäinen karkin himoitseminen on hävinny kokonaan. Vaakakin näyttää kaks kiloo vähemmän. Voi toki johtua myös siitä, ettei oo namuja nykysin taskussa. 

Seuraavana päivänä keskustelu velloo WhatsAppissa.

– Mulla alkaa vierotusoireet (hikoilu, pyörrytys ja hallusinaatiot) vähenee! Parin viikon päästä pelkkä ajatus sokerista saa voimaan pahoin 🤢 Kuis teidän selkärangat? Jarkko kyselee.

Sikke tunnustaa ajattelevansa lakon loppua.

– Just nyt on tosi vaikeeta😢 

– Muutkin painivat samojen haasteiden kanssa, Jarkko lohduttaa ja lähettää kuvan päivän lehdestä.

– Joo tällä viikolla on väsyttäny ihan simona ja oon ollu pahalla päällä. Tekee heti mieli sokeria, kärttyilen.

Jarkko on valmistautunut vastuksiin.

– Mielialanvaihtelut, kuten ahdistus ja suuttumus, kestävät parista viikosta jopa kuukauteen, jos sokeria on jo pitkään nautittu runsaasti. Jopa aspartaamin kaltaiset keinotekoiset makeutusaineet aiheuttavat vieroitusoireita, joten niitä ei kannata käyttää sokerin vähentämiseen. Kohta helpottaa😅 Jarkko tsemppaa.

Laitan kuvan kahvin painikkeesta.

– Mummo ja tyttäreni tekivät omenaruusuja. Vasen etu on sokeriton. Ja mauton. Eli minun.

– Hyvä että tukevat sun harrastusta😆, Jarkko vastaa.

Sokeriton ja mauton, muttei suinkaan rasvaton.

Alkaa tulla päiviä, kun väsyttää ja vituttaa. Yhä useammin.

Ja silloin alkaa tehdä mieli.

Eräänä iltana olen yksin kotona ja kuuntelen, kuinka väsymys hiipii salakavalasti päästä runkoon. Päätän keittää iltasumpit, etten nukahda istualleni.

Kahvin tippuessa se sitten iskee. Himo. Himottaa niin että on pakko toimia. Auon kaikki keittiön kaapit sokerinkiilto silmissäni ja etsin jotakin sokeripitoista. Mikä vain kelpaisi. Paitsi ettei mitään löydy. Seuraavaksi pengon ruokakomeroa kuin vihistä villiintynyt ajokoira. Keskihyllyä kopeloidessani jähmetyn. Erotan kulhojen takaa kääreen, joka heruttelee herkkunystyröitä. Kangastus? Ei, KISMET! Kurotan syntistä herkkua kohti, mutta pian raivo valtaa varteni. Suklaasta on jäljellä vain kuoret. Poika saisi huutia. 

Pettymyksen piestessä kehoani muistan lääkekaappiin piilottamani lohtulevyn. Syöksyn vaatehuoneeseen ja pyörittelen vapisevin käsin avainta lääkekaapin oveen. Kohta helpottaisi. Paitsi ettei helpota. Levy on hävinnyt kuoria myöten. Poika saisi kuulla kunniansa.

Tartun mustaan kahviini ja maapähkinään. Yksi seikka sentään lohduttaa. Vaikka suklaantuska jäi, tunnontuskilta säästyin.

Maanantaina töissä on tarjolla kakkua, joten viikoittainen herkkupäivä on sillä kuitattu. Illalla muistelen kuitenkin SoLakan sopimuksen ehtoja: saman päivän aikana saisi mässyttää mielin määrin makeaa. Vaikkei edes tee mieli, tungen samoin tein suuhuni pullan. Pakkopullan. Koska herkkupäivä.

Loppuviikosta alan odottaa lauantaina. Olemme varanneet tyttöjen kanssa viiden tunnin issikkavaelluksen Kuivalan tilalta Vuonislahdesta. Syksyinen metsä, hyvä seura ja jalat haara-asennossa – voisiko olla mitään nautinnollisempaa? Takaraivossa jäytää kuitenkin ratsastusretkeen sisältyvä sudenkuoppa: evästely luonnon helmassa.  

– Mitä mie teen, jos ne tarjoo jälkkäriä? tuskailen Jarkolle perjantaina töissä.

– Syötät tietysti sille hevoselle.

Kun kauan odotettu heppailupäivä koittaa, koittaa myös pelätty eväshetki. Juotamme hevoset järven rannassa ja sidomme kauramoottorit puuhun kiinni heinätukon eteen ennen kuin siirrymme nuotiolle. Emäntä on pannut laavulla pöydän koreaksi. Kattaus notkuu tuoretta sämpylää, juustoa, meetwurstia, vihanneksia, viinirypäleitä ja makkaraa. Ja maailmankaikkeuden herkullisimman näköistä puolukkapiirakkaa.

Se alkoi viattomana tyttöjen retkenä…

Siinä kyrsää jyrsiessäni yritin olla vilkuilematta ja ajattelematta punaista piirakkaa. Tulen maininneeksi sokerilakosta yrittäjäpariskunnalle ja sanon, etten valitettavasti voisi koskea herkkuun, vaikka mieleni tekisi.

– Se on minun luottoreseptini ja onnistuu aina, emäntä mainitsee.

– Kaikki ovat kehuneet, sanoneet sitä reissun kohokohdaksi. Ajattele miten epäkohteliasta olisi kieltäytyä, isäntä virnuilee nokipannukahvinsa takaa ja jatkaa veistelyään:

– Jos et maista niin ei tartte seuraavaa reissua tilailla. Ota vähän, kukaan ei tiedä, jos syöt.

– Elämä on nautintoa varten, sanoo siskoni kuulostaen Magnus-mainoksen viettelevältä vosulta ja vie omaa piirakkaansa autuaallisen hitaasti kohti huuliansa.

– Jos nyt tämän kerran, mutta tästä ei sitten puhuta, sanon ja kuljen transsissa kohti piirakkaa.

– Lähiruokaa on, puolukat on lähimetsästä ja munat kylältä, emäntä valistaa.

– Onko tuo metukkakin omasta hevosesta? nyökkään pitopöytään päin.

Kun vien ensimmäisen lusikallisen suussasulavaa suuhuni, huokaisen. Jos tippuisin hevosen selästä ja halkaisisin kalloni, kuolisin onnellisena, sillä viimeinen ateriani oli tämä taivaasta tippunut torttu. Kannatti uhrautua.

Samassa kuuluu klik.

Sisko on ikuistanut heikon hetkeni kännykkäkamerallaan ja uhkaa lähettää kuvan Jarkolle. Kiristäisi kuulemma kuvalla aina sopivan hetken tullen. 

Miten perkeleessä näitä kätyreitä riitti keskellä korpeakin?

Syntisen hyvää.

Maanantaina Jarkko tiedustelee ensi töikseen töissä, miten hevosvaellus meni.

– Ihan hyvin, vastaan ja yritän vältellä kaljupään katsetta.

– Uskoskohan?

– Miks kysyt? Ootko kuullu jotain jostain?

– Ai, onko jotain kerrottavaa? Jarkko katsoo tutkivasti ja siristää silmiään.

– Ei yhtään mitään. Hitto kello onkin jo vartin yli, pitää mennä tunnille!

Seuraavana viikonloppuna päätän, etten koskisi mihinkään, mikä sisältäisi pienimmässäkään määrin sokeripartikkeleita. Syntiin langenneena olen menettänyt jo monen viikon herkkupäivät. 

Sunnuntaina olen jo kuitenkin tunnustamassa uusia syntejäni SoLakan WhatsApp-ryhmässä.

– Eilen oli pakko ottaa punkkua kirjoittajan ummetukseen. Otin sitten puoli pulloa ja aamulla oli jysäri. Ja vedin munkin, vaikka viikon herkkupäivä meni jo, tunnustan sunnuntaina.

– Kännit ja munkin?

– Jep. Se punkku ja glögipaukku himmensivät harkintakykyä.

– Tuliko morkkis vai oliks vaan semmonen ilkikurinen virne naamalla munkin syönnin jälkeen? 

– Minä luulin eilen syöväni kinkkupiirasta. Siinä olikin kirsikkaa… selvin päin. Joudun tänään syömään ”kinkkupiirakan” loppuun, ei muita herkkuja💪 Sikke viestittää.

– Vähän taas lipsuu teillä🤨 Jarkko toruu.

– Ensi viikolla tiukennetaan taas, Sikke lupaa.

– Työ ja teijjän herkkupäivät, Jarkko vastaa ja antaa ilmaisen vinkin:

Alkuviikosta Sikke on työpaikan kahvipöydässä oudon hiljainen. Keventääkseni tunnelmaa tunnustan hevosretken hairahdukseni.

– Tiiätkö, minunkin on pakko tunnustaa, Sikke aloittaa.

– Arvasin!

– Otin eilen kaapista löytyneen suklaapötkön, ihan vaan sellasen pienen. Ja nyt varastin suklaapatukan työkaverilta. Oli lojunut pitkään siinä työpöydällä.

Sokerin liiallinen välttely alkaa selvästi aiheuttaa moraalittomuutta.

Eräänä iltapäivänä Jarkkoa ei näy töissä. Menemme Siken kanssa syömään koulun ravintolaan silläkin uhalla, että tiedostamme yllämme leijuvan jälkiruuan uhan.

– Ja saisiko olla jälkkäriä, meillä on tänään lettuja, tarjoilija kertoo tilausta vastaanottaessaan.

– Eihän lettu ole herkkua vai onko? kuiskaan Sikelle.

– Miten sen nyt ottaa.  

– Ei minun mielestä. En minä ainakaan laita sokeria lettutaikinaan. Siinähän on vain maitoa, vehnäjauhoa, suolaa, maitoa ja munaa, luettelen.

– Joo otetaan vaan, näyttää olevan ihan pieni lettu, Sikke päättää.

Kun jälkiruoka iskeytyy pöytään, iskee myös realiteetit.

– Oho, tässä onkin vähän kermavaahtoa ja lakkahilloa, Sikke päivittelee.

– Kestävän kehityksen mukaisesti lautanen syödään tyhjäksi, totean.

– Näin on.

Ruokailun loppupuolella näen Jarkon lähestyvän portaista. Vedän liukkain liikkein lautasliinan jälkiruokalautaseni päälle. Sikke peittää omansa kuitilla. Aloimme hihittää kuin pikkutytöt, kun Jarkko tulee seisomaan viereemme. Onneksi jäpikkä selittää niin intopiukeana työasiaansa, etteivät likaiset jälkemme herätä minkäänsortin huomiota.

Opehuoneessa omatunto alkaa kolkuttaa. Miksi helvetissä se nyt kolkuttaa, kun ei se ollut pahemmin soimannut tähänkään ikään asti?

Pian törmään Aikkuun.

– Onko siun mielestä lettu herkkua? kysyn heti.

– On, Aikku vastaa suoralta kädeltä.

– Siis laitatko sie sokeria lettutaikinaan?!!

– Joo.

Petturi.

Kun Jarkko astelee opettajanhuoneessa, en pysty enää pidättelemään vaan tunnustan syntini. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Mies ei sano mitään vaan lähtee vähin äänin tupakalle. Kummastelen ääneen Sikelle, miksi lettu lasketaan, mutta olut ei. Kai oluessakin on sokeria.

Kun ovi hetken päästä käy, Jarkko astuu määrätietoisesti työhuoneeseen ja katsoo meitä tuimasti.

– Työ ette taida sitoutua tähän projektiin.

– Ei kun kyllä sitoudutaan. Nyt myö luvataan tsempata, ihan tosi, vakuuttelemme Siken kanssa kilpaa.

– Helppoahan se sulla on, kun ei tarttee kaljasta luopua, lisään.

– Eipä sekoiteta kaljaa tähän hommaan.

Seuraavana päivänä olen lopettelemassa työpäivääni, kun tulee tunne, että joku tuijottaa. Nostan katseeni ja huomaan, että työpisteeni on pommitettu SoLakka-kieltokylteillä. Siken työpiste on kokenut samanmoisen muodonmuutoksen.

Eihän tätä tähän voi jättää, ajattelen ja kaivelen kaapista esiin oppilaiden palkintolakut. Alan teipata Jarkon työpisteen ympärille kostoksi lakuja. Sikke saa samalla rahalla saman sisustuksen. Yhden kiinnitän kattoon ja yhden tietokoneen näytölle.

Illalla huomaan, että SokeriLakko-nimellä kulkeva WhatsApp-ryhmän nimi on muuttunut. Uusi nimi on Selkärangaton SokeriLakko.

Kiitos kieltokylteissä vilistävien karkkien, alan nähdä pikkuleipiä ja pullia kaikkialla. Torstaina Sikke toteaa juhlallisesti koulun kahvilaan tullessaan, että hänellä on tänään viikon herkkupäivä ja nyt hän laittaa suun makiaksi. Siken lähestyessä pöytääni kuulen hänen mumisevan jotakin, josta en saa selvää. Pöytää kohti tulee lautanen, jolla makaa voita tihkuva sokeripulla. Ja se tuijottaa suoraan minua.

– Ai mulle? kysyn silmät loistaen, sillä haluan varmistaa kuulinko oikein.

– Sanoin että BULLE, Sikke toistaa.

Sitä kuuleekin mitä haluaa.

Työtoverimme Eki pudistelee päätään ja kyselee, pitäisikö SoLakan nimi muuttaa Potrakaksi. 

Samaisena päivänä suuntaan töitten jälkeen Prismaan aikeenani ostaa viikonlopun eväät, sillä pitäisin perjantaina perinteiset synttäribileet. Kun mätän itsepalvelukassalla pätkispussia ostoskassiini, kassan viereen ilmestyy tuttu naama. Jarkko.

– Moi, mitäs nuo on? Jarkko katsoo merkitsevästi namupussia.

– Ei juma. Seuraatko sie minnuu? Ihan vain tiedoksesi, että se on niihin huomisiin bileisiin. Huomennahan meillä on herkkupäivä.

– Joo tottakai. Ei siun tarttee mulle selitellä.

Seuraavan viikon maanantaina Jarkko alkaa puhua kummia. 

– Tuossa sokerilakossa kun ei oikein oo enää mulle haastetta, niin ajattelin tässä hakea uusia haasteita lisäksi. Rupesin jopa harkitsemaan sitä teidän uhoomaa kaljalakkoa. Mites Tinsku? Lähetkö messiin? 

– Että siirryttäisiin Siiderilakkoon. SoLakasta SiLakkaan?

Pohdiskelen asiaa hetken. 

– Ei hitto tähän mie en muuten lähe mukaan. Ei sillä ettenkö siihen pystyis, mutta sittenhän sitä rupeis niinku oikein miettimällä miettimään bissee ja sidukkaa ja vinkkua sittenhän se vasta tekis mieli. Siinähän vois vaikka alkoholisoitua. Eiköhän myö pysytä tässä sokerilakossa, tässä on vielä järkeä.

Kotvasen kuluttua Jarkko heittää ilmoille kysymyksen.

– Vai järkeä. Mites ne pätkikset ei ollut tarjolla niissä perjantain bileissä?

https://www.instagram.com/tinsku_ja_aikku/