Categories
Kriisit Yleinen

Breathtaking bath- autohäpeää pois pesemässä

Uskottelen itselleni, että olen rohkea, utelias ja kokeilunhaluinen. Aikuisten oikeasti en ole, ainakaan aina. On olemassa asioita, joita kammoan niin paljon, että aion vältellä niitä loputtomiin. Toki muuttuva maailma ja vertaispaine on pakottanut minut kohtaamaan pelkoni ja olen joutunut asentamaan esim. Mobilepayn. (Tiedoksi, sitä sinistä painiketta ei paineta, vaan liu’utetaan oikealle.) Mitään tankkausappia en aio hankkia.

Digijutut ovat oma lukunsa, mutta myös autoiluun liittyy epämukavuustiloja. Kuten parkkihallit. Niihin en periaatteesta uskaltanut vuosiin. On epäluonnollista ja vastoin tervettä järkeä ajaa kapeaa, betoniaidoilla rajattua ajorataa ylämäkeen tai parhaassa tapauksessa alamäkeen. Eikö jo järki sano, että painovoima ei ole autoilijan puolella? Jos betonibunkkeri ei jo itsessään ahdista, on sinne asennettu epäloogisesti avautuvia huojuvia puomeja ja portteja sekä tietysti lipukeautomaatti. Esittäisin, että autokoulussa harjoiteltaisiin taskuparkin lisäksi myös automaattien lähestymistä. Tarkoitus kai olisi vain rullailla rennosti ikkuna auki ja napata lappu ilman, että pitää irrottaa vyöt ja venäyttää kylkilihaksensa ainoastaan huomatakseen, että autosta on pakko nousta.

Jos autonsa saa ylipäätään parkkiin minimimitoitettuihin kalkkiruutuihin, ollaan vasta puolivälissä, sillä paluumatkalla täytyy samaa selviytymistaistelu toistaa toisinpäin. Ja lisäksi katutasossa täytyy vielä varoa, ettei kirkkaan auringon sokaisemana telo kevyttä ja raskaampaa liikennettä. Joka kerta kun pääsen vahingoittumatta ja vahingoittamatta ulos hallista, haluaisin palkita itseni suklaapatukalla.

Kuriositeettina mainittakoon, että Joensuun Sokoksen parkkihallissa oli muuten ennen puomi. Sitten kaveri ajoi halliin. Ja puomiin. Kahdesti. Ei ole enää puomia eikä lipukeautomaattiakaan vain mystinen rekkarinlukija. Tällainen epäjohdonmukaisuus parkkimaksuasioissa aiheuttaa muuten ongelmia boomereille, ja olenkin ajatellut laittaa vireille lakialoitteen parkkialueiden maksusysteemien yhdenmukaistamisesta. Toki näillä polttoainehinnoilla alan kohta hiihtää töihin. 

Toinen pelottava asia autoilussa, jota olen tietoisesti vältellyt viimeiset 20 vuotta on autopesu. Istun mielelläni kyydissä, sillä lama-ajan lapsena käsitykseni huvipuistosta oli katsastuksen autonosturi tai vielä harvinaisempi, mutta sitäkin kutkuttavampi autopesu. Taistelimme siitä, kuka sai istua paraatipaikalla etupenkillä. Innosta täristen tarkkailimme, kuinka suuri pyörivä jättiharja lähestyi kovaäänisesti etuikkunan vaahtokerroksen takaa. Kun harja tuli kohdalle, painoimme kasvot vasten ikkunaa lipovia likaisenkeltaisia rimpsuja, aivan kuin hirviö olisi nielaissut, mutta ei kuitenkaan. Vähänkö oli huippua!?

Paitsi silloin, kun pitää itse ajaa auto. Silloin on ainoastaan jännää.

Viime perjantaina uskaltauduin yksin tähän koitokseen, kuten itsenäinen ja itsevarma nainen. Yksi syy oli siinä, että auton väriä ei enää erottanut lainkaan kurakuorrutteen alta eikä autoon päässyt enää puhtain vaattein loikkaamallakaan. Suurempi syy tähän rohkeudenpuuskaan oli rakas työtoverini, joka aamukahvilla tuumasi, että huomaa kyllä, että asun sorataipaleen päässä. On jossain määrin hellyttävää, että hän huolehtii  myös renkaiden vaihdostani kaksi kertaa vuodesta sekä silmäilee urasyvyydet säännöllisesti. Jossain määrin koen kommentoinnin myös arvosteluna, enkö huolehdi autostani. Enhän minä huolehdikaan samalla intensiteetillä, mutta ei sitä tarvitse alleviivata! Odotan kauhulla, milloin hän uskaltautuu kommentoimaan auton sisätiloja. Tarjouduin nimittäin ottamaan Tinskun autohäpeään kuvan omasta autostani, jonka poika juuri tyhjensi takapenkille ilmaantuneista jugurttipurkeista ja eväspapereista, mutta jätti vaihdossa likaiset sukat, talvirukkaset ja kasan käytettyjä maskeja.

Joka tapauksessa koin tarpeelliseksi pesaista autoni ja koska olin vasta pari kuukautta sitten istunut miehen kyydissä romanttisilla treffeillä ABC:n autopesussa, arvelin uskaltaa ihan itse. Koska olen itsenäinen ja omatoiminen supernainen. Elämässä pitää mennä epämukavuusalueelle, mutta varmuuden vuoksi ajoin samalle asemalle. Halusin minimoida mahdollisuudet tyriä homman. 

Heti kassalla iski paniikki. En saanutkaan mitään polettia, kuten edellisellä kerralla, vaan lapun, jossa luki koodi. Mitä helvettiä? Kokosin itseni. No, sittenpähän syötetään koodi. On niitä ennenkin syötetty! 

Ajoin auton itsevarmasti pesukopin ovelle, mutta mitään automaattia ei näkynyt. Olin aivan varma, että se oli ollut aivan hallin oven edessä. Muistin, miten miehen ei ollut tarvinnut nousta autosta, mikä oli saanut sydämeni pamppailemaan ihastuksesta. Paniikki alkoi herätä, missään ei näkynyt mitään koodinsyöttöpaikan tapaistakaan. Sitten kiinnitin huomioni keskellä pihaa olevaan keltaiseen tolppaan, jossa lukivat samat pesuohjeet, joita olin sisällä tankannut. Syötä koodi tai maksa pesu. Mutta mihin? Miksi ei voinut olla selkeä pylväs ja huomiovalot, mihin saakeliin se koodi oli naputettava? 

Hmm.. asfalttiin oli maalattu isot valkeat nuolet, jonotussuunta. En ymmärtänytkään, miksi parkkipaikka piti kiertää nuolia pitkin? Vaiensin ääneen, joka kertoi, että kaikki palveluaseman asiakkaat ja lähikerrostalojen asukkat nauraisivat kohta minulle, kun ajaisin rinkiä tyhjällä parkkipaikalla. Jokin alkukantainen vietti pakotti seuraamaan nuolia. Jonnekin ne johdattaisivat…

Ja kyllä! Ne johdattivat kiertoreitin sille samaiselle tolpalle, jonka toisella puolella olivat äsken tavaamani pesuohjeet ja lisäksi kaipaamani automaatti, johon koodi syöttää. Yllättäen auto jäi liian kauas laitteesta, joten nousin autosta hakkaamaan numerosarjan. Toivoin, että saisin selvää numeroista, jotka setä oli kassalla lapulle rustannut. Ei toiminut. Ei helkkari. Naputin koodin uudelleen. Ei mitään. Silmäilin hermostuneena näytön tekstejä. Aivan, valitse ensin maksatko kortilla vai syötätkö koodin. Olisivat heti kertoneet!

Kun painoin enteriä, pesuhallin ovet aukenivat kuin Ali Baban aarrekammio. Kiiruhdin autoon. Entä jos ovet sulkeutuisivat ennen kuin olisin hallissa? Vähänkö olisi noloa mennä kinuamaan uutta koodia, jos sellaisen edes saisi. Takaseinän opastevalot ovat onneksi jopa kaltaiselleni lukihäiriöiselle ymmärrettävät: vihreä, punainen ja keltainen, (joka tarkoittaa, että pakita.) 

Kun vihdoin sain auton sammutettua nuolten ohjaamalle paikalle, viestitin miehelleni, että olin turvallisesti saanut auton pesuun. Pyyhin kassasetän ojentamilla nenäliinoilla hikikarpalot otsaltani. Ei hitto! Sanoiko mies antennista jotain? Tai niistä sivupeileistä? Tunsin kuinka lihakset jännittyivät hartioista alkaen odottamaan murtuvan pellin ryskeen, kun valtavat harjat murskaisivat autoni. Uhkaavat rullat alkoivat lähestyä ja peittivät konepeltiä sentti kerrallaan. Sydän hakkasi nopeampaa. Tältäkö tuntui hammaspeikosta sähköhammasharjan lähestyessä…?

Mitään epämääräistä ruminaa ja ryminää ei kuitenkaan kuulunut eikä vettäkään hyökynyt sisään ikkunoista. Helpotuksen huokauksen uskalsin laskea huuliltani, vasta, kun näin miten harjat jähmettyivät paikoilleen seinän viereen ja äsken kattoa aggressiivisesti piiskanneet karvat riippuivat nyt säälittävinä ja hengettöminä tolppien ympärillä.

Kun valo vaihtui keltaisesi, peruutin ulos hallista vain tajutakseni, että vettä satoi kaatamalla. Auto olisi umpipaskainen, kun vihdoin pääsisin kotiin. Päätin ajaa takaisin työpaikalle, jotta kaveri näkisi auton ainakin olleen puhtaan. 

Categories
Yleinen

Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia

Perhe-elämämme on tällä hetkellä hyvin kyseenalaista, sillä elämme kyselyikäisen kysymysten keskellä. Kysymyssanat mikä, mitä, miten, mistä, millainen, kuka ja kenen kanssa karkaavat tuon tuosta kolmevuotiaan huulilta. Ja ennen kaikkea miksi.

– Missä isi on?

– Töissä.

– Miksi?

– Että saisi rahaa.

– Miksi?

– Että meillä olisi leipää pöydässä.

– Miksi?

– Koska meillä on nälkä.

– Miksi?

– No ihmisille tulee nälkä, kun tarpeeksi touhuaa.

– Miksi?

– Koska keho tarvitsee polttoainetta.

– Miksi?

– Koska muuten se kuukahtaisi.

– Mitä talkottaa kuukahtaa?

– Se tarkoittaa vähän niin kuin kaatumista tai kellahtamista. Laitatko nyt vaan ne hanskat käteen.

– Miksi?

Iltasadun aikaan kysymystulva räjäyttää jo muutenkin ylikuormittuneen pään. Yksi kolmevuotiaan lempikirjoista on Maikki Harjanteen Eläköön Minttu. Teoksessa Mistä on pienet Mintut tehty? käsitellään aisteja. Yhdellä sivulla Mintulle sattuu haaveri.

– Kotimatkalla Minttu astuu paljaalla jalalla kävyn päälle, ja se sattuu. Iho tuntee my… luen, mutta taapero keskeyttää minut nopeasti.

– Minkä käpyn?

– Näyttää männynkävyltä.

– Minkä männyn?

– Sellasen havupuun.

– Mikä on havupuu?

– Sellanen vihreä ja piikikäs puu metsässä. Suomen yleisin puu.

– Millanen käpy se on? Onko se ito te käpy?

– Tuommonen pieni näyttää olevan.

– Mistä se käpy tuli?

– Puusta varmaan. 

– Mistä puusta?

– Varmaan siitä männystä.

– Miksi se tippui siihen maahan?

– Kävyt tippuu, kun ne kypsyy. Voidaanko nyt rakas jatkaa lukemista?

– Oliko se yksin se käpy? Vai oliko niitä toinen? Missä se käpy nyt on? Miksi tuo hiili ilvistää? Miksi Minttu itkee? Sattuuko Minttuun? Missä sen isi on?

Ei vaikuta lainkaan siltä, että kyseleminen laantuisi iän karttuessa, sillä 8- ja 10-vuotiaillakin riittää kysyttävää. Puhumattakaan nelikymppisistä. Eräänä perjantai-iltana istumme jäähyllä saunasta. Muu perhe istuutuu hikisenä sohvalle, minä avaan siiderin ja alan selailla Annaa keittiönpöydän ääressä. Tuota pikaa avaan keskustelun.

– Siis ihana! Tässä on 76-vuotias nainen eikä se vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona. Miettikää, kaikki on mahdollista vielä tuossa iässä. Miustakin voi vielä tulla vaikka mitä! Muistakaa lapset, kaikki on mahdollista! hehkutan.

– Ai kuuhun lentäminen? tiedustelee 10-vuotias.

– Kyllä.

– Se että mie muutun pojaks? kysyy 8-vuotias tyttäreni.

– Kyllä.

– Tulla pistoolilla ammutuksi?

– Varsinkin se. Jos sitä haluaa, niin voi matkustaa slummialueelle Yhdysvaltoihin.

– Mikä on slummi?

Selitän sanan slummi ja jatkan intopiukeana Annan lukemista.

– Siis ihana. Tää aikuinen nainen sanoo, että hän riittää sellaisena kuin on. Minäkin riitän tällaisena. Miettikää nyt, myö ollaan hyviä just tällaisina, ei pitäs olla koko ajan tarvetta riuhtoa ja revitellä. Onko teillä lapset sellainen olo, että työ riitätte sellaisina kuin olette?

– Ei, en saa ilmaiseksi pleikkaa olemalla sellainen kuin olen, isoin töksäyttää.

– Eri asia. Kukaan normaali ihminen ei saa mitään ilmaiseksi tekemättä mitään paitsi pilalle hemmotellut lapset. Meillä ei ole rahaa kuin roskaa, huomautan.

– Niin, meillä on roskaa enemmän kuin rahaa! keskimmäinen hihkaisee.

– Mikä on normaali ihminen? isoin kysyy.

– Ei ainakaan äiti! keskimmäinen hihittää.

– Hei äiti on ”normaali”, isoin kommentoi ja tekee sormillaan lainausmerkit ilmaan.

– Very funny. No hei, kuvitelkaa jos isillä olis normaali nainen. Vähänkö sillä olis tylsä elämä, puolustelen.

– Niin. Pääsisin paikasta A paikkaan B ilman muuttujia ja olisi viisivuotissuunnitelma. Kun olis edes kaksivuotissuunnitelma, mies huokaisee ja ottaa hörpyn oluestaan.

– Mut hei ihana kun työ keskustelette. Vaikuttaa siltä, että teistä ei tule juntteja, totean ja katson lapsiani ihailevasti.

– Mikä on juntti? Oonko mie juntti? isoin tiedustelee.

– Elä kysele, mies vastaa.

– Lapsi haluaa tietää, asiallinen keskustelu. Ja vastaus kysymykseen: isäs on juntti, tokaisen.

– Minä en keskustele vaille kymmenen illalla, mies ärähtää.

– No se nyt ei kato kellonaikaa, millonkaan ei ole hyvä aika, korotan ääntäni.

– No ei sitten.

– Eikun nyt keskustellaan. Poikani, kysy ihan mitä vain, yllytän.

– Montako miestä sulla on ollu? poika kysyy muitta mutkitta.

Ihan tätä en ollut osannut odottaa. Pyörittelen vastausta mielessäni hieman liian kauan.

– Tuota. Tämä kysymys ei taida olla lasten eikä isin korville. Kysypä joku toinen!

– Kerro kerro!! lapset kannustavat kuorossa ja virnuilevat kuin viimeistä päivää.

Mies kääntyy puoleeni ilkikurisesti.

– Niin, äiti kertoo nyt kun aloitti. Ei sitä korttia voi vetää pois, jos kysymys on jo esitetty. Vastaa.

Yritän miettiä diplomaattista vastausta.

– No muutama… Kolme poikaystävää ennen isää.

– Entäs se Sandels? poika tiedustelee.

Mietin kuumeisesti. Muutamaa Sandelsia oli kyllä tullut imettyä, mutta ne olivat oluita.

– Sandels?

– Se ruotsalainen.

– Ai Staffan? nauran katketakseni.

– Just se. Miks työ erositte?

– Siinä oli kaikenlaista. Kato kun rakkaus ei aina riitä. Voi tulla muita asioita, joista ei pääse yli eikä ympäri ja jotka tekee sen rakkaudenkin liian vaikeaksi, niin että lopulta luovuttaa ja luopuu rakkaudesta. Päästää irti kaikesta kauniista. Ja joskus vaikka kaikki muu loksahtaisi kohdilleen ja hetki olisi oikea, niin sitten ei välttämättä olekaan rakkautta. On se merkillistä tämä ihmiselämä.

– Joo riittää varmaan nää maata syleilevät vastaukset. Perhe saunaan, mies komentaa.

– Erootteko työ joskus? Jos erootte niin vähänkö siistiä – mulla olisi kaks kotia, isoin maalailee.

– Ei olla eroamassa. Äiti ei pärjäis ilman iskää ja isällä ei olis äksöniä ilman äitiä, vastaan.

Saunan lauteilla katson olutta hörppivää miestäni ja esitän illan viimeisen kysymyksen.

– Montako oot ottanu?

Mies miettii hiukan liian kauan.

– Kolme.

Categories
Yleinen

Häpeällinen autohäpeä: Hienohousuinen mies ja hedelmä hanurissa

Viime viikolla lupasin heittää pari opiskelijaa kampukselta keskustaan. Sama suunta, no big deal. Siinä lampsiessamme parin sadan metrin matkaa koululta parkkipaikalle alkoi kuitenkin kaduttaa. Missähän kunnossa autoni mahtoi olla? Oli pakko varoittaa teinejä, että älkää sitten säikähtäkö. Kun kolme lasta murustelevat ja mäihäävät autoa niin jälki on sen näköistä. Todellisuudessa olin enempi huolissani omista jätöksistäni. Montakohan banaania mahtoi lojua penkillä tai jalkatilassa? Ehtisikö vetää ne ajoissa pyllyn alta pois? Aina en ollut ehtinyt ja sain kuulla siitä vieläkin.

Siinä selitellessäni olin pettynyt itseeni. En ollut yhtä rohkea kuin Aikku, joka häpesi kotiaan, mutta jätti varoitteluvirret veisaamatta ja päätti kohdata hammastahnaroiskeet ja kissanpaskan koristamat kaakelit silmästä silmään ystävän tullessa yllätysvisiitille.

Minun yllätyskyytiläiseni – siis opiskelijani – vakuuttelivat, etteivät säikähtäisi menopeliäni. Jalat olivat kuulemma niin muussia seisomisesta, että halusivat vain mahtua johonkin rakoon istumaan. Mahtuisivatkohan? Ne helkutin pahvilaatikot ja pari viikkoa sitten autoon survotut mapit kolisivat siellä edelleen. Entä jos jostain haisisi paska?

Näin sieluni silmin, kuinka opettajan auktoriteettini mureni, vaivalla väsäämäni opetustunnit menettivät hohtonsa ja antamani elämänohjeet valuivat kuin vesi hanhen selästä. Minut muistettaisiin säälittävänä elämänhallintansa menettäneenä keski-ikäisenä suharina.

Samassa topuuttelin laukalle lähtenyttä mieltäni. Minäkin olen ihminen. Olen vajavainen enkä oikeastaan koskaan ole sitä peitellyt. En varsinkaan tänä syksynä, kun olen tehnyt viikkoja surutyötä ennen ja jälkeen isäni kuoleman. Voimavarat ovat olleet finaalissa ja eräänäkin maanantaiaamuna pillahdin itkuun kesken oppitunnin. Opettajanhuoneessa olin tehnyt sitä jo lukuisia kertoja. Itse asiassa heikkouden näyttäminen opiskelijoille ja työkavereille oli lähentänyt meitä kaikkia. Ja koska surutyö on vasta alussa, tiedän tippuvani vielä monta kertaa.

Joten mitä yhdestä homeisesta etelän hedelmästä? Kun kohtaa tarpeeksi isoja asioita elämässään, yksi banaani perseessä ei tunnu missään. Tiedä sitten miten joku toinen sen hedelmän hanurissaan kokee, mutta siinähän se luonteenlaatu punnitaan.

Kun koulun parkkipaikalla sitten aukaisin auton ovet, huokaisin helpotuksesta. Näky ei ollut niin paha kuin tavallisesti. Nopealla ranneliikkeellä heivasin parittoman hanskan, Terveydeksi-lehden, pinkin crocsin, käytetyn maskin (vai liekö puhdas?), barbin hameen, legopalikan, kaksi vahaliitua ja lyijykynän pätkän takakontin puolelle. Hapankorpun murut, puoliksi juodut vissypullot ja karkkipaperit saivat jäädä penkille ja jalkatilaan hyppimään.

– Ei paha, totesi toinen opiskelijoista lohdullisesti.

Mitä yhdestä mustuneesta makupalasta.

Autohäpeä muistuu mieleen myös parin vuoden takaisesta syysaamusta. Oli kiire kuten tavallisesti, ja piti ehtiä heittämään keskimmäinen eskariin ennen kuin kaasuttaisin työkeikalle Juukaan. Juoksin autolleni ja oven avattuani aloin sykyillen siivota autoni sisuksia. Noukin ensin paniikissa banaaninkuoret jalkatiloista ja hinkkasin sitten kiivain liikkein muruista etupenkkiä lumiharjalla, kun muutakaan asetta ei käsiini sattunut.

Keskimmäinen katseli tehokasta touhuani ja parkaisi:

– Mitä sie äiti teet??!”

– Äitille tullee tännään hienohousunen mies kyytiin istumaan, hävettää kun on tämmönen sotku!

Tähän kuusivuotias tyttäreni huudahti naurahtaen:

– HIENOHOUSUNEN MIES!! No sekö se on tässä elämässä tärkeetä!

Samassa tyttäreni istui etupenkille, alkoi vetää etusormellaan kojelaudan pölyjä liioitellun hitaasti ja venytti pikkuvanhasti:

– Pyyyyyhinpä vähän pöööööölyjä, tuosta ja tuosta ja vähän tuosta.

Tunsin itseni naurettavaksi. Kun ajoin pohjoista kohti, päätin kohdata ihmiset sinäkin päivänä rohkeasti ihan omana itsenäni. Aitona ja alkuperäisenä. Saisipa hienohousuinen mieskin vähän elämää ja etelän hedelmää puntteihinsa. Ja jos ei kyyti kelpaisi niin kävelköön.

Autohäpeästä muistuttaa myös se vuoden takainen työaamu, kun meinasin menettää tajuntani autoa startatessani. Ihmettelin makean mädäntynyttä hajua ja aloin etsiä syyllistä. Lopulta apukuskin jalkatilasta osui silmiini tilsaantunut etelän hedelmä, joka oli räjähtänyt läppärilaukkuuni ja jonka olin kiireessä heivannut autoni jalkatilaan. Kiikutin mätäpaiseen roskiin ja ajelin töihin pää ikkunasta roikkuen.

Yllatys!!
Parempi banaani katolla kuin kymmenen penkillä.

Aikuisten oikeasti minulla ei ole mitään hävettävää autoni siisteyden suhteen, kun mietin siskoani. Hänellä on monen päivän pissivaipat, käytetyt maskit, puoliksi syödyt riisikakut, koko sarja työkaluja porakoneesta ruuvipuristimiin ja keräilyerä kierrätykseen meneviä roskia metalleista muoveihin pitkin poikin peltilehmää. Ihan rehellisesti sanoen, istuisitko mieluummin banaanin vai pulttisaksien päälle?

Eräänä keväänä naapurini leikkeli hopeakuusiaan ja antoi meille oksia rappusten eteen koristeeksi. Sisko ihaili havuja ja kysyi riittäisikö niistä hänellekin. Tuota pikaa naapuri kantoi tontiltaan lisää oksia ja työnsimme ne takakonttiin. Puoli vuotta tästä sisko tuli kylään ja menin survomaan hänen Volkkariinsa vaatesäkkiä. Kun avasin takaluukun, koin déjà vuun. Ne keväällä kuusi kuukautta sitten leikatut kuusenoksat keikkuivat edelleen pirssin perukoilla kyytiä ottamassa. Hopeinen väri oli taittunut ruskeaksi, mutta muuten kasvi oli tunnistettavissa. Ehkäpä niistä joulupuun vielä saisi rakenneltua?

Kesäisin siskon auto-ongelmat saavat erilaista särmää. Eräänä kuumana kesäkuun päivänä menin siirtämään siskoni autoa kesämökin pihasta. Kun istahdin kuskin paikalle, aloin samoin tein kakomaan ja syöksyin koslasta ulos. Henkeäni haukkoen kiersin kotteroa ja kuikin varovasti sisään ikkunoista. Erotin takakontista mustan jätesäkin, josta arvelin hajun tulevan. Tai tiesin. Jos jätteet muhivat päivän seksihelteessä, oksennusrefleksi lienee normireaktio. Asiaa siskolta tiedustellessani hän totesi:

– Ai hitto unohin viedä sen roskiksen! Et viittis?!

Draaman tajua siskolla riittää, jos käryävistä kakkavaipoista ei ole tarpeeksi äksöniä tarjolla. Pari kuukautta sitten sisko oli unohtanut tyhjän bensakanisterin takakonttiin keskellä elokuun helteitä. Muutaman tunnin kuluttua koko Volkkari oli haissut bensalle ja kanisteri oli niin turvonnut, että Bagdadin autopommi-iskut uhkasivat jäädä kakkoseksi. Helppo tapa päästä kerralla autohäpeästä eroon.

Categories
Yleinen

Yksikin pala on liikaa

Kuvan palapeli liittyy tapaukseen.
Kuvan palapeli liittyy tapaukseen.

Kyselin lapsilta, mitä toiveita heillä oli laiskan viikonloppupäivän vietosta. Eskarilainen halusi kuunnella Soturikissoja luureista ilman, että joutuu samalla siivoamaan (ilmainen vinkki!). Neljävuotias puolestaan kysyi, että koottaisiinko yhdessä hyllyllä jo jonkin aikaa odottanut 5oo palan TatuPatu-palapeli.

Se oli virhe.

Väittävät, että pienet lapset ovat herkkävaistoisia ja oppivat nopeasti lukemaan vanhempiaan. No jos näin, on, niin tämä meidän yksilömme vaikuttaisi saaneen niissä arpajaisissa rosvosektorin.

Olin harkitsevinani. Se on kyllä aika iso palapeli. Toisaalta, jos se on sinun toiveesi, niin totta kai, kyllähän äiti voi auttaa. Vietetään yhteistä laatuaikaa. Samalla nyppäisin olaltani sen pienen terveen järjen äänen, joka yritti vikistä, että jospa kuitenkin se 50 palan Frozen riittäisi? Sitä paitsi ihan sama. Jos sille tielle lähdetään, niin alkoholistille riittää yksi paukku ja minä pääsen vauhtiin vaikka Pikku Myyn ensipalapelistä.

Pyhät palapelisäännöstöt velvoittavat kulkemaan tiettyjen alkurituaalien läpi. Ensi palat lajitellaan: reunapalat, taivaspalat, muut mielenkiintoiset kokonaisuudet ja sitten se yksi epämääräinen kasa niille, joille ei parempaakaan pinoa löydy. Yhtään palaa ei ole lupa yhdistää ennen kuin tämä tärkeä valmisteluvaihe on suoritettu.

Lajittelimme paloja hyvässä yhteisymmärryksessä hetken, kunnes neitokaisen katse alkoi harhailla. Pian tämän jälkeen alkoi huijaaminen: tinttara yritti sovitella yhteen osasia lajitelluista pinoista. Onneksi sain kiinni, ennen kuin vahinkoa pääsi tapahtumaan. Huomasin myös, että reunapalojen tunnistaminen ei saavuttanut aivan vaadittuja standardeja ja siksi jouduin käymään läpi myös hänen lajittelemansa palat. Aikaahan siihen meni, mutta ainakin palapelihenget olivat tyytyväisiä, kun kaikki alkurituaalit suoritettiin sillä pieteetillä, jota lajin harrastaminen vaatii.

Viimein päästiin seuraavaan välttämättömään vaiheeseen, eli reunojen kokoamiseen. Hätistin pois eskarilaisen, joka yritti koota violettimekkoista turistia palapelin keskellä. Eikös sinulla ollut se Soturikissat? Tämä on nyt kuule pienemmän siskon oma juttu, ei saa tulla säätämään.

Ohjasin muutaman helpon palan lapselle ja katsoin, miten hän sommitteli niitä yhteen suurella hartaudella. Voi miten suloista! Mutta huomaathan, että bikinirouva seisoo Tatun vasemmalla puolella ja tuo raitapala on selvästi ravintolan markiisia. Tästä tämä lähtee syntymään! Kylläpä meillä on mukavaa. Ja minä kun pelkäsin, että en osaisi olla aikuinen.

– Eieieieieiei! Pinoja ei saa sotkea! Ihan sama, vaikka olisit vain metrin mittainen, pöytään ei nojata niin, että lajitellut palat menevät sekaisin. Tai siis – tässä kulta, haluatko laittaa tämän Tatu-palan paikalleen? Mieti ihan rauhassa, äiti tekee sillä välin nämä reunat loppuun.

Isäukko manaili aikoinaan korttipeleissä, että tällaista se pelaaminen on, kun vastustajat toimivat turistiluokassa, täysin mahdotonta ennustaa siirtoja minkään logiikan mukaan. Ja ihan oikeassa olikin. Alle kymmenvuotiaana hyvä kun säännöt muistin, kortteja en todellakaan laskenut. Sitä paitsi veli väitti aivan päinvastaista: oli tunnistanut hienostuneen taktiikkani ja nimesi sen kuvaavasti nimellä ”pakokauhuinen orava”. Jotain kertoo voittamisen innosta sekin, että isä kirjoitti oman nimensä kohdalle sarakkeeseen ”King”. Niin tai näin, tietynlainen (maaninen) peliin heittäytyminen mahtaa kulkea suvussa, vaikkakin koen saaneeni asian hallintaan.

– Ei sinne! Asfalttimiehen palat ovat jo oikealla kohdalla. Ei niitä saa liikuttaa! Ja älä kuvittelekaan siirtäväsi sitä palapeliä tai et katso Pipsa Possua kuukauteen. Tai siis… jospa seuraisit tuosta sohvalta, kun tämä taitaa olla vähän vaikea? Laitetaanko Pipsa Possu pyörimään?

– Ei kun oikeasti, sormet pois.

Hämärästi muistelen, että murisin ja näytin hampaitani.

Määrättömän ajan jälkeen nostan lasittuneen katseen lähes valmiista palapelistä ja käyn onkimassa vastahakoisen lapsen leikeistään.  

– Tulehan laittamaan viimeinen pala paikalleen, eikös tämä ollut meidän juttu?

Kylläpä meillä olikin mukavaa. Näillä näytöillä lapset kippaavat minut vanhainkotiin heti, kun ensimmäiset dementian oireet ilmestyvät. Onneksi palapelit pitävät tutkitusti virkeänä, joten saan muutaman vuoden lisäaikaa.

Vippe